Title: Lentävä hollantilainen
Author: Marryat, Frederick
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lentävä hollantilainen" ***


LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN

Kirj.

Frederick Marryat


Mukaillen suomentanut Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.



I.


Schelden oikealla rannalla olevan pienen linnoitetun Terneuse-nimisen
kylän ulkolaidassa sijaitsi seitsemännentoista vuosisadan
keskivaiheilla muudan pieni ja sievä tummankeltainen talo, jonka
ikkunaluukut olivat viheriät. Rakennus oli pienen, pensasaidan
ympäröimän puutarhan keskellä ja koko aluetta kiersi melko leveä
vesioja, jonka yli ei ollut niinkään helppo hypätä. Ojan yli oli
rakennettu kapea kauniilla käsipuilla varustettu rautasilta, jota
pitkin päästiin suoraan rakennuksen ovelle.

Rakennuksen väri oli nyt hyvin haalistunut. Ikkunain puitteet,
ovipielet ja muutkin puuosat osoittivat selvästi, että tämän pienen
asunnon, josta nähtävästi joskus maailmassa oli pidetty hyvää huolta,
oli nyt annettu jäädä aivan oman onnensa nojaan.

Talo oli kaksikerroksinen ja kummassakin kerroksessa oli neljä
huonetta, kaksi pienempää ja kaksi suurempaa. Makuuhuoneet olivat
tavallisuuden mukaan ylemmässä kerroksessa, ja noita kahta
alakerran pienempää huonetta käytettiin pesutupana ja romuhuoneena.
Toinen alakerran suuremmista huoneista oli sisustettu keittiöksi,
jonka seiniin naulatuilla hyllyillä kimalteli paljon kirkkaita
keittiöastioita. Tukeva honkapöytä, pari tuolia ja pieni leposänky
täydensivät keittiön huonekaluston. Kaikki oli hyvin vaatimatonta,
mutta sen korvasi erinomainen puhtaus, joka vallitsi kaikkialla.

Toinen vierashuoneeksi sisustettu suurempi huone oli ollut suljettuna
seitsemäntoista pitkää vuotta eikä kukaan talon asukkaista ollut tuon
ajan kuluessa astunut siihen jalallaankaan.

Keittiössä oli kaksi henkilöä. Toinen oli näöltään noin
neljänkymmenen vuotias nainen, jonka piirteet olivat säännölliset
ja kauniit ja silmät suuret ja tummat. Hän oli varmaankin aikoinaan
ollut oikea kaunotar, mutta nyt olivat suru ja kiihkeät tunteet
turmelleet hänen ulkomuotonsa. Hän oli laiha ja kalpea, ja hänen
tummissa silmissään oli usein sellainen ilme kuin hän ei silloin
olisi ollut täysijärkinenkään. Jokainen voi heti huomata, että häntä
painoi joku raskas ja toivoton suru. Hänellä oli sellainen päähine,
jota lesket siihen aikaan käyttivät, ja vaikka hänen pukunsa olikin
vaatimaton ja kulunut, oli se kuitenkin puhdas ja ehyt. Hän istui
tuossa pienessä leposohvassa, joka nähtävästi oli tuotukin keittiöön
hänen mukavuudekseen.

Huoneen keskellä olevalla honkapöydällä istui voimakas noin
yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Hänellä oli kauniit rohkeutta
ilmaisevat kasvot ja hänen silmänsä loistivat tarmosta ja
elämänhalusta. Istuessaan heilutteli hän jalkojaan samalla kun hän
välinpitämättömästi vihelteli jotakin laulua, eikä kukaan hänet
nähtyään voinut ajatella muuta kuin että hän oli hyvin levoton ja
seikkailunhaluinen.

"Älä lähde merelle, Filip", pyysi vanha nainen pannen kätensä
ristiin. "Lupaa minulle, että karkoitat sellaiset ajatuksetkin
mielestäsi."

"Miksi en saisi lähteä merelle, äiti?" kysyi Filip. "Mitä hyötyä
siitä on, että jään tänne kuolemaan nälkään. Minunhan täytyy tehdä
jotakin sinun hyväksesi ja omaksi hyödykseni. Enoni Van Brennen on
luvannut ottaa minut mukaansa ja antaa minulle hyvän palkan, jolla
voit elää minun voidessani mainiosti laivassa."

"Voi Filip, älä tee sitä! Kuolen varmasti, jos vain poistut luotani.
Minullahan ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Jos vain pidät
minusta, poikani, ja tiedänhän sen sanomattasikin, niin älä poistu
luotani, älä ainakaan lähde merelle."

Filip ei vastannut heti, vaan vihelteli hetkisen äidin itkiessä.

"Isän hukkumisenko vuoksi", sanoi hän vihdoinkin, "pyydät niin
hartaasti, etten lähtisi?"

"Ah, en ollenkaan", huudahti äiti. "Voi Jumalani, ole minulle
armollinen ja laupias!" jatkoi hän vaipuen polvilleen leposohvan
viereen lattialle. Hän näytti rukoilevan siinä asennossa hetkisen ja
kun hän nousi, oli hän paljon tyynempi.

"Kuulehan nyt, äiti", sanoi Filip, joka oli istunut hiljaa
paikoillaan äidin rukoillessa, "pyydät minua jäämään tänne luoksesi
näkemään nälkää kanssasi. Eikö ehdotuksesi tunnu sinusta itsestäsikin
hieman liian kovalta? Huone tuolla vastapäätä on ollut lukittuna
niin kauan kuin muistan etkä ole milloinkaan halunnut sanoa minulle,
miksi. Mutta kerran kun meillä ei ollut ollenkaan leipää talossa eikä
enonkaan kotiintulosta ollut tietoa, sanoit -- sillä silloinkin olit
melkein suunniltasi, kuten usein ennenkin --"

"Mitä sanoin silloin, Filip?" keskeytti äiti levottomasti.

"Sinä huusit ja sanoit tuolla huoneessa olevan tarpeeksi rahaa meidän
pelastukseksemme, mutta sitten vannoit mieluummin kuolevasi kuin
koskevasi niihin. Nyt haluan tietää, mitä tuolla huoneessa on ja
miksi se on ollut lukittuna niin kauan. Ellen saa tietää sitä, lähden
merelle."

Äiti, joka oli istunut paikoillaan kuin kuvapatsas Filipin puhuessa,
raotti nyt huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei voinutkaan puhua
mitään. Hänen silmänsä loistivat, kun hän painoi kädellään oikeata
kylkeään kuin hän olisi tuntenut siinä kovia tuskia. Vihdoin hän
lysähti kokoon veren tulviessa hänen suustaan.

Filip hyppäsi alas pöydältä, otti hänet syliinsä ja laski hänet
sitten leposohvalle, mutta hänen kauhukseen ei veri kuitenkaan
lakannut vuotamasta.

"Voi äiti, mikä sinulle tuli?" huudahti hän suunniltaan
levottomuudesta.

Äiti kääntyi hieman, ettei veri, jota virtasi lumivalkoiselle
lattialle, tukehduttaisi häntä.

"Rakas äiti, sano minulle jos vain voit, mitä voin tehdä auttaakseni
sinua?" pyysi Filip peloissaan. "Laupias Jumala, mitä tämä oikeastaan
onkaan?"

"Kuolema, lapseni, kuolema", kuiskasi äitiraukka menettäen sitten
tajuntansa.

Kauhistunut Filip poistui nyt nopeasti kotoaan hakien avuksi pari
naapurivaimoa. Ne rupesivat heti herättelemään äitiä henkiin, ja
Filip riensi sillä aikaa erään lääkärin luokse, joka asui noin
penikulman päässä. Herra Poots, lääkäri, oli pieni roistomainen ja
saita henkilö, mutta hyvin taitava ammatissaan. Hän sattui olemaan
kotona silloin kun Filip tuli pyytämään häntä mukaansa.

"Kyllä tulen", sanoi Poots, joka ei osannut kieltä täydellisesti,
"mutta kuka maksaa vaivani, herra Vanderdecken?"

"Saatte maksun heti kun enoni tulee kotiin."

"Enonne Van Brennen on minulle ennestäänkin velkaa neljä guldenia. Ja
hänen laivansa voi joutua haaksirikkoon."

"Hän maksaa teille kyllä nuo neljä guldenia ja sitäpaitsi palkkion
siitäkin, että nyt tulette katsomaan äitiäni", sanoi Filip
raivoissaan. "Tulkaa nyt vain mukaani heti, sillä riidellessämme
täällä voi äitini kuolla."

"Nyt muistan kumminkin, että minun pitää mennä katsomaan Treneusen
pormestarin lapsia, joten en voi tullakaan heti, herra Filip."

"Kuulkaahan nyt, herra Poots", huudahti Filip punastuen vihasta,
"minua ette voi pettää. Tahdotteko tulla mukaani hyvällä, vai pitääkö
minun kiskoa teidät luolastanne?"

Herra Pootsia alkoi nyt peloittaa, sillä Filip Vanderdecken oli hyvin
tunnettu.

"Teen kaikkeni voidakseni seurata teitä heti, herra Filip."

"Teidän pitääkin tulla siekailematta, te vanha saituri!" huudahti
Filip tarttuen vanhuksen kaulukseen ja kiskaisten hänet ulos ovesta.

"Murhaajia, murhaajia!" huusi Poots kun hänet nykäistiin niin äkkiä
eteenpäin, että hän menetti jalansijansa. Hänen kasvonsa olivat
melkein mustat ja Filip pysähtyi.

"Teidän pitää kulkea vastustelematta, ellette halua tulla
kuristetuksi, sillä vien teidät muassani kaikissa tapauksissa joko
elävänä tahi kuolleena", sanoi Filip.

"Kyllä, kyllä", sanoi Poots, joka oli nyt jo hieman tointunut.
"Tulen kyllä mukaanne, mutta ennen iltaa joudutte te vankilaan, ja
mitä tuohon äitinne avustamiseen tulee, sanon suoraan, etten suostu
tekemään mitään."

"Kuulkaahan nyt, herra Poots", vastasi Filip, "niin totta kuin Jumala
on olemassa, kuristan teidät siihen paikkaan, ellette tule mukaani
ja tee äitini pelastamiseksi kaiken voitavanne. Tiedätte kyllä
entuudestaan, etten milloinkaan riko sanaani. Senvuoksi neuvon teitä
seuraamaan minua vastustelematta ja vaikka minun pitäisi myydä ainoa
takkini, saatte kyllä hyvän maksun vaivoistanne."

Tämä viimeinen huomautus vaikutti nähtävästi paljon enemmän kuin
uhkaukset. Poots oli niin pieni ja heikko, että hän oli kuin lapsi
Filipin käsissä. Hän suostui nyt lopultakin tulemaan Filipin mukaan,
osaksi senvuoksi, että hänelle luvattiin hyvä maksu, ja osaksi siksi,
ettei hän voinut paeta minnekään.

He kiiruhtivat nyt nopeasti eteenpäin ja kun he saapuivat sairaan
kotiin, oli sairas jo tajuissaan, mutta ei voinut vielä puhua.
Naapurivaimot hautoivat hänen ohimoitaan etikalla. Lääkäri käski
viedä hänet yläkertaan ja sijoittaa vuoteeseen. Poots antoi hänelle
joitakin tippoja ja kiiruhti sitten kotiinsa Filipin kanssa
antaakseen tälle tarvittavat lääkkeet.

"Teidän pitää heti antaa äidillenne tätä, herra Filip", sanoi Poots
pistäen hänen käteensä pienen pullon. "Nyt täytyy minun mennä
katsomaan pormestarin lapsia, mutta sitten tulen jälleen luoksenne."

"Älkää valehdelko minulle", sanoi Filip uhkaavasti.

"En minä valehtelekaan", sanoi Poots. "Enoonne Van Brenneniin en
luota, mutta te olette antanut minulle lupauksenne, ja minä tiedän
teidän aina pysyvän sanassanne. Tulen jälleen äitinne luokse tunnin
kuluttua. Kiiruhtakaa nyt vain kotiinne."

Filip riensi sinne ja kun hän oli antanut äidilleen lääkettä, lakkasi
verentulo heti. Puolen tunnin kuluttua voi äiti jo kuiskaten sanoa,
mitä hän halusi. Kun pieni lääkäri tuli takaisin, tutki hän sairaan
huolellisesti ja poistui sitten hänen poikansa kanssa keittiöön.

"Herra Filip", sanoi Poots, "vannon Allahin nimessä tehneeni nyt
kaiken mitä voin, mutta sanon teille kumminkin, että on epäiltävää
nouseeko äitinne vuoteestaan enää milloinkaan. Hän voi ehkä elää
vielä päivän tahi pari, mutta tuskin pitempää aikaa. Minun vikani se
ei kuitenkaan ole", lisäsi Poots.

"Ei olekaan, vaan taivaan tahto", sanoi Filip suruissaan.

"Aiotte kai maksaa minulle kumminkin?" jatkoi lääkäri hetkisen
kuluttua.

"Kyllä", huudahti Filip jyrisevällä äänellä.

"Pitääkö minun tulla tänne huomennakin, herra Filip?" kysyi lääkäri
hetkisen kuluttua. "Se ei hyödytä kuitenkaan mitään ja kuten
tiedätte, maksaa se guldenin."

"Tulkaa huomenna, tulkaa milloin vain haluatte ja vaatikaa niin
paljon kuin ikinä vain kehtaatte, niin se maksetaan teille kyllä",
vastasi Filip pusertaen huulensa halveksivasti yhteen.

"Kuten haluatte. Tehän peritte talon ja huonekalut heti hänen
kuolemansa jälkeen ja sitten te myytte ne luonnollisesti. Niin, tulen
kyllä käymään. Saatte varmasti paljon rahaa, herra Filip, ja minä
tekisin mielelläni ensimmäisen tarjouksen, jos aiotte vuokrata talon
jollekin."

Filip kohotti uhkaavasti kätensä ja herra Poots peräytyi muutamaan
nurkkaan.

"Tarkoitin vasta sitten kuin äitinne on haudattu", selitti hän.

"Menkää matkoihinne, senkin roisto", sanoi Filip kätkien kasvonsa
käsiinsä ja vaipuen veriselle leposohvalle.

Vähän ajan kuluttua meni hän äitinsä luokse ja huomasi nyt tämän
tilan paljon paremmaksi. Koska vaimot olivat poistuneet, istuutui
hän vuoteen viereen, ja verenvuodon heikontamana nukahti äiti pitäen
poikansa kättä omassaan, pojan kuunnellessa hänen hengitystään ja
ajatellessa surullisia asioita.

Kello oli noin yksi yöllä, kun äiti heräsi. Hän voi nyt jälleen puhua
ja sanoi pojalleen:

"Rakas poikani, olenko vanginnut sinut tänne näin pitkäksi ajaksi?"

"Rakkauteni sinuun, äiti, on pidättänyt minua täällä enkä poistukaan
ennenkuin olet terve ja pystyssä jälleen."

"Sitä on turha toivoakaan, Filip, sillä tunnen kuoleman lähestyvän.
Ah, rakas poikani, miten mielelläni kuolisinkaan, ellei kohtalosi
minua huolettaisi. Olen jo kauan aikaa kulkenut kuolemaa kohti,
Filip, ja olen rukoillut hartaasti, että pääsisin pois."

"Miksi olet tehnyt niin, äiti?" kysyi Filip suruissaan. "Olenhan
koettanut olla sinulle mieliksi niin paljon kuin suinkin."

"Niin oletkin, lapseni, ja Jumala sinua senvuoksi siunatkoon. Olen
usein huomannut, miten olet hillinnyt ylpeän luontosi ja oikeutetun
vihasi säästääksesi minua, ja minä tiedän, miten vaikeaa se on ollut
sinulle. Vaikka olet ollut nälissäsikin, et ole kumminkaan ollut
tottelematon minulle. Ah, Filip, olet varmaankin luullut minua
hulluksi monta kertaa, koska en ole selittänyt sinulle syytä siihen,
mutta nyt aion puhua."

Hän laski päänsä jälleen pieluksille pariksi minuutiksi, mutta jatkoi
sitten:

"Luultavasti olen joskus ollutkin aivan mielenvikainen, vai mitä
Filip? Mutta Jumala tietää senkin, että olen kantanut sydämessäni
salaisuutta, joka olisi voinut tehdä minkä vaimon tahansa
mielenvikaiseksi. Se on kiusannut sieluani päivät ja yöt, pimittänyt
järkeni ja nyt vihdoinkin, Jumalalle kiitos, murtanut ruumiilliset
voimanikin. Tunnen, Filip, että loppuni lähestyy. Ehkä saan kumminkin
viipyä täällä maailmassa niin kauan, että voin uskoa sinulle tuon
salaisuuden, joka on niin kauan painanut mieltäni, vaikka toivonkin,
ettei sinun tarvitsisi kuulla sitä, koska se voi pimittää samalla
tavalla sinun kuin minunkin järkeni."

"Äiti", sano: Filip vakavasti ja rukoilevasti, "ilmaise minulle vain
tuo hirveä salaisuus. Vaikka taivas ja helvetti olisivat siihen
osalliset, en pelkää kuunnella sitä. Taivas ei tahdo minulle mitään
pahaa enkä pelkää paholaista ollenkaan."

"Tunnen rohkean luontosi, Filip, ja tiedän miten urhoollinen ja ylpeä
olet. Olet paremmin kuin moni muu luotu kantamaan sellaisen hirmuisen
salaisuuden aiheuttamaa taakkaa. Ymmärrykseni oli kuitenkin liian
heikko kestämään sitä, mutta minä tiedän, että velvollisuuteni on
kertoa se sinulle."

Leski vaikeni hetkiseksi hänen ajatustensa pyöriessä tuossa asiassa,
jonka hän aikoi paljastaa, ja kyynelten vuotaessa alituisesti hänen
kuoppaisille poskilleen. Sitten hän näytti tekevän äkkiä päätöksensä
ja saavan kuin uusia voimia.

"Aion kertoa sinulle isästäsi, Filip. Luullaan yleisesti, että hän
hukkui."

"Eikö hän sitten niin kuollutkaan, äiti?" kysyi Filip hämmästyneenä.

"Ah, ei."

"Mutta hänhän on ollut jo kuollunna kauan aikaa, äiti."

"Ei -- ei ole", änkytti leski peittäen kädellään silmänsä.

Filip, joka luuli äidin houraavan, jatkoi:

"Mutta missä hän sitten onkaan, äiti?"

Leski suoristautui, mutta vapisi koko ruumiiltaan, kun hän vastasi:

_"Hän on joutunut elävänä kadotukseen."_

Naisraukka vaipui nyt jälleen pieluksille ja veti peitteen päänsä
yli kuin haluten piiloutua omilta muistoiltaan. Filip oli liiaksi
kauhistunut voidakseen heti vastata, mutta lopulta hän ei kumminkaan
voinut enää kestää jännitystä, vaan kuiskasi:

"Kerro nyt minulle, äiti, nopeasti tuo salaisuus."

"Niin, nyt saat kuulla sen, poikani", sanoi hänen äitinsä
juhlallisesti. "Isälläsi oli aivan samanlainen luonne kuin
sinullakin, Filip. Kunpa hänen julma kohtalonsa voisi olla sinulle
jonkunlaiseksi varoitukseksi, rakas lapseni! Hän oli reipas ja
rohkea ja, kuten kerrottiin, hyvin kunnollinen merimies. Hän oli
syntynyt Amsterdamissa, mutta hän ei halunnut asua siellä, koska
hän oli katolilainen, ja sinähän tiedät kyllä, että hollantilaiset
ovat uskomme mukaan vääräuskoisia. Siitä on nyt seitsemäntoista
vuotta tahi hieman enemmänkin, kun hän lähti viemään kauniilla
Amsterdam-nimisellä laivallaan kallisarvoista lastia Intiaan. Se oli
hänen kolmas matkansa, Filip, ja se olisi, jos Jumala olisi sen niin
tahtonut, ollut hänen viimeisensäkin; hän oli nimittäin uhrannut osan
rahoistaan komeaan laivaan ja yksi ainoa suotuisa matka olisi tehnyt
hänestä rikkaan miehen. Ah, miten usein keskustelimmekaan siitä,
miten järjestäisimme kaiken hänen palattuaan, ja miten usein olen
saanutkaan lohtua noiden tulevaisuussuunnitelmien muistelemisesta
hänen poissaollessaan! Rakastin häntä koko sydämestäni, Filip,
sillä hän oli aina niin hyvä ja hellä minua kohtaan, ja senvuoksi
olinkin niin äärettömästi iloinen tietäessäni hänen tulevan takaisin.
Merimiehen vaimon osaa ei kenenkään tarvitse kadehtia. Hän saa
olla yksinään ja hylättynä kuukausimääriä ja katsella levottomasti
kynttilän palamista loppuun kuunnellessaan myrskyn raivoa, joka
ennustaa surua ja onnettomuutta, haaksirikkoja ja leskeyttä. Isäsi
oli ollut poissa jo noin kuusi kuukautta ja minun olisi vielä pitänyt
odottaa pitkä surullinen vuosi, ennenkuin olisin voinut toivoakaan
häntä takaisin. Sinä, lapseni, olit ainoa lohdutukseni ja iloni.
Eräänä iltana olit vaipunut uneen istuttuani luonasi niin kauan, ja
sinä olit hymyillyt minulle ja kuiskannut unissasi 'äiti'. Suutelin
sinua ja polvistuttuani rukoilin Jumalaa varjelemaan sinua ja isääsi,
aavistamatta silloin ollenkaan, millaisen kauhean kirouksen alaisena
hän jo silloin oli."

Sairas vaikeni hetkiseksi jatkaen sitten. Filip katsoi häneen
tarkasti ja kuunteli henkeä pidättäen.

"Poistuin luotasi ja menin tuohon huoneeseen, joka aina siitä yöstä
asti on ollut suljettuna. Istuuduin lukemaan, sillä oli kova myrsky,
ja silloin kun myrsky pauhaa, voivat merimiehen vaimot harvoin
nukkua. Oli keskiyö, satoi kun saavista kaataen ja voimatta sitä
tyydyttävästi selittää tunsin olevani hirveän levoton. Kastoin
sormeni vihkivesiastiassa ja tein ristinmerkin. Kova tuulenpuuska
ulvoi talon nurkissa ja säikähdytti minua yhä enemmän, ja minulla oli
mitä selvin aavistus siitä, että tulee tapahtumaan joku onnettomuus.
Tuuli paiskasikin äkkiä ikkunanluukut ja ikkunan auki, kynttilä
sammui ja minä jouduin kokonaan pimeään. Huusin kauhusta, mutta
toinnuin kuitenkin lopulta sen verran, että voin mennä ikkunaan
katsomaan, jaksaisinko sulkea sen jälleen, kun näin isäsi, Filip,
tulevan hitaasti huoneeseen sen kautta."

"Laupias Jumala!" mumisi Filip melkein kuulumattomasta

"En tiennyt, mitä uskoa. Hän seisoi huoneessa ja vaikka siellä olikin
aivan pimeä, näin hänen vartalonsa ja kasvonsa melko selvästi. Olin
niin peloissani, etten voinut liikahtaakaan, vaikka en halunnutkaan
mitään niin hartaasti kuin lähestyä rakastamaani miestä. Jäin
seisomaan paikoilleni kauhun jäykistyttämänä. Kun hän oli tullut
huoneeseen, sulkeutuivat ikkunat ja luukut itsestään. Kynttiläkin
syttyi jälleen palamaan ja koska silloin luulin ilmestystä hänen
haamukseen, kaaduin pyörtyneenä lattialle."

Kun tulin jälleen tajuihini, lepäsin leposohvalla ja tunsin kylmän
ja märän käden puristavan omaani. Tyynnyin silloin ja unhotin tuon
yliluonnollisen tavan, jolla hän oli tullut luokseni. Kuvittelin,
että hänelle oli käynyt huonosti, ja luulin hänen senvuoksi palanneen
kotiin. Aukaisin silmäni ja kun näin rakastamani miehen edessäni,
heittäydyin hänen syliinsä. Hänen vaatteensa olivat likomärät
sateesta ja minusta tuntui siltä kuin olisin syleillyt jääpalasta,
mutta ei mikään voi jäähdyttää naisen rakkautta, Filip. Hän otti
vastaan hyväilyni, mutta ei vastannut niihin eikä puhunutkaan, vaan
oli hyvin ajattelevan ja surullisen näköinen. 'William,' huudahdin
silloin, 'Vanderdecken, puhu Katariinallesi'.

'Niin, aion puhua, sillä minulla ei ole pitkälti aikaa', sanoi hän
juhlallisesti.

'Ei, ei, et saa lähteä merelle enää. Olet menettänyt laivasi, mutta
olet itse pelastunut. Nythän olen saanut sinut takaisin jälleen, vai
kuinka?'

'Et, ikävä kyllä. Älä pelkää, vaan kuuntele tarkasti, sillä minulle
on suotu vain lyhyelti aikaa. En ole menettänyt laivaani, Katariina,
vaan --. Älä puhu, vaan kuuntele tarkasti. En ole kuollut, mutta en
ole eläväkään. Liitelen tämän ja henkimaailman välillä. Kuuntele
nyt hievahtamatta. Yhdeksän viikkoa taistelin luonnonvoimia vastaan
päästäkseni Hyvän toivon niemen ympäri ja vielä senkin jälkeen
purjehdin yhdeksän viikkoa huolimatta tuulista ja virroista
sivuuttaakseni sen, mutta turhaan. Silloin jouduin raivoihini ja
raivosinkin hirveästi. Miehistö, joka oli väsynyt pitkästä matkasta,
halusi, että palaisin Taffel-lahteen, mutta siihen en suostunut ja
silloin tuli minusta murhaaja, vaikkakin tahtomattani, mutta tulin
kumminkin syypääksi ihmisen kuolemaan. Luotsi rupesi vastustamaan
minua ja koetti taivuttaa miehistöä vangitsemaan minut, ja kun hän
koetti käydä minuun käsiksi, löin raivoissani häntä niin, että hän
kaatui, ja kun laiva silloin sattui kallistumaan äkkiä, vieri hän
laidan yli mereen. Mutta ei tuokaan kauhea kuolemantapaus voinut
hillitä minua, vaan minä vannoin tuon pyhän ristinpalasen nimessä,
jota nyt säilytät kaulassasi olevassa kotelossa, että minä huolimatta
myrskystä ja merestä, taivaasta ja helvetistä saavutan kyllä lopulta
päämääräni, vaikka minun pitäisi purjehtia tuomiopäivään asti.

Taivaalta kuuluva ukkonen ja salamat vastasivat valaani. Rajumyrsky
yllätti laivan, purjeet repeytyivät riekaleiksi, vuoren korkuiset
aallot vyöryivät ylitsemme ja muutamaan hyvin alhaalla kiitävään
pilveen, joka pimensi koko maailman, oli kirjoitettu tulikirjaimin:
"_'Aina tuomiopäivään asti!'_ Kuulehan nyt, Katariina, aikani on
kallista. Minulla on vielä muudan toivo jäljellä ja senvuoksi on
minun nyt sallittukin tulla tänne. Ota tämä kirje (hän laski suljetun
kirjeen pöydälle), lue se ja koeta auttaa minua, rakas Katariina. Lue
se, ja nyt hyvästi, sillä minun pitää nyt mennä'."

Ikkunat ja luukut avautuivat nyt jälleen, kynttilä sammui ja mieheni
haamu ikäänkuin liiteli pois pimeään. Kiiruhdin ikkunaan ja ojensin
käsivarteni häntä kohti huutaen samalla kuin mielipuoli, mutta hän
liiteli vain etemmäksi kuin salamat myrskyn siivillä, katseeni
seuratessa häntä, kunnes hän häipyi valoon ja lopulta katosi. Ikkunat
ja luukut sulkeutuivat jälleen, kynttilä syttyi ja minä olin taasen
yksinäni. "Ah, taivas, ole armelias, järkeni, järkeni! Filip, Filip",
vaikeroi tuo naisraukka, "et saa poistua luotani, kuuletko!"

Näin huutaen nousi tuo melkein mieletön nainen vuoteestaan ja vaipui
lopulta poikansa syliin, jossa hän lepäsi liikkumatonna muutamia
minuutteja. Mutta kun Filip levotonna hänen pitkästä vaitiolostaan
aikoi laskea hänet vuoteeseen takaisin, repsahti pää taaksepäin ja
silmät raukesivat. Vanderdeckenin leski oli kuollut.



II.


Niin paljon kuin Filipillä olikin moraalista rohkeutta, joutui hän
kumminkin melkein pois suunniltaan huomatessaan äitinsä kuolleeksi.
Vaipuen ajatuksiinsa jäi hän seisomaan vuoteen viereen ja katsomaan
kuollutta. Mutta sitten hän tointui, suoristi päänalusen ja sulki
äitinsä silmät. Hän liitti kätensä ristiin kyynelten virratessa hänen
silmistään, ja sittenkuin hän juhlallisesti oli suudellut kuolleen
otsaa, veti hän vuoteen uutimet yhteen.

"Äitiraukka", hän sanoi, "nyt olet päässyt rauhaan, mutta olet
jättänyt pojallesi raskaan perinnön."

Äidin surullinen kertomus oli tehnyt häneen hyvin voimakkaan
vaikutuksen ja hän koetti nyt koota ajatuksiaan voidakseen päättää,
mitä hänen oli tehtävä. Hän ymmärsi, ettei hänellä ollut nyt aikaa
ruveta suremaan. Hänen äitinsä oli kyllä päässyt rauhaan, mutta missä
oli hänen isänsä?

Mutta sitten hän muisti äitinsä sanat tuosta ainoasta toivosta, joka
oli vielä jäljellä. Hänen isänsä oli jättänyt kirjeen pöydälle.
Olikohan se vieläkin siellä? Hänen äidillään ei ollut ollut rohkeutta
koskea siihen, joten se luultavasti oli vieläkin paikoillaan. Tuo
kirje, johon liittyivät sellaiset toiveet, oli siis ollut avaamatta
seitsemäntoista vuotta.

Filip Vanderdecken päätti tutkia tuon kohtalokkaan huoneen, sillä
hän halusi nyt saada selville kaikkein pahimmankin. Ryhtyisikö hän
siihen heti, vai odottaisiko hän päivää? Mutta missähän avain tuohon
huoneeseen mahtoikaan olla? Hän katsoi ympärilleen ja hänen silmänsä
kiintyivät muutamaan vanhaan kaappiin, jota hän ei ollut nähnyt
äitinsäkään milloinkaan avaavan. Se ei ollutkaan lukossa ja Filip
tutki nopeasti kaikki laatikot ja komerot, mutta turhaan. Kun hän
pudisti sitä, kuuli hän vihdoinkin kolinaa muutamasta nurkasta ja hän
ymmärsi, että hänen pitää murtaa kaapin takaseinä irti saadakseen
avaimen tuosta salalaatikosta, johon se oli kätketty. Päivä alkoi
jo sarastaa ja hän haki keittiöstä puukon ja vasaran. Hän oli juuri
lyömäisillään takaosan sisään, kun hän tunsi käden laskeutuvan
olalleen.

Filip säpsähti, sillä hän oli ollut niin kiintynyt hakemiseensa,
ettei hän ollut kuullut askelia. Kun hän kääntyi katsomaan, oli
pappi, isä Seysen, hänen edessään. Pappi oli kuullut puhuttavan
Katariina Vanderdeckenin sairaudesta ja hän oli nyt tullut antamaan
sairaalle uskonnon suomaa lohdutusta.

"Mitä sinä nyt teet?" kysyi pappi. "Etkö pelkää häiritseväsi äitisi
lepoa? Aiotko ruveta varastamaan, ennenkuin hän on kuollutkaan?"

"En pelkää ollenkaan häiritseväni äitini lepoa, hyvä isä",
sanoi Filip, "sillä nyt hän on päässyt autuaitten asuntoihin.
En varastakaan, sillä koko hänen omaisuutensa on nyt minun. En
hae kultaa, vaan erästä vanhaa avainta, joka on piilossa tuossa
salalaatikossa jota en osaa avata."

"Sanoit, poikani, että äitisi on kuollut saamatta lohdutusta pyhältä
kirkoltamme. Miksi et lähettänyt sanaa minulle?"

"Hän kuoli niin äkkiä pari tuntia sitten syliini, etten ennättänyt.
Olen pahoillani, ettette ollut täällä, mutta en ole ollenkaan
huolissani hänen sielustaan."

Pappi raotti vuodeverhoa, pirskoitti ruumiille vihkivettä ja
sittenkuin hän oli hiljaa rukoillut hetkisen, kääntyi hän Filipin
puoleen.

"Äidin kuoleman pitäisi oikeastaan panna sinut itkemään, Filip, mutta
kuitenkin huomaan, että ennenkuin hänen ruumiinsa on kylmennytkään,
rupeat etsimään tuollaista mitätöntä kapinetta."

"Minulla ei ole nyt aikaa itkemiseen eikä valittamiseen, isä, sillä
minulla on muutakin ajateltavaa ja paljon tekemistä. Tiedättehän,
että rakastin äitiäni äärettömästi."

"Mutta mitä avainta sitten oikeastaan haetkaan, Filip?"

"Haen tuon huoneen avainta, joka on ollut suljettuna niin monta
vuotta. On aivan välttämätöntä, isä, että tutkin sen."

"Olen kuullut puhuttavan tuosta lukitusta huoneesta ja tiedän
myöskin, ettei äitisi halunnut milloinkaan sanoa, miksi sitä ei ikinä
avata. Kysyin sitä häneltä kerran, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta
sitä minulle. Pysyin kuitenkin vaatimuksessani, mutta silloin hän
rupesi antamaan minulle niin sekavia vastauksia, että luovuin
yrityksestäni. Äitisi mieltä painoi varmasti joku raskas salaisuus,
jota hän ei kumminkaan ilmaissut minulle milloinkaan. Sano minulle,
uskoiko hän sinulle tuon salaisuuden ennen kuolemaansa."

"Kyllä, pyhä isä."

"Etkö tuntisi huojennusta, jos uskoisit sen minullekin? Voisin ehkä
neuvoa sinua, poikani."

"Isä, toivon, että voisin uskoa sen teille ja pyytää apuanne. Tiedän,
ettette halua saada sitä tietää uteliaisuudesta, mutta en ole vielä
tutkinut, onko asia niinkuin äitini sen minulle kertoi vai onko
se vain hänen kuvittelujaan. Jos se kuitenkin olisi totta, haluan
mielelläni jakaa taakan kanssanne, vaikka ette siitä minua varmasti
kiitäkään. En voi ilmaista sitä kumminkaan vielä. Minun pitää täyttää
velvollisuuteni ja mennä yksin tuohon kirottuun huoneeseen."

"Etkö pelkää?"

"En pelkää mitään. Minun täytyy täyttää kauhea velvollisuuteni,
vaikka tunnenkin, että tämän asian tarkempi tutkiminen tekee
minustakin hullun, kuten äidistänikin."

"No, en minäkään halua olla tunkeilevainen, Filip. Voi kuitenkin
koittaa sellainenkin aika, jolloin voin olla sinulle hyödyksi.
Hyvästi, poikani. Toivon kuitenkin, että nyt ainakin luovut tuosta
sopimattomasta työstä. Lähetän tänne muutamia naapurivaimoja, että
he tekisivät kuolleelle äidillesi, jonka sielu on nyt toivoakseni
Jumalan luona, viimeisen palveluksen."

Pappi huomasi Filipin ajatusten olevan muualla. Hän näytti vaipuneen
jonkunlaiseen henkiseen tylsyyteen, ja pudistaen päätään meni pappi
tiehensä.

"Hän on oikeassa", ajatteli Filip jäätyään yksikseen ja sijoitti
kaapin paikoilleen. "Pari tuntia sinne tahi tänne ei vaikuta suuresti
asiaan. Päätäni huimaa ja minä haluan nukkua hieman."

Hän meni viereiseen huoneeseen, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui heti.

Hänen nukkuessaan olivat naapurit tulleet ja valmistaneet
hautajaiset. He olivat varoneet herättämästä häntä, koska heidän
mielestään oli pyhä velvollisuus, ettei ketään pahoillaan olevaa
saa herättää suruun. Herra Poots, joka oli myöskin kuullut lesken
kuolemasta ja tahtoi ansaita vieläkin guldenin, tuli myös. Hän meni
ensin siihen huoneeseen, jossa ruumis oli, ja sitten Filipin luo,
jota hän pudisti olkapäästä.

Filip heräsi ja nousi istualleen.

"No, herra Vanderdecken, nyt se on siis ohi", aloitti tuo tunteeton
pieni lääkäri. "Tiesin, että niin tulee käymään. Muistakaa nyt, että
olette minulle velkaa guldenin lisää. Te lupasitte maksaa minulle
rehellisesti ja runsaasti. Kun lääkekin lasketaan, nousee saamiseni
kolmeen ja puoleen guldeniin, ellette anna minulle pulloa takaisin."

Filip oli ollut herätessään hieman hämmentynyt, mutta tuli tämän
puheen aikana aivan entiselleen.

"Saatte varmasti kolme ja puoli guldenianne ja pullon myös, herra
Poots", vastasi hän nousten seisoalleen.

"Niin, tiedän kyllä, että aikomuksenne on maksaa minulle niin
pian kuin suinkin, mutta, herra Filip, siihenhän voi mennä aikaa,
ennenkuin saatte talon myydyksi, sillä voihan sattua, ettette
löydäkään sille ostajaa. En ole ollut milloinkaan ankara sellaisia
kohtaan, jotka eivät voi maksaa, ja nyt ilmoitan teillekin ehtoni.
Äitinne kaulassa riippuu jokin sellainen, joka ei ole mistään arvosta
kenellekään muulle kuin hyvälle katolilaiselle. Auttaakseni teidät
pulasta suostun ottamaan sen maksuksi vaivoistani, ja sitten ovat
välimme selvät."

Filip kuunteli tyynesti häntä. Hän tiesi kyllä, että vanha saituri
tarkoitti tuota pyhäinjäännöstä, jonka nimessä hänen isänsä oli
vannonut tuon onnettoman valansa, mutta hän tunsi samalla, ettei hän
voi luopua siitä miljoonastakaan guldenista.

"Menkää matkoihinne", hän sanoi lyhyesti. "Poistukaa heti talostani.
Rahanne tulette kyllä saamaan."

Herra Poots tiesi hyvin, että pyhäinjäännöksen kultainen
neliskulmainen kehys oli paljon enemmän arvoinen kuin hänen
saamisensa tekikään, ja hän tiesi senkin, että pyhäinjäännöksestä oli
aikoinaan maksettu korkea hinta, ja koska sellaista noihin aikoihin
pidettiin hyvin arvokkaana, oli hän varma, että hän saisi siitä
melkoisen rahasumman. Kun hän oli kulkenut kuolleen huoneen läpi, oli
hän joutunut kiusaukseen, ja voimatta vastustaa sitä, oli hän ottanut
sen ruumiin kaulasta ja piilottanut poveensa.

"Tarjoukseni on teille edullinen, herra Filip", hän sanoi senvuoksi.
"Teidän pitäisi suostua siihen, sillä mitäpä hyötyä teillä on
tuollaisesta kapineesta."

"Ei ollenkaan!" huudahti Filip suuttuneena.

"Luovuttakaa se kumminkin haltuuni, kunnes saan maksun pyyntönihän
on aivan kohtuullinen. En halua menettää noita rahojani. Sittenkuin
tuotte minulle nuo kolme ja puoli guldenia ja pullon, saatte
kalleutenne takaisin."

Filip suuttui nyt aivan silmittömäksi. Hän tarttui herra Pootsia
kaulukseen ja heitti hänet pihalle.

"Menkää matkoihinne heti", hän huusi, "tahi?--"

Filipillä ei ollut tilaisuutta sanoa enempää, sillä lääkäri kiiruhti
pois sellaista kyytiä, että hän kaatui portaille ja nilkutti
sitten sillan yli. Hän toivoi melkein, ettei hän olisi ottanutkaan
pyhäinjäännöstä, mutta kiitos sen nopean tavan, jolla hänet oli pantu
menemään, ei hän voinutkaan panna sitä paikoilleen, vaikka olisi
halunnutkin.

Keskustelu Pootsin kanssa kohdisti tietysti Filipin ajatukset
kalleuteen ja hän meni äitinsä huoneeseen ottaakseen sen haltuunsa.
Hän veti verhot syrjään, sillä ruumis oli jo puettu, ja ojensi
kätensä irroittaakseen tuon mustan nauhan, jota ei kuitenkaan enää
ollutkaan.

"Poissa!" huudahti Filip. "Vaimot eivät varmastikaan ole sitä
ottaneet. Tuo Poots-roisto on vienyt sen mukaansa. Mutta vaikka
hän olisi niellytkin sen ja minun pitäisi paloitella hänet jäsen
jäseneltä, hankin sen kyllä takaisin."

Hän riensi portaita alas, hyökkäsi ulos talosta ja juoksi haudan yli.
Kun hän kiiruhti takitta ja hatutta lääkärin erillään olevaa asuntoa
kohti, pudistivat naapurit katsellessaan hänen vauhtiaan ihmetellen
päätään. Poots oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja oli vasta ehtinyt matkan
puoliväliin, kun hän katsoessaan taakseen huomasi kauhukseen Filipin
ajavan häntä takaa. Hän aikoi ensin pysähtyä ja antaa Filipille
pyhäinjäännöksen takaisin, mutta hän luopui aikeestaan peläten
Filipin kiivautta. Sen sijaan hän paransi vauhtiaan päästäkseen
kotiinsa niin pian kuin suinkin. Mutta kuta nopeammin Pootsin
hontelot jalat kuljettivat hänen kurtistunutta ruumistaan eteenpäin,
sitä enemmän ponnisti Filipkin saadakseen varkaan kiinni. Kun Poots
oli päässyt noin kolmensadan jalan päähän asunnostaan, kuuli hän
Filipin askelten lähenevän, ja suunniltaan kauhusta ja huutaen
pelosta koetti hän rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin.

Filip ojensi jo kätensä tarttuakseen Pootsiin, kun Poots kaatui
suulleen pelosta. Vanderdeckenin vauhti oli kuitenkin niin kova, että
hän kompastui ajettavaansa ja pyörähti monta kertaa ympäri. Tämä
pelasti lääkärin, sillä ennenkuin Filip voi jatkaa takaa-ajoaan, oli
Poots päässyt asuntoonsa ja sulkenut oven.

Filip oli kumminkin päättänyt saada kalleutensa takaisin, ja
koettaessaan tyyntyä hengästyksestään tarkasteli hän rakennusta,
voisiko hän mitenkään tunkeutua sinne väkisin. Mutta koska lääkäri
asui niin yksinään, oli kaikki varovaisuustoimenpiteet rakennuksen
suojelemiseksi väkivallalta otettu huomioon. Alakerran ikkunat olivat
lujasti kiinni, puhumattakaan ristikoista, joilla ne oli varustettu,
ja ylempi kerros oli niin korkealla, ettei kukaan voinut tunkeutua
taloon sen kautta.

Herra Pootsilla oli suuri praktiikka, koska hänen taitavuutensa oli
yleisesti tunnettu, mutta sekään ei ollut mikään salaisuus, että
hän oli sydämetön saituri. Kukaan ei saanut milloinkaan astua hänen
kynnyksensä yli, mutta ei kellään ollut haluakaan sellaiseen. Hänen
asuntonsa oli aivan erillään muista taloista eikä hän kaivannutkaan
muiden seuraa. Häntä ei nähty milloinkaan muualla kuin sairaiden
luona ja kuolinvuoteiden ääressä eikä kukaan tiennyt, miten hänen
kotinsa oli sisustettu. Ensi alussa hänen asettumisensa jälkeen
seudulle oli muudan vanha vaimo avannut oven niille, jotka olivat
tulleet hakemaan lääkäriltä apua, mutta hän oli kuollut jo aikoja
sitten, ja nykyään avasi Poots itse oven. Ellei hän sattunut olemaan
kotona, ei ovea milloinkaan avattu, vaikka siihen olisi koputettu
kuinka kovasti tahansa, ja ihmiset luulivatkin vanhusta niin
itaraksi, ettei hän halunnut maksaa avusta, ja otaksuivat, että hän
senvuoksi asuikin aivan yksinään.

Niin luuli Filipkin ja hän miettikin senvuoksi, miten hän saisi
aarteensa takaisin ja voisi samalla sammuttaa kostonjanonsa.

Ovi oli kuitenkin niin vahva, ettei hän voinut särkeä sitä, ja hän
päättikin tyytyä, jos hän vain saa kalleutensa takaisin.

"Herra Poots", huusi hän, "jos vain annatte anastamanne kapineen
takaisin, en tee teille mitään pahaa! Mutta ellette suostu pyyntööni,
saatte maksaa hengellänne rikoksenne."

Poots kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta kun hän päästyään turvaan oli
tukahduttanut pelkonsa, ei hän voinut suostua luopumaan aarteesta.
Hän toivoi Filipin lopulta kyllästyvän odottamiseen ja otaksui
voivansa sitten järjestää asian maksamalla muutamia guldeneja, jotka
köyhästä Filipistä tuntuisivat varmaankin jo suurelta omaisuudelta.
Hän oli varma, että hän sitten joskus myöhemmin voi myydä
pyhäinjäännöksen korkeasta hinnasta.

Kun Filip huomasi, ettei hänelle vastattu, soimasi hän lääkäriä
aluksi kovasti ja päätti sitten sytyttää talon palamaan. Seinän
vieressä oli halkoja ja sittenkuin hän oli hakenut heiniä muutamasta
läheisyydessä olevasta suovasta, sulloi hän ne oven viereen yhteen
kasaan ja latoi halot sille ja sytytti sitten nuotion tuleen. Ovi
syttyi pian palamaan ja liekit alkoivat jo nuoleskella rakennuksen
muitakin puuosia.

"Nyt saat tuntea kostoni voiman, sinä varas ja ruumiinryöstäjä!"
huusi Filip. "Jos jäätte rakennukseen, kuolette liekkeihin, mutta jos
poistutte sieltä, tapan teidät."

Filip oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun muudan yläkerran ikkuna,
joka oli kauimpana ovesta, aukeni.

"Ahaa, nyt te tulette vihdoinkin pyytämään armoa", huusi hän, mutta
vaikeni äkkiä, sillä tuon pienen saiturin asemesta näki hän edessään
mitä miellyttävimmän seitsentoistavuotiaan tytön kuin ilmestyksen.
Hänen letitetty musta tukkansa oli kierretty sievästi pään ympärille,
hänen silmänsä olivat tummat ja lempeät, valkoinen otsa oli korkea,
poskissa olivat pienet hymykuopat, nenä oli kauniisti muodostunut ja
suora ja huulet punaiset ja täyteläiset. Viehättävämpiä kasvoja voi
tuskin olla olemassakaan, sillä ne muistuttivat noista pyhimyksistä,
joita kuuluisimmat maalarimme ovat joskus onnistuneet kuvaamaan.
Vaikka liekit kohosivatkin ikkunaa kohti ja savu pimensi ilman,
pakotti hänen rauhallinen olentonsa katselijaa ajattelemaan jotakin
roviolla poltettavaa naismarttyyria.

"Mitä haluattekaan, raivostunut nuorukainen?" kysyi hän tyynesti.
"Miksi tahdotte tappaa kaikki tämän talon asukkaat?"

Filip seisoi hetkisen paikoillaan vastaamatta, mutta sitten hän
käsitti äkkiä, millaisen rakastettavan olennon hän kostonhimossaan
oli uhraamaisillaan. Hän unhotti kaiken muun, paitsi vaaran, joka
uhkasi tyttöä, ja heitteli heti palavat halot tielle, jossa ne pian
sammuivat, ja nakkeli oveen suuria multakokkareita sammuttaakseen
liekit, jotka eivät olleetkaan vielä paljon vahingoittaneet paksuja
tammilautoja. Nuori tyttö katseli hänen hommiaan vaitiollen.

"Nyt on vaara torjuttu, nuori neiti", sanoi Filip. "Jumala antakoon
minulle anteeksi, että olin vähällä uhrata niin nuoren elämän. Aioin
vain kostaa herra Pootsille."

"Mitä on herra Poots tehnyt teille, kun halusitte kostaa niin
hirveästi?" kysyi nuori tyttö tyynesti.

"Mitäkö hän on tehnyt? Hän on ryöstänyt kuolleen äitini anastamalla
häneltä kallisarvoisen pyhäinjäännöksen."

"Onko hän ryöstänyt ruumiilta? Sellaista ei hän varmastikaan ole
tehnyt. Teette hänelle vääryyttä, nuori herra."

"En ollenkaan, sillä tiedän olevani oikeassa. Suokaa minulle
anteeksi, mutta haluan saada tuon kalleuteni takaisin tavalla millä
hyvänsä. Ette tiedä ollenkaan, miten tärkeätä se on."

"Odottakaa hieman, nuori herra", vastasi tyttö, "tulen heti takaisin."

Filip seisoi paikoillaan muutamia minuutteja ajatuksiinsa vaipuneena,
sillä hän ei voinut ymmärtää, miten niin kaunis olento oli joutunut
herra Pootsin taloon. Kuka hän mahtoi ollakaan? Hän heräsi
unelmistaan, kun niiden esine nojautui ulos ikkunasta tuo ikävöity
aarre kädessään.

"Tässä on kalleutenne", hän sanoi. "Olen pahoillani, että isäni
on voinut tehdä itsensä syypääksi tällaiseen, joka täydellisesti
oikeuttaa vihanne. Tuossa sen nyt saatte", hän lopetti pudottaen
kotelon Filipille, "ja nyt pitää teidän poistua."

"Isännekö?" toisti Filip muistamatta ottaa koteloa ylös. "Voiko hän
olla isänne?"

Tyttö aikoi peräytyä vastaamatta, mutta Filip jatkoi:

"Odottakaa hetkinen, että saan pyytää teiltä anteeksi
ajattelemattomuuttani. Vannon tämän pyhän kalleuden nimessä", jatkoi
hän ottaen kotelon maasta ja suudellen sitä, "etten olisi milloinkaan
ryhtynytkään sellaiseen tekoon, jos vain olisin tiennyt talossa
asuvan viattomiakin ihmisiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei mitään
vahinkoa ole tapahtunut. Mutta vaara ei ole kumminkaan vielä kokonaan
ohi. Ovipielet hehkuvat vielä ja ellei niitä sammuteta, palaa koko
talo. Isänne vuoksi ei teidän enää tarvitse olla peloissanne, nuori
neiti. Vaikka hän olisi tehnyt minulle vääryyttä tuhat kertaa
enemmän, en halua teidän vuoksenne vahingoittaa hiustakaan hänen
päässään. Hän tuntee minut kyllä ja tietää minun pysyvän sanassani.
Sallikaa minun nyt ennen poistumistani hyvittää tekemäni vahinko."

"Ei, ei, älä luota häneen!" huusi herra Poots muutamasta ikkunasta.

"Luulen kumminkin, että voimme luottaa häneen", vastasi tytär,
"ja me olemme hänen apunsa tarpeessa, sillä mitä voimmekaan me
-- heikko nuori tyttö ja vielä heikompi isä -- tehdä tällaisessa
tapauksessa? Aukaise ovi ja salli meidän tehdä kaikkemme rakennuksen
suojelemiseksi. Hän aukaisee kyllä oven", sanoi hän kääntyen Filipiin
päin, "ja kiitoksia, että haluatte auttaa meitä, herra, sillä luotan
lupaukseenne."

"Minua ei ole vielä milloinkaan syytetty siitä, että olisin syönyt
sanani", vastasi Filip. "Hänen pitää kumminkin avata ovi nopeasti,
sillä tuli alkaa jo syttyä uudelleen."

Herra Poots aukaisi oven vapisevin sormin ja kiiruhti sitten nopeasti
takaisin yläkertaan. Filipin oli pakko kantaa monta korvollista
vettä, ennenkuin tuli oli saatu sammumaan, ja hänen ollessaan siinä
toimessa ei kumpikaan näyttäytynyt, ei isä eikä tytär.

Kun kaikki oli jälleen kunnossa, lukitsi Filip oven ja katsoi
ikkunaan, johon tuo kaunis tyttö nyt ilmestyi. Filip kumarsi syvään
hänelle ja vakuutti vaaran nyt olevan kokonaan ohi.

"Paljon kiitoksia, herra", vastasi tyttö. "Käytöksenne oli kyllä
alussa hieman ajattelematonta, mutta nyt olette osoittanut voivanne
olla huolellinenkin."

"Tahdotteko sanoa isällenne, että vihani häntä kohtaan on haihtunut,
ja ilmoittaa, että parin päivän kuluttua tulen maksamaan hänen
saatavansa."

Ikkuna sulkeutui nyt, ja katsottuaan siihen hetkisen lähti Filip
kotiinsa tietysti aivan eri mielellä kuin hän oli ollut tullessaan.



III.


Herra Pootsin kaunis tytär oli tehnyt syvän vaikutuksen Filipiin,
jonka mieli oli jo ennestäänkin hyvin järkytetty. Tultuaan kotiinsa
paneutui hän pitkäkseen vuoteelleen ja rupesi muistelemaan äskeistä
tapahtumaa. Hän ajatteli tuon kauniin tytön kasvojen ilmettä,
muisteli hänen silmiään ja hänen hopeanheleää ääntään. Mutta tytön
kaunis kuva haihtui kumminkin pian hänen mielestään, kun hän ajatteli
äitiään, joka oli ruumiina toisessa huoneessa, ja mietti salaisuutta,
joka oli piilotettu tuohon alakerran huoneeseen.

Hautajaisten oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja Filip päätti
odottaa, kunnes tuo surullinen juhlallisuus olisi ohi. Sekä henkisten
että ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä vaipui hän uneen ja
heräsi vasta sitten kuin pappi seuraavana aamuna huusi häntä. Kaikki
oli ohi jo tunnin kuluttua, ihmiset hajautuivat ja Filip meni
kotiinsa, lukitsi oven, ettei häntä häirittäisi, ja oli onnellinen
saadessaan olla yksinään.

Hän meni siihen huoneeseen, jossa kaappi oli, ja pian hän sitten
saikin sen takaseinän irti. Salalaatikko paljastui ja siinä oli
suuri hieman ruostunut avain, jonka alla oli hänen äitinsä täyteen
kirjoittama kellastunut paperi. Siinä oli:

    "Kaksi yötä on nyt kulunut tuosta kauheasta tapahtumasta, joka
    pakotti minut sulkemaan tuon alakerran huoneen ja jonka vuoksi
    päätäni vieläkin huimaa pelosta. Vaikka en koko elämäni aikana
    ilmaisisikaan tapahtumaa, tarvitaan tätä avainta ainakin silloin
    kun huone kuolemani jälkeen avataan. Kun riensin sieltä pois,
    kiiruhdin lapseni luo, ja seuraavana aamuna menin alas, suljin
    oven ja toin avaimen huoneeseeni. Se saa nyt olla lukossa
    kuolemaani asti. Ei minkäänlainen hätä eivätkä puutteet voi
    pakottaa minua enää avaaman sitä, vaikka kaapin alla olevassa
    rauta-arkussa onkin tarpeeksi rahaa kaikkiin tarpeisiini. Nuo
    rahat saavat olla siellä lastani varten, joka, jos en voi
    ilmaista hänelle tätä hirveätä salaisuutta, saa siitä ymmärtää
    sen niin kauheaksi, että hänen on parasta olla se tietämättä. Kun
    lukitsin huoneen, olivat kaappien ja laatikkojen avaimet pöydällä
    tahi ompelukorissani. Pöydällä on muistaakseni muudan kirjekin
    ja se on suljettu sinetillä. Sitä ei saa avata kukaan muu kuin
    poikani, eikä hänkään, ellei hän tiedä salaisuutta. Muussa
    tapauksessa saa pappi polttaa sen, sillä siihen liittyy kirous.
    Ja vaikka poikani tietäisikin kaikki, pitää hänen ajatella ensin
    tarkasti, ennenkuin hän murtaa sinetin, sillä olisi paljon
    parempi ettei hän milloinkaan saisi tietää enempää."

"Saisi tietää enempää", toisti Filip tuijottaessaan paperiin.
"Haluan kumminkin saada selville koko asian, ja suo minulle
senvuoksi anteeksi, rakas äiti, etten rupea tuhlaamaan aikaa turhiin
mietiskelyihin."

Hän suuteli äitinsä nimikirjoitusta, kääri paperin kokoon ja pisti
sen taskuunsa. Sitten hän otti avaimen ja laskeutui portaita
alakertaan.

Oli päivällisaika, aurinko paistoi ja kaikkialla luonnossa vallitsi
ilo ja riemu. Valehtelisimme, jos sanoisimme, ettei Filip pelännyt
pistäessään avainta reikään ja vääntäessään ovea auki. Hänen
sydämensä sykki kovasti eikä hän heti voinut mennäkään huoneeseen.
Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut tunkeutumaisillaan
jonkun hengen asuntoon, jonka hän otaksui voivan näyttäytyä hänelle.
Hän vain voi hämärästi erottaa siellä olevat esineet, koska
ikkunanluukut olivat kiinni. Hän haki senvuoksi keittiöstä kynttilän,
rohkaisi mielensä ja meni sitten huoneeseen. Kun kirjeen piti olla
pöydällä hänen avaamansa oven takana, ei hän tietystikään huomannut
sitä heti. Hän avasi ikkunat ja työnsi luukut syrjään, niin että
päivänvalo pääsi huoneeseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi
siihen, sillä hän muisti, miten yliluonnollisesti ne viime kerralla
olivat auenneet. Filip jäi seisomaan paikoilleen ja kummallista kyllä
liitivät hänen ajatuksensa nyt takaisin herra Pootsin kauniiseen
tyttäreen, jonka muisto antoi hänelle uusia voimia.

Huone oli noin kahdentoista jalan levyinen ja pituinen. Siinä oli
vain yksi ikkuna ja vastapäätä ovea oli kamiini, jonka kummallakin
puolella oli korkea jostakin tummasta puulajista valmistettu kaappi.
Lattia ei ollut ollenkaan likainen, mutta koko katto oli hämähäkin
verkkojen peitossa. Sen keskeltä riippui heijastuspullo, hyvin
tavallinen koristus siihen aikaan, mutta hämähäkin seitit olivat
himmentäneet sen pinnan. Kehyksissä olevia tauluja riippui seinillä
ja uunin reunalla oli hopeinen neitsyt Marian kuva kuluneella
samasta metallista taotulla levyllä. Sen molemmilla puolilla oli
muutamia kiinalaisia porsliininukkeja ja kaappien lasioven takaa
näkyi hopeapikareita, joiden kiilto oli tuskin himmennyt. Ikkunaa
vastapäätä olevalla seinälläkin oli kehyksissä olevia tauluja ja
pari lintuhäkkiä, joiden asukkaat olivat jo aikoja sitten kuolleet.
Pohjalla olevista keltaisista höyhenistä voitiin päättää, että
linnut olivat olleet kanarialintuja, jotka siihen aikaan olivat
hyvin harvinaisia ja kalliita. Filip ei pitänyt ollenkaan kiirettä
tarkastaessaan huonetta, ja näytti aivan siltä kuin hän olisi
pelännyt hakea sitä, jota varten hän oli sinne tullut. Muutamalla
tuolilla oli pellavariepu, ja hän ymmärsi sen kuuluneen hänelle, kun
hän oli ollut lapsi. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa sohvaan, jossa
hänen äitinsä oli istunut silloin kun isä oli tehnyt tuon kauhean
vierailunsa.

Neulomakori oli pöydällä ja siinä olivat nuo avaimetkin, mutta
kirjettä ei näkynyt missään. Hän katseli tarkasti ympärilleen,
nosteli sohvatyynyjä ja neulomakoria ja tutki lattiankin, mutta kirje
pysyi kun pysyikin poissa, ja Filipillä oli sellainen tunne kuin
raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.

"Äiti raukkani onkin siis nukahtanut", ajatteli hän, "ja uneksinut
koko tuon hirmuisen tapauksen. Luulinkin niin, mutta tuolla
unella oli kuitenkin sellainen vaikutus häneen, että hän tuli
mielenvikaiseksi. Äitiraukka, kuinka saitkaan kärsiä, mutta nyt olet
saanut palkkasi Jumalan luona!"

Filip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan
rauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon
rahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia.
Pistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin.
"Äitiraukka", hän ajatteli, "täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka
tuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla." Sitten hän tarkasti
kaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia
porsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.

Nämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin
mieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei
tuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi
rakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin
kaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui
siinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä
tuskallisen kuoleman.

"Äitiraukka", sanoi hän ääneen noustessaan seisoalleen, "täällä
istuit sinä, väsyneenä valvomisesta kanssani ja muistelit isää, kun
mielikuvituksesi loihti tuon hirmuisen näyn silmiesi eteen. Tuossa on
vielä ompeluksesi sellaisena kuin se putosi käsistäsi, ja sen mukana
katosi elämäsikin onni. Kuinka olet saanutkaan kärsiä!" jatkoi hän
kumartuen alas ja ottaen ompeluksen käteensä. "Suuri Jumala!" hän
huudahti ja peräytyi niin äkkiä, että hän kaasi pöydän. "Tuossahan se
nyt on!" Hän risti kätensä ja taivutti päänsä kauhusta rinnalleen.
"Kirje oli siis todellakin olemassa."

Niin, se oli totta. Vanderdeckenin kirje oli ollut piilossa
ompeluksen alla. Jos Filip olisi huomannut sen heti silloin kun hän
oli valmistautunut sitä hakemaan, ei se olisi tehnyt häneen niin
järkyttävää vaikutusta, mutta se, että hän löysi sen vasta nyt, kun
hän oli vaipunut onnellisiin tulevaisuuden unelmiin, teki hänet
levottomaksi ja täytti hänen mielensä raskailla aavistuksilla.
Vihdoin hän otti kuitenkin kirjeen käteensä ja syöksyi pois huoneesta.

"En voi lukea sitä ainakaan täällä", huudahti hän. "Luen sen jossakin
tuolla vihastuneen taivaan alla."

Hän pani hatun päähänsä, lukitsi oven ja lähti kulkemaan tietämättä
oikein itsekään, minne.



IV.


Välittämättä siitä, mihin suuntaan hän meni, käveli Filip kauan aikaa
eteenpäin kirje kourassaan. Hän tyyntyi kuitenkin vähitellen ja koska
hän oli hengästynyt kovasta kävelemisestä, istuutui hän vihdoin
muutamalle penkille ja laski tuon peloittavan kirjeen polvelleen. Kun
hän käänsi sen toisin päin ja huomasi sinetin olevan mustan, huokaisi
hän.

"En voi lukea sitä vieläkään", ajatteli hän ja lähti taasen kulkemaan.

Puolen tunnin kuluttua pysähtyi hän jälleen. Aurinko alkoi laskea
ja Filip seisoi paikoillaan katsoen siihen niin kauan, että hänen
silmänsä huikesivat.

"Sitä voisi melkein luulla Jumalan silmäksi, ja ehkä se sellainen
onkin", ajatteli hän. "Mutta laupias luoja, miksi juuri minut on
valittu sellaisen tehtävän toimeenpanijaksi?"

Hän katsoi ympärilleen löytääkseen jonkun paikan, jossa hän voisi
kenenkään näkemättä murtaa sinetin ja lukea tuon henkien maailmasta
tulleen viestin. Vähän matkan päässä oli pieni pensaikko muutaman
metsikön laidassa. Hän meni sinne ja piiloutui niin, ettei kukaan
kulkija voinut huomata häntä.

Katsottuaan vielä kerran laskeutuvaan aurinkoon tunsi hän itsensä
rauhallisemmaksi.

"Tahtosi on kai taipumaton", huudahti hän. "Kohtaloni on sellainen ja
molempien täytyy tapahtua."

Kun hän mursi sinetin, säpsähti hän ajatellessaan, ettei sitä
ollut lähettänyt mikään kuoleva, ja muistaessaan, että se sisälsi
kadotukseen tuomitun miehen salaisuuden. Mutta tuo tuomittu oli
hänen isänsä, jonka muistoa hänet oli opetettu rakastamaan ja joka
voitiin pelastaa hirveästä kohtalosta ainoastaan tuossa kirjeessä
ilmaistuilla neuvoilla.

"Millainen pelkuri minä oikeastaan olenkaan, kun voin kuluttaa
hukkaan näin monta kallista tuntia? Näyttää aivan siltä kuin aurinko
viipyisi tuolla mäen laella vain siksi, että voisin lukea tämän."

Sitten hän rohkaisi luontonsa ja mursi tyynesti sinetin, jossa olivat
hänen isänsä nimikirjaimet.

    "Katariinalle!

    Erään niistä suopeista hengistä, jotka itkevät ihmisten rikosten
    vuoksi, on sallittu ilmoittaa minulle se ainoa keino, jonka
    avulla kauhea rangaistukseni voidaan peruuttaa.

    Jos vain oman laivani kannella saan käsiini tuon pyhän kalleuden,
    jonka nimessä vannoin tuon kohtalokkaan valan, jos vain saan
    suudella sitä nöyrästi ja kastella katumuksen kyynelillä tuon
    pyhän puupalasen, saan sitten levätä rauhassa.

    Miten se tulee tapahtumaan ja kenelle tämä kohtalokas tehtävä
    uskotaan, en tiedä. Ah, Katariina, meillähän on poika mutta ei,
    älä puhu hänelle milloinkaan minusta. Rukoile puolestani ja nyt
    hyvästi.

                                             J. Vanderdecken."

"Se oli siis kumminkin totta", ajatteli Filip, "ja isäni saa vieläkin
kitua elävänä helvetissä. Ja hän vetoaa minuun... no niin, kenenkä
muun puoleen hän oikeastaan voisikaan kääntyä? Enkö ole hänen
poikansa ja eikö tämä ole velvollisuuteni?"

"Niin, isä", huudahti Filip ja polvistui, "et ole kirjoittanut näitä
rivejä turhaan! Salli minun lukea ne läpi vieläkin kerran."

Hän kohotti kätensä, ja vaikka hänestä tuntuikin siltä, että hän piti
vielä kirjettä siinä, ei sitä kumminkaan enää näkynyt. Hän katsoi
ruohikkoon, oliko se pudonnut sinne, mutta sitä ei ollut sielläkään.
Oliko hän sitten vain kuvitellut? Ei, hänhän oli lukenut jokaisen
sanan. "Siinä tapauksessa on tuo tehtävä aiottu ainoastaan minulle",
sanoi hän. "Tulkitsen merkin niin. Kuule minua, isäni, jos sinun
sallitaan, ja kuule minua armollinen taivas, kuule poikaa, joka
vannoo tuon pyhän aarteen nimessä, että hän koettaa saada tuomion
peruutetuksi tahi itse joutua perikatoon. Omistan kaikki päiväni
tähän tehtävään ja sitten kuin olen täyttänyt velvollisuuteni, toivon
saavani kuolla levossa ja rauhassa. Ah taivas, joka otit vastaan
isäni ajattelemattoman valan, ota nyt vastaan pojankin vala, jonka
hän vannoo saman ristin nimessä, ja jos vannon väärin, rankaise
minua vielä kovemmin kuin häntä. Ota vastaan se, Herra, niin totta
kuin toivon sinun kerran ottavan vastaan isän ja pojan, mutta jos
rukoukseni tuntuu sinusta liian rohkealta, suo minulle anteeksi
julkeuteni."

Filip heittäytyi suulleen maahan ja painoi huulensa tuohon pyhään
tunnuskuvaan. Aurinko laski ja hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi
Filipin rukoillessa ja ajatellessa.

Vihdoin hän säpsähti äkkiä kuullessaan ihmisääniä. Muutamia miehiä
oli istuutunut ruohikkoon lähelle sitä paikkaa, johon hän oli
piiloutunut. Hän ei olisi halunnut kuunnella heidän keskusteluaan ja
olisi hiipinytkin tiehensä, ellei hän äkkiä olisi kuullut Pootsin
nimeä mainittavan. Hän kuunteli nyt tarkkaavaisesti ja sai selville,
että miehet olivat eron saaneita sotilaita, joilla sinä yönä oli
tarkoitus murtautua pienen lääkärin asuntoon, koska he tiesivät hänen
säilyttävän takanaan suurta rahasummaa.

"Minun ehdotukseni on paras", sanoi muudan heistä. "Hänellä ei ole
muita kuin tytär luonaan."

"Hän on minusta arvokkaampi kuin kaikki hänen rahansa yhteensä",
sanoi toinen. "Ennenkuin siis lähdemme, toivon sen olevan päätetyn
asian, että hän luovutetaan minulle."

"Jos haluatte ostaa hänet, ei meillä ole mitään sitä vastaan",
vastasi kolmas.

"No olkoon menneeksi. Kuinka paljon kehtaatte pyytää tuollaisesta
itkevästä tyttösestä?"

"Viisisataa guldenia", sanoi muudan.

"Suostun siihen, mutta vain sellaisella ehdolla, että jollei osani
saaliista ole niin suuri, saan hänet kumminkin, vai mitä?"

"No se on nyt oikeus ja kohtuus", vastasi toinen. "Erehdyn kuitenkin
suuresti, ellemme saa enempää kuin tuhannen guldenia tuon vanhuksen
kätköistä. Lupaammeko hänet siis Baetensille?"

"Kyllä", sanoivat muut.

"Hyvä", huudahti mies, jolle herra Pootsin tytär oli luvattu. "Nyt
olen koko sielustani mukana yrityksessä. Olen rakastanut tuota tyttöä
jo kauan ja koettanut mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta tuo vanha
saituri hylkäsi kosintani, vaikka olen vänrikki. Nyt aion kostaa.
Emme armahda häntä ollenkaan."

"Emme varmastikaan!" huusivat muut.

"Lähdemmekö heti vai odotammeko tunnin, että kuu ennättää nousta,
jolloin meidät voidaan huomata?"

"Kuka meidät nyt huomaisi? Sellaista ei voi tapahtua muuten kuin
että joku tulee hakemaan häntä sairaan luokse. Sitä parempi on
luullakseni, kuta myöhemmin lähdemme."

"Meillä on sinne puolen tunnin matka ja jos odotamme täällä vielä
puoli tuntia, saamme juuri kuutamon siksi, kun laskemme guldenejamme."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa ennätän panna uuden piin pyssyyni ja
ladata sen uudestaan. Pimeys ei tee minulle ollenkaan kiusaa."

"Niin, olet siihen kyllä tottunut, Jan."

"Niin olenkin ja tämän luodin ammun nyt tuon vanhan roiston pään
läpi."

"Hyvä on. Haluankin mieluummin, että sinä teet sen", vastasi toinen.
"Hän pelasti nimittäin henkeni Middleburgissa silloin kun muut
luulivat minun kuolevan."

Filip ei viivytellyt kauempaa, vaan hiipi pensaiden taitse metsikköön
ja valitsi sitten erään kiertotien, etteivät roistot häntä huomaisi.
Hän oli heti ymmärtänyt, että miehet olivat eronsaaneita sotilaita,
jotka muuttivat seudun hyvin rauhattomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat nyt siihen, miten hän voisi pelastaa vanhan lääkärin
ja tämän tyttären heitä uhkaavasta vaarasta. Senvuoksi hän unhotti
kokonaan hetkiseksi isänsä ja päivän järkyttävät tapahtumat.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua saapui hän lääkärin asunnon
edustalle. Hän koputti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Sitten vasta, kun hänen uudistuviin koputuksiinsakaan ei vastattu,
ymmärsi hän, että Poots oli kutsuttu jonkun sairaan luokse.

"Neiti", hän huusi kovasti, "jos isänne on ulkona, kuten luulen, niin
kuunnelkaa, mitä minulla, Filip Vanderdeckenilla on sanomista! Kuulin
vähän aikaa sitten neljän roiston neuvottelevan, että he tappavat
isänne ja ryöstävät hänen rahansa. Vannon tuon pyhäinjäännöksen
nimessä, jonka annoitte minulle takaisin aamulla, että puhun totta."

Filip odotti hetkisen, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista
vastausta, jatkoi hän:

"Nuori neiti, jos panette arvoa sille, jonka täytyy olla
kallisarvoisempi teille kuin isänne kulta hänelle, niin avatkaa
ikkuna ja kuunnelkaa mitä minulla on sanottavaa."

Vähän ajan kuluttua aukeni ikkuna ja Filip voi pimeässäkin erottaa
herra Pootsin kauniin tyttären.

"Nuori mies, mitä haluatte näin sopimattomaan aikaan? Mitä teillä on
minulle sanottavaa?"

Filip kertoi nyt hänelle kuulemansa ja lopetti pyytäen, että neiti
laskisi hänet sisään, jotta hän voisi puolustaa häntä.

"Ajatelkaa vain kertomustani, kaunis neiti", sanoi hän. "Teidät on
myyty miehelle, jonka nimi oli muistaakseni Baetens. Tiedän, ettette
välitä kullasta, mutta ajatelkaa itseänne ja päästäkää minut sisään.
Vannon äitiraukkani sielun nimessä, että jokainen puhumani sana on
totta."

"Sanoitteko Baetens, herra?"

"Ellen kuullut väärin, nimittivät toiset häntä niin. Hän kertoi
joskus maailmassa rakastuneensa teihin."

"Muistan hyvin tuon nimen, mutta en tiedä oikein, mitä minun pitää
tehdä tahi sanoa. Isäni meni auttamaan muudatta lapsivuoteessa
makaavaa naista ja voi viipyä vielä poissa monta tuntia. Olen
yksinäni ja nyt on yö. Minun ei pitäisi avata ovea, mutta en voi
kuitenkaan olla uskomatta teitä. Ette suinkaan voi olla niin
roistomainen, että keksitte tällaisia juttuja?"

"En -- niin totta kuin kerran toivon tulevani autuaaksi. Mutta älkää
panko elämäänne ja kunniaanne alttiiksi, vaan päästäkää minut sisään."

"Ja vaikka sen nyt tekisinkin, mitä voisitte tehdä niin useaa
vastaan? Heitä on neljä yhtä vastaan ja niin ollen voittavat he
teidät pian."

"Ei, jos teillä vain on aseita, ja luullakseni on isänne hankkinut
sellaisia. En pelkää noita roistoja, ja tiedättehän minun olevan
rohkean."

"Kyllä ja nyt aiotte uskaltaa henkenne niiden puolesta, joita ennen
uhkasitte. Kiitän teitä, mutta en uskalla avata ovea."

"Ellette päästä minua sisään, jään tänne ulos aseitta ja olen
huonosti varustettu taistellakseni neljää asestettua roistoa vastaan.
Pysyn täällä paikoillani kumminkin todistaakseni teille kertomukseni
totuuden ja sen, että haluan mielelläni puolustaa teitä kaikkea pahaa
vastaan."

"Minä joutuisin niin ollen syypääksi kuolemaanne, mutta se ei saa
tapahtua. Ah, hyvä herra, vannokaa kaiken sen nimessä, jota pidätte
pyhänä, ettette petä minua."

"Vannon sen teidän nimessänne, nuori neiti, sillä olette minulle
muita kalliimpi."

Ikkuna suljettiin nyt ja hetkisen kuluttua avasi herra Pootsin kaunis
tyttö oven. Hän piti kynttilää oikeassa kädessään ja väri vaihtui
alituisesti hänen poskissaan. Vasemmassa kädessä, joka riippui
sivulla, oli pistooli melkein piilossa esiliinan alla. Filip näki
sen heti, mutta ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän halusi vain
rauhoittaa tyttöä.

"Nuori neiti", hän sanoi, "ennenkuin kuu on noussut, ovat rosvot
täällä. Haluan suojella teitä, kunhan vain luotatte minuun. Voisiko
kukaan sitäpaitsi tehdäkään teille mitään pahaa?"

Kun tyttö seisoi siinä hämillään, mutta kuitenkin rohkeana, kannatti
häntä todellakin katsella. Hänen sopusuhtainen vartalonsa ja kaunis
pukunsa herättivät Filipissä sekä kummastusta että ihailua. Hänellä
ei ollut päähinettä ja kahdelle letille palmikoitu pitkä tukka
riippui hartioilla, ja vaikka hän olikin pieni, oli hänen ruumiinsa
kuitenkin hyvin muodostunut. Paljon maailmaa nähnyt henkilö olisi
kumminkin heti huomannut, että hänen kasvojensa piirteet ja puku
olivat arabialaista alkuperää.

Hän katsoi vakavasti Filipiin kuin lukeakseen tämän salatuimmatkin
ajatukset, mutta Filipin rehelliset kasvot ja miehekäs esiintyminen
rauhoittivat häntä paljon.

"No tulkaa nyt sitten sisään", sanoi hän hetkisen mietittyään.
"Huomaan nyt, että voin empimättä luottaa teihin." Filip totteli ja
sulki ja lukitsi sitten oven.

"Emme saa hukata enää ollenkaan aikaa", sanoi hän. "Ettekö halua
sanoa minulle nimeänne?"

"Minua sanotaan Amineksi", vastasi tyttö.

"Kiitoksia. Onko teillä aseita ja ampumatarpeita asunnossanne?"

"On kumpiakin. Toivon vain, että isäni tulisi kotiini."

"Minäkin toivoisin", sanoi Filip, "että hän tulisi ennen rosvoja.
Haluaisin kumminkin, ettei hän saapuisi hyökkäyksen kestäessä, sillä
siellä on pyssy, joka on erityisesti ladattu hänen varaltaan, ja jos
he saavat hänet kiinni, eivät he säästä hänen henkeään, elleivät saa
kaikkea hänen kultaansa tahi teitä lunnaiksi. Mutta missä nuo aseet
nyt ovat?"

"Seuratkaa minua", sanoi Amine vieden Filipin muutamaan yläkerran
kaukaisimpaan huoneeseen, jota hänen isänsä näytti käyttävän
työhuoneenaan. Kaikilla seinillä oli hyllyjä, joilla oli pulloja
ja rasioita. Eräässä nurkassa oli rautainen rahakirstu ja kamiinin
yläpuolella oli kaksi karbiinia ja pari pistoolia.

"Ne ovat kaikki latingissa", sanoi Amine laskien kädessään olevan
pistoolin pöydälle.

Filip otti aseet alas ja tarkasti ne samoin kuin senkin pistoolin,
jonka Amine oli pannut pöydälle. Sekin oli ladattu.

"Tämä oli siis aiottu minulle, Amine", sanoi hän hymyillen.

"Ei teille, vaan jollekin kavaltajalle, jos sellainen olisi koettanut
tunkeutua tänne."

"No niin, hyvä neiti", sanoi Filip, "nyt asetun tämän ikkunan ääreen,
mutta teidän pitää sammuttaa kynttilä. Voitte jäädä tänne ja panna
oven lukkoon, jos pelkäätte."

"Ette tunne minua ollenkaan, jos luulette minun pelkäävän hyökkäystä.
Jään tänne pyssyjä lataamaan, johon olen hyvin tottunut."

"Ei, ei", huudahti Filip, "voitte vielä haavoittua."

"Mahdollista kyllä, mutta luuletteko minun voivan olla toimetonna
täällä silloin kun toinen panee henkensä alttiiksi minun vuokseni?
Tiedän kyllä velvollisuuteni ja aion sen täyttääkin."

"Ette saa panna henkeänne vaaraan, Amine", vastasi Filip. "En voi
tähdätä tarkasti tietäessäni sen. Nyt täytyy minun kumminkin viedä
aseet toiseen huoneeseen, sillä aika on käsillä."

Amine auttoi Filipiä aseiden kantamisessa, otti sitten kynttilän ja
poistui. Heti kun Filip jäi yksikseen, avasi hän ikkunan ja katsoi
ulos, mutta siellä ei näkynyt ristinsieluakaan eikä hän kuullut
hiiskahdustakaan, vaikka hän jännittikin korviaan. Kuu oli juuri
nousemaisillaan ja vihdoinkin kuuli Filip hiljaista kuiskailemista
alhaalta. Kun hän katsoi ikkunasta, näki hän pimeydestä huolimatta
neljä miestä oven edustalla. Hän hiipi toiseen huoneeseen Aminen
luokse, joka laittoi ampumatarpeita kuntoon.

"He seisovat nyt oven edustalla neuvottelemassa. Voitte katsella
heitä nyt vaaratta. Olen tavallaan iloinen heidän tulostaan, koska
teidän ei nyt enää tarvitse epäillä sanojani."

Amine katsoi ikkunasta ja laski sitten kätensä Filipin käsivarrelle.

"Suokaa minulle anteeksi epäröimiseni. Nyt en pelkää muuta kuin että
isä tulee liian pian kotiin, jolloin he saavat hänet kiinni."

Sittenkuin rosvot olivat tarkastaneet oven ja huomanneet sen liian
vahvaksi murrettavaksi, turvautuivat he viekkauteen. He koputtivat,
mutta kun heidän uudistettuunkaan jyrinäänsä ei vastattu, pistivät
he lyhyen neuvottelun jälkeen pyssyn suun avaimen reikään ja
laukaisivat. Lukko irtautui silloin, mutta rautatangot, joilla ovi
myös oli suljettu, kestivät vielä.

Filip ei halunnut, vaikka hänellä olisi ollutkin siihen kieltämätön
oikeus, ampua roistoja, ennenkuin he aloittivat hyökkäyksen. Nyt
ojensi hän kuitenkin pyssynsä sen miehen päätä kohti, joka oli
lähimpänä ovea. Hän oli tähdännyt tarkasti, sillä mies kaatui
kuolleena maahan ja muut vetäytyivät peloissaan takaisin. Pari
sekuntia myöhemmin vihelsi pistoolin luoti Filipin pään ohi
vahingoittamatta häntä ollenkaan, koska Amine vetäisi hänet juuri
silloin taaksepäin.

"Älkää suotta paljastako itseänne, Filip", sanoi hän hiljaa.

"Hän sanoi minua Filipiksi", ajatteli Filip, mutta ei sanonut mitään.

"Nyt ne odottavat, että tulisitte ikkunaan jälleen", sanoi Amine.
"Ottakaa nyt tuo toinen pyssy ja menkää eteiseen. Jos lukko on
irtautunut, voivat he ehkä pistää kätensä reiästä ja irroittaa
salvat. On parasta, että menette sinne, sillä he luulevat teidän
olevan muualla. Lataan pyssyn sillä aikaa uudestaan."

"Aivan niin", myönsi Filip mennen eteiseen. Hän huomasikin heti sinne
tultuaan, että muudan rosvoista oli kuin olikin pistänyt kätensä
reiästä ja koetti nyt nostaa ylimmäistä salpaa paikoiltaan.

Filip aikoi juuri laukaista, kun ulkona olevat toiset roistot ampua
paukauttivat monta kertaa.

"Amine on paljastanut itsensä", ajatteli hän, "ja on ehkä
haavoittunut."

Kostonhimossaan laukaisi hän kumminkin ensin latingin mieheen ja
kiiruhti sitten yläkertaan saadakseen selville, miten Aminen oli
käynyt. Mutta tyttö ei ollutkaan ikkunassa, jolloin hän hyökkäsi
toiseen huoneeseen ja näki Aminen huolellisesti lataavan pyssyä.

"Jumalani, miten säikähdinkään, Amine! Kun he ampuivat, luulin teidän
näyttäytyneen ikkunassa."

"En minä sentään niin tyhmä ole. Ajattelin kumminkin, että he
vastaavat tuleenne, kun ammutte oven läpi, ja luulin teidän
mahdollisesti haavoittuvan. Senvuoksi menin ikkunan viereen ja näytin
siitä heille kepin nokkaan sitomiani isäni vaatteita. Nuo toiset,
jotka odottivat, ampuivat silloin heti."

"Ah, kuka olisi voinut uskoa, että niin kaunis tyttö voi olla niin
rohkea!" huudahti Filip.

"Eivätkö sitten muut kuin rumat voi olla rohkeita?" kysyi Amine
hymyillen.

"En tarkoittanut sitä, Amine. Mutta nyt tuhlaan kallista aikaa. Minun
pitää mennä ovelle jälleen. Antakaa minulle tuo pyssy ja ladatkaa
tämä taasen."

Filip hiipi portaita alas, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kuuli hän
Pootsin äänen ulkoa. Aminekin oli kuullut sen ja riensi heti Filipin
rinnalle ladattu pistooli kummassakin kädessään.

"Älkää olko peloissanne, Amine", hän sanoi aukaisten salvat.
"Roistoja on enää vain kaksi ja isänne pelastuu varmasti."

Ovi aukeni ja Filip hyökkäsi pihalle pyssyineen. Hän näki herra
Pootsin makaavan maassa noiden molempien miesten välissä, joista
toinen kohotti juuri puukkoansa työntääkseen sen lääkärin ruumiiseen,
kun luoti lävisti hänen päänsä. Viimeinen roisto hyökkäsi nyt Filipin
kimppuun ja syntyi kova kamppailu, joka kumminkin loppui pian
senvuoksi että Amine tuli lähemmäksi ja ampui luodin miehen ruumiin
läpi.

Filip kantoi Pootsin, joka oli aivan suunniltaan pelosta,
rakennukseen kuin lapsen. Jonkun ajan kuluttua tyyntyi hän kumminkin
hieman.

"Tyttäreni!" hän huusi. "Tyttäreni -- missä hän on?"

"Täällä, isäni. Olen pelastettu."

"Ah, lapseni on siis vahingoittumaton!" hän sanoi aukaisten silmänsä
ja tuijottaen eteensä. "Mutta entä rahani -- missä ne ovat?"

"Ne on myöskin pelastettu, isäni, kiitos tämän nuorukaisen, jota olet
kohdellut niin huonosti."

"Mitä tarkoitat? Ah, nythän minä näenkin, että täällä on Filip
Vanderdecken! Hän on velkaa minulle kolme ja puoli guldenia ja
lääkepullon. Hänkö on pelastanut sinut ja rahani?"

"Niin ja voidakseen tehdä sen pani hän oman henkensä alttiiksi."

"Vai niin; no siinä tapauksessa annan hänelle koko velan anteeksi,
mutta lääkepullon voi hän kyllä antaa takaisin. Anna minulle hieman
vettä."

Filip oli mennyt jälleen ulos. Kaksi roistoista oli kuollut, kolmas
oli viimeisillään ja neljännestä vuoti verta kovasti, mutta hän
ei vastannut mitään, kun Filip puhutteli häntä. Filip otti heidän
aseensa ja meni sisälle, missä Poots oli nyt jo melkein tointunut.

"Kiitän teitä, Filip Vanderdecken. Olette pelastanut rakkaan lapseni
ja rahani, joita ei olekaan kuin muutamia kolikoita, sillä olen hyvin
köyhä. Toivon, että eläisitte kauan ja tulisitte onnelliseksi."

Nyt muistuivat isän kirje ja vala, jonka hän oli vannonut,
ensimmäisen kerran Filipin mieleen roistojen tapaamisen jälkeen ja
hänen kasvonsa synkistyivät.

"Kauan ja onnellisena", hän toisti. "Ei suinkaan", mumisi hän
pudistaen tahtomattaan päätään.

"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille", sanoi Amine.

"Niin, se on kyllä totta", myönsi vanha Poots, "mutta olemme köyhiä,
hyvin köyhiä. Puhuin rahoistani, koska minulla on niitä niin vähän,
etten voi luopua ainoastakaan kolikosta, mutta teidän ei tarvitse
kuitenkaan maksaa minulle noita kolmea ja puolta guldenia, sillä
niistä voin minä nyt ainakin luopua."

"Miksi luopuisitte niistä, herra Poots? Minähän lupasin maksaa ne
teille ja kuten tiedätte, pidän aina sanani. Minulla on tuhansia
guldeneja enkä tiedä, mitä niillä teen."

"Onko teillä tuhansia guldeneja?" huudahti Poots. "Laskette vain
leikkiä enkä usko teitä."

"Toistan vielä kerran teille, Amine, että minulla on tuhansia
guldeneja. Tiedätte, etten voi valehdella teille."

"Uskoin sen heti, kun sanoitte sen isälleni", vastasi Amine.

"Mutta kun teillä on niin paljon, Vanderdecken, ja minä olen niin
köyhä, niin --"

Mutta Amine laski kätensä isän huulille ja lause keskeytyi.

"Isä", sanoi hän, "on jo aika, että menemme nukkumaan. Filip,
teidänkin pitää mennä kotiinne yöksi."

"Ei, enkä aio nukkuakaan", vastasi Filip. "Mutta te molemmat voitte
kyllä pelkäämättä mennä vuoteisiinne. Aion seisoa vahdissa koko yön
tuolla ulkopuolella. Antakaa minulle vain kynttilä, niin poistun.
Hyvää yötä, herra Poots. Hyvää yötä, Amine."

"Hyvää yötä", vastasi Amine, "ja hyvin paljon kiitoksia."

"Tuhansittain guldeneja", mumisi, vanhus Filipin mennessä portaita
alas.



V.


Filip Vanderdecken istuutui kynnykselle, siveli tukan pois
otsaltaan, jota hän antoi sitten tuulen vilvoittaa. Viimeisten
päiväin järkyttävät tapaukset olivat tehneet hänet levottomaksi ja
hämmensivät hänen ajatuksiaan. Hän tunsi kaipaavansa lepoa, mutta
hän tiesi, ettei hänelle tultaisi sellaista suomaan. Hän tunsi
olevansa surullinen, mutta ei onneton, ja hän suhtautui tyynesti
tulevaisuuteen.

"Kohtaloni ja velvollisuuteni ovat sellaiset, että minun pitää
uhrata elämäni pelastaakseni isäni. Olen vannonut valani, jonka
taivas itse on vastaanottanut." Sitten palasivat hänen ajatuksensa
takaisin Amineen. Hän ihaili tytön rohkeutta ja kauneutta, ja kun hän
katseli kuuta, joka nyt oli korkealla taivaalla, kysyi hän itseltään,
liittyisikö tytön kohtalo hänen kohtaloonsa.

"Estääkö valani minua rakastumasta Amineen?" kysyi hän itseltään.
"Ei suinkaan, koska merimiehet, jotka tekevät matkoja Intiaan, ovat
aina monta kuukautta maissa. Minun pitää isääni hakea suurilta
valtameriltä, mutta luultavasti saan palata takaisin montakin kertaa
onnistumatta yrityksessäni. Onko minun kumminkin pakko olla hakematta
lohtua rakastavalta naiselta? Teenkö oikein koettaessani voittaa
hänen rakkautensa, jonka vertaista syvyydessä ja uskollisuudessa ei
luullakseni ole usein tavattavissakaan? Voinko pyytää häntä yhtymään
mieheen, jonka elämä tulee olemaan niin epävarmaa? Mutta eikö
kaikkein merimiesten elämä ole sellaista, kun he uhmaavat aaltoja
tuuman paksuinen lauta itsensä ja kuoleman välissä? Minuthan on
sitäpaitsi vihitty erääseen tehtävään enkä niin ollen voi kuolla,
ennenkuin se on suoritettu. Mutta milloin se tapahtuu ja kuinka tämä
kaikki loppuu? Vastako kuolemassa? Toivoisin olevani levollisempi,
että paremmin voisin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä."

Filip istui sellaisissa ajatuksissa päivän koittoon asti, jolloin
hänen valppautensa laimeni ja hän nukahti.

Hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti
ja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.

"Tuo oli siis tarkoitettu minulle", sanoi Amine hymyillen, toistaen
Filipin sanat edelliseltä illalta.

"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se
vain osoittautuu tarpeelliseksi."

"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun
olette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen.
Nyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään."

"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon
tekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit
saavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne
sinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?"

"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain
tänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia
joitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on
jo syönyt aamiaisensa."

Amine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen
kylän pormestarin luo.

Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään
juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei
Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon
itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä,
koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.

Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut
ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja
katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.

"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla
tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"

"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista,
mikä voi loukata neidon korvia."

"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi
enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."

"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista
asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni,
mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole
korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."

"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan
talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine,
taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti
toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."

"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia
guldeneja."

"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä
velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan
kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun
poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään
huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös
vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa
niitä mukaanikaan."

"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."

"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa
niitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja
silloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa."

"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta
miksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle
alttiiksi, kun olette niin rikas?"

"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni.
Enempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista."

"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut
sitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne
pakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille."

"Millainen tunne, Amine?"

"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden
yhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja
suopeuden. Eivätkö ne jo riitä?"

"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista
pitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä
kohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin
sanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että
taivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini."

"Missä aiotte sitten itse asua?"

"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi
lyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä
ole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti
siitä -- tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään
taloon noiksi muutamiksi päiviksi."

"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole
tavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin
ja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät
omasta kodistanne."

"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään
vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena
itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän
olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa
teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani.
Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"

Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei
voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi
samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien
silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana,
jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan
lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.

"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin
kerran.

"Toivon sitä -- uskon sen -- niin, olen aivan varma siitä", vastasi
Amine.

Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa
hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni
myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.

"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan
äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman
sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone,
jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."

"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."

"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään
mitään niiden olemassaolosta?"

"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."

"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen
lukossapitämiseen."

"Niin olikin."

"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?" kysyi Amine vienolla ja
hiljaisella äänellä.

"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän
pelkäsi muudatta näkyä."

"Millaista näkyä?"

"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä."

"Uskotteko sen, Filip?"

"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin
kysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä,
että hän näyttäytyy jälleen."

"En sitä pelkääkään", vastasi Amine vakavasti, "mutta eikö
päätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?"

"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta
nyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani,
mutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta."

"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip",
sanoi Amine hetkisen kuluttua, "että luulen senkin varmasti yhtyvän
jollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?"

"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu
siihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää."

"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun
osoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne."

"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä.
Suokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani,
minusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten
olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki
elämäni toiveet."

Kun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.

"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua
salaisuuteeni, vai mitä?"

"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka
olenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on
varmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon
kuin teidän."

"Mistä olette saanut rohkeutenne?" kysyi Filip puhuakseen jostakin
muusta.

"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita.
Sellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät
pelkää niitä."

"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?"

"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin."

"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin
säilyttää salaisuuden, jos vain käskette."

"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani", vastasi
Amine hymyillen, "mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä,
jonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti
muutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät
hänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi,
että orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja
juuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa.
Hän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen
opettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei
voida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon,
jolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan
omaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman
orjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen
maahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin
kuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan,
ruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi,
mutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa.
Äitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja
oli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin
marsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin
murhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi
ja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi
jälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa,
mutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee
niitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa
pienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää
rahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt
on hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet
täällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja
sitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip."

"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?"

"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole
opettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa."

"Entä teidän?"

"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman --
luonnon jumalaa -- nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on
sellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On
olemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni
kuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan
se ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi,
uskokoonpa hän sitten mitä tahansa."

"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa
kaikki pätevät todistukseni, niin --"

"-- en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole
ilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette
milloinkaan puhu niistä?"

"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä
sitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten
kanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan."

Filip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen
jälkeensä.

"Onko mahdollista", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, "että se
voi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin
ja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä,
niin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen
jonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä
tekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti
laittamaan tavaroita kuntoon."

Viranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin
selitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari
heistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot
pois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine
kertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen,
pääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He
tilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet
ja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten
kuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja
Filip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla
isänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen
järjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.



VI.


"Tämä huone on siis ollut suljettuna niin kauan", sanoi Amine
itsekseen, kun hän seuraavana aamuna paljon ennen Filipin heräämistä
meni sinne. Hän katsoi tarkkaavaisesti huonekaluja, ja linnunhäkit
vetivät heti hänen huomionsa puoleensa. "Pienet linturaukat!" hän
sanoi. "Täällä näyttäytyi siis hänen isänsä hänen äidilleen. Ei
-- mutta Filiphän sanoo omaavansa todistuksia, että asia on niin.
Ja miksi ei isä olisi voinut näyttäytyä? Jos Filip olisi kuollut,
iloitsisin saadessani puhutella hänen henkeään, sillä olisihan
sekin edes jotakin. Mutta mitä nyt sanonkaan, minähän ilmaisen
salaisuuteni! Pöytä on kaadettu ja näyttää aivan siltä kuin se
olisi tapahtunut pelosta. Ompelukorin sisällys on lentänyt sinne
tänne, tietysti naisellisesta säikähdyksestä. Sen on kyllä rottakin
voinut saada aikaan, mutta ajatuksessa, ettei kukaan ihminen ole
käynyt täällä vuosikausiin, on kuitenkin jotakin juhlallista. En
ihmettele ollenkaan Filipin tunnetta, että joku hirmuinen salaisuus
on yhteydessä tämän huoneen kanssa. Mutta se ei saa kuitenkaan enää
jatkua. Tahdon ottaa huoneen heti käytäntöön."

Amine, joka oli jo vuosikausia hoitanut isänsä taloutta toimittaen
kaikki emännän tehtävät, alkoi heti puhdistaa huonekaluja. Hän
pyyhki pois hämähäkin seitit ja vuosien kuluessa kerääntyneen paksun
tomukerroksen, kantoi häkit pois, siirsi sohvan ja pöydän nurkasta
huoneen keskelle, ja kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, näytti
huone melko siistiltä ja kodikkaalta auringon paistaessa sisään
avonaisesta ikkunasta.

Hän ymmärsi täydellisesti, että ne esineet, jotka olivat tehneet
niin voimakkaan vaikutuksen Filipiin, oli vietävä pois. Päätettyään
lujasti voittaa hänet omakseen oli tietysti luonnollista, että hän
tahtoi tehdä kaikkensa rauhoittaakseen Filipiä. Filip oli jättänyt
avaimet lattialle, ja Amine avasi nyt kaapit, puhdisti ovien ruudut
ja kirkasti hopeakannuja, kun hänen isänsä tuli huoneeseen.

"Laupias taivas!" huudahti herra Poots. "Ovatko ne kaikki hopeaa?
Silloin on kai sekin totta, että hän omistaa monta tuhatta guldenia,
mutta missä ne ovat?"

"Älkää välittäkö siitä, isä. Omat rahanne ovat nyt turvassa, ja siitä
saatte kiittää Filip Vanderdeckeniä."

"Aivan niin, mutta nyt hän rupeaa asumaan luonamme ja hän syö paljon.
Hänen pitää maksaa runsaasti, koska hänellä on niin paljon rahaa."

Amine hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut mitään.

"Olen utelias tietämään, missä hän säilyttää rahojaan", sanoi Poots.
"Muistaakseni sanoi hän lähtevänsä merelle ensimmäisessä sopivassa
laivassa. Kuka pitää huolta hänen rahoistaan hänen poissaollessaan?"

"Minä, isä", vastasi Amine.

"Ah, vai niin? No sen me kyllä varomme, etteivät ne häviä. Laivahan
voi joutua haaksirikkoon."

"Sinulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa, isä. Varjele sinä
vain omaa kultaasi."

Hän pani hopea-astiat takaisin kaappeihin, lukitsi ovet ja otti
avaimet mukaansa mennessään valmistamaan aamiaista. Vanhus jäi
huoneeseen ja katsoa tuijotti noihin lasiovien takana oleviin
kallisarvoisiin esineihin. Hänen silmänsä olivat kuin naulattuina
niihin, ja hän mumisi alituisesti: "Kaikki tuo on siis hopeaa."

Kun Filip tuli alakertaan, hämmästyi hän ja tunsi olevansa
kiitollinen huoneessa tapahtuneesta muutoksesta. Hän käsitti heti,
kuka sen oli saanut aikaan. Amine toi nyt aamiaisen sisään ja vaikka
he eivät puhuneetkaan, sanoivat heidän silmänsä sitä enemmän.
Istuutuessaan pöytään näyttikin Filip paljon iloisemmalta ja
rauhallisemmalta.

"Herra Poots", sanoi hän lopetettuaan, "aion antaa taloni haltuunne
ja toivon teidän viihtyvän täällä. Puhun tyttärenne kanssa kaikista
tarpeellisista korjauksista ennen lähtöäni."

"Aiotte siis poistua luotamme, herra Filip, lähteäksenne merelle.
Vieraiden maiden katseleminen mahtaneekin tuntua paljon mukavammalta
kuin oleskeleminen täällä kotona. Milloin aiotte matkustaa?"

"Lähden Amsterdamiin tänä iltana sopimaan matkastani, mutta
luullakseni tulen vielä takaisin ennen laivaanmenoani."

"Vai tulette te vielä takaisinkin. Niin, teidänhän täytyy pitää
huolta rahoistanne ja muustakin omaisuudestanne. Laskekaa rahanne ja
uskokaa ne sitten meidän haltuumme. Missä niitä säilytetään, herra
Vanderdecken?"

"Ilmoitan sen kyllä tyttärellenne ennen lähtöäni. Viimeistään kolmen
viikon kuluttua voitte odottaa minua takaisin."

"Isä", sanoi Amine, "lupasit mennä katsomaan pormestarin lapsia.
Sinun pitää lähteä nyt."

"Menenkin heti, mutta haluan ensin kuulla herra Filipin toivomukset.
Hänellä on varmaankin paljon sanottavaa minulle ennen lähtöään."

Filip ei voinut olla hymyilemättä muistellessaan, mitä oli tapahtunut
silloin kun hän oli ensimmäisen kerran kutsunut herra Pootsin
kotiinsa, vaikka nuo muistot herättivät surullisiakin tunteita.

Amine ymmärtäen Filipin mielen toi nyt isänsä hatun, ja herra
Poots, joka ei milloinkaan vastustanut tytärtään, lähti, vaikkakin
vastahakoisesti.

"Aiotteko todellakin matkustaa niin pian?" kysyi Amine Filipiltä
palattuaan huoneeseen.

"Kyllä, Amine, mutta toivon voivani käväistä kotonani ennen
lopullista lähtöäni. Ilmoitan teille kuitenkin määräykseni nyt siltä
varalta, ettei se kävisikään päinsä. Saanko avaimet?"

Filip aukaisi kaapin alimmaisen osaston ja rahakirstun.

"Tuossa, Amine, ovat rahani. Meidän ei tarvitse laskea niitä, kuten
isänne ehdotti. Huomaatte muutenkin minun olleen oikeassa sanoessani
omistavani tuhansittain guldeneja. Nyt ne eivät ole minulle miksikään
hyödyksi, mutta jos joskus palaan, ostan niillä laivan. Tuleva
kohtaloni on minulle aivan tuntematon."

"Mutta ellette palaakaan, mitä sitten?" kysyi Amine vakavasti.

"Siinä tapauksessa saatte ne omaksenne samoin kuin talonkin
irtaimistoineen."

"Teillähän on sukulaisia, vai kuinka?"

"Vain rikas eno. Hän auttoi meitä hyvin vähän ollessamme köyhiä
eikä hänellä ole lapsiakaan. En ole velkaa hänelle penniäkään eikä
hän ole minkään tarpeessa. Maailmassa ei ole muita kuin te, joka on
herättänyt minussa myötätuntoa. Toivon, että suhtautuisitte minuun
kuin veljeen. Tulen aina pitämään teistä kuin rakkaasta sisaresta."

Amine ei vastannut. Filip otti muutamia guldeneja matkarahoiksi
samasta pussista, joka oli ennenkin ollut auki, sulki sitten kaapin
ja antoi avaimet Aminelle. Hän aikoi juuri sanoa tytölle jotakin, kun
oveen koputettiin ja isä Seysen astui huoneeseen.

"Jumala olkoon kanssanne, poikani, ja teidänkin, lapseni, jota en ole
ennen nähnytkään. Otaksun, että olette herra Pootsin tytär."

Amine taivutti päätään vastaukseksi.

"Huomaan, että olette nyt ottanut huoneen käytäntöön, Filip. Olen
sitäpaitsi kuullut kaikki eiliset tapahtumatkin. Haluan puhella
hetkisen kanssanne, Filip, ja pyydän senvuoksi tätä nuorta neitiä
poistumaan niin kauaksi."

Amine meni ja pappi istuutui sohvaan pyytäen Filipiä istuutumaan
viereensä. Hän tiedusteli Filipiltä salaisuutta, mutta Filip ei
kertonut hänelle sen enempää kuin Aminellekaan. Filip sanoi hänelle
aikovansa lähteä merelle ilmoittaen samalla lahjoittaneensa siltä
varalta, ettei hän enää palaisikaan, omaisuutensa Aminelle ja
tämän isälle. Varojensa suuruutta hän ei kuitenkaan määritellyt.
Pappi kysyi sitten häneltä, onko Poots vääräuskoinen, kuten huhut
kertovat, jolloin Filip kertoi hänelle sen vähän, minkä hän tiesi,
pyytäen samalla, että pappi opettaisi Aminea, joka jo kauan aikaa oli
halunnut saada tietoja niistä asioista. Isä Seysen oli siihen hyvin
halukas, koska hän selvästi huomasi, millaiset Filipin tunteet Aminea
kohtaan olivat. Herra Pootsin tulo keskeytti heidän keskustelunsa,
joka oli kestänytkin melkein pari tuntia. Kun lääkäri näki papin,
poistui hän heti huoneesta. Filip huusi silloin Aminen sisään ja
pyydettyään Aminelta sellaista palvelusta, että Amine ottaisi papin
vastaan niin usein kuin suinkin, siunasi tuo kunnon vanhus heidät
molemmat.

"Annoitteko hänelle rahaa, Filip?" kysyi Poots isä Seysenin mentyä.

"En", vastasi Filip. "Olen pahoillani, etten tullut sitä
ajatelleeksi."

"Ei, ei, parempi oli, ettette antanut hänelle mitään, sillä rahat
ovat arvokkaampia kuin hänen vastalahjansa. Hän ei saa tulla tänne
enää."

"Miksi ei, isä", kysyi Amine, "jos herra Filip vain tahtoo? Tämähän
on hänen talonsa."

"No siinä tapauksessa kyllä, että herra Filip haluaa, mutta hänhän
matkustaa pois."

"Entä sitten? Isä Seysen on tervetullut tänne muutenkin. Hänhän voi
tulla puhuttelemaan minua."

"Sinuako, lapseni? Jos hän tulee, en anna hänelle penniäkään, ja
silloin lopettaa hän pian käyntinsä."

Filip ei saanut enää tilaisuutta keskustella Aminen kanssa eikä
hänellä ollut Aminelle mitään sanottavaakaan. Tunnin kuluttua sanoi
Filip jäähyväiset hänelle hänen isänsä läsnäollessa. Poots ei
halunnut poistua hetkeksikään heidän luotaan, koska hän vieläkin
toivoi, että Filip uskoisi hänelle osankaan noista rahoista, jotka
hän jättää kotiinsa.

Parin päivän kuluttua saapui Filip Amsterdamiin ja sai kuulla
tiedusteltuaan asianomaisista paikoista, ettei Intiaan lähde
ainoatakaan laivaa moneen kuukauteen. Hollantilais-itäintialainen
yhtiö oli jo kauan ollut olemassa ja kaikki yksityinen kauppa oli
loppunut. Yhtiön laivat lähtivät matkalle ainoastaan sellaiseen
vuodenaikaan, jolloin luultiin niiden parhaiten pääsevän
Hyväntoivonniemen ympäri. Erään niistä laivoista, joiden oli määrä
lähteä seuraavalla kerralla, nimi oli "Ter-Schelling", muudan
kolmimastoinen, jota parhaillaan ruvettiin laittamaan kuntoon.

Filip meni kapteenin luokse ja ilmoitti tälle haluavansa ruveta
merimieheksi. Kapteeni mieltyi Filipiin heti ja kun Filip vielä
selityksensä lisäksi, ettei hän halua mitään palkkaa, lupasi maksaa
oppirahojakin, pestasi kapteeni hänet toiseksi perämiehekseen luvaten
ilmoittaa hänelle ajoissa, milloin laiva on valmis lähtemään.
Uskollisena lupaukselleen palasi Filip Aminen luo, jonka kanssa hän
siis sai olla vielä kerran yhdessä.

Sivuutamme nyt pari kuukautta, joiden kuluessa herra Poots hoiti
virkaansa ja oli niin harvoin kotona, että nuoret ystävämme saivat
olla hyvin paljon kahden kesken. Amine vastasi Filipin kuumaan
rakkauteen yhtä tulisesti. He aivan jumaloivat toisiaan. Ja kukapa
voikaan olla miellyttävämpi kuin rohkea ja lempeä Amine? Kun Filip
joskus ajatteli synkkää tulevaisuuttaan, karkoitti Aminen hymy aina
hänen surunsa, ja kun Filip katsoi hänen silmiinsä, unhotti hän heti
kaikki vaivansa.

Amine ei salannut ollenkaan tunteitaan, vaan paljasti ne epäröimättä.
Kun Filip antoi hänelle suukkosen, vastasi hän siihen, ja koska
hän oli jaloluontoinen ja luottavainen, tiesi hän onnensa johtuvan
vain Filipin rakkaudesta. Eräänä päivänä huomasi isä Seysen, joka
oli ahkerasti opettanut Aminea, Filipin kiertävän kätensä tytön
vyötäreille.

"Lapseni", sanoi hän, "olen jo jonkun aikaa seurannut
käyttäytymistänne tarkkaavaisesti eikä se miellytä minua ollenkaan.
Vaikka aikoisittekin mennä naimisiin hänen kanssaan, Filip, kuten
luulen, on tuollainen vaarallista. Minun on pakko vihkiä teidät."

Filip suuttui.

"Olenko sittenkin saanut teistä väärän käsityksen, poikani?" jatkoi
pappi, vakavasti.

"Ette, hyvä isä, mutta pyydän teitä poistumaan nyt. Tulkaa takaisin
huomenna, niin kaikki on silloin selvillä. Mutta ennen sitä pitää
minun keskustella Aminen kanssa."

Pappi poistui ja nuoret olivat jälleen kahden. Väri tuli ja meni
Aminen poskissa ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän tunsi
koko elämänsä onnen olevan kysymyksessä.

"Pappi on oikeassa", sanoi Filip istuutuen hänen viereensä. "Tätä
ei saa jatkua enää pitempää aikaa. Antaisin paljonkin, jos aina
voisin olla luonasi, mutta kova kohtaloni ei sitä salli. Tiedät minun
rakastavan maatakin, jolla kävelet, mutta en sittenkään voi pyytää
sinua vaimokseni enkä osalliseksi onnettomuuteeni."

"Aion sanoa sinulle ajatukseni suoraan, Filip", sanoi Amine.
"Sanot rakastavasi minua. En tiedä, miten miehet rakastavat, mutta
tiedän kuitenkin omat tunteeni. Olisit hyvin itsekäs ja töykeä,
jos hylkäisit minut nyt, sillä silloin kuolisin. Sanot, että sinun
on pakko matkustaa tuon onnettoman salaisuutesi vuoksi. Ehkä sinun
pitääkin, mutta enkö voi tulla kanssasi?"

"Kuolemaanko, Amine?"

"Niin, sillä kuolemahan vapauttaa ihmisen kaikista vaivoista. En
pelkää kuolemaa, vaan sitä, että menetän sinut. Eikö sitten elämäsi
olekaan hänen kädessään, joka on luonut kaiken? Mistä tiedät
niin varmasti, että sinun pitää kuolla? Jos sinut, kuten sanot,
on määrätty tuollaisen mainehikkaan työn suorittajaksi, ei sinun
tarvitse olla suurestikaan peloissasi, että kuolet, ennenkuin olet
tehnyt tuon työn. Toivoisin, että tuntisin salaisuutesi, Filip, sillä
naisen neuvokkuus voisi ehkä olla sinulle suureksi hyödyksi. Mutta
vaikka se ei voisikaan auttaa sinua, niin eikö se soisi sinulle
lohtua ja rauhaa, että jakaisit sekä ilon että surun hänen kanssaan,
jota sanot rakastavasi niin suuresti?"

"Amine, kalleimpani, syvä rakkautenihan minut juuri paneekin
epäröimään. Kuinka iloinen olisinkaan, jos meidät nyt
yhdistettäisiin. En tiedä oikein, mitä minun pitää sanoa tahi tehdä.
Jos olisit vaimoni, en voisi salata sinulta mitään, mutta en voi
mennä naimisiinkaan kanssasi, ennenkuin tiedät salaisuuteni. No niin,
panen onneni alttiiksi ja ilmoitan sen sinulle nyt. Saat itse sitten
päättää, mitä teet. Mutta muistakin, että taivas on kuullut valani,
jota rikkomaan et saa pyytää minua. Jos sinä kuultuasi kertomukseni
haluat mennä naimisiin kanssani, suostun siihen. Tahdon olla
onnellinen vähän aikaa, Amine, mutta sinä --"

"Kerro minulle heti tuo salaisuus, Filip!" huudahti Amine
kärsimättömästi.

Filip kertoi nyt tarkasti kaiken sen, minkä lukija jo tietää. Amine
kuunteli häntä vaitiollen ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.
Filip lopetti toistamalla hänelle vannomansa valan. "Nyt tiedät
kaikki", lisäsi hän surullisesti.

"Miten kummallinen kertomus, Filip", vastasi Amine. "Anna minun
katsoa tuota pyhäinjäännöstä. Voiko tässä pienessä kapineessa olla
niin paljon voimaa -- olin vähällä sanoa -- onnettomuutta? En ole
vielä niin vahva uudessa uskossani kuin sinä ja isä Seysen. En voi
oikein uskoa tähän. Mutta jos nyt otaksumme sen todeksi, tahtoisit
sinä ilman valaakin täyttää velvollisuutesi. Älä ajattele minusta
niin huonoa, että pyydän sinua luopumaan sellaisesta, mikä on oikein.
Ei, Filip, lähde sinä vain hakemaan isääsi, ja jos voit ja hän on
apusi tarpeessa, niin pelasta hänet. Älä kuitenkaan luule, että voit
suoriutua sellaisesta tehtävästä heti. Jos sinut on vihitty siihen,
pelastut kaikista vaaroista, kunnes olet toimittanut sen. Saat palata
kotiin monta kertaa ja silloin tahdon voimistuttaa ja rohkaista
sinua rakkaudellani. Ja jos Jumala kutsuu sinut pois, kätken rakkaan
muistosi sydämeeni. Olet antanut ratkaisun minulle, rakas Filip. Olen
omasi ikuisesti."

Amine levitti käsivartensa ja Filip painoi hänet rintaansa vasten.
Samana iltana pyysi hän herra Pootsilta hänen kättään ja Poots antoi
heti suostumuksensa, kun Filip avasi rahakirstun ja näytti hänelle
guldeninsa.

Isä Seysen tuli seuraavana aamuna ja sai tuon luvatun vastauksen.
Kolme päivää myöhemmin soivat Terneusen kirkon pienet kellot
iloisesti ilmoittaen Amine Pootsin ja Filip Vanderdeckenin
avioliitosta.



VII.


Myöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen
elämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta,
jonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip
naimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa
kohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin
kuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari
kertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut
nähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen
niin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin
isän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa
kävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja,
joissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.

Eräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni
aukaisemaan.

"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia", sanoi vieras
kuiskaten.

Mies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies,
jonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä
olivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet
verettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta
muuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi
yhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas
vanhus.

Kummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita
hänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna
nähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna
kasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos
kuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen,
koska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut
ihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen.
Se oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan
kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin
muodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei
hän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet
olivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä
olikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen
olennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.

Pyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka
hän ei voinutkaan selittää syytä siihen.

Filip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen
tultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle
sanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja
hän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin
ja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi
äkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen
istuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän
voinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili
ympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi
hiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:

"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?"

"En", vastasi Filip melko vihaisesti.

Pienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista
vaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen
jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.

"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista",
jatkoi hän. "Olen nyt tullut, hi, hi", hän katsahti terävästi
Amineen, "riistämään teidät irti rakkaudesta ja", hän kiinnitti
nyt katseensa kaappeihin, "muistakin mukavuuksista." Hän nousi ja
polki lattiaa. "Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi,
ehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!" lisäsi hän nauraen ja katsoen
erikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.

Filip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa,
mutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin
rinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti
ja sanoi:

"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema
korjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip
Vanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka
hänellä olisikin kuolema silmiensä edessä."

"Niinkö", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin
naisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa
uuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi:
"Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi."

"Niin olenkin", vastasi Filip, "mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin
laiva lähtee?"

"Viikon kuluttua, hi, hi... Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin
ja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?"

"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi", vastasi Filip nousten sohvalta.
"Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule,
Amine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa."

"Emme kyllä", vastasi Amine, "mutta velvollisuutemme on osoittaa
ensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin
virvokkeita matkanne jälkeen?"

"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua", sanoi Schriften Filipille
vastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies
pyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua
kadonnut näkyvistä.

Amine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä
ilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli
tullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa
ilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä
enemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät
levottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä
Filipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä
muistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.

He olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä
värisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin
takaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua.
Hän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään,
sillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat
rohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian
tapahtuvaa eroa.

Amine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:

"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö
sinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän
istui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan
sisään."

Filip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut
halunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:

"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta
ja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja
senvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa
ja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni
kokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle.
Hänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta
toisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille
viestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä
nautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään
muuta."

"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan
asiaan", vastasi Amine. "Mikään ei voi tehdä asemaasi
toivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun
olen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En
ymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta.
Älä sentään pelkää", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, "sillä
olen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on
valittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt
kutsumuksestasi, Filip?"

"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä
valitsemastani vaimosta", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen
syliinsä. "Taivaan tahto on sellainen."

"No tapahtukoon se sitten", sanoi Amine ja nousi. "Nyt ovat
ensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi.
Aminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei
ole enää jäljellä muuta kuin viikko."

"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian
pitkältä", vastasi Filip. "Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian
aikaisin."

"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta,
jonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin
vaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä
päiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä
kuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin,
mutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut
aseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus
ainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein.
Keskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen
muistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni
yksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä
viikko jäljellä."

"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän
jo ennakolta."

"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun."

"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani."

Amine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa
huoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa
tapahtuneen muutoksen huudahti hän:

"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?"

"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta", vastasi Filip.
"Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua."

Ukon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti
salata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.

"Olipa se todellakin huono uutinen!"

Kumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.

Sivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin
matkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi
tunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää
erota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia
tunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille
molemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä.
Molemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin
koitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin
kauan toistensa vuoksi olivat salanneet.

"Filip", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään
toisiaan, "rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en
unhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani.
Lupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä
ollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet
kuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään,
jonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten
vain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin,
Filip. Lupaa minulle se, Filip."

"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen
sallii. Mutta, Amine --" hänen huulensa vapisivat, "en voi viipyä
täällä enää pitempää aikaa."

Amine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja
hänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä
tunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun
Filip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.

"Nyt hän ei tunne mitään", sanoi hän laskien hänet sohvalle, "mutta
hän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa."

Hän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui
hattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja
kiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.



VIII.


Ennenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle
matkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne
olosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia
purjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat
osoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.

Kun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin,
jakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja
Alankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia
ja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että
on parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä
sellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti
sodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että
Alankomaat julistettiin riippumattomiksi. -- Mutta nyt pitää meidän
palata hieman takaisin.

Vasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri
pitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja.
He puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan
yksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta
vuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen
laivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies
takaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi
suuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia
Molukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen
esimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja
hallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.

Hollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista
Idän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan,
mutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia
Intiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus
samanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.

Tämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset
jo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä,
portugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden
ystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat
tehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä
paljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.

Vaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa
englantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei
heidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa
Hyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat
englantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja
anastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden
väliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan
asti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli
selvää, että kaikki olivat väärässä.

Vuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän
Hollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat
tappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa
ja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli
olevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna
1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista
englantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen
mielellään, koska se ei maksanut mitään.

Nyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.

Heti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut
korvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen
riippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin.
Hän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa
kapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä
matruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen
joukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti
vastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui
sitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin
kannelle omiin ajatuksiinsa.

"Tässä laivassa siis", sanoi Filip katsellen sitä, "pitää minun tehdä
ensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka
vähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta
uteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta.
Mutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden
kanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata
yhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia
ja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan
huolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen
eikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä."

Sitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan
vaipuneena ajatuksiinsa.

"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi vihdoin
joku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.

Puhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö,
mutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot,
pellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan
merimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin
moni muu.

"Kiitoksia", vastasi Filip. "Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää
yötä ja paljon kiitoksia."

Ter Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa
tonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan
yläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut
puoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat
asestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla
oli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset,
ja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa.
Keulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota
sanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi
paljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea
ja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli
pari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli
kiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin
sanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin.
Mesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan.
Tämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan
omituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia
vaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista
vauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin
huonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne
lähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin
miehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja
viisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu
ylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen
kajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka
muodostivatkin laivan koko päällystön.

Kun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä
ja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo
kulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi
olevansa hyvin virkeä.

Kapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin
pienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta
näkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa
liivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä,
mutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä
kankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä
oli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni
melkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa.
Vyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri
leveäteräinen veitsi.

Hänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot
olivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen
harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka
oli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan
vaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi
siihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.

"Hyvää huomenta, poikani", sanoi kapteeni. "Myöhästymme, koska
ei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa
odottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko
laivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita
hienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta."

"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?" kysyi Filip.

"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja
elleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista.
Mutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä
kuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme
emmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi
olla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan
lähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan
kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi
kunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan."

"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?"

"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän
ennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi."

"Kunpa hän nyt vain tulisi", sanoi Filip, "sillä haluaisin jo
lopultakin lähteä."

"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen
kuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo."

"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan
laivan ja kokoan itselleni omaisuuden."

"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä
siellä menettääkin", vastasi kapteeni. "Jos voisin vaihtaa tämän
aivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että
voisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla.
Olen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi
olla onnettomampi."

"Onko se niin vaarallinen paikka?"

"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot,
myrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi.
Silloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa
lahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta,
että kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle
villien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen
pelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti,
läikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia
viikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta
koskeakaan kuutteihin."

"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?"

"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan
Gambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä
eroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten
kulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia,
gummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne,
pitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten
kanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän
käyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut
tuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa
salmissa."

"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa."

"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet
niemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on
allekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti,
mihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja
laivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että
pelätään vihollisuuksia."

"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?"

"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme
suorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa
ja käytetä sotatarkoituksiin."

"Kaksi vuotta", ajatteli Filip. "Kaksi vuotta poissa Aminen luota."

"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika", sanoi
kapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. "Olin kerran
poissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani
kotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin
Bengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani
oli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät
sallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani
eivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt
ampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan.
Madot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi
ankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he
lastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen
laiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu
rehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat
nyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun.
Mutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon
ja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat
valmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi."

"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?" kysyi Filip. "Voinko olla
jollakin tavoin hyödyksi?"

"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret
ovat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei
aikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle
jätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla
heti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan
miehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne
sidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte
kallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän
ottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää
miesten laukaista tykit."

Se tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen
vettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa,
joka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön
nimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta
suvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.

Hän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen
päässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta
riippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen
samettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin
silkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu
värikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat
olivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä
olevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi
lukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän
kunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.

Hän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien
seisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin
hyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van
Stroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.

Pyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä
ei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän
kapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet
pingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun
ylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.

"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Herra Vanderdecken,
menkää katsomaan."

Filip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki
hän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa
kellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja
paljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Filip.

"Mikäkö minua vaivaa!" karjaisi herra Van Stroom. "Kutsukaa miehet
tänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut
tapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra,
älkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne
pöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!" huusi hän vapisten pelosta.

Filip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi
nyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen
pienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä
käpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen.
Hän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi
hän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut
kuljeskella irti laivassa.

Häntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei
tuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja
pelasti hänet pulasta.

"Mitä haluatte, herra?" kysyi hän. "Ah, Johannesko täällä onkin!"
jatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan
sitä ensin. "Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!" huusi hän
potkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. "Herra Van
Stroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi,
herra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta
paljon."

Heti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa
aiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän
vieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa
sekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi
pitsikalvosimiaan ja sanoi:

"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella
yhtiön ylitarkastajaa kohtaan?"

"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten
näitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin.
Kun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme
syyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen
tänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten
hän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom,
mutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?"

"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt
leikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää
elukka mereen."

"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra
Van Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä."

"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle,
sillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa
julistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta."

Kloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja
ylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. "Sopimuksessani ei ole
sanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan", väitti hän.

"Seuraan yhtiön sääntöjä", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin
tuolissaan tärkeän näköisenä. "Niiden mukaan pitää teidän ottaa
laivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia,
tiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat
ja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille,
mutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden
ottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia
tahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä
keinottelutarkoituksessa."

"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom."

"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin
sitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista."

"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja
lähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos
johtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen,
mutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme
laivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko
ankkurin, herra ylitarkastaja?"

Tämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei
haluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi
käydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.

"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan,
niin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se
jätetään laivaan."

"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan
liekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua,
herra Van Stroom", vastasi Kloots.

Huomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt
uhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen
avuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi
mielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: "No niin, eläin saa
jäädä laivaan sellaisilla ehdoilla."

Herra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut
ollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: "Kun yhtiö
lähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa
mukaani karhua?" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen
hyvälle tuulelle.



IX.


Meidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa
tuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet
joukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta
taasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.

Filip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli
käynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti
ajattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän
ei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.

Hänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies
Hillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys
oli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän
tekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi
vain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu
suljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom
hyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä
kirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti
karhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä
muutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja
vähentävän kapteenin etuja.

Onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja
suunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti
ryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt
Filipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli
vahdissa.

Laivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin
silmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa
urhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului
päällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka
hän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi
häntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin
vihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja
kiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän
hänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa
matruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.

Sellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden
muun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä
Taffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa
nyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt,
että hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä
koko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän
Schriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä
kalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen
selville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes
kalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin
pään yli anastaakseen sen.

"Vai niin!" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.

Schriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä
huomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään
ja sanoi ivallisesti:

"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?"

Vanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin
rinnalleen.

"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra
luotsi, tahi teille voi käydä huonosti."

"Tahi ehkä se onkin onnenlakki", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan
Filipin vihasta, "joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?"

"Menkää työhönne heti!" huudahti Filip.

"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen
kynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä."

Filip hämmästyi.

"Arvasin siis oikein!" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.

"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!" sanoi hän. "Meillä on
laivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse
piruakin."

Filip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin
katolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.

"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin",
vastasi muudan vanha merimies.

"Lentävää Hollantilaista!" ajatteli Filip. "Olisiko sillä --?" Hän
astui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän
toivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin,
eikä hän pettynytkään.

"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville",
huomautti toinen mies.

"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?" kysyi kolmas.

"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen
tielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu
onnettomuus."

"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?"

"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein
täällä Hyväntoivonniemen ympärillä."

"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun", sanoi muudan.

"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet
olivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni."

"Ei, ei!" huusi Schriften. "Kapteeni, joka oli oikea roisto, on
laivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin
vaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme
muudan, joka on tehnyt samoin."

"Mistä se on saatu tietää, luotsi?"

"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen
kohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne
viedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen."

"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon", sanoi eräs matruusi.
"Oletteko joskus nähnyt laivan?"

"Olen kyllä!" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä
tuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja
lisäsi ivallisesti: "Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä
meillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme." Hän vetäytyi sen
jälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja
huomasi silloin Filipin ison maston takaa.

"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi!
Sanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme
Lentävän Hollantilaisen?"

"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista", vastasi Filip hämillään.

"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin
hänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi."

"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä", vastasi
Filip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.

"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi,
miksi olen tullut laivaan", ajatteli Filip. "Mutta se ei voi olla
mahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy
minua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se
paljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla
kysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta,
että hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan
loukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä
enää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua
olisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten
maksaisi henkenikin!... Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle",
mumisi hän, "etten menetä järkeäni!"

Kolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen
Taffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne
muutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin
perustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan
purjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä
rannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat
lihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan.
Laivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä
jälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa
saatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta,
että laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja
varustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.

Kolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri
ollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova
tuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden
pohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut
yksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet
pingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.

"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme",
sanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden
komentosillalla. "Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin
auringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata
sanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet.
Poika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös."

Astemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema
voitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä
niin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen
englannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon
myöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme
tiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan,
että laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin
kummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta
onnettomuuksitta.

"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä", huomautti
kapteeni saatuaan selville leveysasteen. "Virta on varmaankin hyvin
kova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu
ilmakin pian."

Iltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit
painoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi
vedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää
auringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.

"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?" huomautti Filip. "On kuin kaukainen
ukkonen jyrähtelisi."

"Minäkin kuulen sen selvästi", vastasi kapteeni. "Halloo, siellä
mastossa! Onko maa näkyvissä?"

"On", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. "Mataloita
hiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle
tyrskyjen särkyessä niitä vasten."

"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit
painavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!"

Aurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen
henkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti,
että laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita
vasten hirmuisesti jyristen.

"Tunnetteko rannikon, luotsi?" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka
seisoi läheisyydessä.

"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen
syvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita
vasten, ellei rupea tuulemaan", ja tuo pieni mies rupesi nauraa
hihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.

Herra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun
alituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa
väliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja
kuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko
oli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin
miehistön pelkoa.

"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva
kauemmaksi maasta", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle.
"Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet
kuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin.
Laittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa
kuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle."

Herra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko
arvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään
paras peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle
kirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja
ilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että
se todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan
tämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin
äkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän,
joka sammui.

"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista,
sillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta?
Hattuni... missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa
tänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä
en näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on
poistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!"

Mutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt
kajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle.
Veneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista.
Oli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset
harjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.

"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta", sanoi tarkastaja.
"Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja
papereilleni."

"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom", vastasi kapteeni.
"Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi
rakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin."

"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken
teitä... vaadin veneen... kieltäytykää, jos uskallatte."

"Uskallan kyllä", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.

"Hyvä, hyvä," huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken
malttinsa. "Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme... Herra
meitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!" ja tietämättä
miksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään
Johannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan
hattunsa ja peruukkinsa.

"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne
auttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!"

"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!" huusi kapteeni. "Emme
saa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa
kompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua
aluksesta muutamien minuuttien kuluttua."

Tyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin.
Sillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja
huutaen apua.

"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti", huusi Filip
kohottaen kätensä.

"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa
tavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme
mahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee."

He olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten
mainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli
kiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi
kapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.

"Nyt se halkoo jo aaltoja", sanoi Filip.

"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen", sanoi kapteeni.
"Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant", jatkoi hän kääntyen
ensimmäisen perämiehen puoleen. "Etäännymme tyrskyistä jo ja jos
tuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut."

Ja tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä,
mutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä
kohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti
aaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van
Stroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin
neljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut
vaarasta.

"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan", sanoi kapteeni.
"Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen
nukkumaanmenoamme."

Sinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista
suunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli
kuitenkin jälleen melkein kokonaan.

Herra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin
kanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä
ja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.

"Mikähän siellä nyt on hätänä?" sanoi kapteeni. "Säikähtiköhän mies
parka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko
kajuutan."

Samalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.

"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö
karhu hänet suuhunsa", huusi hän.

"Karhuko?" huudahti kapteeni. "Mutta sehän on niin kesy kuin koira.
Menen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on."

Mutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt
tarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.

"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä
syötäväksi?" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä
etumastoon.

Kapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun
hän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja
huomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.

Kajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat
hajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja
oli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella
nautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.

Asia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa
Taffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin
paljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan
huolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut
ne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi.
Palvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli
joutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli
aamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes
oli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan.
Kaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa
kiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri
kiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni
sen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti
itselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi,
hän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi
senvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme
kertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle
nauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko
asian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes
ei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.

"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes", huomautti kapteeni. "Nyt
pitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin
valittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan
vatsaasi, niin tee se sitten." Sanottuaan sen poistui hän ja meni
hakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui
matruuseille avopäin ja paitasillaan.

"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom", sanoi Kloots, "mutta
karhu viedään nyt pois laivasta."

"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän
johtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan
kapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi."

"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on
päässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi
muuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi
kuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei
enää saa kulkea vapaana."

Herra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän
ehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa,
ennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä
uusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli
jälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla
pinnalla.

"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan", huomautti Hillebrant
kapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. "Ellen erehdy,
ei meillä ole puutetta tuulesta huomenna."

"Niin minäkin luulen", vastasi kapteeni. "On hyvin kummallista,
ettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai
ovat ajautuneet tälle suunnalle."

"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista."

"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että
pelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian
kova tuuli."

Nyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan
yhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. "Laiva! Ei -- kyllä se
sittenkin on laiva!" huudettiin monta kertaa.

"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä", sanoi Schriften
tullen komentosillalle. "Hi, hi!"

"Missä?"

"Tuolla pimeässä", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään
kohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.

Kapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun
suuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys
näytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon
osan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva
tuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon,
mastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he
voivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka
kirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli
kuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva,
mutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn
kynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen
aivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen
iso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen.
Sen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta
melko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään
yhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi
uudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen
miehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun
vihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi
pimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien
kuluttua mitään näkyvissä.

"Herra Jumala!" huudahti kapteeni.

Filip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat
hänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies
huusi hänen korvaansa:

_"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!"_



X.


Heikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli
sellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki
nyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat
vähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen
sinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien
aavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi,
sillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen
Filipiä käsivarteen: "Mitä tuo on?"

"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta", sanoi Filip
surullisesti.

"Ei ole!" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. "Olen kyllä
kuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen
leikillisesti."

Filip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen
tekivät hänestä melkein rikollisen.

Kuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan
uinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi
jokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli
näyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.

Schriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen
kapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:

"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni
ilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa
myrskyä."

"Kovaa myrskyäkö?" toisti kapteeni heräten unelmistaan.

"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken
näkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas
nimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi."

Filip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut,
sillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.

"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?" kysyi kapteeni.

"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken
näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."

"Mistä sen tiedätte, luotsi?"

"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt
sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut
teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.

"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani",
sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä
luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"

"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."

"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät
jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä
kuin mitä taivas meille näyttää."

"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on
mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä
vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi
jo."

"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku
toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista
enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta.
Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa
viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."

Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua
kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen
koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä
kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa,
vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa
hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi
tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan
poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen
kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän
oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja
ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään
pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin
ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja
rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja
mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.

Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan
tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas,
kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset
purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta
kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat
himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli
ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva
halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti
kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan
tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti
vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja
tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt,
mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen
vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.

"Tuuli pyörii", huomautti Hillebrant. "Ei voida varmasti sanoa,
miltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo
muuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene
mielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta."

"Niin minunkin", vastasi Filip, "mutta me olemme laupiaan
kaitselmuksen hallussa."

"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja
kokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!" huusi kapteeni, kun laiva tuulen
kääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin
saavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä
toisiaan.

"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta
kiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se
tulee tehdyksi."

Salamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.

"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!"

Matruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät
toisten piiloutuessa pimeän turvissa.

Laivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista
staagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri
oli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden
vaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät
ja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat
heistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut
mennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon,
kuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa
pysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän
mielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.

Yö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea
milloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen
synkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet
tarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista
lohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille
paikoilleen puhumatta sanaakaan.

Aallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran
olivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä
ja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi
laidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa
ja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja
kompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin,
laiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto
katkesi.

Kaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt
tainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari
matruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli
käynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja
saanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin
alas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.

Hän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin
sellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja
rohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti,
mutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva
vapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin
alus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman
matruusin ohjaamana.

Mutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana?
Tietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti
vannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle,
eivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää
lähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka
voikaan tehdä.

Vaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä,
juttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen
luotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut
kannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän
käyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan
väkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip
jäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta
itseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja
pian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat
olivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan,
oliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle.
Herätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä
masentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei
ollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli
sekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi
väkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan
muutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen.
Hillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip
huomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä
synkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin
kauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet
olivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli
puhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut
kompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi
kuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. "Hän", sanoivat he,
"ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan
laivaa." -- Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli
lakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan
laivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että
laineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet
nauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui
tuulen huminaan.

Schriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi.
Mitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli
sormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin,
mutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin
päin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui.
Kirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat
matruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja
Ter Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa
sitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan
portaitten viereen. "Kummallista", ajatteli hän, "että minun, joka
kykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata
ja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa
ja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka
tiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin
voimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin
olisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen
tehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän,
että olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala
tulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä
merikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki
voivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista,
että ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat
tästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin
alemmaksi."

Filip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri
lakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin
paljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja
suunnan muutoksen vuoksi joutunut "Väärään lahteen", jossa se oli
hieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin
tyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan
jokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne
Ter Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen
pelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta
kohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi
murskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten.
Mutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen
minuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta
kuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus
törmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli
laidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka
vuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen
vyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun
ja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita
joutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui
kiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella
laidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen
huomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen
jalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä
pelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta
tehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin
ja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten
kyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle
ja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat
mahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka
oli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he
työnsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun
laine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet.
Toinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan
laidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi,
mutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet
matruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa
ja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden
kuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni
isonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene
keikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen
kuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman
äärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan
näkyvistä.

Filip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta
kuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen
uusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa
melua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja
näki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan
pelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti
irroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti,
että se oli mahdotonta.

Kova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan
haljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman
onnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän
takaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki
hän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa,
jossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin
raukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun
hirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet
mereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet
ja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien
kuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin
törmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin
niin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet
turvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän
olikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa
jalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri
viimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun
koskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi
sen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian
kuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet
voineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana
tainnuksiin.

Kun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa
olevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli
ollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä,
mutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski
niihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään
kyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon
hetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän
nousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen.
Meri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa.
Ranta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi
sisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut
rannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen
tunkeutuneet olivat hukkuneet.

Auringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme
iltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän
voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä
hän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta
ja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon
säteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän
ei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.

Hän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen
rintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun
olennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten
ylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento
oli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli
hartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan
tarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille
asti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten
aivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa
muussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt
olivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen
ja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan
ilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.

Filip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa
juoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet
hiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä
villiä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan
hajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta
kunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon
päällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät
hankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin
pienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa
viittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.

Urhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin
hullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin
valkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan
kappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt
heittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky
oli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden
vaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä
(nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka
arvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista,
jolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset
esineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja
loppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan
Johanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen
ollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.

Villit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska
heitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä
eurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki
sellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän
palamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään.
Filip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen
vuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria
kovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten
luotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti
pisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan.
Kun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa
lähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen
omakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen
myttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli
guldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi
ainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon
ja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään
hiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan
kylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja
lapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita
päällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin
tarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan
lähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia
kasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.

Aurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin
hyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan.
Hänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin
hyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin
häntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja
vaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.

Seuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen
miehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip
sanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon
alusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta
sanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip
halusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä
kaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa
olla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne
poikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan.
Keskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä
mukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut
kokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja
kieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän
käärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.

Iltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi
nähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten
rakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa.
Kiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin
hakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä,
kertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.

Veneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan
olevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä
haljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut
matkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen
rakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen
kummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja
aavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista
kärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun
vaihtelua.

Laivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen
mielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua
minkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva
vihdoinkin Amsterdamin satamaan.



XI.


On luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin
nopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli
hänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan
muutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän
tunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän
voisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi
matkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin
hän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli
onnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista
huojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut
tuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin
onnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian
palata rakkaan Aminensa luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä
ja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki
hän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä
ulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine,
ja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä
ollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja
omiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa.
Filip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin
viidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi
Amine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla
kuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin
yliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun
hänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin,
luuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa
pois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin
tarkkaavaisesti.

"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!" huusi Filip äkkiä.

"En minä pelästykään", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään.
"Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä
sellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut
kuolleenakin luokseni." Hän viittasi surullisesti kädellään
kehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois
ikkunasta.

"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!" ajatteli Filip ja
tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta
huoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa
hiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä
varmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään,
huudahti:

"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin
raskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata
sinua."

Filip tuli nyt yhä levottomammaksi.

"Amine, kultaseni, kuule minua!" huudahti hän. "Olen tullut niin
odottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei
Filipisi ole kuollut."

"Etkö sinä olekaan kuollut!" huudahti Amine nousten.

"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin
ennenkin", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet
rintaansa vasten.

Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka
onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan
vieressä ja tukiessa häntä.

"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin
ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä
sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä
vasten.

"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan
kuluttua.

"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt
iankaikkisesti."

Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn,
miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"

"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."

"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan
rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on
armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että
tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka
laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten
vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan
armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut
korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli
hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät
kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.

Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.

"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine.
"Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi,
sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa
auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän
ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua
ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla,
että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja
vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."

"Onko hänen terveytensä hyvä?"

"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin
palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän
on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän
olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous
tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen -- sellaisen
ajatteleminenkin tuntuu hirveältä -- mutta luulen kuitenkin, että
ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi
meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua
yhdestä antamastasi suukkosesta."

"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista
poissaollessani?"

"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja,
joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti,
mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta
älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan
ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä
haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."

Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti
hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan
pöydässä tyttärensä kanssa.

"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken,
oletteko palannut kotiinne?"

"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."

"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"

"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?

"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen,
herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.

"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.

"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi
ajaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa
mukananne?"

"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää
henkeni."

"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?"

"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle."

"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne."

"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta", sanoi Filip
kiusatakseen ukkoa. "Aion nimittäin ottaa rahani mukaani."

"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?" kysyi Poots
levotonna.

"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän
rahaa."

"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin
ovat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra
Filip, mutta jättäkää rahanne tänne."

"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan
otan varmasti kaikki rahani mukaani."

Keskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain
saa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on
Aminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle
lähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.

Herra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin
kuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip
vaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.

"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä,
vaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne
isääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista."

"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen
mitään", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja
oli alituisesti varuillaan.

Kevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia.
He keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista --
tuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja
onnettomasta haaksirikosta.

Amine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja
ja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä
luopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja
luottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa
uhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.

Kesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen
johonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.

Ter Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip
oli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat,
lukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty
yhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan
selostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen
pelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen
paikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin
haluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.

Mentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan
neljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan
tarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa
ja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa
saavuttamansa tulokset.

"Vai aiotte te merelle jälleen", huomautti herra Poots.

"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni", vastasi Filip.

"Vai vasta sitten!" mumisi vanhus itsekseen.

Kuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen
onnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa
muudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen
Isänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että
hän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip
ottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta
mielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän
tuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää
ollenkaan toimestaan.

Parin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip
pahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.

"Ettekö olekaan terve?" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan?
"Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti.
Amine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja
minä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä
maksua, Filip, en missään tapauksessa."

"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots", vastasi Filip.

"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve."

"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja
nauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve."

Filip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi
valmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine
jälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle
jauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui
senjälkeen tuvasta.

"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä",
ajatteli Amine, "mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt
luottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja
ellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin
huonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla
varovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla."

Amine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata
jauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava
sairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut
tekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen
ajatukset.

"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä
ja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä
pidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan.
Aamulla on hän jälleen terve." Herra Poots poistui nyt huoneesta
toivottaen tyttärelleen hyvää yötä.

Amine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi
sitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi
haihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä
herra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina
hyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine,
ettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli
tavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.

"Tästä en pidä ollenkaan", sanoi hän. "Pelkään isääni -- Jumala minua
auttakoon -- en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta
Filipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet
ehkä tarpeeksi hikoilemaan."

Amine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin
vähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen
sivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja
meni sitten makuuhuoneeseen.

Hän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen
nukkumaan.

"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna
se minulle. Vien sen hänelle itse."

Herra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin
makuuhuoneeseen.

"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet", sanoi hän, mutta hänen
kätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi
isäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut
jauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja
herra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.

"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni
noudatetaan tarkasti", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine
oli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt
vierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle
epäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.

"Toivoakseni erehdyt, Amine", vastasi Filip. "Olet varmasti väärässä,
sillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan."

"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt
hänen kujeitaan", vastasi Amine. "Et tiedä, millaisiin konnantöihin
kullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla
mahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa
tapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et
saa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea
hieman ennen nukkumaan menoani."

Filip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen
vieressään paljon sivu puolenyön.

"Hän hengittää niin raskaasti", ajatteli Amine, "mutta kuka tietää,
olisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle
jauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että
pelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa
nukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut
monta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen,
sillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja
toivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat
mieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku
onnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän
nukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä
hänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa
joku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu
luultavasti hakemaan jonkun luokse."

Amine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli
otaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin
avuksi muutamaan synnytykseen.

"Hän tulee heti", vastasi Amine. "Menen herättämään hänet." Amine
lähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei
saanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.

"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti", ajatteli Amine, kun
ei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni
sisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan
vuoteessaan. "Kummallista", ajatteli hän, "mutta muistaakseni hän
ei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja." Amine
kiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla
syvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut
kuitenkaan hänen huutoonsa. "Laupias Jumala, onko hän kuollut!"
ajatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian
laita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka
oli pudonnut alas.

Amine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta
lopulta hän tointui.

"Se saadaan heti selville", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen
hopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se
olikin tyhjä. "Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!" huudahti
hän. "Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on
aivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi
hän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja
aavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse
sen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle
sitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle.
Ellet olisi isäni", jatkoi Amine, "kiroaisin sinut, mutta nyt olet
saanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko,
kurja ja syntinen miesraukka!"

Amine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui
vielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.

Joku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine
ei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä
häntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.

Eteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen
ajatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.

"Herra Pootsin pitää tulla heti", sanoi lääkäriä noutamaan tullut
tyttö.

"Hyvä Therese", vastasi Amine, "isäni on enemmän avun tarpeessa
kuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa
loppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän,
että auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä
Seysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman
kielissä."

"Herra siunatkoon", huudahti Therese, "ovatko asiat todellakin niin
huonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine."

Uudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa
paljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti,
ettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia
häntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.

"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan
hänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos
olisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip... mutta älkäämme
puhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä."

Filip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja
kasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten
väliin.

"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija!
Kuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä
tapahtumaan?"

"Ei ainoatakaan, toivoakseni", vastasi Amine. "Tämä ei ole mielestäni
mitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen
vuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti
hymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan."

"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt",
vastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen
huoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.

"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa
luonnollisella tavalla", sanoi Amine. "Ylpeyteni ei salli, että tämä
tulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan
tyttäreksi."

Hän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.

Hänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen.
Filip kiiruhti avaamaan.

"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?"

"Hän on kuollut, isä."

"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!"
huudahti pappi surullisesti.

"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä", vastasi Filip vieden papin
herra Pootsin huoneeseen.

Isä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää
tarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.

"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen", sanoi hän.
"Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden
menettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi
surunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia.
Teillä on miehenne."

"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen
tyttärensä."

"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä
vaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?"

"Nähdessäni hänet viimeisen kerran", vastasi Filip, "oli hän
huoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti
minulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni
vaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna."

"Hän on kuollut äkkiä", sanoi pappi. "Mutta hän oli vanha mies ja
silloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen
kuollessaan?"

"En", vastasi Filip. "Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo
poistunut maailmasta."

"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan.
Polvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta."

He tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat,
vaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät
ajatuksensa.

"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille
viimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten", sanoi
isä Seysen. "Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun
tuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni
pois saamatta uskonnon lohdutusta."

Filip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.

Terneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien
uskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän
ollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat
hankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu
taitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi
saatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli
kuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi
suostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi
jokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti,
otaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei
elämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana
päivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla.
Filip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki
sujui niin rauhallisesti.

Vasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen.
Raha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä
lääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi
jos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan
komeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka
nyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon
paperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta -- luultavasti
lääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset
nimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots
oli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata
ukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat
muodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.

"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän", huomautti
Amine surullisesti. "Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin
papereita, Filip."

Tarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön
osakkeiksi.

"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä
nämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät
tulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen.
Minäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen
lähtöäni saadakseni niille hieman korkoa."

He tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut
siellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti
olevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen
pohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja.
Eräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä
kaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät
jalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin
arvokkaalta.

"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko
odottamattomat myötäjäiset", sanoi Filip.

"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan
Egyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne
muuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin
tällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut
saadakseen enemmän."

He laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia,
sijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.

"Olen rikas mies", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Mutta onko
minulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja
ruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon.
Sellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä
senvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin
pestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä
en tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä.
Kaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu
meidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan
liioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen
laivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan
silloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin.
Järjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti."

Hän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin
uudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia
uhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja
osti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat
rahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari
kuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa,
kun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla
laivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana
eikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto
paremmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää
matkansa syytä.

"En tiedä miksi", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, "mutta
mieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei
minulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta."

"Ei minullakaan", vastasi Amine. "Aavistan kuitenkin, että tulet
olemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi
suuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?"

"On kyllä, rakkaani, mutta --"

"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua", vastasi Amine
painaen päänsä miehensä rintaa vasten.

Seuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon
tyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.

"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui", ajatteli Amine.

"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon
tahtosi!"

Filip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia
tavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa,
meni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan
purjeensa.



XII.


Oltuaan muutamia päiviä laivassa ymmärsi Filip, ettei matka
muodostuisikaan hauskaksi, sillä Batavian piti kuljettaa melkoinen
joukko-osasto Ceyloniin ja Javaan yhtiön sotavoimien vahvistukseksi.
Aluksen oli määrä erota laivastosta Madagaskarin luona ja purjehtia
suoraan Javaan, sillä otaksuttiin laivassa olevien sotilaiden
kykenevän suojelemaan sitä, jos merirosvot tai muut viholliset
hyökkäisivät sen kimppuun. Batavia oli sitäpaitsi asestettu
kolmellakymmenellä tykillä ja siinä oli seitsemänkymmentäviisi
matruusia. Paitsi sotatarpeita, jotka suurimmaksi osaksi
muodostivatkin lastin, oli sillä mukanaan suuri määrä kilisevää
kultaa Intian markkinoille. Joukot astuivat juuri laivaan silloin
kuin Filipkin saapui sinne, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat
kannet niin täynnä, että oli melkein mahdotonta liikkua mihinkään.
Filip, joka ei ollut vielä puhutellut kapteenia, haki ensimmäisen
perämiehen käsiinsä ruveten heti hoitamaan virkaansa. Hän oli viime
matkallaan päässytkin työstä niin perille, että hän oli tottuneempi
kuin luultiinkaan.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat kaikki kiireen aiheuttamat merkit
hävitä näkyvistä, joukkojen varustukset korjattiin syrjään, sotilaat
järjestettiin ruotuihin ja sijoitettiin talousvälineineen tykkien
väliin suurelle kannelle. Siten saatiin tilaa laivan hoitamiselle.
Totellessaan määräyksiä osoitti Filip olevansa kykenevä ja
järjestelykykyinen, ja kapteeni sanoikin hänelle kerran heidän hieman
huoahtaessaan:

"Luulin teidän suhtautuvan virkaanne hyvin välinpitämättömästi,
koska ette tullut ennen laivaan, mutta osaatte ottaa menetetyn
ajan takaisinkin. Olette tehnyt enemmän tämän aamupäivän kuluessa
kuin osasin odottaakaan. Iloitsen tulostanne, mutta olen samalla
pahoillanikin, ettette ollut täällä silloin kun sijoitimme lastin,
sillä pelkään lastauksen tapahtuneen hieman huolimattomasti. Herra
Struysilla, ensimmäisellä perämiehelläni, on ollut enemmän työtä kuin
hän on jaksanut tehdäkään."

"Olen pahoillani, etten ollut täällä silloin, herra kapteeni",
vastasi Filip. "Tottelin kuitenkin heti yhtiön kutsua."

"He eivät halunneet häiritä teitä ennenkuin viime tingassa,
koska olette naimisissa ja sitäpaitsi suuri osakaskin yhtiössä.
Otaksun, että seuraavalla matkallanne komennatte jo omaa laivaanne.
Keskustelin aamulla siitä muutaman vanhemman konttoristin kanssa."

Filip ei ollut ollenkaan pahoillaan, että hänen rahansa kasvoivat
nyt niin hyvää korkoa, sillä laivan kapteeniksi pääseminen oli hänen
hartain toivonsa. Hän vastasi toivovansa omaa laivaa seuraavan
matkan jälkeen, jolloin hän luuli jo olevansa aivan pätevä sellaisen
komentajaksi.

"Sitä ei kenenkään tarvitse epäilläkään, herra Vanderdecken, sillä
näkeehän sen jo sokeakin. Pidätte varmaankin paljon merimieselämästä?"

"Kyllä. Luullakseni en luovu siitä milloinkaan."

"Milloinkaanko? Ajattelette nyt niin, koska olette nuori ja
toivorikas, mutta vähitellen väsytte siihen ja olette iloinen
saadessanne levähtää jäljellä olevat päivänne."

"Kuinka paljon sotilaita on laivassamme?"

"Kaksisataaneljäkymmentäviisi miestä ja kuusi upseeria. Miesraukat!
Harvat heistä pääsevät milloinkaan takaisin, niin, tuskinpa moni
näkee seuraavaa syntymäpäiväänsäkään. Ilmasto siellä on kauhea. Vein
sinne kerran kolmesataa miestä, mutta kuuden kuukauden kuluttua,
ennenkuin ennätin lähteä sieltä takaisinkaan, ei heistä ollut enää
sataakaan hengissä."

"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein
murhaamista", huomautti Filip.

"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka
he kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan
ostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme
teollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia
tavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle
miksikään vahingoksi, päinvastoin."

"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni."

"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista
hinnasta", vastasi kapteeni mennen keulaan.

"Aivan niin", ajatteli Filip. "Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja
voittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi
mitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä
vuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa
epäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä
pääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet
näin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja,
jos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää
velvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka
tiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen
tietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät.
Mutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi
muuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa
ihmishenkien hukka ei olisi niin suuri."

Vasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.

Olisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen
matkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan
tarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin
kuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa
kummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan
jonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen,
jotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä
niin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri
milloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko
ympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että
hän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai
lapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi
Filip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen
kannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa
jonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken
entisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin
hän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista
osaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun
keksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan
turvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti,
ettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä
neuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta
se oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen
penikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää
velvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.

Kun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi,
että kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka
kaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen
alakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen
laihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin
kumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman
osan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille,
tarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen
kummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa
sarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen
ankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta,
kun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.

Heti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin
matkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa
tuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti
Madagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi
siitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. "Nyt
näyttäytyy kummituslaiva varmasti", ajatteli Filip. "Se on vain
odottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua
onnettomuudessamme." Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä
mitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta
ennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin
vastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet
olivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan
levotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko
nousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin
jo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen
levosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.

Hän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli
vapautunut raskaasta taakasta. "Ei siis olekaan määrätty, että
miehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa", ajatteli hän, "eikä
sekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin
mukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On
kyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta
minulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä
ole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon
niin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät,
mutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän
sinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!"

Filip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin,
meni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä
sotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan
kuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin
penikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa,
jossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita
taloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän
vihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden
mastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja
sinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli
miellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi
tummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen
reunoilla.

"Onko todellakin mahdollista", huomautti Filip Batavian kapteenille,
"että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen
voitaisiin siitä luulla aivan toista."

"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin
hiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko
nyt jo terveempi, herra Vanderdecken?"

"Paljonkin", vastasi Filip.

"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin."

"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme
viipymään täällä?"

"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan.
Lastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet
ruumamme."

Filip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan
erään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin
läheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi
kuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää
ennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän
kuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he
St. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan
tavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin,
lähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen
kohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi
reippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä
huomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin
sen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se
oli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään
pienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli
ruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä,
että he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni,
perämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen
pappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi,
että hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan.
Pappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat
suojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet
käsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua
hollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.

Hollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli
senvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön
kertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin
muudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten
edustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine
rikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata
laivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi
timantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva
äkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat
kuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin,
mutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.

"Tiesin tapahtuvan jotakin", sanoi vajonneen laivan kapteeni
istuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, "sillä
kolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan."

"Mitä, tuon niin sanotun Lentävän Hollantilaisenko?" kysyi Filip.

"Aivan niin", vastasi kapteeni. "Olen usein kuullut puhuttavan siitä,
mutta en ole onnekseni milloinkaan ennen sitä kohdannut. Toivon,
etten ikinä sitä enää näkisi, sillä nyt olen köyhä mies ja minun on
pakko aloittaa kaikki uudestaan."

"Minäkin olen kuullut kerrottavan siitä", huomautti Batavian
kapteeni. "Minkä näköinen se oli?"

"Puhuakseni totta näin vain vilahduksen sen rungosta. Tapaus oli
hyvin kummallinen. Yö oli kaunis, taivas kirkas ja olin jo mennyt
nukkumaan, kun perämies herätti minut noin kahden aikaan yöllä
kutsuen minut kannelle. Hän kertoi miehistön pelkäävän erästä
näkyvissä olevaa kummituslaivaa. Mentyäni ylös huomasin taivaanrannan
kirkkaaksi, vaikka laivan läheisyydessä olikin hieman sumua. Laivan
vauhti oli noin neljä ja puoli solmua, mutta emme sittenkään päässeet
pois sumusta. 'Katsokaahan tuonne', sanoi perämies. 'Hm, mitä
maailmassa siellä onkaan?' vastasin hieroen silmiäni. 'Sumua, vaikka
taivas onkin kirkas ja tuuli rivakka.' Näimme taivaanrannan laivan
kummallakin puolella, sillä sumuvyöhyke oli vain muutamien satojen
jalkojen levyinen. 'Kuunnelkaa nyt, kapteeni', sanoi perämies,
'nyt puhuvat ne jälleen.' 'Puhuvat!' toistin, mutta jännitettyäni
korviani kuulin todellakin ääniä. 'Tähystäjä, olkaa huolellinen
siellä keulassa!' huusi muudan. 'Laiva ylihangan puolella!' kuulin
jonkun vastaavan. 'Soittakaa sitten kelloa siellä!' ja me kuulimme,
miten kello rupesi kalkattamaan. 'Siellä on varmaankin joku laiva',
sanoin perämiehelle. 'On kyllä, mutta se ei ole tämän maailman
aluksia', vastasi hän. 'Ladatkaa keulatykki! Kyllä, kapteeni', kuului
nyt sumusta, joka näytti vain tihenevän ympärillämme. 'Valmis on,
kapteeni!' Tykinlaukaus jyrähti kuin ukkonen korvissamme ja sitten --"

"Niin, mitä sitten tapahtui?" kysyi Batavian kapteeni pidättäen
henkeään.

"Tapahtuiko?" vastasi toinen kapteeni juhlallisesti. "Sumu ja kaikki
muukin haihtuivat kuin taikavoimasta, taivaanranta oli kirkas eikä
mitään näkynyt."

"Onko se mahdollista?"

"Kannella oli kaksikymmentä meistä, jotka voivat todistaa puheeni
oikeaksi", vastasi kapteeni. "Tuo vanha katolilainen pappi seisoi
vieressäni koko ajan. Matruusit ennustivat jotakin onnettomuutta ja
kun me tarkastimme pumpun aamuvahdin aikana, huomasimme ruumassa
neljä jalkaa vettä. Aloimme tyhjentää laivaa, mutta vesi voitti
meidät ja laiva upposi, kuten jo kerroin. Perämies sanoi tuntevansa
laivan ja kertoi sitä nimitettävän Lentäväksi Hollantilaiseksi."

Filip vaikeni, mutta iloitsi suuresti kuulemastaan. "Jos nyt
isäraukkani kummituslaiva", ajatteli hän, "näyttäytyy muillekin
tuottaen onnettomuutta, ei oloni laivassa vaikuta mitään. Käytän vain
hyväkseni tilaisuutta, joka vie minut yhteen sen kanssa panematta
ollenkaan niiden henkeä alttiiksi, joiden kanssa purjehdin. Nyt
on mieleni rauhoittunut ja voin hyvällä omallatunnolla jatkaa
etsimistäni."

Seuraavana päivänä tutustui Filip katolilaiseen pappiin, joka
osasi puhua hollannin kieltäkin. Isä oli kunnioitusta herättävä
noin kuusikymmenvuotias ukko, jonka pitkä aaltoileva parta oli
aivan harmaa. Hän käyttäytyi hyvin miellyttävästi ja keskusteli
mielenkiintoisesti.

Kun Filip seuraavana yönä oli vahdissa, käveli vanhus hänen kanssaan
edestakaisin kannella, ja pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti Filip
hänelle olevansa katolilainen.

"Se on todellakin jotakin tavatonta, koska olette hollantilainen",
sanoi pappi.

"Myönnän sen", vastasi Filip, "eikä siitä mitään tiedetäkään täällä
laivassa. En ole salannut sitä senvuoksi, että häpeän uskontoani,
vaan pelosta, että se mahdollisesti aiheuttaa väittelyä, josta en
välitä."

"Olette menetellyt viisaasti, poikani. Ellei luterilainen oppi kanna
parempia hedelmiä kuin mitä olen nähnyt tuolla idässä, ei se ole sen
hyväksyttävämpää kuin epäjumalanpalveluskaan."

"Sanokaa minulle, isä -- miehistö puhuu kummallisesta näystä
muutamasta laivasta, jonka miehistönä ei ole tavallisia kuolevaisia.
Näittekö tekin sen?"

"Näin sen, minkä muutkin", vastasi pappi, "ja mielestäni oli näky
hyvin ihmeellinen, melkeinpä yliluonnollinen. Olin kuitenkin
kuullut puhuttavan tuosta kummituslaivasta ja sen aiheuttamista
onnettomuuksista ennenkin. Ei meitäkään säästetty. Meillä oli
laivassamme muudan henkilö, joka nyt on kuollut, mutta jonka
syntitaakka riitti upottamaan minkä laivan tahansa. Meri nieli hänet
rikkauksineen, joista hän toivoi saavansa nauttia kotiin tultuaan.
Siitä nähdään, että kaikkivaltias rankaisee joskus oikeudenmukaisesti
jo tässäkin maailmassa sellaisia, jotka ovat ansainneet hänen
vihansa."

"Tarkoitatte kai tuota hollantilaista, joka upposi laivan mukana?"

"Kyllä, mutta hänen syntiluettelonsa on niin pitkä, että tulen
tulevana yönä kertomaan sen teille. Olkoon rauha kanssanne, poikani,
ja hyvää yötä."

Ilma pysyi kauniina ja Batavia kääntyi vastatuuleen illalla
ankkuroidakseen seuraavana päivänä St. Helenan satamaan. Kun Filip
tuli kannelle kahdentoista jälkeen, oli vanhus jo siellä odottamassa
häntä. Laivassa oli kaikki hiljaista ja rauhallista, matruusit
nukkuivat tykkien välissä ja Filip meni perään uuden tuttavansa
kanssa. He istuutuivat ja pappi alkoi kertoa:

"Luultavasti ette tiedäkään, että portugalilaiset, vaikka he
ovatkin innokkaita saavuttamaan lujan jalansijan valloittamissaan
maissa, jotka he rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään ovat
löytäneet ja joiden anastamisessa he ovat luultavasti tehneet monta
rikosta, eivät kumminkaan ole unhottaneet kaikille katolilaisille
hyvin kallisarvoista asiaa, nimittäin oikean uskon levittämistä
pakanallisiin maihin. Muutamien haaksirikkoutuneiden portugalilaisten
välityksellä tutustuimme Japaniin ja seitsemän vuotta myöhemmin
nousi pyhä ja siunattu" Pyhä Fransiskus Ximon saarelle, jonne hän
jäi kahdeksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi saarnaamaan oppiamme
ja kääntämään pakanoita. Myöhemmin matkusti hän Kiinaan, mutta ei
päässytkään perille, vaan kuoli matkalla. Hänen kuolemansa jälkeen
kääntyi paljon japanilaisia uskoomme, vaikka pakanalliset papit
vainosivatkin heitä kovasti. Oppi levisi kuitenkin nopeasti ja monet
tuhannet palvelivat pian oikeata Jumalaa.

Jonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman
Japaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat
kristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten
kanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo
mies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman
hoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon
epäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten
portugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani,
käyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka
oli puhtaampi kuin meidän.

Läheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine
poikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi
muutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä
japanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa
siihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat
hovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa
takaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan
noita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa
keisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet
salaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin
kristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.

Keisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki
portugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet
kristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi
sen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken
kerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille
talon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa
pelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen
nuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat
kääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä,
kaksi kummallakin puolella.

Kristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta
miestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan
kaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan.
Sotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen
(japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja
lukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko
keisarin armeija.

Tämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia
uskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian
viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli
joukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton
ja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan
antaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt
pitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada
elävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot
raukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat
kohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas
kristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka
haavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat
heidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.

Toisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän
ylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki
viimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana
olevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin.
Kuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei
loppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin
saarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni
saadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta
sitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien
murhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko
tämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus,
joka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa.
Hollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka
hankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta
heidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne,
mutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan
maahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin
hukkui hänen kanssaan.

"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun
vastustelematta täältä lähtevänkin", lopetti pappi poistuen melkein
heti mennäkseen nukkumaan.

"Kertoisinko hänelle tarinani?" ajatteli Filip jäätyään yksikseen.
"Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta -- ei! Koska en kertonut
sitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin
hänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua --. Ei, salaisuuteni on
minun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa." Hän kaivoi
kalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Batavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen
sitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen
Amsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti
kotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen,
jolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan
niin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.



XIII.


"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani", sanoi
isä Mathias, "mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa
maailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo
melkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne
ja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta
lähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon
kaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua
saatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne
pettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä
suuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä
kutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon."

"Kiiruhtakaamme, isä", vastasi Filip.

Hän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli
sillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.

Hän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja
oven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven,
näki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa
herättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: "Maria,
lääkärikö sieltä tuli?"

Filip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan
syrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.

Pieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot
oli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen
polvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän
voinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään
huokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan
tulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.

"Hän on siis kuollut!" huudahti Filip.

"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin
käännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän
jää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä
kauhea kulkutauti on vienyt hautaan."

Isä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään.
Amine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat
kiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli
sitä ja purskahti itkuun.

"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi,
Filip", sanoi isä Seysen. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja
muista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi
niin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua.
Amine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on
tappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä
voimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei
tarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet
olisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat
ovat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä
onnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei
ole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin."

Ovi aukeni nyt hiljaa ja huoneeseen tuli muudan pitkä tumma mies
pitäen viinietikassa kasteltua sientä nenänsä edessä. Kumarrettuaan
Filipille ja papille meni hän vuoteen luo. Hän koetti sairaan
valtimoa, siveli kädellään hänen otsaansa ja peitteli hänet sitten
hyvästi. Ojennettuaan Filipille etikassa kastellun sienen, että Filip
käyttäisi sitä, viittasi hän isä Seysenille, että tämä seuraisi häntä
pois huoneesta.

Minuutin kuluttua palasi pappi takaisin. "Olen saanut tietää, mitä
meidän pitää tehdä, poikani. Hän luulee, että Amine voidaan pelastaa,
kun vain varomme, ettei hän saa työntää peitteitä yltään. Kaikki
riippuu siitä, saako hän olla rauhassa sittenkuin hän herää."

"Sen me nyt luullakseni ainakin voimme luvata", sanoi Filip.

"En pelkää, että palaamisenne tahi näyttäytymisenne vaikuttaa
pahasti, sillä ilo tappaa harvoin, mutta on olemassa muita
levottomuuden aiheita."

"Millaisia, isä?"

"Filip, Amine on nyt houraillut kolmetoista vuorokautta enkä ole
muulloin poistunut hänen luotaan kuin täyttäessäni velvollisuuksiani
muita tarvitsevia kohtaan. Olen pelännyt jättää häntä yksikseen,
Filip, sillä houriossaan on hän kertonut sellaisia asioita, jotka
ovat täyttäneet mieleni kauhulla. Ne ovat varmasti painaneet kovasti
hänen mieltään ja viivyttäneet paranemista. Muistatte kai, Filip
Vanderdecken, minun kerran halunneen saada tietää tuon salaisuuden,
joka vei äitinne hautaan ja joka nyt lähettää ehkä nuoren vaimonnekin
sinne, sillä on selvää, että hän tietää kaikki. Eikö asia olekin
niin?"

"On, isä", vasasi Filip surullisesti.

"Ja houriossaan on hän kertonut minulle kaikki. Olkaa nyt hänen
luonaan, Filip. Palaan puolen tunnin kuluttua, sillä silloin
ratkaistaan, jääkö hän elämään, vai menetättekö hänet."

Filip kuiskasi nyt isä Seysenille tuoneensa isä Mathiaksen
vieraakseen. Hän käski isän ilmoittaa vieraalle asioiden tilan
pyytäen isää huolehtimaan, että vieras saa arvonsa mukaisen
vastaanoton. Isä Seysen poistui nyt huoneesta ja Filip istuutui
vuoteen viereen siirtäen verhot syrjään.

Filip oli tullut kotiin mitä iloisimmalla tuulella toivoen saavansa
syleillä rakastettuaan, mutta nyt olikin hänen pakko luopua tuosta
toivostaan äkkiä. Tauti oli muuttanut Aminea suuresti, hänen järkensä
oli pimennyt, hän ei nähnyt miestään ja hänen elämänsä oli aivan
hiuskarvan varassa.

"Ah", ajatteli Filip, "näinkö meidän pitikin tavata toisemme, Amine?
Jumala taivaassa, ole armollinen ja anna minulle anteeksi. Vaikka
olenkin rakastanut tätä enkelimäistä olentoa enemmän kuin sinua, niin
säästä hänet kuitenkin, hyvä Jumala, tahi muuten menetän järkeni."

Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili. Sitten hän kumartui Aminen
puoleen ja painoi suukkosen hänen polttaville huulilleen, jotka nyt
tuntuivat hieman kosteilta, kuten sairaan otsakin. Hän katsoi Aminen
käsiä ja nekin olivat kosteat. Peiteltyään hänet uudestaan istuutui
hän jälleen vuoteen viereen häilyen toivon ja pelon välillä.

Neljännestunnin kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen Aminen
hikoilevan kovasti. Hänen hengityksensäkin tuli vähitellen
tasaisemmaksi ja sen sijaan että hän ennen oli maannut aivan hiljaa,
alkoi hän nyt liikkua ja tulla levottomaksi. Filip piti hänestä
hyvää huolta peitellen hänet aina uudestaan, kunnes hän lopulta
näytti vaipuvan raskaaseen ja virkistävään uneen. Vähän ajan kuluttua
tulivat lääkäri ja isä Seysen. Filip kertoi heille lyhyesti, mitä oli
tapahtunut.

"Vaimonne on pelastunut, herra", sanoi lääkäri, "mutta viisainta on,
ettette näyttäydy hänelle vielä, sillä sellainen mielenliikutus voisi
olla liian paljon hänen heikoille voimilleen. Teidän pitää antaa
hänen nukkua niin paljon kuin suinkin ja sitten kuin hän herää, on
hän tullut tajuihinsa. Antakaa isä, Seysenin hoitaa häntä."

"Enkö saa odottaa täällä hänen heräämistään? Kiiruhdan sitten
huomaamatta pois."

"Mitä se hyödyttää? Tauti on tarttuvaa ja olette ollut täällä jo
liiankin kauan. Menkää alakertaan vaihtamaan pukuanne ja järjestäkää
sairaalle toinen huone, jonne hänet muutettakoon niin pian kuin
suinkin. Aukaiskaa sitten tämän huoneen ikkunat, että raitis ilma
pääsee tänne esteettömästä. Emme kai pelasta vaimoanne kuoleman
kielistä senvuoksi, että hän jälleen sairastuisi hoitaessaan kipeää
miestään."

Filip ymmärsi tämän neuvon viisauden poistuen vaihtaakseen pukua
samalla kuin lääkärikin. Tehtyään sen meni hän vierashuoneeseen,
jossa hän tapasi isä Mathiaksen.

"Olitte oikeassa, isä", sanoi Filip istuutuen sohvaan.

"Olen vanha ja epäluuloinen, ja te olette nuori ja luottavainen,
Filip. Toivon kuitenkin vielä kaiken muuttuvan hyväksi."

"Niin toivon minäkin", vastasi Filip. Hän vaipui nyt ajatuksiinsa,
sillä kun suurin vaara oli ohi, alkoi hän ajatella, mitä isä Seysen
oli kertonut hänelle salaisuudesta, jonka Amine oli paljastanut
houriossaan. Huomattuaan Filipin hajamielisyyden ei pappikaan häntä
häirinnyt. Kului siten tunti, ennenkuin isä Seysen tuli huoneeseen.

"Kiittäkää Jumalaa, poikani! Amine on herännyt ja on tajuissaan. Nyt
on hänen parantumisensa melkein varma. Otettuaan lääkärin määräämää
vahvistavaa lääkettä nukkui hän jälleen. Toinen palvelijatar istuu
vuoteen vieressä, vaikka hän ei luultavasti herääkään moneen tuntiin.
Mutta lyhytkin uni on nykyisissä olosuhteissa hyvin kallisarvoinen
eikä häntä senvuoksi saa häiritä. Käsken nyt tuoda tänne virvokkeita,
joiden tarpeessa me varmaankin kaikki olemme. Filip, ette ole
esitellytkään minua toverillenne, joka näyttää kuuluvan säätyyni."

"Suokaa minulle anteeksi, isä Seysen", sanoi Filip. "Olette
varmaankin iloinen saadessanne tutustua isä Mathiakseen, joka on
luvannut asua luonani jonkun aikaa. Jätän teidät nyt kahden kesken
hankkiakseni teille hieman aamiaista, vaikkakin näin myöhään."

Hän meni keittiöön. Annettuaan siellä olevalle palvelijattarelle
tarpeelliset määräykset ja käskettyään tytön viedä aamiaisen
vierashuoneeseen otti hän hattunsa ja meni ulos. Hän ei voinut syödä,
sillä hän tunsi olevansa kummallisesti kiihtynyt ja kaipaavansa
raitista ilmaa voidakseen elää.

Kävellessään tietämättä oikein minne tapasi hän paljon vanhoja
tuttuja, jotka onnittelivat häntä kuultuaan vaaran olevan jo ohi.
Heiltä sai hän myös kuulla, miten hirveästi tauti oli raivonnut.

Terneusen ja sen ympäristön asukkaista ei ollut enää kolmatta
osaakaan elossa ja parantuneet olivat vielä niin heikkoja, etteivät
he voineet ryhtyä tavalliseen työhönsä. He olivat voittaneet taudin,
muuta kärsivät nyt puutetta.

Filip päätti mielessään käyttää kaikki säästönsä naapuriensa hädän
lieventämiseksi. Hän palasi kotiinsa vasta parin tunnin kuluttua.

Amine nukkui vielä ja molemmat papit keskustelivat vierashuoneessa.

"Poikani", sanoi isä Seysen, "keskustelkaamme nyt hieman.
Olen jutellut vieraanne kanssa ja hänen kertomuksensa uskomme
levenemisestä pakanamaihin on kiinnittänyt suuresti mieltäni. Hän
on kertonut minulle paljon, josta voidaan iloita, mutta paljon
surullisiakin asioita, muun muassa tuon ihmeellisen kummituslaivankin
näyttäytymisen itäisellä merellä. Kuten tästä nyt huomaatte,
Filip, tunnen salaisuutenne. Eiköhän olisi parasta, että nyt
uskoisitte meille molemmille kaikki tähän kummalliseen kertomukseen
liittyvät seikat, että voisimme neuvotella asiasta. Samalla
olette tilaisuudessa saamaan neuvoja miehiltä, jotka ovat teitä
vanhempia ja virkansa perusteella pätevämpiä ratkaisemaan, onko tuo
yliluonnollinen voima lähtöisin hyvästä vai huonosta lähteestä."

"Isä Seysen on oikeassa", huomautti Mathias.

"Jos toimitte kaikkivaltiaan määräyksestä, keille voittekaan paremmin
uskoutua ja ketkä voivat paremmin neuvoa teitä kuin ne, jotka ovat
hänen palveluksessaan täällä maailmassa? Mutta jos se on paholaisen
suunnittelemaa, voivatko ketkään neuvoa teitä paremmin kuin me,
joiden velvollisuuksiin kuuluu hänen turmiollisten vaikutustensa
vastustaminen? Ajatelkaa sitäkin, Filip, että tämä salaisuus painaa
kovasti rakkaan vaimonne mieltä ja voi ehkä viedä hänet hautaan
samoin kuin äitinnekin. Niin kauan kuin hän on yhdessä kanssasi,
voi hän ehkä kestää sen, mutta ajatelkaa, kuinka monta yksinäistä
päivää ja yötä hän saa viettää poissaollessanne ja kuinka paljon hän
silloin on toisten avun ja lohdutuksen tarpeessa. Tällainen salaisuus
on kuin kalvava mato ja huolimatta hänen suuresta rohkeudestaan
lyhentää se hänen ikäänsä, elleivät pyhän kirkon palvelijat vuodata
lohduttavaa balsamia hänen sydämeensä. Olitte julma ja itsekäs,
Filip, jättäessänne hänet, yksinäisen naisen, suremaan poissa oloanne
samalla kun hänen mieltään painoi niin hirveä taakka."

"Olette kumonnut vastustukseni, pyhä isä", vastasi Filip. "Tunnen
nyt, että minun jo aikoja sitten olisi pitänyt kertoa teille tämä
kummallinen tarina. Ilmoitan nyt kaikki siihen kuuluvat erikoisseikat
toivomatta kuitenkaan suurta hyötyä neuvostanne, koska tehtäväni on
sellainen, etten voi peräytyä siitä."

Hän kertoi nyt heille hyvin tarkasti kaikki salaisuuteen kuuluvat
erikoisseikat koko ajalta huomauttaen lopuksi:

"Kuten kuulitte, olen vannonut pyhästi tekeväni sen ja taivas on
ottanut vastaan valani. Minusta tuntuu, etten voi tehdä tässä muuta
kuin täyttää velvollisuuteni."

"Poikani, kertomuksenne on niin kummallinen ja kamala, että jollette
ole sitä kuvitelleet, se ei kuulu tähän maailmaan. Poistukaa nyt
täältä. Keskustelen isä Mathiaksen kanssa tästä vakavasta asiasta ja
sittenkuin olemme tulleet jonkunlaiseenkaan tulokseen, ilmoitamme
mielipiteemme teille."

Filip meni katsomaan Aminea, joka nukkui vielä. Hän lähetti
palvelijattaren pois istuutuen vuoteen viereen. Hän sai olla rauhassa
melkein pari tuntia, ennenkuin papit kutsuivat hänet luokseen.

"Olemme keskustelleet kauan tästä kummallisesta ja ehkä
yliluonnollisesta asiasta, poikani", sanoi isä Seysen. "Sanoin ehkä,
sillä olisin pitänyt äitinne hajanaista kertomusta kuumeisten aivojen
kuvitteluna ja samasta syytä olisin ollut taipuvainen uskomaan, että
kiihoittunut tilanne äitinne kuollessa samensi hieman järkeänne,
mutta kun isä Mathias varmasti vannoo kotimatkallaan nähneensä
tuollaisen yliluonnollisen laivan ja kun se täydellisesti sopii
kertomaanne kaskuun tukien sitä, myönnän siinä voivan olla jotakin
yliluonnollista."

"Muistakaa, että minä ja monet muutkin ovat usein nähneet tuon
kummituslaivan", sanoi Filip.

"Niin kyllä", väitti isä Seysen, "mutta onko noista toisista
näkijöistä enää muita elossa kuin te? Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan."

"Myönnämme, ettei tässä ole kysymys ihmisten, vaan jonkun korkeamman
olennon työstä."

"Korkeamman olennonko? Sanokaa taivaan, niin olette oikeassa."

"Sitä kysymystä ei ole niinkään helppo ratkaista, sillä on olemassa
muitakin voimia kuin jumalallisia, nimittäin paholaisen, ihmiskunnan
suurimman vihollisen konsteja. Mutta kun paholainen ei voi käyttää
voimaansa muuten kuin Jumalan suostumuksella, voimme epäsuorasti
myöntää, että tuollaisia merkkejä ja pahoja enteitä joskus voidaan
nähdä."

"Olemme siis siitä asiasta samaa mieltä, isä?"

"Emme aivan, poikani. Tässä tapauksessa voi olla mahdollista,
että paholainen on saanut vallan käyttää voimaansa tuon laivan
kapteenia ja miehistöä vastaan, ja varoitukseksi niin kauheasta
rikoksesta voi laivan yliluonnollinen ilmestyminen olla sallittua.
Niin paljon uskallamme olettaa. Mutta nyt kysytään ensiksikin, onko
tuo kirottu isänne, ja toiseksi, kuinka kauan teidän on jatkettava
tuota mieletöntä haluanne, joka mielestäni hyvinkin voi aiheuttaa
kuolemanne, mutta ei mitenkään voi pelastaa isäänne tuosta häntä
kohdanneesta kirouksesta. Ymmärrättekö tarkoitukseni, Filip."

"Ymmärrän kyllä, mutta --"

"Älkää vastatko minulle vielä. Mielipiteemme on sellainen, että
jos nyt kaikki todellakin on, kuten olette ilmoittanut, eivät nuo
ilmestykset tule taivaasta, vaan ovat pirun keksinnöitä, joiden
avulla paholainen tahtoo viedä teidät vaaroihin ja vihdoin kuolemaan,
sillä jos teille todellakin olisi uskottu tuollainen tehtävä,
kuten luulette, niin miksi ei sitten laiva näyttäytynyt viimeisen
matkanne kestäessä? Kuinka voisitte, vaikka se näyttäytyisikin
teille viisikymmentä kertaa, päästä, tekemisiin sen tahi niiden
kanssa, jotka ovat vain aaveita kuuluen toiseen maailmaan? Ehdotamme
senvuoksi, että käytätte osan noista isänne teille jättämistä
rahoistanne sielumessuihin hänen sielunsa pelastamiseksi. Äitinne
olisi varmasti menetellyt niin toisissa olosuhteissa. Neuvomme teitä
olemaan maissa niin kauan kuin teille annetaan joku uusi merkki, joka
todellakin voi vahvistaa otaksumistanne, että teidät todellakin on
valittu tämän kummallisen tehtävän suorittajaksi."

"Entä valani, isä, valani, jonka taivas otti vastaan?"

"Poikani, pyhä kirkko voi vapauttaa teidät siitä. Olette nyt
antautunut meidän johdettavaksemme ja teidän pitää mukautua
päätöksiimme. Jos siinä on jotakin väärää, joudumme me ettekä te
siitä vastuuseen, mutta lopettakaamme nyt jo puhe tästä asiasta.
Menen yläkertaan ja heti kun vaimonne herää, ilmoitan hänelle
varovaisesti kotiintulostanne."

Isä Seysenin mentyä keskusteli Mathias vielä asiasta Filipin kanssa.
Filip lähti sitten kävelemään.

"Uusi merkki, uusi vahvistava merkki", ajatteli Filip. "Minusta
tässä on ollut merkkejä ja ihmeitä tarpeeksi. Voihan sentään olla
mahdollista, että sielunmessutkin vapauttavat isäni tuosta kauheasta
rangaistuksesta. Minua ei kaikissa tapauksissa voida syyttää mistään,
koska he päättävät puolestani. No niin, odottakaamme siis uutta
merkkiä taivaasta, jos se nyt kerran on välttämätöntä." Filip kulki
eteenpäin ajatellen isä Seysenin todistelua, muistellen kuitenkin
enemmän Aminea.

Oli jo ilta ja aurinko oli laskemaisillaan. Filip jatkoi kulkuaan,
kunnes hän saapui samaan paikkaan, jossa hän oli polvistunut ja
vannonut juhlallisen valansa. Aurinko oli nytkin samalla korkeudella
ja kaikki muukin oli samanlaista kuin silloinkin. Hän polvistui
jälleen, otti kalleuden povestaan ja suuteli sitä. Hän katsoi
tarkasti aurinkoa, sillä hän odotti jonkunlaista merkkiä, mutta
aurinko laski ja seutu peittyi yön pimeyteen. Merkkiä ei annettu,
ja Filip nousi lähtien kotiin päin. Hän oli nyt taipuvaisempi kuin
milloinkaan ennen seuraamaan isä Seysenin neuvoa.

Tultuaan kotiin hiipi hän hiljaa yläkertaan Aminen huoneeseen. Amine
oli hereillään ja puheli pappien kanssa, mutta vuodeverhot olivat
niin edessä, ettei häntä voitu nähdä. Sykkivin sydämin pysähtyi Filip
seinän viereen vuoteen luo.

"Sanoitte olevan syytä otaksua, että mieheni on tulossa kotiin",
sanoi Amine väsyneellä äänellä. "Oi, ilmoittakaa minulle nuo syyt!"

"Tiedämme hänen laivansa palanneen matkaltaan ja muudan, joka oli
nähnyt sen, kertoi matkan sujuneen onnellisesti."

"Miksi hän ei ole sitten tullut tänne? Isä Seysen, hän on joko täällä
tahi hän ei ole palannutkaan. Tunnen Filipini erinomaisen hyvin.
Sanokaa nyt, onko hän jo saapunut? Teidän ei tarvitse pelätä vastata
myöntävästi, mutta jos vastaatte kieltävästi, tapatte minut."

"Hän on täällä, Amine", vastasi isä Seysen. "Hän on tullut kotiin
terveenä ja hyvissä voimissa."

"Jumalani, kiitän sinua! Mutta missä hän on? Ah, tämä tietämättömyys
on pahempaa kuin kuolema!"

"Täällä minä olen!" huudahti Filip vetäisten verhot syrjään.

Amine nousi iloissaan, ojensi käsivartensa ja vaipui sitten
pyörtyneenä takaisin vuoteeseensa. Muutamien sekuntien kuluttua
tointui hän kuitenkin todistaen isä Seysenin puheen todeksi, ettei
ilo tapa.

Meidän pitää nyt sivuuttaa muutamia päiviä, joiden kuluessa Filip
tuskin poistui vaimonsa vuoteen vierestä. Amine parani nopeasti ja
niin pian kuin hän oli sen verran voimistunut, että hän itse voi
ruveta puhumaan asiasta, kertoi Filip hänelle kaikki matkallaan
sattuneet tapahtumat. Hän ilmoitti ripittäneensä itsensä isä
Seysenille salaamatta sen aiheuttamia seurauksiakaan. Amine tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi tietäessään saavansa pitää
Filipin nyt kotona. Hänkin koetti kaikin voimin suostutella Filipiä
myöntymään pappien pyyntöön, ja kuluikin melkoisesti aikaa, ennenkuin
Filip jälleen rupesi puhumaan merellelähdöstään.



XIV.


Niin kului kuusi viikkoa, ja parannuttuaan täydellisesti käveli
Amine usein ulkoa nojautuen rakastamansa Filipin käsivarteen
tahi lepäsi hänen rinnallaan heidän onnellisessa kodissaan. Isä
Mathias oli vieläkin heidän vieraanaan. Sielumessut oli maksettu
ja isä Seysen oli sitäpaitsi saanut Filipiltä varoja hädänalaisten
tilan lieventämiseksi. Oli luonnollista, että Filip ja Amine
keskustellessaan toistensa kanssa puhuivat enimmäkseen tuosta
päätöksestä, jonka nuo molemmat papit olivat tehneet Filipin isän
jatkuvasta hakemisesta. Filip oli vapautettu valastaan, mutta vaikka
hän alistuikin hengellisten neuvonantajiensa päätökseen, ei hän
kuitenkaan ollut tyytyväinen. Vaikka hänen rakkautensa Amineen ja
Aminen toivo, että hän pysyisi kotona, vahvistivat isä Seysenin
määräystä, soimasi omatunto häntä kuitenkin pyhän velvollisuuden
laiminlyömisestä. Amine huomasi usein hänen otsansa synkistyvän
ymmärtäen syyn siihen, mutta silloin aloitti hän uudestaan
todistelunsa hyväilyineen, niin että Filip unhotti kaiken muun
maailmassa paitsi hänet.

Eräänä aamuna heidän istuessaan ruohopenkillä ja sitoessaan
kukkakimppuja käytti Amine tilaisuutta hyväkseen puhuakseen
muutamasta tähän asti koskettelemattomasta asiasta.

"Filip", sanoi hän, "uskotko uniin? Luuletko meidän niissä näkevän
jotakin yliluonnollista?"

"Tietysti" vastasi Filip. "Raamatussahan on monessa paikassa
epäämättömät todistukset siitä."

"Mutta miksi et sitten koeta päästä epäilyksistäsi niiden avulla?"

"Rakkahin Amine, unet tulevat pyytämättä. Emme voi käskeä emmekä
estää niitä."

"Kyllä, Filip. Sano vain haluavasi uneksia asiasta, joka painaa
enimmän mieltäsi, niin toivosi toteutuu."

"Aivanko totta?"

"Kyllä, Filip. Omaan sellaisen voiman, vaikka en ole puhunut siitä
sinulle ennen. Äitini ilmoitti minulle salaisuuden ja paljon
muutakin, jota en viime aikoina ole muistanutkaan. Tiedäthän,
Filip, etten milloinkaan valehtele? Jos haluat, saat uneksia tuosta
haluamastasi asiasta."

"Mutta auttaisiko se mitään, Amine? Jos omaat sellaisen voiman, olet
varmaankin saanut sen jostakin muualta."

"Tietysti. Isänmaassani on vielä käytännössä voimia, joista et ole
kuullut puhuttavankaan. Minulla on muudan taikakeino, joka aina
tehoo."

"Taikakeinoko, Amine? Harjoitatko noituutta? Sellaiset voimat eivät
ole peräisin taivaasta."

"Sitä en tiedä, mutta sellainen voima on kuitenkin olemassa."

"Se on varmaankin paholaisen antamaa."

"Miksi niin, Filip? Vetoan omien pappienne sanoihin, ettei paholainen
voi käyttää voimiaan muuten kuin Jumalan luvalla. Vaikka se siis
olisikin noituutta, ei se toteutuisi, ellei taivas sitä tahtoisi.
En näe kuitenkaan mitään syytä, miksi se olisi peräisin pahoista
lähteistä. Rukoilemmehan useinkin, että meille unessa näytettäisiin,
miten meidän pitää menetellä tukalissa asioissa. Paholainen johtaisi
meidät varmasti paljon mieluummin väärälle tielle kuin oikealle."

"Amine, meitä voidaan kyllä varoittaa unessa, kuten muinoin
patriarkkojakin, mutta jos käytämme salaperäisiä ja synnillisiä
keinoja manataksemme näkyjä, teemme silloin liiton paholaisen kanssa."

"Mutta eihän paholainen voi tehdä sellaista liittoa, elleivät
korkeammat voimat sitä salli. Filip, olet väärässä. Tiedämme voivamme
uneksia haluamastamme asiasta, jos seuraamme määrättyjä neuvoja. Suo
minulle anteeksi, Filip, mutta eikö teidänkin uskonnossanne pidä
seurata muutamia erikoisia määräyksiä, kuten meidänkin? Meillehän
opetetaan, että jollei lasta kasteta, joutuu se iankaikkiseen
kadotukseen."

Filip ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin hän sanoi hiljaa:
"Pelkään, Amine, että --"

"Mutta minä en pelkää mitään, Filip, silloin kun aikomukseni ovat
hyvät. Käytän erityisiä keinoja saavuttaakseni tarkoitukseni. Mutta
mikä tuo tarkoitus tässä tapauksessa on? Vain se, että haluan tietää
taivaan tahdon tässä asiassa, jos se suinkin on mahdollista. Vaikka
se tapahtuisikin paholaisen avulla, niin mitä sitten. Hänhän tulee
silloin palvelijakseni eikä käskijäkseni ja taivas panee hänet
silloin työskentelemään hänen omia tarkoitusperiään vastaan." Aminen
silmät salamoivat hänen lausuessaan nämä rohkeat sanat.

"Käyttikö äitisi useinkin hyväkseen tuota taitoaan?" kysyi Filip
hetkisen kuluttua.

"Ei minun tietääkseni, vaikka hänen sanottiin olevankin hyvin perillä
siinä. Kuten tiedät, kuoli hän nuorena, sillä muuten olisin saanut
tietää enemmänkin. Luuletko, Filip, että tässä maailmassa asuu vain
tällaisia alhaisia maastaluotuja, heikkoja ja kuolevaisia olentoja
kuin me olemme? Etkö ole raamatussa nähnyt lukemattomia todistuksia
siitä, että ihmisten joukossa toimii korkeampiakin olentoja? Miksi
ei sellaista voisi vieläkin tapahtua? Miksi olisi suurempi synti
pyytää heiltä apua nyt kuin tuhat vuotta sitten? Miksi otaksut, että
heillä siihen aikaan oli oikeus oleskella täällä maailmassa? Mihin
he ovat joutuneet? Ovatko he kuolleet, vai onko heidät kutsuttu
takaisin jonnekin? Mihin sitten? Taivaaseenko? Jos he ovat palanneet
taivaaseen, ovat maailma ja ihmiset joutuneet paholaisen ja hänen
apulaistensa valtaan. Luuletko meidän ihmisraukkojen olevan niin
hylätyitä? Sanon sinulle suoraan, etten minä ainakaan usko sellaista.
Emme ole enää yhteydessä muinaisuuden hyvien henkien kanssa, koska
olemme tulleet niin sivistyneiksi ja ylpeiksi, ettemme välitä heistä,
mutta olen kuitenkin varma, että sellaisia on vieläkin olemassa. Sano
minulle vilpittömästi, Filip, luuletko kaiken, mitä sinulle unessa
näytetään, olevan vain mielikuvitusta."

"En, Amine, mutta toivoisin voivani uskoa niin."

"No silloinhan on väitteeni todistettu, sillä miksi eivät muutkin
voisi saada samanlaisia ilmoituksia kuin sinäkin? Et voi sanoa,
millainen voima siinä on vaikuttamassa; papit syyttävät siitä
paholaista, mutta itse luulet sen tulevan korkeammalta taholta. Voiko
kukaan samanlaisista syistä sanoa, mistä unet johtuvat?"

"Aivan niin, Amine, mutta oletko varma voimastasi?"

"Olen, ja jos joku korkeampi olento unessasi haluaa ilmoittaa sinulle
jotakin, voit uskoa tuohon sanomaan ehdottomasti. Saattaa käydä
niinkin, ettet uneksikaan, jolloin tunnit kuluvat raskaassa unessa,
tahi yhtyy unesi tuohon kysymykseen, jonka ratkaisua haluat."

"Siinä tapauksessa olen tehnyt päätökseni, Amine. Haluan uneksia,
sillä sieluani kiusaavat nämä ristiriitaiset epäilykset. Minun täytyy
saada selville, teenkö oikein vai väärin. Tulevana yönä käytän
taitoasi hyväkseni."

"Ei! Et tulevana etkä vielä seuraavanakaan yönä, Filip. Ihmettelenpä,
oletko laisinkaan muistanut, että minä tällä ehdotuksellani vastustan
omia toiveitani? Aavistan nimittäin, että unesi vastustaa niitä ja
käskee sinun täyttää velvollisuutesi, sillä sanoakseni suoraan,
en luota noiden pappien mielipiteeseen. Olen vaimosi, Filip, ja
velvollisuuteni on pitää huolta, ettei sinua petetä. Koska tunnen
keinoja, joiden avulla voit saada selville velvollisuutesi, tarjoan
ne käytettäväksesi. Lupaa minulle, jos onnistun, palkitsevasi minua
täyttämällä eräs pyyntöni."

"Suostun siihen, Amine, tietämättä, mikä se onkaan", vastasi Filip
nousten penkiltä. "Mutta palatkaamme jo kotiin."

Kerroimme, että Filip ennen matkustamistaan Bataviassa oli
sijoittanut suurimman osan rahoistaan yhtiön osakkeihin. Niiden
tuottama korko riitti aivan hyvin Aminen pieniin tarpeihin, ja
tullessaan kotiin huomasi Filip Aminen haltuun jättämänsä omaisuuden
lisääntyneen. Maksettuaan sielumessut ja annettuaan isä Seysenille
rahaa köyhien avustamiseksi oli hänellä vielä melkoisesti rahaa,
jolla hän osti uusia osakkeita.

Äskeisen keskustelun aiheeseen ei enää koskettu, sillä Filip ei
pitänyt siitä, että Amine harjoitti tuollaisia salaperäisiä temppuja,
joiden vuoksi hän varmaankin joutuisi kirkon kiroukseen, jos
papit vain saisivat kuulla niistä. Hän ei voinut kuitenkaan muuta
kuin ihailla Aminen todistelun rohkeutta ja voimaa, vaikka hän ei
mielellään sallinutkaan toteuttaa sitä. Oli jo kulunut kolme päivää
eikä asiasta oltu puhuttu sen enempää.

Filip heittäytyi vuoteelleen ja nukkui pian raskaasti, mutta Amine ei
nukkunut. Varmistuttuaan, ettei Filip enää heräisi nousi hän hiljaa
ja pukeutui. Hän poistui huoneesta ja kun hän noin neljännestunnin
kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan pieni pata, jossa oli hehkuvia
hiiliä. Toisessa kädessään oli hänellä pari pientä pergamenttirullaa,
jotka oli sidottu nuoralla kapeaan nauhaan. Toisen hän kiinnitti
varovaisesti miehensä otsaan ja toisen hänen käsivarteensa.
Heitettyään suitsutusaineita pataan ja kun Filipiä ei enää voitu
erottaa savusta, mumisi hän muutamia loitsuja, heilutteli hänen
yläpuolellaan pientä oksaa, veti sitten vuodeverhot kiinni, vei padan
pois ja istuutui miehensä viereen.

"Jos nyt tämä on jotakin synnillistä", ajatteli Amine, "rangaistaan
tästä minua eikä häntä. He eivät voi sanoa, että hän on tehnyt
jotakin sellaista, joka on laitonta ja pappien kieltämää. Otan
mielelläni vastuun niskoilleni." Hänen halveksiva hymynsä ilmaisi,
ettei hän suurestikaan kunnioittanut uutta uskontoaan.

Filip nukkui raskaasti vielä aamunkin koittaessa. "Nyt se jo
riittää", sanoi Amine nähdessään auringon nousevan. Hän heilutti
jälleen oksaa Filipin yläpuolella ja huudahti: "Herää, Filip!"

Filip säpsähti, avasi silmänsä ja nojautui käteensä kuin kootakseen
ajatuksensa.

"Missä olenkaan?" huudahti hän. "Omassa vuoteessaniko?" Sivellessään
otsaansa sai hän käteensä pergamenttirullan. "Mikä tämä on?" jatkoi
hän reväisten rullan irti ja katsellen sitä. "Entä Amine, niissä hän
on? Hyvä Jumala, millainen uni! Ja tuossa on toinenkin!" huudahti hän
huomattuaan rullan vasemmassa käsivarressaan. "Ah, ymmärrän nyt! Tämä
on sinun työtäsi, Amine." Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen ja painoi
päänsä tyynyihin.

Amine oli sillä aikaa hiipinyt vuoteeseen Filipin viereen. "Nuku,
Filip, nuku", sanoi hän kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen.
"Keskustelkaamme vasta sitten kuin heräämme toisen kerran."

"Oletko siellä, Amine?" kysyi Filip pyörällä päästään. "Luulin
olevani yksinäni ja olen uneksinut, että..." Hän nukkui jälleen,
ennenkuin hän ennätti lopettaa lausettaankaan. Koska Aminekin oli
väsynyt valvomisesta, nukkui hänkin ja oli onnellinen.

Isä Mathias sai sinä aamuna odottaa melko kauan aamiaistaan, sillä
Filip ja Amine tulivat alakertaan pari tuntia myöhemmin kuin
tavallisesti.

"Tervetuloa, lapseni", sanoi hän, "olette myöhäisiä tänään."

"Niin, isä", vastasi Amine. "Filip nukkui ja minä valvoin
päivänkoittoon asti."

"Ei suinkaan hän ole ollut sairas, toivoakseni", sanoi pappi.

"Ei, mutta en voinut nukkua", vastasi Amine.

"Otaksun niin olleen, että olette viettänyt yönne rukoillen ja
paastoten, vai mitä?"

Filipin selkää karmi, sillä hän tiesi, että jos pappi vain olisi
tiennyt valvomisen syyn, olisi se hänen mielestään ollut kaikkea
muuta kuin uskonnon sääntöjen mukaista. Amine jatkoi kumminkin
nopeasti:

"Olen todellakin seurustellut korkeampien voimien kanssa niin paljon
kuin se vähäisille voimilleni on ollut mahdollista."

"Siunatkoon pyhä kirkkomme teitä, lapseni", sanoi vanhus laskien
kätensä hänen päälaelleen, "ja teitäkin, Filip."

Filip istuutui levotonna pöytään, mutta Amine ei ollut niinä
miehinäkään, että jotakin tavatonta olisi sattunut.

Heti syötyään lähtivät he kävelemään. He kulkivat vaitiollen, kunnes
saapuivat samalle pienelle nurmikolle, jossa Amine oli ensimmäisen
kerran ehdottanut Filipille, että hän saisi koettaa selittämätöntä
voimaansa. Hän istuutui ja Filip sijoittui vaitiollen hänen viereensä.

"Filip", sanoi Amine tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen
tarkkaavaisesti, "näit unta viime yönä, eikö niin?"

"Kyllä, Amine", vastasi Filip vakavasti.

"Kerro minulle unesi, että saan selittää sen sinulle."

"Pelkään, ettei se kaipaa minkäänlaisia selityksiä, Amine. Haluan
vain tietää, mikä tuon unen aiheutti."

"Kerro se minulle ensin", sanoi Amine tyynesti.

"Minusta tuntui kuin olisin ollut erään laivan kapteenina sen
purjehtiessa Hyväntoivonniemen ympäri. Meri oli melkein tyyni, sillä
tuuli hyvin heikosti. Ollessani laivan perässä laski aurinko, tähdet
alkoivat tuikkia ja koska ilma oli lämmin, paneuduin pitkäkseni
kannelle ja katselin taivasta. Olin nukkuvinani ja heräsin tunteeseen
kuin olisin ollut vajoamaisillani pohjaan. Katsoessani ympärilleni
huomasin kaiken kadonneeksi ja minä kelluin suuressa kauniissa
simpukassa äärettömällä merellä. Pelkäsin liikkua, sillä silloin
olisi heilakka alukseni voinut kaatua ja minä hukkua. Vihdoin
huomasin simpukan keulan vajoavan veteen ja heti senjälkeen näin
pienen valkoisen käden, joka oli tarttunut simpukan laitaan. Koetin
olla liikkumatta ja huutaa, että pieni laivani vaipuu pohjaan, mutta
en voinut. Vähitellen kohosi muudan olento aalloista ja nojasi
molemmat käsivartensa simpukan laitaan. Edessäni oli hyvin kaunis
nainen.

"'Filip Vanderdecken', sanoi hän lempeästi, 'mitä pelkäät? Eikö
elämäsi ole vihitty korkeampaan tarkoitukseen?'

"'En tiedä', vastasin, 'tiedän vain sen, että se on vaarassa.'

"'Vaarassako?' vastasi hän. 'Silloin se oli vaarassa, kun uskoit sen
noiden hauraiden ihmistöiden varaan, joita aallot niin mielellään
särkevät palasiksi, mutta ei nyt ollessasi simpukassa, jota aallot
palvelevat. Filip Vanderdecken, olet varmaankin tullut etsimään
isääsi?'

"'Niin olenkin', vastasin. 'Eikö taivaan tahto ole sellainen?'

"'Kohtalosi on sellainen ja kohtalo johtaa kaikkia tässä ja tulevassa
elämässä. Lähdemmekö etsimään häntä yhdessä? Tämä simpukka on minun.
Et tiedä, miten sitä ohjataan. Autanko sinua?'

"'Kantaakohan se meidät molemmat?'

"'Sen saat pian nähdä', vastasi hän nauraen poistuen keulasta ja
näyttäytyen heti sivulla, joka ei kohonnut enempää kuin kolme tuumaa
vedestä. Kauhistuksekseni istuutui hän laidalle, mutta hänen painonsa
ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Heti rupesi simpukka kiitämään
eteenpäin kovaa vauhtia hänen tahtonsa kuljettamana.

"'Pelkäätkö, Filip Vanderdecken?'

"'En', vastasin.

"Hän siveli kädellään otsaansa ja työnsi syrjään tukkansa, joka oli
osaksi peittänyt hänen kasvonsa, sanoen minulle: 'Katso minuun!'
Tottelin kehoitusta ja näin sinut edessäni."

"Minutko?" huudahti Amine hymyillen.

"Niin, Amine, juuri sinut! Lausuin nimesi ja kiersin käsivarteni
ympärillesi. Tunsin, että voin jäädä luoksesi ja purjehtia maailman
ympäri iankaikkisesti kanssasi."

"Jatka, Filip", sanoi Amine tyynesti.

"Minusta tuntui, että purjehdimme tuhansia ja taasen tuhansia
penikulmia sivuuttaen ihania saaria. Joskus olimme maan läheisyydessä
ja joskus kaukana merellä.

"'Emme löydä isääsi näin tyyniltä vesiltä', sanoit. 'Meidän pitää
hakea muualta.'

"Laineet tulivat vähitellen yhä korkeammiksi, kunnes niiden raivo
muuttui aivan hirveäksi. Hirmuiset aallot heittelivät simpukkaamme
kuin lastua, mutta me purjehdimme turvallisesti laineilla, jotka
olisivat murskanneet suuren laivankin.

"'Pelkäätkö nyt, Filip?' kysyit minulta.

"'En', vastasin. 'Ollessani kanssasi, Amine, en pelkää mitään.'

"'Olemme nyt jälleen Hyväntoivonniemen luona', sanoit, 'ja täältä
mahdollisesti voit löytää isäsi. Katsokaamme tarkasti ympärillemme,
sillä jos kohtaamme laivan, on se varmasti hänen. Ei mikään muu kuin
kummituslaiva voi pysyä pinnalla tällaisessa myrskyssä.'

"Kiidimme vuorenkorkuisten aaltojen yli ja vihdoinkin huomasimme erään
laivan, jota hirmumyrsky lennätteli sinne tänne.'

"'Tuolla on isäsi laiva, Filip!' huusit sinä.

"Lähestyimme sitä nopeasti, he huomasivat meidät ja käänsivät laivansa
vastatuuleen. Laskimme sen sivulle, meille heitettiin nuoratikkaat ja
vaikka ei mikään vene olisi voinut kestää aalloissa, ei simpukallamme
ollut mitään hätää. Katsoin ylöspäin ja näin isäsi, Amine, ja kuulin
hänen antavan käskyjään. Riuhtaisin kalleuden poveltani näyttäen sitä
hänelle. Hän hymyili seisoessaan komentosillalla ja pitäessään kiinni
rikistä. Aioin juuri kiivetä laivaan, sillä köysitikkaat oli heitetty
minulle, kun kuulin kauhean huudon ja muudan mies hyppäsi laivan
laidalta simpukkaamme. Huudahdit, liuvuit pois laidalta ja katosit
laineihin, ja samassa silmänräpäyksessä erosi simpukka ajatuksen
nopeudella laivasta sijaasi tulleen miehen ohjaamana. Tunsin
jäätävän kylmyyden värisyttävän ruumistani. Käännyin katsomaan uutta
toveriani ja näin Schriftenin, tuon silmäpuolen roiston, joka hukkui
joutuessamme haaksirikkoon Taffel-lahdessa.

"'Ei, ei! Ei vielä!' huusi hän.

"Toivottomuudessani ja raivoissani pukkasin hänet simpukasta mereen,
jonne hän katosi.

"'Filip Vanderdecken', sanoi hän uidessaan pois, 'tapaamme vielä
toisemme!'

"Inhoten käänsin pois pääni, ja samalla täyttyi vesisimpukkani ja
upposi. Taistelin veden alla ja minusta tuntui kuin olisin vajonnut
yhä syvemmälle, mutta en tuntenut mitään tuskia. Silloin heräsin."

"No, Amine", sanoi hän hetkisen kuluttua, "mitä ajattelet unestani?"

"Sehän näyttää selvästi, että olen ystäväsi ja Schriften vihollisesi,
vai mitä?"

"Myönnän sen mielelläni, mutta hänhän on kuollut."

"Aivan varmastiko?"

"Niin, sillä olisin kai tavannut hänet, jos hän olisi pelastunut."

"Niin kyllä, mutta unessasi on asia hieman toisin. Filip, mielestäni
ei untasi voida selittää muuten kuin yhdellä tavalla: sinun pitää
edelleenkin pysyä maissa. Papithan ovat neuvoneet samaa. Sinun pitää
odottaa kaikissa tapauksissa lisää neuvoja. Unessasi olin luotettava
luotsisi, anna minun ohjata sinua täälläkin."

"Olkoon niin, Amine. Vaikka omituinen taitosi sotiikin pyhää oppiamme
vastaan, selität kuitenkin unen kirkon palvelijoiden neuvojen mukaan."

"Niin teenkin. Alutta lopettakaamme nyt jo keskustelumme tästä
asiasta. Jos sellainen aika vielä koittaa, ei Aminesi tahdo estää
sinua täyttämästä velvollisuuttasi. Mutta muista, että olet luvannut
täyttää erään toivomukseni pyytäessäni sitä sinulta."

"Niin olenkin, mutta sano minulle, mitä toivot."

"En tällä haavaa mitään. Kaikki toivoni ovat toteutuneet. Olethan
sinä luonani, Filip", vastasi Amine kietoen hellästi käsivartensa
miehensä kaulaan.



XV.


Noin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine
ja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän
mielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät
ystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat
kuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea
täyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän
saa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina
keskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip,
joka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön
johtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt
mitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.

"Pidän niin tästä paikasta, Filip", sanoi Amine. "Keskustelimme
täällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle
unesi, jonka selitin sinulle."

"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin
mielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja
paheksuttavaksi."

"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle
peittelemättä."

"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme
ilmaisko salaisuutta muille."

"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?"

"Kyllä, aivan varmasti."

"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että
oikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä
asiasta."

Aminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja
äkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän
Ter Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli
kirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen
säikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: "Laupias taivas, onko se
mahdollista?"

Amine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä
purskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että
hänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.

"Filip Vanderdecken, hi, hi", sanoi Schriften, "tuon teille kirjeen
johtokunnalta."

Filip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia
tiukasti silmiin. "Luulin", sanoi hän, "teidän hukkuneen laivamme
joutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?"

"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?"

"Laineet heittivät minut maalle", vastasi Filip, "mutta --"?

-- "mutta", keskeytti Schriften, "hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt
heittää minua maalle, vai mitä?"

"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista."

"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin
siitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta
minulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!"

"Odottakaahan vielä hieman!" huudahti Filip. "Tuletteko jälleen
samaan laivaan kuin minäkin?"

"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä
enhän minä hae kummituslaivaa." Sanottuaan sen poistui pieni mies
nopeasti.

"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?" kysyi Filip pitäen
kirjettä kädessään avaamatta sitä.

"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen
haudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten
voinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi."

"Amine-raukka!" vastasi Filip surullisesti. "Ah, miksi en lähtenyt
yksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani
sinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon
levottomuutta ja huolta."

"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi
valittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän
velvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja
keventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen
miehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip,
lue nyt kirje."

Filip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että
hänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen
käskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen
lastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut,
ilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään
varmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan
kanssa tultuaan Amsterdamiin.

"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni", sanoi Amine
surullisesti.

"Siinä luulossa olen minäkin ollut", vastasi Filip, "mutta kun en
ole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa
huomiota. Saan syyttää siitä itseäni."

"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?"

"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan
mielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä."

"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin
varmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että
pyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt
sanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip,
että lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä
mistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista
ja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi
hautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja
levoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen
osakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi,
Filip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä
on katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin.
Lohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi
seuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata."

"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi
kieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että
onnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen
kummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa,
tuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen
antanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa
sen."

"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä
välttää."

"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin
kohtalomme osaksi omissa käsissämme."

"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta
hänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi
yksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies -- sillä hän on
todellakin hyvä -- onnistunut vain herättämään epäluuloni."

"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine."

"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin,
Filip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi.
Aminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen
ennen matkustamistasi. Eikö niin?"

"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen
kuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten
nähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta
sentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet,
Amine?"

"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin
syystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän
liittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa
minulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun
puhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin."

Filip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he
kotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän
kuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen
heidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä
kerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen
luo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia,
ennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä
Seysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.

"Poikani", hän sanoi, "emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää
ajatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä
asiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja
siinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi
hänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta
sen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi
niin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän
on pelastunut samoin kuin tekin?"

"Myönnän sen mahdolliseksi", vastasi Filip. "Laineet ovat voineet
heittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle
suunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni,
ilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman
asukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla
liittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on
mielessä, en luonnollisestikaan tiedä."

"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää
nyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan.
Päätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan
suojelusta."

"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta."

"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka
auttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi
ymmärtää sitä ollenkaan."

Isä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä
vieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Muutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset
papeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta
talosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni
Filip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle
oman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan,
asettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava
osakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan
Vrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin
pääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain
muutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä
tullut alukseen.

Vrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se
oli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt
monta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö
varmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen
merikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille
miehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet
itselleen ja Aminelle.

Seuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli
kapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa
tahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. "Ah, rakas Vrovini,
rakas Katariinani!" huudahti hän puhuen kuin naiselle, "kuinka
voit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta
joutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet
kauniiksi."

Miestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin
Wilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä
kolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa
olivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat
ja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei
olisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.

Kun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: "Ah, vai olette te Vrov
Katariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa
olevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan
ensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa."

"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden", huomautti Filip, "mutta
sillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia."

"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin
kuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva
puhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista."

"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni", vastasi Filip. "Se
todistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä
sentään on melko vanha?"

"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa
parhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes
näette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin
puhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma
siitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä."

"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun", huomautti Filip.

"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra
Vanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov
Katariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja
olen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun
tarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa."

Filip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta
kannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä
lausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov
Katariinasta.

Miehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja
purjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa,
saapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava
sataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat
koko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti,
sillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli
kaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.

Aika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset
Aminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut
hänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän
kuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla.
Amine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan
varma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa
syleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui
sitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.

"Niin", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä,
"tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan
onnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä
aavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät
ainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on
Jumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip
minusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä,
mutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän
menettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi
häntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat
vihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä
heidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän
pitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi
vihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin
kuiskaa sydämeni minulle, että --. Nyt on vene saapunut laivan
viereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni.
Toivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin."

Amine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä
nähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.

"Filip on nyt poissa", mumisi hän. "Nyt pitää minun taasen odottaa
häntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa,
sillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään."



XVI.


Meidän pitää nyt jättää Amine yksinäisyyteensä ja lähteä seuraamaan
Filipin kohtaloita. Laivasto oli lähtenyt matkalle pullistunein
purjein, mutta tunnin kuluttua oli Vrov Katariina jäänyt pari
penikulmaa muista jälkeen. Herra Barenz moitti tapaa, jolla purjeet
oli kiinnitetty, ja soimasi ruorimiestä. Lyhyesti sanoen, hänen
mielestään oli vika kaikissa muissa, mutta ei hänen rakkaassa
laivassaan, joka näyttäytyi olevan laivaston huonoin purjehtija.

"Herra Vanderdecken", sanoi hän vihdoinkin, "Vrov on, kuten isäni
sanoi, huono myötätuulessa purjehtija, kuten useimmat muutkin nopeat
sivutuulen laivat, mutta laivastossa ei sittenkään ole sen veroista
alusta."

"Aluksemme on sitäpaitsi", sanoi Filip huomattuaan kapteenin
kunnianhimon, "hyvin kovassa lastissa ja meillä on joukkoja kannella."

Laivasto selviytyi nyt hiekkamatalikoista ja lähti purjehtimaan
laitatuuleen, mutta nyt muuttui Vrov Katariinan vauhti vieläkin
huonommaksi kuin ennen. "Ollessamme näin lähellä tuulta", huomautti
kapteeni, "ei Katariinasta ole mihinkään, mutta jos hellitätte hieman
purjeita, saatte nähdä, miten se jättää koko laivaston jälkeensä.
Laivamme on hyvin kaunis, vai mitä, herra Vanderdecken?"

"On kyllä. Kaunis ja tilava", vastasi Filip voimatta sanoa muuta
hyvällä omallatunnolla.

Laivasto jatkoi matkaansa milloin myötä-, milloin vastatuulessa,
mutta olipa tuuli millainen tahansa, ei Vrov Katariinan vauhti
parantunut, ja lopulta päätti amiraali antaa sen jatkaa matkaansa
yksinään heti laivaston päästyä Hyväntoivonniemen kohdalle. Hänen
ei ollut kuitenkaan pakko menetellä niin julmasti, että olisi
ehdoin tahdoin eronnut Katariinasta, sillä kova myrsky hajoitti
koko laivaston, ja seuraavana päivänä oli Katariina yksinään.
Myrsky jatkui viikon ja tilanne tuli yhä toivottomammaksi. Filip
ponnisti voimansa äärimmilleen rohkaistakseen väsynyttä miehistöä ja
sijoittaakseen paikoilleen siirtynyttä lastia, välittämättä ollenkaan
kapteenista, joka ei ollutkaan merimies.

"Olemme jättäneet kaikki muut laivat jälkeemme", sanoi kapteeni
eräänä päivänä Filipille, "niistä ei ole ainoatakaan näkyvissä.
Mutta ah, taivaan nimessä, tuolla on sittenkin yksi! Katsokaahan
tuonnepäin, niin näette erään mainion purjehtijan. Herra siunatkoon,
miten se voikaan kestää tuollaista purjeiden paljoutta!"

Filip oli jo huomannut laivan. Vaikka muiden laivojen sellaisessa
myrskyssä olikin pakko sitoa kaikki purjeensa kiinni, oli sillä
jokainen riepu levällään kuin heikossa tuulessa. Laineet olivat
korkeita kuin vuoret ja Katariina painui jokaisen aallon väliin aivan
näkymättömiin, mutta tuota toista laivaa eivät aallot näyttäneet
ollenkaan haittaavan, sillä se purjehti tasaisesti kallistelematta
ollenkaan. Filip tunsi sen heti kummituslaivaksi, jossa hänen isänsä
kärsi rangaistustaan.

"Tämä on hyvin kummallista, vai mitä?" huomautti kapteeni.

Filipin mieli oli niin järkytetty, ettei hän voinut vastata.

Matruusitkin näkivät nyt laivan ja muistivat tuon liiankin tunnetun
tarinan. Kun uutinen levisi, kiipesi paljon sotilaitakin kannelle,
ja kaikkien katseet olivat nyt kiintyneet tuohon yliluonnolliseen
alukseen. Kova sadekuuro tavoitti Katariinan pimittäen näköalan
melkein kokonaan. Neljännestunnin kuluttua kirkastui ilma jälleen,
mutta silloin oli vieras laiva jo hävinnyt näkyvistä.

"Laupias Jumala, se on varmaankin kaatunut ja painunut pohjaan!"
huudahti kapteeni. "Ajattelinkin sitä, sillä sellaista purjeiden
paljoutta ei mikään laiva kestä. Maailmassa ei ole ainoatakaan
alusta, joka voi sietää niin paljon purjeita kuin Vrov Katariina."

Filip ei vastannut mitään näihin huomautuksiin, jotka selvästi
näyttivät, että kapteeni oli hullu. Hän tiesi, että laiva oli
tuomittu perikatoon ja häntä värisytti ajatellessaan niitä monia,
jotka kenties hukkuisivat sen mukana.

"Herra kapteeni", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tämä myrsky tulee
luultavasti jatkumaan eikä maailman parhainkaan laiva voi kestää
tällaisessa ilmassa. Neuvon teitä kääntymään takaisin Taffel-lahteen
voidaksemme korjata kaikki vahingot. Siellä ovat varmasti muutkin
laivat."

"Vrov Katariina suoriutuu tästä kyllä", vastasi kapteeni. "Katsokaa,
miten mainiosti se purjehtii."

"Kirotun huonosti paremminkin!" huomautti muudan matruusi
miehistöstä, joka oli kokoutunut Filipin luo kuunnellakseen hänen
neuvoaan. "Jos olisin tiennyt tämän tällaiseksi lahoneeksi vanhaksi
rotteloksi, en olisi milloinkaan astunut tämän kannelle. Herra
Vanderdecken on oikeassa, meidän pitää palata Taffel-lahteen,
ennenkuin meille käy vielä onnettomammasti. Kummituslaiva on
varoittanut meitä, sillä se ei näyttäydy milloinkaan aiheettomasti.
Kysykää herra Vanderdeckeniltä, kapteeni, hän on merimies."

"Minun on pakko tunnustaa", vastasi Filip, "että tuon laivan
näyttäytyminen on aina tuonut onnettomuutta mukanaan."

"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli
liiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan."

"Se ei vajoa milloinkaan", huomautti muudan matruusi.

"Ei, ei", huusivat muutkin. "Mutta me vajoamme, ellemme käänny."

"Niin, kapteeni", sanoi vanhin matruuseista, "olemme nyt päättäneet
kääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan.
Käännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken
pitää kyllä huolta purjeista."

"Mitä?" huusi kapteeni. "Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov
Katariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus."

"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?" huudahti eräs matruusi.

"Mitä kuulenkaan?" huudahti kapteeni. "Herra Vanderdecken, vangitkaa
tuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan."

"Joutavia, hän on hullu", vastasi matruusi. "Älkää välittäkö hänestä.
Tulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on
käännettävä ylihankaan heti."

Kapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen
päivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.

Heidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen
puhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet
matruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista
osa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi
välikannella.

Ylimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää
lapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli
ripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti
korjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan
eivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta
ja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat
jälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran
olevan jo ohi.

Toinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti
hänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti.
Saman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.

"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka
sattumalta näimme?" kysyi hän.

"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen
satamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja
rauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä", vastasi
Filip.

"Olette taikauskoinen", sanoi Krantz. "Minä puolestani en ole
niin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne
tapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään
yliluonnollista."

"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä",
vastasi Filip. "Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa
vielä."

"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit
viittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu."

"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä
muutakin kuin myrskyä."

"Niin kyllä", myönsi Krantz, "mutta älkäämme kumminkaan olko
levottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me
korkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti
Taffel-lahteen."

Tähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen.
Hän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.

"Laupias Jumala", huudahti hän, "ole armollinen ja suojele tätä
laivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen
itkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan
tiet ovat todellakin tutkimattomat", ajatteli hän.

Aurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan.
Uskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui
hän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että
joku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli
ensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.

"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä.
Tuli on irti laivassa."

"Tuliko?" huudahti Filip totellen käskyä. "Missä?"

"Suuressa ruumassa."

"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput
valmiiksi."

Vähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä
kapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta.
Krantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta
ruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut
muiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli
silloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille
asian.

"Kiitoksia mielenmaltistanne", sanoi Filip. "Voimme nyt tyynesti
harkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos
sotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he
ovat, olisivat he meille suureksi vastukseksi."

"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?" kysyi
kapteeni.

"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa",
vastasi Filip. "Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet.
Neuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi
silloin tukehtua ja sammua."

"Aivan niin", sanoi Krantz. "Kanteen on kuitenkin hakattava sellainen
reikä, että voimme ruiskuttaa lastiin niin paljon vettä kuin suinkin."

Kaikki miehet komennettiin kannelle. He tulivatkin nopeasti
ihmetellen odottamatonta kutsua.

"Kuulkaahan nyt, pojat, olen pahoillani, mutta meillä on syytä
luulla, että tuli on päässyt irti suuressa ruumassa."

"Minä tunnenkin savun hajua!" huudahti muudan.

"Niin mekin", huusivat muutkin peloissaan. Filip kehoitti nyt heitä
olemaan levollisia ja tekemään velvollisuutensa, ja matruusit
tottelivatkin häntä nurisematta. Kaikki ruuti heitettiin mereen ja
ruumaan ruiskutettiin vettä, mutta lopulta ei vaaraa sentään voitu
salata matkustajilta. Filipille tuli kyyneleet silmiin nähdessään
äitien peloissaan puristavan pienokaisiaan rintaansa vasten.
Kaikkialla vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys.

Veneet laskettiin vesille ja miehitettiin luotettavilla matruuseilla.
Rakennettiin nopeasti lauttakin, niille, jotka eivät sopineet
veneihin.



XVII.


Noin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset
vietiin turvaan lautalle.

Sitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten
vuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan
ollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi
kuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä
veneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja
noista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.

Matruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip
lähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat
soutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.

Onnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska
kaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti.
Mutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä
eikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian
vaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon
raskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti
maata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin
kahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän
tullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit
tekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.

Auringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin
maalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle
vaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen
sitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin
tuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla
voisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä
pensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin
kasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli
sitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta
pensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin
heille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden
lehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin
neuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin
vesille jälleen.

Taffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja
tieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille
uusia voimia.

Ensimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin,
heittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron
rannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää
jaksaneet juoda enempää.

Uudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta
sitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän
surullista kohtaloansa.

Se oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli
pelastunut kolmekymmentäkuusi.

"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin", sanoi muudan
uudisasukas Filipille. "Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter
Schellingin haaksirikosta?"

"En, vaikka niin luulinkin", vastasi Filip. "Tapasin sitten myöhemmin
laivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen,
joka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet
hänet?"

"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin
te."

Tämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli
hän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista,
ja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.

Haaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi
kuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä,
jonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip,
matruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi
mieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään
vakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen
kaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip
hankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan
tulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti
kotiin tultuaan.

Vilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä
juomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin
äkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien
kuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli
viisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov
Katariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä
sairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.

Filip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo,
mutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä
kaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän
lähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan
haaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain
sydämin.

Amiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut,
toinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita
apulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän
kuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa
tilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti
vielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi
tulla kannelle.

Amiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa
Vrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin
kapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai
määräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin
kertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja
rohkeita miehiä.



XVIII.


Amiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia
Itä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle
merelle.

Laivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä
ja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja
mastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä,
Yong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen
tykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin
paljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan
amiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen
sieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi
hänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.

"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken", kysyi päällikkö.
"Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua
on meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä
kuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko
laivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi
johtokunnalle."

"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu
välttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne."

Viikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa
laivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti
miehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan
uudistaen ehdotuksensa.

Amiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli
itsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt
päällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön
oli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli
nyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa
Magalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä
nukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan
muutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista
laivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla
tuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen
näkyvistä.

Parin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren
kaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He
ankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen
kuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät,
keitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan
olevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan
hollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän
olevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten
kuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan,
joka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö
sairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska
hän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen
kuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän
oli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen
espanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia
ja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille,
joita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien
kuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen,
että maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin
palkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.

Espanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin
keksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan
sairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen --
heiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja
kaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja -- oli hänelle melkein
liikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin
suinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.

Parin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta
lihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät
kolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen
maaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän
voi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan
luettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen
siihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli
olevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin
aivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö
tiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman
aatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.

Päällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin
päivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden
viemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin
suinkin.

Kolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja
heti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa
univormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun
siitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet.
He sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua,
jolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että
heidät voitaisiin siirtää.

Tuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät
vaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on
niin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän
kuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he
voivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja
hänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla,
mutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle
hyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi
sen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli
ollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa
viekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön
hänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden
lähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden
toimittamisesta laivaan.

Sittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja
hänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.

Laiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli
määrä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.

Kun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva
ollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä.
Amiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin
onnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa
ja kasviksia miehistölleen.

Heti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin
päällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä
määräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta.
Päällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen
pelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali
raivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien
laivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.

Filip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään
päällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet
syylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on
melkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa.
Laivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään
aavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan.
Amiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti
kateutta muissa kapteeneissa.

Neljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta
saapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät
sen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän
oli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä
ollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua
ponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo
tehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät
ponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä
vastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta
vastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän
ehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin
sellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia
elämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla
nälkään.

Filip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten
suututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat
heitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat
tehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen.
Välittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen
ilmaista mielipiteensä.

Amiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä
syistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan,
jossa hän sai kuulla tuomionsa.

"Olkoon sitten niin, herra amiraali", vastasi päällikkö, "sillä
tiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran
tekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta
vaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään
velvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua.
Viekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta
muistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole
ainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman
kohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon.
Ellen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin."

Amiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai
salaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen
päällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: "Älkää poistuko rannalta,
ennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä."

Kun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän
entinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He
tiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut
heidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.

Noin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin
vanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle
ei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun
veneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene
työnnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle
jäähyväisiäkään.

Illan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa,
viemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia
huopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja
yhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat
rannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan
amiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska
tuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle
poistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä
laivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista,
ettei niitä voitu enää nähdäkään.

Amiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle
määräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut
sellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka
nojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa
sai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin
syväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä
siltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat
liian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston
hajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään
Tulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että
amiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt
olla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta
ei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin
amiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. "Minkähän vuoksi amiraali
oli tehnyt tämän?" ajatteli Filip. "Onko hän purjehtinut edellemme
voidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri
vaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen
yhtiön suurimpia osakkaita."

He olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli
niin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.

"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni", huomautti
luutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.

"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä
maata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me", vastasi Filip. "Luulen
näkeväni kallioita suoraan edessämme."

"Olette nähtävästi oikeassa", vastasi Filip. "En ymmärrä tätä
ollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he
sittenkin luulevat meidän olevan edellään."

Hän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti
kallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen
amiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan,
mutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman
päässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. "Laukaiskaa
tykki!" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen
vastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin
ja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi
yhtä lujasti karilla kuin hekin.

"Laupias Jumala!" huudahti hän. "Mitä tämä on?" Hän näki vieläkin
tuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä.
Päivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat
erottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan
viidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan
katsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.

"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin
Lentävä Hollantilainen!" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän
sanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli
niin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut
heidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen
olisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin
vihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan
upseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.

Heti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan.
Oli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka
puolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli
tarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle
päin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska
se oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi
pahenemaan.

Tuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin
tämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta
kuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden
välistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat
kukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa.
Katsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää
penikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.

Hän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi
säikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki
edelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt
amiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. "Hyvä Jumala,
voiko tuollainen olla mahdollista?" huudahti hän suruissaan polkien
kantta vihoissaan.

Vene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi.
Matruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin
tuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen
selostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa.
Amiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet
ilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an
toiseen päähän.

"Mutta ei teille, kapteeni!" huusivat he. "Se ei saa milloinkaan
tapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa
teitä viimeiseen hengenvetoomme asti."

Filip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi
tehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin
sijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.

Amiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään
nuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin
hänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli
lähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria
vastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien
Filipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet
vangittavaksi.

"Ei, ei!" huusivat miehet. "Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme
puolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!"

"Vaiti, miehet!" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:

"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman
nuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen
käskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa
yhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että
hän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa
antautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut
häpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme
kaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä,
milloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään
vihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin,
muuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata
laivaanne."

Upseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä
poistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen
tarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan
huhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin
veneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat
nyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että
kummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän
nykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta
käyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.

Upseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali
aivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit,
joilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla
panoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz
kiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa
nykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten
määräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen
mielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät
halunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi,
olisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia
kohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan
kannelta kajuuttaansa.

Sillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat
laskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet
reiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen
ja Krantz ilmestyi kannelle.

"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne,
jos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa
minua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan
takaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet
tänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän
pyyntöönsä."

Vaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut,
ei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta
vastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen
hänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä
enemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin
veneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä
odotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon,
salli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.

Yö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet
olleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin
johdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana
aamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen
pohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.

Amiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei
koetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen
pitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman
onnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan,
jos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen
päätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse
komennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski
miehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.

Hän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä
hän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko
jollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt
oli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä,
sillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että
hänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta
tarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli
hakiessaan häntä.

Seuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta
maihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi
joutunut aivan hylyksi.

Filip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he
päätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla
talvisella rannalla.

Oli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan
miehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla,
mutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he
juhlivat ja juopottelivat.

Noin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä
oli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan
Filipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.

"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?" sanoi Filip.

"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette
ensimmäinen, sillä amiraali on kuollut."

"Kuollutko?" huudahti Filip. "Mutta miten?"

"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion
juurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään
tavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten
tapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas."

Upseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut
monta matruusia.

"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin", huomautti Filip
Krantzille. "Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut
samaan aikaan kuin hänkin... rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt
niin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta."

Hän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet,
ja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin
ja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna
nostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.



XIX.


Näytti siltä kuin heidän onnettomuutensa olisivat loppuneet noiden
molempien johtajien surullisen kuoleman jälkeen. Dordrechtilta ei
mennyt kuin muutamia päiviä Magalhaesin salmen loppuosan kulkemiseen.
Taivas oli sininen ja meri melkein tyyni, kun he vihdoinkin ohjasivat
laivansa Tyynelle merelle. Miehistönkin terveys ja mielenlaatu
paranivat ja koska laivassa nyt oli tarpeeksi väkeä, täyttivät kaikki
iloisesti tehtävänsä.

Parissa viikossa ehtivät he sivuuttaa melko pitkälti Etelä-Amerikan
rannikkoa, mutta vaikka he olivat nähneet paljon espanjalaisia
rannikolla, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet ainoatakaan
espanjalaista laivaa. Koska Filip tiesi, että heidän kimppuunsa
hyökättäisiin, jos he kohtaisivat heitä paremmin asestetun laivan,
oli hän harjoittanut matruusinsa hoitamaan tykkejä. Hän päätti
poiketa S:a Marian saarelle saadakseen tuoreita elintarpeita,
mutta illalla ennen heidän pääsyään sinne oli Krantz nojautuessaan
laivanlaitaan huomaavinaan valoa, joka kumminkin heti katosi.
Hänelle selveni pian, että siellä oli laiva, joka oli kääntynyt
vastatuuleen noin puolen penikulman päässä heistä. Kiiruhtaessaan
hakemaan kiikaria ilmoitti hän huomionsa Filipille. Kun Filip tuli
kannelle, oli jo saatu selville, että laiva oli hyvin syvässä kulkeva
kolmimastoinen parkki. Lyhyen neuvottelun jälkeen komennettiin
miehistö kannelle ja ruvettiin toimimaan hyvin hiljaa. Takimmaiset
veneet laskettiin vesille ja muutamien minuuttien kuluttua sen
jälkeen kuin miehet olivat laskeutuneet niihin, oli heillä laiva
hallussaan. He olivat kiivenneet sen kannelle ja sulkeneet luukut,
ennenkuin kannella olijat olivat ennättäneet hälyyttää muita. Krantz
vei sinne heti enemmän miehiä ja kuljetti laivan Dordrechtin viereen
odottamaan päivän valkenemista. Silloin avattiin luukut ja vangit
vietiin Dordrechtiin. Laivassa oli kuusikymmentä miestä, vaikka se
olikin niin pieni alus.

Kun heiltä kysyttiin laivan kotipaikkaa, erosi joukosta pari
miestä, joiden vaatteet ja käytös ilmaisivat heidät herrasmiehiksi.
He ilmoittivat laivan olevan kotoisin S:a Mariasta ja matkalla
Limaan jauholastissa. Miehistöä oli laivassa ollut, kapteeni ja
perämiehet lukuunotettuina, viisikolmatta henkeä. Kaikki muut
olivat matkustajia, jotka olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen
päästäkseen Limaan. He selittivät olevansa itsekin matkustajia ja
pyysivät, että laiva lasteineen heti vapautettaisiin, koska nuo
kansat eivät nyt ole sodassa keskenään.

"Eivät kyllä Euroopassa, myönnän sen", vastasi Filip, "mutta
asestettujen laivojenne yhä uudistuvat hyökkäykset näillä vesillä
pakottavat minut kostamaan ja senvuoksi otan nyt laivanne ja sen
lastin saaliikseni. Koska en kumminkaan halua aiheuttaa ikävyyksiä
yksityisille kansalaisille, vien matkustajat ja miehistön S:a
Mariaan, jonne aion poiketa saadakseni tuoreita ruokavaroja.
Toivon saavanikin niitä nyt lunnaiksi teistä tarvitsematta käyttää
väkivaltaa."

Vangit tarjoutuivat lunastamaan itsensä ja lastin vapaaksi
takavarikosta, mutta Filip halusi saada mieluummin ruokavaroja. Lasti
muutettiin Dordrechtiin ja laivat purjehtivat saarelle.

Päivällisaikaan ankkuroivat he satamaan ja muutamat matkustajat
menivät maihin järjestääkseen muiden vapaaksilunastamisen.
Iltapäivällä saapui laivan viereen kolme suurta venettä täynnä elävää
karjaa ja kasviksia. Samalla tuotiin rahatkin, jotka oli vaadittu
laivan lunnaiksi. Kaikki muut vangit saivat nyt lähteä Dordrechtista,
paitsi muudan espanjalainen luotsi, jota Filip ei suostunut
vapauttamaan, ennenkuin oli päästy pois espanjalaisten aluevesiltä.
Erään matkustajan omistama neekeriorjakin sai omasta pyynnöstään
jäädä laivaan omistajan vastalauseista huolimatta.

Espanjalainen laiva katosi yön kuluessa jäljettömiin, ja Filipin
neuvotellessa Krantzin kanssa, mihin suuntaan heidän nyt olisi
parasta lähteä, lähestyi neekeri Filipiä sanoen haluavansa ilmoittaa
hänelle tärkeän asian.

Hän kertoi laivan olevan espanjalaisen hallituksen oman ja kuuluvan
sen nopeakulkuisimpaan laivastoon. Useimmat matkustajista olivat
olleet espanjalaisia upseereita ja lastina oli ollut kultaa ja hopeaa
Limaan vietäväksi. Laivan oli sitäpaitsi käsketty ottaa selville,
oliko hollantilaisia aluksia läheisyydessä ja viedä sana Limaan, jos
se tapaisi jonkun. Neekeri neuvoi, etteivät he luottaisi luotsiin.

Neuvoteltuaan Krantzin kanssa ilmoitti Filip miehistölle neekerin
antamat tiedot, ja kun nuo espanjalaisesta laivasta tuodut tynnyrit
avattiin, huomattiin niiden sisältävän noin puoli miljoonaa
espanjalaista kultadubloonia. Miehistön ilo oli tietysti rajaton. He
sanoivat olevansa valmiit taistelemaan viimeiseen mieheen kaikkia
vihollisia vastaan, ja senvuoksi jaettiinkin kulta heille.

Filip purjehti vielä kuusi viikkoa rannikolla ja oli jo päättänyt
lähteä Bataviaan, kun huomattiin muudan laiva, joka rannan suojassa
koetti päästä Limaan. Dordrecht lähti heti ajamaan sitä takaa, mutta
vesi mataloitui yhä enemmän ja heidän oli pakko kysyä luotsilta,
uskaltaisivatko he mennä likemmäksi. Luotsi vastasi myöntävästi
selittäen veden olevan matalinta juuri sillä paikalla, jossa he nyt
olivat, mutta syvenevän taasen lähempänä rantaa. Luodattiin, mutta
nuora katkesi jo ensimmäisellä heitolla, haettiin uusi nuora ja
Dordrecht jatkoi matkaansa pullistunein purjein. Hetkisen kuluttua
ilmoitti neekeri Filipille, että luotsi oli leikannut veitsellään
syvän uurteen luotinuoraan saadakseen sen katkeamaan.

Ruori käännettiin heti ylihankaan, mutta laiva raapaisi kuitenkin
karia tarttumatta kiinni.

"Roisto!" huudahti Filip. "Vioitit luotinuoran! Neekeri näki sen ja
hän on pelastanut meidät."

Espanjalainen hyppäsi alas tykiltä, jolla hän oli istunut, ja
ennenkuin ennätettiin estää, työnsi hän puukkonsa neekerin rintaan.

Neekeri kaatui kuolleena kannelle. Miehistö, joka oli suuressa
kiitollisuudenvelassa hänelle senvuoksi, että se hänen ilmoituksensa
perusteella oli löytänyt rahat, vangitsi luotsin ottaen aseen häneltä
pois.

"Antakaa heidän menetellä hänen kanssaan, miten he vain haluavat",
sanoi Krantz Filipille.

"No olkoon menneeksi", vastasi Filip. "Älkää siinä turhaan siekailko."

Matruusit neuvottelivat hetkisen, sitoivat sitten luotsin neekeriin
ja heittivät heidät laidan yli mereen. Kuului kova molskahdus, kun he
katosivat laivan vanaveteen.

Filip päätti nyt suunnata laivan Bataviaa kohti. Hän oli vain parin
päivän matkan päässä Limasta ja hänellä oli täysi syy otaksua,
että sieltä oli lähetetty laivoja häntä takaa-ajamaan. Koska tuuli
oli suotuisa, etääntyi hän nopeasti rannasta ja purjehti kolmessa
päivässä melkoisen matkan. Neljäntenä päivänä, aamuhämärässä,
näyttäytyi ylihangan puolella kaksi laivaa, jotka suuntasivat
kulkunsa Dordrechtiin päin. Ne olivat molemmat suuria asestettuja
aluksia ja kun ne kääntyessään vastatuuleen noin penikulman päässä
nostivat Espanjan lipun mastoihinsa, ymmärrettiin Dordrechtissa
niiden olevan vihollisia. Toinen laiva oli paljon suurempi fregatti
kuin Dordrecht ja toinen kahdellakolmatta tykillä varustettu korvetti.

Tämä voimien epätasaisuus ei huolettanut ollenkaan Dordrechtin
miehistöä, matruusit helistelivät vain taskuissaan olevia dublooneja
ja vannoivat rientäessään innoissaan tykkien ääreen, etteivät he
luovuta niitä mielisuosiolla takaisin omistajille. Vastaukseksi
nostettiin nyt Hollannin lippu mastoon, ja espanjalaisia laivoja,
jotka taasen olivat alkaneet lähestyä Dordrechtia, tervehdittiin
muutamilla hyvin suunnatuilla laukauksilla, jotka näyttivät hieman
hämmästyttävän heitä. Ne pysähtyivät noin neljännespenikulman
päähän aloittaen taistelun hyvin innokkaasti fregatin purjehtiessa
laitatuuleen ja korvetin sijoittuessa Dordrechtin eteen. Puolen
tunnin kovan ampumisen jälkeen katkesi fregatin etumasto vieden
kaatuessaan kokkapuunkin mukanaan. Tämä onnettomuus lopetti sen
tulen. Dordrecht lisäsi heti purjeita hyökäten korvetin kimppuun,
jonka se lannisti muutamilla hyvin tähdätyillä yhteislaukauksilla.
Käännyttyään purjehti se taasen fregatin luo, jonka tuulen alla
olevia tykkejä ei vieläkään voitu käyttää kaatuneen etumaston
sotkeutuneen köysistön vuoksi.

Molemmat laivat olivat nyt vierekkäin noin kymmenen jalan päässä
toisistaan ja taistelu alkoi uudestaan hyvin epäsuotuisissa
olosuhteissa espanjalaiselle. Neljännestunnin kuluttua syttyi
laivan sivulla riippuva purje ampumisesta tuleen ja liekit
sytyttivät laivankin. Dordrechtista ammuttiin siihen vielä muutamia
yhteislaukauksia, joihin se ei voinut tehokkaasti vastata.
Koetettuaan turhaan sammuttaa tulta päätti espanjalainen kapteeni
saattaa molemmat laivat saman kohtalon alaisiksi. Hän käänsi
peräsimen niin, että laiva törmäsi Dordrechtiin, miehet tarttuivat
siihen vielä koukkuineen koettaen kiinnittää laivoja toisiinsa. Nyt
alkoi hurja käsikähmä, espanjalaiset koettivat iskeä koukkunsa niin,
ettei vihollinen pääsisi pakoon, ja hollantilaiset koettivat tehdä
tyhjäksi heidän yrityksensä. Molempien laivojen laidat olivat täynnä
miehiä, jotka taistelivat epätoivon rohkeudella, ja kaikki kaatuneet
putosivat laivojen väliin, sillä etumasto esti niitä pääsemästä
lähelle toisiaan.

Filip ja Krantz eivät olleet toimettomia tämän käsikähmän aikana.
Rassattuaan peräraa'at toisinpäin ja lisättyään purjeita saivat he
laivansa tuulen puolelle vastustajastaan vapautuen siten savusta,
joka tuotti heille hyvin paljon haittaa. Koska molemmat laivat
kulkivat melko nopeasti, tekivät ne pian käännöksen, jolloin
espanjalainen taasen joutui tuulen alle. Tämä soi Filipille
silminnähtävän edun ja ratkaisi äkkiä taistelun. Tuli ja savu
painuivat nyt takaisin espanjalaiseen laivaan, ja Dordrechtiin
levinnyt tuli sammutettiin. Espanjalaiset eivät enää voineet
kiinnittää laivoja yhteen, ja he peräytyivätkin lautakäytäviensä
suojaan. Äärettömillä ponnistuksilla pääsi Dordrecht vihdoin vapaaksi
vastustajastaan, joka oli pian kokonaan liekkien vallassa. Korvetti
oli noin puolen penikulman päässä ylihangan puolella ja ampui silloin
tällöin jonkun laukauksen. Filip ampui siihen yhteislaukauksen,
jolloin se laski lippunsa. Taistelua voitiin nyt sanoa päättyneeksi
eikä ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa palavan laivan miehistö.
Dordrechtin veneet laskettiin vesille, mutta niistä pysyi vain kaksi
pinnalla. Toinen lähetettiin heti viemään korvettiin sellaista
määräystä, että se lähettäisi kaikki veneensä auttamaan fregatin
miehistöä. Määräystä noudatettiinkin ja suurin osa henkiin jääneistä
pelastettiin. Fregatin tykit paukkuivat vielä melkein pari tuntia
liekkien kuumentaessa niitä. Kun tuli vihdoin pääsi ruutisäiliöön,
lensi tuo ennen niin komea laiva ilmaan rungon vajotessa hitaasti
syvyyteen.

Vangeiksi joutuneiden espanjalaisten upseerien joukossa olivat nuo
oletetut matkustajatkin, eikä neekerin kertomusta voitu siis enää
epäilläkään. Risteilijät oli lähetetty Limasta ajamaan Filipiä takaa,
ja koska heillä oli ollut niin suuri ylivoima, olivat he olleet
melkein varmat voitostaan. Neuvoteltuaan hetkisen Krantzin kanssa
päätti Filip vapauttaa korvetin ja kaikki vangit, koska korvetti oli
melkoisesti vahingoittunut eivätkä kansat olleet sodassa keskenään.
Niin tapahtuikin, ja Dordrecht suuntasi matkansa Bataviaa kohti
ankkuroiden sen satamaan kolmen viikon kuluttua taistelusta. Hän
tapasi siellä laivaston muutkin laivat, jotka olivat olleet siellä jo
muutamia viikkoja, purkaneet lastinsa ja olivat nyt valmiit lähtemään
takaisin Hollantiin. Filip lähetti niiden mukana selostuksen matkan
tapahtumista, muuttaen sitten asumaan saman kauppiaan luo, joka oli
osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta ennenkin. Hän aikoi olla maissa
koko sen ajan, mikä kuluisi Dordrechtin lastaamiseen.



XX.


Mutta puhukaamme nyt jälleen Aminesta, joka istuu samalla
turvepenkillä kuin silloinkin, jolloin Schriften tuli häiritsemään
hänen keskusteluaan Filipin kanssa. Hän on niin ajatuksissaan kuin
hän tahtoisi palauttaa mieleensä kaiken entisen. "Ah, kunpa vain
minulla olisi hallussani sellaiset voimat kuin äidilläni!" huudahti
hän. "Olen unhottanut hänen neuvonsa kokonaan. En voi sietää näitä
tuskia, en tätä tietämättömyyttä enkä noiden molempien pappien
lapsellisuuksia." Lopulta hän nousi lähtien kotiinsa.

Isä Mathias ei ollut matkustanutkaan Lissaboniin. Alussa hän ei
ollut onnistunut pääsemään mihinkään laivaan ja sitten myöhemmin
oli hän kiitollisuudesta Filipiä kohtaan jäänyt Aminen luo, jonka
vastenmielisyys kristinuskoa kohtaan näytti vain lisääntyvän. Hän
kysyi usein neuvoa isä Seyseniltä ja lukemattomat kerrat kehoittivat
nuo molemmat hyväätarkoittavat ukot Aminea, joka joskus kuuntelikin
heitä vaitiollen, mutta joskus taasen väitteli heidän kanssaan
rohkeasti. Hän omaksui mielellään kaiken kauniin, mutta silloin
kun papit rupesivat puhumaan hänelle dogmeistaan, vaihtoi hän heti
keskustelunaihetta. Tällainen kannusti vain isä Mathiasta suurempiin
ponnistuksiin, sillä hän halusi mielellään kääntää ja pelastaa noin
kauniin ja nuoren olennon. Hän et ajatellutkaan enää matkaansa, vaan
käytti kaiken aikansa opettaakseen Aminea, joka vihdoin ikävystyi
niin hänen alituiseen tunkeilemiseensa, ettei hän voinut sietää koko
pappia läheisyydessäänkään.

Ajateltuamme tarkemmin emme voi ihmetelläkään, että Amine hylkäsi
uskonnon, joka niin huonosti soveltui hänen omiin tarkoituksiinsa.
Ihmisluonne on niin jäykkä, että se saa ottaa kaiken nöyryytensä
avukseen voidakseen taipua Jumalankin tahtoon.

Amine muisti äitinsä osanneen paljon yliluonnollisia asioita ja
olleen yhteydessä henkimaailman kanssa. Hän oli nähnyt äidin
menestyksellisesti käyttävän taitoaan, mutta koska hän silloin
oli ollut niin nuori, ei hän enää muistanut noita salaperäisiä
valmistuksia, joiden avulla äiti oli onnistunut toteuttamaan
aikeensa; ja nyt, kun hän koetti palauttaa muistiinsa nuo
unhottamansa seikat, kehoitti isä Mathias innokkaasti häntä
kääntymään uskoon, joka niin jyrkästi kielsi kaikki sellaiset
temput. Hänen miehensä omituinen ja hirveä elämäntehtävä vahvisti
hänen luuloaan, ettei yliluonnollisten voimien avuksikutsuminen
ole luvatonta, eivätkä ne vastakkaiset syyt, joihin nuo melko
tietämättömät kristinuskon tunnustajat vetosivat, voineet vaikuttaa
Aminen voimakkaaseen ja päättäväiseen luonteeseen. Hän ei voinut
uskoa sokeasti sellaista, joka soti hänen tervettä järkeään vastaan.
Hän oli jo todistanut, että hänen äitinsä taito ei ollut mitään
petkutusta koettaessaan sen voimaa Filipiin. Voivatko papit esittää
sellaisia todistuksia? Eivät, ellei oteta huomioon noita alkukirjoja,
joita he eivät antaneet hänen lukeakaan.

"Ah, omistaisinpa vain äitini tiedot!" toisti hän vieläkin kerran
mennessään sisälle. "Silloin tietäisin, missä Filipini on tällä
hetkellä. Jos minulla vain olisi samanlainen musta kuvastin, johon
hänen käskystään katsoin kertoakseni hänelle sitten kaikki, mitä näin
siinä liikkuvan. Kuinka hyvin muistankaan tuon ajan, jolloin isäni
oli poissa ja minä katsoin kädessäni olevaan aineeseen kertoakseni
hänelle sitten beduiinileiristä, kahakasta, ratsastajattomista
hevosista ja hiekalle pudonneesta turbaanista!" Hän vaipui jälleen
syviin ajatuksiin. "Niin", huudahti hän hetkisen kuluttua, "voit
auttaa minua, äiti! Ilmoita minulle unessa taitosi, tyttäresi
rukoilee sitä sinulta. Anna minun jälleen hieman ajatella. Sana...
mikä olikaan tuo sana? Mikä tuon hengen nimi taasen olikaan?
Turshoonko? Niin, luullakseni hänen niinensä oli Turshoon. Äiti,
äiti, auta tytärtäsi!"

"Rukoiletko pyhää neitsyttä avuksesi, lapseni?" sanoi isä Mathias
tullen huoneeseen juuri silloin kun Amine lausui nuo viimeiset
sanansa. "Jos asia on niin, teit oikein, sillä hän voi ilmestyä
sinulle unessa ja vahvistaa uskoasi."

"Rukoilin omaa henkien maailmassa olevaa äitiäni, hyvä isä", vastasi
Amine.

"Pelkään, ettei hän ole päässyt autuaitten joukkoon, koska hän oli
pakana", sanoi pappi.

"Ei suinkaan häntä ole rangaistu siitä, että hän tunnusti isäinsä
uskontoa siellä, missä ei muuta tunnettukaan", vastasi Amine inhoten.
"Jos tämän maailman hyvät ihmiset tulevat autuaiksi iankaikkisuudessa
ja jos hänelläkin oli kuolematon sielu, joka voitiin pelastaa, ei
suinkaan hän, joka loi tuon sielun, halua rangaista häntä siitä, että
hän uskoi, kuten hänen esi-isänsä ennen häntä olivat uskoneet."

"Voiko meistä kukaan tietää taivaan tahtoa, lapseni? Olkaa vain
kiitollinen, että olette saanut oppia enemmän ja päästä pyhän kirkon,
yhteyteen."

"Olen kiitollinen monesta asiasta, isä, mutta olen nyt väsyksissä ja
toivotan teille hyvää yötä."

Hän meni omaan huoneeseensa, mutta ei nukkuakseen, vaan koettaakseen
vielä kerran samoja taikoja, joita hänen äitinsäkin oli käyttänyt.
Sytytettyään tulen suitsutusastiaan heitti hän liekkeihin erilaisia
yrttejä, joiden vaikutuksen hän tunsi, sillä hän oli hyvin tarkasti
koonnut talteensa kaikki isän kuoleman jälkeen poisheitetyt paperit,
joissa oli ollut ohjeita noiden yrttien käyttämisestä. "Sana, sana!
Tiedän toisen, mutta en toista. Auta minua, äiti!" huudahti Amine
istuessaan vuoteensa vieressä. Huone oli jo tullut niin täyteen
savua, ettei voitu erottaa mitään. "Tämä on aivan hyödytöntä",
ajatteli hän vihdoin, "olen unhottanut taidon. Äiti, äiti, ilmoita se
minulle unessa tänä yönä!"

Savu haihtui vähitellen ja katsoessaan ylös huomasi Amine erään
henkilön edessään. Hän luuli aluksi onnistuneensa yrityksessään,
mutta sittenkuin henkilön vartalo esiintyi selvemmin, tunsi hän isä
Mathiaksen, joka katsoi häneen ankarasti rypistäen otsaansa.

"Jumalaton lapsi, mitä teillä oikeastaan onkaan mielessä?" kysyi
pappi.

Isä Mathias oli epäillyt häntä jo kauan aikaa heidän keskustelujensa
perusteella, ja kun suitsutuksen haju tunkeutui hänenkin
huoneeseensa, oli hän hiipinyt yläkertaan yllättääkseen Aminen. Amine
ymmärsi heti uhkaavan vaaran ja päätti Filipin vuoksi pettää papin.

"En tee mitään pahaa, isä", vastasi hän tyynesti. "Mutta minusta
tuntuu hyvin sopimattomalta, että tunkeudutte nuoren naisen
huoneeseen hänen miehensä poissaollessa. Olisinhan voinut olla jo
nukkumassa. Käytöksenne kummastuttaa minua todellakin."

"Ette voi tarkoittaa, mitä sanotte, nainen! Ikäni ja säätyni
riittävät kai takaamaan sen", vastasi isä Mathias hieman
hämmästyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä.

"Ei aina, isä, jos on totta, mitä minulle on kerrottu munkeista
ja nunnista", väitti Amine. "Kysyn vieläkin kerran, miksi olette
tunkeutunut turvattoman naisen huoneeseen?"

"Senvuoksi, että tiesin varmasti teidän tekevän synnillisiä taikoja."

"Synnillisiä taikojako? Mitä tarkoitatte? Onko lääkitseminenkin
synnillistä? Onko sairaiden tuskien lieventäminen syntiä, onko
synnillistä parantaa kuumetta ja horkkaa, jotka vaivaavat kaikkia
tässä epäterveellisessä ilmanalassa asuvia?"

"Kaikki taikominen on hyvin synnillistä."

"Puhuessani taikuudesta en tarkoita samaa kuin te, isä. Aioin
vain valmistaa erästä lääkettä. Jos muutamien voimakkaiden
yrttien tunteminen, jotka oikein sekoitettuina parantavat melkein
poikkeuksetta kaikki sairaat -- taito, jonka äitini hyvin tunsi ja
jota äsken koetin muistella -- jos tuo taito tahi toivo muistaa se on
synnillistä, niin silloin olette oikeassa."

"Kuulin teidän rukoilevan äitiänne avuksenne."

"Niin teinkin, sillä hän tunsi tarkasti kaikki eri aineet. Pelkään
kuitenkin, etten ole niin taitava, isä. Onko sellainen synnillistä,
hyvä isä?"

"Vai lääkettäkö te vain koetittekin keksiä", vastasi pappi. "Luulin
teidän tekevän jotakin hyvin rikollista."

"Onko muutamien oksien polttaminen mitään rikollista? Katsokaa
tätä tuhkaa, isä. Kun sitä hierotaan ihoon öljyn kera, tuottaa se
helpotusta eikä suinkaan mitään muuta. Odotitteko näkevänne jonkun
haamun tahi hengen, samanlaisen kuin profeetta manasi Israelin
kuninkaan nähtäväksi?" Amine purskahti nauruun.

"Selityksenne hämmästyttää minua, mutta ei voi haihduttaa
epäluulojani", vastasi pappi.

"En minäkään usko, että ilmoittamastanne syystä olette tullut
huoneeseeni tähän aikaan yöstä. Jos vielä kerran toistatte
vierailunne, saatte lähteä talosta."

Tämä Aminen hyökkäys vanhan papin nimeä ja mainetta vastaan
oli jo liikaa papillekin. Hän poistui heti sanoen mennessään:
"Jumala antakoon teille anteeksi väärän epäluulonne. Tulin tänne
ilmoittamastani syystä enkä mistään muusta."

"Niin", sanoi Amine lukittuaan oven, "tiesin sen kyllä, mutta minun
on jotenkin päästävä vapaaksi seurastanne, joka ei miellytä minua
ollenkaan. En suostu siihen, että toimiani vakoillaan. Eikö teidänkin
pyhien miesten pidä kunnioittaa naisen omaa huonetta? Kiitokseksi
saamastanne avusta -- ruoasta ja asunnosta -- vakoilette nyt minua."

Vietyään suitsutusastian pois kutsui Amine heti luokseen toisen
palvelijattaren kertoen hänelle isä Mathiaksen käynnistä. Tyttö aivan
kauhistui kuultuaan sen.

Isä Mathias kuuli hänen puheensa, ja seuraavana päivänä meni hän
isä Seysenin puheille kertoen hänelle tapauksen salaamatta Aminen
epäluulojakaan.

"Käyttäydyitte ajattelemattomasti", sanoi isä Seysen,
"tunkeutuessanne hänen makuuhuoneeseensa sellaiseen aikaan."

"Minulla oli pätevät syyt epäluulooni, hyvä isä Seysen."

"Hänelläkin oli omansa, sillä hän on nuori ja kaunis."

"Pyhän neitsyen nimessä --"

"Annan teille synninpäästön, hyvä isä Mathias", vastasi isä
Seysen. "Mutta jos tämä tulee tunnetuksi, suututtaa se kovasti
seurakuntalaisia."

Ja tunnetuksi se tulikin, sillä Aminen kutsuma tyttö kertoi
sekä oikealle että vasemmalle isä Mathiaksen ajattelemattomasta
vierailusta, ja minne isä vain menikin, otettiin hänet niin
kylmästi vastaan ja hän oli niin tyytymätön itseensä, että hän
poistui maasta matkustaen Lissaboniin. Hän oli vihainen itselleen
varomattomuudestaan, mutta vielä vihaisempi Aminelle hänen
epäoikeutettujen epäluulojensa vuoksi.



XXI.


Dordrecht saatiin pian lastatuksi, joten Filip pääsi viivyttelemättä
lähtemään ja hän saapui Amsterdamiin suuremmitta seikkailuitta.
Meidän tarvitsee tuskin ilmoittaa, että hän heti matkusti kotiin,
jossa Amine otti hänet vastaan avoimin sylin ja ilosta loistavin
silmin. Hän oli osannut tällä kertaa odottaa miestään, sillä nuo
molemmat laivat, jotka olivat purjehtineet Bataviasta Filipin
tullessa sinne, olivat tietysti tuoneet hänen kirjeensä Aminelle.
Johtokunta oli hyvin tyytyväinen Filipin menettelyyn ja hänet
nimitettiin päälliköksi erääseen suureen asestettuun laivaan, jonka
piti lähteä keväällä Intiaan ja josta Filip sopimuksen mukaan osti
kolmannen osan. Hänen osansa vähennettiin niistä varoista, jotka
hän oli sijoittanut yhtiön osakkeihin. Hän saisi nyt levähtää
häiritsemättä viisi kuukautta, ennenkuin hän jälleen uskoutuisi
elementtien haltuun. Sovittiin siitä, että hän tällä kertaa saa tehdä
sellaisia muutoksia laivaan, että hän voi ottaa vaimonsa mukaansa.

Amine kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja katolilaisen papin
välillä salaamatta sitäkään, miten hän oli vapauttanut itsensä papin
vastenmielisestä vakoilusta.

"Koetitko todellakin äitisi taitoa, Amine?"

"En, sillä en muistanut sitä. Koetin vain, voisinko palauttaa sen
mieleeni."

"Mutta miksi, Amine? Et saa tehdä vasta sellaista, sillä se on
synnillistä, kuten hyvä isä sanoikin. Lupaa minulle luopuvasi siitä
ainiaaksi."

"Jos tuo tekoni oli synnillinen, on sinunkin elämäntehtäväsi
samanlainen. Jos tahdot luopua hakemisestasi ja jäädä tänne luokseni,
suostun mielelläni kaikkiin vaatimuksiisi."

"Hirmuinen tehtäväni on Jumalan määräämä", vastasi Filip.

"Jumalasi sallii siis sinun olla tekemisissä sellaisten olentojen
kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta?"

"Kyllä. Papitkin myöntävät sen, vaikka heitä kauhistuttaa sellainen
ajatuskin."

"Minkä hän lupaa toiselle, lupaa hän varmasti toisellekin, enkä
sitäpaitsi voi tehdäkään mitään hänen luvattaan."

"Niin Amine, hän sallii pahankin viihtyä maailmassa, vaikka hän ei
sitä kannatakaan."

"Hän kannattaa sinua etsiessäsi kirottua isääsi, tukee yrityksiäsi
saada puhutella häntä, vieläpä vaatiikin sinua jatkamaan
velvollisuutesi täyttämistä. Jos hän kerran sallii sinun tehdä
tuollaista, miksi hän kieltäisi sen minulta? Olen vaimosi, osa
sinusta itsestäsi, ja silloin kun jään tänne yksikseni sinun
jatkaessasi vaarallista hakemistasi, saan kai minäkin vedota henkiin
saadakseni tietoja, jotka voivat lievittää suruani ja keventää
kuormaani vahingoittamatta ketään muuta elävää olentoa. Enhän tee
sitä missään pahassa tarkoituksessa."

"Mutta sellainen sotii uskoamme vastaan."

"Papit eivät ole sanoneet sellaista sinun kutsumuksestasi. Niin kauan
kuin saan olla luonasi, en yritäkään mitään sellaista. Lupaan sen
sinulle, mutta jos meidät erotetaan, muuttaa se hieman asiaa; silloin
koetan saada hengiltä selville, missä mieheni oleskelee hakiessaan
kirottua isäänsä."

Talvi kului nopeasti, sillä Filip oli onnellinen rauhallisessa
kodissaan. Kevät saapui, laiva oli laitettava matkakuntoon ja Filip
ja Amine matkustivat Amsterdamiin.

Laivan, johon Filip oli määrätty kapteeniksi, nimi oli Utrecht. Se
oli neljänsadan tonnin vetoinen ja rakennettu niin, että se voi
kantaa neljäkolmatta tykkiä. Kului vielä pari kuukautta, joiden
kuluessa Filip valvoi sen varustamista ja lastaamista suosikkinsa
Krantzin avulla, joka oli päässyt laivaan ensimmäiseksi perämieheksi.

Filip teki kaikkensa valmistaakseen Aminelleen niin mukavat olot
kuin suinkin, ja toukokuussa hän lähti matkalle saatuaan sellaiset
määräykset, että hänen oli poikettava Gambruniin ja Ceyloniin
ja purjehdittava sitten Malakan salmen kautta Kiinan merelle.
Yhtiöllä oli pätevät syyt luulla, että portugalilaiset koettivat
vastustaa mitä ankarimmin näitä yrityksiä. Filipillä olikin
senvuoksi laivassaan melkoinen miehistö ja pieni joukko-osasto
henkivartioväeksi ylitarkastajalle, jolla oli mukanaan monta
tuhatta dollaria tehdäkseen ostoksia kiinalaisissa satamissa,
elleivät kiinalaiset suostuisi vaihtokauppaan. Laiva oli varustettu
suurenmoisesti, ja se olikin ehkä kaunein ja parhaiten miehitetty
alus, minkä yhtiö milloinkaan oli lähettänyt matkalle.

Utrecht lasketteli eteenpäin pullistunein purjein ja oli pian
jättänyt Englannin kanaalin taakseen. Matkasta näytti tulevan
onnellinen. Suotuisa tuuli vei laivan onnettomuuksitta sadan
penikulman päähän Hyväntoivonniemestä ja tyyntyi sitten ensimmäisen
kerran koko matkalla. Amine oli ihastunut. Iltaisin oli hänellä
tapana kävellä kannella Filipin kanssa. Kaikki oli silloin hiljaista
heidän ympärillään lukuunottamatta aaltojen loiskintaa laivan laitoja
vasten. Maailma oli vaipunut kuin uneen tähtien tuikkiessa kirkkaasti
taivaalla.

"Keidenkähän kohtaloa nuo tähdet johtavat, joita eivät pohjoismaiden
asukkaat ollenkaan näe?" sanoi Amine katsellessaan niitä.

"Uskot siis tähtiin, Amine?"

"Äitini osasi lukea niistä ihmisten kohtaloita", vastasi Amine
nojautuen laitaan ja katsellen veteen.

"Luuletko, että merenneitojakin on olemassa?" kysyi Filip hymyillen.

"En oikein tiedä, mutta minusta tuntuu kuin tuolla syvyyksissä
asuminen olisi hyvin suloista. Muistele untasi, Filip. Siinähän minä
esiinnyin tuollaisena merenneitona."

"Aivan niin", vastasi Filip miettiväisesti.

"Ja kumminkin minusta tuntuu, ettei meri minusta huolisikaan, vaikka
laiva uppoaisikin. Miten ruumiini kerran hajonneekaan alkuaineihinsa,
en tiedä, mutta sen verran tunnen, ettei se milloinkaan joudu noiden
petollisten aaltojen heiteltäväksi. Lähdetään jo nukkumaan, rakas
Filip. On jo myöhäinen ja kaste on kostuttanut kannen aivan märäksi."

Aamun koitteessa ilmoitti mastossa oleva tähystäjä näkevänsä jotakin
kelluvan meressä suoraan laivan sivulla. Krantz kiipesi rikiin
katsomaan sitä tarkemmin todeten sen pieneksi veneeksi, joka oli
luultavasti laskettu vesille jostakin laivasta. Koska meri oli aivan
tyyni, lähetti Filip miehiä tutkimaan lähemmin löytöä, ja miehet
palasivat melko pitkän ajan kuluttua hinaten venettä perässään.

"Veneessä on muudan mies, perämies", ilmoitti toinen perämies
Krantzille kiivettyään kannelle. "En voi kumminkaan sanoa, onko hän
kuollut vai elävä."

Krantz meni viemään sanaa Filipille, joka söi aamiaista kajuutassaan
Aminen kanssa. Lääkäri sanoi miehen vielä elävän käskien matruusien
kantaa hänet sairaalaan, kun hän äkkiä kaikkien kummastukseksi
kääntyi, istuutui ja vihdoin nousi horjuen muutaman tykin luo.
Hetkisen kuluttua hän näytti täydellisesti toipuneen. Vastaukseksi
hänelle tehtyihin kysymyksiin ilmoitti hän kuuluneensa erääseen
laivaan, joka oli kaatunut myrskyssä. Hän oli ennättänyt hypätä
laivan perässä kiinni olevaan pieneen veneeseen, katkaissut sitä
kiinni pitävän köyden ja pelastunut kaikkien muiden joutuessa
perikatoon. Hän oli tuskin ennättänyt kertoa tämän, kun Filip tuli
kajuutasta Aminen kanssa. He tunsivat nyt kummastuksekseen ja
kauhukseen vanhan tuttavansa silmäpuolen Schriftenin.

"Hi, hi, kapteeni Vanderdecken, olen iloinen nähdessäni teidät
kapteenina täällä enkä ole pahoillani teidänkään tapaamisestanne,
kaunis rouva."

Filip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen
katsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien
kuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää
käsiensä varassa.

"Ole rohkea, Filip", sanoi hän. "Tämä oli todellakin ikävä yllätys,
jonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme
mitään mahda. Kohtalomme on sellainen."

"Ei sinun, vaan minun kohtaloni", vastasi Filip kohottaen päätään,
"sillä miksi pitäisi sinun jakaa --"

"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi
kuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi
ennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian."

"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?"

"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä."

"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen."

"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun
tulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä
papeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä
tuolle Schriftenille?"

"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston
läsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi
häntä?"

"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta
mielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois."

"Miksei?"

"Ehkä siksi, että haluan mieluummin uhmata kohtaloa kuin taipua
siihen. Tuo raukka ei voi tehdä meille mitään."

"Kyllä hän voi. Hän voi yllyttää miehistön kapinaan. Hän on
sitäpaitsi koettanut varastaa kalleuteni."

"Toivon melkein, että hän olisi siinä onnistunutkin, sillä silloin
olisi sinun ollut pakko luopua tästä kummallisesta hakemisestasi."

"Älä puhu niin, Amine; tämä on velvollisuuteni ja olenhan sitäpaitsi
vannonut pyhästi, että --"

"Et voi sittenkään viedä Schrifteniä maihin Taffel-lahdessa, sillä
hän on yhtiön palveluksessa, kuten sinäkin. Jos olisin sinun
sijassasi, antaisin kohtalon vallita, sillä kohtalonne ovat varmasti
jollakin tavoin liittyneet toisiinsa. Ole rohkea, Filip, ja anna
hänen jäädä laivaan."

"Ehkä olet oikeassa, Amine. Voin lykätä, mutta en paeta kohtaloani,
muodostukoonpa se sitten millaiseksi tahansa."

"Salli hänen siis jäädä ja anna hänen tehdä niin paljon pahaa kuin
hän ikinä vain voi. Olkaamme ystävällisiä hänelle, sillä voihan
sattua, että saamme sillä jotakin aikaan."

"Aivan niin, Amine. Hän on aivan aiheettomasti vihannut minua. Kuka
tietää, ehkä voin saada hänestä ystävänkin."

"Ja ellet, olet kaikissa tapauksissa tehnyt velvollisuutesi. Haluan
nyt puhutella häntä nähdäkseni, enkö voi vaikuttaa hänen jääkylmään
olentoonsa. Rupeankohan oikein keimailemaan tuolle paholaiselle?"
lopetti hän purskahtaen nauruun.

Seuraavana aamuna lääkärin ilmoitettua, että Schriften oli kokonaan
parantunut, kutsuttiin hänet kajuuttaan. Hän oli laihtunut melkein
luurangoksi, mutta hänen käyttäytymisensä ja puheensa oli yhtä
jyrkkää ja vastenmielistä kuin ennenkin.

"Olen kutsuttanut teidät luokseni, Schriften, saadakseni tietää,
voinko tehdä jotakin muutakin mukavuudeksenne", sanoi Filip.
"Tarvitsetteko jotakin?"

"Minäkö?" vastasi Schriften katsoen ensin Filipiin ja sitten Amineen.
"Hi, hi, mielestäni pitäisi minun ensiksikin hieman lihoa.".

"Toivoakseni tulette siinä onnistumaankin, sillä olen käskenyt
kokkini pitää huolta ravinnostanne."

"Miesraukka", sanoi Amine katsoen häneen sääliväisesti, "kuinka
paljon hän on mahtanutkaan saada kärsiä? Eikö hän ole sama mies, joka
toi sinulle kirjeen johtokunnalta, Filip?"

"Hi, hi, aivan niin, hyvä rouva", vastasi Schriften. "Kirje ei
varmastikaan ollut ollenkaan tervetullut, vai mitä?"

"Ei todellakaan, hyvä mies. Vaimosta ovat sellaiset kirjeet aina
ikäviä, jotka kutsuvat hänen miehensä pois. Mutta teidän syynnehän se
ei ollut."

"Niin, onko siinä nyt enää mitään järkeä, että mies lähtee merelle
ja jättää nuoren kauniin vaimonsa kotiin, vaikka hänellä on kuulemma
niin paljon rahaa, että hän voisi elää huoletonta elämää maissakin,
hi, hi?"

"Älkää muuta sanoko", vastasi Amine. "Parasta on silloin luopua
siitä. Eikö niin, kapteeni?"

"Minun on kaikissa tapauksissa pakko lopettaa tämä matkani", sanoi
Filip, "mihin sitten myöhemmin ruvennenkaan. Olen kärsinyt paljon,
kuten tekin, Schriften. Olette joutunut haaksirikkoon kaksi kertaa,
mutta sanokaa minulle nyt, mitä oikeastaan haluatte. Tahdotteko
palata Amsterdamiin ensimmäisessä kotiin menevässä laivassa vai
nousta maihin Taffel-lahdessa vai --"

"-- vai tehdä jotakin muuta, voidakseni poistua tästä laivasta -- hi,
hi."

"Ei ollenkaan, sillä jos haluatte ruveta palvelukseeni, saatte
luotsin muonan ja palkan, sillä tiedänhän teidät hyväksi
merimieheksi."

"Suostun purjehtimaan kanssanne, herra Vanderdecken, sillä minun on
pakko, tahdonpa sitä tai en."

"Se on siis päätetty. Heti kun olette voimistunut, saatte ruveta
työhön. Siihen asti pidän kyllä huolta, ettei teiltä tulee mitään
puuttumaan."

"Minäkin koetan katsoa parastanne", sanoi Amine. "Tulkaa vain
luokseni silloin kun olette jonkun tarpeessa, niin autan teitä
mielelläni. Olette kärsinyt paljon, mutta teemme voitavamme, että
voisitte unhottaa vaivanne."

"Miten hyvä ja ystävällinen te olettekaan!" sanoi Schriften katsellen
Aminen kauniita kasvoja ja sopusuhtaista vartaloa. Hetkisen kuluttua
kohautti hän hartioitaan ja lisäsi: "Säälin teitä todellakin, mutta
sitä ei nyt voida auttaa."

"Hyvästi", sanoi Amine ojentaen kätensä Schriftenille. Luotsi
tarttui siihen ja Amine tunsi kylmiä väreitä selässään, mutta hän ei
ollut siitä tietävinäänkään. Schriften piti hänen kättään muutamia
sekunteja omassaan katsellen samalla tarkkaavaisesti ensin sitä ja
sitten hänen kasvojaan.

"Niin kaunis ja niin hyvä! Herra Vanderdecken, kiitän teitä.
Suojelkoon Jumala teitä, hyvä rouva!" ja puristaen hyvästiksi Aminen
kättä kiiruhti Schriften pois kajuutasta.

Tuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun
Schriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin
jaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen
painaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli
kumartunut hänen puoleensa: "Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen.
Olen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen
parempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa."

"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän
maailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten
mekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?"

"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he
kerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että
pahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan,
mutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää
mikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen
toimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä,
täytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat
henget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla
suurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua,
kuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä
helvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa
lihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan
sielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin
sekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos
kuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget
voidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä
henkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat
tarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä."

"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine?
Menetteletkö mielestäsi oikein?"

"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö
ole oikein käyttää sitä?"

"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan."

"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa
ja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin,
jotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä,
mihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä
luo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko
hänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia
voimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?"

Kun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan
ajatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi
tyynesti: "Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen
kuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?"

"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen
ihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku
henki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa
vaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän
etsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen,
jonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis
vaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että
hänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen,
että hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka
kieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen,
että hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain."

"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä", hän
vetäisi kalleuden poveltaan, "ja siihen liittyvä tehtävä todista
uskontoamme oikeaksi?"

"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti
minut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään
erehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät
sinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle
näytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja
senvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään
menetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen
ja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät
ja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se
voi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen
tarkoitukseen kuin alussa on aiottu."

"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne,
jotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä."

"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon
pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja
tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen
emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu
toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja
periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä
taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti
sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät
aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."

"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit
olla varma autuudestasi, Amine."

"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko
kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa
niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama
tarkoitus -- iankaikkinen autuus."

"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin
kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."

"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"

"Rakkaus ja sääliväisyys."

"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole
ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet
suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"

"Ei."

Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia
minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.

Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen
matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan
jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt
kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein
keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan
niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan
pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä.
Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja
hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin
kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän
aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä
eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa
nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan,
olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin
tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen
kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän
Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen
istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua,
"tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."

"Minulle on sanottu niin", vastasi Amine.

"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää?
Palatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne
vielä kerran tulee luoksenne."

"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?"

"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa
luullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin."

"Minuako?" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa
katsetta hän ei pelännyt.

"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset."

"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset", vastasi Amine. "Kyllä.
Mutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni
haluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää."

"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain
kohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni
kuitenkin samanlaiseksi?"

"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa."

"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle,
Schriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni
kummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa."

"Miksi niin luulette, rouva?"

"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti
olette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja
taasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä."

"Mutta eihän se todista mitään."

"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei
ole luullut muilla olevan aavistustakaan."

"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä",
sanoi Schriften ivallisesti.

"Kuinka voitte tietää senkin?"

"Hi, hi", vastasi Schriften, "tarkoitukseni ei ollut loukata teitä,
rouva."

"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä
tavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle,
onko tuo tehtävä pyhä ja todellinen."

"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi."

"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?"

"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva."

"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää
häneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä
velvollisuutensa?"

"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita
en saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi
parempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa,
kuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret
ristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä.
Sen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän
palvelukseksi."

Amine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

"Hyvä rouva", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, "tarkoitan
parastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen
turmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne
edelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä
maailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette
uhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän
kuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea
hänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen
kyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken
tuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte
tuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän
saa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte,
että hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren,
kunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä
häneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä
olevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota
hänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää
se. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne
muodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt
pakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne."

Schriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan
keskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi,
ettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin
tavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. "Minulle hän
tahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän
tahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei
tahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan!
Kuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän
nukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja
rauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset... kuinka
suloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle!
Ja muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja
minulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta
eikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa?
Kyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon
häntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan.
Voisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin.
Hän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan
häneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän
illoin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon
mitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei
Schriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme
tietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen,
ettemme olisi olleetkaan niin uteliaita."

"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?" kysyi Filip tultuaan
hetkisen kuluttua kajuutan katolle!

Amine ei vastannut heti. "Kerronko hänelle kaikki?" ajatteli hän.
"Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin
sen." Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei
vastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä.
Amine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. "Millainen on sinun
mielipiteesi asiasta, Amine?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen
minulle?"

"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä
rangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta
luvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus
voitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle,
ettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää
sen tapahtumasta?" lisäsi Filip ajattelevasti.

"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä
samoin. Tunnen, että hän ennusti oikein."

"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan
ennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten
valmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon,
mutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa
ollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty
siihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua
ei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään
lupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta
kuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen."

"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin
toivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt --"

"Voi, Amine, älä!"

"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin
siinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma
kuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun
kärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut
iankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on
pakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki
muukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi
kuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu
vaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt
valitessasi minut vaimoksesi."

Filip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu
katkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. "No, hyvä
rouva?" hän sanoi.

"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin."

"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi
haluatte seurata häntä?"

"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että
tulevassa elämässä. Ette voi moittia minua."

"En", vastasi Schriften, "en moiti, vaan ihailen teitä. Olen
kuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan
kuolema? Ei mitään, hi, hi", ja Schriften kiiruhti pois jättäen
Aminen yksikseen.



XXII.


Utrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa
itäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen
keskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään
näyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut
yllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen
kuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli
tehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin
miettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he
syleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian
pitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä
valmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota
muutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.

Laiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä
aamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.

"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme", sanoi hän, "sillä
ilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta."

"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin
kestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki
pienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin."

Hän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli
rauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä
kohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö
kutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan
ja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti
laivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta
sitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin
loppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri
oli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen
yli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen
jäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska
ohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti
eikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri
laivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto
pärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui
kyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut
sen.

"Nyt se on luullakseni ohi", huomautti Krantz. "Taivas alkaa hieman
selvitä ylihangan puolella."

"Niin, pahin on nähtävästi kestetty", vastasi Filip.

"Ei, pahin on vielä jäljellä", sanoi joku hiljaa Filipin
läheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.

"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!"
huudahti Krantz.

Katsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten
muutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.

"Kylläpä se on suuri!" huusi hän. "Tuokaa kiikarini tänne." Mutta
ennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.

"Jälleen sumua", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. "Meidän
pitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme."

"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni", sanoi Krantz.

Muutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein
säkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään
paksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista
vaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi
myrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.

"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!" huudahti muudan
matruusi.

Krantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen
suuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.

"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja
purjehtivat suoraan ylitsemme!" huudahti Filip. "Peräsin ylihankaan,
kuuletteko!"

Käskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät
tykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei
-- se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei
Utrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet
olivat menneet riekaleiksi.

"Laiva, ohoi!" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen
kuulumasta.

"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin
oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi
sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä
Utrechtista.

"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä
olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän
siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut
enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen
oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet
ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan
taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin
tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.

"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip,
mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa.
Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun,
joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät
saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä,
sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva
näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui
äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia
eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti
isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi
vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat
katsella isäni kummituslaivaa!"

Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän
kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät
kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset
rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja
pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa
sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia
merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan
saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään
ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin
näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo,
samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli
varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.

"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.

"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip
vaipuen pyörtyneenä kannelle.

Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken
näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen
säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine
katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle
yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa
kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin
tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka
kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi
hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.

       *       *       *       *       *

"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen
kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää
epäillä?"

"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi
äläkä joudu toivottomaksi."

"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon
näyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta."

"Tulkoon se vain", sanoi Amine tyynesti. "Olen ollut jo aikoja sitten
valmis sellaiseen, kuten sinäkin."

"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun."

"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut.
Minullekinhan voi käydä samoin."

"Entä kärsimykset ja puutteet?"

"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja
hento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin,
jonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et
kuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä
tahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla
rasitukseksikaan."

"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua."

"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua
niin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin."

"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan
odottaakaan."

"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip.
Miehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi."

"Olet oikeassa", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja
poistui kajuutasta.

"Se oli siis kuitenkin totta", ajatteli Amine. "Meidän pitää nyt
valmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu.
Toivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni,
ja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput!
Silloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille,
että ellei meitä eroteta -- ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi
ja minulla on niin surullisia aavistuksia... rohkeuteni horjuu
ajatellessanikin sitä."

Tultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan.
Krantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut
kummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa
houkutellen laivat perikatoon.

"Emme pääse enää milloinkaan satamaan", sanoi hän Filipille.

"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla."

"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin."

"Mutta he ovat väärässä", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.

"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku
onnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta
kertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen
vahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että
voimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä
parhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien
tuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa
jokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja
ovat väsyneitä."

Jo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä.
He kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti
rohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja
Utrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.

Monta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin
pelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo
purjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli
saanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita
ruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat
siihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat
he matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä
salmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta
he purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen
vuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja
vuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä
ja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean
pohjoispuolella olevaan saaristoon.

He ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli
sumuinen.

Oli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan
tärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi
Krantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös
alusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja
laiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.

He eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi
odottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon
noustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen
hiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan
yläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin
kolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi
kookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet
asuttuja, näkynyt.

Filip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan
mennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.

"Miksi olette niin alakuloisia, pojat", kysyi hän.

"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään."

"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on
sanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti
sitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää
kyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen
vaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa
lautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule
milloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin,
voimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta
pitämään huolta itsestämme."

Miehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään.
Tehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta
voimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt
ollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua
hyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan
pohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta
rupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne
mahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.

Muistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin
huolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei
lautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se
kaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille
tulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat
vapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.

He saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä,
ruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli
kunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa
olevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne
mukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He
esittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta
kuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen
mukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti
koettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden
sisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi
veneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli
turvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.

Heitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä
ja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen
heistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta
silloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä.
He olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän
olisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran
suunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti,
jonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta
vielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat
he lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat
lauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää
kohti.

"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen",
huomautti Krantz. "Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta
pelastuakseen itse."

"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni", vastasi Filip, "enkä
senvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita.
Luullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme."

"Aivan niin, olin unhottanut sen."

Yö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he
sivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille
pääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin
kookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa
sinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet
soutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta
lähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli
merirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua
heidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille
jaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata
soutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.

Heti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin
soutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla
tykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä,
vaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden
pohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa
muuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata
siihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa,
kuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän
miehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin
ja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän
kauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle
suunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan
miekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden
takaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa
tiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.

"Luullakseni olemme nyt hukassa", sanoi Filip, "sillä lukumäärämme on
niin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä
luulette, Schriften?"

"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi,
hi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara."

Hänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi
miesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja
lähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu
ja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot
eteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon
alussakin.

Lautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät
käsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat
muutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.

Aamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat
päästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä
vähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että
veneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön.
Merirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit
melkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui
noin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen
hyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin
anastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä
saaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin.
Siten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun
rangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.

Lautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin
vähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista
päiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä
maihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat
suotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti
öiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui,
semminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus
ja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä
toivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella
puoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta
kuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja
huusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit
olivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan.
Filip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka
riistettiin hänen kädestään.

"Katkaiskaa kiinnitysköydet!" huusivat miehet, jotka olivat
tarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi
surukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta,
jolla hän itse seisoi.

"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!" huusi Filip koettaen turhaan
riistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen
käsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo
muutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä
viimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna
lautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.



XXIII.


Hän avasi vasta aamun sarastaessa silmänsä ja näki Krantzin
polvillaan vieressään. Hänen ajatuksensa olivat alussa niin sekavat,
ettei hän muistanut, millainen hirveä onnettomuus häntä olikaan
kohdannut, vaan tunsi ainoastaan jotakin sellaista tapahtuneen.
Vihdoin hän sentään muisti yksityiskohdatkin ja kätki kasvonsa
käsiinsä.

"Älkää olko niin toivoton", sanoi Krantz. "Pääsemme ehkä maihin
tänään ja lähdemme hakemaan häntä niin pian kuin suinkin."

"Tällaisiako julmia kärsimyksiä tuo Schriften roisto siis ennustikin
hänelle?" ajatteli Filip. "Niin, julmaa on todellakin laihtua aivan
luurangoksi polttavan auringon paahteessa omistamatta tippaakaan
vettä, jolla voisi kostuttaa kuivunutta kieltään. On hirveätä
ajatellakin, että Amine nyt ajelehtii siellä yksinään tuulten ja
laineiden vallassa erotettuna miehestään, jonka sylissä hän olisi
voinut niin tyynesti kuolla. Olitte oikeassa, luotsi, sanoessanne,
ettei hellälle ja rakastavaiselle vaimolle voida keksiäkään julmempaa
kuolemaa. Ah, miten päätäni pyörryttää! Onko Filip Vanderdeckenillä
enää mitään, jonka vuoksi hänen kannattaa elää?"

Krantz koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin hän vain osasi, mutta
turhaan. Hän rupesi silloin puhumaan kostosta ja Filip kohotti heti
päätään. Mietittyään muutamia minuutteja nousi hän.

"Niin", sanoi hän, "haluan kostaa noille raukoille ja pettureille.
Kuinka moneen voimme luottaa?"

"Noin puoleen heistä, luullakseni. Heidätkin yllätettiin."

Muutamasta lankusta oli valmistettu peräsin ja lautta oli nyt
lähempänä maata kuin milloinkaan ennen.

Krantz kertoi Filipille, että sotilaat ja roistomaisimmat matruusit
olivat viime yönä tehneet kapinan ja irroittaneet lautan toisen
puoliskon toisten pysyessä puolueettomina.

"Ja niin kai ne tulevat käyttäytymään nytkin", jatkoi Krantz. "Toivo,
että pian päästään maihin, on heidän mielestään jollakin tavoin
sovittanut toverien rikoksen."

"Ehkä", sanoi Filip naurahtaen katkerasti. "Tiedän kumminkin keinon,
joka kyllä herättää heidät. Lähettäkää heidät tänne luokseni."

Hän selitti heille, että heidän toverinsa ovat kavaltajia, joihin
ei kukaan voi luottaa. "Nuo miehet ovat valmiit vaikka mihin
pelastaakseen henkensä ja rahansa", sanoi hän. "Ette ole varmoja
hengestänne täällä lautalla ettekä maissakaan ollessanne heidän
seurassaan, ette voi nukkuakaan pelosta, että he katkaisevat
kaulanne, minkä vuoksi on parasta, että heti vapautatte itsenne
heistä. Saatte sitten jakaa heidän rahansa keskenänne."

Voitonhimossaan tekee ihminen melkein vaikka mitä. Voidaanko
senvuoksi ihmetellä, että nämä miehet, jotka eivät todellisuudessa
olleet ollenkaan sen parempia kuin nuo toiset kavaltajatkaan,
suostuivat hänen ehdotukseensa? Sovittiin, että ellei päästäisi
maihin, heitettäisiin nuo toiset seuraavana yönä mereen.

Mutta toisen puolueen neuvottelu Filipin kanssa herätti epäluuloja
toisessa puolueessa. Hekin neuvottelivat ja tulokseksi tuli, etteivät
he hetkeksikään luopuneet aseistaan. He eivät olleet enää kuin parin
penikulman päässä maasta, kun tuuli tyyntyi ja virta kuljetti heidät
jälleen merelle. Filip oli hyvin suruissaan Aminen menetyksestä,
mutta ilostui muistaessaan, että koston hetki oli pian koittava.

Yö oli suloinen, meri oli tyyni kuin kuvastin eikä
tuulenhenkäystäkään tuntunut. Purje riippui höllänä mastosta ja
taivas oli kirkkaassa tähdessä. Yö oli kuin luotu johtamaan ihmisten
ajatukset iäisiin asioihin, mutta tälle hauraalle lautalle oli
sattumalta joutunut viidettäkymmentä henkilöä, joiden mieli paloi
taisteluinnosta, murhanhimosta ja saaliinhalusta. Molemmat puolueet
olivat menevinään levolle, mutta pitivätkin salavihkaa silmällä
toistensa liikkeitä luopumatta aseistaan. Filipin piti antaa sovittu
merkki pudottamalla purje niin, että se kietoisi osan toisen puolueen
miehistöstä laskoksiinsa. Hänen pyynnöstään hoiti Schriften peräsintä
ja Krantz pysytteli hänen vieressään.

Jymähtäen putosi raaka purjeineen ja verilöyly alkoi. Jokainen mies
hyppäsi heti seisoalleen tarttuen miekkaansa. Ainoastaan Filipin ja
Krantzin äänet kuuluivat ja kostonhimossaan raivosi Filip niin, että
hän tunsi olevansa tyytyväinen vasta sitten kuin kaikki ne, jotka
olivat uhranneet Aminen, oli murhattu. Kuten hän oli otaksunutkin,
hautasi purje paljon miehiä alleen ja helpotti siten paljon heidän
työtään.

Toiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja
hukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen
alla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften
katseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.

Taistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. "Olen nyt
kostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut", ajatteli
hän, "mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun." Ja
nyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää,
kätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa
kootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan,
ettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme,
olivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän
voitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.

Lukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut
enää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen
tuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden
kesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä
paljon.

Vaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan
Schriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen
katkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa
ja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä
katsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran
tavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut
tukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että
Schriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt
samalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän
välittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.

Tuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo
parin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi
tuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä
tyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi
tuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä
surusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin
viereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi
nähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin
kookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja
Amine hymyili suloisesti unissaan sanoen: "Filip", kun hän äkkiä
heräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän
tuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi
oli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa
sitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä
tarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen
tavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen
vieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt.
Filip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän
pani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän
seisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.

"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt,
jos vain voit!" huudahti hän vetäen syvään henkeään.

Taistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian
myöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he
ennättivät apuun.

Filip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee,
eivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän
rahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti
nukkumaan.

Nähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta
lautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.



XXIV.


Mikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita,
kun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein
mielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan
yhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja
hän vaipui lautalle toivottomuudessaan.

Vihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: "Kuka
siellä on?"

Ei kuulunut minkäänlaista vastausta.

"Kuka siellä on?" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. "Ah, minähän
olenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta
lastasi!" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan
reunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.

"Missä olenkaan?" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia
tunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi
hänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi
hän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut
vahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi.
Tarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti
ymmärtäen toivottoman tilansa. "Voi, Filip, Filip!" huudahti hän.
"On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin
nähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki." Hän vaipui jälleen
lautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään
aikaan.

Mutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko
nousta juomaan. "Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda?
Miksi koettaisinkaan pysyä hengissä?" Hän katseli ympärilleen
taivaanrannalle. "En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako
kuolemalla minun siis pitääkin kuolla... tällaisenko julman lopun
Schriften minulle ennustikin... tällaisenko kiduttavan kuoleman
paahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon?
Tapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä
onkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet
vielä?" jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Niin, kukapa sen voi tietää?
Ole siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa
ainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään
syötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa."

Amine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan.
"No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä
aiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi."
Hän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän
onnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa
horrostilassa.

Kun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja
katsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan
ja vettä.

"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi
suunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä
minunhan pitää elää Filipin vuoksi." Hän söi muutamia korpun palasia
ja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen.
"Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen
oman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään,
eivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet
pelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä,
mutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan.
Ja he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat
papit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän
puhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta
en ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään
käytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä,
äitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja
koettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi
ja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka
näyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua
kurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani."

Yö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät
ja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas
syttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja
kauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne
tänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.

"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven
ja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua", sanoi hän seuraten
katseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. "Niin,
tämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua
haluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen
hautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä,
vaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa
minut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat,
loistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on
lapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään.
Aion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä."
Hän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle
lautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.

Ukkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti.
Tuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui
ja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen
märissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus
vaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän
nousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla
viheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin
kaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa
ja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet
kieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä
luokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.



XXV.


Nyt pitää meidän taasen palata takaisin Filipin luo seurataksemme
hänen omituisia kohtaloitaan. Muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän
oli heittänyt luotsin mereen, pääsivät he vihdoinkin ikävöimälleen
rannalle. Tuuli oli kyllä melko kova, mutta tyrskyt olivat mitättömät
ja maihinnousu tapahtuikin senvuoksi vaikeuksitta. Ranta oli loivaa
hietikkoa, jossa oli paljon kaikenvärisiä simpukoita. Siellä täällä
oli vaalenneita luita, jäännöksiä joistakin eläimistä, jotka olivat
ajautuneet rannalle mätänemään. Saarella kasvoi paljon kookospalmuja,
jotka heiluivat tuulessa ja tarjosivat virkistävää varjoa. Matruusit
eivät siitä kuitenkaan paljonkaan välittäneet ja Filip ajatteli vain
kadonnutta vaimoaan. Krantz auttoi hänet maihin ja talutti hänet
varjoisaan paikkaan. Hän nousi kumminkin melkein heti ja riensi
rannalle katsomaan sitä lautan osaa, jolla Amine oli ja joka nyt oli
jo hyvin kaukana. Krantz seurasi häntä, ollen varma, ettei Filip enää
tyynnyttyään tapa itseään.

"Hän on riistetty minulta ikuisiksi ajoiksi!" huudahti Filip kätkien
kasvonsa käsiinsä.

"Älkää sanoko niin, Filip. Sama kaitselmus, joka on pelastanut
meidätkin, auttaa varmasti häntäkin. On melkein mahdotonta, että
hän joutuu perikatoon tällaisessa saaristossa, josta suurin osa on
asuttua. Alkuasukkaat kohtelevat naisia aina hyvin."

"Kunpa vain voisin uskoa samaa", vastasi Filip.

"Ajateltuanne tarkemmin asiaa on teidän melkein pakko tunnustaa, että
oli oikeastaan suotavaakin hänen erottamisensa, ei kyllä teistä, vaan
noista julkeista tovereistamme, joiden yhdistettyä voimaa emme olisi
voineet vastustaa. Luuletteko, että nuo miehet, jos meidän on pakko
oleskella tällä saarella kauankin, olisivat antaneet teidän pitää
vaimonne yksinänne? Ei, he eivät olisi välittäneet mistään ja Amine
on mielestäni pelastunut ihmeellisellä tavalla häpeästä ja huonosta
kohtelusta, niin, melkeinpä kuolemasta."

"Sellaista he eivät nyt sentään ikinä olisi uskaltaneet tehdä! Mutta
nyt, Krantz, pitää meidän rakentaa lautta ja seurata häntä, sillä
emme saa jäädä tänne toimettomiksi. Aion hakea hänet käsiini, vaikka
minun pitäisi penkoa koko maailma."

"Tapahtukoon sitten niinkuin haluatte, Filip, ja minä haluan jakaa
kohtalonne kanssanne", vastasi Krantz iloiten siitä, että oli
olemassa ainakin jotakin, joka voi kiinnittää ystävän mieltä. "Mutta
palatkaamme nyt lautalle hakemaan joitakin virvokkeita, joiden
tarpeessa me molemmat niin suuresti olemme. Neuvotelkaamme vasta
sitten, mikä suunnitelmistamme on paras."

Syötyään pystyttivät he pienen teltan rannalle, ja kun ilta tuli,
paneutuivat he väsyneinä levolle miesten vahtiessa rahojaan, etteivät
toverit niitä varastaisi. Filip nukkui raskaasti uneksien Aminesta.
Hän oli näkevinään, miten Schriften-roisto jälleen kiipesi lautalle
ja istuutui Aminen viereen. Kuunneltuaan hetkisen hänen pirullista
nauruaan hyppäsi Amine mereen päästäkseen eroon luotsista ja hetkisen
kuluttua oli Filip näkevinään hänen kävelevän vahingoittumattomana
rannalla, sillä vesi, joka ei tavallisesti säästä ketään, oli
säästänyt hänet. Filip koetti päästä hänen luokseen, mutta joku
tuntematon voima teki hänen yrityksensä tyhjiksi. Amine viittasi
kädellään ja sanoi: "Näemme toisemme vielä, Filip. Niin, vielä kerran
saamme puhutella toisiamme tässä maailmassa."

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Krantz noustuaan herätti
Filipin. He söivät muutamia kookospähkinöitä aamiaisekseen. Filip ei
puhunut sanaakaan, vaan muisteli untaan, joka oli lohduttanut häntä
hieman. "Tapaamme siis vielä", ajatteli hän. "Niin, ainakin kerran
vielä saamme nähdä toisemme. Kiitän sinua, Jumala!"

Miehet tulivat rahanhimossaan vähitellen hyvin riitaisiksi ja kun he
viikon kuluttua oppivat valmistamaan pähkinöistä juovuttavaa juomaa,
muuttui elämä melkein sietämättömäksi. He pelasivat rahoistaan,
joivat ja tappelivat ja käyttäytyivät kuin mielettömät. Filip ja
Krantz rakensivat nyt kaikessa hiljaisuudessa lautan varustaen
sen kookospähkinöillä, ja olivat valmiit lähtemään saarelta heti
kun sellainen tappelu alkaisi miesten kesken, että se loppuisi
onnettomasti. Vihdoin heidän odotuksensa toteutuikin, sillä miehet
olivat kerran niin päissään, että raivostuttuaan tappoivat toisensa
viimeiseen mieheen. Filip ja Krantz katselivat lautaltaan taistelua
ja nousivat maihin haudaten kuolleet. Kaivettuaan kuopan muutaman
palmun juurelle piilottivat he rahat siihen merkiten paikan. He
erottivat kuitenkin aarteesta viisisataa kultarahaa vieden ne
lautalle ja ommellen ne vaatteihinsa jonkun mahdollisen tulevan
tarpeen varalta.

Seuraavana aamuna nostivat he purjeen poistuen saarelta. Onko meidän
pakko ilmoittaa, mihin suuntaan he purjehtivat? Tietysti sinnepäin,
missä he viimeisen kerran olivat nähneet lautan ja Aminen.



XXVI.


Lautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään
laineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä
voitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki
huomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran
avulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä
suunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi
Aminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi,
sillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia
vastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet
linnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta
saaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin
kiinalaisessa aluksessa.

iltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan.
Filip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä
Aminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä
asukkaitakaan.

He purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä
kuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti,
jolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi
lauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän
huomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan,
ottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.

"Onko siinä Aminen kuva, Filip?" kysyi hän.

"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni", vastasi Filip ajattelematta mitä
hän sanoi.

"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?"

"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin", sanoi Filip kätkien
jälleen kalleuden poveensa.

"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan", vastasi
Krantz. "Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä
kädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften
koetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy
varmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi
teidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle
salaisuuden."

"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä
olemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin
perusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin,
mutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen
liittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut
kuin vaimoni ja pari pyhää miestä."

"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen
ystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää."

"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta
teille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta
minulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää
teitä, ystäväni."

"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne
ystävyyttäni", vastasi Krantz. "Olen jo ennenkin pannut henkeni
alttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan
karttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan
olettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi
onnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo
niin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan
erillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte
keventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne,
jotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä
halveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa,
niin antakaa minun ottaa osaa suruunne."

Kun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin
toivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa
Krantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta
ehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa
salaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän
sitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta
päivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän
Krantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. "Nyt tiedätte kaikki",
sanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. "Mitä ajattelette
siitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä
sairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?"

"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi.
Muistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan -- ja jos
nyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei
teitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon
empimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle
luottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne
ennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset
surkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne."

"Kadehditteko minua?" huudahti Filip.

"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos
se vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun
teidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että
me muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia
vaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä
päivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette
te valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään -- sanoisin
mielelläni oikeaan enkelin toimeen -- että saatte pelastaa isänne
sielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi,
mutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä
on todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän
ja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä
sen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat,
niin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa
sen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip,
minä kadehdin teitä."

"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja
seikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada
seurustella henkien kanssa."

"Hän on aivan oikeassa", vastasi Krantz. "Minunkin elämässäni
on sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei
ainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne
on vain vahvistanut entistä uskoani."

"Todellako, Krantz?"

"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää
jälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin
luullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti."

Aamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat
niin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan
jatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta
kuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata
sitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä
katsellessaan vaahtopäisiä laineita: "Meri, jos olet hukuttanut
Amineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?"
jatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.

"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje", vastasi Krantz.
"Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta
kuin mekin."

"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje.
Katsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan
täynnä väkeä."

Alus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se
ohjattiin tyrskyjen halki maihin.

"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme",
huomautti Filip. "Saamme pian tietää kohtalomme."

Kanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus
oli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi
kolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi
ystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä
portugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.

"Olemme hollantilaisia", vastasi Filip.

"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?"

"Kyllä."

"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia,
kuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy
sotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?"

"He ovat kaikki kuolleet", vastasi Filip. "Sanokaa minulle, oletteko
tavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella
puoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?"

"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle
ja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen
siirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi."

"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!" huudahti Filip. "Sanoitteko
Tidoriin?"

"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi
viedä teitä sinne."

"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!"

"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme.
Kuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin
nyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin
ilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli
melkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut."

"Kukahan hän mahtaneekaan olla?" huudahti Krantz. "Hän kuuluu
varmasti jonkun toisen laivan miehistöön?"

"Ei", sanoi Filip väristen. "Luulen häntä Schrifteniksi."

"En usko sitä, ennenkuin näen hänet", väitti Krantz.

"Katsokaa nyt sitten", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka
lähestyi heitä.

"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte
hyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!"

"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa",
ajatteli Filip.

"Mitä ajattelette hänestä?" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin
poistuttua.

"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä
on jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä
kummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin
hän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä,
vaan muistakaa, että Amine on pelastunut."



XXVII.


Kun Amine jälleen palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä
majassa palmunlehtivuoteella. Ruma musta lapsi istui hänen vieressään
karkoittaen kärpäsiä. Missä hän oli?

Laineet olivat heitelleet lauttaa pari päivää, minkä ajan kuluessa
Amine oli vuoroin houraillut ja vuoroin ollut aivan tajutonna.
Tuulen ja virran kuljettamana oli lautta vihdoin ajautunut Uuden
Guinean itärannikolle. Muutamat alkuasukkaat olivat löytäneet hänet
sattumalta tultuaan rannikolle tekemään kauppoja Tidorin asukkaiden
kanssa. Ensi työkseen anastivat he hänen vaatteensa, mutta ennenkuin
he ennättivät riisua hänet yhtä alastomaksi kuin he itsekin olivat,
kiinnitti muudan timanttisormus, jonka hän oli saanut Filipiltä,
villien huomion puoleensa. He koettivat anastaa sen Aminelta, mutta
muudan vanha nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen akka tuli väliin
muistuttaen miehiä, että kaikkien portugalilaisten pelastamisesta oli
luvattu suuri palkinto. Miehet jättivät silloin Aminen rauhaan ja
vaimo vei hänet omaan majaansa hoitaen häntä hyvin huolellisesti.

Eräänä aamuna tuli Amine iloisen näköisenä majasta istuutuen
tavalliselle paikalleen palmujen varjoon. "Rakkahin äiti, kiitän
sinua!" huudahti hän. "Olet näyttäytynyt minulle ja palauttanut
mieleeni kaikki nuo taiat, jotka olin unhottanut. Jos vain voisin
keskustella näiden ihmisten kanssa, saisin nyt selville, missä
Filipini on."

Parin kuukauden kuluttua tuli viesti, että pelastettu nainen oli
vietävä siirtolaan, missä hänen hoitajilleen maksettaisiin palkka.
Sanantuojat viittasivat Aminelle, joka oli saanut takaisin entisen
kauneutensa, että hän seuraisi heitä. Koska jokainen muutos oli
hänelle tervetulleempi kuin jääminen nykyiseen olinpaikkaansa,
seurasi hän heitä veneeseen sijoittuen miesten neuvomaan turvalliseen
paikkaan.

He saapuivat seuraavana aamuna määräpaikkaansa ja Amine vietiin
portugalilaiseen siirtolaan, jossa hänet otettiin hyvin
ystävällisesti vastaan. Hän ilmoitti tulkin avulla, kuka hän oli,
ja päällikkö, muudan pieni ja laiha portugalilainen, lupasi viedä
hänet jonkun ajan kuluttua Goaan, josta hän sitten helposti voi
matkustaa muualle. Hänelle annettiin asunnoksi kaunis huone ja
palvelijattareksi musta neekerityttö.

Päällikkö rakastui heti Amineen silmittömästi ja Amine olisi nauranut
hänelle vasten silmiä, ellei hän olisi pelännyt miestä. Hänen halunsa
päästä pois saadakseen tietää jotakin Filipin kohtalosta lisääntyi
päivä päivältä ja kun odotusaika oli loppuun kulunut, tähysteli hän
alituisesti taivaanrannalle nähdäkseen odotetun laivan. Se ilmestyi
vihdoinkin näkyviin, ja kun Amine katsoi sitä tarkkaavaisesti, vaipui
päällikkö polvilleen tunnustaen hänelle rakkautensa ja rukoillen,
ettei hän matkustaisikaan, vaan tulisi hänen vaimokseen.

Amine vastasi varovaisesti, sillä hän tiesi olevansa hänen
vallassaan. Hän sanoi ensin haluavansa saada varman tiedon miehensä
kuolemasta ja matkustavansa senvuoksi Goaan. Jos hänen epäluulonsa
osoittautuisivat oikeiksi, lupasi hän kirjoittaa sieltä päällikölle.

Kuten myöhemmin tulemme näkemään, aiheutti tämä vastaus suuria
kärsimyksiä Filipille. Ollen aivan varma siitä, että hän jollakin
tavalla saa tiedon Filipin kuolemasta, tyytyi päällikkö tähän
vastaukseen ilmoittaen saapuvansa itsekin Goaan saatuaan päteviä
tietoja. Hän lopetti puheensa monilla ystävyyden ja rakkauden
vakuutuksilla.

"Millainen houkka!" ajatteli Amine katsellen laivaa, joka nyt läheni
ankkuripaikkaa.

Puolen tunnin kuluttua oli laiva satamassa ja matkustajat maissa.
Amine huomasi heidän joukossaan muutaman papinkin, ja häntä värisytti
jostakin tuntemattomasta syystä. Kun matkustajat tulivat lähemmäksi,
näki hän seisovansa vastakkain isä Mathiaksen kanssa.



XXVIII.


Molemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä
odottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä
sillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet
melkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.

Isä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien
kätensä hänen päälaelleen: "Jumala siunatkoon teitä ja antakoon
teille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt." Amine
muisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.

Oliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä
myöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli
Aminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti
hänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään
sopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.

Laiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi
siirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat
seikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin
lahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.

Poistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin,
mutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut
lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan
kuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa.
Tämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.

Olisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea
kohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän
hyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä
kohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet,
mutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota
häväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin
hän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen
makuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko
Amine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi
kyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi
voinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon,
mutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan
vääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan
Aminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun
Amine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä
pitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista,
joka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi
isä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.

Vasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen
Ceylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät
merimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan
lampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään
halveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.

"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin
palvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan
pakanoiksi", mumisi Amine, "mutta ovatko nämä kristityt sitten sen
parempia?"

"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne", sanoi isä Mathias
mennen Aminen luo. "Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla
hyteissään rukoilemassa puolestamme."

"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta
luonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni
ihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa
tuulien raivota ja hillitsee sen lopulta."

"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa
ainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä
hartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä?
Oletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia,
jotka olen paljastanut teille?"

"Olen koettanut parastani, isä", vastasi Amine kääntyen pois ja
katsellen aaltoja.

"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten
syntisten välimiehiä kuin tekin olette?"

Amine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei
halunnut valehdellakaan.

"Vastatkaa minulle, tyttäreni", sanoi pappi ankarasti.

"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman
kaikkeuden herraa."

"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo.
Ajattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi
hymyilitte?"

"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä."

"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle." Amine ei
vastannut.

"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori
nainen!"

"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan
asuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä.
Kuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon
vaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne
tuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet.
Sanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo
oma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten
kaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa.
Olen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin
vain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt
itseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja
tunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne
opin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen.
Vaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu,
olen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa
minua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette
kykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan
siihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa
kärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa,
jolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa,
että tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän
pitää palvoa ja rukoilla."

Lukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen
puheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut
olla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä
Mathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen
kristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti
nyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi,
sillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen
sopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen
ensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.

"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni",
vastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. "Puhumme näistä asioista
tultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi
oppinne."

"Olkoon sitten niin", sanoi Amine.

Mutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että
Aminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt
ollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle
kaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän
halusi koettaa saavuttuaan Goaan.

Myrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa.
Portugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen
pyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat
olevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän
kasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden
vyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset
itkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat
ja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat
rukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo
kiroukset hymyili hän halveksivasti.

"Lapseni", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään,
ettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä,
joka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien
raivotessa, "älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran
hetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin
teidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi,
että tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa."

"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan", vastasi hän,
"eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi
sen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten
jälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka
armahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä
taivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni."

"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin,
jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo
miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden.
Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin
miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat
vaikeroiden kannella?"

"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja
pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"

"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen
ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta
minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon
hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää
jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian
laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo
enää muuta kuin saada seurata häntä."

"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen,
pitää teidänkin uskoa."

"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine
katsoen halveksivasti matkustajiin.

"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät
ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."

"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa",
sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."

"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias
polvistuen.

"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä
ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten
portaita ylimmäiselle kannelle.

"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään.
"Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni
köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."

"Mitä sanotte, rouva?" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen
rauhallisia kasvoja.

"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette
kaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni
sellainen tunne", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän
tunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän
huomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät
peloissaan olleet sitä huomanneetkaan.

Aminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että
niin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun
toiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti
kapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he
hänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä
herkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa.
He katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen
luontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin,
myrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli
ennustanutkin.

Miehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen
puhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan.
Aminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa
ei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään,
vaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan
suotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja
tuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta,
sillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli
Aminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.



XXIX.


Meidän pitää vielä kerran palata Filipiin ja Krantziin, jotka
keskustelivat kauan Schriftenin odottamattomasta ylösnousemisesta.
He eivät päässeet kuitenkaan muuhun tulokseen, kuin että Schrifteniä
oli tarkasti vartioitava ja koetettava päästä hänestä erilleen
niin pian kuin suinkin. Krantz oli kysynyt häneltä, miten hän oli
pelastunut, ja hän oli vastannut ivalliseen tapaansa kelluneensa
muutamalla lautasta irtautuneella lankulla, kunnes veneen miehistö
oli pelastanut hänet. Koska tuossa ei ollut mitään mahdotonta,
lopetti Krantz kyselynsä siihen. Seuraavana aamuna tuulen tyynnyttyä
työnnettiin vene jälleen vesille ja matka suunnattiin Ternatea kohti.

Matkaan meni neljä päivää, sillä he nousivat joka ilta maihin vetäen
veneensä hiekalle. Filip tunsi olevansa paljon iloisempi tietäessään
Aminen pelastuneen ja jälleennäkemisen toivo olisi tehnyt hänet
hyvinkin onnelliseksi, ellei hänen olisi ollut pakko seurustella
Schriftenin kanssa.

Tavassa, jolla Schriften suhtautui Filipin yrityksiin päästä
hänestä vapaaksi, oli jotakin hyvin kummallista. Filipiä ärsyttivät
Schriftenin alituisesti toistuvat nenäkkäät huomautukset, kuin ei
Schriftenillä olisi ollut pienintäkään syytä olla vihainen tahi
kostonhimoinen hänelle.

Heti heidän saavuttuaan Ternaten tärkeimpään satamaan vietiin
heidät muutamaan suureen palmunlehdistä ja ruovoista rakennettuun
majaan. Heitä varoitettiin poistumasta sieltä ennenkuin heidän
tulonsa ilmoitettiin kuninkaalle. Näiden saarelaisten kohteliaisuus
ja hyvä kasvatus olivat alituisesti Filipin ja Krantzin
keskustelujen aiheina. Heidän uskontonsa ja pukunsa olivat puoleksi
muhamettilaisia, puolesi malaijilaisia.

Vieraita kohdeltiin hyvin huomaavaisesti, he saivat uudet puhtaat
vaatteet ja hyvää ruokaa. Kuninkaan saavuttua kertoi Filip hänelle
kaikki pyytäen kuningasta viemään heidät Tidoriin, jossa Amine oli
vankina. Mietittyään hetkisen ehdotti kuningas, koska hän vihasi
Tidorin asukkaita, että he rupeaisivat hänen sotajoukkonsa johtajiksi
ja hyökkäisivät Tidorin linnoitusta vastaan. He voisivat siten
vapauttaa Filipin vaimon ja auttaa Filipiä kostamaan. Filip ja
Krantz suostuivat lopulta ehdotukseen ja matkavalmistukset alkoivat.
Kymmenen päivää myöhemmin lähti laivasto Tidoria vastaan vieden
mukanaan neljä tykkiä ja seitsemäntuhatta miestä.

Se saapui Tidoriin pari päivää myöhemmin. Filip vei miehensä maihin
aloittaen hyökkäyksen, mutta hänelle selveni pian, etteivät he voi
valloittaa linnoitusta omistamillaan neljällä tykillä. Neuvoteltuaan
muiden päälliköiden kanssa ehdotti Krantz, että he odottaisivat
pimeää ja hyökkäisivät sitten linnoitukseen seuraavalla tavalla: heti
kun iltatuuli alkaisi puhaltaa pitkin rantaa, pitäisi miesten koota
kuivia palmun lehtiä, sitoa ne suuriksi kimpuiksi, latoa ne tuulen
puolelle paaluaitauksen viereen ja sytyttää ne sitten tuleen. Siten
voisivat he saada ulkovarustukset käsiinsä poltettuaan aitauksen, ja
sen jälkeen voisivat he tarkemmin päättää seuraavista toimenpiteistä.
Neuvo oli liian hyvä hylättäväksi. Kaikkien miesten, joilla ei ollut
pyssyjä, käskettiin nyt sitoa noita kimppuja, ja ennen yön tuloa oli
suuri määrä kuivia puita varastossa ja he olivat valmiit hyökkäykseen.

Ternatelaiset riisuivat valkoiset pukunsa jättämättä ylleen muuta
kuin vyönsä ja siniset alusvaatteensa. Varustettuaan itsensä
aseilla hiipivät he varovaisesti paaluaitauksen viereen vieden
sinne risukimppuja ja uudistaen matkansa, kunnes niitä oli ladottu
sinne tarpeeksi. Sitten ne sytytettiin monesta kohti yht'aikaa.
Liekit kohosivat ilmaan, linnoituksen tykit paukkuivat ja paljon
miehiä kaatui. Mutta puolustajat olivat vähällä tukehtua savuun,
ja heidän oli senvuoksi pakko poistua valleilta. Paaluaitaukset
paloivat kirkkaasti ja korkealle kohoavat liekit alkoivat jo sytyttää
linnoituksen rakennuksiakin. Puolustus loppui siihen, ternatelaiset
repivät maahan palavat aitaukset tunkeutuen siten ulkovarustuksiin
ja tappaen armotta kaikki, jotka eivät olleet paenneet linnoituksen
turviin.

Varasto, joka oli rakennettu kivestä, ja kaikki muutkin rakennukset
olivat ilmitulessa ja liekit valaisivat saaren monien penikulmien
laajuudelta. Savu haihtui ja linnoituksen puolustajat voitiin nyt
selvästi nähdä kirkkaassa valaistuksessa. "Kunpa meillä vain olisi
tikapuita!" huudahti Filip. "Linnoitus olisi silloin meidän, sillä
valleilla ei ole ristin sieluakaan."

"Ei, siitä ei tule mitään, sillä ette voi ikinä valloittaa tuota
linnoitusta, Filip Vanderdecken!" huusi Schriften, joka Filipin
tietämättä oli tullut mukaan.

Tuskin hän ennätti huutaa nuo sanat, kun tapahtui hirmuinen räjähdys
ja ilma täyttyi suurilla kivillä, jotka lensivät kaikille suunnille
tappaen ja haavoittaen satoja. Varasto oli lentänyt ilmaan, sillä
sen kellareissa, joihin tuli jo oli levinnyt, oli ollut suuria
ruutivarastoja.

"Tuollainen oli sen suunnitelman loppu, Filip Vanderdecken, hi, hi!"
huusi Schriften. "Ette saa milloinkaan tuota linnoitusta haltuunne."

Tämän odottamattoman onnettomuuden aikaansaama ihmishenkien menetys
ja sekamelska säikähdyttivät ternatelaiset suunniltaan ja he
pakenivat kaikki rannalle veneihinsä.

Ne työnnettiin vesille ja purjeet nostettiin, mutta jonkun ajan
kuluttua puhkesi myrsky ja muutamien veneiden, niiden joukossa
senkin, jossa Filip ja Krantz olivat, oli jälleen pakko kääntyä
maihin. Siellä onnistui Filip ja Krantz pakenemaan ternatelaisten
luota, jotka jatkoivat matkaansa seuraavana päivänä. Jonkun ajan
kuluttua muutamat portugalilaiset sotilaat löysivät heidät ja
veivät heidät linnoituksen komentajan puheille. Filip kertoi
hänelle heidän olevan hollantilaisia haaksirikkoutuneita, jotka
Ternaten kuningas oli pakottanut ottamaan osaa retkeen. He olivat
kumminkin paenneet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, koska
he eivät olleet halunneet lähteä sinne takaisin. Kuultuaan hänen
selityksensä jyskytti pieni komentaja miekallaan kovasti vallin
kivitykseen, suoristautui ja käski viedä heidät vankilaan myöhemmin
kuulusteltaviksi.



XXX.


Vankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin
miellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne
päässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin
johtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä
tietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät
nykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan
sanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.

Filip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle
sotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.

"Pyydän anteeksi, hyvä mies --"

"Minä myös", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.

Filip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi
käveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut
ottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.

"Tiedättekö, mitä ajattelen?" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. "Saamme
kiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä.
Elleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä
pakenemaan."

"Minä taasen mietin", vastasi Filip, "että olen mieluummin täällä
kuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä
vaikuttaa minuun kuin myrkky."

"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna
kuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin."

Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja
muudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä
riisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi
uskalsi Filip puhutella häntä.

"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa,
vai mitä?"

"Kyllä, herra."

"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme
lopulta."

"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle."

"He menettivät melkein tuhannen miestä", sanoi Krantz. "Pyhä
Fransiskus, miten olenkaan iloinen!"

"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun
aivan pian", jatkoi Krantz.

"Niin minäkin luulen", vastasi sotilas.

"Menetittekö te paljon miehiä?" uskalsi Filip kysyä huomattuaan
miehen puheliaaksi.

"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin
sata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat
perikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään."

"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni",
kysyi Filip huolestuneena, "eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin
onnettomuudessa?"

"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on
katsokaas niin, että --"

"Pedro!" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti
puheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.

"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!" huudahti Filip.

"Tämä koettelemus on hyvin vaikea."

"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain", huomautti Krantz.

"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä
välissä olevat tunnit!"

"Minun tulee teitä sääli", sanoi Krantz, "mutta mitä voimmekaan
tehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne
vuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia."

Ovi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. "Seuratkaa minua, sillä
komentaja haluaa puhutella teitä."

Filip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita
portaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä.
Hän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli
pöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli
viuhkoillaan häntä.

"Mistä olette saanut nuo pukunne?" kysyi komentaja vangeilta heti.

"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he
vaatteemme antaen meille nämä sijaan."

"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän
hyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?"

"He pakottivat meidät siihen", vastasi Krantz. "Emme halunneet
suostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he
meidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset
auttavat heitä."

"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?"

"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen."

"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko
upseereita vai tavallisia matruuseja?"

Krantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos
he salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen
vastatessaan: "Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on
luotsi."

"Entä kapteeninne, missä hän on?"

"En voi sanoa, onko hän enää hengissä."

"Oliko teillä naisiakin laivassanne?"

"Oli kapteenin rouva."

"Missä hän nyt on?"

"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui
merelle."

"Vai niin!" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.

Filip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: "Mitä nämä verukkeet
hyödyttävät?" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.

"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?"

"Aivan niin."

"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä
tapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen
kuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?"

Filip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.

"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että
voisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin
Hollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada
tuollaisen todistuksen?"

"Se on minun asiani!" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä.
"Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa
nyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja
matkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?"

"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti
suostumme", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin
tarkasti halunnut punnita ne, "mutta voitte kai sentään antaa meille
ajatusaikaa huomiseen asti?"

"Kyllä. Saatte nyt poistua."

"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?" vastasi
Krantz. "Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette
varmastikaan halua kohdella meitä huonosti."

"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä
kristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla
vapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla
vankeja vai ei."

Filip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään
kiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut
vielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät
mielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan,
vaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän
läheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he
uskalsivat vain kuiskailla toisilleen.

"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta
meiltä ja miksi vastasitte siten?" kysyi Filip.

"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut
kauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne,
vapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee
näyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja,
eikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme,
koska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme
alempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, -- semminkin kun hän
epäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin
kun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni
hänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen
vaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin.
Jos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää
jotakin."

"Amine on täällä, luottakaa vain siihen", vastasi Filip puiden
nyrkkiään.

"Niin minäkin melkein luulen", sanoi Krantz. "Hän on hengissä
kaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään."

He jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään
kuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen
vaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan
henkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: "Hyvää iltaa,
herrat!"

Krantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko
keskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.

"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle,
ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."

"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme
on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti
yksinvaltias."

"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on
todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä
saarella?"

"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt
täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa,
tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo
kuolleetkin."

"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"

"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen
sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään
kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."

"Kohtalonne on todellakin kova."

"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja
petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin
on elämää on toivoakin."

"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä,
minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä
toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."

"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip
pistäen myös rahan miehen kouraan.

"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!" huudahti sotilas.
"Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden
vuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet
mahdollisuudet saada näitä milloinkaan."

"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta
naisesta", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.

"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin
rakastunut häneen."

"Missä hän nyt on?"

"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo
suopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle
synninpäästön täällä ollessaan!"

"Isä Mathiasko?" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.

"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?"

"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja
ellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä
täältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo."

"Matkustiko hän Goaan?"

"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin
hyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme
ahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään.
Tiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?"

"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään."

"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä
jos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on
sellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä
ei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki
esteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista -- ja aviomies on
hyvin vakava este, herra. Mutta", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua,
"on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa.
Kutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että
nimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia." Sanottuaan sen
sotilas poistui.

"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän", sanoi
Krantz, "eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia."

"Päinvastoin", vastasi Filip. "Amine on siis matkustanut Goaan
isä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä
turvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla
aivan rauhallinen."

"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä
pois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme
paperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni
Goaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei
se kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa."

"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä
kovasti."

"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä.
Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme
näiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta
neuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena
perämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se."

"Hyvä", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen
omine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen
suojaiseen paikkaan ja nukkui heti.



XXXI.


Väsyneenä edellisen päivän vaivoista oli Filip heittäytynyt Krantzin
viereen ja nukkunut. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi komentajan
ääneen ja hänen sapelinsa kalinaan. Krantzkin nousi ja kun komentaja
vihdoinkin huomasi heidät, käski hän tiukasti heitä seuraamaan
mukanaan asuntoonsa. Heidän tultuaan sinne kysyi hän heiltä, olivatko
he valmiit allekirjoittamaan tuon pyydetyn paperin vai halusivatko he
palata vankilaan. Krantz vastasi heidän ajatelleen asiaa perinpohjin
ja koska he olivat varmoja kapteenin kuolemasta, suostuisivat he
mielellään allekirjoittamaan todistuksen. Kuultuaan tämän vastauksen
muuttui komentaja heti hyvin armolliseksi ja sittenkuin hän oli
saanut haluamansa kirjoitusneuvot, kirjoitti hän itse todistuksen ja
Filip ja Krantz kirjoittivat nimensä sen alle. Heti kun se oli tehty
ja pieni mies oli saanut paperin käteensä, tuli hän niin iloiseksi,
että hän pyysi entisiä vankejaan aamiaiselle luokseen.

Aamiaisen kuluessa lupasi hän päästää heidät pois saarelta
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän pyysi heitä
päivällisellekin, koska Krantz osasi olla hänelle hyvin mieliksi.
Kun he myöhemmin polttelivat sikarejaan, uskalsi Krantz, huomattuaan
komentajan olevan puhetuulella, kysyä häneltä, miksi hän niin
välttämättä oli halunnut saada todistuksen kapteenin kuolemasta.
Komentaja vastasi Filipin suureksi hämmästykseksi, että Amine oli
luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, jos hän vain voi näyttää
sellaisen todistuksen.

"Mahdotonta!" huudahti Filip hypäten seisoalleen.

"Mahdotontako, herra? Mutta miksi?" kysyi komentaja hämmästyneenä
sivellen viiksiään vihaisesti.

"Minäkin olen melkein taipuvainen yhtymään toverini mielipiteeseen",
sanoi Krantz huomattuaan Filipin ajattelemattomuuden seuraukset, "ja
olisittepa tekin vain, herra komentaja, nähnyt, miten äärettömästi
tuo nainen piti miehestään, olisitte tekin ollut aivan samaa mieltä
kanssamme, mutta naiset ovat nyt kerran naisia eivätkä he milloinkaan
ole voineet vastustaa sotilaita. Voimme ehkä senvuoksi antaa hänelle
anteeksi. Maljanne, toivotan teille onnea!"

"Aion juuri sanoa samaa", lisäsi Filip huomattuaan Krantzin
tarkoituksen. "En voi muuta kuin antaa hänelle anteeksi, komentaja,
semminkin kun vertaan teitä hänen mieheensä."

Leppyen tästä imartelusta vastasi komentaja: "Niin, sanotaankinhan,
että meillä sotilailla on onnea naisten joukossa. Hyvät herrat,
juokaamme hänen onnekseen. Eläköön kaunis Amine Vanderdecken!"

"Niin, eläköön hän!" huudahti Krantzkin kohottaen lasinsa.

"Kauniin Amine Vanderdeckenin malja!" toisti Filipkin. "Mutta, herra
komentaja, ettekö pelkää hänen oloaan Goassa, jossa on niin paljon
kaikenlaisia vaaroja naisille?"

"En ollenkaan, sillä olen varma, että hän rakastaa minua; niin, jos
puhun totta, hän jumaloi minua vallan."

"Valehtelette!" huudahti Filip.

"Kuinka, herra, puhutteko minulle?" huusi komentaja tarttuen pöydällä
olevaan miekkaansa.

"En", vastasi Filip koettaen tyyntyä. "Muistelen vain miten usein
kuulin hänen vannovan, ettei hän milloinkaan katsahdakaan muihin
miehiin kuin omaan Filipiinsä."

"Siinäkö kaikki?" huudahti komentaja. "Rakas ystäväni, ette tunne
naisia ollenkaan."

"Ei hän niistä erikoisesti väittäkään", vastasi Krantz kumartuen
komentajaan päin ja kuiskaten hiljaa: "Hän on aina tuollainen, kun
tulee puhe naisista. Naimisissa ollessaan tuli hän julmasti petetyksi
ja senvuoksi vihaa hän nyt koko sukua."

"Meidän pitää siinä tapauksessa antaa hänelle anteeksi", vastasi
pieni upseeri. "Vaihtakaamme puheenaihetta."

Kun he jälleen tulivat omaan huoneeseensa, pyysi Krantz Filipiä
hillitsemään tunteensa, ettei heitä suljettaisi uudestaan vankilaan.

"Voiko olla mahdollista, että hän on ollut niin petollinen?" huudahti
Filip surullisesti. "Voisin melkein uskoa sen todeksi, kun ajattelen,
miten innokkaasti komentaja halusi tuota paperia."

Krantz rauhoitti nyt Filipiä sillä, että Amine tietysti oli suostunut
komentajan ehdotukseen päästäkseen pois, ja Filip rauhoittuikin.
Myöhemmin uskotteli hän komentajalle, että Filip on hyvin hienoa
hollantilaista sukua, ja vannoi, että hänellä on mahtavia omaisia
Portugalissakin. Tämän keskustelun jälkeen huomattiin portugalilaisen
komentajan suuresti muuttuvan, sillä hän kunnioitti äärettömästi
aateluutta. Hän toivoi nähtävästi saavuttavansa joitakin etuja
vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.

Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen, kun he kaikki kolme
istuivat pöydässä, tuli korpraali huoneeseen, tervehti komentajaa
ja ilmoitti hänelle, että muudan hollantilainen matruusi oli tullut
linnoitukseen. Hän sanoi halunneensa vain kysyä, pitääkö hänen tuoda
mies komentajan puheille. Kuultuaan tämän ilmoituksen kalpenivat
Filip ja Krantz. He tunsivat jonkun onnettomuuden olevan tulossa,
mutta ei kumpainenkaan sanonut mitään. Komentaja käski korpraalin
tuoda matruusin sisään ja parin minuutin kuluttua ilmestyi huoneeseen
heidän katkerin vihollisensa Schriften. Huomattuaan Filipin ja
Krantzin istuvan pöydässä huudahti hän heti: "Ah, kapteeni Filip
Vanderdecken ja hyvä ystäväni, herra Krantz, Utrechtin ensimmäinen
perämies, miten iloinen olenkaan tapaamisestamme!"

"Kapteeni Filip Vanderdeckenkö?" huudahti komentaja hypäten
seisoalleen. "Peijakas, onko minua sittenkin vedetty nenästä?" Hän
keskeytti hengittäen kiivaasti, mutta hänen otsasuonensa paisuivat
kuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan. Hän voi kuitenkin jatkaa
tyynemmin hetkisen kuluttua: "Hyvä herra, kiitän teitä, mutta nyt on
minun vuoroni. Korpraali, tuokaa heti sotilaita tänne!"

Filip ja Krantz huomasivat, ettei kieltäminen auttaisi mitään.
Filip pani käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta Krantz huomautti:
"Ajateltuanne hieman asiaa, herra, huomaatte vihanne aiheettomaksi."

"Aiheettomaksiko?" toisti komentaja nauraen ivallisesti. "Olette
pettänyt minua, mutta nyt olette joutuneet vangiksi omaan verkkoonne.
Minulla on allekirjoittamanne paperi hallussani enkä aio jättää
sitä käyttämättä. Olette kuollut, kapteeni, minulla on teidän
itsenne antama todistus siitä ja vaimonne uskoo varmasti mielellään
ilmoituksen."

"Hän on pettänyt teidät, komentaja, vapautuakseen vallastanne, siinä
kaikki", vastasi Filip. "Hän ei huolisi noin mitättömästä ja laihasta
kääpiöstä, vaikka hän olisikin vapaa kuin tuuli."

"Jatkakaa vain, kohta on minun vuoroni. Korpraali, sulkekaa nämä
miehet vankilaan ja asettakaa vahti ovelle. Viekää heidät pois.
Jalosukuinen herra, ehkä voivat Hollannissa ja Espanjassa olevat
vaikutusvaltaiset ystävänne vapauttaa teidät sieltä."

Sotamiehet veivät Filipin ja Krantzin mukanaan kummastellen suuresti
kohtelun muutosta. Schriften seurasi heitä ja heidän kulkiessaan
portaita vallien yli vankilaan riistäytyi Krantz raivoissaan irti
vartijoittensa käsistä ja potkaisi Schrifteniä niin voimakkaasti,
että tämä pyörähti ympäri monta kertaa jääden lopulta suulleen
makaamaan.

"Olipa se kunnollinen potku, hi, hi", sanoi Schriften päästyään
jälleen jaloilleen ja katsoen hymyillen Krantziin.

Sotamiesten joukossa oli muudan, joka ymmärtäväisesti nyökäytti
heille heidän laskeutuessaan vankilaan. Pedro ei ollut unhottanut
hyväntekijöitään ja vangitut tiesivät nyt saaneensa hänestä sellaisen
liittolaisen, joka koettaisi kaikkensa auttaakseen heitä. Hänen
ystävyytensä lohdutti heitä ja oli kuin auringon säde, joka antoi
heille toivoa ja rohkeutta heidän kuunnellessaan raskaan avaimen
kiertymistä lukossa, kun heidät vielä kerran suljettiin kolkkoon
vankilaan.



XXXII.


"Nyt ovat siis kaikki yrityksemme menneet myttyyn", sanoi Filip
alakuloisesti. "Voimmeko mitenkään enää pelastua tuo pienen tyrannin
kynsistä?"

"Kyllä jossakin sopivassa tilaisuudessa", vastasi Krantz. "Myönnän,
että mahdollisuudet näyttävät nyt tällä haavaa melko huonoilta, mutta
toivokaamme parasta. Minulla on muudan suunnitelma, joka ehkä voi
onnistua sittenkuin tuon pienen miehen viha on haihtunut."

"Millainen sitten?"

"Vaikka hän rakastaakin vaimoanne äärettömästi, rakastaa hän
kuitenkin enemmän kilisevää kultaa. Koska tiedämme, mihin koko aarre
on piilotettu, luulen hänen vapauttavan meidät, jos luovutamme sen
hänelle."

"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Filip. "Kirottu olkoon
tuo Schriften-roisto! Kuten sanoitte, ei hän varmaankaan ole peräisin
tästä maailmasta. Hän on vainonnut minua koko elämäni ajan eikä hän
näytä toimivan omasta aloitteestaan."

Tyynnyttyään hieman käski komentaja tuoda Schriftenin jälleen
luokseen kuulustellakseen häntä tarkemmin, mutta häntä ei löydetty
mistään, vaikka kaikki paikat pengottiin nurin. Portilla oleva vahti
vannoi, ettei Schriften ollut mennyt sen kautta, jolloin toimitettiin
uusi etsiminen, mutta turhaan.

"Onko hän mahdollisesti joutunut muiden vankien joukkoon?" ajatteli
komentaja. "Minusta tuntuu se mahdottomalta, mutta voinhan kuitenkin
katsoa."

Hän laskeutui portaita vankilaan, katsoi sinne ja aikoi juuri
perääntyä, kun Krantz sanoi haluavansa puhutella häntä. Komentaja
suostui kuuntelemaan ja Krantz ilmoitti tietävänsä tärkeän
salaisuuden, jonka hän suostuu kertomaan, jos heidät vapautetaan ja
huoneet annetaan heille takaisin.

Komentaja ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta suostui
vihdoin Krantzin pyyntöön. Filip meni huoneeseensa, mutta Krantz
seurasi komentajaa tämän työhuoneeseen. Komentaja oli niin ymmällä,
että hän oli hyvin naurettavan näköinen; hän ei ollut selvillä,
puhutteliko hän laivan ensimmäistä perämiestä vai jotakin muuta,
oliko hän loukannut aatelismiestä vai oliko tavallinen matruusi
vetänyt häntä nenästä. Hän istuutui sohvaansa ja Krantz kertoi
hänelle seuraavaa:

"Olemme salanneet teiltä osan totuudesta, herra komentaja.
Tullessamme tänne emme ilmaisseet teille oikeaa asemaamme, koska emme
tienneet, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Myöhemmin kerroin teille
ystäväni arvon ja aseman. Nyt aion ilmoittaa peittelemättä, miten
hänen laivansa joutui haaksirikkoon." Hän kertoi nyt komentajalle
pitkän jutun sanoen laivan joutuneen perikatoon senvuoksi, että
laivassa oli ollut suuri rahasumma, joka oli määrätty vietäväksi
Goaan muutamalle kirkolle. Tuo rahasumma oli kuulunut eräälle
Amsterdamista kotoisin olevalle koronkiskurille, jonka haamu
oli vahtinut sitä alituisesti. Hänen poikansa oli lahjoittanut
testamentissaan nuo rahat kirkolle. Katolilainen piispa oli sitten
määrännyt nuo varat Goan kirkoille, ja ne oli senvuoksi viety
Filipin laivaan luovutettavaksi ensimmäiselle portugalilaiselle
viranomaiselle siellä. Hän uskotteli vielä komentajalle, että
Schriften oli tuo hänen mainitsemansa haamu, ilmoittaen lopuksi, että
Filip oli haaksirikon jälkeen piilottanut aarteen tuohon pieneen
saareen, jonne he olivat pelastuneet.

"Kummallista, hyvin kummallista! Tuohon saareen on siis piilotettu
melkoinen rahasumma?"

"Niin on."

"Haamu on luullakseni luopunut aarteestaan, koska hän tuli tänne."

"Tietysti."

"Miksi luulette hänen tehneen niin?"

"Otaksuttavasti senvuoksi, että hän halusi ilmaista aikeensa ja
kehoittaa Filipiä hakemaan aarteen pois, mutta kuten muistanette, ei
hän voinut toimittaa asiaansa."

"Aivan niin, mutta tehän sanoitte ystäväänne Vanderdeckeniksi."

"Hän käyttää sitä nimeä matkoillaan."

"Aminellakin on sama sukunimi."

"On kyllä. Filip tutustui häneen Hyväntoivonniemellä ja otti hänet
mukaansa."

"Amine on siis hänen vaimonsa."

"Siihen kysymykseen en voi vastata. Tiedän vain, että Filip kohtelee
häntä kuin vaimoaan."

"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän,
minne se on piilotettu."

"Niin."

"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä
tapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä
huomenna?"

"Kyllä, herra komentaja", vastasi Krantz, nousi, toivotti
komentajalle hyvää yötä ja poistui.

"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen", mumisi komentaja
itsekseen. "Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla,
jos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi
kutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos
päästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle
aarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta
naisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän
paperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista
molemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin?
Anastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden
tarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista
minut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi
tukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin
Aminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni
molemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen
haltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin."

Hän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta
menettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: "Paitsi heistä pitää
minun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen
etsimisessä. Silloin -- kuka siellä taasen on? Pedroko?"

"Niin, herra komentaja."

"Oletko jo ollut täällä kauankin?"

"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän
huutavan."

"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa." Pedro meni, mutta hän
oli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko
yksinpuhelun.

XXXIII.

Oli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli,
purjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa
kukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu,
sinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja
se oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea,
jonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu,
olivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka
oli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle
sen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen
pääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita.
Ne olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia,
lehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.

"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto", sanoi kapteeni viitaten
erääseen suureen rakennukseen.

Laiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin
kohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden
rakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja
suurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.

"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa", sanoi kapteeni
viitaten muutamaan komeaan rakennukseen. "Tuossa kirkossa säilytetään
kuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä
levittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin."

"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä", vastasi Amine. "Mutta
mikä rakennus tuolta näkyy?"

"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen."

"Suurenmoista kerrassaan!" huomautti Amine.

"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla
on paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän
Katarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on
kirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?"

"Kyllä."

"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."

Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi
hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen
värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.

Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle.
Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka
jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin
luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut
hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka
isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet
eräältä leskeltä.

Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra
di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat
ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne
hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla
olevaa kirkkoa sanotaan.

"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan
hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne
kuuntelemaan."

"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"

"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.

Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo
poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa
huoneeseen.

"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"

Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi
hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti
aikeessaan.



XXXIV.


Amine oli juuri palannut kotiin iltapäiväkävelyltään. Hän oli
ostellut kaikenlaista pientä basaarista ja kantanut ostoksensa kotiin
viittansa alla. "Olen siis vihdoinkin kotona, Jumalalle kiitos,
eikä minua täällä kukaan vakoile", huudahti hän istuutuen sohvalle.
"Filip, missä oletkaan?" jatkoi hän. "Nyt minulla on hallussani
sellainen keino, että saan sen pian tietää."

Lesken poika pieni Pedro tuli nyt huoneeseen, juoksi Aminen luokse ja
suuteli häntä. "Sano minulle, Pedro, missä äitisi on?" kysyi Amine.

"Hän on mennyt vieraisille ystäviensä luokse ja me olemme aivan
kahden koko talossa. Saanko olla luonasi?"

"Kyllä, poikaseni. Sano minulle nyt, voitko säilyttää salaisuuden."

"Kyllä, kerro se vain minulle."

"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavaa, mutta aion tehdä jotakin.
Olen keksinyt erään leikin ja sinä saat katsella jotakin kädessäsi."

"Ah, näytä se minulle heti!"

"Jos vain lupaat, ettet kerro siitä kenellekään."

"Vannon pyhän neitsyen nimessä, että vaikenen."

"No, siinä tapauksessa näytän sen sinulle."

Hän sytytti tulen lattialla olevaan pataan, kirjoitti musteella
muutamia kirjaimia paperikaistaleelle ja alkoi sitten juosta padan
ympäri mumisten sanoja, joita hänen nuori apulaisensa ei ymmärtänyt.
Pysähdyttyään heitti hän suitsutusaineita ja korianderin siemeniä
pataan, josta alkoi kohota voimakasta hyvältä tuoksuavaa savua, ja
käski Pedron istuutua pienelle jakkaralle ottaen pojan oikean käden
omaansa. Piirrettyään pojan käteen nelikulmion ja sen kummallekin
puolelle muutamia kirjaimia kaasi hän kämmenelle hieman mustetta
niin, että siihen muodostui musta puolen kruunun suuruinen kuvastin.

"Nyt on kaikki kunnossa", sanoi Amine. "Katso nyt, mitä näet
musteessa.",

"Omat kasvoni."

Amine heitti enemmän suitsutusaineita pataan, kunnes huone oli aivan
täynnä savua, ja alkoi laulaa:

"Turshoon, Turshoon, tule alas! Kaikki noiden nimien palvelijat,
tulkaa tänne! Vetäkää huntu syrjään ja antakaa oikeita vastauksia."

Kirjoittamansa suikaleet oli hän leikellyt palasiksi saksilla. Hän
otti nyt tuollaisen palasen heittäen sen pataan päästämättä pojan
kättä irti.

"Sano minulle, Pedro, mitä nyt näet."

"Näen erään miehen kulkevan ohi", vastasi Pedro peloissaan.

"Älä pelkää, Pedro, näet vielä enemmänkin. Onko hän mennyt jo
kokonaan ohi?"

"On."

Amine mumisi muutamia käsittämättömiä sanoja ja heitti viimeisetkin
paperikappaleet pataan. "Sano nyt, Pedro: 'Filip Vanderdecken, tule
esille!'"

"Filip Vanderdecken, tule esille!" toisti poika vapisten.

"Kerro minulle nyt, mitä näet, mutta puhu totta", sanoi Amine
levotonna.

"Näen erään miehen makaavan valkoisella hiekalla. En pidä tästä
leikistä ollenkaan."

"Älä pelkää, Pedro, saat namusia aivan heti. Näetkö, miten mies on
puettu?"

"Hänellä on yllään lyhyt jakku ja valkoiset housut. Hän katselee
ympärilleen ja ottaa poveltaan jotakin, jota hän suutelee."

"Ah, hän elää siis! Kiitän sinua, Jumala! Näetkö vielä muutakin,
poikaseni?"

"Hän nousee seisoalleen ja... En pidä tästä leikistä. Minua
peloittaa."

"Älä viitsi olla peloissasi."

"Mutta minä olen. En uskalla enää", sanoi Pedro polvistuen. "Ole nyt
niin kiltti ja anna minun mennä."

Pedro oli kääntänyt kätensä ja kaatanut musteen maahan. Lumous
oli nyt haihtunut, eikä Amine voinut saada tietää enempää. Hän
koetti tyynnyttää poikaa lahjoilla, vaati häneltä vielä kerran
vaitiololupauksen ja päätti vasta sitten jatkaa tiedustelujaan, kun
poika tyyntyy ja on valmis jatkamaan leikkiä.

"Mutta Filip elää! Rakas äiti, kiitän sinua!"

Eräänä iltapäivänä, kun leski oli ulkona, tuli Pedro huoneeseen ja
kysyi Aminelta: "Emmekö rupea jälleen leikkimään tuota leikkiä?"

Amine, joka paloi halusta saada tietää enemmän, tuli iloiseksi
ja laittoi pian kaikki kuntoon. Huone tuli vielä kerran täyteen
hyvänhajuista savua, hän toisti vielä kerran manauksensa,
salaperäinen kuvastin oli valmiina Pedron kädessä ja Pedro oli
juuri ennättänyt huutaa: "Filip Vanderdecken, tule esille!" kun ovi
murrettiin auki ja isä Mathias, leski ja muutamia muita henkilöitä
tuli huoneeseen. Amine nousi äkkiä ja Pedro huudahti juosten äitinsä
turviin.

"En siis erehtynyt Terneusessakaan!" huudahti isä Mathias katsoen
Amineen vihaisesti. "Kirottu noita, olette nyt paljastettu!"

Amine katsoi halveksivasti häneen ja vastasi tyynesti: "En tunnusta
uskoanne, tiedätte kai sen? Kuunteleminen näyttää kuuluvan uskontonne
määräyksiin. Olen omassa huoneessani. Tämä ei ole ensimmäinen kerta,
kun minun pitää pyytää teitä poistumaan luotani. Teen sen nytkin ja
rukoilen samalla muitakin lähtemään."

"Ottakaa ensin kaikki nämä loihtimisvälineet talteen", sanoi isä
Mathias seuralaisilleen. Pata ja Aminen käyttämät muutkin esineet
koottiin, minkä jälkeen tuo hurjapäinen pappi ja muut poistuivat
huoneesta jättäen Aminen yksikseen.

Hän aavisti olevansa hukassa, sillä hän tiesi katolilaisten luulevan
noituutta mitä kauheimmaksi synniksi, ja hänet oli tavattu sitä
harjoittamasta. "No niin", ajatteli hän, "kohtaloni on nyt kerran
sellainen ja minä voin uhmata kaikista pahimpaakin."

Aminen yllättäminen oli käynyt seuraavasti: Pieni Pedro oli
unhottanut lupauksensa ja kertonut äidilleen Aminen kanssa
leikkimästään leikistä. Äiti taasen oli peloissaan uskoutunut isä
Mathiakselle, ja isä oli päättänyt yllättää Aminen.

Puoli tuntia myöhemmin tuli pari mustiin viittoihin pukeutunutta
miestä Aminen huoneeseen pyytäen Aminea mukaansa. Amine ei
vastustellut, he kulkivat torin poikki, suuren rakennuksen portti
aukeni ja miehet käskivät Aminen mennä siitä sisälle taloon. Muutamia
minuutteja myöhemmin suljettiin Amine inkvisitionin vankilaan.



XXXV.


Ennenkuin jatkamme kertomustamme tahdomme hieman selittää
lukijoillemme inkvisitionin luonnetta, juhlamenoja ja muita toimia,
jotka ovat samanlaisia kaikkialla, niin Goassa kuin muuallakin.

Santa Casa eli Goan inkvisitioni on muutaman suuren torin, Terra di
Sabaion, varrella. Se on mahtava kivirakennus, jonka julkisivussa
on kolme porttia. Niistä on keskimmäinen suurempi kuin muut ja
siitä mennään oikeussaliin. Molemmat sivuovet johtavat tilaviin ja
kauniihin yksityisasuntoihin, jotka on laitettu kuntoon tuomareille
ja muille inkvisitionin virkamiehille.

Noiden asuntojen takana ovat inkvisitionin vankikopit. Ne ovat
kahden pitkän käytävän molemmilla puolilla, ne on varustettu
kaksinkertaisilla ovilla ja kunkin sellaisen lattiapinta-ala on noin
kymmenen neliöjalkaa. Tuollaisia koppeja on siellä melkein parisataa.
Toiset niistä ovat siinä suhteessa toisia paremmat, että niihin
pääsee valoa ja raitista ilmaa, kun taasen toiset ovat aivan pimeitä.
Vahdit kulkevat alituisesti käytävissä, joihin kuuluu pieninkin
risahdus kopeista. Vangit saavat hyvää ruokaa ja lääkkeitä, jos he
ovat niiden tarpeessa, mutta papit eivät saa antaa heille uskonnon
lohdutusta ja jos he kuolevat, haudataan heidät juhlallisuuksitta.

Suurinkvisiittori ja hänen apulaisensa tuomitsevat syytetyn.
Inkvisitionin ystävät auttavat taasen heitä vakoillen ihmisiä ja
syyttäen sellaisia, jotka joko puheissaan tahi teoissaan häpäisevät
pyhää kirkkoa. Ei kukaan uskalla vastustaa inkvisitionin käskyjä;
jos sellaista joskus tapahtuu, nousee koko kansa tukemaan noita
määräyksiä. Tuohon vankilaan joutuneiden ei sallita seurustella
toistensa kanssa eikä heidän anneta puhuakaan. Sellaiset, jotka
valittavat tahi rukoilevat ääneen heitä ympäröivässä kauheassa
pimeydessä, saavat selkäänsä, kunnes he oppivat olemaan hiljaa.
Ainoastaan kidutettujen valitushuudot kaikuvat käytävissä säikäyttäen
kaikkia muita, joita odottaa sama kohtalo.

Inkvisitionista luullaan, että se tuomitsee oikeudenmukaisesti, ja
tarvitaan seitsemän todistajaa, ennenkuin joku voidaan julistaa
syylliseksi, mutta kun ei todistajia milloinkaan kuulustella yhdessä
syytetyn kanssa ja kun syytettyjä usein kidutetaan, ei tarvittavien
todistusten hankkiminen tuota syyttäjälle suurtakaan vaivaa. Usea on
menettänyt henkensä senvuoksi, että joku todistaja on vannonut väärin
pelastaakseen henkensä. Inkvisitionin käsittelemät päärikokset ovat:
noituus, vääräoppisuus ja Jumalan pilkkaaminen.

Tulos riippuu suuresti siitä, paljonko syytetty omistaa, koska koko
hänen omaisuutensa joutuu inkvisitionille, kun hänet tuomitaan.
Heille annetaan kultaisia lupauksia vapaudesta, jos he tunnustavat
heti, mutta jos he vastustavat, uhataan heitä kidutuksella. Pahinta
on kuitenkin, että heidän on pakko aina syyttää toisia, jotka ovat
muka osallisia heidän rikoksiinsa, eikä noita lupauksia vapaudesta
juuri milloinkaan täytetä.

Goassa on noituudesta syytettyjen lukumäärä tavallisesti paljon
suurempi kuin muualla, mikä johtuu siitä, että hindujen juhlamenoissa
on niin paljon mitä ajattelemattominta taikauskoa. Hindut ja muista
maista kotoisin olevat orjat kääntyvät usein kristinuskoon tehdäkseen
isännilleen mieliksi, mutta jos heidät vain ennätetään kastaa,
tuomitaan heidät armotta poltettaviksi, jos heidät myöhemmin voidaan
todistaa syyllisiksi johonkin rikokseen. Mutta ellei heitä ole
kastettu, pääsevät he asiasta joko selkäsaunalla tai vankeudella tahi
lähetetään heidät kaleereille. Ainoastaan siitä syystä kieltäytyvät
useat kääntymästä kristinuskoon.

Olemme nyt kertoneet sen verran kuin lukijan tarvitsee tietää
edeltäpäin. Loput hän kyllä käsittää kertomuksen kulusta.



XXXVI.


Sittenkuin Amine oli viettänyt muutamia tunteja kopissaan, tuli
sinne pari vartijaa. Puhumatta hänelle sanaakaan aukaisivat he
hänen silkinhienon tukkansa leikaten sen poikki juurta myöten.
Halveksivasti hymyillen ja vastustelematta salli Amine sen tapahtua.
Toimitettuaan tehtävänsä miehet poistuivat.

Seuraavana päivänä tulivat vartijat uudestaan, käskivät hänen riisua
kengät jaloistaan ja seurata heitä. Amine katsoi heihin ja he
katsoivat häneen. "Ellette seuraa meitä vastustelematta, on meidän
pakko...", sanoi toinen säälien Aminen kauneutta ja nuoruutta. Amine
totteli kehoitusta ja meni heidän mukanaan tuomiosaliin, jossa olivat
ainoastaan suurinkvisiittori ja sihteeri.

Katsottuaan häneen muutamia minuutteja alkoi sihteeri kuulustella
häntä kysyen häneltä monta kertaa, oliko hänellä paljonkin rahaa.

"Miksi he haluavat saada sen tietää?" ajatteli Amine. "Elleivät he
tahdo muuta, saavat he ottaa ne mielellään. Mitähän he aikovat tehdä
minulle? No niin, sen saan kyllä tietää parin päivän kuluttua."
Hän erehtyi kumminkin suuresti. Olisi ehkä voinut kulua vuosiakin
asian kehittymättä sen pitemmälle, ellei neljän kuukauden kuluttua
hänen vangitsemisestaan olisi pantu toimeen suurta roviollapolttoa.
He olivat vielä muutamien uhrien tarpeessa, että juhlallisuudesta
tulisi oikein vaikuttava, ja senvuoksi kului kuukausi sietämättömässä
tuskassa ja jännityksessä, ennenkuin Amine jälleen vietiin tuomarien
eteen.

Häneltä kysyttiin jälleen, haluaako hän tunnustaa.

"Olenhan sanonut teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään
tunnustettavaa. Menetelkää kanssani miten ikinä vain haluatte, mutta
tehkää se pian", vastasi hän kiivaasti.

"Kidutus taivuttaa teidät kyllä tunnustamaan."

"Voittehan koettaa sitäkin, julma mies", sanoi hän tyynesti, "ja jos
voitte pakottaa minut puhumaan, saatte sanoa minua kurjaksi raukaksi.
Olen vain nainen, mutta uhmaan teitä sittenkin."

Hänen tuomarinsa olivat kuulleet harvoin tuollaisia sanoja ja
katselleet sellaisesta päättäväisyydestä leimuavia kasvoja. Kidutusta
ei käytetty kuitenkaan milloinkaan, ennenkuin syytös luettiin julki
ja siihen vastattiin.

"Sittenpähän nähdään", sanoi tuomari. "Viekää pois hänet!"

Amine vietiin takaisin koppiinsa. Isä Mathias oli kuukauden kuluessa
neuvotellut usein suurinkvisiittorin kanssa. Vaikka hän vihoissaan
olikin syyttänyt Aminea ja hankkinut tarvittavat todistajat, oli hän
kumminkin peloissaan ja levoton. Hänen pitkäaikainen olonsa Aminen
luona, Aminen jatkuva hyväntahtoisuus häntä kohtaan aina tuohon
onnettomaan yöhön asti, jolloin hän oli vakoillut Aminea, hänen
tietonsa, ettei Amine ollut vielä kääntynytkään, Aminen reippaus
ja rohkeus, niin, hänen nuoruutensa ja kauneutensa, kaikki nuo
seikat puhuivat ehdottomasti hänen edukseen. Isän ainoa päämäärä
oli nyt saada Amine tunnustamaan menetelleensä väärin, kääntää
hänet kristinuskoon ja pelastaa hänet. Tässä tarkoituksessa oli hän
pyytänyt ja saanut pyhältä säädyltä luvan käydä katsomassa Aminea
vankilassa. Kolme päivää toisen kuulustelun jälkeen tuli isä Mathias
hänen luokseen koppiin. "Lapseni, lapseni!" huudahti hän suruissaan.

"No mutta, isä, miten julkenette tulla luokseni? Tehän itse
toimititte minut tänne. Poistukaa heti täältä!"

"Syytöksenne on kyllä tosi, mutta nyt haluan pelastaa teidät täältä,
jos vain annatte minulle luvan."

"Seuraan teitä hyvin mielelläni, isä."

"Ei, ei, meidän pitää keskustella ensin hieman. Ihmiset eivät pääse
tästä vankilasta vapaiksi niinkään helposti."

"Sanokaa sitten minulle sanottavanne ja neuvokaa minua."

"Niin aion tehdäkin."

"Odottakaahan sentään hieman. Vastatkaa minulle ensin sielunne
autuuden nimessä, oletteko kuullut mitään Filipistä?"

"Olen kyllä. Hän voi hyvin."

"Missä hän on?"

"Hän tulee pian tänne."

"Jumalalle olkoon kiitos! Saanko puhutella häntä?"

"Se on kokonaan teidän omassa vallassanne."

"Minunko? Ilmoittakaa minulle, mitä minun pitää tehdä."

"Teidän pitää tunnustaa syntinne ja rikoksenne."

"Millaiset syntini ja rikokseni?"

"Ettekö ole manannut henkiä avuksenne?"

Amine ei vastannut.

"Vastatkaa minulle, tunnustatteko vai ettekö?"

"En voi tunnustaa tehneeni mitään luvatonta."

"Kieltämisenne ei hyödytä teitä ollenkaan. Minä ja useat muut
satuimme näkemään tekonne. Tiedättekö, millainen rangaistus teitä
odottaa, ellette tunnusta ja rupea kirkkomme jäseneksi?"

"Miksi minua pakotetaan väkivallalla kääntymään uskoonne?
Rankaisetteko kaikkia, jotka eivät usko niinkuin te?"

"Emme. Ellette olisi jo suostunut kastettavaksi ei teitä tahdottaisi
siihen pakottaakaan, mutta kun teidät kerran on kastettu, on teidän
pakko ruveta kirkkomme jäseneksi, sillä muuten luullaan teitä
harhaoppiseksi."

"Silloin en tiennyt mitään kasteen merkityksestä."

"Ehkä, mutta te suostuitte siihen kuitenkin."

"Niin teinkin. Mutta millaisen rangaistuksen saan, ellen nyt suostu?"

"Teidät poltetaan roviolla eikä mikään voi teitä pelastaa.
Kuulkaahan nyt, Amine Vanderdecken, kun teidät ensi kerran viedään
kuulusteltavaksi, pitää teidän tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi ja
rukoilla, että teidät otetaan kirkon jäseneksi. Silloin pelastutte ja
--"

"Mitä?"

"Saatte palata Filipinne luokse."

"Filipinkö? Kiusaatte minua todellakin kovasti. Mutta, isä, jos
tunnustan tehneeni väärin silloin, kun tiedän tehneeni oikein,
niin..."

"Ettekö siis tunnekaan olevanne syyllinen?"

"En. Kutsuin vain äitini avukseni ja hän neuvoi minua unessa.
Auttaisiko äiti lastaan tekemään mitään luvatonta?"

"Nuo neuvot antoi teille varmasti joku pahahenki eikä äitinne."

"Erehdytte. Nyt vaaditte minua jälleen sanomaan sellaista, jota en
usko."

"Uskoko? Älkää olko niin itsepäinen, Amine."

"En minä ole itsepäinen, isä. Olettehan tarjonnut minulle jotakin
hyvin arvokasta, olette luvannut minun jälleen lähteä mieheni luokse.
Mutta voinko alentua valehtelemaan? En, vaikka elämäni ja vapauteni
olisivatkin kysymyksessä, en Filipinkään tähden!"

"Amine, jos tunnustatte rikoksenne, ennenkuin teitä syytetään,
voitatte paljon, mutta syytöksen jälkeen ei se hyödytä teitä
ollenkaan."

"En tunnusta ennen enkä jälkeenkään, hyvä isä. Tehtyä ei saada enää
tekemättömäksi, mutta se ei ole mikään rikos minun eikä meikäläisten
silmissä. Teikäläisistä voi se ehkä näyttää sellaiselta, mutta
minähän en kuulukaan joukkoonne."

"Muistakaa myös, että miehennekin voi joutua vaaraan, koska hän on
mennyt naimisiin velhon kanssa. Älkää unhottako sitä. Huomenna tulen
jälleen luoksenne."

"Olen hyvin murheellinen", vastasi Amine. "Poistukaa nyt luotani,
isä, niin teette minulle palveluksen."

Isä Mathias poistui kopista ollen hyvin tyytyväinen Aminen viimeisiin
sanoihin. Mahdollisuus, että Filipkin joutuu vaaraan, tuntui
vaikuttavan Amineen.

Amine heittäytyi kopin nurkassa olevalle vuoteelleen kätkien kasvonsa
käsiinsä.

"Elävänä poltettavaksi!" huudahti hän hetkisen kuluttua nousten
istualleen ja sivellen kädellään otsaansa. "Sellaisiako nuo kristityt
sitten ovatkin? Sellaisenko hirveän kuoleman Schriften minulle
ennustikin? Se toteutuukin varmasti, sillä kohtaloni on sellainen
enkä voi pelastua. Jos tunnustan, tunnustan samalla, että Filip on
mennyt naimisiin noidan kanssa ja häntäkin rangaistaan silloin. Se ei
saa milloinkaan tapahtua, polttamista on hirveä ajatellakaan, mutta
tuskat eivät kestä pitkää aikaa. Isieni jumalat, antakaa minulle
voimia kestämään noiden pahojen ihmisten syytökset ja auttakaa minua
rakkaan Filipini vuoksi!"

Seuraavana iltana tuli isä Mathias jälleen koppiin. Hän tapasi Aminen
tyytyväisenä ja päättäväisenä, mutta Amine kieltäytyi kuuntelemasta
hänen neuvojaan ja noudattamasta hänen kehoituksiaan. Papin viimeinen
huomautus, että Filipkin voi joutua vaaraan, jos hänet vain
todistetaan syylliseksi noituuteen, oli terästänyt hänen luontonsa ja
hän oli päättänyt, etteivät kidutukset eikä rovio voi pakottaa häntä
tunnustamaan. Pappi poistui alakuloisena kopista. Hän tunsi olevansa
onneton ajatellessaan, että Aminen pitää kuolla niin hirveä kuolema,
hän syytti itseään hätäilemisestään toivoen lopulta, ettei hän olisi
nähnytkään Aminea, jonka vakaumusta ja rohkeutta hän tahtomattaankin
ihaili. Hän ajatteli Filipiäkin, joka oli kohdellut häntä niin
ystävällisesti, eikä hän ymmärtänyt, miten hän uskaltaisi mennä
puhuttelemaan häntä. Mitä hän vastaisikaan, kun Filip kysyy vaimoaan?

Parin viikon kuluttua vietiin Amine tuomarien eteen ja hänelle
tehtiin nuo samat kysymykset kuin ennenkin. Kun hän vastasi niihin
kieltävästi, luettiin häntä vastaan tehdyt syytökset julki. Isä
Mathias oli ilmiantanut hänet siitä, että hän oli harjoittanut
noituutta, ja Pedron ja muiden näkijäin todistukset vahvistivat
hänen ilmiantonsa. Innoissaan oli isä Mathias vielä lisännyt,
että hän Terneusessakin oli huomannut Aminen tekevän samaa, ja
kertonut, että Amine kovassa myrskyssä, jolloin kaikki oli näyttänyt
perikatoon tuomitulta, oli yksinään pysynyt tyynenä ja rohkeana ja
sanonut kapteenille, että he pelastuisivat, mikä ainoastaan voi olla
mahdollista pahojen voimien hänelle suoman ennustuslahjan avulla.
Aminelta kysyttiin, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen.

"Miten tuollaisia syytöksiä vastaan voidaan puolustautua?" vastasi
hän. "Ajatelkaa nyt tuota viimeistäkin. Koska en ollut sellainen
raukka kuin kristityt, syytetään minua noituudesta. Tuo vanha
houkkio! Mutta minä paljastan hänet. Sanokaa minulle, onko sellainen
henkilö kanssarikollinen ja yhtä syyllinen, joka tietää noituutta
harjoitettavan, mutta salaa sen sallien sen tapahtua?"

"On", vastasi tuomari odottaen jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.

"Silloin annan ilmi..." Amine aikoi ilmoittaa, että isä Seysen
ja isä Mathias tunsivat Filipin tehtävän kieltämättä sitä, mutta
huomattuaan, että Filip siten joutuisi pulaan, keskeytti hän puheensa.

"Kenen aioitte antaa ilmi?"

"En ketään", vastasi Amine taivuttaen päänsä.

"Ilmaiskaa hänet, nainen!"

Amine ei vastannut.

"Kiduttaminen avaa kyllä suunne."

"Ei milloinkaan, kiduttakaa minut kuoliaaksi, jos vain haluatte.
Kuolen mieluummin siten kuin roviolla."

Tuomari ja sihteeri neuvottelivat hetkisen. Varmoina siitä, että
Amine pysyy päätöksessään, luopuivat he kidutuksesta semminkin, koska
he tarvitsivat Aminen tuohon yleiseen roviollapolttamiseen.

"Tahdotteko tunnustaa?" kysyi tuomari.

"En", vastasi Amine tiukasti.

"Viekää hänet pois!"

Iltana ennen roviollapolttamista tuli isä Mathias jälleen Aminen
koppiin, mutta hänen kääntämisyrityksensä olivat tuloksettomat.

"Huomenna on kaikki ohi, isä", sanoi Amine. "Poistukaa nyt, sillä
haluan olla yksinäni."



XXXVII.


Palatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan
luota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin,
jonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.

"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen,
että teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän
minut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä
pidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja
matkustakaa sitten Aminen luokse."

"Ei niin, ystäväni", vastasi Filip, "vaan teidän pitää tulla mukaani.
Tunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä."

"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon
jollakin tavoin."

"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä."

"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa."

Nyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi
ensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille
kuulemansa. "Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne",
lopetti hän. "Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä
edestakaisin huoneessaan." Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.

"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se
suinkin on mahdollista", sanoi Krantz. "Olitte oikeassa, Filip,
sanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette
apuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip."

Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän
otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä
kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän
heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.

"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen
hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt
päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty
luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte
mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen
esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä
tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne,
ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan.
Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne,
jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi,
että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui
kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa
suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."

"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän
mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat
pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan,
sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En
kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta.
Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat
kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"

"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat
tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään
mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa
poissaollessanne."

"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla
ryhtyä yritykseen."

"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi
Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan
hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä
monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan
kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin
päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja
ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan,
mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara
olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."

Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz
ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.

"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään
luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän
tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt
mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat
käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."

"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz.
"Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan
sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat
kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."

"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin
kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."

Kaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi
ja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.

Varhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja
miehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin.
Komentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen
veneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti
kuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.

Kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten
maihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden
keskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös
hetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat
olivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja
koettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.

Filip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro
vannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.

Heti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön
pieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle
petolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.

Miehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien
kuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin
ja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan
kaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat
tarkoittavasti toisiinsa.

Komentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille,
että he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui
samalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata
suutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen
työntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä.
Filip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.

"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa", huomautti Krantz.

"Aivan niin!" huusivat sotilaat. "Tuomio oli oikeudenmukainen."

"Teidän pitää saada osanne aarteesta", sanoi Pedro. "Eikö niin
toverit?"

"Tietysti!"

"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni", vastasi Filip. "Ottakaa vain
kaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte
meitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin
jaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis."

Sotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat
äkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja
peittivät sen hiekalla.



XXXVIII.


Tehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti
riitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat
murhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä
heti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden
sopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä
veneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu
mukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän
monta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta
saatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin
Filip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin
he ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille.
Päästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he
sotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.

"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen", huomautti Krantz
kanootin etääntyessä nopeasti rannasta.

"Sitä ei voida epäilläkään", vastasi Filip. "Katsokaa, miten puukot
välähtelevät."

"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen
saareksi'", sanoi Krantz jatkaen sitten: "Älkäämme kumminkaan
välittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on
lähdettävä."

"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo
Penangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät
mukaansa."

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin,
sillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet
öisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli
varmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen
päin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta
heidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot
luopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja
otaksutun saaliin mitättömyyden.

Kolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin,
ja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa
matkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa
päivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti
heidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja
alakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: "Aavistan, etten
saa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä
minulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat
ehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi.
En pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen
henki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten
niin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni
poistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta,
ainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt
unessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin
minulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin
synkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei,
se tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen
tapahtumista.'"

Juomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle
katsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa
varastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa
paikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta.
Seuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan
virran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan
vesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.

He ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi
kunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään
astiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti
vilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.

"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki", sanoi hän pudistaen
vyötään.

"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en
minäkin olisi altis", vastasi Filip. "Mutta --"

Hän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa.
Jokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon
ja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi
ylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan
viidakkoon alastonta Krantzia.

"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!" huudahti
Filip heittäytyen toivotonna nurmikolle. "Ah, Krantz, ystäväni ja
veljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole
laupias, mutta tapahtukoon tahtosi!" ja Filip purskahti itkuun.

Hän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten
kääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet
ja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.

"Niin", Amine, ajatteli Filip, "olit oikeassa sanoessasi, että
ihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että
muutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan
sellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut
määrätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin
täyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja
varjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista."

Hän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu
ystävänsä kaikissa vaaroissa.

Seitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi
siellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan
matkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan.
Hankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei
löytänyt jälkeäkään hänestä.

"Herra", sanoi hänen isäntänsä, "huomenna tapahtuu tuo suuri
roviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista,
mutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät
huomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella
juhlakulkuetta."

Filip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa.
Sitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin
toivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun
nurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen
luokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään
Filipin kysymykseen.

"Erehdyin siis", ajatteli Filip, "mutta minusta oli munkki niin
isä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä
munkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä
tuntemattomana."

Väsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin
vieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat
kokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä
haavaa puhuneetkaan muusta.

"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta",
ajatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. "Se kääntää varmaankin
ajatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten
surullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot
enkelit sinua!"



XXXIX.


Vaikka huomisen päivän piti lopettaakin kaikki Aminen toiveet ja
epäilykset, hänen lyhytaikaisen onnensa, hänen tietämättömyytensä ja
onnettoman tilansa, nukkui hän kuitenkin, kunnes avaimen kiertyminen
lukossa herätti hänet viimeisestä unestaan täällä maailmassa.
Salvat siirrettiin syrjään, ovi aukeni ja vartija tuli sisään
kynttilä kädessään. Hän ojensi Aminelle uuden mustan valkoraitaisen
puvun käskien Aminen pukea sen ylleen. Inkvisitionin julistamissa
tuomioissa on ehkä kauheinta se, että vangit huolimatta siitä,
tunnustavatko vai eivät, viedään syytekirjelmän luettua takaisin
koppeihinsa heidän saamatta ollenkaan tietää tuomiotaan. Sitä ei
heille ilmaista vielä mestauspäivän aamunakaan.

Parin tunnin kuluttua vietiin hänet muutamaan suureen huoneeseen,
jonne muutkin onnettomuustoverit oli koottu.

Tässä kookkaassa huoneessa oli noin parisataa naista, jotka
nojautuivat seiniin kuin tukeakseen itseään. Kaikilla oli yllään
samanlaiset valkoraitaiset vaatteet ja kaikki näyttivät olevan
suunniltaan pelosta. Hetkisen kuluttua pistettiin jokaisen vangin
käteen pitkä vahakynttilä ja sitten käskettiin muutamien vetää
raitaisen pukunsa ylle sanbenito ja toisten samario. Kaikki, jotka
saivat tällaiset tulikielekkeillä koristellut puvut, luulivat
olevansa auttamattomasti hukassa, ja oli hirmuista katsella vankien
kauhua, kun noita pukuja yksitellen jaettiin. He vapisivat pelosta ja
olivat aivan märkiä hiestä.

Mutta tähän huoneeseen kootut vangit eivät kuuluneet
kuolemaantuomittuihin. Niiden, joille annettiin sanbenitot, piti vain
olla mukana juhlakulkueessa ja saada lievä rangaistus. Samarioihin
puetut olivat kyllä tuomittuja, mutta heidän tunnustuksensa oli
pelastanut heidät kuluttavasta tulesta. Heidän puvussaan olevat
liekit olivat ylösalaisin merkiksi, ettei heitä polteta, mutta nuo
onnettomat eivät tienneet siitä mitään, vaan odottivat vapisten
hirmuista kuolemaansa.

Toiseen vieressäolevaan samanlaiseen huoneeseen oli naisvangit
koottu. Oli kumminkin olemassa vielä kolmaskin pienempi huone,
joka oli varattu roviolla poltettaville. Aminekin vietiin sinne ja
hän näki siellä seitsemän muuta samanlaisiin vaatteihin puettua
vankia. Niiden joukossa oli vain pari eurooppalaista ja muut olivat
neekeriorjia. Kullakin oli pappi mukanaan ja he kuuntelivat hartaina
heidän kehoituksiaan. Eräs munkki lähestyi Amineakin, mutta Amine
viittasi kädellään, että hän menisi tiehensä. Vartijain päällikkö toi
nyt heillekin puvut. Ne olivat samarioja, jotka siten erosivat muista
sellaisista, että liekit niissä oli maalattu oikeinpäin. Heille
annettiin vielä sokerikeon muotoiset liekeillä koristellut päähineet
ja pitkät vahakynttilät käteen.

Sittenkuin Amine ja muut tuomitut olivat saaneet nämä kauheat puvut,
saivat he odottaa monta tuntia, ennenkuin kulkue lähti liikkeelle,
sillä vartijat olivat herättäneet heidät noin kello kahden aikaan
aamulla.

Aurinko paistoi kirkkaasti pyhän inkvisitionin jäsenten suureksi
iloksi, sillä he olivat odottaneetkin kaunista ilmaa täksi
päiväksi, jolloin he aikoivat ylläpitää kirkon kunniaa ja näyttää,
kuinka perusteellisesti he noudattivat vapahtajan lempeätä
oppia rakkaudesta, armeliaisuudesta ja anteeksiannosta. Laupias
Jumala, pyhän inkvisitionin jäsenet eivät olleet ainoat, jotka
iloitsivat siitä, vaan tuhannet muutkin, jotka olivat tulleet
maan kaikilta kulmilta katsomaan tätä kauheata toimitusta. Toiset
olivat todellakin saapuneet uskonvimmoissaan, mutta toiset vain
ajattelemattomuudesta ja komeilemisen halusta. Ne kadut ja torit,
joiden kautta juhlakulkueen piti edetä, täyttyivät jo varhain
aamulla kirjavapukuisista ihmisistä. Kaikki parvekkeet ja ikkunat
olivat täynnä juhlapukuisia herroja ja naisia, jotka odottivat
kärsimättömästi vankiraukkojen tuloa.

Auringon noustessa alettiin soittaa tuomiokirkon suurta kelloa
ja kaikki vangit vietiin suureen saliin järjestettäväksi
juhlakulkueeseen. Suuren sisäänkäytävän vieressä olevalla
valtaistuimella istui suurinkvisiittori ja hänen ympärillään Goan
aatelisista mahtavimmat. Inkvisiittorin vieressä seisoi hänen
sihteerinsä, ja sitä mukaa kuin vangit kulkivat valtaistuimen ohi ja
heidän nimensä huudettiin, huusi sihteeri jonkun aatelismiehen nimen,
jolloin huudettu heti meni vangin viereen. Näitä henkilöitä sanottiin
kummeiksi, ja heidän tehtäväänsä kuului vastata heidän haltuunsa
uskotusta vangista juhlallisuuksien loppuun asti. Tämä toimi oli
aatelisten mielestä hyvin kunniakas.

Vihdoin päästiin lähtemään. Kulkueen edellä kannettiin dominikaanien
lippua, johon oli kirjailtu kultakirjaimin: _"Justitia et
Misericordia"_ [oikeus ja sääliväisyys]. Sen jäljessä kulkivat
munkit ja sitten vasta tuomitut, joita oli kaikkiaan noin
kolmesataa. Jokaisella oli kummi rinnallaan ja pitkä sytytetty
vahakynttilä kädessään. Pienimmät rikolliset kulkivat edellä, kaikki
olivat avopäin ja paljain jaloin. Näiden, joilla oli ainoastaan
valkoraitaiset vaatteet, jälkeen tulivat sanbeniittoihin puetut ja
sitten ne, joiden samarioissa liekit olivat nurinpäin. Tällainen
oli kulkueen ensimmäinen osasto. Sen jäljessä kannettiin suurta
ristiä, johon puusta leikattu vapahtajan kuva oli naulattu. Ristiä
kannettiin niin, että vapahtajan kasvot katsoivat eteenpäin.
Sillä tahdottiin ilmaista, ettei niiden, jotka kulkivat ristin
edellä ja joihin vapahtaja katsoi, tarvitse kuolla kuten niiden,
joille vapahtaja käänsi selkänsä. Aivan ristin takana kulkivat
nuo seitsemän kuolemaan tuomittua naista, ja Amine, ollen suurin
rikollinen, sai kulkea viimeisenä. Aminen jäljessä kannettiin pitkiin
tankoihin kiinnisidottuja kuvapatsaita, joiden ylle oli puettu
samanlaiset vaatteet kuin kuolemaantuomituillakin oli. Jokaisen kuvan
takana kannettiin ruumisarkkua, jossa oli enemmän tahi vähemmän
mätänemistilassa oleva ruumis. Kuvat esittivät sellaisia, jotka
olivat kuolleet vankilassa kidutukseen ja jotka kuoleman jälkeen oli
tuomittu poltettaviksi. Vihdoin tulivat inkvisitionin jäsenet, heidän
ystävänsä, munkit, papit ja sadoittain mustiin pukuihin pukeutuneita
parannuksentekijöitä, jotka kantaessaan vahakynttilöitään eivät
näyttäneet kasvojaan.

Kului melkein pari tuntia, ennenkuin kulkue kierrettyään melkein
kaikki kaupungin pääkadut saapui tuomiokirkon edustalle. Avojaloin
kulkevat vangit voivat tuskin enää kävellä, sillä terävät kivet
olivat haavoittaneet heidän jalkansa niin, että tuomiokirkon portaat
aivan vereytyivät.

Kirkon pääalttarille oli levitetty musta vaate ja tuhannet kynttilät
valaisivat sitä. Sen toiselle puolelle oli pystytetty valtaistuin
suurinkvisiittorille ja toiselle Goan varakuninkaalle ja hänen
seurueelleen. Kirkon keskellä olevat penkit oli varattu vangeille
ja heidän kummeilleen. Muut kulkueen osanottajat hajautuivat
sivulaivoihin katselijoiden joukkoon. Kun vangit saapuivat kirkkoon,
vietiin heidät paikoilleen, jolloin vähemmän syylliset saivat
istuutua lähemmäksi alttaria ja kuolemaan tuomitut heidän taakseen.

Amine horjui paikoilleen vertavuotavin jaloin. Hän ikävöi hetkeä,
joka erottaisi hänet kristitystä maailmasta. Hän ei ajatellut
kärsimyksiään, vaan muisteli ainoastaan Filipiä ollen iloinen, että
Filip oli turvassa näiltä julmilta ihmisiltä, ja toivoen, että hän
saa tavata Filipin vielä iankaikkisuudessa.

Pitkäaikainen vankeus ja alituinen jännitys ja tuska olivat
heikontaneet häntä paljon, hän oli väsynyt ja tuskien kiduttama eikä
hän enää ollut mikään loistava kaunotar, mutta hänen laihtuneissa
kasvoissaan oli sittenkin jotakin liikuttavaa ja puoleensavetävää.
Koska kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen, käveli hän silmät
maahan luotuina, ja useat surkuttelivat, että niin nuori ja kaunis
nainen saa kärsiä niin julman kuoleman. Istuttuaan paikoillaan
muutamia minuutteja pyörtyi hän mielenliikutuksesta ja väsymyksestä.

Hetkisen kuluttua tuli pari inkvisitionin palvelijaa hänen luokseen
nostaen hänet paikoilleen, jolloin hän tointui niin paljon, että voi
istua suorassa.

Muudan dominikanimunkki kuvaili puheessaan pyhän inkvisitionin
laupeutta ja isällistä rakkautta.

Yleinen syyttäjä nousi sitten saarnastuoliin lukien sieltä julki
kaikkien rikokset ja tuomiot. Jokainen vanki talutettiin aina
vuorollaan saarnastuolin eteen kuulemaan tuomiotaan. Sittenkuin
kaikkien niiden tuomiot oli luettu, joiden henki säästettiin,
pukeutui suurinkvisiittori papilliseen pukuunsa ja vapautti muiden
pappien avulla heidät kirkon kirouksesta pärskyttäen heidän
vaatteilleen vihkivettä pienellä harjalla.

Amine vietiin viimeiseksi saarnastuolin eteen, sillä hän oli
viimeinen tuomittava.

"Amine Vanderdecken!" huusi yleinen syyttäjä. Mutta silloin alkoivat
saarnastuolin viereen kokoutuneet ihmiset rähistä, tuuppia toisiaan
ja temmeltää kovasti. Viranomaiset kohottivat sauvansa vaatien
hiljaisuutta, mutta rähinä ei vain lakannut.

"Sinä Amine Vanderdecken, jota syytetään --"

Nyt alkoi temmellys uudestaan ja joukosta syöksyi muudan nuori mies
Aminen luo puristaen hänet syliinsä.

"Filip, Filip!" huudahti Amine vaipuessaan miehensä syliin. Filipin
syleillessä vaimoaan putosi tuo pirun kuvilla koristettu lakki Aminen
päästä vyöryen lattialle. "Amineni, rakkahin vaimoni, tällä tavoinko
meidän pitikin tavata toisemme? Jumalani, hän on viaton! Älkää
koskeko häneen, miehet", huusi hän inkvisitionin palvelijoille, jotka
koettivat erottaa puolisoita toisistaan. "Takaisin miehet, taikka
saatte vastata tästä hengellänne!"

Tämä uhkaus ja rikos kaikkia järjestyssääntöjä vastaan oli
enemmän kuin voitiin kärsiä. Kaikki ihmiset kiihtyivät ja vakavia
juhlallisuuksia uhkasi ikävä keskeytys. Suurinkvisiittori käski, että
Amine oli riistettävä miehensä sylistä. Taistelu oli kova. Filip
näytti saaneen kahdenkymmenen miehen voimat, kului monta minuuttia,
ennenkuin heidät voitiin erottaa toisistaan ja sittenkin taisteli
Filip epätoivon vimmalla.

Amine koetti vielä heittäytyä miehensä syliin, mutta turhaan. Filip
onnistui vihdoin ponnistettuaan voimansa äärimmilleen vapautua,
mutta päästyään irti vaipui hän melkein voimatonna lattialle.
Joku verisuoni oli haljennut mielenliikutuksesta ja tavattomasta
ponnistuksesta eikä hän voinut enää liikuttaa sormeaankaan.

"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa
minun syleillä häntä kerran vielä!" huusi Amine suunniltaan
toivottomuudesta.

Muudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin
surullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin
pois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten
laahatessa häntä kirkosta pois.

Aminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä,
sillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin
paikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa,
koko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat
nyyhkytyksensä.

Kaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja
traagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin
inkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle
poltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi
tullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty
kolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille.
Odottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen
vieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin,
mutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he
asettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa
jälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja
nojautui paaluun.

Pyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla
ja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin
tuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä
oli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille,
jotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon
läpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.

"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani,
ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä,
mutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa
itsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme
armahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä
sen vielä, Amine", jatkoi ukko itkien, "rukoilen ja pyydän teitä.
Älkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni."

"Onneton nainen, sanotte", vastasi Amine. "Sanokaa mieluummin:
onneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun
sitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli
se päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä
onnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille
asunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta
alusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos
teillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa
niihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne.
Poistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin
uskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia."

"Amine!" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.

"Antakaa minun olla rauhassa, isä."

"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä --"

"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu
minulle."

Ukko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin,
vaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.

Pyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut
oikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin
silmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen
polttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli
kysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa
osakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan
päätään.

Pyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi
tarttuen hänen hihaansa: "Älkää kiduttako häntä kauan."

Suurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla
kertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea
ympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua
tukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.

"Äiti, äiti, tulen luoksesi!" olivat Aminen viimeiset sanat.

Tuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun
yläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä
ja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä,
riippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei
ollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine
Vanderdeckenistä.



XXXX.


On kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja
vieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän
on ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa
hurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin
tyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti
joskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta
sitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs
mies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen
täydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja
omantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.

Terneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se
odotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat
lailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin
Filip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin
kohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen
vielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan
välinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.

Mutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on
harmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut
muuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa
on. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat
murtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa
kuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.

Pyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään
hullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah,
hänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka
vuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä
täyttämistä ja kuolemaa.

Muudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen
välittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata
Terneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi
katsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa.
Aminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän
odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien
maailmaan yhtyäkseen häneen.

Hän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän
ei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei
voinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa
kohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan
hallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli
hänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa -- väline, jonka
avulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino,
joka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua
samassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa
muistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen
äiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran
tapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus
oli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti
kaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.

"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?" oli kysymys, jossa hänen
ajatuksensa alituisesti askartelivat. "Kolmasti siunattu olkoon se
päivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa
väsyneet saavat levähtää."

Laivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: "Nostra Señora
da Monte." Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla
Lissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen,
hyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip
peräkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli
eronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän
kääntyi katsomaan.

"Olemme siis jälleen matkatovereita", kuuli hän tutun äänen sanovan
ja tunsi Schriftenin.

Miehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen
ainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.

Filip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen
palautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi
kumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.

"Oletteko täällä jälleen, Schriften?" huomautti hän. "Toivoakseni
ilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä."

"Ehkä, sillä olemme väsyneitä molemmat", vastasi luotsi.

Filip ei puhunut mitään, hän ei kysynyt edes sitäkään, miten
Schriften oli pelastunut portugalilaisten vankilasta, sillä hän
käsitti miehen elämän olevan vihityn johonkin tarkoitukseen.

"Pitkän vankeutenne aikana, Filip Vanderdecken, on monta laivaa
joutunut haaksirikkoon ja monta sielua on kutsuttu tilille niiden
kohdattua isänne kummituslaivan."

"Kunpa seuraava tapaamisemme olisi onnellisempi ja viimeinen!"
vastasi Filip.

"Ei, ei, kärsiköön hän mieluummin rangaistuksensa ja purjehtikoon
tuomiopäivään asti!" huudahti luotsi painokkaasti.

"Roisto, joku aavistus sanoo minulle, ettei katala toivomuksenne
tule toteutumaan. Poistukaa luotani tahi saatte nähdä, että tässä
käsivarressa on vielä voimaa, vaikka pääni onkin harmaantunut
surusta."

Schriften rypisti otsaansa mennessään; hän näytti pelkäävän Filipiä,
vaikka hän ei vihannutkaan häntä enää. Hän koetti nyt entiseen
tapaansa yllyttää miehistön Filipiä vastaan sanomalla, että Filip
aiheuttaa laivan perikadon, koska hän on yhteistoiminnassa Lentävän
Hollantilaisen kanssa. Filip huomasi pian, että miehet karttoivat
häntä ja hän kertoi senvuoksi miehille, että Schriften on paholainen.
Miehistö jakaantui kahteen puolueeseen ja kapteeni ja muutamat muut
katselivat heitä molempia yhtä kauhistuneina ikävöiden hetkeä,
jolloin heidät voitaisiin lähettää pois laivasta.

Kuten jo ennen olemme maininneet, oli kapteeni hyvin taikauskoinen
ja juoppo. Aamuisin oli hän tavallisesti selvä ja rukoili, mutta
iltapäivisin oli hän juovuksissa ja kiroili noita samoja pyhimyksiä,
joita hän aamulla oli huutanut avukseen.

"Suojelkoon pyhä Antonius meitä ja varjelkoon meitä kiusauksista!"
sanoi hän eräänä aamuna keskusteltuaan matkustajain kanssa
kummituslaivasta. "Suojelkoot pyhimykset meitä kaikesta pahasta!"
jatkoi hän ottaen kunnioittavasti hatun päästään ja tehden
ristinmerkin. "Jos vain voin ennen jonkun onnettomuuden tapahtumista
vapautua noista molemmista miehistä, uhraan sata vahakynttilää pyhän
neitsyen alttarille heti kun olemme ankkuroineet Belemin tornin
juurelle."

Iltapäivällä puhui hän taas seuraavaan tapaan:

"Palakoon tuo kirottu pyhä Antonius helvetin tulessa, ellei hän auta
meitä! Vieköön piru hänet ja hänen porsaansa! Jos hän uskaltaa tehdä
velvollisuutensa, on kaikki hyvin, mutta hän on pelkuri raukka, joka
ei välitä mistään eikä auta niitä, jotka rukoilevat häntä avukseen.
Peijakas, tuosta saat!" huudahti kapteeni katsellessaan pyhimyksen
pientä temppeliä ja näpsäyttäen sormiaan hänen nenänsä alla. "Paavin
pitää tehdä meille uusia pyhimyksiä, sillä nämä vanhat ovat jo aivan
mitättömiä. Ennen ne kyllä voivat suorittaa jotakin, mutta nyt en
antaisi puupenniäkään koko roskasta, ja mitä sinuun tulee sinä vanha
laiska roikale, niin..." jatkoi kapteeni mumisten lopun partaansa ja
puiden nyrkkiään pyhä Antonius raukalle.

Laiva oli nyt saapunut Afrikan etelärannikolle ollen noin sadan
penikulman päässä Lagullasta. Aamu oli kaunis, meri lainehti hiljaa
ja vieno tuuli kuljetti alusta noin neljän penikulman vauhdilla
tunnissa.

"Jumala siunatkoon pyhimyksiä!" sanoi kapteeni tultuaan kannelle.
"Vielä pieni tuulen muutos eduksemme ja me voimme muuttaa suuntaamme.
Siunatkoon Jumala erittäinkin arvokasta suojeluspyhimystämme pyhää
Antoniusta, joka on ottanut laivamme erityiseen suojelukseensa. Ilma
näyttää muodostuvan kauniiksi. Tulkaa, herrat, menkäämme syömään
aamiaista ja nauttikaamme sitten sikareistamme täällä kannella."

Mutta tilanne muuttui äkkiä, taivas meni pilveen, aurinko pimeni ja
luonnoton hämärä levisi kaikkialle. Tuuli tyyntyi ja meri lakkasi
lainehtimasta. Ei ollut aivan pimeäkään, mutta taivas peittyi
punertavaan paksuun sumuun ja oli aivan sen näköinen kuin maailma
olisi syttynyt tuleen.

Kajuutassa olevista huomasi Filip ensimmäiseksi lisäytyvän pimeyden
ja meni kannelle. Kapteeni ja matkustajat seurasivat häntä
hämmästyneinä ja peloissaan. "Pyhä neitsyt, suojele meitä! Mitä tämä
onkaan?" huudahti kapteeni säikähtyneenä. "Pyhä Antonius, auta meitä!
Tämähän on aivan hirveätä!"

"Kas tuolla!" huusivat matruusit viitaten merelle. Kaikki käänsivät
katseensa sinnepäin. Filip, Schriften ja kapteeni seisoivat
vierekkäin. Heidän tuijottaessaan sinnepäin alkoi noin puolen
penikulman päässä heistä merestä kohota jonkun toisen laivan mastot
ja raa'at hitaasti. Se kohosi kohoamistaan, kunnes koko laiva
kellui meren pinnalla lyhyen matkan päässä heistä. Laiva kääntyi
vastatuuleen vääntäen peräsimen tiukasti ylihankaan.

"Pyhä neitsyt!" huudahti kapteeni uskaltaen tuskin hengittääkään.
"Olen kyllä tiennyt, että laivat voivat upota, mutta en milloinkaan,
että ne voivat jälleen kohota pinnalle. Nyt lupaan tuhannen
vahakynttilää pyhälle neitsyelle, jos hän pelastaa meidät tästä
vaarasta."

"Siinä näette nyt kummituslaivan tahi Lentävän Hollantilaisen!" huusi
Schriften. "Sanoinhan sen teille jo, Filip Vanderdecken, että isänne
on vielä hengissä, hi, hi."

Filip oli koko ajan katsellut laivaa ja näki nyt veneen laskettavan
siitä vesille. "Voiko se olla mahdollista", ajatteli hän, "että minun
suodaan nyt toimittaa tehtäväni?" Hän pisti kätensä poveensa tarttuen
kalleuteensa.

Pimeys oli nyt lisääntynyt niin, ettei vieraan laivan runkoa voitu
erottaakaan. Matruusit ja matkustajat vaipuivat polvilleen rukoillen
pyhimyksiä avukseen.

Hetkisen kuluttua kuultiin laivan sivulta airojen kolinaa ja muudan
ääni huusi: "Hoi, hyvät miehet, heittäkää meille nuora keulasta!"

Ei kukaan vastannut eikä totellut kehoitusta. Luotsi meni kapteenin
luo sanoen hänelle, että jos miehet haluavat antaa hänelle kirjeitä
kotiin vietäviksi, ei niitä pidä ottaa vastaan, ellei hän halua
laivansa tuhoutumista ja kaikkien ihmisten joutumista perikatoon.

Samassa hyppäsi muudan mies laidan yli kannelle. "Olisitte todellakin
voineet heittää minulle köydenpätkän, hyvät ystävät", sanoi hän
tullessaan. "Missä kapteeni on?"

"Täällä", vastasi kapteeni vapisten kuin haavan lehti. Vieras oli
päivettynyt merimies, jolla oli päässään karvalakki ja yllään
purjekangasvaatteet. Hänellä oli kirjeitä kädessään.

"Mitä haluatte?" kysyi kapteeni vihdoinkin.

"Niin, sanokaa se meille, hi, hi", jatkoi Schriften.

"Mitä, oletteko te täällä, luotsi", sanoi mies. "Olen ollut siinä
luulossa, että olette kuollut jo aikoja sitten."

"Hi, hi", nauroi Schriften kääntyen pois.

"Katsokaahan, kapteeni, asia on niin, että olemme harhailleet täällä
kauan myrskyssä ja haluaisimme lähettää nyt kotiin muutamia kirjeitä.
Luulen melkein, ettemme milloinkaan pääse tämän niemen läheisyydestä."

"En voi ottaa niitä vastaan!" huusi kapteeni.

"Ettekö? Tuntuu kummalliselta, että kaikki laivat kieltäytyvät
ottamasta vastaan kirjeitämme. Kylläpä te olette töykeitä.
Merimiesten pitäisi aina auttaa tovereitaan, erittäinkin sellaisia,
jotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen. Jumala tietää, että
haluaisimme mielellämme palata kotiin, ja olisihan se jonkunlainen
lohdutus omaisillemme, että he edes saisivat kuulla meistä jotakin."

"En voi ottaa vastaan kirjeitänne missään tapauksessa. Suojelkoot
pyhimykset meitä!" vastasi kapteeni.

"Olemme olleet kauan matkalla", sanoi merimies pudistaen päätään.

"Kuinka kauan?" kysyi kapteeni tietämättä oikein, mitä sanoisi.

"Emme voi sanoa sitä niin tarkalleen. Almanakkamme putosi mereen ja
astemittarimme on hävinnyt. Emme voi milloinkaan enää sanoa, missä
oikeastaan olemme, koska emme voi määrätä auringon korkeutta."

"Näyttäkää minulle noita kirjeitänne", sanoi Filip ojentaen kätensä.

"Niihin ei saa kukaan koskea!" huudahti Schriften.

"Siirtykää syrjään, roisto!" vastasi Filip. "Kuka uskaltaa vastustaa
minua?"

"Kirottua, kirottua, kirottua!" huusi Schriften juosten edestakaisin
kannella ja purskahtaen hurjaan nauruun.

"Älkää koskeko kirjeihin", sanoi kapteenikin vapisten.

Filip ei vastannut, vaan ojensi kätensä ottaakseen ne.

"Täällä on kirje toiselta perämieheltämme hänen Amsterdamissa
asuvalle vaimolleen", sanoi mies. "Rouva asuu Woserlaiturin luona."

"Woserlaituri on jo aikoja sitten hävinnyt, hyvä mies. Sen paikalla
on nyt suuri telakka", vastasi Filip.

"Mahdotonta", sanoi mies. "Mutta tässä on toinen poosulta hänen
vanhalle isälleen, joka asuu vanhan torin varrella."

"Vanhaa toria ei ole enää olemassa ja sillä paikalla on nyt kirkko."

"Kummallista! Mutta tässä on kirje minulta itseltäni morsiamelleni,
Vrov Kretserille. Siinä on rahaa sisällä, että hän voi ostaa
itselleen koristeen."

Filip pudisti päätään. "Muistan, että muudan sen niminen vanha rouva
haudattiin noin kolmekymmentä vuotta sitten."

"Älkää nyt puhuko mahdottomuuksia, sillä poistuessani hänen luotaan
oli hän nuori ja terve. Tässä on kirje Shetz & Kumppanille, jotka
omistavat laivan."

"Sellaista kauppahuonetta ei ole enää olemassakaan", vastasi Filip.
"Myönnän kuulleeni puhuttavan siitä."

"Mahdotonta! Teette pilkkaa minusta. Tässä on kirje kapteenilta hänen
pojalleen --"

"Antakaa minulle se!" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen
kädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen
kädestään heittäen sen mereen.

"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini",
huomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin
Filipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.

Vieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle.
"Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä", huomautti hän. "Voi koittaa
sellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja
omaisillenne." Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien
minuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.

"Pyhä Antonius", huudahti kapteeni, "olen niin peloissani ja
kummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki,
tuokaa taskumattini tänne."

Kokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan,
sanoi hän: "Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?"

"Minä sanon sen teille", huudahti Schriften mennen hänen luokseen.
"Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja
heittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se
painuu pohjaan miehineen päivineen."

"Niin, hän on oikeassa!" huusivat merimiehet.

"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?" vastasi Filip.
"Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä
laivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin
onnettomuutta kaikille."

"Aivan niin!" huusivat merimiehet. "Matruusi sanoi häntä
laivatoverikseen."

"Erehdytte nyt suuresti!" huusi Schriften. "Hän on syyllinen
kaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa."

"Niin, tehkäämme se!" huusivat matruusit hyökäten Filipiä kohti, joka
perääntyi kapteenin luo.

"Mielettömät, tiedättekö, mitä teillä on mielessä? Hallussani
olevassa kotelossa on palanen pyhästä rististä. Heittäkää se mereen,
jos uskallatte ja sielunne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen." Filip
otti kalleutensa esille näyttäen sitä kapteenille.

"Ei, ei, miehet", sanoi kapteeni hieman tyynnyttyään, "sellainen ei
käy mitenkään päinsä. Suojelkoot pyhimykset meitä!"

Merimiehet eivät kumminkaan rauhoittuneet. Toiset halusivat heittää
Schriftenin ja toiset taasen Filipin mereen. Vihdoin julisti
kapteeni päätöksen. Hän määräsi, että pieni vene oli laskettava
vesille Schriftenille ja Filipille, joiden hän käski laskeutua
siihen. Matruusit hyväksyivät tämän tuomion, joka tyydytti molempia
puolueita. Filip ei vastustanut ollenkaan, mutta Schriften huusi ja
potki, kunnes hän vihdoin väkisin laskettiin veneeseen, jossa hän
vapisten istuutui perätuhdolle Filipin ruvetessa soutamaan venettä
kummituslaivaan päin.



XXXXI.


Parin minuutin kuluttua eivät he enää sakeassa sumussa voineet
erottaa entistä laivaansa. Kummituslaiva oli vielä näkyvissä, mutta
paljon kauempana kuin ennen. Filip souti reippaasti sitä kohti,
mutta matka näytti vain pitenevän. Hän keskeytti silloin hetkiseksi
levähtääkseen hieman, jolloin Schriften sanoi:

"Vaikka soutaisitte elämänne loppuun asti, ette saavuttaisi tuota
laivaa, Filip Vanderdecken, koska se on mahdotonta. Miksi ette heitä
minua mereen jälleen? Vene kevenisi silloin ja teidän olisi helpompi
soutaa, hi, hi."

"Heitin teidät mereen raivostuttuani siitä, että koetitte varastaa
minulta kalleuteni", vastasi Filip.

"Koetinhan tänäänkin taivuttaa muita ryöstämään sen teiltä."

"Niin todellakin teitte. Mutta nyt olen varma siitä, että olette
yhtä onneton kuin minäkin. Seuraatte kaikissa teoissanne saamianne
määräyksiä, kuten minäkin. Miten ja miksi, en voi sanoa, mutta me
olemme molemmat jollakin tavoin yhteydessä tähän kalleuteen; jos
vaivojeni tulos riippuu kalleuden säilyttämisestä, riippuu teille
uskotun tehtävän tulos sen anastamisesta, koska siten voisitte tehdä
tyhjiksi aikeeni. Tässä asiassa toimimme toisiamme vastaan ja te
olette kaikessa, mikä on jollakin tavoin ollut yhteydessä tehtävääni,
ollut katkerin viholliseni. Mutta, Schriften, en ole unhottanut
enkä milloinkaan tule unhottamaan, että annoitte Amine-raukalleni
ystävällisen neuvon ja ennustitte hänelle kohtalon, jonka uhriksi hän
joutuisi, ellei hän noudattaisi neuvoanne. Muistan, ettette ollut
hänen vihollisensa, vaikka olittekin ja vieläkin olette minun. Hänen
vuokseen annan teille anteeksi ja lupaan, etten koetakaan tehdä
teille pahaa."

"Annatte siis anteeksi vihollisellenne, Filip Vanderdecken?" kysyi
Schriften surullisesti. "Tunnustan, ettei teillä ole pahempaa
vihamiestä."

"Annan kaikesta sielustani ja mielestäni!" vastasi Filip.

"Silloin olette voittanut minut, Filip Vanderdecken. Olette nyt
tehnyt minut ystäväksenne ja toivomuksenne ovat toteutumaisillaan.
Halusitte kerran tietää, kuka olen ja nyt kerron sen teille.
Sittenkuin isänne uhmaten kaikkivaltiaan tahtoa oli tappanut minut,
suotiin hänelle mahdollisuus, että hänet poikansa ansioitten
perusteella armahdetaan. Minäkin vetosin, mutta minä halusin kostaa,
ja minun sallittiin jäädä maailmaan vastustamaan teidän aikeitanne.
Niin kauan kuin olisimme vihollisia, ette onnistuisi tehtävässänne,
mutta sittenkuin olisitte käytännössä toteuttanut kristityn pyhimmän
velvollisuuden, nimittäin antanut anteeksi vihollisellenne, silloin
voisitte täyttää tehtävänne. Olette antanut anteeksi minulle ja
molempien meidän tehtävämme on nyt lopussa."

Schriftenin puhuessa katsoi Filip koko ajan häneen. Luotsi ojensi
hänelle lopuksi kätensä, jota hän puristi. Samassa haihtui luotsi
kuin ilmaan ja Filip oli yksinään veneessä.

"Laupias Jumala, kiitän sinua!" sanoi hän. "Tehtäväni on nyt lopussa
ja minä voin jälleen tavata Aminen."

Hän alkoi nyt jälleen soutaa kummituslaivaa kohti huomaten
lähestyvänsä sitä melko nopeasti. Vihdoin hän veti airot veneeseen ja
kiipesi sen kannelle.

Laivan miehistö kokoutui hänen ympärilleen.

"Missä on kapteeninne? Haluan puhutella häntä."

"Kenen saan ilmoittaa, herra?" kysyi muudan, nähtävästi ensimmäinen
perämies.

"Kenenkö?" toisti Filip. "Sanokaa hänelle, että hänen poikansa, Filip
Vanderdecken, haluaa puhutella häntä."

Kuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies
huomautti hymyillen:

"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?"

"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa", vastasi Filip.
"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani."

"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin", sanoi perämies mennen
sivulle ja viitaten kapteenille.

"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?"

"Olen", vastasi toinen.

"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut
viimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne
kirjeen?"

"Kyllä!" huudahti kapteeni. "Mutta kuka olettekaan?"

"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja
erittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien
kuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt
toivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä
olleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella."

Filip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni
säpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.

"Poikani, poikani!" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen
Filipin syliin. "Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää,
kuinka kauan ne ovat olleet suljettuina." Käsikkäin he menivät
peräkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.

"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja
kiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota
vastaan isän kiitokset!" huudahti Vanderdecken.

Itkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen
olennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.

Vanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään.
Syleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen
taivasta kohti ja rukoilivat.

Filip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen
isälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää
tunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan
raa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen.
Mastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat
atoomeiksi ja hävisivät.

Vanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui.
Raskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka
olivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin
kuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella
nähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.

Kun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran,
erosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain
rungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen
nuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti
tummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen
toisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi
ilmestyi leimuava risti.

Taivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen
nopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja
kimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit
liitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää
siiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti
hyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden
harjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että
lumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää
Hollantilaista enää ollut olemassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lentävä hollantilainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.