Title: Lukemisia lapsille 4
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 4" ***


LUKEMISIA LAPSILLE 4

Kirj.

Z. Topelius


Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg



Werner Söderström, Porvoo, 1893.



SISÄLLYS:

 Valkeille kirsikan kukille.
 David ja Goljat.
 Egyptinmaan pääsky.
 Kylvä kukkia.
 Poika Sammatista.
 Kirkonkukko.
 Kaiku.
 Soutajapojalleni.
 Kuihtunut lehti.
 Ahdin lahja.
 Makeampi makeaa.
 Karttapallo.
 Jättiläinen ja koulupoika.
 Ole hyvä köyhille.
 Lotta täti.
 Metsäkarhu.
 Tehtaan tyttö.
 Seppä.
 Poika Pernajasta.
 Tyttö Kauttuan rannalta.
 Rohkeus vaarassa.
 Kalain elämä meressä.
 Punainen tupa.
 Knut Soittelija.
 Vasaramies.
 Yövahti.
 Poika, joka kuuli äänettömyyden puhuvan.
 Sipi Ilonen.
 Mylläri.
 Tukkijunnari.
 Oppinut poika.
 Sokurileipuri.
 Kirkonkellot.
 Puutarhuri.



VALKEILLE KIRSIKAN KUKILLE.


    Vielä linnut laulaa voi.
    Vielä metsän laulut soi
    Poskuselle omenan.
    Kangas kasvaa kanervan.
        Kylvetään,
        Niitetään,
    Lauletaan ja leikitään.
    Koski kuohuu ainiaan.
    Ei sen aarre lopu vaan.

    Poika kumartaa nyt vain --
    Ennen istui polvellain;
    Neitinen on venynyt,
    Suuta mull' ei suikkaa nyt.
        Laveat
        Opinnat
    Elon on ja laulelmat.
    Kirsikka ei oksallaan
    Valkokukkaa muistakkaan.

    Keväällä taas runko tää
    Uudet umput synnyttää;
    Niillä yhtä valkoiset
    Kukat on kuin entiset,
        Viaton.
        Suruton
    Kukin suku kerran on;
    Taikavärein vuoret, maa
    Ruusun punaa kimaltaa.

    Ah, jos aamukastehen
    Silloin saisi vilpoisen
    Nämä valkolehtiset,
    Saisi puhtaat pisaret;
        Vapahan
        Sointuman,
    Ydinsateen räikkähän,
    Silkkipukuist' totuutta
    Ynnä päivänpaistetta!

    Älä kevään rintaan tuo
    Hallaa, minkä syksy luo!
    Älä kevään lehdintään
    Kuihtumusta kylväkkään!
        Anoa
        Valoa
    Taivaan voit ja hoitoa.
    Kylvä siemen juurtumaan
    Kristuksessa Jumalaan!

    Onneton, ken eksyttää
    Lasta, taivaan perijää!
    Herra, suojaa lasta, oi,
    Paremmin kuin vanhin voi!
        Kirsikkain
        Riemuisain
    Valkokukille suo vain
    Voima marjoiks muuttumaan
    Iloks taivahan ja maan!

                     Z. T.



DAVID JA GOLJAT,

Seikkailu.


Henkilöt:

 Kuningas Saul.
 Mikal, hänen tyttärensä.
 David.
 Goljat.
 Abner, Saulin sotapäällikkö.

Näkyy vehreä niitty israelilaisten ja filistealaisten leirin välillä.
Etupuolella muutamia puita.


    Saul ja Abner tulevat eri tahoilta.

_Saul_. No, mitä kuuluu, Abner? Eikö kukaan minun sotilaistani uskalla
taistella Goljattia vastaan?

_Abner_. Ei, herra kuningas. Ei kukaan uskalla lähteä sellaista
hirviötä vastaan, jonka keihäskin on kolmatta syltä pitkä. Huomatkaa,
herra kuningas, että tavallinen mies ei ylety edes hänen
miekankahvaansakaan.

_Saul_. Totta, Kidronin ojain kautta! minä en ole tällaista häväistystä
vielä ikänäni kärsinyt! Minun översteilläni ei ole sen vertaa rohkeutta
rinnassaan kuin millä kuormapojan repaleella hyvänsä, ja minun
kapteenini ja luutnanttini ansaitsisivat selkäsaunan joka mies.
Neljäkymmentä päivää on nyt jo tuo filistealainen yllytellyt meitä,
eikä koko minun sotajoukossani ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi
astua miekan, keihään ja kilven kanssa tuota vihollista vastaan.

_Abner_. Se on rangaistus meidän ylpeydestämme. Meidän täytyy nöyrtyä
filistealaisten alamaisuuteen, ett'eivät he meitä kokonaan tuhoa.

_Saul_. Ei niin kauan, kuin minä olen kuningas ja jaksan kantaa miekkaa
sivullani. Minä itse astun taistelemaan Israelin puolesta.

_Abner_. Mitä aiotkaan, herra kuningas! Sinä olet vanha ja voimaton;
Goljat voisi pistää sinut keihääsensä kuin poika nauriin puikkoonsa.

_Saul_. Kas, tuossa tulee hän uudestaan, se pitkä roikale, meitä
ärsyttämään. Se roisto! Minä olen aivan tukehtua kiukusta.

_Abner_. Väistykäämme vähän syrjemmäksi.

    Menevät.


    Goljat, sittemmin Saul ja Abner.

_Goljat_. Kuulkaas, Israelin miehet, missä te piileskelette, pelkurit
raukat? Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka uskaltaisi koetella voimia
minun kanssani? Neljäkymmentä päivää olen minä jo seisonut joka aamu ja
ilta tässä niityllä odotellen vastustajaa, mutta ei kellään ole ollut
rohkeutta nähdä edes minun partaanikaan. Mitä pitää minun oikeastaan
ajatella teistä, Israelin lapset. Te olette kaikki tyyni kuin varikset
aidan seipäissä: kun minä vain paukautan käteni yhteen, tulee teille
kiire lentää maihin matkoihinne. Nälkäisiä koiranpentuja te olette;
kyllä minä kuulen teidän haukkua räkyttävän, kun käännän teille
selkäni, mutta kun polkasen jalkaa ja sanon: makaamaan! ryömitte te
nelin kontin piiloon pensaihin. Menkää kotiinne, Israelin miehet, ja
pukeutukaa hameihin ja yömyssyihin sekä ruvetkaa neulomaan sukkia ja
keittämään puuroa, niin teette edes jotakin hyötyä, ettekä ole täällä
vastuksina kilpinenne ja kypäröinenne parempain tiellä! (Kuuntelee.) Ei
kukaan vastaa! Astunpahan kerran tämän niityn ympäri, ja kun ensi
kerran palaan, onkin se viimeinen kerta. Jos ei silloin ketään tule
taistelemaan, huudan minä Danista Bersabaan asti, että koko Israelin
kansa on pelkkiä raukkoja ja että yksi ainoa filistealainen on parempi
kuin kymmenen tuhatta israelilaista. Eespäin, mars!

    Hän menee. Saul ja Abner tulevat.

_Saul_. Ei, Abner, nyt minä en enää jaksa hillitä mieltäni. Mene
leiriin ja huudata, että ken tahtoo taistella Goljattia vastaan ja
surmata hänet, hänelle minä annan vaimoksi tyttäreni, prinsessa
Mikalin, ja hän on oleva minun poikani sekä korkein mies minun jälkeeni
koko valtakunnassa.

_Abner_. Se on tapahtuva, herra kuningas!

    Menee.


    Saul yksin, sitte David.

_Saul_. Ei pidä enää tapahtuman, että tuo pitkä roikale häpäsee meitä.
Tosinhan minun käteni ovat hiukan kankeat ja jalkojani kiusaa leini;
mutta jos ei kukaan minun väestäni lähde taistelemaan, niin lähden minä
niin totta, kuin olen kuningas ja kannan kruunua päässäni. Mutta mikä
poikanen tuolta tulee niityn takaa?

_David_ yllä leijonantalja, olkapäältä nauhasta riippumassa reppu ja
kädessä linko. Hyvää päivää, herra sotilas! Tiedätköhän sanoa minulle,
mistä tapaisin veljeni Eliabin, Abi Nadabin ja Samman, jotka palvelevat
täällä kuninkaan sotaväessä?

_Saul_. Kukas sinä olet ja mitä sinulla on asiaa?

_David_. Olen David, Isain poika, ja isäni lähetti minut tänne tuomaan
veljilleni tuoretta leipää ja juustoa.

_Saul_. Sinäpä näytät minusta reippaalta pojalta. Osaatko sä muutakin
kuin juosta toisten asioita?

_David_. Osaan minä paimentaa lampaita, soittaa harppua ja vähän
käyttää linkoa.

_Saul_. Hyvä on. Mene tuonne leiriin, niin tapaat siellä veljesi.

_David_ menee, mutta kääntyy takaisin. Tiedätkö, herra sotilas, sanoa,
mitä tuo pitkä filistealainen tuolla niin ylvästellen kävelee niityllä?
Hän minusta näyttää varsin sopivalta korvapuustitella.

_Saul_. Mitäs se sinuun koskee, pikku poika?

_David_. Eipä juuri mitään. Minua vain niin erinomaisesti himottaa
kiskaista häntä vähän parrasta.

_Saul_. Voi, poika parka, eivät paremmatkaan miehet kuin sinä uskalla
häntä edes katsoakaan. Sen pitkän miehen nimi on Goljat, ja hän on nyt
jo neljäkymmentä päivää ärsyttänyt meitä, mutta ei kukaan uskalla mennä
taistelemaan.

_David_. Sepä on suuri häpeä. Ell'ei kukaan muu anna hänelle selkään,
niin minä annan.

_Saul_. Sinäkö?

_David_. Niin, miksikä en? Tulihan tässä eräänä päivänä leijona ja
sieppasi minun laumastani lampaan. Ohoh, ajattelin, olisitpa voinut
jättää tuon tekemättä. Minä juoksin leijonan jäljestä, otin sitä kiinni
parrasta ja kaadoin sen maahan. Ja tässä on sen leijonan turkki minulla
palttona. Eiköpähän mies, joka on ottanut leijonaa parrasta, voi ottaa
parrasta yhtä filistealaistakin?

_Saul_. Oletpa sinä reipas poika; sinä minua miellytät. Mutta mitäs
kuningas siitä sanoisi?

_David_. Kuningas sanoisi: kiitos sulle, kunnon David; hyvin teit, kun
voitit sen kerskailijan.

_Saul_. No niin, minä olen kuningas, ja jos ei kukaan muu uskalla, niin
saatathan sinä koettaa.

_David_. Ohoh, oletko sinä itse kuningas? Minä en ole koskaan ennen
nähnyt kuningasta.

_Saul_. Jos surmaat filistealaisen, niin minä annan sinulle vaimoksi
tyttäreni Mikalin, ja sitte saat soitella minulle harppua.

_David_. Kiitoksia paljon, herra kuningas. Mutta en minä osta sikaa
säkissä. Ennenkuin minä otan vaimon, tahdon nähdä, miellyttääkö hän
minua.

_Saul_. Tuollahan hän tuleekin minun sotapäällikköni Abnerin kanssa.


    Saul. David. Abner. Mikal.

_Mikal_. Onko totta, kun sanotaan sinun, isä hyvä, aikovan taistella
Goljattia vastaan.

_Saul_. Saammepahan nähdä, hyvä lapsi.

_Mikal_. Rakas isä, älä suinkaan mene taistelemaan sitä rumaa
partamiestä vastaan! Minä tulin niin levottomaksi sinun tähtesi, että
kiiruhdin tänne rukoilemaan, että olisit varovainen. Hyvä, rakas isä,
älä mene taistelemaan.

_Saul_. Oleppas vaiti, pikku hupakko; kuulkaamme, mitä Abnerilla on
sanomista.

_Abner_. Herra kuningas, minä olen tehnyt, niinkuin sinä käskit, mutta
ei kukaan huoli lähteä taistelemaan. He sanovat kaikki, ett'eihän
kukaan voi taistella sellaista sotilasta vastaan, jonka keihäs on paksu
kuin kangastukki.

    David ottaa maasta kiven ja pistää sen reppuunsa.

_Saul_. Mitä sä teet, David?

_David_. Enpä juuri mitään, herra kuningas. Löysin vain oivallisen
linkokiven.

_Saul_. Kuuleppas, Abner. Kosk'ei kukaan muu tahdo taistella, niin
taistelkoon tämä poikanen. Vai mitä, David?

_David_ katsoo hetkisen Mikalta. Kyllä minä taistelen, herra kuningas.

_Abner_. Tuoko pikku poika menisi taistelemaan Goljattia vastaan?

_Saul_. No, ken on kaatanut leijonan, voinee toki vähän rinnustella
yhden filistealaisenkin kanssa.

_Abner_. Enpä ole vielä mokomaa kuullut!

_Mikal_. Vai niin, onko sinun nimesi David ja oletko sinä niin
urhollinen poika? Minua miellyttää, että pojalla on rohkeutta rinnassa.
Mutta David parka, jospa hän vain ei surmaisi sinua!

_Saul_. David saakoon minun sotapukuni.

    Sovittelee Davidille kypärän, kilven ja miekan.

_David_ yrittää astua, mutta ei jaksa; riisuu nauraen Saulin aseet. Ei,
herra kuningas, tämä ei mitenkään käy päinsä, en minä ole tottunut
tällaisiin koristuksiin. Antakaa minun mennä sellaisena, kuin olen,
ainoastaan linkoineni ja kivineni, niin tulen toimeen paljon paremmin.

_Saul_. Tee miten tahdot, mutta syytä itseäsi, jos hän halkasee sinut
kuin morajuuren.

_Abner_. Kyllä poika on hulluna.

_Mikal_. David, David, minun sydämmeni sykkii! Jos hän sinut surmaa, ei
minulla ole koskaan enää iloista hetkeä!

_David_. Jos hän surmaa minut, pikku prinsessa, niin testamenttaan minä
sinulle harppuni. Kun sitä soittelet, niin minun henkeni suhisee sen
kielissä ja kertoo sinulle: muista Davidia, Isain poikaa, joka kuoli
nuoruudessansa Dammimin laaksossa filistealaisen Goljatin miekkaan!

_Mikal_. Ja silloin Mikal itkee siniset silmänsä punaisiksi, ja hänen
kyyneleensä putoilevat Davidin harpunkielille, kunnes ne sulavat.

_Saul_. Ei, lapset, lakatkaa jo, minunkin sydämmeni alkaa pehmitä, eikä
nyt ole aikaa ujeltaa. Tuollahan jo Goljat näkyykin palaavan tänne
päin. Me muut nyt siirtykäämme vähän syrjemmälle katselemaan taistelua!
Rohkeutta, David!

_Mikal_. Jää hyvästi, David!

_David_. Hyvästi, prinsessa!

_Abner_. Pois ja pian! Goljat tulee!

_David_. Goljat.

_Goljat_ alussa huomaamatta Davidia. Nämä israelilaiset eivät ole sen
arvoiset, että minä kuluttaisin kenkiäni täällä mättäikössä heidän
tähtensä. Asekan hirvet ja Bitoon jänikset ovat sankareja heidän
rinnallaan. Minun kärsivällisyyteni on loppunut ja minä kuulutan heidän
häpeänsä ympäri koko maailman.

_David_. Maltahan vielä vähän, herra Goljat. Onpa tässä yksi, jolla on
vähä tekemistä sinun kanssasi.

_Goljat_ katselee häntä kummastellen. Mitä pikku itikka sinä olet, kun
uskallat puhua minulle lankeamatta polvillesi ja rukoilematta minua
säästämään henkeäsi?

_David_. Minä olen David, Isain poika, Betlehemistä, enkä minä ole
tullut lankeamaan polvilleni sinun eteesi, vaan taistelemaan.

_Goljat_ nauraen niin, että vatsaansa pitelee. Ha ha ha, ho ho ho, hi
hi hi... ei, mene matkoihisi, minä, minä nauran itseni kuoliaaksi, ja
olisipa vahinko minun laisestani miehestä. Ho ho hoi, oi oi! minä
menehdyn.

_David_ äreästi. Naurapahan varovasti, pitkä roikale ja sivalla
miekkasi. Saammehan nähdä, kumpi meistä viimeksi nauraa.

_Goljat_ yhä nauraen. Malta, minä en jaksa enää, minä säästän henkesi,
itikka, jos vain menet tiehesi. Totta tosiaan, jos elän tämän
hauskuuden ohi, syön minä varmaankin koko harjan aamiaisekseni, sillä
naurusta sanotaan tulevan hyvän ruokahalun.

_David_. Niin, jos elät tämän hauskuuden ohi.

_Goljat_. Mitä nyt? Luulenpa itikan rupeavan surisemaan vielä kotkan
nokassakin. Katsos tarkkaan minua. Kuinkahan pitkäksi minua luulet?

_David_. No, onhan sinulla pituutta noin kuusi kyynärää ja kämmenen
leveys. Se ei paljoa merkitse.

_Goljat_. Vai ei. Ja mitä luulet minun panssarini painavan?

_David_. Noin viisituhatta vaski-sikliä. Vaan ei sekään merkitse
mitään.

_Goljat_. Entä rauta minun keihäässäni, paljonko se painaa?

_David_. Noin kuusisataa sikliä. Mitä minä huolin sinun panssaristasi
ja keihäästäsi?

_Goljat_. Sepä olisi ihme. Olenko minä sitte koira, että tulet minua
vastaan keppi kädessä?

_David_. Et olekaan; mutta sinä luotat pituuteesi ja voimaasi ja
aseihisi, vaan minä luotan Israelin Jumalaan.

_Goljat_. Sepä lienee köyhä Jumala, kun hänellä ei ole parempia miehiä
lähettää minua vastaan kuin sinut. Laskeudu heti maahan palvelemaan
meidän jumaliamme Astarotia ja Baalia, niin minä vain kuritan sinua
vitsalla ja päästän sinut menemään.

_David_. Eikö ole niin sanottu, että jos minä surmaan sinut, saa minun
kansani hallita sinun kansaasi? Mutta jos sinä voitat minut, pitää
Israelin palveleman filistealaisia.

_Goljat_. Niin on sanottu. Ja koska sinä, mulikka, välttämättömästi
tahdot, niin pistänpähän sinut keihääseni ja hakkaan sinut ruoaksi
kanoille filistealaisten kaupungissa Ekronissa.

_David_. Ja minä otan sinun pääsi, vaan jätän suunnattoman ruumiisi
korppien ruoaksi, kun olet häväissyt Israelin Jumalaa.

_Goljat_. Astarot ja Baal! Astarot ja Baal! Varo, muurahainen, mahtavaa
kättäni!

    Heittää Davidia keihäällä, mutta David hypähtää
    syrjään sen tieltä.

_David_ heilutellen linkoansa. Katsokaammepas, auttavatko jumalasi
sinua Israelin Jumalaa vastaan.

    Heittää kiven. Goljat kaatuu.

_Goljat_ kuolemaisillaan. Voi minua... Kyllä osasit hyvästi. Sinun
Jumalasi on suurempi minun jumaliani... Hyvästi, Ekronin ylpeät
muurit... filistealaisten sankari on kaatunut... minun kansani pitää
palveleman Israelia... minä kuolen...


    David. Kuoleva Goljat. Saul. Mikal. Abner.

_David_ vetää Goljatin miekan ja polkee häntä niskalle. Voitto! Voitto
Israelille!

_Saul_. Voitto! Voitto ja ihme! Paimenpoika on voittanut kaiken
filistealaisten voiman!

_Abner_. Onko tuo poika loitsittu! Enhän oikein voi uskoa omia
silmiäni!

_Mikal_. David, David on voittanut! David on meidän pelastajamme. David
on uskollisin poika koko Israelissa!

_Saul_. Ylistys ja kunnia Davidille, Goljatin voittajalle! Hän saa
palkaksensa minun tyttäreni sekä kultaistuimen minun istuimeni viereen.

_Abner_. Koko Israelin kansa on kantava häntä kilvillänsä, ja huilut ja
rummut ilmoittavat hänen kunniansa Danista aina Bersabaau asti.

_Mikal_. Israelin tyttäret kylvävät ruusuja ja myrttejä hänen
tiellensä, ja Mikal sitoo vehreän seppeleen hänen tummien kiharainsa
peitoksi. Isäni ja kuninkaani, katsos, sotilaasi rientävät suurin
joukoin julistamaan Davidin kunniaa.

_Monta ääntä näyttämön takaa_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle,
Israelin pelastajalle!

_Saul_ synkästi ja ajatuksissaan. Enkö minä ole heidän kuninkaansa, ja
nyt he antavat kaiken kunnian tälle poikaselle!

_Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille. Isain pojalle, Israelin
sankarille!

_Saul_ hiljaa. Tuo poika tulee vaaralliseksi...

_Äänet kuin äsken_. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, joka
kerran on tuleva Israelin kuninkaaksi!

_Saul_ vielä hiljemmin. Tämän pojan pitää kuoleman.

_David_ laskee maahan Goljatin miekan, paljastaa päänsä ja puhuu
nöyrästi. Israelin kansa, mitä sanoja minä tässä kuulen teidän
suustanne! Ettekö tiedä, että minä kukistin tämän filistealaisen
Jumalan voimalla enkä omallani? Jumala yksin on kyllin väkevä
kukistamaan mahtavain ylpeyden, mutta David, Isain poika, on vain köyhä
paimenpoika, joka ei mitään voi itsestään. Sentähden kunnia, kunnia
Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!

_Kaikki_. Kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut
kansansa!

_David_ Saulille. Nyt voit ottaa henkeni, jos sen katsot hyväksi.

_Saul_ taluttaen hänen luoksensa Mikalin. En minä tahdo henkeäsi, vaan
rakkauttasi ja harppuasi. Ota tyttäreni, jos hän on kyllin hyvä
Israelin paraimmalle pojalle. Ja soittele joskus minullekin, David!

_Mikal_. Oletko niin hyvä, että otat minut, David?

_David_. Niin, otanpa sinut niin totta, kuin ei kukaan vielä tätä ennen
ole lingollansa rikastunut.

_Abner_. Filistealaiset pakenevat joka taholle!

_Saul_. Israel voittaa!

_Kaikki_. Kunnia, kunnia, Israelin Jumalalle!

    Esirippu laskeutuu.



EGYPTINMAAN PÄÄSKY.


Oletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on
punaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen
rappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä
varmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien
laidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka
tuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa.
Kenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo
ulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa
Pohjolassa?

Monta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme
pikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja
nuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen!
Mikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?

Ei maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä
olivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet
vastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä
olisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi
mitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen
nimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on
pääasia; silloin aina koristetaan nimensä.

Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen
pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta
asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille
ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä
kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan
kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli
mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä
kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa,
mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka
vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä:
"mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa
nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen
myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa,
kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin
lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa
pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.

Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua
ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki
kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään:
"tänään lähtee pääsky!"

"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat
istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä
lähtöaamiaiseksi.

"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä
noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä
vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä
takaisin."

"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky.
"Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille:
'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä,
lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä:
'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat
hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa
kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois
syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme
rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia
peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota
sanotaan Egyptiksi."

"Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän
Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee
varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."

"On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat
välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot
tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia
eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys
ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat
kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille
minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat
välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen
ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona
janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden
rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."

"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä
siunatusta maasta?"

"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä
syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja
kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät.
Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni
nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen
yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa
äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän
opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin
minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin
ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa
kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret
koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah,
silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita
paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä
yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin
välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan
isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa
synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän
toisiin maihin!"

"Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."

"Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni", sanoi pääsky. "Tahdotteko
minua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?"

"Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta", sanoi Iilia
säihkyvin silmin.

"Ja minä", sanoi Miilia, "tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalan
Niilistä."

"Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa
asut siellä Egyptissä", sanoi kainosti Emiilia.

"Tirr-tsirr!" vastasi pääsky ja lensi pois.

Siitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen
keitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn
toimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja
satuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine
toimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää
alkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia
pilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä
lehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen.
Pitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.

Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna
toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat
keskenään: "tänään tulee pääsky!"

"Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän
siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt
hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos,
mitä lupasit?" kysyivät he.

"Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti
Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä.
Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin
häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole
kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi
saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he
olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista
sataa tuhatta markkaa.

"Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette?
Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä
tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus,
kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä
muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"

Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren
lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli
leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon
saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa
katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun
varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala
purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut.
Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.

Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei
pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän
siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja
pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut
suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois.
Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja
nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he
nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä
asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata
sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."

Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen
kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin
kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan
lahjan kaikista.

No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän
lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei
malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli;
yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut
mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli
huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli,
että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa
suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita
vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia
tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä
imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi
viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan
näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja
kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren
pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin
pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina
oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä,
jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli
eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän
häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että
kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!

Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi
ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla.
Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan
turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.

No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja
tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku
kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka
oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon
romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin.
Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä
ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen,
että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala
lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan
selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se
tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä
hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä
Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen
kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman
milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata
pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka
vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja
pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi
suurimman osan pitkästä elämästään.

Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen
siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme
kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen
sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle
ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei
tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu
kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo
niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen
vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se
istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille
tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi
lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi
sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku
siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu,
jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se
kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä
mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas,
että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että
sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät
lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti
palkitsevat kaikki vaivat.

Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi
ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan
lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja
hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika
pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi
heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat
toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät
rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut
kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä
pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja
Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät
luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut.
Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja
rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja
ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet
elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.

Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat
vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä
päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.

Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle.
Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia,
Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta
siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi
niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät
välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä
ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen
vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka
ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta
että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja
vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan
poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin
kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä
ajatella, ja minä melkein itkin.

Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia.
He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa
loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he
olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme
tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin
me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen
toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee
tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat
surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä
sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän
olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin
on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen
haihtumaton kevät.

Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen
linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja,
mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat
linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:

    Sä siunaa, Herra, ahkerat
    Ja rukoilevat lapset,
    Sä siunaa myöskin iloisat
    Vanhukset harmaahapset,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Kuin pohjoisen lumi katoova
    On kullan ja helmein loiste,
    Ja turha ilo on kastetta,
    Min kuivaa päivän paiste,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Vaan rukous, rakkaus, usko, työ
    Perustavat elon onnen,
    Jos vaivojen vitsa meitä lyö,
    Ne antavi voiman ponnen,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.

    Jumala työtämme siunatkoon
    Ain' elämän päivinämme;
    Hän hyvän siemenen hoitakoon,
    Hänt' aina me ylistämme,
    Kun keväällä kukkaset puhkee.



KYLVÄ KUKKIA.

Uusi vuosi 1869.


    Jo kellot ne kaikuu
    Nyt tornissa yllä,
    Ja torvikin raikuu
    Yövartian kyllä;
    Jo on sydän yö,
    Kaksioista jo lyö,
    Jäi vuosi ja uus tuli aika ja työ.

    Hyv' yötä, sä meille
    Toit leivästä vajaan,
    Veit tuskien teille,
    Veit manalan majaan;
    Mut kyynelihin
    Toit lohtuakin,
    Ja Jumalan armoa hädässäkin.

    Sä vitsana Luojan
    Löit rankaisemalla,
    Sä taas avun, suojan
    Toit armahtamalla,
    Ett' ilossa me
    Ja tuskissamme
    Tok' ain' Jumalaa yhä kiittäisimme.

    Uus vuosi, mi aamun
    Kointähtenä loistat.
    Ja varjojen haamun
    Yön usmaset poistat,
    Sä toivoa tuo,
    Ja onnea suo,
    Ja Luojalta siunaus kaikille luo!

    Oi, lapseni, kiitä
    Nyt taivahan Luojaa,
    Ain' armosta siitä,
    Mi meit' yhä suojaa!
    Uus vuosi on taas,
    Sä siis Jumalaas
    Rukoile, ett' suojaisi hän isänmaasi

    Sä kukkia kylvä,
    Vie haudoille, missä
    Nyt hanki on kylmä,
    Maa jääkitehissä!
    Ja haavoihin sä
    Vie lääkkehiä,
    Ne hoitele nuoruuden lempeyllä!

    Nyt siis ilon rusko
    Sun poskillas olkoon,
    Ja toivo ja usko
    Ne vahvaksi tulkoon!
    Kun vuosi on uus,
    Niin myös iloisuus
    Meill' olkohon uus sekä Jumalisuus!

    Sä ruusuja riistä
    Ja kukkia kanna,
    Tee seppele niistä,
    Se maallesi anna,
    Mi kuihtumaton
    Ja lauhtumaton
    Sun sydämes juurelta poimittu on!

    Nyt alamme vuotta.
    Sen tahdomme päättää,
    Ja Luojahan luottaa,
    Jok' onnemme säätää.
    Hän johdattakoon
    Hän lohduttakoon
    Hän Henkensä voimalla virvoittakoon!



POIKA SAMMATISTA.


Sammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria
ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis,
mutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain
heikkoa laihoa.

Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin
sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden
tytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän
kirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin
voitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. "Briitta," sanoi torppari
sisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa,
"ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen
niukauttanut jalkani."

Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi
käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon
papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta
tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan
kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan
tänään almanakassa _Elias_; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen
ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi,
mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka
hänet olisi ristitty _Tuiskuksi_!" Torppari oli iloinen ja leikillinen
mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli
ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin
Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.

Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi
kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat
jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon
korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja
jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun
pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän
talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.

Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä _Iso
Mänty_. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka
korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja
näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja
tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs
poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.

"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä
korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"

"Luen katkismusta", vastasi poika.

"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet
kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan
nuttua!"

Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;
mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden
vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki
naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi
pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."

"Ei ole varaa", vastasi isä.

Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan
suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja
toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun
Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja
Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,
mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera.
Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei
ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan
lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut
monellekin köyhälle pojalle Suomessa.

"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi
isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta
hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa
taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja
harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä
oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin
aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä
vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli
kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa
sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa
naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä
oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.

"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä
olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät
ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran,
kun sattuu syömään vatsansa täyteen."

Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli
suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa
Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä
sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan
mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa,
etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti?
Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi
lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa
latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja,
ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista
hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuu _Jumala_!" Ja jokainen
vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi:
"tässä on _isänmaa_!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen
sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.

Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas
Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli
vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi
kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.

Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii
enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja
kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan
vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi
rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän
oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut
Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän
taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy
päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin
suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."

Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia;
suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen
pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät
muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.

Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai
kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin
ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin
onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin
loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku
seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä
sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana
taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava
ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot
että nutut.

Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi
häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että
hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!"
virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi
minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"

Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi
räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella
hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut
ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin
pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit
mennä Porvoosen lukiolaiseksi."

Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä
ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa,
josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen
piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi
siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän
oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat
häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä
liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat
mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen
saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon
kolmekymmentä tynnyriä ruista.

Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä
nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla
ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä
saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen
nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei
halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa
oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet
napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan
mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli
Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän
astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista
lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi
tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä
kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.

Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli
ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli
oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä;
miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän
johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä
leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä
takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua
eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin
luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin
tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen
suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun
suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.

No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli
Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka
kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä
tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella
kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka
töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka
vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla
kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää
Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa
säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän
vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko
tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla
sai profeetallisen nimensä?

Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä,
kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,
professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä
niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka
etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo
ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat
muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin
lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää
ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin
köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas;
tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa
kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty
oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli,
kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen
hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän
ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista
kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa
kunniaksi.

Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,
yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän
syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään,
että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain
jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin
yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin
palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan
palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä
Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta
ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin
köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä,
mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka
pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä
ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja
maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja
koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;
joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,
suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika
oli _Elias Lönnrot_.



KIRKKONKUKKO.



Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän
perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa
olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa
kunnian olla kirkonkukkona.

Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä
hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa,
ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään
oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja
lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja
köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni
laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.

Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä
mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti
ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi
siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä
ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän
tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein
huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin
korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua
suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken
aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen
karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.

Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu
harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja
erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita,
niin ahnas oli hän.

Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin
korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän
itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä,
kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan,
ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta
kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen
koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun
herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka
säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin
ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.

Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja
syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli
muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin,
että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän
katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän
kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään
maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa
koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman
hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:

"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko
olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen
keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten
minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta
syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin
minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin,
mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."

Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli
kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja
syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän
kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin
juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä
jonkun jyväsen.

Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse,
aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä,
suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän
tahtoi istua.

"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"

"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä
varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."

"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään
tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun
mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."

"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin
komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"

"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista
kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut
puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin
johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee
mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."

"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja
mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."

"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä
ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin
niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla
ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla
maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin
sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan
läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä.
Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja
ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli.
Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä
tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja
tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni
laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." -- Ja niin oikein
olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta
oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei
ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut
paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna
olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi
rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen
ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.

Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain
sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon
mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon
ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä
ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.

Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran
jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika
ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia
käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä
luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset
taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."

Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja
kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli
rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä
myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein
lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta.
Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja
yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan
ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös
kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä
loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko
maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja
piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"

Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä
hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja
nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka
taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut
oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen
kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi:
"hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että
pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.

Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin
viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.

Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän
tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla
alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät
aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he
veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko
istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen,
että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava,
hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa
kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka
odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli
odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.

"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi
ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli
kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen
kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman
muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta
matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut
lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi
pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja
siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi
ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä
sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä
merikummitus tuo oli.

Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.

Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi
lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä
sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat
tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa,
kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen,
joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan
huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän
menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.

Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja
varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän
peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri
rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin
aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan
enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen
suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja
sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli
häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis
peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään
sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa,
kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut
varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä
maailmassa käypi'."

"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän
kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen
käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia
ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla
päivillä käydä."

Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen.
Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.



KAIKU.


    Salissa metsän soma
    Istuupi tyttönen,
    Hän matkii alinomaa
    Puheita ihmisten.
    Hänellä huntu hohtava
    Ja kruunu kullan loistava,
    Mut vuoren taakse kätkee
    Hän aina kasvonsa.

    Sun kotis, laps, on metsä,
    Mä varmaan tiedän sen,
    Ja vastaamatta et sä
    Vain ole puheesen.
    Kohdalla tuolla Korpelan
    Mä näin sun huntus hohtavan,
    Sun silmiäs en nähnyt,
    Mut äänes kuulinhan.

    Ken olet tyttö? Lienet
    Sä lapsi kuninkaan?
    Sä mainitakin tiennet,
    Mist' opit matkimaan?
    Keneltä ruman tavan sait,
    Ett' aivan ajatusta pait'
    Sä myötään jatkuttelet,
    Etk' yhtään pysy vait?

    On puheenlahja oiva
    Jumalan antama,
    Hänelle siit' on soiva
    Korkeinta kiitosta.
    Kas pienin lintu laulullaan
    Ylistää Luojaa laadullaan,
    Ja sydämmensä tunteet
    Niin saattaa sointumaan.

    Kun luonto kokonansa,
    Ihmiset, eläimet,
    Käsittää pakinansa,
    Siit' ovat tietoiset,
    Mitenkä yksin olet sä
    Semmoinen kielenpieksäjä,
    Jok' ajattelematta
    Vaan päästät ääniä?

    En, kaiku pienokainen,
    Mä sua moitikkaan,
    Mut älä muita vainen
    Viekoita matkimaan.
    Mä muutoin sinut ilmaisen.
    Tuo pilvi, joka vuorien
    Ylitse liitää, kertoi
    Tarinan tämmöisen:

    Olipa tyttö parka
    Lepakkomielinen,
    Hän oli löyhä, arka
    Ja liukaskielinen.
    Aamusta iltaan suunsa soi,
    Hän todet, valheet ilmi toi,
    Ja näppärästi kyllä
    Hän kielitellä voi.

    Hän, tietkääs vielä mitä,
    Prinsessa olikin,
    (Ja semmoisilta pitää
    Odottaa enemmin).
    Mit' tuhmaa valtakunnassa
    Tapahtui, sitä halulla
    Hän kielitteli muille
    Ilolla, innolla.

    Prinsessa koulutyötään
    Pilana piti vaan;
    Ja suu se hällä myötään
    Lörpötti lorujaan.
    Mut vaikka pysyi tuhmana,
    Niin päässään piti kruunua
    Eik' opettajatarkaan
    Rangaissut vitsalla.

    Ja haltiatar oli
    Prinsessan kummina,
    Hän opettamaan tuli
    Tytölle Aapista;
    Mut neuvot meni tuulehen,
    Hän puhui aina loruten.
    Eik' yhtään vaiennunna
    Tuo pikku suukkonen.

    Vaan vihdoin kuinkas kävi!
    Vihainen kummi on,
    Kun tyttö lörpöttävi,
    Hän ryhtyy keinohon.
    Hän tuli, tarttui prinsessaan,
    Talutti metsään taajimpaan,
    Taa kukkulain ja vuorten,
    Perälle erämaan.

    Nyt kaikuna hän siellä
    On raukka yksinään,
    Mut suunsa nytkin vielä
    Loruilee yhtenään.
    Jos mitä sattuu kuulemaan,
    Hän siihen valmis vastaamaan,
    Vaikk' ymmärrä ei mitään
    Mihinkään asiaan.

    En sua kaiku parkaa
    Mä henno moittia,
    Kun tietämättäs karkaa
    Sun' suustas sanoja.
    Sä matkit ukonpauhinaa,
    Ja linnun sulo laulelmaa,
    Ja lasten rallatusta
    Lehdoissa, rannoilla.

    Laps nuori, ihanainen,
    Sä luonnon ääni oot,
    Sen tunteet aina vainen
    Laulunas kaikukoot!
    Ah jospa voisit tulkita
    Vaan luonnon sopusointua,
    Etk' ilman tuuleen laskis
    Vaan turhaa humua!



SOUTAJAPOJALLENI.

(Kun hän oli vuoden vanha.)


    Souda, pikku poika, vaan
    Kehdon kiikunnalla!
    Souda kauas maailmaan
    Suomen lipun alla!
    Elon meri myrskyää,
    Kukkarantaa seuraa sä,
    Äidin syliss' ennä,
    Elon myrskyyn lennä!

    Kasva, pikku masto, vaan!
    Jotta kestät myrskyt!
    Pidä perää vakavaan,
    Tulkoot mitkä tyrskyt!
    Vapaat purjeet! Riemuiten
    Sodi puolest' totuuden,
    Vaikka peikot aivan
    Uhkais murtaa laivan!

    Souda kauas aikaan vain,
    Jos niin Luoja sallis!
    Kehtopäiväis suloisain
    Muisto kätke kallis!
    Jos Hän laivas kauas pois
    Toiseen aikaan uida sois,
    Sukuin uutten anna
    Muistos mieleen panna!

    Souda voimin rakkauden,
    Enkelit niin suojaa!
    Iloks souda vanhinten!
    Ruoris olkoon Luoja!
    Lapsia Hän rakastaa,
    Sua pientä katsastaa.
    Millä kuljet tiellä,
    Herra myös on siellä.



KUIHTUNUT LEHTI.

Syksyinen jutelma.


Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu,
sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka
pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy
saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se
on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän
iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet
lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat
liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi
nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman
etäisyyden edessä.

Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan
kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt
istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on
autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat
kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta;
syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset
nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien
sammaltuneessa mättäikössä.

Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen
kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä,
mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.

Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja
ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat,
terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet
jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon
korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli
sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka
lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli,
ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan
ääretöntä hyvyyttä."

"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli
rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja
sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen
kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti
on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja
tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä
hyvyyttä."

"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken
puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei
oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt
Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole
koskaan nähnyt?

Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori
lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo.
"Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole
luojaasi nähnyt?"

"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten;
"mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."

"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.

Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan
auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta
sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en
ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha
ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää
ymmärrystänsä.

Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli
syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta
vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen
lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta
ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä
kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut
lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki
lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat
ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa.
Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä
voinut, vaikka jo olikin keltainen.

Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi
mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä.
Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei
mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa,
ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä,
lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin
kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan
vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan
lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä,
ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut
kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.

Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika
lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin
kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille
laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi
erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana
hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä
ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.

Tuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta
luodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat
puita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään
puunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun
lapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja
kuljettivat sen ilolla majaan huutaen: "isä, isä, tulkaa katsomaan
miten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!"

Kalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. "Se on
hyvää ja lujaa puuta", sanoi hän; "se on ollut ison laivan etukeulana
ja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle,
niin saamme jotakin lämmintä!"

Kun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen
tuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen
lattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin
lapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä
harvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.

"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?" vastasi äiti. "Annas kun katson:
se on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka
se on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme
sen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin
ohut." -- Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että
hän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa,
sillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.

Sen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka
oli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas
Taavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin
koskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:

"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen
kedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen
sijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta
ijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen
vanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät
ja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa
kaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni
kiittää Herraa."

Kalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä
ihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö,
pimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli
rauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja
palvelemisessa.

Kun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen
lehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. "Katsokaas", sanoi hän
ihmetellen, "lehti on tullut kullankeltaiseksi!"

"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä", arveli kalastaja ja
katseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä
kulta ja näytti välkkyvän ilosta.

Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti
nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin
mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa
olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven,
se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman
kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt
kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina
ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina
kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt
se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. _Sentähden_ se
loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?

Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen,
kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun
toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen,
tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu
auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella,
tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä",
silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole
ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät
sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.



AHDIN LAHJA.


Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin
tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin
vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan.
He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat
keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat
siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi
tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty,
tuuliviiri ja väkkärä katolla.

Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria
suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä
leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea
tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla
vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja
kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa,
punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan
tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli
ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta
vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko
lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa,
mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.

Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen
pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli
kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät
tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin,
että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä
muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi,
sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä
ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren
laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää
saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari
niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja
kuohua.

Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä
kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja
pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai
muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat
lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman
kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen
sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä
paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he
muuta tarvitsivatkaan.

Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi
kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän
mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että
kerran toki saisi oman lehmän.

"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin
kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me
sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän
täällä ole millä sitä elättää."

"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä",
arveli Lohi-Maija.

"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme
ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."

"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo.
"Prinssikin syö mielellään kalaa.."

"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä
tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla.
Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa
siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä
mielestäsi, hyvä on näinkin!"

Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän
kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää
oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja
tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä
maailmassa.

Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla,
kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti
maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan
vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka
huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan
jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat
he.

"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.

"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta
aivan kuorimatonta."

"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.

"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"

Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen
omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.

"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä
savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan
lämpöisinä."

"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät
kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja
piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen
riippumaan savustusuunin päälle.

"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs
herroista.

"Ahtola", vastasi ukko.

"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"

Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa
lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen
asian selittivät.

"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa
kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä
kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja
muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein
nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on
Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla
varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin
muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua
pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa
antimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas
syvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka
kantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen
pitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan..."

"Ah, Näkki!" sanoi Lohi-Matti. "Oletteko te herrat nähneet kaiken
tuon?"

"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet", sanoivat ylioppilaat. "Se on
painettuna, ja kaikkihan painettu on totta."

"Mitä vielä", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. "Sittepä olisi eilen
pitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta
eilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla."

"Niin, katsokaas, se tulee siitä, että almanakalla on etuoikeus laskea
leikkiä ja se etuoikeus on painettuna, ja sentähden pitää etuoikeuden
oleman selkeää totta", sanoivat ylioppilaat.

Lohi-Matti pudisti päätänsä, mutta nyt olivat jo silakatkin kylliksi
savustuneet. Ylioppilaat söivät joka mies kahden edestä ja syöttivät
Prinssille kylmää paistia, jota heillä oli kanssansa veneessä. Prinssi
istui iloissaan kahdella jalalla ja ikäänkuin keri lankaa
etukäpälillään. Syötyään antoivat ylioppilaat Lohi-Matille kiiltävän
hopeamarkan ja oikeaa vaakunatupakkaa piippuun, jota täyttäessään Matti
sulloi piippunsa halki. Sitte herrat kiittivät hyvästä atriasta ja
läksivät purjehtimaan edelleen suureksi suruksi Prinssille, joka
melkein kyynelsilmin ja kerimistään kerien niin kauan istui rannalla,
kuin vähänkään näkyi veneen valkoisia purjeita kaukaa sinertävältä
mereltä.

Lohi-Maija ei ollut sanonut sanaakaan, mutta ajatellut sitä enemmän.
Hänellä oli hyvät korvat ja hän oli pannut mieleensä joka sanan tuosta
Ahdin tarinasta. Kas, sepä olisi jotakin, ajatteli hän, jos saisi edes
yhdenkään sen haltian lehmistä! Olisipa jotakin, kun saisi lypsää aamut
ja illat sellaista lehmää eikä tarvitsisi pitää mitään huolta sen
elatuksesta. Ei, vaan hyllyllä ikkunan päällä olisi toinen toisessaan
kiinni maito- ja kermapiimä-astioita! Mutta niin onnelliseksi minä en
suinkaan pääse koskaan tässä maailmassa.

"Mitä sinä mietit?" sanoi Lohi-Matti.

"Enpä juuri mitään", sanoi mummo. Mutta itsekseen hän kuitenkin
muisteli muutamia vanhoja loitsuja, jotka hän oli lapsena oppinut
ontuvalta ukolta, joka osasi tehdä hyvää kalaonnea. "Jospa koettaisin?"
ajatteli hän.

Se päivä oli lauantai eikä Lohi-Matilla ollut tapana laskea
lauantai-iltana silakkaverkkoja, sillä hän tiesi varsin hyvin, ett'ei
sopinut rikkoa sabattia. Mutta kun ilta alkoi tulla, sanoi mummo
äkisti: "nyt meidän pitäisi laskea verkot."

"Ei", sanoi ukko, "ei pyhäyönä kalastaminen koskaan tuo siunausta
myötänsä."

"Viime yönä oli myrsky ja me saimme niin vähän", sanoi mummo. "Vaan nyt
on järvi tyyni ja kirkas kuin peili, ja sillä viimeöisellä tuulella
kala kyllä nousi maalle päin."

"Mutta tuolla on myrskyn merkki luodepilvessä", sanoi ukko, "ja Prinssi
pureskeli äsken ruohoja."

"Eihän vain liene syönyt minun ruoholaukkaani?" kysyi mummo.

"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova
ilma", arveli Lohi-Matti.

"Kuulehan", sanoi mummo, "me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon
tuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon
täyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja
painotta."

Ukko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle
vedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin
määrin:

    Ahti aaltojen isäntä,
    Meren ukko ruokoparta,
    Sull' on aartehet salaiset.
    Sulla kaunihit kalaset,
    Sulla helmet kohtavaiset.
    Meren kullat kuultavaiset,
    Lehmät kaunihit, lihavat,
    Niityt rehtevät, vihannat...

"Mitä sinä siinä hyräilet?" sanoi ukko.

"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni", vastasi mummo ja jatkoi
kovemmalla äänellä:

    Meren kultainen kuningas;
    En mä kultias anele,
    Hopioitas huolittele,
    Enkä helmiä haeksi,
    Yhtä anon ainoata:
    Anna mulle lypsylehmä!
    Minä annan vastimeksi
    Päivän kullat, kuun hopeat.

"Tyhmä laulu tuo", sanoi Lohi-Matti. "Mitäpä muuta meren kuninkaalta
sopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä
vasten."

Mummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan
koko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt
sitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta
savipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat
kalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.

Lohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan
tullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja
toinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi
ukko istualleen ja sanoi mummolle: "etkö kuule mitään?"

"En", vastasi mummo.

"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla", sanoi ukko. "Tulee
myrsky."

"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet", sanoi mummo.

Lohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen.
"Nyt vinkuu väkkärä", sanoi hän.

"Nuku pois; joutavia", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.

Mutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle.
"Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika
myrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot."

Mummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä
vinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat
ulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja
vaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei
Lohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan
lykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo
seisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni
ovenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.

"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä
kalastamisesta?" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin
ällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin
lehmiäkään.

Kun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän
silmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he
nukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi
ollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.

Kun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo
korkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli
korkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa
kalliorantaa vasten.

"Kas, mikäs tuo on!" huudahti mummo katsoessaan ulos ovesta.

"Näyttäähän tuo suurelta hylkeeltä", arveli Lohi-Matti.

"No, toden totta, eikö olekin lehmä!" riemuitsi Lohi-Maija.

Ja lehmä se olikin, muhkea punainen lehmä parasta lajia, lihava ja
pullakka, niinkuin olisi koko ikänsä syönyt spenaattia. Se käveli hyvin
levollisena rannalla eikä edes haistanutkaan ruohomätäs-vaivaisia,
niinkuin olisi kokonaan ylenkatsonut niin laihaa ravintoa.

Lohi-Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta lehmä se oli, aivan sen
muotoinen, ja kohta ei ollut enää mitään epäilemistä, kun mummo alkoi
lypsää ja lypsi kaikki astiat, yksin veneviskaimenkin, täyteen parasta
aamumaitoa. Ukko vaivasi turhaan päätänsä miettimällä, mitenkähän lehmä
oli tullut saareen, ja läksi etsimään mereen jääneitä verkkojansa. Ja
kohtapa hän ne löysikin rannalta, jonne laineet olivat ne ajaneet, ja
ne olivat niin täynnä kaloja, ett'ei välkkyviltä salakoilta näkynyt
ainoatakaan silmukkaa.

"No, hyvähän tuo on lehmäkin olemassa", mietiskeli Lohi-Matti silakoita
puhdistaessaan. "Mutta millä me sitä elätämme?"

"Kylläpähän siihen keino keksitään", sanoi mummo. Ja lehmä itse sen
keinon keksikin. Se astui veteen ja söi vesiruohoa, jota kasvoi
suurissa töyhdöissä rannalla; siitähän se pysyikin niin lihavana ja
kauniina. Hyvä lehmä se oli muiden paitsi Prinssin mielestä; se näet
oli saanut kilpailijan ja haukkui sitä lakkaamatta.

Siitä päivästä asti oli Ahtolassa maitoa ja kermapiimää yllin kyllä.
Kaikki verkot olivat aina täynnä kaloja. Lohi-Matti ja Lohi-Maija
lihoivat hyvästä ravinnosta ja rikastuivat päivä päivältä, sillä mummo
kirnusi monta leiviskää voita, ukko hankki kaksi renkiä ja alkoi
kalastaa suuremmasti. Meri tuli hänelle suureksi kalasumpuksi, josta
hän haavitsi niin paljon kuin halutti. Ja lehmä piti itse huolen
ruoastaan. Kun Lohi-Matti ja -Maija syksyllä muuttivat manterelle,
sukelsi lehmä mereen, mutta keväällä heidän palatessaan seisoi se jo
taas kalliolla odottelemassa.

"Tarvitsisimmepa me paremman tuvan", sanoi Lohi-Maija toisena kesänä.
"Tämä vanha on liian pieni meille ja rengeille."

"Niinpä niin", myönsi Lohi-Matti. Ja hän rakensi muhkean tuvan, jossa
oli oikea lukko ovessa, sekä viereen kalliolle kala-aitan, otti kaksi
renkiä lisäksi ja kalasteli niin hyvästi, että lähetteli monen monta
tynnyriä lohta, silakkaa ja siikaa Venäjälle ja Ruotsiin.

"Minä en jaksa hoitaa näin monen hengen taloutta", sanoi Lohi-Maija.
"Ei tuo liiaksi olisi, vaikka saisin piiankin avukseni!"

"Ota piika!" sanoi ukko. Ja piika pestattiin. Mutta silloin sanoi
Lohi-Maija:

"Meillä on liian vähä maitoa näin paljolle väelle. Koska minulla kerran
on piika, saisi hän samalla vaivalla hoitaa kolmekin lehmää."

"No, laula sitte Ahdille vielä yksi laulu lisäksi", sanoi ukko vähän
ivallisesti.

Se harmitti Lohi-Maijaa. Mutta kuitenkin souti hän eräänä sunnuntaiyönä
merelle ja lauloi kuin ennen:

    "Ahti aaltojen isäntä,
     Meren ukko ruokoparta,
     Sull' on lehmiä tuhansin,
     Anna kolme karjastasi!"

Seuraavana aamuna seisoi kolme lehmää saaressa yhden sijasta, ja kaikki
ne söivät meriruohoa ja pitivät itse huolen elatuksestaan niinkuin
ensimäinenkin.

"Oletko nyt tyytyväinen?" sanoi Lohi-Matti mummollensa.

"Kyllähän minä olisin tyytyväinen", sanoi Lohi-Maija, "jos vain saisin
vielä kaksi piikaa lisäksi suurta taloutta hoitamaan ja vähän paremmat
vaatteet. Etkö ole kuullut että minua sanotaan matamiksi?"

"Olkoon menneeksi", sanoi ukko. Ja Lohi-Maija sai piikoja ja kauniit
matamin-vaatteet.

"Kyllähän nyt olisi kaikki hyvin", sanoi Maija vähän ajan perästä, "jos
vain meillä olisi vähän parempi kesällä. Sinä voisit juuri rakentaa
kaksinkertaisen talon ja tuoda vähän multaa, että saisimme puutarhan.
Ja siihen pitäisi tehdä pieni huvimaja, josta minä saisin katsella
merelle, ja meillä pitäisi olla soittaja, joka iltasilla aina
soittelisi meille passo-viululla; saattaisipa meillä olla myöskin oma
pieni höyryvene, ajaaksemme kirkkoon, milloin tuulee eikä oikein jaksa
soutaa."

"Eikö muuta?" sanoi Lohi-Matti. Ja hän teki kaikki, mitä hänen vaimonsa
tahtoi. Ahtolan kalliosaari tuli niin kauniiksi, ja Lohi-Maija tuli
niin ylhäiseksi, että kaikki meren simput ja silakat rupesivat
ihmettelemään. Prinssiäkin syötettiin paljaalla vasikanpaistilla ja
kermaleivoksilla, niin että viimein tuli yhtä pyöreäksi kuin
kilohaili-pyttynen.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Lohi-Matti.

"Olenpa kyllä", sanoi Lohi-Maija, "jos minulla vain olisi kolmekymmentä
lehmää. Tarvitaanpa jotakin näin suurelle joukolle."

"Mene Ahtisi luo", neuvoi Lohi-Matti.

Mummo purjehti ulommaksi merelle uudella höyryveneellä ja lauloi meren
kuninkaalle. Seuraavana aamuna seisoi kolmekymmentä kaunista lehmää
meren rannalla, ja kaikki ne itse hoitelivat itsensä.

"Kuulehan, ukko", sanoi Lohi-Maija, "tässä on liian ahdas tällä kallion
pahasella, mihin minä saan sopimaan kaikki lehmäni?"

"No, en minä tiedä muuta neuvoa", sanoi Lohi-Matti, "kuin ammenna meri
tyhjäksi."

"Lörpöttele siinä! Kuka merta voi tyhjentää?"

"Koeta uudella höyryveneelläsi, siinä on hyvä pumppu."

Lohi-Maija kyllä ymmärsi, että ukko teki pilaa, mutta ei kuitenkaan
voinut olla asiaa ajattelematta. En minä voi pumputa merta tyhjäksi,
mietti hän. Mutta ehkäpä minä voisin täyttää sitä, jos ensin tekisin
suuren sulun tuonne ulommaksi. Saatanhan sinne koota kiviä ja hiekkaa,
niin saamme saaremme toista vertaa suuremmaksi.

Mummo lastasi uuden höyryveneensä täyteen kiviä ja läksi
syvemmälle vedelle. Soittaja oli mukana ja soitti niin kauniisti
passo-viulullansa, että Ahti ja Vellamo ja kaikki vedenneitoset
sukelsivat ylös vedenpintaan kuuntelemaan.

"Mikä se noin kauniisti välkkyy aalloissa?" kysyi Lohi-Maija.

"Meren vaahto se vain välähtelee auringonpaisteessa", vastasi soittaja.

"Heittäkää kivet mereen!" komensi Lohi-Maija.

Höyryveneen väki alkoi heitellä kiviä oikealle ja vasemmalle puolelle
vaahtoon. Muuan kivi sattui Vellamon paraalle kammarineitsyelle nenään.
Toinen raapasi poskea itse veden emolta. Kolmas loiskahti lähelle Ahdin
päätä ja neljäs tempasi häneltä pois puolen partaa. Siitäpä syntyi
vedessä aika mylläkkä, aallot vieriskelivät sekaisin kuin kiehuvassa
padassa.

"Mistä se myrskynpuuska tuli?" kysyi Lohi-Maija. Mutta ennenkuin hän
ehti oikein lopettaakaan kysymystään aukesi vesi suureksi hauin kidaksi
ja nielasi koko höyryveneen.

Lohi-Maija painui kuin kivi pohjaan, mutta ponnisteli kuitenkin käsin
ja jaloin vastaan, pääsi siten ylös vedenpintaan ja tapasi käteensä
soittajan passo-viulun, jonka varassa sitte kyllä jaksoi uiskennella.
Vaan samassa näki hän vieressään Ahdin pelottavan pään, jossa oli vain
puoli partaa.

"Miksi sinä minua kivillä heittelit?" tiuskasi Ahti.

"Voi, armollinen herra", huokasi Lohi-Maija, "se oli vain erehdys.
Voidelkaa karhunrasvaa partaan, niin kyllä se pian jälleen kasvaa."

"Akka, enkö minä antanut sinulle kaikkea, mitä pyysit, ja vielä
muutakin?"

"Kyllä annoitte, armollinen herra. Suuri kiitos lehmistä! Ne lypsävät
aika lailla."

"No, missä sinulla on auringon kullat ja kuu, jotka lupasit minulle?"

"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen,
milloin vain on taivas ollut selkeänä", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.

"Kyllä minä sinut opetan!" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin
voimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.

Siinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa
variksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään
vanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. "Kas mummoa!" sanoi hän.
"Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin
märkänä?"

Lohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: "Missä meidän
kaksinkertainen talomme on?"

"Mikä talo?" kysyi ukko..

"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne
kolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?"

"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo", sanoi ukko. "Ylioppilaat saivat
pääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä
saanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi.
Minä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot
talteen."

"Mutta minäpä näin Ahdin!" sanoi Lohi-Maija.

"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja
menit sitte vielä horroksissa itse veteen."

"Tuossahan on passo-viulu", sanoi Lohi-Maija.

"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä
pyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä
kalastamisesta."



MAKEAMPI MAKEAA.


Oli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea,
mitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta,
kauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään
ylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona
hän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa,
sadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä
ja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan
huvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin
ravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.

Varsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia.
Se maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä
paimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa.
Siellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään
makeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko
kiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin
selkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat
taatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat
viskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen
häntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin
joka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja
karvaita ruohoja!

Nyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan
apinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien
katselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan
herkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan
viimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja
Persiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän
ananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein
erinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä,
mutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.

"Mestarikokki", sanoi kuningas, "hanki minulle jotakin, joka on
_makeaakin makeampi_! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä
tarjoat."

Mestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt
läpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa.
"Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?" ajatteli hän
itsekseen.

Ja hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi
koko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista
marmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli
rasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita
loistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin
suklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä,
nekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan
kuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata
puolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä
ollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä;
itse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi.

No niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa
pullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa.
"Ei", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, "tämä ei käy
päinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle
jotakin, joka on _makeaakin makeampi_?"

"Herra", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle,
"älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi,
olen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun
ylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi kuningas äkeissään. "Mitäpä siellä olisi muuta
kuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!"

Mestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä
vaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen:
"Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he
sinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas
suusi puhuu."

Neuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja
kysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin
makeampi.

Viisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin
vaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas
kuninkaan eteen.

"Herra", sanoi ensimäinen heistä, "ällös sinä koskaan kyllästykö
onneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi
ympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko
maan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!"

"Viisas mies", sanoi kuningas, "nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei
ole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään
riitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi
lisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä."

"Herra", sanoi toinen viisas mies, "sinun sanasi ovat kuin kultaomenat
hopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa.
Abessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista
hevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan
aasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen
kansansa orjiksi!"

"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet
vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen
hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu
minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni
niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä
konvehteilla?"

"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain
mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki,
mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja
rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan
kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat
ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin
hunaja, taatelit ja marmelaadit."

"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin
pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole
ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."

Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän
täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit
tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi
tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut
makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan
heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista
kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään,
jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman
ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista
konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen
hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?

Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli
laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa
vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut
kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä.
Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä
itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin
makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.

Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä
nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he
olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään
yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan
nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän
palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä,
"tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa
jaksat!"

Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.

"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas
palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen
lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia
herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."

"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja
pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen.
Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä
kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.

"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on
astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta
vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja
se on kovan janon sammuttaminen."

Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista
monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä
kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille
viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä
suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin
houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä
kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan
painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten,
niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja
lapsen levollinen mieli.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"

"Niinpä näkyy", vastasi äiti.

"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"

"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on
_lapsen uni_."

"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole
onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä
sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."

"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"

"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö
ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin,
vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut
rahtuakaan unta silmiini."

"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista
unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen
elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin
autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi
saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien
suojeluksessa."

"Orja!" huusi kuningas.

Orja tuli.

"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni
hoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa!
Minä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi
kuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi... Makeaakin
makeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin."

Ja aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia
mantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää
kristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka
nyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka
oli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan
ranskalaiskonvehteja.



KARTTAPALLO.


    Kuin moni nuorna ollessaan
    Kiitäisi ympär' aavan maan
    Kuin miete mieluisesti!
    "Sun siipes, pääsky, ottaisin
    Päiväksi ainoaksikin
    Mä hyvin haluisesti."

    Mä riemuin sitte kukillen
    Liitäisin maiden lämpöisten
    Pois Pohjan pakkasista
    Ja ystävälle laatisin
    Ma linnan aina pilvihin
    Ruusuista loistavista.

    Hei! pikku pääskyt, lentäkää!
    Minuutissa jo pallo tää
    Tuhannet virstat entää,
    Tää on se maa jonk' ympäri
    Te saatte liitää huoleti
    Ja riemumielin lentää.

    Nyt pesän paikka valitkaa
    Vapaasti! Saima, sun on maa,
    Ja sinun myöskin, Selma!
    Maa onnellisin valitkaa,
    Se olkoon lämmin palmumaa
    Tai jäinen Sulitelma!

    Ei kuningas niin äveriäs,
    Niin vapaa lintu siivekäs,
    Niin valtaa haltialla.
    Valitkaa! Unhotettu vaan
    On köyhä Suomi nurkassaan
    Puhurin vallan alla.

    Kah! Tekö, joill' on laaja maa,
    Mielitte majan rakentaa
    Poloiseen Pohjolaamme?
    Tuo uljuus sietää suutelon!
    Maa laaja kyllä oiva on,
    Vaan paras oma maamme.



JÄTTILÄINEN JA KOULUPOIKA.


    Yks jättiläinen on Pohjolassa.
    Se herraks mielisi maailmassa;
    Vaan kesin nukkuvi niin se, että
    Voi häntä pahasti silloin pettää:
        Kas, päivä vaan
        Kelkkansa suistaa
        Sen niskaluista,
    Käy istuimelle sen istumaan.

    Syksyllä valvoa taas se jaksaa,
    Päivälle kepposen mielii maksaa,
    Lähettää jäitänsä kirkkaina,
    Pimeän, kylmän ja nietoksia.
        Se näyttää näin
        Kuin joku suuri
        Maan herra juuri;
    Vaan jättiläinen on renkinäin.

    Mä hevoseksi sen valjastanki,
    Kun jää on järvellä, maalla hanki
    Jalkaani sen sidon ilman haittaa;
    Se vetää kuormia, sillat laittaa.
        Se muureja
        Ja tornit, vallit
        Ja parhaat pallit
    Rakentaa sokurijauhoista.

    Sä karski kuningas Pohjolamme,
    Punaiseks nipistät poskiamme,
    Mua usein tupahan ajeletkin,
    Kärvennät kärpäsen siipysetkin;
        Mut sievään vain
        Käyn suksilleni,
        Näin kaataakseni
    Sun, talvijättiläs, palvelijain!



LOTTA TÄTI.


    Meidän oiva täti Lotta,
    Sellaista ei muut vain saa.
    Vahinkomme kaikki totta
    Hyvin päin hän sovittaa,
    Sukat, housut, paidat ratki
    Paikkaa, merkkii lakanatki,
    Muistaa nenäliinatkin,
    Keittää puuron, kahvinkin.

    Kotiin lailla märjän hiiren
    Koulusta kun hölkkäämme
    Sateella, ken laittaa kiirein
    Kuivat vaatteet yllemme;
    Ken tuo sitte syödäksemme
    Viilikehlon etehemme;
    Jälkemme ken kuivailee, --
    Jos ei niitä täti tee?

    Äitikään ei paha meille;
    Vaan on meillä vikoja:
    Nyt jäi kaulus harhateille,
    Nyt sai vaatteet tahroja,
    Nyt on kampaamatta tukka,
    Nyt on nurin toinen sukka.
    Silloin äiti toruu jo:
    Mitä teit taas, lapsi, noh?

    Täti Lotta silloin vastaa:
    Tuo on kodikasta vaan:
    Kärsi, äiti kulta, lasta!
    Lapsi tuhrii luonnostaan.
    Kaulus oli eilen poissa,
    Rintamusta ennen voissa,
    Tukka siloinen on nyt;
    Ken lie sukan kääntänyt?

    Täten joka päivä Lotta
    Pitää meidän puoltamme.



METSÄKARHU.


Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä
hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta
laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita
maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi
ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja
laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat
syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine
tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi
viimeiseen asti laivalla.

Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli
sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni
Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni
ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään,
vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa.
Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla?
Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan
puhuttavan metsänpaloista?

Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla
vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä
ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat
purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa
saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.

Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä
Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja
Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte
tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku
poikansa.

Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä
patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä
kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut,
että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä
kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän
miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen
miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja
teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja
toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."

Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi
tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän
murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu
seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen
pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi,
oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut
lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä _Moosepiksi_, Häntä elätettiin
sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet,
hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi
syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla,
pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein
juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä,
Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan
sanottiin _Metsäkarhuksi_. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa!
Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan
kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja
kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä
tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi
häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä
juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina
johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään
tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta
yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja
Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva
Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle
vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti
häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan
totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä
sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi
vielä tehdä sinusta aika miehen."

"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.

"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."

"Ja minä koetan parastani", sanoi Karhu.

Eräänä kesänä rikas patrooni Kultanen matkusti omalla laivallaan
Apollolla Tukholmaan ja otti molemmat pojat mukaansa. Ahvenanmerellä
purjehtiessa oli heillä hyvä tuuli ja kaunis ilma. Moosep vetelehti
kajuutassa romaaneja lukien. Karhu oli kajuutanvahtina ja kaikkein
juoksupoikana. Hän oli huuhtonut laivankannen, pessyt talrikit,
kiillottanut saappaat, käynyt ylhäällä raakapuulla selvittämässä isoa
purjetta ja kiivennyt keulapuun nenässä asti pienentämässä etupurjetta,
kun patrooni Kultanen huusi: "Metsäkarhu!"

"Patrooni!" vastasi Karhu. Hän ei koskaan uskaltanut muulla nimellä
puhutella isintimäänsä.

"Puhdista minun piippuni!"

"Kyllä teen, patrooni!"

"Varo suurta hopeasilaista merenvahapiippua. Muista, vetelys, että se
maksaa sata riksiä."

"Kyllä teen, patrooni!"

Karhu seisoi etukannella lähellä laitaa piippuja puhdistamassa, kun
Moosep tuli takaapäin, pisti neulalla kovasti mekon läpi ja kysyi:
"mitäs nyt teet, Metsäkarhu?"

"Puhdistelen patroonin piippuja."

"Annas kun minä autan!" sanoi Moosep, sieppasi suuren merenvahapiipun
ja alkoi nakutella sitä laitaa vasten; niinkuin oli välistä nähnyt
isänsä tekevän. Mutta pesä olikin löyhässä eikä siinä myöskään ollut
mitään nauhaa. Siispä se putosi Ahvenanmereen, niin että jäljestä
kuului vain "put puli."

Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.
Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"

"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.

"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren
nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi
sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"

Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän
menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt,
kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni
mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja
matkustelkoon hän omin neuvoin."

Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa
minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti
perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun
piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.

Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene
kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi
miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika
ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun
Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi
ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi
Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa
merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit
ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita
koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli
kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja
pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.

Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä
raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli
vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä
huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä
sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja
merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.

Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä
alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä,
ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli
iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille,
jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.

Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.
Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan
Jumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.

Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene
keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen
alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan
ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli
äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei
ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.

"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika
raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle
merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet
paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi,
yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain
kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä
minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua
nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja
kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla
sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos!
Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan
tähdet! Hyvää yötä, äiti!"

Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle
aukeaa merta.

Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä
reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista
aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli
pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja
tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja
huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna.
Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti
veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa
ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa
perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun
luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen
käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan
äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole
kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä
tuleva kerran aika mies."

Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä.
Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan
korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu
unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"

Yö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen
päältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät
ulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja
muuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten
luolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden
päälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa,
haihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.

Karhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli
kummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä
meri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla,
ja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. "Minä olen nähnyt
unta", ajatteli hän, "ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas
Jumala!"

Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei
enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä
maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista,
ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.

Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta
kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut
myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky
oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.

Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja
josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää
pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat
siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta
kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan
kannelle.

Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä
sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita
kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua
alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun
surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.

Siellä oli vuohi kytkettynä aitaukseen kannelle. Karhu päästi sen irti,
otti leipäkakun veden päältä, ja yritti taas laskeutumaan veneesensä.
Hän kaaloi vedessä kajuutan oven ohitse. Siinä uiskenteli kaikenlaisia
kapineita, ja samassa hänelle johtui mieleen tuo itsepäinen uni. "No,
olkoon menneeksi kolme kappaletta, koska minulla jo on kaksi!" ajatteli
Karhu, sieppasi pienen mahonkiarkkusen, joka kellui aivan portaiden
edessä, ja kiiruhti vuohen, leivän ja arkkusen kanssa veneesensä. Jopa
olikin aika. Hän ei vielä ehtinyt monenkaan sylen päähän laivasta, kun
kuuli omituisen kohinan; mereen syntyi pyörivä kuoppa, suuri laiva
painui, ja kohta tasoittuivat aallot jälleen, niinkuin ei koskaan
laivaa olisi siinä ollutkaan olemassa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä ajelehti Karhu veneessään merellä. Hän antoi
leivästään osan vuohelle, ja vuohi antoi hänelle maitoa. Kolmannen
päivän aamuna näkyi laiva. Se lähestyi, se huomasi pojan mekon, jonka
hän oli sitonut airoon hätälipuksi, otti hänet veneestä laivaan ja vei
Tukholmaan.

"No, poikanen, kenenkä luo minä nyt sinut vien täällä kaupungissa?"
kysyi kapteeni.

"En minä tunne ketään Tukholmassa", vastasi Karhu. "Antakaa minun jäädä
laivaan kajuutanvahdiksi ja oppia palvelusta. Minä tahtoisin mielelläni
tulla kunnon merimieheksi, niinkuin isänikin oli."

"Vai niin!" vastasi kapteeni. "No, käypihän tuo päinsä. Entinen vahtini
juuri eroaakin palveluksesta, hänelle on tullut ikävä äitinsä
piparkakkuja. Jää sinä tänne, niin minä myön vuohesi, että saat sillä
rahalla ostaa itsellesi paremmat vaatteet. Sinun entinen isäntäsi ei
liene ollut sinulle kovinkaan antelias."

"Antoi hän minulle ruokaa", vastasi poika.

"Niin kai, ja sanoi sinua Metsäkarhuksi, se kyllä näkyy vaatteistasi.
Mutta nyt pitää Metsäkarhusta tuleman aika mies."

Karhun sydän sykähti ilosta. Nuo samat sanat hän nyt kuuli jo kolmannen
kerran.

Seuraavana päivänä Karhu läksi astuskelemaan suurta Tukholmaa,
ostaakseen vaatteita. Eräässä kadun kulmassa seisoi suuri ihmisjoukko
lukien nurkkaan naulattua suurta paperia. Karhu seisattui, hän niinkuin
muutkin, ja kysyi, mitä siinä oli. "Ohoh", vastasi eräs leveähartiainen
raudankantaja, kädet housuntaskuissa, "kaikki tuhkimukset ne ovatkin
olevinaan uteliaat! Ei se sinuun koske. Eräs ylhäinen herra lupaa tuhat
riksiä palkinnoksi sille, joka hänelle toimittaa pienen mahonkiarkkusen
takaisin Ahvenanmerestä. Mene sinä vain kotiisi lukemaan katkismusta!"

Karhulle johtui mieleen pikku mahonkiarkkunen, jonka hän oli pelastanut
uppoavasta laivasta. Kolme kappalettahan unikin oli hänelle huutanut.

Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä
lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat,
ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan,
arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta
palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät
ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!"
toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."

"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.

"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se
meille, niin saat huomenna maksun."

"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan.
Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen:
"veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"

"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu,
ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu;
herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.

"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on
varastanut pienen arkkusen."

"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.

"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.

Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti
ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.

"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja
kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita
helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan
muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan
kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.

Mutta ylhäinen herra sanoi hänelle: "rakas poika, sinä olet pelastanut
minun kunniani ja omaisuuteni. Minun syytetään ottaneen kruunun rahoja,
ja nämä paperit todistavat minun viattomuuteni. Kerroppas nyt, miten
löysit tämän arkkusen!"

Karhu kertoi seikkailunsa, mutta ei maininnut sanaakaan, miten huonosti
häntä isintimänsä oli kohdellut.

"Kyllä sinusta näen, että olet rehellinen poika", sanoi yönuttuinen
herra. "Suostutko siihen, että panen sinun puolestasi tuhat riksiä
pankkiin ja annan siitä sinulle kirjallisen kuitin?"

No, Karhu tietysti siihen suostui; mitäpä hän olisi tehnytkään niin
paljolla rahalla? Hän kiitti ylhäistä herraa, palasi kapteeninsa luo ja
kertoi hänelle tämän uuden onnensa. Kapteeni hymyili ja sanoi: "no,
Metsäkarhu, nyt olet rikas, eikä sinun enää tarvitse kärsiä merielämän
vaivoja. Nyt voit olla laiska ja syödä paljasta torttua monta vuotta."

"Ei toki, niin tyhmä en ole", vastasi Karhu. "Nyt minä teen työtä ja
opin meripalveluksen. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua pääsen vähän
ylempään arvoon ja sitte perimieheksi..."

"Ja sittekö kapteeniksi?"

"Niin, sitte kapteeniksi", virkkoi Karhu, punastuen itsekin noin suurta
kunnianhimoansa. "Minä käytän rahani oppiakseni purjehdustaitoa, ja kun
saan oman laivan, lähden Raumaan äitiäni hakemaan."

"Se on oikein, Metsäkarhu!" kehoitti kapteeni. "Pidä vain perää sitä
ilmaa kohti, niin Jumala kyllä auttaa sinua!"

Karhu seurasi päätöstänsä kuin mies. Kaksi vuotta oli hän
kajuutanvahtina, kasvoi yhä vahvemmaksi, alkoi astua merimiesten tapaan
hajasäärin, yleni sitte laivapojaksi, merimieheksi, alaperimieheksi.
Hän purjehti ympäri maailman, kärsi vaivoja, mutta oli aina reipas ja
iloinen. Kaksi talvea hän luki purjehdustiedettä, suure- ja
maantiedettä, suoritti tutkinnot ja tuli kapteeniksi sekä sai
kuljettaakseen eri laivan. Hän oli oikeudentuntoinen, taitava ja
luotettava, ja kaikki menestyi hänelle hyvin. Muutaman vuoden kuluttua
oli hänellä jo kaunis, aivan oma laivansa, nimeltä _Emäkarhu_.

Eräänä päivänä nousi Raumassa suuri hälinä. Kaupunkia kohti purjehti
vieras laiva, jonka vertaista ei koskaan oltu ennen nähty. Kaikki
mastot ja lokit oli silattu messingillä, niin että ne loistivat
päiväpaisteessa kuin kulta. Perä oli kullattu, etukeulassa välkkyi
hopeainen karhu ja "Emäkarhu" näkyi joka lipussa kirjoitettuna.

Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa
Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti
eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet
huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan
suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla
lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan;
isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät
kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.

"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen,
muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan
ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti
heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään
uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen
Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi,
joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.

Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä
sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja
vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja
ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet
ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan
haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.

Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat
jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen
eli.

"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy
enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."

"Vai niin! Oliko hänellä poika?"

"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen
viisitoista vuotta sitte."

"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.

"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa,
ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."

"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.

"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja
jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."

Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän
yhden leipäkakun mukaansa!"

"Oletko vaiti?" kielteli isä.

Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella
äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa
isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika
heitettiin yksin aavalle merelle."

Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat
punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet
parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.

"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta,
ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses,
mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen,
vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te
tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole
apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"

Uh! -- nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus.
He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he
laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää
koskaan niin tekisi.

Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen,
antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa
ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut
palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en
minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa
minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."

Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa!
Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja
hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli
itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään
maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt
yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa
kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta
oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt
hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt
hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti
ennustanut hänen pienenä ollessaan.

Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai
takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon;
he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja
Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin
kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan
raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se
tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena
alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut
yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän
viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi
marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla
elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa
hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin
istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.

Tämä oli kaikki, niinkuin olla pitikin. Mutta patrooni Kultanen ja
hänen poikansa Moosep olisivat ennemmin suoneet Metsäkarhun yhä vielä
istuvan veneessään eikä koskaan palanneen. He kadehtivat hänen onneansa
ja miettivät yöt päivät, miten he pääsisivät yhtä rikkaiksi kuin
Metsäkarhu. Hän oli kertonut heille seikkailunsa Nukku-Matin kanssa,
maininnut haaksirikkoisen laivan ja mahonkiarkkusen sekä leikillä
jutellut unenkin, joka oli huutanut hänelle: "kolme kappaletta! kolme
kappaletta!" Sen kaiken sommitsivat patrooni Kultanen ja Moosep yhteen
ja tulivat yhä enemmin vakuutetuiksi, että siinä täytyi olla taikoja
seassa. Mutta voisimmehan mekin samalla tavalla tulla rikkaiksi,
arvelivat he.

No, pitihän koettaa samaa keinoa. Vanha Apollo oli vielä satamassa
ankkurissa, vaikka halkeilleena ja hataroituneena. Kultanen laitatti
sen kantoon, lastasi sen täyteen tervaa ja turkiksia ja läksi
poikinensa purjehtimaan Tukholmaan, toivoen matkalla löytävänsä
Ahvenanmerestä mahonkiarkkusen.

Kaikki oli tehtävä samalla tavalla kuin ennen muinoin silloin, kuin
Metsäkarhu jätettiin merelle. Patrooni Kultanen pudotti vanhan,
kelvottoman merenvahapiipun mereen, oli olevinaan siitä hyvin suuttunut
ja jätti Moosepin suuressa sluupissa tyynelle merenselälle. Sluuppiin
oli tehty vuode kahdesta höyhenalusesta, silkkipeitteestä, hienoista
lakanoista ja kolmesta tyynystä. Pantiinpa Moosepille evästäkin: neljä
suurta vehnäleipää, voipytty, vasikkapaisti, kaksi juustokimpaletta,
iso vati lättyjä, hillopurkki, koko kori olutta ja kuusi pulloa viiniä.
Yllä oli Moosepilla sudennahkaturkki ja jalassa pitkävartiset saappaat,
kun hän pitkänänsä vetelehti pehmeillä tyynyillä, sikaria poltellen.

Laiva purjehti pois, sluuppi jäi yksin, kaikki oli niin hiljaista.
Moosep söi vahvan illallisen, joi olutta ja viiniä ja huomasi
seikkailun oikein miellyttäväksi. Kun rupesi pimenemään, veti hän
peitteen korvillensa ja nukkui sikeään uneen. Iltasiunauksen
rukoileminen oli hänestä aivan tarpeetonta.

Yöksipä kasvoikin myrsky. Moosep makasi ja myrsky ajoi sluupin
Ohdakesaarten rantaan. Siellä akka Painajainen istui karkealla
kalliolla, saalista väijyskellen. Hän huomasi Moosepin, veti hänet
sluuppinensa maalle, vei hänet ummehtuneesen luolaansa ja pani
nokkosvuoteelle. Ne pistelivät ja polttivat koko hänen ruumistansa,
lyijyä oli hänen silmäluomiensa, lyijyä sydämmensä päällä, ja akka
puristeli hänet mustelmille, nipisteli häntä, tukisteli häntä ja nauroi
niin ylellisesti, että hänen pukinnahkaturkkinsa selkämys halkesi
pelkästä ilosta. Pidettyään sellaista peliänsä hetkikauden viskasi akka
Moosepin jälleen sluuppiin ja sysäsi sen pois rannasta menemään
menojansa.

Moosep heräsi siitä, että hän makasi vedessä, ja sluuppi heittelehti
kuin pallo aaltojen välillä. Kauhistuen nousi hän ylös, mutta kaatua
keikahti jälleen kumoon; hänen päätänsä pakotti ja ruumiinsa oli kuin
nokkosilla kylvetetty. Kolme päivää hän ajelehti merellä, voimatta
liikahtaa tai mitään syödä; vielä auringonpaistekin häntä vaivasi.
Seikkailu alkoi jo tuntua ikävältä. Kolmantena päivänä asettui myrsky,
ja nyt päätti Moosep syödä aika lailla. Voi, vehnäleivät ja juustot
olivat lionneet vedessä aivan kelpaamattomiksi, voipytty oli
vierähtänyt mereen ja lätyt joutuneet turskain ruoaksi. Onneksi oli
vielä jäljellä vasikkapaisti, oluet ja viinit. Moosep söi ja tunsi
mielensä rohkeammaksi. Kas vain, eikö tuossa todellakin ollut
haaksirikkoinen laiva ilman mastoja kivisärkällä. Moosep sousi sinne:
ei ketään ollut laivassa, kaikki hujan hajan, lastin palasia uiskenteli
vedessä. Moosep olisi voinut pelastaa paljonkin tavaraa, mutta hän etsi
vain kolmea kappaletta: vuohta, leipäkakkua ja mahonkiarkkua. Vuohta ei
löytynyt, mutta sen sijaan laivakissa; ei myöskään näkynyt missään
leipäkakkua, vaan sen sijaan hän otti tervapytyn. Jospa vain nyt olisi
löytynyt mahonkiarkkunen kolmanneksi! Ja mikä onni! hän löysikin
pyöreän rasian, ja ell'ei se ollut mahongista, niin olihan toki
haavasta. Niiden kolmen kappaleen kanssa sousi hän tyytyväisenä pois
laivan luota.

Tuli ilta. Moosep söi vasikkapaistia, joi olutta, nukkui ja ajelehti
merellä. Tuli aamu. Moosep heräsi, tunsi nälkää ja yritti syömään,
mutta kissa olikin yöllä syönyt kaiken vasikkapaistin, mitä jäljellä
oli. Hän olisi mielellään heittänyt kissan mereen, mutta se raapi
häneltä kasvot; "ei, kolme kappaletta, eläköön!" Kuudentena päivänä
ei Moosepilla ollut merellä enää muuta kuin viiniä, raukalla! Hän joi,
tuli päästään pyörälle ja olisi ehkä piankin pudonnut mereen, ell'ei
juuri silloin olisi halkovene sattunut Ahvenanmaalta tullen
purjehtimaan ohitse.

"Ota kiinni vaan ja toimita tuo juoppolalli tänne!" huusi perimies
ainoalle venemiehelleen. Venemies teki työtä käskettyä ja veti Moosepin
ylös. "Virkisteleppäs häntä vähän nuoranpäällä, niin hän tulee jälleen
iloiseksi!" käski perimies.

Mooseppia siis virkisteltiin ja sitte vietiin hänet hyvästä maksusta
Raumalle. Astuttuaan isänsä eteen löi Moosep nyrkkinsä pöytään ja
kysyi, miksi hänet oli jätetty kuudeksi päiväksi merelle. "Voi, rakas
poika", vastasi patrooni Kultanen, "jospa tietäisit, mitä on
tapahtunut! Samana yönä, kuin sinut jätettiin sluuppiin, nousi hirveä
myrsky; me hakkasimme mastot poikki, mutta tuuli ajoi laivan kalliolle,
eikä kellään ollut aikaa ajatella sinua. Voi kaunista Apolloani! Voi
tervatynnyrejäni ja kalliita turkiksiani! Ne maksoivat enemmän kuin
ämpärillisen hopeaa ja kultaa. Voi! voi! sitä vahinkoa!" Ja patrooni
Kultanen itki katkerasti, sillä ei mikään siihen mieheen koskenut niin
kovasti kuin rahan menettäminen.

"Mutta kuinka sinun onnistui?" jatkoi hän nyyhkien. "Löysitkö
arkkusen?"

"Löysinpä niinkin!" riemuitsi Moosep. "Tottahan tuota jotain piti
saadakin. Minua on tukisteltu, raavittu, nipistelty, purtu, puristeltu,
sysitty ja pieksetty, niin että tuskin enää koossa pysyn. Mutta mitäpä
tuosta. Minä olen maannut suolavedessä, irvistellyt auringonpaahteessa,
minua on varastettu, minä olen juonut viiniä ja saanut selkääni
nuoranpäätä; mutta ei siitäkään lukua. Niin ja niin on tapahtunut. Nyt
minä olen niin rikas, että Metsäkarhu on vain myyrä minun rinnallani."

"Rakas poika, olemmeko todellakin nyt niin rikkaat?" ihmetteli isä.

"Minä sanon, että _minä_ olen rikas, eikä teillä ole sen kanssa mitään
tekemistä", virkkoi Moosep äreästi.

"Mutta rakkahin poikani, minähän olen nyt köyhä. Emmekö elä yhdessä
sinun rikkauksillasi kuin hyvät ystävät?"

"Emme toki, en anna kengänpaikkaakaan", vastasi Moosep.

"Voi Moosep, kun voitkin olla noin kiittämätön lempeätä isääsi kohtaan!
Missä sinun arkkusi on?"

"Tässä!" ja Moosep ylpeillen näytti rasiataan.

"Mitä hullua!" ärjäsi patrooni Kultanen. "_Sekö_ rasia se on? No, mutta
sinähän olet käynyt meidän omassa Apollossamme."

"Olenko minä käynyt Apollossa?"

"Oletpa niinkin. Kauniita aarteita! Mitäs luulet tuossa rasiassa
olevan?"

Mooses arveli, ett'eihän Metsäkarhukaan ollut avannut arkkuansa
ennenkuin Tukholmassa; sentähden ei hänkään ollut uskaltanut avata
rasiaa ennenkuin Raumalla. Mutta mitäpä siinä olisi muuta voinut olla
kuin kultahietaa ja timantteja?

"Vai kultahietaa! Voi sinä kovaonninen! Avaappas itse ja katso!"

Moosep avasi rasian vapisevin käsin. Ja mitä hän löysi siitä? Isänsä
vanhan tekotukan, joka oli aiottu viedä Tukholmaan kammattavaksi.

Patrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta.
Se suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä
kaikenlaista kiusaa. "Kuuleppas, isä!" sanoi hän, "eikö Apollossa ollut
lastina tervaa ja turkiksia?"

"Oli, paha kyllä, paha kyllä!" huokasi isä. "Ja nyt on kaikki meren
pohjassa."

"Mutta minä pelastin edes vähän."

"Todellako? Pelastitko sinä?"

"Tämän tervapytyn."

"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?"

"Tietysti minä niitäkin pelastin."

"Harmaitako?"

"Niin, harmaita se oli."

"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?"

"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan", vastasi Moosep. Ja
laivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.

"Häpeä, vekkuli!" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi
keppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi
tanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa
Ohdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana
sieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka
muka oli suuren laivan masto.



TEHTAAN TYTTÖ.


    Niin, köyhiä nuorina olimme me,
    Vaikk' äiti ol' ahkera juuri.
    Vapaina me metsässä juoksimme;
    Ah, rikkaus tuo oli suuri!
    Kuin perhoset olimme riemuisat:
    Oli taivas ja myös
    Valo, vehreys meillä,
    Sinijärvi ja lintuset laulelevat.

    Kuin kahlitut vangit nyt seisomme vaan,
    Koneistohon kytketyt myötään;
    Ei uskalla astua askeltakaan,
    Kun kunkin on tehtävä työtään.
    Lemu liisterin rintamme raskauttaa,
    Laki, matala on,
    Niin paksut on muurit,
    Jyry huumaten äänemme vaijentaa.

    Niin lumoten kiertimet kieppuelee,
    Ja lanka se rioihin sääntyy,
    Ja rullat ne paksuksi paisuelee,
    Ja syöstävät nuolena kääntyy.
    Vaan mykkinä, kalpeina seisomme me
    Kuin koskessa vain
    Ja vahdimme rullaa
    Ja solmeemme langan, kun katkeevi se.

    Vaan kaikk' komentaa kone rautainen,
    Humisten kuni syksyllä tuulee,
    Ja kaikki me täytämme käskyjä sen:
    Kone ihminen onpi, se luulee.
    Näkymättömät voimat sen käymähän saa:
    Se kehrävi niin
    Myös meill' elon lankaa,
    Mut vain ikä kultasen näin kuluttaa.

    Vaan ihmistuntehet, muistelotkin
    On meilläkin rinnassamme;
    Et lannista niitä, jos kytkisitkin,
    Ei seuraa ne aistimiamme,
    Ja miettehet entävät vihantahan
    Ja vapauteen
    Ja lapsuusaikaan,
    Sinitaivahasen sekä Jumalahan.



SEPPÄ.


    Puh!
    Palje puhkuen huohottaa,
    Ilma ahjohon purskahtaa.
    Tuli syö syden: kuumuus karttuu,
    Pidit kuumahan rautaan tarttuu.
    Puh! Puh!
    Säen lens ulos pimeään.
    Tuuli -- kas! -- tään
    Mutkistaa;
    Vilkkuin se vaihtuu,
    Herjeten haihtuu;
    Sokko yö ylös tuijottaa.

    Naks!
    Seppä on ylispuolellaan
    -- Paita nokinen -- lämmin vaan.
    Niinkuin lehtiä puusta, lähti
    Valkoraudasta moni tähti.
    Niks! Naks!
    Palje seisovi, tult' ei näy,
    Moukari käy...
    Veitsekskö vaan,
    Metalli, sulla
    Mieli on tulla?
    Miekaks, suojaksi synnyinmaan?

    Ah!
    Seppä mestari miehuisin,
    Kirveeks tulla mä tahtoisin,
    Kaataa puita, jos saisin luvan,
    Laittaa äidin ja pojan tuvan...
    Pah! Kah!
    Pohja, terä jo ilmautuu,
    Silmä ja suu.
    Mars! vetehen!
    Soh, upoksissa!
    Sylje kuin kissa!
    Äiti hän vartoo puurollen.



POIKA PERNAJASTA.


Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä
kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten
kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot
tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka
tuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.

Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi,
sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut
maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja
tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan
kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot
saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja
kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten
ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva
sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen;
siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.

Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä
miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa
tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi,
sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima
sitä virittämään.

"Mikku", sanoi isä, "odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta
jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa
sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."

Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja
katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.

"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja
kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni
Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta
kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset
käsivarret."

Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole
parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta
sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä
oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja
latinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"

"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa
puhua muulla kuin latinan kielellä."

"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja
suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä,
että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan
vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.

"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään
muuta kuin latinaa."

Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton,
mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.

Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja
poika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine,
jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi
poika.

"Se on kirja", sanoi isä.

"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän
tunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota
nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan
levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli
kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja
joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia,
kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan
ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan
kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne
olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä
paljon kuin hyvä talonpoikaistila.

"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika.

"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan _kirjoittamiseksi_ ja
selittämistä _lukemiseksi_."

"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?"

"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."

"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.

"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua
latinaa."

"Onko se niin vaikeaa, isä?"

"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä
pitääkin oppia koulussa."

"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen
papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua
kuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele
suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'."

Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle,
sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on
kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä
puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole
mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä
isäsi kanssa."

Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen,
tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea,
kirjoittaa eikä latinaa osata.

"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin
miekka ja joutsi", arveli pappi.

Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi
rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes
Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat
toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja
Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti
Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein
ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla
kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova
vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä
tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä
istui vanhempi mies.

"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä
tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.

"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa
soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa
hänen käsivarsiansa."

"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli
rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän
lienee reipas poika."

"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen
siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa
toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo
tehdä pojastansa soturin."

"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla.
En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.

Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli
isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja
posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi
päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä
vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet
miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa
poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä
koulua.

Mitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut
kätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan,
joka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja
eniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän
päätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä
piispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän
ulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen
ja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi.
Uskonpuhdistusta levitti par'aikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa:
kuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti
hänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli
Mikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja
sittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle
kalastajanpojalle.

Mutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä
korkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä,
ett'ei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli
sääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle
rukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti
Luterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska
kerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen
taidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin
käsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella
uskolla ja jokaisen omalla taidolla.

Silloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan
Jumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen
aapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja
lopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa
ensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin
täytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään
kirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren
kuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme
tyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja
jokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.

Kun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi,
otti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja
kyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin
hän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että
Mikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada
ilman miekan taistelutta.

Joka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt
kalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael
Agricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta
kuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi
kuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen
taas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa
puhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:

    "Kyllä se kuulee Suomen kielen,
    Joka ymmärtää kaikkein mielen."



TYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA.


Mitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla
suureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella
sodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta
hän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja
puutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi
taistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää
ihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren
ymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden;
miksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo,
hän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään
tietämättä hyvän tekeminen.

Muistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin
hän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän
oli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen
lapsuudestansa.

Länsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee
Eura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski,
ja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto
ja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä
kesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.

Muutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat,
he nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin
huvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa
jalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti.
Salakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä
ohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas,
sepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori;
he kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin
pohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen
koriinsa.

No, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita
lapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita,
puolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät
suinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan
esiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne
ruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta
on vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo
kummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan
hievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi,
litteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen
näköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se
voidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja
varovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka
tunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy
piankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa
merkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko
paikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä,
mataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada
pois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se
kurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte
vetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt
raakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät
esineet ovat _simpukoita_.

Simpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin.
Mutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy
simpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä
ole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja
ihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä
kantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat
sieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät
jaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta
myöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen,
niinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta
jos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.

Pikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä
vielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan!
No, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä
simpukoita etsimässä?

Sen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä
he aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he
siten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa
ja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin.
Tytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja
viskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta
yht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt
jotakin, _oikean helmen_.

Sellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista,
jotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä
eräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun
simpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito
taikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä
ainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin
pihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon,
sillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin
koruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa
kuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista
kallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti
paljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni
katsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa
satojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä
ovat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin
tahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin
menettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko
nähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu,
mutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet
muut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän
voida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos
etsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.

Pikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he
tietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa,
mutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta
huudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen,
melkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että
olisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse
kertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä
tuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko
maailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset
sitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin
suuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos
vain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän
tähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee
pikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani
pikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja
tappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen
luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä
suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.

Tämä pikku tyttö oli _Fredriikka Bremer_. Hänestä tuli hellin ja
lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja
vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille
eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin
roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan,
niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa
kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi
muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan
tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä
pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut
nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan
ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti
söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan
tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä
tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja
kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan
ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi,
niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen
poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.

Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa,
vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi
ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta
matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy
hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta,
työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota
muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää
toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni
unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä,
jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut
olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta
ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja
iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä
kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan
helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin
muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja
ihmisarvosi puolesta.



ROHKEUS VAARASSA,


Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta
kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja
menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta
puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea
pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta
ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja,
ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin
mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!

Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana
Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on
piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat
uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on
suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja
tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille
sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä,
että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on
hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria
onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla
varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin
varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta
edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan
helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa
kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä
kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken
valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon
hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on
niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä
pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä
kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai
pehmeissä tohveleissa.

Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut
syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan
voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti
saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain
hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos
ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en
tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat,
eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt
päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa
kaikkien turvallisuutta vaaraan.

Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai
useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen
syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski
ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää
ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja
savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta
eivätpä nekään aina auta.

Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä
nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret
rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat
luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat
kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. --
"Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi,
"lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi
kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja
Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja
inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät
lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän
pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."

"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa
tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.

"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"

"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja
varoittanut."

"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat
Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"

"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.

"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja
inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa
rohkeutta."

"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi
kumppaneja ratsustimilla.

"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä
tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä
tulee, jos saa elää."

Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle
seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja
kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan
kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa
paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.

Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi
tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja
kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka
huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään
ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen
katossa on tulta!"

Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli
paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat
tarttuneet siihen.

Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan
ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät
edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan
kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he
tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.

Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui
levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja
jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli
kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä
kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi
ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.

Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen
hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia;
pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti
laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri
viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon
ruudin tomuun.

Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin
myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden,
nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein
Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota
vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku
tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon
ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja
silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa
heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti
palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta
eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla;
niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän,
sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.

Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois
tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet
loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun
väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta,
kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä
mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."

"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime
kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään
juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi
etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten
ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"

Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi
hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti
saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.

Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin",
arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii
äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda
päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy
niin kanan kuin elää."



KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.


Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon
paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein
olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen
juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne
kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä
rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa
yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren
silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina
ne laulavat samaa laulua.

Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me
sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me
hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta,
emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa,
aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla
onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran
kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?

Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä
ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä
aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on
monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän
haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta
napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa,
suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti,
joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on
_oma_ erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä
tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin
alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua?
Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä,
miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka
paremmin ymmärrät.

Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn
halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun
suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän
rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.

Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette.
Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä
lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme
selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen
levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden
läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin
lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä
rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten
pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata
metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä
meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain
ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme
niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme
kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin
mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina
katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän
yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla
päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne
ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla,
sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui
korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä
siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä,
eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme
tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta,
mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa
eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on
tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.

Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi
syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu
rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi
kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja.
Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun
sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä.
Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä
aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt
veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme
saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa
kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme
rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät
meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.

Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee
sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin
on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää
vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun
mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen
ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja
sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin
hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat
vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku
madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja
illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein
huomaamattansa hauin vatsaan.

Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina
ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat
järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki
kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon.
Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne
hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon
painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan
sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista
saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän
sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen
kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut
sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme
luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis
mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata,
ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille
toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta
ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän
kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.

Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut
rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille
näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu
viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja
kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös,
paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi
päässeelle merelle.

O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän
ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen
pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi
aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta
äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin
kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen
lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat
olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat
kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi,
ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon
lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja
totuudessaan.



PUNAINEN TUPA.


Aina ja Ruusu leikkivät vehreällä kentällä maantien varrella.

_Aina_. Tänäänhän on toukokuun ensi päivä. On niin erittäin hauskaa.
Katsos tuota kirkasta hopearahaa! Sen sain tänään mummoltani.

_Ruusu_. Juuri samanlaisen sain minäkin isältäni.

_Aina_. Mitäs me nyt niillä ostamme?

_Ruusu_. Niin, mitäs ostaisimmekaan? Ehkäpä piparkakkuja, vai mitä?

_Aina_. Taikka sokurisia tippaleipiä. Niitähän aina syödään toukokuun
ensi päivänä.

_Ruusu_. Ja vähän simaa. Sillä siitä kasvaa ydintä luihin.

_Aina_. Maltahan, minä tiedän, mitä teemme. Me ostamme tuon pienen
punaisen tuvan tuolta maantien varrelta. Siinä me sitte yhdessä asumme,
Ruusu.

_Ruusu_. Niin me teemme ja muutamme siihen jo huomenna.

_Aina_. Enpä tiedä, ehdinkö minä huomenna. Minulla on niin pitkät
läksyt, ja nukkienikin pitää saada uudet kesävaatteet. Mutta ehkä
ylihuomenna.

_Ruusu_. Niin, ylihuomenna. Ja sitte me ostamme kumpikin pikku lehmän.

_Aina_. Ja pikku vasikan kumpikin.

_Ruusu_. Sitte me lypsämme lehmiä.

_Aina_. Ja siivilöimme maidon pyttyihin. Mutta pitää meidän saaman
kahvikermaakin.

_Ruusu_. Tietysti. Me kutsumme isän ja äitin ja molemmat mummot
kahville.

_Aina_. Ja silloin meillä on äsken kuivattuja korppuja. Niitä me
ostamme leipurista.

_Ruusu_. Ei; kuulehan, me paistamme niitä itse. Onkohan siellä
leivintupaa?

_Aina_. No, jospa ei ole, niin paistamme kyökissä. Me hankimme kumpikin
oman pikku taikinapytyn ja alustamme taikinan itse.

_Ruusu_. Ja leivomme kakkuset vähillä jauhoilla. Ja sitte paistamme ne.

_Aina_. Mutta ensin pitää niiden nousta.

_Ruusu_. Niin, ensin pitää niiden nousta. Ja vähän näkkileipää
paistamme myöskin. Sen koristelemme ja pistelemme itse, vai mitä
arvelet?

_Aina_. Tietysti. Ja me kirnuamme voita kermasta. Kyllä minä osaan
kirnuta.

_Ruusu_. Osaan minäkin. Minä sain pienen punaiseksi maalatun kirnun
joululahjaksi. Mutta jospa vain ei olisi hiiriä kyökissä.

_Aina_. Meidän pitää hankkia pikku mirri.

_Ruusu_. Ja pieni koira; sen me ristimme Pikuksi ja panemme sille
kaulaan punaisen nauhan.

_Aina_. Kummankin pitää meidän hankkia oma kanansa ja oma kukkonsa. Kun
saamme munia, paistamme lättyjä ja kutsumme vieraita lätyille.

_Ruusu_. Mutta tiedäppäs, Aina, ei käy mitenkään päinsä pitää kahta
kukkoa. Ne tappelevat hirveästi.

_Aina_. No, sitte lienee parasta, että hankimme vain yhden: mutta sen
sijaan hankimme kananpoikasia ja muutamia ankkoja.

_Ruusu_. Kuulepas, meidän pitää välttämättä saada muutamia kyyhkysiä,
ne ovat niin kauniit ja kesyt. Jospa vain haukka ei niitä veisi!

_Aina_. Ei vie, silloin Frans ampuisi sen jousipyssyllään. Mutta
pitäisihän meillä olla hevonenkin. On niin hauska ajella.

_Ruusu_. Vaan kukapas sitä hoitaisi?

_Aina_. No, se tietysti on renkien asia. Mitäs arvelet, pitäisikö
meillä olla pässikin?

_Ruusu_. Minä pelkään pässiä. Eiköhän riitä, jos meillä vain on
muutamia pikku lampaita?

_Aina_. Ja pikku porsas. Hän saa syödä likaämpäristä.

_Ruusu_. Entä sitte, kun porsas kasvaa suureksi?

_Aina_. Sitte teemme siitä sylttyä. Minä syön mielelläni sorkkasylttyä.

_Ruusu_. Millaiseksi sisustamme sitten tupamme?

_Aina_. Hyvin sieväksi. Talvella ruudukkaat matot ja kesällä
katajanhavut lattialla. Neljä tuolia ja pöytä, kaksi piironkia ja
sänky. Tietysti me makaamme samassa sängyssä?

_Ruusu_. Tietysti. Mutta kuka meitä herättää aamusilla?

_Ruusu_. Kukkohan sen tekee, sisko kulta! Ja sitten me keitämme itse
kahvimme. Emme me piikaa tarvitse. Sanoohan isä aina minua äitin
piiaksi.

_Ruusu_. Uutta, Aina, ei ole hauskaa pestä lattiaa. Ja kuka pesee
vaatteemme?

_Aina_. Ne me lähetämme kotiin isoon pesuun. Ja kyllähän Stiina pesee
lattian.

_Ruusu_. Vaan mistä saamme ruokaa?

_Aina_. No hyvä Ruusu, etkö nyt tuota ymmärrä, että me ostamme ruokaa
ja sitte itse keitämme.

_Ruusu_. Vaan mistähän saamme rahaa millä ostaa?

_Aina_. Niin, mistä saammekaan rahaa? Maltappas kun ajattelen. Me
teemme luutia ja vastoja ja myömme kaupunkiin.

_Ruusu_. Riittääköhän se?

_Aina_. Tietysti se riittää. Ja voimmehan sen lisäksi opettaa pikku
lapsia lukemaan.

_Ruusu_. Mutta silloin voi sattua, että ne ovat laiskat ja vallattomat.

_Aina_. No, pidämme sitä varten varalla vitsat uunin solassa. Siitä
tulee hauskaa.

_Ruusu_. Tuleeko hauskaa vitsan antamisesta?

_Aina_. Ei, vaan luettaa pieniä lapsia. Ja kiltit lapset saavat
leikitellä meidän nukeillamme. Nukkekaapin otamme mukaan.

_Ruusu_. Kyllä. Ja joka pyhä käymme kirkossa.

_Aina_. Mutta kun sataa ja on ruma ilma, luemme saarnan kotona.

_Ruusu_. Ja sitten iltapäivällä tulevat ne kaikki meille: sinun isäsi
ja minun isäni, sinun äitisi ja minun äitini, molemmat mummomme ja
Mimmi ja Anni ja Eliina ja koko konkkaronkka.

_Aina_. Niin, siitä tulee oikeat pidot. Meidän on varustettava
lihamylly.

_Ruusu_. Ja kakkupannu. Kuuleppas, minä osaan tehdä leivoksia.

_Aina_. Taikka myöskin paistamme torttuja. Panemmeko Lasten kuvalehteä
ja Sirkkaa [lasten sanomalehtiä] torttupaperiksi?

_Ruusu_. Eikö se olisi pahoin tehty?

_Aina_. Ei, emme me niitä ota, ne ovat niin hauskat lukea.

_Ruusu_. Niin ovat. Kuules, me paistamme torttuja "sodalla"; suuret
sanomalehdet ne juuri siihen kelpaavat. Meidän pitää myöskin hankkia
mansikoita ja maitoa.

_Aina_. Taikka vaapukoita ja maitoa. Ja mustikkakreemiä ja
puolukkapuuroa ja mesimarjahilloa ja muuramia. Kyllä minä osaan laittaa
hyvää ruokaa.

_Ruusu_. Ja minulla on nukkien kokkikirja. Sitä paitsi laitamme
lintupaistia gurkkujen kanssa.

_Aina_. Ja tuoretta lohta spenaatin kanssa. Vai otammeko sen sijaan
munia?

_Ruusu_. Ja retiisejä ja punajuurikoita ja persiljaleivoksia. Emmehän
huoli lihasopasta?

_Aina_. Emme, keitämme vain rusinasoppaa, ja panemme siihen hyvin
paljon rusinoita.

_Ruusu_. Siitä tulee oikein hauskaa!

(Kaksi köyhää lasta tulee pitkin tietä ja pysähtyy leikkikentän
kohdalle.)

_Aina_. Nuo varmaankin mieluisemmin söisivät lihasoppaa. Kysykäämmepäs
heiltä. Mitä te söitte tänään päivälliseksi?

_Köyhä poika_. Emme me ole syöneet päivällistä.

_Ruusu_. No, mitä sitte söitte aamiaiseksi?

_Köyhä tyttö_. Emme me ole syöneet aamiaistakaan, pikku mamseli.

_Aina_. Mutta sehän on kauheata. Ehkä että ole juoneet edes kahviakaan
leivän kanssa?

_Poika_ (kummastuen). Kahviako?

Tyttö. Emme me ole koskaan nähneetkään kahvia, pikku mamseli.

_Ruusu_. No olettehan ainakin syöneet maitoa vehnäkorppujen kanssa?

_Poika_. Eilisiltana saimme leipäpalasen tuolta kylästä.

_Aina_ (katsoen Ruusua). He ovat _eilisiltana_ syöneet kuivaa leipää!

_Ruusu_ (katsoen Ainaa). Ja me tässä mietiskelemme kaikkea hyvää, mikä
vain paraiten maistuisi!

_Aina_ (pojalle). Kas, tästä saat rahani, ostakaa itsellenne leipää!

_Ruusu_ (tytölle). Ota sinä minun rahani ja ostakaa sillä maitoa!

_Köyhät lapset_. Jumala siunatkoon teitä, pikku mamselit!

     (He astuvat iloisesti edelleen).

_Ruusu_. Mutta mitenkä nyt käy punaisen tupamme?

_Aina_. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin
raamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen
Jumala takaisin maksaa.



KNUT SOITTELIJA.


Knut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka
ja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli,
mekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella
hänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa.
Iloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole
huono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.

Onnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa,
että poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli
villalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen
kartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta
rahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla
myöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain
Kala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos
langasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella
piimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin
lattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku
vatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä
aina oli.

Eräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli
keltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset,
keitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän
viskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä.
Knut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset
huviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään
merkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä
siitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu pyy
pii_. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.

Tämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista
aamiaista. "Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!"
ajatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.

Jotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta
eipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä,
aurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli
Aallottaren jälkiä hietikolta. "Mitähän mummolla lienee päivälliseksi
tänään?" ajatteli Knut itsekseen.

Silloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita
jalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: "Knut, oletko löytänyt
prinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä: _puu_ nukuttaa,
_pyy_ itkettää, _pii_ naurattaa."

"Mitä hullua?" sanoi Knut. "Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto;
kyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin."

Aalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä
enää palannut. "Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas
minulle onkeeni kala!" Ja Knut puhalsi _puu puu_.

Kohtapa tulikin ensin salakka, sitte särki ja viimein hauki
vedenpintaan, sivullansa liputellen, aivan kuin olisivat maanneet.
"Tästäpä tulee tuoretta kalaa!" arveli Knut ja soitti soittamistaan.
Hetkisen kuluttua oli koko ranta täynnä sivullaan uivia kaloja:
salakoita, särkiä, ahvenia, lahnoja, säynäitä, kuhia, siikoja, lohia ja
kaikkia noita pikku maimoja, kuin meressä elää. "Tuleehan tästä oikein
suuri kalansaalis!" ajatteli Knut ja juoksi tupaan noutamaan haavia.

Palatessaan rantaan näki hän siellä vesilintuja niin paljon, kuin
ilmaan mahtui. Kalalokit olivat ahneimmat ja pahimmat parkumaan, niin
että se kuului puolen peninkulman päähän. Mutta oli siinä heidän
joukossaan kaikenlaisia muitakin: sorsia, hanhia, jopa joutseniakin. Ja
kaikki ne kiireen kaupan nieleksivät noita veden pinnassa kelluvia
kaloja. Keskelle parvea syöksyi alas suuri kalakotka ja tempasi
kynsiinsä kymmennaulaisen lohen.

"Malttakaas, varkaat!" sanoi Knut, otti rannasta kiviä ja alkoi
viskellä lintuja. Muutamia hän osasikin siipeen, toisia jalkaan, mutta
eipä yhdenkään näkynyt mieli tekevän luopua saaliistaan. Silloin kuului
pyssynpamaus, vieläpä toinen ja kolmaskin läheisestä salmesta. Muutamat
linnut nyt kääntyivät sivulleen ja uivat veden pinnalla kuin kalat.
Pamauksia kuului ehtimiseen, kunnes koko lintuparvi oli ammuttu tai
ajettu parkuvana joka taholle pakoon.

Venhe kolmen pyssymiehen kera lähestyi rantaa kokoomaan saalista.
Linnustajat olivat herra Petter ja kaksi hänen ystäväänsä. He nousivat
hyvin iloissaan maalle. "Kas Knutia!" sanoi herra Petter. "Miten ihmeen
tavalla sinä olet saanut kootuksi niin paljon lintuja Helmikarille?"

"Minä soittelin kaloille ja linnut pyrkivät niiden seuraan", virkkoi
Knut veitikkamaisesti.

"No, sittehän sinä olet aika sukkela soittaja. Täst'edes olkoonkin
nimesi Knut Soittelija."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Knut, jolla ei ennestään ollutkaan mitään
sukunimeä; niin hän saattoi yhtä hyvin olla Soittelija kuin mikä muu
Mökkilä, Mäkelä tai Mattila hyvänsä.

"Mutta kuuleppas sinä. Knut Soittelija, mitenkä sinä tänään näytät niin
huonolta? Olethan laiha kuin humalasalko."

"Niin, miksikäpäs minä en näyttäisi huonolta, kun olen nähnyt niin
paljon ruokaa, mutta en kuitenkaan ole saanut syödäkseni mitään
eilisestä päivällisestä asti?" vastasi Knut iloiseen tapaansa.

"Vai niin. No tule sitte tänään päivälliselle Harjulaan, koska toimitit
meillä niin hyvän saaliin! Mutta tule vasta kello neljän aikaan, ei
noita lintuja ennen ehditä höyhentää, kyniä eikä paistaa."

"Kiitoksia paljon!" sanoi Knut, vaan ajatteli mielessään: "olipa se
jotenkin myöhäinen päivällisaika miehelle, joka ei ollut syönyt
eilisestä päivällisestä asti."

Herra Petter sousi pois, Knut meni mummonsa luo.

"No, Knut, oletko nähnyt kaloja tänään?"

"Nähnyt niitä kyllä olen, mutta linnut söivät kalat ja herra Petter
ampui linnut."

"Se oli huonosti, se, Knut. Nyt meillä ei ole muuta päivälliseksi kuin
kaksi silakkaa, neljä perunaa ja puoli leipäkakkua."

"No, ei siitä lukua, mummo! Syökää te; minua kutsuttiin päivälliselle
Harjulaan, ja sieltä minä tuon juustopalan taskussani."

"Älä mene oikotietä Kiikkalan metsän läpi, Knut; siellä asuu
keijukaisia ja kolme noitakuningasta: vuoren kuningas, lumikuningas ja
metsän kuningas. Mene ennemmin rantatietä, siellä on turvallisempaa;
mutta varo sielläkin Vellamoa!"

"Rantatie on niin pitkä, mummo, enkä minä ole syönyt mitään
eilispäivällisestä asti."

"No, mene mitä tietä tahdot; mutta älä ajattele ruokaa, se saattaa
kiusaukseen."

"En, mummo, minä ajattelen vain tulevia kylänlukuja."

Knut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan
ajatteli hän: "Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla
astuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta."

Niinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti
ulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi
metsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän
kärryillä kahtatoista rautakankea. "Kas, hyvää päivää, Knut
Soittelija!" sanoi hän. "Miten sinä noin huonolta näytät tänään?"

"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin
katkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun
uuden nimeni?"

"Kyllä minä kaikki nimet tiedän."

"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä."

"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija."

Knut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. "Tässä
minä asun", sanoi ukko. "Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin
oikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani."

Ukko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut
astui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa
kaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä.
"Asutteko te tässä?" kysyi Knut.

"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä
vietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että
minun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta."

"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?"

"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista
kuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin
kun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt
kankirautaa?"

"En, mikäli muistaa jaksan."

"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan,
minä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne
hehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan
lämpimältään!"

"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty
voileipä ja hyvää viilipiimää."

"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika,
jo on rauta kuuma!"

"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma."

"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!" mutisi
ukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta
kyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä
käpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.

"Mummo oli oikeassa", ajatteli Knut; "nyt minä kyselen itseltäni
katkismusta."

Knut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä "mitä se on?" alkoi tuntea
vilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä
kesää. "Tämäpä on merkillistä", ajatteli Knut. "Mistähän nyt saisi
itselleen vähän lämmintä ruokaa?"

Niin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä
hän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa
palatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli
kirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla
jääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt
lumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana:
pitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu
jääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. "Kas, hyvää päivää,
Knut Soittelija", sanoi jättiläinen, "miten sinä noin huonolta näytät
tänään?"

"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti
syönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?" vastasi Knut kalisevain
hampaiden välistä.

"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen
lumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä
teen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän
kertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!"

"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa;
johan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!"

"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin
täysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!" komensi jättiläinen.

Knut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti
hänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei
olisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta
neuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhalteli _pii pii_ niin pitkään kuin
jaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka
muka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että
naurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että
jääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa
koukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi
siruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi,
jääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui
pyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja
puhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa
metsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi
jäljelle.

"Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut ja astui vakavasti
eteenpäin, alkaen tavata muististaan "mitä se on?" Mutta kohtapa hän
oli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten
väliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta.
"Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun
päivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan", ajatteli Knut ja
astui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta
näyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia,
puna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja
ne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän
kuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.

"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi keijukaiskuningatar, "miksi
sinä tänään näytät niin huonolta?"

"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole
syönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin
sinua mansikaksi."

"Poika paralla on nälkä", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen.
"Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa
syödä kylläkseen!"

"Kiitoksia paljon", virkkoi Knut. "Mutta jospa saisin korvollisen
mansikoita ja kiulullisen maitoa!"

"Oletpa sinä täytymätön!" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena
niin suunnattomasta ruokahalusta. "Tiedätkö ihmislapsi, että olet
tullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut
kolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta
kuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!"

Heti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja
laskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia
lukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei
ollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään
metsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa
kietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä
liimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui
hän kumoon ruohokkoon.

Hän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja
keijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen
päällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta
remusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. "Makaappas nyt siinä ja näe
nälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!"
sanoivat he.

Knut ryhtyi rukoukseen. "Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset", sanoi hän,
"minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen,
joka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi
sitä suuhuni?"

Keijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa.
Neljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he
sieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein
pistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia
hänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän
naurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.

Knut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun
alkoi puhaltaa _pyy pyy_. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta
sen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka
taholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa
maahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten
itkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen
ääretön nyyhkiminen.

"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!" sanoi hän
keijukaisille.

Keijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin
lyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön,
ajelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen
jalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään.
Knut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että
puhalsi vielä kerran pitkän _pyy_-äänen. Oh, miten ne pikku
olentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin
mielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta
hirvittävästä _pyy_-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän
vaihteeksi puhalsi _pii pii_, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla
hulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä
tavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin
että hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei
huomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää
pois osannutkaan.

"Hyvästi, pikku keijukaiset!" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti
vaellustaan metsätiellä. "Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta",
ajatteli Knut; "hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni
olikaan: Mitä se on?"

Vähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. "Ei nyt
ainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu
mennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä
iltapäivällä", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi,
jonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän
paraiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi
Knutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: "Kas, hyvää
päivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?"

Knut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja
sanoi: "Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä
asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä
elohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?"

"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?" kysyi kuusi. "Etkö tiedä,
että minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita
seitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni
hyvä?"

Knut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein
nöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia
muuraimia.

"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?" ärjäsi kuusi. "Ota honka
kauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta
on tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani."

"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren
kuopan täyttä metsähunajaa?" kysyi Knut.

"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit
minun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa
hänet kalopsiksi pojillesi!"

Nyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja
katselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään,
kun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva
kalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta
vaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut
hauskaa joutua kotkain ruoaksi.

Silloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin
käsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku
keijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla
vaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä
itseään. "Puhalla!" kehoitti keijukainen.

Knut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaa _puu puu_. Kuusi alkoi
haukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen
häiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen
allensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä,
kuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän
kerkesi. "Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut. "Näkyypä täällä
olevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden
vieritse."

Pian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan
luo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen
silmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli
puhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee
merellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä
voimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi
tanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot,
miten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan
takaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten
kaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet
puettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat
koristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien
laitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja
hän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli
kasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa
aalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden
iloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin
hirveä nälkä!

"Jospa minulla nyt olisi kaikki litteät kivet, joita olen viskellyt
pitkin veden pintaa, ja ne olisivat oikeita voileipiä, niin miten minä
söisin!" ajatteli Knut itsekseen.

Silloin vieri eräs aalto kauas rannalle ja kasteli Knutin paljaita
jalkoja; vaahdosta nousi valkoinen olkapää, ja samassa jo istui sievän
sievä pikku tyttö Knutin vieressä vuorella. Tyttö oli melkein yhtä
pitkä kuin Knutkin, hänellä oli yllä vaaleanvehreä leninki, käsissä
hopeiset rannerenkaat, pitkässä kullankeltaisessa tukassa kultakampa ja
päässä seppele kauneimmista valkoisista lummekukista. "Kas, hyvää
päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän äänellä, joka kuului puron
solinalta kivikossa keväällä. "Miksi sinä näytät niin huonolta tänään?"

Knut katseli tyttöä kummastellen ja vastasi: "Miksipä en näyttäisi
huonolta, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni
kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan
jalan ja seitsemän kuormaa sammalsuota?"

"Poika parka!" sanoi ystävällinen pikku tyttö, sivellen pehmoisella
kädellään hiukset pois hänen otsaltansa. "Tuleppas minun kanssani, niin
saat syödä kylliksesi merenvaahtoa ja oikeita helmiä!"

"Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä olisin tyytyväisempi, jos saisin
vadillisen paistettuja kampeloita ja viisitoista voileipää mateenmädin
kanssa."

Tyttö nauroi. "Etkö ole koskaan syönyt hyytelöä paljon sokurin kanssa?
Minäpä sanon sinulle jotakin. Minä olen Aallottaren rakkain
kammarineitsyt, ja Aallotar on Ahdin rakkain lapsi, hän, joka asuu
kauniissa korallilinnassa tuolla meressä ja leikkiessään aaltojen
kanssa astuskelee kauniita jälkiä hiekkaan. Eilen olimme 'haukkasilla'
Helmikarin rannalla, ja silloin Aallotar pudotti taikapillinsä.
Maininki sanoi minulle sinun löytäneen sen. Jos lähdet minun kanssani
ja annat pillin takaisin Aallottarelle, niin saat palkinnoksi
kokonaisen vuoren kauneimpia meren helmiä."

"Ei, kiitoksia pyynnöstä; minua on kutsuttu päivälliselle Harjulaan,
enkä minä ole syönyt mitään eilisestä asti."

"Enkö minä sinun mielestäsi ole kyllin kaunis?" sanoi merenneito, otti
häntä kiinni molemmin käsin ja katsoi aivan läpi hänestä välkkyvillä
sinisilmillään. "Etkö suutele minun ruususuutani?"

"Ruma et kyllä ole, mutta mieluisemmin minä suutelisin hyvää
lintupaistia."

"Kuuleppas sitä!" sanoi merenneito nauraa helähyttäen. "Minä sanon
sinulle vielä jotakin, Knut Soittelija! Jos lähdet minun kanssani ja
annat pillin takaisin, niin saat ruveta minun rakkaaksi sulhokseni,
minä tulen sinun rakkaaksi morsiameksesi, ja me elämme tuhat vuotta
onnellisina silkissä ja helmissä."

"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!" vastasi Knut. "Minä en ole syönyt
mitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan
päivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!"

"Sinäkö kerskailet?" sanoi merenneito viekkaasti. "Eipä sinulla olekaan
pilliä."

"Eikö ole?" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän
suuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen
vuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja
silloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo
iltapuoli päivää.

Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli
Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin
monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia.
Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina
hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä
ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja
missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen
taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan
kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli,
mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni
märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden
roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut
mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä
paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt
kaikenlaisia hullutuksia.

"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,

Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi.
Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo
tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni
mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita
jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille
ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri
kello 4 iltapäivällä.

"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä
näytät oikein iloiselta."

"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa
kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa,
seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa
helmiä?"

"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon
ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista,
joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö
sinulla ole nälkä, poikaseni?"

Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei
hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.

"No, hauskaa kuulla", sanoi herra Petter. "Minä söin myöhään aamiaista,
eivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan
kello 8:aan asti, niin saat illallista sitte."

"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa
sammalsuota", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja
vastasi saattavansa odottaa. "Voinpahan ajatella katkismusta
sill'aikaa", mietiskeli hän.

Herra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin
että tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. "Knut
Soittelija", sanoi hän, "kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin
ajatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa
itsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita
mielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan
sinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on?
Ihanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat
istua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi."

"Mitä se on?" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet
avattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista
tuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai
istua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun
niin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan
juustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.



VASARAMIES.


    Saliin saapuvi -- eikä lakkaa --
    Kaikenmoistakin kaupus-akkaa.
    Myöjää kuivan ja marjankin,
    Vanhaa tätiä, äijääkin,
    Pilkkahintoja vartoovaista.
    Luona serviisin -- hei! -- on naista;
    Köyhä tuoss' ylioppilas;
    Neito, palvelija myös, no kas!

    Saapaspari! Se uljas vasta,
    Ei saa vertaista Europasta:
    Korko vino, ei anturaa,
    Uusin kuosi! No, tarjotkaa!
    Markan puolikas! Lisää siellä!
    Penni!... Kymmenen!... Vielä, vielä!
    Yks... kaks... Vielä! No, kolme! Hei,
    Kas, sen kisälli helppoon vei!

    Monta pulloa tyhjää! Anna
    Vaikka viinejä täyteen panna!...
    Lintuhäkkejä!... Kynttilän pää,
    Huutakaatte, ken ennättää!...
    Ruukku -- korvaton --!... Lippulakki!
    Vaunusilat!... Kah! hännystakki!
    Välttämättömät!... Yksi!... kaks!...
    Oiva tavara!... Kolme! Naks!

    Vanha vakkanen!... Seula!... Seili!...
    Rouva, tässä on teille peili.
    Puitteet poikki, las' halki sen!...
    Ken sai saapasten vetimen?...
    Kahvipannu, kas, neitsyt Anna!
    Nehtaria se suo ja mannaa,
    Kuohuu piipusta koskenaan!
    Papua neljä ja sakkaa vaan!

    Minä vasaramies näin jauhan,
    Painuksiin täten kurkun pauhaan...
    Kaikkein kynnet on kurkollaan
    Toisen kalua kaappaamaan.
    Toimi mulla on poloisella
    Onnen pirstoja paloitella...
    On kuin uunissa paistuisin.
    Kultaa rauhasta hetkenkin!



YÖVAHTI.


    Minä kurja, kun työtä
    On mull' yli yötä!
    Saan kylmässä kulkee,
    Muut silmät kun sulkee.

    Minä mälliä puren,
    Tulen syttyvän suren:
    Kun torvea soitan,
    Niin huomion voitan.

    Putos näppini tuohon:
    Se jäi kuni suohon,
    Kun en näe. No, en piittaa:
    Toisen neulovi Riitta.

    Mikä nurkassa hohtaa?
    Joko toitotan kohta?
    Joku sauhuja vetää,
    Jos ei silmäni petä.

    Uni -- ah! -- olis paras...
    Kah, kynttilän varas:
    Neiti lukuhun nukkuu,
    Tuleen -- voi! -- talo hukkuu.

    Ylioppilas Keikka,
    Kas, tutkivi kreikkaa.
    Hyvää yötä! ja soma
    Näe armahas oma!

    Hotellissa tässä
    Taas vierahat mässää.
    Lasi punssia mulle!...
    Jopa mar sitä tullee!

    Mitä tehdä nyt tuosta?
    Hevon täytyvi juosta.
    Joka vain kotosalla
    Olis vällyjen alla!



POIKA, JOKA KUULI ÄÄNETTÖMYYDEN PUHUVAN.


Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut
osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki
muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta
Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi
sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein
paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he
matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.

Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui
näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!",
ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin
sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa
tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.

Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä
hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia
kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään
auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin.
Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä,
niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen:
"jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä
opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."

Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan
käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän
ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta
kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja
veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää
Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.

Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin
ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin
kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta
äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas
raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen
Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien
porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas
hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.

Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä
Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni
kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä
kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua
rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä
minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."

Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän
minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo
väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni
puhun?"

Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä
olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän
istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli
nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret
kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti
kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät
Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi
muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli
pitkin taivaan kantta.

He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet
avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten
hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin
ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.

Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo
omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja
kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi
esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia
kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna
Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi
pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo
parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa
alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin
sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.

Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut
mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi
Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi
Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala,
joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt
parempaa.

Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi
pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän
ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala
lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta
enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se
pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä,
silloin juuri enkeli puhuu heille.

Enkeli sanoi: "Paavo!"

"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.

"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saat _kuulla
äänettömyyden puhuvan_. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita
Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko
maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna
köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle
pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä
enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole
hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä
sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."

Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset
alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja
pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan
katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin
kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin
enkeli oli sanonut.

Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo,
sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle
kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä
pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten
sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän
kerkiän."

Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten
puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden
puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.

Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli
kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa
jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa,
kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti,
jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla.
Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä
koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen
kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.

Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku
maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa
istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen
jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen
toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan
tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein
ylistyslaulumme!"

Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli
nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta
tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein
paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti
eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle:
"älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"

Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin
tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut
pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä
vähän isällekin!"

"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä
isälläkin."

Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä,
mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen
selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä
nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit
syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"

Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa
vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä
varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki
ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän
sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on _omantunnon_ ääni.

Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan.
Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan
tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi:
"täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi
pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä
seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että
aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran
sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon
jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!"
Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole
liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi
Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."

Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan,
että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun
minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta,
kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?"
Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan
auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja
rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja
antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"

Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut
vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka
kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on
"_väärin_!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä
ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se on _oikein_!" Vaan jos hän milloin
yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto
itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan
kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä
nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen,
kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa
siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai
hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.

Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista
merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin
samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin
villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle.
Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan
kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui
Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei
Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja
pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään.
Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko,
miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti
sinun henkesi!"

Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan.
Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut
kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin
usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua
riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni
katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä.
No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän
pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun
omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi
avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa
kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän
minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."

Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että
pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo
raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille
lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan
ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan
Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän
oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa.
Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera,
tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli
nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita
tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun
hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo
kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että
omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.

Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi
saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä
raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton
tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa
tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa
miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat
kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein
kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku
pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro
sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi
Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt
hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"

Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen.
Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja
sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.

No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen
oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen,
niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa,
että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina,
niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä
parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka
rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi
suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee
kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle
jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: _kuulla
äänettömyyden puhuvan_, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja
minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta
Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin
kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin
Penttu.

Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä,
kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan,
niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä
kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi
kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä
ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan.
Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola
huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.



SIPI ILONEN


"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman
merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa
neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä,
suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon
toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"

"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi
kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja
astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois
päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa,
kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa,
miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan
kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat,
pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut
pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin
rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on
karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja
tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä,
jos osaatte!... Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat
laivastollaan tänne päin... jum! jym! kanuunat paukahtelevat..."

"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli
vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule
mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."

"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli
istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika
pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."

"Olkaa vaiti!" tiuskasi Sipi Ilonen. "Luuletteko te kuuluvan kanuunain
äänen, kun ihmiset surisevat kuin paarmat kaapin ympärillä?"

"Mutta minä en näe mitään", nyyhkytti torpparin pikku Reetta, joka oli
vain kelpo vispilän pituinen ja seisoi räätälin Antin takana, jolla oli
yllään leveä sarkatakki. "Minä en näe mitään, minä!"

"Pankaa suunne lukkoon!" torui Sipi Ilonen taas. "Minä sanon, että nyt
tulevat englantilaiset ja kanuunat paukkuvat; ell'ette sitä kuule, niin
ainakin näette kanuunat. Nyt kaalaa pikku Napoleon koko armeijansa
kanssa veteen..."

"Eihän tuossa mitään vettä näy", huomautti Kaisa.

"No, ell'ette näe vettä, niin kuulette sen ainakin", sanoi Sipi Ilonen
äkeissään. "Huh, miten meri pauhaa ja aallot kohisevat ja laivat
varustautuvat taisteluun! Ja nyt keisari Napoleon sieppaa yhden
linjalaivan kumpaankin kainaloonsa ja marssii rannalle."

"Enhän minä näe mitään rantaa", virkkoi räätälin Antti.

"Vaiti siellä! Voipihan pikku lapsikin ymmärtää, että ranta on kaapin
takana. Tässä tulee turkkilaisia, tattareja, mamelukkeja, melumestareja
ja muita ihmissyöjiä. Nyt he sivaltavat pitkät sapelinsa ja ryhtyvät
tappelemaan. Niksis! tuossa juuri löi eräs pään poikki toiselta..."

"Mitä?" huusi Kaisu, "rupeavatko he tappamaan toisiansa?"

"Viekää sana nimismiehelle!" virkkoi Laiska-Jaakko ruoho-istuimeltaan,
itse edes hievahtamattakaan.

"Minua pelottaa, niin hirveästi pelottaa", parkui pikku Reetta ja alkoi
kohti kurkkuaan itkeä.

"Mitä melua tämä on?" ärjäsi Sipi Ilonen. "Sellainenko täällä on
järjestys, ett'ei saada toisiaan surmata rauhassa? Huomatkaa, nyt tulee
jotain muuta! Tuossa astua sipsuttelee kolme räätäliä pitkin tietä,
riidellen, kuka heistä on raskain mies. Heidän jäljestänsä ajaa
talonpoika ja saavuttaa heidät. Onko sinulla puntaria, ukko? Ei muuta
kuin luotipuntari, hyvät herrat. Ota esille; riittää sekin. Ja
talonpoika punnitsee räätälit luotipuntarilla; yksi painaa yhden,
toinen kaksi ja kolmas kolme luotia. Niin, tiesihän minä olevani
raskain mies, sanoo hän, joka painoi kolme luotia. Ei, malttakaahan,
huutaa talonpoika, ottakaa pois taskustanne rauta ja sormustin! Ja
raskain räätäli punnitaan uudestaan, mutta silloin hän painaa
ainoastaan puoli luotia."

"Se ei ole totta!" väitti räätälin Antti suuren sarkanuttunsa sisältä.
"Se ei ole totta, sillä nuo ovat vain puukuvia. Räätäli on toki toista.
Ettekö ole lukeneet siitä urhollisesta räätälistä, joka löi seitsemän
hengettä yhdellä iskulla?"

"Nyt tule kaunista", sanoi Sipi Ilonen. "Tässä tulee Suuri Mogul
hovinensa. Hän on niin lihava, että hänellä on neljä vannetta vatsansa
ympäri, kaikki puhtaasta kullasta. Hänen jälkeensä tulee rouva Mogul,
hänen äitinsä, ja on niin laiha, että hän katketa ripsahtaa kuin
oljenkorsi, ja jäljestä kaikki hovilaiset astua sipsuttelevat
varpaisillaan, sillä sellainen on tapa siinä hovissa. Nyt alkaa tanssi:
Suuri Mogul tarjoaa käsivarttansa prinsessa Sinitaivaalle, pyytäen
häntä polskaan. Ei, kiitoksia, sanoo hän, minulle on sattunut puikko
jalkaan. Ei siitä lukua, sanoo Mogul. Soittaja soittaa ja he tanssivat.
Mutta nyt yht'äkkiä katkeaakin yksi vanne Mogulilta."

"Ei, nyt minä lähden tieheni", sanoi suutarin Leena. "En minä kärsi
tuota nähdä, hän aivan halkeaa."

"Ei hätää", lohdutteli Sipi Ilonen. "Tässä tulee kultaseppä palkeineen
ja pihtineen; hän liittää vanteen jälleen eheäksi. Nyt koko hovi
tanssii fandangoa. Jättiläinen Kamilas pyytää tanssiin prinsessa
Kultakutrin ja Knut Soittelija on saanut Rikkaan Arabian sata rouvaa
yhden kuhunkin kainaloonsa."

"Mitä hullua?" ihmetteli Kaisu. "Onko hänellä yksi kussakin kainalossa?
Mistä hän on saanut niin monta kättä?"

"Hän on tehnyt ne makkarapuikoista", vastasi Sipi Ilonen. "Nyt on
kaikki, niinkuin olla pitääkin, mutta ei ole muistettu kutsua kuusta
ukkoa, joka on tavallisesti kaikkein paras tanssittaja kaikissa häissä.
Niinpä hän yht'äkkiä tuo koko armeijan kuun asukkaita..."

"Onko kuussakin ihmisiä?" kysäsi räätälin Antti ja kumartui kaapin
päälle paremmin näkemään.

"Tietysti", sanoi Sipi Ilonen. "Kuussa on aivan samanlaista kuin maan
päällä, paitsi että siellä on kuutamo lakkaamatta. Se myöskin on
merkillistä, että kuussa kaikki on ylösalaisin tämän maan suhteen.
Tuossa näette kuun ukon kaiken väkensä kanssa. He seisovat päälaellaan
ja astuvat käsillänsä; tehkääs perästä, pojat!"

"Ei se mikään konsti ole", sanoivat pojat.

"Nyt he tulevat tanssisaliin", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään.
"Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut
jaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he
kääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa..."

Riks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui.
"Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?"

"Räätälin Antti sen teki", vastasi Laiska-Jaakko. "Hän kumartui
katsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle..."

"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!"
ilvehti Kaisa.

"Ottakaa kiinni varas!" kiljui Sipi Ilonen. "Antti, Antti, vanteet ovat
pudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä
poikki!"

"Niin, ottakaa hänet kiinni!" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen
vielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä
pakosalla.

"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset", sanoi Sipi Ilonen, "oletteko kuulleet
puhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön
luonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin
ostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on
hattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi
Englannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia,
hyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää
vingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan. _Minä_ tulen
toistekin, _minä_ tulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi,
miehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi
keskiviikkona."

Sipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä
olikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti
puolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu
paistoi kirkkaasti puiden ylitse. "Yö on kaunis", ajatteli Sipi Ilonen;
"minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle." Ja niin hän tekikin,
pannen kaapin päänsä alle.

Väsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut,
sillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. "Tämäpä on
kummallista", sanoi hän itsekseen, "kun tuo pyöreän palleroinen,
juustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen
ukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti
valehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle." Kuun ukko ja akka eivät
vastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan
päällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta,
himmentäen tähtien loistoa.

Sipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut
hänen nukkua. "Miksi minua yhä katselet?" kysyi hän.

"Vetelys raukka!" sanoi kuu.

"Mitä? Rupeatko minua vielä hävyttömyyksillä solvaamaan? Enkö minä ole
taiteilija? Enkö minä ole rikkain ja mahtavin mies maan päällä? Minun
kaappiini mahtuu kaiken maailman ihanuus ja kunnia; armeijat ja
laivastot tottelevat minun käskyjäni; kuninkaita ja keisareja minä
korotan valtaistuimille ja niiltä jälleen sysään alas aivan mieleni
mukaan..."

"Vetelys raukka!"' sanoi kuu uudestaan. "No, tuollapa vain ei ole
ymmärrystä senkään vertaa kuin messinkinapilla!" ihmetteli Sipi Ilonen.
"Kukapa jaksaisi kuunnella moista tyhmää puhetta? Kas siinähän oletkin,
pohjantähti, melkein suoraan pääni päällä. Älä vain tipahda minulle
keskelle naamaa; kerro ennemmin kuulle, mikä mies minä olen."

"Ilvehtijä!" vastasi pohjantähti.

"Vai niin, räpyttäjä, luulitko nyt olleesi hyvinkin sukkela? Kysyppäs
auringolta, eikö minun korumessinkini ole yhtä hyvä kuin hänen
kultansa. Mutta kas, tuossahan lentää kotka. Hoi, kotka, sanos kuulle
ja tähdille, mikä mies minä olen!"

"Sinä olet minulle aivan sopiva aamiainen, onkimato", vastasi kotka,
löi suoraa päätä alas Sipi Iloseen, iski kyntensä hänen repaleiseen
mekkoonsa ja nosti hänet korkealle yli puiden latvain.

"Ei, maltahan!" huusi Sipi Ilonen, "odota tulevaan kevääsen, minä olen
niin laiha kesällä. Tuolla kylässä asuu hyvin pehmoinen räätäli ja
lihava laiskiainen. Uskallanko kysyä, kuka te, herra, olette, ja mihin
matka vetää?"

"Minä olen keisari Napoleonin kuuluisa kotka ja nyt juuri matkalla
kuuhun etsimään keisarin kruunua. Sen sanotaan olevan siellä hyvässä
tallessa."

"No, sepä sopii oivallisesti", arveli Sipi Ilonen. "Minäkö en tuntisi
keisari Napoleonin kruunua? Antakaa minulle vain vapaa kyyti kuuhun ja
sieltä takaisin; minulla on siellä muutamia tuttuja ja me lunastamme
kruunun, jos se ehkä on pantattuna." Mutta itsekseen ajatteli Sipi
Ilonen: "toivoisinpa, herra kotka, että olisit kiinni naulittuna
tallinoven päälle."

"Olkoon menneeksi", sanoi kotka, levitti tummat siipensä, kohosi yli
pilvien tähtitaivaalle, ja kohta hän jo syvään hengähdellen istahti
täyskuun äärimmälle reunalle.

"Mene nyt lunastamaan kruunua!" käski kotka.

Sipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa.
Hänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava
maa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki
ylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja
talojen savupiiput olivat maata kohti. "Kukapa olisi arvannut, että
minä osasin valehdella ihan oikein?" ajatteli Sipi Ilonen.

"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa", ajatteli hän edelleen,
istuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli
Hollannin juustoa. "Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!" mietti Sipi
Ilonen.

Hän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen
miesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki
päälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja
etupäässä astui itse kuun ukko. "Missä se konna on, joka meistä sanoi,
että me kävelemme alassuin?" komensi kuun ukko.

"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?" kysyi Sipi Ilonen
vavisten. "Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on
olemassa kädet astumista varten."

"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut", tiuskasi kuun ukko. "Katsokaas
tuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!"

"Minäkö?" sanoi Sipi Ilonen. "Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi
käsilläni luonnon järjestyksen mukaan?" Ja hän asettui päälaelleen,
mutta kaatua romahti.

"Ei", sanoi kuun ukko, "et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun
eukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut
tuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai
rangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään
tervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri
maan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin
hänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen
noudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi
irti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän
tiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan
likaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle,
ett'ei hän pääse irti!"

"Suokaa anteeksi", pyyteli Sipi Ilonen, "minulla olisi vähän
kiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle
lunastaa keisarin kruunun."

"Vai sen leikkikalun!" virkkoi kuun ukko. "Minä annoin sen pojilleni
keilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!"

Ei siinä apua, Sipi Ilosen täytyi marssia käsillään armeijan mukaan, ja
hän saapui suuren hiilikeltaisen vuoren luo, jonka vieressä kuun mummo
aivan oikein istuikin, nenä kallion rakoon kiinni tarttuneena.
"Huolitko nuuskaa?" kysyi kuun ukko ja kylvi sitä vuorelle. -- "Ttsi!"
aivasti mummo, ja samassa aukesi rako ja mummo pääsi irti. -- "Nyt
hukka perii!" pahoitteli ukko. "Tänne on tullut suurin narri maan ja
taivaan väliltä, eikä se voi olla kukaan muu kuin sinä, Sipi Ilonen.
Hyvät ystävät, nyt pakoon, sillä joll'ei nyt tule kuun pimennystä
tomusta ja rikoista, niin eipä toden totta ole enää ainoatakaan lautaa
tallella koko kuun valtakunnassa."

Koko armeija läksi käpälämäkeen. Sipi Ilonen yritti myöskin pakenemaan,
mutta ei ollut vielä oikein opastunut käsillä kävelemistaitoon; hän
kaatua kellahti seljälleen, nousi luonnollisille jaloilleen ja juoksi
minkä suinkin käpälästä pääsi. Katsahtaen taaksensa näki hän suuren
tomupilven ja kuuli kuun mummon äänen: "mitä muurahaisia ja matoja
tässä on likaamassa minun tarhaani ja pihaani? Puhdasta pitää olla,
ihan puhdasta kuun pihassa."

Ennenkuin Sipi Ilonen ehti lukea neljääntoista asti, oli hänen
päällänsä jo suunnaton joukko kaikenlaista väkeä ja eläviä jotka
pakenivat luutaa. Kaikki riensivät hänen päällitsensä, kaatoivat hänet
kumoon, poljeksivat ja tukistelivat häntä. "Tuossa saat kruunustani!"
tiuskasi keisari Napoleon, nipistäen häntä korvasta. -- "Tuossa saat
meidän linjalaivojemme nuppineuloista!" hurrasivat englantilaiset,
lauaisten kanuunansa häntä kohti. -- "Tuoss' on sulle minun
vanteistani", puhkui Suuri Mogul ja nipisti häntä nenästä. -- "Tuosta
saat siitä, että minä katkesin kuin oljenkorsi!" huusi Mogulin äiti,
pistäen häntä neulalla poskeen. -- "Tässä saat tikun pistämisestä minun
jalkaani!" nyyhkytti prinsessa Sinitaivas, puristaen hänet melkein
puolikuoliaaksi. -- "Tuoss' on luotipuntarista!" ärjyivät räätälit
silitellessään häntä kuumilla raudoillansa. -- "Tuoss' on sinulle siitä
ja tuoss' on sinulle siitä!" huusivat sadatkin yht'aikaa, yhä vain
pureksien, nipistellen, näpistellen ja tukistellen Sipi Ilos-parkaa,
niin ett'ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Kaikki tuo tapahtui
yht'äkkiä, ja heti kaikkein noiden kiusankappaleiden jälkeen tuli kuun
mummo suurine luutineen. Sitä ei kukaan kyennyt vastustamaan: hän
lakasi kuun puhtaaksi ja kirkkaaksi kuin messinkikattila; kaikki roskat
laistiin alas kuun laidalta: keisarit, sulttaanit, prinsessat,
linjalaivat, kanuunat, räätälit, rummuttajat, torventoitottajat,
kotkat, kruunut ja luotipuntarit; kaikki ne kiertelivät hetkisen
avarassa sini-ilmassa ja hajosivat sitte lentotähtinä yön hämärään.

Tämän romun joukossa, joka laistiin pois kuun levyltä, oli myöskin Sipi
Ilonen. Hän turhaan katseli kotkaansa, tipahti pois, teki kuperkeikan
tyhjässä avaruudessa, putosi, putosi putoamistaan yhä, ja viimein
heräsi siitä, että muurahainen matoi matamistaan hänen korvaansa. Missä
hän oli? Maantien laidassa nurmikolla, kaappi päänsä alla. Aamu oli
valjennut, mutta täyskuu katsoi yhä vielä häntä kellertävän harmaana ja
kalpeana yönvalvonnasta. Ihan oikein! Siellä vielä näkyivät entisellään
ukko ja akka; suureksi helpotuksekseen Sipi Ilonen ei huomannut
merkkiäkään tuosta hirmuisesta luudasta. Arvattavasti akka vieläkin
istui, nenä kiinni kallion raossa. Sipi Ilosen ei vielä tarvinnut
katsoa itseään suurimmaksi narriksi maan ja taivaan välillä.

"Tästä tulee hyvä historia yksinkertaiselle kansalle", sanoi hän
miettiväisesti itsekseen ja nosti hihnoista kaapin selkäänsä. "Missäpä
onkaan minun vertaistani, joka yhtenä yönä tekee sellaisen matkan? Ja
minua on kuitenkin uskallettu sanoa vetelys raukaksi."

"Vetelys raukka!" sanoi metsän kaiku.

"Sinäkö se olet, neiti Suuton?" pilkkasi Sipi Ilonen. "Olkoon menneeksi
vetelys; kaikkiahan nerokkaita miehiä sanotaan suuremmiksi tai
pienemmiksi hulluiksi. Mutta sanoa minua, taiteilijaa, ilvehtijäksi..."

"Ilvehtijä!" kertoi kaiku.

"Kuuleppas nyt, lörpöttelijä; kyllähän olet tunnettu kieleväksi,
mutta pyydänpä sinua kuitenkin olemaan ryhtymättä mihinkään
personallisuuksiin. Vai tahdotko päästä minun kaappiini? Minäkö muka
olisin ilvehtijä? Minä, joka tässä kaapissani esittelen maailman
suurimmat merkillisyydet, olenko minä sellainen henkilö, jota vain noin
ilman mitään saataisiin pitää narrinaan?"

"Narri!" sanoi kaiku.

"Jopa tämä nyt alkaa käydä sietämättömäksi. Minä lähden kaupunkiin.
Pidä kiinni suusi, varis!"

"Suuvaris!"

"Ole vaiti!"

"Vaiti!"

"Minä sinulle annan hyvän päivän."

"Hyvää päivää!"



MYLLÄRI.


    Tuo säkkisi, Pouru,
    Ja rattihin paiskaa!
    Nyt puro, se houru,
    Ei vain ole laiska:
    Se pilvien maljaa
    Niin joi kuni kaljaa
    Nyt hampahat ruskaa
    Ja kivill' on tuskaa.
    Jos myllyttämistä en saa, tulen
    Kivet voi sytyttää.

    Mi tullut on Mattiin.
    Kun kuhnivi aina?
    Ei kaataissa rattiin
    Saa silmiä painaa,
    Kun silmät ne turtuu,
    Ja mielikin murtuu.
    Pois, jauhoinen Juha,
    Nyt aivasta nuha:
    Kas, saapuvi vouti jo kartanon
    Ja tuimana on.

    Tuo naapuri Työri
    Hän tuulella jauhaa.
    Kas, siivet ne pyörii;
    Ei siin' ole rauhaa!
    Kun ärjyvi pohja,
    Niin siiven se ohjaa,
    Kuin poikanen pallon,
    Vain myllärin kalloon.
    Tuon kunnian perähän en palakkaan:
    Paras on vesi vaan.

    Öin aavehet rissaa.
    Vaan liekö se totta?
    Kenties se on kissa,
    Mi etsivi rottaa;
    Tai onpi se rotta,
    Mi jauhoja ottaa,
    Tai ratas, mi alla
    Käy lotajamalla.
    Sama on se, kun vain minä tullini saan.
    Vie säkkisi vaan!



TUKKIJUNNARI.


    Mies honkia kaas, joki kuljettaa
    Ne pois sahan hampahin raastettaa.
    Mä vain lykin niitä
    Pois rannalta raumaan
    Ja kahlehin liitän
    Ne yhtehen laumaan;
    Pojat rannan kaarnoista laivoja saa.

    On siltani pyörivä pölkkyni tää;
    Se notkuvi, vaipuvi, vierähtää.
    Saan hyppiä, juosta,
    Ja saan kavutakkin;
    Puu horjuvi tuosta:
    Mun kastuvi takkin'...
    Oh, uppoan... ainakin kenkäni jää.

    Joki joskus suuttuvi sitehistäin:
    Se katkovi kahlehet; särkyvi näin
    Koko kahlittu lautta.
    Ajelehtivat pirstat
    -- En voi sitä auttaa --
    Monet matkat ja virstat.
    En keksi mä keinoa keksilläin.

    Mut pölkyt kun kiinnitän vain tukevaan.
    Vie virta ne kuin hepo sukkelaan;
    Mun myös mukavasti
    Se kulkea antaa
    Ja rantahan asti
    Mun syömähän kantaa:
    Saan nukkua, voin kuni ruhtinas vaan.



OPPINUT POIKA.


"Äläpäs, kuinka tuo Hegesippus on viisas ja ymmärtäväinen!" -- huudahti
Justiina mamseli, käsiään yhteen lyöden. "Hän se vasta tietää kaikki.
Kas, sepä on jotakin, kun on niin oppinut. Toisin on laita Knut paran,
joka ei mitään tiedä."

Hegesippuksella ei ollut aikaa vastata: hän tarkasteli sontiaisen
takajalkaa suurennuslasilla. Hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi
korkeassa koulussa, sentähden tiesi hän kaikki; mutta Knut raukka oli
nelitoista-vuotias ja kävi reaalikoulua, sentähden ei hän mitään
tiennyt.

Justiina mamseli oli hyvänluontoinen taloudenhoitaja, joka ansaitsi 200
markkaa vuodessa paitsi ruokaa, huonetta ja rantikenkäparia toukokuun 1
päivänä ja pumpuliesiliinaa jouluna. Hegesippus oli hänen lempilapsensa
ja Justiina oli aina siitä asti, kuin Hegesippus mekko yllä tepasteli,
joka päivä kertonut hänelle, että hän oli muita lapsia viisaampi ja
varsinkin paljon ymmärtäväisempi kuin Knut parka. Mitä joka päivä
kuulee, sitä rupeaa viimein uskomaan, ja Hegesippus oli vakuutettu
siitä, että hän oli oppinein koulupoika, kuin ikinä on kielioppiinsa
koirankorvia taivutellut.

Nyt rypisti hän toisen silmänsä kiinni, pani hiuksensa pörrölleen ja
sanoi: "Oletteko, Justiina, nähnyt minun munakokoelmaani?"

Justina oli nähnyt hänen munakokoelmansa seitsemänkymmentä seitsemän
kertaa, mutta hän vastasi: "no, kaikkea hän ennättääkin, tuo rakas
poika!"

"Justiina, tulkaa tänne, niin saatte nähdä!" sanoi Hegesippus, ja sitte
hän näytti hänelle paperilaatikon, johon oli pantu pumpuliin suuria ja
pieniä munia, kukin osastoonsa säännöllisillä päällekirjoituksilla
varustettuina. Siellä oli kaikenlaisten lintujen munia, suuresta
kotkasta aina pieneen lehtokerttuun: sinisiä, harmaita, valkoisia,
ruskeita, kirjavia, variksen, harakan, kottaraisen, rastaan,
keltasirkkusen, peipposen ja muiden, ja kaikki olivat ne onttoja
kuoria, pieni reikä kummassakin päässä. Se oli aivan paarihuoneen
näköinen, täynnä kuolleiden linnunpoikien kirstuja.

Kun nyt Justiina parhaallaan ihmetteli, tulla tyllerti siihen Lotta.
Hän oli kymmenvuotias eikä käsittänyt vielä munakokoelman arvoa, vaan
kysyi, mistä Sippus oli nuo kaikki saanut. Sippus vastasi alentuvasti,
että hän oli saanut muutamia lahjaksi ja toiset oli hän ostanut muilta
pojilta.

"Mutta eikö ole synti tehdä pahaa pikku lintusien pesille?" kysyi Lotta
viattomasti.

Hegesippus niisti nenäänsä; hänellä oli melkein aina nuhaa, sillä hän
käytti aina päällysnuttua ja kalosseja, ja sitä paitsi kuuluu
nenässä puhuminen niin oppineelta. Hän ei viitsinyt vastata noin
yksinkertaiseen kysymykseen. Mutta Lottapa ei säikähtynyt tuosta.

"Kyllä ymmärrän, että tuollaisesta oppii jotakin", sanoi hän. "Mutta
onhan sinun kirjoissasi kuvattuna kaikki nämä munat. Opettelisitpas
tuntemaan lintujen pesiä ja munia metsässä, niille pahaa tekemättä.
Knut tuntee kaikki linnut viserryksistänsä."

"Knut on tuhma", sanoi Hegesippus ylenkatseellisesti.

"Mutta Knut suojelee pieniä lintuja ja ampuu haukat", vastasi Lotta
säikähtymättä.

"Onko hän lukenut niiden siipisulkia?" kysyi Hegesippus ylpeästi.
"Sanon sinulle, Lotta, että linnuilla on erilainen luuranko kuin
nisäkkäillä, ja linnun luiden yleinen ominaisuus on niiden
edellämainittu lujuus ja keveys; sitä paitsi on niillä kolmiosaiset
raajat ja toisenlainen ruuansulatuskanava ja paljon erilaisempi
pääkoppa ja ympyriäinen niskakyhmy ja joku määrä mielikuvitusvoimaa ja
taito valmistaa suppilomaisia pesiä..."

"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt,
ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."

"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää.
Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy
varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja
kahlaajia ja vesilintuja ja..."

"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään
oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus
tietäisi. Hän tietää kaikki."

"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.

Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän.
"Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne
itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."

"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet,
koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.

"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä",
varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."

"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja
ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.

"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.

Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja
kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin.
Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi
käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi
hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä
sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.

"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina
mamseli hänelle.

Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin
sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli
hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja
hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja
hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli,
ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.

Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka
tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat
kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja
sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.

Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon
tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin
tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä.
Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään,
joll'ei niitä voi oikein käyttää. -- Hegesippus oli nyt metsässä
ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä
ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden
viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä
kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!

Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä
jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö,
paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."...
"Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja
lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva
lintu! Pitääpä katsoa..."

"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja
paksu.'... Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin
satakielinen?... Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas
yläleuan sisäpuolella.'... No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin
satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."

Hegesippus otti muistikirjansa -- oppineet miehet eivät mene koskaan
metsään ilman muistikirjaa -- ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:

_Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin
satakielen, joka tavoitti virtahepoa_.

"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."

"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen
viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella
metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan
eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata
ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että
kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä
tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen
sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on
ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki,
mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia,
metsä parka!"

Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota
käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana,
kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia.
Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi
oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli
hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.

"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea
eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli
lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka
varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin
näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki
linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo
olisikin satakielen pesä!"

Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.

Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi
jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja
kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet
satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän
käteensä, poskeensa, nenäänsä... hänen ympärillään oli koko ärtynyt
mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta
kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi
lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut
eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa,
liejuisessa vesiojassa.

Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät
vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin
rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt
heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on
rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."

Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut
vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt
viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin
tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei
ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut.
Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono
tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina
eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki
edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa
metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko
laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi,
lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen
visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi
äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli
kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin
kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli
monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli
matkansa alottanut.

Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.

Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin
tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli
kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut
hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" -- "Oi", sanoi poika,
"pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta
metsästä."

"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.

"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta _melkein kaikki_!" huokasi poika.

"Hyvästi, poika", sanoi orava. Kului hetkinen, -- kuului suhinaa
ilmassa, ja kanahaukka, joka oli satakielinen, kysyi: "miksi itket?"
"Enkö itkisi", sanoi Hegesippus, "kun en tiedä, miten voisin osata
kotiin metsän läpi?"

"Mutta sinähän tiedät melkein kaikki!" sanoi kanahaukka, joka oli
satakielinen.

"Niin", sanoi poika, "enhän minä juuri kaikkia tiedä, mutta tiedänhän
kuitenkin _koko joukon_."

"Hyvästi vaan", sanoi kanahaukka.

Nyt tuli mehiläisparvi ja kysyi samaten: "miksi itket?"

"Enkö nyt itkisi sellaisen ja sellaisen asian tähden?" sanoi Hegesippus
niinkuin ennenkin.

"Mutta tiedäthän sinä koko joukon", surisi mehiläisparvi.

"Enhän minä juuri kovin paljoa tiedä, mutta tietänenhän kuitenkin
_vähäsen_."

"Hyvästi", sanoivat mehiläiset.

Taas oli poika aivan yksin. Mutta silloinpa tulikin koko suuri metsä
hänen luoksensa: korkeat kuuset, solakat koivut, matalat pajapensaat,
pienet pihlajantaimet, puolukankukat, kanervat, harakanvarpaat ja
kaikki kysyivät ystävällisesti: "miksi itket?"

"Enkö itkisi? Niin ja niin on asia laita", selitti Hegesippus.

"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", sanoi koko metsä.

"Kyllä", sanoi poika, "mutta en tiedä kotitietä."

"Hyvästi", sanoi metsä.

"Ei, odotas hiukkasen", huoahti Hegesippus unissaan. "Olepas hyvä ja
näytä minulle tie kaupunkiin! Päällystakkini, kalossini ja isäni keppi
jäivät ojaan, minä kuolen vilusta."

"Mutta tiedäthän sinä kuitenkin vähäsen", toisti metsä.

"En, metsä rakas, minä vakuutan sinulle, ett'en tiedä _en niin
mitään_", huokasi poika sydammen tuskassa.

"Todellakin, oletko niin äärettömän tietämätön?" kysyi metsä.

"Olen, mitä vaan tahdot, kunhan neuvot minua kotiin", sanoi poika.

"Ei, odotas", sanoi metsä, "pois kiertelemiset! Tunnusta rehellisesti,
ett'et mitään tiedä luonnon todellisesta elämästä ja laadusta, vaikka
lörpötteletkin kirjoista koko joukon ulkoläksyjä! Tunnusta tietäväsi
vähemmän kuin muurahainen pesässään tahi pienin neulanen kuusen
oksalla."

Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se
koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on
ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä
on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.

"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"

Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin
kylmä.

"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän
tuhma."

"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.

"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin _minä olen tuhma_...
oikein tuhma!..."

"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä
syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas
katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että
itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui
vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja
joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on
tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma... tuhma!"

"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.

Hegesippus heräsi. "Sinäkö se olet, Knut?"

"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli
levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen
sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja
puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä
metsässä eksyisit."

"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!"
huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat
jäykät, en voi kävellä."

"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin
reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"

"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa
kantaa."

"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit
noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko
kaupungin."

"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi
Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan
lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"

"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."

"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas
yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa;
minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen
tavoittavan virtahepoa."

"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin
oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava
raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku
linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan:
rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat..."

Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun
hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli
taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus
hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"

"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko _hän_ tuhma, joka tietää kaikki."

"Niin, katsokaas Justiina, sepä se juuri onkin tuhmaa!"



SOKURILEIPURI.


    Vispaa tahdas! Munat tähän!
    Ei, nyt menee mäntyyn päin.
    Jauhoja! mut voita vähän!
    Tuhma työn teit, ystäväin!
    Lisää, lisää -- ei saa surra
    Liitua -- niin kestää purra!
    Konvehdithan kullataan,
    Tuhmin lausein laitellaan.

    Tilaukset katsokaamme!
    Jäätelöitä, hyytelö;
    Häät von Hellerillä saamme,
    Tanssit laittaa Lehtiö;
    Päiväkseen saa kaakun Miina,
    Aino, Alma, Karoliina;
    Kahvileivät hienot saa
    Arpajaisiin toimittaa.

    Ristiäiset Riemusella,
    Punaväriin leivokset!
    Hautajaiset Huolisella,
    Värit mustat, valkoiset:
    Ihmistunteet maalaan tarkoin.
    Myötäväksi pennein, markoin.
    Surut, riemut suorastaan
    Konvehdein ne nielastaan.

    Koulut kohta, tietääkseni,
    Luvan saa; niin, tosiaan!
    Kyllä tunnen tuttuseni.
    Sanoi äiti pojistaan:
    Tarjottimet tyhjentyvät,
    Haihtuu torttuvuoret hyvät,
    Kunnes raunioitakaan
    Syötävist' ei olekkaan.

    Olis leipurina, silloin
    Kelpais! lapset tuumailee;
    Aamuin, puolipäivin, illoin
    Hilloa hän kauhailee...
    Hui, hai! Hätäpäivää eipä,
    Kun saa silliä ja leipää,
    Tai kun tästä muuttuisi
    Vielä pikku pojaksi!



KIRKONKELLOT.


Ne soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne
soivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan
Jumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko
maailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen
ja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; -- kuuleppas, kuinka
kauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri
maiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa,
niin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa
kolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: "tule luokseni!" Sillä
mitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: "tule
Jumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!"
Niiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin
kuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä
Jumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne
sulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta,
jospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.

Oli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen
saatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli
rakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan
ihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti
niin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli
ja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat
matalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta,
jolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli
tauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada
selkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä
kaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat
ennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin
verkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin
parrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja
totuudessa.

Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt,
milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään
kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa
viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen,
ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä
jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut
hullua hurskaammaksi!

Mutta puhukaammepa nyt kelloista.

Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon
selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta
kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä
erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa
kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja
puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty
erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin.
Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin
kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se
oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja
kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on
kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla
kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte
oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten
pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät,
kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan
voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä
seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia
kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä,
mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla
ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin
kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain
kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa
kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä
sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven
pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät
pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä
juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven
toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon
soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä,
souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella
riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se
on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin
joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se
on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu
tulee taivaan valtakunnan omaksi.

Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin
kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan
kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja
rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven
pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki
miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa
korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin
asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon.
He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt
päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen
loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa
ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää
kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli
kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he
tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille
tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa,
kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä
kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut
tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar,
nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja
kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän
sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani
heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja
mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja
neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt
enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin
ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti
kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon
pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan
varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin
kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin
ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta
mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut
muistelemista.

Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.

Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja
kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet,
jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla
kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon
heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia
myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta
uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti
katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi,
miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa
ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi
heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli
paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas
ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan,
kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan
heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle
puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi,
niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta
harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla
kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä
kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori
syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei
kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin
kello putosi.

Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin
kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä
valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun
niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." --
"Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun
korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei
lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi
äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." --
"Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä",
vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen
äänen." -- "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.

Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa
tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen
korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän
metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut
kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan
muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken
pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle
sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin
helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista
kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli
siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija,
sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä
ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään.
Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa
kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas
tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä
maailmassa kuin kellojen soittoa!"

Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli
niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot
kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin
välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut
näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän
torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän
puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän
puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta
kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.

Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään
erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen
elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka
maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta
hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita
olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana,
ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.

Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa,
niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja
vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen
muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan
luo!" -- sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät
sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa,
niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi
ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä,
kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa
oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä
enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei
kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka
kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina
povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.

Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa
niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin,
mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin
ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni
kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se
olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen,
siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on
malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku
taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran
kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä
kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta
kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin
ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran
sinulle soitetaan, rakas lapseni."

"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.
"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."

Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi
lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja
sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu
pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden
kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin
että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan
Jumalan luo."

"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä
käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.

Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja
hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran
Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein
kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän
ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta
ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja
hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä
niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka
maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja
virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen
ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!"
Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso
astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja
jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia
Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin.
Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei
kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen
kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että
siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin
hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli
sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen
oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka
usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa
ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja
ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän
varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut
niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä
soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä
kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin
kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä
soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle,
niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka
kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi,
ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja
etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu
päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut
hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.

Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle
ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän
ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän
näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna
nuoren äidin ilolle.

Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa,
aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä
valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja
nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä --
niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen
kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden
unelma.

Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian
Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat
niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja
kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne
sielussaan ja itki ilosta.

Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja
terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen
kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen
lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja
kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki
nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän
vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän
lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä
pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.

Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja
harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto
muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu
oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin
joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti
hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat
säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.

Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät
kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon
vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli
rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan
kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa
ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa
Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän
hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja
sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä:
"mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole
kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"

Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida,
niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois
elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat:
"nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu
loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät
hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä
eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo
puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."

Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille,
joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa
muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä,
se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä
talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä
kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot
soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun
kellot soivat!"



PUUTARHURI.


    Penkki suoraks nuoralla!
    Puikko merkiks, pieno!
    Poikanan' on Porkkana,
    Papu tyttö hieno.
    Kummiks herra Kaalinen,
    Paksu täti Kurkkunen,
    Perheet Laukka, Lilja,
    Neitiset Persilja.

    Jos syöt tästä, varpunen,
    Kissa niskaas karkaa.
    Kierry, Herne, seipäälleni
    Kasta parsasarkaa!
    Punajuuri punottaa.
    Retiisiä illaks saa.
    Salattia maistin
    Kanssa lihapaistin.

    Halvan kansan syrjähän
    Huonompahan muutin:
    Perunan ja Räätikän,
    Nauriin, Piparuutin.
    Heidän armons' Asterit,
    Georgiinit, Jasmiinit,
    Ruusut ja muut suotta
    Ei saa vettä vuottaa.

    Kyll' on tässä tuskaakin,
    Vahdintaa niin että:
    Pomppe paksuin käpälin
    Polkee penkerettä;
    Kanat, kukko kuoppivat.
    Penkeissäni peuhaavat;
    Tuolta lapset kulkee...
    Kummaa kuin he julkee!

    Vaivat tässä nähdä saa,
    Puuhat monenlaiset:
    Rotta kuorta karruttaa,
    Mato karviaiset.
    Varas vie mun omenain,
    Halla kukka-umppujain,
    Luodetuuli muistaa
    Puista kukat puistaa.

    Riemuin kylvän kuitenkin;
    Jumalaan voi luottaa.
    Toivo virkoo keväisin,
    Syksy sadon tuottaa.
    Päivä elon siemenen
    Idättääpi, talvinen
    Lumi kuolettaa sen;
    Vaan se virkoo taasen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 4" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.