Title: Saaren orvon seikkailut
Author: Marryat, Frederick
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaren orvon seikkailut" ***


SAAREN ORVON SEIKKAILUT

Kirj.

Frederick Marryat


Suomentanut K. V. N. [Väinö Nyman]

Alkuperäinen teos: The Little Savage.



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

  1. Varhaisimmat muistoni.
  2. Hirmumyrsky.
  3. Kosto.
  4. Löytö.
  5. Jackson'in kertomus.
  6. Järki selviää.
  7. Opin lukemaan.
  8. Jackson jatkaa kertomustaan.
  9. Veres kokemus ja uusi aarre.
 10. Grogia ja laulua.
 11. Epäluuloni vahvistuvat.
 12. Jackson'in tunnustus.
 13. Jackson'in kuolema.
 14. Yksin.
 15. Lintuni.
 16. Hylkeeni.
 17. Sydänsurua.
 18. Vene.
 19. Haaksirikkoiset.
 20. Lähetyssaarnaajan leski.
 21. Uusia tietoja.
 22. Hylätyt.
 23. Sairaana.
 24. Kalastaminen.
 25. Kodin järjestäminen.
 26. Keskusteluja raamatusta.
 27. Muonavarojen katoaminen.
 28. Rouva Reichardt'in kertomus.
 29. Kalan vangitsemana.
 30. Odottamaton saalis.
 31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan.
 32. Lähetyssaarnaaja.
 33. Veneen rakentaminen.
 34. Haikalojen hätyyttämänä.
 35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.
 36. Herra Reichardt'in murha.
 37. Kauheassa vaarassa.
 38. Laivahylky.
 39. Laajennettua toimintaa.
 40. Eräs löytöretki.
 41. Myrsky.
 42. Äärettömällä valtamerellä.
 43. Oppaat.
 44. Epäilyttävä vierailu.
 45. Poistun saarestani.



1. Varhaisimmat muistoni.


Olen aikeissa kirjoittaa hyvin kummallisen kertomuksen, jollaisena
sen lukijakin varmaan pitää, luettuansa kirjan loppuun. Meillähän on
useita kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet autioille saarille
ja saaneet tulla toimeen omin neuvoinsa -- eikä luullakseni moniakaan
kertomuksia lueta niin suurella mielenkiinnolla. Luulen kumminkin
olevani ensimmäinen sellainen poika, joka on jäänyt yksikseen
asumattomalle saarelle. -- Niin kumminkin kävi ja nyt aloitan
kertomukseni.

Muistan varhaisimmasta lapsuudestani sen, että asuin erään miehen
kanssa muutamalla saarella ja että usein kävelimme meren rannalla. Se
oli kallioista ja vaikeasti kiivettävää, mutta miehellä oli tapana
riuhtaisemalla tai nostamalla auttaa minua vaarallisissa paikoissa.
Hän oli hyvin tyly minulle, joka ehkä näyttää kummalliselta, koska
olin hänen ainoa seuralaisensa, mutta hän oli hyvin kärtyisä ja
synkkämielinen. Hän voi istua tuntikausia kyyristyneenä tupamme
nurkkaan, puhumatta sanaakaan, tahi istui hän päiväkaudet katsellen
merta, ikäänkuin jotakin vakoillen, mutta mitä, en kyennyt
milloinkaan saamaan selville, sillä jos kysyin, ei hän vastannut ja
jos satuin olemaan hänen lähellänsä, niin sain olla varma siitä, että
hän pukkaisi tahi lyödä läimäytti minua. Oletan, että olin siihen
aikaan, jolloin aloin selvästi kaikki muistaa, noin viisivuotias,
mutta ehken olin nuorempikin. Voin tässä mielelläni kertoa, mitä eri
aikoina sain häneltä tietää jäämisestämme tälle autiolle paikalle.
Vaikeata se oli, sillä totta, puhuen voi hän nakata minua kivellä,
semminkin, jos uudistin kysymyksiä, joihin hän oli kieltäytynyt
vastaamasta. Ainoastaan kerran, kun hän makasi sairaana, sain tietää
jotakin, kieltäytymällä muussa tapauksessa häntä palvelemasta, tahi
antamasta hänelle ruokaa ja juomaa. Hän suuttui väliin kovasti,
ja uhkasi näyttää minulle, tultuansa terveeksi, mutta siitä en
välittänyt, koska aloin voimistua, kun hän sitä vastoin päivä
päivältä yhä vaan heikkeni ja koska en rakastanut häntä ollenkaan,
syystä ettei hän ollut koskaan semmoista minulle osoittanut, vaan
aina kohdellut minua pahasti.

Hän kertoi minulle, että noin kaksitoista vuotta sitten -- en
ymmärtänyt mitä hän tarkoitti vuodella, sillä en ollut milloinkaan
kuullut sitä sanaa ennen -- eräs englantilainen laiva -- tiesin yhtä
vähän mikä laiva on, -- tuhoutui kovassa myrskyssä lähellä saarta ja
että seitsemän miestä ja yksi nainen olivat pelastuneet, kun sitä
vastoin kaikki muut olivat hukkuneet. Laiva oli mennyt palasiksi ja
muuta he eivät olleet saaneet pelastetuksi, kuin laivan kappaleita,
joista he olivat rakentaneet tämän majan, missä nyt asuimme. Kaikki
olivat kuolleet, yksi toisensa perään ja sitä myöten haudattu. --
Mitä kuolleilla ja haudoilla tarkoitettiin, siitä ei minulla silloin
ollut aavistustakaan. -- Olin syntynyt saarella, ja kaikki muut,
paitsi äitini ja hän olivat kuolleet, ennenkuin olin kahden vuoden
vanhakaan. Muutamia kuukausia myöhemmin oli myös äitini kuollut.

Ymmärtääkseni kaiken tämän, täytyi minun tehdä hänelle useita
kysymyksiä, ja oikeastaan en ymmärtänytkään, ennenkuin vasta paljon
myöhemmin, vaikka silloin vähän aavistinkin, mitä hän tarkoitti. Jos
olisin joutunut yksikseni jonkun toisen henkilön kanssa, niin olisin
tietysti puhelemalla oppinut paljon, mutta hän ei ruvennut koskaan
keskustelemaan, vielä vähemmän selittämään jotakin. Hän kutsui minua
pojaksi ja minä häntä herraksi. Sanavarastoni oli hyvin pieni, hänen
itsepäisen vaikenemisensa vuoksi, sillä lukuunottamatta käskyjä
-- tehdä sitä tahi sitä, tahi hankkia hänelle semmoista, jota hän
tarvitsi -- ei hän puhunut koskaan. Hän mumisi itsekseen ja puhui
unissaan. Tapanani oli valvoa ja kuunnella, saadakseni tietoja,
mutta kumminkaan en ymmärtänyt sitä nuorempana, vaan vasta tultuani
vanhemmaksi. Useinkin huusi hän unissaan: "Tuomio, tuomio minulle
synneistäni, suurista synneistäni! Jumala minua armahtakoon!" Mitä
hän tarkoitti tuomiolla, synnillä ja Jumalalla, en silloin tietänyt,
vaikka usein mietiskelinkin, mitä hän tarkoitti usein mainitsemillaan
sanoilla.

Nyt alan kertoa saaresta ja elämäntavoistamme.

Saari oli hyvin pieni, tuskin kolmeakaan penikulmaa [tässä ja
vast'edes tarkoitetaan englanninpenikulmia] ympäriinsä. Se oli
vuorista ja mitään sileää rantaa tahi maihinnousupaikkaa ei ollut,
syvä meri vaan huuhteli sen kylkiä. Se kuului, niinkuin sittemmin
huomasin, niihin saariryhmiin, joista perulaiset laivat vuosittain
hakevat vesilintujen lantaa eli guanoa, mutta ollen niin pieni
ja kaukana muista, joilla guanoa oli enemmän kuin riittävästi,
oli se jäänyt huomioon ottamatta tähän asti, ja yksikään laiva ei
ollut siellä vielä käynyt. Ainoastaan hyvin kirkkaina päivinä voi
nähdä toisiin saariin ja silloinkin näyttivät ne enemmän pilviltä
tahi sumulta taivaanrannalla. Saaren rannat olivat sitäpaitsi
niin jyrkät, ettei ollut yhtään maihinnousupaikkaa ja valtameren
ikuinen hyöky olisi tehnyt laivojen lastauksen mahdottomaksi.
Semmoinen oli saari, jolla asuin tämän miehen kanssa. Majamme oli
rakennettu laivasta saaduista lankuista ja laudoista muutaman kallion
juurelle, noin kolmekymmentä metriä rannasta. Sen edessä oli noin
neljänsadan neliömetrin suuruinen kenttä ja kallioilta lirisi pieni
puronen, jonka vesi, kokoontuneena ensin pieneen kuoppaan ja sen
täytettyään, putosi sitten alempana oleville kallioille. Maja oli
suuri ja siihen olisi mahtunut asumaan useampiakin ihmisiä kuin siinä
koskaan oli ollut, mutta täyteen se silti tuli, koska meidän täytyi
siinä myöskin säilyttää monikuukautiset ruokavarastomme. Lattialla
sijaitsivat meidän höyhenillä täytetyt, pehmeät makuulavitsamme.
Mitään talouskaluja ei meillä ollut, jos ei oteta lukuun paria
kolmea, pitkästä käytöstä tylsynyttä kirvestä, muuatta tinapannua,
ruoka-astiaa ja muutamaa suurta vesiastiaa. Saaren huipulla oli pieni
metsä pensasmaisia kasveja, jotka vähän matkaa kiemurtelivat rannalle
menevissä rotkoissa. Vaikeimpia tehtäviäni oli kiipeillä noissa
rotkoissa puita hakemassa, mutta onneksi tarvittiin vain harvoin
tulta. Koko vuoden pysyi ilma lämpimänä ja harvoin satoi. Määrättynä
aikana vuodesta tulivat linnut saarelle pesimään ja niiden suosituin
olinpaikka oli levinneen guanon tasoittama kenttä, jonka syvä rotko
erotti majamme alueesta. Tällä paikalla, joka suuruudeltaan oli noin
kahdeksan hehtaaria, hautoivat vesilinnut muniaan, ollen niin kiinni
toinen toisessaan, että koko kenttä peittyi. Ne pysyivät saarella
munimisesta aina siihen asti, kunnes poikaset olivat valmiita
lentämään pois vanhempiensa mukana. Se aika, jolloin linnut olivat
saarella, oli ainoata hauskuutta, riehumista ja meteliä, mutta
sittenkuin ne olivat lähteneet, muuttui olo taasen hiljaiseksi ja
yksinäiseksi. Ikävöin aina niiden tuloa ja ihastuneena katselin
uroita, jotka kaikkialla sukelsivat kaloja etsimässä ja kiepahtivat
taasen ilmaan kovasti kirkuen, johon naaraat vastasivat.

Tämä olikin meidän ravinnon korjuu-aikamme. Harvoin tapoimme vanhoja
lintuja, koska ne olivat laihoja; mutta viimeisinä päivinä, vähää
ennen kuin pojat lähtivät pesistään, oli meillä tarpeeksi työtä.
Huolimatta vanhojen lintujen huudoista ja siipien lyönneistä
kasvoihimme ja niiden nokkain iskuista silmiimme, ottaessamme niiden
poikasia, saimme me satoja joka päivä ja teimme niin raskaita
kuormia, kuin vain ikinä voimme kantaa rotkoa myöten tupamme edessä
olevalle kentälle, missä meillä oli täysi työ nylkeä, paloitella ja
ripustaa ne auringon paisteeseen kuivamaan. Saaren ilma oli niin
puhdasta, ettei milloinkaan mistään pilaantunut, ja viimeisenä
neljänätoista päivänä lintujen oloajasta saarella olimme koonneet
tarpeeksi, elääksemme niiden takaisintuloon asti seuraavana vuotena.
-- Kun ne olivat täydellisesti kuivuneet, pinosimme ne tuvan
nurkkaan, vähitellen ruokana käytettäväksi.

Nämä linnut olivat saaren ainoana tuotteena, paitsi kaloja ja munia,
joita kokosimme heti lintujen tultua saarelle. Kaloja saatiin vaikka
kuinka paljon. Ei tarvinnut muuta kuin heittää siiman mereen ja
ennenkuin se oli ennättänyt vajota kahtakaan metriä, oli jotakin
koukussa. Meidän keinomme saada kaloja oli yhtä yksinkertainen
kuin niiden saaliinhimo oli suuri. Siimamme olivat valmistetut
fregattilinnun jalkojen jänteistä -- sain vasta myöhemmin tietää
linnun nimen -- ja koska jänteet olivat ainoastaan noin jalan
pituisia, tarvittiin niitä suuri määrä semmoiseen siimaan. Syötti
kiinnitettiin siiman päähän sidottuun vahvaan kalanruotoon.
Juoksusolmu ruodon toisessa päässä piti sitä yhdensuuntaisena siiman
kanssa, siksi kunnes kala oli syönyt syötin, jolloin siima pingottui,
solmu löysäsi, ruoto tarttui poikittain kalan kitaan ja kala voitiin
vetää maalle. Niin yksinkertainen kuin tämä keksintö olikin, täytti
se kuitenkin tehtävänsä kuin paraskin koukku, ja semmoista en ollut
vielä siihen aikaan koskaan nähnyt. Kalat olivat niin voimakkaita
ja suuria, että mies ei antanut minun koettaakaan pyytää yksinäni,
ne kun olisivat voineet kiskaista minut veteen, mutta tultuani
suuremmaksi kyllä.

Semmoinen oli ruokamme vuodesta toiseen. Vaihteluksi paistoimme
joskus kuivattuja lintuja ja kaloja tuhassa, sen sijaan, että
olisimme syöneet niitä semmoisenaan. Myöskin vaatetuksestamme,
semmoinen kuin se nyt olikaan, oli meidän kiittäminen höyhenjoukkoa.
Linnut nyljettiin höyhenineen ja nahat ommeltiin sitten yhteen
jänteillä, käyttäen kalanruotoa neulana. Vaatteet eivät kyllä olleet
lujat, mutta ilmanala oli niin lauhkeaa, ettei meillä ollut kylmä
minään vuodenaikana. Joka vuosi, kun linnut palasivat, tein itselleni
aina uuden puvun, sillä entinen oli kulunut melkein olemattomiin,
ryömiessäni rotkojen louhikoissa ja jyrkänteissä puita kokoamassa.

Semmoisessa elämässä, niin vähillä vaatimuksilla, jotka helposti
sai tyydytetyksi, ja niin vähillä vuotuisilla muutoksilla, ymmärtää
kai jokainen, että käsitteeni olivat hyvin rajoitetut. Olisivat
ne voineet olla laajemmatkin, jollei toverini olisi ollut niin
hiljainen ja juro. Näin ollen katselin ihmetellen ja hämmentyneenä
aavaa merta ja tähtiä, aurinkoa, kuuta ja pilviä -- peläten kysellä,
ja seurauksena oli, että nukuin hukkaan suuren osan elämästäni.
Meillä ei ollut minkäänlaisia työkaluja, paitsi noita vanhoja, jotka
olivat kelvottomia, eikä minkäänlaista tekemistä. Oli eräs kirjakin.
--; Kysyin sen käytäntöä ja mihin sitä tarvittiin, mutta en saanut
vastausta. Se sai olla laudakolla ja kun sitä katselin, käskettiin
minut pois, niin että vihdoin aloin pelätä sitä, niinkuin jotakin
käsittämätöntä eläintä. Päivät kuluivat toimettomuudessa ja melkein
hiljaisuudessa, tuskinpa vaihdoimme vuorokaudessa tusinaakaan
lauseita. Seuralaiseni oli aina samanlainen; hän mietiskeli jotakin,
joka näytti alituisesti täyttävän hänen ajatuksensa ja suuttui, jos
satuin herättämään hänet unelmistaan.



2. Hirmumyrsky.


Lukija huomatkoon, että edelliset muistelmani arvosteltakoon
asemani ja tietojeni perusteella, sillä olinhan silloin vain noin
seitsemän- tahi kahdeksanvuotias. Herrani, joksi häntä sanoin,
oli pienikasvuinen, tanakka, noin viisikymmenvuotias. -- Sain
hänen ikänsä selville muistelemalla ja vertailemalla. Hänen
paksu, kiharainen tumma tukkansa oli vielä säilyttänyt värinsä ja
partansa oli pitkä ja hyvin tuuhea. Muutenkin oli hänen ruumiinsa
melkein yltäyleensä karvainen. Voin vakuuttaa, että hän olisi
ollut hyvin voimakas, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta
harjoittelemiseen, mutta lukuunottamatta aikaa, jolloin kokosimme
lintuja ja joskus kiipesimme rotkoihin hakemaan puita, poistui hän
harvoin majasta, jollei käydäkseen uimassa. Rannalla oli nimittäin
noin seitsemän neliömetrin suuruinen, matalan kalliokielekkeen
erottama suolavesilammikko, johon aallot vyöryivät ainoastaan veden
ollessa korkealla ja tuulen puhaltaessa siltä puolelta. Melkein joka
aamu kävimme uimassa lammikossa, johon eivät lukuisat haikalatkaan
päässeet. Niin kauan kuin muistan osasin uida kuin kala, mutta en
voi sanoa, oliko minua milloinkaan kukaan opettanut, vai olinko
oppinut taidon itsekseni. Niin kului elämäni; velvollisuuteni
olivat vähäiset, ei ollut paljon mitään tekemistä, koska välineitä
puuttui. Kuulin harvoin ihmisääniä, tulin yhtä hiljaiseksi kuin
seuralaisenikin. Huvituksenikin olivat yhtä rajoitettuja. Katselin
meren syvyyteen, makaillen kallion harjanteella, joka suurimmaksi
osaksi ympäröi saarta, tarkastellen kalaparvien temmellystä, ihaillen
öistä tähtitaivasta, söin ja nukuin. Niin vietin aikaani, iloitta
ja suruitta. Mitä ajattelin, voin tuskin sanoa, koska tietoni ja
käsitykseni kaikesta olivat liian rajoitettuja synnyttääkseen
ajatuksia. Olin tuskin eläintä parempi, joka syötyään itsensä
kylläiseksi paneutuu makaamaan laitumella. Kuitenkin oli seuralaiseni
unissapuhuminen hyvin mielenkiintoista ja odotin aina kärsimättömästi
hetkeä, jolloin yön tullessa paneutuisimme nukkumaan. Voin valvoa
tuntikausia, kuunnellen hänen huudahduksiaan ja lause-katkelmiaan,
turhaan koettaen selittää hänen puhettaan, sillä ymmärsin siitä hyvin
vähän. Hän puhui jostakin naisesta, oli olevinaan aina muiden miesten
seurassa ja mumisi jostakin, jonka hän oli kätkenyt. Muutamana yönä,
kuun kirkkaasti loistaessa, nousi hän istumaan vuoteellaan, joka,
kuten ennen olen kertonut, oli tuvan lattialla, siirsi syrjään
höyhenet, joilla hän makasi ja kaivoi maasta erään lankunkappaleen.
Hetkisen perästä laittoi hän taasen kaikki entiselleen ja rupesi
uudestaan makaamaan, ja luullakseni tekikin hän kaiken tuon unissaan.
-- Vihdoinkin siis sain jotakin ajattelemista. Olin kuullut hänen
kertovan unissaan, että hän oli kätkenyt jotakin, ja tuossa siis oli
kätköpaikka. Mutta mitä siinä oli?

Minun täytyy kai nyt tässä tunnustaa, etten välittänyt tuosta
miehestä vähääkään, luulenpa melkein, että vihasin häntä, sillä
en muistanut, oliko hän milloinkaan suonut minulle ystävällistä
sanaakaan. Hän kohteli minua ankarasti ja tunteettomasti, suoraan
sanoen vihamielisesti, ja salli minun elää ainoastaan sen vuoksi,
että voin olla hänelle joksikin hyödyksi. Ja olisiko sekin ehkä ollut
syynä, että hän tahtoi ainakin jonkun elävän olennon seurakseen. --
Kumpikaan siis meistä ei pitänyt juuri toisestaan.

En tiedä, kuinka vanha olin, kun äitini kuoli, mutta muistan
hämärästi jonkun, joka minua helli ja hyväili ja varsinkin
unissani näin usein seuralaistani paljon somemman olennon, naisen,
kumartuneena ylitseni, tahi taluttavan minua. Kuinka koetinkaan
jatkaa näitä uniani, sulkemalla uudestaan silmäni, sittenkuin olin
herännyt! En voinut aavistaa, että ne olivat lapsuuteni aikuisia
hämäriä muistoja; en voinut tietää, että kasvot, jotka näyttäytyivät
minulle, olivat äitini, mutta kuinka rakastinkaan noita uniani, sillä
kohdeltiinhan minua niissä ystävällisesti!

Mutta muutos tuli kumminkin Jumalan sallimuksesta. Muutamana päivänä,
juuri kun olimme saaneet vuotuisen lintuvarastomme säilyyn, olin
ulkona kentällä järjestämässä linnunnahkoja vaatteikseni, jotka,
sivumennen sanoen, ommeltiin kuin säkki, reiät päätä ja käsiä varten
-- silloin, kun sattumalta katsahdin merelle, näin äkkiä suuren,
valkoisen esineen.

-- Katso herra, sanoin, viitaten sinne.

-- Laiva, laiva! huudahti seuralaiseni.

-- Niinkö, ajattelin, tuommoinen on siis laiva. Muistin hänen
sanoneen, että he tulivat tänne laivalla. Seurasin sitä katseillani
ja näin sen pysähtyvän.

-- Onko se elävä? kysyin.

-- Olet houkkio, sanoi mies. Tule tänne avukseni pinoamaan nämä
halot, että voimme antaa merkin. Mene hakemaan vähän vettä,
kastellakseni niitä, että tulisi paljon savua. Jumalalle kiitos, että
vihdoinkin saan lähteä tästä kirotusta paikasta.

Ymmärsin tuskin häntä, mutta menin hakemaan vettä ja toin sitä
ruoka-astialla.

-- Tarvitsen vielä enemmän halkoja, sanoi hän. Se purjehtii tänne
päin ja tulee lähemmäksi.

-- Silloin se elää, sanoin.

-- Pois, hullu, sanoi hän, tuupaten minua päähän. -- Mene hakemaan
enemmän vettä ja valele sillä halkoja.

Sitten meni hän majaan, sytyttääkseen tulen ja sen hän teki
muutamalla teräskappaleella, piillä ja kuivilla sammalilla. Hänen
puuhatessaan siinä katselin minä laivaa. Ihmettelin, mikä se
oikeastaan oli. Se liikkui vedessä, kääntyen sinne ja tänne. Sen
täytyi olla elävä, ajattelin, lieköhän sitten kala vai lintu.
Siinä sitä välitiessäni alkoi aurinko laskeutua ja tunnin kuluttua
tulisi jo pimeä. Tuuli oli heikko ja pyörivä, josta syystä laivan
täytyi aina vähän väliä muuttaa suuntaansa. Toverini tuli ulos,
kädessään savuava sammaltukko, jonka hän pisti halkojen väliin ja
puhalsi täyteen liekkiin. Halot syttyivät melkein heti ja savu nousi
korkealle ilmaan.

-- Ne näkevät sen kyllä, sanoi hän.

-- Kuinka niin, onko sillä silmät? Kai se sitten on elävä? Tunteeko
se tuulta? kysyin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni.

Äkkiä nousi taivaanrannalle muutamia pieniä pilviä ja minä viittasin
niihin, sillä tiesin kokemuksesta ja alituisesta ilmastosuhteitten
tarkkaamisesta, että ne olivat lyhyen, mutta hirveän ankaran
hirmumyrskyn enteitä, jollaiset raivosivat täällä tähän aikaan
vuodesta parikin kertaa.

-- Niin, kirottua, vastasi toverini, purren hampaitansa; myrsky on
karkoittava laivan. -- Se on tavallinen onneni.

Sillä välin nousi savu korkeammalle ja laiva lähestyi lähestymistään
noin kahden penikulman päähän saaresta, jolloin tuuli kokonaan
tyyntyi. Toverini valoi nuotioon enemmän vettä lisätäkseen savua ja
kun laivassa samalla käärittiin alipurjeita, näin siellä väkeä, joka
pani minut yhä enemmän ihmettelemään, mikä otus laiva oikeastaan
olikaan. -- Samalla huusi toverini.

-- Ne näkevät meidät, ne näkevät meidät, nyt voimme toivoa! Minä
olen, jumal'auta, ollut täällä tarpeeksi kauan. Eläköön vanha
Englanti! Ja hän alkoi hyppiä ja tanssia kuin hullu. Vihdoin sanoi
hän:

-- Tähystä ja pidä vaaria, lähettävätkö ne tänne veneen; menen sillä
aikaa käymään tuvassa.

-- Mikä on vene? kysyin.

-- Vaiti, pöllö! Sano, näkyykö jotakin.

-- Kyllä näenkin jotakin, vastasin. Näen myrskyn, joka pieksää vettä
ja on pian täällä. Katsokaa, miten pilvet taajenevat! Saamme yhtä
paljon myrskyä ja sadetta, kuin viimeksikin lintujen tullessa.

-- Kirottua, vastasi hän; toivoisin kumminkin, että ne joka
tapauksessa laskisivat veneen vesille. Sanottuaan tämän meni hän
majaan, jossa näin hänen hommaavan makuusijansa luona.

Silmäilin vielä merelle. Näin veden pinnasta, että myrsky lähestyi
kauhealla voimalla. Ensin näkyi synkän musta juova taivaanrannalla,
mutta se muuttui sitä myöten valkoisemmaksi kuta lähemmäksi laivaa
se tuli. Meri pysyi vielä rauhallisena. Pilvet olivat noin kymmenen
astetta taivaanrannasta -- mustia ja synkkiä. Tähän aikaan vuodesta
saimme tavallisesti kestää näitä hirmumyrskyjä, tornadoja, niinkuin
niitä nimitettiin. Joskus pääsimme yhdellä, mutta useimmin niitä
seurasi monta peräkkäin, ja ainoastaan näiden myrskyjen aikana saimme
vähän sadetta. Laivasta -- puhun nyt myöhemmin saatujen tietojeni
perusteella -- ei näytty huomaavan vaaraa, purjeet olivat vielä
korjaamatta ja pieksivät mastoja. Vihdoin huomasin pienen esineen
laivan vieressä ja otaksuin sen olevan veneen, jota toverini odotti.
Se näytti laivan poikaselta vanhan rinnalla, mutta en puhunut
sanaakaan, sillä odotin jännityksellä, minkä vaikutuksen kiihtyvä
tuuli tekisi laivalle. Olin nimittäin toverini puheista huomannut,
että jotakin tulisi tapahtumaan. Hetken perästä huomasinkin, että
valkeat purjeet katosivat, ihmisten häärätessä hikipäissään ja että
vene kääntyi takaisin laivan sivuun. Oli sattunut, että he eivät
olleet ajoissa huomanneet hirmumyrskyä, sillä hetkeä myöhemmin näin
laivan kallistuvan sen voimasta ja sitten sakeni ilma niin, etten
enää voinut nähdä mitään.

Tuleeko vene, poika? huusi toverini.

-- En voi nähdä sitä, vastasin, kaikki peittyi sumuun.

Saatuani tämän juuri sanotuksi, saapui myrskykin, paiskaten minut
kumoon ja heittäen minut aina tuvan ovelle asti. Se toi tullessaan
sateen, joka oli melkein hukuttaa meidät; taivas peittyi paksuihin
pilviin, salamat leimahtelivat kaikkiin suuntiin ukkosen hirmuisesti
jyrähdellessä. Ryömin majaan, minne sadekin tunkeutui, juosten sitten
pois pienenä purona.

Toverini istui vieressäni hiljaa ja synkkänä. Myrsky raivosi kaksi
tuntia keskeytymättä, aurinko oli mennyt mailleen ja oli aivan pimeä.
Oli mahdotonta ponnistella myrskyä vastaan rankkasateenkin vuoksi,
joka muistutti vedenpaisumusta. Emme puhuneet mitään, ummistimme vain
silmämme salamoilta, pitäen sormia korvissamme kauhean ukkosenjyrinän
vuoksi. Toverini vaikeroi tämän tästä, pelostako, en tiedä. Itse
en pelännyt ollenkaan, sillä en tuntenut vaaraa, enkä tiennyt
Jumalaakaan olevan olemassa meitä tuomitakseen.

Vähitellen lakkasi myrsky raivoamasta, sade ryöpsähteli enää vain
silloin tällöin ja voimme jo kuulla aaltojenkin pauhun, kun ne
pieksivät kallioita. Taivas selkeni vähäisen ja voimme hämärästi
erottaa hyökylaineitten valkoiset harjat. Ryömin majasta ja koetin
etsiä katseillani laivaa. Salaman leimahtaessa sain sen hetkeksi
näkyviini noin neljännespenikulman päässä rannasta. Se oli menettänyt
mastonsa ja keikkui hirveissä hyökyaalloissa, jotka nakkelivat sitä
kallioita kohti.

-- Tuossa se on! huudahdin ja samalla jäin taasen pimeään.

-- Se on mennyttä kalua, mutisi toverini, joka seisoi vieressäni,
vaikka en ollut huomannut hänen tuloaan. -- Meillä ei ole enää mitään
toivoa; kirottua!

Hän kiroili sitten kauheasti vähän aikaa -- sain sen myöhemmin
selville, sillä silloin en tiennyt, mitä kiroileminen ja
sadatteleminen oli.

-- Tuossa se on taasen, sanoin, kun salaman valossa äkkäsin laivan.

-- Ja siinä se ei kauvan pysy. Viidessä minuutissa on se palasina ja
joka sorkka hukkuu.

-- Mikä on sorkka? kysyin. Toverini ei vastannut.

-- Menen alas kallioille katsomaan, mitä tapahtuu.

-- Mene, sanoi hän, tekemään heille seuraa.



3. Kosto.


Poistuin hänen luotaan ja aloin varovasti laskeutua alas jyrkännettä,
joka oli allamme, mutta ennenkuin olin päässyt viittätoista
askeltakaan, leimahti taasen salama, ja kuului kova huuto, joka
pysähdytti minut. En voinut sanoa, mistä huuto tuli, mutta kuulin
toverini huutavan minua tulemaan takaisin. Tottelin ja näin hänen
seisovan samalla paikalla, johon olin hänet jättänytkin.

-- Te huusitte minua, herra?

-- Kyllä sen tein. Ota minua kädestä ja taluta minut majaan.

Tottelin häntä, ihmetellen samalla, miksi hän tahtoi minua niin
tekemään. Vein hänet vuoteelleen, johon hän heittäytyi makaamaan.

-- Täytä ruoka-astia pian vedellä ja tuo se tänne.

Toin vettä ja hän hautoi sillä päätään ja kasvojaan. Hetken perästä
heittäytyi hän takaisin vuoteelleen ja huokasi syvään.

-- Jumalani, olen mennyttä miestä, sanoi hän lopuksi. Saan elää ja
kuolla tässä kirotussa loukossa.

-- Mitä on tapahtunut, herra? kysyin.

Hän ei vastannut, makasi vain huokaillen ja vähän väliä kiroten.
Hetkistä myöhemmin hän vaikeni kokonaan ja minä menin jälleen ulos.
Myrsky oli tauonnut ja tähtiä näkyi siellä täällä, mutta tuuli
oli vielä kova ja pilvet kiitivät nopeasti. Tähystelin laivaa,
mutta en voinut nähdä mitään. Päivä alkoi sarastaa ja istuuduin
odottamaan auringon nousua. Toverini oli nähtävästi nukkunut,
sillä hän makasi hiljaa ja liikkumatta. Olin vakuutettu siitä,
että oli tapahtunut joku onnettomuus, mutta en tiennyt, mikä, ja
koetin kauan aikaa arvailla, kohdistaen ajatukseni milloin häneen,
milloin laivaan. Vihdoinkin selkeni päivä, tuuli tyyntyi, vaikkakin
aallot vielä raivoisasti pieksivät kallioista rantaa. Laivasta ei
näkynyt jälkeäkään, ja läksin laskeutumaan polkua, joka oli liukas
ja vaarallinen sateen jälkeen, lähestyäkseni kallion reunaa niin
lähelle kuin laineet vain sallisivat. Menin eteenpäin, saaden joskus
ryöpyn niskaani, kunnes pääsin paikalle, josta olin viimeksi nähnyt
laivan. Aallot vyöryivät rannalle, heitellen ikäänkuin leikillä
laudan kappaleita, tynnyreitä ja riukuja sinne tänne. Muuan masto
taklinkeineen näyttäytyi joskus kallioiden juurella, aaltojen sitä
heitellessä ylös ja alas. Olisin mielelläni kurkistanut kallion
reunan yli, mutta en uskaltanut.

-- Kyllä laiva taitaa nyt olla palasina, arvelin. Mitenkähän se
mahtoi olla rakennettu?

Viivyin noin tunnin ajan kallioilla, palaten sitten majaan, jossa
toverini näkyi jo valvovan, huokaillen raskaasti.

-- Laiva on tipotiessään. Siellä ei ole muuta kuin uiskentelevia
laudankappaleita.

-- Tiedän sen, sanoi hän, mutta en nyt siitä enää välitä.

-- Luulin niin, koska laitoitte semmoisen savuavan valkean.

-- Se oli silloin, mutta nyt olen sokea, en saa enää milloinkaan
nähdä mitään laivaa tahi muutakaan. Jumala auttakoon minua! Minun
täytyy kuolla ja maatua tässä kirotussa saaressa.

-- Sokea, mitä on sokea? kysyin.

-- Salama on huikaissut silmäni, niin etten voi nähdä mitään. En voi
auttaa itseäni, en mennä mihinkään, suoraan sanoen, en voi tehdä
mitään, ja minä otaksun, että sinä jätät minut tänne kuolemaan kuin
koiran.

-- Ettekö voi nähdä minua?

-- Ei, kaikki on pimeää ja mustaa kuin yöllä, ja tulee aina
olemaankin niin kauan kuin elän, vastasi hän ja käänteleikse
vaikeroiden vuoteellaan. -- Minä toivoin minä elin siinä ja se oli
se, joka pysytti minut elämässä näinä monina vaikeina vuosina, mutta
nyt olen kadottanut toivoni ja minua ei sureta ollenkaan, vaikkapa jo
huomenna kuolisin.

Hän nousi samalla ylös, kääntäen kasvonsa minuun päin ja silloin
näin, että hän oli sokea.

-- Nouda minulle vähän enemmän vettä, kuuletkos, sanoi hän äkäisesti.
Kiiruhda, kuhnus!

Mutta nyt selveni minulle täydellisesti hänen avuton tilansa ja
voimattomuutensa. Niinkuin olen kertonut, tunsin häntä kohtaan
kaikkea muuta kuin ystävyyttä, ja nyt uudistunut kiivaus teki
tehtävänsä. Olin nyt, luullakseni, noin kahden- tahi kolmentoista
ikäinen, vankka ja vikkelä poika. Olin jo monta kertaa ennenkin
mielinyt tehdä kapinan ja koettaa voimiani hänen kanssaan.
Kiukustuneena hänen kovista sanoistaan, vastasin sentähden:

-- Mene itse hakemaan vettä.

-- Ah, huokasi hän, vaiettuaan muutamia sekunteja, tuohan minun
olisi pitänyt tietää. Mutta auta armias, jos vielä joskus saan sinut
käsiini; silloin saat muistaa tämän.

-- Minä en ollenkaan pelkää, jos joudunkin kynsiinne, sillä olen yhtä
väkevä kuin tekin. Olin nimittäin ajatellut sitä niin monena päivänä
ja aikonut sen todistaa.

-- Todellako? No tule tänne sitten ja koettakaamme.

-- Älkää luulko, vastasin, en ole niin tyhmä kuin näytte otaksuvan;
pidän aina kirvestä varalta kädessäni ja koettakaapas, onnistutteko
löytämään toista.

-- Toivon, että olisin nakannut sinut lapsena kallioilta mereen, sen
sijaan että olen ruokkinut ja kasvattanut sinua, sanoi hän katkerasti.

-- Miksi ette ole ollut ystävällinen minulle? Niinkauan kuin muistan,
olette aina ollut minulle paha; olette teettänyt minulla työtä
hyödyksenne, ettekä ole suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Olen
tahtonut tietää kaikenlaista, mutta ette ole koskaan vastannut
kysymyksiini, vaan kutsunut minua aasiksi ja käskenyt pitää suuni
kiinni. Olette saanut minut vihaamaan itseänne ja olette usein
sanonut kuinka vihaatte minua. Tiedätte, että puhun totta.

-- Se on totta, liiankin totta, vastasi hän, puhuen kuin itsekseen.
Olen tehnyt kaiken, mitä hän sanoo, ja olen vihannut häntä. Mutta on
minulla ollut siihen syynikin. Tule tänne, poika.

-- En, sanoin, tulkaa te tänne. Te olette ollut herra ja minä olen
saanut olla poikana tarpeeksi kauan. Nyt olen minä herra ja te saatte
olla poikana, sen te kyllä tulette huomaamaan.

Sanottuani tämän läksin majasta ja jätin hänet. Hän huusi, etten
jättäisi häntä, mutta en ollut kuulevinanikaan, istahdin vain
majan edessä olevalle sileälle paadelle, kuunnellen laineiden
liplatusta ja mietiskellen miten häneen tästälähtien suhtautuisin.
En toivonut hänen kuolemaansa ja siksi en aikonutkaan häntä jättää
oman onnensa nojaan. Hän ei voinut ottaa vettä purosta, olematta
vaarassa suistua alas jyrkänteeltä. Tulin täydellisesti vakuutetuksi
hänen avuttomuudestaan, ja varmuudeksi ummistin vielä silmänikin
ja koetin, uskaltaisinko liikkua niin vaarallisella paikalla.
Totesin mielihyvällä, että se oli minulle mahdotonta. Hän oli siis
vallassani, eikä voinut tehdä mitään turvaamatta minuun kaikessa.
Olin sanonut, seurauksista välittämättä, että minusta tulisi herra
ja hänestä poika, mutta kuinka se tapahtuisi, en ollut vielä oikein
selvillä, sillä täytyihän minun auttaa häntä, ettei hän kuolisi.
Mutta äkkiä se sitten minulle selveni.

"Minusta tulee sittenkin herra", sanoin itsekseni, "sillä nyt täytyy
hänen vastata kaikkiin kysymyksiini, sanoa minulle kaikki, mitä hän
tietää, tai saa hän kuolla nälkään. Hän on vallassani. Nyt täytyy
hänen tehdä, mitä minä tahdon, ja koettakoonpas kieltäytyä." Kun olin
saanut suunnitelmani valmiiksi, palasin majaan ja sanoin hänelle:

-- Kuulkaa, mitä sanon. Tahdon olla teille ystävällinen, enkä anna
teidän nähdä nälkää, jos teette, mitä tahdon.

-- Ja mitä se olisi? kysyi hän.

-- Olisin usein kysellyt teiltä kaikenlaista, jota en tiedä,
mutta olette kieltäytynyt vastaamasta. Sen sijaan, että olisitte
täyttänyt pyyntöni, olette lyönyt minua, tahi nakellut minua kivillä,
nimitellyt minua ja uhannut. Nyt saatte valita: Joko vastaatte joka
kysymykseen, jonka teille teen, tahi vastaisessa tapauksessa saatte
tulla toimeen omin neuvoin, miten osaatte. Jos suostutte pyyntööni,
niin koetan tehdä kaikkeni auttaakseni teitä, mutta jos ette tahdo,
niin syyttäkää itseänne seurauksista. Muistakaa, että olen herra nyt
ja valitkaa.

-- Hyvä, vastasi hän hiljaa, se on kosto ja minun täytyy suostua
siihen. Tahdon tehdä, mitä pyydät.

-- No sepä hyvä, sanoin ja nyt aluksi sanokaa: Mikä on nimenne ja
miksi minua kutsutaan? Minun täytyy kutsua teitä joksikin ja herraksi
en enää tahdo sanoa, sillä nyt olen itse herra. Mikä on nimenne?

Hän huokasi ja vastasi sitten, purren hampaitansa:

-- Edvard Jackson.

-- Edvard Jackson! No hyvä, ja minun nimeni?

-- Ei, minä en voi sietää sitä nimeä, en voi sanoa sitä, vastasi hän
kärttyisästi.

-- Olkoon sitten, sanoin. Minä jätän teidät.

-- Etkö tahdo antaa minulle vähän vettä, hautoakseni silmiäni, kun
niitä niin kovasti polttaa?

-- En, en missään tapauksessa, enkä myös muutakaan, jollette sano
minulle nimeäni.

-- Frank Henniker... kirottu olkoon hän.

-- Frank Henniker. Hyvä, nyt tuon minä teille vettä. Menin ulos,
täyttääkseni astian ja asetin sen sitten hänen viereensä.

-- Siinä on vettä, Jackson, ja jos tarvitsette jotakin, niin
huutakaa, sillä jään tänne ulos.

Nyt on minulla valta, ajattelin, ja nyt on minun vuoroni. Hän ei
vastaisi mielellään, mutta hänen täytyy, muussa tapauksessa saa hän
kuolla nälkään. Minkätähden hän mahtaneekaan vihata nimeäni niin?
Henniker! Mitähän Henniker oikein merkitseekään? Hänen täytyy sanoa
se minulle, niin, hänen täytyy kertoa minulle kaikki.

Minun täytyy tunnustaa, että mitään hellyyttä tahi sääliä en voinut
osoittaa hänelle. Minua oli kohdeltu niin huonosti, että luulin
ainoastaan vallan olevan oikeutta ja olin lujasti päättänyt käyttää
tätä oikeuttani viimeiseen asti. Nautin sanomattomasti siitä, että
tiesin nyt olevani herra ja että hän oli poika. Rakastin valtaa ja
olin ylpeä etevämmyydestäni. Punnitsin mielessäni jokapäiväistä
tehtävää, jonka hänelle antaisin, ennenkuin hän saisi juotavaa. Nyt
oli hänen puhuttava niin paljon kuin minä vain tahdoin. Minua oli
kohdeltu kuin orjaa ja minusta oli tullut hirmuvaltias. En tuntenut
sääliä enkä armoa. En ollut saanut kokea semmoista, enkä siis
tiennyt, mitä se oli.

Siinä sileällä kivellä istuessani juolahti mieleeni, että voisin
johtaa veden pois kuopasta, ettei hän voisi saada mitään, jos hän
koettaisi ryömiä sinne. Tein niin ja tyhjensin kuopan. Vettä ei
nyt voinut saada muuten kuin kiipeämällä kalliolle, ja hän ei niin
ollen voinut saada tippaakaan. Ruokaa hän kylläkin voi saada, koska
kaikki kuivatut lintumme olivat pinottuina majan perällä ja koska en
voinut niitä juuri siirtää muuallekaan, mutta mitä teki ruoalla ilman
juomaa? Tuumailin juuri mielessäni, mitä häneltä ensin kysyisinkään,
ja olin päättänyt hankkia itselleni täydelliset tiedot siitä, miten
laiva oli joutunut haaksirikkoon, kutka isäni ja äitini olivat, miksi
nimeni oli Henniker, kun havahduin Jackson'in huudosta: Poika, poika!

Vai niin, vai poika, ajattelin, mikä poika minä enää olen, enkä
vastannut. Hän huusi uudestaan ja karjasi lopuksi "Henniker", mutta
minua suututti vielä se, että hän oli kutsunut minua pojaksi,
enkä sen vuoksi vastannut. Vihdoin huusi hän koko nimeni ja
vaikeni sitten. Huomasin hänen hetkistä myöhemmin ryömineen pois
vuoteeltaan ja koettavan käsin ja jaloin, majan seinää pitkin
päästä vesikuopalle. Minua nauratti, kun tiesin hänen pettymyksensä
sinne kerran päästyään. Vihdoinkin oli hän perillä ja ojensi
kätensä tunnusteluksensa ensin kuopan reunoja ja sitten syvemmälle
saadaksensa vettä. Huomatessaan silloin kuopan tyhjäksi kirosi hän
sydämensä pohjasta, ja sekös vasta saattoi minua naurattaa. Hän
tunnusteli sitten edelleen alempaa ja huomatessaan kuopan kuivaksi,
ei hän uskaltanut mennä etemmäksi, vaan löi vihoissaan nyrkkinsä
kallioon.

-- Oi, jos saisin hänet käsiini yhdeksikään hetkeksi, niin en
välittäisi, vaikka seuraavana kuolisin.

-- En sitä epäilekään, vastasin ylhäältä, mutta ette ole vielä saanut
minua käsiinne, ettekä tule saamaankaan. Menkää heti vuoteellenne,
kiiruhtakaa, huusin ja heitin häntä kivellä. Ryömikää takaisin, niin
pian, kuin voitte, tyhmeliini, muuten saatte toisen suoraan päähänne.
Rupean kesyttämään teitä, kuten tekin sanoitte tekevänne minulle.

Hän ei vastannut mitään, ryömi vain vähän myöhemmin takaisin
vuoteelleen, paneutuen siihen makaamaan ja huokaisten syvään.



4. Löytö.


Menen sitten rannalle katsomaan, voisinko löytää jotakin
hylkytavaraa, sillä meri oli tyyni, eikä pieksänyt enää kallioita.
Ensin en löytänyt muuta kuin laudankappaleita, mutta tultuani
lammikolle, näin pari myrskyn sinne tuomaa suurta esinettä. Toinen
näkyi olevan viiniastian kokoinen tynnyri, toinen taasen tavallinen
merimiesarkku. En tiennyt silloin miksi niitä kutsuttiin, ja toivon
lukijan muistavankin, että suurin osa kertomuksestani on pantukin
kokoon myöhempien kokemuksien perusteella. Tynnyri oli tarttunut
kiinni hiekkaan, enkä voinut sitä liikuttaa, mutta arkku sitävastoin
kellui irtonaisena. Vedin sen vaikeudetta kuiville ja koetin sitä
avata. Viipyi vähän aikaa, ennenkuin hoksasin, miten se kävi päinsä,
sillä en ollut milloinkaan elämässäni nähnyt lukkoa ja saranoita.
Lopulta sitten huomasinkin, miten minun siinä tuli menetellä, ja
käyttäen kiveä apunani sainkin kannen murretuksi auki. Löysin paljon
merimiesvaatteita, joille en silloin osannut panna arvoa, mutta oli
siellä muutakin, jonka hyödystä olin heti selvillä ja joka teki
minut hyvin iloiseksi. Siellä oli pari tina-astiaa, joissa voi
säilyttää vettä, kolme tyhjää viinipulloa, vasara, taltta, pora
ja muutakin hyödyllistä, kuten siimoja y.m. Mikä minua kumminkin
enimmän ilahdutti, oli kaksi veistä, joista toista, linkkuveistä,
voi kantaa nuoranpätkässä, kun taas toista, pitkää amerikalaista
tuppiniekkaa, oli kannettava vyössä. Noin neljä tahi viisi vuotta
sitten oli Jackson'illa vielä jäljellä muudan linkkuveitsipalanen,
tarkoitan semmoista, josta terä oli kulunut noin tuuman pituiseksi ja
jota hän ymmärrettävistä syistä piti hyvin suuressa arvossa, sillä
niin mitätön kuin se olikin, oli se oikea aarre meidän alkuperäisissä
oloissamme.

Veitsen, jonka hän kerran kalastaessaan oli pannut viereensä
kalliolle, oli siinä juostessaan vetäissyt mereen, tehden hänet
surulliseksi moneksi päiväksi. Olimme käyttäneet sitä lintuja
nylkiessämme, jossa se, niin huono kuin se olikin, oli hyvin tarpeen.
Sen kadottua oli lintujen nylkeminen hyvin vaikeata ja suuritöistä,
josta syystä osasinkin panna äsken löytämilleni veitsille täyden
arvon ja otinkin ne senvuoksi heti haltuuni. Muut tavarat ja
vaatteet ladoin kalliolle kuivamaan. En tietänyt vielä silloin
niitten käyttöä, enkä sen vuoksi voinut panna niille mitään arvoa.
Vasta myöhemmin, kun olin vienyt ne toverilleni, opin niitä oikein
arvostelemaan. Löysin arkusta muun muassa pari kirjaakin, mutta koska
herrani oli aina ankarasti kieltänyt minua koskemasta siihen kirjaan,
joka oli majassa, katselin minä niitä ensin jonkunmoisella kauhulla,
enkä tahtonut uskaltaa ottaa niitä käteenikään. Panin ne kumminkin
sitten kuivamaan kalliolle muun romun joukkoon.

Koetin veitsiä ja ne olivat hyvin teräviä. Linkkuveitsen kannattimen
nakkasin kaulaani, ja tuppipuukon, joka oli verraton ase, sidoin
siiman palasella vyölleni. Menin sitten majaan, koska yö oli tulossa.
Kuu oli korkealla taivaalla ja loisti kirkkaasti. Tullessani näin
Jackson'in vuoteellaan. Hän kuuli minun tulevan sisään ja kysyi
tyynesti tahtoisinko tuoda hänelle vähän vettä.

-- Enpä tiedä, vastasin. Haukuitte minua äsken ja sanoitte
pieksävänne minut, jos saisitte käsiinne. Minä näytän teille, että
olen herra nyt, sen kyllä pian tulette huomaamaan.

-- Ole vain, vastasi hän äkkiä, mutta se ei ole mikään syy kieltäytyä
antamasta minulle vettä. Kielsinkö minä sitä sinulta koskaan?

-- Teidän ei tarvinnut sitä minulle koskaan kantaa, vastasin,
siihen ette vain olisi vaivautuneet. Viitsisitteköhän auttaa minua
ollenkaan, jos tulisin sokeaksi. Kun ei teillä olisi minusta mitään
hyötyä, niin varmaan antaisitte minun kuolla janoon ja nälkään.
Annoitte minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin tehdä työtä
puolestanne ja palkaksi löitte minua. -- Nyt on minun vuoroni. -- Te
saatte olla poikana ja minä herrana.

Lukija huomatkoon, etten tiennyt poikakäsitteen merkitystä; pidin
sitä herran vastakohtana ja luulin sen merkitsevän samaa kuin orja.

-- Olkoon sitten, vastasi hän tyynesti. Tuskinpa tullen kauan sitä
tarvitsemaankaan.

Koska Jackson ei enempää suuttunut, niin rupesin häntä epäilemään.
Menin kyllä vuoteelleni, joka sijaitsi vastapäätä hänen vuodettaan
majan toisella seinällä, mutta en pannut nukkumaan, vaan valvoin,
mietiskellen äskeisiä tapahtumia. Aamupuolella yötä kuulin hänen
liikkuvan, ja kun makasin kääntyneenä sinnepäin, ei minun tarvinnut
siirtyä, vartioidakseni hänen liikkeitään. Hän ryömi hyvin hitaasti
vuoteeltaan minua kohti, kuunnellen ja polvillaan, edeten noin jalan
verran kymmenessä sekunnissa.

Tahdot saada minut käsiisi, ajattelin, mutta tule vaan, ja samalla
vedin amerikkalaisen puukkoni tupesta, ruveten odottelemaan hänen
tuloaan ja hymyillen sille yllätykselle, joka häntä odotti. Annoin
hänen tulla aivan viereeni. Hän tunnusteli vuoteeni laitaa ja ojensi
sitten kätensä tarttuakseen minuun. Tartuin vasemmalla kädelläni
hänen oikeaan ja viilsin veitselläni syvän haavan ranteeseen. Hän
huusi kummastuksesta ja tuskasta ja vetäytyi takaisin.

-- Hänellä on veitsi, puhkesi hän sanomaan kummastuneena, kannattaen
haavoittunutta kättään toisella.

-- Niin, kyllä hänellä on veitsi ja useampiakin, vastasin, ja te
näette, että hän ymmärtää käyttää niitä. Tahdotteko tulla tänne
toistamiseen, vaan uskotteko jo, että olen herra?

-- Jos sinä tunnet vähääkään armoa tahi sääliväisyyttä, niin tapa
minut heti, sanoi hän, istuen kuun valossa majan keskellä.

-- Armoa ja sääliväisyyttä, sanoin, mitä ne ovat? En ole milloinkaan
kuullut niistä puhuttavankaan.

-- Ah niin, vastasi hän, en ole milloinkaan osoittanut sellaista. Se
on ainoastaan oikeutta, kostoa monista suurista synneistäni. Herra,
anna minulle anteeksi! Ensin silmäni ja nyt oikea kätenikin kelvoton.
Mitähän seurannee ensi kerralla...?

-- Tietysti toinen kätenne, jos yritätte uudestaan, vastasin.

Jackson ei vastannut. Hän koetti ryömiä takaisin vuoteelleen, mutta
verenvuodon heikontamana vaipui, hän tajutonna majan lattialle.
Katselin häntä, ja varmana siitä, ettei hän enää tulisi uudistamaan
hyökkäystään, käänsin kylkeä ja vaivuin raskaaseen uneen. Kun
heräsin parin tunnin kuluttua, näin hänen vielä makaavan paikoillaan
lattialla. Menin lähemmäksi ja tarkastelin häntä. Nukkuiko hän, vai
oliko hän kuollut? Hän makasi suuressa verilätäkössä ja koetellessani
häntä, tunsin, että hän oli aivan lämmin. Haava ranteessa oli hirveän
näköinen ja ajattelin, että jos hän kuolisi, niin ei hän koskaan
voisi kertoa minulle kaikkea, mitä tahdoin tietää. Tiesin, miten hän
sitoi haavoja, estääkseen verenvuotoa ja sen vuoksi otin vuoteelta
kourallisen höyheniä ja panin ne haavaan. Sidoin sitten käden kiinni
siiman kappaleella, jonka irroitin puukkohoidostani, ja menin
hakemaan vettä. Kaatamalla sitä vähän hänen suuhunsa, sain hänet
virkoamaan ja hän aukaisi silmänsä.

-- Missä minä olen? kysyi hän raukeasti.

-- Missäkö olette? Majassapa tietenkin.

-- Anna minulle vielä vähän vettä.

Annoin hänelle vettä, sillä en tahtonut hänen kuolemaansa. Toivoin
hänen elävän ja olevan vallassani.

Juotuaan veden, ryömi hän omin voimin takaisin vuoteelleen. Jätin
hänet ja menin uimaan.

Lukija huudahtanee varmaan: Tuo poikahan oli hirveä tyranni, ei
ollenkaan toveriaan parempi. Aivan niin, sellainen olin. Mutta
lukija muistakoon, että se oli kasvatuksen seuraus. Niin kauan, kuin
muistan, oli minua kohdeltu julmasti, lyöty, tuupittu, häväisty ja
pidetty pahoin. En ollut koskaan kokenut mitään hyvyyttä. Täysin
rehellisesti olin kysynyt: armo ja sääliväisyys, mitä ne ovat? En
ollut milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan. Amerikkalainen
intiaanikin on ystävällinen, hän voi olla vieraanvarainen ja
jalomielinenkin, mutta kasvatettuna tuottamaan sekä muille että
itselleen kauheita tuskia, voi hän tehdä niitä mitä suurimmalla
hurjuudella ja itsekin kärsiä niitä välinpitämättömänä ja tyynenä.
Luonto on istuttanut häneen jalompiakin tunteita, mutta se ei muuta
hänen tapojaan. Varhaisemmasta lapsuudestaan on häntä opetettu
julmaksi, eikä hän voi tietää, että se on väärin. Minun kohtaloni
oli vielä huonompi. En ollut milloinkaan nähnyt luonnon hellimpiä
puolia käytännössä; sorto, vaino, viha ja kosto olivat ne ainoat
ominaisuudet, jotka tunsin. Oliko sitten kummallista jos vuorostani
kohtelin toisia samalla tavalla, kuin he olivat kohdelleet
minua? Jackson'illa ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja
puolustuksekseen, kun sitä vastoin minulla oli paljonkin, jotka
oikeuttivat kostoni. Hän ymmärsi sen paremmin, minä en. Tein niinkuin
muutkin siinä pienessä maailmassa, johon olin joutunut. En tiennyt
mitään laupeudesta, säälistä, hellyydestä ja ystävällisyydestä. En
tiennyt, että Jumala oli olemassa, tiesin vain, että voima on valtaa.

Uituani, tarkastin arkun sisällön uudelleen. Katselin kirjoja, niihin
kumminkaan koskematta.

-- Minun täytyy saada tietää, mitä ne sisältävät, ajattelin ja minä
saankin, kun...

Minun ikäiseni pojan tiedonjano tuntunee kai monestakin hyvin
kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen, että me useinkin enimmän
halajamme sitä, jota emme voi saada ja kun Jackson alituisesti oli
kieltäytynyt minua opettamasta, niin ymmärrettäneen toivomukseni
saada tämä harras haluni, joka vaan kasvoi tultuani suuremmaksi,
tyydytetyksi.



5. Jackson'in kertomus.


Kolme päivää makasi Jackson vuoteellaan. Toin hänelle aina vettä,
mutta ruokaa hän ei halunnut. Hän huokasi välistä raskaasti ja puhui
paljon itsekseen. Kuulin hänen pyytävän armoa Jumalalta ja syntejänsä
anteeksi. Panin tämän muistiini, saadakseni siihen sitten selityksen.
Kolmantena päivänä sanoi hän minulle:

-- Henniker, olen hyvin kipeä. Viiltämäsi haavan vuoksi saan
luultavasti kuumeen. En tahdo sanoa, etten sitä olisi ansainnut,
sillä olihan se luonnollista; olinhan aina kohdellut sinua niin
huonosti, että aavistin sinun vihaavan minua, mutta sanopas nyt,
tahdotko kuolemaani?

-- En, vastasin, tahdon, että te jäisitte elämään, vastataksenne
kaikkiin kysymyksiini, ja sen te olette tekevä.

-- Sen voin tehdä, vastasi hän. Olen tehnyt pahaa ja tahdon sen
hyvittää. Ymmärrätkö? Tarkoitan, että olen ollut hyvin julma sinulle
ja tahdon nyt tehdä kaikki, mitä haluat, ja vastata joka kysymykseen,
jonka teet, niin hyvin kuin osaan.

-- Sitä juuri pyydänkin, sanoin.

-- Arvaan sen, mutta haavani märkii ja se täytyy ensin puhdistaa ja
sitoa. Höyhenet tekevät sen pahemmaksi. Tahdotko auttaa minua?

Arvelin vähäsen, mutta muistinkin samalla, että hän vielä oli
vallassani, sillä eihän hän voinut saada vettä.

-- Sama se on, vastasin.

-- Nuora tekee kipeätä, ota se pois.

Tuotuani vettä, aukaisin siiman ja otin pois höyhenet, jotka olivat
veren kanssa takeltuneet yhdeksi tönkiksi, sekä puhdistin haavan
huolellisesti. Kun katselin sitä, en voinut olla kysymättä, mitä ne
valkeat langat olivat, jotka olivat katkenneet.

-- Ne ovat hermoja ja jänteitä, joilla saamme kätemme ja sormemme
liikkumaan. Nyt, kun ne ovat poikki, en voi enää käyttää kättäni.

-- Odottakaa hetkinen, sanoin noustessani ylös, muistan taas jotakin.
Juoksin paikalle, missä arkku oli ja otin yhden kalliolle kuivamaan
levittämistäni paidoista mukaani, revin sen siekaleisiin ja sidoin
haavan.

-- Mistä olet saanut tämmöistä palttinaa? kysyi Jackson ja minä
selitin sen hänelle.

-- Ja sieltä sait myöskin veitsen, sanoi hän huoaten, ja minä
myönsin. Lopetettuani sitomisen, sanoi hän voivansa paljon paremmin
ja lisäsi:

-- Kiitän sinua.

-- Mitä se tarkoittaa "kiitän sinua"? kysyin.

-- Se tarkoittaa, että olen kiitollinen siitä, mitä olet tehnyt.

-- Ja mitä on olla kiitollinen? kysyin taasen. Ette ole koskaan
käyttäneet noita sanoja ennen, puhutellessanne minua.

-- Ah en, vastasi hän. Olisi ollut parempi, että olisin sen tehnyt.
-- Tarkoitan, että olen sinulle ystävällinen siksi, että olet sitonut
haavani, ja tekisin vaikka mitä puolestasi, jos vaan voisin. Se
merkitsee, että jos näkisin, niinkuin viikko takaperin ja olisin
herrana niinkuin silloin, en tuuppisi enkä löisi sinua, vaan olisin
sinulle ystävällinen. Ymmärrätkö minua?

-- Kyllä, vastasin, luulen ainakin niin ja jos sanotte minulle
kaikki, mitä haluan tietää, tahdon uskoa teitä.

-- Kyllä sen teen niin pian, kuin vähän paranen, mutta nyt olen kovin
kipeä. Sinun täytyy odottaa pari päivää, kunnes kuume laskee.

Mielissäni Jackson'in lupauksesta hoidin häntä huolellisesti,
puhdistamalla ja sitomalla hänen haavaansa seuraavina päivinä. Hän
sanoi olevansa paljon parempi ja puheli kanssani niin ystävällisesti
ja sovinnollisesti, etten oikein tiennyt, mitä uskoa, mutta varmaa
on, että sen vaikutuksesta vihani ja vastenmielisyyteni häntä kohtaan
vähitellen hälvenivät. Kolmantena aamuna sanoi hän:

-- Nyt voin puhua kanssasi. Mitä tahdot tietää?

-- Tahdon tietää tarkkaan sen, miten tulimme tälle saarelle, kutka
vanhempani olivat ja miksi sanoitte vihaavanne minua ja nimeäni?

-- Se on kyllä vievä vähän aikaa, sanoi hän hetken vaiettuaan. Voisin
sen kertoa sinulle piankin, jos ei viimeinen kysymyksesi tekisi
sitä mutkallisemmaksi. Mutta isäsi elämäntarina on niin sotkeutunut
omaani, etten voi kertoa toisesta, puhumatta samalla toisestakin.
Taitanee olla parasta, että alotan omastani, niin siinä samassa tulee
sitten hänenkin elämäntarinansa kerrotuksi.

-- Kertokaa sitten, vastasin ja koettakaa puhua totta.

-- Kyllä, sanoi Jackson, olen kertova sinulle kaikki
totuudenmukaisesti, ja sen olet huomaava.

-- Isäsi ja minä olimme molemmat syntyneet Englannissa, joka, kuten
tiedät, on sinunkin isänmaasi, niinkuin myöskin tietänet, että kieli,
jota puhumme on englanninkieltä.

-- Sitä en ole tiennyt. Kertokaa minulle jotakin Englannista,
ennenkuin puhutte muuta.

En tahdo väsyttää lukijaa Jackson'in kuvauksilla Englannista, enkä
myöskään niillä monilla kysymyksillä, joita hänelle tein. Oli jo
melkein yö, kun hän lopetti ja ennenkuin olin tyytyväinen saamiini
tietoihin. Luulen hänen tulleen iloiseksi, saadessaan lopettaa, sillä
hän valitti väsymystä. Pesin ja sidoin hänen haavansa ja kastelin
kääreen kylmällä vedellä, ennenkuin hän pani nukkumaan.

Tuskin voin kuvailla, minkälaisen vaikutuksen tuollainen
keskeytymätön sanaryöppy teki minuun. Tulin niin levottomaksi, etten
saanut tuntikausiin unta monena seuraavana yönä. En tosin ymmärtänyt
kaikkia Jackson'in käyttämiä sanoja, mutta arvasin niiden merkityksen
sisällöstä.

On kummallista miten pian ajatukset synnyttävät uusia ja miten
joku sana, jonka merkitystä en tiennyt, selveni, kuultuani sitä
toistettavan useampia kertoja. Tosin en kyllä aina tulkinnut sitä
oikein, mutta kun huomasin sen jossakin toisessa paikassa merkitsevän
jotakin muuta kuin olin otaksunut, niin kysyin ja sain selityksen.
Usein en kumminkaan tarvinnut sitä tehdä. Tänä ensimmäisenä yönä
olin melkein kuin huumauksissa ja vietinkin sen melkein kokonaan
järjestelemällä ja mieleeni painamalla uusia saamiani käsitteitä.
Tunteeni Jackson'ia kohtaan olivat myöskin muuttuneet, en enää
vihannut enkä halveksinut häntä. Se huvi, jonka hän oli tuottanut
minulle kertomuksillaan, oli ne tukahduttanut, ja pidin häntä nyt
oikeana aarteena. Joskus kumminkin pääsivät vanhat tunteeni häntä
kohtaan valloilleen, sillä ne eivät olleet helposti tukahutettavissa,
mutta en olisi tahtonut kadottaa häntä mistään hinnasta, ennenkuin
olin saanut häneltä tietoja niin paljon kuin suinkin. Jos esimerkiksi
puhdistaessani hänen haavaansa se näytti ärtyneeltä, tulin siitä
enemmän pahoilleni kuin hän. Sanalla sanoen, meistä näytti todellakin
molemminpuoleisten tarpeittemme vuoksi tulevan lopulta hyvätkin
ystävät. Seuraavana aamuna kertoi Jackson minulle elämäntarinansa,
muistaakseni jotenkin tähän tapaan.

-- Minua ei oltu aiottu merimieheksi. Sain kasvatukseni hyvässä
koulussa, ja kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, pääsin
apulaiseksi erääseen kauppaliikkeeseen, jossa istuin päiväkaudet
pulpettini ääressä, jäljentäen luetteloihin ja päiväkirjoihin,
suoraan sanoen kirjoittaen kaikkea, mitä vaadittiin. Liikkeellä oli
kauppasuhteita Etelä-Amerikassa.

-- Mikä on Etelä-Amerikka?

-- Olisi parempi, jos antaisit minun kertoa tarinani ja lopetettuani
sen, voit sitten kysellä niin paljon kuin haluat. Keskeyttämällä
minut, menee ainakin viikko, ennenkuin pääsen loppuun; eilenkin meni
koko päivä aivan hukkaan.

-- Se on tosi, vastasin, enpä enää keskeytäkään.

-- Konttorissa oli pari muutakin apulaista: ensimmäinen konttoristi
Manner ja isäsi, joka oli ollut siellä vain muutamia kuukausia
kauemmin, kuin minä. Meidän isäntämme, herra Evelyn, oli isääsi ja
minua kohtaan hyvin ankara. Hän tarkasti päivätyömme ja moitti, ellei
kaikki ollut niinkuin piti. Tämä aiheutti kilpailun välillämme ja,
tultuamme aika käteviksi työssämme, saimme kumpikin usein kuulla
kiitossanoja. Sunnuntaisin oli herra Evelyn'illä tapana pyytää isääsi
ja minua viettämään päivän luonaan. Aamupäivällä kävimme kirkossa
ja söimme sitten päivällistä hänen luonaan. Hänellä oli vähän meitä
nuorempi tytär. Hän tuli äidiksesi. Kasvaessamme olimme molemmat
hyvin huomaavaisia hänelle ja koetimme hartaasti päästä hänen
suosioonsa. En voi sanoa, kummalla meistä oli etusija, mutta luulen
kumminkin, että jos kukaan, niin olin minä suosikkina ensimmäisenä
kahtena vuotena. Olin vilkkaampiluontoinen ja parempi seuramies kuin
isäsi, joka oli vakavampi ja ajattelevampi.

Äitini kuoli oltuani konttorissa noin neljä vuotta, isäni oli kuollut
jo vähän ennen sinne tuloani. Osani hänen jälkeen jättämästään
omaisuudesta oli noin kaksituhattaviisisataa sterlinkipuntaa. En
ollut vielä kumminkaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuotta enkä olisi
luultavasti tullut saamaan niitä haltuuni ennenkuin vuoden perästä.
Herra Evelyn'illä, joka siihen asti oli ollut hyvin tyytyväinen
minuun, oli tapana laskea leikkiä kanssani ja sanoa, että jos tahdon,
niin saan sijoittaa rahani hänen liikkeeseensä, joten tulisin
omistamaan siitä pienen osan.

Se oli aikomuksenikin, ja elin valoisissa toiveissa ja kuvitteluissa
päästä jonakin päivänä naimisiin äitisi kanssa; en epäilekään,
että niin olisi käynytkin, jos olisin edelleenkin käyttäytynyt
hyvin. Mutta ennen täysi-ikäiseksi taloani tein muutamia huonoja
tuttavuuksia ja sain menoja, joita en voinut suorittaa. Pahinta
kaikista oli, että oli tullut tavakseni, josta en sitten ikinä
päässyt, istua iltasin myöhään ulkona ja juoda itseni juovuksiin.
Se oli syynä perikatooni silloin ja on siitäkin lähtien aina ollut
onnettomuuteni. Pieni omaisuuteni antoi minulle jonkunlaista arvoa,
jopa sai minut luulemaan itsestäni jotakin suurta. Koetin olla Alice
Evelyn'ille vielä kohteliaampi kuin ennen, ja hänen isänsä otti
minut suosiollisesti vastaan, enkä voinut valittaa kohtelua nuoren
neidinkään puolelta huonoksi. Isäsi oli tullut aivan syrjäytetyksi.
Hänellä ei ollut omaisuutta, eikä toivoakaan sellaisesta, ennenkuin
hän tästä lähtien voisi koota sellaisen hyvällä käytöksellään ja
ahkeruudellaan, ja se huomaavaisuus, millä sekä herra Evelyn että
ensimmäinen konttoristi, joka aavisti minun pääsevän osalliseksi
liikkeeseen, minua kohtelivat, teki hänet surulliseksi ja
onnettomaksi. Luulen, että hän silloin oli yhtä rakastunut Aliceen
kuin minäkin, ja minun täytyy sanoa sinulle rakastaneeni häntä
äärettömästi, niinkuin hän ansaitsikin. Mutta oma mielettömyyteni
teki tyhjäksi kaikki nämä onnelliset toiveeni. Niin pian kuin tuli
tunnetuksi, että olin perinyt omaisuuden, tutustuin muutamiin
nuoriin miehiin, jotka halusivat tulla esitellyiksi minulle, ja
vietin iltani, niinkuin luulin hyvinkin hyvässä seurassa, mutta joka
näyttäytyikin päinvastaiseksi. Vähitellen rupesin pelaamaankin ja
hävisin jonkun ajan kuluttua enemmän kuin voin maksaa. Tämä pakotti
minut kääntymään erään juutalaisen puoleen, joka lainasi minulle
rahoja suurta korkoa vastaan, maksettavaksi sitten, kun tulin
täysi-ikäiseksi. Toivo voittaa takaisin rahani kiihdytti peliraivoani
ja vihdoin huomasin olevani velkaa juutalaiselle liki tuhat puntaa.
Herra Evelyn huomasi, tullessani aina aamuisin konttoriin, väsyneestä
ulkomuodostani, että olin valvonut kauan. Asemani oli hyvin tukala.
Herra Evelyn tiesi perintöni suuruuden, enkä ymmärtänyt, kuinka
voisin selittää hänelle syyn vajaukseen, jos hän ehdottaisi, että
sijoittaisin rahani liikkeeseen. Kadottaisin hänen luottamuksensa,
eikä hän koskaan uskoisi tyttärensä onnea semmoiselle miehelle,
joka oli tehnyt itsensä syypääksi moisiin säännöttömyyksiin. Tuohon
aikaan oli rakkauteni muuttunut melkein jumaloimiseksi. Lieneeköhän
missään ollut sen onnettomampaa olentoa kuin olin viimeisenä kuutena
kuukautena, ennen täysi-ikäiseksi tuloani? Päästäkseni surustani
irstailin kaikella tavalla, menin harvoin selvänä maata. Peittääkseni
vikani tein toisen suunnitelman toisensa perään, mutta en hoksannut
mitään keinoa. Aika vieri kumminkin ja muutamia päiviä ennen
täysi-ikäiseksi tuloani, kutsui herra Evelyn minut luoksensa sanoi
antavansa minun isävainajani tähden, jonka kanssa hän oli ollut hyvin
hyvä ystävä, sijoittaa pienen pääomani hänen liikkeeseensä; hän
toivoi minun pian hyvällä käytökselläni ja ahkeruudellani pääsevän
yhdeksi sen osakkaista. Vastasin soperrellen, josta hän kummastui ja
käski minun puhua selvemmin. Selitin pitäväni pääomani liian pienenä,
voidakseen olla suureksikaan hyödyksi niin laajassa liikkeessä kuin
hänen? ja että halusin menetellä sen kanssa eri tavalla, saadakseni
sen pian puolta suuremmaksi; mutta sitten kun olin siinä onnistunut,
ottaisin kyllä hänen tarjouksensa kiitollisuudella vastaan.

-- Niinkuin tahdotte, vastasi hän kylmästi, mutta varokaakin
menettämästä kaikkea, panemalla likoon joka pennin. Saatte tietysti
menetellä niinkuin tahdotte.

Sanottuaan tämän jätti hän minut nähtävästi hyvin suutuksissaan ja
pettyneenä. Kuitenkin sattui pian seikkoja, joista hän sai selville
koko asian. Tovereilleni sanoin kerran piloillani, että aikomukseni
oli koettaa onneani Itä-Intiassa. Juutalainen, jolta olin lainannut
rahoja, oli saanut tämän tietää, ja luullen, että aioin lähteä maasta
maksamatta velkojani, hän tuli heti herra Evelyn'in konttoriin
kysymään ensimmäiseltä konttoristilta, oliko asiassa perää,
ilmoittaen samalla summan, jonka olin hänelle velkaa. Ensimmäinen
konttoristi kertoi kaikki herra Evelyn'ille, ja sinä päivänä, kun
täytin kaksikymmentäyksi vuotta, kutsui hän minut luoksensa ja
moitti minun käytöstäni. Vastasin hyvin kopeasti ja seurauksena oli
-- potkut. Kun olin päässyt taasen vähän järkiini, huomasin heti,
mitä olin menettänyt. Kiintymykseni Aliceen oli entistä voimakkaampi
ja kirosin katkerasti tyhmyyttäni. Mutta turvausin pulloon, kuten
tavallisesti, ja upotin siihen pian suruni. Ennen poistumistani
talosta koetin saada puhutella Alicea, mutta en onnistunut, ja
muutamia päiviä sen jälkeen lähetettiin hänet erään sukulaisensa
luokse maalle.

Rupesin sitten viinikauppiaaksi, ja jos olisin voinut olla juomatta,
olisi kaikki mennyt hyvin, mutta minusta oli tullut auttamaton
juoppo, ja niin ollen oli kaikki mennyttä. Liikeasiani joutuivat
pian epäkuntoon ja kun yhtiökumppanini pyynnöstä ne tarkastettiin,
huomasin pääoman supistuneen tuhannesta viidestäsadasta tuhanneksi
punnaksi. Tällä päätin koettaa onneani laivanvarustajana. Ostin osan
muutamasta prikistä ja läksin itse mukaan. Jonkun ajan kuluttua oli
minulla siksi paljon kokemusta, että voin itse ruveta päälliköksi
ja olisin kai onnistunutkin, jos vain olisin voinut heittää pois
juomisen. Kun tulin Ceyloniin, sairastuin ja sain jäädä sinne. Priki
joutui haaksirikkoon ja koska minä en ollut vakuuttanut osaani,
olin nyt hävinnyt mies. Taistelin kauan, mutta kohtuuttomuus oli
kiroukseni, turmioni, myllynkivi, joka veti minut syvyyteen. Olinhan
sivistynyt ja kyvykäs, mutta kaikki turhaan. Alenin kapteenista
perämieheksi, perämiehestä toiseksi perämieheksi, kunnes vihdoin
purjehdin tavallisena merimiehenä maston kokkapuolella.

Semmoinen on lyhykäisyydessä tarinani ja huomenna saat tietää, miten
isäsi ja minä taas tapasimme, ja kaikki muutkin asiat aina näihin
päiviin asti.

-- Ei, ei, vastasin. Nyt muistan kaikki, mitä olette kertonut, vaikka
en kaikkea ymmärräkään. Teidän täytyy ensin selittää minulle niiden
sanojen merkitys, joita en milloinkaan ennen ole kuullut. En ymmärrä,
mitä raha on, mitä pelaamisella tarkoitetaan ja monia muitakaan
asioita, joista olette puhunut, mutta muistan kyllä ja voin toistaa
jokaisen sanan, jonka olette sanonut. Huomenna toistan kaikki ja
teidän täytyy selittää minulle asiat, joita en ymmärrä, ja sitten
voitte jatkaa.

-- Hyvä, vastasi hän, en välitä siitä, kuinka kauan minulta menee
kysymyksiesi vastaamiseen, sillä en ole kovinkaan halukas kertomaan
kaikkea isästäsi ja itsestäni.



6. Järki selviää.


Lukija voinee tuskin saada käsitystä siitä vaikutuksesta, jonka
nämä keskustelut Jackson'in kanssa ensin tekivät minuun. Jos joku
vanki yhtäkkiä muutettaisiin pimeästä kopista kukkia ja hedelmiä
täynnä olevaan puutarhaan, jonka olemassa olosta hänellä ei ole
ollut aavistustakaan, niin ei hän olisi voinut enemmän ihastua ja
kummastua. Kaikki oli uutta ja kiihoittavaa ja samalla niin kokonaan
yläpuolella tajuntaani. Kieleni ja ajatukseni eivät riittäneet sen
tulkitsemiseen, vaikka sen osaksi ymmärsinkin. En nähnyt selvään,
mutta erotin ikäänkuin sumussa jotakin. Kielen ja käsitteitteni
jokapäiväinen kehittyminen rikastutti kumminkin ajatuksiani.
Kertomuksien sisällöstä sain paljon selville, ja kun vain vähitellen
sain opetusta, niin kiihdytti se vain päivä päivältä yhä enemmän
opinhaluani. Varmasti erehdyin kai paljossakin, jota luulin
ymmärtäväni, sillä taitoni olivat vielä ainoastaan tietopuoliset.
Voin kuvitella jonkun esineen saamieni selityksien perusteella ja
olin tyytyväinen, kun luulin sen ymmärtäväni, mutta joskus huomasin,
kun asia tuli uudelleen puheeksi, että ehkä olinkin erehtynyt, ja
minun täytyi muuttaa mielipidettäni. Siten työskentelin oikeassa
tietämättömyyden meressä, mutta kumminkin kiihoittavalla tarmolla.

Jos joku, joka on saanut kasvatuksensa ja nähnyt kaikkea jossakin
sivistyneessä maassa, lukee kertomuksen jostakin vieraasta kansasta
ja esineistä, jotka siihen asti ovat olleet hänelle tuntemattomia,
niin voi hän kuvauksen ja yleisten tietojensa avulla saada jotensakin
oikean käsityksen siitä, mitä tahdotaan sanoa. Siinä on hänellä
ollut apuna entiset kokemuksensa; hän on nähnyt ennenkin sellaisia
esineitä, joiden yhtäläisyydestä tahi eroavaisuudesta on huomautettu.
Minulla ei ollut tuota etua. En ollut nähnyt muuta kuin merta,
kallioita ja vesilintuja, ja seuranani oli ainoastaan yksi ihminen.
Se oli suurin vaikeuteni, josta en päässyt erilleni, ennenkuin
olin saanut vierailla sivistyneissä maissa ja tullut kosketuksiin
sivistyneitten ihmisten kanssa. Mutta vaikeus vain lisäsi intoani.
Luonnostaan oli minulla kekseliäs mieli, tavattoman hyvä muisti,
ja jokainen uusi tieto tuli aina verekseksi ihastuksen lähteeksi.
Minulla oli nyt todellakin jotakin, jonka vuoksi voin elää, jota
minulla ei ollut ennen ollut, ja luulen todellakin, että jos Jackson
näihin aikoihin jostakin syystä olisi tullut minusta erotetuksi,
olisin kai pian tullut hulluksi, koska se kaivo, josta ammensin
kaikki tietoni, olisi kuivunut.

Kului muutamia päiviä, joina elimme hyvin sovinnossa, ennenkuin
pyysin Jackson'ia jatkamaan kertomustaan. Koettiko hän pettää minua,
tahi hillitsikö hän itseään; saadakseen sopivassa tilaisuudessa
kostaa minulle, vai oliko hänen hyljätty ja avuton tilansa tehnyt
hänet lempeämmäksi, en tiedä, mutta hän näytti vähitellen rupeavan
pitämään minusta; olin kumminkin aina varuillani. Hänen haavoitettu
ranteensa oli nyt parantunut, mutta hänen kätensä oli aivan voimaton,
joten minun ei tarvinnut pelätä häntä niinkuin ennen. Pyynnöstäni,
että hän jatkaisi, kertoi Jackson seuraavaa:

-- Purjehdittuani toisella laivalla toisensa jälkeen ja tavallisesti
saatuani potkut matkan loputtua kohtuuttomuuteni tähden, otin
pestin erääseen Chileen menevään alukseen ja purjehdin lähes vuoden
sillä rannikolla. Olimme juuri aikeissa palata kotiin lastinemme,
mutta ensin oli meidän käytävä Valdiviassa, johon meillä oli vähän
viemistä. Ennen lähtöämme sieltä kuulimme kapteenilta, että saisimme
pari matkustajaa: erään herran rouvineen, jotka halusivat palata
Englantiin. Kajuutta tyhjennettiin ja kaikki tehtiin valmiiksi
heidän tuloaan varten. Illalla lähetettiin vene noutamaan tavaroita.
Seurasin venettä, koska otaksuin, että herra antaisi venemiehille
juomarahoja. En pettynytkään, sillä hän antoi meille neljä dollaria,
jotka heti tuhlasimme muutamassa ravintolassa, tullen enemmän tai
vähemmän juovuksiin. Oli sovittu, että veisimme tavarat ensin laivaan
ja palaisimme sitten noutamaan matkustajia, koska purjehtisimme
aikaisin seuraavana aamuna. Lähdimme viemään tavaroita, mutta
tullessamme laivaan olin niin juovuksissa, ettei kapteeni antanut
minun palata maihin, enkä tiennyt mitään ennenkuin minut herätettiin
seuraavan aamuna purjeita nostamaan. Olimme olleet matkalla noin
kaksi tahi kolme tuntia, ja poistuimme kiivaasti maista, kun uusi
matkustaja tuli kannelle. Olin selvittelemässä nuorien päitä
peräkannella, ja hänen mennessään sivutseni, katsahdin häneen ja
tunsin hänet heti; se oli isäsi. Vuosia oli kulunut ja nuorukaisesta
oli tullut mies, mutta hänen kasvoistaan ei voinut erehtyä. Tuossa
hän seisoi, selvästi vaikutusvaltaisena ja varakkaana miehenä --
mutta minä, mitä olinkaan. Juoppo merimies. Ainoa toivomukseni oli,
ettei hän tuntisi minua. Hän meni jälleen alas, mutta palasi vaimonsa
seurassa. Loin salaisen, uteliaan silmäyksen häneen ja näin heti,
että se oli Alice, jota olin kerran niin äärettömästi rakastanut ja
jonka olin kadottanut oman tyhmyyteni vuoksi. Olin tulla hulluksi.
Heidän seisoessaan kannella ja nauttiessaan raittiista merituulesta
tuli kapteeni ylös ja liittyi heihin. Olin niin hämmentynyt
huomiostani, etten oikein tiennyt, mitä minun piti tehdä ja otaksun,
että menettelin hyvin nurinkurisesti, koska kapteeni sanoi minulle.
-- Jackson, juopporatti, mitä sinä nyt oikein teetkään? Arvaan, ettet
ole vielä oikein selvinnyt.

Kun nimeäni mainittiin kääntyivät isäsi ja äitisi minuun päin, ja
kun kohotin päätäni vastatakseni kapteenille, katsoivat he minuun
totisina ja puhelivat sitten hiljaa keskenään, tehden sen jälkeen
kapteenille muutamia kysymyksiä. En voinut kuulla, mitä he sanoivat,
mutta olin varma, että he puhuivat minusta ja epäilivät, jolleivät
jo olleet minua tunteneetkin. Olin valmis vajoamaan kannelle, mutta
samalla tunsin mielessäni sanomatonta vihaa isääsi kohtaan ja siitä
en voinut sitten milloinkaan vapautua niinkauan kuin isäsi eli. --
Oli käynytkin niinkuin olin ajatellut, isäsi oli tuntenut minut ja
tuli seuraavana aamuna luokseni puhuttelemaan minua.

Jackson, sanoi hän, olen hyvin pahoillani nähdessäni sinun tuossa
asemassa. Sinun on täytynyt olla hyvin onnettoman joutuaksesi
tuommoisiin olosuhteisiin. Jos tahdot kertoa minulle tarinasi, niin
voinen Englantiin tultuamme sinua auttaa, joka todellakin tuottaisi
minulle suurta iloa.

En voi sanoa vastanneeni erittäin ystävällisesti.

-- Herra Henniker, sanoin, olette ollut onnellinen ja voitte
sentähden sääliä niitä, jotka eivät ole semmoisessa asemassa; mutta,
herrani, minun asemassani tuntuu, kuin säälinne olisi jonkunlaista
voitonriemua ja avun tarjouksenne suuri loukkaus. Olen tyytyväinen
nykyiseen asemaani, enkä tahdo sitä missään tapauksessa muuttaa
teidän väliin tulonne kautta. Ansaitsen toimeentuloni kunniallisella
tavalla, enkä kaipaa apuanne. Ajat voivat vielä muuttua, niinkuin
pitkä tiekin, jolla ei ole loppua. -- Toivotan teille hyvää
huomenta. Näillä sanoilla läksin hänen luotaan, mennen keulaan sydän
täynnä vihaa ja katkeruutta. Sen perästä ei hän milloinkaan enää
puhutellut minua, eikä välittänyt minusta, mutta koska kapteeni tuli
ankarammaksi minua kohtaan, luulin aivan aiheettomasti isääsi siihen
syypääksi.

Olimme juuri alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, kun puhkesi
kaakkoinen myrsky, joka vei laivamme perikatoon. Useita päiviä
taistelimme sitä vastaan, mutta vihdoin rupesi laiva, joka oli
vanha, keikunnasta niin pahoin vuotamaan, että meidän täytyi
purjehtia myötätuuleen monta päivää, myrskyn ja merenkäynnin
pysyessä muuttumattomana. Vihdoinkin tulimme lähelle näitä saaria ja
meidän täytyi ohjata laitatuuleen, päästäksemme niitten sivu. Laiva
rupesi sentähden yhä enemmän ja enemmän vuotamaan, tullen vihdoin
vesilastiin, jolloin meidän eräänä yönä täytyi kiireesti poistua
siitä, voimatta ottaa mukaamme mitään. Kolme miestä jäi laivaankin,
koska he sattuivat olemaan kannen alla. Jumalan armosta saimme veneen
ohjatuksi kallioiden välistä tuolle rannalle, joka oli ainoa paikka,
missä voimme nousta maihin. -- Mutta luullakseni keskeytän nyt
taasen, sillä minulla on sinulle vielä paljon kertomista.

-- Tehkää niin, vastasin. -- Johtui mieleeni, että menen hakemaan
arkun ja siinä olleet tavarat tänne, niin voitte sanoa minulle, mitä
ne ovat.

Laskeuduin alas jyrkännettä ja palasin vaatteet ja palttina mukanani.
Niitä oli kahdeksat housut, yhdeksän paitaa, lukuunottamatta sitä,
jonka olin repinyt, sitoakseni Jackson'in käden, kaksi nuttua, neljä
valkoista purjevaatepuseroa, muutamia kenkäparia ja sukkia. Jackson
tunnusteli kädellään esinettä toisensa jälkeen, sanoen minulle, mitä
ne olivat ja mihin niitä käytetään.

-- Ettekö tahdo käyttää mitään niistä? kysyin.

-- Jos sallit, niin voinhan sen tehdä, vastasi hän. Anna minulle
pusero ja housut.

Annoin hänelle tavarat ja menin hakemaan loppuja, jotka olin jättänyt
kalliolle.

Tullessani takaisin syli täynnä tavaroita, näin hänen pukeneen
päällensä uudet vaatteet, vanhain ollessa siinä vieressä.

Tuntuu siltä kuin olisin taasen kristitty ihminen, sanoi hän.

-- Kristitty ihminen, toistin, mikä se semmoinen on?

-- Sanon sen sinulle vähitellen. Se on jotakin semmoista, jota en
ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Mutta mitä olet nyt tuonut
tullessasi?

-- Tässä, sanoin, mitä tämä on?

-- Se on pakka purjekangasta, josta voidaan tehdä nuttuja ja housuja.
-- Tämä taasen on vahaa.

Sitten selitti hän minulle kaikkien niiden esineiden tarkoituksen,
jotka olin tuonut majaan. Siinä oli purjeneuloja, koukkuja, siimoja,
muutamia arkkeja kirjoituspaperia ja pari kynää.

-- Nämä kaikki olisivat meille suureksi hyödyksi, sanoi hän hetken
perästä ja olisivat suuresti edistäneet mukavuuttamme, jos en olisi
sokea.

-- Siellä on vieläkin tavaraa, sanoin ja lähdin niitä hakemaan.

Ladoin loput tavarat arkkuun ja kannoin sen ylös. Se oli raskas
hilata kallioita ylös ja olinkin kovasti hengästynyt tullessani
perille ja laskiessani sen tuvan lattialle.

-- Siinä on kaikki, sanoin. No, mikä tämä on?

-- Se on kiikari, mutta ah, olenhan sokea. Näytän sinulle kumminkin
kaikissa tapauksissa, kuinka sitä käytetään.

-- Täällä on kaksi kirjaa sanoin.

-- Anna ne tänne, sanoi hän, että voin niitä koetella. Tämä on
raamattu, siitä olen melkein varma, se on sen muotoinen, ja tämä
toinen on luullakseni rukouskirja.

-- Mikä on raamattu ja mikä on rukouskirja?

-- Raamattu on Jumalan sana, ja rukouskirja opettaa, miten meidän on
Jumalaa rukoiltava.

-- Mutta, kuka on Jumala? Olen kyllä usein kuullut teidän sanovan: Oi
Jumala ja jumal'auta, mutta kuka hän on?

-- Sanon sen sinulle illalla, ennen maata menoamme, vastasi Jackson
vakavasti.

-- Hyvä, muistutan teitä siitä. -- Olen löytänyt arkusta pienen
laatikon, joka on täynnä kaikenlaisia pieniä esineitä, nauhoja ja
jänteitä.

-- Anna minun koetella sitä.

Panin yhden pinkan hänen käteensä.

-- Tässä on neuloja ja lankaa, joita käytetään vaatteita ommellessa;
niitä kyllä tulemme vast'edes tarvitsemaan.

Vihdoinkin oli koko arkun sisältö tutkittu ja selitetty. Lasipullot
minua ihmetyttivät, enkä voinut oikein ymmärtää, miten ne olisivat
valmistetut, mutta panin ne ja kasarit, sekä kaiken muunkin hyvin
varovaisesti takaisin arkkuun ja vedin sen pois tieltä majan nurkkaan.

Ennenkuin panimme nukkumaan sinä iltana, täytti Jackson lupauksensa
ja puhui minulle Jumalasta, josta aineesta sittemmin usein
keskustelimme. Jackson tuli siitä aina hyvin alakuloiseksi ja
levottomaksi.



7. Opin lukemaan.


Seuraavana päivänä en pyytänytkään häntä jatkamaan kertomustaan
isästäni ja äidistäni, koska huomasin hänen tahtovan sitä karttaa
ja olin jo siksi paljon muuttunut, että säälin häntä. Ajatukseni
työskentelivät toisessa kysymyksessä: kuinka voisin oppia lukemaan
noita kirjoja, jotka olin löytänyt arkusta? Ensimmäiseksi työkseni,
aamulla noustuamme ylös, kysyin Jackson'ilta siitä.

-- Kuinka se olisi mahdollista, vastasi hän? Olenhan sokea ja miten
voisin sinua opettaa?

-- Eikö löytyisi mitään keinoa? kysyin alakuloisena.

-- Annas kun ajattelen, kyllä, löytyy ehkä eräs keino, jota ainakin
voimme koettaa. Muistathan, mitä kirjaa kutsuin rukouskirjaksi?

-- Kyllä, sitä ohutta pientä.

-- Niin, tuo se tänne. No, sanoi hän, antaessani hänelle kirjan;
sanopas, onko joka sivun keskellä suora viiva, joka jakaa sivun
kahteen osaan, niin että sanat ja lauseet tulevat sen kummallekin
puolelle.

-- On, aivan varmaan, vastasin. Joka sivun keskellä, niinkuin niitä
kutsutte, on suora, musta viiva ylhäältä alas. Sanat ja kirjaimet
luullakseni ovat sen kummallakin puolella.

-- Ja kirjaimista ovat toiset suurempia, kuin toiset, etenkin sillä
puolella, joka on lähempänä reunaa.

-- En tiedä mikä reuna on.

-- Tämä, sanoi hän, näyttäen sivun laitaa.

-- Niin on.

-- No hyvä, koetan aukaista kirjan "Isä meidän" kohdalta, ainakin
niin läheltä sitä, kuin suinkin ja saat sanoa minulle, voitko löytää
jotakin paikkaa kirjoituksessa, joka alkaisi suurella, kuinka
sanoisinkaan -- hattupäisellä pölkyn näköisellä kirjaimella.

-- Tällä lehdellä on yksi, joka on sen näköinen.

-- Hyvä, anna minulle hieno puikko, mutta teroita se ensin.

Tein niin ja Jackson raivasi lattialle pienen tilan.

-- Nyt, sanoi hän, täytyy minun ensin saada selville, onko paikka
oikea, sillä löytyy muitakin rukouksia, jotka alkavat 'iillä',
niinkuin tuota kirjainta kutsutaan. Jos se on oikea, niin osaan
rukouksen ulkoa ja voin sen avulla opettaa sinulle kaikki kirjaimet
kirjaimistosta.

-- Mikä on kirjaimisto?

-- Kirjaimistoksi kutsutaan kaikkia kirjaimia yhteensä ja ovat
ne keksityt voidaksemme lukea ja kirjoittaa. Niitä on kaikkiaan
kaksikymmentäyksi. Katso nyt tänne, Frank, onko 'iitä' seuraava
kirjain tämän näköinen? Hän piirsi tikullaan maahan kirjaimen s.

-- On, vastasin.

-- Ja sitä seuraava on tämän näköinen, jatkoi hän, piirtäen kirjaimen
ä, ensin kuitenkin poistaen edellisen kirjaimen ja tasoitellen maan.

-- Niin, sanoin.

-- Isä, sanoi hän, on sana ja sitten on vähän väliä, ennenkuin tulee
kirjain m.

-- Niin, vastasin ja katsoin kirjainta, jonka hän oli piirustanut ja
vertasin sitä kirjassa olevaan.

-- Silloin luulen olevamme oikeilla jäljillä, mutta varmuuden vuoksi
jatkakaamme vielä vähän.

Jackson täydensi sitten sanan, "meidän" ja seuraavat "joka olet",
jonka jälkeen hän oli tyytyväinen.

-- Kas niin, sanoi hän, tästä rukouksesta voin opettaa sinulle
melkein kaikki kirjaimet ja jos olet tarkkaavainen, opit kyllä pian
lukemaan.

Koko aamun kulutimme sitten opiskellessa eri kirjaimia ja pian tunsin
ne kaikki. Sinä päivänä menimme läpi "Herran rukouksen" ja kun opin
sanat samalla kuin kirjaimetkin, voin ennen iltaa kertoa sen. Luin
sen läpi hänen kuultensa, kaksi tahi kolmekymmentä eri kertaa,
tavaten joka sanan kirjain kirjaimelta, siksi kunnes se tuli oikein.
Se oli ensimmäinen oppituntini.

-- Onko totta, mitä olette sanonut, että ihmisiä kuoleman jälkeen
joko palkitaan tahi rangaistaan, aina sen mukaan, miten hyvää tahi
huonoa elämää he ovat viettäneet?

-- On, vastasi Jackson.

-- Rangaistaanko sitten teitä, kun kuolette, tahi ei?

-- Ah kyllä, pelkään sitä, lapseni, vastasi Jackson, nojaten päänsä
käsiinsä ja peittäen kasvonsa.

Olin aikeessa jatkaa keskustelua, mutta Jackson pyysi minua jättämään
hänet yksikseen muutamaksi tunniksi. Menin ulos, istuuduin kalliolle
ja katselin tähtiä.

-- "Ja kaikki nuo ovat Jumalan luomia ja Jumala loi kaikki",
ajattelin, "ja Jumala elää tuolla tähtien yläpuolella". Tuumailin
kauan aikaa ja olin hyvin hämmentynyt. En ollut milloinkaan ennen
eilistä iltaa kuullut mitään Jumalasta, ja Jackson'in antamat vähät
tiedot olivat tehneet minut yhä enemmän innokkaaksi ja uteliaaksi,
mutta hän ei näyttänyt mielellään rupeavan keskustelemaan tästä
aineesta. Vähän myöhemmin koetin muistella, osaisinko vielä
Herranrukouksen, ja kun huomasin sen osaavani, polvistuin kalliolle,
katselin muuatta kirkasta tähteä ja luin Herranrukouksen jonka
tehtyäni nousin ylös ja menin nukkumaan.

Ensimmäisen kerran siis elämässäni olin rukoillut. Jackson oli viime
aikoina opettanut minulle niin paljon, että vaivoin voin saada kaikki
pysymään koossa, ja ajatukseni pyörivät toisesta esineestä toiseen,
niin että aivoissani vallitsi jonkun aikaa täydellinen sekamelska.
Ajatuskykyni kehittyi kuitenkin vähitellen itsestään ja käsitteeni
tulivat selvemmiksi, mutta kauan sain työskennellä umpimähkään,
niinkuin asemani luonnollisesti edellyttikin.

Nykyään oli suurimpana halunani oppia lukemaan. En ajatellut enää
Jackson'in kertomusta enkä vanhempaini kohtaloita, vaan olin yhtä
myöntyväinen kuin hänkin siirtämään jatkon tuonnemmaksi. Kolme
tahi neljä tuntia aamu- ja saman verran iltapäivällä käytettiin
opiskeluun, intoni ollenkaan laimenematta. Noin kuuden viikon
kuluttua voin lukea raamattua ja rukouskirjaa melkein mistä paikasta
tahansa. Jackson'in ei tarvinnut minua enää opettaa. Hänestä sain sen
sijaan tarkkaavaisen kuulijan lukiessani joka aamu ja ilta paikkoja
evankeliumista ja jonkun rukouksen.

Lintujen paluuaika lähestyi nyt ja elintarvevarastomme oli
vähäinen. Minun täytyi jättää kirjani ja tehdä ankarasti työtä
toimeentuloksemme. Niin pian kuin linnunpoikaset olivat kasvaneet
tarpeeksi suuriksi, aloin työni. Ja nyt vasta oikein näin, miten
arvokkaita arkusta löytämäni veitset olivatkaan. Solmiamalla kiinni
muutaman puseron kauluksen ja hihat, sain pussin, jolla minun oli
hyvin mukava kantaa lintuja, ja veitsellä nyljin ja paloittelin
linnut neljäsosaa lyhemmässä ajassa kuin ennen. Siimojeni avulla
sain kuivatuksikin niitä paljon enemmän yhdellä kertaa kuin ennen,
niin että yksinäni, apulaisetta, sain kootuksi ja kuivatuksi paljon
enemmän lintuja kuin Jackson'in kanssa yhdessä. Työssä meni kumminkin
noin kolme viikkoa aamusta iltaan. Suurin osa varastostani pinottiin
majan perälle.

Lukutaitoani en kumminkaan saattanut unohtaa, sillä Jackson ei
päästänyt minua aamulla eikä antanut minun panna nukkumaankaan
illalla, ennenkuin olin lukenut hänelle palasen raamatusta; hän
näytti todellakin tulevan hyvin pahoilleen, jos jätin sen tekemättä.

Kun työni vihdoinkin oli lopussa, tunsin vastustamatonta halua kuulla
lopun Jackson'in kertomuksesta, mikä koski isääni ja äitiäni, ja
sanoin sen hänelle. Hän ei näyttänyt pitävän pyynnöstäni, eikä olisi
ruvennut jatkamaan, mutta kun kovasti häntä siihen pakotin, enkä
antanut perään, niin täytyi hänen, vaikka vastahakoisestikin, ruveta
kertomaan.



8. Jackson jatkaa kertomustaan.


Toivoisin sinun ymmärtävän, sanoi hän, minkävuoksi en ole
tahtonut jatkaa kertomustani. Syy on siinä, että minun nyt täytyy
tunnustaa sinulle se viha, joka on isäsi ja minun välillä. Mutta
jos muistanet, olimme molemmat nuoruudessamme koettaneet voittaa
saman henkilön suosiota, nim. äitisi, ja että hän oli ottanut
sen paikan, joka muissa olosuhteissa olisi kuulunut minulle, ja
että hän oli menestynyt elämässään, kun minä sitävastoin olin
joutunut onnettomuuteen; näin ollen ei sinusta vihani voine tuntua
kummalliseltakaan.

-- En ymmärrä ollenkaan tunteitanne, vastasin, ja kuinka hän voi
loukata teitä menemällä naimisiin äitini kanssa, on käsittämätöntä
mielestäni.

-- Mutta minähän rakastin häntä!

-- Otaksukaamme, että sen teitte, mutta kun en tiedä, mitä rakkaus
on, en sentähden voi sitä ymmärtääkään; jatkakaa siis vain
kertomustanne.

-- No hyvä; kun viimeksi lopetin, kerroin sinulle että koetimme
päästä maihin tällä saarella ohjaamalla veneemme kylpylahteen, mutta
siinä särkyikin veneemme kappaleiksi. Meitä pelastui kaikkiaan
kahdeksan henkilöä, nimittäin kapteeni, isäsi, kirvesmies, perämies,
kolme laivamiestä ja äitisi. Meillä ei ollut veneessä mitään muuta
kuin kolme kirvestä, kaksi ruoka-astiaa, ja nuo kaksi kasaria, jotka
vieläkin ovat tallella, mutta ei ollut ruokaa eikä vettä. Tarkastimme
sentähden ensi töiksemme saaren, saadaksemme vettä, ja pian
löysimmekin puron, joka vieläkin lirisee majamme vieressä. Onneksemme
tulimme saarelle siihen aikaan, jolloin linnut olivat juuri tulleet
ja munineet; jos ei niin olisi ollut, olisimme kuolleet nälkään,
koska meillä ei ollut minkäänlaisia kalastusneuvojakaan.

Kokosimme joukon munia ja saimme hyvän aterian, vaikkakin söimme
munat raakana. Meidän muitten käyskennellessä tahi paremmin sanoen
kiipeillessä saarella tutkimassa, minkälaiset elämän mahdollisuudet
meillä siellä voisivat olla, jäivät kapteeni ja isäsi äitisi luo,
joka istui suojaisessa paikassa kylpylahden luona. Palattuamme
illalla, kutsui kapteeni meidät kokoon ja sanoi, että voidaksemme
onnistua täytyisi meidän toimia yksimielisinä ja yhdessä. Sentähden
olisi välttämätöntä, että joku ottaisi päällikkyyden ja johtaisi
toisia, sillä ilman sitä ei mikään menestyisi; hän kysyi, pidimmekö
hänen ehdotustaan oikeana? Myönsimme sen kaikki, vaikka minä
puolestani en ollut halukas siihen suostumaan, mutta kun kaikki
muutkin suostuivat, en viitsinyt vastustella. Kapteeni käski sitten
meitä, koska kerran olimme yksimielisiä, valitsemaan itsellemme
johtajan. "Jos olisimme olleet laivalla", sanoi hän, "olisin
tietysti ruvennut siksi itse, mutta koska olemmekin maalla, pidän
herra Henniker'iä siihen toimeen paljon sopivampana henkilönä"; hän
ehdotti, että johto annettaisiin hänelle ja hän tulisi itsekin
mielellään alistumaan herra Henniker'in käskettäväksi. Kirvesmies ja
perämies suostuivat heti tähän ehdotukseen ja lopulta myös nuo kaksi
laivamiestäkin. Tein yksinäni vastarintaa ja sanoin, etten antaisi
minkään "maakravun" komentaa itseäni. Jos kerran minun täytyy elää
muiden komennossa, niin täytyisi käskijänä ainakin olla jonkun aito
merimiehen. Olin varma siitä, että nuo toisetkin laivamiehet olivat
samaa mieltä kanssani, vaikka olivat antaneetkin suostumuksensa, ja
toivoin heidän sitten yhtyvän minun mielipiteeseeni, johon heillä
näytti olevan haluakin. Isäsi vastasi puheeseeni hyvin tyynesti,
vaatimattomasti ja varovasti. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan
halunnut ruveta johtajaksi ja että hän mielellään totteli kapteenia,
jos se vain enemmän tyydyttäisi kaikkia. Mutta kapteeni ja nuo
toiset pysyivät lujina päätöksessään ja sanoivat, ettei semmoisen
"juopporatin" kuin minun tarvitse tulla heitä vastustelemaan ja että
saan mennä mihin saaren osaan haluan, jos en kerran tahdo jäädä
heidän luokseen. Kokous loppui siten, että suutuin ja selitin, etten
tahtonut palvella isääsi. Sieppasin yhden kirveistä mennäkseni
tieheni, mutta kapteeni otti sen pois, sanoen sen olevan hänen
omaisuuttaan ja lisäten, että saan mennä, mihin haluan.

Poistuin heidän luotaan mennäkseni lintujen pesimispaikalle kokoamaan
munia. -- Yön tullessa panin maata guanokentälle, eikä minulle tullut
ollenkaan kylmä, sillä myrsky oli nyt lakannut ja ilma oli hyvin
lämmin.

Herätessäni seuraavana aamuna näin, että aurinko oli jo korkealla
taivaalla. Katselin tovereitani, joista olin eronnut, ja huomasin
heidän työskentelevän ahkerasti. Meri oli aivan tyyni ja paljon
tavaraa oli ajautunut maihin uponneesta laivasta. Muutamat miehistä
kokosivat salkoja ja lautoja kallioiden juurelta, haalaten niitä
kekseillä kylpylahteen, jossa ne vedettiin maalle. Isäsi, äitisi ja
kirvesmies olivat juuri tällä paikalla, jossa nyt olemme. He olivat
valinneet sen, rakentaakseen siihen jonkunlaisen majan ja näyttivät
olevan hyvin kiireissään. Kapteeni ja laivamiehet kuljettivat ylös
kokoomiaan salkoja ja lautoja; kaikki olivat toimessa ja tekivät
työtä yhtynein voimin. Tunnustan, että nähdessäni heidän noin
työskentelevän, kävi se minulle kateeksi ja aioin jo mennä mukaan,
jollei ajatus, että minun olisi pitänyt totella isääsi, olisi minua
pidättänyt. Söin vielä muutamia munia raakana, istuen auringon
paisteessa ja katsoen, kun toiset työskentelivät.

Pian huomasin kirvesmiehen alottavan hankkeensa. Ennen kello yhdeksää
oli tämän majan kehys isäsi avulla pystytetty, jonka jälkeen he
kaikki menivät uimarantaan, jossa veneemme oli pohja rikkinäisenä.
He hajoittivat sen, pannen talteen kaikki rautanaulat ja kantaen
veneen kappaleet paikalle, mihin majan kehys oli pystytetty.
Tarvinnen tuskin mainita, mitä he sitten tekivät, sillä onhan
sinulla maja edessäsi. Katto, kuten näet, on suurimmaksi osaksi
rakennettu venelaudoista, kun sitävastoin seinät ovat vahvemmista
laudoista; täytyy sanoa, että he tekivät työnsä hyvin. Ennen aamua
oli yksi majan seinistä valmis ja näin heidän sitten sytyttävän tulen
lastuista, joita he hakkasivat kirveillään, ja paistavan munia ja
lintuja, joita he olivat koonneet ensimmäisenä päivänä.

Yhden asian olin kokonaan unohtanut tehdessäni kapinan ja jättäessäni
toverini, nimittäin juomaveden, ja se paikka, jonka he olivat
ottaneet haltuunsa, näytti olevan ainoa semmoinen, josta sitä oli
saatavissa. Olin kuolla janoon jo ennen iltaa ja lähdin sentähden
rotkoon kiipeilemään tarkastaakseni, olisiko siellä mahdollisesti
vettä. Illansuussa löysinkin lähteen, jonka tiedät, sillä olethan
siitä niin usein juonut puunhakumatkoillasi. Tästä sain uutta
rohkeutta, sillä pelkäsin, että veden puute pakottaisi minut
alistumaan. Kiusalla taittelin veitselläni rotkosta niin paljon
oksia matkaani kuin vain voin kantaa, ja seuraavana aamuna tein
niistä risumajan itselleni, näyttääkseni, että minullakin oli katto
pääni päällä, yhtä hyvin kuin heilläkin. Rakensin sen jonkun matkan
päähän guanokentän yläpuolelle, ettei minun tarvitsisi olla missään
tekemisissä heidän kanssaan, kun he tulivat hakemaan munia ja lintuja
jokapäiväiseksi tarpeekseen.

Ennen seuraavaa yötä oli maja aivan valmis.

Ilma lämpeni yhä enemmän päivä päivältä ja koska minulla ei ollut
minkäänlaista astiaa, jossa olisin säilyttänyt vettä, täytyi
minun joka kerta juomaa halutessani kiivetä rotkoon, joka oli
hyvin vaikeata. Sentähden päätinkin tehdä itselleni uuden majan
rotkoon lähteen reunalle, päästäkseni noista monista päivittäisistä
juomamatkoistani. Tiesin, että voin hatussani ja nenäliinassani tuoda
sinne munia pariksi kolmeksi päiväksi ja päätin heti panna aikeeni
täytäntöön. Seuraavana päivänä kiipesin siis rotkoon, ruvetakseni
siellä asumaan ja otin munia mukaani niin paljon kuin voin kantaa.
Parin päivän kuluttua sain majani valmiiksi ja sisustin sen jotenkin
mukavaksi. Kolmantena päivänä palasin hakemaan uutta munavarastoa,
mukanani kori, jonka olin kutonut hienoista oksista ja jolla tiesin
voivani tuoda muonaa koko viikoksi kerrallaan. Olin nyt täydellisesti
tyytyväinen olooni ja päätin elää erakkona saarella olo-aikanani,
niin kauan kuin se tulisi ehkä kestämäänkin, sillä kärsin mieluummin
vaikka mitä, ennenkuin kuuntelin niin suuresti vihaamani henkilön
käskyjä kuin isäsi oli.

Mutta pian selveni, miten viisaasti he olivatkaan tehneet,
valitessaan isäsi johtajakseen. He otaksuivat lintujen alituisesti
asustavan saarella ja luulivat niin ollen aina olevansa tilaisuudessa
saamaan elatuksensa. Isäsi, joka oli kauan asunut Chilessä,
tiesi kumminkin niitten muutamien viikkojen kuluttua hylkäävän
pesimispaikkansa. Hän sanoi heille tämän ja todisti, miten onnellisia
he olivatkaan joutuessaan haaksirikkoon juuri tähän aikaan ja miten
välttämätöntä oli, että he koettavat nyt koota elintarpeita koko
vuodeksi. He eivät voineet käsittää, miten lintuja voi säilyttää
suolaamatta, mutta hän tiesi, miten se oli mahdollista, ja näytti
heille, kuinka lintuja kuivataan auringon paisteessa. Minun
oleskellessani rotkossa tekivät he siis ahkerasti työtä, kooten ja
kuivaten suuret määrät lintuja, niin että heillä ennen lintujen
poismuuttoa oli jo tarpeelliset varastot. Hän se oli, joka keksi
senkin, että lintujen jalkajänteistä voi tehdä kalastussiimoja ja
opetti äitisi niitä soimaamaan. Ensi alussa pyytivät he kaloja
muutamilla nauloista tehdyillä koukuilla, mutta isäsi opetti heidät
sitten pyytämään niitä koukutta niinkuin intiaanit mantereella
tekivät, joilta hän oli taidon oppinut.

Isäsi ansiota oli, että he olivat niin hyvin varustettuja silloin
kuin linnut lähtivät poikineen; minä sitä vastoin olin jäänyt
oman onneni nojaan. Ennen lintujen lähtöäkin olin joutunut jo
hyvin vaikeaan asemaan; sillä munissa oli jo viime aikoina aivan
täysinkehittyneitä poikasia, niin etten voinut niitä syödä ja kun
minulla ei ollut tulta, enkä osannut niitä kuivata, ei minulle jäänyt
muu neuvoksi, kuin syödä ne raakana, joka oli kaikkea muuta kuin
miellyttävää. Minua lohdutti kumminkin se ajatus, ettei vanhemmillasi
eikä noilla muillakaan ollut sen paremmasti ja toivoin aikaa, jolloin
linnut taasen alkaisivat munia, voidakseni niiden vielä ollessa
tuoreena, koota niitä paljon suuremman varaston. Mutta kaikki
suunnitelmani menivät myttyyn, kun linnut, sekä vanhat, että nuoret,
paria päivää myöhemmin lähtivät pois, jättäen minut vaille kaikkia
toimeentulomahdollisuuksia.

Se oli kauhea huomio, enkä ymmärtänyt, mitä olisin tehnyt. Kävelin
sinne tänne guanokentällä ja kolmantena päivänä tulin jo iloiseksi
löytäessäni muutaman kuolleen linnun, jolla voin tyydyttää nälkääni.
Samalla halusin tietää, miten entiset toverini menettelivät, sillä
otaksuin, että he olivat yhtä huonossa asemassa kuin minäkin.
Kallioiden suojasta vakoilin heitä, mutta en voinut huomata
heissä mitään epätoivon merkkejä. Siinä istui äitisi niin tyynenä
majan seinustalla, keskustellen isäsi ja kapteenin kanssa. Kaksi
muuta näkyi istuvan kallioilla onkimassa ja kummastelin, mistä he
olivat saaneet siimoja, samalla kuin otaksuin heidän sillä tavalla
saavan elatuksensa. Mutta se ei auttanut minua, sillä olin nälkään
kuolemassa ja nälkä masentaa ihmisen ylpeyden. Viidentenä päivänä
menin kallioille missä muudan laivamiehistä oli onkimassa. Tervehdin
häntä ja sanoin, että olin nälkään kuolemaisillani ja pyysin häneltä
jotain syötävää.

-- En voi auttaa sinua, vastasi hän, minulla ei ole oikeutta antaa
pois mitään. Sinun täytyy puhutella herra Henniker'iä, joka nyt on
päällikkönä. Kuinka olitkaan tyhmä tehdessäsi kapinan, katso nyt,
mitä se on sinua hyödyttänyt.

-- Äh, vastasin, jos ette saisi kaloja, ette olisi paremmassa
asemassa kuin minäkään.

-- Kyllä varmasti ja siitä on meidän kiittäminen häntä; ilman häntä
olisimme nyt huutavassa hukassa, sen tunnustan. Meillä on ruokavaroja
vaikka kuinka paljon, ja kalastamme ainoastaan saadaksemme vaihtelua.

Tämä kummastutti minua suuresti, mutta ei ollut enää autettavissa.
Koska en voinut nähdä nälkää, niin menin kentälle, jossa isäsi oli
kapteenin seurassa, ja sanoin röyhkeästi, että olin tullut takaisin
ja halusin liittyä tovereihini. Kapteeni katsahti minuun ja käski
minun kysyä sitä isältäsi, joka vastasi, että hän neuvottelisi siitä
muitten kanssa, heidän tultuaan päivälliselle, koska hän ei voinut
tehdä mitään heidän suostumuksettaan, jonka jälkeen he poistuivat.
Olin kauheasti nälissäni, joka lisääntyi vaan katsoessani, miten
äitisi paistoi kahta suurta kalaa nuotiossa. Sitä en nyt kumminkaan
voinut auttaa ja istahdin vähän syrjemmäksi kiihkeästi odottamaan
muitten paluuta, jolloin kohtaloni ratkaistaisiin. Olin nyt niin
masentunut, että päätin suostua vaikka mihin, kunhan vain pääsisin
takaisin. Parin tunnin kuluttua olivat he kaikki kokoontuneet
päivälliselle ja kadehdin heiltä joka suupalaa, jonka he nauttivat.
Sen jälkeen vähän aikaa neuvoteltuaan käski isäsi minun tulla
lähemmäksi ja sanoi:

-- Jackson, hylkäsitte meidät silloin, kun olisitte voineet olla
meille suureksi avuksi kovassa työssämme; nyt kun olemme saaneet
kaikki kuntoon ja jotenkin mukavasti, tahdotte palata takaisin
jakamaan kanssamme työmme hedelmät ja saavutukset. Te ette ole
hankkinut itsellenne mitään, niinkuin me, josta seuraa, että me
tulemme nyt jotenkin hyvin toimeen, kun te sitä vastoin näette
nälkää. Olen nyt puhutellut tovereitani ja he ovat kaikki sitä
mieltä, että teidän, koska ette ole auttaneet meitä, täytyy, jos
mielitte liittyä seuraamme, ja tulla muiden asemaan, työskennellä
paljon enemmän kuin heidän. On sentähden ehdotettu, että saatte
liittyä, meihin ehdolla, että siihen asti, kunnes linnut taasen
tulevat takaisin saarelle, hankitte meille rotkosta tarvitsemamme
puumäärän. Jos suostutte tähän, niin saatte tulla, kuitenkin sillä
nimenomaisella ehdolla, että noudatatte niitä lakeja ja sääntöjä,
jotka olemme laatineet ohjeeksemme. Semmoiset ovat ehtomme ja nyt
saatte päättää, miten hyväksi näette. Tarvitsee tuskin mainita,
että suostuin niihin ilolla, jota vielä lisäsivät ne päivällisen
jäännökset, jotka sain syödäkseni. Ahmin niin että olin tukehtua,
kunnes olin saanut tarpeekseni.

Syötyäni rupesin punnitsemaan ehtoja, joihin olin suostunut, ja
vereni kiehui ajatellessani tulevani jollakin tavalla toisten
orjaksi, koska minun täytyisi työskennellä niin ankarasti joka
päivä. Unhotin, että se oli oikeus ja kohtuus ja että sillä tavalla
ansaitsisin osani vuosivarastosta, jonka kokoamisessa en ollut ollut
apuna. Rupesin vihaamaan isääsi yhä enemmän ja lupasin mielessäni
kostaa, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta, mutta nyt ei
asiaa voinut auttaa. Joka päivä kiipesin tuonne ylös, mukanani
nuoran palanen ja kirves. Hakkasin suuren kantamuksen puita ja toin
ne majalle. Se oli kovaa työtä, jossa meni aina koko päivärupeama
ja sain olla hyvin hanakkana, ehtiäkseni päivälliseksi takaisin.
Kapteeni tarkasti aina kantamukseni, vakuuttautuakseen, että puut
riittäisivät päivän tarpeeksi.



9. Veres kokemus ja uusi aarre.


Kului vuosi ja koko ajan työskentelin tällä tavalla.
Vihdoinkin tulivat linnut takaisin ja sittenkuin olimme koonneet
vuosivarastomme, vapauduin erikoistehtävästäni ja sain jakaa työt
muitten kanssa.

Alituisena miettimisen aiheenamme oli se, kuinka kauan
todennäköisesti tulisimme saarella viipymään. Joka päivä tähystelimme
huolissamme jotakin laivaa, mutta emme koskaan sellaista nähneet.
Vihdoin aloimme jokainen menettää kaiken toivomme ja kun niin kävi,
muuttuivat useimmat meistä synkiksi ja surullisiksi. Luulen, että
toisetkin nyt olisivat tehneet kapinan, niinkuin minä, jos heillä
olisi ollut siihen jotakin syytä. Vanhempasi koettivat rohkaista
meitä niin paljon kuin osasivat. He keksivät jos jonkinlaisia
huvituksia ja illoilla he kertoivat monta jännittävää tarinaa
poistaaksensa ikäväämme. Kaikki kunnioittivat äitiäsi, ja sen hän
hyvin ansaitsikin. Lähestyin häntä harvoin, koska hän näytti tuntevan
minua kohtaan suurta vastenmielisyyttä, luultavasti käytökseni
johdosta isääsi kohtaan, sillä nyt, kun olin taasen samassa asemassa
kuin muutkin olin hänelle niin röyhkeä kuin vain uskalsin, tekemättä
itseäni kumminkaan syypääksi rangaistukseen tottelemattomuudesta.
Vastustin joka ehdotusta, jonka hän teki, niin paljon kuin voin,
mutta isäsi pysyi aina tyynenä, eikä suuttunut niinkuin minä.

Ensimmäinen vähän merkitsevämpi tapaus oli kahden miehen
kadottaminen, nimittäin kirvesmiehen ja toisen laivamiehen, jotka
olivat isäsi luvalla, otettuaan mukaansa viikon evään, lähteneet
kiertämään saarta, tutkiakseen sen tarkoin. Ollessaan paluumatkalla
ja saavuttuaan eräälle korkealle vuoren harjanteelle, oli heitä
nähtävästi kovasti janottanut, ja kun he eivät olleet voineet löytää
vettä, olivat he koettaneet virkistää itseään joillakin marjoilla,
joita siellä kasvoi. Nuo marjat sattuivatkin olemaan myrkyllisiä,
sillä jo palatessaan olivat miehet hyvin kipeitä ja muutamain päivien
perästä kuolivat he molemmat.

Tämä tapaus pelästytti meitä kovasti ja toi vähän vaihtelua
yksitoikkoiseen elämäämme, vaikkakaan ei juuri mitään hauskaa
sellaista. Minä kumminkin melkein iloitsin tapauksesta, enemmän kuin
surin, sillä huomasin nyt näet olevani suuremman arvoinen kuin ennen.
Hautasimme ruumiit guanoon tuon ensimmäisen korkean kallion juurelle,
jonne sitten kaikki muutkin ovat haudatut. Kului sitten kolme
kuukautta, kun toinen laivamiehistä katosi. Löysimme etsiessämme
häntä hänen housunsa kallion juurelta. Hän oli nähtävästi mennyt
uimaan, sillä sinä päivänä, jolloin hän katosi, oli meri rasvatyyni.
Oliko hän nähnyt jotakin kelluvan merellä ja tahtonut hakea sen
maihin, tai oliko hän vain huvikseen uinut etemmäksi, hyvä uimari kun
oli, emme voineet koskaan saada selville, niinkuin emme sitäkään,
oliko hän saanut suonenvedon ja uponnut, vai olivatko hait hänet
tappaneet. Hän katosi jäljettömiin ja hänen todellinen kohtalonsa on
yhä vieläkin salaisuus. Lukumäärämme oli siten vähentynyt neljään
mieheen, isääsi, kapteeniin, perämieheen ja minuun.

Mutta olet kai väsynyt, lopetan nyt ja kerron sinulle lopun toisella
kertaa. --

Vaikka en ollutkaan väsynyt, en viitsinyt ruveta vastustelemaan,
koska Jackson näytti uupuneelta, ja niin panimme molemmat nukkumaan.

Lukiessani raamattua Jackson'ille olivat eri luvut minua monesti
kummastuttaneet, enkä voinut koskaan ymmärtää, mitä niillä
tarkoitettiin. Minkälaista määrää jotakin tarkoitettiin esim.
luvuilla kuusikymmentä -- seitsemänkymmentä y.m., en voinut käsittää
ja kysyin sitä Jackson'ilta.

-- Oh, hän vastasi, ne merkitsevät aika paljon ja olen sen sinulle
vähitellen selittävä, mutta meillä ei ole millä laskea, ja koska
olen sokea, täytyy minulla olla kädessäni jotakin, jolla voin sinua
opettaa.

Muistin silloin että uimarannassa oli kallioilla pieniä
herneenkokoisia simpukoita, jotka luultavasti sopisivat
tarkoitukseen. Kokosin niitä aikamoisen läjän ja pyysin Jackson'ia
käyttämään niitä opetusvälineenään. Hän teki niin ja laski tuhanteen,
jolloin hän sanoi sen olevan tarpeeksi. Useina päivinä opettelin minä
sitten laskemaan sataan, kunnes olin täysin varma, jolloin Jackson
rupesi opettamaan minulle vähän yhteen- ja vähennyslaskua, antamalla
minun lisätä tai poistaa simpukoita ja laskea summan tahi jäännöksen.
Vihdoinkin voin muistaa, mitä olin oppinut näillä käsitempuilla,
jos saan käyttää sitä sanaa, mutta etemmäksi en päässyt, vaikka
yhteenlaskusta opinkin jossakin määrin käsittämään kertolaskua ja
vähennyslaskusta hyvästi ymmärtämään jakolaskua.

Sain tästä uutta huvitusta pariksi kolmeksi viikoksi, ja kun vihdoin
luulin oppineeni kaiken, mitä hän sokeana voi minulle opettaa, heitin
simpukat menemään ja halusin tehdä jotakin muuta.

Silloin juolahti mieleeni, etten vielä milloinkaan ollut nähnyt majan
laudakolla olevaa kirjaa ja kun en tiennyt mitään syytä siihen, miksi
en saisi sitä katsella, puhuin Jackson'ille asiasta ja kysyin, enkö
saisi sitä lukea.

-- Tietysti, vastasi hän, mutta et ole sitä ennen pyytänytkään ja ja
minä olin sen kokonaan unhottanut.

-- Mutta kun ennen pyysin sitä, ette tahtonut mitenkään antaa. Mikä
syy teillä silloin oli kieltoonne?

-- Minulla ei ollut mitään muuta syytä kuin vihani ja luulo, että
kirjan katseleminen toisi sinulle huvia. Se kuului tuolle hukkuneelle
poikaraukalle ja hän oli jättänyt sen veneeseen, kun olimme
Valdiviassa ja unhottanut sen sinne. Sysimme sen sitten sattumalta,
kun nousimme maihin tälle saarelle. Ota se esille, luullakseni on se
sinua suuresti huvittava.

Otin kirjan ja aukaisin sen. Sen nimi oli muistaakseni: "Mavorin
luonnonkirja". Kaikissa tapauksissa oli se kuvilla ja selityksillä
varustettu oppikirja petoeläimistä ja linnuista. Lukijan on
mahdotonta käsittää kummastustani ja ihastustani. En ollut
milloinkaan ennen elämässäni nähnyt minkäänlaista maalausta tahi
piirustusta, enkä tiennyt, että semmoisia oli olemassakaan. Olin
oikein raivoissani ihastuksesta, kun kääntelin lehtiä, ja tuskin
maltoin katsella yhtä kuvaa hetkeäkään, ennenkuin siirryin toiseen.
Kaksi tahi kolme tuntia katselin kirjaa sillä tavalla, ennenkuin
aloin tyyntyä ja voin ruveta lukemaan. Mikä huvinlähde tästä
tulisikaan ja miten moneen kysymykseen toverini saisikaan vastata.
Hänen täytyi kertoa minulle kaikki, mitä hän tiesi niistä maista,
joista eläimet olivat kotoisin, ja kuvat selityksineen antoivat näin
paljon puheenainetta. Maalatut maisemat kehittivät uusia ajatuksia.
Kysyin Jakson'ilta palmusta, ja siitä tultiin uusiin kysymyksiin.
leijonasta yksinään riitti meille puhumista koko iltapäiväksi ja
alkoi olla jo pimeä, ennenkuin menin nukkumaan uusine aarteineni.
Olin lukenut leijonasta raamatusta ja muistelin nyt kaikkia niitä
paikkoja, ja ennenkuin nukuin ajattelin karhua, joka oli repinyt
profeetta Elisaa pilkkaavat lapset ja päätin, että huomenna kaikista
ensimmäiseksi lukisin karhusta.

Luulen, että tämä kirja antoi minulle tekemistä pariksi kuukaudeksi,
jona aikana raamattu ja rukouskirja tulivat melkein kokonaan
syrjäytetyiksi; luin sentään Jackson'ille palasen kummastakin joka
ilta ja aamu. Joskus ajattelin, että kirja valehtelee, mutta kun luin
linnuista, niin tunsin ne, jotka kävivät saarellamme, ja huomasin
niitten elämäntavat niin oikein kerrotuiksi, että epäilykseni
katosivat. Kuvista kiinnittivät mieltäni kaikista enimmän ne, joissa
oli aiheina kesyjä lintuja ja riikinkukkoja, sillä eräässä niistä
oli muudan talo ja ihmisiä, esittäen maalaiselämää Englannissa,
omassa isänmaassani; muutamassa näkyi komea herraskartano, jonka
portaitten edessä seisoi upea nelivaljakko. Mahdotonta on lukijan
saada käsitystä siitä ajatusten paljoudesta, jonka piirtäjän
heikot ponnistukset kohottaa maalauksensa vaikutusta, aivoissani
synnyttivät. Piirtäminen ihmetytti minua myöskin suuresti ja
Jackson sai monesti minulle sitä selittää. Tästä kirjasta tuli
aarteeni ja luettuani sen läpi kerta toisensa perästä, niin että
osasin sen melkein ulkoa, palasin vasta raamattuuni. Koko aikana en
ollut pyytänyt Jackson'ia jatkamaan kertomustaan, mutta nyt, kun
uteliaisuuteni oli tyydytetty, uudistin pyyntöni. Kuten ennenkin,
näytti hän nytkin vastahakoiselta, mutta kun en antanut perään,
täytyi hänen suostua ja hän rupesi jatkamaan:

-- Niin, meitä oli siis enää jäljellä vain neljä miestä ja äitisi.
Perämies oli hyvin sairaalloinen. Hän ikävöi kovin, mies parka,
nuorta vaimoaan, joka oli jäänyt Englantiin, ja mikä häntä näytti
enimmän pelottavan oli se, että vaimo menisi uusiin naimisiin,
ennenkuin hän pääsisi kotiin. Se päättyi maksatautiin, joka teki
hänestä lopun yhdeksässä kuukaudessa, ja niin oli taasen yksi
tovereistamme poissa. Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja antoi minulle
hianappinsa ja kellonsa annettavaksi hänen vaimolleen, jos joskus
sattuisin pelastumaan saarelta. Luulen, että vaimolla on hyvin pienet
mahdollisuudet niitä milloinkaan saada.

-- Missä ne ovat? kysyin, muistaen hänen kohottaneen laudanpalasta
makuusijansa pohjalla.

-- Minulla on ne kyllä tallessa, vastasi Jackson, ja jos näyttää
tarpeelliselta, näytän sinulle, missä ne ovat.

Tyydyin tähän vastaukseen ja annoin hänen jatkaa.

-- Hautasimme hänet guanoon toisten viereen, ja meitä oli siis
enää jäljellä ainoastaan kolme. Siihen aikaan synnyit sinä, eli
tarkemmin määriteltynä, noin kolmen kuukauden kuluttua perämiehen
kuolemasta. Olimme juuri lopettaneet lintujen kokoamisen, kun äitisi
sairastui. Hän suoriutui onnellisesti ja isäsi oli hyvin iloissaan
saadessaan pojan, sillä hän oli ollut naimisissa jo viisi vuotta.
Sinun on huomattava että toveriemme kuoleminen vei meidät jäljellä
olevat lähemmäksi toisiamme. Vanhempasi ja kapteeni kohtelivat minua
ystävällisemmin ja minäkin koetin puolestani osoittaa samaa, vaikka
en kokonaan voinut tukehduttaakaan vihaani isääsi kohtaan. Varmaa on
kumminkin, että luotimme enemmän toisiimme ja kaikki pitivät minua
vertaisenaan.

Vähän enemmän kuin vuoden kuluttua -- sinusta oli tullut jo vankka
poika -- sattui eräs ikävä tapaus... Jackson kätki kasvonsa käsiinsä
ja oli vaiti vähän aikaa.

-- Jatkakaa, Jackson, tiedän, että he kuolivat kaikki, mikä milläkin
tavalla.

-- Se on totta, vastasi hän tointuen. No, isäsi katosi. Hän oli
mennyt kallioille kalastamaan ja kun minun käskettiin mennä hakemaan
hänet kotiin päivälliselle, en voinut löytää häntä mistään.
Otaksuimme, että joku tavallista suurempi kala oli tarttunut koukkuun
ja vetänyt hänet syvyyteen, jossa haikalat olivat hänet tappaneet. Se
oli kauhea tapaus, sanoi Jackson, peittäen uudestaan kasvonsa.

-- Arvelen, että jokainen, tervejärkinen ihminen olisi mieluummin
antanut kalan viedä siiman, kuin seurannut sitä veteen. En luule tuon
olleen syynä hänen kuolemaansa.

-- Ehkä ei, vastasi Jackson; ehkä hän luiskahti, kuka sen tietää,
voimme ainoastaan arvailla. Koska siimakin oli poissa, ajattelimme
kaiken tapahtuneen kuten kerroin. Haimme kaikkialta, nimittäin
kapteeni ja minä, sillä äitisi jäi epätoivoissaan kotiin pitäen sinua
sylissään. Emme kumminkaan onnistuneet löytämään isäsi ruumista
ja tämä etsiminen koitui meille suureksi onnettomuudeksi, sillä
kapteeni kuoli pian sen johdosta. Sanotaan ettei "vahinko tule kello
kaulassa", ja nyt saimme todistuksen tähän sananlaskuun.

-- Kuinka hän kuoli? kysyin vakavasti, sillä aloin epäillä hänen
puhettaan. Jackson ei vastannut ennenkuin vähän ajan kuluttua,
jolloin hän sanoi:

-- Hän oli kanssani ylhäällä rotkossa keräämässä puita ja putosi
jyrkänteeltä. Hän vahingoittui niin pahasti, että hän kuoli puolen
tunnin kuluttua.

-- Mitä te silloin teitte?

-- Mitäkö tein? Mitäpä minä muuta voin tehdä kuin mennä kotiin ja
kertoa onnettomuudesta äidillesi, joka tuli aivan pois suunniltaan
sen kuullessaan; kapteeni oli hänen ystävänsä ja minua hän ei voinut
sietää.

Hyvä on, jatkakaa, sanoin.

-- Koetin kaikkeni, ollakseni äidillesi mieliksi, koska enää
ainoastaan hän, sinä ja minä olimme jäljellä saarella. Olit silloin
noin kahden vuoden vanha, mutta äitisi oli vihannut minua aina ja
näytti nyt vihaavan minua yhä enemmän. Hän ei toipunut koskaan isäsi
kuoleman jälkeen, sillä hän oli rakastanut häntä äärettömästi. Hän
kuihtui vain pois ja kuoli kuuden kuukauden kuluttua, jättäen sinut
ja minut yksiksemme tänne saarelle. -- Nyt tunnet kertomuksen ja minä
pyydän, ettet siitä minulta enää mitään kysele.



10. Grogia ja laulua.


Jackson heittäytyi takaisin vuoteelleen ja vaikeni. Niin minäkin
ja rupesin muistelemaan kaikkea, mitä hän oli kertonut. Epäilin
sen todenperäisyyttä. En pitänyt hänen tavastaan kiiruhtaa
sillä tavalla kertomuksen lopulla, ja se mitä hän oli puhunut
äidistäni, ei minua tyydyttänyt. Olin viime aikoina tullut häntä
lähemmäksi, en ainoastaan näön vuoksi, vaan tunsin myötätuntoni
häntä kohtaan suuresti kasvaneenkin, mutta nyt olin alkanut taasen
epäillä häntä, ja tunsin entisen vihani häntä kohtaan palaavan.
Nukuttuani yön ja tarkemmin asiaa ajateltuani tulin kumminkin siihen
lopputulokseen, että ehkä tuomitsinkin häntä liian ankarasti, ja
kun en voinut ruveta hänen kanssaan riitelemäänkään, niin säilyivät
keskustelumme yhtä sovinnollisina, semminkin kun hän tuli minua
kohtaan yhä ystävällisemmäksi ja teki kaikkensa mitä suinkin voi,
huvittaakseen ja miellyttääkseen minua. Muutamana päivänä luin
hänelle luonnonkirjasta apinasta; siinä kerrottiin, että tämä eläin
piti väkijuomista ja mielellään joi itsensä juovuksiin. Jackson'in
kertoessa kaskuja apinoista, joita hän oli nähnyt laivoissa, johtui
mieleeni, etten koskaan ollut kertonut hänelle uimarantaan arkun
mukana ajautuneesta tynnyristä, enkä tutkinut sen sisältöä. Kerroin
siitä nyt Jackson'ille, ihmetellen, mitä se mahtoikaan sisältää ja
miten saisimme sisällön haltuumme.

Jackson innostui asiaan kovasti, selittäen minulle, mihin kohtiin
tynnyrissä minun pitäisi porata reiät, ja teki minulle kaksi
tulppaa niihin pantaviksi. Tämän jälkeen menin uteliaisuudesta
rantaan katsomaan tynnyriä, joka oli maannut siellä niin kauan noin
puolen metrin syvyisessä vedessä. Jackson'in kehoituksesta olin
ottanut mukaani kasarin, voidakseni tuoda hänelle näytteen tynnyrin
sisällyksestä, jos se olisi muuta kuin vettä. Porasin pian reiät
Jackson'in osoittamiin paikkoihin ylhäälle ja alhaalle, ja neste,
joka hienona suihkuna virtasi kasariin, oli ruskeaa väriltään ja
niin väkevän hajuista, että horjuin kiivetessäni jälleen kallioille
kasarineni, jonka olin laskenut täyteen. Minun täytyi istuutua ja
kun hetken kuluttua maistoin nestettä, luulin nieleväni tulta, sillä
ryyppäsin sitä kokolailla.

-- Tämä nyt ei voi olla sitä Jackson'in puhumaa "väkiviinaa", sillä
ei suinkaan tämmöistä voi kukaan juoda, -- mitä lieneekään.

Vaikka en ollut nauttinut sitä enempää kuin noin ruokalusikallisen
verran, vaikutti se kumminkin hajuineen sen, että kaikki rupesi
pyörimään silmissäni ja minun täytyi heittäytyä pitkäkseni kalliolle
ja sulkea silmäni tointuakseni. Siinä olin sitten nukkunut useita
tunteja, koska oli jo melkein ilta kun heräsin kovaan päänkipuun;
olin lähtenyt tynnyriä tarkastamaan heti päivällisen jälkeen.
Viipyi vähän aikaa ennen kuin voin muistaa, missä olin ja mitä oli
tapahtunut, mutta täysi kasari vieressäni ilmaisi minulle pian kaikki
ja kun näin, miten myöhäinen oli ja miten kauan olin nukkunut,
nousin, otin kasarin käteeni ja kiiruhdin majaan.

Lähestyessäni kuulin Jackson'in äänen; hänen kuulonsa oli, sen olin
huomannut, tullut hyvin tarkaksi sen jälkeen kuin hän oli tullut
sokeaksi.

-- Oletko se sinä, Frank?

-- Olen, vastasin.

-- Ja missä olet ollut näin kauan? Kuinka minut pelästytitkään!
Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta luulin sinun jo minut
hylänneen tänne nälkään kuolemaan.

-- Miten voitte luulla semmoista? kysyin.

-- Koska otaksuin sinun tavalla tai toisella joutuneen onnettomuuteen
ja niin olisi minunkin luonnollisesti täytynyt kuolla. En milloinkaan
elämässäni ole pelännyt niin hirveästi; ajatus, että saisin kuolla
täällä yksinäni, oli kauhea.

Huomasin, että koko hänen levottomuutensa johtui vain hänen omasta
turvallisuudestaan, sillä hän ei sanallakaan maininnut, että olisi
tullut pahoilleen, jos joku onnettomuus olisi minua kohdannut, mutta
en viitsinyt siitä huomauttaa, kerroin vain yksinkertaisesti, mitä
oli tapahtunut ja lausuen vakaumukseni, että tynnyrin sisältöä ei
voinut juoda.

-- Toitko mitään mukanasi? kysyi hän kiihkeästi.

-- Toin, tässä sitä on, sanoin ja ojensin hänelle kasarin.

Hän haistoi sitä, ja vei sen sitten huulilleen, ottaen siitä aika
kulauksen. Huokaisten tyytyväisyydestä, laski hän sen sitten takaisin
viereensä.

-- Se on mainiota, sanoi hän, parasta vanhaa rommia, mitä ikinä olen
maistanut. Kuinka suuren sanoitkaan tynnyrin olevan?

Koetin selittää sitä hänelle.

-- Sehän on sitten kokonainen aami, -- siitä riittää pitkäksi aikaa.

-- Mutta ettehän tahtone sanoa, että todellakin pidätte tuosta
roskasta?

-- Pidänkö? Se on miesten juomaa, mutta pikkupojille voi se tuottaa
kuoleman, Se tappaisi sinut. Älä rupea siitä pitämään. Lupaa minulle,
ettet koskaan juo sitä tippaakaan. Et saa sitä tehdä, sillä silloin
voi minulle käydä onnettomasti.

-- En luule teidän tarvitsevan pelätä, että rupeaisin sitä juomaan,
vastasin. Otin siitä yhden kulauksen, niinkuin kerroin ja olin
polttaa suuni. En juo sitä enää milloinkaan.

-- Se on oikein, vastasi Jackson, ja otti taasen ryypyn. Et ole vielä
tarpeeksi vanha siihen; myöhemmin, kun tulet niin vanhaksi kuin
minäkin, voit juoda sitä ja tuntea, miten se tekee sinulle hyvää.
-- Nyt menen sänkyyni, sillä on jo aika panna nukkumaan. Tuo kasari
tänne ja aseta se viereeni lattialle, mutta varo sitä läikyttämästä.

Jackson ryömi vuoteelleen, minun seuratessa häntä kasarineni, jonka
asetin hänen viereensä niinkuin hän oli pyytänyt. Palasin sitten
omalle makuupaikalleni, mutta en saanut unta, koska olin nukkunut
päivällä niin kauan.

Jackson'kin oli alussa vaiti, mutta minä kuulin hänen tuon tuostakin
ryyppäävän kasarista, joka luullakseni sisälsi noin puoli pulloa.
Vihdoin hän rupesi laulamaan muudatta merimieslaulua; tulin hyvin
kummiini, koska en ennen milloinkaan ollut kuullut hänen laulavan.
Se huvitti minua myöskin suuresti, sillä kuulinhan nyt ensi kerran
elämässäni laulua. Hänellä oli hyvä ääni ja lauloi hän melko
puhtaasti. Lopetettuaan, pyysin häntä jatkamaan.

-- Ahaa, vastasi hän iloisemmasti, kuin koskaan ennen. Pidätkö
lauluista, pikku vekkuli? Hyvä, voin kestitä sinua paljon
semmoisilla. Siitä on jo aikaa kun viimeksi lauloin, ja ihmisen
täytyy olla hyvin jöröluontoinen, jos ei joskus iloitse. Muistan
ajan, jolloin ei kukaan joukostamme osannut laulaa niinkuin minä,
ja nyt osaan taaskin, kun minulla on jotakin, joka voi ilahduttaa
mieltäni. -- Nyt saat kuulla toisen. Muistan kyllä vähitellen ne
kaikki, kunhan vain saan silloin tällöin pienen naukun, ja sehän on
varmaa, koska tiedät tavaran ja minä osaan lauluja.

Tulin ensiksi kummiini hänen tavattomasta iloisuudestaan, mutta kun
muistin, mitä hän oli kertonut kohtuuttomuudestaan, niin arvasin,
että hänen, voidakseen olla iloinen, täytyikin juoda paljon; en
voinut ruveta häntä siitä moittimaankaan. Kaikissa tapauksissa
huvittivat minua laulut kovasti. Hän laulaa loilotteli niitä
minulle yhden toisensa perään noin kolme tahi neljä tuntia, kunnes
ääni sortui ja hän, mumistuaan ja kiroiltuaan vähän aikaa, vaikeni
kokonaan ja hetken päästä kuului kovasti kuorsaavan. -- Makasin vielä
jonkun hetken valveillani, mutta nukahdin sitten vihdoin minäkin.

Herätessäni seuraavana aamuna, näin Jackson'in vielä raskaasti
nukkuvan. Odotin häntä aamiaiselle, mutta kun hän ei näyttänyt
heräävän, söin sen yksinäni. Menin sitten istumaan tavalliselle
paikalleni kalliolle, tarkastellen taivaanrantaa, jos jotakin
sattuisin näkemään. Kiikaria en voinut käyttää, sillä merivesi oli
sen pilannut, eikä Jackson'kaan ollut näyttänyt minulle, miten sen
voisin korjata. Tunnin kuluttua palasin takaisin majaan, ja kun
Jackson vielä nukkui, päätin herättää hänet. Puistelin häntä vähän
aikaa tuloksettomasti, ennenkuin hän avasi silmänsä ja sanoi:

-- Nytkö jo vahtiin?

-- Eikö mitä, vastasin, mutta olette nukkunut niin kauan, että minun
täytyi teidät herättää.

Hän vaikeni, kuin ei olisi tuntenut ääntäni ja sanoi sitten:

-- Mutta minähän en näe mitään, mistä se johtuu?

-- Tehän olette sokea, muistanettehan toki sen, Jackson, sanoin
kummissani.

-- Niin, niin, nyt muistan. Onko kasarissa mitään?

-- Ei niin tippaakaan, vastasin. Olette nähtävästi juonut kaikki.

-- Kyllä, niin tein. Tuo, kiltti poikaseni, minulle vähän vettä,
minua janottaa niin hirveästi.

Menin hakemaan vettä ja hän joi koko kasarin tyhjäksi, pyytäen lisää.

-- Ettekö tahdo mitään syödäksenne? kysyin.

-- Syödäkseni, en. En voi syödä mitään. Anna minulle juotavaa, sanoi
hän, ojentaen kätensä ottaakseen kasarin, jolloin huomasin käden
vapisevan. Sanoin sen hänelle.

-- Niin, sanoi hän, aina se on semmoista juopottelun jälkeen. Sain
aika humalan viime yönä, ensimmäisen moneen vuoteen. Mutta sitähän
on vielä paljon jäljellä. Käypäs Frank hakemassa minulle pari kolme
ryypyllistä, että pääsisin taasen elämään; sitten illalla saat tuoda
enemmän yöksi. Pidinkö eilen illalla hyvin pahaa elämää?

-- Lauloitte useita lauluja, jotka ilahduttivat minua, vastasin.

-- Se on hauskaa, että pidit niistä. Minua pidettiin aikomani
hyvänä laulajana, ja jos en olisi ollut niin "hauska toveri", kuten
sanotaan, niin ei minusta olisi tullutkaan juoppoa. Mene, poikaseni,
hakemaan kasarin pohjaan noin tuuman verran, se riittää minulle hyvin
tällä kertaa.

Menin aamille ja laskin kasariin sen määrän, jonka hän oli pyytänyt
ja toin sen hänelle. Hän joi sen ja näytti hetken kuluttua olevan
entisellään. Sitten pyysi hän syötävää ja alkoi kertoa minulle
hauskoja kaskuja, niinkuin hän sanoi, "menneiltä ajoilta", ja päivä
kului siten hyvin hupaisesti. -- Illalla sanoi hän:

-- No Frank, luultavasti tahdot kuulla taasen uusia lauluja. Meneppäs
ja nouda täysi kasarillinen, niin lauleskelen sinulle.

Suostuin hänen pyyntöönsä, sillä halusin saada taasen yhtä hauskaa
kuin eilen illallakin. Seurauksena oli, että alkuyö vietettiin samalla
tavalla kuin eilenkin. Jackson menetteli yhtä varovaisesti ja
ryömi vuoteelleen, ennenkuin alkoi juoda, mutta otettuaan muutamia
ryyppyjä, kysyi hän, minkälaisia lauluja haluaisin kuulla. Vastasin
luonnollisesti, että koska en milloinkaan ollut kuullut muitten kuin
hänen laulavan, en voinut sitä sanoa.

-- Mitä lauloin sinulle eilen illalla? Vastasin niin hyvin, kuin
osasin.

-- Vai niin, sanoi hän, ne olivat kaikki merimieslauluja. Mutta nyt
saat kuulla jotakin parempaa.

Ajateltuaan vähäsen, alkoi hän laulaa erästä hyvin kaunista ja
surullista laulua. Hän lauloi paljon paremmin kuin eilen illalla,
sillä hän oli nyt selvä. Ihastuin yhä enemmän ja pyynnöstäni
lauloi hän useita semmoisia. Vihdoin alkoi hän sitten sammaltaa ja
puhua roskaa, eikä ruvennut enää laulamaan, vaan vastasi minulle
äreästi, kun pyysin. Hän makasi hiljaa ja luulin hänen nukkuvan. --
Muistellessani kaikkia noita erilaisia päähänpistoja, joita rommi
näytti hänessä synnyttävän, kuulin hänen puhuvan ja mutisevan. --
Rupesin kuuntelemaan.

-- Sillä ei ole mitään merkitystä, miten olen ne saanut, sanoi hän.
Aivan yhtä kunniallisella tavalla, kuin jotkut muutkin, vanha Moses.
Tuossa ne ovat, onko teillä halua ostaa ne?

Sitten oli vähän aikaa hiljaista, jonka jälkeen hän jatkoi:

-- Ne ovat yhtä puhtaita timantteja kuin mitä milloinkaan on tuotu
kaivoksista. Sen tiedän ja älkää koettakokaan valehdella, vanha
juutalainen. Mistäkö olen ne saanut? Se ei kuulu teihin, kysymys on
vain siitä, tahdotteko ostaa ne minulta täydestä arvosta, vai ei. --
No, sitten lähden. -- En, en aio tulla takaisin, te vanha varas.

Hän kirosi kauheasti ja vaikeni sitten, mutta jatkoi vähän ajan
perästä:

-- Kuka voi koskaan todistaa, että ne olivat Henniker'in timantteja?

Säpsähdin kuullessani isäni nimen, ja jäin, nojaten käsiini,
hengähtämättä kuuntelemaan, mitä sitten seuraisi.

-- Ei, ei, jatkoi Jackson. Hän on kuollut ja kalojen ruokana.
Kuolleet ihmiset eivät juorua ja rouvakin on kuollut ja kapteeni on
kuollut -- niin, kaikki ovat kuolleet, kaikki, jonka jälkeen hän
huokasi raskaasti ja vaikeni.

Päivä alkoi sarastaa ja voin hänet juuri nähdä siinä vuoteellaan
makaamassa, mutta hän ei puhunut enää mitään vaan näytti nukkuvan.
Auringon noustessa nousin vuoteeltani katsomaan Jackson'ia.
Hän makasi selällään; hiki virtasi hänen otsaltaan ja kädet
olivat nyrkkiin puristettuina. Vaikka hän nukkui, näyttivät
suonenvedontapaiset nykähdykset hänen kasvoissaan, että hän kärsi ja
oli suuressa tuskassa. Silloin tällöin huokasi hän syvään, ja hänen
huulensa näyttivät liikkuvan, vaikka ei kuulunutkaan mitään ääntä. --
Huomasin, että kasarissa on jäljellä vielä noin kolmasosa.



11. Epäluuloni vahvistuvat.


Menin majasta tavalliselle paikalleni ja rupesin miettimään, mitä
olin kuullut. Hän oli puhunut timanteista ja koska raamatusta olin
lukenut niistä, tiesin niitten olevan hyvin arvokkaita kalliita
kiviä, sillä Jackson oli selittänyt minulle sellaisten arvon. --
Sitten hän sanoi niitten olevan Henniker'in omaisuutta, tarkoittaen
sillä nähtävästi isääni, ja ettei kukaan voisi todistaa niitten
kuuluneen isälleni, joka tietysti oli ymmärrettävä niin, ettei
Jackson'illa ollut niihin mitään oikeutta; niin, mitenkä hänellä
olisi sitä voinut ollakaan. Sitten muistin hänen salaisen kätkönsä
vuoteen alla ja otaksuin, että timantit olivat siellä piilossa.
Harkitsin mielessäni kertomusta isäni, äitini ja kapteenin
kuolemasta, kuinka hämmennyksissä hän oli ja kuinka iloiseksi hän
tuli päästessään loppuun, ja muistin jo silloin epäilleeni hänen
puhettaan. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Jackson
oli valehdellut ja että oli olemassa joku salaisuus, josta minun
täytyisi saada selvä, mutta miten, sitä en ensin voinut tietää. --
Niin, löytyihän eräs keino, -- juoma panisi hänet puhumaan. Antaisin
hänelle rommia niin paljon kuin, hän vaan haluaisi ja houkuttelisin
vähitellen häneltä koko totuuden. Mutta samalla en tahtonut hänen
huomaavan, että hän oli sanonut jotakin, joka voisi paljastaa hänet,
tahi että epäilin häntä.

Kuinka pian voikaan oman sydämemme pahuus tehdä meistä viekkaita ja
petollisia, meidän saamatta maailmalta -- siihen mitään oppia!

Palasin majaan ja herätin Jackson'in ilman suurempia vaikeuksia,
koska hän ei ollut juonut niin paljon kuin edellisenä iltana.

-- Kuinka voitte tänään?

-- En oikein hyvin, olen nähnyt pahoja unia.

-- Mutta tehän lauloitte niin kauniita lauluja.

-- Niin, kyllä muistan, sanoi hän, mutta nukahdin sitten.

-- Ensin kumminkin kieltäysitte laulamasta enempää ja aloitte pian
kuorsata.

Jackson nousi vuoteeltaan ja minä annoin hänelle ruokaa. Puhuimme
koko päivän lauluista ja minä hyräilin muuatta, joka oli minua
enimmän miellyttänyt.

-- Sinä olet oppinut tuon nuotin aivan oikein, sanoi hän, sinulla
täytyy olla nuottikorvaa. Oletko koskaan koettanut laulaa?

-- En koskaan, jonka hyvin tiedätte.

-- Olisit koettanut, silloin kuin en ollut kanssasi. Koetappas nyt.
Minä laulan muutaman säkeen ja sinä sen sitten kertaat.

Hän teki niin ja minä lauloin perässä.

-- Hyvin, oikein hyvin, sanoi hän. Koettakaamme äänesi laajuutta.

Hän lauloi sävelikön ylöspäin ja minä seurasin. -- Luulenpa, että
voit laulaa korkeammalle kuin minä, sanoi hän. Kaikissa tapauksissa
voit päästä tarpeeksi korkealle, ja nyt rupean opettamaan sinulle
laulua.

Lauleskelimme sitten koko päivän ja välillä lepäsimme, sillä Jackson
oli antanut minun näin alussa rasittaa ääntäni liiaksi. Kun ilta
tuli, pyysi hän minua taasen hakemaan rommia ja kun minulla, kuten
muistatte, oli säilyssä kolme pientä viinipulloa, jotka olin löytynyt
arkusta, otin ne mukaani ja täytin ne, koska sillä tavalla pääsin
turhasta juoksemisesta.

Vein ne Jackson'ille täysinäisinä ja hän, laiteltuaan niihin
ensin rieputulpat paidasta, jonka olin repinyt hänen haavoitettua
rannettansa varten, kätki ne kaikki kolme vuoteeseensa.

-- Näin on paljon parempi, sanoi hän, sillä nyt voin kaataa juomaa
kasariin, kun sitä haluan ja sitäpaitsi aion tästä lähtien sekottaa
siihen vähän vettä. Veden kanssa se kyllä ei ole yhtä hyvää, mutta
riittäähän tuo kauemmin, eikä tee niin uniseksi. -- Niin, niin, en
olisi voinut aavistaakaan, että saisin vielä tämmöisen nautinnon
kaikkien kärsimyksieni jälkeen. Nyt en enää juuri välitäkään, jos
saarikin jäädä tänne. -- Mene hakemaan vähän vettä kasariin.

Tästä yöstä tuli ensimmäisen kaltainen. Jackson lauleskeli kunnes
päihtyi ja nukkui puhumatta sanaakaan unissaan, josta en ollenkaan
pitänyt, sillä makasin valveilla kuunnellakseni, mitä hän sanoisi. --
Tulisi hyvin ikäväksi kertoa kaikkea, mitä tapahtui lähinnä seuraavan
aikana. Tuona aikana puhui Jackson harvoin unissaan ollessaan
päissään ja mitä hän sanoi, sitä en voinut ymmärtää. Päivisin opetti
hän minua laulamaan ja osasinkin laulaa jo monta laulua aivan oikein.
Iltaisin juopotteli hän vanhaan tapaansa, tullen milloin enemmän,
milloin vähemmän juovuksiin. Huomasin tuommoisen irstailun kumminkin
vaikuttavan hänen terveyteensä; hän oli laihtunut ja tullut hyvin
kalpeaksi.

Muutamana yönä, kun hän oli tyhjentänyt tavallisen määränsä ja
valmistautui nukkumaan, huomasin hänen olevan hyvin levottoman. Hän
nakkelehti vuoteellaan muuttaen asentoaan joka viides minuutti ja
mumisi: Kapteeni James. --

Niin, mitä oli hänellä tekemistä kapteeni James'in kanssa?

Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. -- Kuinka hän
kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:

-- Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se
tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut
häneen sormellanikaan.

Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:

-- Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta
sitä en tehnyt, ainoastaan toisen... niin, toisen... sen myönnän,
mutta minä vihasin häntä... en... en... timanttien vuoksi, vaan
hänen vaimonsa vuoksi -- sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että
rakkaudessa.

-- Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä
itseään kohtaan?

-- Kyllä, niin se oli. -- Kuka te olette, joka olette sen arvannut?
-- Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.

Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai
äänestäni, jolle hän oli vastannut.

-- Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?

En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan
vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. -- Koetinpa vielä
kuorsatakin.

-- Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa.
Jumalani, minkälainen uni!

Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen,
joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta,
jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin
oli kaikki taasen hiljaista.

"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni
kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti
nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani -- "En,
sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan
hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin
ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten
en voinut sitä tehdä. -- Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin,
ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä,
ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin
tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa
sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot
rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata
juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin
viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa
on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. -- Olin vielä
kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä
lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. -- Punnitsin asiaa
mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.

Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka
kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut
enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla
päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin,
mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä
muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja
kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut
havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä
kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin,
että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut,
mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan
mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen,
jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan
tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis
ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja
muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt
makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen.
"Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka
lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin
ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin
jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä
paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun
pysähtyessäni hänen viereensä.

-- Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin
vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen
onnettoman tilansa. -- Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut
puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.

Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin
kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan.
Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen
huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen.
Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen
kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet
kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan
niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen,
ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea.
Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa.
Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään
kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine
silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine
kasvoineen.

-- Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?

-- En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla
tähän, missä olen, sanoi hän.

-- Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.

-- Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni... olen saanut
sisällisen verenvuodon... olen aivan... palasina, sanoi hän tankaten
ja hengittäen syvään joka sanan välillä.

Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä
ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti
kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo
kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin
paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman.
Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi;
sanoin sen hänelle.

-- Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon
aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.

Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun,
juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti.
Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista
tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.



12. Jackson'in tunnustus.


Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä
tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi
horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin
ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut.
Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan,
ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän
vastasi heti vaikeudetta:

-- Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta
en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule
olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on
vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta
voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin
laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän
huonoa elämääni. -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

-- No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan
ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän
teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.

Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.

-- Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit.
Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän
omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat
minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni
kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy
sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin
ystävyyttä kuin vihaa. -- "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö
hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua,
tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti
rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata -- rikkaana,
joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi -- nyt
sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana,
Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava
ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt,
kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni
tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. -- Kysyn sinulta vielä
kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?

En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:

-- Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina
siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se
myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. -- Anna minulle nyt vähän
juotavaa.

-- Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että
välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat
suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja
pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä
voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden
eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille,
jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja
puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen
ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä.
Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja
valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat,
oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja
kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä
kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan,
mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun
makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo
loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken
vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja
toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en
osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää
mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun
tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello
kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello
yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi
riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?

-- Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen
vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää
haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan
ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta
hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.

-- Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?

-- No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho.
Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua,
ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos
en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas
omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.

-- Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni
olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.

-- Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.

Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin
nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä,
jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty
pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä.
Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin,
joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi
äitisi taasen:

-- Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.

-- Kuinka niin, ystäväni?

-- Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa.
Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä
laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa
vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin
veisit minut veneeseen.

-- Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin
aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.

-- No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.

-- Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan,
niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan
piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se
hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme
jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja
periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan
niin suuren omaisuuden.

-- Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et
muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan
ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.

-- Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen
mahdollisuus.

Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin
kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos
sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan
pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi
ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja
pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.

Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut
syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni
pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin
suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja
mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa,
pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti
nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja
muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin,
että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko
antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin,
että voin. -- Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo
kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja
murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen
vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin
olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. -- Vihdoin sanoi hän:

-- Oletko siinä, Frank?

-- Olen, vastasin. -- Olen nukkunut vähän.

-- Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.

-- Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna
minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en
senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin
tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa
ja jaksan kauemmin.

Tein niin, ja hän jatkoi:

-- Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle -- ja miten alussa
käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat
ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta
sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan
vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat
saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen
vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni.
Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi
ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei
enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut,
äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka
tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että
joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut
syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut
selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen
tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen
onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä,
mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja,
nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä
tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan,
vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut
sinne mennä. -- Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala
oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan,
milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa
siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin,
ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin
kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten
jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin
rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi
minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti
olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.

-- Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole
vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.

-- Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella,
vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin
ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan
vieressäni, pitäen sinua sylissään.

-- Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi;
olisi jo aika hänen tulla kotiin.

-- Miten minä voisin sen tietää? sanoin. -- Olen ollut hakemassa
rotkosta puita.

-- Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi,
sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.

-- Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen
luonaan?

He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta
en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.

-- Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi
kapteeni.

-- En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.

-- No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä
hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?

-- Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. -- On
parempi että hän jää tänne.

Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua
hyvin kiihoittuneena ja sanoen:

-- Hän ei ole siellä!

-- Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla
seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin
ollessa poissa.

-- Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin
koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa
rouva Henniker'in luona.

Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa
käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni
soimasi minua, kun näin hänen surunsa.

Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut
nähnyt jälkeäkään isästäsi.

Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä
ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.

Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään.
Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin
tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla.
Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi
vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni
luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää
minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin
äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani
sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin
majaan. -- Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.



13. Jackson'in kuolema.


Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että
äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota
hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut
milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä
jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen
puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita,
niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän
hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten
hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan,
ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän
oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään
tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi
kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin
hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina
yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään
hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä
tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut
varmaan väkisin siihen pakottanut, -- mutta vihani kapteenia kohtaan
vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka
vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja
sinun kanssasi.

-- Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla
lopun.

Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja
varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi.
Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan,
jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa,
pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa
ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja
ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva
kostavan Jumalan eteen. -- Kun istuin liikkumatta siinä hänen
vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta
enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä
kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo
niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä
vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät
käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin
vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen,
kun hän pyysi minulta vettä.

-- Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut
minua kauan?

-- En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.

-- Olen nukkunut.

Kun hän oli juonut, sanoi hän:

-- Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa.
Ja hän jatkoi:

-- Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni
James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän,
jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja
rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat
nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti
luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla
vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa
riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.

-- Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän
oli suuressa vaarassa.

-- Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että
hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän
piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja
kun kapteeni James näki sen, huusi hän:

-- Pian, pian, pensas irtautuu!

Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin
kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä
sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:

-- Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret
katkesivat ja hän syöksyi alas.

Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. -- Katso
nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa,
kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. -- Vähän ajan
kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana.
Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa
ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." -- Se oli
murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut,
ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon
onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä
sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia
sen jälkeen.

Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut,
sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa,
etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti
minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä
ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita
viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin
että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä
sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän
jäi elämään. -- Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti
vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin.
Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle
ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin
muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään
kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. -- En tahdo kertoa
julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan
sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden
kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan,
etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos
vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän
naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin,
en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. -- Hautasin hänet
guanoon toisten viereen.

Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena
taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. -- Nyt
hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin
Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta -- Sinä näet minut
nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.

En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. --
Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän
minulle:

-- Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on
minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut
täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa
sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin
onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa
mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista,
että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin
annamme anteeksi. Vastaa minulle.

-- Luulen, niin, -- tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson,
vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan
paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. -- Minä
teen sen.

-- Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. -- Eikö päivä
jo pian valkene?

-- Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta.
Minulla on ne molemmat mukanani.

-- Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en
voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun
minuutin levon ja silloin...

Jackson huokasi syvään ja vaikeni.

Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hiki
tippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti.
-- Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuin
Jackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.

-- Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema
on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin
muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.

-- Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla.
Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan
poissa.

-- Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian
ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä
hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä
en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka
parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta
osaan vielä rukoilla.

Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.

-- Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile
sinäkin puolestani, Frank.

-- Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.

-- Ah en!

Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa.
Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa
oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa
silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.

Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle
jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla.
Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta
jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin
majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän
ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle
tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni,
mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt
ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin
virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin
lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan.
Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan
kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle,
missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen
illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En
voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden
yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi
voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen
kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen
meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot
mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten
ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen
majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut
enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani,
enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni
ja nojasin päätäni käsiini. -- Panin vielä kerran nukkumaan ja
tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä
ajatella että toimia. -- Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en
ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt
yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut
puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi
olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni...
tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä
hukkuvan saaremme lähellä, -- siinä kaikki.



14. Yksin.


Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias.
Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan.
Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen
tapaisin jonkun ihmisen. -- Näitten ajatusteni minua surettaessa
tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä
elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi
vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa
menettänyt hyvänkin ystävän.

Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin
lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa.
Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi
rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni
jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan,
en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin
istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein
epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.

Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri
oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja
ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen
vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen,
siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota
ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain
laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä
senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä
olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin
käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula
hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä
allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi
ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini
kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin
sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut
nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta
oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta.
Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti
oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen.
Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin
sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen
lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta
löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön
ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta
en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen
oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33
Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja
panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan,
tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan
laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa
samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin
pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni
ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen
välinpitämättömyyteen.

Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin,
ennenkuin se kokonaan katosi. -- En voinut löytää mitään hauskaa
kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti
pois. -- Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen
palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa
oli vielä paljon ruokaa. -- Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin
tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa,
oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin
aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta
lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon
seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.

Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti
vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa
ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne
riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi
päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat
minua.

Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan
ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin
perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin
kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle
saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä
näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle
tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää.
Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan,
jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että
saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku
laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan
todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen,
niinkuin minäkin.

Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle
rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta
niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista
puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla
jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten
tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. -- Siinä
istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan
ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. -- Osaanhan kastella
ja muutenkin pitää siitä huolta. -- Päätin tehdä niin, sillä pidin
jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella
veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja
aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt
kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia
kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja
kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein,
mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni,
tekemättä vielä mitään päätöstä.

Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja
toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta
en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen
välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi
paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku
halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista
ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata
muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun
ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä
siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei
kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan
tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät.
Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin
nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin
hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin
seiniä pitkin? -- Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä
muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni.
Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin
punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi.
Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja
kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin
viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki
suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle
ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa,
mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan
pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit,
jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja
muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata
majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin
kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin
mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun
kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin
olisi kasvitarhani valmis. -- Tein niin. Huomasin, että voin saada
ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta,
ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen
kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.

Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja
kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla
aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin
kymmenen -- kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa
noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni
kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa
kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta
olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras
keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla
kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin.
Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani
kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit.
Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia
ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin
tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien
lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja
aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta
kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin
sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka
eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun
olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin
komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista,
ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli
kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin
hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen
guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle.
Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli
kasvitarhani täynnä kukkia.

En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni
minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin
tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin,
ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei
tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin
huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa.
Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja
kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja
ystävinäni.

Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä
oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni,
etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin
hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut.
Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä
totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin
kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille
ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni
ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin
usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan
lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki
tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu
sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi
vaihtelua.

Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti
hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä
ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein
tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.



15. Lintuni.


Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain
vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla
lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin,
jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin
vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän
silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita,
ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan
luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista
linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja
kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä
juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja
seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että
minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein
lentokykyisiksi.

Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita.
Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä
pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia,
vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka
paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin
pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut
myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. -- Ne eivät
olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin
sittemmin sain tietää.

Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin
sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut,
täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen
metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki,
jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla.
Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun
Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin
töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta
kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ
oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin
hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan.
Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas
säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun
ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata
takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa
neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko
matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut
sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön.
Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan
hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin
ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi
mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme
kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja
ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin
ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa
useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani
risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä
kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain
voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri
juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin
siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin
nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja
muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani,
jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin
kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni
ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota
ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija
sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä
putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä
kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.

Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa
vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa.
Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani
olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää
mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja
uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin
mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain
huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.

Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi
työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin
silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja
käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian
kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut,
jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta
varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon
lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen
lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja
iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani
onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen
niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan
ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat
minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin
päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.

Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa
kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään,
jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle,
eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän
ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien
kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten
ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana
päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui
ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi
etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat
poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne
lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin
kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä
näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat
olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni
niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan
rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin
suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi.
Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän.
Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat
sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua,
vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.

Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia
kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät
olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin
eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan,
paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa
päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka
ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi
ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä
komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona,
Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo
viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin
niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat
tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni
niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja
voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi
Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin
hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.

Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin
leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi,
seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi.
Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki
irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät
kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.

Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle
taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla
oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen
kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella
kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten
rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin
lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.

Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en
onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka
jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani
tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan
levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani
ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo
valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi
päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin
Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen,
kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku
niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.

Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin
tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut
näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin
kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin
majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta
en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa
olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut
päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen
vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja,
esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita,
vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä
että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin
pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä
olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta
kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani
jotakin valkoista niitten vierellä, -- lieneeköhän sitten ollut joku
laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä,
pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö
joskus täältä poistumaan. -- Katsellessani majaa kummastelin,
miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne
kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä
enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian.
Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin
kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä
nähdä -- toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni
kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja
ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain
noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin
sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas
tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin
paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni
lauleskelemaan. --



16. Hylkeeni.


Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien
laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa
olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät
ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut
jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan
niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin
ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa,
mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun
valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin
ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien
seurassa." -- Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni
niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin
laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä
en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä
ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.

-- Kuka siellä on? huusin.

-- Kuka siellä on, vastasi ääni.

-- Se olen minä!

-- Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin.
Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan,
mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua
pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan
suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei
voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani
luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään,
mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja
kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein
niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä
pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua,
oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan
Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan
tahtonut tehdä minulle pahaa.

Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun
minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni
kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen
ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin
istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä
ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.

Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka
olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut
mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne
muutamiksi päiviksi.

Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä
veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään
kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa
sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni
sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita
raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen
työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren,
tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta
parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt
hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin
moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen
sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin
niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja,
purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani
huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset
vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin
suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä
olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.

Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja
syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas.
Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella
oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden
pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli
saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni
minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani.
Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin,
joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani
likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja
vähän väliä sukeltelevan meressä.

Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa.
Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat.
Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen
viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani,
joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien
samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan
ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes
löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä.
Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen
eläimestä. -- Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti
kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi
sen helposti tappaa. -- Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät
tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje
leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin
pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion
suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä
eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa,
mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin
pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden
läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen
lauman makaavan.

Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine
poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne
makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin
niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa
kanssa.

Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin
emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä
niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin
näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi
se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme
näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa
itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta
lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti
kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini
ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut
levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta
paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En
voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain
päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves
kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua,
mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään.
Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja
lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti
oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen
tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt
poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin
sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini.
Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun
kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään
ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni,
ihastuneena uuteen aarteeseeni.

Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän
tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle
puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni
kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä
yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin
kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon
heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun,
katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi
alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti
silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä
aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun
kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut
siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas
kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että
sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä.
Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia
vuoteessani. -- Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta,
ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin
levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini.
Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se
ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut
pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt
vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat
kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne
mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet,
niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen
kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin,
ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen
majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään
hylkeitä.

Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani
muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin,
läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle
noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan
tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne,
jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.

-- Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan
tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja
silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan
takaisin.

En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi
tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen
sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut
eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin
siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.

Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin
hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti
ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin
vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon
välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin
syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään
hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin
paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut
jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen
kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla
uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.



17. Sydänsurua.


Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat,
vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut
yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria
kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein
hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin
majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt
tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin
pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.

Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja
kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja
syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo
tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni,
niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun
jätin sen.

Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden
olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä.
Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin
sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen,
sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää
siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli
oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen
takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. -- Koska melkein joka päivä sen
jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä
lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.

Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni,
joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni
nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien
sänkytoverikseni.

Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja
saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli
kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja
koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni
niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin
niitä käyttänyt.

Miten aika vierikään nyt joutuin hylkeeni ja lintujeni seurassa ja
niissä töissä, joita ne ja kasvitarhani antoivat minulle! -- Oli
laskujeni mukaan jo melkein lintujen paluuaika lähenemässä. Jonkun
ajan kuluttua huomasin lintujeni tulevan hyvin levottomiksi. Ne
olivat, niinkuin olen maininnut, ruvenneet olemaan parittain ja kun
niitten höyhenpuku tuli täydelliseksi, näki selvään, että uros ja
naaras, niinkuin olin otaksunut, pitivät yhtä. Ne olivat saaneet
olla kauan aikaa vapaina, mutta näkyivät nyt, etenkin uroot, halusta
lentelevän. Ensin aioin leikata niitten kaikkien siivet, koska
pelkäsin niitten yhtyvän toisiin lintuihin, kun ne saapuivat. Mutta
kun huomasin niitten pitävän paljon toisistaan, päätin leikata
ainoastaan naaraitten siivet, koska arvelin, etteivät uroot niitä
hylkäisi. Menettelin niin, ollen valmis mukautumaan siihen, mitä
tapahtuisi, sillä sen jälkeen kuin olin saanut hylkeen seurakseni, en
välittänyt enää linnuista niin paljon kuin ennen.

Vihdoin tulivat uudet linnut ja pesiytyivät guanokentälle, niinkuin
ennenkin. Sain pian mennä hakemaan tuoreita munia. Minun naaraanikin
rupesivat kuopimaan ja laittamaan itsellensä pesiä ja muutamien
päivien kuluttua rupesivat ne munimaan. Kun luulin niitten heti, niin
pian kuin poikaset vaan tulivat lentokykyisiksi, tahtovan lähteä
tiehensä, otin pois munat, estääkseni niitä siitä. Mutta vaikka
otinkin aina munat pois, munivat ne uudestaan ja jatkoivat tätä lähes
kaksi kuukautta, varustaen minut tuoreilla munilla vielä kauan sen
jälkeen, kuin villilinnut olivat lähteneet saaresta. Kun naaraat
olivat munineet ensimmäiset munansa, koettivat uroot siipiänsä,
tehden pieniä kierroksia ilmassa ja lentäen sitten merelle päin.
Luulin niitten paenneen, mutta erehdyinkin, sillä ne palasivat
takaisin noin neljännestunnin kuluttua, jokainen kantaen nokassaan
kalaa, jonka se toi puolisollensa. Tuo näytti minusta hauskalta
ja päätin antaa niitten tästä lähtien itse huolehtia ruoastaan.
Niin ne tekivätkin ja kauniilla ilmalla riitti kalaa vielä sekä
hylkeelle että minullekin aivan tarpeeksi. Kun niitten palattua
lentomatkoiltaan anastin kalat, lähtivät ne uusia hakemaan, siksi
kunnes naaraatkin olivat saaneet osansa.

Eräs epäkohta tuotti minulle kumminkin suuria vaikeuksia, sillä
silloin kuin linnut eivät pahoilla ilmoilla saaneet kaloja, en
saanut niitä niinäkään, koska kalat eivät silloin syöneet onkea.
Vähän ajateltuani päätin sentähden erottaa osan uimalahtea merestä,
irtonaisista kivistä tekemälläni aidalla, jonka läpi vesi voisi
virrata, mutta jota kalat eivät voisi läpäistä; siinä säilyttäisin
kaloja elävinä, ruoaksi hylkeelle ja linnuille.

Lopetettuani ruokavarojen keräämisen ja saatuani ne onnellisesti
majaan talteen, alotin aidan rakentamisen, johon minulta ei
mennytkään kauan aikaa, sillä lahti ei ollut puolta metriä syvempi
ja ainoastaan kolme metriä leveä. Niin pian kuin aita oli valmis,
pyydystin jokaisena kauniina päivänä niin monta kalaa, kuin arvelin
tarvittavan ja päästin ne kalalammikkooni. Se näytti olevan
tarkoitukseen sopiva, sillä kalat jäivät elämään, mutta tarvittaessa
oli minulla aika työ pyydystää niitä sieltä, koska ne eivät tahtoneet
syödä onkea.

Koska minulla ei ollut enää mitään huolta linnuistani, vaan
päinvastoin paremmin hyötyä, vietin kaiken aikani hylkeeni kanssa.
Tarvitsin sille nimen ja kun luonnonkirjastani luin, että muudatta
leijonaa sanottiin Neroksi, niin arvelin sitä hyvin sopivaksi
nimeksi hylkeelle ja ristin sen siksi, vaikka minulla ei ollut
aavistustakaan, mitä "Nero" merkitsi. Eläin oli nyt jo tullut niin
kesyksi, että se huusi, jos joskus johonkin lähdin ja seurasi minua
kallioille, niin pitkälle, kuin vain pääsi, mutta muudan uimarannan
tien osa oli liian vaikea sen kuljettavaksi ja sinne se aina jäi
huutelemaan siksi aikaa, kun olin poissa. Useammasti kuin kerran
olin ottanut sen mukaani sinne pestäväksi, josta se näytti erittäin
pitävän. Päätin sen tähden raivata kivet pois tieltä, että se voisi
seurata minua omin voimin koko matkan lahdelle, sillä se oli kasvanut
niin paljon, että en enää tahtonut jaksaa sitä kantaa. Viikon
työskenneltyäni olin saanutkin kaikki kivilohkareet vyörytetyiksi
syrjään ja iloitsin nähdessäni eläimen seuraavan minua lahdelle ja
syöksyvän veteen. Se ei ollut ollut siellä senjälkeen kuin olin
rakentanut kalalammikkoni ja tultuaan nyt sinne, sukelsi se heti ja
otti kiinni kalan, jonka se toi rantaan.

-- Kas vaan, ajattelin, nyt tiedän, miten saan kalaa, kun tarvitsen;
vien vain Neron lammikkoon.

Huomautan tässä, että Nero oppi pian tottelemaan käskyä kuin koira.
Minulla oli pieni piiska, jolla aina, kun se teki jotakin pahaa,
löin sitä vähän turpaan. Se puisteli päätään, näytti hampaitaan ja
murisi, mutta tuli sitten ystävänäni luokseni. Koska se joka päivä
seurasi minua lahdelle, niin täytyi minun estää sen kalanpyynti
silloin kuin en niitä tarvinnut, ja onnistuinkin. Ei kukaan, joka
ei ole sellaista nähnyt, voi ymmärtää tämän eläimen uskollisuutta
ja oppivaisuutta sekä rakkautta, jota osoitin sitä kohtaan. Se oli
seuralaiseni ja leikkitoverini päivällä ja sänkytoverini öillä. Me
olimme eroamattomat.

Toisen erakkovuoteni viimeisinä aikoina sattui eräs tapaus, josta
minun nyt täytyy kertoa. Nero oli tullut kanssani lahdelle, missä
seisoin kalliolla onkimassa, mutta se ei pysynytkään lammikossa,
vaan kiipesi aidan yli ja syöksyi mereen, vinkuen ihastuksesta ja
tehden kaikenmoisia hullunkurisia hyppyjä. En ajatellut asiaa sen
enempää. Se sukelti ja katosi muutamiksi minuuteiksi, mutta kohosi
sitten pinnalle juuri kallioiden juurella ja peloitti pois kalat,
niin etten saanut mitään. Ajaakseni sen etemmäksi, heittelin sitä
kivillä, joista yksi sattui siihen melko kovasti, jonka jälkeen se
sukelti. Vähän ajan kuluttua käärin siimani kokoon, vihelsin sille,
että se tulisi pois, vaikka en sitä nähnytkään, ja läksin majaan,
ollen varma siitä, että se pian tulisi perässäni, sillä voihan se
nyt kulkea omalla tavallaan majasta rantaan milloin vain tahtoi. Oli
aikainen aamu ja työskentelin kasvitarhassani, joka nyt oli parhaassa
kukoistuksessaan. Vasta päivällisen aikana huomasin, ettei se ollut
tullutkaan takaisin ja menin sentähden lahdelle katsomaan. Se ei
ollut siellä, enkä voinut löytää sitä mistään. Huusin ja vihelsin,
mutta turhaan ja säikähdin kovin ajatellessani, että aarteeni oli
lähtenyt luotani.

-- Ei kai se nyt voinut suuttua siitä, että heittelin sitä kivillä,
ajattelin, sen vuoksi se nyt ei olisi lähtenyt luotani.

Kaksi tahi kolme tuntia seisoin sitten siellä tähystelemässä, mutta
tuloksetta, en nähnyt mitään hyljettä, mitään Neroa. Sydäntäni
kirveli ajatellessani sen hyljänneen minut, ja ensimmäisen kerran
elämässäni muistaakseni purskahdin itkuun. Ensimmäisen kerran
elämässäni tunsin itseni todellakin onnettomaksi. Olin kiintynyt
tähän toveriini ja yksinäisyyden ystävääni koko sydämestäni, tuhlaten
sille hellyyttäni, ja pidin nyt elämää oikeana taakkana ilman sitä.
Vihdoin palasin majaan, mutta tunsin itseni niin onnettomaksi, etten
voi sanoilla kertoa. En voinut saada rauhaa. Pari tuntia ennen
auringon laskua menin taasen kallioille ja huusin ääneni käheäksi.
Kaikki turhaan. -- Yön tullessa palasin jälleen majaan ja heittäydyin
epätoivoissani vuoteelleni.

"Luulin sen pitäneen minusta", sanoin itsekseni. "Luulin sen
rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastin sitä, ja minä ainakaan
en olisi sen luota näin lähtenyt." Ja kyyneleeni alkoivat juosta
uudelleen ajatellessani etten milloinkaan enää saisi nähdä Neroa.

Lukija pitänee kai suruani liioiteltuna ja anteeksiantamattomana,
mutta asettukoon vain itse minun sijaani. Kuusitoistavuotias poika,
asumassa autiolla saarella yksinään toverin kanssa, joka, vaikka
se olikin puhumaton eläin, oli minulle uskollinen. Se vastasi
kaikkiin hyväilyihini, oli ainoana toverinani, ystävänäni, ainoana
esineenä, jota rakastin ja hellin. Se oli ymmärtäväinen ja luulin
sen rakastavan minua yhtä paljon kuin minä sitä, mutta nyt oli se
hylännyt minut ja minulla ei ollut ketään muuta, josta välittäisin
ja joka välittäisi minusta. -- Kyyneleeni juoksivat toista tuntia,
kunnes vihdoin väsyin ja nukuin.



18. Vene.


Aikaisin seuraavana aamuna, vielä pimeällä, tunsin jonkun koskettavan
itseäni. Nousin istumaan ja heikko ilon huuto ilmaisi minulle heti,
että se oli Nero, joka oli vierelläni. Niin, se oli Nero, joka
oli tullut takaisin, kiivennyt tuon jyrkän polun rannasta majaan
palatakseen isäntänsä luokse. Tarvinnenko sanoa, että olin aivan
suunniltani ilosta. Suutelin sitä niinkuin se olisi ollut joku
ihminen, itkin sen kanssa ja vähän ajan kuluttua makasimme yhdessä
samassa vuoteessa. Niin se kävi, ja en ole koskaan sitten myöhemmässä
elämässäni tuntenut niin pikaista muutosta surusta iloon.

-- Voi, jos olisit lähtenyt luotani, ilkimys, sanoin sille seuraavana
aamuna noustuani. Kuinka voitkaan peloittaa ja tehdä minut niin
onnettomaksi? -- Nero näytti olevan jälleennäkemisestämme yhtä
iloissaan, kuin minäkin ja oli uskollisempi kuin ennen.

Sivuutan nyt muutamilla sanoilla useita kuukausia ja koetan
lukijalle kuvata olosuhteitani kolmannen erakkovuoteni lopussa. --
Olin lähes seitsemäntoista vuotias, suuri ja roteva poika. Olin
lakannut käyttämästä linnunnahkapukua ja korvannut sen muutamalla
merimiespaidalla, jonka olin löytänyt arkusta. Semmoinen oli sitten
koko pukuni ja olisihan se ollut moitteettomampi, jos se olisi ollut
pitempi, mutta koska minulla ei ollut muuta toveria kuin Nero, niin
en tarvinnut olla niin tarkka kuin jos olisin ollut suuremmassa
seurassa. Luulen, että näinä kolmena vuotena olin lukenut raamatun,
rukouskirjan ja luonnonkirjan läpi noin viiteen kuuteen kertaan
ja hyvämuistisena osasin ne melkein ulkoa. Raamattua olin lukenut
niinkuin sulettua kirjaa, sillä en sitä ymmärtänyt, koska ei ollut
ketään, joka olisi sitä minulle selittänyt. -- Lueskelin vain
huvikseni, enkä muuten.

Kasvitarhani oli nyt mitä kukoistavimmassa tilassa, köynnöskasvit
olivat kasvaneet niin, että ne kokonaan peittivät majan kattoineen
ja riippuivat verhoina kummallakin puolella ovea. Useat taimistani,
jotka olivat aivan pieniä istuttaessani ne uudestaan, olivat
kasvaneet suuriksi puiksi, joiden latvat huojuivat merituulessa
korkealla majan yläpuolella, ja yleensä kaikki kasvit, jotka olin
istuttanut, olivat kastelemalla ja lannoittamalla hyötyneet mitä
rehevimmiksi. Majani oli todellakin niin peitossa ja suojassa,
että sen alkuperäinen muoto oli kokonaan kadonnut. Näöltään oli se
kuin mikäkin lehtimaja puitten keskellä ja katsottuna uimarannan
kallioilta näytti se hyvin kauniilta.

Tietysti olin monta kertaa kiivennyt rotkoon ja kun kirveeni nyt
kerran oli kunnossa, olin vähitellen koonnut uimarantaan paljon
risuja, enemmän kuin pitkään aikaan tulisin tarvitsemaan, koska
harvoin sytytin valkeaa, mutta olihan risujen hakkaaminen työtä
ja työstä olin saanut suuren ilon aiheen. Useita kertoja myöskin
olin käynyt saaren toisella puolella ja tapellut hylkeitten kanssa,
joita olin tappanut monta, koska niitten nahat olivat majassa
hyvin hyödyllisiä ja mukavia. Olin koonnut noin kolme tusinaa mitä
hienoimpia nahkoja, melkein enemmän kuin tarvitsin, mutta olin
koonnut niitä samasta syystä kuin puitakin, nimittäin aikani kuluksi,
ja voinpa lisätä, mielenjännityksestä, jota ottelut hylkeitten kanssa
minulle soivat.

En ole kertonut näistä tappeluista, koska olen arvellut niitten ehkä
väsyttävän lukijaa, mutta eräästä tapauksesta, jossa olin vähällä
menettää henkeni, täytynee minun mainita. Hyökkäsin muutaman hyvin
kaunisturkkisen uroshylkeen kimppuun, sillä valitsin aina semmoiset
eläimet, joilla oli kauniimmat nahat. Se loikoi muutamalla paadella
lähellä vettä ja olin ryöminyt kalliolta hylkeen rannan puolelle,
ettei se voisi paeta heittäytymällä mereen, niinkuin se varmaan
olisi tehnyt; mutta tähdätessäni tavallista iskuani sen turpaan,
luiskahtikin jalkani märällä kalliolla, niin etten osunutkaan
eläimeen, vaan lankesin. Eläin, joka oli suurimpia uroksia, tarttui
hampaillaan kiinni paitaani, syöksyi mereen kanssani ja sukelsi
syvälle veteen. Oli onni, että se tarttui paitaani eikä ruumiiseeni
ja myöskin se, että olin hyvä uimari. Se laahasi minua mukanaan,
jolloin päänikin joksikin aikaa joutui paidan sisään, mutta vapautin
itseni siitä vetämällä käteni pois hioista; jätettyäni koko paidan
sille, kohosin melkein tukehtuneena pinnalle. Onneksi ei paidan
hiansuissa ollut nappeja. En olisi voinut vapautuakaan, vaan olisin
auttamattomasti hukkunut, jos niin olisi ollut laita. Mainitsen tästä
erittäinkin sentähden, että koska oli hyvin hankalaa pitää hiansuita
kiinni napeitta, olin aikonut ottaa perämiehen napit, jotka, kuten
lukija muistaa, oli annettu Jacksonin huostaan, toimitettavaksi
perämiehen vaimolle, mutta tarkemmin ajateltuani arvelin voivani ne
kadottaa ja koska ne olivat uskottua tavaraa, ei minulla ollut siihen
oikeutta. Tämä oikea päätös pelasti siis todennäköisesti henkeni.
Kiipesin taasen kalliolle ja näin, kääntyessäni katsomaan, hylkeen
vesirajassa puistelemassa raivoissaan paitaani. Tuo oli onneton
sattuma, koska en ainoastaan menettänyt paitaani, vaan pudotin
myöskin kirveeni sukeltaessani veteen. Jäljelle jäi ainoastaan
veitsi, joka riippui nuorasta kaulassani.

Muutapa minulla ei nyt enää ole puhumista kuin linnuistani, jotka
elivät entiseen tapaansa. Ne kylpivät säännöllisesti, munivat
ajallaan, urokset pyytivät kalaa ja toivat majaan, sanalla sanoen,
ne olivat yhtä tyhmiä ja ikäviä kuin ennenkin. Ne eivät lähteneet
luotani, eivätkä milloinkaan näyttäneetkään halua sellaiseen sen
jälkeen kuin ensimmäiset muuttolinnut palasivat saarelle. Ne olivat
hyödyllisiä, mutta eivät juuri kauniita eivätkä mukavia seuralaisia
sellaiselle, jolla oli niin viisas toveri kuin Nero.

Kun nyt olen muutamilla sanoilla kertonut tarinani edellämainittuun
aikaan asti, on kai minun nyt puhuttava siitä, miten elämäni saarella
taasen muuttui toisenlaiseksi. Olenhan maininnut, että arkussa oli
kiikari, jonka merivesi oli kastellut ja tehnyt kelvottomaksi.
Jackson oli koettanut näyttää minulle, miten sitä käytetään ja
näyttänytkin oikein, mutta koska lasit olivat lian ja kosteuden
himmentämät, en voinut nähdä sillä mitään. Olin irroittanut kaikki
lasit, paitsi niin sanottua objektiivia, ja puhdistanut ne. Vesi
oli tunkeutunut objektiivin molempien lasien väliin ja koska en
osannut sitä aukaista, jäi se niin himmeäksi, etten voinut nähdä
sen läpi mitään. Panin siis kiikarin syrjään kelvottomana. Noin
vuoden kuluttua otin sen jälleen esille ja huomasin kosteuden
lasien välistä kokonaan kadonneen. Voin nähdä hyvin selvästi sen
läpi ja harjoiteltuani vähän aikaa osasin käyttää sitä niin hyvin
kuin joku toinenkin. Käytin sitä kumminkin ani harvoin, koska en
sitä tarvinnut. Näköni oli hyvin tarkka ja laivaa, joka voisi tulla
saarelle, en enää ajatellutkaan. Mutta muutamana iltana, kun oli
oikein paha ilma ja meri myllersi kovasti, olin näkevinäni jotakin
kummallisempaa noin neljän peninkulman päässä merellä. Arvelin ensin
sen olevan jonkun valaan, jotka tähän aikaan vuodesta usein suurina
parvina oleilivat saaren lähistöllä, jolloin oli tapanani katsella
niitten ruiskutuksia ja keikahduksia, jos nyt niin voidaan sanoa, ja
Jackson oli kertonut minulle pitkiä juttuja valaanpyynnistä. Mutta
tämä esine näytti laskeutuvan auringon valossa valkealta, jonka
tähden kävin noutamassa kiikarin; näin silloin sen olevan purjeveneen
tahi hyvin pienen laivan. Se laski myötäistä suoraan saarta kohti.
Seurasin sitä suurella mielenkiinnolla aina pimeään asti ja päässäni
pyöri sinä aikana mitä erilaisimpia ajatuksia. Rupesin sitten
tuumimaan, mitä tekisin. Tiesin kuun nousevan noin tunnin kuluttua
ja koska taivas ei ollut pilvessä, vaikka tuuli olikin kova ja meri
myrskyinen, arvasin pian taasen saavani veneen näkyviini.

Vähän mietittyäni päätin lähteä uimarantaan ja sytyttää suun molemmin
puolin oleville kallioille risukimppuja palamaan, että tulijat
tietäisivät ohjata venettään oikealle maihinnousupaikalle. Odotin
vielä hetkisen ja lähdin sitten rantaan, ottaen mukaani kiikarin ja
vähän kuivia sammalia. Kannoin risukimppuja kallioille ja sytytin ne
palamaan. Toin aina uusia, kun entiset olivat palaneet, ja istuuduin
sitten katsoakseni kiikarilla, voisinko huomata venettä.

Kuun noustua erotin sen noin peninkulman päässä saaresta, kokka
suunnattuna palavista risukimpuista loistavaa valoa kohti. Lisäsin
risuja kummallekin puolelle ja menin hakemaan lisää. Myrsky oli
kiihtynyt, ja vesi roiski kallioille uhaten sammuttaa valkeat, mutta
minä vain lisäsin puita, enkä antanut tulien sammua. Neljännestunnin
kuluttua oli vene tullut noin parin sadan metrin päähän saaresta,
ohjaten paremmin pitkin rantaa kuin suoraan tulia kohti. Ne olivat
kääntyneet vastatuuleen, koska eivät olleet tienneet, miten
pääsisivät maihin, ennenkuin näkivät molemmat tulet, jolloin ne
hoksasivat, minkä vuoksi ne olivat sytytetyt. Heti käänsivät ne
veneen uimalahtea kohti ja syöksyivät eteenpäin kuohuvilla laineilla.
Vapisin niitten puolesta, koska tiesin, että jos vesi silloin kun
ne tulivat kalliokielekkeiden kohdalle, vetäytyisi takaisin, menisi
vene kappaleiksi, vaikka ihmiset pelastuisivatkin. Onneksi niille ei
kumminkaan käynyt sillä tavalla. Ne liukuivat muutaman suuren aallon
harjalla suoraan lahden yli rakentamalleni padolle ja vene tarttui
pohjaan.

-- Eläköön! Hyvin tehty, kuulin jonkun sanovan. Alas purje pojat,
kaikki on hyvin!

Kun purje oli laskettu, näin tulien valaisemassa veneessä useampia
henkilöitä. Olin liian kiihdyksissä sanoakseni jotakin, enkä
tiennytkään, mitä sanoisin. Tunsin vain, etten enää ollut yksinäni,
ja lukija voi kuvitella mielessään iloani ja ihastustani.



19. Haaksirikkoiset.


Korjattuaan purjeen, hyppäsivät miehet veneestä veteen ja kahlasivat
maalle.

-- Kuka sinä olet? sanoi eräs miehistä minulle, ja kuinka monta
ihmistä täällä on?

-- Tällä saarella ei ole ketään muita kuin minä yksinäni, vastasin,
mutta olen iloinen tulostanne.

-- Oletko? Silloin, ystäväni, voinet ehkä sanoa, miten saamme jotakin
syötävää?

-- Kyllä vain, odottakaa vähän, niin tuon aivan tarpeeksi, vastasin.

-- Hyvä, kiiruhda siis, niin olet kiltti. Me olemme tarpeeksi
nälissämme syödäksemme sinut, jos et voi löytää jotakin parempaa.

Olin juuri lähdössä majaan hakemaan muutamia kuivattuja lintuja, kun
joku toinen miehistä huudahti:

-- Kuule, voitko tuoda meille myöskin vettä?

-- Voin kyllä, vaikka paljonkin, vastasin.

-- Hyvä! Kuule Jim, annapas tänne se sankko. Jim antoi sankon ja
ojentaessaan sen minulle sanoi mies:

-- Tuo koko sankollinen, poika!

Kiiruhdin majaan, täytin sankon vedellä, hain muutamia kuivattuja
lintuja ja kiiruhdin kantamuksineni takaisin uimarantaan. Sielläkään
eivät miehet olleet toimettomina. He olivat tehneet risukimpuista
suuren nuotion kallioitten juurelle ja olivat parasta aikaa telttaa
veneen purjeesta pystyttämässä.

-- Tässä on vesi ja muutamia lintuja, sanoin tultuani heidän luokseen.

-- Lintuja! Mitä lintuja ne ovat? kysyi sama mies, joka ennenkin oli
puhutellut minua ja joka näytti olevan noitten muiden päällikkö. Hän
otti yhden käteensä, tarkasteli sitä tulen valossa ja sanoi: Huonoa
ruokaa, pelkään minä.

-- Mitä, perämies, luulitteko pääsevänne oikeaan kunnon ravintolaan
maihin tultuanne, vai kuinka? sanoi eräs miehistä.

-- Hölmö, olisin kai siinä tapauksessa ensimmäiseksi tilannut grogin,
vastasi hän. Luulenpa, että saan huudella kauan ennenkuin tapaan
jonkun, joka tarjoaisi semmoisen täällä.

Koska muistin Jackson'in sanoneen rommia grogiksi, huomautin:

-- Grogia kyllä on paljonkin, jos sitä haluatte.

-- Onko poikaseni ja missä?

-- Tuossa tynnyrissä, joka on vedessä tuolla veneenne tuolla
puolella, vastasin. Voin heti tuoda teille vähän.

-- Mitä, tuossako tynnyrissä? Rommia kellumassa suolavedessä, sehän
on hullua. Tulkaa tänne kaikki miehet, sillä puhut kai totta, poika!
Ei mitään leikkiä, toivon minä, tahi muuten tulet sitä katumaan.

-- En minä valehtele, tuossa se on.

Kaikkien muitten, paitsi yhden, seuraamana kahlasi mies rommiastialle.

-- Varokaa, tulpat voivat irtaantua.

-- Minä näen, ei ole mitään Vaaraa, ystäväni. Ottakaa nyt kaikki
kiinni yht'aikaa! Näin sanottuaan tarttuivat kaikki astiaan, nostivat
sen ylös vedestä ja kantoivat maalle.

-- Annapas Jim sieltä veneestä se pieni juoma-astia, sanoi mies, niin
pian tässä nähdään, onko se oikeata lajia.

Hän irroitti tulpat, juoksutti väkiviinaa vähän astiaan ja
maisteltuaan sitä vannoi sen olevan erinomaista. Astia kiersi sitten
miehestä mieheen ja kaikki joivat vähäsen.

-- Meitä seurasi onni tänä yönä. Me putosimme, niinkuin sanotaan,
jaloillemme, sanoi ensimmäinen mies. -- Kuule Jim, pane ne kuivatut
kanat kattilaan kiehumaan ja kuori perunoita sekaan, niin saamme
hyvän aterian. Kun meillä sitten vielä on tämä astia seuranamme, niin
takaanpa, että voimme hyvin.

-- Kuulepas toveri, sanoi hän ja kääntyi minuun, sinä olet kunnon
poika. Kuka on jättänyt sinut tänne saarelle tekemään meille kaikki
valmiiksi?

-- Olen syntynyt täällä, vastasin.

-- Syntynyt täällä! Hyvä, saamme kuulla siitä huomenna. Nyt täytyy
meidän korvata menetetty aikamme, sillä emme ole saaneet syötävää
emmekä juotavaa sitten keskiviikkoaamun. -- No joutuin, pojat!
Pystytä teltta, Jim, tyhjennä vesi kattilaan ja lähetä alkuasukas
hakemaan uutta rommia.

Sankko työnnettiin minulle ja palasin pian takaisin tuoden sen täynnä
rommia. Kun näin, ettei miehillä ollut minkäänlaista kasaria, kävin
hakemassa sellaisen.

-- Sinä olet todellakin kelpo poika, sanoi perämies; missä sinä asut?
Onko sinulla jonkunlaista majaa tai luolaa, jossa oleskelet?

-- Kyllä, vastasin. Minulla on maja, mutta se ei ole tarpeeksi suuri
meille kaikille.

-- Ei, ei, emme me aiokaan lähteä sinne, sillä meillä on kyllä
tarpeeksi hyvä siellä, missä olemme, rommitynnyrin vieressä, mutta
näetkös, poikani, meillä on mukanamme täällä myöskin eräs nainen.

-- Nainenko, huudahdin! En ole milloinkaan nähnyt ketään naista.
Missä hän on?

-- Hän istuu tuolla nuotion vieressä. Pyörähdin katsomaan ja näinkin
erään joukosta vilttiin käärittynä ja päässään suuri olkihattu, joka
kokonaan peitti kasvot. Nainen oli kuin mikähän tyllerö ja istui
liikkumatonna tulen ääressä. -- Sanoessani, etten milloinkaan ollut
nähnyt naista, purskahti mies nauramaan.

-- Mutta sanoithan, poika, syntyneesi tällä saarella, vastasi
perämies vihdoin. Eikö sinulla sitten olekaan äitiä?

-- En voi muistaa äitiäni, sillä hän kuoli ollessani vielä hyvin
pieni ja siksi sanoinkin, etten ennen milloinkaan ollut nähnyt ketään
naista.

-- Hyvä, se on selvää, mutta katso ystäväni, tämä ei ainoastaan ole
nainen, vaan vieläpä erilajinen nainen, ja ei käy päinsä, että hän
jäisi tänne joukkoomme illallisen jälkeen. Miehet taitavat nimittäin
syötyään ruveta vähän ryyppäämään ja voisi tapahtua, että ne
käyttäytyisivät sopimattomasti. Sentähden kysyinkin sinulta majasta,
että voisit viedä hänet sinne nukkumaan. Voitko tehdä sen?

-- Kyllä, saatan hänet sinne, jos hän tahtoo seurata.

-- No se on hyvä, hänellä on siellä kaikissa tapauksissa mukavampi
kuin täällä. Mutta kuule, poika, missä sinun housusi ovat?

-- Minulla ei ole milloinkaan sellaisia ollutkaan.

-- No, jos sinulla sattuisi sellaiset olemaan, niin vedä ne jalkaasi,
sillä olet jo kylliksi vanha niitä kantamaan.

Jäin heidän luokseen siksi aikaa, kun ateriaa valmistettiin, ja tein
kaikenlaisia kysymyksiä, jotka heitä kovasti naurattivat. Suuri,
rautainen, kolmella matalalla jalalla seisova kattila oli minusta
hyvin kummallinen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista,
enkä myöskään mitään keitettävän. Kysyin, mikä se oli ja mistä se
oli tehty. Perunat kummastuttivat minua myöskin, koska en ennen
milloinkaan ollut nähnyt syötäviä juuriksia.

-- Mutta missä olet sitten ollut koko elämäsi? kysyi muudan miehistä.

-- Tällä saarella, vastasin hyvin yksinkertaisesti. Kahlasin veteen
tarkastamaan venettä, mutta koska en tulenvalossa nähnyt paljon
mitään, olin pakotettu siirtämään tarkastukseni huomiseen. Ennen
illallisen valmistumista ja syömistä sain kumminkin tietää seuraavat
asiat:

He olivat toinen puoli väestöä muutamasta valaanpyytäjästä, joka oli
törmännyt karille noin seitsemänkymmenen peninkulman päässä saaresta.
Heidän oli täytynyt heti jättää laiva, joka muutamien minuuttien
kuluttua kaatui. Laivasta olivat he lähteneet kahdella veneellä,
mutta eivät tietäneet, mihin toinen vene oli joutunut, se kun oli
yöllä kadonnut heidän näkyvistään. Kapteeni ja kuusi miestä olivat
olleet siinä veneessä, perämies kuuden muun miehen kanssa, paitsi
rouvashenkilöä, siinä, joka äsken oli tullut maihin.

-- Mikä on rouvashenkilö? kysyin.

-- Tarkoitan naista, joka istuu tuolla. Muutamat Sandwichsaarten
alkuasukkaat tappoivat hänen miehensä ja nainen oli kotimatkalla
Englantiin. Meillä oli toverina eräs toinen valaanpyytäjä, jonka
piti ottaa öljylastimme ja purjehtia Englantiin viemään sekä sitä
että omaa lastiansa, ja sen mukana olisi lähetyssaarnaajan vaimokin
päässyt kotiinsa.

-- Mikä on lähetyssaarnaaja?

-- En tiedä sitä niin tarkoin, mutta jonkunlainen pappi se vain on,
jonka tehtävänä on pakanoiden opettaminen.

Ateria oli nyt valmis ja kattilasta leviävä haju oli herkullisempi
kuin mikään ennen tuntemani. Kattila nostettiin tulelta, sisällys
kaadettiin erääseen ruoka-astiaan ja annettuaan pienemmällä astialla
annoksen tulen ääressä istuvalle vilttiin kääriytyneelle naisellekin,
kerääntyivät he kaikki suuren astian ympärille ja alkoivat syödä.

-- Tule, poika, syömään kanssamme, sanoi perämies. Sinä kai et ole
vielä syönyt ja hankittuasi meille tällaisen aterian olisi väärin,
jos et saisi ottaa siihen osaa.

En juuri viivytellyt totellessani hänen käskyään, ja täytyy
tunnustaa, etten ennen milloinkaan elämässäni ollut nauttinut mistään
ateriasta niin paljoa.

-- Kuulepas, poika, onko sinulla suurikin varasto näitä kuivattuja
lintuja? kysyi perämies.

-- Kyllä minulla on paljon, mutta ei tarpeeksi pitkäksi aikaa näin
suurelle joukolle.

-- Hyvä, mutta kai niitä voidaan saada enemmän, vai mitä?

-- Ei ennenkuin linnut palaavat ja se ei tapahdu ennenkuin viiden
täysikuun perästä.

-- Viiden täysikuun! Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan, että viisi täyttä kuukautta täytyy kulua, yksi toisensa
perään.

-- Ahaa, ymmärrän! No sitten emme voikaan jäädä saarelle.

-- Emme, vastasin, meidän täytyy kaikkien lähteä täältä, muuten
näännymme nälkään. Olen iloinen tulostanne ja kuta pikemmin lähdemme,
niin sitä parempi. Voitteko ottaa Neronkin mukaan?

-- Kuka on Nero?

-- Nero on hylkeeni; se on hyvin kesy.

-- Saammepahan sitten nähdä. Mutta kaikissa tapauksissa, sanoi hän
toisille miehille, on meidän mitä pikimmin päätettävä jotakin, sillä
kuolemme nälkään, jos jäämme tänne joksikin aikaa.

He näkyivät lähteneen valaanpyytäjästä semmoisella kiireellä,
etteivät olleet ehtineet ottaa mukaansa veneeseen muuta kuin
pari vesitynnyriä, neljä tyhjää astiaa ottaakseen suolavettä
pohjapainoksi, rautakattilan ja suuren säkillisen perunoita.

Heti syötyään hakivat he tynnyristä rommia ja perämies sanoi minulle:

-- Menen nyt puhumaan naiselle ja saat sitten viedä hänet mukanasi
majaan nukkumaan.

Koko tänä aikana ei nainen, joksi perämies häntä sanoi, ollut puhunut
sanaakaan. Hän oli ottanut ruoan ja syönyt sen, vaieten istuessaan
tulen ääressä peitteeseensä kääriytyneenä. Perämiehen häntä
puhutellessa nousi hän seisomaan, ja huomasin silloin hänen olevan
paljon pitemmän kuin olin luullut, mutta hänen suuri hattunsa peitti
vielä kasvot kokonaan.

-- Kas niin, poikaseni, sanoi perämies, näytä nyt rouvalle, missä hän
saa nukkua, ja tule sitten takaisin luoksemme, jos haluat.

-- Tahdotteko seurata minua? kysyin naiselta ja läksin matkaan.

Nainen tuli jäljessäni polkua ylös. Tullessamme majan edessä olevalle
kentälle muistin Neron, jonka olin käskenyt pysyä majassa paluuseeni
asti.

-- Ette suinkaan pelänne hyljettä? sanoin. Se onkin hyvin säyseä. --
Nero, tule tänne!

Nero tuli ja minun täytyi hyväillä sitä, sillä nähdessään vieraan
alkoi se vähän murista.

-- Onko sinulla kynttilää? kysyi toverini hyvin lempeällä ja
kirkkaalla äänellä.

-- Ei, mutta voinhan tuoda vähän taulaa ja sytyttää jonkun risukimpun
palamaan, voidaksenne nähdä.

-- Teepäs se, niin olet kiltti, vastasi hän.

Hänen äänensä kuulosti minusta suloiselta. Sain risut pian syttymään
ja hän voi nyt nähdä Neron, joka oli jo tyyntynyt, ja majan sisustan.

Hän tarkasti sekä sen että vuoteet ja kysyi:

-- Missä sinä nukut? Näytin hänelle vuoteeni.

-- Ja tämä, sanoin viitaten toiseen, oli Jackson'in ja siinä
voitte nukkua. Nero makaa luonani. Täällä on paljon hylkeennahkoja
peitteeksi, jos teillä on kylmä. Ovatko vaatteenne märät?

-- Ei, ne ovat jo kuivaneet, vastasi hän. Jos annat minulle muutamia
hylkeennahkoja, panen nukkumaan, sillä olen hyvin väsynyt.

Levitin Jackson'in vuoteelle viisi kuusi nahkaa ja menin sitten ulos,
lisätäkseni risuja nuotioon, saadaksemme enemmän valoa.

-- Tarvitsetteko jotakin muuta? kysyin.

-- En, en mitään, kiitos. Panetko sinäkin nyt nukkumaan?

-- Aioin mennä taasen tuonne miesten luokse, mutta kun tarkemmin
ajattelen, niin en tahdo jättää teitä yksinänne tänne Neron kanssa;
se voisi pian purra teitä. Pelkäättekö sitä?

-- En, en juuri pelkääkään, mutta en silti tahtoisi tulla purruksi.
En ole, niinkuin sinä, tottunut nukkumaan sellaisten eläimien kanssa.

-- No, silloin sanon teille, mitä teemme. Otan mukaani tuonne ulos
muutamia nahkoja ja nukun siellä. Nero ei lähde luotani ja silloin
teidän ei tarvitse pelätä. Tulee pian kaunis ilma ja tuulikin näkyy
tyyntyvän. Päiväkin sitäpaitse valkenee jo noin kolmen tahi neljän
tunnin kuluttua.

-- Niinkuin tahdot, vastasi hän.

Otin siis muutamia nahkoja mukaani kentälle, levitin ne, ja
pannessani nukkumaan toivotin naiselle hyvää yötä. Nero ryömi heti
viereeni ja muutamien minuuttien kuluttua nukuimme molemmat.



20. Lähetyssaarnaajan leski.


Nero, joka heräsi varhain, herätti minut päivänkoitteessa. Muuten
olisin kai nukkunutkin kauan, sillä edellisen yön vaivat ja mielen
jännitys olivat väsyttäneet minut. Heti noustuani katsoin majaan ja
näin naisen nukkuvan hyvin sikeästi. Hän oli riisunut vaatteensa,
ottanut hatun pois päästään ja hänen musta tukkansa valui olkapäille.
Nähtyäni ennen ainoastaan Jackson'in suurine partoineen olin ensin
miesten maihinnoustessa kummastellut niiden pieniä partoja, mutta
nähdessäni nyt naisen sileän ihon, joka näytti nyt erittäin vaalealta
ja kalpealta, oli ihmettelyni suurempi. Huomasin myöskin, että hänen
piirteensä olivat paljon hienommat kuin miesten; hänen hampaansa
olivat myöskin hyvin valkeat, jotavastoin Jackson'in olivat mustat ja
huonot. Halusin nähdä hänen silmänsä, mutta ne olivat ummessa. Muuta
erotusta en voinut huomata, koska hän oli vetänyt peiton leukaansa
asti.

-- Tämmöinen on siis nainen, sanoin itsekseni, niin, kyllä hän on
hyvin sen kaltainen, jonka näin joskus unissani. Katselin häntä vielä
vähän aikaa, mutta vetäydyin sitten kiireesti takaisin, koska Nero
tuli perässäni majaan ja pelkäsin sen herättävän naisen.

Pysähdyin majan edustalle ja ajattelin, mitä tekisin. Aioin sytyttää
valkean ja mennä pyytämään kaloja, paistaakseni niitä hiilillä
aamiaiseksi, ja huusin Neron mukaani. Lahdelle tultuani näin
kaikkien merimiesten nukkuvan teltassa, jonka ne olivat pystyttäneet
veneen purjeesta. Ne näyttivät olevan samanlaisessa tilassa kuin
Jackson'kin oli yön juopoteltuaan, ja otaksuin sentähden, että ne
olivat päissään, enkä kai siinä suuresti erehtynytkään. Nero sukelsi
veteen ja pyydysti kalan, niinkuin olin käskenyt, jonka jälkeen
menin tarkastamaan venettä. Siinä meni minulla puoli tuntia ja olin
pahoillani, ettei kukaan miehistä ollut hereillään, että olisin
voinut kysyä, mitä halusin. Tarkastin myös kattilan, purjeet ja
vesitynnyrit. Ne olivat pieniä, noin kahdeksantoista-litran vetoisia
tynnyreitä hyvin sopivia veneisiin. Viivyin siellä noin tunnin ja
palasin sitten takaisin majaan, kantaen risukimppua olallani ja kalaa
suussaan pitävä Nero perässäni. Tullessamme majaan oli nainen ovella
meitä vastassa. Nyt ei hänellä ollut peitettä ympärillään, sillä oli
hyvin lämmin, kirkas ja kaunis aamu.

-- Nero tuo teille aamiaista, sanoin, sentähden täytyy teidän pitää
siitä.

-- Sen olen kyllä tekevä, jos vain vastaisuudessa olemme toistemme
seurassa, vastasi hän.

-- Tarvitsetteko jotakin?

-- Kyllä, voit tuoda minulle vähän vettä. Täytin ruoka-astian purosta
ja vein sen hänelle.

Perkkasin sitten kalat ja annoin suolet linnuille, jotka kokoontuivat
ympärilleni.

Nainen pesi kasvonsa ja kätensä, palmikoi hiuksensa ja istuutui
sitten kalliolle. Sillä aikaa olin sytyttänyt risukimpun palamaan,
perkannut kalan ja odotin vain risujen hiiltymistä, voidakseni
paistaa sen. Koska minulla ei sillä aikaa ollut mitään tekemistä,
kävin hakemassa raamattuni.

-- Lukisinko teille? kysyin.

-- Kyllä, vastasi hän, katsoen vähän kummastellen minuun.

Luin hänelle kertomuksen Joosepista ja hänen veljistään, koska se oli
mielikertomukseni.

-- Kuka on opettanut sinut lukemaan? kysyi hän lopetettuani ja
pannessani kalaa paistumaan.

-- Jackson, vastasin.

-- Hän kai oli hyvä ihminen? Pudistin päätäni.

-- Ei, ei kovinkaan hyvä, sanoin vihdoin. Jos tietäisitte kaikki
hänestä, tuomitsisitte häntä, mutta hän opetti kuitenkin minut
lukemaan.

-- Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.

-- Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet
ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan
yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.

Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa
hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle.
Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan
välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska
meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen
asti.

Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen
ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. -- Noin tunnin kuluttua
olimme jo hyvin hyviä ystäviä.

Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet.
Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt
miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt,
sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista
syntyperää. -- Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin
sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän
oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli
saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.

Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen
hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja
säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli
hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin
sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan
kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei
nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen.
Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin
kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen
ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten
milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. -- Aamiaisen jälkeen ehdotin
hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan,
olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.

-- Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa
on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.

Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän
tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin
veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen
alta.

-- Herätänkö miehet? kysyin.

-- Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee
mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän
perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti
kääröstä esille pari semmoista. -- Täytin ne perunoilla ja hän otti
niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.

-- Onko tuossa kaikki kuivatut linnut, jotka sinulla on varastossa?
kysyi hän katsoessaan pinoa majassa.

-- On, vastasin, mutta mitä teemme perunoilla?

-- Voimme paistaa ne, jos tahdomme, sanoi hän, mutta nyt on parempi,
että tuot ne tänne sisään. -- Oletko istuttanut kaikki nämä kukat ja
köynnökset, jotka kasvavat majan ympärillä?

-- Kyllä, vastasin. Ollessani yksinäni ja koska minulla ei ollut
mitään tekemistä, ajattelin, että laitan tähän kasvitarhan.

-- Ne ovat hyvin kauniita. -- Nyt tultuamme takaisin, voit jälleen
mennä miesten luokse, jos tahdot ja sanoa niille, kun ne heräävät,
että haluan pienimmän purjeen, tehdäkseni siitä varjostimen. Sano se
perämiehelle, hän on kaikista siivoin.

-- Kyllä, vastasin. Onko mitään muuta?

-- On, tuo sieltä enemmän perunoita. Ne antavat niitä kyllä, jos vaan
sanot, että minä olen tahtonut.

-- Otanko Neron matkaani?

-- Ota, en huoli siitä seurakseni, sillä pelkään sitä vähän.

Huusin Neroa, joka tuli jäljessäni, ja menin rantaan. Siellä olivat
miehet heränneet ja olivat ahkerassa työssä. Muutamat sytyttivät
valkeaa, toiset kuorivat perunoita toisten pyytäessä kaloja lahdesta.

-- Ahaa, täällä hän on. Kuule poika, mitä olet hankkinut meille
aamiaiseksi? Olemme koettaneet pyydystää kaloja, mutta ne ovat
liukkaita kuin ankeriaat.

-- Nero voi pian pyydystää, mitä tarvitsette, vastasin. Tänne Nero!

Nero hyppäsi mereen ja palasi pian kala suussaan, jonka jälkeen
lähetin sen hakemaan toista.

-- Kiitos, poikaseni, sanoi perämies, kyllä riittää jo aamiaiseksi.
Hylkeesi on sukkela ja hyvin harjoitettu.

Toisten valmistaessa aamiaista meni yksi miehistä Neron luo,
luullakseni hyväilemään sitä, mutta Nero suuttui ja näyttäen teräviä
hampaitaan koetti purra miestä useita kertoja. Mieskin suuttui ja
heitti hyljettä kivellä. Hän tähtäsi eläimen turpaan ja oli vähällä
osata. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän varmaan tappanut eläimen.
Tulin hyvin levottomaksi ja sanoin miehelle, ettei hän saa enää
nakata hyljettä kivellä. Hän vaan otti toisen kiven ja oli juuri
heittämäisillään, kun tartuin vasemmalla kädelläni häntä niskasta
kiinni ja vetäen oikealla ameriikkalaisen puukkoni uhkasin pistää
häntä sillä, jos hän ei antaisi eläimen olla rauhassa. Mies astui
askeleen taaksepäin, mutta kompastui selälleen. Kuullessaan rähinän,
tulivat perämies ja pari muuta luoksemme. Minulla oli vielä veitsi
kohotettuna, kun perämies sanoi:

-- No poikaseni, pois veitsi, se ei ole luvallista, eikä
englantilaista! Pistä se tuppeen; lupaan sinulle, ettei kukaan koske
eläimeen. Bob, hölmö, minkätähden et voinut antaa eläimen olla
rauhassa? Unohdat, että olemme täällä metsäläisten joukossa.

Silloin purskahtivat toiset miehet nauramaan.

-- Niin, huomautti eräs, voin vannoa tullessani takaisin, että
alkuasukkaat tällä saarella ovat villejä, jotka syövät raakaa lihaa,
pitävät hylkeitä leikkitovereinaan ja ovat melkein alastomia.

Tämä nauratti niitä vielä enemmän ja mieskin, joka oli hyökännyt
Neron kimppuun, yhtyi päästyään jaloilleen samaan nauruun, niin että
kaikilla oli hyvin hauskaa. Miehet rupesivat syömään ja minä aloin
tarkastaa venettä tehden useita kysymyksiä, jotka heistä olivat hyvin
hullunkurisia.

Heidän syötyään, käskin Neron vielä pyydystää yhden kalan ja lähetin
sen majaan, koska pelkäsin miehen tekevän sille jotakin pahaa.
Kerroin sitten perämiehelle, että nainen oli tahtonut perunoita.

-- Ota, sanoi hän, mutta eihän sinulla ole mitään, millä niitä
kantaisit. Kas tässä, täytä tämä sankko niillä, niin seuraan sinua
sitten majaan.

-- Nainen käski myöskin pyytää pientä purjetta, jonka voisi ripustaa
verhoksi.

-- Hyvä, hän saakoon veneen mesaanin, sitä emme tarvitse. Minä kannan
sen sinne.

Perämies heitti purjeen mastoineen olalleen ja seurasi minua majaan.
Tullessamme näimme lähetyssaarnaajan vaimon istuvan kentällä ja Neron
makaamassa jonkun matkan päässä kala vierellään. Perämies otti hatun
päästään ja tervehti uutta toveriani, sanoen toivovansa, että hän oli
nukkunut hyvin.

-- Kyllä, vastasi hän, niin hyvin kuin voin toivoakin. Mutta tuon
kiltin pojan täytyi nukkua ulkona ja ettei sen tarvitseisi uudistua,
pyysin purjetta verhoksi. -- No John Gough, mitä aiotte tehdä? kysyi
hän sitten.

-- Tulin tänne katsomaan, kuinka paljon ruokavaroja pojalla on. Hänen
ilmoituksensa mukaan ei niitä ole pitemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi,
ja viipyneekin jonkun verran aikaa, ennenkuin pääsemme seutuihin,
missä todennäköisesti voimme tavata jonkun laivan. Tänne emme voi
jäädä syömään ruokavaroja ja menettämään aikaa, ja sentähden on sitä
parempi kuta pikemmin lähdemme.

-- Jos otatte kaiken muonan, niin täytyy teidän tietysti ottaa
poikakin mukaanne, sanoi rouva.

-- Tietysti otamme.

-- Arkkuni ja hylkeenikö myös? kysyin.

-- Arkkusi tietysti, mutta hylettä, sitä en voi luvata. Se näkee
veneessä vain nälkää, mutta jos päästät sen vapaaksi, tulee se kyllä
toimeen.

-- Mitä sanotte, on totta, vastasi nainen. Pelkään poikani, että
sinun täytyy erota ystävästäsi. Se on parempi teille molemmille.

En vastannut mitään, sillä sydäntäni kirveli ajatellessani eroa
Nerosta, mutta olin kumminkin siksi viisas, että huomasin heillä
olevan oikein.

Perämies meni senjälkeen majaan ja tarkasti kuivatut linnut, jotka
olin koonnut. Tehtyänsä laskelman, sanoi hän niitten riittävän
kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei kauemmaksi.

-- Ja milloin aiotte lähteä saaresta? kysyi nainen.

-- Ylihuomenna, jos vaan saan miehet suostumaan.

Mutta tiedättehän heitä olevan vaikean käsitellä; he ovat niin
ajattelemattomia, varsinkin nyt, kun näin sattumalta saivat
väkijuomia.

-- Sen myönnän, vastasi rouva, mutta kun he luultavasti muussa
tapauksessa ottaisivat rommin mukaansa veneeseen, niin taitaa olla
parempi, että he viipyvät täällä siksi, kunnes se on loppunut.

-- Menen puhumaan heille nyt, kun he ovat selviä, vastasi perämies,
ja illalla saatte tiedon päätöksestä tahi ehkä kernaimmin
huomen-aamulla.

Perämies hyvästeli rouvaa nostaen hattuaan ja lähti.



21. Uusia tietoja.


Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun
syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat,
ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän
olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat
heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka
oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei
ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa
kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme
paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi
kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui.
Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin
valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän
hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät
sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta
käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin
ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen
laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen
vaatetuksessani ja sanoi:

-- No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä
sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.

Vastattuani hänelle, sanoin:

-- Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä
niillä tehdään?

-- Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä
saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on
kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?

-- Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja
osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja
sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?

-- Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka
itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa
kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme
tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.

-- Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi
hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran
lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä
sain muutamia illallisekseni eilen.

-- Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä
maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt
esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua
joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään,
jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain
surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä
perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka
iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin,
kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää
ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja
tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.

-- Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette
hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä.
Kuinka minun pitää menetellä?

-- Niillä on kihveli veneessä, sanoi hän, sillä näin heidän viskaavan
vettä sillä. Mene ja tuo se tänne, niin seuraan sinua sitten rotkoon
ja näytän.

Menin rantaan ja perämies antoi minulle kihvelin, jonka kannoin
majalle. -- Rouva oli halkomassa perunoita palasiksi ja näytti
minulle, miten se tehdään, nimittäin jättämällä itu jokaiseen
palaseen, ja selitti minulle syyn siihen. Pian olin minäkin täydessä
työssä ja kohta olikin sankko täynnä perunankappaleita, valmiina
istutettaviksi.

Kiipesimme sitten rotkoon, missä hän näytti minulle, miten kihveliä
käytettiin, ja minä kaivoin reiät. Ennen päivällistä olimme
istuttaneet kaikki, mitä olimme halkoneet, mutta olihan meillä vielä
jäljellä nuo kaksi nenäliinallista, jotka olimme ensin ottaneet.
Palasimme majaan ja minä rupesin, perkkaamaan kaloja päivälliseksi.
Kun olin saanut ne paistumaan halusi hän saada varjostimen
pystytetyksi makuusijansa eteen.

-- Mene hakemaan perämieheltä vasara ja pari kolme naulaa. Tiedän,
että heillä on niitä veneessä.

-- Voin samalla viedä heille muutamia lintuja päivälliseksi, sanoin
-- he kai kyllä tarvitsevat.

-- No, tee niin, mutta tule takaisin sitten niin pian kuin voit.

Perämies antoi minulle vasaran, jollaista kalua en, milloinkaan ennen
ollut nähnyt, sekä viisi kuusi naulaa. Palasin sitten majaan ja
naulasin purjeen varjostimeksi.

-- Nyt tulevana yönä voit nukkua vuoteessasi, sanoi rouva.

En vastannut, mutta en käsittänyt, miksi en olisi voinut nukkua
sisällä viime yönäkin, sillä olinhan vain mennyt ulos siksi, ettei
Nero häntä peloittaisi.

Syötyämme päivällisen, sanoi hän.

-- Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa
kuivattuja lintuja?

-- Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja,
mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin
pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea.
Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne
molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.

-- No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain
istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja
joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.

-- Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette
voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen
nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä
Englantiin hakeakseni sieltä jonkun -- mutta tehän ette tiedä sitä,
mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. -- Olen niin väsynyt
tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka
kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi
puhua. -- Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.

-- Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa
ilman?

-- En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni
eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on
ollut; muita en ainakaan muista.

-- Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika
raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä,
paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun,
että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit
Englantiin?

-- Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina
onnellinen.

Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.

-- Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa
vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet
viettänyt tällä autiolla saarella.

-- Jackson sanoi toista, vastasin. Hän suri aina, että hänen täytyi
olla tällä saarella, eikä voinut päästä takaisin Englantiin. Hän
kertoi minulle paljon Englannista, mitä siellä tehdään ja miten
kaunis maa se on, niin että olen vakuutettu siitä, että pitäisin
enemmän siellä, kuin täällä olostani, vaikkapa minulla olisi täällä
joku toverikin.

-- Hyvä, olemme Jumalan kädessä ja sinun täytyy luottaa häneen. Hän
ohjaa elämääsi parhaiten, niinkuin tiedät raamatussa opetettavan.

-- En, sitä en ole tiennyt, vastasin. Jumalahan elää tuolla kaukana
tähtien tuolla puolella.

Perämies John Gough tuli nyt luoksemme, keskeyttäen puhelumme. Hän
kertoi rouvalle, että miehet olivat suostuneet lähtemään saaresta
huomenna tahi ylihuomenna, jos vain ilma pysyisi kauniina. He olivat
tarkastaneet veneen ja huomanneet sen olevan pienen korjauksen
tarpeessa, mutta huomenna olisi kaikki kunnossa.

-- Toivon, etteivät he pane veneeseen liikaa painoa, sanoi rouva.

-- Pelkäänpä melkein, että he tekevät sen, mutta koetan kaikkeni
estääkseni sen. Oli onnetonta, että löydettiin tuo rommitynnyri;
olisi ollut parempi ilman. He eivät tahdo sitä jättää ja sentähden
täytyy meidän ottaa veneestä pois kaikki, mitä emme luule välttämättä
tarvitsevamme, sillä meitähän tulee kaikkiaan yhdeksän henkeä ja
siinä on painoa tynnyrin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

-- Tehän lupasitte, muistattehan, ottaa myös arkkuni mukaan, sanoin.

-- Kyllä ja jos se vain suinkin on mahdollista, niin otammekin. Mutta
muistakaa, että en ehkä voikaan pitää lupaustani, sillä saatuaan
väkijuomia eivät miehet tottele minua niinkuin ennen. Olisi ehkä
parempi, että sitoisitte parhaimmat vaatteenne kääryyn siltä varalta,
että he kieltäytyisivät ottamasta mukaansa arkkua. Totta puhuen,
jos he eivät sitä tee, niin ansaitsevat he tuskin moitetta, sillä
veneeseen ei jää enää paljon tilaa, sittenkuin muona varastokin on
siihen sijoitettu.

-- Se on aivan totta, sanoi rouva. On parempi, että jätämme arkun
tänne, sillä en luule sen mahtuvan veneeseen. Älä ajattele enää
arkkua, poikaseni, se ei ole suuriarvoinen.

-- He kun ottavat rommini ja kaikki lintuni, niin pitäisi kai heidän
myös ottaa minut arkkuineni?

-- Ei, jos se viepi paljon tilaa, vastasi rouva. Et saa sellaista
tahtoakaan. Yhden henkilön toivomuksen täytyy väistyä niin monen
tieltä.

-- Mutta hehän olisivat kuolleet nälkään, jos ei minua olisi ollut,
vastasin jurosti.

-- Se on kyllä totta, poikaseni, vastasi perämies, mutta vielä saat
oppia tietämään, että valta on oikeutta ja muista, että aamullisella
teollasi et päässyt miesten suosioon.

-- Mitä silloin tapahtui? kysyi rouva.

-- Eipähän muuta kuin että hän oli vähällä puukottaa erästä
miehistäni, siinä kaikki, vastasi perämies. Englantilaiset merimiehet
eivät pidä veitsistä.

Nostaen hattuaan lähti hän taasen rantaan, käskien minun ottamaan
jonkun astian mukaani, noutaakseni osamme illallisesta. Tein niin ja
palattuani kysyi rouva Reichardt minulta, miksi olin aikonut lyödä
merimiestä puukolla? Kerroin hänelle koko tapahtuman. Hän sanoi minun
tehneen väärin ja kysyi, enkö muistanut raamatun kehoitusta palkita
paha hyvällä.

-- Kyllä, mutta eikö se tarkoita vääryyksiä meitä itseämme kohtaan?
Annoin anteeksi Jacksonille, mutta tässähän vain estin merimiehen
tekemästä pahaa toiselle.

-- Toiselle! Puhut Nerosta, ikäänkuin se olisi järkevä olento, jonka
henki on yhtä arvokas kuin ihmisenkin. En tahdo kyllä väittää, että
mies teki oikein, ja olihan luonnollista, että suutuit nähdessäsi
tehtävän pahaa eläimelle, josta niin paljon pidät, mutta onhan toki
suuri ero ihmisen ja eläimen hengen välillä. Eläin kuolee ja loppuu
siihen, mutta ihmisellä on kuolematon sielu, joka ei milloinkaan
kuole, eikä mikään muu kuin itsepuolustus oikeuta ihmistä tappamaan.
Eikö raamatussa sanota: "Elä tapa!"?

Sitten keskusteli hän asiasta kauan kanssani ja sai minut
ymmärtämään, miten väärässä olin ollut, jonka myönsinkin.



22. Hylätyt.


Päätin nyt kertoa hänelle vyöstä, johon timantit olivat kätketyt,
joten olin pakotettu ensin lyhyesti puhumaan siitä, mitä Jackson oli
sanonut. Hän kuunteli. Kerrottuani kaikki, sanoin:

-- Mitä nyt teen, kun he eivät sano voivansa ottaa arkkua mukaansa,
vyötänkö vyön ympärilleni, vai panenko sen kääryyn? Eli tahdotteko te
kantaa sitä edestäni, niinkuin äitinikin tekisi, jos hän eläisi?

Hän ei vastannut vähään aikaan, mutta sanoi vihdoin paremmin
itsekseen kuin minulle:

Kuinka tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Jumala!

En silloin ymmärtänyt -- olen jälkeenpäin ajatellut ja hän on
minulle itsekin sanonut, kuinka suuri hänen kummastuksensa oli,
tullessaan tuossa säädyttömässä, pienessä metsäläisessä, joka
eli yksinään asumattomalla saarella, tuntemaan hyvästä perheestä
polveutua van pojan, vaikka tämä ei siitä tiennyt, ja jolla oli
hallussaan suuri omaisuus, joka joskus maailmassa vielä; oli kuuluva
hänelle. Oli varmaa, että hänen mielenkiintonsa minuun lisääntyi vain
tunti tunnilta sitä myöten kuin kertomukseni edistyi.

-- Hyvä, vastasi hän, jos tahdot luottaa minuun niin otan kyllä vyösi
huostaani. Valitkaamme huomenna arkusta kaikki semmoinen, jonka
tahdot ottaa mukaan, ja järjestäkäämme sitten kaikki niinkuin haluat.

Keskustelimme vielä noin tunnin, jonka jälkeen hän meni majaan;
poistuttuaan varjostimen taakse sanoi hän, ettei hän välittänyt
Nerosta, joten voin mennä nukkumaan milloin halusin. Kun en
halunnut lähteä miestenkään luokse, tottelin häntä ja panin
nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan, sillä miehet
melusivat hirveästi juopotellessaan. Eroaminenkin Nerosta painoi
kovasti mieltäni, vaikka rouva Reichardt oli saanut minut melkein
vakuutetuksi siitä, että eläin pois lähdettyäni alkaisi jälleen elää
luonnollista elämäänsä, eikä ikävöisi minua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin Neron kanssa pyydystämään
tarvitsemiamme kaloja. Jätin muutamia kalliolle aamiaiseksi
merimiehille, jotka makasivat kaikki sikeässä unessa, ja palasin
sitten majaan valmistamaan omaa ruokaamme. Rouva Reichardt tuli
pian luokseni ja kun olimme syöneet aamiaisen, ehdotti hän, että
istuttaisimme loputkin perunoistamme ennen kuin alkaisimme ottaa
tavaroita arkusta. Kun kaikki perunat oli paloiteltu, kiipesimme
rotkoon ja saimme työmme tehdyksi ennen päivällistä. -- Ainoastaan
muutamat miehistä olivat hereillään, sillä he olivat juopotelleet
kauan viime yönä. Perämies oli yksi niistä, jotka olivat hereillään,
ja hän kysyi minulta, mitä arvelin ilmasta, olisiko kaunista vielä
huomennakin, jolloin he aikoivat panna veneen esille. Vastasin
myöntävästi ja läksin rouva Reichardt'in kanssa majalle, panin
kihvelin pois ja vedin arkun kentälle, valitakseni sieltä ne tavarat,
jotka aioin ottaa mukaani.

Niitä valikoidessamme ja väliin puhellessamme tulivat miehet hakemaan
kuivattuja lintuja, voidakseen sitten huomenna saada ne pian
veneeseen; kahdella kerralla olivat kaikki kannetut rannalle.

-- Oletteko syöneet kaikki perunat, jotka kannoitte tänne? kysyi yksi
miehistä. -- Meillä on vähänlaisesti ruokavaroja.

Rouva Reichardt vastasi, ettei meillä ollut mitään jäljellä.

-- Vai niin, sanoi mies. Perämies pitää parhaana, että viette
eläimenne lahteen pyydystämään loput kaloista, jotka keitämme evääksi
ennen lähtöämme, koska ne riittävät ruoaksemme ainakin pariksi
päiväksi.

-- Hyvä, vastasin; tulen heti sinne.

Menin, ja puolen tunnin kuluttua oli Nero pyydystänyt kaikki kalat,
jolloin palasimme majaan. -- Rouva Reichardt valikoitsi parhaimmat
vaatteet, jotka hän kääri kovaksi kääröksi ja ompeli yhteen vahvalla
langalla. Kaikki kirjani jätti hän pois, niin myös kiikarin ja kaikki
tarvekaluni. Kysyin, kantaisinko ne jo rantaan, mutta hän vastasi,
että ehdimme aivan hyvin huomennakin, kun lähdemme. Hän otti sitten
Jackson'in vuoteen alta olevasta kuopasta vyön ja ne muut siellä
olevat esineet. Sittenkuin rouva Reichardt oli ne tarkastanut, sanoi
hän ottavansa ne kaikki huostaansa. Kellon ja muut pienemmät esineet
pani hän koriinsa, mutta vyön otti hän mukaansa vuoteeseen ja kätki
sen sinne.

Hän oli hyvin vaiteliaana ja ajatuksissaan. Kysymykseeni, Veisinkö
kihvelin, vasaran ja sankon rantaan, vastasi hän:

-- Ei, anna niiden vaan olla siksi, kunnes olemme valmiit lähtemään,
veneelle. Ehdimme ne viedä silloinkin.

Vähän myöhemmin toi perämies meille kalaa, jota he olivat keittäneet
illalliseksi, ja syötyämme menimme maata.

-- Tämä on viimeinen yö, Nero, jonka nukumme yhdessä, sanoin
suudellessani ystävääni. Ajatellessani eroa, tulivat kyyneleet
silmiini. Mutta eihän sitä voi auttaa. -- Nukuin kuitenkin pian
kiertäen käsivarteni Neron ympärille.

Mennessäni ulos seuraavana aamuna oli ilma hyvin kaunis ja heikko
tuuli sai meren pinnan juuri väreilemään. Koska rouva Reichardt
ei ollut vielä noussut, menin yksinäni uimarantaan ja näin siellä
kaikki miehet täydessä työssä. Vene oli tyhjennetty; airot, mastot ja
purjeet nostetut kalliolle ja kokka käännetty merta kohden. Miehet
seisoivat valmiina, nostaakseen sen kallionkielekkeen yli. Kuivatut
linnut olivat vierekkäin rommitynnyrin kanssa ja kalat valmiiksi
paistettuina suuressa ruoka-astiassa. Nuo kuusi vesitynnyriä olivat
myöskin siellä ja perämies riiteli juuri muutamien miesten kanssa
siitä, kuinka monta niistä täytettäisiin vedellä. Hän tahtoi saada
ne kaikki täytetyiksi, mutta miehet arvelivat kolmenkin riittävän,
koska veneeseen muuten tulisi liiaksi painoa. Vihdoin sai perämies
tahtonsa läpi. -- Miehet ottivat kukin tynnyrinsä ja menivät majalle
vettä hakemaan. Seurasin niitä, auttaakseni astioiden täyttämisessä
ja katsoakseni, etteivät ne tekisi mitään ilkeyttä, sillä miehet
näkyivät olevan hyvin levottomia ja pahalla tuulella. Pelkäsin
niitten tekevän pahaa Nerolle, joka oli siellä, jos en olisi niitä
hillitsemässä. Kun tynnyrit olivat täytetyt, jossa meni aikaa ainakin
noin puoli tuntia, koettivatkin he ottaa kiinni linnut, tappaakseen
ne, mutta uroot lensivät tiehensä ja naaraat kätkin minä vuoteeseen,
joka oli erotettu varjostimella ja jonka vieressä rouva Reichardt
istui. Kaikki näkyivät pelkäävän ja kunnioittavan tätä naista, jonka
paljas katsekin näkyi tekevän paremman vaikutuksen kuin perämiehen
puhe.

-- Emme sinua tarvitse, sanoi yksi miehistä heidän mennessään rantaan
vesitynnyrit olallaan. Minkä tähden et ole rouvan kanssa? Sinustahan
on tullut oikea naisten sankari, saatuasi valkoiset housut jalkaasi.

Muut miehet hänen seurassaan nauroivat tälle sukkeluudelle.

-- En ole nyt täällä miksikään hyödyksi, jota vastoin voin auttaa
teitä tuolla alhaalla.

Miehet asettivat vesitynnyrit kalliolle ja valmistautuivat
perämiehen johdolla työntämään venettä vesille. Mastot pantiin
kölin alle rulliksi ja koska vene nyt oli tyhjä, oli se hyvin
kevyt. Se oli niin sanottu valaanpyyntivene, rakennettu siihen
tarkoitukseen, suippo kummastakin päästään ja melalla ohjattava. Se
ei ollut hyvinkään suuri, mutta siihen mahtui helposti seitsemän
henkeä ja mastot ja purjeet olivat hyvät -- kaksi isoa purjetta ja
mesaani. -- Miehet tarttuivat veneen laitoihin ja minuutissa oli se
lykätty vahingoittumattomana mereen. Kiinnitettyään sen nuorilla
kallionnokkaan, sanoi perämies minulle:

-- Kas niin, poikaseni, emme tarvitse sinua nyt enää. Voit mennä
majalle niin kauaksi, kunnes olemme valmiit, jolloin lähetän hakemaan
rouvaa ja sinua.

-- Mutta voinhan olla hyödyksi täällä, vastasin, kun sitä vastoin
tuolla ylhäällä en toimita mitään.

Perämies ei vastannut ja miehet menivät rommitynnyrille,
vyöryttivät sen veneelle, nostivat veneen laidalle ja laskivat sen
veneeseen pitkällä valaanpyyntinuoralla, joka heillä sattumalta
oli mukanaan. Saatuaan rommitynnyrin asetetuksi veneen keskelle,
jossa se otti suuren tilan, ulottuen laidasta laitaan ja kohoten
paljon korkeammalle istumia, hakivat he vesitynnyrit, joista kolme
asetettiin rommitynnyrin etu- ja kolme takapuolelle veneen pohjalle.

-- Siihen tulee liiaksi painoa tuon veden tähden, sanoi yksi miehistä.

-- Se on helposti autettavissa, vastasi perämies. Jos olisit sanonut
siihen tulevan liiaksi painoa rommin tähden, niin olisit ollut
enemmän oikeassa, mutta te teette tietysti, niinkuin tahdotte,
otaksun minä.

Sitten järjestyksessä sovitettiin muonavarat veneeseen. Kala-astia
pantiin vesitynnyrien päälle keskiveneeseen ja linnut peräpuolelle.
Pino ylettyi pian laitojen tasalle ja perämies sanoi:

-- Olisi parempi panna loput tänne keulaan; rouvahan ei mahdu
istumaan ollenkaan, jos noin teette.

-- Ei, ei, sovitelkaa ne vain kaikki perään, vastasi yksi miehistä
jurosti. Rouva saapi istua, missä saattaa; hän ei ole meitä yhtään
parempi.

-- Pannaanko tämäkin mukaan? kysyin perämieheltä, osottaen
pyyntinuoraa.

-- Ei, ei, se täytyy meidän jättää, sanoi yksi veneessä olevista
miehistä; tulemmehan muutenkin sullotuiksi kuin sillit tynnyriin. Ja
kuule, Jim, nosta veneestä pois se vanha sahakin ja naulalaatikko,
mitä me niillä teemme.

Sitten pystytettiin mastot ja vantit kiinnitettiin. Raa'at ja
purjeet nostettiin veneeseen ja kiinnitettiin mastoihin valmiiksi
nostettavaksi. Vene oli nyt aivan valmis lähtemään, rautakattila ja
pari kolme muuta esinettä olivat vain vielä otettavat mukaan.

-- Otammeko mesaanin, kysyi eräs miehistä, näyttäen mastoa, joka oli
kalliolla?

-- Emme, se purjehtii yhtä hyvin ilmankin, vastasi perämies; jätetään
se. Ja nyt pojat, ojentakaa airot tänne.

Ne vietiin veneeseen, mutta niitä ei, keskellä olevan tynnyrin
vuoksi, voitu panna pohjalle, vaan ainoastaan neljä airoa ja yksi
keksi sidottiin paljon vaivan ja väittelemisen jälkeen veneen
ulkopuolelle ja muut jätettiin kalliolle.

Perämies rupesi nyt neuvottelemaan miesten kanssa jostakin, jota
miehet näyttivät vastustavan. En voinut kuulla, mitä asia koski,
mutta perämies näytti hyvin vihaiselta ja pahantuuliselta. Vihdoin
löi hän vihoissaan hattunsa kallioon ja sanoi:

-- Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ja muistakaa sanani, että
sellaisesta ei ole ikinä ennen ollut eikä milloinkaan vast'edes ole
mitään hyötyä. Tehkää niinkuin tahdotte, sillä olettehan kaikki minua
vastaan, mutta sanon vielä kerran, että siitä ei hyvä seuraa.

Perämies istuutui sitten syrjään kalliolle, painoi päänsä polviin ja
kätki kasvot käsiinsä.

Mies, jonka kanssa perämies oli riidellyt, meni toisten luokse
veneeseen ja rupesi hiljaa keskustelemaan, katsoen samalla, etten
ollut kuuluvilla.

Parin minuutin kuluttua erosivat he ja eräs niistä sanoi minulle:

-- Nyt, poikaseni, olemme valmiit. Mene majaan hakemaan tavaroitasi
ja rouvan koria. Sano hänelle, että odotamme.

-- Kihveli ja mesaani ovat siellä, sanoin; tuonko nekin tänne?

-- Tuo vain, sekä pari kolme hylkeennahkaa rouvalle istuimeksi.

Lähdin matkaan, iloissani ajatuksesta saada lähteä saaresta.
Kärsivällisyyteni olikin jo melkein loppunut sinä aikana, kun
tavaroita sijoitettiin veneeseen. Kiiruhtaessani ylöspäin kuulin
kovaa rähinää ja perämiehen vihaista puhetta. Pysähdyin hetkeksi
kuuntelemaan, mutta rähinä lakkasi ja minä jatkoin matkaani. Tapasin
Neron kentällä ja pysähdyin hetkeksi sitä hyväilemään.

-- Hyvästi nyt, Nero rukkani, emme saa enää milloinkaan nähdä
toisiamme. Sinun täytyy palata merelle ja pyydystää kalaa itsellesi.
Ja silmäni kyyneltyivät suudellessani eläintä jäähyväisiksi.

Menin sitten majaan, missä rouva Reichardt näkyi tyynesti odottavan.

-- Ne ovat nyt aivan valmiit lähtemään ja lähettivät minut teitä
hakemaan, mutta minun täytyy kantaa rantaan purje ja muutamia
hylkeennahkoja teille istuimeksi. Voin kyllä kantaa molemmat, jos te
voisitte ottaa kääröni. Oletteko ottaneet vyön?

-- Kyllä, vastasi hän, olen aivan valmis. Käärön voin kyllä kantaa,
sekä kirjat, kiikarin ja loimen. Mutta meidän täytyy sitoa nahat
yhteen ja kääriä purje tangon ympärille, muuten et voi niitä kantaa.

Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon
kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella,
jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni,
rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja
niin jätimme majan mennäksemme rantaan.

-- Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha!
sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä
Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin,
tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä
käteni ylös.

-- Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.

Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen
peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä
navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan
peninkulman vauhdilla tunnissa.

Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin
hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli,
heittäysin kalliolle ja pyörryin.

-- Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.

-- Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.

Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.

-- Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua
siihen, jatkoi hän.

-- Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan
veneen jälkeen.

-- Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme
heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he
häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle
avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman
tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun,
huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka
vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään,
että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta
tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten
löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon.
Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja
että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät
meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.

-- Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä
olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. --
Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme
nälkään.

-- En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaamme
Jumalaan.

En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja
kätkin kasvoni käsiini.

-- Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.

-- Onpahan, vastasi hän, on yksi.

-- Kuka? kysyin ja katsoin häneen.

-- Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.



23. Sairaana.


Kuulin, mitä hän sanoi, mutta pääni oli niin sekaisin, etten
ymmärtänyt hänen sanojaan. Istuin liikkumatta paikoillani. Vähän ajan
kuluttua sanoi hän taasen:

-- Frank Henniker, nouse ja kuuntele minua.

-- Me kuolemme nälkään, mumisin.

Sanottuani tämän, tuli yksi linnuistani takaisin mereltä, kantaen
nokassaan suurta kalaa, jonka rouva Reichardt otti siltä pois,
niinkuin oli nähnyt minunkin tekevän, jolloin lintu lensi taasen
hakemaan uutta. Heti sen jälkeen tulivat toisetkin kaksi lintua
tuoden kaloja, jotka toverini myöskin otti haltuunsa.

-- Katso, miten kohtuuton ja kiittämätön olet, huomautti hän. Täällä
ruokkivat linnut meitä kuin korppi Eliasta korvessa, ja sinä epäilet
Jumalan armoa ja sääliväisyyttä. Tässä on meille jo yhdeksi ateriaksi.

-- Pääni -- voi päätäni, vaikeroin; se halkeaa ja tuntuu niinkuin
joku raskas paino vyöryisi siellä sisällä en voi nähdä mitään.

Niin olikin. Mielenliikutus oli ajanut veren päähäni ja tajunta
katosi nopeasti. Rouva Reichardt polvistui viereeni ja nähtyään asian
olevan niin kuin olin sanonut, meni hän majaan hakemaan jotakin
riepua, jonka hän kasteli vedessä ja kääri pääni ympärille. Olin
liikkumatonna ja melkein tunnotonna noin puolituntia, jona aikana
hän monesti kasteli käärettä kylmään veteen ja hautoi päätäni, siksi
kunnes vähitellen tulin tajuihini. -- Kun ilma pysyi kauniina ja meri
tyynenä, jatkoivat linnut kalojen pyytämistä. Rouva Reichardt otti ne
melkein kaikki huostaansa, kunnes hänellä oli tusinan verran puolen,
jopa koko naulankin painavia kaloja.

Olin vielä puoleksi horroksissa, kun Neron kylmä kuono ja hengitys
koskettivat kasvojani. Lemmikkini murina herätti minut ja aukaisin
silmäni.

-- Nyt olen jo parempi, sanoin rouva Reichardt'ille. -- Te olette
ollut niin hyvä.

-- Niin, olet parempi, mutta sinun täytyy vielä olla hiljaa. Luuletko
voivasi mennä vuoteellesi?

-- Minäpä koetan, vastasin ja nousin pystyyn hänen avullaan, mutta
päästyäni jaloilleni olisin kaatunut, jos hän ei olisi minua tukenut.
Hänen avullaan pääsin kumminkin vuoteelleni, johon heti vaivuin.

Hän laittoi päänaluksen korkeammaksi ja pani sitten kylmän kääreen,
niinkuin ennenkin.

-- Koeta nyt nukkua, jos voit. Kun heräät, on minulla jo päivällinen
valmiina.

Kiitin häntä ja ummistin silmäni. Nero ryömi viereeni vuoteelle
ja niin nukuin, pitäen kättäni hänen päänsä päällä, melkein
auringonlaskuun asti, jolloin taasen heräsin paljon virkeämpänä,
tuntien vain vähäsen päänkipua.

Rouva Reichardt istui vieressäni.

-- Olet parempi nyt, sanoi hän. Voitko syödä vähän päivällistä? Minun
täytyy päästä Neron ystäväksi, sillä se on vastustanut oikeuttani
tulla vuoteesi lähelle ja sen hampaat näyttävät hyvin vaarallisilta.
Mutta annettuani sille kalojen suolet, kun niitä perkkasin, tulimme
jo paremmiksi ystäviksi. -- Tässä on päivällisesi.

Rouva Reichardt antoi minulle vähän hiilillä paistettua kalaa, jota
söin hyvällä halulla.

-- Te olette hyvin hyvä tehdessänne työtä minun puolestani, kun minun
sen sijaan pitäisi työskennellä teidän puolestanne, mutta nyt teidän
ei tarvitse enää sitä jatkaa.

-- Kun paranet, niin teen vaan osani, vastasi hän, ja osani olen
aina tekevä. En voi elää työttömänä ja olen kylliksi vahva tekemään
kaikkea. Mutta puhukaamme siitä vasta huomenna, jolloin kai jo olet
aivan terve, toivon minä.

-- Voin jo aivan hyvin, mutta olen niin väsynyt.

-- Sinun täytyy luottaa Jumalaan, poika rukka. Rukoiletko milloinkaan
häntä?

-- Kyllä, olen koettanut joskus, mutta en tiedä oikein, miten minun
pitäisi. Jackson ei minulle sellaista opettanut.

-- No, silloin opetan minä. Rukoilisinko nyt meidän molempien
puolesta?

-- Kuunteleeko Jumala teitä? Mitä sanoittekaan aamulla juuri vähää
ennen pyörtymistäni?

-- Sanoin sinulle, että on täällä muitakin kuin me ainoastaan,
nimittäin hyvä ja armollinen Jumala, joka on kanssamme kaikkialla ja
on aina valmis auttamaan, jos pyydämme.

-- Tehän sanoitte minulle, että Jumala asuu tähtien tuolla puolella.

-- Poika raukka, puhut, niinkuin Jumala olisi sellainen, joka ollen
kaukana poissa, ei voisi kuulla rukouksiamme. Ei, niin se ei ole. Hän
on aina hengessä luonamme, kuuntelee rukouksiamme ja lukee jokaisen
salaisen ajatuksen sydämestämme.

Vaikenin hetkeksi ja ajattelin, mitä hän oli sanonut. -- Vihdoin
sanoin:

-- Rukoilkaa sitten häntä.

Rouva Reichardt polvistui, rukoillen kirkkaalla äänellä ja palavalla
hartaudella, epäröimättä ja keskeytymättä. Hän rukoili turvaa ja apua
hädänalaiseen tilaamme -- kaikkea, mitä tarvitseisimme elääksemme,
onnellista pelastusta saarelta. Hän pyysi meille voimaa olemaan
tyytyväisiä ja kärsivällisiä siihen asti, kun hän auttaisi meitä,
rukoili että voisimme panna kaiken luottamuksemme ja toivomme häneen
ja napisematta tyytyä siihen, joka näytti olevan hänen tahtonsa.

Tuo oli minulle jotakin aivan uutta ja hän oli niin kaunis siinä
palavasti rukoillessaan, että kyyneleet kohosivat silmiini. -- Noin
minuutin kuluttua sanoin:

-- Nyt muistan, tai ainakin luulen muistavani, sillä tuon aikuiset
asiat ovat minulle kaikki hämärät, että äidilläni oli, niinkuin
teilläkin, tapana polvistua viereeni ja rukoilla. Ah, miten
toivonkaan, että minulla olisi äiti!

-- Lapseni, vastasi hän, lupaa minulle tulla hyväksi ja
tottelevaiseksi pojaksi, niin rupean äidiksesi.

-- Ah, rupeatteko, -- niinkö hyvä olette? Kyllä; lupaan, mitä vain
haluatte, ja teen työtä puolestanne päivin ja öin, jos tarvitaan.
Teen vaikka mitä, jos vain rupeatte äidikseni.

-- No, koetan sitten täyttää äidin velvollisuudet sinua kohtaan,
vastasi hän; se on päätetty. Mutta nyt on parempi, että koetat
nukkua, jos voit.

-- Kyllä, kiitoksia teille. Nyt koetan nukkua, hyvää yötä.



24. Kalastaminen.


Aamulla heräsin aivan parantuneena eilisestä pahoinvoinnistani ja
olin ulkona ennen rouva Reichardt'ia, joka vielä viipyi verhon
takana, jonka hän oli jälleen pystyttänyt maatapanoni jälkeen. Oli
kaunis aamu, meri väreili heikossa tuulessa ja aurinko paistoi
kirkkaasti. Olin terve ja onnellinen. Sytytin valkean ja paistoin
kalaa aamiaiseksi, koska niitä näkyi olevan tarpeeksi jäljellä.
Laitoin sitten siimani kuntoon pyydystääkseni muutamia suurempia
kaloja lammikkooni, jonka aioin taasen asuttaa. Rouva Reichardt tuli
majasta ja tapasi minut leikkimässä Neron kanssa.

-- Hyvää huomenta, rakas äiti, sanoin, sillä tunsin häntä kohtaan
suurta ystävyyttä.

-- Hyvää huomenta, rakas poikani, vastasi hän. Voitko nyt taasen
hyvin?

-- Kyllä, aivan. -- Olen laittanut siimanikin kuntoon, sillä olen
ajatellut, että siihen asti, kunnes linnut palaavat, on meidän
elettävä ainoastaan kalalla ja sellaisia voi pyydystää ainoastaan
kauniilla ilmalla, niin kuin nytkin. Sentähden emme saa laiminlyödä
tämmöistä päivää.

-- Ei tietysti. Niin pian kuin olemme syöneet aamiaisen, menemme
kalastamaan. Se ei ole minulle outoa ja olenkin melko taitava. Nyt
täytyy meidän molempien tehdä työtä, mutta mene ensin hakemaan
raamattusi, niin luetaan vähän.

Hain sen ja luettuaan yhden luvun rukoili hän, ja minä polvistuin
hänen viereensä. Syötyämme sitten aamiaisen lähdimme uimarantaan.

-- Tiedätkö, Frank, jättivätkö ne mitään jälkeensä?

-- Kyllä, vastasin. Ne jättivät luullakseni muutamia airoja, pitkän
nuoran ja teillähän on majassa kihveli, vasara ja pieni purje.

-- Hyvä, näemmepähän pian, kun tulemme rantaan.

Ensimmäinen, jonka näin tultuamme rantaan, pani minut ilosta
hyppimään.

-- Oi äiti, äiti! Ne ovat jättäneet tänne rautakattilan. Ikävöin sitä
kovasti ja maatessani valveillani tänä aamuna ajattelin, että jos
rukoilisin jotain itselleni, niin olisi se tuollaista rautakattilaa.
Olin kyllästynyt kuivattuihin lintuihin ja ne maistuivat niin
erilaiselta, kun ne keitettiin kattilassa perunain kanssa.

-- Olen yhtä iloinen, Frank, sillä en pidä keittämättömästä ruoasta.
Mutta katsokaamme nyt ensin, mitä muuta he ovat heittäneet veneestä.

-- Oh, ne ovat kantaneet takaisin maihin kolme vesitynnyriä niistä
kuudesta, jotka ottivat veneeseen.

-- Luultavasti ovat he tehneet sen siksi, että veneeseen tuli liiaksi
painoa ja he eivät hennoneet erota rommista. Hulluja miehiä, -- nyt
ei heillä ole vettä kuin kuudeksi päiväksi ja saavat kärsiä hirveästi.

Katselimme ympärillemme kalliolla ja näimme, että he olivat
jättäneet jäljelle rautakattilan, kolme vesitynnyriä, viisi
airoa, valaskeihään, portaat, neljänsadan metrin pituinen
valaanpyyntinuoran, vanhan sahan, korin suurpäisiä nauloja ja kaksi
suurta rautalevyä.

-- Tuo saha saattaa olla meille suureksi hyödyksi, semminkin kun
sinulla on viiloja arkussasi. Jos tarvitsemme, voimme laittaa puolen
sahaa veitsiksi.

-- Veitsiksikö, millä tavalla?

-- Näytän sitten sinulle. Näitä rautalevyjä voin myöskin käyttää.
Katso, levyjä olisi tarvittu veneeseen tulevien reikien paikkaamiseen
ja ne he ovat heittäneet pois, niinkuin vasaran ja naulatkin. Minua
kummastuttaa, että John Gough salli sen tapahtua.

-- Kuulin, tullessani teitä noutamaan, miesten riitelevän hänen
kanssaan. He eivät välittäneet hänen puheistaan.

-- Ei, muuten he eivät olisi jättäneetkään meitä tänne, vastasi
hän. John Gough oli siksi hyvä ihminen, ettei hän olisi sallinut
semmoista, jos hän vain olisi voinut sen estää. -- Rautalevystä
saamme paljon hyötyä. Tiedätkö mitä? Paistamme kaloja tahi jotakin
muuta. Meidän täytyy taivuttaa nurkat vasaralla. Mutta me emme saa
tuhlata enempää aikaa, vaan kalastaa koko päivän ja syödä vasta
illalla.

Nakkasimme onkemme ja kun kalat mielellään söivät, saimme pian
tusinan verran suuria kaloja, jotka panin lammikkoon.

-- Mitä teemme sillä pitkällä nuoralla, jonka ne jättivät?

-- Paljokin, mutta parhaiten käytämme kai sen siten, että punomme
siitä siimoja, kun tarvitsemme.

-- Mutta miten se käypi päinsä, sehän on niin paksua ja raskasta?

-- Kyllä; näytän sinulle, miten se puretaan ja taas punotaan
hienommiksi siimoiksi. Muista Frank, että olen lähetyssaarnaajan
vaimo, joka on seurannut miestään kaikkialle. Välistä on meillä ollut
hyvä ollaksemme, välistä olemme saaneet kärsiä samanlaista kuin
sinä ja minä nyt, sillä lähetyssaarnaaja saa kokea paljon, niinkuin
olet huomaava, jos joskus saat kuulla tarinani tahi paremmin sanoen
mieheni tarinan.

-- Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?

-- Kyllä, ehkä kerronkin jonakin päivänä. Mutta huomautan sinulle nyt
vain sen, että minä hänen vaimonaan, jakaen hänen kanssaan vaarat
ja puutteet, usein olen ollut pakotettu tekemään kovasti työtä ja
hakemaan elatukseni, miten olen voinut. Englannissa eivät naiset
työskentele juuri muualla kuin huoneissa, mutta lähetyssaarnaajan
vaimo saa tehdä työtä miesten kanssa -- useinpa niinkuin mies -- ja
oppii sentähden paljon sellaista, josta naiset tavallisesti eivät
tiedä mitään. Ymmärrätkö minut nyt?

-- Ymmärrän tietysti. Olen jo ajatellut, että näytte tietävän enemmän
kuin Jackson.

-- Sitä en luule, mutta Jackson ei nähtävästi pitänyt työstä,
niinkuin minä. Ja nyt Frank, et suinkaan ajatellut silloin, kun niin
vastahakoisesti rupesit istuttamaan perunoita muka jonkun toisen
harhailijan hyödyksi, että istutitkin itsellesi ja saisitkin itse
nauttia ystävällisen työsi hedelmistä? Niin, totta on, että usein jo
täällä maailmassa hyvät työt palkitaan.

-- Eikö sitten aina?

-- Ei, lapseni, sellaista et saa luulla. Mutta jos ei niitä palkita
tässä maailmassa, palkitaanhan ne sitten tulevassa.

-- Tuota en ymmärrä.

-- Uskon kyllä, ettet ymmärräkään, mutta selitän sinulle nämä kaikki,
jos Jumala vain antaa minun elää. Odottakaamme sopivaa tilaisuutta.

Jatkoimme kalastamistamme myöhäiseen iltaan, jolloin olimme saaneet
kaksikymmentäkahdeksan suurta kolmen tahi neljän kilon painoista
kalaa. Rouva Reichardt ehdotti silloin, että lopettaisimme, koska
meillä jo oli ruokaa neljäksitoista päiväksi.

Sain vielä yhden kalan, jonka rouva otti mukaansa meille
illalliseksi. Pantuani siimat kokoon, aloin hänen käskystään kantaa
majalle miesten jättämiä tavaroita. Ensimmäinen, jonka anastin, oli
tuo ikävöity rautakattila. Olin sen omistamisesta hyvin riemuissani
ja olihan minulla syytäkin. -- Toisessa kädessäni kannoin sahaa ja
naulalaatikkoa. Niin pian kuin olin saanut ne majalle, menin heti
uutta hakemaan ja ennenkuin illallinen oli valmis, olin kantanut
majalle kaikki muut, paitsi nuo kolme vesitynnyriä, jotka jätin
siihen, missä ne olivatkin, koska emme niitä nyt tarvinneet. Olimme
molemmat hyvin väsyneitä ja menimme syötyämme mielellämme nukkumaan.



25. Kodin järjestäminen.


Tavatessamme toisemme aamulla sanoi äitini, joksi aion häntä nyt
tästä lähtien sanoa:

-- Tästä tulee, Frank, oikea työpäivä, sillä meillä on majassa paljon
järjestämistä, ennenkuin saamme sen mukavaksi. Tästä lähtien on se
pidettävä siistimpänä ja puhtaampana, mutta se on enemmän minun
tehtäväni kuin sinun. Syökäämme aamiaisemme ja alkakaamme sitten.

-- En tiedä, mitä tahdotte minun tekemään, vastasin, mutta tahdon
tehdä kaikkea, mitä käskette, jos vain osaan.

-- Rakas poikani, -- naisena tarvitsen osan majasta kokonaan
itselleni, sillä ei ole tapana, että naiset asuvat miesten kanssa
samassa huoneessa. Sentähden haluaisin nyt saada haltuuni sen
puolen majasta, jossa säilytit kuivattuja lintujasi. Meillähän
on nyt airoja, joista voimme tehdä kehyksen, mihin naulaamalla
hylkeennahkoja saamme verhon, jolla voimme eristää osan majasta
minulle. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, mutta airothan ovat pitemmät majan leveyttä, huomautin.
Miten menettelemme?

-- Meillähän on tuo vanha saha, jolla voimme ne kyllä katkaista,
tarvitsematta sitä teroittaa.

-- En ole milloinkaan nähnyt sahaa käytettävän, vastasin, enkä
sentähden ymmärrä, miten sellaista käsitellään.

-- Näytän sinulle heti. Mitatkaamme ensin majan leveys, en tahdo
siitä itselleni enempää kuin kolmannen osan.

Äitini meni majaan ja minä seurasin. Siimankappaleella mitattiin
sitten majan leveys ja korkeus. Menimme sitten ulos ja sahalla,
jota hän opetti minut käyttämään ja jonka vaikutusta suuresti
kummastelin, katkaistiin airot sopivan pituisiksi. Poria oli minulla
jo entuudestaan arkussani -- nauloja ja vasaran olimme äsken saaneet
veneestä, joten jo ennen puoltapäivää saimme kehyksen valmiiksi ja
aloimme kiinnittää siihen nahkoja. Suurikantaiset naulat, jotka sekä
korin, missä niitä säilytettiin, olimme löytäneet kalliolta, olivat
mainioita tähän tarkoitukseen. Koska minulla oli nahkoja riittävästi,
oli maja pian jaettu sillä tavalla, kuin äitini tahtoi. Kiinnitimme
vielä yhden nahan riippumaan oviaukkoon ja kaikki oli valmiina.

-- Mutta, tehän jäätte nyt ihan pimeään, ettekä näe tehdä mitään.

-- Niin, vähäksi aikaa, mutta en kauaksi. Tuo saha tänne, Frank.
Sinun on nyt sahattava majan seinään -- tähän kohtaan, kolmen laudan
levyinen nelisnurkkainen reikä. No, alotapas tästä.

Tein, niinkuin hän käski ja puolessa tunnissa olin sahannut majan
eteläseinään noin kuusikymmentä senttimetriä leveän ja pitkän
akkunan, josta päivän valo oikein tulvimalla virtasi sisään.

-- Mutta, eikö siitä tule kylmää yöllä? kysyin.

-- Voimme estää sen, vastasi hän, ottaen esille valkoisen
palttinakappaleen. Se naulattiin ikkunaan muutamilla isokantaisilla
nauloilla ja samalla kuin se esti ilmaa tunkeutumasta sisään, ei se
pidättänyt päivänvaloa.

-- Kas niin, sanoi hän, tämä on nyt vain sellainen tilapäinen laite,
jonka kyllä vasta korjaan, mutta saahan tuo nyt aluksi kelvata.

-- Kyllä, nyt täällä on niin sievää ja mukavaa, sanoin katsoen
ympärilleni. Mitä tänne nyt on tuotava?

-- Hylkeennahkoja vuoteeksi, vastasi hän; en pidä höyhenistä. Nahat
ovat nyt kyllä kovia, mutta luulen voivamme ne vielä pehmittää.
Arkkusikin, Frank, on parasta siirtää tänne, koska se ei ole
miksikään hyödyksi siellä, missä se nyt on. Teemme siitä oikean
varastohuoneen kalleuksillemme.

-- Mitä, timanteilleko? kysyin.

-- Poika rakas, meillä on sellaisia arkussa säilytettäviä tavaroita,
jotka nykyisessä asemassamme ovat meille paljon arvokkaammat kuin
kaikki maailman timantit. Sano minulle, kummastako enemmän pidät ja
panet suuremman arvon, timanttivyöllesi vai rautakattilalle?

-- Rautakattilalle tietysti, vastasin.

-- Aivan oikein ja meillä on hallussamme paljon muitakin yhtä
arvokkaita esineitä, sen kyllä olet huomaava. Mene nyt sytyttämään
valkea, niin lopetan tämän työni yksinäni. -- Nero, pysy ulkona, sinä
et saa milloinkaan tulla tähän kajuuttaan.

Menin Neron kanssa hakemaan kalaa ja päätin palattuani käyttää
kattilaa. Täytettyäni sen vedellä panin sen tulelle ja keitin kalan,
joka minusta sillä tavalla maistui paljon paremmalta kuin hiilillä
paistettuna, jolloin se oli liian kuivaa.

Istuessamme syömässä, kysyin:

-- Mitä me nyt rupeamme tekemään?

-- Huomenna siistimme koko majan ja panemme kaikki tavaramme talteen,
sen sijaan että jättäisimme ne tänne kentälle. Sitten tarkastan
kaikki, mitä olemme saaneet, ja panen ne arkkuun. En ole vielä
katsonut, mitä se sisältää.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvessä ja muutenkin hyvin myrskyinen
ja paha ilma. Aamiaisen jälkeen alotimme työmme. Lakasimme majan
lattian, jolla oli paksulti kaikenlaista roskaa, sillä me Jackson'in
kanssa emme olleet niin turhan tarkkoja. Valaanpyyntinuora
selviteltiin ja pantiin yhteen nurkkaan. Kaikki tuotiin sisään ja
sijoitettiin määrätyille paikoilleen.

-- Meidän on tehtävä muutamia laudakoita, sanoi äitini, voidaksemme
pitää muitakin tavaroita, eikä ainoastaan kirjoja niillä, sillä
muuten emme milloinkaan voi saada majaamme oikein siistiksi. Luulen
voivamme ne laittaa. Meillähän on jäljellä kaksi airoa ja purjetanko.
Naulaamme ne pitkin seinää, noin kolmannesmetrin etäisyydelle siitä,
leikkaamme palasen purjeesta ja naulaamme sen toisen laidan seinään
ja toisen airoon, niin saamme jonkunlaisen laudakon, jolle voimme
panna tavaramme.

Toin airot, jotka mitattiin, sahattiin poikki ja naulattiin seinään
kiinni. Sitten naulattiin purjekangas isokantaisilla nauloilla kiinni
sekä seinään että airoihin ja niin saimme kaksi mainiota laudakkoa
kummallekin puolelle majaa.

-- Kas niin, sanoi äitini, sepä oli hyvä asia. Tarkastakaamme nyt
arkku ja asettakaamme joka esine paikoilleen.

Äitini otti kaikki vaatteet ja pani ne kokoon. Tavattuaan
purjekangaskäärön, joka oli arkun pohjalla, sanoi hän:

-- Olipa hauskaa, että löysin tämän. Nyt voin ommella itselleni
puvun, joka sopii paremmin täällä saarella kuin tämä musta vaatetus,
jota nyt pidän ja jonka aion panna talteen vastaiseksi, jos nyt
jonakin kauniina päivänä pääsisimme täältä lähtemään, sillä täytyyhän
minun olla puettu niinkuin muutkin ihmiset kun taas joudun heidän
seuraansa. Vaatteet riittävät kyllä sinulle pitkäksi aikaa ja minun
ei tarvitse pienentää sinulle kuin parit housut ja pari paitaa koska
kasvat kai sukkelaan. Kuinka vanha luulet nyt olevasi?

-- Noin kuusitoistavuotias tahi vähän vanhempi.

-- Arvasin, että olet suunnilleen sen ikäinen.

Tarkastettuaan joka vaatekappaleen ja pantuaan ne sievästi arkkuun,
sain panna kiikarin ja tarvekalut laudalle, jonka jälkeen tarkastimme
laatikon, joka, sisälsi lankaa, neuloja, koukkuja ja muita esineitä,
niinkuin nappeja ja sen sellaisia.

-- Nämä ovat arvokkaita, sanoi hän. Minullakin on muutamia
hyödyllisiä tavaroita. Mene hakemaan korini, jota minulla ei vielä
ole ollut aikaa tarkastaa, sittenkuin lähdin laivasta.

-- Mitä siinä on?

-- Lukuunottamatta harjoja ja kampoja, en oikein muista, mitä siinä
on. Ollessani matkoilla oli minulla aina kori mukanani ja säilytin
siinä sellaisia tavaroita, joita päivittäin välttämättömästi
tarvitsin. Siihen kätkin myös kaikki sellaisetkin esineet, jotka
tahdoin säilyttää siksi aikaa, kun sain tilaisuuden panna ne muualle.
Tullessani valaanpyytäjään oli kori käsivarrellani, niinkuin
tavallisesti, mutta en ole tarkastanut sitä useampaan kuukauteen,
koska en ole tarvinnut muita kuin harjoja, kampoja ja saksia.

-- Mitä ovat harjat, kammat ja sakset?

-- Näytän sinulle, vastasi hän aukaisten kannen. Nämä ovat harjoja ja
kampoja tukkaa varten ja tässä ovat sakset. Purkakaamme kaikki esille.

Korissa näkyi olevan ihmeteltävän paljon tavaraa, joista useammat
olivat minulle outoja. Siellä oli kaksi harjaa, kaksitoista
kampaa, kolmet sakset, kynäveitsi, pieni mustepullo, muutamia
kyniä, sormustin, vahaa, neulatyyny, lankaa ja silkkiä, palanen
tushia, hiussivellin, lakkaa, iholaastaria, pillerirasia, vähän
nauhaa, nuppineuloja, isonnuslasi, hopeinen kynänvarsi, kukkaro
rahoineen, mustia kengännauhoja ja paljon muita tavaroita, jotka
olen unhoittanut. Tiedän vain, etten ole sittemmin milloinkaan ollut
niin jännityksessä missään näyttelyssä, kuin olin silloin tavaroita
korista purettaessa ja äidin niitä sitä mukaa selittäessä. Korin
pohjalla oli useita pieniä paperikääryjä, joissa hän sanoi olevan
siemeniä. Hän oli aikonut viedä ne Englantiin, mutta kylväisimme ne
nyt tänne. Kopistaessaan tomua pois tyhjästä korista, putosi siitä
kaksi tai kolme valkoista esinettä lattialle. Hän käski minun ottaa
ne ylös ja antaa hänelle.

-- En tiedä, miten ne ovat tänne joutuneet, sanoi hän, mutta nämä
kolme ovat appelsiinin siemeniä, jotka kylvämme huomenna, ja tämä on
herne, mutta en tiedä, mitä lajia. Kylvämme senkin, mutta pelkään,
ettei se idä, koska se näkyy olevan niitä, joita merimiehet söivät
laivalla, ja luultavasti liian vanha itämään. Mutta koettakaamme.
Nyt panemme arkkuun kaikki sellaiset tavarat, joita emme päivittäin
tarvitse ja korini ripustan makuuhuoneeseeni seinälle naulaan.

-- Mutta, sanoin, tämä pyöreä lasi, mihin sitä käytetään?

-- Pane se syrjään, käski hän; jos huomenna on kaunis ilma, niin
näytän sinulle, miten sitä käytetään. Mutta olemmehan unhoittaneet
kaikenlaista, nimittäin vyösi ja ne muut tavarat, jotka annoit
haltuuni, kun luulit lähtevämme saaresta. Ne ovat omaasi vastapäätä
olevassa vuoteessa.

Toin ne ja hän piiloitti perämiehen kellon, hianapit ja muut
pikkutavarat sanoen, että hän lukisi kirjeet ja muut paperit toisella
kerralla. Vyö tarkastettiin myös ja laskettiin, kuinka monta kiviä
sisältävää neliötä siinä oli. Hän avasi saksilla yhden sellaisen ja
otti sieltä jotakin valkoista, kiiltävää, lasinnäköistä, niinkuin
minusta näytti ja katsoi sitä tarkasti.

-- En ymmärrä paljoakaan näitä asioita, sanoi hän, mutta tiedän
kumminkin vähän. Tämä vyö on kai hyvin suuriarvoinen, jos vain kaikki
muutkin kivet ovat tällaisia. Nyt täytyy minun hakea lankaa ja neula,
ommellakseni sen jälleen kiinni.

Ommeltuaan, pani hän vyön arkkuun, muiden tavaroitten joukkoon.

-- Ja nyt, sanoi hän, olemme tehneet hyvän päivätyön, nyt tarvitsemme
jotakin syötävää.



26. Keskusteluja raamatusta.


Minun täytyy tunnustaa, että pidin nyt enemmän majastani. Se näytti
entiseen verraten niin sirolta ja puhtaalta ja kaikki oli niin
siistiä. Seuraava päivä oli tyyni ja kirkas, jonka tähden menimme
kalastamaan. Meitä onnistikin hyvin ja saimme melkein yhtä paljon
kaloja kuin viime kerrallakin ja päästimme ne nytkin lammikkoon.
Palattuamme majaan ja äitini ruvettua ruokaa laittamaan, otin yhden
rautalevyistä ja tein siitä taivuttamalla syrjät jonkunlaisen
vadin. Tein samanlaisen vadin toisestakin, vaikka en juuri niin
korkealaitaista, koska toinen oli aiottu paistinpannuksi ja toinen
taasen vadiksi, johon voimme panna valmistetun ruokamme. Tänä päivänä
olimme me olleet niin ahkerassa kalastuspuuhassa, ettemme ennättäneet
ajatella muuta, mutta seuraavana päivänä muistin isonnuslasin ja
toin sen äidilleni. Ensin näytti hän minulle sen suurentamiskyvyn,
josta olin hetkisen hyvin huvitettu, ja selitti minulle niin hyvin
kuin osasi syyn tähän ominaisuuteen, mutta omituisuus huvitti minua
enemmän kuin syy siihen. Sitten käski hän minun tuoda majasta vähän
kuivia sammalia, joita käytin taulana ja kun hän piti lasia niin,
että se kokosi auringonsäteet, näin ihmeekseni sammalien syttyvän
tuleen. Hämmästyin enemmän kuin kummastuin, ja katselin taivaalle
nähdäkseni, mistä valkea tuli. Äitini selitti syyn, jonka osaksi
ymmärsin, mutta odotin kärsimättömästi, että saisin lasin omiin
käsiini, voidakseni koettaa. Sytytin sammalet uudestaan, poltin
käteni, kärvensin muutaman linnun päätä ja kun huomasin Neron
nukkuvan auringonpaisteessa, kohdistin palopisteen sen kylmään
kuonoon. Se heräsi äkkiä ja rupesi murisemaan, jolloin vetäydyin
takaisin; olin täysin tyytyväinen kokeilun tuloksiin. Siitä hetkestä
alkain sytytimme auringonpaisteella aina valkean polttolasilla ja
huomasin sen hyvin hyödylliseksi. Koska se oli niin kevyt, pidin sen
aina mukanani, ja kun minulla ei sattunut olemaan mitään tekemistä,
niin katselin esineitä sen läpi, tahi sytytin palamaan jotakin, aina
miten milloinkin johtui mieleeni.

Vaikka en ole siitä kertonutkaan, ei mennyt yhtään päivää, etten
olisi lukenut raamattua äidilleni.

-- Tässä kirjassa on niin paljon sellaista, jota en ymmärrä, sanoin
eräänä aamuna.

-- Luulen, vastasi äitini, että on paljonkin kirjoja, joita et
ymmärtäisi, koska olet koko ikäsi ollut tällä saarella, etkä ole
nähnyt ollenkaan maailmaa.

-- Mutta ymmärränhän kaikki, mitä on luonnonkirjassani.

-- Ehkä ymmärrätkin tahi luulet ainakin ymmärtäväsi. Mutta Frank,
raamattua et saa verrata muihin kirjoihin. Ne ovat ihmisten tekemiä,
mutta raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu on monessa kohti suljettu
kirja.

-- En käsitä, miksi emme voi sitä ymmärtää.

-- Frank, vastasi hän, katsopas tuota kasvia, joka juuri kukkii.
Ymmärrätkö, mistä se johtuu, että tuo kasvi elää, kasvaa ja joka
vuosi kehittää noin suuren sinisen kukan? Minkätähden se niin tekee?
Minkätähden on kukka aina sininen? Ja mistä johtuu tuo kaunis väri?
Voitko sanoa minulle sen? Katso, sinä tiedät, että niin tapahtuu,
mutta voitko sanoa, miksi?

-- En.

-- Katso tuota lintua. Tiedät sen olevan haudotun munasta. Kuinka voi
olla mahdollista, että munan sisus muuttuu linnuksi? Mistä johtuu,
että linnuilla on höyhenet ja että ne saattavat lentää? Voitko
selittää itseäsi? Sinä voit mennä, minne haluat; sinä voit ajatella,
puhua ja työskennellä, mutta mistä on sinulla tämä kyky? Voitko sanoa
sen? Sinä tiedät vain, että niin on, mutta et mitään muuta. Sinä
et voi sanoa, minkätähden, miten tahi mitkä syyt aiheuttavat nämä
seuraukset?

-- En.

-- No kun sinä siis olet kaikenlaisten kuolleitten ja elävien
kappalten keskellä ja joka päivä näet asioita, joita et voi selittää
etkä ymmärtää, niin miksi kummastelet, että Jumala kirjoitetussa
sanassaan myöskin salaa sinulta sellaista, jota et ymmärrettävistä
syistä saa tietää? Kaikki täällä on Jumalan tahdosta ja sen täytyy
meille riittää. Ymmärrätkö nyt?

-- Kyllä ymmärrän tarkoituksenne, mutta en ole milloinkaan ajatellut
näitä asioita ennen. Puhukaa vielä enemmän raamatusta.

-- Ei nyt, vaan jonakin toisena päivänä kerron sinulle raamatun
synnyn ja silloin ymmärrät sen luonteen ja miksi se kirjoitettiin.
Sen sijaan saat sinä kertoa minulle kaikki, mitä Jackson'in puheiden
perusteella tiedät itsestäsi ja kaiken muunkin, mitä sinä aikana
tapahtui, kun elit yhdessä hänen kanssaan. Olen kuullut ainoastaan
osan ja tahtoisin tietää kaikki.

-- Mielelläni, vastasin, kerron teille kaikki, mutta se vie aikaa.

-- Meille jää paljon aikaa tähteeksi, poikani, ennenkuin pääsemme
täältä lähtemään. Älä sentähden välitä ajasta, vaan kerro minulle
kaikki.

Aloin kertomukseni, mutta hän keskeytti:

-- Etkö ole milloinkaan mielessäsi voinut kuvitella äitiäsi?

-- Nyt nähtyäni teidät, luulen voivani, mutta ennen oli se
mahdotonta. Nyt voin muistaa teidän tavallanne puetun henkilön,
polvistuneena rukoilemassa vieressäni Olenhan sitäpaitsi ennen
kertonut, että eräät kasvot näyttäytyivät unissani ja nyt, kun te
tulitte, on se tapahtunut useammasti.

-- Ja isäsi?

-- Häntä en muista vähääkään, enkä myös muitakaan, paitsi äitiäni.

Jatkoin sitten kertomustani maatapanoaikaan asti, mutta koska kerroin
perinpohjaisesti ja hän keskeytti minut usein kysymyksillään, en
ennättänyt sanoa puoliakaan siitä, mitä minulla oli kerrottavaa.



27. Muonavarojen katoaminen.


Aikaisin eräänä aamuna menin Neron kanssa lahdelle hakemaan kaloja.
Niin pian kuin Nero oli saanut ne maalle ja minä rupesin niitä
perkkaamaan, hyppäsi se mereen huvittelemaan siksi ajaksi. Perkkasin
aina kalat, ennenkuin palasin majaan, ja annoin Nerolle suolet, jos
en tarvinnut niitä linnuille. Nero oli sinä aamuna hyvin leikkisellä
tuulella. Kun se uiskenteli vedessä, nakkasin kalanpäät sille, mutta
sen sijaan, että se olisi syönyt ne kuten tavallista oli, kuljetti
se ne takaisin minulle kalliolle. Nakkasin ne sille uudestaan monta
kertaa, mutta se jatkoi vain kuljetustaan, ja äitini, joka oli tullut
rantaan, sanoi:

-- Luulen, että voit opettaa Neron, noutamaan takaisin nakattuja
esineitä, koetapas. Heitäpäs tämä puunpalanen pään sijasta, jatkoi
hän ja ojenti minulle keksinkappaleen.

Heitin ja Nero toi sen maihin kuten äsken kalanpäätkin. Taputin ja
hyväilin sitä, koettaen sitten uudestaan ja menestyksellä.

-- Nyt, sanoi äitini, on sinun opetettava se tottelemaan käskyä,
kun lähetät sen noutamaan jotakin. Sano aina: "tuo Nero!" ja näytä
sormellasi.

-- Miksi minun pitää niin tehdä?

-- Koska sinun pitää opettaa se noutamaan ei ainoastaan sellaista,
jota sinä olet heittänyt veteen, vaan myöskin sellaista, jota et ole
heittänyt. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, vastasin. Tarkoitatte, että jos näen jotakin kelluvan
meressä lähellä rantaa, lähetän Neron sitä noutamaan?

-- Aivan niin; silloin olisi Nerosta suurta hyötyä.

-- Sen minä kyllä pian sille opetan, vastasin. Huomenna lähetän sen
hakemaan merestä puun kappaletta. Nyt en enää pelkää, että Nero
katoaa.

-- Viime yönä ihmettelin mielessäni, mihin sankko on joutunut.

-- Sankkoko, sanoin. Tiedän kyllä, missä se on, mutta olen sen aivan
unhoittanut. Jätimme sen rotkoon viime päivänä, kun olimme perunoita
kylvämässä.

-- Ah, se on totta, nyt muistan. Menen hakemaan sen sillä aikaa kun
laitat aamiaista.

Olimme nyt monta viikkoa eläneet paljaalla kalalla ja minun täytyy
tunnustaa, että olin siihen kyllästynyt, joka ei milloinkaan
tapahtunut syödessäni kuivattuja lintuja vuodet läpeensä.

Tuuli sattui harvoin suoraan rantaan, vaan puhalsi joko
pohjoisesta tahi idästä vinoon sitä vastaan. Joskus, erittäinkin
päiväntasaus-aikana, olivat itämyrskyt hyvin kovia ja aaltojen
vyöryminen kallioita vastaan hirveätä. Niin oli tänäkin päivänä.
Kova itäinen tuuli oli myllertänyt meren, joka paiskasi hyökyaallot
korkealle kallioille ja tuuli kuljetti vaahdon kauas maihin. Myrsky
puhkesi illalla ja noustuamme aamulla menimme kentälle ihailemaan
tuota suurenmoista näytelmää, aavistamatta ollenkaan, että se toisi
tullessaan meille sellaisen kurjuuden. Hetken kuluttua huusin Neroa
ja menin hakemaan lahdesta kaloja aamiaiseksemme. Tähän aikaan oli
meillä niitä suuri varasto, suurempi kuin milloinkaan ennen. Tultuani
rannalle näin useita metriä korkeitten aaltojen vyöryvän kallion
yli lahteen, jossa oli metriä syvemmältä vettä kuin tavallisesti ja
sekin paljasta vaahtoa. Silloin en vielä osannut ajatella, että oli
tapahtunut jotakin ikävää, ennenkuin Nero, jonka olin lähettänyt
sinne kaloja noutamaan, hetken siellä sukelleltuaan ja kuppuroituaan
palasi tyhjänä takaisin. Silloin jo aavistin asian ja lähetin
Neron uudestaan veteen. Se viipyi siellä vähän aikaa, mutta palasi
sittenkin kalatta. Olin nyt vakuutettu siitä, että kalat, aaltojen
syöksyessä lahteen ja veden tavattomasti noustessa, olivat paenneet.
Meillä ei ollut siis ruokaa eikä keinoja elääksemme ennen kuin myrsky
lakkaisi ja voisimme pyydystää uusia. Säikähtyneenä huomiostani
kiiruhdin majaan ja huusin äidilleni, joka oli vielä makuuhuoneessaan:

-- Oi äiti, kaikki kalat ovat karanneet lammikosta ja meillä ei ole
mitään syötävää. Sanoinhan teille, että kuolisimme nälkään.

-- Rauhoitu, Frank, vastasi hän, rauhoitu ja sano sitten, mikä on
aiheuttanut levottomuutesi ja pelkosi, jonka vallassa näytät olevan.

Selitin hänelle, mitä oli tapahtunut ja ettei Nero löytänyt
ainoatakaan kalaa.

-- Pelkään kaiken olevan niin kuin sanot, vastasi hän, mutta meidän
täytyy luottaa Jumalaan. Se on hänen tahtonsa ja mitä hän tahtoo,
täytyy olla oikein.

En ollut vielä siihen aikaan tarpeeksi kristitty, että olisin voinut
tunnustaa hänen olevan oikeassa ja väitin:

-- Jos nyt Jumala on kerran niin hyvä ja armollinen kuin sanotte,
niin miksi hän sitten antaa meidän nähdä nälkää? Tietääkö hän, että
olemme nälkään kuolemassa?

-- Tietääkö hän, Frank? Miten sanotaan raamatussa? Eikö niin, ettei
varpunenkaan putoa maahan hänen tietämättään ja kuinka paljon
arvokkaampi onkaan ihminen? Häpeä, Frank!

Olin hämilläni, mutta en varma. Sentähden sanoinkin tyynesti:

-- Meillä ei ole mitään syötävää.

-- Vaikka olemmekin menettäneet kaikki kalamme, Frank, emme
toki vielä näe nälkää. Myrsky voi asettua huomiseksi, jolloin
voimme jälleen pyydystää kaloja, tahi jos ei se lakkaa ennenkuin
ylihuomenna, niin kestämmehän toki pari päivää syömättäkin.
Toivokaamme parasta ja luottakaamme Jumalaan. Rukoilkaamme häntä ja
pyytäkäämme hänen apuaan. Hän voi tyynnyttää nuo myrskyiset aallot,
hänellä on aina keinoja auttaa niitä, jotka häneen turvaavat ja
hän kyllä lähettää meille apua, kun kaikki toivo näyttää katoavan.
Rukoile hartaasti, Frank, niinkuin minäkin ja luottamuksella, että
rukouksesi tulee kuulluksi.

-- Ei käy aina niin, vastasin. Olette kertoneet useista ihmisistä,
jotka ovat kuolleet nälkään.

-- Myönnän sen ja kai se on tapahtunut Jumalan tahdosta.
Kaikkivaltiaalla on ollut hyvät, meille tuntemattomat syyt sallia sen
tapahtua, siitä saat olla varma.

-- Ettekö sitten luule, että kuolemme nälkään?

-- En, luotan siksi paljon Jumalan armoon, äläkä usko, että hän nyt
antaa meidän kuolla nälkään, kun hän kerran on säilyttänyt henkemme
tähän asti.

Nämä äitini sanat ja tuo rajaton luottamus, jota hän osoitti,
rohkaisivat minua paljon.

-- Toivon teidän olevan oikeassa, sanoin, ja kun ajattelen tarkemmin
asiaa, jatkoin iloisemmin, niin voimmehan, jos ei ole muuta neuvoa,
syödä linnut. En niistä enää juuri paljoakaan välitä ja vaikkapa
välittäisinkin, niin ette saisi kuolla nälkään, äiti.

-- Uskon, ettet epäröisi uhrata lintuja, Frank, mutta saat
luullakseni uhrata paljon enemmän.

-- Mitä sitten? kysyin ja lisäsin vähän mietittyäni: Ette kai
suinkaan tarkoita Neroa, äiti?

-- Totta puhuen, Frank, tarkoitan Neroa, sillä linnut eivät riittäisi
kun pariksi päiväksi.

-- En milloinkaan voisi tappaa Neroa, äiti, vastasin alakuloisena ja
menin majaan istumaan, suruissani jo ajatuksestakin, että lemmikkini
täytyisi tappaa. Se tuntui minusta vallan kauhealta ja äitini
viittaus sellaiseen alensi häntä paljon mielessäni. Olin nuori ja
järjetön, enkä vähääkään ajatellut, miten tunteeni voisivat muuttua.
Mitä lintuihin tuli, niin en todellakaan välittänyt niistä ja
päätin tappaa pari päivän tarpeeksi, jonka tähden palasin kentälle,
otin kiinni kaksi, jotka sattuivat siinä olemaan, ja olin jo
katkaisemaisillani niitten kaulan, kun äitini kysyi, mitä aioin tehdä?

-- Tappaa ne ja panna sitten kattilaan kiehumaan päivälliseksi,
vastasin.

-- Ei Frank! Sinulla on liian kiire. Uhrautukaamme vähän
linturaukkojenkin vuoksi. Voimme vaikeudetta paastota yhden päivän.
Huomenna saamme nähdä.

Päästin linnut, mielessäni yhtyen hänen ehdotukseensa. Mutta en
tehnyt sitä lintujen tähden, vaan sen vuoksi, että päivän lykkäys
linnuille toisi myös päivän lykkäyksen Nerolle.

-- Tule, sanoi äitini, menkäämme majaan hakemaan jotakin työtä
itsellemme. -- Minä rupean pienentämään vaatteita sinulle, mutta mitä
sinä tekisit?

-- En tiedä, vastasin, mutta tahdon tehdä kaikkea, mitä käskette.

-- No, olen huomannut noitten molempain siimain olevan jo niin
kuluneita, että ne pian voivat katketa, ja silloin ei meillä ole
mitään keinoa pyydystää kaloja, vaikka ilma olisikin kaunis.
Sentähden leikatkaamme nyt kappale harppuunanuorasta ja saatuamme sen
puretuksi, näytän sinulle, miten siitä punotaan uusia siimoja Koska
tarvitsemme sellaisia nyt enemmän kuin mitään muuta, on kai parasta,
että rupean sinua auttamaan ja annan vaatteiden olla rauhassa
toistaiseksi.

Suostuin tähän ehdotukseen ilolla. Vähässä ajassa saimme
harppuunanuoran puretuksi ja äitini opetti minut punomaan siitä
hienompia säikeitä, joista sitten tekisimme lujia siimoja. Hän auttoi
minua ja aika kului nopeampaan kuin olin toivonut.

-- Te olette, äiti, hyvin kätevä.

-- En lapseni, en ole, vaikkakin osaan paljon asioita, joista naiset
eivät tavallisesti tiedä mitään, koska olen viettänyt kuljeskelevaa
ja joskus hyvinkin vaikeaa elämää. Ollessamme, mieheni ja minä,
vieraitten ihmisten joukossa, olimme usein pakotettuja turvautumaan
vain omaan apuumme ja huomasimme sentähden välttämättömäksi opetella
tekemään paljon sellaista, jota muut varakkaat ihmiset tavallisesti
teettävät muilla. Olen kumminkin elänyt olosuhteissa, joissa rahat
eivät olleet miksikään hyödyksi ja on täytynyt kokonaan luottaa
itseensä. Sentähden olen säännöllisesti koettanut opetella kaikkea,
mitä olen voinut ja koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni
purjehtimalla suurilla valtamerillä olen oppinut merimiehiltä paljon
hyödyllistä; tämä kalasiimojenkin punominen on eräs niistä tiedoista
joita olen heiltä saanut. -- Niinkuin näet, on siitä meille nyt
hyötyä.

-- Kyllä, ja olikaan miten onnellista, että tulitte tänne.

-- Onnellista minulle, tarkoittanet, Frank?

-- En, äiti, vaan onnellista minulle.

-- Toivon, Frank, tulleeni tänne lähetetyksi tekemään hyötyä, ja
tällä vakaumuksella mukaudun ilolla Jumalan tahtoon. En epäile, että
hän on minut lähettänyt ollakseni sinulle hyödyksi.

-- Äiti, tahtoisin kuulla koko elämäntarinanne. Tiedättehän
kertoneeni kaikki, mitä tiedän itsestäni. Ettekö voi kertoa omaanne
ja miehenne elämäkertaa? Sanoittehan kerran tekevänne sen jonakin
päivänä. Muistatteko?

-- Kyllä muistan, Frank, antaneeni jonkunlaisen lupauksen ja sanon
sinulle nyt, että joskus täytän sen. Mutta en ole varma, ymmärrätkö
tahi hyödytkö tästä kertomuksesta nyt niin paljon kuin vastaisuudessa.

-- Mutta voittehan kertoa sen kaksikin kertaa, kuuntelen mielelläni
sen taasen uudestaan. Kertokaa se siis minulle nyt -- huvittaaksenne
minua ja sitten toisten -- hyödyttääksenne minua.

Äitini hymyili, joka harvoin tapahtui, ja sanoi:

-- No hyvä, Frank, koska tiedän, että luopuisit päivällisestäsi
milloin tahansa kuunnellaksesi jotakin kertomusta ja koska et tänään
saakaan päivällistä, niin pidän oikeana suostua pyyntöösi. --
Kummastako aloitan, miehestänikö vai itsestäni?

-- Olkaa hyvä ja aloittakaa omalla elämäntarinallanne, vastasin.



28. Rouva Reichardt'in kertomus.


Olen erään lukkarin tytär muutaman suuren merikaupungin vieressä
olevasta kauppalasta, Englannin etelä-rannikolta.

-- Mikä on lukkari? kysyin, keskeyttäen äitini heti kertomuksen
alussa.

-- Lukkari on sellainen henkilö, joka johtaa seurakunnan laulua
kirkossa ja avustaa pappia hänen tehtävissään. Isäni ei täyttänyt
ainoastaan näitä velvollisuuksiaan, vaan oli myöskin opettajana
kansakoulussa.

-- Mikä on kansakoulu?

-- Se on koulu, jossa lapset saavat opetusta ilmaiseksi.

Arvelin sellaisen olevan erinomaisen laitoksen. -- Olin aikeissa
kysyä muutakin, kun äitini pidätti minut sanoen:

-- Anna minun jatkaa keskeyttämättä, jos tahdot kuulla kertomukseni
loppuun, sillä minä puhun paljonkin sellaista, jota ei niin vähillä
tiedoilla varustettu henkilö, kuin sinä, voi selityksittä ymmärtää.
On mahdotonta, että sinä niin vähässä ajassa voit oppia kaikki
tietämään, mutta vähitellen selitän ne sinulle. -- Sitten hän jatkoi:

-- Isälläni oli hyvin paljon tekemistä, ja sellaisessa pienessä
maaseutukaupungissa ei olekaan tavatonta, että jollakin henkilöllä
on useampia ammatteja. Tämmöinen oli erittäinkin hänen laitansa,
sillä paitsi ennen luettelemiani toimia oli isäni paras eläinlääkäri
ja välskäri kymmenen peninkulman alalla ja ansaitsi usein leipänsä
kaikenlaisella maatyöllä, niinkuin olkikattojen ja aitojen
panemisella, ojan kaivamisella y.m. sellaisella. Sittenkin jäi
häneltä aikaa raamatun lukemiseen ja tyttärensä kasvattamiseen. --
Tämä tytär olin minä.

-- Missä oli äitinne? kysyin, sillä tuntui kummalliselta, että rouva
Reichardt puhui ainoastaan isästään.

-- Hän oli kuollut melkein heti syntymiseni jälkeen, ja minut oli
ensin jätetty hoidettavaksi eräälle köyhälle vaimolle, mutta niin
pian kuin opin juoksemaan ja jotakin ymmärtämään, alkoi isäni helliä
minua ja päästi minut vain hyvin vastahakoisesti näkyvistään. Hän
koetti opettaa minulle kaikki, mitä hän itse osasi, ja vaikka hänen
tietonsa eivät olleetkaan suuret, riittivät ne hyväksi pohjaksi ja
lisäsivät haluani oppia enemmän.

Muistan, että ikäisekseni olin hyvin tiedonhaluinen. Tein isälleni
ja hänen vierailleen alituisesti kaikenlaisia kysymyksiä, ja koska
he näkyivät pitävän minua sukkelana ja vilkkaana lapsena, niin ne
mielellään vastasivat niihin. Sillä tavalla sain paljon tietoja ja
vielä enemmän tarkkaamalla mitä ympärilläni tapahtui.

Siitä tuli isäni ylpeyden ja tyytyväisyyden lähde, kun hän voi
pyytää minua lukemaan raamattua ääneen. Tästä johtui sitten tietysti
paljon kysymyksiä, joihin hän vastasi. Aikojen kuluessa perehdyinkin
kaikkiin pyhiin kirjoituksiin ja ymmärsin niitten hengen ja
tarkoituksen paremmin kuin moni minua puolta vanhempi.

Rakkauteni tällaiseen opiskeluun herätti seurakunnan papin, tohtori
Brightwell'in huomiota, ja hän oli niin hyväntahtoinen, että antoi
minun ottaa osaa lastensa opetukseen. Kolmentoista vuotiaana olin
oikea kristinopintaidon ihme ja sain usein käskyn tulla pappilaan
kummastuttamaan lähiseudun vanhoja sillä helppoudella, jolla vastasin
pulmallisimpiinkin, kristinopin suuria salaisuuksia koskeviin
kysymyksiin.

Tähän aikaan tutustuin erääseen isättömään ja äidittömään poikaan,
muutamaan köyhäintalon asukkaaseen, jonka seurakunta oli ottanut
hoiviinsa, sittenkuin hänen vanhempansa, eräs saksalainen kelloseppä
vaimoineen, olivat kuolleet vaikeaan kuumetautiin, joka oli raivonnut
lähiseudulla ja tappanut suuren osan työtätekevää väestöä. Isäni oli
lähettänyt minut asialle köyhäintalon johtajan, ankaran ja juron
miehen luokse, jota kovin pelkäsin, kun huomasin tämän kalpean
ja surullisen näköisen, selvästi sairaan lapsen. Huomasin, ettei
hänestä kukaan välittänyt. Hän sai kuljeskella ympäriinsä suuressa
työtalossa, hullujen, hölmöjen ja heikkomielisten joukossa, kenenkään
vähääkään kiinnittämättä huomiotaan häneen; lyhyesti, hän vietti
tuollaista köyhäintalon pojan elämää.

Huomaan, että tahtoisit mielelläsi tietää, mikä köyhäintalon
poika on, ja tahdon sentähden vastata ennen kysymystäsi. Eri
seurakunnissa siinä maassa, johon molemmat kuulumme, on jokaisessa
aina eräs talo, jossa hyvin köyhiä ja kurjia hoidetaan. Tavallisesti
ovat sen asukkaat kaikenikäisiä: vastasyntyneistä lapsista aina
haudanpartaalla horjuviin vanhuksiin asti. Tässä talossa ne puetaan
ja ruokitaan, ja nuoret saavat tarpeellista opetusta voidakseen
vanhempana itse hankkia toimeentulonsa.

Minusta tuntui tuon poikaraukan kohtalo hyvin kovalta ja sain tietää
hänen nimensä olevan Henrik Reichardt. Hän ei osannut puhua muuta
kuin saksaa ja sentähden jäivätkin hänen toivomuksensa täyttämättä
ja hänen tunteilleen ei pantu mitään arvoa. Hänet oli kasvatettu
rakastamaan kodikkuutta ja siisteyttä ja nyt oli hän vanhempainsa
äkillisen kuoleman tähden joutunut tämmöisiin oloihin, jotka
julmasti loukkasivat hänen vaistojaan. Huomasin usein kyyneleitä
hänen silmissään ja hänen kauniit kasvonsa ja vaalea tukkansa
olivat suurena vastakohtana hänen toveriensa likaiselle naamalle ja
pörröiselle tukalle. Hänen onneton kohtalonsa teki minuun aina syvän
vaikutuksen.

Toin hänelle pieniä lahjoja ja koetin näyttää osanottoani hänen
kärsimyksiinsä. Alussa tuntui hän enemmän hämmästyneeltä kuin
kiitolliselta, mutta pian huomasin hänen suuresti iloitsevan
huomaavaisuudestani, ja hän piti vierailujani ainoana lohdutuksenaan
ja tyydytyksenään.

Siihen aikaan oli minulla suuri vaikutusvalta isään ja onnistuin
kiinnittää hänen osanottonsa tuohon köyhään poikaan siihen määrään,
että hän otti Henrikin pois köyhäintalolta ja antoi hänelle kodin
luonaan. Hän oli ensin vastahakoinen ruvetessaan kasvattamaan lasta,
joka vieraskielisenä ja -tapaisena ei voisi olla hänelle suureksikaan
hyödyksi, mutta lupasin opettaa Henrikille englanninkieltä ja kaikkea
muuta, mitä hän enimmän tarvitsi ja vakuutin isälleni, että minä
hyvin vähässä ajassa voin tehdä hänelle Henrikistä paljon paremman
apulaisen kuin hän todennäköisesti voisi saada mistään kaupungin
pojasta.

Isäni halu täyttää pyyntöni oli se, joka paremmin kuin usko
vakuutuksiini sai hänet antamaan minun menetellä tässä asiassa
niinkuin halusin. En siis viivytellytkään kasvatukseni aloittamisessa
ja huomasin muutamassa viikossa, että minulla oli ahkera oppilas,
joka oli päättänyt täydentää kasvatuksensa niin pian kuin olosuhteet
vain sallivat.

Pian tunsin itseni ylpeäksi ja puolueelliseksi turvattini tähden.
Opetin hänelle samat asiat kuin olin oppinut papinkoulussa ja
iloitsin nähdessäni hänen luonnolliset taipumuksensa näihin samoihin
harrastuksiin, joista minäkin niin paljon pidin.

Isäni oli yhtä tyytyväinen tulokselliseen opetukseeni kuin hän oli
ollut minun omiin opintoihinikin, ja kun nuori Reichardt näkyi olevan
merkillisen kätevä ja ymmärtäväinen poika, jonka apua hän joissakin
tapauksissa voi käyttää täydellä luottamuksella, rupesi hän Henrikkiä
hemmottelemaan. Tohtori Brightwell tuli myöskin hänen ystäväkseen ja
muutamissa vuosissa oli tuon hyljätyn köyhäintalon pojan asema niin
muuttunut, ettei häntä voinut tuntea.

Hän oli hyvin kiitollinen ja minuun erittäin mieltynyt. Usein voi
hän verrata entistä kurjaa elämäänsä nykyiseen onnelliseen ja mitä
lämpimimmillä sanoilla kiitellä minua siitä suuresta palveluksesta,
jolla olin pelastanut hänet köyhäintalon kurjuudesta.

Hän keskeytti nyt kertomuksensa tehdäkseen vähän talousaskareita,
mutta lupasi pian jatkaa.



29. Kalan vangitsemana.


Rouva Reichardt'in apua en voi kyllin suureksi arvostella.
Jos ei häntä olisi ollut, olisin niissä olosuhteissa, joissa
silloin juuri elin, auttamattomasti joutunut perikatoon. Hänen
rohkaisunsa pelastivat minut epätoivosta, kun asemamme näytti
aivan toivottomalta. Mutta hänen esimerkkinsä auttoi vielä enemmän
kuin hänen kehoituksensa. Hänen taitonsa löytää keinoja ja panna
ne kiireesti toimeen, hänen ainainen hyvä tuulensa pettyneiden
toiveitten aikana ja hänen kristillinen alistumisensa aiheuttivat
mitä parhaita tuloksia.

Sittenkuin siimat oli saatu valmiiksi ja olin löytänyt muutaman
kalliomatalikon, jota näkyi vain vähäsen vedenpinnan yläpuolella,
kahlasin sille, vaikkakin vaikeasti, ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ja heitin onkeni veteen. Syöttinä oli minulla palanen
muutamasta höyhenlemmikistäni, jonka kovan todellisuuden pakottamana
olin surmannut. Odotin vanhan kalastajan koko kärsivällisyydellä.
Tiesin siinä kohden olevan hyvin syvää, mutta koska paikka sijaitsi
parin kallio kielekkeen välissä, niin oli se tyyni. Annoin siiman
painua ja koska minulla ei ollut mitään kuuluvaista, voin ainoastaan
käsivarteni ympärille kiertämäni siiman nykäisystä tuntea, nykkikö
kala onkea.

Vietettyäni vähän aikaa tällä tavalla, kääntyi huomioni muualle
ja ajatukseni palasivat kertomukseen, jonka äsken olin kuullut.
Vaikka silmäni seurasivatkin siimaa, kiinnitin kaikki ajatukseni
kertomukseen köyhästä saksalaisesta pojasta, joka oli pelastunut
kurjuudesta lukkarintytön avulla. Rupesin miettimään, mitä olisin
tehnyt sellaisissa olosuhteissa, kuvittelin mielessäni kaikenlaisia
mahdottomuuksia, joilla olisin osottanut suurta kiitollisuuttani niin
lämminsydämiselle ja hyväntahtoiselle ystävälle.

Kummalliset tapausten sarjat seurasivat kiireesti toisiaan
mielikuvituksissani ja kuvittelin olevani kaikkien noitten
seikkailujen ritari. Tunsin kuviteltua hyväntekijätärtäni kohtaan
hartaampia tunteita kuin milloinkaan ennen ja hänkin näytti tuntevan
samaa minua kohtaan. Tietoisuus tästä herätti mitä suloisimpia
ailahduksia sydämissämme.

Äkkiä vetäisi joku minut päistikkaa syvään veteen ja niin havahduin
tästä liereilläni uneksimisesta. Se tapahtui niin odottamatta, että
kului muutamia sekunteja, ennenkuin pääsin selville tilastani, mutta
sitten hoksasin, että onkeeni oli tarttunut sellainen kala, joka ei
ainoastaan ollut onnistunut viemään minua tasapainosta, vaan uhkasi,
koska siima oli käärittynä käsivarteni ympärille ja leikkasi syvälle
lihaan, hukuttaa minut pitämällä minua veden alla. Suurella vaivalla
onnistuin pääsemään pinnalle ja irroittamaan siiman käsivarrestani.
Innoissani saadakseni maalle otuksen, joka voimista päättäen tuntui
olevan sellainen, että sen pyydystäminen kannatti, pidin kiinni
molemmilla käsilläni ja vedin voimaini takaa. Alussa veti se minua
perässään suurella voimalla, mutta tuntiessani siiman löyhtyvän,
lapoin taasen takaisin. Tämä uusiintui useampaan kertaan, kunnes
onnistuin vilaukselta näkemään saaliini, tai paremmin sanoen sen,
jonka saaliina minä olin. Kun kala, joka oli hyvin suuri, näki minut
muutamien metrien päässä, teki se epätoivoisia hyppyjä ja syöksyi
taasen pois, vetäen minua muassaan, milloin veden alla, milloin
pinnalla.

Sen ruumis oli melkein pyöreä ja noin parin metrin pituinen, siis
peloittava vastustaja. Mutta minä vain halusin kiihkeästi saada sen
kynsiini, varsinkin kun tunsin, että sen vastustuskyky alkoi heiketä.
Jatkoin lähenemistäni ja pääsinkin vihdoin niin ääreen, että voin
upottaa puukkoni päätään myöten sen niskaan, jolloin tappelu lakkasi.

Nyt seurasi sitä vastoin toinen vaikeus. Taistelun temmellyksessä
olin ajautunut noin neljännespeninkulman päähän saaresta, ja koska
olin väsynyt kaikista ponnistuksistani, niin huomasin mahdottomaksi
viedä saalistani maihin. Tiesin, etten jaksanut uida sellainen taakka
mukanani ja minun täytyi sentähden hylätä kalani. Tässä oli nyt iso
varasto elintarpeita, jotka kumminkin olivat aivan hyödyttömiä, koska
niitä ei voitu saada käsiin.

Ajattelin rouva Reichardt'ia, kuinka iloiseksi hän olisikaan
tullut, jos olisin voinut hankkia hänelle sellaisen suuren
lisäyksen niukkoihin ruokavaroihimme. Ajattelin vielä hänen varmaa
luottamustaan kohtaloon ja niitä arvokkaita kehoituksia itsensä
hillitsemiseen ja viisauteen, joilla hän aina minua lohdutti
ollessani alakuloinen pettyneistä toiveista.



30. Odottamaton saalis.


Niin pian kuin olin saanut siimani irti, käännyin kotiin päin ja
aloin uida voimakkaasti rantaa kohti; haikalojakaan ei onneksi
näkynyt. Saavuttuani maihin sen enemmittä seikkailuitta, etsin
heti hyvän ystäväni ja toverini, joka, niinkuin tavallista, oli
ahkerassa työssä kasvitarhassamme. Se oli ihmeellisesti elpynyt hänen
hoidossaan. Siinä kasvoi nyt paljon kaikenlaisia kasveja, joiden
arvoa en tuntenut enempää kuin niitten oikeata hoitamistapaakaan.
Pensaat ja kauniit kukat rehoittivat ympärillämme niin että paikan
näkö pian kokonaan muuttui.

Rouva Reichardt kuunteli kertomustani hyvin tarkkaavaisesti ja
moitti minua ainoastaan varomattomuudestani. Hän huomautti niistä
onnettomista seurauksista, joita hukkumiseni, kallioilta putoamiseni
tahi joku muu minua kohtaan sattunut onnettomuus olisi hänelle
tuottanut.

-- Rakas poikani, sanoi hän hyvin totisena; voit sanoa olleesi
Jumalan turvissa. On selvää, että viisas ja hyvä Jumala suojelee
alituisesti meitä luotuja olentoja, kun joudumme tavattomiin ja
vaarallisiin tilanteisiin.

-- Mutta, väitin minä, jos olisin ollut sellaisen Jumalan
suojeluksessa kuin sanotte, niin en kai olisi ollut pakotettu
jättämään tuollaista kaunista kalaa, jonka pyydystämisessä minulla
oli niin paljon vaivaa ja jonka omistaminen oli niin välttämätöntä
hyvinvoinnillemme, jopa elämällemmekin?

-- Jo tuollaisen raskaan kalan jättäminen on kumoamaton todistus
Jumalan väliintulosta eduksesi, sillä jos olisit pysynyt
aikomuksessasi tuoda se rantaan, niin ei ole epäilemistäkään, ettei
sen paino olisi tullut sinulle liian raskaaksi, jolloin olisit
hukkunut. Mihinkä silloin olisin joutunut? Nainen, joka jäisi omin
neuvoin elämään tällaiselle karulle paikalle, olisi pian pakotettu
voimain puutteessa antamaan perään taistelussaan toimeentulonsa
puolesta ja kuolisi.

Lupasin, etten vastaisuudessa antautuisi tuollaisiin vaaroihin
ja vakuutin monella tavalla pitäväni hänestä huolta. -- Vaikka
en ollut olevinani millänikään koko kalasta, niin ajattelin
kumminkin alituisesti sen suuruutta ja valitin, että olin ollut
pakotettu jättämään sen syvyyden ahneimmille tovereille. Nämä
ajatukset askaroivat siihen määrään mielessäni, että yölläkin
uneksin tuosta tapauksesta. -- Se alkoi onkimisellani kalliolla
ja loppui lohduttomaan uintiini rannalle. Olin tappelevinani
suomuisen vastustajani kanssa yhtä kovasti unissa kuin olin tehnyt
hereillänikin.

Nousin kerran aikaisin sellaisen levottoman yön perästä ja läksin
Neron tavalliseen olinpaikkaan -- kalliolahteen, missä näinkin sen
sukeltelevan ja tekevän kaikenlaisia hullunkurisia hyppyjä jonkun
vedessä kelluvan esineen ympärillä.

Käskin Neron tulla pois tarkastaakseni sen huomion esinettä ja
kuviteltakoon kummastustani, kun tunsin sen vastustajani suureksi
ruumiiksi. Riemuhuutoni houkuttelivat pian rouva Reichardt'in
paikalle ja nähtyään tämän tavattoman suuren kalan, ei hänen
kummastuksensa ollut pienempi.

"Miten saisimme sen maalle", oli ensimmäinen ajatuksemme. Hetken
suunniteltuamme tartuin muutamaan köyteen ja kahlasin veteen. Tein
silmukan ja pujoteltuani sen kalan kiduskansien taakse, kahlasin
rantaan ja niin koetimme sitten yhdistetyin voimin vetää sitä maalle.
Hilasimme ja vedimme voimaimme takaa kauan aikaa suurestikaan
edistymättä, sillä se oli liian raskas nostettavaksi suoraan ylös.
Vihdoin onnistuimme vetämään sen muutamalle matalalle kalliolle,
jossa paloittelin sen useampaan kappaleeseen, jotka rouva Reichardt
aikoi kuivata ja säilyttää sillä tavalla, että saisimme siitä
erinomaista ruokaa kauaksi aikaa.

Hänen valmistamansa ruoka siitä oli hyvin maukasta ja koska hän
osasi muutella valmistustapoja, en siihen milloinkaan kyllästynyt.
Mausta päättäen oli kala, niinkuin sittemmin olen saanut kuulla,
jonkunlainen sampi, mutta sen oikeata nimeä en ole koskaan saanut
tietää. Sen jälkeen en milloinkaan onnistunut saamaan toista, joten
otaksun sen olleen vieraan näissä vesissä. Se tuli meille kumminkin
oikein hyvään tarpeeseen, koska muuten olisimme saaneet kärsiä suurta
puutetta kauan aikaa.

Sitten eräänä iltapäivänä, syötyämme suuresta kalasta valmistetun
hyvän päivällisen, käänsin puheen taasen siihen rouva Reichardt'in
kertomuksen paikkaan, johon hän oli lopettanut puheensa itsestään ja
tuosta köyhästä saksalaisesta pojasta. -- Vähän vastustettuaan rupesi
hän jatkamaan.



31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan.


Hyvä pastorimme, tohtori Brightwell oli hyvin tietävä mies, joka
mielellään opetti muitakin. Hän oli jonkun aikaa ollut erään
suuren latinakoulun johtajana ja uhrasi nyt suuren osan vapaasta
ajastaan seudun lahjakkaimpien poikien ja tyttöjen opettamiseen.
Köyhäintalonjohtajan tapana oli pilkata isääni ja tohtoria,
joka opetti talonpojille kreikkaa ja latinaa, ja tytöille,
joiden päätehtävä oli kivien poimiminen pelloilta, maantiedettä
ja maanpallon käyttöä. Kirkonisännätkin pudistivat päätään ja
ajattelivat itsekseen, ettei tohtorilla mahtanut olla kaikki
ruuvit paikoillaan, kun hän haaskasi oppiaan noin kiittämättömille
lurjuksille. Kuitenkin täytti hän ottamansa velvollisuuden, saamatta
muuta palkkiota kuin tyydytyksen mielelleen. Vasta otettuaan
oppilaittensa joukkoon minut ja nuoren Reichardt'in, tunsi hän, että
hänen työllään oli joitakin onnistumisen toiveita.

Kilpailunhalu kiihoitti meitä ponnistamaan äärettömästi, mutta tämä
ei ollut kateutta, niinkuin tavallisesti, vaan ainoastaan halua
olla toisen suuresti kunnioittama. Tällä tavalla opimme ranskan
ja latinan kielen, maantieteen ja muita korkeamman kasvatuksen
oppiaineita, mutta opettajamme kehoituksesta luimme mieluummin
sentään uskonnollisia kirjoja.

Näin yhdessä opiskellessamme ja lukiessamme syttyi sydämissämme
sellainen mieltymys toisiimme, että olimme aivan onnettomia erossa
ollessamme. Isäni hyväksyi rakkautemme. Nuori Reichardt hyödytti
häntä paljon ja osottautui niin käteväksi kaikissa aloittamissaan
töissä, että isäni piti hänestä kuin omasta pojastaan.

Olimme nyt kasvaneet ja päättäneet mennä naimisiin keskenämme
niin pian kuin mahdollista. Tulevaisuudensuunnitelmamme olivat
monenlaiset. Henrik katsoi olevansa samassa asemassa kuin Jaakoppi,
joka palveli niin kauan ja kärsivällisesti Raakelin edestä, ja vaikka
hän tunnustikin, ettei hän pitäisi niin pitkästä odotuksesta kuin
patriarkka, myönsi hän kumminkin, että hän mieluummin palvelisi
isääni täyden ajan kuin luopuisi toivostaan saada minut vaimokseen.

Tästä onnellisuuden tilasta tuli kumminkin pikainen loppu.
Tohtori Brightwell lähetti eräänä päivänä hakemaan isääni. Viipyi
kauan, ennenkuin hän tuli takaisin, ja silloin oli hän hyvin
vakava ja salaperäinen. Vähän ajan kuluttua kertoi hän minulle
pitkän keskustelunsa tuloksen tohtorin kanssa. Tämä oli päättänyt
lähettää nuoren Reichardt'in eräälle kaukana olevalle seudulle,
jonne useat oppineet miehet olivat perustaneet kasvatuslaitoksen,
täydentämään kasvatustaan ja lukemaan uskonnonopettajaksi, jolle
alalle hän jo kauan oli halunnut antautua. Eron ajatus oli minusta
kauhea, mutta mukaannuin siihen vihdoin toivoen, että siitä olisi
Henrikille suurta hyötyä. Sitten erosimme monin kyynelin ja
vakuutuksin, monin epäilyksin, mutta vielä useammin toivein.

Seuraavina päivinä tuntui kaikki niin kummalliselta, kaikki olivat
niin alakuloisia, joka paikka niin autio, että luulin olevani
jossakin onnettomuuspaikassa, jossa en tuntenut ketään, eikä kukaan
todennäköisesti välittänyt minusta. Isänikin meni töihinsä aivan
toisella mielellä kuin tavallisesti. Näki selvästi, että hän kaipasi
Henrikiä yhtä paljon kuin minäkin.

Vähitellen kumminkin palasi kaikki taasen entiselleen. Joskus, kun
isälläni oli tavallista enemmän työtä, voi hän muistella kätevää
apulaistaan, jonka oli menettänyt, ja kuulin silloin tällöin
hänen lähimpien ystäviensä arvailevan, mihin nuori Reichardt oli
joutunut ja mitä hän hommasi. Minun mielenkiintoni vain ei ollut
noin tilapäistä. Päivässä ei tainnut olla sitä tuntiakaan, jolloin
en olisi häntä muistellut, mutta koska luulin häntä sillä tavalla
enimmän miellyttävän, että koettaisin hänen poissa ollessaan oppia
niin paljon kuin suinkin, en antautunut mihinkään hyödyttömään
entisen muistelemiseen, enkä myös tarpeettomaan tulevaisuuden
haaveilemiseen.

Suurin iloni oli kuulla uutisia hänestä. Alussa uhkuivat hänen
kirjeensä vain rakkautta minuun, mutta sitten puhui hän enemmän
omista pyrkimyksistään valmistua pian siihen toimeen, jonka hän oli
valinnut.

Tällä tavalla kului sitten kaksi tahi kolme vuotta, tänä aikana en
nähnyt häntä milloinkaan ja kuulin hänestä vain harvoin. Hän puolusti
niukkaa kirjeenvaihtoaan sillä, ettei hänellä lukujensa vuoksi ollut
siihen aikaa. En moittinut häntä milloinkaan tästä hänen näennäisestä
huolettomuudestaan, vaan melkein paremmin kehoitin häntä siihen
alituisesti muistuttaen, että hän uhraisi kaikki aikansa ja voimansa
saavuttaakseen sen päämäärän, jonka tiesin olevan hänen sydämensä
hartaimpana toivona, nimittäin tulla Jumalan evankeliumin papiksi.

Muutamana päivänä tuli isäni kotiin tohtorin talosta hyvin
levottomana. Tohtori Brightwell oli ollut kovin vihoissaan siitä,
että Henrik oli yhtynyt erääseen hengelliseen lahkoon, joka erosi
englantilaisen kirkon kannasta. Tohtori oli tarjonnut hänelle
paikkaa kirkon palveluksessa, jos hän hylkäisi uudet sitoumuksensa,
mutta hänen uskonsa vakavampi henki vaikutti niin väkevästi hänen
innostuneeseen mieleensä, että hän mielellään luopui loistavista
toiveistaan työskennelläkseen vain tavallisena työmiehenä enemmän
tuottavassa viinitarhassa.

Seurakunnan lukkarina tuomitsi isänikin, pastorin esimerkkiä
noudattaen, Henrikin luopumisen, ja moitti Henrikiä kovasti hänen
kiittämättömyydestään hyväntekijöitään kohtaan. -- Minäkään en saisi
häntä enää muistella.

Se ei ollut kuitenkaan helppoa, vaikka kirjeenvaihtomme olikin
loppunut. En tiennyt, mihin osoittaisin kirjeeni hänelle enkä
aavistanut ollenkaan, miksi hän nyt aikoi.



32. Lähetyssaarnaaja.


Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin;
kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen
kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli
korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli
täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää
voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli
säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin
laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei
aivan onnellisina.

Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat
hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun.
Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä
kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen,
että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen
Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin
ollen tyytyä kiitollisiin -- rukkasiin.

Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta
saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut
milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja
muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain
uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen
henkeä vastaan.

Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme
ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan
mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti
antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat
todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.

Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa
olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa
pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin
ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen
evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan,
josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri
seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan
meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan
häntä.

Vaikka rukoushuone oli väkeä täpötäynnä, onnistuin kumminkin
saamaan paikan puhujan lähellä ja odotin jännityksellä miestä, joka
ensimmäisten saarnaajien tapaan oli valinnut tuon vaarallisen toimen
koettaa saada villejä epäjumalanpalvelijoita uskomaan todelliseen
Kristukseen.

Pienen väliajan jälkeen tuli hän korokkeelle ja pappi esitti hänet
seurakunnalle. En kuullut mitään tästä pitkästä esityksestä, en
nähnyt puhujaa, vaikka hänen olentonsa oli sellainen, joka aina
kiinnittää puoleensa tarkkaavaiset kuulijat. Näin vain vieraan.
Näistä kalpeista, vakavista ja juhlallisista piirteistä, jotka näin
edessäni, tunsin Henrik Reichardt'in.

-- Hän oli siis vihdoinkin tullut takaisin luoksenne, huudahdin minä;
luulinkin, että hän niin tekisi. Kaiken tuon jälkeen, mitä olitte
tehneet tuon köyhän saksalaispojan hyväksi, oli mahdotonta, että hän
mieheksi tultuaan olisi teidät unhottanut.

-- Saathan kuulla, vastasi rouva. -- Vähän aikaa löi sydämeni niin
kovasti ja mielenliikutukseni oli niin voimakas, että luulin olevani
pakotettu jättämään paikkani, mutta pelkoni häiritä seurakuntaa
ja herättää sen huomiota vaikutti minuun niin, että jaksoin istua
paikoillani. Katsoin kumminkin koko ajan kiinteästi Henrikiin ja koko
sydämeni ja sieluni olivat hänen luonaan, kun hän nyt alkoi puhua.

Niinkuin jo sanoin, en kiinnittänyt ollenkaan huomiota edellisiin
toimituksiin; en tietänyt ollenkaan, millä sanoilla hänet esitettiin
yleisölle, mutta kun hän nyt alkoi puhua, kuulin joka sanan niin
selvästi, että se tuntui ihmeelliseltä.

Ja kuinka se voi ollakaan toisin? Hänen pysty vartalonsa, hänen
surulliset ja ilmeikkäät kasvonsa, hänen vakava käytöksensä sekä
kirkas ja sointuva äänensä antoivat hänelle apostolin voiman ja
arvokkuuden. Kun sitäpaitsi näihin ulkonaisiin ominaisuuksiin
yhdistyivät lapsuuteni muistot, jotka kuuluivat niin läheisesti
häneen, niin on mahdotonta panna liian suurta arvoa sille
vaikutukselle, jonka hän teki minuun. -- Hän kertoi, että maapallon
kaukaisissa osissa oli vielä ihmisiä, jotka elivät mitä suurimmassa
raakuudessa. Ne olivat tietämättömiä, julmia ja jumalattomia
metsäläisiä -- ihmissyöjiä, murhaajia ja mitä ruokottomimpiin
pakanuuden aiheuttamiin synteihin vajonneita raakalaisia. Herra
Jumala oli jumalallisella armahtavaisuudellaan nähnyt heidän
toivottoman ja säälittävän tilansa ja päättänyt, että kristillisen
rakkauden kynttilä valaisisi heidän pimeyttänsä ja kaikkivoipa
viisaus hävittäisi heidän raakuutensa ja tietämättömyytensä.

Mutta kuka, kysyi hän, rupeaa lähettilääksi näihin
raakalaisseutuihin? Kuka uskaltaa ruveta rauhan ja rakkauden
apostoliksi tuollaisen julman ja villin kansan keskuuteen? Eikö
ole yhtään kylliksi voimakasta ja rohkeaa miestä, joka ottaisi
suorittaakseen niin tärkeän ja hirmuisia vaaroja täynnään olevan
tehtävän?

Kuvitelkaa mielessänne, jos voitte, isätöntä ja äititöntä lasta
siinä rakennuksessa, johon kaupungissamme kaikki köyhät ja vaivaiset
sijoitetaan -- ystävittä ja keinoitta tuomittu nähtävästi ainaiseksi
jäämäänkin huonoksi ja hyljätyksi.

Eräs köyhä tyttö rupesi säälimään häntä ja tuli tuon poika raukan
ystäväksi. Hänen välityksellään ei poika ainoastaan saanut ruokaa ja
vaatteita, vaan myöskin kasvatusta ja tietoja.

Oli määrätty, että nuorukaisen, joksi poika oli jo kasvanut, piti
erota ystävistään. Kova todellisuus pakotti hänet luopumaan tuosta
puhtaasta ja lempeästä seurasta. Hänen täytyi lähteä jatkamaan
opintojaan toisessa koulussa ja valmistumaan raskaampiin tehtäviin.
Hänestä kasvoi mies, joka koetti tulla hänen arvoisekseen, joka oli
tehnyt hänet siksi, mikä hän oli.

Vihdoin sai hän tietää, että tarvittiin lähetyssaarnaajaa selittämään
kristinopin totuuksia sille villille kansalle, josta olen puhunut.
Kun hänet valittiin tähän pyhään toimeen, niin päätti hän silloin,
että ennenkuin hän lähtisi tästä maasta tuonne kaukaiselle
työkentälleen, niin kävisi hän tapaamassa tuota hyvää, sanomatonta
kristillistä rakkautta omaavaa olentoa, että he voisivat yhtyä samaan
suureen kutsumukseen ja tukea toisiaan tärkeässä tehtävässään.

Olin kuullut kylliksi, jatkoi rouva Reichardt. Kaikki oli selvitetty
ja olin täydellisesti tyytyväinen. -- Hän kertoi vielä, että hän itse
oli tuo köyhä poika, joka oli säästynyt raskailta kokemuksilta ja
lopetti, pyytäen seurakuntaa tukemaan häntä esirukouksillaan.

Olin sellaisessa iloisten tunteitten pyörteessä, että muistan
ainoastaan hämärästi, mitä sitten tapahtui. Muistan ainoastaan,
että mennessäni kokouksesta kotiin kuulin pikaisia askeleita,
jotka seurasivat minua, ja muutamien minuuttien kuluttua puhutteli
minua jälleen sama ääni, joka äsken oli täyttänyt sydämeni
sanomattomalla onnella. Olin liiaksi liikutettu voidakseni näyttää
välinpitämättömältä Henrikin niin äkkiä tullessa lähelleni ja siksi
pyörryin hänen syliinsä.

Hän kantoi minut lähimpään taloon, mutta toinnuin pian niin
paljon, että voin jatkaa matkaani kotiin. -- Viikkoa myöhemmin
olimme naimisissa ja sitten riittivät muutamat päivät kutsumukseni
välttämättömiin valmisteluihin. Jatkoimme sitten matkaamme satamaan
ja nousimme laivaan, joka vei meidät tuhansien peninkulmien päähän
merien yli, tuohon tuntemattomaan ja villiin maahan, joka oli
määrätty lähetyspiiriksemme.



33. Veneen rakentaminen.


Rouva Reichardt keskeytti nyt kertomuksensa, koska hänen
talousaskareensa, kuten ennen on sanottu, vaativat tarkkaa valvomista
ja veivät melkein kaikki hänen aikansa.

Kasvitarha oli tähän aikaan mitä suloisimman näköinen. Siinä kasvoi
monenlaisia vihanneksia ja kaikenlaisia taimia, jotka olivat itäneet
kylvämistämme siemenistä. Olimme onnistuneet kasvattaa useita nuoria
appelsiinipuita rouva Reichardt'in korista löytämistämme siemenistä
ja ne lupasivat antaa meille paljon noita maukkaita hedelmiä.
Herneetkin, jotka olimme luulleet kelvottomiksi ja kuiviksi, olivat
itäneet ja olivat tervetulleena lisänä ruoassamme. En milloinkaan
ole unhottava päivää, jolloin äitini ensimmäisen kerran toi pöytään
kuivatun kalan lisäksi vadillisen höyryäviä perunoita. Nautittuaan
tarpeeksi kummastuksestani ja ihastuksestani niitten miellyttävästä
mausta, kertoi hän niitten ensimmäisestä ilmestymisestä Eurooppaan ja
vähitellen enenevästä levenemisestä koko sivistyneeseen maailmaan.

Puhun nyt Euroopasta, koska toverini oli opettanut minulle suurimman
osan maantiedettä ja myöskin muutamien muitten tieteitten alkeita.
Erittäinkin oli hän kertonut minulle paljon Englannista, paljon
enemmän kuin Jackson. Tunsin sen historian pääpiirteet ja kaikki
merkillisimmät tapaukset ja minun täytyy tunnustaa, että olin vähän
ylpeä tietäessäni kuuluvani niin suureen kansaan.

Pidin itseäni siihen kuuluvana, koska isäni ja äitini olivat
englantilaista. Vaikka minua voitiinkin nimittää "pikku
metsäläiseksi", ja luultavasti jäisinkin koko ijäkseni tälle pienelle
saarelle, tunsin kuitenkin oikean kotini olevan tuossa suuressa
maassa, josta äitini puhui niin lämpimästi Tärkein päämääräni olisi
palauttaa äidinisäni käsiin tuo vyö, joka niin kummallisella tavalla
oli joutunut haltuuni.

Usein ajattelin tuota suurta Englantia, jonka maine oli niin laajalti
ja pysyväisesti levinnyt, ja kaipasin jotakin välinettä, voidaksemme
lähteä nykyisestä olinpaikastamme hakemaan sen kunniakkaita rantoja.
Mutta kuinka voisimme toteuttaa tämän toivottavan päämäärämme? Meillä
ei ollut mitään keinoja päästä vankilastamme, johon sattumalta
olimme joutuneet. Meillä ei ollut minkäänlaista veneen näköistäkään
saarella, eikä työkalujakaan sellaisen rakentamiseen. Ja jos olisimme
saaneetkin sellaisen aarteen, niin emme olisi voineet saada sitä
veteen, koska saaren kallioinen ranta teki melkein mahdottomaksi
minkään veneen vesille työntämisen.

Toivo jonkun laivan tulemisesta saarelle näytti olevan aivan turha.
Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet yhtään laivaa ja nekin, jotka
olimme huomanneet, olivat olleet liian kaukana voidakseen nähdä
merkkejämme.

Meillä ei ollut siis muuta keinoa, kuin luottaa Jumalaan ja
kärsivällisesti mukautua nykyiseen kohtaloomme. Usein kumminkin
tartuin kiikariin ja tarkastin meren kaikkialta etsien jotakin
laivaa, mutta en nähnyt tavallisesti muuta kuin jonkun
spermacetivalaan, joka matkan päässä ruiskutti vesisuihkun ilmaan,
tahi parven pyöriäisiä, jotka toistensa yli hyppien lähenivät
rantaa, sekä jonkun hyljeyhteiskunnan paistattelemassa päivää
rantakallioilla. Pettyneisiin toiveisiini otti Nerokin osaa ja näytti
säälien katselevan alakuloisuuttani. Linnutkin kiinnittivät tyhmät ja
ilmeettömät silmänsä minuun ikäänkuin syvästi säälien onnettomuuttani.

Olin työskennellyt kauan aikaa saadaksemme viettävän tien rannan
varmemmille kallioille, joille oli aikomukseni rakentaa venelaituri
siltä varalta, että joku laiva sattuisi tulemaan tarpeeksi likelle
saarta ja lähettäisi veneen maihin. Se oli hyvin kovaa työtä ja sain
siinä käyttää sekä kuokkaa että lapiota, ennenkuin se valmistui.
Tiestä tuli jonkunlainen viettävä kuja, ehkä liian jyrkkä ja
vaivaloinen huonoille kiipeilijöille, mutta erinomaisen mukava
äidilleni ja minulle, jos joskus saisimme tilaisuuden matkustaa
kaukaiseen kotiimme. Ajattelin tähän aikaan usein mahdollisuutta
rakentaa jonkunlainen vene, joka voisi kantaa meidät ja tarpeeksi
ruokavaroja matkaa varten läheisimmälle suurelle saarelle. Puhuin
rouva Reichardt'ille asiasta, mutta hän piti mahdottomana, että
voisimme ilman työkaluja ja tuntematta vähääkään veneitten
rakentamistaitoa rakentaa sellaisen aluksen, jolla voisimme
turvallisesti purjehtia, osaamatta edes hoitaa sitä aavalla
merellä. Sitten kuvasi hän vielä niitä vaaroja, joihin pienessä
veneessä voisimme joutua, jos meri alkaisi lainehtia, tahi jos emme
pääsisikään saareen toivotussa ajassa.

Vaikeudet eivät kumminkaan minua peloittaneet, eivätkä masentavat
esitykset saaneet minua vakuutetuksi. Ajattelin ensin rakentaa
lautan kaikista kallioille ajautuneista laudankappaleista, mutta
tarkastettuani naulavarastoni, huomasin sen aivan riittämättömäksi
tarkoitukseen ja minun täytyi luopua yrityksestäni tällä tavalla
toteuttaa aikeeni.

Sitten aioin kaataa jonkun suuren puun ja kovertaa sen polttamalla.
Mutta enhän ollut tähän asti nähnyt saarella muuta kuin pensaita.
Olin aivan varma, ettei yhtään puuta kasvanut niin likellä vettä,
että voisin sitä käyttää, ja jos onnistuisinkin kaatamaan jonkun
suuren puun ja kovertamaan sen tarkoitukseni mukaiseksi, niin ei
minulla olisi mitään keinoja, joilla saisin sen veteen.

Kumminkaan en tahtonut kokonaan luopua lempituumastani. Ajattelin
saarella kasvavia pajupensaita ja kuvittelin mielessäni, että voisin
letittämällä ne lujasti yhteen, tehdä jonkunlaisen rungon, jonka
päälle pingoittaisin hylkeennahkoja. Työskentelin useampia viikkoja
ja käytin kaikki taitoni ja suurimman osan kärsivällisyyttäni
valmistaessani esinettä, jonka muodosta ja ominaisuuksista minulla
oli hyvin hämärät käsitykset.

Vihdoin onnistuin valmistamaan jonkunlaisen, joka vähäsen muistutti
sitä venettä, jolla valaanpyytäjän väki oli tullut saarelle ja
lähtenyt sitten pois, mutta se ei ollut neljäsosankaan kokoinen ja
niin kevyt, että voin helposti kantaa sen kalliolle tekemälleni
laiturille. Koettaessani sitä huomasin sen vuotavan hirveästi ja se
näytti muutenkin olevan niin viallinen, että olin pakotettu vetämään
sen taasen maalle ja purkamaan sen.

Pyysin neuvoa rouva Reichardt'ilta, ja vaikka hän ensin näkyi
katselevan yritystäni hyvin vastenmielisesti, niin antoi hän
kumminkin minulle koko joukon neuvoja, miten pieniä veneitä
rakennetaan ja nahkoja ja muita esineitä tehdään vedenpitäviksi.
Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä hän sanoi, ja alotin sitten
uudelleen työni suuremmalla taidolla.

Valmistin nyt vahvan, molemmista päistä melkein terävän ja niin
paljon kuin suinkin veneen kölin mallisen kehyksen. Pingoitin sen
molemmille puolille linnunrasvassa lionneita purjeenkappaleita
ja päällystin sitten kaiken hyvin kuivilla, vedenpitävillä
hylkeennahoilla. Veneen pohjalle levitin parkinkappaleita ja
kiinnitin niihin muutamia lautoja, jotka olivat ajautuneet maihin
haaksirikkoutuneista laivoista. Lopuksi laitoin siihen muutamia
istuimia ja luulin silloin tehneeni kaikki, mitä tarvittiin.

Sain sen pian veteen ja iloitsin nähdessäni sen kelluvan mainiosti.
Mutta minullahan oli vielä paljon tekemistä. Eihän minulla ollut
airoja eikä purjeitakaan. Muistin valaanpyytäjien vara-airot ja
mesaanin, mutta ne olivat liian suuret. Mutta voivathan ne olla
mallina, joiden mukaan tekisin uudet ja niin valmistuikin määrätyssä
ajassa oikein leveälapaiset airot, joiden toivoin jotenkin hyvin
vastaavan tarkoitustaan, vaikkapa ne olivatkin karkeatekoiset.

Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja
sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla
tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään
kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä
käsitellään.

Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne
ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen
matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla
nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin,
kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli
siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian
lahdessa kumossaolevine veneinemme.

Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja
huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.



34. Haikalojen hätyyttämänä.


En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska
ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut,
pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.

Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja
vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan
annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti
silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään
lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin
katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta
pääsi suuri nauru.

-- Lieköhän, sanoi rouva -- Reichardt, milloinkaan -- näillä
vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori
metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja
laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan
on kellunut valtamerellä?

Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa
joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut
purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina
olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä
voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin
hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden
hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei
kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin
hänkin joskus leikillä teki.

Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta
merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti
rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa,
minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri
palatakseen, niinkuin luulin, majalle.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan
ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan
hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen
loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja
turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta
syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja
erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat
veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja
erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka
aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero
makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut
sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat
silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen
kiivaasti siipiään.

Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes
olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen
tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin
sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta
kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä,
kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva
kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot,
jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan
näköalan vaikutusta.

Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän
muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin
silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen
kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen
apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän
huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin
suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos
joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä
miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos
päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo
yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan
"pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja
aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan
ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki
taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.

Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat
huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä
tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa
sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää
kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.

Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan,
niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä,
mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin
suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian
kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut
niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten
päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien
silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua
jatkamasta matkaani.

Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin
heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi,
joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka
oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin
korkki levottomilla aalloilla.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin
levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään
makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti
niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että
ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan
asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat
viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.

Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja
tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä
kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken
levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle
ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua
väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.

Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen
yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi
ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.

Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi,
koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein
saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.

Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin
jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren
kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.

Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän
minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se
oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni.
Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle
kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni
eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani
veteen, jota jalkani melkein koskettivat.

Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa
veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion
juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian
kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten
saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät
kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani
korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta
kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni,
kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.

Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin
ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi
hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi
minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko
voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät
yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat
ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen
sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua
ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen
ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni,
katkeaisi.

Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni
sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä
ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten
katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon
juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni
kiiruhtaisi vain tuhoani.

Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli
vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon
koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen
veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä
olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.

Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta
tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään
pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt
oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova
läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin
saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.

-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in
huudahtavan.

Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa
kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.

-- Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.

-- En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.

-- Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.

Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On
vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.



35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.


Olin useita kertoja pyytänyt rouva Reichardt'ia lopettamaan
kertomuksensa, mutta hän oli aina näyttänyt hyvin vastahakoiselta
siihen. Siihen liittyi varmaan paljon ikäviä tapauksia, joita hän
ei olisi tahtonut muistella. Vihdoinkin eräänä iltana istuessamme
yhdessä, hän neuloen ja minä kutoen verkkoa, jonka taidon hän
oli minulle opettanut, käärisin taasen puheen kertomukseen,
jonka toverini oli jättänyt kesken. Hän huokasi syvään ja näytti
surulliselta.

-- On aivan luonnollista, että odotat sitä minulta, poikani,
sanoi hän, mutta et voi aavistaa, miten suurta tuskaa sellaisten
surullisten tapausten muisteleminen minulle tuottaa. Koska kumminkin
annoin sinun toivoa saada kuulla koko kertomuksen, niin koetan
täyttää pyyntösi.

Vakuutin olevani valmis odottamaan siksi, kunnes hänestä olisi
hauskempaa kertoa loppu mieltäkiinnittävästä historiastaan.

-- Mitään hauskaa se ei minulle milloinkaan ole, vastasi hän
surullisesti, ja mielelläni unhottaisin sen kokonaan, jos vain
voisin, mutta se on mahdotonta. Voin mukaantua siihen yhtä hyvin
nytkin kuin joskus toisten. Alan sentähden kertoa miten minulla
pitkällä matkallamme Sandwichsaarille oli hyvä tilaisuus tutkistella
mieheni luonnetta. Hän oli hyvin muuttunut ensimmäisen eromme
jälkeen, mutta hänellä oli vielä jäljellä kiitollinen, totuutta
ja puhtautta rakastava mielensä, joka oli kiinnittänyt minut
häneen lapsena. Pyhä innostus näytti nyt nostavan hänet tavallisia
ihmisiä korkeammalle. Tuskin milloinkaan sain hänet houkutelluksi
puhumaan muusta kuin uskonnollisista asioista, joita hän käsitteli
niin vakavalla ja ylentävällä tavalla, että oli mahdotonta olla
innostumatta hänen kaunopuheliaisuudestaan.

Hän näkyi käsittävän kutsumuksensa suuruuden, joka ikäänkuin teki
hänet niitten rohkeitten, Jumalan lähettiläiden kaltaiseksi, jotka
muinoin olivat kohottaneet kristinopin lipun Euroopan pakanakansojen
keskelle. Hän piti pitkiä puheita lähetystoimensa tärkeydestä ja
siitä suosiosta, jota oli hänelle osoitettu, kun hänet oli valittu
niin suureen ja vastuunalaiseen tehtävään.

Oli selvää, että hän mieluummin oli tahtonut lähteä tuon
raakalaiskansan luo, jonka hän toivoi saavansa käännytetyksi, kuin
tulla Englannin rikkaimman hiippakunnan piispaksi. Ja kumminkin,
tämän innostuksen ohella, olivat hänen kasvonsa hyvin surulliset
ja hänen esitelmänsä surunvoittoiset, ikäänkuin hän jo silloin
olisi aavistanut vaaraa. Pyhäin kirkkaus hänen silmissään oli
yhdistetty marttyyrikruunuun. Hän näkyi odottavan onnetonta loppua
pappis-uralleen, ja pitävän sitä luonnollisimpana ja sopivimpana
palkkana vaivoistaan.

Hänen puheensa pelottivat minua usein ja hänen viittailunsa vaaroista
olivat minusta alussa hyvin loukkaavia, mutta vähitellen totuin
enemmän näihin hirveisiin aavistuksiin ja pidin niitä vain ärrytetyn
mielen tuskallisina kuvitteluina.

Tällä tavalla kului pitkä matkamme ja vihdoin saavuimme perille
määräpaikkaamme. Näky, joka kohtasi meitä maihin tullessamme, oli
niin kummallinen, että luulin melkein tulleeni johonkin uuteen
maailmaan. Mitä rehevin -- erilainen kasvullisuus, jollaista
en milloinkaan ennen ollut nähnyt, kummalliset rakennukset,
alkuasukkaitten omituinen väri ja niitten kummalliset puvut, kaikki
herätti minussa mitä suurinta ihmettelyä.

Samalla kun mieheni koetti ahkerasti opiskella kansan kieltä,
tutkistelin minä heidän tapojaan tottumuksineen, ja molemmat
edistyimme nopeasti.

Niin pian kuin he alkoivat minua ymmärtää, koetin päästä naisten,
erittäinkin ylhäisempien miesten vaimojen ystäväksi, ja vaikka olin
alussa enemmän uteliaisuuden kuin kunnioituksen esineenä, jatkoin
kuitenkin ponnistuksiani ja onnistuinkin pääsemään hyviin väleihin
monen kanssa.

Huomasin heidät taitamattomiksi kaikessa, mitä sivistyneessä
maailmassa sanotaan tiedoksi, ja heidän sielunsa olivat
surkuteltavassa pimeydessä. Heidän uskontonsa oli hullunkurista ja
mieletöntä epäjumalain palvelemista.

Koetin usein saada heitä ymmärtämään suurempia totuuksia,
valmistaakseni tietä pyhälle uskollemme, mutta suurin osa
kuulijoistani ei voinut käsittää, mitä niin mielelläni heille opetin.

Jatkoin kuitenkin hurskasta työtäni antamatta ponnistusteni
heikentyä. Koetin kaikella tavalla hyödyttää heitä ja heidän
perheitään; hoidin heitä, heidän sairastaessaan, annoin heille
pieniä lahjoja heidän tullessaan terveeksi, ja osoitin heille
kaikkea ystävyyttä, jonka arvelin suotuisesti vaikuttavan heidän
villiin luonteeseensa. Tällä tavalla jatkoin hyväntekeväisyyttäni
siksi, kunnes olin tilaisuudessa auttamaan erästä nuorta,
kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka oli erään ylhäisen päällikön
vaimon nuorin sisar. Hän oli nyrjähdyttänyt nilkkansa ja oli kovissa
tuskissa, kun tulin, mutta käyttämällä sopivia keinoja tein hänet
pian terveeksi. Tästä hetkestä alkaen kiintyi Hooloo, joksi häntä
sanottiin, lämpimästi minuun, ja kun huomasin hänen luonteensa
avonaiseksi ja ystävälliseksi, koetin innolla lisätä sitä hyvää
vaikutusta, jonka olin häneen tehnyt.

Mieheni koetti myöskin päästä hyviin väleihin heimon miesten
kanssa. Hän oli taitava koneseppä ja lääkäri, jotka taidot olivat
hänelle ponnistuksissaan suureksi avuksi. Myöskin hänellä oli
alussa suuria vaikeuksia voitettavinaan, saadakseen opetuksensa
oikein arvostelluksi. Hän koetti kartuttaa heidän mukavuuksiaan
laittaa hyödyllisiä maanviljelystyökaluja ja yleensä ohjata heitä
sivistyksen vaatimiin elämänehtoihin. Hän rakensi itselleen talon,
istutti kasvitarhan ja viljeli vähän maata, jossa hän koetti näyttää
heille erotuksen oman taitonsa ja heidän taitamattomuutensa välillä.
Suuresti ne näkyivät kyllä ihmettelevän, mutta tekivät kumminkin
edelleenkin omalla tavallaan.

Hän esiintyi myöskin lääkärinä ja koska hän oli lukenut paljon
lääketiedettä ja tutkinut yksinkertaisempaa kirurgiaa, niin onnistui
hän kuumetaudin ja keihäänhaavojen parantamisessa joskus oikein
hyvin. Aikojen kuluessa kasvoi hänen maineensa niin, että useat
päälliköistä lähettivät häntä aina hakemaan, jos joku heistä tai
heidän perheistään sairastui. Koska he olivat tyytyväisiä siihen,
mitä hän heille teki, niin alkoivat kaikki alkuasukkaat päälliköistä
lähtien kohdella häntä hyvin kunnioittavasti.

Kerran tarvitsi kuningas hänen apuaan. Häntä vaivasi jonkunlainen
ähky, jota eivät maan lääkärit osanneet parantaa. Mieheni antoi
hänelle lääkkeitä ja viipyi niin kauan hänen luonaan, että ne
tekivät toivotun vaikutuksen, jolloin hän pian parani. Tästä oli
seurauksena, että kaikki sandwich'iläisen majesteetin hovin jäsenet,
kuningattaresta alhaisimpaan palvelijattareen asti, pyysivät tohtoria
antamaan heille samaa lääkettä, vaikka he kaikki olivat nähtävästi
aivan terveitä. Hän onnistui tyydyttämään heidät ainoastaan pienillä
annoksilla sekotuksestaan, jonka hän tiesi aivan vaarattomaksi, ja he
selittivät sen nautittuaan tulleensa paljon terveemmiksi.

Hänen maineensa oli nyt niin kasvanut, että hänen kaikki pyyntönsä
täytettiin mielellään. Ensin halusi hän saada luokseen muutamia
lapsia, opettaakseen heille semmoista, josta olisi hyötyä sekä
heille itselleen että kaikille heidän kansalaisilleen, ja kun tähän
vaikeuksitta suostuttiin, niin avasimme pojille ja tytöille koulun,
jossa opetimme heille ensimmäisiä sivistyksen alkeita.

Koska huomasimme tällä tavalla edistyvämme hyvin, aloimme vähitellen
kehittää alkuperäistä suunnitelmaamme: teroittaa kristinoppia.
Kun tätä ei vastustettu ja Reichardt sitäpaitsi saavutti suuren
vaikutusvallan koko yhteiskunnassa, ulotutti hän opetuksensa myös
vanhempiinkin ihmisiin ja koetti syvällä vakaumuksellaan käännyttää
heidät kristinuskoon.

Kuitenkaan emme olleet päässeet niin pitkälle kohtaamatta melkoista
vastustusta. Heidän epäjumalankuviensa ylenkatsominen oli kiukuttanut
niitä, joilla oli etua kansan taikauskosta ja joiden arvo riippui
sen säilyttämisestä. Tehtiinpä valituksia siitäkin, että opetimme
uutta uskontoa, joka oli vihamielinen niille jumalille, joita he
esi-isineen olivat palvelleet, ja mahtava puolue syntyi saattaakseen
meidät perikatoon.

Mieheni kutsuttiin päällikkökokoukseen vastaamaan niihin syytöksiin,
joita oli häntä vastaan tehty. Nuo vanhat epäjumalanpalvelijat
esiintyivät häpäisten hänet ja uhkasivat hirviömäisten jumaliensa
rangaistuksella, koska hän oli valehdellut kansalle ja pettänyt sitä
vilpillisillä puheilla ja vierailla tavoilla.

Kun miestäni senjälkeen kehoitettiin puolustautumaan, selitti
hän ensin tuomareille palvelemansa Jumalan ominaisuuksia: miten
hän oli luonut avaran taivaan, tähdet, vuoret, joet ja meren,
miten hänen äänensä kuului ukkosessa ja silmänsä salamoivat
leimahduksissa. Sitten kertoi hän Jumalan hyvyydestä ihmisiä, etenkin
Sandwich'saarten asukkaita kohtaan: miten hän oli luonut heidät
nauttimaan elämästään tässä kauniissa maassa ja katselemaan Jumalan
asunnon taivaan ihanuutta. Sen jälkeen kuvasi hän niitä jumalia,
joita he tähän asti olivat palvelleet, kysyi, kuinka ne olivat
tehdyt ja mitä sellaiset kuolleet kappaleet voivat heidän hyväkseen
vaikuttaa, selitti niitten voimattomuutta millään tavalla joko
hyödyttää tahi vahingoittaa heitä, muistutti heitä niistä hyvistä
töistä, joita hän oli voinut osoittaa heille sen kaikkivoivan Jumalan
avulla, jota hän palveli ja kysyi: oliko hän milloinkaan tehnyt
heille muuta kuin hyvää?

Tämä hänen puheensa teki edullisen vaikutuksen useimpiin kuulijoihin,
mutta voimakkaan vastapuolueen jäsenet, joilla oli suuri
vaikutusvalta, keskeyttivät hänet usein hirveillä huudoillaan.

Useimmat päälliköistä vastustivat hänen rankaisemistaan. He muistivat
ne edut, joita heillä oli hänen taidostaan lääkärinä ja suuremmasta
viisaudestaan kaikissa muissakin asioissa, jotka kansa menettäisi,
jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.

Siitä oli seurauksena, että mieheni sallittiin loukkaamattomana
palata kokouksesta, suureksi pettymykseksi kaikille vihollisilleen,
jotka tuskin voitiin hillitä käymästä häneen käsiksi.

Koulumme toiminta jatkui kuitenkin ja useat lasten vanhemmista
antoivat kastaa itsensä.

Kasvatimme nuorisoa opettamaan veljiään ja siskojaan, toivoen sillä
tavalla voivamme perustaa lähetysasemia saaren toisiinkin osiin,
jonne välistä teimme huvimatkoja.



36. Herra Reichardt'in murha.


Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti
vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni
kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä
en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein
niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani.
Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla
laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään
tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan,
vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta
lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän
antautui tähän tehtäväänsä.

Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja
ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan
estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta,
ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen
asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista
syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa
ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos
ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. --

Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi
hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin
onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen
kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli
niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.

-- Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme
satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan
jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen,
joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat
eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten
lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota
kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin
pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.

Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni
pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä,
että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin
vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään
sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja
kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät
kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja
sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista
ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi
miestäni kohtaan.

Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen
ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten
hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta,
kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti.
Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat
häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet
milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään
huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti
mielessään Jumalaa.

Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa.
Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli
kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja
toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten
peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat
kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.

Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma
hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla
ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He
ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.

Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka
olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani
takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget
hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.

Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain
kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen
veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei
viivyttänyt hänen kohtaloaan.

Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti
päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja
luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi
pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.

Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan.
Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan
pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni
matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän
satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi.
Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa
niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa
kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta
tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja
olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni
miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun
läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin
ja olevan nyt omassa isänmaassaan.

Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien
opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi,
että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta
lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä
kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.

Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En
ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista
ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt
hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten
jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.

Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset
lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien
peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon
petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa
varmaan heidät tappaisivat.



37. Kauheassa vaarassa.


Elämämme kului sillä tavalla vaihtelevissa töissä, keskusteluissa ja
opiskeluissa.

Rouva Reichardt ei opettanut minulle ainoastaan uskontoa, vaan
kaikkia niitä muitakin oppiaineita, joita hän vähäsenkään taisi,
ja sillä tavalla opin keskustelujemme avulla paljon kielioppia,
maantiedettä, tähtitiedettä, kirjoitusta, laskemista, historiaa ja
siveysoppia, niinkuin olisin saanut oppia koulussakin, jos en olisi
ollut pakotettu olemaan tällä autiolla saarella.

Ei tarvinne mainita, että yhä vieläkin halusin lähteä sieltä pois.
Olin jo kauan ollut kyllästynyt paikkaan, vaikka me yhteisillä
ponnistuksilla olimme hankkineet itsellemme monta mukavuutta, jota
emme ennen olleet osanneet toivoakaan. Majamme olimme muodostaneet
uudestaan jonkunlaiseksi maalaishuvilaksi, joka todellakin oli kaunis
kukka- ja köynnöskasvipeitteineen. Kasvitarhamme lisäsi sen suloa
vielä paljon, sillä majan läheisyyteen olimme istuttaneet kaikki
saarella kasvavat kukat ja muutamia pensaita, jotka hyvällä hoidolla
olivat pian kasvaneet suuriksi ja suojelivat nyt majaa tuulilta.

Olin rakentanut jonkunlaisen aitan perunain ja risujen
säilyttämiseksi, ja häkin linnuille, joita oli nyt suuri parvi.
Kasvitarhan ympärille olimme pystyttäneet aidan, niin että me, kuten
rouva Reichardt sanoi, näytimme saaneen asunnon omassa, rakkaassa
Englannissamme, sen sijaan, että olimme sulettuna pienelle saarelle,
tuhansien peninkulmien päähän siitä kodista, josta niin mielellään
keskustelimme.

Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi
varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan
valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella,
erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana
moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja
kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.

-- Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta?
kysyin eräänä päivänä.

-- Käyttäisin ilolla -- ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi
minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. -- Mutta minä
odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä
surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman
epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän
ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen
meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.

Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori
mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä
en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.

Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa
tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta
veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen
kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin
tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.

Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka
olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli
hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän
voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa
veneeseen.

Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen
kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin
irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se
alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja
olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen.
Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada
niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.

Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä
tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea
kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun
lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia,
selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka
tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.

Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat
varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan
meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä
ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan
käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme
itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän
oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon
muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta
jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.

Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin,
sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme
päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi
kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja
pumpulialushametta.

Minulla taasen oli päässäni leveälierinen, kuivatuista ruohoista
tehty hattu, jonka itse olin letittänyt. Ylläni oli hyvin kulunut
hylkeennahalla paikattu merimiesnuttu ja samalla tavalla paikatut
purjekangashousut.

Vaikka huvimatkamme olivatkin aivan vaarattomia, kuljetimme kuitenkin
aseita mukanamme. Toverini kehoituksesta olin tehnyt itselleni
hyvän ja vahvan jousen nuolineen ja harjoitellut niin ahkerasti
pilkkaanampumista, että olin jo melko taitava sen käsittelemisessä.
Minulla oli nyt jonkunlaisessa pussissa seljässäni useita kovasta
puusta valmistettuja nuolia, joista muutamien kärjet olin varustanut
terävillä ruodoilla ja toisten rautanauloilla. Tupessa vyölläni
kannoin ameriikkalaista puukkoani, jota käytin kaivaessani kasveja
maasta. Olallani kannoin saarella kasvavasta, pitkästä ruohosta
tekemääni koria, jossa säilytin kaikki löytämämme aarteet, ja
joustani pidin kädessäni.

Paitsi päivänvarjoaan oli toverillani toisessa kädessään pitkä sauva
ja olaltaan riippui pieni laukku, jossa tavallisesti oli vähän
virvokkeita, sillä hän sanoi aina, ettei voinut edeltäpäin tietää,
mitä sattuisi tapahtumaan, joka viivyttäisi paluutamme, ja sentähden
oli hyvä pitää vähän evästä mukanaan. Ateriamme oli hauskimpia
keskeytyksiä päivän työssä. Istuuduimme johonkin rauhalliseen
nurkkaan, missä kukat tuoksuivat ja pensaikko suojeli auringolta.
Söimme siinä kuivattua kalaamme, maistelimme lintujamme, paistoimme
perunoita pikku nuotiolla ja lopuksi huuhdoimme kaiken menemään
pullollisella raikasta vettä, joka olikin ateriamme virkistävin kohta.

Niinkuin jo äsken sanoin, olin tullut jousen käytössä hyvin
taitavaksi, josta oli meille välistä ollut suurtakin hyötyä lintujen
pyydystämisessä.

Käytin sitäpaitsi taitoani toiseen tarkoitukseen, joka teki minut
hyvin tyytyväiseksi. Vanhoilla vihollisillani haikaloilla oli vielä
tapana suurin parvin vierailla muutamassa rannikkomme osassa,
mutta niin pian kuin osasin asettani käyttää, asetuin niin lähelle
kallionreunaa kuin vaaratta voin tehdä, ja valittuani uhrini tähtäsin
sen ylempään uimaevään ja ammuin, jolloin tavallisesti osasinkin
tarkoittamaani paikkaan, mistä seurasi, että haikalat taasen sillä
kertaa katosivat.

Vihasin noita eläimiä niin sanomattomasti, koska ne olivat
peloittaneet minua muistorikkaalla löytömatkallani ja tappaneet
Nero-lemmikkini, että päätin käydä sotaa niitä vastaan niin kauan
kuin vain voin valmistaa jousia ja yksikään haikala oleskelisi
rannikolla.

Olimme niin usein kuljeskelleet saaren ristiin rastiin, ettemme
uneksineetkaan mistään vaarasta. Emme olleet milloinkaan nähneet
muita eläimiä kuin vanhoja ystäviämme hylkeitä, jotka pysyttelivät
rannalla. Samanlaiset linnut kuin nekin, joita meillä oli, olivat
melkein ainoat, jotka kävivät saarella, mutta joskus olimme sentään
nähneet aivan toisenlaisiakin lintuja, joista olin ampunut muutamia.

Näillä matkoillamme katselin sentähden aina jotakin vierasta lintua,
koettaakseni ampumataitoani. Jos lintu sattui olemaan syötäväksi
kelpaava, oli se varmasti tervetullut, mutta jos ei ollutkaan, niin
sain siitä sentään hetkeksi ajanvietettä, kun rouva Reichardt sanoi
minulle sen nimen ja selitti sen elämäntavat.

Olimme löytäneet luonnollisen laakson, joka sijaitsi niin alhaalla,
ettei sitä voinut huomata, ennenkuin oli tullut aivan sen lähistölle.
Päästäkseen sinne täytyi laskeutua erästä jyrkkää pensaita kasvavaa
mäkeä. Laakson pohjalla oli kai maa hyvin hedelmällistä, sillä
siellä kasvoi melkoisen suuria puita, suurena vastakohtana kaikille
pensasmaisille kasveille saaren muissa osissa. Tätä täplää sanoimme
"Onnellisten laaksoksi" ja siitä tuli mielipaikkamme.

Muistelen eräällä tällaisella matkallamme syöneemme päivällisen,
useita tunteja ensin haettuamme kasveja, joita olimme saaneetkin
aikamoisen kimpun. Ateriamme jäännökset olivat erään suuren puun
alla, jonka varjossa olimme levähtäneet.

Olimme juuri saaren vastakkaisella puolella, noin
neljännespeninkulman päässä merestä. Paikalla kasvoi paljon
harvinaisia kukkia ja rouva Reichardt oli poistunut vähän matkan
päähän tarkastaakseen kaikkea nähtävää. Katsellen puihin ja
pensaisiin ympärilläni nähdäkseni jotakin uutta, poistuin sillä aikaa
vastakkaiseen suuntaan ja hiivin juuri muutamien noin kahdentoista
metrin päässä olevien pensaitten ympärillä, joista olin kuulevinani
visertelyä, kun kuulin kovasti huudettavan.

Pyörähdin äkkiä ympäri ja näin rouva Reichardt'in, joka nähtävästi
aivan kuolemaisillaan pelosta kiiruhti vastaani. Hän oli menettänyt
päivänvarjonsa ja sauvansa, hänen lakkinsa oli pudonnut päästä ja
hänen kiivaasta juoksusta irtautunut pitkä tukkansa liehui tuulessa.

Ensin en huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän äkkinäisen
pelon, mutta hetken kuluttua kuulin risahduksia pensaikosta, josta
hän tuli, ikäänkuin joku raskas ruumis olisi laahautunut niitten
läpi, ja samalla näyttäytyikin oikein kauhea hirviö. Se lähestyi
kiivaasti pitäen päätään noin kolmen metrin korkeudella maasta ja
kita ammollaan. Halkinaista kieltään liikutti se suurella nopeudella.
Sen ruumis oli kauhean pitkä ja tavallisen puun paksuinen. Eriväriset
suomut peittivät sen kaikkialta, ja se kiemurteli pitkin maata
epätasaisissa kiekuroissa, monen metrin pituinen häntä perässään. Sen
silmät olivat kiiltävät ja julmat ja koko sen näkö selitti tarpeeksi
hyvin toverini pelästyksen.

-- Pakoon! huusi hän hirveän pelästyneellä äänellä ja kiiruhti
vastaani, pakene, muuten olet mennyttä miestä!

Hänen onnistui päästä sille paikalle, jossa olin, mutta kun hän
vilkaistuaan taaksensa näki tuon kauhean hirviön tulevan täyttä
vauhtia perässään, vaipui hän pelon valtaamana jalkoihini.

Hyppäsin heti hänen ylitsensä estääkseni hirviötä hyökkäämästä hänen
kimppuunsa, ja seisovassa asennossa, jännittäen joustani niin paljon
kuin voin, odotin muutamia sekunteja, saadakseni tarkan tähtäimen,
sillä ymmärsin kaiken riippuvan varmuudestani ja päättäväisyydestäni.

Aina lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kauhea vastustajani, sähisten
hirveästi, silmät salamoiden ja kita ammollaan, aikoen nähtävästi
nielaista minut yhtenä suupalana. Sen kauhean ruumiin äärettömät
kiemurat vyörivat maalla kuin rattaat, musertaen kuin ruohon ne
paksut kasvit, jotka olivat sen tiellä.

Tunnustan, että tunsin sydämessäni jotakin pelontapaista, mutta
tiesin samalla, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli hirviön
kuolettavasti haavoittaminen, ja vaaran välitön läheisyys antoikin
minulle tarvittavan kylmäverisyyden.

Hirviö oli nyt päässyt juuri sen puun taakse, jonka juurella olimme
syöneet päivällistä, ja minä olin siitä noin kahdentoista metrin
päässä. Juuri kun sen pää pisti esiin puun takaa, tähtäsin tarkkaan
ja annoin nuolen lentää, niinkuin luulin, suoraan sen silmään,
toivoen, että se tunkeutumalla aivoihin pysähdyttäisi sen heti.
Mutta kun se sillä hetkellä liikautti päätään, lensikin nuoli sen
avonaiseen kitaan, mennen läpi toisesta leuasta ja tunkeutuen syvälle
takana olevaan puuhun, naulaten siten sen pään kiinni.

Kun hirviö huomasi olevansa haavoitettu, kiersi se kauhean ruumiinsa
rungon ympärille ja pudisteli äkkinäisillä ponnistuksillaan paksua
puuta edes ja takaisin rajummin kuin minä sen heikointa oksaa.
Peläten sen pääsevän irti, ennenkuin ennätin pelastaa tajuttoman
toverini, ammuin niin pian kuin voin kaikki nuoleni, jotka sattuivat
sinne tänne sen ruumiiseen. Sen ponnistukset tulivat silloin niin
kauheiksi, että sieppasin rouva Reichardt'in äkkiä syliini ja
peloissani, joka näkyi antavan minulle yliluonnollisia voimia,
kiiruhdin niin pian kuin voin suorinta tietä majaamme. Ennättämättä
vielä puolta peninkulmaakaan, tuli toverini onneksi tuntoihinsa
ja jaksoi jatkaa pakoaan avuttanikin. Vihdoin saavuimme kotiin,
puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta. Ensimmäiseksi työksemme
telkesimme kaikki ovet ja ikkunat, jättäen kuitenkin pieniä
tähystysreikiä, ja istuimme sitten siellä useita tunteja vavisten ja
pelokkaina odottaen hirviön lähestymistä.

Sinä yönä emme panneet nukkumaan, eikä meistä kumpikaan mennyt ulos
seuraavanakaan päivänä. Seuraavana yönä valvoi aina toinen, toisen
nukkuessa. Mutta toisena päivänä oli rohkeuteni jo niin paljon
palannut, että halusin mennä katsomaan alituisten keskustelujemme
esinettä, mutta rouva Reichardt kielteli minua.

Hän sanoi sen olevan jonkun hirveän suuren jättiläiskäärmeen eli
boakäärmeen, jotka ovat yleisiä Etelä-Ameriikan metsissä. Saarellemme
oli se kai tullut jonkun ajelehtivan puun mukana, ja koska sen saamat
haavat eivät luultavasti voineet niin suurta eläintä sanottavasti
vahingoittaa, kiemurteli kai se ympäriinsä saarellamme, valmiina
hyökkäämään kimppuumme niin pian kuin jompikumpi meistä näyttäytyisi.

Kolmantena päivänä, kun ei mitään tapahtunut, joka olisi lisännyt
levottomuuttamme, päätin tutkia vaaraa ja hiivin majasta,
varustettuna uudella jousella ja nuolivarastolla, kirveellä ja
ameriikkalaisella puukollani. Päättäneenä aloittaa uuden taistelun,
jos tarvittiin, hiivin varovaisesti eteenpäin, katsellen silmä
tarkkana kaikkea liikkuvaa ja korvat höröllään heikoimmallekin
äänelle, kunnes lähestyin viimeisen epätasaisen tappeluni
tapahtumapaikkaa.

Minun täytyy tunnustaa, että aloin hengittää kiivaammin ja sydämeni
löi nopeammasti, kun lähestyin paikkaa, johon olin jättänyt kauhean
viholliseni. Suureksi kummastuksekseni oli käärme kadonnut. Puu
seisoi vielä paikoillaan, vaikka maa olikin peitetty sen lehvillä
ja oksilla ja suurin osa sen kuoresta oli paljaana tomuna. Rungon
juurella oli kuorenkappaleilla ja katkenneilla nuolilla, lehdillä ja
mullalla sekoittunut suuri verilätäkkö. Hirviö oli kadonnut. -- Mutta
missä se oli?

Vähän levottomana aloin hakea sen paluumatkan jälkiä ja ne
löytyivätkin helposti. Jousi valmiina heti käytettäväksi seurasin
verijälkeä, joka vielä oli näkyvissä ruohikossa ja varmasti osoitti,
että käärme oli kiemurrellut puun luota suorinta tietä mereen, johon
jäljet loppuivat.

Huomattuani tämän, hengitin taasen helpotuksesta. Ei ollut
epäilemistäkään, että eläin, jos se vain jäi henkiin, oli satojen
peninkulmain päässä ja varmaankaan ei palaisi takaisin paikkaan,
jossa se sai niin epäkohteliaan vastaanoton.

En kadottanut hetkeäkään rientäessäni toverilleni viemään näitä hyviä
uutisia.



38. Laivahylky.


Olin jo väsynyt laivojen tähystelemiseen. Vaikka päivä päivältä ja
viikko viikolta tein kiikarillani mitä tarkimpia tutkimuksia, olivat
ne, kuten olen sanonut, aivan tuloksettomia. Välistä kuvittelin
jonkun laivan näkyvän taivaanrannalla, jolloin ladoin risukimppuja
päällekkäin, sytyttäen ne palamaan ja valaen niitä vedellä saadakseni
ne savuamaan, kuten Jackson'kin oli tehnyt, mutta kaikki oli turhaa.
Näköni oli varmaan pettänyt, tahi merkkejäni ei oltu huomattu, tai
laivan suunta ei ollut saarelle päin.

Myrskyt olivat myöskin raivonneet useita kertoja, mutta mitään hylkyä
ei ollut tarttunut rannikollemme. Aloin uskoa olevamme tuomittuja
viettämään elämämme tällä kalliolla ja tapasin itseni usein
nurisemassa kohtaloani vastaan, vaikka koetinkin siihen tyynesti
mukaantua. Kasvava ikäväni päästä Englantiin etsimään äidinisääni
ja hänelle jättämään timantit esti aina nöyryyttäni tulemasta
pitkäaikaiseksi. Olin saanut rouva Reichardt'ilta tietää suunnilleen
näitten kivien arvon ja miten tärkeätä olisi, että sukulaiseni saisi
ne jälleen haltuunsa. Usein olin ajatellut sitä mielihyvää, jota
tuntisin esiintyessäni hänen edessään sellaisen -- varmaan jo kauan
sitten kadonneeksi luullun -- omaisuuden takaisin tuojana.

Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita.
Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin
toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta
vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne
olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon
halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään
vyötä, tahi kysynytkään sitä.

Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä
päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma
ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön.
Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä
jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.

Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa
ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää
ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi
suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta,
joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä
ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä
rapakoista.

Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi,
että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui,
lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana
häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton,
vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät
leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen
ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät
ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka
suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.

Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan
toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin
voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan
likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.

-- Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti
polvistuneesta asennostaan -- se on jonkin laivan kanuuna!

Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi.
Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta
emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä
huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin
kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.

-- Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin
kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!

Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta,
jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja
ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin
silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan
taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta
ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut
jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten
minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään
hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua
kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.

Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky
vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon
noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi
vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön,
mitä milloinkaan oli saarella ollut.

Rouva Reichardt ei tahtonut enää jäädä sisälle. Hänestähän voisi
mahdollisesti olla hyötyä ja ottaen mukaansa pienen korin, minkä
hän oli täyttänyt kaikenlaisilla tavaroilla, joita hän luulotteli
tarvittavan, seurasi hän minua rannan kallioille.

Tullessamme sinne näimme mitä tavattovimman näytelmän. Vedessä kellui
piiroja, mastoja, arkkuja, rikkinäisiä tahi muuten vahingoittuneita
veneitä, tynnyreitä, tyhjiä kanahäkkejä ja muita lukemattomia
hylynpalasia, joita aallot alituisesti pieksivät kallioihin, tahi
heittivät maalle siinä, missä vain vesi vähäsenkään rauhoittui.
Vähän matkan päässä näkyivät erään kauniin laivan jäännökset, mastot
katkenneina ja laidat rikki, koko alus täydellisenä hylkynä, jota
meri vielä huuhteli, paiskaten veteen kannelta kaikki, mitkä eivät
voineet kestää sen raivoa.

En voinut huomata ketään ihmisen näköistä, vaikka toverini ja minä
koetimme tarkkaan etsiä toivoen, että näkisimme jonkun onnettoman
olennon, joka tarvitsi apuamme. Mutta näytti siltä, että laivanväki
oli turvautunut veneisiin, jotka olivat kaatuneet ja todennäköisesti
olivat kaikki, jotka olivat uskaltaneet laskeutua niihin, joutuneet
haikalojen ruoaksi tahi murskautuneet kallioita vastaan.

Jos ihmiset olisivat pysyneet laivassaan, olisivat he varmaan
pelastuneet, sillä se oli tarttunut eräälle vedenalaiselle kalliolle.

Niin pian kuin meri oli tyyntynyt ja varmistuttuamme siitä, ettei
haikaloja ollut näkyvissä, työnsin pienen veneeni vesille ja tarttuen
kumpikin airoomme sousimme hylylle, jonka muutamissa minuuteissa
saavutimme.

Laiva oli karille törmätessään kallistunut ja meri oli aivan
tyyni sen suojanpuolella. Onnistuin kiipeämään kannelle ja aloin
innokkaasti tutkia hylkyä. Tunkeusin kaikkialle, mihin vain suinkin
pääsin, ja ihmettelin suuresti kaikkia tavaroita, joita löysin.
Siellä näytti olevan niin suunnaton määrä minulle aivan tuntemattomia
esineitä, että tulin kokonaan ymmälle.

Löydettyäni ruomasta käärön uutta köyttä laahasin sen kannelle
ja kiinnitin sillä pian pienen veneeni laivaan. Senjälkeen tein
jonkunlaiset nuoratikapuut, jotka kiinnitin laivan partaaseen ja
muutamissa minuuteissa seisoi rouva Reichardt vieressäni kannella.
Hänen kokemuksensa oli minulle tarpeellinen saadakseni tietää, mihin
näitä kaikkia näkemiäni esineitä käytettiin, ja auttamaan minua
valitsemaan niistä hyödyllisimmät omiksi tarpeiksemme.

Hän näkyi hyvin tuntevan laivojen sisustukset ja selitettyään minulle
kaikki sen mukavuudet, en voinut kyllin ihmetellä ihmisen neroa saada
aikaan niin hämmästyttäviä asioita.

Koska laivan ruomassa oli paljon vettä, olin pakotettu sukeltamalla
hakemaan muutamia esineitä. Näin ja koskettelin nyt ensimmäisen
kerran elämässäni pyssyjä ja pistooleja. Ne herättivät minussa
suurta mielenkiintoa ja toverini selitettyä, miten ne ladattiin ja
laukaistiin, käsitin heti niitten etevämmyyden jousen ja nuolien
rinnalla. Aioin juuri valita niitä pari kolme kappaletta, ottaakseni
ne mukaani, kun toverini selittikin niitten olevan aivan hyödyttömiä
ampumatarpeitta. Olisin kai tyytynytkin entisiin yksinkertaisiin
aseisiini, joista minulla jo oli ollut niin suurta hyötyä, jollei
rouva Reichardt jatkuvassa tarkastuksessamme olisi löytänyt useita
täysinäisiä tinakanistereita aivan vahingoittumatonta ruutia ja
suuren määrän patruunia kuulineen, jotka kaikki otin heti haltuuni.

Laivan toisista osista löysimme jyväsäkkejä, jauhotynnyreitä
ja kaikenlaisia muita tavaroita, kuten peitevaatteita,
tarvekalulaatikoita ja suuren joukon pulloja ja saviastioita, joitten
sisältö oli minulle kokonaan tuntematonta, mutta tuotti toverilleni
suurta iloa. Enimmän ihmetyttivät minua kaikki ne erilaiset
maanviljelyskalut, jotka löysimme ruumasta. Vähässä ajassa sain
sitten tietää lapioitten, haravan, aurojen, puimakoneitten ja monien
muitten esineitten, joitten olemassaolosta en milloinkaan ollut
uneksinutkaan, oikean käyttämistavan.

Löysimme myös suuria määriä kaikenlaisia siemeniä ja juuria ja
jonkunlaisia ruukuissa kasvavia taimia, jotka rouva Reichardt oikein
erityisesti käski ottaa mukaan, koska niistä saisimme mitä suurinta
hyötyä, lisäten, että hän merkeistä päättäen arveli tämän olleen
jonkun siirtolaislaivan matkustajineen, vaikkakaan ei voinut sanoa,
mihin paikkaan se oli menossa.

Mursimme auki, sen enempää välittämättä, kaappeja ja arkkuja,
kaikkialta löytäen paljon tavaroita, jotka lisäisivät suuresti
mukavuuttamme, jos vain voisimme saada ne saarellemme. Miten
se tapahtuisi oli arvoitus, jota ei kumpikaan meistä kyennyt
ratkaisemaan. Pieneen veneeseemme ei mahtunut muuta kuin joitakin
keveämpiä tavaroita ja pian olivatkin sellaiset, jotka voimme ottaa
mukaamme, siihen sullotut.

Olimme juuri lähtemäisillämme lastinemme, kun toverini kiinnitti
huomiotani ryminään, joka tuntui kuuluvan jostakin laivan
perimmäisestä sopukasta. Hän näytti niin suuresti ilostuvan siitä,
että luulin tämän löytömme olevanpaljon arvokkaamman ennen tekemiämme.

Jatkoimme raivaamistamme, niinkuin minusta tuntui, aivan laivan
äärimmäiseen perukkaan, oppainamme ryminä, joka sieltä kuului.
Oli niin pimeäkin, että meidän täytyi hankkia valoa, ja toverini
haki lyhdyn, jonka hän sytytti tuluksilla Sitten vei hän minut
muutamaan paikkaan, missä näin useita eläimiä, joista toiset olivat
kuolleita. Hän sai kumminkin selville, että siellä oli pari nuorta
vasikkaa, kolme tahi neljä lammasta ja yhtä monta sikaa, jotka hyvin
äänekkäästi ilmaisivat olevansa vielä hengissä. Vähän haettuaan,
löysi ja antoi hän niille ruokaa, jota ne halukkaasti söivät. Hän
sanoi minulle noitten suurempien eläimien olevan hevosia ja lehmiä,
mutta ne olivat kaatuneet, eivätkä näyttäneet elon merkkiäkään.

Toverini ja minä harkitsimme sen jälkeen kauan miten voisimme viedä
hengissä olevat eläimet saarellemme. Hän esitti kaunopuheliaasti ne
suuret edut, joita ne meille hankkisivat, jos vain voisimme ne sinne
saada.

Ymmärrettyämme, ettemme ainakaan nyt voineet kuljettaa niitä pois
ja annettuamme niille hyvästi ruokaa, laskeusimme veneeseen ja
sousimme onnellisesti rantaan. Sitten kannoimme aarteemme kotiin
ja ajattelimme ruveta rakentamaan lauttaa kallioitten juurella
uiskentelevista laudoista ja tynnyreistä, mutta koska tiesin
sen vievän paljon aikaa, päätin tarkastaa laivan veneet, jotka
uiskentelivat kumossa jonkun matkan päässä meistä.

Suureksi iloksemme huomasin, että toinen niistä oli vain vähän
vahingoittunut, ja saatuani sen maihin, onnistuimme yhteisvoimin
saamaan sen kohdalleen. Muutamissa tunneissa olimme tehneet sen
vedenpitäväksi, hakeneet pari airoa ja soudimme nyt hilpeästi hylylle.



39. Laajennettua toimintaa.


Jos hevoset ja lehmät olisivat eläneet, olisi ne täytynyt jättää
laivaan, koska emme olisi voineet kuljettaa niitä pois, mutta nuo
pienet eläimet saimme vähällä vaivalla kannelle ja veneeseen. Otimme
mukaamme muutamia esineitä, jotka olivat siinä lähettyvillä, ja
ajoimme muutamien minuuttien kuluttua nauraen ja leikkiä laskien
nelijalkaiset aarteemme maihin, suureksi kummastukseksi linnuille,
jotka eivät ollenkaan tahtoneet lakata siipiään räpyttämästä, kun
ajoimme niitten uudet toverit majalle.

Samalla tavalla kuljetimme maihin keveimmät maanviljelyskalut,
sängyt ja sänkyvaatteet, kojut ja riippumatot, huonekalut, huoneen
rungon, kaikenlaiset säilykkeet, lääkelaatikon, kirjat, lasit ja
porsliinit, kaikenlaiset hyödylliset tarve- ja talouskalut, lyhyesti
sanoen, seuraavina kahtena kolmena viikkona täytimme pelastamillamme
tavaroilla, joita alituisesti kävimme noutamassa, kaikki vapaat
paikat, joita vain voimme löytää.

Sitten puhkesi toinen, hirveä myrsky, joka kesti kaksi päivää,
jolloin hylky särkyi ja kappaleet ajautuivat kaikille tahoille.
Onnistuin kumminkin korjaamaan ajopuita, tynnyreitä, piiroja ja
arkkuja, jotka kaikki toin maihin ja olivat ne minulle suureksi
hyödyksi.

Vaikka olimmekin tällä tavalla hankkineet itsellemme paljon tavaraa,
olisimme molemmat olleet paljon iloisemmat, jos olisimme voineet
pelastaa jonkun noista onnettomista ihmisistä, joille tavarat ennen
olivat kuuluneet. Mutta ei yksikään heistä ollut pelastunut ja
ainoastaan yksi ruumis tuli maihin. Se oli muutaman nuoren naisen.
Löysimme sen makaamasta vatsallaan, märät vaatteet kietoutuneina
kiinteästi ruumiin ympärille. Kääntäessämme hänet varovaisesti
selälleen näin kasvot, jotka olivat minusta ihmeellisen kauniit.
Haikalat eivät olleet häntä huomanneet, ja hän oli ollut kuolleena
monta tuntia. Aallot olivat varmaan heittäneet hänet maihin heti
sen jälkeen kuin laiva oli törmännyt karille, sillä hän ei ollut
musertunut kallioihinkaan, jotka muussa tapauksessa olisivat
jättäneet kauheita jälkiä hänen hentoon ruumiiseensa.

Hänen ruumiinsa näkeminen herätti minussa joukon surullisia ajatuksia.

Nostimme hänet niin huolellisesti ja hellästi kuin hän olisi ollut
läheisin ja kallein sukulaisemme, ja kannoimme hänet kotiin, laskien
hänet rouva Reichardt'in vuoteelle. Sen jälkeen valmistin laudoista
jonkunlaisen laatikon, jota rouva Reichardt sanoi ruumisarkuksi, ja
kaivoin hänelle syvän haudan guanoon.

Ja koko ajan itkin niin, etten ennen milloinkaan. Mieleni oli
alakuloinen ja sydämeni tuntui väsyneeltä. Vakavina kannoimme
hänet hautaan ja luimme rukouskirjasta hautaussanat hänelle.
Polvistuneina rukoilimme tämän nimettömän olennon puolesta, jota
emme olleet milloinkaan nähneet elävänä, vuodattaen kyyneliä hänen
kovan kohtalonsa tähden, ikäänkuin hän olisi ollut toverinamme monta
vuotta. Ja luotuamme haudan umpeen ja tultuamme kotiin, tunsimme
itsemme alakuloisiksi ja surullisiksi, niinkuin rakkaan sisaren
kuoleman jälkeen.

Minulla oli nyt paljon hommia, jotka pitivät minua ahkerassa työssä.
Mutta vähän väliä palasi mieleeni aina muisto noista kalpeista ja
suloisista kasvoista. Tein jonkunlaisen ristin paikalle, missä
hän oli haudattuna, ja istutin kummulle kauniimmat kukkamme. En
milloinkaan lähestynyt paikkaa rukoilematta, sillä tuntui siltä kuin
olisin tullut johonkin pyhään huoneeseen.

Olen melkein unhottanut kertoa, että muutamien päivien kuluttua
haaksirikosta muutamat odottamattomat, mutta erittäin tervetulleet
vieraat meidät yllättivät. Olin jo useina päivinä huomannut vieraita
lintuja saarella kuljeskelemassa. Kun toverini ne näki, tunsi hän ne
heti ankoiksi ja kanoiksi, jotka epäilemättä olivat paenneet laivasta.

Voimme siis nyt perustaa pienen siirtolan, jonka välittöminä
hallitsijoina olivat rouva Reichardt ja minä ja asukkaina vasikat,
lampaat, siat ja siipikarja, jotka kaikki elivät hyvässä sovussa
keskenään.

Myrsky oli runnellut vanhaa majaamme niin, että päätin rakentaa
uuden paremmalle paikalle. Otin sentähden katseltavakseni tuon
huoneenkehyksen, jonka olimme tuoneet hylystä. Oli vähän hankalaa
saada eri kappaleet sovitetuiksi yhteen, mutta kerran siinä
onnistuttuani, saimme tosin pienen, mutta mukavan majan omaksemme.
Laitoin sen ympärille uuden kasvitarhan, johon istutimme kaikki
kasvattamamme appelsiinipuut ja paljon siemeniä ja juuria, joita
olimme saaneet hylystä. Huoneen taakse aitasin pienen tilkun,
jonne istutin ne taimet, jotka olimme löytäneet ruukuista ja jotka
näyttivät olevan hedelmäpuitten alkuja.

Ajattelin sitten maanviljelystyökalujani ja halusin mielelläni
koettaa erästä niitten joukossa olevaa kevyttä auraa, kuultuani
sen maanviljelykselle tuottamasta hyödystä. Rupesin ensin itse
airoihin ja rouva Reichardt alkoi ohjata, mutta se näkyi olevan niin
kovaa ja raskasta työtä, että minun täytyi keksiä joku keino sitä
helpoittamaan. Käytännöllisimmäksi huomasin vasikoiden käyttämisen
siihen tarkoitukseen ja valjastinkin ne auran eteen. Mutta se oli
helpommin sanottu kuin tehty. Eläimet eivät näyttäneet olevan juuri
oppivaisia, mutta aikojen kuluessa, suurella kärsivällisyydellä ja
lempeydellä, onnistuin lopuksi saamaan ne tekemään työn, jota niiltä
vaadittiin.

Niin kului aika hupaisesti rakennus- ja puutarhatöissä. Tämän
vuoden kuluessa oli paikan ulkomuoto kokonaan muuttunut. Guano
teki maan hedelmälliseksi ja pani kaikki kasvit kasvamaan
ihmeteltävän nopeasti. Meillä oli mukava asunto, jota toiselta
puolen viiniköynnökset, toiselta päärynäpuut varjostivat. Meillä
oli mitä parhaimpia appelsiini- ja omenapuita, jotka pian
kantaisivat hedelmiä, runsaasti talouskaluja ja tyhjentymätön
varasto elintarpeita. Meillä oli useita lampaita ja karitsoita,
uusi kasvitarhamme oli täynnä hyödyllisiä kasviksia, kanamme ja
ankkamme olivat lisääntyneet enemmällä kuin puolella, vasikat olivat
melkoisesti kasvaneet ja siat olivat suuresti lisääntyneet. Vilja ja
perunat olivat kasvaneet ja korjatut.

Pienestä metsäläisestä oli nyt kaksikymmenvuotiaana tullut oikea
maanviljelijä. Talon ja eläinten hoidosta ei jäänyt enää aikaa
hyödyttömään suruun ja turhaan toivoon saada lähteä saaresta.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli vielä suurempia parannuksia ja lisäyksiä
huomattavissa. Laitoimme pienen meijerin, ja koska nautakarjamme,
siat ja linnut pian lisääntyivät, niin kai me muutamissa vuosissa
tulisimme niin varakkaiksi maanviljelijöiksi, kuin mitä milloinkaan
on tässä maailman osassa elänyt.



40. Eräs löytöretki.


Vaikka ensimmäinen meriretkeni oli ollutkin niin seikkailurikas,
halusin kumminkin tehdä uuden kokeen saaren ympäripurjehtimisessa,
koska minulla nyt oli paremmat vehkeet vaarojen välttämiseksi.
Venettä, joka oli kuulunut haaksirikkoutuneelle laivalle, olin
tiheillä käynneilläni saaresta sinne ja sieltä saareen oppinut
käsittelemään yhtä hyvin kuin jos olisin soutanut veneitä koko ikäni.

Apunani rouva Reichardt, joka hoiti airoja melkein yhtä hyvin
kuin minäkin, voimme helposti kuljettaa sitä eteenpäin, vaikka se
olisi ollut kuinka lastissa tahansa. Yhteiset ponnistelumme olivat
karkoittaneet hänen pelkonsa, joka oli silloin, kun ensimmäisen
kerran koetin lähteä merelle, estänyt hänet tulemasta mukaani.

Olinkin nyt aivan eri tavalla varustettu kuin silloin. Heikon kuoren
sijasta, jonka jokainen lähestyvä aalto uhkasi kaataa ja johon
ei tahtonut mahtua kahta henkeäkään, olin nyt hyvin rakennetun
laivaveneen omistajana, aluksen, johon hyvästi mahtui puoli tusinaa
ihmisiä ja joka oli, paitsi hyvin kovassa ilmassa, yhtä varma kuin
mikään paikka maalla.

Olin korjannut ne pienet viat, joita se oli saanut, ja laittanut
siihen katon, joka soutaessamme suojeli meitä auringon säteiltä. Olin
pystyttänyt mastonkin purjeineen, joka säästäisi meiltä suuremman
osan vaivojamme. Kun kaikki oli kunnossa, pyysin kiihkeästi rouva
Reichardt'in seuraamaan minua matkalleni saaren ympäri, matkalle,
jonka toivoin tulevan sekä hauskaksi että hyödylliseksi.

Hän oli hyvin vastahakoinen lähtemään rannikolta etemmäksi merelle
kuin mitä välttämättä oli tarpeellista. Hän teki kaikenlaisia
esteitä; etenkin huomautti hän taitamattomuudestani hoitaa venettä
aavalla merellä; hän pelkäsi myöskin vaaraa, johon voisimme joutua
äkillisen kuuron sattuessa, tahi haikalojen mahdollisesti hyökätessä
kimppuumme; voisimmehan sitäpaitsi törmätä johonkin terävään
kallioon; näytin kuitenkin vääräksi kaikki hänen epäilyksensä.

Pienillä huvimatkoillamme merelle osoitin hänelle osaavani hoitaa
venettä yhtä hyvin airoilla kuin purjeillakin, ja vakuutin, että me
pysyttelemällä likellä saarta pian pääsisimme maihin, jos joku vaara
meitä uhkaisi ja ettei mikään olisi sen helpompaa kuin pysytellä
poissa sekä kallioitten että haikalojen lähettyviltä. En luule
saaneeni häntä täydellisesti vakuutetuksi pelkonsa aiheettomuudesta,
mutta uudistuneet pyyntönsä kauniin ilman tukemina ja hänen
vastenmielisyytensä jäädä taasen saarelle minun uskaltaessa henkeni
merelle, voittivat ja vihdoinkin lupasi hän lähteä mukaani tälle
toiselle retkelleni.

Hänen huolenpitonsa näyttäytyi kumminkin tässäkin asiassa yhtä hyvin
kuin muissakin tilaisuuksissa, sillä hän ei sallinut veneen lähteä
rannasta ennenkuin olimme varustautuneet joka tapauksen varalta, mikä
voisi viivyttää paluutamme määrätyn ajan sivu.

Kauniimpaa päivää matkallemme emme olisi voineet valita. Taivaalla ei
näkynyt pilveäkään ja tuultakin oli juuri kylliksi tarkoitukseemme.
Pystytin teltan, vedin purjeen ylös ja talutin rouva Reichardt'in
määrätylle paikalleen, jonka jälkeen hyvästelimme kaksi- ja
nelijalkaiset maissa olevat ystävämme, jotka katsoivat meitä
ikäänkuin aavistaen eroavansa ainoista suojelijoistaan. Työnsin
sitten veneen ulommaksi, tuuli tarttui purjeeseen ja se alkoi liukua
kiivaasti eteenpäin.

Purjehdin siten noin neljäspeninkulmaa ulommaksi maasta, ja käänsin
sitten peräsimen toisaalle, jolloin vene heti muutti suuntaansa; niin
jatkoimme siten melkein samanlaisella vauhdilla melkoisen matkaa.

Huolimatta ennen osoittamastaan pelosta, ei rouva Reichardt voinut
olla tuntematta tämän matkan virkistävää vaikutusta. Keinuimme
mukavasti ja turvallisesti aalloilla, näkemättä muuta kuin taivaan
ja vettä kaikilla muilla suunnilla, paitsi siellä, missä saaremme
rosoiset rannat toivat vaihtelua taulun yksitoikkoisuuteen.

Sydämeni laajeni tuosta valtavasta näköalasta edessäni. Lieköhän
milloinkaan mikään merimies löytäessään suuren mantereen tuntenut
suurempaa riemua kuin minä ohjatessani pientä purttani suurella
vesiaavikolla, joka levisi edessäni? Istuuduin rouva Reichardt'in
viereen, antaen veneen jatkaa matkaansa, niinkuin se ei olisi
kaivannutkaan ohjaavaa kättä. Se suunta, jota seurasimme, oli
mielestäni niin mukava, etten halunnut sitä muuttaa.

-- Voin hyvin helposti kuvitella, sanoin, sellaisten miesten
innostusta kuin Kolumbus oli, jonka tekemästä Ameriikan löydöstä
kerroitte minulle eräänä päivänä. Näitten muinaisten merenkulkijain
tehtävä on ollut kunniakas.

-- Epäilemättä, Frank, vastasi hän, ja ehkä se juuri antoikin voimaa
äsken mainitsemallesi suurelle miehelle kestämään niitä vaikeita
koettelemuksia, joita hänen täytyi kärsiä löytönsä edelliseen
iltaan asti, löytönsä, joka oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi
kaikkina aikoina. Hän oli kärsinyt hirveitä vaikeuksia, laiva oli
ollut niin kauan poissa maitten näkyvistä, ettei kukaan katsonut
tarpeelliseksi tähystellä sitä ja hän odotti vain, että laivaväki
tekisi kapinan ja vaatisi häntä palaamaan takaisin. Juuri tänä
hänen elämänsä pulmallisena hetkenä näkyi ensimmäinen vihje maasta.
Alakuloisten merimiesten uteliaisuus heräsi, toivo elpyi taasen
heidän kuolemattoman päällikkönsä rinnassa, muudan mies määrättiin
isoonmastoon ja hänen iloinen huutonsa, että maa oli näkyvissä,
herätti jälleen väen nukkuvan elämänhalun.

-- Minusta tuntuu hyvin väärältä, huomautin, että niin tärkeätä
löytöä ei ole nimitetty ensimmäisen löytäjän, vaan erään myöhemmän,
näillä rannikoilla vierailleen merenkulkijan mukaan.

-- Tietysti, sanoi rouva Reichardt, on se näennäisesti väärin,
että Amerigo Vespucci saa kunnian, jonka Kolumbus yksinään oli
ansainnut. Mutta ei kukaan voi riistää häneltä mainetta, joka on
hänen luonnollinen oikeutensa, koska ainoastaan hän rohkeudellaan
ja yritteliäisyydellään teki tämän suuremmoisen löydön. Hänen
jättiläislöytöänsä sanottakoon vain Ameriikaksi, mutta maailma
tunnustaa suhteensa Kolumbukseen ja tietää hänen kilpailijastansa
tuskin muuta kuin nimen.

-- No, oliko tästä suuresta maantieteellisestä löydöstä hyötyä koko
ihmiskunnalle?

-- Saatpahan kuulla. Tuo laaja maanosa, joka silloin löydettiin
sivistyksen hyväksi, voidaan jakaa kahteen osaan: pohjoiseen ja
eteläiseen. Eteläisessä osassa asui hyväsävyinen ja veltostunut
kansa, joka omisti paljon sivistyksen tuomia etuja, muun muassa
olivat sen tiedot rakennustaiteessa suuret, niinkuin nähdään heidän
kaupunkiensa raunioista. Heillä oli suuria rohkean- ja komeantyylisiä
rakennuksia, he tuhlasivat kalliita metalleja, joita maassa oli
runsaasti, ja käyttivät pukuja, joista huomasi heidän kankaitten
kutomistaitonsa olevan melkein täydellisen ja vaatteitten kuosin ja
ompelemistaidon hyvin suuren.

Espanjalaiset, joita houkutteli tähän maanosaan kulta, jota
ensimmäiset löytäjät olivat niin suurin määrin nähneet tässä uudessa
maassa, tunkeutuivat rauhallisen väestön alueelle ja voivat,
asestuksensa etevämmyydellä ja koska alkuasukkaat eivät aavistaneet
tunkeutujien suunnitelmia, panemalla toimeen useita verilöytyjä
jotensakin pienellä voimalla valloittaa tämän laajan valtakunnan,
joka oli sinne perustettu kaukaisessa muinaisuudessa, ja tehdä siitä
espanjalaisen siirtolan.

Rauhallisen väestön veri juoksi virtoina, sen suuret kuninkaat tahi
keisarit pantiin viralta ja murhattiin, sen komeista temppeleistä
ryöstettiin kalleudet, sen jalosukuiset miehet ja papit pakotettiin
kidutuksella luopumaan uskostaan ja kansan enemmistö tehtiin
sotaisten voittajiensa orjiksi. Tällä tavalla rikastui Espanjan
aarrekammio Meksikon ja Perun kullalla, mutta jokainen kultakappale
toi mukanaan veren kirouksen ja siitä ajasta alkoi Espanjan valta,
joka silloin oli suurimmillaan, heiketä, kunnes siitä tuli Euroopan
vähäpätöisimpiä kansoja. Siirtomaat nousivat kapinaan emämaatansa
vastaan ja tulivat itsenäisiksi valtioiksi, mutta kirous, joka
seurasi alhaista maahantunkeutumista, näkyi seuraavan rikollisten
hyökkääjien perillisiäkin, koska ei hallitus eikä kansa alkanut
kukoistaa.

-- Maan eteläosan historian olen sinulle nyt lyhyesti kertonut, mutta
olet huomaava, että pohjoisen osan historia on aivan erilainen.

-- Olkaa niin hyvä ja kertokaa sekin!

-- Kun Pohjois-Ameriikka ensin löydettiin, huomattiin siellä asuvan
villiä kansaa, joka oli jakautunut moneen heimoon. Niillä ei
ollut mitään teollisuutta eivätkä ne tunteneet ollenkaan taiteita
eikä tieteitä. Ne asuivat karkeasti tehdyissä majoissa noissa
läpipääsemättömissä metsissä, olivat melkein alastomia, hyvin
sotaisia ja innokkaita metsästäjiä; heistä kerrottiin, että he syövät
taisteluissa tappamansa viholliset.

Tämän raakalaiskansan luokse saapui Englannista, suoraan myrskyisen
Atlantin yli, muutamia seikkailijoita.

-- Ah, Englanti, huudahdin! Se on vanhempieni kotimaa, se on
äidinisäni koti! Sanokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Englannista.

Rouva Reichardt hymyili innolleni, mutta jatkoi, tekemättä mitään
huomautusta puheeni johdosta.

-- Englannissa oli siihen aikaan paljon seikkailunhaluisia miehiä,
jotka olivat valmiit uhmaamaan kaikkia vaaroja, hankkiakseen
isänmaalleen osan siitä kunniasta, jota muut maat olivat
merenkulkijainsa suurteoista saaneet. Sellaiset miehet ne sitten
löysivät Pohjois-Ameriikan mantereen eri osat. Maine niitten
ihmeellisestä hedelmällisyydestä ja suotuisasta ilmastosta levisi
pian heidän maanmiestensä joukkoon, ja aika-ajoittain lähti useita
laivoja englantilaisista satamista, mukanaan seikkailijoita,
jotka sitten perustivat niin sanottuja uudisasutuksia intiaanien
maahan. He eivät menetelleet niinkuin espanjalaiset, että olisivat
säälimättömästi murhanneet alkuasukkaita ja sitten heiltä ryöstäneet
kaikki, vaan ostivat alkuperäisiltä omistajilta määrättyjä aloja ja
viljelivät niitä sitten rauhallisesti. Sitä myöten kuin muukalaisten
lukumäärä lisääntyi, lisääntyivät myöskin heidän asumuksensa ja
saivat he metsäläisiltä vaihtamalla uusia maa-aloja.

-- Englantilaiset näkyivät olleen paljon inhimillisempiä kuin
espanjalaiset, huomautin. Mutta eivätkö he milloinkaan joutuneet
sotiin maan villien asukkaitten kanssa?

-- Kyllä, usein, vastasi rouva Reichardt, mutta se oli tavallaan
välttämätöntä. Kun uusia siirtolaisia saapui Englannista, tarvittiin
enemmän maata, mutta alkuasukkaat eivät olleetkaan enää halukkaita
vaihtamaan. Ne alkoivat kadehtia muukalaisia ja tahtoivat ajaa ne
takaisin laivoihin, ennenkuin ne liiaksi lisääntyivät. Vihamielisiä
tekoja, jotka usein olivat hyvinkin raakoja, tekivät villit
uudisasukkaille, jotka niistä katkeroituneina yhtyivät sotaiseen
liittoon ja ajoivat viholliset, huolimatta niitten suuresta
lukumäärästä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes englantilaiset
jälkeläisineen, valloituksien, sopimusten tahi ostojen perusteella
omistivat suurimman osan Pohjois-Ameriikasta.

Olin ollut niin kiintynyt näihin kuvauksiin, etten ollut muistanut
tarkastaa veneen vauhtia. Kiiruhdin sentähden kääntämään purjeen
toiselle puolelle, koska olimme etääntyneet monen peninkulman päähän
saaresta ja jos en olisi varuillani, voisimme pian kadottaa maan
näkyvistämme. En kadottanut hetkeäkään muuttaessani suuntaa, mutta
emme olleet ehtineet pitkällekään, kun huomasin tuulen lakkaavan ja
lopuksi tyyntyvän kokonaan.

Olimme nyt pakotettuja tarttumaan airoihin ja sousimme voimaimme
takaa maihin päin. Jatkoimme vähän aikaa, kunnes väsyimme, jolloin
kummastuin nähdessäni, miten vähän matkaa olimme päässeet. Annoimme
airojen levätä ja nautittuamme, vähän virvokkeita jatkoimme
soutamistamme vereksillä voimilla, mutta pian aloin epäillä, että me
sen sijaan että olisimme lähestyneet maata, etäännyimmekin siitä.
Huomautin rouva Reichardt'ille siitä, että saaren suuruus pieneni,
vaikka olimme niin kauan sinne päin soutaneet.

-- Voi Frank, sanoi hän surullisena, olen jo hetken aikaa epäillyt,
että kulutamme voimiamme aivan turhaan. On aivan selvää, että olemme
joutuneet virtaan, joka viepi meidät joka hetki kauemmaksi merelle,
ja jos ei pian rupea tuulemaan, niin kadotamme saaren näkyvistämme ja
sitten tietää vain taivas, miten meille käy.

Levitin purjetta toivossa, että sitä pullistava tuuli kuljettaisi
meidät pois virrasta, mutta ei tuntunut henkäystäkään. Meillä
ei ollut kompassin tapaistakaan. Ruokana, joka oli tarkoitettu
ainoastaan huvimatkallemme, oli meillä pieni ruukullinen vettä,
pullollinen väkiviinaa, muutamia korppuja, pari suurta leipää,
kananpoika ja vähän kuivattua kalaa. Maa katosi äkkiä näkyvistä ja
voin ainoastaan määrätä sen paikan auringosta, joka nyt paistoi
kuumasti veneeseemme. Jos ei telttaa olisi ollut, emme olisi voineet
sitä kestää, sillä kuumuus oli tukahduttava. Olimme lakanneet
soutamasta yhtä paljon väsymisen kuin turhan voimain kuluttamisenkin
vuoksi.

Nyt istuimme ja katselimme vapisevin sydämin kiivaasti katoavaa
maata. Se muuttui ensin täpläksi ja sitten pisteeksi, kadotakseen
vihdoin kokonaan näkyvistämme. Aurinko paistoi täydeltä terältä
meidän ajautuessamme virran mukana, tietämättä minne ja näkemättä
ympärillämme muuta kuin taivaan ja vettä joka puolella.



41. Myrsky.


Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla,
mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille
tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä
muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan
tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka
hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa
kohtaloaan.

Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut
milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain
ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin
olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka
kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.

Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan
lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen
sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän
kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän
heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta
fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon
ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat
veden liekehtimään.

Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät
silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin
halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin
mereen tippuvan veden mukana.

Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja
tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva
Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua,
ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos
jotakin meille edullista tapahtuisi.

Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä
tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan
kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan,
koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän.
Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme
toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä
ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme
jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme
aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme
vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan
näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.

Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan
ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas
vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki
hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin
iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua
hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti
suuresti kaipaamaansa lepoa.

Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle,
joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta
herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön
hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin
merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt
maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen
pinnalta.

Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla
syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun
yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen
suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että
jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin
ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.

Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi
saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä
sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa
itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot
tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien
menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada
niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän
omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen
tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa
hukkui meren syvyyteen.

Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut
saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta
näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja,
eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita
kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne
kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.

Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille
rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien
lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa,
kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua
ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat
minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt
onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä
veneessä äärettömällä valtamerellä.

Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin
kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän
olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja
kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista,
että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän
toivottomaan tilaan.

Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä
tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan.
Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli
pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen
olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se
nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.

Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi
pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti
mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään
jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen.
Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä
hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka
esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut
keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi,
vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin
varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän
toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.

Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje
oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin
heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti
vaaran koko suuruuden.

-- Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa
purjetta.

Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten
vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän
tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun
olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme
suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä
maston.

Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä.
Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti
myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle
seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme
alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän.
Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan
veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan
seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä
paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon
pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti
valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.

Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä
aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää
allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.

Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun
kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti,
vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen
täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt,
sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa
Jumalan haltuun.

En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet
ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan
ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut
hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja
myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle
valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja
katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin
kauheaan vaaraan.

Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä
ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä
ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi,
olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden
rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä
päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen
pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin
enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt
viskaamaan sitä pois tinakauhalla.

Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme
voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin
rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään
veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi
jälleen nilkkoihimme asti.

Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen
tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä
enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen
jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt
asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä,
sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi
olemaan.

Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas
vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä
kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka
vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme
niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme
kohtuullista vauhtia.

Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin
pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua
innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille
molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia.
Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua
vettä.



43. Äärettömällä valtamerellä.


Aamu valkeni rajattomalla ulapalla. Ensimmäinen esine,
jonka huomasin, oli suunnattoman suuri valas, joka noin
neljännespeninkulman päässä suihkutti vettä ilmaan. Senjälkeen näin
vielä toisen, kolmannen ja sitten yhä useampia. Oli juhlallisen
ja komean näköistä, kun joku näistä tavattoman suurista eläimistä
ruiskautti ilmaan vesipilarin, johon auringonsäteet kuvastuivat, mikä
näin matkan päästä näytti erittäin kauniilta.

Turhaan tähystelin maata ja yhtä turhaan odotin laivaa. Ei ollut
muuta näkyvissä kuin tuo valasparvi, ja rouva Reichardt koetti
huvittaa minua kuvailemalla valaanpyynnin merkitystä ja niitä
vaaroja, joihin ne miehet antautuivat, jotka ajavat eläimiä takaa,
tappaakseen ne harppuuna-nimisellä rautakeihäällä.

Nämä yksityiskohdat huvittivat minua suuresti ja toverini kertoi
minulle kokonaisen jutun eräästä valaanpyyntimatkasta: miten tuo
suunnaton eläin ensin huomattiin laivasta, takaa-ajon ja valaan
keihästämisen, haavoitetun valaan taistelun hengestään, sen
hinaamisen laivan luo ja sitten seuraavan öljyn valmistuksen sen
ihrasta ja valaanluitten talteen oton.

Kuunnellessani tätä esitystä unohdin kokonaan, että ajelehdin
avonaisessa veneessä aavalla merellä, tietämättä minne. Ehkä jo
hetken kuluttua olisin ruumiina, jota aallot nakkelisivat, kunnes
joku haikala sen nielaisisi, ehkä saisin kärsiä nälän ja janon
tuskia, ehkä heittäisivät aallot minut jollekin kalliolle, jossa
valkenevat luuni olisivat ainoana muistomerkkinä siitä, että
näilläkin leveysasteilla oli joskus elänyt sellainenkin olento kuin
"saaren pieni orpo".

Missähän nyt olikaan saaremme, josta niin kauan olin halunnut lähteä
ja johon nyt tuhat kertaa mieluummin halusin jälleen palata. Tunsin,
ettei mikään olisi ollut minulle mieluisempaa kuin tuon rakkaan
rannikon näkeminen, rannikon, joka niin usein oli tuntunut minusta
sietämättömältä vankilalta.

Turhaan rasitin silmiäni katselemalla kaikkiin suuntiin: taivaanranta
levisi vain tasaisena kaikkialla ympärilläni. Missähän me olimmekaan?
kysyin usein itseltäni, mutta toverillani ja minulla ei ollut
aavistustakaan maantieteellisestä asemastamme; tiesimmehän vain
olevamme jossain aavalla valtamerellä. Myrsky kai oli kuljettanut
meitä suunnattoman matkan poispäin saaresta, paljon enemmän kuin
virta.

Laskin, että olisimme kulkeneet monta peninkulmaa saaremme ohi, jos
olisimme purjehtineet samaan suuntaan, mutta tuuli oli monta kertaa
kääntynyt ja voi olla, ettemme olleetkaan niin kovin kaukana siitä,
jos vain saisimme vähän tietoa, niistä päin sitä hakisimme. Mutta
toivotontahan se oli ja olin varma siitä, että meidän oli luovuttava
kaikista sinne pääsemisen ajatuksista.

Kesken näitä tuskallisia mietelmiäni kiinnitti toverini huomiotani
muutamaan hyvin kaukana olevaan esineeseen, jota sanoi luulevansa
laivaksi. Onneksi olin ottanut kiikarin mukaani ja suuntasin sen heti
kiireesti sanottuun paikkaan. Laivahan se todellakin oli, mutta niin
hirveän kaukana, että siitä oli mahdotonta kenenkään ihmisen huomata
venettämme. Olisin purjehtinut sinne päin, mutta tuuli oli vastainen
ja minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, kunnes
laiva tulisi tarpeeksi likelle huomatakseen meidät.

Vietin nyt useampia tunteja mitä suurimmassa hädässä tarkastaen tuon
kaukaisen laivan suuntaa.

Se suureni vähitellen niin, että paljailla silmilläkin voi jo
selvästi huomata sen olevan suuren aluksen, mutta koska laskimme
myötätuulessa aivan päinvastaiseen suuntaan, oli meillä hyvin pienet
mahdollisuudet päästä sen luokse, jos se ei vain muuttaisi suuntaansa.

Rouva Reichardt mainitsi, että kaukana toisistaan olevat laivat
kiinnittivät merkkien annolla huomiota puoleensa ja selitti eri
tapoja, miten niitten päälliköt ilmoittivat toisilleen toivomuksiaan.
Ainoa merkki, jota olin tavallisesti käyttänyt, oli risujen
polttaminen rannalla ja niitten vedellä valeleminen, että ne
paremmin savuaisivat, mutta näin veneessähän se oli mahdotonta.
Toverini ehdotti vihdoin, että sitoisin pöytäliinan, jonka olimme
sattumalta ottaneet mukaamme, mastoon, sillä sen puhdas valkoinen
väri kiinnittäisi varmaan merimiesten huomion puoleemme. Korjattuamme
purjeen, ripustimme liinan sen sijaan, mutta tuuli tyyntyi
onnettomuudeksemme heti sen jälkeen ja liina riippui laskoksissa
pitkin mastoa.

Ei kukaan meitä huomannut. Tartuimme nyt airoihin ja aloimme soutaa
laivaan päin, mutta soudettuamme useita tunteja voimaimme takaa
olimme jo niin väsyksissä, ettemme enää jaksaneet, ja siltikin
näytimme kulkeneen vain hyvin vähän matkaa.

Pian laskeutui aurinkokin. Tähystimme ikävämme esinettä kaihoisin
katsein siksi kunnes tuli pimeä, joka peitti sen näkyvistämme. Vähän
myöhempään rupesi jälleen tuulemaan ja uudistetuilla toiveilla
levitimme jälleen purjeemme, mutta se vei meitä vain vastakkaiseen
suuntaan ja aamun valjetessa emme enää nähneetkään laivaa.

Tuuli oli taasenkin kääntynyt. Purjehdimme yhä myötätuuleen. Mutta
minne? Tuskasta ja työstä puolikuolleena olin viime yönä nukkunut
ja heräsin vasta myöhään aamulla. Rouva Reichardt ei ollut tahtonut
häiritä minua, sillä nukkuessanihan en tietänyt kurjuudestani enkä
tilani vaarallisuudesta. Hän ei ollut saattanut häiritä lepoa, jota
niin sekä sielu että ruumis tarvitsivat. -- Näin suloista unta uudesta
kodistani Englannissa, jota niin usein rukouksissani olin halunnut
nähdä. Iloiset kasvot hymyilivät minulle ja hellät, sanomatonta
suopeutta ilmaisevat äänet lausuivat minut tervetulleeksi.

Eräissä kasvoissa olin tuntevinani äitini, jonka rakkauden niin
nuorena olin kadottanut. -- Ne olivat muita kalpeammat, mutta paljon
hellemmät ja lemmekkäämmät. Sitten ne kalpenivat ja vaalenivat yhä
enemmän, kunnes ne olivat sen kauniin, guanoon hautaamani olennon
näköiset, ja minusta tuntui, että hän syleili minua kivenkylmillä
käsivarsillaan ja suuteli minua huulilla, jotka jäähdyttivät vereni
ja saivat minut pelosta värisemään.

Äkkiä näin Jackson'in sokeine silmineen hapuilevan luokseni veitsi
kädessään ja mumisten kirouksia. Hän tarttui minuun -- taistelimme
epätoivon vimmalla keskenämme -- ja upotti pitkän veitsensä rintaani,
päästäen äänekkään ja pahansuovan ivanaurun. Tuntiessani veitsen
tunkeutuvan ruumiiseeni vavahdin ja syöksyen ylös pelotin herätessäni
rouva Reichardt'in kauhealla huudollani.

Tämä uni syöpyi syvälle sieluuni ja siinä esiintyneitten eri
henkilöitten kasvot olivat selvinä mielessäni. Muistin äiti-raukkani
niin tarkkaan kuin olisin nähnyt hänet eilen, muistin hänen
suloiset silmäyksensä, kun hän lähestyi minua, -- kuinka koetinkaan
muistutella ja nauttia niistä kuin kadotetusta siunauksesta.

Tuntui niin kummalliselta, että tuo nimetön, hylystä maihin tullut
ruumis näyttäytyi minulle unessa niin pitkän ajan perästä, kuin
olisimme kauan pitäneet toisistamme ja hänen rakkautensa elämässä
olisi kokonaan kuulunutkin minulle. Tyttö-raukka! Ehkäpä joku hellä
ystävä juuri nyt sureekin häntä.

Mutta Jackson'in esiintyminen unessani oli kaikkein hirveintä ja
kului kauan, ennenkuin voin tulla vakuutetuksi siitä, etten ollutkaan
nähnyt hänen tuttuja piirteitään, enkä saanut mitään kuolettavaa
haavaa, josta nyt kärsisin. Vihdoinkin vapauduin kuvittelustani ja
vastasin rouva Reichardt'in huolestuneisiin kysymyksiin, että olin
nähnyt pahaa unta.

Pian aloin kumminkin ajatella, olikohan herääminen suloisempaa
kuin uni. Ääretön valtameri levisi vielä suunnattoman suurena
käärinliinana edessäni; tuota kirkasta taivasta, joka oli niin kaunis
aamuauringon valossa, en voinut pitää muuna kuin paarivaatteena, ja
pieni veneemme oli ruumisarkku, jossa kaksi vielä elävää ja avutonta
ihmisolentoa odotti hautaamista.

-- Onko Jumala meidät hylännyt? kysyin toveriltani, tahi onko hän
unhottanut, että kaksi luomaansa olentoa on mitä suurimmassa hädässä,
josta ainoastaan hän voi ne pelastaa?

-- Ole vaiti, Frank Henniker, huudahti rouva Reichardt juhlallisesti,
se on jumalatonta! Jumala ei hylkää milloinkaan niitä, jotka ovat
hänen suojeluksensa arvoisia. Hän joko pelastaa heidät, jos hän
pitää sen tarpeellisena, tahi katsoo hän edullisemmaksi ottaa heidät
pois sellaisesta paikasta, jossa niin monet vaarat heitä ympäröivät,
ja muuttaa heidät sinne, jossa ainoastaan rauha ja ääretön onni
vallitsevat. Meidän pitäisi mieluummin iloita siitä, sanoi hän
lisääntyvällä vakavuudella, että hän pitää meidät kyllin arvokkaina
otettavaksi niin aikaisin pois maailmasta, jossa olemme saaneet
kärsiä niin paljon kurjuutta.

-- Mutta kuolla tällä tavalla, väitin jurosti, kun pitää kärsiä
päiväkausia hirmuisia tuskia avun toivotta, niin siihen en minä
oikein voi alistua.

-- Ennemmin tahi myöhemmin on meidän kuoltava, sanoi hän, ja on
paljon tauteja, joista kuolema seuraa vasta pitkien ja kuvaamattomien
kärsimyksien jälkeen. Olemme säästyneet niiltä. Roisto, joka riutuu
jonkun inhottavan taudin tuottamissa tuskissa, kadehtisi meitä, jos
hän näkisi sen verrattain helpon tavan, jolla meidän sallitaan lähteä
elämästä. Mutta en näe tilassamme mitään toivotonta, lisäsi hän.
Ei vieläkään ole mahdotonta, että joku laiva meidät huomaisi, tahi
voimmehan päästä jollekin rauhalliselle rannikolle, josta voimme
matkustaa Englantiin.

-- En näe siihen minkäänlaisia edellytyksiä, vastasin, me olemme
nähtävästi syrjässä tavallisista laivareiteistä, ja jos olisimmekin
niin onnellisia, että näkisimme jonkun, niin onko sanottu, että
laivaväki meidät huomaisi. -- Toivon, etten milloinkaan olisi
lähtenyt saaresta.

Rouva Reichardt ei torunut minua, eikä edes vihjannutkaan, että se
oli oma syyni. Hän vain lisäsi:

-- Sellainen kai oli Jumalan tahto.

Söimme ja joimme pieniä annoksiamme. Tarkastin, mitä oli jäljellä.
Vaikka olimmekin olleet äärettömän säästäväisiä, oli ruokaa jäljellä
ainoastaan yhdeksi päiväksi. Päätimme sentähden pienentää vieläkin
pientä annostamme, lisätäksemme sillä tavalla pelastuksemme
mahdollisuuksia.



44. Oppaat.


Viisi vuorokautta olimme nyt ajelehtineet aalloilla ja kaikki
ruokavaramme olivat lopussa, vaikka olimme säästäneetkin joka
murusen, niinkuin ahne säästää kultaansa. Vieläpä sadevedenkin
ja kaiken sen, mitä meillä oli ollut mukanamme, olimme juoneet
viimeiseen tippaan.

Ilma oli välistä tyyntä, välistä tuulista, joka kääntyi usein, mutta
minulla ei ollut enää voimia purjeen hoitamiseen, vaan vene sai
hoitaa itsensä tahi paremmin: tuuli sai hoitaa venettä. Tyynellä
pysyimme paikoillamme, mutta tuulella kuljimme sen mukana siksi
kunnes se ei enää jaksanut pullistaa purjetta.

Viisi pitkää päivää ja yötä, päiviä täynnä ääretöntä tuskaa, ja
öitä täynnä kuvaamatonta kauhua. Auringon noususta sen laskuun
rasitin silmiäni tähystelemällä taivaanrantaa, mutta muuta en nähnyt
kuin taivasta ja vettä. Pimeän tultua en voinut nukkua, koska olin
kuohuksissani päivillä tuntemastani äärettömästä hädästä. Olin
pimeässä näkevinäni eriskummallisten olentojen pilkkaavan ja puhuvan,
ja korkealla niitten yläpuolella ojentui sen kauhean käärmeen pää,
jonka kanssa olin taistellut "onnellisessa laaksossa". Se aukaisi
hirveän kitansa nielläkseen minut ja kierti auki kauheata ruumistaan
kiemuran kiemuran perästä kääriytyäkseen veneen ympärille ja
musertaakseen sen.

Iloitsin aina päivän valjetessa ja silloin, kun yö sattui olemaan
kaunis ja taivas tähdessä, sillä aaveet katosivat auringon paistaessa
ja tähtien hiljainen kauneus tyynnytti mieltäni.

Riuduin ruoan puutteessa, mutta kärsin enemmän janosta, sillä kuumuus
päivillä oli niin hirveä, että tulin aivan raivoihini, ja ainoastaan
rouva Reichardt'in kehotukset voivat pidättää minut hyppäämästä
mereen ja juomasta kyllikseni suolaista vettä, joka näytti niin
viekoittelevalta ja virkistävältä.

Toverini koetti elvyttää toivoani paljon senkin jälkeen, kun kaikki
toivo oli mennyttä. Sitten saarnasi hän alistumista Jumalan tahtoon
ja valaisi käytännöllisesti oppiaan esimerkillään.

Huomasin hänen äänensä tulevan aina vain heikommaksi ja hänen itsensä
joka tunti voimattomammaksi. Hän ei jaksanut enää nousta paikaltaan
ja pyysi minua viimein auttamaan häntä veneen pohjalle makaamaan.
Silloin huomasin hänen rukoilevan hartaasti ja kuulin hänen usein
mainitsevan nimeäni.

Päässäni rupesi tuntumaan niin kummalliselta ja kieleni kuivui kuin
tikku suuhuni, mutta pureskeltuani paitani hihaa, sain siihen vähän
helpotusta, vaikka pääni tulikin pahemmaksi. Silmäni rupesivat
myöskin valehtelemaan. Olin myötäänsä näkevinäni laivoja purjehtivan
lähelläni ja koetin huutamalla herättää niitten huomiota. Ääneni oli
heikko ja voin saada kuuluville ainoastaan jonkunlaisen puoleksi
tukahtuneen huudon. Sitten luulin näkeväni maata: kauniita metsiä ja
vihreitä laitumia levisi edessäni, loistavia kukkia ja virkistäviä
hedelmiä kasvoi kaikkialla; huusin toverilleni, että hän kiiruhtaisi,
koska lähenimme maata ja saisimme pian noukkia viinirypäleitä ja
levähtää tuoksuavilla kukilla.

Rouva Reichardt raotti silmiään ja katseli minua tuskallisella
mielenkiinnolla. Hän tiesi, että minua ahdistivat nälän ja janon
aiheuttamat harhakuvat, mutta hän näkyi kokonaan kadottaneen
puhekykynsä. Hän kehoitti minua yhtymään rukoukseensa, mutta olin
niin kovin hurmoksissani maihin pääsystämme, etten nähnyt ollenkaan
hänen viittauksiaan.

Tuo loistava maisema katosi nyt, enkä nähnyt muuta kuin äärettömän
ulapan, jonka ääret näyttivät suurenevan ja sulautuvan yhteen taivaan
kanssa; taivas näytti sekoittuvan veteen, niin että ne muutamia
minuutteja näyttivät olevan mitä kummallisimmassa sekasotkussa. Sen
jälkeen olin kai nukkunut, sillä hetken kuluttua tapasin itseni
istumassa muutamassa veneen nurkassa, johon olin pudonnut penkiltä.
Tuijotin hetken ympärilleni, tietämättä oikein, missä olin. Aurinko
paistoi vielä kirkkaasti ja ääretön meri lainehti yhä.

Silmäsin veneen pohjalle ja kohtasin toverini ylöspäin suunnatun
katseen. Kasvot olivat tulleet yhä kalpeammiksi ja ilme hänen
kärsivissä silmissään hämärämmäksi. Minusta oli hän aivan sen
näköinen kuin unissani, jolloin hänen oma olemuksensa muuttui tuoksi
tyttöraukaksi, jonka hautasimme guanoon.

Käänsin pois katseeni, sillä se oli liian surullista nähtävää. Olin
nyt varma siitä, että hän oli kuolemaisillaan ja tiesin, että pian
olin kaikiksi ajoiksi kadottava tuon uskollisen ja hellän ystäväni.

Tein kumminkin vielä viimeisen kokeen. Vaikka olinkin heikko ja
vapiseva, polttavassa kuumeessa ja tuntien itseni kuolettavan
sairaaksi, onnistuin kumminkin ryömimään maston luo; nojaten siihen
toisella kädelläni kohotin kiikarin toiselle ja katselin tarkasti
ympäristöä. Käteni vapisivat kovasti ja silmäni hämärsivät. -- En
voinut nähdä muuta kuin vettä.

Juuri kun olin epätoivoissani vajoamaisillani veneen pohjalle,
pysäytti minut eräs kummallinen näky taivaalla. Niin oudon näköistä
pilveä, joka tuossa läheni, en ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Nostin jälleen kiikarini ja katseltuani sitä suurella tarkkuudella
kauan aikaa olin varma siitä, että se, jota olin luullut pitkäksi
pilvimöhkäleeksi, olikin suunnattoman suuri lintuparvi.

Tämä huomio kiinnitti mieltäni. Unohdin kärsimykseni, katsellessani
tuon loppumattomalta näyttävän parven liikkumista. Ensimmäisten
lähestyessä katselin tarkkaan saadakseni selville, mitä lintuja ne
olivat. Taivaan Herra, ne olivat samanlaisia lintuja kuin ne, jotka
pesivät saarellamme!

Ryömin toverini luokse niin pian kuin heikoilla jaloillani pääsin,
ilmoittaakseni hänelle huomiosta, jonka olin tehnyt. Ah, huomasin,
ettei hän minua nähnyt. En voinut vielä uskoa, että hänen jalo
sielunsa olisi jo jättänyt ruumiin, ei, hän liikutti kättään,
mutta hänen hämärä sieluton katseensa ennusti minulle, että hänen
kuolemansa oli lähellä. Hain väkiviinapullon esiin ja huomasin siinä
vielä muutamia tippoja. Kaasin ne hänen suuhunsa ja odotin vaikutusta
suurimmalla tuskalla, mitä syntymisestäni asti milloinkaan olin
tuntenut.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin, että hän hengitti tasaisemmin
ja selvemmin -- hänen silmistään katosi nyt tuo ilmeetön katse, jonka
vuoksi niitä oli ollut niin vaikea nähdä. Hän tunsi minut ja tarttuen
käteeni katsoi minuun, hymyillen suloisesti entiseen tapaansa.

Huomattuani hänen jälleen tulleen tuntoihinsa, kerroin hänelle
tuosta suuresta lintuparvesta, joka nähtävästi ohjasi kulkunsa
tavalliselle levähdyspaikalleen, ja toivostani, että voisimme pitää
sen näkyvissämme, ja, jos tuuli puhaltaisi samaan suuntaan, ohjata
veneemme niitten jäljessä sille paikalle, jossa ne pesivät.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti ymmärtävän puheeni. Hänen
huulensa liikkuivat ja luulin hänen kiittävän Jumalaa, pitäen
lintujen tuloa varmana merkkinä siitä, että hän vielä suojeli
meitä. Näin että hän hetken aikaa katseli melkein koko taivasta
peittävää, lähestyvää suurta lintuparvea ja kääntäen sitten katseensa
vastakkaiseen suuntaan, ojensi hän voitonriemuisesti hymyillen, joka
sädekehän tapaan valaisi hänen kalpeat kasvonsa, kätensä ja viittasi
taivaan rannalle. Käänsin katseeni kiivaasti hänen osoittamaansa
suuntaan ja olin taivaanrannan tasaisessa ympyrässä näkevinäni jonkun
kohokkeen, joka ei ollut laivan näköinen. Suuntasin kiikarini sitä
kohti ja näin ilokseni, että maa oli lähellä.

Tämä uusi huomio lisäsi voimiani, tahi paremmin sanoen, kehitti
heräävää toivoani tavalla, jota en ennen ollut kokenut. Rupesin
nyt puolestani lohduttamaan. Rohkaisin rouva Reichardt'ia kaikilla
syillä, joita vain voin löytää, toivomaan pikaista pelastustamme. Hän
hymyili ja olin huomaavinani jotakin vilkastumisen tapaista hänen
kalpeilla kasvoillaan.

Tunsin, että olisin sanomattoman onnellinen, jos voisin hänet
pelastaa. Sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannatti pyrkiä ja minä
koetin. En tiedä, mistä sain voimia tehdäkseni kaiken sen, mitä sinä
päivänä tein, mutta kai sain voimia ylhäältä. Kun maapilkku, jonka
hän ensin oli huomannut, vähitellen suureni sitä myöten kuin tulimme
likemmäksi, lisääntyivät ponnistuksenikin turvata toverini lähestyvä
pelastus kuoleman kidasta.

Tuuli puhalsi ja kiisimme eteenpäin hyvällä vauhdilla, seuraten koko
ajan lintuja, jotka nähtävästi aikoivat samalle saarelle. Puhelin
vielä rouva Reichardt'ille ja koetin rohkaista hänen mieltään
iloisilla kuvitteluilla siitä, mitä tekisimme maihin tultuamme, sillä
Jumala ohjaisi meidät varmasti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa
vaikeuksitta voisimme saada voimamme jälleen.

Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta niin pian kuin aloimme
erottaa lähestyvän rannikon muodon, aukaisi hän suunsa ja sama
voitonriemuinen hymy kuin äskenkin leikki hänen huulillaan.

-- Frank Henniker, tunnetko tuota kalliota?

-- En! Kyllä! Voiko se olla mahdollista? Oi, mikä armollinen Jumala
onkaan suojellut meitä!

Hän tarkoitti erästä kummallisen näköistä kalliota joka kohosi
merestä vähän matkan päässä uimarannasta. Emme voineet enää erehtyä,
linnut olivat näyttäneet meille tien entisille asuinpaikoillemme.
Lähestyessämme saarta, katsoin toveriini ja näin hänen rukoilevan.
Yhdyin häneen heti ja kiitimme siitä näkyväisestä armosta, jota
meille oli osoitettu. Tunnin kuluttua tästä sain jo suureksi ilokseni
kantaa hänet rannalta majaan, missä huolellisella hoidolla pian
voitimme kauhean matkamme seuraukset.



44. Epäilyttävä vierailu.


Lukuisat työni pakottivat minut, niinkuin jo edellä olen maininnut,
alituisesti työskentelemään ja estivät minut hyödyttömästä kohtaloni
pahoittelemisesta. Olin jo kauan aikaa sitten lakannut tähystelemästä
sivu kulkevia laivoja, tuskinpa niitä enää milloinkaan ajattelinkaan,
ja lakannut kuvittelemasta vastaanottoani äidinisäni luona. Läksin
harvoin merelle muuten kuin kalastamaan, enkä milloinkaan huolehtinut
muusta kuin tuosta rajoitetusta alasta, joka oli perintöni.

Lukija voi siis kuvitella kummastustani, kun rouva Reichardt eräänä
painostavana päivänä, jolloin jo useita tunteja olin ahkerasti
työskennellyt vehnän korjaamisessa, tuli juosten ilmoittamaan sen
ihmeellisen uutisen että eräs laiva oli ankkuroinut likelle saarta
ja täynnä väkeä oleva vene oli juuri lähtenyt sieltä ja läheni
maata. Tartuin kiireesti kiikariin, jonka hän oli tuonut mukanaan ja
niin pian kuin olin löytänyt sopivan paikan, heittäysin maahan ja
tarkastin kiikarilla tulijain näköä.

Huomasin pian toisten heistä olevan asestettuja ja toisten ei, koska
he olivat köytetyt sillä tavalla, että he eivät kyenneet liikuttamaan
käsiään eikä jalkojaan. Paneuduimme makaamaan korkeaan ruohikkoon,
ettei meitä huomattaisi. Veneen lähestyessä huomasin, että aseettomat
kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, jota vastoin useimmat
noista toisista olivat sen näköisiä, että ne eivät herättäneet
minussa ollenkaan luottamusta.

-- Luulen ymmärtäväni tämän, kuiskasi rouva Reichardt, on tapahtunut
joku onnettomuus.

-- Eikö olisi parempi juosta kotiin, hakemaan aseita? kysyin minä.

-- Ei, vastasi hän, mitä se auttaisi? Jos tahdomme saada aikaan
jotakin, on meidän toimittava viekkaasti. Vartioikaamme heidän
liikkeitään ja toimitaan hyvin varovaisesti.

Toverini neuvo oli, kuten pian huomasin, viisain, jota voitiin
seurata. Pysyimme sentähden piilossamme, katsellen tarkasti
vieraitamme heidän lähestyessään. He ohjasivat suoraan kalalahteen,
ja voin silloin jo kuullakin, enkä ainoastaan nähdä. Suurimmaksi
hämmästyksekseni oli John Gough, joka oli tuonut rouva Reichardt'in
saarelle, ensimmäisiä, jotka hyppäsivät veneestä maalle. Hän oli
vanhentunut mutta toverini ja minä tunsimme hänet heti. Toverini
varoittava "hiljaa" esti minut ilmaisemasta piilopaikkaamme ja
suuri oli sentähden kummastukseni, koska olin aina luullut hänen
tovereineen hukkuneen merellä.

Hän oli hyvin asestettu ja oli nähtävästi jonakin päällikkönä,
mutta luulin kumminkin hänen kasvoissaan huomaavani huolestumista,
kun hän auttoi erästä vankia veneestä maalle. Mutta tämä katsoi
häntä halveksien ja hyppäsi avutta maalle, vaikka hänen kätensä
olivatkin sidotut selän taakse. Hän oli käskevän näköinen mies,
pronssin värisine kasvoineen, jotka osoittivat suurta tahdonvoimaa.
Hänen lakissaan olivat kultaiset reunat ja muuna pukunaan olivat
purjevaatehousut, sininen takki ja liivit.

-- Kuulkaa, kapteeni, huudahti John Gough, minulla ei ole mitään
teitä vastaan. Vaikka olette ollutkin ankara meitä kohtaan, emme aio
jättää teitä tänne nälkään kuolemaan.

-- Hän on paljon paremmassa asemassa, kuin hän ansaitseekaan,
huusi eräs mies veneestä; tunsin hänet samaksi, jota olin uhannut
veitselläni, koska hän oli tehnyt Nerolle pahaa. -- Jos olisimme
nakanneet hänet mereen, niinkuin ehdotin, voin vannoa, että se olisi
ollut paljon parempi kuin tuoda hänet suurine muonavarastoineen
tälle saarelle ja antaa hänen upseereineen saada kaikki mukavasti
järjestetyksi loppuelämäkseen.

-- Suusi kiinni, kurja, kapinallinen roisto! huudahti kapteeni
vihastuneena -- köydenpätkä raa'an nokassa on pian oleva palkkasi!

-- Kiitoksia paljon, kapteeni, vastasi mies, nostaen ilkkuen
hattuaan. Mutta teidän täytyy olla hyvä ja muistaa, etten vielä ole
vankinanne. Aiomme vielä tehdä monta hauskaa matkaa laivallamme
ja koota paljon rahoja, ennenkuin ajattelenkaan loppuani. Sitten
aion kuolla kristittynä, katua syntini ja osoittaa paljon
mieltäylentävämpää esimerkkiä kuin hirressä roikkumista.

Miehet nauroivat, kapteeni mumisi jotain "merirosvoista ja
kapinasta", mutta muut upseerit olivat, viisaasti kyllä, vaiti.

Huomasin nyt muutaman vanhan ja kunnianarvoisen miehen, joka ei ollut
sidottu, niinkuin muut. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ihonsa
hyvin kalpea ja hän näytti muutenkin surun ja murheen painamalta. Hän
nousi paikaltaan veneessä ja John Gough auttoi hänet maalle.

-- Mieleni on hyvin paha, herra Evelyn, että olemme pakotettuja
jättämään teidät tänne, mutta niinkuin näette, meillä ei ole muuta
neuvoa. Emme voisi monestakaan syystä pitää teitä luonamme ja
sentähden täytyykin meidän menetellä teidän kanssanne niinkuin muiden
upseerienkin.

-- Ja saatte uskoa, että se on hyvin kiusallista tunteillemme,
herra, sanoi eräs toinen kapinallisista ilkkuen. -- Tulen oikein
surulliseksi ajatellessani sitä.

Taasen nauroivat miehet, mutta puhuteltu henkilö meni kapteeni luokse
tekemättä mitään huomautusta. Muutkin vangit lähtivät veneestä
vaiti ollen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan, mutta neljä heistä oli
nähtävästi puvusta päättäen yksinkertaisia merimiehiä, muut olivat
upseereita. Kaikki olivat väkeviä ja kaunisvartaloisia miehiä.

-- Millaisen suurenmoisen siirtolan te laitattekaan, ystäväni,
sanoi eräs kapinallisista ivaten, auttaessaan muutaman tynnyrin ja
useitten myttyjen maihintuontia. -- On vahinko, ettette saa ketään
naisia toveriksenne, voidaksenne mennä naimisiin, perustaa koteja ja
kasvattaa hurskaita perheitä.

-- Naisista puhuessa, huusi eräs, niin ihmettelenpä, mihin se on
joutunut, jonka jätimme tänne niin kätevästi, kun teimme haaksirikon
täällä läheistöllä kuusi vuotta sitten.

John Gough'ia ei tämä kysymys näyttänyt miellyttävän, lienevätköhän
sitten muistot siitä olleet hänelle vastenmielisiä.

-- Ja pieni metsäläinenkin, jatkoi mies, joka oli vähällä työntää
veitsensä kylkiluitteni väliin jostakin syystä, jota en enää muista.
He ovat kai kuolleet jo aikoja sitten, koska emme onnettomuudeksi
jättäneet heille mitään syötävää.

-- He kuolivat varmaan käsi kädessä, niinkuin lapset metsässä, sanoi
toinen.

Pidin vieläkin silmällä John Gough'ia, joka ei näyttänyt pitävän
aiheesta, johon puhe oli kääntynyt.

-- Kas niin pojat, sanoi hän kiireesti, palatkaamme laivaan. Olemme
tehneet, mitä oli tehtäväkin.

-- Äänestän, että lähdemme katsomaan lähetyssaarnaajan vaimoa ja
pientä metsäläistä, huusi neljäs. Tahtoisin kumminkin nähdä, elävätkö
he vai ei, ja pikkunen kävelymatka ei kai ole meille haitaksi.

-- Jään tänne siksi aikaa, kunnes tulette takaisin, sanoi John
Gough, heittäytyen pitkälleen ruohikkoon, selkä minuun päin ja
ainoastaan muutamien metrien päähän paikasta, jossa olimme piilossa.
Kiinnitettyään veneen, läksivät muut löytömatkalleen vanhaan majaan
päin.



45. Poistun saarestani.


Vangit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, toiset istuivat ja
toiset seisoivat. Ei kukaan heistä näyttänyt olevan alakuloinen ja
huomasin heidän liikkeistään, että köydet, joilla he olivat sidotut,
vaivasivat heitä. Huomioni kiintyi useimmiten tuohon vanhaan herraan,
jota oli puhuteltu herra Evelyn'iksi. Huolimatta surusta, joka
oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa, oli hän hyväntahtoisen
ja lempeän näköinen, jota ei hänen nykyinen kohtalonsakaan voinut
peittää. En ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta tunsin enemmän
kiintymystä häneen kuin noihin muihin.

Heti roistojen poistuttua viittasi John Gough herra Evelyn'ille,
että hän istuutuisi hänen viereensä. Mahdollisesti teki hän niin,
estääkseen häntä auttamasta tovereitaan vapauteen, jonka herra
Evelyn olisi helposti voinut tehdä, koska hän ei ollut sidottu
niinkuin muut. He olisivat sitten voineet yllättää vartiansa,
ennenkuin toverit olisivat ennättäneet apuun. Mutta koska Gough
oli hyvin asestettu ja muilla ei ollut minkäänlaisia aseita, oli
tuskin luultavaa, että he uskaltaisivat henkeänsä niin epätoivoiseen
yritykseen.

Herra Evelyn tuli ja istuutui tyynesti osoitetulle paikalle. Katselin
häntä kasvavalla mielenkiinnolla, ja tuntunee ehkä kummalliselta,
että kuta kauemmin tarkastelin hänen kunnianarvoisaa ulkomuotoaan,
sitä enemmän olin varma siitä, että olin nähnyt nuo piirteet ennen.
Mahdotontahan se tietysti oli, mutta tämä kuvittelu sai minut
valtaansa ja tunsin kummallista iloa tarkastaessani hänen kasvojensa
kaikkia ilmeitä.

-- John Gough, olen pahoillani nähdessäni teidän sekaantuneen tähän
roistontyöhön, sanoi hän lempeästi.

Toinen ei vastannut mitään ja koska hän istui selin minuun, en voinut
nähdä, minkä vaikutuksen huomautus häneen teki.

-- Tiedän, että miehet, jotka poistuivat, ovat huonoja ihmisiä,
jatkoi puhuja -- joilta en odota muuta kuin pahuutta. Mutta olen
huomannut, että te olette saanut paremman kasvatuksen, ja teidän
edesvastuunne on sentähden suurempi, koska olette auttanut tässä
roistontyössä.

-- Varokaa, etteivät he saa kuulla puhettanne, herra Evelyn, vastasi
John Gough vihdoin äreästi, -- en tahdo vastata seurauksista.

-- Heitä en pelkää, vastasi toinen. Seuraukset eivät voi tulla
kovinkaan vaikeiksi näin haudanpartaalla olevalle miehelle, joka on
elänyt vanhemmaksi kaikkia sukulaisiaan ja jota ei kiinnitä elämään
mikään muu kuin onnettomuuksiensa muisto; mutta elämän keväässä
olevalle henkilölle, niinkuin teille, jolla on ystäviä ja sukulaisia,
mitkä panevat arvoa hyvälle maineellenne, tuntunee kai tällainen
sanomattoman surulliselta. Mitähän kunnianarvoisa isänne sanoo, kun
hän saa tiedon teidän liittymisestänne merirosvojoukkoon, kuinka
syvästi sureekaan hellä äitinne, saatuaan kuulla, että olette saanut
ansaitsemanne rangaistuksen, joka on ennen tahi myöhemmin kohtaava
teitä rikollisen elämänne tähden?

-- Kuulkaapas, herra Eevelyn, huudahti Gough vapisevalla äänellä,
joka ilmaisi hänen tunteensa, -- teillä ei ole mitään oikeutta
saarnata minulle siveysoppia. Olen tehnyt, mitä suinkin vain olen
voinut puolestanne. Miehet eivät olisi paljonkaan siekailleet
kanssanne, jos en olisi tullut välittämään ja muistuttanut heille
tästä asumattomasta saaresta.

-- Johon kuulutte jättäneen erään naisraukan kuolemaan nälkään, sanoi
herra Evelyn.

-- Se ei ollut minun syyni, vastasi mies. -- Tein kaikki, mitä voin,
estääkseni sen.

-- Olisi ollut miehekkäämpää, jos olisitte jäänyt hänen toverikseen
tänne saarelle ja antanut raukkamaisten toverienne mennä tiehensä.
Mutta olette heikko ja päättämätön, John Gough, helppo suostuttaa
pahaan ja hidas seuraamaan hyviä vaistojanne. Olette aivan
yhtä syyllinen tuon naisraukan murhaan kuin jos olisitte ennen
lähtöänne murskanneet hänen päänsä. Luulenpa melkein, että alempana
mainitsemani tapa olisi ollut vähemmän rikollista.

John Gough ei vastannut, mutta en luule hänen olleen oikein
rauhallisen kuunnellessaan tätä syytöstä, sillä hän näytti
levottomalta leikitellessään pistooleillaan, ja pitäen katsettaan
alasluotuna.

-- Osanottonne tähän kapinaan, John Gough, on yhtä rikoksellista,
jatkoi herra Evelyn. Teidän velvollisuutenne olisi ollut puolustaa
kapteeni Manvers'ia ja hänen upseereitaan. Palkkioksi olisitte
saanut heidän ikuisen kiitollisuutensa ja kauniin palkinnon laivan
omistajalta.

-- Tuosta ei kannata puhua nyt enää, herra Evelyn, sanoi Gough
kiireesti. Olen valinnut ja on myöhäistä muuttaa kantaansa; mutta
Jumalan nimessä toivoisin kuitenkin, lisäsi hän lyöden kädellään
kovasti otsaansa, ettei minulla olisi siinä mitään osaa.

-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tehdä hyvää, John Gough,
huudahti nyt rouva Reichardt, tullen esille piilostaan suureksi
kummastukseksi sekä minulle että muille.

Ei voi kuvitella John Gough'in hämmästystä, kun hän näki rouva
Reichardt'in. Hän hyppäsi pystyyn ja jättäen pistoolinsa maahan sekä
lyöden kätensä yhteen hän huudahti:

-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu!

-- Kyllä, vastasi rouva Reichardt, ja tullen likemmäksi tarttui
hän ystävällisesti Gough'in käteen. Jumalan varjeluksesta olette
säästynyt syyllisyydestä murhaan, ja hänen nimessään, joka on
pelastanut teidät itsellenne, vaadin minä, että luovutte nykyisistä
pahoista aikeistanne.

Mies epäröi, mutta ei voinut irroittaa katsettaan hänen kasvoistaan
ja oli selvää, että hänen läsnäolollaan oli ihmeellinen vaikutus
John Gough'iin. Sillä aikaa olin minäkin tullut esille, en suinkaan
vähemmäksi hämmästykseksi katselijoille. Ensimmäiseksi työkseni
otin haltuuni nuo molemmat pistoolit jotka Gough oli jättänyt
maahan, toiseksi kiiruhdin vankien luo, jotka katselivat meitä mitä
suurimmalla kummastuksella, ja leikkasin poikki heidän siteensä
ameriikkalaisella veitselläni.

-- Teen, kuten hyväksi näette, sanoi John Gough. -- Uskokaa,
että olen vasten tahtoani houkuteltu tähän ja otin osaa kapinaan
ainoastaan sentähden, että tiesin miesten tappavan minut, jos en
suostuisi.

-- Teidän on koetettava hyvittää niin paljon kuin voitte, auttamalla
upseereitanne saamaan laiva taasen haltuunsa.

-- Autan mielelläni teitä kaikessa, mitä he pitävät mahdollisena,
vastasi mies. Mutta ensin on meidän voitettava nuo julmistuneet
miehet, jotka äsken poistuivat, ja koska olemme huonosti asestettuja,
on sekin jo yksinään hyvin vaarallinen tehtävä. Laivan ottaminen
haltuumme, pelkään minä, on vieläkin uskalletumpaa, mutta olette
näkevä minut ensimmäisenä joka vaarassa.

Kapteeni Manvers ja nuo muut tulivat nyt paikalle, missä John Gough
ja rouva Reichardt keskustelivat. Kapteeni kuuli Gough'in viimeiset
sanat ja aikoi sanoa jotakin, jolloin huomautin, ettei ollut
ollenkaan aikaa selvityksiin, sillä muutamien minuuttien kuluttua
voivat miehet jo tulla takaisin. Parasta oli heidän mennä rouva
Reichardt'in saattamina majaan, jossa oli aseita ja ampumavaroja
tarpeeksi ja sitten ruveta vastarintaan. Minä vahtisin sillä aikaa
ja laukaisemalla toisen pistooleistani ilmoittaisin heille, jos
joutuisin johonkin vaaraan. Vihdoin kehoitin heitä ottamaan airot
pois veneestä, etteivät kapinoitsijat voisi paeta laivaan.

Esiintymiseni ja sanani herättivät yleistä huomiota. Erittäinkin
huomasin herra Evelyn'in hätkähtävän nähdessään minut ja näkyi
hän katsovan minua hyvin tarkasti, mutta se johtui varmaan
odottamattomasta puheestani ja kummallisesta tavasta, jolla esiinnyin.

Kapteeni hyväksyi tuumani ja otettuaan airot pois veneestä, lähti
koko seurue kiireesti asuntooni. Minä kätkeydyin jälleen ruohikkoon
ja odotin kapinoitsijain palaamista. He eivät viipyneetkään kauan
poissa. Kuulin heidän lähestyvän, sillä he nauroivat ja hoilasivat
tullessaan niin kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Heidän
alkaessaan laskeutua kalliolle, kulkivat he niin likeltä ohitseni,
että kuulin joka sanan, mitä puhuttiin.

-- Niin, kaikki liha on multaa, niinkuin pappi sanoo. He olisivat
kuolleet ennemmin tahi myöhemmin, vaikka emme olisi eronneetkaan niin
sukkelaan. Mutta, haloo! Missä on John Gough? Missä on kapteeni?
Missä ovat kaikki muutkin?

On mahdotonta kuvata miesten kummastusta, kun he tultuaan paikalle,
johon äsken olivat jättäneet vankinsa, eivät nyt nähneet niistä
jälkeäkään. Ensin arvelivat he niitten paenneen veneellä, mutta
nähtyään sen olevan hyvässä tallessa, luopuivat he siitä luulostaan.
Sitten kuvittelivat he, että John Gough oli vienyt vangit pienelle
kävelylle ja alkoivat huutaa keuhkojensa koko voimalla. Koska
he eivät saaneet mitään vastausta, päästelivät he kummallisia
huudahduksia, joita en silloin ymmärtänyt, mutta jotka, niinkuin
sittemmin kuulin, olivat karkeita kirouksia. Viimein he eivät
tienneet, mitä tekisivät, lähtisivätkö etsimään saarelta, vai
palaisivatko laivaan.

Ainoastaan yksi kannatti ensimmäistä ehdotusta, mutta toiset
äänestivät hänet kumoon. He eivät katsoneet maksavan vaivaa lähteä
turhanpäiten kuljeskelemaan oudossa seudussa. Juuri kun he olivat
lähdössä veneelle, huomautti yksi, että he mahdollisesti joutuisivat
kiikkiin, jos he tulisivat ilman toveriaan. Vihdoin päättivät he
istuutua odottamaan hänen tuloaan.

Nyt rupesi yksi heistä valittamaan väsymystään, koska hänellä oli
viime yönä ollut kapinassa paljon tekemistä ja toisetkin myönsivät,
alkaen haukotella, että hekin samasta syystä tarvitseisivat lepoa. He
paneutuivat pitkäkseen ruohikolle ja hetken kuluttua kuului heidän
kuorsauksistaan, että he nukkuivat.

Nyt ryömin kontallani heidän luokseen ja otin pistoolit heidän
vyöltään, sillä he nukkuivat niin sikeästi, etteivät he siitä mitään
tietäneet. Olin juuri lopettanut, kun kapteeni, John Gough, herra
Evelyn ja kaikki muut lähestyivät paikkaa, hyvin varustettuina
pyssyillä ja pistooleilla.

Muutamia minuutteja sen jälkeen olivat kapinoitsijat sidotut,
heidän ennättämättä tehdä ollenkaan vastarintaa. Kapteeni kehui
neuvokkaisuuttani. Puhellessani hänen kanssaan näin suureksi
kummastuksekseni herra Evelyn'in äkkiä rientävän luokseni rouva
Reichardt'in luota, jonka kanssa hän oli keskustellut. Hän syleili
minua ja mitä liikuttavimmilla todistuksilla hellyydestään sanoi
minua tyttärenpojakseen.

Salaisuus oli pian selvillä. Herra Evelyn oli kärsinyt suuria
vahinkoja kaupoissaan ja oli sentähden käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja lähtenyt eräässä kauniissa laivassa, joka teki
matkoja Etelä-Ameriikkaan, tähän maanosaan, myödäkseen siellä osan
tavaroistaan. Mutta hänen matkallaan oli myöskin toinen tarkoitus.
Hän tahtoi nimittäin saada selville jo kauan sitten kadonneen
vävynsä perheen kohtalon, josta hän ei ollut saanut mitään tietoa
sen jälkeen kuin nämä olivat astuneet erääseen laivaan, palatakseen
kotiin timantteineen, joita he olivat ostaneet. Laivasta, jolla he
olivat purjehtineet, ei sen jälkeen ollut kuulunut mitään ja herra
Evelyn oli jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken toivonsa saada
joskus vielä nähdä jommankumman heistä ja saada haltuunsa kalliin
omaisuuden, joka heillä oli mukanaan.

Matkalla asuntoomme oli hän kysynyt rouva Reichardt'ilta nimeäni,
sanoen minun olevan niin erään hänen rakkaan ystävänsä näköinen,
jonka hän oli luullut kuolleeksi jo aikoja sitten, että hän
mielellään tahtoisi tietää nimeni. Vastaus, jonka hän sai, johti
muihin kysymyksiin, ja rouva Reichardt tyydytti hänen uteliaisuutensa
joka suhteessa. Hän näytti kaiken rouva Henniker'in ja hänen miehensä
omaisuuden, kertoi Jackson'in elämäntarinan ja sai hänet vakuutetuksi
siitä, että vaikka hän olikin kadottanut tyttärensä, jota hän niin
kauan oli surrut, niin hänen perillisensä eli pikku metsäläisenä,
joka pelasti hänet kohtalosta, jonka kapinoitsijat olivat hänelle
valmistaneet.

Voin ainoastaan lisätä, että minulla oli onni antaa äidinisälleni
timantit, jotka olin saanut Jackson'ilta ja jotka epäilemättä olivat
hänelle hyvin tervetulleita, koska ne eivät ainoastaan palauttaneet
hänen varallisuuttaan, vaan tekivät hänestä myöskin pörssin
rikkaimman kauppiaan.

Kauttani sai kapteeni myöskin takaisin laivansa päällikkyyden ja
järjestys palautettiin laivaväen keskuudessa. Kapinan johtajat
pantiin rautoihin ja vietiin kotimaahan, joutuakseen syytteeseen
oikeudessa. Siinä kävi niin, että pari heistä hirtettiin
varoittavaksi esimerkiksi muille ja nuo kaksi sattuivatkin olemaan
juuri ne, jotka niin julmasti olivat hyljänneet rouva Reichardt'in.
Hän seurasi minua Englantiin kapteeni Manvers'in laivassa, sillä
kun äidinisäni kuuli ne suhteet, joissa olin häneen, päätti hän,
että rouva Reichardt saisi asua luonamme elämänsä loppuun asti.
Kumminkaan emme poistuneet saarelta ennenkuin olimme näyttäneet
äidinisälleni, kapteenille ja hänen upseereilleen, mitä olimme
saaneet aikaan sinä aikana, kuin olimme olleet saarella, ja kaikki
kummastuivat nähdessään meidän luoneen kukoistavan maakartanon tälle
autiolle paikalle. En unhoittanut näyttää heille niitä paikkoja,
missä olin taistellut käärmeen kanssa ja missä haikalat olivat minua
ahdistaneet, mitkä molemmat kertomukset näyttivät hyvin kiinnittävän
heidän mieltään.

En saa unhoittaa lisäystä, että John Gough päivää ennen, kun
poistuimme saaresta, pyysi puhua kahdenkesken kanssani ja toivoi
minun apuani, saadakseen kapteenin suostumaan siihen, että hän
saisi jäädä saarelle. Hän oli paljon muuttunut entisestään ja
koska en voinut epäillä hänen katumuksensa vilpittömyyttä, puhuin
hänen puolestaan niin paljon kuin voin. Suositukseni hyväksyttiin
ja niin luovutin John Gough'ille koko maakartanoni eläimineen ja
maanviljelyskaluineen, luvaten sitäpaitsi lähettää hänelle vielä
kaikenlaista, joka tekisi hänen elämänsä mukavaksi ja onnelliseksi.
Hän kiitteli minua tarjouksestani, mutta ei sanonut muuta
pyytävänsä kuin että ilmoittaisimme hänen perheelleen hänen hyvistä
olosuhteistaan ja ettei hän luultavasti milloinkaan palaisi.

Lieköhän nyt John Gough pelännyt sitä, että häntä syytettäisiin
kapinasta, vai eikö hän tahtonut purjehtia entisten toveriensa
kanssa, en tiedä, mutta mikä nyt lienee ollutkin syynä, niin jäi hän
jäljelle laivan poistuessa saarelta ja elää kai siellä vieläkin,
ainakaan en ole kuullut mitään hänen kuolemastaan.

Teimme pikaisen matkan Englantiin ja epäilemättä huvittaa lukijaa
kuulla, että saaren pieni orpo nousi terveenä maihin Plymouth'issa ja
otettiin pian sydämellisesti vastaan äidinisänsä talossa Lontoossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaren orvon seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.