Title: Sorrettuja ja solvaistuja - Romaani
Author: Dostoyevsky, Fyodr
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sorrettuja ja solvaistuja - Romaani" ***


SORRETTUJA ja SOLVAISTUJA

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut P. N.



Otava, Helsinki, 1906.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaa
osaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellyt
kaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni oli
kovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Jo
syksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydelleni
vaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkin
jäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaa
ja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisen
asunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntoni
välttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, ja
ennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, että
ahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitani
suunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.
Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin ja
haaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuus
syynä. Miksikä sitten niin tein?...

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin
aivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä
paitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.
Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla
katson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista
kirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan
alkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden
harmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken
kolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja
väreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen
synnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat
uuden uran... Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi
vaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää
nipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani
Müllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja
katsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa
nyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua
vanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa
jokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten
mitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään
uskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä
monelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea
selitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, --
miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi,
aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?
Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen
tunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin
koskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat
puupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista,
noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin
ravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun
mitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt
selkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha,
ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen
huopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,
jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean
keltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla
tapahtuvat liikkeensä -- tuo kaikki tahtomattakin kummastutti
kaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin
oudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka
oli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella
kummastutti minua hänen tavaton laihuutensa -- lihaa hänessä ei liene
enää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut.
Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä
tuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein
varma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin,
tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin
vain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun
kerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa.
Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään
kellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

-- Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi?
ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä
ukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa
harmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin
mietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan
poistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta
seuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin
paljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin,
kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria
vanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon
näin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain
kaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on
jotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin
Mefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on
sen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte
heti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole
ruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen
-- yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois
kulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä
jäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa.
En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin
kadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän
nutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto
että astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja
koira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta
Hoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena
maailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti
tyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan
mitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui
sinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän
kotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan
viereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui
istumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun
viereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan
liikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan
ottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes
äännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka
katseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa,
ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui
isäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin,
huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa
liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla
että nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina
maanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain
sen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin
täyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa.
Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti
hattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi
hännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten
aina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat
lopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen
lähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään
ei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat
erilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta --
lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita
-- patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin
ravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä
itsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi
määrä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset
niinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä
lapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin
toistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia
sanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Ach
du mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännän
vaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat
soittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin
kuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä
aikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja
koirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja
ajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei
ole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa
kotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin
vain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minä
tuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi
tuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista
ikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä
tämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni
vallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen
oikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime
novelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,
näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan
ravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli
lähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen
sanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät
häirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari
tunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen
Frankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan
Safirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella
kansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden
puistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.
Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.
Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti
katseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta
tuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään
huomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän
vaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä
kertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,
erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan
puettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen
kauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin
hyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita
ravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" ja
ryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon
häneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten
yleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana ja
loukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.
Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta
vieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä
taakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin
kuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli -- taaskin vastassa sama
tuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei
vieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla
keksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa
kunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä
häväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,
hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään,
kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa,
punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi
hän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,
että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella
voimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja
loisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen
asento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli
jättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella
seurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.
Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen
voima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain
entisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta
edes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä
ei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam
Ivanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

-- Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi
terävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes
kuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

-- Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän
kahta vihaisemmin. -- Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi
hän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului
tyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän
syytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän
tämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niin
kovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä
vierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen
tai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille
elottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,
hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen
surkea hymy kasvoillaan -- hymy, joka on sorretun köyhäparan
kasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja
hänet siitä pois käsketään -- alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän,
rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin
paljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa
ikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam
Ivanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei
ukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi,
jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni
kerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

-- Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, --
te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa
häntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui
ottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa,
alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten
saattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

-- Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. --
Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

-- Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa;
koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja
molemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.
Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.
Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei
olisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui
sitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi
kalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi
hiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa... Vanhus parka
nousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

-- Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollain
tavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koiran
nahkaa.) -- Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein,
oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suuri
mestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta ja
antoi sen hänelle.

-- Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra
Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainen
saksa, silmälasit käyrällä nenällään.

-- Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisen
hyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

-- Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,
ehätti herra Kryger, -- ja minä teke teille ilmaiseksi koirasta
kuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

-- Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohti
kurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,
hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähän
onnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitä
ymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

-- Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müller
nähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, mutta
kätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatui
siitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hän
ryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,
ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelin
huoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimme
kummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

-- Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaen
toisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutaman
askeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostama
poikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kuni
kuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadun
oikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.
Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadun
puoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.
Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hän
istui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätään
molemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

-- Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: -- älkää
Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.
Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsi
meitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapailla
kättäni.

-- Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. --
Ahdistaa!

-- Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaa
ukkoa ylös. -- Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen... Minä heti
haen ajurin... Kutsun lääkärin ... minä tunnen erään lääkärin...

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaan
ja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetulla
äänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

-- Hirvisaarella, kähisi hän, -- kuudennella linjalla ...
ku-udennella lin-jalla...

Ja hän vaikeni.

-- Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se on
vasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät...

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä -- se putosi hervahtaen
kuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni
-- hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin
taudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan
Hirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon
vinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa,
johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen
kamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.
Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova
kuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos
tunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta
päättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei
niinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin
Müllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän
valaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä
oli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta
leipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut
alusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,
ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun
edes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen
passinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän
alamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,
ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa:
maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka
lehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.
Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta
sekä isännältä -- kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta
kertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon,
enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat
asuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon
aatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa
selkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli
kuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä
kuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen
tähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen
luona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli
iso -- kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken
ne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä
joitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten
matkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,
ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa
varmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin
hautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni
välillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin
itselleni -- mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä
muuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta
miksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi
viimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli
kuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua
ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että
ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää
tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa
toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain
palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen
tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä
siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta
kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään
käynyt.



II.


Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin,
kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä
kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran
onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs
romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja
nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi
nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty
vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,
ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin
olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat
joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani
saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain
luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.
Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta
arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle
entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset
haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio
keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän
näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin
kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on
kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin,
alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ----n
kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat
hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.
Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani
ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain
yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme
saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!
Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä
että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä
ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla
loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet
sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla,
minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä
hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin
puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä
puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri,
vehreä metsä, jonne kerran eksyimme... Kultainen, ihana aika!
Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta
tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen
puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento;
satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot
peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin,
jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha
ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella
uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme
astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut
muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin
Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia
lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan,
tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja
luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta
muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin
Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli
syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa
puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä
ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni
hymyili. Heti hän kylläkin katui -- muistan sen hyvin -- ja ikäänkuin
hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä
ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.
Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin
läänin kaupungissa olevaan kouluun -- Jumalani, mitenkä katkerasti
Natasha silloin itki! -- muistelimme erohetkeämme kun minun tuli
ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon
koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin
silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.
Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän,
ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron
hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein
tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän
muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme
ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin
ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä
katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä
välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme
kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.
Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin
juuri päässyt kirjailijain riveihin.



III.


Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo
kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt
puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen
vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän
hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena
iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei
hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,
asetti peliin hevosensa -- ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli
jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin
kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan,
jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän
luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli
hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin
hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan
takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan
puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi
hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut
hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli
taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen
köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei
ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan
siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa
aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin
kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon
kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä
ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,
josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia
vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin,
jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva
omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi
paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain
nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa
virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja
kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta
merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon
puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli
lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen
sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset
"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e.
Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia
edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan
tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin
niitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti
itseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua
ja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan
naapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai
Sergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta
sittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.
Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.
Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän;
varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun
ajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin
talossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli
sukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla
pianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet
kyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta
miehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva
egoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei
saattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton
pyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.
Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin
erottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan,
lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka
kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti
varasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi
rääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,
häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti
loukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään,
vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi
nyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin,
parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota
tietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että
ruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan
hänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä
päivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian
Nikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai
Anna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys
haihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli
hyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän
käsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä
ja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,
on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään
auta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi
täydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi
Vasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin
onnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen,
ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys
oli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa
tuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin
erinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä
muuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä
johonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään,
joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli
loistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja
pehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se
koskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua
Nikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin
neuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen
hyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas
osasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi
kartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä
jälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla
tuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen
hyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi
iloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja
virkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin
asia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi
riemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta
luottamuksestaan. Asia oli seuraava... Niin, vaan koska ruhtinas
Valkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson
välttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja
ruhtinaan elämästä.



IV.


Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut
hyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä
oli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli
jäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli
jo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.
Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä
moskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa
"kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaen
vaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias,
luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa,
mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa
rahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen
elämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,
ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta
siitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli
hyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti
hyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka
oli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan
Moskovaan ja itse muutti palvelukseen ----n lääniin, jossa hän erään
Pietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän
viran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan
huomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa
elää, teki hän päätöksensä -- paremman toivossa alkaa uransa
maaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa
kohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.
Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän
oikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta,
vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.
Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt
puolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.
Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,
äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana,
suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista
riippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa,
valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet
ja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa
lisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä
oli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui
jo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,
menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen
pelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä
tämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.
Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan
Pietariin -- hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma
jalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.
Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi
esiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan
välittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten
seurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa
hänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen
poikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi
ruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen
sai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä
lähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat
kuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen
sotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa,
mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti
ne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia
ulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin
ja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että
ruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta,
rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksi
mielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.
Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev
kirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa
perää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän
minut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran
vain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,
pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni
Ichmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen,
rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken
olin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan
aikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin
hämmästyi...

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut
Nikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt
sen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi
omista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että
huonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan
hän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta
merkitystä annakaan -- näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa
puolustaa -- on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa,
antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää
hänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas
kirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai
Sergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että he
ottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun
hiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista
rakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa
oikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja
vakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen
tulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua
otettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai
Sergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman
verran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja
Nikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus
mielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshia
tottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin
miellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen,
samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin
ja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,
ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.
Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin
lapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet
luotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon
häntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa
joutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään
virkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh
Aleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että
ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään
mainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain
Aleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen
suhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta,
jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin
vierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei
ruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen
tähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.
Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut
puheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan
hellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa
ensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän
oli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli
jostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,
ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti
vihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella
avomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta
Nikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti
vahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina
kirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein
hän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti
sinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi
maanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman
kauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen
oikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä
johtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan,
tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui
jo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille
ulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä
puutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä
nähtävällä epäilyksellä...

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea
entistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh
entisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi
Nikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän
mitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.
Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei
hän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin
neljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa
käydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön
kuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut
kertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan
kohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka;
kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja
Nikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia
sanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu
ei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia
juoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh,
tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän
heikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli
seitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen
nuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden
vehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekas
ja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa
nuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata
ainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten
omistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin,
että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä
Vasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan
kylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa
tiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat
tytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä
nais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan
kirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että
ruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun
maaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan
tähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin
tunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä
uskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat
levottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja --
armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua
puolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti
varoitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä
naapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha -- hän
ei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa
tuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli
entisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten
asioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja
todistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan,
ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito
ollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin;
kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta
sitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa,
johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;
ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista
valtakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan
tapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön,
sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin
todellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi,
mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui
Nikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää
ja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä
syttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli -- käräjänkäynti. Jo
heti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,
hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen
tiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko
kaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla
jätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas
olisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta
molemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta
voinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken
voimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen
entiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.



V.


Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli
kertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua
toisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän
alati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita
muistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin
heti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän
muuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime
vuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi
ollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena
pikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä
huomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan
outoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen
neito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut -- ja oi, kuinka
suloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät
Pietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti -- sitä
hän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut
muistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä
ensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia.
Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja
sitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole
aikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta,
jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän
avomielisesti, minulle.

Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin
saanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti
kirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt,
mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut;
olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o.,
en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa.
Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin.
Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen
sijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin
heille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin
hakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa
selkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme,
salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin
tulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun
en hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella
ja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa,
että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että
jos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin
siitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita
myöhemmin osakseni tuli.

Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli
jo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B.
luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos
lienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä
huumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut
lukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina
pitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja
haaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön,
jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni
todellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa,
jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja,
surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien
sankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä
menestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä
suurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo
kaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.;
hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut
hämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla
säikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta
sekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä.
Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa
sekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän
täydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa.
Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon
kirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän
kun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen
luottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani
iloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi
mitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti
hän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää
mitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista
tähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin
muistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain
haaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan
ymmälle.

"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista... Milloinkas
runoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja?
Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"

Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset
tulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti
säilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen
aika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi
ja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja
hymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen
epäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että
Dershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä,
että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista,
Gogolista.

--Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä
ensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. -- Hm!
Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole
runoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen
mitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on
pelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii
vain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä,
hulluinhuoneeseen... Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen
kieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia
eikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista...
Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen
kirjoituksiaan lukenut... Proosa -- kas se on eri asia! Siinähän
kirjailija saattaa opettaakin -- no, esimerkiksi, muistuttaa
isänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä ... niin!
Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän
tarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän
lopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin
toin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille.
-- Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat!
Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani
oli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti
Ichmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen
lukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!
Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat
ihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään...

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi
hyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin
tuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallista
juhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä
uuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä
äärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että
hengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani
Natashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.
Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten
toiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan,
kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on
alkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella
minua ja tytärtään silmällä pitää ... ja silloin mummo äkkiä säikähti
-- enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava
prinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä
palkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä -- se on
tietämätöntä. Kirjailija, runoilija... Mutta mikäs tuo kirjailija
oikeastaan on?"



VI.


Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta
teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko
rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata,
semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata;
vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin
tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.
Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota
ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin
tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain
pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka
virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan
jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme...
Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa
otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No,
kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa
maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi
korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi
tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin,
sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä
kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen
kuulijani silmistä.

Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani
säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän
onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli
jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että
pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.
muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen
valloittaa", puheli hän. -- "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja
muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan,
että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan
veljeksesi."

Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi
puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat,
kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli
sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.

-- Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta
hämmästyneenä: -- no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,
hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on ... mutisi ukko,
sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa
ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.

Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin
liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,
Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä
tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]

Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään
salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella
kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,
vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:

-- No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin
hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen
kyllä huomaa... Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on
se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa,
että kotkana liiteli ihminen... Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on
kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä
pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa,
aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä
korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin;
kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin
on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää... No, onhan se nyt jo
myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,
veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa...
Hm!

-- Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon
rahaa? -- kysäsi Anna Andrejevna. -- Katselen teitä enkä voi oikein
uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!

-- Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella:
-- vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin
onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea
ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua
ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä
varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni,
kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!

Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten
voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa
lentoa.

-- Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat
sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin,
lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, --
vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?

-- Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin
loukkaantuneena.

-- Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja
nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.

-- Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.

Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.

-- Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.

-- No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta
puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi
sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä
punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. --
Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali --
kaukana vielä kenraalista! -- niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,
kirjoittaja.

-- Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.

-- Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon
sitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi
ei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi
olla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä
-- vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla
ulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties
ehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy
aina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat
rahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta...

-- Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna
nauraen.

-- Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki,
eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti
taas kättäni.

-- Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen
katseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni
tähtöset. -- Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt
pitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut...
Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua -- olet sinä sittenkin
muiden tavallisten ihmisten kaltainen...

-- No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?

-- Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä
et ole sen näköinen ... minun tuli sanoa, ettet ole runollisen
muotoinen... Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat,
niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista... Tiedäthän,
esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen ... luin siitä Abbadonissa ...
mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas
minulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin
tulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, -- eihän tuosta
vahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin
näköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin... Enkä minä
sen vuoksi puhunutkaan... Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä
pääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on
edessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä
tarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!

Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan
vietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,
kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun
ajan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista
olin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin
ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja
kovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummo
piti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä
apua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi
Natasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä
kuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa
pysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna
pudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut
tulevaisuuteeni.

-- Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, --
mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs
sitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.

-- Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; --
kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin
iloiseksi siitä, että sinä ja Natasha ... no, se sikseen! Näes,
Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani
on oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein
huomattavaa kykyä ... no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta
ensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään
luin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä
arvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!
Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat
olette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden
päivät: jos onnistut hyvin -- Natasha on sinun; jos et onnistu --
itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!...

Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat
kokonaan toisin.

Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana
päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana,
masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille,
niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen
vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä
kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa
kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, -- ei sen vuoksi,
etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei
kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön
virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin
Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää
kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä
vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme.
Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin
hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin
ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli
vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat
kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, -- enkä vieläkään ollut
läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut
mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh
huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin
hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:

"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra
varjelkoon ja armahtakoon!"

-- Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui
pöydällä.) -- Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte
kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten
muistelen.

Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan
ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin,
jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa
vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti
riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon
käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia,
joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka
tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten
sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää
Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka
päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin
olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä
aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai
Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa
ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas
on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt
Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia
mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä
voimia uusia häväistyksiä kestämään.

Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset
olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön
istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi
mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia
hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin
ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli
tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti
surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko
hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen
nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi...
Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista
vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen
tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä
kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä
vielä tiesin ... ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä
uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka
enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni
tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata,
pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä.
Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin
tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!

-- Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: -- etköhän
sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy:
jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin...

Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.

-- Minä olin kipeänä, vastasin.

-- Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. -- Sepä se,
kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin -- et totellut! Hm! Ei,
Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä
istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!

Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut
haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä
runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa -- ne olivat
kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen
epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia.
Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli
häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois
päin, viittasi hän salaa ukkoon.

-- Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä
huolestuneelta Anna Andrejevnalta.

-- Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin
huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. -- Heti tulee hän itsekin
tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee
muuttunut niin kummalliseksi -- et mitenkään voi arvata häntä --
tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!

Ja hän arasti katsahti mieheensä.

-- Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh
haluttomasti ja jyrkästi, -- tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö
on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa
noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!

-- No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna
loukkaantuneella äänellä.

Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan
heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.

-- No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B.
yhä kirjoittaa arvosteluja?

-- Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.

-- Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: -- Mitä tässä
nyt arvostelut!

Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.



VII.


Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon
kannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.
Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi
tahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei
kumminkaan kuulunut.

Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen
epäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena
viikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet,
vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,
ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa
päättäväisyyttä säteilevät silmät.

Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en
senjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.
Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan
vuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen
huulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti,
niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja
minun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa
kammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi
minulle: niin?

Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti
risti silmänsä.

-- Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan
kirkkoon, sanoi äiti. -- Mene, Natasha kultaseni, mene vaan,
onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut
sulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten
silmäämä.

-- Minä ... ehkä ... en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja
hiljaan, melkein kuiskaamalla. -- Minä en ole terve, lisäsi hän
vaaleana kuni palttina.

-- Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja
toithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa,
että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna,
katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.

-- No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin
levottomana katsellen tytärtänsä silmiin. -- Äitisi puhuu oikein.
Vanja saattaakin sinua.

Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän
meni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä
vapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, --
ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat
häneen tutkivia katseita.

-- Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

-- No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!
Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea
oletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)
minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin
sen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen
viime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se
kaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.
Olethan ainoa lapsemme.

Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan
oli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.

-- Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan
ja siunaten hänet ristimerkillä. -- Muinoin minä sinua joka yöksi
ristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä
luit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä
Jumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole
apua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!

Muori alkoi itkeä.

Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;
äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi
ja laski raskaasti.

-- Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla
äänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.

Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät
kaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä
tytärtään.

-- Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?
huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään.
-- Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon
kaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen
ovesi takana!... Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki
huolesi, minulle, vanhukselle, ja me...

Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä
innokkaasti.

Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen
olkaansa vastaan.

-- Ei mitään, ei mitään, niin vaan ... en ole terve, soperti Natasha,
väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.

-- Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni,
kallis tyttöseni! lausui isä. -- Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi
sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa,
lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.

-- Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti
kyyneltulvan silmistään vuotaessa.

-- Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.

Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa,
ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin
läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha
aavistus täytti mieleni.



VIII.


Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun
katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä
pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

-- Ahdistaa! kuiskasi hän. -- Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

-- Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

-- Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois _ainaiseksi_,
erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden
minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille
mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä
jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta
kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin
etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni
alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin
mahdottomalta.

-- Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

-- En, mutta ... mutta minä en usko; se on mahdotonta!... vastasin,
muistamatta, mitä puhuin.

-- Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,
kuinka heille käy ... en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

-- Menetkö _hänen_ luoksensa, Natasha? Niinkö?

-- Niin, vastasi hän.

-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.
-- Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on
mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!
Tiedätkö sinä sen, Natasha?

-- Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!
sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,
ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

-- Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin
minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin,
mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden
sopimattomuuden juuri tällä kertaa. -- Ymmärrätkö sinä, Natasha,
mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan _hänen_ isänsä
sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä
rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän
välillään parhaillaan oikeudenkäynti... Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä
tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha ... (oi Jumalani,
tiedäthän sinä tämän kaiken) ... tiedätkö, että ruhtinas epäili
isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan
sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas,
kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta
kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut --
katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha,
hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä
kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa,
mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä
puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää
sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat,
solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai
vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte
Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan
vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,
kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka
tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät
sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen
heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen
tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs
äitisi? Hänkään ei voi kestää... Natasha, Natasha! Mitä teetkään?
Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin
paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen
katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli
hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle
tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä
turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin,
enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

-- Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et
lähde kotoa ... iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et
siis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota
kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti
päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

-- Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin,
vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen,
mitä kyselenkään.

-- Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun
tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti
hymyillen.

-- Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,
tarttuen oljen korteen, -- tämän kaiken voi vielä korjata, voi
vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin
muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon
sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille
kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki... Älä vain poistu
kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa
kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.
Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi,
saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne... Etkä sinä saata
itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt... Mutta nythän sinä varmasti
joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy
mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon,
kuin vaan tahdotte... Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä
välttämättömästi he lopettavat riitansa) -- silloin...

-- Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen
vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. -- Hyvä, kelpo Vanja! Sinä
olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän
ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit
ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme...

Hän alkoi itkeä.

-- Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten
vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan
pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,
sinä!... Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!
Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?
Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan _häntä_
milloinkaan!... Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja,
sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!... Ei, minä
en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä
minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo
ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt:
minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut
ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä
tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla
meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä
meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!
Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni
mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni,
vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi
sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun
kultaista henkeäsi... Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika
minulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen
kohtalonsa!

-- Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen
itkunsa. -- Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko
sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan
sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat
asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

-- Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs
niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa
niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit
hänen luoksensa?

-- Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui
siitä, ja samaa sanoin itsekin... Näes, ystäväiseni, minä kerron
sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin
korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.
Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,
ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani
kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista
tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja... Tyttö,
kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten
isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse
naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla
rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani
Aleshaan...

-- Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä
kummeksien. -- Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

-- Tietää, hän tietää kaikki.

-- No, kukapas hänelle sen sanoi?

-- Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle
sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

-- Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja
vielä tähän aikaan?

-- Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha -- äläkä naura hänelle!
Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.
Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.
Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän,
mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa
hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.
Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,
ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä
voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle
kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää
siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman
tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän
voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän
entisen kokonaan. _Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä
olisi aina hänen luonansa_. Kas, semmoinen hän on!

-- Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.
Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

-- Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä
tuumia.

-- Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että
Alesha on häneen jo viehättynyt?

-- Alesha itse minulle siitä puhui.

-- Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta
vaati nyt tämmöistä uhrautumista?

-- Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut
hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten
vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja
rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos
hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti,
niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon,
unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas
näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,
että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä
epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: _jos en
minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa
minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää_. Kyllä hän on semmoinen; kuka
tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?
Minä kuolisin silloin ... ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä
nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi
kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!
Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään
sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen
täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi
peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset
hukkaan saattanut...

-- Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, -- entäpä
jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken
juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),
entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora
ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä
puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen
seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki
ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä... Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin
suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että
Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin
sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen
mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.
Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

-- Natasha, sanoin minä, -- yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka
sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri
puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja
kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki
uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan,
samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha,
liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

-- Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan
kalventamana. -- Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin
rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön
enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä
tavallisella tavalla... Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin,
vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee
tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos
nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin -- onnenani? Menisinkö
hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,
mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?
Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi,
enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä
minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän
minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle
sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta
hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on
onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä
kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin
häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi
rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että
minäkin saisin siinä ohella olla... Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi
hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo
olin huomaavinani, että hän hourii. -- Onhan se kurjaa, moiset
toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän
hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin,
vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt
pyydät minua kääntymään takaisin, -- mitäpä siitä seuraisi? Käännyn,
mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee -- lähden,
viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan
heti jälkeensä juoksemaan... Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää
ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni
tulevat _häneltä_... Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

-- Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

-- Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

-- Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että
huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia;
eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi
menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!
Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee
onnettomaksi, alkaa soimata... Minä en tahdo, että hän jolloinkin
syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän
minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin
miksikä tekisit hänet onnettomaksi?

-- Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. -- Mitä,
menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

-- En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme...

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

-- Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit _ensiksi!_ huudahtin
minä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa
vääristyivät tuskasta.

-- Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. --
Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin
täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;
isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti
niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi
olisikaan... Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni -- silmänsä säkenöivät.

-- Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. -- Hän
luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen
luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä
kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän
peräytyykin... Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän
itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta
enää välitä... Mitä minä siis odotankaan!

-- Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan
tuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,
temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.
Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo
hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He
suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he
olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille
poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa... Alesha huomasi minut
ja samassa tuli luokseni.



IX.


Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin
hänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen
katseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni,
niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä
lapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän
rakkauden, -- rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen
ensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä
tähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin
käsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa
tunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa
jo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin,
minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä
rakastaa, -- minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet
tunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt,
jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että
hän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan,
että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän
oli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat,
alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat
silmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä
lapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla
huulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja
sitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin
viaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen
tilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut
hänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.
Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi
huomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle
vähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut
kokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia:
kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää
julkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti,
itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki
niistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes
leikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut,
niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen
itsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä
juuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.
Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän
heikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.
Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että
sääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen
oli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista
elämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan
olisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko
elinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut
löytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta
häntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.
Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin,
jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt,
mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän,
luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti
Natasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana,
jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi
nautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata
sitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri
siksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa
rakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.
Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki
-- vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä... Hän oli onnellinen.

-- Vanja, huudahti hän, -- minä olen syyllinen hänen edessään, enkä
ansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.
Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän,
katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä
kädestään, sanoi minulle:

-- Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa
teitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan
teistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne
kunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.
Olkaamme ystäviä ... antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen
ja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä
voinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

-- Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, -- hän on meidän,
hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me
hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut... Ah,
me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen...
Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin -- nyt sinä palaat kotiin,
_heidän_ luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka
he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin
annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro
heille kaikki, kaikki, _omilla_ sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset
sanat... Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki,
kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt
_tätä_, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet
minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille
niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan
lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!... Sano heille minun puolestani,
että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi,
sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että
jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan
heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni
on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla
onnellisia! Miksi, miksi!... Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti
hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän
käsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun
aikaa äänettömyydessä.

-- Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen
moittivasti Aleshaan.

-- Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, -- minä vakuutan teille,
että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin
suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.
Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa
sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen
on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset
käräjöimiset!... Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin
vakuuttaa teille) ... sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme
yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä
vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi
sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän
sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te
luulette?

-- Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?
kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

-- Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna -- varmaankin.
Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole
vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha
vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi
viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;
on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No
niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin
meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän
se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä
maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen;
minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin,
vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt
edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt... Ja toisekseen, oikeastaan
ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.
Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette?
-- Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä
riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.
Kenties ei ole ystäväni kotonakaan... Mutta -- se on vähäpätöinen
asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö
niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha
minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä
palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo,
-- eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein
sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen
illatsuja...

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti
minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.
Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla
ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta,
iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista
lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin
äärettömän tuskan painostavan itseäni.

-- Entä isänne? kysäsin Aleshalta. -- Uskotteko varmasti, että hän
antaa teille anteeksi?

-- Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti
hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;
ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin
valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa... Mutta
ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;
on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat
kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin
Natashankin isä.

-- Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

-- Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?
Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina
minua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen
kevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän
perheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää
olekaan mikään nulikka ... se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että
minä tulen semmoiseksi kuin muutkin ... no, tuonlaiset perheelliset
ihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on
paljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki
elämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha
minulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, -- en
ole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin
minä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään
kelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.
Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille,
sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.
Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin,
myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä
luotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin
vain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä
kappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä... No, minä
kerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan ...
maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

-- Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. -- Ei, mutta
kuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, -- älkää te
välittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on
hyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?
Ehkä siitä tuleekin jotain... Mutta toisekseen; ehkä te olette
oikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän
minulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat;
mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa
minua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä
sanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;
se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi
hän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa
hänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä
en peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan
aikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin,
kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin
tule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.
Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin
olette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa
anteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä
hyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta
minä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi
saamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli
hyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle
kätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

-- Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. -- Te
vain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko
meidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa
suhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi,
jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin
ajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä
kerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), -- jos
romaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.
Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä
katso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä
kokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon
kalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?
Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät
ajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun
palvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän
yhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni
syyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin
virkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi
minulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä
työtä, -- tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

-- Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu
nyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on
tapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman
kalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

-- Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha,
-- minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin... Mutta mikäpäs
auttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa
antaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä
kumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan
kuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih,
noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä
ne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme
toisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia
lopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin... Sananne
pelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi
olemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina... Sinä se niin
välttämättömästä tahdot... Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties
tämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän
he lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin
se on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme...
Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän
he voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun
isä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin
altakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos
te vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani,
varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan;
minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien
ennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on,
että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi
häntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

-- Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän
lavertelemistaan, -- kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa,
kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia
hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt
tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain
juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen
kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua
rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei
rakastaisi, lisäsi hän innossaan. -- Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse
sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä ... tunnethan sinä minut! Ja
kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä
luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea,
rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta
mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli,
katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä
himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja
vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan,
mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli
ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli
ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin
kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja
antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo
eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin
tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa
oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.
Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi
päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa
jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet
kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja,
suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha
tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha
oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui
Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut
läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin
häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi
ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen...
Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En
ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.
Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat...

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt
jatkaa keskeytynyttä kertomustani.



X.


Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen
asuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli
ruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi
vain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan
uteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.
Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut
ja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin
vastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus,
että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin
terveyteni. Ja niin se kävikin.

Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja
järjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut,
toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät
sekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä
suurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät
olleet aatokseni niissä asioissa...

Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,
ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset
ahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa
lopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti
syntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi
vetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä
kun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!... Muistan, että tuli
mieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin
taikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen,
kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas
alkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin
uudistumiseen. -- "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei
enää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässä
ja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihan
sitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen,
silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut
hulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?..."

Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä
yönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän
mitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa
itseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta
vaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.

Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin
väljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.
Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen
näkemään Smithin -- hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan
samalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja
hänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa
sattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.

Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen
kiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko
synkkämielisyydestäni -- minä vain vähittäin ja säännöllisesti,
aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt
sairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin
nimeksi: _mystillinen kauhu_. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava
pelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,
jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka
välttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan,
juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja
asettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.
Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei
välitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys,
vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan
ei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy
tarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää
arkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät
tuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä
lisää se, etten tunne vaaran suuruutta.

Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja
äkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että
jos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän
hiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta,
sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni,
katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle
vasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan,
josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.
Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan
mielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni
epäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi
tapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä
syystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,
jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? -- ovi
todellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri
itselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.

Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään
avautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento:
jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat
minuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.
Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku
tyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään
olisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen
kummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja
moiseen aikaan.

Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen,
aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään,
pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi
kokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi
eteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli
noin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha,
kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.
Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.
Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista
huivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen
pukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea,
musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja
tarkastelimme toisiamme pari minuttia.

-- Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla
äänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.

Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.
Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta
olen siis saamaisillani alkutietoja.

-- Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan
valmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin
pikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta
sitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman
hermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän
pääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään
huomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen
minulta liikutustaan.

-- Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä.
-- Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan ...
pikku raukka!... Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?

-- Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.

-- Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?

-- Ni-in!

-- No, hän ... niin, no, hän se onkin kuollut... Mutta älä sinä sitä
sure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt
tulet?... Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä... Oliko hän sinun
iso-isäsi?

Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän
kääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt,
etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän
pysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:

-- Kuoliko Asorkakin?

-- Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta
hänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että
Asorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.

Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin
huoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.

Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että
päästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan
kuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuilta
ei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuin
kuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita
kuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli
taas kaikki hiljaa.

Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä
kerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta
alkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin
tapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut
pieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla
päästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku
äkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut
minulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot
seinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.

-- Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. -- Säikytin sinut
niin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne
olivat hänen viimeiset sanansa... Minulle jäi hänen kirjojansa, ne
kai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että
kuudennella linjalla...

Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin
peloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän
tyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä
kiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä
lakkasivat ne kuulumasta... Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää
näkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin
kaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekin
piiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelin
itsekseni.



XI.


Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle,
kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni
johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli
hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se
oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.
Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten,
hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä
ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja
siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein
yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin
iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen
ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni,
puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla,
veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,
kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha
olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän
hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai
huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.

Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli
viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät
ajamatta.

Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä
murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen
nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan
ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei
hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.
Vaikeata oli nähdä häntä silloin.

-- No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. -- Missä kävit?
Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?

-- Oletteko te terve? kysäsin minä. -- Ei kauvan vielä, kun olitte
sairas ja nyt jo läksitte ulos.

Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.

-- Onko Anna Andrejevna terveenä?

-- Terve on, terve... Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.
Suree hän jotain ... sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö
sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän
sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan
epäilevästi.

Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä
olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän
varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen
vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan
Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,
tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.

-- No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.
-- Sepä hyvä...

Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain
aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.

-- Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,
ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. -- Hm!... Näes,
Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei
siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa ... pojalla ... mutta lähetti
meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin ...
niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,
kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi
siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme
ja rakastamme ... niin!

Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.

-- Niin ... mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä
näin kauan olet ollut meillä käymättä?

Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että
tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo
tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi
en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.
Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin
tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin
kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.

Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.
Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi
entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän
oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja
äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina
hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.

-- Hm!... kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!
huudahti hän milt'ei vihoissansa. -- Se sinut saattoi vinnille,
saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin,
ennustin tällaista!... Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?

-- Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni,
olen siitä jo puhunut teille.

-- Kuoli, hm!... kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän
mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli,
muka, vaimo... Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?

-- Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.

-- Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin
asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B.
vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. -- Ei mitään! Sepäs, ei
mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin,
että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin,
muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei
jättänyt mitään! Hm!... mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä
saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa.
Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B.
kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo ...
hyvä paikka, sanos muuta!

Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle
sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet
valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä,
juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea
tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen
taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana
häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet
valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen
Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.

-- Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen,
miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat
kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan
vain orpoja lisätä! Hm!... Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle
iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa
Siperiaan!... Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä,
huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.

Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen,
likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli
paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää
ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli
jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset
kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin
ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä
kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti
vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika
lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.

-- Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. -- Mitä? Pyydätkö
almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle ... ota, tuossa!

Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä
pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti
kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan -- kaiken, mitä siellä
oli -- pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.

-- Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni ... minun pikku lapseni!
Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!

Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin
tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä
katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin
astumaan etemmäksi.

-- Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti
oltuaan, -- en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot
kadulla vilusta värisevät ... kirottujen äitien ja isien tähden.
Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista
tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!... Varmaankin on
kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse
on sairas; ja ... hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on
maailmassa ... jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!

Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata
sanottavanaan.

-- Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas
puhua tavoitellen ja sekaantuen, -- lupasin hänelle ... se tahtoo
sanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon
kasvatettavaksemme ... niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen,
ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä
meillä vanhuksilla, hm ... mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain
syystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä
hänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin
itsestäsi ... koetas taivuttaa häntä ... ymmärräthän? Jo kauvan
aikaa ajattelin sinua pyytää ... että sinä kehottaisit häntä siihen;
minun, näes, itseni ei oikein sovi ... mutta -- ei maksa vaivaa
tyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin
vaan, huvin vuoksi ... jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä ... ja
muuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle
rattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo
kaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille
tule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä
ikävällä odottaa...

Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.



XII.


Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin
myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti
toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain
nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut
jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä
toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana.
Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan
jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta
rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten
aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä
vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta
silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä
pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev
Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa
hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä
oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain
rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa,
avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä
tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat
he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä
yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli
hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla
toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin
he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta
Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan.
Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään
viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin.
Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut.
Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta
heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta,
unohtumattomasta lapsestansa.

Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut
tietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin
yksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella,
"huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun
kerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta
katsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei
hän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja
melkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki
kysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun
kuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin
tyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt,
ettei sitä voi anteeksi antaa. -- Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä.
Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi
minun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti
valitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän
silloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla
varovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä,
ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille
anteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin
ukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein
kulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä
seikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden
ja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti
kyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän
myöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja
kun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa
Anna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki
nytkin.

-- Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään
astunut, -- lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.
Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se
mummolle. Minä tulen kohta...

Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin
häveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.
Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara,
jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin
juonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut
pehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.

-- Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo
oli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, -- aina
hän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin
ymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen
pitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?
Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,
kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee,
itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on
hänet piirittänyt... Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä
hän kävi?

-- Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.

-- Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,
ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin
jollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa,
jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en
uskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.
Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme
puolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan
antaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on
Natashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut,
mutta mistä hän tiedot saa -- sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen
ikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!
Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin
Herran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. -- Mitä,
hylkääkö se ilkimys Natashan?

Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.
Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että
näyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi
ja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä
purkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen,
pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä
en nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut
kuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä
on nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa
sitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on
ottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että
Alesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan,
jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin,
että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut
kovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä
iltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? -- sitä ei voi tietää;
outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä
iltana, vieläpä määräsi tunninkin -- kello yhdeksän. Ja siksipä minun
välttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.

-- Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, --
kun vain tulee ukko juot teetä... Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!
Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!...
No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta
huomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo
varhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,
ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh
tietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä
saan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on
kummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa ... no,
ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.
Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle
kiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa
on vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän
sinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin
hänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei
tiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä
polvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei
hän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello
kävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään -- olisi
taas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään,
enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin
äkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.
Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta
sittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen
tunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. -- Missäs on
se Natashan kirje, näytäppäs!

Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain,
ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin
rosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta
kuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas
Pjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle
sanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa
takaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta
näitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista
hänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin
tällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti
kironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi
saanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.

Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen
halulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka
olisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli
anteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon,
mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja
epäämätön.

-- Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen,
niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. -- Ei ole
osattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;
jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka
käykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan
löysi, sitä minä ihmettelen!

-- Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä -- että tuo uusi morsian
on lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin...

-- Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. -- Onpas, muka, lumoava?
Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame
liehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain
hyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä
Aleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka
monesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!
Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen
vallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku
kyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin
häntä! Onko hän laihtunut?

-- Niin on, Anna Andrejevna.

-- Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!
Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin ... no niin! kerronpa sitten!

Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme
-- suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain
puhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa -- jos ei suuttuisi enemmän
ja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan ...
siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä
kiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen.
Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan
melkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait,
ja nyt -- lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta
heidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä,
kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni
asioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas,
Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa.
Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota
häntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär
miehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli,
matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia
hänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän
ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä
ajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan
tytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa
loppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne
kaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle
pannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme
miljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei
ole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva,
korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet -- hänkin
suostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa
siitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa.
Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan -- mokomakin,
sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää
joka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista.
Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei
koskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan
miltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja
kaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu!
Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär,
ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat
semmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi
tulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi
ja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun
kanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä
siitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies!
Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt,
kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin
minä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan
tarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis
näet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että
tyttö olisi lumoava!

Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen
yhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta
kuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai
rahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet.
Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka
nyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi
kreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä,
ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.

-- Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava
neitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin
kehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. -- Olisihan Natasha
paljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär,
mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti.
Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi
oman kirstusensa, sen raudoitetun, -- tiedättehän? ja koko illan
istui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä
hyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään.
Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua
sekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä
näkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana
aatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei
Michailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä
mainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata
voi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota
ukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä.
Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan
vain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr
Aleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta -- tunteepa
hänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän
olisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?

-- Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen
kiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.

Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän
ei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.

-- Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. --
Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on
aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko
Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.

Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin,
mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.

-- Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista,
näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty!
Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen
metaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva
lapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku
enkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet,
mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli
oivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli
silloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet
harsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen
on hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin
silloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta
taiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta
noiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja
ripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin,
vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski
silloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa,
ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa
hänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, -- olihan
siitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä
kiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä
kaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä
siunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain
ja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh,
Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani,
ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole
huomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia
ollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului
poikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea;
etsin, etsin, -- ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs
olisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen
ylös alaisin, -- ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi
jonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi;
mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena.
Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle
uskollinen... (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No,
ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin
itsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.
Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun
katsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi
minä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän
tietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti
sen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi
sen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo
minä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, -- en vain
mitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa
jäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan
Petrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.
Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille
huoleni haastaakseni...

Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.

-- Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen,
että muisti asian, -- kertoiko mieheni teille jotain orvosta?

-- Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette
yhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.
Onko se totta?

-- En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään
orpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa
kohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi
olkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön
ottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun
lohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman
tyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?
Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti --
oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte
minulle, sitten!... Muistakin huomenna tulla...



XIII.


Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän
meihin, synkistyi ja meni pöydän luo.

-- Missäs teekeittiö, kysäsi hän, -- eikö sitä vieläkään voida
pöydälle tuoda?

-- Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi
hätäisenä Anna Andrejevna.

Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi
teekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.
Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista
mailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan
järkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi
ja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti
hän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka
askeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka
samalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin
Natashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.

-- Hm!... ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä _ei tahdota_ antaa
minulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.

Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia
salaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin
katsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän,
että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.

-- Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. -- Huono juttu on
käsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.
Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole,
tiedustukset ovat epäluotettavia... Hm!...

Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli
yhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille
mitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän
katsahti minuun epäilevästi.

-- Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän
äänettömyydestämme, -- mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua
eivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla
on puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.
Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle
aineellisen häviön... Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.

-- Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna
Andrejevna voinut olla sanomatta.

-- Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi
ilostunut vastaansanomisesta.

-- No, kumminkin ... ihmisiä on lähellä ... alkoi Anna Andrejevna ja
katsahti minuun surullisena.

-- Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin
vaimoonsa. -- Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita,
pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään,
niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani,
niin jää tänne, en minä väkisin pakota.

-- Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi
Anna Andrejevna parka. -- Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta
ket...

Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,
ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui
kiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.

-- Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, -- ei Siperiassa
olekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti
ja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin
tuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja
silloin...

-- Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen
ajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.

-- No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja
löi käsiään yhteen. -- Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan
Petrovitsh, minä en osannut sitä odottaa... Muistaakseni, ette te
saaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt...

-- Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään,
ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!
Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo
pyytämään häneltä armoa?

Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.
Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.

-- Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään
vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, -- kuinka sinä luulet,
Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie,
että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;
Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön
luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,
ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän
ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda,
anna leipäpala, -- vaimo, pienet lapset!... Niinhän, Anna Andrejevna?
Sitäkö sinä haluat?

-- Isäseni ... minä en halua mitään! Niin vaan,
ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin
sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.

Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta
tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma,
että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei
voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta
heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään,
viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja
vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,
toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten
aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset,
esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi,
sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon
miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet
ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.
Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse
enimmin kärsi.

Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin
ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna
hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja
hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka
ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa
myttyyn, -- niinkuin hyvin sopi odottaakin, -- ja nyt hän palasi
kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa
ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman
heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita
enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä
hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli
vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,
_tietysti_, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.

Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti
ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen
ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta
häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka
tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se
hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon
vaikka kirouksen.

-- Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, -- minua säälittää, minä en
tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda
kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin
rehellisen ihmisen tuleekin tehdä ... ymmärrätkö, Vanja? Olen
iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa
kovasti, niin, että _toisetkin_ sen kuulisivat, että koko tämä
joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden
vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä
kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää
koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin
ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli
vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! -- ja minä puhun siitä niin
peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään
tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden
minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa
säikähtynyttä katsetta. -- Sanon vielä kerran: se on hullutusta;
minä en huoli!... Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin
hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla
välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet ...
luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi... Joutavia! Minä
heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole
muistoja entisyydestä ... niin! niin! niin! ja niin!...

Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit
helisivät.

-- Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!
Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää
pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta
minä vain kaasin öljyä tuleen.

-- En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, -- en sääli,
sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani
tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta
elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja
rangaistuksen!...

-- Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!... Tee muuta mitä vain
tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.

-- Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, -- sillä minulta,
sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun
luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua
piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,
huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut
heltymään... Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla
kädellään povitaskustansa papereita, -- tässä ovat otteet meidän
riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen
valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!... Minulta on viety
kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso,
katso!...

Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia
papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden
joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä
paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän
taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä -- jokin raskas ja
helähtävä putosi pöydälle... Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se
kadonnut metaljonki.

Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi
hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen
liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla
säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon
neuvottomuus meidän edessämme ... niin, hän ei ollut erehtynyt, hän
nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!

Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta
löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena
piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain
yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli
lempilapsensa armaita kasvoja, -- katseli, eikä kyllästynyt taas
uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin,
sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa,
miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan
oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa,
tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja
suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja
siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli
kiroavinansa.

-- Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna
Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka
muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.

Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa
mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin,
iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä
jalallansa.

-- Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.

-- Ikuisesti, ikuisesti!

-- Jumalani! huudahti äiti, -- hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!
Hänen kasvojansa ... polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton,
kovasydämminen ylpeilijä!

Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi
kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän
lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta,
astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään
edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.

Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat
hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen
kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.
Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä
kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän
nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli
jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki
rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt
kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla
purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.

-- Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna,
kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. -- Palauta hänet
vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä
tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!...

-- Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella
äänellä.

-- En koskaan! En koskaan!



XIV.


Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.
Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,
kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä
kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin
kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti
oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.
Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa
hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän
suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin
Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,
useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha
usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle
jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti
tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti
kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi
Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin
nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä
soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon
rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle
uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja
kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa,
ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja
levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että
hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä
eikä ansaitse hänen rakkauttansa.

Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen
eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja
lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle
tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä
puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen
toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun
kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän
nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain
voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut,
arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä
kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.
Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa
arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen
hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta
ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele
mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,
enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, -- eikä se ollut häneltä mitään
leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli
armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa;
niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa
löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,
että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.
Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän
voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman
mitään kyselemisiä, -- keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa
entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän,
vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja
syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi
lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat
lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui
Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.

Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.
Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan
varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä
vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän
kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,
huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan
koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin
tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä
oli mitättömän pieni.

Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä
kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären
tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta
alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei
Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa,
että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella
ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären
syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta
Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa
häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että
Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana
paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin
lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän
kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten
saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.
Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä
tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä
ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan
Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa
käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen
rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa
kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas
matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,
ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli
kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin
rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.
Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna
kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.
Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut
Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän
yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.
Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän
noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman
keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli
oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,
hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli
iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden
aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle
uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan
tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.
Hän arvasi vain osiksi... Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään
tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa
kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha
aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton
päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin,
kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä
tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan
luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin,
mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen
ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus,
että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy
välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä
kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä
tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua
odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti
asettanut palavan kynttilän ikkunalle...



XV.


Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;
kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut
syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä
minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle
kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.
Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset,
kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa
ikäänkuin tuuheammaksi, -- tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja
kivulloisuutensa syynä.

-- Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan
minulle kättä, -- ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta;
luulin, etkö liene taas sairastunut?

-- En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta
kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?

-- Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. --
Kuinka niin?

-- Sinähän kirjoitit ... eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä
määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää
tavalliselta.

-- Ah, niin! _Häntähän_ minä eilen odotin.

-- Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?

-- Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun
kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.

-- Odotitkos sinä häntä tänä iltana?

-- En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän _siellä_.

-- Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?

-- Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.

Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme
taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.

-- Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, -- ja
tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja
ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo
teekeittiö pöydällä poristen soi"... kun me yhdessä sinun kanssasi
lausuimme:

    Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,
    Lukemattomin silmin jo katsovi yö...

-- Ja sitten:

    Väliin kuuluvi -- intoisa laulu jo soi,
    Kera kulkusen helkkyelee:
    "Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, --
    Sua sieluni kaihoelee!
    Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
    Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
    Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
    Valon hehkua uunista valkea loi
    Väriverhoille vuoteheni"...

-- Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen
fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion
kaava sommiteltu -- saat ommella siihen minkälaisilla väreillä
vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo
teekeittiö, värillinen vuodeverho -- se on niin kotoista... Niin on
todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä
olen näkevinäni sen talonkin, -- se on uusi, hirsistä rakennettu,
eikä vielä ole laudoilla vuorattu... Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:

    Väliin kuuluvi taas -- sama laulu jo soi
    Kera kulkusen kaihoa vaan:
    "Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
    Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
    Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
    On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain...
    Alla akkunan surkastui ruususeni,
    Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli --
    Huolen haikean siitäkin sain.
    Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
    Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
    Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy...
    Mulle mummo vain kiukuttelee"...

-- "Kuljen sairasna nyt" ... tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu!
"Kenpä lohtua tuo" -- kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa
runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista
kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin
ihaelee... Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä
usein tapahtuukin.

Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.

-- Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä
taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi
sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta,
jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.

Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen
kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä
jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.

-- Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. -- Sinulla on tuli
pyhimyksen kuvan edessä.

-- Ei ole ... mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko
teetä? Ethän vielä ole juonut?

-- Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.

-- Mistä sinä läksit tänne?

-- _Heidän_ luotaan.

Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.

-- _Heiltäkö_ tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai
kutsuttiinko?

Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu
teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan
kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä
metaljonki-kohtauksen, -- kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En
koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä
huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.

-- Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, --
kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro
oikein tarkkaan!...

Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen
tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.

-- Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?

-- En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree
sinua ja rakastaa sinua -- se on selvä; mutta että hän olisi käynyt
luonasi, se ... se...

-- Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. -- Mitä hän
suudellessaan sanoi?

-- Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä
hellimmillä nimillä, kutsui sinua...

-- Kutsuiko?

-- Niin.

Natasha alkoi hiljaa itkeä

-- Vanhusparkani! sanoi hän. -- Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi
Natasha taas jonkun ajan kuluttua, -- niin eihän se ole kumma. Onhan
hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.

-- Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.

-- Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?

Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.

-- Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja
suruisesti hymyillen, -- ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein,
mutta ... parempi on, ettet siitä puhu.

-- Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?
huudahdin minä suruissani. -- Oletko sinä todellakin niin ylpeä,
ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun
on se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa
sinulle anteeksi... Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta
oikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se
tehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia
ehtoja.

-- Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.
Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä
läksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en
olisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä
puhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!

-- Koetapas!

-- Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin
sillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi
palauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?
Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä
heidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin
ei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta
lasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään
minua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä
olin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin
hänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen
iltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä
kuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat,
tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi
kuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten
suuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla,
että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme
päivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa
tuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja -- ajatteleppas! -- saadakseen
minut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,
hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän
tunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin
joskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut
mieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan
minua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt
kohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo
paljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä -- tulee hän
sittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan
ole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani
rakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!
Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,
Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen
itsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä
pääsi ilmi.

-- Tuo kaikki, -- mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.
-- Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.
Pääasia on -- oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.
Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja
rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!

-- Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa
olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös,
asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä
harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen
myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän
tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta
seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän"
salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian
alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä
aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä
piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä
sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin
rakkauteni seuraukset, -- se, että minä läksin heidän luotaan ja
antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän
isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta
vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai
ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.
Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin
sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä
solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka
se tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka
kalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen
saanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän
kaiken, -- mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa
minulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin
entisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän
vaatii mahdottomia -- menneen palauttamista ja elämämme viimeisen
puolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,
en voi katua mitään. Sen piti niin olla ... niin se tapahtui... Ei,
Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.

-- Milloinka tulee se aika?

-- En tiedä... Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa
se joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken...
Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!

Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.

-- Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota -- Vanja? kysäsi hän
hymyillen nimen erehdykselleen.

-- Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?
Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.

-- Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?

-- Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on...
Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu
sydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi
näyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen... Mikä puku sinun päälläsi
on? Onko se vielä kotona tehtyjä?

-- Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi,
luoden minuun lempeän katseen. -- No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt
teet? Mitenkä on asiasi?

-- Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain
tuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä
kirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää
aihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi
saada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin
kirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa
ja suuremmoista, mutta ei vain synkkää... Semmoista ei suinkaan...
Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!

-- Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?

-- Hänhän kuoli.

-- Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan
sairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit
minulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin
huomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?

-- Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka... Mutta --
kerronpahan siitä sitten.

Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.

-- En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois _heidän_ luotaan;
olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en
odottanut vastausta.

Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.

-- Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, -- minä pyysin sinua
tänne asiassa.

-- Mikä se on?

-- Minä eroan hänestä.

-- Erositko jo, vai aiotko erota?

-- Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut,
sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minä
olen sinulta salanut tähän saakka.

Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikki
salaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudet
minä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.

-- Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!
Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside on
jotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta ...
riittääkö sinulla voimia?

-- Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minä
lopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta,
kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa;
minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.
Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdä
isänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Ja
sentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen,
jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minun
täytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni... Kun minä rakastan häntä,
niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinen
hänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eikö
niin?

-- Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.

-- Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kuten
tähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Mutta
minun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsa
siitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Auta
minua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?

-- Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, -- unohtaa hänet
kokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethan
sinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.
Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vain
kirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättä
luoksesi.

-- Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?

-- Minäkö?

-- Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä
julki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi
haudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ
sinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada
mustata, minä puhun totta!

-- Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,
Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.

-- Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa
vaitioltuamme. -- Älä sinä, Vanja, suutu minulle...

-- Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,
jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.

-- Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.
Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka
luulet?

-- Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman
omituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua
rakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.

-- Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista,
tekisin minä päätökseni... Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö
sinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?

Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.

-- Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään
semmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules,
mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut
kreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista
viehätystä vain...

-- Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen
varmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä
hetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen
kasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!

-- Odotatko sinä häntä, Natasha?

-- En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin
tiedustamaan häntä.

Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä
ehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota
toista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?

Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.

-- Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.

-- Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin.
Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä,
aina yksin, aina yksin, -- yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin
vihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi
tutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut
sinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa;
hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä
sinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät.
Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.

-- Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta -- oikeinko
todella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta?
Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?

-- Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kaikki hänen tähtensä.
Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa
kestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu
hänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin
täällä istui... Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, --
eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä -- sinun kanssasi.

Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.

-- Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit...

-- Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut
säihkyvin katsein. -- Minä annan siihen suostumukseni... Mutta
vaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja,
tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa
käy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!

-- Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!

-- Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki...
Unissani, nukkuissani -- yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja,
lähdetään sinne, saata minua sinne!

-- Älä nyt turhia, Natasha.

-- Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen
sitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin... Sinun pitää
saattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää... Minä odotin sinua...
kolme päivää... Siellä on tänään illatsu ... hän on siellä ...
lähdetään!

Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului,
niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.

-- Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. -- Kuunteleppas!

Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.

-- Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan
oikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas
alussa ei päästänyt häntä.

-- Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. --
Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene
vaan; mitähän vastaat!

-- Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan
hämillään.

-- No, mene! Olet liian kerkeä!

-- Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä,
-- kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin,
näettehän, mitenkä minä nyt...

-- Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.

-- Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei
ole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa
nähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla?
huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen
suljetun oven taa.

Ei kuulunut vastausta.

-- Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.

-- Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, -- ehkäpä jotain?...

Alesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisällä
ei ollut ketään.

Äkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hän
seisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuota
muistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaa
lähestyi Alesha häntä.

-- Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti,
jonkinlaisella pelolla katsellen häntä.

-- No, mitäs, no ... ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuin
hän olisikin ollut syyllinen. -- Sinä ... tahdotko teetä?

-- Natasha, kuule ... lausui Alesha kokonaan hämillään. -- Sinä
ehkä pidät minua syyllisenä... Mutta minä en ole syyllinen, en
hituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.

-- Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. -- Ei, ei, ei huoli ... anna
kätesi ja ... siinä kaikki ... niinkuin ennenkin... Hän tuli pois
piilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan,
niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.

-- Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, -- jos minä olisin
syyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaan
häneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, -- nyt näette:
hän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikat
ovat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olen
uuden morsiamen luona -- ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi!
Hän heti sanoo: "anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!" Natasha,
kyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei ole
minussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!

-- Mutta ... _siellähän_ sinun nyt piti olla... _Sinnehän_ sinut
kutsuttiin... Mitenkäs sinä tänne? Pal... Paljonko kello on?

-- Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä... Mutta minä tekeysin
sairaaksi ja läksin pois ja -- tämä on ensimäinen, ihan ensimäinen
kerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun sain
tilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha.
Se on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätin
tulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksi
minä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tällä
kerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!

Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan
niin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin
iloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta
olla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja
kiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa
sovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana,
painoi päänsä alas ja äkkiä ... alkoi hiljaan itkeä... Nyt ei Alesha
voinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän
suuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä
tarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet
häntä kannattaa.



TOINEN OSA.



I.


Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.

-- Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla,
heleällä äänellä. -- Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin
ennenkin... että minulla on vain mitätön asia... Minä vakuutan
teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!

Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla
hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,
teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.
Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän
Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja
lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että
jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin
kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli
keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen
pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän
hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin
kaikki olivat niin iloisia.

Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha
nauramasta.

-- Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.

-- Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.

-- Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle,
koettaen ajaa hänet pois. -- Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki,
mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä
näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen
ollut, -- sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja
ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko
tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.

-- Valehtelitko?

-- Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni
kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki
peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain
minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä
kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, -- ja, huomatkaa
se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin -- ilmoittaa
minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että
morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,
mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä
hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki
hullutukset ja niin edespäin, -- no, tietty se, mitkä hullutukset.
Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.

-- Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, -- olipa millä
kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi
heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin
kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin
olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit
meille.

-- Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain
arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä
salasin ja kärsin hirveästi.

-- Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja
minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,
katsoen Natashaan.

-- Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. -- Ja
mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin
tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?

-- Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. --
Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!

-- Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken
tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä
muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?

-- Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.

-- Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut
rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;
ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian
epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No,
olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,
vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te
ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on
kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.

-- No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

-- Kuules, Natasha, sinä kysyt -- ikäänkuin laskisit leikkiä. _Älä
laske leikkiä_. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli
semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni
minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin
hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

-- No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

-- Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani
kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun
isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan
hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei
se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin
viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan
ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista
riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, _ei voisikaan olla;_ mokomaa
itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein
hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan
Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain
kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne
aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet
jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,
Natasha. No, niin siis ... mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa
antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!
Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli
rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi;
katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra,
katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja
nappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin
puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli
sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

-- No, niin siis -- mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. --
Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla
vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle
vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin
suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja
tullut mieheksi ja nyt -- asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin
pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt -- mitä minä sanoisin? Mutta
älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan
tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?
Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole
pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän,
kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta
asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä
olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua,
sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

-- No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

-- Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on
omani, -- sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä
sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna
sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan
vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme
jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen
kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten
kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état
c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten
kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava ... sanalla sanoen, minä
esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat... Minä puhuin lämmöllä,
puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä
todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan ... sanoin
suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme
vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?
Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan -- on
pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä
oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.
Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa
tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa
sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat
pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.
Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä
sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, -- kaikki sanoin innolla
ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään
vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi
Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun
ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi
vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä
tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!
Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun
minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että
se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän
saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.
Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme
kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

-- Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän
on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha...

-- Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti;
enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut
millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni,
mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.
Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä
sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta
lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu
mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu
siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;
näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä
jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi
minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin
olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa
muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun
kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut
kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää -- sen vuoksi en
käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin,
enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo
kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei
kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni,
mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni
nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!
Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin
häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä
käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan
itseäni, -- ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä
päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi
minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla
viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!...

-- Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti
Natasha maltittomana. -- Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän
asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit
itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!

-- Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?
Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa... Ja
viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan
Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein
ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen
tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta
kekseliäisyyttä ... no ... ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin;
niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina
ole... ymmärtämätön.

-- Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!

Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.
Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin
ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle
toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka
kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin
sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti
Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa
mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa
Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka
huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki
sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä
häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan
sydämmessä.

-- Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole
ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, -- miksikä sinä itseäsi halvennat?

-- No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä
käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin:
odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen
kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi
kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä
on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.
Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri
vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle
antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille
toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta
kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko
se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä
itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat
vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt
sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha,
että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan
luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein
hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.

-- Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti
Natasha nauraen ääneensä. -- Sitä vielä puuttui!

-- No, miksikä ... ikäänkuin minä olisin joku... Miksikä minulla ei
olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?
Kas, nyt hän nauraa tuossa!

-- No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,
ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?

-- Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se
itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin
toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.

-- Mitä se kirjoitti?

-- Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin
kertomuksessa ... mutta lakkaahan jo nauramasta!

-- Kerrohan nyt ruhtinattaresta!

-- No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle
aloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi -- se on, näes, vanha, ruma,
mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen
ja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä
lieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille
karamellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,
jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.
Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi!
Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän:
"Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainski
tuli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkein
ilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.
Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on
nuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa,
noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui
pudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään:
Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän
kokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin
koulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin
poispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun
parasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi
minulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli
hän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä
kävisin häntä huvittamassa.

Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni,
vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen,
uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin
ajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin
salaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista,
rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.
Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas
ruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen
-- älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin
vieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän
on erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei
ole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain
tietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea
pojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään
miljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä
tuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, -- ja silloin
onkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,
Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla
on ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen
syypää. Minä en syytä sinua...

-- Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit
kreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.

-- Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku... Ruhtinattaresta minä
kerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni
valtoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.

-- No, kerrohan se viimeinkin!

-- Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein
kummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,
pitkitti Alesha. -- Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni
onkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei
kuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin
että vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään
erityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian,
mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,
että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,
me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme
sanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja ... no, eikä
rakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar
K:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja
kultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on
semmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan
saattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin
vaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että
kaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen
ruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota,
niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus,
-- minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa
vastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona;
mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin
jo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en
voinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan...

-- Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän,
keskeytti Natasha, -- siksi et huomannutkaan, mutta nyt...

-- Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. -- Sinä
erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle
vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki...
Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,
avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan;
kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa
jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin
tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti
uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen
tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, -- tämä aikomus oli jo
siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin
suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,
sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.
Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta
harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,
ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi
veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista
vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen,
jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on
vaiti, aivan kuni säikytetty... Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.
Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, -- sen
minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee,
että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.
Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt
hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki
nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana
sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki,
taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko
asia...

-- Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha
levottomana.

-- Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. -- Ja minä kiitän Jumalaa,
joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä
päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja
lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin
minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi
uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani
itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni,
että pitää lopettaa ja että olen _velvollinen_ lopettamaan, minä sain
rohkeutta ja -- lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne
päätös muassani, ja niin tulinkin!

-- Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!

-- Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan,
rehellisesti ja rohkeasti... Mutta ensin minun täytyy kertoa teille
eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen
sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä
satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin
ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin
hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,
käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa,
pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle,
odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen,
kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä
keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään,
vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita
ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että
siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu...

-- Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit
asian Katjalle.

-- Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi
tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme
tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun
sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän
yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.
Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja
sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli;
oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. -- Minä kerroin hänelle
koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi,
kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme
ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,
Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi
äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on
meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.
Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset
silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi
ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti
minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis
auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta,
sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun
sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja
että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla,
etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti
käskeä minua lähtemään luoksesi.

Natasha oli hyvin liikutettu.

-- Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron
ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha,
nuhtelevasti katsoen häneen.

-- No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut
menemään?

-- Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta
itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!
Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa
ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän
pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla
on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen
ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne,
Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin..." Hän ei lopettanut
lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna
sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin
tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän
moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen
ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen.
Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa
rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna
onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten
onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar
K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen
tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi,
jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka
vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea
tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin
olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen
arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän
sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!
Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut
sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.
Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät
yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule
jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri
sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän
sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan...
Sinä olet minun kaikkeni!

Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella
surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain
tavoin kiusaavan häntä.

-- Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean
arvon Katjalle, pitkitti Alesha. -- Minä, näes, olen käynyt heillä
joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,
yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!

-- Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.

-- Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät
lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina
tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin
jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!

-- Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse
olet sen huomannut?

-- Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan
toisiamme, ja silloin...

-- Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin
itsekseen vain.

Alesha katsoi häneen neuvottomana.

Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.
Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin
joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa
Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.

-- Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella
salaperäisellä äänellä.

-- Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.
-- Lähdenpä.

Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli
Natashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt
palvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan
palvelija samassa poistui.

-- Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi
Alesha hämillään ja katsoen meihin. -- Mitä tämä merkitsisi?

Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi
kamarimme oven.

-- Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa
sulki oven.

Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.
Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta
kutsumaton vieras oli tuleva.

-- Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua
loukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva
Alesha.

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.



II.


Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei
vielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä.
Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin
hämmästytti minua.

Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden
vuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja
erinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain
mukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman
sukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja
tyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä
nykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava
väri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet,
soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea
otsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat,
kohtalaisen suuret silmät, -- tuo kaikki oli omiansa vaatimaan
tunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta
ei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat
vastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli
vierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne
syntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan
voi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin
tarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän
jotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä
huomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä.
Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa
alle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi,
mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että
pehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia,
urkkivia, vihaisia säteitä... Kasvultaan oli hän tavallisen
korkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa
nuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä
tuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin
olivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista.
Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen
pukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan
vanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan
isäksi.

Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi
hänelle:

-- Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä -- on
kummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen
teidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni
sopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan;
tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa
minulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te
ymmärrätte minut ja annatte anteeksi.

Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella
järkähtämättömyydellä.

-- Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja
jonkinlaisesta säikähdyksestä.

Hän kumarsi hiukan ja istui.

-- Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui
ruhtinas, viitaten poikaansa. -- Alesha, kun sinä läksit,
odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin
kreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli
juuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään
Katarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa.
Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi.
Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen
apuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa...
Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen
aikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta
tunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää,
mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä
huomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan.
-- Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa
minut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja
päätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin
pyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin
jyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä...

-- Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan
arvon, sanoi Natasha väkinäisesti.

Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia
hänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.

-- Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti
ruhtinas, -- ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se
siitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä.
Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että
tuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa
minua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia
rettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt
isällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan.
Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani
epäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä
mieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää -- onneton luonteen
ominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani
salata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun
te jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta
silloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä
vähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin
ja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia.
Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan
rikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa
teidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä
on semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole
vieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan
teitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän
puoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin
minä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia.
Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on
suoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun
olette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte
kotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani
en minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon
ylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita
avioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa
minun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut
hänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään
tahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista
sulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte
ylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä
itse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että
suostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi
pysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta
en myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua
ettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme
enemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja
rahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan
suurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme
viipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat
vieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja
siis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin
minä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te
voitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton
pyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan;
sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja
jonka edessä hän on vikapää, -- se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo
tehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa
poikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli
se, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen
arvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman
luontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa
lapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin
ajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi,
yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy -- hyvä sydän, joka ominaisuus
muutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin... Jo
kauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa
vähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä
vielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä
rakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin
riitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun
alituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva,
heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan,
kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä.
Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan
Katalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin
halunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli
peruuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, -- teidän. Kuukausi
sitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä
ja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen
parempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä
melkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut
mieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä,
jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa
kylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin,
mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän
on kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä -- se epäilemättä
on teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun
teille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa
hänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut
semmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka
kävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni
päämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani.
Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki
minun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti:
Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon
kiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran:
te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä
näin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin.
Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden
merkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin
tavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi
kaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti
itselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat
taipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen
hyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä
osanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä,
naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä
on jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta
kilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen
uhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä
ja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta -- siihen eivät
aina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat,
puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä
olen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette
te, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä
neuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö
ole totta?

-- Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja
silmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa.
Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. -- Minä en ole viiteen päivään
nähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin
toimeenpannut.

-- Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, -- mutta huolimatta
siitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä,
päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki
tämä jalo järkähtämättömyytensä, -- se on kaikki seuraus teidän
vaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja
harkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä
itsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären
talossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin,
ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain
te yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen
oikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen
tulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa
nytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa,
ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita
ennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä
ollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy
ottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata
samalla mitalla... Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani.
Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota
teistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että
ehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse
huomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille
tämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä
häiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni
ehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka
totisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi
ikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne
sisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta
minä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan
teidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni... Mutta
asiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä
tulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja -- juhlallisesti, kaikella
rajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään
poikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko,
että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa
anteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei!
Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä
myöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne,
perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei
niinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän
ansaitse teitä ja ... (hän on hyvä ja avomielinen) -- hän itsekin
sen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen
aikaan ei vain se yksin ... minä tulin tänne ... (-- tässä ruhtinas
kunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta
--) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän,
ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta
kuitenkin -- suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!...

Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta.
Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän
huomasi sen.

Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta,
vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko
puheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa,
joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan
ja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat
huomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä,
ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa
teki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta
huumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken
minä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin.
Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti,
niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti
meidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen
silmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi
ja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä
tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli
sanomattoman iloinen.

-- Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. -- Sinä et uskonut
minua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan
päällä! Näethän, nyt näet itse!...

Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi
pojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista
kohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.

-- Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, -- minä lähden. Minä pyysin
teiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi
hän nauraen. -- Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen,
että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä
teillä mahdollisimman usein?

-- Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, -- mahdollisimman usein! Minä
tahdon mitä pikemmin ... oppia rakastamaan teitä ... lisäsi Natasha
sopertaen.

-- Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi
ruhtinas hymyillen Natashan sanoille. -- Te ette tahdo edes
viekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta
teidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä
kohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan,
kauan ansaita rakkauttanne!

-- Älkää, älkää kehuko minua ... riittää jo! kuiskaili Natasha
hämillään.

Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!

-- Olkoon niin! sanoi ruhtinas, -- mutta pari sanaista vielä asiasta.
Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomenna
tulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sain
kirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästi
minua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää.
Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, että
minä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomenna
olisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele,
mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljon
vastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä koko
rettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuosta
kurjasta luonteestani!... Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona,
torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmasti
lauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään.
Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?

-- Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, --
lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!

-- Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minä
tulen teitä tuntemaan! Mutta ... minä lähden! Ja kumminkaan minä
en voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinas
minulle. -- Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti...
Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jo
kerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta,
kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.

-- Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotun
kätensä, -- mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitetty
toisillemme.

-- Ruhtinas R:n luona viime vuonna.

-- Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätä
kertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.

-- Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt,
että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä.
Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin?
lisäsi hän, kääntyen Natashaan.

-- Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyä
kaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.

Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinas
unhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttö
raukka!

-- Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne,
pitkitti ruhtinas, -- ja tunnen kaksi mitä hartainta
ihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustua
kanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni,
ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaa
minun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää -- saada esittää
teidät näille naisille.

-- Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä on
vähän tuttavuuksia...

-- Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saan
mieluisan tilaisuuden...

-- Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätä
nykyä.

-- Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne ...
mutta...

-- Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävä
tahtonne. Minä asun N:n poikkikadulla, Klugenin talossa.

-- Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostain
hämmästynyt. -- Kuinka! Te ... oletteko jo kauan siinä asunut?

-- En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellen
häntä. -- Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.

-- Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?

-- Ihan yksin.

-- N -- niin! Siksipä minä ... että jo kauan olen tuntenut tuon
talon. Sitä parempi... Tulen välttämättömästi teillä käymään,
välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne
ja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria
palveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No,
näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!

Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan
kättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.

Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut
niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että
silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon
alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli
hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin
odottaen, mitä hän sanoo.

-- Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo,
lausui viimein Natasha.

-- Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, -- välttämättömästi
menen.

-- Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua ... mitenkä nyt
tekisit?

-- En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin ...
huomaan ... niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan
muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.

Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.

-- Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono
asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan...

-- Mistä asiasta?

-- No ... että muuttaa toiseen asuntoon ... tai jotain, sanoi Alesha
punastuen.

-- Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?

-- Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui
sinua! Puhuinhan minä sinulle ... puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki
käsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta;
kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä
todellakin semmoinen.

-- Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.
Minun hyvä Aleshani!

-- Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.
Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,
Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen
taas tänne.

-- Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja
välttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta
sitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan
viisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti,
hyväillen häntä katseillaan.

Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.

-- Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.

-- Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.
Muista, huomenna jo varhain tänne.

-- Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!

Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas
puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea
ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt
hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että
moni seikka oli muuttunut.

Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa
vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.

-- Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. --
Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?

-- Välttämättömästi!

-- Kerro sitten äidille, mutta älä _hänelle_.

-- Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.

-- Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä,
mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko,
Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se
ei voi tapahtua!

-- Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. -- Hänen tulee
välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.

-- Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.

-- Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä
tolalla.

Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.

-- Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?

-- Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin
jalo ihminen.

-- Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis
puhua vilpillisestikin?

-- Sitä minäkin luulen, vastasin. -- "Natashan mielessä on siis joku
tuuma, mietin itsekseni. -- Kummallista!"

-- Sinä kaiken aikaa katsoit häneen ... niin tarkkaan...

-- Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.

-- Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin ... minä olen
niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin
kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota.
Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle,
että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?

-- Ei ... mikäs loukkaus se olisi?

-- Eikä ... tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta
häntä.

-- Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä
olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei
kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!

-- Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin,
kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura
minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun
kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa
minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä
oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta
ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!...

Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli
kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja
tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.

Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs
mies, maaten upeassa vuoteessaan, -- jos muuten piti meitä naurunsa
arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!



III.


Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani
joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä
pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani,
Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin,
että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää
syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa,
ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä
ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa
olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat,
eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä,
tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä,
tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään
kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli
katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista
inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin.
Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän
rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä,
parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta
armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla
kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta
huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän
yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset,
hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa
ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja
rohkean poimuisat huulensa.

-- Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. -- No, niin minä luulinkin, että
sinä tulet. Astuhan sisään.

Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen
ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen
iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa,
minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen
iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene
heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.

-- Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.

-- Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä
vartavasten säästin ne sinulle.

Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti
suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo
hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja
salaperäiseen ilmeeseen.

-- Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen
minua päästä jalkoihin.

-- Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän...

-- No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi?
kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.

-- Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien
hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin,
että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä
niistä?

-- En.

-- Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?

-- Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.

-- Etkö sinä sitten enää käynyt?

-- Sitten en enää käynyt ... minä tulin sairaaksi, lisäsi hän
ikäänkuin puolustuksekseen.

-- Onko sinulla omaisia, äiti, isä?

Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten
painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta,
vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin.
Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.

-- Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen
puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin,
kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.

Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja
uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin.
Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.

-- Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, -- että siellä asuu joku
hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä
tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime
hetkellään sinua muisti.

-- Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!

Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen
kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia
tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa
minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri
tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen
sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että
lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten
aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin
eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Missä on se aita?

-- Mikä aita?

-- Jonka alla hän kuoli.

-- Minä näytän sen ... kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?

-- Ei huoli...

-- Mitä ei huoli?

-- Ei huoli, ei mitään ... minulla ei ole nimeä, vastasi hän
katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen
lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.

-- Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää;
minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla
nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella... Sitä paitsi
vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui
kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani.
Minä olen nähnyt hänet unessa... Minä säilytin kirjatkin sinulle,
mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin
olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?

Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän
minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain
muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama
mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, -- sitä en osaa
sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä,
että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti,
mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas,
ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.

-- Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.

-- Onko sinun nimesi Helena?

-- On...

-- Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?

-- Ei sovi ... en tiedä ... tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja
taistellen itsensä kanssa.

Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja,
katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:

-- Paljonko kello on?

-- Lienee puoli yksitoista.

Hän kiljahti peloissaan.

-- Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin
hänet vielä kerran porstuassa.

-- Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. -- Mitä sinä pelkäät?
Myöhästyitkö?

-- Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti
hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa
itseänsä irti käsistäni.

-- Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle,
minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen
myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien
sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin...

-- Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan.
Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen
kasvonsa kauhusta vääristymään.

-- Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista
linjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun
jälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!

Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli
niin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska
hän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä
uskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja
miltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona
niin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin
itsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta,
kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni
nuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä
jonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti
kirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin
rakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa,
ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain
rikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt
olla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.

-- Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. -- Sopiiko nyt kävellä
sukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?

-- Ei, vastasi hän katkonaisesti.

-- Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä
tahansa sukat, kun läksit ulos.

-- Itse minä niin tahdoin.

-- Näin sinä voit sairastua ja kuolet!

-- Jospa kuolisinkin.

Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä
kyselin.

-- Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen
vaarinsa oli kuollut.

Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:

-- Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille,
tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!

-- Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä
pelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena
nähdä sinua...

-- Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.

-- Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"

-- Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. -- Lyököön! Lyököön!
hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi
vavista.

Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän
ajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.

-- Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton,
pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. -- Menkää pikemmin, pikemmin!

Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua,
maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin
toiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä
pitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen;
kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen
jälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän
huomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen
katua hänen jälestään.

Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt
olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken
varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen
raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti
minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.



IV.


Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö
miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä.
"Eihän hän puodissa asu", ajattelin.

Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja
ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi.
Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli
pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella
maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan
oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. -- Tämä oli köyhän
ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan
neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen
takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot.
Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä
olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa
äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin
portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen,
lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä
ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja
mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että
hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui
Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni
kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin
pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua
aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin
metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja
vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat
alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä
mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja
laiskana seurasi näytelmää.

-- Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen,
laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat,
pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään
ryypäten, -- niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin
hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo
aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni,
kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin,
hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä
käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky,
kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!

Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta
huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja,
kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään
huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa
rikoksen todistajaksi:

-- Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän
jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille,
köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa,
annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan
orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen
pitänyt, -- vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean
ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On
vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi
vettä suuhunsa ottanut, -- yhä on vaiti! Sydäntäni särkee -- vaiti
on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti?
Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja
sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma.
Kuolla äikähtänyt minutta olisit!

-- Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte?
Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle
raivostunut hirviö vihaansa purki.

-- Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että
tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun
pahaani, -- kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan
minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän
palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä
kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti!
Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja
minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen
annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani
hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen,
tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen
ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän
tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet,
pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät
ostin, koristin kuin riikinkukon, -- kedon kukkasen sorean! Ja
mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa
kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa!
Ja mitäs luulette, -- tahallaan repi, -- en tahdo valehdella, itse
näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No,
silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin
ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi
viikon vain maidotta elää, -- siinä olisi koko rangaistus sinun
tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs
luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, -- pesee!
No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi,
niin -- hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte,
miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain,
sukat, kengät otin pois, -- ei mene nyt avojaloin, ajattelin;
hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä,
nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu,
mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!

Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun,
tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan
ja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän
pieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti,
ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan
valitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan,
harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin
suoraan humalaisen akan eteen.

-- Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa
kohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.

-- Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja
nostaen kätensä vyötäisille. -- Mitä teillä on asiaa minun talossani?

-- Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. -- Kuinka te
uskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä
juuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.

-- Herra Kriste! vinkui raivotar. -- Kukas sinä oikeastaan olet,
tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti
poliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh
kunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä
olet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!

Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin
kuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, -- Helena,
joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla,
luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa
suonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut
kaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva
nainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti
yläkertaan.

-- Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. -- Kolmas
kohtaus jo kuukaudessa... Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas
minulle.

-- Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?

-- Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies
kuni vain muodon vuoksi. -- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.
Hyvästi ja ulos tiehesi!

Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhani
oli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteen
käytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhti
akka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosi
jonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutui
rapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi ja
katsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsa
rohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimon
luo.

-- Suokaa anteeksi, alotin minä, -- kuka tuo tyttö täällä on ja miksi
tuo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vain
turhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuon
tytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.

-- Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, että
ottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan,
muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuin
vastenmielisesti, yrittäen poistua.

-- Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä?
Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnova
itse, talon omistaja?

-- Niin on.

-- Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?

-- Niin vaan joutui... Se ei kuulu meihin.

Ja taas yritti vaimo poistua.

-- Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättää
mielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kuka
tuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, -- tiedättekö te?

-- Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; oli
hyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.

-- Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraan
asunnon nurkassa asui?

-- Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin
tuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena,
joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin;
mieheni teki kirstunkin.

-- Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?

-- Jokos hautasi?

-- Mikä hänen sukunimensä oli?

-- Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.

-- Oliko se Smith?

-- Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen;
kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä...

-- Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?

-- Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin
mietteissään ja epäröiden -- puhuako vai eikö. -- Mitäs me,
syrjäisiähän me olemme.

-- Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni
takanamme.

Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana;
mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.

-- Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se ei
kuulu meihin ... lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. -- Muori,
mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitä
niinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne... Muuta
ei meillä ole mitään asiaa...

Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitään
en voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asia
silleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässä
piili joku ruma juttu -- semmoista minä aavistin.

Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä joku
terävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni -- edessäni oli
humalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi,
päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki.
Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iski
silmää ja hymyili minulle iroonisesti.

-- Etkö tunne minua?



V.


-- Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuani
hänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. -- Tämäpäs
yhtyminen!

-- Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet.
Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnyt
hyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, se
tahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!...

Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.

-- No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet,
keskeytin hänet. -- Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edes
kirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi,
salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinut
kadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua;
miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttää
kohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisi
humalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, terve
mieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.

-- Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä ... _ei
oikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se ole
tärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poika
sinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olit
vaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta,
koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni,
terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuotta
yksin maleksinut, -- mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en ole
unhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?

-- Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin...

Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisen
tunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.

-- Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopulta
traagillisella äänellä. -- Minähän olen lukenut teoksesi; luin,
Vanja, luin!... Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?

-- On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräs
asia. Mutta kuules: missä sinä asut?

-- Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä on
tärkein?

-- No, mikä?

-- Kas tuo, näethän? -- Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässä
meistä olevan kahvilan kylttiä, -- näethän: kondittori ja ravintola,
se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanon
sinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina -- yli arvostelun!
Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siis
tunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevat
jo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoa
loppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa;
no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinut
rauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentä
minuttia vanhalle ystävälle?

-- Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi;
sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii...

-- Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta:
kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovin
harmitettu, niinkö?

-- Niin.

-- Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä,
onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme.
Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella
amiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa,
sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain
keksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen
aamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään.
Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät -- osotat sillä
erinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja
taas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja,
en sovi seuraasi.

-- No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia
on sinun, sitten saat päästää minut.

Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset
rappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät
huomattuaan he horjuen astuivat syrjään.

Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä
parraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin
typerät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti,
ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita
sormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella
kampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta
hymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen
vaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu,
kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa
turvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin
muotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen.
Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja
tirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi
Maslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan
tyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti,
sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.

-- Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi
Maslobojeviin.

-- Mitä nyt?

-- Olen syyllinen ... totta ... (hän näpsäytti kaulustansa vasten).
Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.

-- Miksi niin?

-- Niin vaan... Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon
samaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama
piimällä ... khi!

Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.

-- Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista,
käskettekö luottamaan siihen?

-- Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. -- Tärkeä asia on
esillä.

-- Khi! On minullakin teille asiaa.

Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään...

-- Sitten, sitten!

Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta.
Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestä
seinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä,
piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjä
pulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:

-- Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetun
jauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa ja
nyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasi
rahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsä
jälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä.
Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuin
hanhi, -- käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa,
käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi -- joku aika
sitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, -- Arhipov, on myöskin
jonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin,
peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff,
kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jolla
on monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneen
erääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olen
hyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä... Arhipov,
tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonka
vuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä,
olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekee
Mitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa
-- tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitää
hevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanon
sinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekee
väärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta sen
häneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpä
samettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kyllä
sopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin ja
muuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässä
on mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinä
kunnioitetaan, -- osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin,
eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyvä
oleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan,
sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anasti
häneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä ei
ehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinä
pohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on,
ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle,
että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillä
tienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseni
Mitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, ja
melkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaa
Mitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään.
Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen,
mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän?
No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, --
ymmärräthän, mitä tarvitsen?

-- Ymmärrän.

-- Ja täytäkin!

-- Täytän.

-- No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet?
Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele.
Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes
uneksiakaan, ja erittäinkin silloin ... no, vaikkapa silloin, kun
me, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme.
Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan
joutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet
vain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita
mustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden
opettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi
aioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin
jo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi
löytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta
aioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo
puolitoista vuotta reikäisinä... Mutta en nainutkaan. Morsiameni
meni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en
kauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi
toinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan,
rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta
puollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen.
On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin
sotatantereella kestä, ja -- teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat
salaisinta lajia ... ymmärräthän?

-- Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?

-- Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita
asioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani
noudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan
ymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani
on mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian
sanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään
sinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo
ennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen
tuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta,
Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että
olin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin
lopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No,
sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut!
Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen
luetuksi, -- olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää
vain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä
kunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs...

Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja
alkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina
ollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti
ylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko
ja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla
hyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä
ihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat,
mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he
visseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä
tietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta
itsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi
hukutti Maslobojev itseänsä viinaan.

-- Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. -- Kyllä kuulin,
kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia
arvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue
mitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa
ilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin.
Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?

-- Niin, kyllä kirjoitan.

-- Muutuit siis postihevoskaakiksi?

-- Jotain siihen suuntaan.

-- No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on
juoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle
(minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että
minä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik
Barbarossa, -- voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et
voikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin
siitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi,
sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä
olet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus.
Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten
pahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, -- etkö sinä
huoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi
tilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget,
turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita
suuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?

-- Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselle
tarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, -- miksi -- pitkältä
tulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoa
sinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasi
kiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin.
Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksi
minäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä,
että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.

Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaen
aina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kun
minä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että hän
tietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.

-- Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. -- Toisekseen, noin vaan olen
jotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa.
Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltä
rouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends mon
bien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièren
kaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa,
kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan,
mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissä
toimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liian
etäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia on
sitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minä
äsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. Nähtävästi
Sisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minä
tiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän...
No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulin
sinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän,
veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs,
millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin erään
asian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa -- semmoisen asian,
ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit,
kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni,
minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistä
kirjoitat, ei niitä uskota tosiksi...

-- Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.

-- Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.

-- Pietari.

-- Sama mies. Tunnetko hänet?

-- Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulen
tiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, -- sinä teit minut
hyvin uteliaaksi.

-- Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satuja
minä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä,
ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisien
kunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.

-- No, mikäli tuo kunnia sallii.

Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.

-- No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle
kerroin. Keksitkö jotakin?

-- Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain,
tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta
nimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi
hänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata,
etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.

Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies.
Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä
hyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori,
tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan,
eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät
jotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi
pidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen
asianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.

-- Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, -- pistäypäs
minun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle
jotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain
aikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista.
Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta
saada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella
asioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se
tahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin
tuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs
niistä! Kylliksi... Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni,
minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin.
Käyn pitkäkseni. Jos tulet -- esitän sinulle Aleksandra Semenovnan,
ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.

-- No, entä tuosta asiasta?

-- No, siitä myöskin, ehkäpä.

-- Minä tulen, tulen varmaan...



VI.


Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilen
olin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herätti
hänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemmin
aamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahden
tienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussut
äärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusista
toiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet,
samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi,
muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäin
hellä... Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästi
ja tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaan
eikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollut
sanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivä
vetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä en
viivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksen
Natashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä ja
hänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummolta
teeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa,
hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahan
pyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaan
Nikolai Sergeitshille iloansa.

-- Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noista
kaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla,
että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.

Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että
kaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin
vielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi
lähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä
Nikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä
tavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan,
mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan
itse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinen
ilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sain
viimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä
Natasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä
useamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli
melkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan
iltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä
tapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut
maannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt
huoneessaan.

Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen
huoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja
jotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen
hänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä,
hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan
luotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.

Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään
tulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin
kuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä
kovasti huolestutti.

-- Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.

-- Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin
jotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin,
kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti,
vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.

Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen
tapaansa ja odotin.

Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua
erittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen
oli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän
ollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei
juuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan
eilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:

-- Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku
ihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän
välttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on
minulle usein käynyt.

-- Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen
mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen
päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja,
kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.

Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen
kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.

-- Kuinka hän voisi _tämmöisessä_ asiassa käydä viekastelemaan ja --
valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.

-- Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.

-- Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole
ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään
viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta
siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan
ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?

-- Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin:
"sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa
astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".

-- Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi
uudelleen tänne! sanoi Natasha. -- Aikoi koko illan istua täällä,
ja silloin... Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja
matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain
kuullut?

-- Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin
kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin
urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.

-- Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.

-- Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?

-- Kävi.

-- Aikaiseenko?

-- Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä
käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä,
Vanja?

-- Eikös hän itse aikonut sinne mennä?

-- Kyllä hän itsekin aikoi...

Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin
häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä
syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.

-- Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan
ja koettaen välttää katsettani.

-- Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?

-- Eikä, niin vaan... Olihan hän lempeäkin... Mutta...

-- Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.

Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi
sanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja
puuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän
pahastui ja vaikeni.

Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä
kerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin
ajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista
kysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi
tahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen
tehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian
huomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian
loukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei
ruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei
vaan halveksisi häntä!... Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan
kuin tulessa.

-- Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen
voi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.

-- Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.

Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen.
Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon
ylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken
muun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen
halveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta
olisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi
ivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia
muita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se
johtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan
ihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli
hän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten,
kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli
isältänsä perinyt -- kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana,
kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä
ominaisuuksia -- se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt.
Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin
pettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi.
Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia
ihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos
he istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut,
että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat
karttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet
onnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento,
eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään
syytöstä onkaan.

Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja
oli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän
koko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä,
olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua
hellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.

-- Kuules, sanoi hän, -- Alesha oli tänään kovin leikillinen,
oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin
onnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina,
yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin
kursailematon ... ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi
minulle!

-- Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty.
Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä
kumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa
kasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan
(ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä
mukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan.
Mutta sinä, sinä!

Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai
joskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä
jossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle
jonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta
ymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun,
näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä
välttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että
samassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan
myöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja
ankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina
tahtomattani, mutta aina _luonnistui_. Totisuuteni ja ankaruuteni
olivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan
ihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi.
Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.

-- Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä
olkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen
mietiskelevästi silmiini, -- minusta tuntui, ettei hän nykyistä
asemaa oikein täydelleen käsittänyt ... hän näytti minusta jo
semmoiselta mieheltä, -- näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta
naimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole
liian varhaista?... Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki
oli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä
niin, kuten ennen... Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan
luo... Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa
puhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan
päiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä
koetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen ... vieläpä
ikäänkuin välinpitämätön... Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin
latelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia,
Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan!
Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä,
vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä
olit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin
olenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten
sitä valitamme... Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah,
jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.

-- Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.

-- En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta
hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin
kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin,
Vanja, vielä tänään.

-- Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.

-- No niin -- mikä asia se olisi?

-- Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.



VII.


Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui
Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin
siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen
hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin
ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle
avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa,
hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu,
hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti
arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna,
josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen
minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja,
kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt
nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui
oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut
nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme
sisään, mainitsi hän samassa nimeni.

-- Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit
ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.

-- Mihinkä lähdetään?

-- Rouvan luo.

-- Millaisen? Miksi?

-- Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.
Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen
Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään
muistellessaan rouva Bubnovia.

-- No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen
välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.

-- Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan
esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran
vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.

-- No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä
uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?

-- Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen
kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me
olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.

-- Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana,
mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!

-- Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne... Ette toki ole
unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa,
jonka teille opetin?

-- Tietysti en unohtanut. Mitä _lieneekin_ joutavanpäivästä.

-- No, mikä sana se oli?

-- Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain
ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.

-- Siis olette unohtanut?

-- Enpäs unohtanutkaan: penat!... Rakastakaa omia penattejanne ...
semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja
miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.

-- Sen sijaan rouva Bubnovalla...

-- Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa... Aleksandra Semenovna pakeni
kovasti harmistuneena.

-- Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!

Läksimme huoneesta.

-- Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi,
kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista,
enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella
vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha -- on suuri lurjus, siivoton,
ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo
Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan
suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen
tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän
puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut
minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken
minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi
oikeita. Kuinka vanha on tyttö?

-- Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.

-- Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista,
milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia,
niin...

-- Olisikohan mahdollista?

-- Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi
orpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä
käydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan
aamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo,
upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat
pitävät semmoisista -- virka ja asema on heille pää-asia. Se on,
kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä
tärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa
humalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa.
Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä
säikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään ... no,
ja niin poispäin, ymmärräthän?

Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi.
Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi
ajuria.

-- Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. --
Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan,
mutta möhömaha -- selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.
No, ja Bubnova jää minun osakseni... Sillä hän älköön uskaltako...

Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä,
joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme
ajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka
odotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului
Sisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.

-- Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti
Mitroshka. -- Nyt on paras aika.

-- Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.

-- Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, -- emäntä tuntee minut;
tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta
ei meiltä.

Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin.
Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle.
Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme.
Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu,
ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin -- "asiaa on muka". Ovi
avattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.

Talonmies katosi.

-- Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten
ahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.

-- Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi
Maslobojev. -- Kuka muu se olisi kuin me itse ... Filip Filipitsh!

-- Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin ...vieraista parhain... No,
kuinkas te ... minä ... no, ei hätää ... käykää tänne.

Muori oli kokonaan hämmästynyt.

-- Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa... Ei niin, mutta ottakaas
meitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy
iloittajiakin?

Nyt pääsi emäntä entiselleen.

-- Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta
tilaan.

-- Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov
täällä?

-- On.

-- Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta
rehvastella?

-- Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä
juuri teitä.

Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli
kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja
tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä
puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän
huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai
hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja
maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.

Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari
pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen
vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona
istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan
silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu
ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov
oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei
ollut huoneessa.

-- Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua,
-- ja Dussoon vielä kutsuu!

-- Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov
ilostuneena nousten meitä tervehtämään.

-- Juopotteletko?

-- Suokaa anteeksi.

-- Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin
ystäväni muassani.

Maslobojev viittasi minuun.

-- Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua... Khi!

-- Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.

-- Älkäähän moittiko.

-- Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä
muka kutsuu sinne!

-- Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui
puheeseen naikkonen. -- Valehteli tietysti!

-- Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin
sinne.

-- Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.

-- Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia
näytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?

-- Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.

-- No niin ... asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me
siellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin
särimme.

-- Minkä säritte?

-- Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui.
Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä
puhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert
sanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataa
frangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun
sulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea
hempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh!
Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp
iskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin
palaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän,
aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" --
tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madam
Joube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassa
kuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme
pois.

Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen
huoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen
-- se oli Helenan.

Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa,
kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita
korvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi
temmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen
harsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta
irti päässeenä ja sotkuisena -- semmoisena syöksyi Helena luoksemme.
Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun.
Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului
kaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen
tukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun
näköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä
vihollisensa huoneeseemme.

-- Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.

-- Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen
kätensä olalleni, -- ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä
sinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.

Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja
johdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä
sitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt -- emäntä oli kauhusta
hämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna
esteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua
olin jo huoneessani.

Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset,
ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi
houria.

Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa,
sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa
tukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja -- ja
minulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa
tuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla
menemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät,
nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja
tarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään,
noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle
lattialle.



VIII.


Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolen
tunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoin
häneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstä
hän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin,
mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydä
hakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisen
vanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oli
ikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänen
luoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisin
niin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuin
siitä tuumasta -- hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsi
voi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi,
huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hän
helposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.

Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin
varovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla,
mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan
olin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa
asiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina
ollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään
ei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain
äkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan
neuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain
outoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta,
vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen
otsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja
hiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin
etemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.

Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt
sitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla
löytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin
uunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle.
Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana
puuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän
kääntyi pois eikä vastannut mitään.

"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."

Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan
kaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua,
sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä
vaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on
toinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen
tapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt
ei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin
pulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä,
kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli
huonettani. Ukko oli hyvin puhelias.

Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli
valtimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen
kysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain
tarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain
ritarimerkkiä.

-- Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, -- mutta mitenkä hän
katsoo, miten hän katsoo!

En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että
se on pitkä historia.

-- Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois
lähtiessään. -- Nyt ei ole mitään vaaraa.

Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä,
jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi
välttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha
ja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua
turhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin
postissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle
ei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää
milloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä
kerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. -- "Ukko murjottaa
vaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, -- "mielellään,
miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä,
ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja
sitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä
merkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei
olekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni
lääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.

Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti
ja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti
päätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi
harmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin
rasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.

Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukan
hajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaa
kiirettä.

-- No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassa
asunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, -- mutta, totta
sanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän on
laatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään,
mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinua
työstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä,
näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulun
semmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, mutta
muille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomenna
tai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästi
käy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämän
tytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein toden
teolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää.
Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulle
loogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä,
pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikin
ajaksi?

-- Älähän riitele! keskeytin minä hänet. -- Sano sen sijaan, mitenkä
teillä asia eilen päättyi?

-- Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoitus
on saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vain
sinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasi
jouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vain
aiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.

-- Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotin
sinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksi
minä hänet pitäisin täällä?

-- Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi...

-- Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas,
on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hän
ikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen...

Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitä
olin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaan
kertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseen
perheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista.
Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista ja
kysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:

-- Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräs
asia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinas
Valkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhan
hän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkia
passi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käy
useimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?

-- Kaiketi, vastasin minä.

Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.

-- Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän
minuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä
määritellä.

Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän
miehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että
Bubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä
varmaankin oli muistelmien tuottama.

-- Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun
tutkivan katseen.

Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni
kätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti
käteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua
kohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. -- "Tuollainen
on hänen totuttu tapansa, tahi ... tahi on tyttö parka saanut niin
paljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen
maailmassa."

Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla
pistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni
ja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani
ruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle.
Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.

Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan,
mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut
päätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä
huomaavinanikaan.

Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni,
nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain
aikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni
voi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen
luonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen
välinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi
minua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia,
tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan
kuin uhalla, ei olekaan.

Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä
huomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä
tein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää
vain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin
ylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä,
kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin -- olisikohan hän vain
teeskennellyt nukkuvansa?

Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa,
ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen
kutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa
kääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti
päinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin
mieluistakin.

-- Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen
luoksensa.

Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä
odottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.

-- Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut
johonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.

Kumarruin tarkastaakseni häntä -- hän oli taaskin kuumeessa, uusi
kuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja
herätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä
luokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin
pois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli
tämmöisessä tilassa.

-- Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä
kotiin. -- Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.

-- Mitenkä sinä jäisit yksin?... sanoin neuvotonna. -- Vaikka
kyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin...

-- No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden
sairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.

Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin
olisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki
esille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä
ilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja
näennäisestä paatumisestaan.

Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua
kuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla;
hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen
lähtenyt ulos, mutta minne -- se oli tietämätöntä. Minä aavistin,
ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin
tapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen
minulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista
ilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat
kuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti,
eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeen
nousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei
vapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan
Nikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein
peruuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että
juuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä
olimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja
pistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi
kaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten
vihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.

Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja --
kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani
niin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla.
Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt.
Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:

-- Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla
vielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.

-- Kävikö hän eilis-iltana?

-- E -- ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. --
Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?

Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää
sen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti
kiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen,
hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin
voimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas
on hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo
minulle sitä ilmaista.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan
historian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani,
vieläpä se hämmästyttikin häntä.

-- Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.

Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan
käymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin
tarvitsisi minun apuani.

-- Tarvitsisin, -- lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, --
ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan.
Kävitkö meidän kotona?

Kerroin hänelle käyntini.

-- Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki
nämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan...

-- Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. -- Tämmöinen suuri muutos
on asioissa tapahtunut!

-- Niin vaan... Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte
hänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni
huomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle... Hävettää vain minua
vaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin
jo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?

-- Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään
Alesha?

-- Mitäs Alesha, entisekseen... Oikeinpa ihmettelen sinun
uteliaisuuttasi.

-- Näkemiin asti, ystäväiseni.

-- Hyvästi.

Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi
pois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan
jotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt,
mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse
ensiksi minulle kaikki kertoo.

Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani
hämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan
sohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä
mietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut
horroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä.
Eiköhän vain hourine? ajattelin.

-- Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja
pannen käteni ympärillensä.

-- Tahdon pois täältä... Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui
Helena nostamatta edes päätään.

-- Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.

-- Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassa
hänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, että
hän toruisi äitiäni... Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänelle
suorittaa... Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menen
hänen luokseen.

-- Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. -- Hän rääkkää
sinua; hän saattaa sinut turmioon...

-- Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, --
en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät.
Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdon
pysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitini
kuollessansa. Tahdon tehdä työtä... En tahdo näitä vaatteita kantaa...

-- Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asut
minun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot;
rauhoitu...

-- Minä palkkaun palvelijaksi.

-- Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!

Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. En
tietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan,
päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna ja
vilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, millä
suinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaen
ja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olin
kumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimman
varhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisin
tämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestutti
minua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen,
olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan
käydessäni.



IX.


Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivisti
ja pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle -- se oli tyhjä. Samalla
kuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuin
joku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan...
Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisella
kädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut pois
riisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia varten
varustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannu
puhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.

-- Kuules, Helena, sanoin minä, -- kuka sinua pakottaa lattiaa
lakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle
palvelijaksi?

-- Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja
suoraan katsoen minuun. -- Nyt en ole sairas.

-- Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit,
että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani
ilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei
ollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.

-- Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin
täällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä
asti.

Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta
minusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut
raskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi
osottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on,
niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parin
minutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen
sohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden,
valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen
valkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko
vuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.

-- Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle,
huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.

Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani
syrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti
molemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen
halki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean,
säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.

-- Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että
edessäni on mielipuoli.

-- Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen
liikutuksesta. -- Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo
sitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. -- Minä revin
sen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen
minulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin
tämänkin. Revin, revin, revin!...

Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa.
Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä
päättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan.
Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun
uhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle
tehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?

Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle
uuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä
vaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä
ihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli
riekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän
vihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin
elettyjä elämänsä hirmun hetkiä.

Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän
ja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut
rahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt
mennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin
juuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni,
Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain
odottanut.

-- Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen,
lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.

-- Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, -- älä suutu siitä.
Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet
sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä
Bubnova päättää tulla tänne...

Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut
häneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta.
Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä
lukitsin oven tälläkin kertaa.

Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä
moniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin
oli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi
säännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen
kaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon
päästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa
romaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.

Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon,
joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan
vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen,
aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin
huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä
maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada
jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä
ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin
toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä.
Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta
siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen,
vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada.
Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin
villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja
huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston
kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan
jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, -- se oli välttämätön
esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.

Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni
melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin
tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa
kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan,
jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota.
Katsahdin lukemaansa kirjaa -- se oli ensimäinen romaanini, joka
oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni
painettuna.

-- Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella
äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle -- miksi muka lukitsin
oven.

-- Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. -- Etkö sinä virkkanut
hänelle mitään, Helena?

-- En.

En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin
sieltä ostamani puvun.

-- Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, --
tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin
sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun
tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja
kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.

Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina
katsoi minuun jonkun aikaa.

Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin
häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen
silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään
päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen
voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.

Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut
auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo.
Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin
se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena
mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.

-- Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen
syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi
kokonaan kiintynyt tuohon työhön. -- Minä en mene teiltä minnekkään.

-- Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä
Herra ties, kuka!

-- Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos
joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."

Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"kas, niin yksinkertainen asia se on!"

-- Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin
hänelle sanoa mitään.

-- Eräs, tässä talossa asuva vaimo.

-- Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?

-- Ravintolasta.

-- Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.

-- Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu
oikein.

Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.
Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.

-- Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.

-- Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.

-- Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli
sairas. Kävin torilla ostoksillakin.

-- Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin
hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. -- Minä
teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet
sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän
sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä
et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa
minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä
maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova
ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.

Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi
jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös
lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen
sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä
ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että
Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun
aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut.
Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa,
muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.

Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja
ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät
enää tahtoneet kantaa.

-- Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, --
tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?

Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.

-- Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. --
Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle
on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin
parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?

-- Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra
ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä,
mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut
kokonaan terve? kysäsin arasti.

-- Niin ... minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän
hajamielisesti. -- Etkö ole tavannut ketään meidän omista?

-- En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai...

-- Miksikä sitä kysyt?

-- Illalla tulee ruhtinas...

-- Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.

-- Ei, niinhän minä vaan...

Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti.
Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä,
jotain kuumeen tapaista, sairaloista.

-- Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, -- ole hyvä, mene pois, sinä niin
kovin häiritset minua.

Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.

-- Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin
minä pelästyneenä.

-- Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää,
mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti.
Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!

-- Mutta sanohan minulle toki...

-- Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?

Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra
kiiruhti jälkeeni porstuaan.

-- Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. -- Minä en uskalla
lähestyäkään.

-- Mikä hänelle on tullut?

-- Se, ettei _meidän_ herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä
näyttänyt.

-- Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. -- Natashahan itse
eilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin
tulla...

-- Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin,
ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella
Natasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?

-- Niin Natasha sanoi.

-- No, virkkoi Mavra miettivänä, -- se merkitsee, että asia koski
häneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha
täällä käynyt. Mokomakin mies!

-- Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.

-- Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä
Natashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. -- Jo
eilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä
takaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka
sinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua
Natashan luota.

Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.

-- Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.

-- Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. -- Minä ehkä pistäyn
vain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse
olen elossa.

Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan
sydämmeeni.



X.


Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadun
varrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikin
yksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävin
hänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhden
kerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkin
alussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.

Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelle
seuraavasti:

    "Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana
    isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin
    tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne,
    jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen
    käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette
    Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että
    teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti
    moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla
    ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä
    vähintäkään.

    P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole
    teistä mitään puhunutkaan."

Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija,
ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hän
nytkään palaa ennen aamuyötä.

Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi
ja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh
Ichmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja
kummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella
katseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko
lienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.

-- Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä
tunnustaa, en ollenkaan odottanut ... löytää sinua näin, lausui
vanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.

Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä
likemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat
entistänsä kalpeammat...

-- Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä.
-- Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän
ole itsesi näköinenkään.

-- En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.

-- Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?

-- En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.
Oletteko te terve?

-- Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.

Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui
puoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:

-- Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me
puhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?

-- Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä
tyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka
asusti ja kuoli ravintolassa.

-- Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain
on kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos
et sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut
täällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole
hiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole
ensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo
ymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo
kuollut.

-- Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin
muisteli häntä.

-- Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin
kaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes
vähänkin, kun hän nyt on niin onneton... No, eiköpä nyt, veliseni,
sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää
sinun kanssasi saada puhua toden teolla.

-- Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.

Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii
kyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.

-- No, niin ... tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.
Luonasi asuu -- Jumalani!

Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen,
että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi
sorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen
pukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty
entistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos
ei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt
hyvin sievältä tyttöseltä.

-- Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev,
-- asia on pitkä, tärkeä...

Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta
kiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinyt
sanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?"
ajattelin itsekseni.

-- Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö.
Mutta ensiksi ... kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoa
muutamia seikkoja ... erittäin arkaluontoisia seikkoja.

Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui ja
suuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:

-- No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraan
sanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinun
puuhaamaan sen ja olemaan todistajani.

Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneen
kummastuneena.

-- No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.

-- No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?
Ja sitten, kuinka se käy päinsä?

-- Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. -- Sepäs somaa!...

-- Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitä
on? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, että
sitä minä en ollenkaan ymmärrä.

-- Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuules
siis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä;
jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiin
syylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin on
päätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies on
saataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan,
olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi.
Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavin
ruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni,
perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinut
vaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut:
"Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinun
tarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen tai
myöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinka
riita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavin
ruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis ei
ole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne,
rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, ettei
minulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!

Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoin
saada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.

-- Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa
tärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. --
Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?

-- Voin, vastasi hän päättävästi.

-- Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä
vaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä
muitakin tarkoituksia?

-- Vanja, vastasi hän, -- sinä hyvin tiedät, etten minä salli
kenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta
tällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi
heti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla
toinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni
ja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat
asettavat.

-- Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?

-- Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä
luule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys
ja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni
sisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään.
Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä
repäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä
samana iltana -- muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen
kuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan
hänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi.
Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en _häntä_
semmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä
sitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen
rakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki
nähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit
sanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta,
jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen,
mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten
tahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja
toiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle
ole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento,
jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet
kokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta
välillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun,
tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu
rajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille
murhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan,
meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa
istuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa
kaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä.
Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken
voimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?

-- En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te
tahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä
voi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän
aika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.

-- Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen
päätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä
on oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden
kurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys -- se olkoon hänen
vastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun
ojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi
häväistä tytärtäni!

Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä
arvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon
vallassa.

-- Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, -- siis ankaraa.
Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä
perinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa
tulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se
on factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön
mielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi
teitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella
päästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt
päätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen,
antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin
ja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te
tavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te
haluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata
häntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen.
Eikö se ole egoismia?

Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannut
sanaakaan.

-- Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynel
kiilsi hänen silmässään, -- minä vakuutan, että sinä teet väärin,
mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni,
pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, -- sanon
vain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaan
usko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliin
tulemisettanikaan tule tapahtumaan.

-- Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain?
huudahdin minä uteliaana.

-- Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voi
todella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minä
olen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy.
Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, että
tuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikille
tuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelle
edullista, -- laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleeko
Natasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisi
hän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuu
olevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai -- alkaa tämä kohta
häntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinen
rakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus,
kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin ... ei Vanja! Jos te
tuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niin
minä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä,
mutta se tulee myöhään! Hyvästi!

Minä pysähdytin hänet.

-- Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaa
varma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä se
itsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia ja
keinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukin
olisi. Aika -- se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa,
että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaan
todellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?

-- Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!

-- Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytää
täydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisella
mahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi...

-- Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut!
Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan olet
runoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsi
sopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minä
olen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siis
myöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja ...
ja... En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot...

-- Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse,
itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaan
on teille sula mahdottomuus.

-- Hm!... hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan,
vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules,
ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä
Anna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?

-- Olkoon niin.

-- Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua
tästä.

-- Hyvä, sen lupaan.

-- Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, että
sinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meillä
useammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovin
paljon ja ... ja ... on sinutta ikävissään ... ymmärräthän, Vanja?

Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja tein
sen täydestä sydämmestäni.

-- Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?

-- Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.

-- Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni,
sinun asuntoasi ... sinun olosuhteitasi ... ja kun ajattelen, että
sinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikin
olla), niin ... tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot ne
nyt ensi kerraksi...

-- Sataviisikymmentä, ja vielä _ensi kerraksi_, ja nyt, kun menetitte
asianne oikeudessa!

-- Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihan
sinulla olla _ylimääräisiä_ menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissa
raha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen.
Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkin
vastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle.
Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä,
annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet!
Sinähän olet aivan sairas...

Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän ne
minulle jätti.

-- Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.

-- Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, älä
ole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon Anna
Andrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomenna
käyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itse
voin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle... No,
hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni!
Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano,
että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpä
kengät, alusvaatteita ... vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi,
ystäväiseni...

Minä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestä
käymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.



XI.


Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä
kaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi
kätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen,
mikä jäi muistooni...

Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi
minulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa,
kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta
näin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni.
Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja
tyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani,
väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda,
kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana
ja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen
painaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä
äkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan
kynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni
ja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen
painettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta
varhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan
ruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä
tuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi
pöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen
lapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton
huolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät
ja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten
ympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat
huolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi
tyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä
tyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy
olisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä
katsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan
uneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni
tunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus
ja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä
hermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin.
Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä
muuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja
jyrkästi.

Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat
nurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena
oli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän
istui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt,
hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.

-- Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, -- sinä olet
koko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin
hyvä.

-- Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä
koko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä
ja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa
johdosta.

-- Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen
aamun tuloa...

-- Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut
tukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja
ankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.

-- Tahdon, vastasin minä. -- Söitköhän sinä eilen päivällistä?

-- En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan.
Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä
kokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen
luokseni vuoteelle.

-- Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy
lähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.

-- Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen
vieraan luo?

-- Ei, en mene hänen luoksensa.

-- Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen
teki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?

-- Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?

-- Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa
synkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.

-- Hän on paha ukko, lisäsi Helena.

-- Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.

-- Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.

-- Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?

-- Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi...

-- Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä
kohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.

-- Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin
anteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.

-- Kuinka niin? Minkä tähden?

-- Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä,
lausui tyttönen innolla. -- Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja
ennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.

Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei hän
tarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.

-- Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.

-- Niin, Helena.

-- Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.

-- Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitä
joutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?

-- Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alas
painaen.

Hänellä oli erittäin tulinen luonne.

-- Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.

-- No, herralle.

-- Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?

-- Voi kyllä.

Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.

-- Ethän sinä kestä.

-- Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen
yhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy
itkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en
itke.

-- Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan
sinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon
kurjuutta...

Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen
miettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi
ääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.

Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä,
kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan
niitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen
hetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta
muistakkaan.

-- Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan
läheten pöytää.

-- Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.

-- Anomuksiako?

-- Ei, en minä anomuksia kirjoita.

Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelen
kertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja,
joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystäni
hyvin tarkkaan.

-- Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?

-- En, minä keksin kertomukseni sisällön.

-- Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?

-- Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.
Osaatko sinä lukea?

-- Osaan.

-- No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.

-- Tekö? Kyllä minä luen...

Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja oli
levoton. Kysymystensä takana piili jotain.

-- Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.

-- Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei
ole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.

-- Te ette siis ole rikas?

-- En, en ole rikas.

-- No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä...

Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja,
astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä
ympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin
hämmästyneenä häneen.

-- Minä rakastan teitä ... minä en ole ylpeä, virkkoi hän. -- Eilen
te sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei ... minä en ole semmoinen...
minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.

Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi
hänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen
hermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli
käsiäni, jalkojani...

-- Te rakastatte minua!... hoki hän yhä, -- te vain yksin,
yksinänne!...

Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa,
jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä
kertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen
sydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi
itsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä
yrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa
kyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden
puuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä
kokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta,
kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä...

Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain
ympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja
kannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa
tyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä
vieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä
sydämmeltänsä.

Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari
kertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä
hellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein
hän punastui ja hymyili.

-- Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, -- sinä tunteellinen
Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!

-- Ei ole nimeni Leena, ei ... kuiskasi hän, yhä kätkien minulta
kasvonsa.

-- Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?

-- Nelly.

-- Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä
käynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.

-- Niin minua äitini nimitti... Eikä kukaan ole minua sillä nimellä
kutsunut, ei koskaan, paitsi äitini... Enkä minä tahtonut itse, että
minua joku niin nimittäisi, paitsi äitini... Mutta te saatte kutsua
minua niin, minä tahdon sen... Minä rakastan teitä aina, rakastan
ikäni.

"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, -- "ja kuinka kauan
minun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle ... Nelly."

Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen
minulle ikänsä kaiken.

-- Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. -- Sinä
äsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan.
Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?

-- Ei, hän ei rakastanut...

-- Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla
rapuilla?

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha.

Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.

-- Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene
ollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen.
Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.

-- Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää
muistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä
olisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja
kolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän
paljoa parempi.

-- Milloin ennen?

-- Kun äitini ei vielä ollut kuollut.

-- Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?

-- Niin, toin minäkin.

-- Mistä sinä sait, Bubnovaltako?

-- Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hän
päättävästi ja äänensä hieman värähteli.

-- Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?

Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvin
pitkän katseen.

-- Minä pyysin kadulla almua... Kun sain viisi kopekkaa, ostin
hänelle leipää ja nuuskaa...

-- Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!

-- Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän sai
sen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minä
seison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillan
läheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin,
niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisin
tahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.

Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.

-- Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. -- Sitten tuli
hän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.

-- Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?

-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha, eikä antanut anteeksi,
niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein
kuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.

Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. -- Kokonaisen romaanin juoni
samassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden
kuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa,
hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka
on kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana
ravintolassa heti koiransa kuoltua...!

-- Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly,
hymyillen jonkin muistelman johdosta. -- Vaari ennen rakasti kovin
äitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin
luoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa... Äidilleni ei hän
antanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi
Nelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.

-- Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.

-- Hän oli ennen rikas... Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly.
-- Hänellä oli jonkinlainen tehdas... Niin puhui minulle äitini. Hän
alussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle
puhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet
tietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani,
onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja
toisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en
nukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee
minua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!

-- Mihin tautiin äitisi kuoli?

-- Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.

-- Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?

-- Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun
syntymistäni lähtenyt vaarin luota.

-- Kenenkä kanssa hän läksi?

-- En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. -- Hän
matkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.

-- Ulkomaillako? Missä?

-- Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.

Minä kummastelin sitä.

-- Ja sinä sen muistat, Nelly?

-- Useita seikkoja muistan.

-- Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?

-- Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän
oli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli
englantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten
kun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin
minä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten
me tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan
aikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on
tehnyt vaarille pahasti; aina vain itki... Hyvin katkerasti aina
itki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä
enemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei
vastannut koskaan.

-- Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?

-- En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät
oikein loistivat. -- Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli
eräs ystävä, hyvä, kuten tekin... Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta
hän kuoli siellä ja äitini palasi tänne...

-- Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?

-- Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin
hänet...

-- Kenenkä kanssa, Nelly!

Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi,
kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli
hänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.

En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen,
hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä,
miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin
minua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein
yhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään
kätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle
avomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään,
vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi
minulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli
piinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota
kauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa...

Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka
onni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien
hylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän
vielä saattoi luottaa -- oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli
rikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien
vuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen,
joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota
hän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä,
likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä
kellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä
kieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa
asti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja
kiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin,
ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan
hänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus
niistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista,
jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen
tyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin
lapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja
yltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään.
Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia
tuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta,
melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa,
tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa,
järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien
pyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa,
keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä
riehuntaa.

Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.



KOLMAS OSA.



I.


Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä
heräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.

-- Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut,
ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään.
Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy
niinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on
onneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun
kertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis
saattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata
häntä heti, nyt juuri...

En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin
kovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen
sairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello
kymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.

Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi.
Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin
edelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan
haparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut
rappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin
siitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös
noustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan,
kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset,
jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin -- semmoisia
kirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut
aavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin
rantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin
jo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli
pikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun
hän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin,
että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän
mielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut
minua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa
vihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja
iloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle
molemmat kätensä.

-- Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni
ja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä
kiroilin?

Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat
kasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.

-- Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen
asuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. -- Kas, juuri
tämmöiset, niin nimitetyt _pikku asiat_ ne ilmaisevatkin ihmisen.
Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo
sydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi,
mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin.
Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi
hän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. -- Päätäni
pakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,
_Anna_ Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen
ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes
huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä
sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka
samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä
lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä
oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys;
uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta
päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme
päällysnuttujamme.

-- Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

-- Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia
valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina
niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan.
Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen
laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi
puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat
kuni kuumetautisen. -- Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle
kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha
katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

-- Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti.
-- Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin... Koko
tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi
Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka
paljon päätin teille sanoa, kertoa... No, saammehan vielä niistä
puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä
täällä ole...

-- Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja
hämillään, -- minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille.
Vanja, lähde -- pari sanaa...

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

-- Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan,
-- voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

-- Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

-- Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle
anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä.
Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta
sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa
päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara...

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

-- Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. -- Minähän
olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en
päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun
suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi
tapahtuu?

-- No, sepä hyvä... Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän
hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. --
Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.
Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

-- Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin...

-- Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha
hätäisesti. -- Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. _Tuo_
tuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi.
Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha
lähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä
hattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi
poistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme
istuimme pienen pöydän ympärille.

-- Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, -- minä näin
hänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin
ajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti
ja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani
huoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä
siihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me
olemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut
tänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian
toimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

-- Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi
Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

-- Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä
kyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan.
-- Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin
tuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita
myöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko
hänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo
häntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän
voi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin
muutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä
siellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä
voi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää
toki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai
kauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä
kertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen
hyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!...

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno,
ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja
vilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään
epäilemisen aihetta.

-- Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä
käynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti,
aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

-- Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te
sanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien
asiaa.

-- Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna
pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole
kertaakaan häntä nähnyt.

-- No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä
enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään.
Anteeksi, tämä on niin kummallista ... suorastaan uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin
teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

-- Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä
te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä ...
täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea
muuta, mutta tätä ... tätä!

-- Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette
ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että
juuri niin tulee tapahtumaan.

-- Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin
häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt;
ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani,
pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

-- Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, -- olen täysin
vakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja
nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

-- Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

-- Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi.
Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt,
kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

-- Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain
pohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet
selittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että
te ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut
kotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette
hänelle vihainen, -- ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen
täysi oikeus, ja ... ja ... tietysti, minä olen myöskin syyllinen,
no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin,
pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

-- Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, --
minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että
matkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te,
hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo
ehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla
syyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi
matkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä
Alesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte
itse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

-- Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan
häntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella
luulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

-- Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat
niin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia
Nikolajevna.

-- Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen
kanssa tahansa, vastasi Natasha. -- Päinvastoin koetan aina
puhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä
vakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä,
sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa
minä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä
täydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi
ottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin
teidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni
teidän suhteenne kaikki ... vierasvaraisuuden velvollisuudet.

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha
lausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin
ärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään
sai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän
jo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan
tarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä
ja piti hänet vihollisenaan, -- se oli selvä. Nähtävästi Natasha
piti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja
ehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän
heidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli
kyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa
ruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita
totiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen
uhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa
puhua suoraan, -- kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä,
että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt.
Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa
itsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan
noita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti
suoriutui pilalla.

-- Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti
ruhtinas nauraen sanomaan. -- En minä sitä ollenkaan tarkoittanut,
eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi
kohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen
vuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä
sitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan
tekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä
kohteliaimmin minulle. -- Todellakin olen huomannut naisen luonteessa
semmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on
syyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan
syyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä,
kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi
sen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin,
että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä
tahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa
odottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle
sovittaa ... tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä,
niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te
kadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt,
anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö
voisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen
teitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta
luulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa
kuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen
väre, jokin julkea leikillisyys.

-- Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja
avomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

-- Niin.

-- Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

-- Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

-- Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää
ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa,
ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että
hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä
nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme
ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä
haluan niin. Lupaatteko sen minulle?

-- Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, -- ja suokaa minun lisätä
täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata
ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa... Mutta eiköhän Aleshakin
ole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui
valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä
oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja
huoneeseen hyökkäsi Alesha.



II.


Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena,
riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä
päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut
kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.

-- Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. -- Tässä se,
jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette
kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa
vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain
parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: _sinä_, keskeytti
Alesha, kääntyen minuun, -- jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja
mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää
te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi
olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin
näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron
teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa
hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui
Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä,
-- -- mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan
mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani!
Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi...

Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään
häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa.
Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä
kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja
milloinpa, mitenkä tämä _viaton_ voisikaan tulla syylliseksi? Heleä
puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri,
joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän.
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.

-- Missäpäs sinä olit ... näin monta päivää? lausui Natasha
pidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja
epätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!

-- Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun
edessäsi; sanoinko: _ikäänkuin!_ Tietysti minä olen syyllinen,
sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään
sanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä
huolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä
tiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin).
Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että
sen naisen nimi on _Natasha_, ja että koko maailmassa löytyy ehkä
yksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne
tietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko
tämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Ei
käynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut
rakastamasta", -- kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja
voiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni
on sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun
kuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta
kerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen
vuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa)
kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin
tuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä
asioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja
sinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan,
läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat
talosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän
kirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan
oikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi:
fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän
kaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun
luoksesi, Natasha.

-- Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.

-- Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni
jättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun
luonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.

Natasha katsahti minuun.

-- Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina
Feodorovnan luona ... alotti ruhtinas.

-- Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: -- "jos voit
olla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy
täällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään
siihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen
syy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia
tapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No,
niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että
näinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen
mukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!

-- Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä!
huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.

Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta -- hän hätäili; sanoja
tuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella
hälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta
kertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta
nosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä
suutelemisesta.

-- Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti
Alesha. -- Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt,
millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja -- hän on
ilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan
tähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä
puhuin sinulle, Natasha -- muistathan, minä kun vielä semmoisella
riemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä
häntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään
saakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme.
Me olemme jo _sinuja_ keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi,
Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta,
kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä
meidän kesken täällä tapahtui... Ah, sivumennen sanoen: minä
muistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna!
Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen
eloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet
surullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä
-- teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri,
tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että
pian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle
kehuskella, -- sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet
nauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!

Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan.
Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa
oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin
iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta
poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa
rakastavan.

-- Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan.
-- Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan
toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti ... enpä oikein
muistakaan... Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia,
suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me -- olimme tulleet tutuiksi koko
elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs,
mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti,
minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti
hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava
ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme,
tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella
ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme
jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme
keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä
sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!

-- Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.

-- Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti
täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki
sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. -- Te kaikki
olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta
saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta,
verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä
en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten.
Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja
kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea,
seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy
tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin.
Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.

-- Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.

Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.
Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja
Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt
itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.

-- Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi
Natasha, -- varmaankin on sinua joku neuvonut ... parasta olisi jos
kertoisit asiasta.

-- Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. -- Asia on tämä:
Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja,
Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain
tavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta
he ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy
miltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme
ihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi
Katja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen;
minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan
yhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä
kaikenlaista väkeä, -- ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli
eräs kirjailijakin ... kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se
tahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä
paljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin
heille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa.
Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo
heti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja
he pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä
kerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta
pääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona.
Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat,
koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme,
tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin
kauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti... Siellä käy myöskin eräs
kimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat!
Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka
kävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä,
Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun
täytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He
miltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle
ja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän
välttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.

-- Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka
ja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.

-- Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti
innolla Alesha. -- Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta
miljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin,
kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea
yhteiskunnan valistamiseksi...

-- Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut Katarina
Feodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samalla
ivallisella hymyllä. -- Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon,
mutta tätä...

-- Mitä tätä! keskeytti Alesha, -- mikä sinusta on niin kummaa? Että
se menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakka
vielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä?
Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, sillä
eläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella
(minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalle
ja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jo
mallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eikö
se olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä,
johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun?
Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoon
höperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi:
"äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, -- luonne, sydän,
jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassa
Besmiginin nerokas lause. Besmigin -- se on Levinkan ja Borinkan
tuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinen
nero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaa
olevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisia
lauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.

-- Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.

-- Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitään
semmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaan
kuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vain
alemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomasti
tulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjen
mukaisiksi, -- ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisi
tuhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitä
mietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospa
kuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat...

-- Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä en
tähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.

-- Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin,
humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyisten
ajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta,
alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan,
nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Mutta
pääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaan
avomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omasta
itsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys,
ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitä
erittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle,
ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi me
kaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraan
koko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitä
tuomitaankaan, -- ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme,
viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jos
sinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkin
pääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesi
kunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niin
sanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nyt
sovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämme
erikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinen
toisestamme...

-- Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. -- Ja ken
on tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää...

-- Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. -- Kuule,
isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Sen
vuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme.
Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no,
sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinä
olet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinä
tunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidän
itsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut,
olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseään
et ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättää
heistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäs
heillä, kuuntele heitä, ja sitten, -- ja sitten minä lupaan sinun
puolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia,
minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiosta
sinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskin
sinun tähänastisesta vakaumuksestasi.

Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästi
hymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntä
peittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oli
olevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaan
Alesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hän
oikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinut
pysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllin
selvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitä
kovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin;
kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti,
milloin päättyy isänsä iloisuus.

-- Isä, alkoi hän suruisesti, -- miksikä sinä naurat minulle? Minä
lähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsi
puhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässä
on naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa,
että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon,
että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt;
mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellä
mielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä olen
innostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niiden
perustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikä
yksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista,
joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoa
heidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovat
sanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä se
minua kovin pahoittaa.

Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti.
Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein
ihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.

-- En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi
ruhtinas, -- päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut
ottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika
jättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä
nauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.

-- Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla
mielellä. -- Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä
olet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa?
Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä
niin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt.
Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme
ainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja...
minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui
minusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin
jotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai
ei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi
ajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on
avomielinen!

-- Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. -- Se, mitä sinä meille
ehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt
alkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.

-- Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. --
Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit
avioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen
vuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä
antoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin
ilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä
olen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi;
eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun
alaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä
olet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa
minut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta
jo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa
tahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja
ettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään
usko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana,
huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä... En
vain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo
sinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta
muutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä
pahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit
sinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit
Natashastakin -- ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei
sillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan
jotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata
kunnioitusta häntä kohtaan... Sitä on vaikea selittää, mutta
lausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle,
että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua
ja ... ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen
jo ensi katseesta, kun tänne tulin...

Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä
jonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana,
hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin,
niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.

-- Ystäväiseni, vastasi hän, -- minä tietysti en voi kaikkea muistaa,
mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että
sinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken
voitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos
minä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle,
että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä
ajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se
tuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä
pahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta
minä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin:
ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi
vasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt
minä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan
kanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan
ole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta
erilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi,
mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset,
viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan
tuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta
ihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä,
joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä
hänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita
inhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen
Jumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen
ajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin
paljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia,
että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut,
että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää
velvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään,
ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus
yksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikka
kärsikin kanssani, mutta elä kanssani", -- sehän ei ole humaanista,
se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua
yleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta
vastaan, eikä edes huomata rikoksia -- se on käsittämätöntä! Älkää
keskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa;
minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun.
Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se,
mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän
seurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa
järkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen,
mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka,
kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä
kerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia
Nikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen,
että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat
tuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa?
Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä,
katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä
saatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua
viehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä
ensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna,
etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota
lupausta: te tulette sen käsittämään... Tiedätkös, Alesha, että minä
tapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä
hyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät
neljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä
parhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja -- sanoja,
sanoja, sanoja vain toiselta ... enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken
tämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?

Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut
meiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä
mainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo
tehnyt päätöksensä.

-- Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, -- toiset ovat
syyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi.
On jo aika lopettaa tämä!

-- Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: --
pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä
arvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en
odottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.

-- Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme
huomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille
selittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki.
Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on -- saada meidät
eroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä
täällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki
kuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä
minua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa
totiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne
ja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa
sanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän
päinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta
mitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä
vielä enemmänkin.

Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä
iltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää
avomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä
mitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi,
ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän
malttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa
sanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla
näkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.

-- Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas,
-- ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.

-- Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi
Natasha, -- hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin
minä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet
toisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa,
solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten
jumaluuteen.

Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi;
luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja
vastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne,
kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä...

-- Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä
kummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut
todistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. -- Te olette epäilevä,
olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, -- ei muuta
mitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja
siksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista...
ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada
teidän luonteestanne... En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en
hetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi
kysymyksessä... Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa
selitystä?

-- Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää
muutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi
ulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille
suoraan kaikki?

-- Sitähän minä odotankin.

-- Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, -- minä
sanon kaikki, kaikki!



III.


Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaan
huomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.

-- Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. -- Te
sanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissä
piireissä, -- muistatteko?

-- Muistan.

-- No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkea
etsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte te
tänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuo
ilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.

-- Natasha, huudahdin minä, -- ajattele, mitä sinä sanot!

-- Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.

Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.

-- Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki,
jatkoi kiihoittuneena Natasha. -- Te muistatte; Alesha ei totellut
teitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimianne
vieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. -- Ja
nyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästää
tilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia -- rahat, kokonaista
kolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne.
Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänelle
morsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niin
ehkäpä jättää minut...

-- Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.

-- Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshan
keskeyttämisestä, -- mutta -- taas tässäkin sama, entinen juttu!
Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voi
vaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminen
ainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntui
ikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut olla
huomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisin
päivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin,
kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidät
kokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!...

-- Sallikaapas, huudahti ruhtinas, -- päin vastoin tuo tosiasia...

-- Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, -- te kysyitte itseltänne
sinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaa
minut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, _sanoilla_,
saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi
siirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te
sen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te
perustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.

-- Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin
itsekseen, -- yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!

-- Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne
perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan
sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla
pitkittäen, -- ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle!
Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön
kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa
sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa,
sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, -- tuo
tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon
myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon
sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön
kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin
ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan,
kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa
hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi
saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään
kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä
hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on
ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle
muutama hetkinen... Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos
noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta
Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas... Tällä
ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa,
uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin
naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan
kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa
elämässään erota. _"Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun"_ aikana koko
sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä
antautuu. Tulee viimein aika, -- niin te ajattelette -- Alesha vertaa
entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin
tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan
niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan,
kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään,
pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni
lapsen ... mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua...

Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti
ne vielä hetkiseksi.

-- Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole
määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu...
Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne,
kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä... Saahan valehdellakin tuosta
harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa
valossa ja ... kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto
on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano,
etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa.
Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt
käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun
nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä
sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua ... kokonaan ...
mielettömästi!

Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä
kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei
koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.

Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta:
Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä,
kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta
säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi
nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun
rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa
myötätuntoisuuttansa.

-- Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, -- tämä
kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä... Te
olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi...
Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein
seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi
pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään
teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte...

-- Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti
Natasha katkerasti itkien. -- Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja
jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä
ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä
huoneessa, yksin ... kun hän jätti, unehutti minut ... minä kaikki
nuot hetket elin ... kaikki punnitsin... Mitäpäs minä olisinkaan
voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha... Miksikä te minulle
valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut
itse itselleni valehdella!... Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä
olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä
olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki,
kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu... Oi, minua onnetonta!

Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.

-- Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi
Alesha itkunsa välistä.

-- Ei, älä syytä itseäsi, Alesha ... sen ovat muut meidän
vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään ... heidän!

-- Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan
maltittomana, -- millä perusteella te minun syykseni luette kaikki
nuo ... rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät
ole mitenkään todistettuja...

-- Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, -- te
tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette
saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän
täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän
vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän
aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta
te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?

-- Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy
huulillaan, -- jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä
todellakin niin tehnyt; te olette hyvin ... teräväjärkinen, mutta
ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla
syytöksillä...

-- Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun
te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa
halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten
etujen vuoksi, rahan tähden, -- se turmelee hänet! Mitä te äsken
puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet
rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella
ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset
rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen!
Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon,
semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä
vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä
nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki,
jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi,
että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja
kelvotonta ilveilyä, narripeliä... Minä tunnen teidät, kauan aikaa
olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin
minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet;
kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua
voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä
en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt
minua -- se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja
sanoa!

-- Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa
nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista
tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian
kevytmielistä minulle...

-- Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee
pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on
onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut,
epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo
ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään
hyödyn!

-- Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna,
ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä
loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten
minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä
väitteessä.

Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä
luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa
moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos
hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on
minua vastaan...

-- Ei, isä, ei! huudahti Alesha, -- jos minä en noussut sinua
vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa
mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!

-- Kuuletteko? huudahti ruhtinas.

-- Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on
syntiä ja kauheata!

-- Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.

-- Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, -- täytyy lopettaa tämä ikävä
näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on
mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa
teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet,
todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua
loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme
kiirehtineet ... kiirehtineet ... tietysti sanani täytyy pysyä
pyhänä, mutta ... minä olen isä ja toivon onnea pojalleni...

-- Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin,
-- olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää,
että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin
vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan
kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!

-- Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen
levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin
velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa
sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on
teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo
riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä,
selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan
katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin
arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani
vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut ... mutta kyllin
nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, -- nyt enemmän
kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin,
puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa.
Toivon, että te ymmärrätte minut... Näinä päivinä tulen luoksenne;
sallittehan sen?

Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen
tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja
läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.



IV.


Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan,
murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan
kadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin
olisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha
itki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla
uteliaisuudella.

Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä
olemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin
mielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli
erittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen,
mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää
uudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista,
muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään
Katjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa,
niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että
se olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain
vakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin
heti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei
enää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä
erinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän
ei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt,
mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että
he olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi
hänen sydäntänsä.

-- Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.

-- Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, -- kun
olen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan,
ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa:
sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää
syyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein
totta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. -- Sitäkö
varten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!

Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja
moittivasti, hän samassa peljästyi.

-- En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. -- Minä
olen syypää kaikkeen!

-- Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. -- Nyt on
isäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt
sen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin
kehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon
minua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti
minulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.

-- Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"

Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!

-- Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän
sinut puoleensa, jatkoi Natasha, -- ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän
sinua nostattamaan minua vastaan.

-- Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmalla
innolla. -- Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" -- saatpas
nähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovin
suuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, sen
vannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia...
Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneena
keksimästään ajatuksesta. -- Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään,
sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdo
olla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinä
äsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häiden
jälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oli
minun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä usein
kävin Katjan luona...

-- Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaan
haluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea.
Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinun
sydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa...

Mavra tuli sisään.

-- Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö on
kiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.

Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahalla
päällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viime
päivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänen
emäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedon
hän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa,
talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli,
että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämään
hänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli,
ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt pois
vihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen oli
neiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaan
kanssa.

-- Miksei ... tuo vaan, vastasi Natasha.

-- No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?

-- No, tuo ruokaakin.

Natasha joutui hämilleen.

-- Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra -- eilisestä aikain
uuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt...

Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.

Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.

Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa,
pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä on
valmistettu?" ajattelin minä.

-- Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, -- sanoi Natasha mennen pöydän
luo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. -- Minähän aavistin, että
tänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin,
että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee
sovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut
saadaan vakuutetuksi ja ... kaiken varalta minä valmistin ruokaa.
Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme...

Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha
riemastui ikihyväksi.

-- Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. -- Itsekään et uskonut
itseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei,
tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen
syyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt
heti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on
pahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle
kaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani;
sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki.
Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa
ja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä;
hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä...
Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän
täällä, en mene Katjan luo.

Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi.
Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan _yli
voimiensa_ istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen.
Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja
koetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo
lähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen
kummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan
sanomattomalla hellyydellä.

-- Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme
koskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot
minua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt
sinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä
vuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en
tahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä
kuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni
luona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta... Johtuipa
silloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun
minä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin
olisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia,
yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni
kuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen
taintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin
itselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin
sinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta
ihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin,
kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut
rintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi -- samassa kuolisin siitä
autuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten
muinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä
äkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään
sinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta,
ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan,
kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia
päiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain
hetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni
elämäni!... Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni
pidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua,
ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että
minä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin
kadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina
minulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin
sinut!

Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran
vakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti
isänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi,
kaikki korjatuksi.

-- Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen
kättäni. -- Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta;
mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee
rakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas,
ei torku, ja silloin...

-- Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta...

-- Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin sen
kasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassa
vai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää,
mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelin
nämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuri
täytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasi
hänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minua
kohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisi
vaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshan
jalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja!
Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuokseni
rauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisi
ajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty,
ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinas
nähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshan
pari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih,
Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystä
paremmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni,
Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohon
Katjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minä
tarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kuten
sinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missä
määrin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään,
mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta... Osota
minulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minulle
vielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nyt
luotan!

       *       *       *       *       *

Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisena
minulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parka
oli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hän
vain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minua
kysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen.
Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kello
yhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen;
käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minua
odottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.



V.


Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistä
jotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojev
tuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minä
silloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessamme
sen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi,
ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi -- kello
oli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaa
vakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käy
muka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään,
kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänen
luokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaan
puhella", -- kertoi Nelly -- "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoi
puhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskalla
minua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyvä
ystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänen
kanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minä
en huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän on
hyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia.
Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, --
odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, -- ja yhä pyysi, etten pelkäisi
häntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitään
puhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarini
ja ... silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"...

-- Mistä asiasta te puhelitte?

-- Puhelimme äidistä ... Bubnovasta ... vaarista. Hän viipyi kaksi
tuntia.

Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivat
puhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää sen
Maslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuli
minun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niin
teki?" ajattelin.

Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelle
antanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperin
sisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltain
pikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.

-- Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.

-- En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. -- En
minä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle...

Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.

-- Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.

-- On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.

Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän
katsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin
lempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin,
ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle
harmia, kadottavansa mieltymykseni ja ... liiaksi ilmaisevansa
tunteensa, ikäänkuin häveten sitä.

-- Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "on
ikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, --
siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.

-- Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain
taas kainosteli.

Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät
maahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella
nyppien takkini hihaa.

-- Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.

-- Ei ... ei ollenkaan ... minä ... minä aloin poissa ollessanne
lukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun
hellän, tutkivan katseen punastui kovasti.

-- Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?

Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään,
mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut
tällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen
sopimattomana. Nelly oli vaiti.

-- Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä,
hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.

-- Kuka niin?

-- Tuo nuori, keuhkotautinen ... siinä kirjassa?

-- Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.

-- Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla,
ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä
tuikeammin katsoi maahan.

Kului siten hetkisen aikaa.

-- Mutta hän ... no, nuo toisetpa ... tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly
jatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, --
tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?

-- Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään
tilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani,
todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin
lohdullista.

-- No, niin... Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!... Minä en huoli
nyt enää lukeakaan!

Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois
minusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin,
katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti
säännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.

-- Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. --
Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä;
miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!

-- En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan,
rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni,
painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.

Mutta samassa hän jo nauroikin -- itki ja nauroi vuoroon. Minuakin
sekä nauratti, että myöskin -- tuntui suloiselta. Hän ei vain millään
kurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin
nostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja
nauroi yhä kovemmin.

Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit
toisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja
ikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti
jäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin
kotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja
mahdollisesti ehkä ennemminkin.

Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna
Andrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen
työhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän,
tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen
meille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa
levottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä
muodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin
todellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin,
tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta
eroamisesta.

-- No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. -- Kun te
silloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin
siihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet
Herralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä
hyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia -- ottaa meiltä
suotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa,
ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä
myydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja
tiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään,
-- miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten.
Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin,
että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa
silloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan.
No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?

Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan,
voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi,
että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan.
Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti
hänen sekä mielensä että terveytensä.

Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti
vilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken
aikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika,
katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan
oli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta,
tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.

Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani
eteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa
Nelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka
saisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella
kyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta
saanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen
vaikutuksen.

-- Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, -- mutta
nyt kunnes ... no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä
vain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.

Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo.
Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli
ruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev
ahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev
oli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta
sittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.

Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.

-- Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. --
Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain
herra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen,
erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin
nähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille;
sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää
meidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun
eilisestä... Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko
asian kulkua; te voitte vaikuttaa... Kovin on sääli, etten voi
kanssanne nyt jo... On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin
kohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.

Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin
kanssa ja läksi.

-- Sanoppas sinä minulle Herran nimessä ... aloin puhua, astuen
kamariin.

-- Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev,
ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, -- asiat vaativat!
Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!...

-- Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.

-- Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, mutta
tänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, --
semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa,
mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minua
siitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niin
lyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, on
asioita, minua odotetaan.

-- Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan,
sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta...

-- Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän,
kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaan
aloin minäkin pukea nuttua ylleni. -- On minulla asiaa sinullekin;
hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; se
suorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässä
minutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa,
että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikä
myöhempään. Silloin olen kotona.

-- Tänään, sanoin epäröiden, -- veliseni, minä arvelin tänä iltana
pistäytyä...

-- Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, ja
tule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan,
mimmoisia asioita minä sinulle kerron.

-- No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinä
herätit uteliaisuuteni.

Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.

-- Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.

-- Sanoinhan, että tulen.

-- Ei, mutta annappas kunniasanasi.

-- Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.

-- -- Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?

-- Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.

-- No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. --
Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!

"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.

Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin
Maslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin
vakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli
siellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.

Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja
oikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti
näyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen
voimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän
nukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.

Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi
tahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa,
jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti
hän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen
sovitusyrityksensä onnistunut.

-- Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä,
mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni
jotain Mavralle sanomaan. -- Minä pelkään itse hänelle sanoa, että
hän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta
enin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan
kylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?

-- Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja
mitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös
olisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä
voi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.

-- Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.

-- Odotahan, minä sovitan teille tämän asian... Minä pistäyn
keittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.

-- Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.

Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuin
olisi minua odottanut.

-- Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapas
minulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menen
Katjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaa
äärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, mutta
pitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luona
käynti kokonaan...

-- Mitäs, menkää siis sinne...

-- Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh,
keksikää jokin keino avukseni...

-- Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, miten
paljon Natasha rakastaa teitä -- hänestä alkaa tuntua, että teillä on
ikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänen
kanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten,
lähtekää kanssani, minä autan teitä.

-- Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!

Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:

-- Minä juuri kohtasin teidän isänne.

-- Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.

-- Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan
kanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä
tietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata
teitä, jotain sanoakseen teille.

-- Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten
tarkoitukseni.

-- Mutta ... missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?

-- Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.

-- No, mitä nyt tekisin ... lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen
surullisesti Natashaan.

-- Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. -- Oikeinko
sinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi
minua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja
toiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan
ystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja
sitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin
luulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee
rauhallisemmalle mielelle.

-- Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan!
huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. -- Sinä olet niin hyvä,
mutta minä ... minä ... no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä
pyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi.
Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha,
enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua
tuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi
keksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa
hänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla
tapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä
sydämmestään uskollinen...

-- No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen -- ja kuules,
ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan.
Mitenkä, se kävisi päinsä?

Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia,
miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin
helposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä,
innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin
kuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.

-- Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.

-- Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani,
-- ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä
huomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä
rakastan teitä -- miksi me emme ole keskenämme _sinuja_? Olkaamme
_sinuja_.

-- Olkaamme vaan.

-- Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä
en vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: _teille_.
On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin
teoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat
puhutella toisiaan _sinuksi_, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä
ja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää
asemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus ja
nuoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!

-- No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, -- iloissaan unohtui
tänne puhelemaan.

Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.

-- Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.

Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet
vakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki
pelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin
hänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs
neuvoksi?

Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä
paljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen
valtaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi
rakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, --
sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään
Katjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.

Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi:
Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista,
Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan,
ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvitti
häntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän ja
Ichmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään;
Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänyt
Natashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhde
Maslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikka
nykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen...

Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaan
iloisin kasvoin...



VI.


Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hän
otti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hän
oli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaiset
valmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Siro
tompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä,
jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiat
olivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka oli
peitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasilla
oivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä että
kuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisia
hilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, --
sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä,
joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpia
ruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettua
kinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen,
kaikki mitä somimman värisiä -- vihertäviä, punertavia, ruskottavia,
kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä,
joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaa
täynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa:
soternia, lafiittia ja konjakkia -- kaikki oikeata jelisejeviläistä
ja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovna
yksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistilla
valitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi oli
siitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisesti
ylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan.
Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisen
kauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä oli
kaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja.
Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi,
sivujakaukselle.

Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoin
suu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonka
itsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.

-- Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopulta
levottomasti.

-- Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.

-- Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravita
kokonaisen rykmentin!

-- Ja juottaakin, -- pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.

-- Onko tämä kaikki yksin minua varten?

-- Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.

-- Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra
Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. --
Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen
siihen syypää!

-- Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että
sinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa...

-- Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen
illasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he
tulevat vieraaksi koko illaksi.

-- Senpäs te kuulitte väärin.

-- Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan
valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?
Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.
Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.

-- Ja mikä on pääasia -- tietäkööt, mikä oivallinen emäntä
ja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. --
Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin
ylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä,
tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani
-- oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua
valella -- krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin
kapinaan, näytin aviovaltaani...

-- Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista
hiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti
Aleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. -- Ajatelkaas, Ivan
Petrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee
vain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja
kävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme
jo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään
rintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo -- yksi toisensa jälkeen,
ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä
vieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin
käskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on
oivallisia kuppeja -- kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua.
Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä
ostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa -- pasteijaa,
kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku
näkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan
tulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja
tarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska
olla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä
ansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana
on yllään -- sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän
ei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän
teillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.

-- Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja,
kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin
käydään käsin muihin juomiin.

-- Kas, senhän arvasinkin!

-- Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin
kanssa, teidän terveydeksenne.

-- Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. -- Tee
on oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias
lahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko
häntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä ... saattepa
nähdä, miten mainiota se on!

Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin
pidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut
vierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt
yhteen minun laskujeni kanssa.

-- Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, -- enhän minä
ensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut
kutsuit jotain sanoaksesi...

-- No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin
paikallaan.

-- Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon
hyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut...

-- En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet
Aleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä
vuoksi hän minut rasvasi -- olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles
sitä!

-- Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra
Semenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen
teille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen,
minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä
aioit minulle ilmoittaa.

-- Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna
Semenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten
minulle lasin oivallista teetä.

-- Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti
Maslobojev. -- Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja,
sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko
saada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele...

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinulle
sittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luokseni
eilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä ole
silloin kotona?

-- Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todella
tahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada Aleksandra
Semenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän,
mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi on
neljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietysti
toisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpä
ajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen:
kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niin
kaikki laivamme hukkuvat.

Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanoo
asian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.

-- No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.

-- Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.

-- Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?

-- Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.

-- Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaan
juonut tällaista.

Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hän
kiiruhti kaatamaan teetä lisään.

-- Ruhtinas! huudahti Maslobojev. -- Tuo ruhtinaspa on aika kelmi,
suuri veijari ... no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle:
vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin olla
hänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minä
voin hänestä sanoa.

-- Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun
muassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun
poissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään
tanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia
puhelit?

-- Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha,
asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev
Aleksandra Semenovnalle. -- Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti
Maslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, -- kuinka
hän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle
namusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me
olisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet ... kas, kas silmäsiään,
ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra
Semenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi
selittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta
kiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!

-- Ei se nytkään pelasta!

Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi
teepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään,
tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.

-- Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua
mustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!

Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli
tekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.

-- Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena
minulle.

-- Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on
välttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen
tukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra
Semenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja
tarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev
ylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti
joi ryyppynsä.

-- Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen
viereeni sohvalle, -- Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa
ollessani vihannespuodista, miksikä -- sitä en tiedä. No, ehkäpä
vain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi
varmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin
katua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene
mihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun
eiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle.
Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin
tavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen
kohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä
tuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut
kanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia
ilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.

-- Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja,
ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen,
etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken,
jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen
kanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen
äiti-vainajansa ja jotain kyselit.

Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.

-- Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. -- Ei,
Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessa
kysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanha
ystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan,
muista kumminkin, että _pahassa aikeessa_ ei Filip sinua koskaan
petä, _pahassa aikeessa_, kuule.

-- Entä ilman pahaa aikomusta?

-- No ... ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille,
ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen,
pitkitti Maslobojev ryypättyään. -- Bubnovalla ei ollut mitään
oikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinä
ollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista.
Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen.
Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakko
naikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siis
kaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikka
olisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisi
hänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Ei
se mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin ettei
Bubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä en
saanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmanin
leski.

-- Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.

-- No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojev
jonkinlaisella juhlallisella äänellä, -- minulla on sinulle eräs
pieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimman
tarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivyt
päiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyy
minun tietää paljon tarkemmin.

Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaista
rauhattomuuttakin mieleeni.

-- Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niin
juhlallisesti...

-- No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinulle
palveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle,
osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet,
että minä viekastelen -- äsken mainitsit namusista; kyllä minä
ymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siis
etsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhu
suoraan, selvä totuus...

-- Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikä
sinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsen
tietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.

-- Ruhtinaasta? Hm!... No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt
kuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.

-- Mitenkä?

-- Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin
sotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta.
Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei
kuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan
suhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi
kun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun
tähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin
sinun kertoman, jotta voisin saada selkoa... Ja juuri sen tähden minä
tänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä
asia; suoraan sanonkin sinulle.

-- No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden
juuri minun tulee varoa ruhtinasta.

-- Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät
asioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa
sen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten
kertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin
piirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka
heittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.

Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään
Maslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi
sopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti
muutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev
kuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta;
useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen,
ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni
kesti puolen tuntia.

-- Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, -- ja vaikkapa
hän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin
on se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli
tekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti
tehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev
ryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä
enemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan
vienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa
täytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, --
kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa
ajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo
kiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään!
Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä
olisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, --
oh-hoih!

Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.

-- Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?

-- Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä
ole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain
sinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni,
varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu
tekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki;
siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia
pariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet
romaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on
aina lurjus... Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa,
tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman
kalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa
aikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä,
nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut
kovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin
huomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli
moisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille.
Siellä...

-- Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?

-- Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme
kuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä
ja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin
tehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En
osaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen
omien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas
siis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi
liikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista
tietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa
tahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me
sanomme, -- suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin,
ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin
velimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla
sanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.

-- Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?

-- No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se
kuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären
suosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen
aivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa:
ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle
antanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet
olivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin
paljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta.
Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä
voisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon
höperö, englantilainen...

-- Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?

-- Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi,
ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan
kaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se
oli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen
kirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen?
No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa;
mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin
asiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta!
Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen,
jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan
ymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi
siihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen
siitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi
tytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan,
mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo
ja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa
varoja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni,
isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi
Frauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön
rakastunut.

-- Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?

-- No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach ... ptyh, mokoma: Feferkuchen!
No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar
Hlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis
täytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene
lyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin,
se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat
pitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli
-- tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin
asiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät
yhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No
niinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin
ajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi
hänelle tyttö ... no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen
poika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen
läksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja.
Matkustivat Sveitsin, Italian ... sanalla sanoen, kävivät kaikissa
runollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja
Feferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi.
Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha:
naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet,
sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, -- sinä ryöstit rahani,
veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä
en kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että
tahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät
kirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini".
Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi
rauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä
niin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja,
että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät
aina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat
käytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo
äitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen
jättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen
ennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta
asiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen
sylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen
vastuksikseen -- entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi
jäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin
rohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat
kumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.

-- Tuoko Feferkuchen?

-- No, hänpä juuri, hiis hänet! -- Nainenpa...

-- Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?

-- Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä
ei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan
ristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join,
viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku,
ja siitä tuli aika sotku ... ryypätään, Vanja, veliseni!

-- Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan
asioita.

-- Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?

-- En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!

-- Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas
palasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada
tietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja
kuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina
loppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin
ihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä:
älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun
luullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei
hän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista:
jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna,
sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä
suinkaan unehuta tätä sanaa, _viekasteli_), -- niin tiedä, ettei
se ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä.
Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian
suoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt
naukata?

-- En.

-- Entäs haukata?

-- En, veli hyvä, suo anteeksi...

-- No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla
yhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.

-- Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois!
Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna
milt'ei kyynelsilmin.

-- Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me
jäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on
kenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän
olen -- lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen
sinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo
päästää tunteeni...

Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.

-- Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli
Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?

-- Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.

-- Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen -- humalainen. Älkää
katsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä
hän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä
vain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt
vielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te
tulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä
on kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä
kuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se
on... Siis hyvästi perjantaihin!



VII.


Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra
ties, mitä tuumia, tulikaan päähäni... Aivan kuin kaiken uhalla
odotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta
lähtenyt sähkövirran isku.

Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin
päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento
niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento,
pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni.
Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!

-- Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, -- rauhoituhan toki!

-- Siellä, ylhäällä ... hän istuu ... meillä.

-- Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.

-- En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois ...
odotan porstuassa ... en tahdo.

Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin
oven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania.
Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.

-- Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. -- Kuinka iloinen
olenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä
pois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären
suurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana
hänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän
niin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle
luvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin
ehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas
suruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole
kotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että
tulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen,
että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes --
aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan.
Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi
ymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä
en itke usein...

-- Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa ...
vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta...

-- Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän
odotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin,
niin kovin paljon teille puhumista, -- ymmärrättehän, mistä asiasta?
Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä... Kenties me voimme
jotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran
tähden, älkää kieltäykö.

Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha
kylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse
pyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa
Aleshakin olla siellä... Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa,
ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta
minua epäilytti Nellyn vuoksi.

-- Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.
Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.

-- Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?
Mitä hän sinulle puhui?

-- Ei mitään... Minä en tule, en tule ... hoki Nelly, -- minä
pelkään...

Jos miten häntä pyytelinkään -- ei mikään auttanut. Sovimme lopulta
siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly
menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.

-- Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.

-- Menettekö te hänen kanssaan?

-- Menen.

Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää,
etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin
kuulustella häntä huomenna tarkemmin.

Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli
minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja
laitoksia.

-- Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua
inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, -- ymmärrättehän, säätymme ei
ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta ... eihän niistä sovi kokonaan
olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla
aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi
mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.

Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin
huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle
hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin
pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.

-- Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja
alas mennessämme. -- Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?

-- Ei ... hän ... asuu luonani jonkun aikaa.

-- Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö.
Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki
minut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui
minuun kiinni ... jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun
tunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan
kiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla
toimeen hänen kanssaan?

-- Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.

-- Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma ... jos hän on
kaatuvatautinen.

Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että
Maslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun
olevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin
luona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän
jutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa
luokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla
uskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti
minua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen
Maslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, -- että näillä
kaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin
ajatella näitä.

Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja
läksimme ajamaan.



VIII.


Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkun
aikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaa
puheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta,
tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikin
kaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:

-- Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoi
hän, -- josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne ja
kysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani,
jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaiset
kymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?

"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui heti
mieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"

-- Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin,
-- jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja
Nikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me
tarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin
minä.

-- En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä
myöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa
siitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla
minulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen
valmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä
myönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän?
Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, -- siinäpä kysymys?
Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä
minua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin...

-- Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista -- ovatko ne
teidän vai hänen?

-- Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.

-- Entä omantuntonne mukaan?

-- Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain
määrin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. -- Mutta te nähtävästi
ette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta
petoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään.
Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei
tarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista
asioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista
semmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole
vielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset
solvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa
itserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan
piitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti
tiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä
myönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se
on, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja
harmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut
jättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo
kaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en
tahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen
ja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa
jalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja
täytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän
vain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä
ja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen
varkaudenkin tapahtuneen...

Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa
tulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon,
että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista
kieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle.
Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan
suhteen... Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin...

-- Huomaattehan, että itsekin sanotte: _viskaa;_ siis te pidätte
häntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin
vakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin
on, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä
suoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi
jalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan
silloin ottamasta omia rahojaan.

-- Hm!... _omia_ rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette
minulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana.
Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? -- näin tulee
minulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut,
sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä
kirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli
varomaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen
vieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun,
ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten,
sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te
pakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, -- se
tuntuu raskaalta.

-- -- Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia,
niin...

-- Niin on se helppoa, niinkö?

-- Niin.

-- Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin...

-- Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä
olen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan
ja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä
kohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin,
että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin
voitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt,
niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi
tie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä,
ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, -- se on minun mielipiteeni.
Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja
varmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa
minulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne
siitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te
pidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois?
Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä
toisten asianhaarojen kanssa.

-- Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi
kuullutkaan kysymystäni. -- Uskotteko, että ukko Ichmenev
kieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman
minkäänlaisia puheita ja ... ja ... ilman kaikkia noita lievennyksiä!

-- Tietysti hän kieltäytyy.

Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja
hävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas
olisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin:
ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin
ei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin
huomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja
käyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia
kysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja
kaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.

-- Hm!... Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia
asioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni
ruhtinas levollisesti. -- Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä
osaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän
voisi antaa hyviä neuvoja.

-- En ensinkään, vastasin jyrkästi. -- Te ette äsken tahtonut kuulla,
mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna
kyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä,
ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, _lievennyksiä_, niin merkitsee
se, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta,
sanalla sanoen palkitsette rahalla...

-- Hm!... kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun
parahin Ivan Petrovitshini! -- Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi
hän nauroi? -- Ja kumminkin, pitkitti hän, -- meillä on vielä
niin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen
aikaa. Pyydän vain, että muistatte _yhden seikan:_ asia koskee
suoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa,
ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne
siitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, -- sen
tulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja
Nikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten
vähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä ...
â bientôt.



IX.


Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja
aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti
väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä
varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle
kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin
välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi
maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti
pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin
kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun
Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä
puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin,
että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain
oli vaiti ja kärsi yksinään.

Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle
kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua
luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä,
jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen,
vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen
käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa
arvossa.

Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä
ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa
eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota
vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa.
Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa
toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli
kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä,
ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti
meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen,
vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän
matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin
siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa
merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta
mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan
soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja
todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti,
hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin
mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta
näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana
tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi
minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän
katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja
tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo
kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti
häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin
hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän.
Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin
ajaksi, heti lähden _sinne_".

"Diplomaatti" -- en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä
diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni -- puhui levollisesti
ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli
häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun
hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin
pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja
jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä
tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua
oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta
tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa
olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa
varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin
tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain
huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin,
että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni
myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta.
Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen
huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus,
joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen,
ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että
heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan
ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja
sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä
yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin
muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen,
joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun ... sanalla sanoen,
jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin,
että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa,
vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin
yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti
olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin
vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä
todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi
auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin
ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian
ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan
kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin
ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin
jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut.
Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut
kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet
Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan
miehen.

Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin
puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi
johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta,
alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän
puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan.
Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli
mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden
reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä
hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja
ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse
valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä
silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja.
Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin
oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa
entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia;
onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin
varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman _meitä_ ei saateta
olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään
yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin
voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä
nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle
häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.

Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä,
että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut
pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän
lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta
jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin,
nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla
kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi
ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua
itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä
vihdoinkin pelasti minut Alesha.

Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille
sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin
olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua
perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä
oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa
puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua,
niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka.
"Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli
sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja
odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.

-- Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen
meihin. -- Tulivat yhteen ja ovat vaiti.

-- Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet ... kohtahan me, sanoi Katja. --
Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh,
etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme,
sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo
kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata.
Ajattelinpa jo kirjoittaa teille...

-- Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.

-- Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. --
Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja
Nikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin
pitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas,
miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?

-- Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä
vain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan
keskenänne, ja sitten lähden sinne.

-- Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, -- näitkös? Ja
aina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen
Aleshaa sormellaan.

-- "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassa
istuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän on
niin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se
kunniallisesti?

-- No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, --
mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne...

-- Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tulee
monesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; se
on välttämätöntä, -- ymmärrähän se.

-- Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla ... mitäpäs
tässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo ja
sieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoi
hän ottaen hattunsa, -- tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyä
ottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviä
vastaan.

-- Tiedän; hän puhui minulle siitä.

-- Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja ei
usko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa.
Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakasta
Natashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noita
ehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, -- aivan
kuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastan
häntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaa
minuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia
sitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain.
Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkin
syyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja hän
todistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minua
rakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän ei
halua mitään uhrata minun tähteni.

-- Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.

-- Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä
yhteen.

-- Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan
Petrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän
vaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä
tahtoo.

-- Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna
kasvoillaan.

-- Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet!
Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän
rakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä,
niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että
hän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan,
että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei
lupaisikaan.

-- Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen
sen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. -- Sinun täytyy, Alesha,
täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään
kai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella -- minä sen
kohta näen? Niinkö vai ei?

-- Niin, vastasi Alesha hämillään. -- Mitäpäs sitten? Hän puheli
tänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä
minulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin
kovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.

-- Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, -- te, jolle Natasha uhrasi
kaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän
levoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin
estäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi
minulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia
uskotuksia! Ettekö te häpeä?

-- Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden
kädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä
miestä.

-- Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. --
Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta
vain pahaa... En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten
rakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti.
Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että
menee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo.
Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau
hänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen
sanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs,
sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha
niin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo
egoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta
myöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi
sen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että
hän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan
rakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.

Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoi
kiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsä
olikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshan
teeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseen
heidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen Aleshan
Natashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinka
suuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus anna
anteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, ja
että oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katja
hänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istui
vieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaan
lannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön.
Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemmin
oppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi,
mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi,
jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinen
rakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi,
niin oli hän noita _mietiskeleviä_ lapsia, joita on niin viljalti
meidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljon
mietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän pään
sisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteet
sekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin
(Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotka
hänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivat
kohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaan
oli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina.
Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänen
sydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksi
käyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaista
elämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuin
ylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoiset
ihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juuri
se tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielellään
mietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen,
käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidät
saattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaan
niihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui,
että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikä
ihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannut
mitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttää
yhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminen
lapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassa
määrin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumaton
uskonsa pyrintöihinsä -- tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakin
kauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa,
henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaan
kokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden,
jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa.
Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen.
Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä,
niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat,
jopa niin tahtoivatkin, -- ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansa
alaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohta
kaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinut
tuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla ei
ollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön ja
innokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen,
joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakin
sai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, mutta
Katja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse oli
vielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämä
hänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samalla
myöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuin
enemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehätti
häntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivat
keskenään, silloin Katjan totisten "propaganda"-puheiden ohella asia
ehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeli
Aleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshasta
olonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja ja
Alesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.

-- Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaan
oikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi on
puhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensä
hyvästiksi. -- Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan...

-- Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet ja
menet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.

-- Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Alesha
surullisesti. -- Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.

Poistuimme muutaman askeleen päähän.

-- Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle --
minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä,
mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivän
jälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren)
-- hän on aivan lumoava nainen... Minä ... unehduin ja ... no, mitä
siitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa...
Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!

-- Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kun
istuin taas luoksensa, -- mutta hänestä me tuonnempana tulemme
paljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästä
yksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltä
te olette hänestä?

-- Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.

-- Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, sen
vuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt Natalja
Nikolajevnasta... Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyä
olen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta.
Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassa
voin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Alesha
minulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla.
Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatko
Alesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkea
tulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jotta
tietäisin, miten tekisin.

-- Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?

-- Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, -- mutta miten teistä
tuntuu, -- sillä te olette hyvin viisas ihminen.

-- Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.

-- Miksikä ei?

-- He eivät sovi toisilleen.

-- Niin minä ajattelinkin!

Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut
hänen mielensä.

-- Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni
tahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa
ja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä
yhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas,
vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?

-- Niin.

-- Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin
mitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon?
Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.

-- Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää,
minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen.
Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni
sulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat
minuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). -- Ja
mitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, -- mitä
vakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha
on totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen
naivi. Kenties Natasha rakastui häneen -- kuinka sen sanoisinkaan?...
No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin...
Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä
pyydän teitä itseänne -- rakastattehan te häntä?

Asetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla
kysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa
selkeyttä.

-- Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini
kirkkaan katseensa, -- mutta tuntuu, että rakastan kovin...

-- No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi
rakastatte?

-- Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. -- Kun hän
katsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se
minua hyvin miellyttää... Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä
puhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö
minä nyt oikein vai en?

-- Mitäs siinä olisi pahaa?

-- Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja
loi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan
sanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?

-- Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä...

-- Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien
saadakseen mitä enimmän kanssani puhella. -- Kun jostain asiasta
joudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen,
niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen
vuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa
puhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen
teidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä
itkinkään sen kuultuani.

-- Kuka on sen kertonut teille?

-- Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli
häneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun
luullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan
Petrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja
toiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa,
että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita
neuvoja ja ohjata minua.

-- Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitä
opettaa?

-- No, mitä te nyt turhia!

Hän vaipui ajatuksiinsa.

-- Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta.
Neuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashan
kilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sen
tähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelen
sitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enää
rakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän.
Niinkö?

-- Ehkä niinkin.

-- Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä,
että lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinka
paljon hän saakaan kärsiä!

-- Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?

-- Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, -- mutta
kumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitä
niin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan.
Te tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minulle
nyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: jos
he rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevat
onnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?

-- Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.

-- Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani ja
yhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei?
Onhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?

-- Se on luonnollista, vastasin, -- niin tulee olla ... ettekä te ole
syyllinen...

-- En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas
ajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän
puhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia.
Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta,
äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha
ole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin
yhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi,
niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin
kaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää
asian.

-- Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?

-- Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin
ketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän,
kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".

-- Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa
mieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?

-- Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja ... ja...

Samassa puhkesi hän itkemään.

-- Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta
vapisevin huulin.

Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani
häneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni
niin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt,
minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.

-- Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä
vielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.

-- Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.

-- Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin.
Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet ... aivan samoin,
niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se
toiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.

Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen
asian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään
silmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän
ei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä
hän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa,
mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär
lähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas.
Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis
odotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa
Katja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa
toimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli
se, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja
voisi mennä Natashan luo.

-- Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. --
Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta
tietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin
murheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan
te maalle?

-- Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, -- ja minä
tiedän, että sitä vaatii ruhtinas.

-- Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?

-- Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.
-- Luuletteko hänen lähtevän?

-- Niin luulen.

-- Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan -- en osaa arvatakaan.
Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa
teille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan
vaivata teitä. Tuletteko meille usein?

-- En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.
Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.

-- Miksikä?

-- Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti -- se tulee
riippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.

-- Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. -- Mutta
tiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään!
Olisiko se hyvin vai huonosti tehty?

-- Mitäs te itse siitä ajattelette?

-- Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisin
teillä... lisäsi hän hymyillen. -- Minä sanon sen vuoksi näin, että
paitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon...
Eihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?

-- Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kuni
sukulainen.

-- Tahdotteko te olla ystäväni?

-- Oi, mielelläni! vastasin minä.

-- Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuoren
tytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässä
istujoihin.

Tässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidät
kahden näin kauaksi puhelemaan.

-- Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, --
sanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraan
sanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itse
ovat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?

-- Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuo
Levinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?

-- Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä ja
rehellisiä, liian paljon vain puhuvat... Kyllä tunnen heidät...

Hän taaskin naurahti.

-- Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?

-- No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkin
he puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietysti
minä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muuten
käyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saan
lahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät,
väittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpä
riitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljon
hätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja ... viisaita.
Opiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkut
toiset elävät. Eikö niin?

Puhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein koko
elämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi,
että minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta.
Kello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti,
että on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristi
innokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysi
minua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.

En saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiasta
poikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustani
Katjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkin
syvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi,
ettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden koko
salaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuuden
muutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millä
hän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.



X.


-- Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin.
-- Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitä
luulette?

-- Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. -- Minä en
koskaan syö illallista...

-- No, tietysti _puhelemmekin_ illastaessamme, liitti hän luoden
silmiini terävän ja viekkaan katseen.

Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensa
asioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.

-- Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.

-- Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.

-- Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te
todellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?

-- Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.

-- Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän...

Se on -- maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon
lisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa
puolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja
valikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia.
Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka
hän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä
ja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. -- Te ette tahdo
syödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. _Pardon, mon ami_, sehän
on ... ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta.
Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on
niin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.

Minä vain pysyin päätöksessäni.

-- No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. -- En tahdo pakottaa
teitä... Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhella
täydellä ystävyydellä?

-- Sitä minä pyydän teiltä.

-- No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuri
teitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkin
teikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä,
ja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehän
olette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimme
kanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että te
paljon menetätte, -- no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, -- niin
jo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä te
kuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, on
vastaanottohuoneita... Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkin
niissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitä
upseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää,
tiedän, tiedän...

-- Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne
"ylemmissä piireissä", niin on se siksi, että siellä ensiksikin on
ikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkin
käyn...

-- Tiedän, ruhtinas R:n luona kerran vuodessa; siellähän minä
teidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistutte
kansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivät
kaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujen
hakijoita, että minuakin ilettää...

-- Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen ja
olemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.

-- Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehän
annoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Mutta
anteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini on
jotenkin hyvää. Maistakaapas.

Hän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.

-- Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän,
mitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki ole
törkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette,
no, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässä
myötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasin
kerallanne _puhella_. Eikö niin?

Hän nauroi taas.

-- Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te
haluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän
häijysti hymyillen.

-- Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä
mies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan
vallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin
hänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä
hän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi.
Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean
röyhkeäksi ja ivalliseksi.) -- Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen
tähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi ... näin
myöhään.

Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän
seuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta,
mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka
todellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka
hän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle
solvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni,
sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin,
ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua
katseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivan
varmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni,
purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti
polveani.

"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan.
"Odotahan", ajattelin itsekseni.

-- Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, -- ja totta sanoen en
voi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä
minä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla
johonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen
käsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta
myssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta... No! Ei maksa vaivaa
nyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä!
Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata...

Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut
humalassa.

-- No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan,
oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen,
mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta
tätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta
sehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko,
olen hänelle osiksi anteeksi antanut -- hänen hyvän valinta-makunsa
tähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla --
(hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) -- on erityisiä asioita
mielessä ... mutta niistä sitten myöhemmin...

-- Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, -- en ymmärrä tätä
pikaista muutosta teissä, mutta ... muuttakaa puhetta, sitä pyydän
teiltä.

-- Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi ... muutan, muutan!
Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota
tyttöä?

-- Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.

-- No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäen
inhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.

-- Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.

-- No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänään
kummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaan
tuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?

-- Minä en tahdo juoda, en tahdo!

-- Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänään
minulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyvä
jopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinen
yksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme
"sinun maljat", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vielä
minua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaan
minua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun,
ilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samalla
mitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että jos
ei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostukseni
menee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehän
olette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hän
luoden minuun julkean katseen. -- No, niinpä siis valitkaa.

Uhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minut
humalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhu
ruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestä
puhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteeton
seurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan,
salassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee...
Kuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesi
isänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäin
Natashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, mutta
samassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noita
huhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennen
uskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.

Viini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja
minulle.

-- Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkitti
ruhtinas maistellen viiniä, -- nähkääs, nuo suloiset olennot
ovatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä... Ja hän
kun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana,
musersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänelle
puna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinen
punastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko sen
huomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?

-- Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, --
enkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta ... se on,
ette puhuisi moisella tavalla. Minä ... minä en sitä salli!

-- Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.
Minähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.
Minä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinka
ystävällistä, kuinka totista on osanottoni.

-- Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.

-- Se on: _meidän asiastamme_, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä
puolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka
likeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos
te ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille,
kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on
samaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä
arkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä,
otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla
elätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne
odottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne
lehteen; niinhän?

-- Vaikka niinkin, mutta se sittenkin...

-- On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten
ottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä
aiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.

-- Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee
teille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.

-- Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa,
jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi
kiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En
minäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas
hän nauroi ilkeästi). -- Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa:
mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs
teidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että
ehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä
toisen henkilön osaa näyttelemään... Muistaakseni jotain sellaista
se oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. --
Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta
te, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne,
heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan... Suokaa
minulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä
jalomielisillä tunteilla leikkimistä...

Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää!
Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia:
mikä häpeä, häpeä!

-- Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne
solvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.

-- O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä
paljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla
sanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme
toistaiseksi _koko asia_, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla
tulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te
luulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt
puhun kokonaan _syrjä asiasta;_ miksikäs te niin kummastellen minuun
katsotte?

-- Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä,
katsoen häneen todellakin kummastellen.

-- Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää,
mitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teille
perusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisi
teille nuoren, kauniin tytön, no ... ja jo jotain kokeneen; minä
puhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapa
Natalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksen
kera... (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäs
te siihen sanoisitte?

-- Minä sanon teille, että te ... menetitte järkenne.

-- Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!

Minä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä.
Pitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kuni
jättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonut
polkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kuni
kissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan.
Minusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia,
ehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään,
tuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsi
edessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani,
kauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.

Jo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyä
ja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävi
miten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Se
koski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen ja
kestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun.
Mutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiä
viittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitä
kestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minä
voi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi.
"Mutta, tarvitseehan hänkin minua", ajattelin ja aloin vastailla
hänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.

-- Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisena
minuun, -- näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemme
sovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidän
tulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansa
sanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minua
huvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuori
ystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?

Pidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuun
niin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpään
vastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispä
jatkoikin:

-- Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nyt
suutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itse
asiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssanne
kuinka tahansa puhunut -- joko mairittelevimmalla hellyydellä,
tai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Te
halveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa on
tuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuota
bonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin.
Niin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, ja
me pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujen
lopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko;
minua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikki
nuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuo
ylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa
(joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vasten
tahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaa
kaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoin
purkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!

-- Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne.
Te alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamaton
avomielisyytenne...

-- Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu!
Ha, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, olen
iloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidän
tulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, että
ryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.

-- Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan
Natashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli
hyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi
sitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti
lähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin
selittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota
te ette vielä tunteneet, -- se on: viha kaikkia noita typeriä ja
kokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi
mieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn
samanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta
alati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet;
nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää
irvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun
hän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä
ymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta,
niinkö?

-- Tietysti niin.

-- Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni
piinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on
nyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä
elämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin
huvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta
onhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?

-- Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen...

-- Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No,
istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän,
näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te
luulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on
parempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut
aina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä
muisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne
ette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari
kolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä
paitsi koskeehan tämä asiatamme... No, voiko olla tätä ymmärtämättä?
Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta.
Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa!
Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!

Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille
ilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi
pilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hän
on humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Mutta
hänpä säilyttikin muistinsa.

-- Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä,
-- tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman;
sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä
tapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen
avomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua
totisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte,
että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka
kylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan,
niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua
se nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan _teidän_
kanssanne... Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme,
kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi -- minä erittäin paljon
pidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain
olen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja
aatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli
nuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa
tarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla,
ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin
tutustua kaunisten neitosten kanssa... Tehän taas jo rypistätte
kulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä
seurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä!
Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen,
oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän
pitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja --
mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin
paimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti
kuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia,
hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli
sairashuoneessani... Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä
kaksitoista sairasvuodetta, -- sairaala oli oivallisessa kunnossa;
puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen
hävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä
vähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden... No, miksi te
taaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se
kuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki
on jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla
ihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa ... kun
satuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä;
nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, -- semmoinen aika
tuli... Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev.
Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian ... ja
mitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista
luotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä
itse kiitti minua minun kuulteni, -- päätti olla mitään uskomatta
eikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista
vuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia
häneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki
joutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko
te naisia?

En vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen
pullon.

-- Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö
teille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, -- häh? Mitä
luulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan
minuun ... hm!

Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti
merkitsevästi minuun ja pitkitti:

-- Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään
luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon.
Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi,
ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas,
mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä
muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi
mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä,
vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän
pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä,
mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä
joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, -- niin tulisi maailmaan
semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi,
sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon
ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, --
en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta
edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse
asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty
yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana,
minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin.
Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta,
siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että
olen _avomielisempi_ toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä,
minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin... Siinä
minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti,
lisäsi hän ivallisesti hymyillen, -- minä sanoin "olen syyllinen",
mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi... Huomatkaa myöskin: minä en
tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne
ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani
puolustaa... Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä
aina käyttäydyn säädyllisesti...

-- Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen
halveksien.

-- Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette?
Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta
ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

-- Niin?

-- No sen te saatte kohta kuulla.

-- Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa
ja ... humalluitte.

-- Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se
kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan
oleva ihminen! Mutta ... emmeköhän me taaskin alkaneet torailla,
vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas
runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista,
niin on se naiset.

-- Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri
minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

-- Hm!... Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla.
Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman
minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut,
ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin
kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee
sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään
syytä hävetä tämän edessä -- siinä piilee erinomainen hekumallisuus.
Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet
sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän
oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs,
mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa
aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä
leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja
mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot,
-- ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa
ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä
paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän
ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan,
pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä
kaikessa ... siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän
kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan
kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi
mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille,
miehille, naisille, lapsille -- ja siinä oli koko hänen huvinsa.
Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä
jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista,
kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" -- se on mainio sana?
Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

-- Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te...

-- Täydessä järjessä?

-- Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

-- Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme
kasvoillaan.

-- Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, --
te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt
minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette
mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen,
pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja,
ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te
ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti,
kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes
tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle
osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes
hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja
näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä...

-- Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän
ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. -- Tahdotteko osottaa
tarkkanäköisyyttänne?

-- Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen
teille suoraan.

-- Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen
äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. --
Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun
kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä
herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain
yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut
ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, --
kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä
astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja
ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä
kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki
luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään.
Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin
ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta,
mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa
oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön
merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin
kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti
silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen
luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan,
arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä,
yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, -- semmoinen
oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä.
Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen,
vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan... Ja mitä luulette? Ei
löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni
saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen -- minä
olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli
sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen
talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi
hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa
pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin
otti osaa asiaan... Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse
markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin
-- voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen
salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi
korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen
lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella
kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä -- ja kaikki tämä
aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei
rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi
ajatella, -- kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon
selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta
vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla
muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa
kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja
nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta
nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden
kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka
olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä
luonteesta sanotte, nuori ystäväni?

-- Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä
kuunnellen tuota tunnustusta.

-- Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä
tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja
tulette ymmärtämään, mutta nyt, -- nyt te vielä kaipaatte namusia.
Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi
sitä käyttää hyväkseen.

-- Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

-- Mimmoiseksi eläimeksi?

-- Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

-- Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä,
että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa.
Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan
päinvastaisessakin, mutta ... puhukaamme, suoremmin, mon ami ...
täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa,
joutavanpäiväistä!

-- Mikäs sitten ei ole turhaa?

-- Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko
maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon
vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin
parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää --
täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän
filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä
kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset
laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt
mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että
elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet,
se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista
suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan.
Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen
vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta,
käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten
vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin.
Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta
on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä
kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette
asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä
olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä
sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen
hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää,
sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi -- siinä on ainoa
sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää
suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te
täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, -- siinä
minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla,
vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta
lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi.
Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan
ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin
iloisesti, niin suloisesti ... ja en somme, minä olen hyvin iloinen,
että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin
hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten
tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on
vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli,
suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta
pääasia on - naiset ... naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta
pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta
ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa...
Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella
halveksumisella te nyt minuun katsotte!

-- Olette oikeassa, vastasin hänelle.

-- No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on
likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

-- Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

-- Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän
vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos
te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille
ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin
kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään
tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos
näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla
on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää
hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa -- se on
edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon
ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa;
näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan,
kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani
kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis
ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet
aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi,
eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan
mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä
ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on
hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme
koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on
ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme
pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka
yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset,
kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen
sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme
kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse
luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää
yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään
sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua
siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan!
Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista
tytöistä... Mihinkäs te nyt?

-- Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä...

-- No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko
sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.
He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.
Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon...

-- Kolmannen?

-- Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua
teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä
kelpaakin...). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille:
"mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia".
Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran
rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän
minun tähteni suuria uhrauksiakin...

-- Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin
jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän
katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

-- Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, -- malttakaas, antakaa
minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin
ajatukseni saada kokoon...

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen
kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin
varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä
tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä
kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen
muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme
näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

-- Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin
hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten
silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän
silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen
ja ... ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin
minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän
itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun.
No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne
(tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin
kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli
Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan
sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte
sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki... Se ei ole
jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta
siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne
takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada
semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja
ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, -- ja siinäpä olikin
koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että
lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta,
silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs,
kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle
rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä
suloisuuden olla onneton _minun tähteni_ ja saada kirota minua kaiken
ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa
on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan
olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä
oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa
tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen
jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että
hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä
siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen
todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi
ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä
egoismia... Etteköhän te tuota käsitä... Mutta ... tehän aiotte saada
minut kiinni, ha, ha, haa!... Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan
saada kiinni...? O, mimmoinen Talleyrand!

-- Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

-- Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen
äkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. -- Kuulkaas
viimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä
seuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä
koskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa
ja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen
isänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme
miljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja
Katja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä
minä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon,
että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin,
kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan
täytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa,
ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi
minua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä
saatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni
mukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein
hänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että
hän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti,
hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle
kiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt
tehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa
perhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka
viekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa
kohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla
on tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja ... tottakai te
ymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan
tehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa
huoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät
silmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään
yksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin,
milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan
tuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään
humaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta
niin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle
kohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja
vaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa
minä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun
silloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui
vain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain
saada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani... No,
onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi
minä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin
avopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta
avopuheisuudetta, niinkö?

-- Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta
vastata.

-- Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä
olevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä,
kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka
olen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin
säästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen
kanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus -- se on
suuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa
olette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan
siihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen
semmoinen valta) säästääksenne hänet _muutamilta_ puuhilta. Muuten
tulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja
sitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli ... (johan, te sen arvasitte,
rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle
ja tehdä sen juuri teidän nähtenne...

-- Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten
mielenkuohusta. -- Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään
muulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja
kaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin
tuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että
tuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon,
tepä ette edes hävenneet minua... Te todella olitte tuon viittaan
pukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

-- Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, -- te
arvasitte kaikki -- ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että
me erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?

-- Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kuten
ansaitsette...

-- Taaskin pysähdys, -- ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata,
ha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?

-- Olkaa huoleti, minä maksan itse.

-- No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?

-- En lähde kanssanne.

-- Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut...

Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija
auttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti
aamulla. Sateli, yö oli pimeä...



NELJÄS OSA.



I.


En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis
odottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin
olisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään.
Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä
minuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut
litistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti
sydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa
koituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne
häneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron
edellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei
saattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.

En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien
sade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin
kopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin
hätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan
nukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi
kynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan
muuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla,
katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua
ollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.

-- Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja
kädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin
olisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti,
aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian
pikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja
kummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.

Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi
minun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään,
ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo
kävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä
vahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin
hermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani
tyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi
hän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain
keksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan
hänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista
huomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata
kaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi
lausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen
saadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä
ymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni,
sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli
minua.

Oli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudin
kohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä.
Toinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästä
selville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hän
ehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästi
muisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle,
ja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odotti
palaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovelle
koputtanut.

"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?" ajattelin, kun äkkiä
huomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päivä
sitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, joka
toisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteä
jonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtaus
äkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän jo
silloin houraillut?

Kuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla ja
tuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossani
tavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui,
kuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänen
vuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja ja
panin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollakseni
lähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilää
en sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hän
oli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpä
kaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkin
kalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt.
Päätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisi
huonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi.
"Ruhtinas on hänet säikyttänyt!" ajattelin minä ja ja muistin
ruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänelle
vasten kasvoja.



II.


... Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessä
enää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteesta
maaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Oli
piinaviikko kulumassa.

Lapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä.
Paljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiin
kaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaiho
valtaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja,
mustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimme
kahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo,
ikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessään
liikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessä
epätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyilee
ja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine,
kuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani,
mutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistun
pikku sydämmen koko salaisuutta.

Tunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluan
ajatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaan
sairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minä
niin paljon ja niin suuresti rakastin, -- nyt toisinaan siltä ajalta
joku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pian
unohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaan
toisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen,
mitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.

Neljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimme
kovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä vei
lääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoa
ja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauan
tuntemani vanha "nuori-poika", hyväsydämminen ja leikkisä ukko,
jonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja joka
ihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislain
ritarimerkillään.

-- Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.

-- Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!

-- Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta
tuomiosta.

-- Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika,
ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi
olla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi
ja kuolee.

-- Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin
tapahtua.

-- Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset
vaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän
mukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut
tapauksia ... odottamattomia ... säännöistä poikkeavia ja
kummallisia... sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi,
jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta
-- ei tule koskaan.

-- Jumalani, mitä nyt on tehtävä?

-- Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa
säännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on
oikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo
millään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään
kieltäytyi niitä ottamasta.

-- Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen
minä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin
kuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän
tyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui
maahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän
minulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa
itkeä... Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle
tarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.

-- Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan
kertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus
oli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä
tautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino -- ottaa pulveria, ja hänen
täytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa,
että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja ... se on, yleensä
sanoen ... ottaa pulveria.

Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja
lääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi
oli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja
kaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut.
Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi
veitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti
hymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa
päivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut.
Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla
ja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä
parhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.

Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä
mahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää,
kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen
sairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä,
ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta
koko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki
tahallaan.

-- Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti,
-- ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvin
moitittavaa. Mutta ... sen saa vielä korjata ja sekottaa uuden
pulverin.

Nelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.

-- Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria,
veteen, -- hyvin, hyvin huonosti.

-- Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa,
-- nyt minä varmaan otan... Rakastatteko te minua?

-- Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.

-- Hyvinkö paljon?

-- Hyvin paljon?

-- Ettekö nyt rakasta?

-- Rakastan nytkin.

-- Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?

-- Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.

Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.

-- Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt -- se on hermoston syytä ja
oikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.

-- No, olkoon, minä otan lääkkeen! -- huudahti Nelly äkkiä hienolla
äänellään. -- Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko
minut vaimoksenne?

Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä;
silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan
hämmästyneen lääkärin vastausta.

-- Tietysti, -- vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle
oikullisuudelle, -- tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu
neito, olette kuuliainen ja käytte...

-- Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.

-- Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito,
-- kuiskasi minulle taas lääkäri, -- hänen luonteessaan on paljon,
paljon ... hyvää ja viisasta, mutta kumminkin ... ottaa vaimokseni...
mikä kummallinen oikku...

Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää
teeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa
vasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja
paidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta
ei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan
näkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää
minun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin
jonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyt
tekee.

-- Ohoo! joko te taaskin!... Mikä onnettomuus! Mutta ... saattaahan
vielä sekottaa veteen pulverin, -- lausui vanhus pyyhkien liinaan
kasvonsa ja rintamuksensa.

Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme,
odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän
tietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä
itkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten
äsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä
oikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on
useilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein,
että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti
toivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi
minulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin
saisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin
tuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaa
todellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan.
Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin,
kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka
tahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.

Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä
hyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen
pulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä
asettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi
poskillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja
samassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä.
Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen,
pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.

-- Oletteko ... vihastunut, kun minä olen paha, -- alkoi hän, mutta
ei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne
päänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.

-- Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö... Ei se mitään. Se on hermojen
syy; juokaa vettä.

Nelly ei vain kuunnellut.

-- Tyyntykää ... älkää rasittako mieltänne, -- rauhoitteli vanhus,
itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, -- minä
annan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän
käytöksen ohella käytte...

-- Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni
kulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset -- täten Nelly
hyvin usein nauroi.

-- Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei
kyynelsilmin. Tyttöraukka!

Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen
myötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi,
oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään
selittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui
hänessä niin äkkiä. -- Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin
koko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin
olikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin
Nellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin
voivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin
levollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan
oli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä
kuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon
puuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta
huolestuikaan.

-- Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!... Jumalani! Ja
ihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa
hänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö
tilaisuutta.

Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi
sanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan
tuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja,
hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta,
omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos
lääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita,
hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, -- aivan
kuin kokonaisen sairaalan varalle.

-- Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan
kiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, -- mutta tehän
elätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan
ole. Niin sallikaakin minun ... niin Filip Filipitshkin käski. No,
mitä nyt on tehtävä ... pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä?
Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on
maata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja
tiedättekös ... eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen
olisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään
pälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan... Eikö pitäisi panna tuli
uuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen.
Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä
tämä? Yrttejä ... lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä?
Menen heti laittamaan tulen.

Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli
pahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta
se ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti
Nellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri
apu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena,
niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt
saatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip
Filipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa
kuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli
monessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle
monenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun
Aleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran
hänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi
syyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti
vihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.

-- Miksikä tuo meille tuli? -- kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra
Semenovnan pois lähdettyä.

-- Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.

-- Miksikä?... Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

-- Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin,
Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua
tarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa
löytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se,
ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä
tarvitsit...

Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly
häntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.



III.


Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin
kotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin
nukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen
minua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle,
että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon,
mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä
vieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sitten
alkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää
tietänyt, mitä tekisin", -- pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoi
puhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle
siitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki,
siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön
on nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin,
niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että
hän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin
pitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän
uskalla olla vihainen... Yksi seikka vain... Ah, Jumalani, kuulkaas,
kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee
nykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele
kanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä
lienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa...
Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin
minä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin
äsken teidän kirjojanne -- miten paljon niitä teillä onkaan, ja
kaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään
lukenut... No niin, huomiseen siis..."

Huomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minulle
vastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näytti
kuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöin
pikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissa
oli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piili
hellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraan
silmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kun
piti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.

Nellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummalliset
päähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähentelevä
ärtyisyytensä -- nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hän
luotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisen
lopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.

Joskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oli
minulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisesti
tahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti.
Mutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseen
suruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuin
teki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusi
vallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeen
melkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankin
kanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä Aleksandra
Semenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasi
vihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikana
lausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaan
lääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus sai
hänet lepytetyksi.

Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä
alkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen
sympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä
iloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan
ollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä,
vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun
Nelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä,
että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan
päivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa
hänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia.
Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään
semmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja
sievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin
juhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti
arvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti
näyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi
viittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja
ansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori
neiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin
avomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin
hänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä
vanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti
esille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minun
tulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyä
onnellisempi.

Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti
kehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia
lääketieteellisiä neuvoja.

-- Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, -- lausui hän
dogmillisella äänellä -- ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi,
että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten
saavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain
suruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä
ajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin ... myöskään
älkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa ...
jotain iloista, leikillistä.

-- Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? -- kysäsi Nelly.

Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.

-- No, vaikkapa ... jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän
ijällenne; tarkkapa ... no, jotain nyt semmoista...

-- Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, -- sanoi Nelly. -- Minä
mieluummin pidän uusista puvuista.

-- Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina
tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä... Toisekseen ... ehkäpä ...
voi pitää uusista puvuistakin.

-- Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän
vaimoksenne?

-- Mikä ajatus! -- sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa.
Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen
minuunkin katsahti.

-- No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan,
-- pitkitti lääkäri.

-- Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?

-- No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.

Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.

Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa
ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.

-- Leikillinen äly! -- lausui lääkäri minulle. -- Kumminkin huomaa
vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?

Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli
tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan
puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä
tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä
virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä
häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään
keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse
keskeytti vaitiolonsa.

Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti
piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani,
jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani
lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi,
ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin
kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani
romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian
kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään
päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.

-- Menettekö ... tänään ... Natashan luo? -- kysäsi hän katkonaisella
äänellä.

-- Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.

Nelly vaikeni.

-- Tehän ... paljon ... rakastatte Natashaa? -- kysäsi hän taas
heikolla äänellä.

-- Niin, Nelly, hyvin paljon.

-- Minäkin häntä rakastan, -- sanoi siihen hiljaa Nelly.

Sitten oltiin taas ääneti.

-- Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, -- alkoi
taas Nelly arasti katsahtaen minuun.

-- Ei se käy päinsä, -- Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. --
Onko minun luonani sinun paha olla.

-- Miksikä ei käy päinsä? -- kivahti Nelly. -- Kehoitittehan te
minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko
Natashalla palvelija?

-- On.

-- No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon
tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan
häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.

-- Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan
Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään
sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin
yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.

-- Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo...

-- Miksikä et?

Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.

-- Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet
yksin? -- kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.

-- Mistä sinä sen tiedät, Nelly?

-- Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra
Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle
kertoikin kaikki.

-- Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?

-- Kävi, -- vastasi Nelly luoden katseensa alas.

-- Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?

-- Niin vaan...

Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin
salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet
ja tiedustaa.

-- No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?

-- Rakastattehan te Natashaa paljon, -- pitkitti Nelly katsomatta
minuun. -- Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne,
kun tuo toinen matkustaa pois.

-- Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä,
ja minäkin... Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.

-- Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet
ja iloinneet, -- lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan
luotuna.

"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly
vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt
kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna
sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja
jotain uneksien puheli.

Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja
vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä,
minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka
paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä
haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui
Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin,
joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo
kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan
käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli
kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli
hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi
käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin
ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.

Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti.
Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, --
ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten
löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty
järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:

    "Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta
    minä rakastan teitä hyvin paljon.

                                 Teidän uskollinen Nelly."

Huudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.



IV.


En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten
ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan
ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen
kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin
olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä
vastaan.

-- Nelly, mikä sinun on! -- huudahdin minä, -- mihin sinä pakenit,
miksikä?

-- Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä
saatte kaikki tietää, -- piipitteli Aleksandra Semenovna.

-- Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh,
kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. -- Ihmetellä vain
täytyy... Menkäämme, heti kuulette.

Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.

-- Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, -- sanoi hän huoneeseen
päästyämme, -- olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan;
onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan,
kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme
häiritsisi. Antaa hänen nukkua.

Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.

Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa
käsiinsä.

Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.
Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.

Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja
heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen
luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle,
että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken
sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä.
Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri
kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän
istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä,
juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa,
ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja
suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka
kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa
olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi
läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan
vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään
siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja
silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo
miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen
ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja
vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin
se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha
saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi
koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.

-- Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen
lahjansa takaisin, -- mademoiselle, kuten minä käsitin teitä,
pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se -- on
mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla
ole suuria tuloja... Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta... Se on
hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin
moitittavaa ja sopimatonta... Ja sitten minä annoin teille luvan
vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon
alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni,
sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja ... ja ... ottaa
lääkkeitä. Ja sitten ... sitten ... minä en ymmärrä mitään...

Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää,
mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta
ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!"
ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja
yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.

Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu
näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän
etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna
löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että
ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo,
onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään,
istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti,
jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra
Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi,
tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita
pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä
toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena,
jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää
tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta
tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski
heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna
hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi
itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten
itkivät he yhdessä koko matkan.

-- Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla;
eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.

-- Ei, kyllä hän on hyvä.

-- No, miksikä sitten?

-- Niin, en tahdo olla hänen luonaan ... en voi ... minä olen hänelle
aina niin paha ... mutta hän on hyvä ... teillä minä en ole paha,
minä käyn tekemään työtä, -- sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.

-- Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?...

-- Niin vaan...

-- Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, --
sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. -- Mikä
kovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te
luulette, Ivan Petrovitsh?

Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki.
Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä
ja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin
itkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään
Ichmenev vanhus.

-- Oli asioita sinulle, Ivan, terve! -- sanoi vanhus tarkastellen
meitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.

Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja
oli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan,
ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi
asioilla käymistään.

-- Hyvästi hetkiseksi, -- sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän
katseen vanhukseen. -- Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin
palaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja
viivyn parisen tuntia.

-- Ken tuo? -- kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista
asiaa.

Selitin hänelle asian.

-- Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan...

Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa.
Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen.
Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa.
Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin
vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka
äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin
ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna
Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille.
Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi
tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa...
Tuon kaiken kerron tuonnempana...

Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään
saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi
hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus
alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka
oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen
käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.

-- Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi
vanhus, -- mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä
astua hänen sijalleen minun talossani ja ... minun sydämmessäni?

Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.

-- En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.

-- Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi
ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin
kotonasi.

-- En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, -- lisäsi
Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.
-- Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin
pahempi!...

Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat
huulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi
ne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.

-- Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi
omalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte
luoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa?
Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa
muistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär,
jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en
tahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!...

Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.

-- Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja
syleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi... Minä
tiedän sen... Ainoastaan te ... te yksin ... uh, kuinka kova sydän!
Menkää pois!

Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten
miettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran
pyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne
näkyi hänen kasvoillaan.

-- Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo,
en tahdo! -- huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. -- Menen
kerjäämään!

-- Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! -- pääsi minulta
huudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.

-- Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne!
-- huusi hän itkien. -- Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi
minulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin... Almun pyytäminen
ei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän
kaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi;
olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin
kaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista,
kas näin paha minä olen!

Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.

-- Nyt se särkyi, -- sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, --
kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, -- lisäsi hän.
-- Mistä nyt juodaan teetä?

Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut
mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä
häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän
itseään uusiin raivonpurkauksiin.

-- Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, -- tah ... tahi
minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!

Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;
Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.

-- Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! -- huudahdin minä, kun jäimme
kahden; -- eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet
paha!

Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa
hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi.
Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin
vaalenneina nuhteistani.

Kohta saavutin Ichmenevin.

-- Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko
se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui
ukko katkerasti hymyillen.

-- Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä
nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä
nälkäistä. No niin; jää hyvästi!

Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain
kädellään.

-- Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei
tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, -- lisäsi vanhus
hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään
ja jyskytellen sitä katukäytävään.

Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.

Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että
taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta,
huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä;
en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä
tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti;
hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa
surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla
odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis
voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla
kaukana.

Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen
kaiken varalta oveni lukitsematta.

Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan
kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja
pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat
minulle. Riensin lääkärin luo -- hänkään ei ollut kotona, ja
palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä
käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta
ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu
eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä _Nellyä tuon tapauksen_
jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas
Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he
itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli
tehtävä?

Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.
Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua
pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus
Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. --

-- "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö
liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä
tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon
huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n
sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua.
Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?"
-- ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä
näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin
kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein
kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti
kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle.
En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli
kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut
häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja
samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.

Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä
samalla tunsin ankaraa suuttumusta -- eihän hän ollut puutteen
pakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa
kouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa,
mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat.
Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella
käytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta
jotain salaperäistä kypsyi sielussaan... Niin, Ichmenev-ukko
oli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei
voinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin
ärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella
luottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse
omasta kivustaan, tuosta _kärsimyksen egoismista_, jos saattaa niin
sanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti
ymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon
rasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa.
Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi
meitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja
oudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille
itseään kehunut...

Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää
almua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän
pyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?

Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän
kirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan;
minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään
joltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti.
Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella
olevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli
auki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.

Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi,
yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän
äskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka
paha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties
vähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi
Nellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.

-- Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, -- Nelly!

Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti,
putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan
minuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä
punastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä.
Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä.
Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme
kävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään,
taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa
silmiini.

-- Nelly, sinä pyysit almua?

-- Niin! -- kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.

-- Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?

-- Niin...

-- Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly,
huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi?
Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän...

-- Hävettää... -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel
vierähti hänen poskellensa.

-- Hävettää... -- toistin minä hänen jälestään. -- Nelly, kultaseni,
jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja
sopikaamme taas.

Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.

Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.

-- Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on
tullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona... Mistä te, Ivan Petrovitsh,
hänet löysitte.

Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän
ymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä
itki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään
meillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin
myöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.

Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla
oli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden
kertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen.
Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti
kummastutti häntä.

-- Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui
Natasha vähän aikaa ajateltuaan.

-- Mitä ... onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.

-- Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua...

-- Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!

-- Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa
on siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei
itsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon
lapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti
hän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin
paljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut
ja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on
tuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi
kanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä,
ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta
sinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden,
erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä
hänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä
hän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa
se, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä
minun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi
huomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene
heti kotiin...

-- Minä en olisi häntä jättänyt, mutta...

-- Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.

-- Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi,
jota hänestä sanoit.

-- Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänen
elämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei ole
kasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.

Myöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovna
kertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauan
itkenyt, "ja niin itkuunsa nukkuikin", kuten silloinkin.

-- Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkin
käski. Hän, polonen, odottaa minua.

Kiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani,
että olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhön
istuin siinä ajatuksissani... Onneton oli aika...

Vaan tahdonpa nyt kertoa, mitä näinä kahtena viikkona oli tapahtunut



V.


Aina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B:n
ravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. "Millä
uhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytölle
kostaa?" -- kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta.
Lopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen,
ei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhde
Aleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashalle
monta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen,
vihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei ole
toivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaa
tilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulle
yhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensa
ilmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovat
lopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseen
eroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään "kohtauksia, saarnoja
ja schillerimäisyyksiä."

Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen
tyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle
varsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa
Katjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron
varalta.

Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä
avomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken
lisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni
tuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän
harmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen
luonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta
nurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen
minutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti
hän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi
ja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin
tuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä
itse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko
hän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin
vakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen
synkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä
tällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis
odotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.

Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen
itseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja
rasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma,
tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli
äärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut.
Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain
harmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme
puuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten
ystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin
varsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja
minun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.

Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut
mitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa,
tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin
sivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni
vakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha
ruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin
hyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani
tutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän
lausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen
vaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen
kiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa
koskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä
parhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut?
Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä
salannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan.
Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten
koettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen,
nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä
kysymyksiä -- olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä
tiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha
vielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa
kreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle
ilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta
kovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että
turhaa on häntä _lohdutella_, hän kun on jo tietänyt asian viisi
päivää.

-- Jumalani! -- huudahdin minä, -- kuka sen sinulle sanoi?

-- Alesha.

-- Kuinka? Joko hän sen sanoi?

-- Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän
semmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi
antoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.

Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina
vain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja
yhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli
hän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha
sen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että
Alesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani
kävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa,
mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi
lakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.

Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja
välinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän
ikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.

Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän
piakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut
ruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja
itki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.

-- Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut
itseltäni, -- alkoi Alesha. -- En minä sitä itke, että olen kunnoton
heittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi.
Jätänhän hänet onnettomuuteen... Vanja, ystäväni, sano minulle,
päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko
Natashaa?

-- Sitä minä en osaa päättää, Alesha, -- vastasin hänelle, -- itsehän
paraiten tiedät...

-- Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia
kyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään
tiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin
syrjäisenä saatat asian paremmin tietää... Ja vaikkapa et varmasti
tietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.

-- Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.

-- Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan
arvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en
milloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin
Katjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano
mitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan
minua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin...
Hyvästi!

Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut
keskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin
kummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi
lääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut,
tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.

Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen
iloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.

-- Asia on päätetty! -- huudahti hän, -- kaikki on selvillä. Teiltä
minä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani,
en voinut olla näkemättä häntä... Tultuani lankesin polvilleni
hänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin,
sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua
ääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa
enemmän, kuin häntä.

-- Mitä hän sanoi?

-- Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, --
minua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!

Oi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki.
Minä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, mutta
vaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muuta
rakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta,
toimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elää
ainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähden
päätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voi
nyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä,
niin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet.
Isäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tulee
Katjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilman
Natashaa elää... Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missä
Katja on...

Natasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa;
istua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle,
naivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todella
rauhoittui muutamaksi päiväksi.

Ja juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, ettei
heikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin,
kun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itki
sekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viime
aikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittää
ainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi.
Hän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaa
Natashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansa
vietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taas
täydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, että
Alesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.

Eron päivä koitti. Natasha oli kipeä, -- hän oli kalpea, katseensa
oli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen,
toisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, ei
vastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisään
astuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaa
kuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleili
ja suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin... Alesha vähän väliä
loi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve,
lohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sitten
vietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansa
pidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.

Kerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsa
ajaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannut
antaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitte
Natashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattu
sataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahat
saanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä ja
päivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisen
kerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashalta
lupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskin
kirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.

Päätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kello
kaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oli
minulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinä
paljon puuhia Ichmenevien talossa.

Nuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamulla
minua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaan
heille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä.
Sinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa,
säikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellen
Nikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan en
pitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkä
vuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minutti
olevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: "miksikä en käy heillä
ja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa", niin että jo "Herra
ties, mitä täällä tapahtuu", hän viimeinkin sanoi, että Nikolai
Sergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, "että sitä on
mahdoton kuvailla".

-- Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, --
on kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessä
rukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen:
kävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaa
löytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähä
väliä: "asioille", sanoo, "lähden, asianajajaa täytyy tavata".
Lopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: "minun" sanoo, "tulee
kirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa". No, ajattelen, minkä paperin
kirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt?
Kuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itse
itkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noin
kirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se on
siis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsi
äkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät,
koppasi lakkinsa ja tuli luokseni. "Minä", sanoo, "tulen pian". Hän
läksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä on
hänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun ei
salli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: "salli minun edes kerran
nostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä." Mitä vielä, ärjäsee,
huitoo käsillään -- on tullut täällä Pietarissa niin äärettömän
kärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin:
mikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesin
varmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamasta
noustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, Ivan
Petrovitsh, mitä löysin, katsoppas.

Hän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, mutta
niin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin oli
melkein mahdoton saada selkoa.

Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän
kirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa.
Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi
ja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa
kirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja
keskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen
kyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään
ja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi
rivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä,
räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti
hänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä,
että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja
äidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta
ja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi
palaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja
esimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulle
anteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää
tunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena,
alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä
tuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna
seisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen
luettuani sanoisin.

Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei
jaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa,
että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki
tulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin
samalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono
käänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä,
kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja
kuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina
hetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin
hän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän
rakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän
kun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan,
oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän
saattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan
tiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan
ei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin
nöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin
johtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi
ensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan
heitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa.
Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan
kirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia,
jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen
on lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna
Andrejevnalle...

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että
minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo
paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin
_pääasian_ unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui
vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin
musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen
papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla
syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen
salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän
jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä
niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta
lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä
yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin
itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä
tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen
paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua
Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty
orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi
surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään
sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja
johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen
valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa
hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain
sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden
saisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa
osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia,
miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi
hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella,
että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan
heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on
sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin
hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole
rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun
minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten,
että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa
vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset,
jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan
oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan
askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä
luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä
astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla
oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut
menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua
tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän
joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

-- Heh, Vanja, sinähän se olet! -- lausui hän epävakaisella äänellä.
-- Minä aioin tavata täällä erästä ... kirjuria ... yhä tuossa
asiassa ... vasta on tänne muuttanut ... jonnekin tänne ... mutta
eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan
heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi
kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti
käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän
olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut
semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon
rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni
mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon
tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta
vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta
kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin
vapaasti ja yhä puhui asioista.

-- Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan,
me kohtasimme toisemme, -- milloinka se olikaan? -- eiköhän toissa
päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen
kuitenkin minusta pois katseensa.

-- Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni
syrjään.

-- Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen
taloon ... erehdyinkin... No niin, minähän kerroin sinulle asiastani:
senaatti on antanut päätöksensä... j.n.e., j.n.e.

Hän oikein punastui, kun alkoi puhua _asiastaan_.

Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä
häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi
ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla
sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon
viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei
alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa
Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta
Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt,
että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna
kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja
viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna
Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.

Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen,
joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle,
että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän
pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin _"muutamien
perheellisten asiain tähden"_ on hän päättänyt korvata Ichmenevin
vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen
luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut,
silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille
ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan
luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin
niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani
järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä
kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin
noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää
ollut rapuilla.

Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan
kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.

Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä
riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja
jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan
sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää
kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä
ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen
samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee
hän julkisesti häväistyksi.

Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin
rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle
ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta
näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti.
Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa
hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti
pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti
ulos.

Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän
ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista
ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin
Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää
sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi
vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen
häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas
Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista
häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee
jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi
varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan
turvaamiseksi.

Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei
nytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas
varmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta
läksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti
hänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski
ukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin
rapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin.
Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti
äijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen
Natalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut
"noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi
vihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta
vapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin
ruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli
pyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.

Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja
kokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja
kauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että _ijäkseen_
kiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.

Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän
itsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko
yön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli
kuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä.
Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni
nyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin
tapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus
lannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä
kaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat
toisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön
aattopäivä.

Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain
aamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn
ensimmäistä karkaamista.



VI.


Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan.
Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi,
pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka
monien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui
lähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös
Natashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi
ajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut
ja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin
hänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut,
pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana
vastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan
valkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa
isoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti.
Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin
menisin vierasta vastaan.

-- Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa
tervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.

-- Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi
viikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun
nyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää
kertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä
siihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan
saa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä
nähdäkseni... Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö...

-- Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.

-- Niin, no ... ehkäpä rappusetkin... Mutta sanokaas, kuinka te
luulette -- eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?

-- Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?

-- Niin, niin ... todellakin, -- mistä syystä; pianhan sen saan
nähdä, miksipä sitä kyselenkään...

Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin
peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään,
mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.

Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle:
"minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että
tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa... No, mutta miksikä
tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain
ihminen. Eikö totta?"

Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi
tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja
kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä
huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi
hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi
tunniksi.

-- Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, -- sinun täytyy poistua
sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä
ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene
siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee
kuulla kaikki, mitä me puhelemme.

-- Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, -- minä istun näin,
teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.

Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.
Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.

-- Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, -- Alesha näytti
sen minulle.

-- No, olenko minä sen näköinen?

-- Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti
ja päättävästi. -- Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette
kauniimpi.

-- Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te
olettekaan!

-- Älkäähän! Mihinkä minusta!... Te minun kyyhkyläiseni! lausui
Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat
vaiti ja tarkastelivat toisiaan. -- Kuulkaas, enkelini, keskeytti
Katja äänettömyyden, -- meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä
ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja
meillä on niin paljosta puhuttava... Minä tahdon ... minun täytyy ...
no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?

-- Niin, hyvin paljon.

-- Jos niin... Jos te rakastatte Aleshaa paljon ... niin ...
tulee teidän rakastaa hänen onneansakin ... sanoi Katja arasti ja
kuiskaamalla.

-- Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi...

-- Niin kylläkin ... mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet
onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan
hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän
tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin ... niin...

-- Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia
on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä.
Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.

Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko
kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä
luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että
asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha.
Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena
katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.

-- Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.

-- Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä
tähden te häntä rakastatte?

-- En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden
karvautta olisi kuulunut äänessään.

-- Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.

-- En minä sen vuoksi, minä vain ... niin vain rakastan häntä...

-- Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.

-- Niin minäkin, sanoi Natasha.

-- Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun
tähteni jättää teidät! huudahti Katja. -- Nyt teidät nähtyäni en voi
tuota seikkaa käsittää!

Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi
Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi
samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa
syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella
Natashan käsiä.

-- Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja
itkien. -- Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme ... ja teitä
minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon...

-- Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.

-- Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin,
tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?

-- Tietysti.

-- Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon
rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai
pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki
puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt ...
kotiinne?

Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.

-- Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.

-- Ja ... te ... ja te myöskin, sopersi Katja.

Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa
puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät
toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän
voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.

-- Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. -- Senkö vuoksi,
että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa
takaisin?

-- Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin
Aleshaa lohduttaakseen.

-- Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha.
Minä kuolen sinutta ... sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt
minulle olet! Juuri nyt!

-- Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen
Natasha, -- pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?

-- Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.

-- Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan,
siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun
heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi
hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.

-- Todellakin, se on mainiosti... Sitenhän te sitte vielä ainakin
neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan
Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.

Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin
kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua;
hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti
hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää.
Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja
nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti
ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia
on kulunut ja neidin on palattava.

Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan
kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen
sydämmensä sisimmät tunteet.

-- Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.

-- Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.

-- Sanokaamme me siis hyvästit.

He syleilivät toisiansa.

-- Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, -- ja minä ...
aina ... olkaa vakuutettu ... hän on tuleva onnelliseksi...
Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen
hänen käteensä.

Heidän mentyään sanoi Natasha: -- Vanja, mene sinäkin ja ... älä nyt
enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen
jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin... Tule sitten kymmenen
aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!

Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan
kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan)
ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua.
Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui
sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.

-- Nyt on jo kaikki lopussa, -- sanoi hän katsoen minuun terävästi.

En koskaan unhota tuota katsetta.

-- Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi
päiväksi nyt päättyi, -- sanoi hän puristaen kättäni.

Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja
kävisi vuoteeseen.

-- Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella
ja hiukan muistella ollutta... Minä olen nyt kuni särjetty...
Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen... _viimeisen!_

-- Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi...

-- Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen
lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni
kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja
mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt
vasta sitä itseltäni kyselen?

-- Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha...

-- Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut
häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä
rakastin häntä kuin ... melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu,
ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin
toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?

Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala
houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt
hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista
halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä
yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani
hänen tilastaan.

-- Hän oli omani, pitkitti Natasha. -- Melkein ensi kohtaamisestamme
tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi _omakseni_,
pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään
tuntisikaan, kuin minut, yksin minut... Katja sanoi äsken oikein
kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin
minä jostain syystä säälisin häntä... Ainainen voittamaton toivoni
oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken
ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin.
Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen -- sitä minä en koskaan
saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole
kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin
aina kylmä väre ruumiissani... Oikein totta...

-- Natasha kuule minua...

-- Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, -- ettei
hänellä ole tahdon lujuutta ja ... ettei älylahjansakaan ole kovin
suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten
rakastin ... uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että
juuri sen vuoksi häntä rakastin. -- Minä rakastin häntä kokonaan,
ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla
älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon
rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian.
Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen
kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan ... tuohon
Miinaan... Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos:
se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin
mieluisalta ... en tiedä, miksikä ... yksistään ajatus siitä, että
hän huvittelee ... ei, ei se ollut sitä, -- että hänkin on jo kuni
joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria
tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo... Minä... Kuinka
suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten
anteeksiantaminen ... oi, minun rakkaani!

Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui
mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia.
Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita
tapahtumia.

-- Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha.
-- Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin
huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin:
mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi ... niin! Ja tiedäs: minä
aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on
laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän
tukkaansa, hyväilen... Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut
luonani... Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi
Natasha äkkiä.

Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin
siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi
toivottomuutta, kärsimyksiä... Siten tekevät useasti sydämmet, jotka
ovat paljon kadottaneet.

-- Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi
Natasha. -- Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin
vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, -- aina vain puhuu
oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on
lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he
onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!

Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen
sydämmestänsä... Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.

Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta
murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä,
nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen
väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin
hänelle Nellystä... Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois,
ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman
emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.

-- Oi, pikemmin, pikemmin, -- huudahdin minä palatessani kotiin, --
pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka
miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!

Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan
aikaan tuli myöskin Alesha ... jäähyväisille... En huoli puhua, en
tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli
päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä,
mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä
hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi
häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista
hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen
ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi
sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan
mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen
rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa... Hän puheli sekavasti,
kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa
Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai
korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat
heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se,
että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla
yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan
eroavatkin vain yhdeksi päiväksi...

Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä,
että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta... Miksi hän oli niin
tuskainen ja itki?

Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna
Moskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti.
Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä
hän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha
siunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja
kiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten
olisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois
rapuilta.

-- Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. -- Ystäväni,
Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita
rakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta
Natashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita
mahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän.
Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun
matkustan taas, sitten kirjoita!

Saatoin hänet vaunuihin.

-- Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti -- huusi hän minulle
tieltä.

Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta
kädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi
tuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä;
katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella
ja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. --
Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! -- huusi hän minulle. -- Sinä yksin
vain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa
hänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen... Nyt olet sinä taaskin
luonani! Mitä? Tulitko taaskin minua _lohduttamaan_, suostuttelemaan,
että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen
arvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!... En tahdo, en
tahdo! Minäkin kiroan heitä!... Mene pois, minä en voi sinua nähdä!
Pois, pois!

Huomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voin
läsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka,
ymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua.
Istuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousin
ylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelin
Natashasta; Mavra itki.

Kului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsin
tällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni ja
Natasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi ei
muistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että -- hän
tuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessa
hän tahtoi kiirehtiä.

En ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hän
äkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomana
eteeni seisomaan.

"Äkkiä johtui mieleeni", sanoi hän minulle jälkeenpäin, -- "että
minä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni,
veljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minun
loukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taas
sinut kutsuisin! Voi Jumalani! -- jos sinä, Vanja, tietäisit, mitä
minä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt..."

-- Vanja, Vanja! -- huudahti hän ojentaen minulle kätensä. -- Sinä
olet täällä!...

Ja hän kaatui syliini.

Sain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitä
neuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.

Päätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa.
Matka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteen
kotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, ettei
hän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisi
häntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa jos
olisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minä
kohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättä
sain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja me
läksimme ajamaan Natashan luo.

Niin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olin
poissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä,
jos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunut
neljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juuri
saattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämän
käyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennen
tätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensi
alussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. "Järkeni oli sekasin"
-- lausui Natasha.

Ruhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavan
katseen.

-- Rakkaani, -- sanoi hän huoahdettuaan, -- minä käsitän surunne;
minä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksi
katsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte,
itseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänen
onnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitte
olla jalomielinen.

"Minä istuin ja kuuntelin", kertoi jälkeenpäin Natasha, -- "mutta
alussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoin
häneen hyvin terävästi".

Hän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänelle
hyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetää
kättäni hänen kädestään.

-- Te käsititte, -- pitkitti ruhtinas, -- että tultuanne Aleshan
vaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teillä
riitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne ... mutta
-- enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille,
ettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuin
minä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähän
asiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta -- minä täytin
velvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulle
anteeksi... Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.

-- Jo on kyllin, ruhtinas, -- virkkoi Natasha. -- Jättäkää minut
rauhaan.

-- Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla -- vastasi hän, --
mutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehan
minun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minun
olla teille avuksi.

-- Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.

-- Tiedän sen, että olette ylpeä... Mutta minä puhun vilpittä,
sydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempienne
kanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, on
ylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isänne
kotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia... Ja kuitenkin
täytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhä
velvollisuuteni on -- pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä.
Alesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne.
Ja paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielellään
auttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänellä
on hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa,
koko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut.
Alesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtava
ja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinä
hyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hän
voi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan...
erään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan ja
peittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyvä
ja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt jo
itse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille... Hän on
mies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, --
antelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita,
vieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussa
isäänne kohtaan.

Natasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsi
hänen tarkoituksensa.

-- Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.

-- No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla
hyödyksi isällennekin...

-- Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti
vielä kerran Natasha.

-- Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä
minä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti
ympärillensä. -- Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, --
pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, -- sallittehan
te minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani
ja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle
neuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa,
ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena
ylös, -- kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne
menetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen
tuhatta olkoot korvauksena, joka...

-- Ulos! -- huusi Natasha, -- ulos rahoinenne! Minä näen teidän
sisimpänne ... te halpamainen, katala mies!

Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli
varmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan,
tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta
tekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan... Ollen
halpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti
juossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin
Natashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti
käytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa,
jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.

-- Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin
kiukustutte, -- lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä
odottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, -- tämä enää
ei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne
pystyyn... Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle
kiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät
ojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te
saatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä ... he, he, hee!

Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin
ääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime
lauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus:
"Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan
kimppuun.

Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän
aikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi,
koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän
teki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin
ottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin
pitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään,
aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet
siksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli
kuin kuumeen houreissa.

-- Tohtori! Mikä hänen on? -- kysäsin minä pelokkaana.

-- Odottakaa, -- vastasi hän, -- täytyy tarkastaa tautia ja sitten
vasta selvittää ... mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi
saada vaarallisen aivokuumeen. Muuten -- ryhdymme varokeinoihin.

Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään
Natashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan,
ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin
asuntooni.

Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.
Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.

Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja
suutelin häntä. Hän punastui.

-- Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? -- kysyin
häneltä. -- Tahdotko pelastaa meidät kaikki?

Hän katsoi minuun neuvottomana.

-- Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt
hänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi
pyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit
rakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka
tähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan
poika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota
sinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä... Tunnethan sinä
hänet? Hän on paha ihminen!

-- Tiedän, -- vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.

-- Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että
hänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään
matkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan
luona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja
muutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?

Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.

-- Ymmärrän, -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

-- Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimme
hoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isän
luo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen,
mutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyt
tahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko on
nyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielä
näinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaan
tyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa,
Nelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Se
on niin!... Kuulethan, Nelly?

-- Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.

Minä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseli
minua arasti.

-- Uskotkos sen?

-- Uskon.

-- Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan,
hyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheen
niin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennen
olet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly,
heille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikki
kerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, miten
kelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovan
kellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduilla
almua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinulta
kuollessaan pyysi... Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro,
kuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisi
kuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisi
antamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt ... ja
kuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot,
niin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, että
tänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna,
yksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietää
tuon kaiken... Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?

-- Tahdon, -- vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvin
kummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinä
katseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.

Mutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihen
vahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kello
oli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinä
oli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukana
ensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisillä
kaduilla.

Istuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vain
katsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansa
nousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikku
sydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.



VII.


Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla
mielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä
palaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä
sieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.

Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin.
Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan
puoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä
liinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin
kostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä
kärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi
häiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti,
eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme
hämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan
Anna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin
ikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.

-- Tässä tuon minä teille Nellyni, -- sanoin minä sisään astuttuamme.
-- Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja
rakastakaa.

Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta
saattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt
yksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin
kernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin
kysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas
ja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin,
pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän
kiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja
hellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä
kädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä
ilmaisevan katseen.

Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo
enää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun.
Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut.
Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen
otsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:

-- Päätä kivistää, Vanja.

Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa
oli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului
kaukainen jyrinä.

-- Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. --
Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla
vielä varhaisempi ukkonen.

Anna Andrejevna huokasi.

-- Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei
saanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.

-- Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni -- kysäsi Anna Andrejevna
Nellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmän
ymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.

-- Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.

-- Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.

-- Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena,
lausui Nikolai Sergeitsh.

-- Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.

-- Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna
Andrejevna.

-- Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.

-- Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?

-- Ei ole.

-- Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneen
säälivästi.

Nikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.

-- Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh,
kerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.

Nelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minua
avukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.

-- Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä,
joten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. -- Nelly
on syntynyt ulkomailla.

-- Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?

Samassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.

Mummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneen
vihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyi
ikkunaan.

-- Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukko
Anna Andrejevnalle. -- Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luota
ja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekotteli
häneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänen
rahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänyt
häntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen pari
vuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja,
kerroit? kysyi ukko katkonaisesti.

Nelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.

-- Tule tänne, Nelly, -- sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä.
-- Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, -- istu!

Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen
tukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista ... mutta hillitsi itsensä.
Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt
vihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.

-- Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton
ja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti
isäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei
malttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna
levisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.

-- Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, --
lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla
kehenkään katsomatta.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi,
ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.

-- Tiedän, -- vastasi Nelly katkonaisesti. -- Hän ei ottanut vastaan
äitiäni, vaan ... ajoi pois...

Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa
esimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta
tytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.

-- Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? --
kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti
pitkittää puhetta juuri tästä seikasta.

-- Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet
-- vastasi Nelly. -- Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä
oli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli
hyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä
iso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle
äitini.

-- Hm!... -- sanoi ukko.

-- Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja
ikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen
kumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, -- äitini kertoi, että
iso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen
syypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään
muuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki... "Minulle hän
ei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan
sinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kun
matkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota
puhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä.
Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili
ja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja
kuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea...
Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä
suuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja... Kerran he äidin
nimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti
tiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja
ennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi,
ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä
toi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan
korvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen
päivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan
ja anteeksi pyytämään.

Nelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosi
hänen vaaleille, sairaille poskilleen.

Hyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleen
entisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivat
kellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (se
olikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyt
tyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvälle
kertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneen
sairastavan lapsen sydämmeen.

Mutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa,
katsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.

Ukko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; Anna
Andrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti sen
huiviinsa.

-- Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä.
-- Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekä
löytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.

-- Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.

-- Niin ... nurkassa ... vastasi Nelly. -- Äiti oli köyhä. Äiti aina
sanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikas
ja tehdä muille vääryyttä ... ja että Jumala sen rankaisee, puhui
Nelly taas vilkkaasti.

-- Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako?
kysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui,
että hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.

-- Ei, ei siellä ... ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. -- Siellä
oli hyvin pimeää ja kosteata, -- pitkitti Nelly pienen vaitiolon
perästä, -- ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vielä
jaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Siellä
asui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaa
virkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi ja
rähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelle
viereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamies
huusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikka
leski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti sääli
häntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löin
virkamiestä...

Nelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsä
säihkyivät.

-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen
kiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka
pääasiallisesti hänelle kertoikin.

-- Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli
seuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla,
äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt;
emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja
minulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen,
älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole
yksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua,
mutta _heidän_ luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suuren
kadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri,
villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini
peljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen
eteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus
olikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa.
Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni,
vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi
kätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä,
iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka
jäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten
iso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti
meihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas
juosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin
iso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni
kuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja
koetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä
ja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset
katsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä...

Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin
vaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä.
Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain
uhittelevaa olevan nyt käytöksessään.

-- Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa
myöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. -- Mitäpäs, äitisihän loukkasi
pahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi...

-- Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin
jyrkällä äänellä, -- kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi,
Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen
vuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina
seuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui
niinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt...

Nikolai Sergeitsh oli vaiti.

-- Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna
Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.

-- Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon
Bubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo,
kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin
vuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä.
Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä
Ivan Aleksandravitsh.

-- Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.

-- Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän
minulle Asorkasta.

Nelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, että
puhe kääntyi Asorkaan.

-- Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitsh
kumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vielä
enemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.

-- Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, -- sairaana
puhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kun
alkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennen
oli... Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupungin
ulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, mutta
äitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näki
Asorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoi
itkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, joka
tuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isä
antoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äiti
rakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi,
että Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoa
takajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä ja
vielä paljon muutakin osasi... Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota,
jäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kun
äiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin oli
siinä...

Nikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkasta
tämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän ei
enää kysellyt mitään.

-- Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna
Andrejevna.

-- Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän.
Menin puotiin leipää ostaakseni -- äkkiä näin miehen ja Asorkan,
katsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään.
Isoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minä
kovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiä
ja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsoin
taakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankin
kyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani en
virkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi.
Huomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kun
kolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkin
pelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavana
päivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkin
iso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toiselle
kadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasin
hänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt pois
lähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun,
sitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua;
Asorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin,
ettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensä
vapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, joka
istui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän osti
leivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta,
vapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minä
nostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle,
silitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotani
pois kotiansa.

Sitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensin
pelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sitten
tuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minua
ja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisi
isoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan oli
tullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaan
hänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minut
useampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli aina
illan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkan
taa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinä
päivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssani
ulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.

Iso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen ja
omenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois,
seurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän,
missä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisella
puolella katua, ettei iso-isä huomaisi.

Hän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli,
mutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa.
Saatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovin
peloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroin
hänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänä
mennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsi
kolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: "kuules,
Nelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitin
kirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hän
lukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi,
suutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi..."
Ja äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaa
rukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvilleni
ja vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, ja
kun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minä
menin.

Tulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa.
Iso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorka
seisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vain
yhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat,
pimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuin
sisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista,
kasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, menin
vain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen,
suuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahdutti
sitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsi
menemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasi
oven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulin
kotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen...

Samassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järein
pisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näytti
säikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.

-- Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan;
sitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.

Nelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti,
sairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koetti
olla minuun katsomatta.

-- No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasen
tuoliinsa.

Nelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.

-- Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?

-- Näin...

-- Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevna
sanomaan.

-- Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly,
-- talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasin
iso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi ... sillä
äiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taas
näin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jotta
hän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänen
kiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minut
ja huusi minulle: "Nelly, Nelly!" Asorka juoksi hänen jälestään.
Minun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttui
käteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi,
katsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, että
jalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia.
Minä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaa
ja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä ei
virkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minulle
kengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minut
asuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakan
ja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käski
minun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minulle
konvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minä
annoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoi
silittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minä
tiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii,
joka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtoo
opettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisin
ikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minä
seisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonut
tyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansa
toi hän ne minulle ja sanoi: "Nämä ovat sinulle yksinäsi". Minä
olin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: "jos ne ovat minulle
yksinäni, niin en ota niitä". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle:
"no, ota sitten miten tahdot, saat mennä". Minä läksin eikä hän
suudellutkaan minua.

Kun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi.
Kirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä ja
käski äidin ottamaan lääkkeitä.

Sen jälkeen kävin usein iso-isän luona -- äiti käski niin tehdä.
Iso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa:
toisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnalla
ja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennen
muinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kun
minä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkin
minä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakin
kertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkan
kanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepin
yli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvin
harvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee,
istuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Siten
istuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta,
vanhalta... Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaan
eikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan,
odotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteä
pois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänelle
kaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron ja
äiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoi
minulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi.
Ja kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin yli
ja että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraa
kauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sitten
alkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljon
rakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tulin
iso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hän
kuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut,
silloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestä
kysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoi
minut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisi
oven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään.
Kun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi Jesus
Kristus sanoo: "rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydet
anteeksi", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsi
hän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minut
taas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minä
sanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan... Sen jälkeen muutti
iso-isä toiseen asuntoon...

-- Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinko
jo paistaa ... katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyen
ikkunaan.

Anna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähti
viha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttui
hän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.

-- Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo.
-- Olkoot ne, joilla on kova sydän...

Hän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahti
kysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. Nikolai
Sergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassa
kääntyi meistä poispäin.

-- Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.

-- Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, -- ja
sillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltä
loppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkään
mitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivat
meitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minä
kolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi,
mihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa;
äiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki,
kuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin,
etten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenyt
ja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkin
kuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uutta
asuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn,
hyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, että
äiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentä
kopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.

Iso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni oven
säppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, että
istun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niin
istuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näki
minut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkä
aika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sitten
vielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaan
Asorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minulle
virkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihen
istumaan ja istuin niin iltahämäriin.

-- Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä!
huudahti Anna Andrejevna.

-- Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.

-- Vaikkapa päällysnuttu ... kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaan
saanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?

Nellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan ja
jaksoi pidättää kyyneleensä.

-- Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: ken
siinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun jo
aikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä,
kummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepillään
astuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttua
toi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille.
"Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi,
että minä kiroon hänet," ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni.
Viisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isä
varmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun on
pimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonka
valossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avukseni
ja sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa;
sitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille ja
kerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulin
kipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vain
ajattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äiti
nukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyin
ennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi _tuo_...

-- Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, -- sama mies, josta
minä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oli
Bubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerran
sillalla... Jatka, Nelly.

-- Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoi
minuun ja sanoi: "yksi ruplako?" Minä vastasin: "niin". Hän alkoi
nauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; silloin
tuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän oli
kuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikä
minä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeä
ja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme,
kirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta _tuo_
nähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minua
mukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi;
kolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, mutta
seitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isän
asunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle,
heilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotka
vierivät pitkin lattiaa. "Siinä ovat rahanne!" sanoin hänelle. -- "En
huoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet", paiskasin oven
kiinni ja juoksin pois.

Nellyn silmät säihkyivät ja naivin uhittelevasti katsahti hän Nikolai
Sergeitshiin.

-- Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta Nikolai
Sergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. -- Niin hänelle pitikin;
iso-isäsi oli paha ja kovasydämminen...

-- Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.

-- Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.

-- En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni,
vastasi Nelly.

-- Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia,
voi toki!

-- Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi
Nelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. -- Rahaa ei meillä enää
ollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa,
ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin
hän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen,
vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä
myöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin
sai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole
häpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille
rahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon
asukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo
ja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä
kerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja
tuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä
te olette niin ylpeä; -- ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi
tuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi
häntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä
kerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi
pois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän
itkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja
talutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti
ei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä
pysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui
äiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä
sinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään
talon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista
loisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun
ja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden
luo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin
voisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta
minä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä
käsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku
tulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"... Niin
puhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni
totella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat
taas punaiset. -- Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin
teillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille
tyttärenä...

-- Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen
Nellyä innokkaasti. -- Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.

-- Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.

-- Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai
Sergeitshille. -- Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski,
minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui
hän tainnuksiin.

-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. -- Sairas, kadulle
kaatuu, talvella!...

-- Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra
puolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja
käski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei
enää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli...

-- No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti
Anna Andrejevna.

-- Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa
mielenliikutuksensa.

Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi:
"Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä,
että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle
vielä, että minun on raskasta kuolla"... Minä meninkin, koputin
iso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea
minulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle:
"äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"... Iso-isä työnsi minut
pois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen
viereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään... Äitikin syleili
minua eikä mitään kysellyt...

Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi,
mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän
voimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen,
vaan itki ja syleili Nellyä...

-- Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen
kuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja
sanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa,
mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei
enää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin
hiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän
luo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin
säikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen
käteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hän
hätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa
hattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja
nyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi
ajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta,
kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki
heidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä
Asorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä
väsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän
kaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun
päähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä
pääsimme kotiin... Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä
hänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen
seisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini
luo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankara
ja paha ihminen, katsokaa!... Katsokaa!..." Silloin iso-isä kiljahti
ja kaatui lattialle niinkuin kuollut...

Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja
asettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna
Andrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä
huudahti erityisen innostuneesti:

-- Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet
minun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät
kaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä,
Jumala, Jumala sen heille kostaa... Lähdetään. Nelly, lähdetään
täältä!...

En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna
Andrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan,
että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh
ojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä
kysäsi:

-- Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?

-- Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti
Nellyä muassaan ovelle.

-- Seis, seis, odota!

-- Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen!
Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta
nyt hyvästi!

Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi
liikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään,
hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti
päällysnuttua ylleen.

-- Sinäkin ... sinäkin lähdet kanssani! -- huudahti Anna Andrejevna
liittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä,
ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.

-- Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni?
pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. -- Antakaa minulle Natashani!
Missä, missä hän on?

Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.

-- Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! -- huudahti Anna Andrejevna.

Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja
huoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin
kuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi,
jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen
joutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita.
Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä
polvilleen ojentaen kätensä ylös.



IX.


Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!

Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet
siihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän
suuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä,
tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär
taas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa
tytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan
pään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.

-- Ystäväni!... Elämäni!... Iloni!... puheli ukko katkonaisesti
pidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut,
hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan,
tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. -- Minun iloni, rakas
lapseni! -- toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä
katseli häntä. -- Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on
laihtunut! -- lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen
yhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.

-- Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä,
kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi
ukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka
ikäänkuin leikkaa sielun kahtia.

-- Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, -- lausui Natasha. --
Tahdonhan minäkin suudella teitä...

-- Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän
sanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.

-- Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen
asti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle
anteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta
anteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko,
Natasha, kirosin sinut, -- ja minä saatoin sen tehdä!... Ja sinä,
Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin!
Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi
uskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut
luokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois... Oi, Natasha,
muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, -- ja nyt,
samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti
enemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin
elämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja
jalkojesi eteen laskenut!... Oi, sinä minun iloni!

-- Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani,
kasvojani, kuten äitini suutelee! -- huudahti Natasha heikolla,
sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.

-- Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin,
puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. -- Oi, Natasha!
Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka
yö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi.
Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä
olit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, -- tulit
unissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin
käsin ... muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli
punertavat kädet? -- tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit
minua... Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä
kirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!...
Minähän ... kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi,
äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin
ikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää
odotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin!
Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä
silloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa
varjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun
puolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin
ikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös
portaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana,
enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi... Minäkö olisin kironnut?
Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta
ovelta palasin... Oi, Natashani!

Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa
vasten.

-- Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! -- huudahti hän. -- Oi,
Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi,
kiitän armostasi!... Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn
jälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän!
Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin
olemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät
sortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää,
Natasha... Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun
kallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette
loukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä
siunaan ijankaikkisesti.

-- Vanja, Vanja!... lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle
isänsä sylistä kätensä.

Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti
minuakin ja kutsui minua!

-- Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.

-- Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. -- Voi kyyhkyläiseni!
Mehän hänet unohdimmekin!

Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut
makuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven
takana ja pelokkaana piilotteli meiltä.

-- Nelly, mikä sinun on, lapsueni! -- huudahti ukko aikoen syleillä
tyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen...

-- Äiti, missä on äiti? -- lausui Nelly ikäänkuin unessa. -- Missä
on minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin
vapisevat kätensä.

Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa
vääristyivät ja hän kaatui maahan...



Jälkilause.

Viimeisiä muistelmia.


On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo
käy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta,
kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma... Mutta -- kuules -- jossain
jyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi
ajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita
putosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi
auennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas
puolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja
vedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani
aioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin
kustantajan, kiiruhtaakseni _heidän_ tykönsä Hirvisaarelle. Mutta
vaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni --
maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja
käskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan _siellä_, mutta
illalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo
minulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta
yöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.

Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen
ylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä,
että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan
lääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainen
terveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nyt
vielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani
pysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan
valmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa
kumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, -- antaa
vaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt
semmoista summaa. Vapautta, rahaa!... Koppasin riemuisasti hattuni,
otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin,
tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.

Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on
päättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on
hyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen
juutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan,
ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä
bassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja
minun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän
se ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan
kustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa,
älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia -- tietysti
kustantajana.

Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu
loppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta
taattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun
kirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä
tavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa
viisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman
paksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia
rivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.

Luen -- se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minua
sekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen.
"Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni
"haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon
puuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että
oikein pahaa tekee.

Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että
edellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa
vuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon
tietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisesta
nahjustelemisesta ja työni hitaudesta!

-- Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te
viivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?

Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka
hänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla
arvosteluillaan -- sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille,
jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti.
Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja
kuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti
ehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.

-- Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät
ovatkin.

Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander
Petrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista
tyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa
vaunuillaan tuttujansa.

Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen
nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile
ja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä,
joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon
luottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein
kunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo
väärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään
kohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti
kuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta
ja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin
-- kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs,
hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän
kustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.

Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista
aatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota
vastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan.
Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista,
ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia.
Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta _omissa_ vaunuissaan,
kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu
oppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa
oppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu
viattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä
yleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla
rehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensa
korville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen,
että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja
todellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei
juuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä
tietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.

Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.

Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan
Ichmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän
asuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua
sormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan
hiljaa.

-- Nelly poloinen vast'ikään nukkui! -- kuiskaa Anna Andrejevna
hätäisesti. -- Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku
kyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei
nyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa _teidän_ lääkäriltänne!
Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme
päivälliselle ... ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!...

-- Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, --
kuiskaan hänelle vastaan. -- Täytyi saada työ päätetyksi...

-- Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette
tullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini,
panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka,
yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjamme
ei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte?
Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt,
miten lohduttaa ... hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai
Sergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin -- jäin
yksin puuhaamaan... Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on
Permissä, niin kylmää sydäntäni...

-- Missä Natasha on?

-- Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa...
Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan... Ah,
Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa
iloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä... Meneppäs, Vanja,
hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä
vaivaa... Kuulethan?

Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin
puutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin
kaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa
puiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja
tuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita,
kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja
kaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää,
pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään
ja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä
kumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein
tuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.

Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa
kätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan!
Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.

-- Saitko jo ihan loppuun, Vanja? -- kysäsee hän minulta.

-- Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.

-- Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?

-- Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työ
sujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojen
kiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi ja
syvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisesti
vallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten.
Kaikki hyvin...

-- Ah, Vanja, Vanja!...

Olin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvin
innostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hän
oli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamatta
tiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaista
arvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiin
arvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itseni
kirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaasti
ja järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistä
mielentilaansa.

-- Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, -- sanoo hän minulle, -- teet
vahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaat
terveytesi. Muistappas, esim. S:ää -- hän valmistaa kappaletta kaksi
vuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhden
romaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua!
Et löydä ainoatakaan moitteen syytä.

-- Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoita
määräpäiväksi, mutta minähän olen -- kyytihevonen! No, se on
joutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?

-- Paljonkin. Ensiksikin _häneltä_ on kirje.

-- Taaskin?

-- Taas.

Natasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eron
jälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kuni
houreissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin,
ettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin,
kuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhti
ilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemmin
viettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja ettei
mikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomata
epätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänet
ja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja on
hänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaan
vireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.

Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja
epäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha
kieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti
näyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset,
vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein,
että niin tuli käydäkin -- sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan
onnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän
ei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut
ja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa,
tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan
joutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä
hän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että
täydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli,
että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja
itsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän
kuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin,
hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään
pelkuruudesta ja -- sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu
tuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon
vallassa; silmiin nousi kyyneleitä...

Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli
ollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä
suljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha
todella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen,
eipä ole kokonaan tervekään, mutta _hän_ on Aleshan seurassa ja
Alesha tulee onnelliseksi.

Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi
Aleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa
olisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikä
voikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia;
hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän
jolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi
tapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi,
niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta..."

Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, -- katsahdimme
toisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui
kahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme
puhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet.
Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut
siitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän
kolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä
paljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan,
vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on
kohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan
niin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa
kaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä,
hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun
tuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta
vaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle
menneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi,
sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan
toinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua,
rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta
siitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan
rakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin
hyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi
siitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla
hänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan
juttelimmekin tulevista tapahtumista... Kysyin Nikolai Sergeitshiä.

-- Luulen, että hän pian palajaa, -- vastasi Natasha. -- Lupasi tulla
teelle.

-- Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?

-- Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen
oikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha
mietteissään. -- Olisi voinut tehdä sen huomennakin.

-- Miksikä hän meni?

-- No, kun minä sain kirjeen...

Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan,
-- että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain
yksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään
muuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä
elän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa.
Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa
voittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni,
tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei
silloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta
huokailee... Hän on niin kömpelö... Hän on niin suora, äiti parka!
-- lisäsi Natasha naurahtaen. -- Niin, kun minä tänään sain kirjeen,
tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun
silmiäni... Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin
mitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen
alas päänsä ja puristaen kättäni...

Astuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas
puhua.

-- Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, -- sanoi Natasha.

-- Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.

-- Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa
sanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev
tuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen
asian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen
kovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo
ajatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa
ilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään,
mutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö
voisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti
tarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.

-- Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna
Andrejevnan hänelle niin puhuneen?

-- Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.

-- Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?

-- Minä jo kummastelin sinua, Vanja -- tähän saakka voit olla
tiedustamatta hänestä, -- sanoi Natasha nuhtelevasti.

Nelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja
Nellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä.
Lapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä
ihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon
rakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä
pehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella
lämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt
ympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut
luottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan
ollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä,
jotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme
voittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja
minä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi
pahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime
kerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta
vihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella
häntä -- tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli
ilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä...

Hänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt
äänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin
perheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni.
Hän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten
luo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän
oli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt,
nyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin
määritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin
kävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen
kuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja
hermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei
hän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä
pahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi
Nelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin
vuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita
ketään. Taudin kuume poltti kasvojansa -- hän oli hyvin paljon
laihtunut -- silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta
vavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi,
kietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti.
Sen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä
täyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha
istuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen... -- Minäkin
tahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. -- Minä näin viime yönä teitä unessa
ja näen ensi yönäkin ... teistä minä usein uneksin ... joka yö...

Nähtävästi halusi hän jotain ilmaista, jokin tunne ahdisti häntä,
mutta hän ei ymmärtänyt omia tunteitansa eikä tietänyt, millä tapaa
ne ilmaisisi...

Paitsi minua rakasti hän Nikolai Sergeitshia melkein kaikkein
enimmän. Ja tuleepa sanoa, että Nikolai Sergeitsh puolestaan rakasti
häntä melkein yhtä paljon, kuin Natashaakin. Nikolai Sergeitshilla
oli erikoinen tapa saada Nelly iloisaksi. Kun hän vain astui Nellyn
luo, alkoi samassa kuulua naurua ja ilvehtimistä. Sairas tyttönen
iloitsi kuni lapsi, veikisteli ukolle, ilveili hänelle, kertoi
hänelle uniansa ja keksi aina juttuja, pakotti ukon kertomaan.
Nikolai Sergeitsh olikin niin iloinen, niin tyytyväinen nähdessään
"oman pienen Nelly tyttärensä", että päivä päivältä yhä enemmän
riemastui hänestä.

-- Jumala on lähettänyt hänet meille kärsimystemme korvaukseksi,
sanoi Nikolai Sergeitsh minulle kerran tultuaan Nellyn luota ja
tapansa mukaan hänet yöksi siunattuaan.

Kun me iltasin tulimme kaikki yhteen (Maslobojev tuli niinikään
melkein joka ilta), tuli usein vanha lääkärikin, joka koko
sydämmellään oli kiintynyt Ichmenevin perheeseen; tällöin aina
tuotiin Nellykin tuolissaan luoksemme ympyräisen pöydän luo.
Verannan ovi avattiin auki. Laskeuvan auringon valaisema puutarha
oli silmäimme edessä. Sieltä tuli huoneeseen lehtien raikas tuoksu
ja sen muassa vasta puhjenneiden syreenikukkien lemu. Tuolissaan
istuen katsoi Nelly meihin lempeästi ja kuunteli keskusteluamme.
Joskus innostui itsekin puhumaan ja alkoi jotain kertoa... Tosin me
tällöin tavallisesti kuuntelimme häntä levottomuudella, sillä hänen
kertomuksissaan oli aiheita, joita ei olisi sopinut kosketella. Minä,
Natasha ja Ichmenev-vanhukset tunsimme ja tunnustimme syyllisyytemme
hänen suhteensa tuona päivänä, kun hän, vavisten ja kärsien, oli
pakotettu kertomaan meille elämänsä tarinan. Varsinkin lääkäri oli
noita muistelmia vastaan; ja jokainen puolestaan koettikin johtaa
puhetta muihin asioihin. Tällöin Nelly aina koetti tekeytyä, ettei
muka huomaakaan juontamme, ja alkoi ilvehtiä lääkärille tai Nikolai
Sergeitshille.

Ja terveytensä yhä vain huononi. Hän muuttui erittäin
herkkätuntoiseksi. Sydämmen lyönti oli säännötön. Lääkäri sanoi
meille, että tyttö saattaa kuolla hyvinkin kohta.

En ilmoittanut sitä Ichmenev-vanhuksille, sillä se olisi heihin kovin
koskenut. Nikolai Sergeitsh oli täysin vakuutettu, että Nelly paranee
siksi, kun tulee matkalle lähteä...

-- Kas, isäkin jo on tullut kotiin, -- sanoi Natasha, kuultuaan
huoneesta isänsä äänen. -- Mennään sisälle, Vanja.

Kun Nikolai Sergeitsh vain oli astunut huoneeseen, alkoi hän tapansa
mukaan puhua kovalla äänellä. Anna Andrejevna alkoi samassa huitoa
käsillään. Ukko heti hiljeni ja huomattuaan Natashan ja minun alkoi
kuiskaten ja kiireisesti kertoa matkojensa tuloksista; hakemansa
paikan oli hän saanut ja siitä oli hän hyvin mielissään.

-- Kahden viikon kuluttua voidaan jo lähteä matkalle -- sanoi hän
käsiään hykertäen, huolella katsahtaen syrjästä Natashaan.

Tähän vastasi Natasha hymyillen ja syleillen isäänsä, ja tämä
karkoitti kaiken epäilyksen vanhuksen mielestä.

-- Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. --
Sinusta, Vanja, on meidän vaikea erota... (Tahdon tässä huomauttaa,
ettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän
kanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi
tehnyt ... jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s.,
jollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).

-- Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta
paikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa... Paikan muutossa --
_kaikki_ muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän
uskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.

-- Entäs Nelly? -- kysäsi Anna Andrejevna.

-- Nellykö? Mitäs ... hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas,
mutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan
paranemaan päin -- vai kuinka sinä luulet, Vanja? -- kysäsi ukko
ikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun
olisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.

-- Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain
tapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna:
siirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö,
perheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on
mainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä
vain katson ... en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun
Anna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.

Nelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme
mukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.

Nelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin.
Maslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui
olevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.

Maslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että
jokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään
meistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä
hänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan
minulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti
itsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan
hänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni
Anna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin
Natashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka
oli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.

Nelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä
jostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja
nyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin
iloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat
asetetut vesilasiin hänen eteensä.

-- Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. --
Maltapas huomenna ... no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.

-- Rakastan, vastasi Nelly -- ja minä muistan, kuinka me kukilla
äitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt
määritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden
sairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi
kerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut,
koristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi
äiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme
ylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen
viheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia
köynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä
eniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia.
Seppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja,
suuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin
luo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja
tuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen... Minä muistan sen
nyt...

Nelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi
häneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan
hämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään _siellä;_
emme keskeyttäneet hänen puhettansa. _Siellä_ hän äidin ja Henrikin
kanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä
hänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta,
korkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä
vesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi
hän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun
asukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä;
kertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi
suurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka
kupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä
kaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen...

Ei vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan.
Kuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain
hänen toiset muistelmansa, -- ne, jotka häneltä oli saatu synkässä
kaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä,
kalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja
vihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin
paljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja
äitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa,
kosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla
vuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä
ja muiden maiden ihmeitä... Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä
yksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja
petomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan...

Mutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin
takaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli,
että sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska
saattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli
häntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi
Nelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi
sitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä,
jonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.

-- Kuules, Vanja, -- sanoi Nelly, kun jäimme kahden, -- minä tiedän,
he ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en
matkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja
sen minä tahdoin sanoa sinulle.

Minä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että
Ichmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä
konsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani
sitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin
häntä, niin sittenkin -- ei muu auta, kuin erota.

-- En voi! -- vastasi Nelly päättävästi, -- sillä minä usein näen
äitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän
kanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren
synnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu.
Minä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.

-- Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, -- sanoin minä kuunnellen
kummastellen puhettansa.

Nelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.

-- Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, -- sanoi
hän. -- Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.

Kummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä
tarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin
kohtauksesta vielä kokonaan toipunut.

Hän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen
mustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan
katsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.

-- Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi
kertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä.
-- Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin
hänelle: "onhan iso-isä kuollut", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi
itkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on
vain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä
"samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme", sanoi äiti; "hän yhä käy
siinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä
lankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi".

-- Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.

-- Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, --
enkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään
kun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän.
Hän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi,
ettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään
syönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei
hän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle,
se oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa.
Silloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään
ymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan,
ajattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani
rahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa.
Olen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee
siinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko
olen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä
nyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat.
Minä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita
yhtään itselleni. "Ei," sanoo, "sinä et saa minulta varastaa;
Bubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä
en koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen
olet pannut?" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei
ota kuullakseenkaan, kiljuu vain: "sinä varastit viiskopekkaisen!"
Hän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin
paljon... Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja
jossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.

Aloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista
ja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua,
sillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua
kiihkeästi...

-- En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen
pikku päänsä kasvoihini. -- Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en
sittenkään sinusta eroa.

Nellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin
lääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri
taudista arveli.

-- En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa
ajateltuaan. -- Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, --
mutta ... varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että
paraneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun
pyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä
ehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä
neuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin
tyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. -- Lempeä, rakastettava tyttö! Ja
niin leikillinen luonne!

Nikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. -- Kuules, Vanja, mitä
minä ajattelin, lausui ukko, -- Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös?
Valmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen
vastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti
äidillensä, kuten hän tänään kertoi... Hän oli kertoissaan niin kovin
liikutettu...

-- Sepä se, liikutettu, ja se on nyt hänelle vahingollista, sanoin
minä.

-- Niin, no, vastenmieliset muistot -- sehän on kokonaan eri asia.
Usko pois, ystäväiseni, usko kokemukseeni: mieluisten asiain
synnyttämät mielenliikutukset eivät ole vaarallisia; niistä saattaa
taudin voimakin lannistua, ne vaikuttavat terveellisesti...

Sanalla sanoen, ukko oli aatteestaan niin viehättynyt, että oikein
riemastui siitä. Mahdotonta oli häntä vastustaa. Kysyin lääkärin
neuvoa, mutta ennen kun lääkäri ehti mitään päättää, otti Nikolai
Sergeitsh lakkinsa ja läksi suorittamaan asiaa.

-- Kuules, tässä on lähellä hyvin suuri kasvilämpiö, sanoi ukko
minulle lähtiessään. -- Tarhurit myyvät loppuun kukkia, sieltä voi
saada hyvin huokealla. Oikein ihmeellistä, kuinka huokealla!...
Puhu siitä Anna Andrejevnalle, muuten hän taas ehkä suuttuu menojen
tähden... No, niin siis...

Niin! Kuules sitten, ystäväiseni: eihän sinulla ole mihinkään
kiirettä? Olethan työstäsi päässyt, olet saanut sen loppuun, miksikä
siis kotiin kiirehtisit? Jää meille yöksi, makaat yläkamarissa,
kuten muinoin, muistathan. Siellä on vuoteesi, tyynysi -- kaikki on
koskematta paikallaan. Nukut kuin Ranskan kuningas. Mitä, jääthän?
Heräät huomenna varemmin, tuodaan kukkaset ja kello kahdeksaan saamme
huoneen koristetuksi. Natasha auttaa: hänellä on näissä asioissa
enemmän kauneusaistia, kuin meillä kummallakin yhteensä... No,
suostutko? Jäätkö yöksi?

Päätimme, että jään heille yöksi. Ukko sovitti niin asiat. Lääkäri
ja Maslobojev sanoivat hyvästin ja läksivät. Ichmenevien oli tapana
mennä varhain nukkumaan, jo kello yksitoista. Pois lähtiessä oli
Maslobojev hyvin miettivän näköinen ja aikoi jotain sanoa minulle,
mutta jätti toiseen kertaan. Kun minä vanhuksille hyvää yötä
toivotettuani nousin ylös huoneeseeni, kummakseni kohtasin siellä
Maslobojevin. Hän istui pöydän luona odottamassa minua selaillen
jotain kirjaa.

-- Käännyin takaisin, Vanja, sillä paras on puhua asia nyt. Istuppas.
Näes, asia on kokonaan tyhmä, oikein harmittaa.

-- Mitä niin?

-- Näes, tuo sinun lurjus ruhtinaasi pari viikkoa sitten sapetti
niin, että vieläkin sappi kiehuu.

-- Mitä, mikä asia se on? Oletko sinä vielä ruhtinaan kanssa
tekemisissä?

-- Kas, sinä jo heti kohta "mitä, mikä on asia?" ikäänkuin ties
mitä olisi tapahtunut. Sinä, Vanja veliseni, olet aivan kuin minun
Aleksandra Semenovnani, tai yleensä koko hameväki... En voi sietää
heitä!... Jos vaikka varis huusi -- heti "mitä, mikä se oli?"

-- Älähän suutu.

-- En minä suutukaan, mutta kaikkia asioita on katsottava omilla
silmillä, eikä suurennettava... Siinä se.

Hän oli jonkun aikaa vaiti, ikäänkuin yhä olisi ollut minulle
äkeissään. En häirinnyt hänen äänettömyyttänsä.

-- Näes, veliseni, -- alkoi hän taas, -- minä pääsin jo jäljille ...
se on, itse asiassa en ensinkään päässyt, eikä ollut millaisiakaan
jälkiä, mutta minusta vain siltä näytti ... se on, muutamista
otaksumisista minä jo aloin arvella, että Nelly ... ehkäpä... No,
sanalla sanoen on ruhtinaan laillinen tytär.

-- Jokohan!

-- Niin, tietysti sinä jo heti huutamaan: "jokohan"! Eihän näiden
ihmisten kanssa saa mitään puhella! -- huudahti hän harmissaan
viitaten kädellään. -- Sanoinko minä sinulle mitään päättävää, sinä
tuulihattu? Sanoinko minä, että on _toteennäytetty_, jotta hän on
ruhtinaan _laillinen tytär?_ Sanoinko, vai en?

-- Kuules, ystäväiseni, -- keskeytin hänet innostuneesti -- älä nyt
Herran tähden huuda, mutta selitä asia tarkkaan ja selkeästi. Toden
totta minä ymmärrän sinut. Ymmärräthän, kuinka tärkeä on asia ja
millaiset seuraukset...

-- Sepä se, seuraukset, mutta minkä? Missä ovat todisteet? Ei
semmoisia asioita niin vaan tehdä, ja minä puhun sinulle asian
salaisuutena. Miksi minä nyt asiasta sinulle puhun, selitän
sittemmin. Siis, niin tuli tehdä. Ole hiljaa ja kuuntele ja muista,
että tämä on salaisuus... Kas, näin oli asia. Jo talvella, ennen
Smithin kuolemaa, kun ruhtinas palasi Varsovasta, alkoi hän heti
tämän asian. Se on, se oli alettu jo paljoa ennemmin, jo viime
vuonna. Silloin haki hän yhtä, nyt alkoi etsiä toista. Pääasia on se,
että hän kadotti johtolangan. On kulunut kolmetoista vuotta siitä,
kun hän Pariisissa erosi Smithin tyttärestä ja hylkäsi hänet; mutta
kaiken aikaa näinä kolmenatoista vuonna hän lakkaamatta piti häntä
silmällä, tiesi, että hän asuu Henrikin kanssa, josta tänään oli
puhe, tiesi, että tällä on Nelly, tiesi hänen olevan sairaan; sanalla
sanoen, tiesi kaikki, mutta sitte äkkiä kadotti johtolangan. Ja tämä
lienee tapahtunut kohta Henrikin kuoleman jälkeen, kun Smithin tytär
läksi Pietariin.

Pietarissa hän tietysti olisi pian hänet löytänyt, millä nimellä
tahansa vaimo olisikaan ulkomailta Venäjälle matkustanut; mutta
asia on semmoinen, että hänen ulkomaiset urkkijansa pettivät
hänet väärällä todistuksella; ne vakuuttivat, että vaimo asuu
jossain vähäpätöisessä pikkukaupungissa etelä Saksassa. Urkkijat
olivat itsekkin pettyneet, olivat vaihtaneet henkilöt. Asia oli
niin vuoden, tai yli. Vuoden kuluttua alkoi ruhtinas epäillä.
Muutamista tosiasioista päättäen alkoi hän jo aikaisemmin epäillä,
ettei ulkomailla asuva ole se oikea. Nyt oli kysymys: missä on
oikea Smithin tytär? Pälkähtipä päähänsä (tietysti ilman mitään
todisteita): eiköhän hän ole Pietarissa? Sillä aikaa, kun ulkomailla
pitkitettiin tiedusteluja, alkoi hän täälläkin tiedustella, mutta ei
liene halunnut käyttää kovin virallista tietä ja tutustui minuun...
Minut oli hänelle esitetty: niin ja niin muka, hoitaa asioita, on
harrastaja -- no ja niin pois päin, ja niin pois päin...

-- No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki
jotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti.
Erehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla
kertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan
viekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin
asiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla
sanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi
ottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä
se on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle
oikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile
joku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa,
kuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät,
on hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa
ruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä
olisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä
aloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin
aloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä
muilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä
ehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen
vastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä
alkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta
miksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa,
tämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä?
Mieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen
mies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti... Se herätti
epäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun
muassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen
serkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla
täällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja
rakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta,
jonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla,
sanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville
tärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle
kirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle
muutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa
papereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan
ne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties
vielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden
kirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää
herra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista,
ruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin
kaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä
pilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään
varmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia,
ja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi
minulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär
olivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko
täällä, missä asiapaperit? -- se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa,
Vanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se
on yöt ja päivät etsin asiapapereita.

-- Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En
ehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan
äkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle,
kuulustelen -- ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja,
muistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni.
Sanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna...

-- Kuules, -- keskeytin minä, -- luuletko todellakin, että Nelly
tietää...

-- Mitä?

-- Että hän on ruhtinaan tytär?

-- Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, -- vastasi hän
katsoen minuun äkäisenä ja moittivana.

-- No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen?
Se ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan
tytär, mutta on ruhtinaan _laillinen_ tytär, -- ymmärrätkö sen?

-- Se ei ole mahdollista! -- huudahdin minä.

-- Niin minäkin alussa sanoin "se ei ole mahdollista", vielä nytkin
joskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla
mahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.

-- Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! --
huudahdin minä. -- Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin
onkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut
edes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin
heillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen
orpouteen? Ei se ole mahdollista!

-- Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle
arvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen
maailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia
asianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, -- mitä järjettömimmässä
ja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi:
ensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja
enkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen
siitä vakuutettu, menetti järkensä -- ei sen vuoksi, että ruhtinas
lakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että
hän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas _saattoi_ pettää ja
hyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi
ja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei
kestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus
-- ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti
ylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella.
Hän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli
välittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne
olleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta,
kuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä,
saadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko
ikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana
häpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi.
Avioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron,
ja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt!
Muistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle:
älä mene noiden luo!... Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene
noiden luo, älä sittenkään, vaikka _sinua pyytäisi_ (s.o. hän vielä
silloinkin haaveksi, että tyttöä _pyydetään_, joten siis vielä kerran
tulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa _pyytäjä_, sanalla
sanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin
paljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin.
Tietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin
kehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin
minä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn
äiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen...

-- Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? -- huudahdin minä
kärsimättömänä.

-- Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin
tytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona
se maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa
lähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei
antanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen
kuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran
päätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen
toisella kertaa lähettää.

-- Lähettikö hän kirjeen, vai ei -- sitä en tiedä; on syytä luulla,
ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai _varman_ tiedon hänen olostaan
Pietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten,
kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi
siitä tiedosta!

-- Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta
ruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain
pari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten
sinä menettelit ruhtinaan suhteen?

-- Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus
eikä ainoatakaan varmaa todistetta -- _ei ainoatakaan_, jos kuinka
olisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä
tiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? -- ei yhtään selkoa.
Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin
vain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin
oikeastaan tiesinkään...

-- No, mitäs hän?

-- Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä
on säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs,
millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä!
Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli
silloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi,
tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti -- mitä julkeimmin
valehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua
pelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi,
samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä
kömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin
uhkailla -- ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi
ja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle!
Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, --
viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli
saada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa
hänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään...

-- Ja mitenkä sitten lopulta kävi?

-- Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla
ei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan
häväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin
enemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän
aikoo naida?

-- En...

-- Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen,
joka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on jo
viisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmat
ovat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsa
kuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö -- -- paljon
rahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoista
morsianta saa... Eräs asia on, jota minä en elämässäni itselleni
anteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, -- se
on se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin ...
ryökäle!

-- Miten niin?

-- Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitään
sitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaa
pitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpä
suostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.

-- Sinä otit kaksituhatta?

-- Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinen
asia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänen
edessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: "minä en ole
teille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistä
oli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentä
ruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä on
kaksituhatta, toivon, että _meidän asiamme kokonaan_ on nyt lopussa."
Minä vastaan: "kokonaan lopussa, ruhtinas", ja itse katson häntä
vasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna:
"mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinulle
hupsulle annan!" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!

-- Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, -- mitä sinä
teit Nellylle?

-- Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se on
ruokotonta... Se on ... se on ... ei, siihen ei löydy sanoja sitä
oikein määritelläkseen!

-- Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!

-- Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Ei
säiky -- minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin,
että koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa,
itse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?

-- Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? --
huudahdin minä epätoivoisena.

-- Ei ollenkaan! -- huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muutti
ryhtinsä. -- Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asian
uudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, jos
otinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan,
sillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan!
Ei, minä en salli itseäni pilkattavan... Nyt minä alan asian Nellyn
itsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minä
varmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä.
Hän tietää _kaikki, kaikki_... Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan,
kaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa,
kertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita,
lisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. -- Ymmärrätkös nyt,
Vanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinua
kohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaaria
Nellystä ja kolmanneksi, -- Vanja, ystäväni, tahdot tai et, mutta
sinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!...

-- Välttämättömästi, sen vannon sinulle, -- huudahdin minä, --
ja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaiken
voitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden,
etkä vain oman etusi vuoksi...

-- Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinä
autuas sielu? Kunhan teen -- se on pääasia! Tietysti pääasiallisesti
orvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Mutta
sinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolen
itsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiä
sortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vielä
petti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa?
Morgen-fri!

       *       *       *       *       *

Mutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlasta
tullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinut
lähteä huoneestaan.

Hän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.

Hän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkona
kuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteen
tuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan.
Kuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isä
kutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene,
uhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämään
hänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä ja
sitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.

Joskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.

Kerran olimme jääneet kahden; hän kurkotti puoleeni ja otti käteni
laihaan, kuumeen polttoisaan käteensä.

-- Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, --
sanoi hän minulle.

Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä.
Ääneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin,
veitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassa
minua suudella.

Kolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysi
nostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon;
Nelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaa
aurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.

-- Vanja, -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän oli
hyvin heikko, -- minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdon
sinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinulle
muistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaa
suurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. No
niin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue,
mitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille,
että he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitä
siinä on kirjoitettu, niin mene _hänen_ luoksensa ja sano, että
minä kuolin, mutta _hänelle_ en anteeksi antanut. Sano hänelle
myöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan:
antakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in,
mutta kumminkaan _hänelle_ en anteeksi antanut, sillä kun äitini
vielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat:
minä _kiroan hänet_, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta,
mutta äitini... Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäin
yksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, --
kaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisin
jäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta _hänen_ luoksensa en olisi mennyt...

Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensä
alkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen ja
hetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.

-- Pyydä kaikki sisälle, Vanja, -- sanoi hän viimein heikolla
äänellä, -- minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!...

Hän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikki
astuivat sisään... Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi;
hän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hän
väitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukon
oli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hän
Nellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunut
ollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaan
tytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taas
alkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaan
huoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja,
punasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toi
pikku Nellyllensä... Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänen
sydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuona
jäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi.
Nelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laski
ukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin...Tulimme jokainen melkein
toivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinut
puhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.

Muistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasilla
ja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja,
hänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä.
Ukko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimme
lohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellyn
hautajaisten jälkeen.

Anna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellyn
kaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'in
sen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli,
sanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaista
eloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, ja
rukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. "Hän on
teidän, hän _on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte_, että hän on
_teidän laillinen tyttärenne_. Minä käskin, että hän minun kuoltuani
tulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te ette
aja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niin
ehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalan
istuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinne
anteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'in
hänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää _kaikki, kaikki_..."

Mutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta ei
mennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.

Palattuamme Nellyä hautaamasta menimme Natashan kanssa puistoon.
Päivä oli kuuma, loistavan valoisa. Viikon perästä oli määrä heidän
matkustaa. Natasha loi minuun pitkän, kummallisen katseen.

-- Vanja, -- sanoi hän, -- Vanja, sehän oli vain unta.

-- Mikä oli unta? -- kysyin minä.

-- Kaikki, kaikki, -- vastasi hän, -- kaikki, koko kulunut vuosi. --
Vanja, miksikä minä särin sinun onnesi?

Ja hänen silmissään minä luin:

"Mehän olisimme voineet olla yhdessä onnelliset ikuisesti!"

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sorrettuja ja solvaistuja - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.