Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Uudenmetsän lapset
Author: Marryat, Frederick
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Uudenmetsän lapset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



UUDENMETSÄN LAPSET

Kirj.

Frederick Marryat

Mukaillen suomentanut Anni Swan



Otava, Helsinki, 1911.



SISÄLLYS:

     I. Cromwellin ratsuväki.
    II. Metsänvartijan majalle.
   III. Metsänvartijan lapset.
    IV. Metsällä.
     V. Karja lisääntyy.
    VI. Ensimmäinen vuosi.
   VII. Veljekset.
  VIII. Keropää ja hänen tyttärensä.
    IX. Tärkeitä tapahtumia.
     X. Hautajaiset.
    XI. Mustalaispoika.
   XII. Edvard ja Kate.
  XIII. Satimessa.
   XIV. Uusi kuningas.
    XV. Rosvojen ja murhaajien parissa.
   XVI. Metsäpäällikkö tutkii.
  XVII. Herra Stone ja Klara.
 XVIII. Edvard suostuu.
   XIX. Edvard lähtee kotoa pois.
    XX. Taistelu ja voitto.
   XXI. Pääkaupungissa.
  XXII. Verinen taistelu.
 XXIII. Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.
  XXIV. Lambertin ratsuväki.
   XXV. Edvardin sydänsuru.
  XXVI. Erehdyksiä.
 XXVII. Iloa ja riemua.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Cromwellin ratsuväki.


Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen
oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle
Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon
länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä
sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen
etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan
likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi
paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies,
Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka
sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia.
Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman
kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita
ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa
hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen,
ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat
nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä,
joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli
muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.

Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet
kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se
roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä,
teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet
olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka
olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut
isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä.
Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme
palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset
olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton
pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.

Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli
etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä
oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa
kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin
pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin
puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut
vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn
mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian
vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään
eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa
turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä
elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän
lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa
rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä
isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän
oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat
olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi
oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen
veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista,
Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan
oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran
päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja
ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat.
Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa
oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.

Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka
Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla
Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen
kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon
varastohuoneessa oli lihaa.

Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille
suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä
lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin
nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen
ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti
juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen
parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson
kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He
olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän
rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin
kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille.
Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he
ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen
luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan
hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha
metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki
hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja
kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat
irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia
kylkiä sanajaloilla.

-- Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen,
nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. -- Olemme ratsastaneet
hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin
taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.

-- Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi
siihen toinen, -- me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin
aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä
metsänkaitsijana -- -- --. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut
näillä seuduin?

-- Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, -- juuri tässä samassa
metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.

Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet
Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja
ruvennut vihollisen palvelukseen.

-- Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, --
niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille
tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?

-- Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista...

-- Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, -- Arnwood! toisti
hän, -- eikö se ole Beverleyn talo -- hänen, joka kaatui Nasebyn luona.

-- Juuri saman miehen, vastasi Hannu, -- ja monta hauskaa hetkeä olen
viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut --
nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle
tielle.

-- Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin
solatielle, sitten Arnwoodiin.

-- Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan
ratsumiehistä.

-- Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea!
Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja
piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon
se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli
ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat
liekehtimään, se on varma!... Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt
jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä
sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä.
Toverit, ylös ratsujen selkään!

Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä
Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko
piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet
olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: --
Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan
kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti
neljännespeninkulman Arnwoodista.

-- Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija
kotiin päin astuessaan, -- ja kenties hän piilee täällä metsässä
-- tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä
vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti
vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.

Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan
erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia
rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti
tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi
työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää,
ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.

Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään.
Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien
vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti
pääsisivät turvaan.

Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle,
satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen
vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli
pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.

-- Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi
Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. -- Enpä totta maar luule hänen
nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi]
omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä
takanaan. Saammehan nähdä -- -- --.



TOINEN LUKU.

Metsänvartijan majalle.


-- Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli
avaamaan. -- Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.

-- Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin
tervetullut, vastasi Benjamin.

-- Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata
joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.

Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin
viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi
kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana
korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä
helmassa.

-- Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.

-- Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen.
-- Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa
Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.

-- Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.

-- Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei
suinkaan hän ole Arnwoodissa?

-- Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin
täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin
kuninkaani -- edes teille, Jaakko.

-- Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti -- kahden kesken.

-- Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan,
vaan menet portaita alas.

Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni
jälkeensä.

-- Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. -- Jatkahan edelleen,
Jaakko.

Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia
yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis
heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa
vastaan oli turhaa.

-- Poisko! toisti neiti Judit. -- Huonosti soveltuisi minulle antaa
muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä
tahansa -- minä jään tänne.

-- Mutta entä lapset...?

-- Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat
tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja
juoda oluen, mutta...

-- He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he
peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani
tänä yönä.

-- Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata
tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa
Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle -- tottahan sen on
puolustettava meitä.

Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli
väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat.
Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he
kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä,
mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi;
lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että
Agata, Martta ja keittäjätär.

Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa
leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:

-- Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä
täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki
vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.

-- Miksi niin? kysyi Edvard.

-- Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.

-- Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja
tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.

-- Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia,
olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä
niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna
vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois
täältä minun kotiini.

Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa
elämässään, suostui heti ehdotukseen.

Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään
isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat
tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja
kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut
jättää linnaa.

-- Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.

-- Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, -- mutta sinun pitää ainakin
seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin
illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten,
Edvard, kuiskasi Jaakko, -- on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut
veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat
kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen
kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin
yläpuolella.

Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein
he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin
suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki.
Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä
oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti
kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille
ikuiset jäähyväiset.

Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata
ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin
päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.

-- Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.

-- Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen
istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa
mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan
mieleeni.

-- Minne sinä lähdet?

-- Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on
pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.

-- Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.

Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän
koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain
itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.

-- Mutta, armollinen neiti -- -- --.

-- Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi
täpö täynnä sotaväkeä!

-- Mutta --.

-- En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää
silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!

-- Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun
Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin
menen, niin olette yksin.

-- Hyvästi, Jaakko Armitage!

Vanha metsänvartija viipyi vielä.

-- Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin
täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän
meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina
lähtemään taipaleelle.

-- Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne
hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.

Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin
eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät
löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian
päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa.
Siksi hän vastasi vain:

-- Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at
sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo
vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.

Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille
kelpasikin täydestä.

Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta
vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta,
ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne
olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä
päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan
metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista -- montako
henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä
asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita... ja siinä hänelle
äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi
pelastaa vanhan neidin hengen.

-- Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan
ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että
erehdyn, mutta yhtäkaikki -- jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai
jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin
niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii... Ymmärrät kai yskän?

Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua
ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko
meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä
kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat
liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta
loimotus valtavasta nuotiosta.

Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen
hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin
taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi.
Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse
kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.

Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa
jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: -- Hiljaa,
Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.

-- Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, -- ja Alfred on
myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi
lähdemme kotiin?

Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle
tulen valoa puitten välissä.

-- Katso itse, mitä on tapahtunut!

-- Entä tätini?

-- Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä
hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi
turvaksi -- --. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.

-- Minun -- minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni
vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.

-- Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi -- mutta kuinka kauan?
Jos se nyt otetaan takavarikkoon...

-- Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää!
Minustakin tulee aikaa myöten mies!

-- Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin
nyt ja käyttäydyt viisaammin --. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen,
ja minulla on kylmä.

Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. -- Viha ja kostonhalu
valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui,
oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon
tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän
makeasta unestaan.



KOLMAS LUKU.

Metsänvartijan lapset.


Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin
lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut,
oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut
paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen
raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa.
Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha
Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin
Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt
irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut
niskansa.

-- Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.

-- Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä... puhutellut häntä?

-- Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. --
Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa...

-- Onko hän kuollut?

-- Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen
lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän
tähtensä -- --.

-- Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?

-- He ovat Lymingtonissa.

-- Sano heille minulta terveisiä, Benjamin, pyysi Jaakko; -- minun
täytyy nyt lähteä!

-- Minne?

-- Hoh, en oikein tiedä itsekään -- mutta kai Lontooseen päin. Nyt, kun
lapset ovat kuolleet, ei minulla ole mitään tekemistä tällä
paikkakunnalla enää.

Tällä tavoin Jaakko koetti johdattaa kaikki ihmiset väärille jäljille,
ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Heitettyään Benjaminille hyvästi, hän riensi kotiin. Kaikki lapset ja
Turva juoksivat häntä vastaan kappaleen matkaa mökistä, mutta hän käski
heidän mennä sisään, koska metsä luultavasti vilisi sotaväkeä.

-- Nyt meidän täytyy saada toimeksi päivällinen, sanoi hän, kun he
olivat tulleet tilavaan tupaan, joka samalla oli keittiö, ruoka- ja
arkihuone. -- Meidän täytyy kaikkien ryhtyä toimeen. Kuka tahtoo olla
keittäjätär?

-- Minä! huusi Alice.

-- Se on oikein, tyttöseni. Tuolla nurkassa on kori, jossa on
perunoita, sipulit riippuvat nuorassa, vettä... kuka tahtoo noutaa
vettä?

Edvard sieppasi heti sangon ja juoksi lähteelle. Sillä aikaa kuin
Alfred ja tytöt kuorivat ja huuhtoivat perunat, leikkasivat Jaakko ja
Edvard metsänriistan kappaleiksi, ja pian oli ruoka tulella.

-- Eikö ole hauska näin itse valmistaa ruokansa? kysyi Jaakko, ja siitä
olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin pata kiehui,
opetti vanha metsänvartija lapsia siistimään taloa. Lattia lakaistiin,
uuninlaatta hangattiin puhtaaksi, tuolit ja pöydät pölytettiin. Viimein
oli ruoka valmis pöydälle tuotavaksi, mutta samassa syöksyi Edvard
sisään ja sanoi: -- Tuolla tulee muutamia ratsastajia.

Niin, siinä tuli todellakin pieni parvi Cromwellin ratsuväkeä ajaen
mökkiä kohti, mutta Jaakko oli kekseliäs kuten aina.

-- Rakkaat lapset, ne tulevat luultavasti etsimään talon ristiin
rastiin. Senvuoksi täytyy sinun, Alfred, siskoinesi paneutua vuoteeseen
ja tekeytyä hyvin sairaaksi. Ja sinä, Edvard, riisut takin yltäsi ja
pukeudut tähän minun vanhaan metsätakkiini, ja sitten istut
makuuhuoneessa sairaitten sisarustesi luona. Tule, pikku Edit, nyt
leikimme maatapanoa, jäljestäpäin syömme.

Hetkisen kuluttua oli kaikki näppärästi järjestetty, lapset makasivat
sängyssä, leukaan asti peitettyinä, ja Edvard seisoi vanhaan takkiin
pukeutuneena vuoteen ääressä vesiruukku kädessään. Tuskin Jaakko oli
saanut korjatuksi kaikki lautaset pöydästä, kun jo ovelle kolkutettiin.

-- Sisään!

-- Kuka sinä olet? kysyi sotamiesten päällikkö astuessaan matalaan
majaan.

-- Minä olen vain köyhä metsänvartija, vastasi Jaakko, -- ja täällä on
asiat huonosti.

-- Mikä on hätänä?

-- Kaikki lapset ovat ripulissa.

-- Meidän täytyy kuitenkin tutkia talo.

-- Olkaa hyvät, mutta varokaa, ettette peloita lapsia hengiltä.

Päällikkö ja pari miestä tutkivat mökin läpikotaisin. Pikku Edit huusi
nähdessään rautapukuiset sotamiehet, mutta he eivät välittäneet
laisinkaan lapsista, ja kun he taas tulivat tupaan, päättivät he
ratsastaa jälleen matkoihinsa.

-- Mutta mikä se niin hyvälle tuoksuu? kysyi yksi heistä. -- Ahaa,
täällähän on herkkuja, ja hän nosti kannen höyryävän padan päältä. --
Et sinä näytä puutetta kärsivän. Maistelemmeko pari lusikallista,
toverit!

-- Olkaa hyvät ja ottakaa vain eteenne, sanoi Jaakko, -- minä voin
kyllä keittää uuden padallisen itselleni.

He tekivät työtä käskettyä ja istuivat pöytään, ja yks kaks oli koko
padan sisällys kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa. Kun he olivat
syöneet, sanoivat he iloisesti nauraen: -- Kiitos ruoasta! ja astuivat
hevosen selkään ja ratsastivat tiehensä -- heidän täytyi lähteä
hakemaan Kaarle-kuningasta.

Sitten ei ollut muu neuvona kuin keittää uutta ruokaa. Mutta se kävi
tuota pikaa, ja kun he kaikki viimein istuivat pöytään, maistui ruoka
kahta paremmalta nyt, kun vaara oli ohi.

-- Kuningas ei luultavasti syö näin hyvää päivällistä tänään, sanoi
Jaakko. -- Mutta miksi olet niin vakava, Edvard?

-- Voinko olla muuta? Oi, jospa vain olisin voinut antaa noille
miehille aika selkäsaunan!

-- Ei, Edvard, toistaiseksi meidän täytyy malttaa mielemme. Tulee kyllä
vielä parempia aikoja meille kaikille, kun vain odotamme.

Seuraavana aamuna Jaakko ratsasti kapakkaan, missä hän sai kuulla, että
Kaarle-kuningas oli vangittu Wight-saarella. Nyt heidän ei siis enää
tarvinnut pelätä sotamiesten retkeilyjä, ja metsänvartija uskalsi
lähteä kaupunkiin, missä hän osti talonpoikaisvaatteita lapsille. Kotia
tultuaan hän kutsui kaikki neljä arkihuoneeseen ja sanoi heille:

-- Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, että teidän täytyy jäädä tähän
minun pieneen mökkiini, jotteivät nuo hurjat sotamiehet löytäisi ja
tappaisi teitä, niinkuin he ovat tappaneet teidän isännekin. Mutta
toistaiseksi meidän täytyy tekeytyä, niinkuin te olisitte minun
lapsenlapsiani. Te ette saa kertoa kenellekään, että teidän nimenne on
Beverley -- Armitage olkoon nimenne. Teidän täytyy käydä pukeutuneina
niinkuin metsänvartijanlapset, ja teidän täytyy tehdä työtä. Edvard,
sinä olet vanhin, sinun täytyy ensin lähteä minun kanssani metsälle ja
oppia käyttämään pyssyä; sittemmin koetamme tehdä sinustakin
metsästäjän, Alfred.

-- Minä opin kyllä pian ampumaan, tuumasi Alfred.

-- Niin, mutta toistaiseksi sinun pitää hoitaa kimoa ja porsaita, ja
sitäpaitsi sinun pitää auttaa minua puutarhatyössä. Alice ja sinä
saatte tehdä tulen ja siivota talon joka aamu, eikö totta, Alice? Ja
keittää ruokaa ja laittaa vuoteet... niin, niin, siinä on yllin kyllin
työtä. Ja pikku Editistä tulee meidän kanapiikamme.

-- Ja minä saan antaa pienille kananpojille namuja niinkuin kotona,
sepä on hauskaa, riemuitsi Edit.

-- Niin, saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin, tietysti ei heti
ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen, kun te totutte. Ja täällä me
saamme myös olla omana pappinamme; joka aamu luemme luvun raamatusta.
Tehän osaatte lukea, molemmat pojat, ja pikku tytöt oppivat myös kyllä
pian.

Nyt Jaakko avasi myttynsä ja otti esille ostoksensa, ja hetkisen
kuluttua olivat reippaat pojat ja tytöt muuttuneet hienoista
herraskartanonlapsista yksinkertaisiksi metsänvartijanlapsiksi.

-- Nuo vaatteet ovat omiaan metsäelämään, sanoi Jaakko heille, kun he
reippaina ja iloisina kokoontuivat arkihuoneeseen, -- niissä voitte
vapaasti liikkua -- ja jos ne saavatkin pienen repeämän, vähät siitä.

Kas, sellainen puhe oli heille kaikille mieleen, ja nyt ei heillä ollut
mitään rauhaa, ennenkuin he pääsivät koettamaan uusia pukujaan
reippaassa rosvo- ja sotamiesleikissä ulkona talvipukuisessa metsässä.



NELJÄS LUKU.

Metsällä.


Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja
Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei
ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin
pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta
kotia tyhjin laukuin.

-- Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan
lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla
sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun
pyrit sitä likelle -- silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee
sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella
syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon
peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää,
mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun
peura on pahoin haavoittunut.

He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten
Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin
mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat
sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan
varmaan tapaisivat peuroja.

-- Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. -- Ja sitten sinun
pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan.
Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.

Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui
sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme
naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura
joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä
lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.

-- Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, -- mutta täytyy kai olla näin.

Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin
lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa
parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän.
Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten
puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä
hän kohosi seisaalleen.

-- Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä,
sanoi hän Edvardille. -- Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse
ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen
suojaan toisella puolella laaksoa!

-- Mitähän se mahtoi pelästyä?

-- Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun
jäljessäni.

-- Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!

-- Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen
vahinko -- ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!

Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain
lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä
heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä
nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten
äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että
Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan -- peura heristi
korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura
hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli
kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.

Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja
aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti
Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.

-- Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. -- Noin ei käy
huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.

-- Mutta sehän on kuollut!

-- Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi
ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin
mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään,
mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet,
ja me olisimme ampuneet senkin.

-- Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin
varani.

-- Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. --
Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-,
kuusivuotias, näemmä...

-- Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.

-- Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös;
yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee
sitä useampia sakaroita se saa -- toisinaan niitä voi olla
kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli
työstäni...

Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti
pois sisälmykset.

-- Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään
leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.

-- En ollenkaan!

-- Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne... sinä löydät kyllä
tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin
kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei
kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä
kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat
valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten
metsämiesten suissa.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan
eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard
olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen
mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.

-- Ei Edvard, sanoi vanhus. -- Minä sanon uudelleen: odota! Malta
mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn,
sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja --
ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.

Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista
tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja
ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä
vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.

-- Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, -- minä koetan ampua niin paljon
metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.

Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli
maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava,
että osasi pilkkaan joka kerran.

Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen
"lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin
Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he
eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja
vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin
siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita
onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia
hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita
kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten
heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin
kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko
opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi
nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon
mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat
tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut
unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.



VIIDES LUKU.

Karja lisääntyy.


Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa.
Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä
jälleen.

Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: -- Nyt, Edvard, lähdemme
metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa
mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja
silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä
sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen --
silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.

Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle
heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät
he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein
katosivat tiheään orjantappurapensastoon.

-- Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun
minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin,
niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin,
että osut peuraa takapuolelle lapaa.

Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin
pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard
aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli
käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi
siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa
saapuikin Turva kintereillään.

-- Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän
viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:

-- Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö
tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?

-- Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.

-- Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi.
Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne,
tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.

Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta
hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten
Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan
lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard
oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.

-- Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui
paikalle. -- Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää
perästä.

Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he
olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran
haukunnan.

He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran
maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.

-- Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto
on näet hyvin vaarallinen.

Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen
metsästyspuukollaan.

-- Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.

-- Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.

-- Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan
Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on
toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.

Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin:
he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna
Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän
metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka
olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon
rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut
lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin
uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien
syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen
sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä
uudet rattaat herättivät suurta riemua.

-- Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.

-- Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on
hirtetty ja teilattu maanpetturina.

-- Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard
vihoissaan.

-- Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on
päässyt pakoon Hollantiin.

-- Entä kuningas?

-- Hän istuu yhä lukkojen takana.

-- Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä
hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. -- Ja että minä olisin
aikamies!

Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja
sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet
istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.

Pikku Editkin sai nyt työtä, kanat alkoivat näet munia, ja pian oli
neljä kanaa hautomispuuhissa.

-- Tiedättekö mitä meiltä puuttuu? sanoi Alfred eräänä päivänä. --
Lehmä.

-- Voi niin, lehmä! huudahti Alice. -- Minä oppisin kyllä pian
lypsämään sitä.

-- Kenenkähän lehmiä ne ovat, joita välistä olen nähnyt metsässä? kysyi
Alfred hetken aikaa mietittyään.

-- Tuskin kenenkään, kenties kuninkaan, vastasi Jaakko. -- Ne ovat
metsistynyttä karjaa, joka viidestä tai kuudesta lehmästä, kuten niitä
alussa oli, on kasvanut viiteenkymmeneen. Mutta ne ovat nyt niin
villiytyneet, että on vaarallista lähestyä niitä.

-- Minä koetan kuitenkin saada niistä yhden, sanoi Alfred.

-- Siinä sinä varmasti petyt, poikani, ja ennen kaikkea varo härkiä.

-- En minä härkää otakaan, vaan lehmän, joka antaa meille maitoa.

-- Kuten tahdot, Alfred. Minä en pane vastaan, jos saat yhden
pyydetyksi, mutta saatpa nähdä, ettei se ole niinkään helppoa.

-- Minä aion kuitenkin koettaa, sanoi Alfred, ja sen enempää ei asiasta
puhuttu.

Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt
kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö
saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli
kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia
käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki
ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat
molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai
kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.

-- Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.

-- Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.

-- Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.

-- Metsästä, vastasi poika.

Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita
myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin
ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä
millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä;
ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai
kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän
tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen
päivänkoittoa metsään.

Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään
kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti
toisia. -- Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui
sisään tulipunaisena ja hikisenä:

-- Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. -- Meidän täytyy
valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme... ja nuoraa.
Parasta on, että otatte pyssytkin.

-- Mikä nyt on hätänä?

-- Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.

-- Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt
valjastamaan Kimoa. -- Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.

Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät
matkaan.

-- Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.

-- Niin, katsokaas, selitti Alfred. -- Tiedättehän, että jo kauan aikaa
olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen
illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa.
Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi
muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois
kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä
ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa
vasikkoineen.

-- Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, -- mutta mitä se oikeastaan
meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.

-- En minäkään, sanoi Edvard.

-- Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva
hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me
vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja
rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?

-- Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. --
Missä päin lehto on?

-- Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.

Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana
lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat
sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein -- siinä
makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei
vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun,
Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän
huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä
onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta
Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.

-- Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. -- Joko vasikka on rattailla?

-- Jo, kuului vastaus. -- Ja me myöskin.

-- Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee
kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!

Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui
surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä
rattaiden jäljestä.

-- Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. -- Karja voi milloin tahansa
lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.

Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti
vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden
takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen
ammumiseen metsästä käsin.

-- Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. --
Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä
käsken.

Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin
häntä pystyssä kauheasti mylvien.

-- Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. -- Sen kanssa me kyllä
tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli
hyökkäämäisillään härän kimppuun.

Turva totteli, ja kun härkä oli noin sadan kyynärän päässä heistä,
komensi Jaakko:

-- Ptruu, Alfred. Ammu nyt, Edvard, tähtää lapaan.

Alfred seisautti hevosen. Edvard laukaisi, ja härkä vaipui polvilleen
repien maata sarvillaan.

-- Se on saanut tarpeekseen, sanoi Jaakko. -- Anna mennä, Alfred.
Voimmehan sittemmin tulla katsomaan, kuinka sen laita on.

He jatkoivat nyt matkaansa ja saapuivat onnellisesti kotiin. Lehmä oli
koko matkan juossut heidän jäljestään.

-- Nyt, sanoi Alfred, -- ajamme takapihalle ja annamme Turvan pitää
huolta emästä, kunnes olemme sulkeneet portin.

-- Entä sitten?

-- Sitten viemme vasikan navettaan, ja kun minä huudan selvä, avaatte
te portin ja päästätte lehmän sisään. Se rientää tietysti heti
vasikkansa luo ja sillä aikaa kun se hommailee sen kanssa, heitämme me
nuoran sen sarvien ympäri ja sidomme sen. Siinä on koko juttu.

Sanottu ja tehty. Portit avattiin rattaille ja suljettiin taas,
ennenkuin lehmä ennätti päästä sisäpuolelle. Alfred huusi: -- Valmis!
Portti avattiin, ja lehmä pääsi sisään. Hetkinen vain, ja se seisoi
sidottuna navetassa pikku vasikkansa vieressä.

-- Kas niin, sanoi Alfred. -- Nyt jätämme sen yksin vasikkoineen.
Huomenna niitämme sille vähän tuoretta heinää. Ja sitten saamme olla
kärsivällisiä ja odottaa, kunnes se kesyttyy.

Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.

-- Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät
kaikki häpeään, sanoi Jaakko. -- Enpä totta tosiaan olisi uskonut,
silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että
saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada
elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo
jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin
valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan,
miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme
myydä kaupunkiin.



KUUDES LUKU.

Ensimmäinen vuosi.


Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan.
Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa
paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja
kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi
noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja
siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin
aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat
metsänvartijantalolle.

Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun
hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen
kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.

Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin
hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja
puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan
silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä
itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin
ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä
lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin
tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää
lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti
antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti
vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se
ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin
laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta
yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes
päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä.
Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.

-- Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, -- milloinka lähdette
taas kaupunkiin?

-- Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole
sinne asiaa.

-- Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle
kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin
itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.

Edvard olisi myöskin mielellään ottanut koiran, ja Jaakko lupasikin
hankkia heille kaksi pentua. -- Mutta niitä varten ei minun tarvitse
lähteä kaupunkiin. Metsän tuolla puolen asuu eräs sukulaiseni --
häneltä voin saada vallan mainioita pentuja, samaa hyvää lajia, kuin
Turvakin.

-- Saanko tulla mukaanne, Jaakko? kysyi Edvard.

-- Parempi olisi, ettet tulisi, se antaisi vain aihetta kaikenlaiseen
kyselyyn.

-- Niin minustakin, sanoi Alfred. -- Sitäpaitsi on meillä nyt yllin
kyllin työtä. Muun muassa pitäisi meidän koota tammenterhoja.

-- Tammenterhoja? toisti Edvard.

-- Niin, sioille.

-- Oh, sinä sikoinesi. Sinä et ajattele mitään muuta kuin sikoja ja
lehmiä.

-- Etkä sinä muuta kun peuroja ja muuta sellaista. Mutta minun
mielestäni on pyy pivossa parempi kuin kymmenen metsässä, ja saatpa
nähdä, että minun hommistani vielä on enemmän hyötyä kuin koko metsästä
otuksineen.

-- Mutta kanat ja kananpoikaset ovat minun ja Editin, sanoi Alice, --
eikö totta, Jaakko? Ja ne sinä viet kaupunkiin myytäväksi ja ostat
rahoilla meille uudet hameet, eikö totta?

-- Kyllä, tyttöseni, vastasi Jaakko, -- Alfred tyytyköön sikoihin.

-- Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi
Alice.

-- Et, väitti Alfred, -- minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis
myöskin saada osani.

-- Me panemme kahtia, sanoi Alice.

-- Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita
eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?

-- Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.

-- En.

-- Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.

Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia
tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan
koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei
hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon
vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat
kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti,
kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat
hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa
tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja
ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.

-- Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.

-- Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. -- Emmehän nyt käy
metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.

-- Niin, mutta emme ennen. Huomenna autan teitä tammenterhojen
keräämisessä, ja ylihuomenna lähden kaupunkiin viemään Alicen kanoja.

-- Ja siksi, kun te tulette kotiin, olen minä säästänyt oikein paljon
kermaa, jota teidän pitää opettaa minua kirnuamaan, sanoi Alice.

-- Älkää unohtako kissanpoikaani, Jaakko, pyysi pikku Edit.

-- Mitä te kissalla teette? Se vain varastaa kermanne ja tappaa
lintunne, sanoi Alfred. Hän oli vastikään valmistanut linnunhäkin
Alicelle ja laittoi parhaillaan toista Editille.

-- Minun Mirrini ei tee pahaa. Me suljemme maitohuoneen oven tarkoin ja
ripustamme linnunhäkin niin korkealle, ettei Mirri siihen ylety.

-- Kyllä kissastakin voi olla hyötyä. Ehkä se opettaa teitä
varovaisiksi, arveli Edvard.

-- Mutta kuulkaahan, sanoi Alfred, -- meidän vaatteemme alkavat jo olla
ikäkuluja; pian ne hajoavat yllämme. Mitenkähän saisimme rahoja uusiin
vaatteisiin, Edvard?

-- Tiedättekö mitä, vastasi Jaakko, -- minä ostan sekä sinulle että
veljellesi kaikki, mitä tarvitsette. Te maksatte sitten minulle niin
pian kuin voitte.

-- Kiitos, Jaakko! Se on minun mieleeni! huudahti Alfred. -- Silloin
pitäisi teidän ensiksikin ostaa minulle pyssy ja vaatekerta. Minäkin
kävisin mielelläni metsällä, varsinkin nyt, kun saan koiran.

-- Hyvä. Minä lähden siis huomenna varhain kaupunkiin. Rahapussissani
on vielä jonkin verran kolikoita.

Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen
kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa,
sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan
pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat
mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta
ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti
liikkua ja kuopia, missä tahtovat.

Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia
vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka
päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan -- ja mainio pyssy
Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli
hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia
vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti
sotaväkensä avulla.

Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun
Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija
Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. -- Se
on juhlapäivä, sanoi hän.

-- Miksi niin?

-- Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.

Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta,
kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta
oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia
auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni
kananpojat, piti tulen vireillä ym.

-- Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko
luettuaan pöytärukouksen. -- Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te
tulitte metsänvartijantaloon.

-- Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.

-- Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se
ole ollut onnellinen aika -- yhtä onnellinen kuin se aika, jonka
Arnwoodissa vietitte?

-- Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, -- vielä paljon
onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin,
mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.

-- Niin minäkin! huudahti Alice. -- Minulla on työtä yllin kyllin, olen
aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni
vähän tahraantuisikin tai repeäisi...

-- Entä mitä sanoo pikku Edit?

-- Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.

-- Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. -- Kun meillä vain on
kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille
kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole
lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois
Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja
päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi,
Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?

-- En, vastasi Edvard hymyillen, -- en luule.

-- Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse
sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja
päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti
Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on
sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen
sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä
kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän
luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni
isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni,
kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä
kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista
elonpäivää.

Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen
kurttuisia poskiaan.

Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari
kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin
leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo
siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään
metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen
kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti
käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman
vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän
puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa
pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.

-- Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. -- Jos onnistun, saatte
kyllä tietää siitä aikoinaan. -- -- -- Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako
huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa
porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa
savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos
tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain
nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä
nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.

Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä
savustaa kinkun tarvittaessa.

-- Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän
tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. -- Huomenna nähdään,
mihin se kelpaa.

-- Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.

-- Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi
yöpuulle.

Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut
olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat
silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred
lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja
toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi
hämmästykseksi.

-- Näettekö! hän huusi iloisena. -- Onnistui kuin onnistuikin. Ansani
tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan
vaihtelua ruoassamme.

-- Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?

-- Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat
villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan
minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.

Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin
otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista.
Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt
hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin
tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle
suulle.



SEITSEMÄS LUKU.

Veljekset.


Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja
asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei
hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä
nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja
illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän
teki.

Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli
kotiin ja sanoi:

-- Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai
kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te
kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?

-- Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma
on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille
myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?

-- Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.

-- Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain
edellä.

Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle
paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille
syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi
jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen
mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.

-- Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, -- tässä on minun iso
satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.

He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.

-- Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. -- Emme kai saa sitä elävänä ylös?

-- Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka
tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen
nyt heti, arveli Jaakko.

-- Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.

-- Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan,
peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten
otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni
karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa,
kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.

-- Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. -- No,
ammunko sen?

-- Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.

Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he
köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden,
toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja
kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi
syvästä kuopasta.

-- Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi
Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien
otsaltaan. -- Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme
saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä
kaivosta.

-- Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän
nahkaa. -- Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli
minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut
samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme
ikinä olisi saaneet sitä ylös.

-- Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, --
silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.

Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan
kotiin metsänvartijantalolle.

-- Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla
Alfredille. -- Tästä lihasta saan monta markkaa.

-- Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen
saaliini.

-- Ei suinkaan. Mutta kuulehan -- siitä johtuu mieleeni -- sinun
pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä
ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja
kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut
peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa,
häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.

-- Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. -- Ja tiedättekö mitä -- minä
vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan
pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka
putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.

-- Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi
Edvard.

-- Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle
päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se
maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita
myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan
täytyi minun kantaa se vasussa.

-- Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon
sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.

Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä
sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä
seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne
saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja
niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin
heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka
oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä -- juuri siinä kuussa Jaakko
oli luvannut ne noutaa -- mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että
hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut
lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. -- Minä tulen kyllä pian
terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin
viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi,
salli hän Edvardin lähteä.

Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin
asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard
Armitagena.

Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.

-- Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi
veljeään kappaleen matkaa.

-- Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on
saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle
sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän
luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.

-- En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara
pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi
tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta,
kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit,
Edvard, jos lähtisit pois metsästä?

-- Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni
maatilaa, Arnwoodia.

-- Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain
onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä
sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska
meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada
sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.

-- Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?

-- Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä
ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät
kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää
elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä.
Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää
sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit
isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset
sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa.
Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti
kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat
ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.

-- Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.

-- Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää,
että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että
Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi
levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.

-- Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki.
Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni
pikku mökillemme.

-- Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin
aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin
varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan,
vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa.
Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea
meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin
olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi.
Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja
ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme
asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti
Beverleyn pojilta.

-- Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. -- Äläkä
sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee.
Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin
hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä
täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi -- niin kauan kuin
kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat
hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään
toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni
ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn
alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy
ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä
tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.

-- Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin
kuin yksinomaan tässä metsässä -- ole vain varovainen! Mutta nyt minun
täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada
hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää
hyvästi.

-- Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.

Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset
veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi
kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi
niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi
hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa -- hän, jonka
tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti
oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas
isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä
sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä
koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin
Edvard Beverley.

Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja
syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea
etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja
viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin
kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa
ollut niin kiihkeätä laatua -- se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta
silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli
syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi
paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla -- sellainen elämä
häntä miellytti.

Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat
mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan
pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa
mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä
-- noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.



KAHDEKSAS LUKU.

Keropää ja hänen tyttärensä.


Edvard ratsasti hyvää vauhtia, ja parin tunnin kuluttua hän oli
saapunut Uudenmetsän toiseen päähän. Vähän ennen päivällisaikaa hänen
hevosensa seisahtui metsävoudin talon edustalle. Hän talutti Kimon
aidan luo, sitoi sen suitsista portinpieleen ja astui pienen puutarhan
poikki, jossa lumikellot jo alkoivat pistäytyä esiin; muutoin oli maa
vielä paljas tähän aikaan vuodesta. Hän kolkutti ovelle, ja pieni, noin
kolmen-neljäntoistavuotias tyttö tuli avaamaan.

-- Onko Oswald Patridge kotona? kysyi Edvard.

-- Ei, hän on metsällä, vastasi tyttö.

-- Milloin hän palaa?

-- Luultavasti vasta illalla.

-- Sepä ikävä. Olen ratsastanut pitkän matkan tavatakseni häntä. Eikö
hänellä ole vaimoa tai muuta perhettä, jonka kanssa saisin puhua?

-- Vaimoa ei hänellä ole, mutta kenties voisin minä...?

-- Niin, minä tulin vain noutamaan kahta koiranpentua, jotka hän oli
luvannut sukulaiselleni, Jaakko Armitagelle. Ukko on liian heikko
voidakseen itse tulla niitä ottamaan, senvuoksi hän lähetti minut.

-- Minä tiedän kyllä, että talossa on koiria sekä suuria että pieniä,
mutta en ollenkaan tiedä, mitkä niistä ovat teille tulevat. Odottakaa
hetkinen, niin puhun isälleni.

Hän meni sisälle, mutta tuli heti takaisin ja pyysi Edvardia sisään;
isä halusi puhutella häntä. Nuorukainen astui sisään tytön seurassa
ja tuli huoneeseen, missä istui mies puritaanien tummassa,
yksinkertaisessa puvussa. Pöydällä hänen edessään oli suuret läjät
papereita ja kirjoja. Edvard huomasi heti, että hän oli niinkutsuttu
"keropää", sen nimen olivat Cromwell ja parlamentin puoluelaiset
saaneet, koska heillä oli tapana leikata tukkansa ihoa myöten,
päinvastoin kuin kuninkaan väki ja aateliset, joiden hiukset liehuivat
kiharoina olkapäillä. Samoin oli hänen suippokupuinen hattunsa, jonka
hän oli asettanut tuolille miekkansa viereen, aivan toista mallia kuin
kavaljeerien päähineet.

-- Tässä on nuorukainen, isä, sanoi tyttö, jonka jälkeen hän astui
toiselle puolelle huonetta ja istui tulen ääreen.

Mutta hänen isänsä ei keskeyttänyt työtään, hän luki edelleen kirjettä,
jonka hän juuri oli avannut; ja Edvardia loukkasi syvästi tämä keropään
huolimaton kohtelu. Hänen, Edvard Beverleyn, täytyi seisoa oven suussa
nöyrästi odottaen, kunnes hänet suvaittiin huomata. Onneksi hänen
järkensä voitti, ja hän muisti, että hän itse oli esiintynyt Jaakko
Armitagen sukulaisena eikä Edvard Beverleynä. Hänen poskensa olivat
kivahtaneet punaisiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja odotti. Silloin
tällöin hän loi silmäyksen tyttöön, ja joka kerran kohtasi hänen
katseensa tytön silmät, jotka nopeasti aina silloin painuivat maahan.

Viimein oli vakava mies pöydän ääressä lukenut kirjeensä loppuun. --
Mitä haluatte, nuori mies? hän kysyi.

-- Minulla oli asiaa Oswald Patridgelle. Minun piti noutaa kaksi
koiranpentua, jotka hän oli luvannut isoisälleni, Jaakko Armitagelle.

-- Armitage, toisti mies selaillen papereita pöydällään. -- Armitage...
Jaakko... niin oikein, huomaan, että hän on metsänvartijoita. Miksi ei
hän ole käynyt minun luonani?

-- Mistä syystä hän sitä olisi tehnyt?

-- Mistäkö syystä? Siitä syystä, että parlamentti on määrännyt
Uudenmetsän minun valvontani alaiseksi. Minä olen metsänvartijain uusi
päällikkö.

-- Siitä ei Jaakko Armitage tiedä mitään, vastasi Edvard. -- Hän tuli
metsänvartijaksi Kaarle-kuninkaan aikana. Kahden viimeisen vuoden
kuluessa hän ei ole saanut palkastaan penniäkään, mutta hän asuu omassa
mökissään, jonka hän on perinyt isältään.

-- Nuorukainen, asutteko isoisänne luona?

-- Kyllä, olen oleskellut hänen luonaan runsaasti vuoden.

-- Millä hän on tullut toimeen? Tehän väitätte, ettei hän ole saanut
palkkaa moneen vuoteen.

-- Millä ovat muut metsänvartijat tulleet toimeen?

-- Teidän ei sovi kysyä, te vastaatte. Siis: millä on Jaakko Armitage
elänyt?

-- Oh, me tulemme mainosti toimeen, vastasi Edvard. -- Meillä on pieni
maapalsta, jota viljelemme ja sitäpaitsi on meillä hevoinen ja rattaat,
sikoja ja lehmiä.

-- Ja se riittää elatukseksenne?

-- Oliko Aabrahamilla, Iisakilla ja Jaakobilla sen enempää? Nyt oli
Edvard taas kysyjänä.

-- Te olette vähän liian suulas, nuorukainen, sanoi uusi
metsäpäällikkö, -- mutta -- pysyäksemme Jaakko Armitagessa -- me
tiedämme kyllä mikä hän on miehiään, ja ketä hän aikoinaan palveli. Ja
sitäpaitsi -- te sanotte tulleenne noutamaan kahta koiranpentua. Mitä
tarkoitusta varten niitä tarvitsette? Sikoja paimentamaanko?

-- Meillä on kyllä niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko
Uudessametsässä; mutta me haluaisimme pari kappaletta lisäksi, jos
sattuisimme menettämään vanhan Turvamme.

-- Niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko metsässä? Hyvä --
mihin se on hyvä?

-- Metsästykseen tietysti.

-- Te myönnätte siis metsästäneenne?

-- Jaakko Armitage vastatkoon omasta puolestaan, lausui Edvard, -- hän
elää ja toimii niinkuin itse hyväksi näkee, minulla ei ole siihen
mitään sanottavaa. Sen verran saatan kuitenkin sanoa, että jos hän
olisikin ampunut jonkun otuksen silloin tällöin, ei kukaan häntä voi
siitä moittia.

-- Todella! Vai eikö? Saanko kysyä mistä syystä?

-- Niin, katsokaapa -- Jaakko Armitage palveli Kaarle-kuningasta, joka
teki hänestä metsänvartijan ja antoi hänelle palkan. Ihmiset, joiden ei
olisi pitänyt siten menetellä, nousivat kapinaan hallitsijaansa vastaan
ja riistivät häneltä vallan, mutta sehän ei oikeastaan kuulu hänen
uskollisille palvelijoillensa, he ovat hänen miehiään kuten ennenkin,
ja kun ei heidän herransa voi palkita muulla lailla, on heidän ollut
pakko silloin tällöin ampua hänen otuksiaan.

-- Te myönnätte siis, että Jaakko Armitage on kaatanut metsänriistaa?
kysyi metsäpäällikkö ankarasti.

-- Siihen en vastaa, herra, lausui Edvard lujalla ja levollisella
äänellä. -- Ensiksikään en seiso tässä syyttämässä ketään; ja toiseksi
tahtoisin tietää, millä oikeudella te minua tutkitte?

-- Milläkö oikeudella, mestari Nenäkäs! Edvard hätkähti, mutta hillitsi
suuttumuksensa. -- Olkaa hyvä, tässä näette valtakirjan, jolla
parlamentti on määrännyt minut Uudenmetsän päälliköksi samalla antaen
minulle oikeuden palkata tai ajaa pois kenen hyväksi näen. Ja koska
arvaan, ettette osaa lukea kirjoitusta ettekä kirjoittaa, niin on
teidän pakko uskoa minun sanaani.

Edvard astui pöydän luo, otti paperin ja luki. -- Aivan oikein, sanoi
hän ja laski tyynesti valtakirjan takaisin pöydälle. -- Mutta se on
allekirjoitettu vasta 20 päivänä joulukuuta, kuten huomaan, ja on siis
vain kahden viikon vanha.

-- Entä sitten? kysyi ankara metsäpäällikkö ja silmäili hiukan
kummastuneena reipasta poikaa, joka niin rohkeasti puhui puolestaan.

-- Tahdon vain huomauttaa, että Jaakko Armitage on maannut sairaana
kokonaista kolme kuukautta eikä sen ajan kuluessa tietysti ole voinut
ampua mitään. Koska nyt metsä luonnollisesti kuului kuninkaalle, siksi
kunnes parlamentti sen anasti, on päivänselvää, että vanha isoisäni,
olipa hän sitten ampunut kuinka paljon otuksia tahansa, on siitä
vastuunalainen vain herralleen ja kuninkaalleen.

-- Ei ole vaikea nähdä, mitä koulua te olette käynyt, nuori mies.

-- Huono koira on se, joka puree sitä kättä, joka hänelle ruokaa antaa,
herra, vastasi Edvard lämpimästi. -- Isoisäni ja hänen isänsä ennen
häntä ovat palvelleet eversti Beverleyn perhettä; häntä he kiittävät
maasta ja mannusta ja paljosta muusta hyvästä, ja senvuoksi he aina
ovat pitäneet hänen nimeään suuressa kunniassa ja ovat taistelleet sen
asian puolesta, jonka edestä hän meni kuolemaan -- ja niin teen
minäkin.

-- Te puhutte rohkeata kieltä, nuori ystäväni, mutta sananne osoittavat
kiitollista sydäntä, ja minä itse kunnioitan suuresti eversti Beverleyn
muistoa. Hän oli uljas mies, ja sille asialle, jota hän voimakkaalla
käsivarrellaan tuki, pysyi hän loppuun asti uskollisena, joskin se oli
huono asia... Mutta palataksemme isoisäänne -- minä en voi, jos
rehellisesti tahdon palvella isäntiäni, ottaa palvelukseen sellaista
miestä, joka on nykyisen hallituksen ilmeinen vastustaja.

-- Herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard liikutettu väre äänessään, --
teidän kauniit sananne eversti Beverleystä liikuttivat sydäntäni,
kiitos niistä. Isoisäni suhteen olette myöskin oikeassa, mutta suoraan
sanoen en usko sen paljoakaan merkitsevän vanhalle Jaakko Armitagelle;
ensiksikään hän ei missään tapauksessa tahtoisi olla teidän alamaisenne
-- siihen hän on liian kuningasmielinen ja sitäpaitsi hän ei voisikaan
-- hän on jo liian vanha ja heikko. Mutta hänen ei olekaan pakko sitä
tehdä. Talo ja maapalsta ovat hänen yksityisomaisuuttaan, ja siellä
hänellä on hyvä ja rauhallinen olo elämänsä loppuun asti.

-- Arvattavasti on isoisällänne kiinnekirja maahan, jonka sanotte hänen
omistavan.

-- Jo hänen isoisänsä sai lahjoituskirjan siihen, kauan ennen kuin
Kaarle-kuningas oli syntynytkään, ja minä otaksun, ettei parlamentti
aio peruuttaa entisten kuningasten päätöksiä.

Metsäpäällikkö alkoi nyt kysyä Edvardin ja hänen isoisänsä keskinäistä
suhdetta ja tulisiko nuorukainen perimään talon ukon jälkeen ynnä muuta
sellaista.

Edvardin suu vetäytyi hymyyn, ja kun hänen silmänsä samassa kohtasivat
nuoren tytön, joka yhä istui takan ääressä hiljaa ja levollisena, kysyi
hän häneltä hiukan leikillisesti, eikö isä hänen mielestään kysynyt
vähän liikoja?

Tyttö hymyili. -- Oh, enpä tiedä, sanoi hän. -- Hänellä on kai siihen
oikeus.

-- Ei suinkaan. Minun suhteeni ei hänellä ole mitään määräysvaltaa --
eikä myöskään isoisän suhteen nyt, kun hän on antanut hänelle
lähtöpassin.

-- Oletteko kasvatettu metsänvartijantalossa, nuori mies? kysyi
metsäpäällikkö.

-- En, minä olen saanut kasvatukseni Arnwoodissa yhdessä talon lasten
kanssa.

-- Missä olitte silloin, kun Arnwood paloi?

Edvardin nuorekkaille kasvoille välähti hurja ilme.

Hän muisti tuon kauhean yön, jolloin synnyinkodin korkeat muurit
luhistuivat raunioiksi, ja hänen silmissään paloi kostonhimo, kun hän
vastasi keropäälle, että hän oli ollut kotona isoisänsä mökissä sillä
kertaa. Metsäpäällikkö näki, kuinka hänen silmänsä iskivät tulta.

-- Ymmärrän teidät hyvin, nuori ystäväni, hän sanoi, -- teidän ei
tarvitse peittää tunteitanne tässä suhteessa. Arnwoodin polttaminen oli
häpeäpilkku meidän puolueellemme, ja monta kertaa olen hartaasti
rukoillut taivasta, ettei se liian ankarasti rankaisisi tuon hirveän
rikoksen toimeenpanijoita.

Edvard vaikeni, ja hänen vihansa lauhtui hiukan. Hän ajatteli
itsekseen: Kaikki keropäät eivät nähtävästi kuitenkaan ole niin
kelvottomia kuin minä olen luullut.

Hetkisen kuluttua hän muisti asiansa ja sanoi:

-- Kuten arvaan, olen tehnyt turhan matkan, koska te metsäpäällikkönä
tuskin sallitte, että metsäkoiria annetaan sellaisille, jotka eivät
enää ole palveluksessanne.

-- Sen seikan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä; minä olen täällä
vain valvoakseni, ettei metsästyslakeja rikota, vastasi metsäpäällikkö
ja jatkoi hymyillen: -- Te kai kuitenkin väittäisitte, että pennut
luvattiin teille, ennenkuin minä sain valtakirjani. Tahdon senvuoksi
mieluummin olla niistä mitään tietämättä. Ohimennen tahdon kuitenkin
teille huomauttaa, että salametsästystä koskeva lakipykälä on yhtä
ankara kuin ennenkin -- te ymmärrätte, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, herra! Ja jos suvaitsette, tahtoisin mielelläni antaa teille
rehellisen ja suoran vastauksen.

-- Puhukaa vain pelkäämättä.

-- Tarkoitan, että metsänotukset ovat Kaarle-kuninkaan omaisuutta, ja
hän on ainoa, jolla on määräysvalta ylitseni. Ja hän ei varmaankaan
kieltäisi minua ampumasta vähän metsänriistaa kotitarpeiksi.

-- Niin, se on teidän mielipiteenne, nuori ystäväni. Mutta jos joudutte
kiinni, ei tuollaisista puheista ole vähintäkään hyötyä. Silloin ei
mikään auta. Te saatte määrätyn rangaistuksenne ja päälle päätteeksi
juuri minulta! -- Mutta menkää nyt keittiöön saamaan jotain suuhunne.
Oswald Patridge tulee kai pian.

Edvard kumarsi jäähyväisiksi ja lähti huoneesta. Hän hymyili
tahtomattaan ajatellessaan, että hän oli tullut hakemaan kahta
koiranpentua ja oli löytänyt -- keropään... Mutta hän oli kuitenkin
varsin ystävällinen minua kohtaan. Ja tytär! Kuinka viehättävä hän oli!
Ja miten sievästi hän hymyili!... Kas niin, tässähän on keittiö --
Arnwoodin perillinen lähetetään keittiöön! Entä sitten! Aika neuvon
tuo, kuten Alfred sanoo... Mutta täällähän ei ole ihmissieluakaan,
parasta, että menen katsomaan Kimolle jotain paikkaa. Se seisoo
varmaankin ulkona ikävissään.

Sanottu ja tehty. Talli oli rakennuksen takana, ja kun hän oli
taluttanut Kimon sinne ja antanut sille vähän heiniä, istuutui hän
portaille takaoven edustalle.

Hän vaipui pian syviin ajatuksiin, joista sievähymyinen tyttö hänet
herätti.

-- Minä en tiennyt, että Jane oli poissa, sanoi hän, -- ja teitä on
huonosti kestitty keittiössämme, ikävä kyllä. Mutta jos tahdotte
seurata minua, niin toimitan teille jotain syötävää.

-- Kiitos neiti, te olette hyvin ystävällinen minulle, ja kuitenkin
olen tunnustanut olevani salametsästäjä, lisäsi hän leikillisesti
hymyillen.

-- Niinpä kyllä, mutta tästälähtien ette kai enää harjoita
salametsästystä; ja vaikkapa sitä tekisittekin ja joutuisitte kiinni,
niin rukoilisin isää päästämään teidät vapaaksi, vastasi tyttö
hymyillen.

He tulivat nyt keittiöön, ja pian istui Edvard pöydän ääressä, jolle
tyttö toi kylmää linnunpaistia, lihapiirakkaa sekä tuopillisen vanhaa
olutta.

-- Tämän enempää en voi teille tarjota, hän sanoi laskien oluttuopin
pöydälle.

-- Teidän isänne nimi on Stone, eikö totta? kysyi Edvard. -- Olin
huomaavinani sen valtakirjasta.

-- Niin, se on hänen nimensä.

-- Entä teidän nimenne?

-- Sama kuin isäni tietysti:

-- Niin, mutta etunimi?

-- Ohoo, te olette aivan liian utelias!... Minun nimeni on Kate, mutta
nyt täytyy minun mennä sisään.

-- Hän on pieni herttainen tyttö, ajatteli Edvard tytön poistuttua
huoneesta, -- ja hän kutsui minua herraksi, tuskinpa hän samoin
puhuttelee muita metsänvartijoita. Minä näytän ehkä sitten vielä liian
hienolta, täytyy siis olla varovainen.

Näin miettien maisteli nuorukainen hyvällä halulla ruokia. Juuri kun
hän oli lopettanut syöntinsä ja joi viimeisen kulauksen oluttuopista,
astui Kate sisään ja sanoi:

-- Oswald on nyt tullut kotiin.

-- Kiitos neiti, ja kiitos ruoasta. Hän nousi pöydästä. -- Ja kuulkaa,
jatkoi hän, -- voitteko sanoa minulle, missä kuningas nykyään on?

-- Mikäli minä tiedän, on hän vankina Hurstlinnassa. Mutta kukaan ei
saa häntä nähdä. Jos joku koettaisi häntä tavata, tuottaisi se vain
sekä kuninkaalle että hänelle itselleen onnettomuutta.

Näin sanoen Kate lähti huoneesta, ja Edvard jäi taas yksin
metsäpäällikön keittiöön.



YHDEKSÄS LUKU.

Tärkeitä tapahtumia.


Edvard astui nyt ulos pihalle ja keksi pian miehen, jolle hänellä oli
asiaa. Hän astui Oswaldin luo ja sanoi nimensä ja mitä varten hän oli
tullut.

-- Kas vain! huudahti metsävouti hämmästyneenä. -- En ole koskaan
tietänyt, että vanhalla Jaakolla oli poika -- ja nyt on hänellä vielä
päälle päätteeksi pojanpoikakin. Oletteko kauankin asunut hänen
luonaan?

-- Vähän yli vuoden; sitä ennen olin Arnwoodissa.

-- Arnwoodissa! Silloin kai olette kuninkaan miehiä? kysyi Oswald.

-- Niin olen, koko sydämestäni.

-- Ja minä, totta vieköön myös. Muutoin en teille koiriani antaisikaan.
Mutta mennään nyt pentuja heti katsomaan. Koirilla on se hyvä
ominaisuus, että ne kyllä kuulevat, mutta eivät kieli, mitä kuulevat.
-- Minä, nähkääs, en enää asu yksin.

-- Niin, minä huomasin sen, tapasin näet uuden metsäpäällikön teidän
sijastanne, sanoi Edvard ja sitten hän kertoi Oswaldille, mitä oli
tapahtunut herra Stonen ja hänen välillään.

-- Te olette ollut rohkea, kuulen minä, sanoi Oswald, kun Edvard oli
lopettanut kertomuksensa, -- ja se miellyttää minua. Muuten on paras
pitää suunsa kiinni tähän aikaan. Merkillistä kyllä, olemme minä ja
pari muuta kuninkaalle uskollista miestä saaneet pitää paikkamme,
muutoin on otettu pelkkää uutta, tuntematonta väkeä. He eivät juuri
osaa muuta kuin soimata ja panetella kuningasta, mutta se lieneekin
tärkeintä tähän aikaan. Ennen vanhaan täytyi metsänvartijan olla
myöskin taitava metsästäjä. Sellaisia eivät nämä ole, mutta sen sijaan
he kyllä tekevät parastaan estääkseen muita kaatamasta peuroja. Varokaa
siis, etteivät he iske kynsiään teihin, sillä metsästyslait ovat
ankarat.

-- Pyh! Minä kyllä heistä suoriudun. Pahinta on saada metsänriista
myydyksi, arveli Edvard.

-- Siinä minä kyllä teitä autan, lupasi metsävouti. -- Minä tunnen
kyllä monta, jotka ostavat kaikki otukset, mitkä saatte ammutuksi...
Ja tiedättekö mitä? Minä luulen kuten tekin, ettei tämä uusi
metsäpäällikkö ole niinkään ankara. Hänen kanssaan tulee kyllä helposti
toimeen. Eikö totta? Se on jo hyvä merkki, että hän salli teidän puhua
niin vapaasti, ja sitten tapa, jolla hän puhui eversti Beverleystä...

-- Niinpä kyllä. Mikä hän muuten on miehiään?

-- Hän lienee Cromwellin hyvä ystävä. Muuta en tiedä hänestä... Mutta
kuulkaa, te ja minä tapaamme kai vielä toisemme. Ensi kerralla ette
kuitenkaan saa tuoda pyssyä mukananne tänne. Tässä ovat koirat
isoisällenne... Kuinka vanha te muutoin olette? Jaakko ei suinkaan ole
kuuttakymmentä vanhempi.

-- Minä olen täyttänyt viisitoista, vastasi Edvard.

-- Ettekö sen vanhempi. Minä olisin luullut teitä kahdeksantoista tai
yhdeksäntoista vuoden ikäiseksi. Niin, siinä sen näkee! Metsäelämä
kehittää pian pojasta miehen. Osaatteko ajaa otusta?

-- Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.

-- Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä
metsälle... Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi
on?

-- Kyllä.

-- Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?

-- Jos elän ja olen terve.

-- Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.

Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan
hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin
päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.

Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien
johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään,
ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen
sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he
elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei
ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova
rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä.
Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei
eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut
reippaasta metsästäjänelämästä. -- Ja ajakoon vain minua takaa
metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä
Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään
sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta
voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.

Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki
muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen
kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita
kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja
illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.

Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut
vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli
tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.

-- Sinä olet käyttäytynyt uljaasti, poikani, sanoi vanhus, -- kenties
liiankin uljaasti, mutta se osoittaa, että olet liian ylpeä ja miehekäs
tyytyäksesi valheeseen. Niin kauan kuin et ase kädessä taistele
kuninkaan puolesta, eivät he voi sinua rangaista, vaikka oletkin hänen
puolellaan. Mutta varovainen sinun kuitenkin tulee olla, nyt kun metsä
on heidän hallussaan, ja muista, että vaara ei uhkaa yksin sinua, vaan
myöskin sisariasi. Minä puhun sinulle näin, rakas poikani, koska
tunnen, että päiväni pian ovat luetut, ja kun minä lähden pois, tulee
kuorma lepäämään sinun hartioillasi. Jumalan avulla luulen kuitenkin,
että sinä ja veljesi voitte hankkia jokapäiväisen leivän teille
kaikille neljälle. Jos tahdotte seurata minun neuvoani, niin
harrastakaa niin paljon kuin mahdollista maanviljelystä ja ampukaa vain
villikarjaa, silloin ette riko metsästyslakeja. Mutta mene nyt,
poikani, ja pyydä Alice luokseni. Illalla haluaisin vielä puhella
kanssasi.

Edvard oli hyvin alakuloinen nähdessään, kuinka huonoksi Jaakko oli
käynyt. Alfred ja hän työskentelivät pellolla koko päivän, mutta
illalla keskusteli Edvard taas kauan vanhan metsänvartijan kanssa,
jolle hän nyt myöskin kertoi, että hän ja Oswald olivat päättäneet
tavata toisensa seuraavana aamuna.

-- Niin, Oswald on uskollinen kuin kulta, häneen voit luottaa. Arvelen
muuten, että olisi kenties parasta ilmaista hänelle syntyperänne. Olen
joskus itse aikonut puhua siitä hänelle, jotta ainakin yksi ihminen
voisi tarvittaessa todistaa, kuka sinä olet. Sano hänelle huomenna,
että minulla ei enää ole monta elonpäivää ja pyydä häntä käymään
luonani. Haluaisin puhutella häntä ennen kuolemaani.

Varhain seuraavana aamuna Edvard lähti pyssy olalla kuninkaantammelle,
joka oli runsaasti puolitoista mailia metsänvartijatalolta. Hän oli
ottanut Turvan mukaansa ja oli ensimmäisenä yhtymäpaikalla, mutta eipä
kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Oswaldkin saapui pyssy olalla ja
koira kintereillään.

-- Tervetuloa, Oswald, sanoi Edvard.

-- Hyvää päivää, poikani, sanoi Oswald puristaen hänen kättään. --
Ettepä usko, kuinka kovassa kuulustelussa olen ollut, siitä kun
viimeksi tavattiin -- ja teistä yksinomaan oli kysymys.

-- Minusta?

-- Niin. Ensin kuulusteli minua herra Stone. Hän tahtoi tietää minulta,
olitteko todellakin vanhan Jaakon pojanpoika, kuten olitte väittänyt.
Luulenpa, totta vie, että hän melkein kuvittelee teidän olevan
vähintään Yorkin herttua omassa korkeassa persoonassaan. Minä en
tietysti voinut sanoa hänelle enempää kuin itsekään tiesin, niin ettei
hän minusta paljoakaan viisastunut. Mutta sitten alkoi pikku neiti
kysellä, ja häntä ei ollut yhtä helppo tyydyttää. Viimein hän lähetti
minun kauttani teille sellaiset terveiset, ettette millään muotoa
ampuisi peuroja, sillä jos joudutte kiinni, täytyy hänen isänsä tehdä
velvollisuutensa mukaan, ja se olisi kovin ikävä.

-- Kiittäkää häntä ystävällisestä neuvosta, vastasi Edvard hymyillen,
-- mutta joka tapauksessa toivon tänään saavani pulskan peuran
saaliikseni. Vai mitä te arvelette?

-- Minä toivon samaa. Nyt saamme nähdä, kuinka taitava metsästäjä
olette. Te saatte johtaa ajoa, sanoi Oswald.

-- Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?

-- On kyllä tähän aikaan vuodesta.

-- Eteenpäin siis, tuuli on idästä... malttakaa... on kai parasta, että
kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli
koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?

Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli
tuntia sanaakaan vaihtamatta.

Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan
selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.

-- Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura
piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.

Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä.
Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän
korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka?
Edvard viritti pyssyn hanan -- ja aivan oikein, hanan napsutus sai
eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet.
Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi
tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura
pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei
kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.

Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi
juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa.
Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen
peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten
se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.

-- Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli
täyttä vauhtia rämeen poikki.

-- Nyt voitte ampua sen.

Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena
maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi
sitä nylkeä.

-- Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. -- Nämä
kuulathan ovat minun ampumiani.

-- Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena
viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä.
Se on komea eläin, saatte nähdä.

-- Tämä minun on viisivuotias peura.

-- Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.

Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten
he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.

-- Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.

-- Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä,
niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.

Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen
silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä
mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin
puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa
metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan
päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla
Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään
hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi
hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja
kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn
poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä
täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.

-- Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää
salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille
hyödyksi... Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut,
että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär
omin käsin on valmistanut.

Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna
Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään
noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään
illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui
senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä
luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle
mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös,
kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi,
että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten
kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain
töhertäjä hänen rinnallaan.

-- Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi
herra Stone hymyillen. -- Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt
kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada
hänestä metsänvartijan... Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald...
Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.

Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle
metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään
suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja
toisten keropäiden päivällispöytää varten.

Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön
valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta
rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa
vieraille. -- Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, --
siellähän voitte nukkua.

Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden
metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli
sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita
myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut
minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin
että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli
aivan vilusta kangistunut. -- Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut,
kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli
niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi
lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään
saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.

Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön
yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen
vahva valo... ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti
valkoinen naishaamu uutimet syrjään... aikoi varmaankin avata
ikkunan... Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard
tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna
auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa
hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan
luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan -- hän oli
tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja
samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että
nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi
tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet
vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.

Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui
tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään
hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä
yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet
liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen,
puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin
herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi
liikkuivat -- naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle.
Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko
kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas
riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi,
että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun,
kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.

Herra Stone oli suunniltaan. -- Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään
väännellen. -- Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!

Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä;
liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka
olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät
kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua.
Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan
kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi
estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: -- Lapsiraukkani! Pikku
Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!

Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä
lasta!

Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään
musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.

Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi.
Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen
sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä.
Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli
ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi
tallille.

-- Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. -- Pikku neitirukka!

-- Neitikö? Hän on pelastunut!

-- Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.

-- Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin
aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte
paikalle. Hän makaa täällä tallissa -- kas tuossa hän onkin... Tuokaa
vähän vettä... Jumalan kiitos, hän hengittää!... Kiitos Oswald... Kas
niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen
hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.

He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä
vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä,
hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:

-- Missä on isäni?

-- Hänellä ei ole mitään hätää.

-- Entä talo, onko se palanut?

-- Ei, tuli on sammutettu.

-- Kuka minut pelasti?

-- Nuori Armitage sen teki.

-- Kuka? Armitage... Kuka hän on?... Ah niin, nyt muistan... Mutta
missä on isä? Minä tahdon isäni luo.

-- Hän on tuolla toisessa talossa.

Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko
ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. -- Minä en jaksa, hän
voihki. -- Isä tulkoon minun luokseni.

-- Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin
yksin nuoren tytön luo.

Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän
kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli
oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja
nyyhkytyksiin: -- Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas
lapsiparkani!

-- Tyttärenne elää, herra Stone.

-- Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?

-- Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät
luokseen.

Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella
seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan -- hän etsi
vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen
syliinsä.

-- Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. -- Olipa
onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä.
Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki
kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja
palohaavoja käsivarteeni...

-- Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni
noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli
pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.

-- Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen
teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. -- Hän tekee kaiken
mitä voi palkitakseen uljaan työnne.

-- Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin
mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi... ja muistakaa
Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani... Olen pelastanut hänen
tyttärensä -- ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta
minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan
keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin
pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa... ja sen hän kai
tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.

Oswald satuloitsi siis Kimon -- Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan
voinut sitä tehdä. -- Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat
ystävät erosivat tällä kertaa.

Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja
oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon
Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha
metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.

-- Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. -- Halusin mielelläni
tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä
-- mutta minähän olenkin jo vanha mies.

-- Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi...

-- Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt
seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa,
että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua
sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat
ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin
suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä
sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja
parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin
metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani
löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee
aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen... Kutsu nyt veljesi ja
pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä
olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin
hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa
minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt
kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se
minulle, rakas poikani.

-- Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.

-- Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.

Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen,
kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: -- Muista, Alfred,
että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin
olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian
uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi
villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon
annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja
Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja
noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä
olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun
en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole
lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit
pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!... Jää hyvästi Alfred! Jää
hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset... Laupias
Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!

Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat
langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun
he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He
purskahtivat kaikki katkeraan itkuun -- he olivat pitäneet sanomattoman
paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan.
Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.

Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen
jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard
ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin
Jaakko Armitagen tapana oli ollut -- ja sitä muistellessa kyyneleet
taas nousivat heidän silmiinsä.



KYMMENES LUKU.

Hautajaiset.


-- Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, -- meidän täytyy koettaa saada
hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin
rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin
silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.

-- Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?

-- Suuren tammen juurelle rakennuksen taakse. Hän sanoi itse kerran,
että hän mielellään tahtoisi levätä sellaisen puun juurella metsässä.

-- Hyvä, silloin ryhdyn heti työhön; on kuutamo, niin että hyvin
ennätän saada haudan valmiiksi ennen aamun koittoa.

-- Niin, minä en ikävä kyllä voi nyt auttaa sinua, sanoi Edvard, jonka
käsivarsi yhä oli kipeä.

Alfred arveli, että hän kyllä tulisi yksinkin toimeen, ja varhain
seuraavana aamuna hän herätti veljensä ilmoittaen hänelle, että hauta
nyt oli valmis.

-- Kaikki on nyt järjestyksessä, Edvard, mutta luuletko, että voit
auttaa minua osoittamaan vanhalle ystävällemme viimeisen palveluksen.

-- Kyllä. Käsivarteni on nyt paljoa parempi. Aja sinä vain kärryt oven
eteen.

Sitten käärittiin ruumis lakanaan ja nostettiin kärryille.

-- Kutsummeko nyt Alicen ja Editin?

-- Ei, laske hänet ensin hautaan.

He tekivät niin, ja palasivat sitten kotiin.

-- Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.

-- Luultavasti, minä menen heidän luokseen.

Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka
kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.

-- Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He
polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia,
90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät
takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät
haudan.

-- Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. -- Minä
pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.

Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen
tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa
heidän kaulaansa ja sanoi heille:

-- Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen,
jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät
joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä
lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala
kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt
rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin
tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat.
Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy
ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee
meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä
kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on
leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.

He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen.
Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta
päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän
nuoria kasvojaan.

Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen
verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin
kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen
pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka
Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard
auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo
neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta
vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis
ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen
hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin
tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin
heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut
enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä
ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta
vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti
hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen
seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.

Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä
suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä,
ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli
lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä
oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja
koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan
kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut
antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.

Kului kokonaista kuusi viikkoa, ennenkuin Oswald tuli.

-- Kuinka vanhus jaksaa? kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.

-- Hän on kuollut. Pari päivää sen jälkeen kun viimeksi olitte täällä,
hautasimme hänet.

-- Rauha hänen tomulleen. Hän oli mies, jolla oli sydän oikealla
paikallaan. Mutta hän oli jo vanha, ja minä arvasin kyllä, etten enää
häntä näkisi... Miten on käsivarren laita?

-- Oh, vastasi Edvard, -- se on melkein terve. Mutta istukaa nyt,
Oswald, minulla on niin paljon puhumista teille. Ensiksikin: missä
olette ollut niin kauan? Miksi ette tullut niinkuin lupasitte?

-- Sanonko teille mikä siihen on ollut syynä? Murha!

-- Murha! toistivat Edvard ja Alfred.

-- Niin tahallinen murha! Lyhyesti sanoen, he ovat mestanneet
kuninkaan, mestanneet Kaarle I:n.

-- Ovatko he uskaltaneet? huudahti Edvard kauhistuneena.

-- Ovat. Täällä metsässä tosin saa niin vähän tietoja, mutta minä
kuulin äskettäin, että kuningas oli viety Lontooseen, ja että hänet
aiottiin asettaa syytteeseen ja tuomita.

-- Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan
laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?

-- Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten
pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa --
mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän
pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut
ennen tulla.

Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään
hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan.
-- Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö
ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?... Onko siis koko
Englanti menettänyt rohkeutensa?... Mutta odottakaa -- aika neuvon tuo,
ja silloin lyö koston hetki!

Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa,
joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta,
mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. -- Suoraan sanoen,
jatkoi Oswald, -- luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin
viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet
niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan
hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet
aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. --
Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää
teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä
pelastuksesta.

-- Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen
kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald -- sehän lienee yhdentekevää.

-- Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet
pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä
saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata
hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä --
nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi
päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?

Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan
myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.

Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti
hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua -- molemmat veljet
istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin
piti Lymingtonissa toimittaa -- ilmestyi metsävoudin kookas olento
jälleen ovelle.

-- Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. -- Aloin näet ajatella,
että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja
arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin!
Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja
toimittaa muutamia asioita puolestanne.

-- Sehän on suurenmoista! Sydämellinen kiitos siitä! huudahti Edvard.
-- Mutta silloin on parasta, että heti koetamme päästä matkaan...
Valjastapas hevonen, Alfred. Minä menen ottamaan vähän rahoja...
Tosiaan, niin kauan kuin muistan: te ette saa kutsua minua Beverleyksi,
rakas Oswald, ja parempi myöskin olisi, jos vain yksinkertaisesti
sinuttelisitte minua -- silloinkin, kun olemme kahden kesken, muuten
unohdatte helposti kutsua minua Edvardiksi muitten kuullen, ja sehän
olisi hullua.

-- Hyvä, sinutelkaamme siis toisiamme! Se onkin selvintä, siinä olet
oikeassa.

Muutaman minuutin kuluttua seisoivat kärryt oven edessä, Edvard ja
Oswald istuivat niihin, ja sitten ajettiin hyvää vauhtia Lymingtoniin
vievää tietä.



YHDESTOISTA LUKU.

Mustalaispoika.


-- Olisitteko te... olisitko sinä tarkoitan... itse löytänyt tien
Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän
halki.

-- Luulenpa kyllä, arveli Edvard, -- mutta silloin minun olisi pitänyt
ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme
oikotietä, joten se jää tekemättä.

-- Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä
entisen kotisi surullisia raunioita.

-- Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni,
onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen
takavarikkoon.

-- Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut
kokonaiseen vuoteen... niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole
siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon
kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita...
Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.

Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald
matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla,
koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi.
Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan
puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen
seurassa.

-- Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.

-- Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä
tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. --
Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä
kuulunut?

-- Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on
tapahtunut.

-- Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?

-- Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on
kuollut.

-- Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen
on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla
kuten kuninkaidenkin.

-- Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen
ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.

-- Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut
metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai
niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen
Edvardin puoleen.

-- En, vastasi tämä, -- minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään
puolesta.

-- Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata
asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä
Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa
minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja
jokainen saa varoa kieltään.

Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä
hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen
metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se
olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan
ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä.
Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten
jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille
ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen
täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo,
joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui
seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se
oli.

-- Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, -- se ei oikeastaan ole
minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän
puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä,
että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma... katsokaahan,
näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, -- tässä on hänen
nimikirjoituksensa hopealevyllä... E.B.... Herravainaja oli minulle
vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut
myydä miekan...

Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset
valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein
hän lausui:

-- Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja
totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan
kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte
minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley
tulee sitä vaatimaan.

Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi
sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen
ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.

-- Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, -- et usko
kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta
markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.

-- Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia
ihmisiä... Vieläkö tarvitset jotain muuta?

-- En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään
muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme.
Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot
ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.

Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard
lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan
haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan
hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti
tarkastaen miekkaa:

-- Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen
hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.

-- Todella! vastasi Oswald. -- Mikä on nimenne?

-- Benjamin Wite, vastasi mies. -- Minä palvelin Arnwoodissa aina
siihen päivään asti, jolloin se poltettiin ja olen senjälkeen
oleskellut täällä.

-- Mikä toimi teillä nyt on?

-- Olen tarjoilijana Tasavalta nimisessä ravintolassa.

-- Oletteko hyvä ja seisotte tässä kärryjen luona, sillä aikaa kun minä
pistäyn sisässä pikimmältään.

-- Mielelläni, mutta sanokaahan ensin, hyvä metsävouti, kuinka olette
tämän miekan saaneet?

-- Selitän sen heti, kun tulen takaisin, vastasi Oswald.

Oswald riensi Edvardin luo kieltääkseen häntä tulemasta ulos, niinkauan
kuin Benjamin oli pihalla.

-- Voit olla oikeassa, Oswald, mutta kysy häneltä, tietääkö hän, missä
tätini hauta on ja minne toiset palvelijamme ovat joutuneet. -- Ehkä
hekin ovat Lymingtonissa.

-- Kyllä minä saan ongituksi häneltä kaikki, mitä hän tietää, luota
siihen, vastasi Oswald. -- Sitten hän palasi Benjaminin luo, jolle hän
kertoi, että vanhan Armitagen pojanpoika oli ostanut miekan mestari
Filipiltä.

-- En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut
tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.

-- Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki
Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?

-- Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti
Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat
kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.

-- Entä vanha neiti?

-- Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi
kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet... Mutta tässä seison nyt
pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy
huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.

Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten
ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta
myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.

Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli
kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa
juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt
salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen
pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa
peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis
pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas
pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.

Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: -- Onko siellä kukaan? Ja hänen
kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti,
tuijotti kuoppaan -- ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi
joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi
siellä, oli ehkä kuolemaisillaan -- ja hän oli siihen tavallaan syypää.
Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli
käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa
tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan.
Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori
poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet
kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.

Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin
laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen
kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi
sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi
hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä
oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli
Alfredin mahdoton ymmärtää -- sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei
poika puhunut englanninkieltä.

-- Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja
niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin.
Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä
aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti
Alfred Kimon kärryjen eteen.

Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi
hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin
virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset
nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei
kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.

-- Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.

-- Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut
kuoppaan.

-- Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja
sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja
minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin
sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä
mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät
itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella... Mutta
yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin
mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika
parka!

-- Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.

-- Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä.
Hän voi paimentaa karjaa.

Edvard hymyili. -- Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme
samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.

He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen
huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät
selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa
he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui
takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta
seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän
jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.

-- Mikä on nimesi? kysyi Alfred.

-- Pablo.

-- Puhutko englanninkieltä?

-- Kyllä vähän.

-- Kuinka sinä putosit kuoppaan?

-- Ei nähdä aukkoa.

-- Oletko mustalainen?

-- Olen.

Vähitellen saivat Edvard ja Alfred tietää pojalta, että hän oli ollut
muutamien mustalaisten seurassa, jotka joitakuita päiviä sitten olivat
majoittuneet lähelle salakuoppaa. Yöllä oli poika lähtenyt virittämään
satimia kaniineille ja oli paluumatkalla pudonnut kuoppaan oksapeitteen
läpi. Kolme vuorokautta hän sitten oli maannut kuopassa syömättä ja
juomatta. Heimolaisiaan oli hänen vaikea enää löytää, eikä hän heitä
kaivannutkaan; isäänsä hän ei koskaan ollut nähnyt, mutta hänen äitinsä
oli samassa parvessa, josta poika niin äkkiarvaamatta oli eksynyt.

-- Haluttaisiko sinua jäädä tänne meidän luoksemme meitä auttamaan?
kysyi Alfred.

Siihen poika mielellään suostui, jos he vain olisivat hänelle
ystävällisiä eivätkä panisi häntä liian ankaraan työhön. -- Pablo ei
kelpaa raatamaan, sanoi mustalaispoika, -- Pablo keittää ruokaa, pyytää
lintuja ja tehdä paljon muuta.

-- Hyvä, Pablo, sanoi Edvard, -- me tahdomme koetella sinua, ja jos
olet kiltti poika, saat hyvän kodin luonamme, mutta jos käyttäydyt
huonosti, täytyy meidän ajaa sinut pois.

-- Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia
päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias,
tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen
sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa
vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin
tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että
hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.

-- Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta,
sanoi Alfred, -- ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen.
Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä
oikein voimiinsa.

Edvard ei oikein luottanut Pabloon. -- Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan
oikeita veijareita, hän sanoi, -- ja miksi tämä olisi toisia parempi?
Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.

-- Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?

-- Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias
keropäitä kohtaan nykyään -- ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan
nuoren kauniin tytön luo.

-- Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi
Alfred.

-- Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi
Jumala minulle eilen lahjan, joka...

-- Lahjan?...

-- Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan
vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei
veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen
vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. -- Katso, Alfred,
sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran
käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.

-- Niin, veljeni, sanoi Alfred, -- sinun voimakas käsivartesi on kerran
heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja
menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?

Edvard kertoi nyt hänelle kaikki, mitä Oswald ja hän olivat kaupungissa
kokeneet. Alfred sai myös tietää, että he olivat tavanneet Benjaminin,
sekä mitä he olivat päättäneet metsänriistan myynnistä.

Päivällisen syötyään Edvard ja Alfred ottivat pyssynsä seinältä; he
aikoivat lähteä metsään ajamaan villikarjaa. Alfred oli edellisenä
päivänä nähnyt koko lauman, ja hän oli varma siitä, etteivät ne vielä
olleet lähteneet laitumeltaan, koska siinä paikassa vielä arvattavasti
oli runsaasti ruohoa. -- Puolen mailin päässä löydämme kyllä mitä
etsimme, arveli hän. -- Pohjanpuoleisilla rinteillä ei nurmi vielä ole
noussut, niin että sinne ei karja siis tule.

-- Meidän täytyy kai hiipiä niiden taakse? Muuten emme pääse
ampumamatkan päähän? kysyi Edvard heidän kulkiessaan metsän halki.

-- Tietysti me voimme tehdä niinkin, ja saamme silloin yhden
kaadetuksi. Mutta pelkään pahoin, että koko joukko silloin kiitää
tiehensä. Ei, jos seuraamme minun neuvoani, niin ahdistamme niitä
edestäpäin. Luultavasti joudumme silloin härkien kanssa tekemisiin,
mutta toiselta puolen voimme siten saada paljon suuremman saaliin.

-- Hyvä, sanoi Edvard, -- tehkäämme niin -- nimittäin jos lähellä on
puita, joihin voimme kiivetä, kun härät alkavat meitä ahdistaa.

-- Siinä olet oikeassa... Mutta nyt kai pian saamme nähdä ne. Oikein!
Tuossahan on koko lauma.

Veljekset pysähtyivät ja latasivat pyssynsä, sitten he hiipivät puulta
puulle karjaa kohti. Virkku, joka oli mukana, aikoi juosta elukoita
vastaan, mutta Edvardin käskystä se levollisesti astui heidän
jäljestään. Kun he olivat saapuneet suuren, vanhan tammen luo, noin
kolmensadan askeleen päähän karjalaumasta, he taaskin pysähtyivät
vakoillakseen. He saattoivat täältäkäsin lukea lauman -- siihen kuului
noin seitsemänkymmentä eläintä, nuoria ja vanhoja; pieniä ja suuria.
Suurimmat härät olivat asettuneet nurmen reunamalle ikäänkuin
voidakseen hätätilassa puolustaa muita.

-- Niinkuin asiat nyt ovat, kuiskasi Edvard, -- täytyy meidän ampua
yksi härkä tai ei mitään, eikö totta, Alfred? Toisia emme pääse
kylliksi lähelle.

-- Olkoon menneeksi, täytyy kai tyytyä sitten härkään.

He hiipivät nyt vielä lähemmäksi, ja pian he olivat vain sadan askeleen
päässä ulommaisista häristä.

-- Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. -- Sinä voit
laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun
tuon toisen tammen taakse.

-- Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä
sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?... Virkku,
maahan!... Koira jääköön minun luokseni, Alfred.

Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin
Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki
hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei
ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän
rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki
Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan
maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli
päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt
oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän
matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille
varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän
ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!

Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut
härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman
luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen
suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät
ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin
jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina
laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui
hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään
salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei
kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta,
niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän
latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli
saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu.
Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä
kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi
kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa.
Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä
aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä
lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät
tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja --
pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa
pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti
ulvovan -- härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan.
Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas,
siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.

Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä
itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee
ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten
Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat
härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä
haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.

Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja
paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.



KAHDESTOISTA LUKU.

Edvard ja Kate.


-- Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.

-- Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme...
Entä koiraparkamme... onkohan se pahoin haavoittunut?

He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se
ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut
saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan
painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat
sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se
tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän
vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.

-- Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, -- antakaamme nyt vain sen
levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme... Ajattelepas,
Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme
kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.

-- Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä,
joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen
noutamaan hevosen ja kärryt.

-- Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät
sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.

Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin.
Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas
jalkeilla.

Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista
täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin
olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin
olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että
nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä
voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.

-- Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan
lautaselle.

-- Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo
nauraen.

Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli
huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa
hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut
lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa
päällä.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan
kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan
täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa.
Kun se oli tehty, sanoi Edvard:

-- Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja
käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään.
Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin
mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate
Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.

-- Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.

-- Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja
minä... minä... lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle
nuorelle tytölle.

-- Milloin aiot lähteä.

-- Huomenaamulla varhain.

-- Huomenna... maltahan... niin silloin minulla on aikalailla työtä.
Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on
nyt kyllin kauan laiskoitellut -- huomenna hän voi tulla puutarhaan
tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on
kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin?
Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa
muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?

-- Mutta mistä saisit auran ja hevosia?

-- Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko
lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja...

-- Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen
kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.

-- Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan
miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta.
Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti.
Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin
hänet työhön!... Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla
kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas,
Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma...

-- Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. -- On jo
myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun
pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.

Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo
jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja
Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred
häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.

-- Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

-- Ei, Pablo, selitti pikku Edit, -- me rukoilimme Jumalaa tekemään
meistä hyviä ihmisiä.

-- Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. -- Pablo ei olla paha.

-- Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, -- mutta jos
rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.

Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta
puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.

Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin
matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä
sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien
kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti,
koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan
Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja
kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä
vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin
siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli
tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin
kevätperhoset -- hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän
muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin
saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen
kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. --
Parlamentti, mutisi hän. -- Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon
ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia.
Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin
entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen
kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi
käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille... Mutta nyt häiritsi Valpas
hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.

Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan,
metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja
vastenmieliset kasvot.

-- Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja
tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.

Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: -- Minä kuljen
metsän läpi kuten näette.

-- Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti
minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.

-- Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne,
muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.

-- Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.

-- Silloin saatte raahata minua jäljestänne... Mutta minä sanon teille
vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa
metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon
teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen
rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain
itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon
kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi
viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly
äänensä osoitti hänen harmiaan.

-- Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin
kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni --
tehkää hyvin, nuori mies.

Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.

-- Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen
samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.

Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat
sitten yhdessä matkaa.

-- Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän
ajan kuluttua. -- Hän ei ole kotona.

-- Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.

-- Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon
kohteliaammaksi. -- Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, -- näin
hänet puutarhassa aamulla.

-- Entä Oswald?

-- Hänet tapaatte kyllä myöskin -- te näytte tuntevan talonväkemme
hyvästi... saanko luvan kysyä kuka olette?

-- Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. -- Missään tapauksessa en halua
sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.

Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen
olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli
pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin... -- Kunpa
en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.

Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:

-- Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia?
Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard
Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata
häntä.

Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi
itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi
Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti
ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista,
joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. -- Kiitos, sydämellinen
kiitos, sanoi hän lopuksi.

-- Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard
pidellen tytön kättä omassaan. -- Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se
oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa,
mutta huomasi ajoissa.

Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.

-- Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. -- Mutta sanokaa,
mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.

-- Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te
olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette
sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.

-- Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja
rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja... rehellisesti puhuen,
niin... Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.

-- Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.

-- Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette
ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.

-- Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät
ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin
metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä
syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän
isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä.
Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.

-- Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?

-- En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi
tapasimme.

-- Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista,
ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän
ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen.
Se johtuu...

-- Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. -- Niin, minä tiedän
kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä
siitä.

Katen silmiin nousi kyyneliä -- ilonkyyneliä. -- Kuinka ystävällisesti
puhutte, sanoi hän. -- Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani
teidän kiittävän isäni menettelyä... Mutta tässä minä istun
juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä
että jano... Jane, Jane!

Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui
Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin
eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard
oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi
tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta
siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.

-- Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön
tytär. -- Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me -- isäni ja
minä, voimme tehdä puolestanne.

-- Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on
valta maassamme, vastasi Edvard, -- jättäkäämme siis tämä asia sikseen.

-- Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, --
ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään
tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta...
Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman
käänteen?... Missä muuten asutte?

-- Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on
minun.

-- Asutteko yksin?

-- En.

-- Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun,
en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.

-- Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni
kanssa.

-- Onko veljenne teitä nuorempi?

-- On.

-- Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?

-- Ovat.

-- Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa?
Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?

-- Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.

-- Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?

-- En. Minä en ole _kaukaista_ sukua hänelle -- Edvardia ei tämmöinen
ristikuulustelu oikein miellyttänyt -- mutta jos eversti nyt eläisi,
niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta...
Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin
vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne... Onko teillä
sisaruksia?

-- Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.

-- Mitä sukua on perheenne?

Kate katsahti häneen kysyvästi. -- Mitäkö sukua? Niin, äitini oli
Cooper syntyään.

-- Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.

-- Niin.

Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön
talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle
tytölle.

Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli
pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen
kerran, kun isäkin oli kotona. -- Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän,
-- pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin
sanomattoman hyvä.

-- Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä
ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.

-- Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei
ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän,
samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän
kesken.

-- Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?

-- Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset
tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut
seurata heitä kaikessa.

-- Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa
metsänvartijaa kohtaan.

-- Milloin tulette isääni tervehtimään?

-- Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien
kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, -- mutta kukaties jonakin
kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä,
ja te samoin.

-- Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö,
-- mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan
joudu siitä itävyyksiin, -- jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä
kerran ja kiitos!

Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti
huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti
Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.



KOLMASTOISTA LUKU.

Satimessa.


Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta
kuullut saavansa vieraita.

-- Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, -- ja
se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä.
Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta
minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä
metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja
koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin
sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset
kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön
tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä
piittaamatta.

-- Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni.
Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.

-- Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta
kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi
kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he
saa sinua hätyyttää -- sehän on selvä.

-- Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne
nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille
mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald
puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla
tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta
kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.

Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi
vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.

-- Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän
halki, -- ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en
saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen
isänsä luo.

Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän
arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin
saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että
läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä
keskipäivän helteessä. -- Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi
maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.

Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, --
mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti?
Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia
ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä,
ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän
hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin
pois.

-- Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo.
Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra... Niin,
silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut
koiran matkaansa.

Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian
viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? -- Valpas,
Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se
oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua
se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä
luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi,
ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä,
seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.

Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut
metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä
alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi,
heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä
kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan
unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi,
jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan
nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi
piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo
pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom
esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard
huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei
ollut tietääkseen.

-- Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.

-- Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä
vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.

-- Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä
olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen
itseäni -- ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi.
Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua
aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian
kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa
pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.

Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti
käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin
hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen
jälkeen.

Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom
todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että
tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen
asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa
eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti
ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän
pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. -- Vai siinäkö olet,
arveli Edvard. -- Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä
juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan... Hän katseli
ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä
salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.

Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän
huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.

Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään;
hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että
salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen -- ja
pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan,
ja hänen pyssynsä laukesi samassa. -- Kas niin, se tekee sinulle hyvää!
sanoi Edvard. -- Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo
raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat
tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.

Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin
nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista.
Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan,
hypähti pystyyn huudahtaen: -- Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo
ottaa pyssyn ja ampua hänet.

-- Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja
sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.

-- Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut
ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.

Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä
kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana
aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.

Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. -- Jääköön
sinne, se lurjus! sanoi hän. -- Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta
viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun
metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle,
kumartui Oswald ja huusi:

-- Kuka on siellä alhaalla?

-- Minä Tom!

-- Oletko vahingoittunut?

-- Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä
sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.

Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös;
he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja
antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta
kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?

-- Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi
Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. -- Ei käy laatuun, että nämä
molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme
siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin
noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten
viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa
olemme minä ja Kimo taas kotona.

Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti
Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun
Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän
kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone
heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei
Edvard pitänyt.

-- Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta,
kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. -- Saammepa
nähdä, miten hän esittää asian.

-- Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin
nähdessään Pablon. -- Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta,
jatkoi hän matalalla äänellä, -- mustalaiset ovat omituista väkeä,
älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He
ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin,
kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin
surua -- aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää
lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.

-- Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.

-- Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.

-- Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa
vain Editiä kanojen hoidossa... niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti
muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä
sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden
jäniksen.

-- Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin
päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi
häneltä vaatia... Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan...
pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan
tien.

-- Sen teen! lupasi Edvard. -- Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?

-- Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. -- Ei käy
päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt,
Edvard. Alfredia hän ei tunne.

Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle
lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin
paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten
lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti,
kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta
viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.

Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi
nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas
lähti matkalle.

-- Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin
laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. -- Mutta
vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.

Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja
Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän
rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan
pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon
suitsiin.

-- Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, -- minä, näetkös, olen
hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja
kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren
kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä
ruokatavaramme alkavat olla vähissä.

Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he
jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti
Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa
tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet
kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan
mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusi kuningas.


-- No, Alfred, mitä sinä nyt oikeastaan aiot toimittaa? kysyi Edvard,
kun he olivat saapuneet puiden kaatopaikalle.

-- Niin, näetkös, minä olen merkinnyt noin kolme tynnyrinalaa maata,
joka on yhdessä rivissä puutarhan kanssa ja aivan puhdas puista. Tämän
paikan ympärille aion rakentaa paaluaidan niistä puista, joita nyt
alamme kaataa, sittemmin luon maapenkereen paalutuksen sisäpuolelle ja
istutan siihen pensasaidan. Tiedän missä kasvaa orapihlajia
tuhansittain, ja ne aion kaivaa maasta aikaisin ensi keväänä ja
istuttaa, kun olen saanut multapenkereen valmiiksi. Kun aidattu ala
sitten päälle päätteeksi vielä vahvasti lannoitetaan, tulee siitä
mainio laidunmaa lehmille, vasikoille ja vanhalle Kimolle.

-- Niin, niin, sinä saatat kyllä olla oikeassa, tuuma on kerrassaan
mainio. Mutta kas, tuossa tulee Pablo.

-- Ei hän ainakaan tule työtä tekemään, tuumasi Alfred. -- Mutta häntä
huvittaa ehkä nähdä puuhaamme. Muutoin luulen, että saan hänet
narratuksi työhönkin. Arvaapas kuinka... Minä, näetkös, aion puhua
hänelle niinkuin pitäisin häntä kerrassaan kelpaamattomana
pienimpäänkin työhön. Luulenpa melkein, että se kiihottaa häntä käymään
käsiksi. Ja kun hän sitten on saanut työnsä valmiiksi, aion kehua häntä
vallan kauheasti ja olla kovin kummastunut.

-- Tuumasi ei ole hullumpi. Kunpa hän vain ei olisi liian veltto.

-- Hän ei oikeastaan ole veltto, hän on vain niin tottumaton tekemään
työtä, ja sitä hänen täytyy oppia. Kas niin, toimeen! huudahti Alfred,
riisui takin yltään ja tarttui kirveeseen. Edvard seurasi hänen
esimerkkiään. Sitten he ryhtyivät työhön, ja vasta kaadettuaan puoli
tusinaa pitkiä kapeita puita, jotka paraiten soveltuivat laudoiksi,
lepäsivät he hetken aikaa.

-- Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli
maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, -- sinusta on kai
hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.

Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta
kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas
työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.

-- Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.

-- Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja -- sen
kyllä tiedämme.

-- Niin, vastasi Pablo, -- ja te syödä niitä.

Edvard nauroi. -- Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin
teette hyötyä omalla tahollanne.

-- Molemmat hyviä, sanoi Pablo. -- Vahva mies kaataa puita, heikko
katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja
alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.

Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut.
He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat
päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin
ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat
kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.

Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut
työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen
ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen:

-- Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat
kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.

-- Palkinto sekin, nauroi Alfred.

Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat
kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin
puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi
ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin
säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta
kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli
saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta
iltaan.

Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä
palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen
laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin
uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin,
jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut.
Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.

Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. -- Mutta kotiin tultuasi saat
jälleen lähteä liikkeelle -- tai menen minä; jommankumman meistä täytyy
lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita.
Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.

-- Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. -- Minulla ei ole
maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään.
Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.

-- Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.

-- Onpa niinkin, minulla on voita.

-- Entä sinulla, Edit?

-- Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat
kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja
ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy
Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.

Alfred väitti kyllä täyttävänsä lupauksensa ja sanoi heti rupeavansa
kaivamaan lammikkoa ankoille. Mutta palkaksi siitä täytyi Editin
auttaa häntä sipulipenkereen puhdistamisessa, ja siihen Edit
suostuikin.

Seuraavana aamuna Edvard lähti jo varhain matkalle pyssy olalla Pablon
ja Turvan seurassa. He suuntasivat kulkunsa Oswaldin asunnolle päin ja
puhelivat vilkkaasti. Pablo kertoi Edvardille entisistä vaiheistaan, ja
Edvard huomasi, että pienen mustalaispojan mieli oli vielä puhdas ja
turmeltumaton, vaikka hän olikin elänyt huonossa seurassa. Mutta kesken
puhettaan Pablo äkkiä nosti sormen suulleen, tarttui Turvaa niskaan ja
viittasi pienelle kummulle. Tarkemmin katsoessaan huomasi Edvard mitä
mustalaispojan terävä silmä oli keksinyt, kummun takaa näkyi kaksi
lehmänsarvea. Edvard viritti pyssynsä hanan ja hiipi lähemmäksi, kunnes
hän oli niin likellä, että hyvästi saattoi tähdätä. Laukaus -- ja eläin
kaatui maahan, Turva päästettiin nyt irti, ja se syöksyi heti lehmän
luo. Edvard ja Pablo riensivät sen perästä. Silloin he huomasivat, että
ammutun lehmän vieressä seisoi vasikka, joka oli noin kahden viikon
vanha. He seisoivat siinä neuvottomina tietämättä mitä tehdä. Viimein
sanoi Edvard:

-- Meillä ei ole nyt aikaa viipyä, Pablo, vaikka Alfred kyllä
mielellään ottaisi vasikan. Toivokaamme, että se pysyy emän luona,
kunnes palaamme.

He astuivat sitten edelleen ilman muita seikkailuja, ja saapuivat
päivällisaikaan Oswaldin asunnolle. Hän ei ollut kotona, mutta hänen
vaimonsa lähti noutamaan häntä metsäpäällikön talosta.

Neljännestunnin kuluttua palasivat vaimo ja Oswald.

-- Tervetuloa, Edvard, sanoi metsävouti ojentaen kätensä nuorukaiselle.
-- Olin metsäpäällikön luona ja hän kysyi taas kovasti sinusta. Minä
kerroin hänelle Tomin käytöksestä sinua kohtaan, ja hän oli hirveän
suuttunut tuohon lurjukseen. "Mitä sanoo Tom itse seikkailustaan?"
kysyi hän minulta. "Oh", vastasin minä, "hän luulottelee, että hän muka
ajoi takaa peuraa ja putosi yhtäkkiä kuoppaan, jota hän ei huomannut
pimeässä".

-- Viisaasti keksitty! huudahti Edvard. -- Uskoiko metsäpäällikkö hänen
juttuaan?

-- Herra Stone ei tietysti uskonut sanaakaan koko sepityksestä, sanoi
metsävouti. -- Mutta tosiaan... olinpa vallan unohtaa. Metsäpäällikkö
tahtoi välttämättä tietää, missä asut. Hän haluaa tavata sinua ja
kysyi, enkö voisi opastaa häntä sinun luoksesi.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Minä sanoin, että sinä asut kovin kaukana, ja että minä olen ollut
niin harvoin luonanne, etten ole oikein varma tiestä. Mutta
metsäpäällikön tytär tahtoisi myöskin mielellään käydä tervehtimässä
sinua ja sisariasi.

-- Pelkäänpä, ettemme voi heitä estää, Oswald. Metsäpäälliköllä on
sananvalta tässä metsässä, ja minun täytyy mukaantua. Kunpa hän vain ei
rupeaisi epäilemään asian oikeaa laitaa.

-- Älkää tehkö mitään valmistuksia hänen tuloaan varten, sanoi Oswald.

-- Ei suinkaan, vastasi Edvard, -- on aivan yhdentekevää, vaikka hän
yllättäisikin meidät kotiaskareissamme.

-- Päinvastoin on se vain eduksenne, vastasi Oswald. -- Sitä pikemmin
häviävät hänen epäluulonsa, jos sisaresi esimerkiksi pesevät vaatteita
ja sinä ja Alfred ajatte lantaa pellolle.

-- Mitä uutta Lontoosta? kysyi Edvard.

-- Minä en tiedä mitään, mutta Janella kai on koko pussillinen uutisia.
Syö sinä täällä päivällistä, niin minä sillä välin menen keittiöön
Janen puheille. Vähän ajan kuluttua palasi Oswald takaisin.

Jane toi sitten ruokaa sekä Edvardille että Pablolle. Heidän syödessään
ehdotti Pablo, että hän vielä samana päivänä palaisi kotiin kertomaan
Alfredille pikku vasikasta. Ja vahvan aterian syötyään Pablo lähtikin
matkaan. Edvard käski hänen sanoa Alfredille, että hän seuraavana
aamuna kello yhdeksän aikana ajaisi kummun luo, jossa kaadettu lehmä
oli.

Vähän ajan kuluttua tuli Oswald.

-- Onko poika mennyt? kysyi hän.

-- On, vastasi Edvard ja kertoi samalla lehmästä ja vasikasta.

-- Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi
Oswald.

-- Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt
meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. -- Mutta
unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.

-- Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua,
Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.

Edvard huokasi. -- Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta?
Siinäkö kaikki?

-- Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.

-- Todella! Missä hän on?

-- Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee
Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.

Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli
perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen
päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä
nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus
olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei
enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle;
hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.

Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta
ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa
tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä
sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.

Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan
nuoren kuninkaan rinnalla... ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi
hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle
unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien
puoluelaisiensa väkivallanteoilta -- ja sitten hän heräsi. Päivä
paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan
tallista ja lähti kotimatkalle.

Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut
ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo
eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja
Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä
saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava
kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta
sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli,
että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon.
Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi
silmukan sen toiseen päähän.

-- Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. -- Näin Espanjassa
härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän
kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin
sadan kyynärän päässä heistä.

-- Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja
Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään
Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli
tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että
silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja
parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.

-- Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. -- Sinä olet reipas poika, ja
vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan
Pablolle?

-- Annetaan vain, sanoi Alfred. -- Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja
sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.

Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.

Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna
ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja
kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun.
Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli
merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä
askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan,
jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard
sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja
sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.

Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta
koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä
kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin
sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä
samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki,
kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun
hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan
eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.

-- Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän
huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi
kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän
ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään
koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.

-- Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan
levähtämään. -- Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän
näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen
löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin
pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. -- On tietysti hyvinkin vaikea
ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken,
kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin
lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät
nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin
ja hännät pystyssä.

-- Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin,
mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei
ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli
kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä
umpimähkään -- ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä
kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein
hän oli aivan ymmällä.

Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä.
Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti
Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet
tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen
milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan
sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan,
ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi
kotiin.

Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden
välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä
kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän
ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa
vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.



VIIDESTOISTA LUKU.

Rosvojen ja murhaajien parissa.


Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän
selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja
kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi
nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja
piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka
silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen -- sitten oli taas
aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman
luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. --
Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan
ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen
kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä -- tai oikeammin miehistä,
sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.

-- Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. --
Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita
tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä
hänen luotaan vasta pimeän tultua.

-- Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.

-- Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta -- olen aivan unohtanut,
mikä kilpi hänellä on.

-- Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä
kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain
uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.

-- Niin, jos vain... Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä
niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi
kovinkaan mieluista.

Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:

-- Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?

-- Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse
seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli
kultarahoja nahkapussista.

Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui
toinen taas.

-- Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi
tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu,
jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet
häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä
toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan
kautta.

-- Onko hän yksin?

-- Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen
asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme... Saatpa nähdä,
että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii --
siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin
sinuun luottaa, Ben.

-- Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?

-- Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, -- sillä
silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin.
Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.

-- Matkustaako -- ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen
Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn
täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden
kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka
eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä
paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin
jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen --
pohjoiseen.

Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt
kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi
kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen
askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita
lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja
pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he
saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He
seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli
pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova
myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut
kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He
lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän
tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.

Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet
tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen
etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard
sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta
hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea
ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä
lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään
takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi
heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin
todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla
pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen
ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni
huusi: -- He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä
avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa
laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.

Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että
pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon
hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua
ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli
huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla
makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli
polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.

-- Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän,
joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun
viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. -- Nouse, poikani, sanoi hän, --
ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.

-- Oi ei, huudahti poika. -- Hänen verensä vuotaa kuiviin.

-- Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard.
-- Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.

Mutta ikävä kyllä -- kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen
niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan
tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut
puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään
ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi
katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin
rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi
häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:

-- Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu
tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.

Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat
piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta
nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti
haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän
kuoli.

Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan
kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot
kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi
kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut.
Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni
rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä
elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.

-- Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä,
Ben.

Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille.
Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:

-- Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan,
että kuolen --. Mutta sinä tiedät tammen -- salama on siihen iskenyt --
mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen --. Kolme kyynärää siitä --
eteläänpäin -- sinne kaivoin kaikki rahani -- ne ovat sinun -- oi,
vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen
edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti
henkensä.

Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin
sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän
lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän
isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli
murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen
partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja
valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.

-- Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa
tässä metsässä, ajatteli Edvard. -- Mitähän nyt teen poikarukan
suhteen?

Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli
auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle,
sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan
kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli
tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen
läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi
hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa
kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui
hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän
ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen
askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi
sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat
tästä maailmasta eronneet.

Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän
antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja
murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi
kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän
avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja
joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä
onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että
hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli
aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän
avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen
ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä
voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen
ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa.
Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot
edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki,
kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän
ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon
ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä,
missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran
haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana
haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään -- ja
kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa,
uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy
häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.

Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta
kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja
molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä
kimaltelivat ilonkyyneleet. -- Jumalan kiitos, me löysimme sinut
kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on
ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi
koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa
nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen
meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä
mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt -- tässä
sinä olet.

Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.

-- Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.

-- Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.

Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat
ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle.
Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten
he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred
menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten
kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli
ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo
lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että
Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.

-- Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. -- Mitä hänen suhteensa teemme?

-- Missä hän on?

-- Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet
kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne
täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen
puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja
kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot
väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa
parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa
kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin
luo?

-- En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini.
Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy
olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.

-- Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo,
ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä,
valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään
tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin
pian kuin mahdollista.

Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni
herättämään poikaa.

Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja
oli aivan epätoivoissaan. -- Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän
nyyhkyttäen.

-- Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, -- minä lupasin isällesi
hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta,
ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä
sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein
hyvänä.

-- Onko teillä sisaria?

-- On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme
täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. --
Sanopas, kauanko olet asunut täällä?

-- Vähän yli vuoden.

-- Kenen on tämä talo?

-- Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja
turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa
hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet
kuolemaan.

-- Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?

-- Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.

-- Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin
kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit
luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin
hänen? kysyi Edvard edelleen.

-- Kyllä, kaikki tyynni.

-- Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?

-- Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.

-- Älä itke, poikani, sanoi Edvard. -- He eivät enää voi vahingoittaa
isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi
koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he
voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt
noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi
meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen
kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki
vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä
tänä iltana. Tänne et voi jäädä.

-- Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte,
mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.

-- Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani.
Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin
tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen
sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja
se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.

-- Inhoittavat rahat! huudahti poika, -- niin, hänellä oli paljon
rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.

-- Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet
kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. -- Kun surusi on
lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit
aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.

Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä
ruumista.

-- Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra,
vastasi poika, -- onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani.
Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan,
jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne
isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen
lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.



KUUDESTOISTA LUKU.

Metsäpäällikkö tutkii.


Sillä aikaa kuin poika kokosi ja sulloi tavaroitaan yhteen
makuuhuoneessa, otti Edvard sängynpeitteen mukanaan toiseen huoneeseen,
nosti ruumiin nurkkaan ja peitti sen vaipalla. Sitten hän alkoi
tarkasti tutkia kaikkia kaappeja ja komeroita. Hän löysi paljon
sellaista, jota hänen täytyi viedä kotiinsa, niinkuin kirjoja,
liinavaatteita, kaikenlaisia aseita ja muuta sellaista, kaksi kiiltävää
haarniskaa, pyssyjä, pistooleja, ruutia ja kuulia. Eräässä kaapissa oli
rautainen lipas, joka oli lukittu. Missä oli sen avain? Kenties
vainajan hallussa. Aivan oikein. Edvard haki hänen taskuistaan ja löysi
avainkimpun. Yksi avaimista kävi lukkoon, mutta Edvard ei avannut
lipasta. Hän arvasi sen sisältävän onnettoman miehen rahat, jotka
olivat olleet syynä hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Sitäpaitsi oli
huoneessa monta kallisarvoista kapinetta, kynttilänjalat olivat
puhdasta hopeata, muutamia hopeapikarejakin oli. Edvard kokosi kaikki
arvoesineet ja sulloi ne kahteen suureen vasuun, joita luultavasti oli
käytetty halkoja varten.

Viereisessä huoneessa hän tapasi vielä muutamia lippaita ja arkkuja,
jotka kaikki olivat lukitut. Hän päätti ottaa nekin mukaan, koska ne
luultavasti sisälsivät arvokkaita esineitä. Tällä tavoin kerääntyi
tavaroita enemmän kuin sopi kärryihin; täytyi näet kuljettaa vuode ja
vuodevaatteetkin metsänvartijantalolle, kun ei pojalla muussa
tapauksessa olisi ollut mitään makuusijaa.

Päivä oli jo korkealla, eikä Pabloa kuulunut. Koska oli jo
päivällisaika, otti Edvard kaapista hiukan ruokavaroja, ja kutsui pojan
syömään. Suurella vaivalla hän sai hänet maistamaan leivänpalasen ja
juomaan lasillisen viiniä, joka tuntui häntä virkistävän. Edvard
pakotti häntä syömään enemmän, ja syödessä pojan ruokahalu kasvoi.
Samassa saapui jo Pablo.

-- Nyt on hevonen täällä, sanoi hän.

-- Hyvä, vastasi Edvard, -- viekäämme siis kaikki tavarat kärryihin.
Tule sinä, Pablo, auttamaan.

Ensi työkseen he kuitenkin kantoivat oven vieressä makaavan rosvon
ruumiin viidakkoon peittäen sen sanajaloilla. Sitten he alkoivat kantaa
tavaroita kärryihin ja pian niitä kertyikin oikein suuri kuorma.
Päällimmäiseksi levitettiin pari lakanaa, Pablo sitoi sitten vielä
kuorman lujasti kiinni kärryihin köydellä. Kun se oli tehty, sanoi
Edvard:

-- Kas niin, nyt ei muuta kuin matkaan.

-- Minä olen valmis, vastasi isätön poika, -- mutta, lisäsi hän
kyynelsilmin, -- sallikaa minun vain heittää hyvästi isälleni.

Ääneti vei Edvard hänet huoneeseen missä kuollut makasi, ja veti
peitteen vainajan kasvoilta. Poika laskeutui polvilleen ja suuteli
isänsä verettömiä huulia, sitten hän nousi seisomaan, lankesi Edvardin
kaulaan ja purskahti itkuun. Nuorukainen ei koettanut estää hänen
kyynelvirtaansa, hän talutti vain hiljakseen hänet ulos huoneesta, ja
kun he olivat tulleet pihalle, sanoi hän:

-- Nyt meidän täytyy lähteä. Muutoin tulemme liian myöhään kotiin. Ja
pienet sisarraukkani ikävöivät kovin minua, he eivät ole nukkuneet
lainkaan, kun en tullut kotiin viime yönä.

Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: -- Niin, lähtekäämme
täältä.

Kovin hankalaa oli kulku kapealla metsäpolulla; kauan saivat Edvard,
Pablo ja Kimo yhdistetyin voimin työskennellä, ennenkuin kärryt
pääsivät paremmalle tielle. Mutta sitten päästiinkin nopeasti
eteenpäin, ja kahden tunnin kuluttua näkyi jo koti. Samassa tulikin
Edit juoksujalkaa heitä vastaan ja heittäytyi Edvardin syliin.

-- Sinä paha Edvard, kuinka meitä peloitit, sanoi hän suudeltuaan
veljeään monta kertaa.

-- Katso, Edit, minä olen tuonut sinulle uuden leikkitoverin. Ojenna
hänelle kätesi ja toivota hänet tervetulleeksi.

Edit ojensi kätensä pojalle ja katseli häntä suurin silmin.

-- Hän on kaunis poika, Edvard, paljon kauniimpi kuin Pablo.

-- Ei, neiti Edit, sanoi Pablo, -- Pablo olla enemmän mies kuin hän.

-- Missä on Alice? kysyi Edvard.

-- Hän on illallispuuhissa. Mutta minä juoksin edeltäkäsin sinua
vastaan, sillä tahdoin saada ensimmäisen suutelon.

-- Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi
Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. -- Olen
pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen
minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen
isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen
tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput.
Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä
yönä täytyy nukkua minun kanssani.

-- Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi
Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet
tulipunaisiksi. -- Kuinka vanha olet?

-- Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.

-- Entä mikä on nimesi?

-- Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.

Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen,
missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka
sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:

-- Edvard, hän on tyttö.

-- Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.

-- Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.

-- Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?

-- Hänen isänsä tahtoi niin. Hänen täytyi usein lähettää tyttö erään
ystävän luo, ja hänen mielestään tyttö oli turvatumpi pojan puvussa.
Hän on luvannut kertoa minulle kaikki elämänvaiheensa tänä iltana.

-- Siinä tapauksessa saatte valmistaa hänelle vuoteen teidän
huoneeseenne. Ota Pablon sänky, hän voi nukkua minun kanssani.

-- Kylläpä Alfredin silmät suurenevat, kun hän tulee kotiin, sanoi
Alice nauraen.

-- No, Pablo, nyt kun tiedät hänen olevan tytön, myönnät kai, että hän
on sinua kauniimpi? sanoi Edvard.

-- Niin, hyvin kaunis tyttö, mutta liian paljon tyttö ollakseen kaunis
poika.

Vihdoin viimein oli kaikki tavarat kannettu sisään, ja Kimo sai kelpo
illallisen, jonka se hyvin oli ansainnut. Edvard ja Pablo olivat
niinikään kauhean nälissään, ja pian istuivat kaikki illallispöydässä.

-- Kas niin, sanoi Edvard vieraalle tytölle, -- me saimmekin uuden
sisaren uuden veljen asemesta. Ehkä nyt saan tietää nimesi?

-- Minun nimeni on Klara.

-- Miksi et heti sanonut minulle, että olet tyttö?

-- Minä häpesin, kun olin pojan vaatteissa, ja sitäpaitsi olin niin
onneton rakkaan isäni puolesta, että tuskin muistinkaan, mikä olin. Ja
tätä sanoessaan tyttöparka taas purskahti kyyneliin.

Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he
olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen
Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.

Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin
noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa,
pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa
kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja
metsäpäällikköä.

Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten
lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön
ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.

Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli
kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista,
että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen
tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi.
Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan,
johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs
metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.

-- Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.

-- Tämän talon isäntä.

Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista
makasi.

-- Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.

-- Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät
huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja
metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä.
-- Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui
tuolille pöydän ääreen.

-- Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.

-- Minä en nähnyt tätä henkilöä enkä rosvoa, mutta kuulin yhtaikaa
kaksi laukausta ja arvaan, että he kaatuivat toinen toisensa kädestä.

Metsäpäällikkö kutsui kirjurinsa luokseen, käski hänen asettaa
kirjoitusvehkeensä järjestykseen ja kääntyi sitten Edvardin puoleen
sanoen:

-- Edvard Armitage, me aiomme nyt merkitä pöytäkirjaan kertomuksenne
näistä surullisista tapahtumista.

-- Minä kuljin metsässä, alkoi Edvard, -- ja eksyin.

-- Te olitte metsässä öiseen aikaan?

-- Niin.

-- Pyssyinenne?

-- Minulla on aina pyssy matkassani, vastasi Edvard.

-- Metsästääksenne?

-- Ei, minä en ikimaailmassa ole ollut metsällä pimeässä.

-- Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain
huviksenne?

-- Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin
umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.

-- Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?

-- Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone,
olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle
Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy
hajamielisyyteeni.

-- Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty.
Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri
merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli
kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi,
osasiko Edvard kirjoittaa.

-- Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä
paperiin.

Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: -- Suokaa anteeksi, että kysyin
teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa
eivätkä lukea, enkä minä tiennyt...

-- Olette oikeassa, sanoi Edvard. -- Minun ei olisi pitänyt ihmetellä
teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?

Metsäpäällikkö sanoi: -- Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on
joutunut?

-- Hän on minun luonani, kotonani.

-- Teidän luonanne? Miksi niin?

-- Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä
aion pitää sanani.

Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: -- Te olette
muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin
vienyt papereita ja muuta sellaista?

-- Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa
kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta
minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen
ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän
pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen
isälleen, että...

-- Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä
pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.

-- Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.

Metsäpäällikkö ei vastannut.

-- Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. -- Ainakin
tiesitte hänen asuvan tässä talossa.

-- Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. --
Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne.
Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja
pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu
kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt
tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa;
ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.

Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. -- Ja niin hankitaan
mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.

-- Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan
esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus
on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage,
jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.

-- Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti
takaisin, sanoi Edvard.

Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan
syrjään ja kuiskasi hänelle: -- Lähde täältä kenenkään huomaamatta,
riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden
joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten
paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä
kukaan löydä.

Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön
seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli
sanomattoman surullinen ilme.

-- Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän
viereen. -- Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän
kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen
teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en
silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä
voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen.
Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle
ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka
suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi
puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii...

-- Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu
sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi
enkä tahdo olla erilainen.

-- Sitä teidän ei tarvitsekaan, eikä kukaan sitä teiltä vaadi. Mutta
teidän täytyy myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että te vain
pahennatte kuninkaan asiaa huutaessanne julki mielipiteitänne liian
avomielisesti. Ajatelkaapa, jos kaikki puoluelaisenne tekisivät samoin,
mikä olisi siitä seurauksena? Vankilat täyttyisivät ja kuninkaanne
menettäisi parhaat miehensä. Aika neuvon tuo, on hyvä sananparsi,
uskokaa minua. Me olemme erimieliset monessa suhteessa, Edvard
Armitage, mutta ymmärrättehän, etten minä koskaan kuitenkaan voi
käyttää valtaani teidän vahingoksenne -- teidän, jota minun on niin
paljosta kiittäminen. Miksi tahdotte siis liian rohkealla ja
häikäilemättömällä puheellanne pakottaa minua kohtelemaan teitä tylysti
toisten läsnäollessa. Olenhan kuitenkin teihin syvästi kiintynyt.

-- Minä kiitän teitä hyvästä neuvostanne ja lämpimistä sanoistanne,
joihin panen suurta arvoa, sanoi Edvard.

Herra Stone kertoi nyt, että vainaja ja hän olivat olleet vanhoja
tuttavia, ja että hän aivan hyvin oli tietänyt hänen piileskelevän
Uudessametsässä. Hänen nimensä oli majuri Ratcliff, ja hän ja
metsäpäällikkö olivat olleet nuoruudenystäviä ja aina erottamattomia.
Herra Stone oli tiennyt, että hän asui näillä seuduin jo ennenkuin hän
tuli metsäpäälliköksi Uuteenmetsään, ja oli kauan pelännyt hänen
puolestaan.

Kaiken tämän kertoi metsäpäällikkö Edvardille ja kummastuneena tämä
virkkoi:

-- Suokaa anteeksi, herra Stone, mutta mitä enemmän opin teitä
tuntemaan, sitä enemmän täytyy minun teitä kunnioittaa ja samalla
ihmetellä, että olette voinut liittyä Cromwellin puolueeseen.

-- Minä liityin Kaarle-kuninkaan vastustajiin, vastasi metsäpäällikkö,
-- senvuoksi, että kuningas tahtoi riistää kansalta vapauden. Mutta en
voinut uneksiakaan, että asiat saisivat näin surullisen päätöksen.
Vapauttaan ja oikeuttaan täytyy jokaisen puolustaa, mutta en koskaan
olisi hyväksynyt rosvoamista enkä kuninkaan murhaa -- en milloinkaan.
Senvuoksi olenkin nyt joutunut Cromwellin epäsuosioon -- Cromwellin,
tuon miehen, joka mestautti kuninkaan ja joka luullakseni itse
tavoittelee kruunua. Minä ja monet muut kanssani olemme kadottaneet
luottamuksemme häneen... niin, Edvard Armitage, nyt tunnette asemani,
olen avannut sydämeni teille salaamatta oikeata ajatustani. Mutta minä
tiedän myöskin, että te ansaitsette luottamukseni, ettekä sitä
väärinkäytä.

-- Kiitos luottamuksestanne, herra Stone, huudahti Edvard. -- Minä
lupaan aina vastedes elämäni taipaleella muistaa sanojanne.

-- Oikein, nuori mies! Seuratkaa vain minun neuvoani, älkää olko niin
kiivas, se ei ole hyödyksi asiallenne, ja itse joudutte vain suotta
vaaroihin. Mutta asiasta toiseen. Tehän sanoitte, että majuri
Ratcliffilla oli lapsi, mutta te puhuitte pojasta. Hänellä ei koskaan
ole ollut poikaa, ainoastaan yksi tytär.

-- Niin, herra Stone, minä sanoin kuulustelussa tavanneeni pojan tässä
talossa. Niin luulin itsekin ensin. Majurin tytär oli pojanvaatteissa,
ja vasta sisarilleni hän ilmaisi olevansa tyttö.

-- Olin siis oikeassa. Mutta Edvard Armitage, tämän nuoren tytön tahdon
minä ottaa kotiini. Aion kasvattaa häntä kuin omaa tytärtäni ja luulen
voivani olla hänelle hellä isä. Teidän lupauksenne hänen isälleen
ansaitsee kunnioitusta, mutta luulen teidän myöntävän, että minä
kykenen suomaan hänelle sopivamman kodin kuin te.

Edvard jätti tietysti mielellään Klara Ratcliffin niin kunnollisen
miehen huostaan eikä osannut kyllin lämpimästi kiittää metsäpäällikköä
siitä, että hän niin ystävällisesti vapautti hänet suuresta
edesvastuusta.

-- Vielä muuan seikka. Kuten jo ennen olen maininnut teille, Edvard
Armitage, olen minä urkkijain ympäröimänä, ja senvuoksi täytyy minun
olla hyvin varovainen. Sanoittehan, ettette äsken huomannut mitään
papereita.

-- Niinpä kyllä, mutta minä epäilen, että niitä mahdollisesti on.
Sentähden lähetin veljeni, Alfredin kotiin edeltäkäsin ja käskin hänen
kätkeä kaikki paperit, mitä hän löytäisi.

Metsäpäällikkö hymyili.

-- Siinä tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin lähteä teidän kotiinne.
Me emme löydä mitään ja minä olen täyttänyt velvollisuuteni. En
tiennyt, että veljenne oli täällä. Arvattavasti hän on sama
nuorukainen, joka tullessamme kulki Oswaldin seurassa.

-- Niin on.

-- Hän näyttää myöskin siltä, kuin olisi hän kasvatettu Arnwoodissa?

-- Niin, eversti Beverley on kasvattanut meidät molemmat.

-- Vielä sana. Muistakaa, että jos minä muitten läsnäollessa olen tyly
ja ankara teitä kohtaan, on se vain teeskentelyä, ymmärrättehän mistä
syystä?

Metsäpäällikkö meni sitten ulos ja sanoi seuralaisilleen: -- Nuoren
Armitagen puheesta päättäen on hän vienyt kotiinsa koko joukon lippaita
ja laukkuja. Meidän täytyy siis rientää sinne tutkimaan niiden
sisältöä. On päivällisaika. Voitteko tarjota meille jotain syötävää
kotonanne, nuori mies?



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Herra Stone ja Klara.


Pari tuntia päivällisen jälkeen saapui metsäpäällikkö seurueineen
vanhalle metsänvartijantalolle. Alfred tuli heti ulos tulijoita
vastaanottamaan ja kuiskasi Edvardille paperien olevan tallessa.
Metsäpäällikkö astui hevosen selästä ja astui Edvardin ja kirjurinsa
saattamana sisään matalaan arkihuoneeseen, missä hän tapasi Pablon,
Alicen ja Editin. Pikku tytöt olivat kovin hämillään saadessaan niin
hienoja vieraita -- he kun tuskin koskaan näkivät ihmisiä.

-- Tässä ovat sisareni, herra Stone, sanoi Edvard. -- Alice, missä on
Klara?

-- Hän pelästyi vieraita ja pakeni meidän huoneeseemme.

-- Toivottavasti ei minun läsnäoloni teitä peloita, sanoi herra Stone
katsellen tutkivasti molempia tyttöjä. -- Teidän ei tarvitse minua
arastella. Edvard Armitage, tuokaa nyt esille kaikki arkut ja laatikot,
jotka olette tänne kuljettanut.

Se oli pian tehty. Alfred ja Pablo kantoivat kaikki arkut ulos, ja
metsäpäällikkö ja kirjuri penkoivat ja hakivat, mutta papereita ei
löytynyt. Lopuksi tutki kaksi aseistettua miestä talon juurta jaksain
löytämättä muuta kuin aseet ja haarniskan, jotka Edvard sanoi tuoneensa
kotiin, koska ne olivat arvokkaita ja vainajan tyttären omaisuutta.

-- Ei maksa vaivaa enää etsiä papereita, sanoi herra Stone. -- Minun
täytyy kuitenkin ennen lähtöäni tehdä muutamia kysymyksiä vainajan
tyttärelle. Mutta koska hän kuuluu olevan peloissaan, lienee parasta,
että te muut menette ulos siksi aikaa. Hän ei luultavasti uskalla
puhua, kun meitä on niin monta.

Kirjuri ja hänen apulaisensa poistuivat huoneesta, ja Edvard toi Klaran
tyttöjen makuuhuoneesta. Hän ujosteli vierasta miestä ja painautui
itkien Alicea vasten. Mutta metsäpäällikkö tervehti häntä
ystävällisesti ja sanoi:

-- Tulepas luokseni, Klara. Sinä et ehkä tiedä, että olen vilpitön
ystäväsi, ja nyt kun isäsi on kuollut, toivon, että tulet asumaan minun
ja tyttäreni luo. Tahdotko seurata minua ja tulla lapsekseni?

-- Minä en tahdo lähteä Alicen ja Editin luota. He ovat niin
ystävällisiä minulle, vastasi Klara itkien.

-- Niin, sen kyllä arvaan, mutta pikku Kateni ja minä olemme myöskin
sinulle ystävällisiä, sanoi metsäpäällikkö, -- ja jos isäsi saisi
määrätä, neuvoisi hän varmaankin sinua seuraamaan minua. Etkö muista
minua enää, Klara? Olethan sinä usein pikkutyttönä istunut minun
polvellani. Vieläkö muistat suurta pähkinäpuuta, joka levitti oksiaan
arkihuoneen ikkunan ulkopuolella?

-- Muistan, vastasi Klara ja katseli kummastuneena vierasta kirkkailla
silmillään.

-- Entä muistatko Jasonia, suurta pihakoiraa, jonka selässä usein
ratsastit?

-- Kyllä, mutta se kuoli jo monta, monta vuotta sitten.

-- Niin se kuoli, kun sinä olit kuuden vuoden vanha. Ja muistatko
vielä, minne vanha puutarhuri sen hautasi?

-- Mulperipuun juurelle, vastasi Klara.

-- Aivan oikein, ja minä olin mukana, kun Jason rukka haudattiin. Ehkä
tunnet minut paremmin, jos otan hatun päästäni, sillä minä olin silloin
toisella tapaa pukeutunut kuin nyt. Katsohan nyt oikein tarkkaan, etkö
minua tunne?

Klara, joka ei enää pelännyt, katseli hetken aikaa miettiväisenä
metsäpäällikköä. Sitten hän äkkiä huudahti: -- Te kutsuitte minun
isääni Filipiksi ja hän sanoi teitä Kaarleksi.

-- Oikein, tyttöseni, sanoi metsäpäällikkö painaen Klaran syliinsä. --
Sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä. Tahdotko nyt tulla luokseni.
Minullakin on tytär, joka on sinua vähän vanhempi. Hän tulee kovin
iloiseksi saadessaan sinusta pienen, herttaisen sisaren.

-- Saanko joskus tulla tervehtimään Alicea ja Editiä?

-- Saat kyllä, ja Kate tulee mukaasi... Eikö totta, Edvard? Saahan
tyttäreni tulla tervehtimään sisarianne? Minä en nyt tänään vielä vie
sinua kotiini, lapseni. Vasta muutaman päivän kuluttua tulen sinua
noutamaan. Hyvästi, Klara pieni, hyvästi, pikku tytöt. Hyvästi, Alfred
Armitage. -- Kuka on tuo nuori poika?

-- Muuan mustalaispoika, joka sattumalta on jäänyt seurueestaan ja
joutunut meidän huostaamme, vastasi Edvard.

-- Vai niin! Hyvästi nyt, Edvard Armitage, sanoi metsäpäällikkö
ojentaen kätensä nuorukaiselle. -- Hyvästi ja näkemiin.

Sitten herra Stone lähti ulos seuralaistensa luo Edvardin saattamana;
ja kun hän nousi ratsunsa selkään, sanoi hän kylmästi Edvardille: --
Tietäkää, Armitage, minä tulen pitämään teitä tarkoin silmällä.

Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti matkoihinsa.

-- Mistähän syystä hän puhutteli sinua noin ynseästi, Edvard? kysyi
Alfred, kun veljekset taas olivat kahden kesken.

-- Siksi, että hän tarkoittaa hyvää, mutta ei tahdo, että muut saavat
siitä tietää, vastasi Edvard. -- Mutta tule sisään, Alfred, minulla on
sinulle yhtä ja toista kerrottavaa, joka varmaankin panee sinut
ymmälle.

-- Minä olen jo ymmällä, vastasi Alfred. -- Kuinka saattoi
metsäpäällikkö niin tarkoin tuntea Klaran isän?

-- Minä selitän sinulle kaikki ennen maata panoamme, mutta mennään nyt
sisälle.

Veljekset juttelivat sinä iltana kauan aikaa. Edvard kertoi Alfredille
kaikki, mitä herra Stone ja hän olivat keskustelleet. Hän kertoi
myöskin, että Kaarle-kuningas oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi.

-- Olen iloinen, Edvard, että sinä ja metsäpäällikkö olette niin
hyvissä väleissä, sanoi Alfred. -- Melkeinpä toivoisin, että
suostuisit, jos hän tarjoaa sinulle jonkun edullisen toimen.

-- Minäkö palvelisin kuninkaani vihollisia, Alfred! Ja sitäpaitsi en
voi jättää sisariamme, vastasi Edvard.

-- Siinä suhteessa voit olla huoleti, vakuutti Alfred. -- Pablo ja minä
pidämme kyllä huolta tytöistä -- ja maanviljelyksestä samoin. Ja
tiedätkös mitä, Edvard -- jos nyt kuningas jonakuna päivänä tulisi
maahan joukkoineen, niin et kai sinä silloin epäilisi meitä jättää, vai
kuinka? Miksi et siis saata tehdä sitä heti? Sinun suuret
luonnonlahjasi eivät pääse kehittymään täällä erämaassa, ja mielesi
palaa maailmalle. Jos sinä lähdet täältä, hyödytät ehkä meitä ja
Kaarle-kuninkaan asiaa enemmän kuin vain kaatamalla hänen
metsänriistaansa... Tämä on minun mielipiteeni.

-- Kenties olet oikeassa, sanoi Edvard hymyillen, -- mutta minä en voi
luvata muuta kuin että todella suostun, jos minulle tarjotaan sellainen
toimi, jossa rehellisellä tavalla voin edistää oikeata asiaa.

-- Enempää en pyydäkään, Edvard, ja nyt lienee paras lähteä levolle.

Seuraavana aamuna kaivettiin rauta-arkku ja lipas, jonne Alfred oli
kätkenyt kaikki paperit, taas esille. Edvard avasi arkun ja siinä oli
melkoinen määrä kultaa ja suuri joukko kalleuksia ja koruja, joiden
arvoa Edvard ei tuntenut. Papereita hän ei avannut, vaan päätti jättää
ne metsäpäällikölle, johon hän tiesi voivansa luottaa. -- Kaikki nämä
korut ovat sangen kallisarvoisia, arvaan minä, Alfred, sanoi Edvard, --
ja se ilahduttaa minua Klaran tähden. Hän on herttainen lapsi ja me
tulemme paljon kaipaamaan häntä.

-- Niin, en todellakaan ole koskaan nähnyt herttaisempaa tyttöä. Kuinka
kauniit silmät hänellä on! Oletko kuullut, että hän kerran kulkiessaan
Lymingtoniin oli vähällä joutua mustalaisjoukon käsiin?

-- En, siitä en ole kuullut. Ihmettelen vain, että hänen isänsä salli
hänen käydä niin kauas yksin.

-- Hänen isänsä ei voinut muuta, hätä ei tiedä lakia.

-- Mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, -- muistan nyt, että samana
päivänä, jolloin eksyin ja tapasin molemmat rosvot, näin koko suuren
parven villihevosia. Ajattelin silloin itsekseni: eiköhän Alfred keksi
jotain keinoa saadakseen jonkun noista, Kimo käy jo vanhaksi ja me
tarvitsemme uuden hevosen.

-- Me tarvitsemme kaksikin, Edvard, ja minä hankin kyllä ruokaa niille,
kun vain ensin saan ne kiinni.

-- Niin, siinäpä pulma onkin, sanoi Edvard, -- ja pelkäänpä, että se on
helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne ovat arkoja kuin kauriit ja
nopeita kuin tuuli.

-- Sen kyllä tiedän, mutta saammehan nähdä. Nykyään minulla kuitenkin
on niin monta rautaa tulessa, että asia saa toistaiseksi levätä.

Kolmen päivän kuluttua tuli Oswald metsänvartijantalolle herra Stonen
lähettinä ilmoittamaan, että hän seuraavana päivänä aikoi tulla
noutamaan pikku Klaraa.

-- Herra Stone tuo pienen hevosen mukanaan. Hän arveli, että pikku
neiti ehkä tahtoi ratsastaa.

-- Osaatko ratsastaa, Klara? kysyi Edvard.

-- Kyllä -- ellei hevonen ole liian raju.

-- Ei, se on vanha, siivo hevonen ja ellei neiti halua ratsastaa, saa
hän ajaa kärryissä, jotka tulevat tavaroita varten. Herra Stone ja minä
olemme puhuneet näinä päivinä paljon sinusta, jatkoi metsävouti
Edvardille. -- Ja hän näkyy olevan hyvin mieltynyt sinuun. Hän sanoi
tällaisina aikoina tarvittavan sinunlaisiasi miehiä, ja koettaa keksiä
jotain soveliasta tointa sinulle.

-- Olen kiitollinen hänen hyvästä ajatuksestaan, vastasi Edvard, --
mutta minä en usko, että hänellä on mitään paikkaa, jonka minä voin
vastaanottaa.

-- Niinpä minäkin arvelin, vaikka en mitään sanonut. Hän kyseli minulta
myöskin kaikenlaista vanhasta Jaakko Armitagesta ja ahdisti minua
kovasti. Viimein hän kysyi, olivatko sisaresikin saaneet kasvatuksensa
Arnwoodissa. Minä vastasin, etten luullut sitä, he olivat vain usein
käyneet leikkimässä everstin lasten kanssa. Koko ajan hän katseli minua
tutkivasti ikäänkuin lukeakseen ajatukseni, arvaan hänen epäilevän,
ettette olekaan vanhan Jaakon lapsenlapsia. En kuitenkaan usko hänen
aavistavan oikeata syntyperäänne, ainakaan hän ei saa sitä minulta
tietää.

-- Minä luotan sinuun, Oswald, sillä vaikka pidänkin metsäpäällikköä
suuressa arvossa, en kuitenkaan tahtoisi hänelle vielä uskoa
salaisuuttani. Mutta mitä ihmiset siitä sanovat, että hän on ottanut
pikku Klaran luokseen?

-- Eipä juuri mitään. He luulevat sen tapahtuneen parlamentin käskystä.
Ja siihen heillä ei ole mitään sanomista.

Seuraavana päivänä saapui metsäpäällikkö, kuten Oswald oli ilmoittanut.
Kate ratsasti hänen rinnallaan ja heidän jäljessään tallirenki, joka
toi hevosen Klaralle ja kärryt tavaroita varten. Edvard riensi ulos ja
auttoi Katen maahan hevosen selästä. Kate ojensi hänelle ystävällisesti
kätensä. Edvard puristi sitä kunnioittavasti; hän oli iloinen ja
mielissään siitä, että tyttö kohteli häntä kuin vertaistaan.

-- Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa, Kate-neiti, sanoi hän
kumartaen.

-- Älkää sanoko niin, minähän saan kiittää teitä elämästäni. Ja tänään
aion vielä pyytää teiltä jotain, Edvard Armitage. Suostuttehan?

-- Mielelläni, jos se vain on vallassani, vastasi Edvard.

-- Luvatkaa minulle, jatkoi Kate matalalla äänellä, -- ettette
harkitsematta hylkää tarjousta, jonka isäni aikoo teille tehdä. Ja
rientäkäämme nyt tervehtimään sisarianne. Isäni on kertonut heistä niin
paljon, ja minä haluan heihin tutustua.

Edvard vei hänet sisään ja esitti sisarensa ja Klaran Katelle. Sitten
hän meni tervehtimään metsäpäällikköä, joka seisoi keskustelemassa
Alfredin kanssa. Edvard ilmoitti nyt herra Stonelle, että
Ratcliff-vainajan tavaroiden joukossa oli myöskin rauta-arkku, joka
sisälsi suuren summan rahaa sekä paljon kallisarvoisia koristeita.

-- Pelkäänpä, ettei kaikki sovi yhdellä kertaa kärryihin.

-- Minä en aio ottaa mukaani mitään raskaampia esineitä, kuten
makuuvaatteita ja aseita. Otan vain Klaran omat tavarat sekä paperit,
rahat ja kalleudet. Muu jääköön tänne toistaiseksi. Missä Oswald
Patridge on?

-- Tallissa, herra metsäpäällikkö, vastasi Alfred.

-- Kenties on parasta, että te teette kuorman sillä aikaa kun miehet
ovat tallissa. Oswald saa sitten pitää tavaroista huolta ja viedä ne
kotiin minun luokseni.

-- Tässä ovat avaimet, herra metsäpäällikkö, sanoi Edvard.

-- Kiitos. Ja nyt tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa kahden kesken,
Edvard Armitage, jatkoi herra Stone kääntyen Edvardin puoleen. -- Te
tiedätte, kuinka kiitollinen teille olen, ja kuinka mielelläni
tahtoisin osoittaa teille kiitollisuuttani teossa. Sen vuoksi on
minulla nyt teille ehdotus, ja pyydän teitä tarkoin punnitsemaan,
ennenkuin annatte vastauksen. Minä tarvitsen kirjuria ja toivoisin,
että te rupeaisitte tähän toimeen. Te tulette asumaan ja elämään minun
kodissani, ja mitä palkkaan tulee, luulen sen teitä tyydyttävän. Ja
minä maksan sen, Cromwellillä ja parlamentilla ei ole sen kanssa mitään
tekemistä; minä yksin olen teidän isäntänne. Te jäätte perheenne
läheisyyteen ja voitte näin ollen paremmin auttaa ja suojella heitä.
Mutta te ette aina tule olemaan kotona; minulla on suuri kirjeenvaihto
ja te saatte olla lähettinä, kun jokin tärkeämpi asia on kysymyksessä.
Siihen tarvitsen luotettavaa henkilöä. Ajatelkaa nyt ehdotustani.
Neuvotelkaa veljenne kanssa ja ilmoittakaa sitten minulle, tahdotteko
astua palvelukseeni vai ei.

Edvard kumarsi ja metsäpäällikkö meni sisään. Edvard auttoi sitten
veljeään ja Pabloa kantamaan kärryihin raskaita arkkuja ja laatikoita,
jotka sisälsivät Klara Ratcliffin omaisuuden. Pian oli kuorma valmis,
ja Pablo pantiin sitä vartioimaan, kunnes Oswald tuli tallista.
Molemmat veljet sitävastoin menivät sisään, jossa mieliala oli varsin
hilpeä. Kate Stone oli pian tutustunut pikkutyttöihin, he istuivat
pöydän ääressä metsäpäällikön seurassa, nauroivat ja juttelivat. Alice
ja Edit olivat panneet pöytään mitä parasta talossa oli: maitoa,
häränlihaa, kinkkua, voita, leipää ja hedelmiä. Kaikki söivät hyvällä
halulla ja juttelivat ahkerasti.

-- Minä tässä kiitän sisartenne taloudenpitoa, sanoi metsäpäällikkö
Edvardille. -- Talonne näkyy olevan tuottava.

-- Alice tiesi odottaa neiti Stonea, ja sen vuoksi hän on hankkinut
tavallista parempaa, vastasi Edvard. -- Emme näin suurellisesti elä
arkioloissa.

-- Niin, vastasi herra Stone leikillisesti. -- Arkioloissa kai syötte
toista ruokaa. Uskallanpa lyödä veikkaa siitä, että teillä
ruokahuoneessanne on sellaistakin, jota ette uskalla näyttää
Uudenmetsän päällikölle.

-- Tällä kertaa ainakin erehdytte, herra Stone, vastasi Alfred.

-- Uskon sanaanne, lausui metsäpäällikkö. -- Mutta nyt, Kate rakas,
täytyy meidän lähteä. Meillä on pitkä matka kotiin, ja Klara ei ole
tottunut ratsastamaan. Jääkää hyvästi, rakkaat ystävät, ja kiitos
vieraanvaraisuudestanne. Oletko valmis, Klara? Entä sinä, Kate?

Kaikki lähtivät pihalle. Metsäpäällikkö nosti Klaran hevosen selkään,
ja Edvard auttoi Katea satulaan. Vielä kerran pyysi neiti Stone
nuorukaista suostumaan hänen isänsä ehdotukseen. Metsäpäällikkö lausui
ystävälliset jäähyväiset kaikille, varsinkin Edvardille ja sitten
ratsastajat lähtivät liikkeelle. Kauan seisoivat sisarukset pihalla
katsellen poislähtevien jälkeen, ja vasta kun he olivat kadonneet
näkyvistä kutsui Edvard Alfredin syrjään kertoakseen hänelle
metsäpäällikön tarjouksen ja kysyäkseen veljen ajatusta asiassa.

-- Minun mielipiteeni tiedät jo, Edvard, minä kehoitan sinua muitta
mutkitta suostumaan, sanoi Alfred. -- Mistä syystä jäisit tänne metsiä
samoamaan, kun kerran olet tilaisuudessa maailmaa näkemään? Minä tulen
kyllä toimeen, nyt kun olen saanut Pablon, joka päivä päivältä käy yhä
näppärämmäksi. Sinä opit toimessasi paremmin tuntemaan maailmaa ja sen
oloja, ja sitäpaitsi hankit meille kaikille ystävän ja suojelijan.
Lyhyesti sanoen: tyhmästi teet, jos kieltäydyt.

-- Sinä olet kyllä oikeassa, Alfred, mutta minä olen niin tottunut
vapaana samoilemaan metsiä, että minulle olisi hyvin vaikea istua nenä
papereissa neljän seinän sisässä. Pyssy kynään, se on huono
vaihtokauppa.

-- Kynä on kyllä hyvä ase sekin, väitti Alfred; -- se voi saada suuria
aikaan. Ja sitä paitsi sanoit itse, että sinä tulet viemään tärkeitä
kirjeitä metsäpäällikön ystäville, siitä päättäen saat kyllä liikkua
ulkonakin. Ja miksi et voisi Oswaldin kanssa silloin tällöin käydä
metsälläkin, vaikka olet kirjuri... usko pois, sinulle tulee hyvät
päivät herra Stonen luona. Älä siis epäile ja muista, ettei tällaista
tilaisuutta niinkään pian taas ilmene, tuskinpa koskaan.

-- Sinä olet oikeassa, Alfred, jos oloni käy liian tukalaksi, palaan
takaisin teidän luoksenne.

-- Kiitos, Edvard, siinä teit viisaasti. Mutta kylläpä tuo Kate Stone
on herttainen tyttö. Hän lupasi pian taas tulla tervehtimään Alicea ja
Editiä ja tuoda heille kukantaimia puutarhaa varten; se ilahduttaa
minua, tytöt ovat jo kyllin kauan olleet seuraa vailla täällä
erämaassa, ja hänen seurastaan on heille vain hyvää.

Edvard ei vastannut tähän mitään, mutta hän ajatteli ehkä sitä enemmän.
Ja kun Alfred vähän ajan kuluttua läksi toimilleen, vaipui Edvard
syviin ajatuksiin. Hän oli niin iloinen! Kate Stonen kuva ei lähtenyt
hänen mielestään. Ja metsäpäällikköön, joka hänelle ensin oli ollut
niin vastenmielinen, hän päivä päivältä yhä enemmän kiintyi. --
Kuningas tahtoi olla yksinvaltias ja riistää kansalta vapauden ja
oikeuden, niinhän metsäpäällikkö sanoi. Niin ei Arnwoodissa kuninkaasta
puhuttu, mutta jos se oli totta, saattoi kyllä ymmärtää, että kansa oli
noussut kapinaan. -- Mutta heillä ei ollut oikeutta häntä surmata,
ajatteli Edvard edelleen. Ja se on metsäpäällikönkin mielipide. Hän
inhoaa kuninkaanmurhaajia yhtä paljon kuin minäkin. Oikeastaan me
molemmat siis olemme yhtä mieltä...

Tässä keskeytyi Edvardin mietiskely. Pablo tuli kutsumaan häntä sisään.
Illallinen oli pöydässä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Edvard suostuu.


-- Edvard, toru Pabloa, sanoi Edit. -- Hän on paha poika; hän on ollut
häijy kissaraukalleni.

Pablo nauroi.

-- Katsos, Edvard, hän nauraa. Heitä hänet salakuoppaan takaisin,
siellä hän saa olla, kunnes katuu.

-- Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.

-- Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut.
Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa
anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.

-- Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra
minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.

-- Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut
Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.

-- Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei
muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.

-- Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran
lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.

-- Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää
toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla
hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä
kristitty taas.

Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet
parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta;
pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori
lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon
paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka
Pablo oli astunut kristinopin tiellä.

Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena
päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen
metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi
Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain
seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa
matkaan.

-- Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan?
kysyi Edvard metsävoudilta.

-- Kenties hän aikoo tarjota sinulle jotain tointa?

-- Aivan oikein. Hän pyytää minua kirjurikseen ja minä aion suostua.
Mikä on sinun ajatuksesi asiasta, Oswald?

-- Minun mielestäni sinun tulee ottaa paikka vastaan, ainakin
koetteeksi, ja voithan luopua siitä, ellei toimi sinua miellytä. Siitä
olen ainakin varma, että metsäpäällikkö panee parhaansa tehdäkseen
olosi niin miellyttäväksi kuin suinkin.

-- Metsäpäällikön kirjurina saan tietää yhtä ja toista sellaista, josta
en nyt erakkona täällä metsässä tiedä mitään. Ja luulenpa, että piankin
saamme kuulla tärkeitä uutisia.

-- Kuninkaasta, tarkoitat? Luulet hänen tulevan Englantiin? Niin
minäkin luulen; mutta ikävä kyllä eivät hänen toiveensa näytä kovin
valoisilta tätä nykyä. Kysy vain herra Stonelta, hän kyllä tietää.

Näin keskustellen he ratsastivat edelleen, ja neljän tunnin kuluttua he
joutuivat perille. Oswald otti Kimon huostaansa, ja Edvard kolkutti
metsäpäällikön ovelle. Jane aukaisi oven ja vei Edvardin
arkihuoneeseen, missä hän tapasi metsäpäällikön.

-- Hyvää päivää, herra metsäpäällikkö.

-- Olen iloinen nähdessäni teidät, Edvard Armitage. Te tulette antamaan
vastauksen ehdotukseeni. Mitä olette päättänyt?

-- Minä pyydän kiittää teitä, herra metsäpäällikkö,
ystävällisyydestänne, vastasi Edvard, -- ja suostun kiitollisuudella
tarjoukseenne sillä ehdolla kuitenkin, että saan palata kotiini, ellei
toimi olisi minulle sopiva.

-- Sitä en pelkää, vastasi herra Stone. -- Te tulette kirjoittamaan
minun saneluni mukaan, koska en heikoilta silmiltäni itse voi hoitaa
kirjeenvaihtoani, mutta minä en saa kovin monta kirjettä, joten teille
kyllä jää vapaata aikaakin... Sitäpaitsi täytyy minun silloin tällöin
lähettää teidät Lontooseen asioille, mutta se ei suinkaan ole teistä
vastenmielistä?

-- Ei, siinä olette oikeassa.

-- Hyvä. Asia on siis selvä. Te saatte oman huoneen ja syötte minun
pöydässäni kuin perheeseen kuuluva. Mitä palkkaan tulee, luulen teidän
siihen tyytyvän. Nyt määräämme siis vain päivän, jolloin astutte
toimeenne.

-- Niin... en tiedä oikein, luulenpa, että minun täytyy vaihtaa pukua,
sanoi Edvard katsellen metsästyspukuaan, -- nämä vaatteet tuskin
sopivat kirjurille.

-- Oikein, ne voitte säästää metsästysretkiä varten -- sillä arvaanpa,
ettette kokonaan aio jättää rakkaita metsämatkojanne. Minä annan teille
rahaa, niin voitte hankkia itsellenne uudet vaatteet Lymingtonissa.

-- Kiitos, herra Stone, mutta minulla on kyllä itselläni riittävästi
rahoja siihen tarpeeseen, vastasi Edvard.

-- Miten tahdotte, malttakaa; tänään on keskiviikko -- voitteko tulla
maanantaina?

-- Maanantaina, kyllä, luullakseni.

-- Siis päätetty. Te jäätte tietysti tänne yöksi. Kate ja Klara ovat
viereisessä huoneessa. Ettekö tahdo käydä heitä katsomassa? kysyi herra
Stone.

Hän avasi oven ja vei Edvardin sisään sanoen: Kate: -- Edvard Armitage
syö meillä päivällistä tänään ja jää yöksikin. Koeta sinä huvittaa
häntä päivälliseen asti.

Klara juoksi Edvardia vastaan. Edvard suuteli häntä ja ojensi kätensä
Katelle.

-- Te olette siis suostunut? kysyi Kate.

-- Niin, en voinut muuta.

-- Milloinka muutatte meille? kysyi nuori tyttö edelleen.

-- Maanantai-iltana, Kate-neiti, jos vain joudun siksi valmiiksi.

-- Valmiiksi? Miten? kysyi Klara.

-- Minun täytyy saada uudet vaatteet, Klara pieni. Kun minusta nyt
tulee kirjuri, en enää voi käyttää metsästyspukuani. Sen vuoksi minun
täytyy lähteä Lymingtoniin räätälin luo.

Sitten puhelivat nuoret vielä kauan aikaa iloisesti, ja aika kului
nopeasti.

-- Millä lailla tulitte tänne? kysyi Kate. -- Ratsastitteko?

-- Kyllä, vastasi Edvard, -- minä ratsastin vanhalla Kimolla,
Kate-neiti.

-- Miksi sanot Kate-neiti? -- kysyi Klara. -- Minulle sinä sanot vain
Klara, miksi et siis sano Kate hänelle?

-- Minä kutsun sinua Klaraksi, koska vielä olet pieni tyttö vain, mutta
neiti Stone on sinua monta vuotta vanhempi, minä en siis voi käyttäytyä
häntä kohtaan yhtä vapaasti.

-- Niinkö sinäkin arvelet, Kate? kysyi Klara ystävättäreltään.

-- Ei, minusta ei olisi kummallista, jos ihminen, joka tuntee minut
hyvin, kutsuisi minua Kateksi, vastasi metsäpäällikön tytär. -- Mutta
sen asian saa herra Armitage itse päättää, Klara. Hän tietää kyllä
itse, kuinka hänen on käyttäydyttävä. Menkäämme nyt näyttämään herra
Armitagelle hänen huonettaan, sanoi Kate vaihtaakseen puheenaihetta.

Hän avasi oven ja saattoi Edvardin suureen, hauskasti kalustettuun
huoneeseen.

-- Tässä on vastainen asuntonne, sanoi Kate. -- Toivon, että olette
siihen tyytyväinen.

-- Olisipa kummallista, ellei näin kaunis huone minua tyydyttäisi.

-- Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ja nyt, kun olemme katselleet
huonettanne, palaamme ehkä vierashuoneeseen. Te tuotte kai hevosella
tavaranne maanantaina? Minä kysyn sitä siksi, että olen luvannut
sisarillenne vähän kukkia ja muuta pientä, jonka samalla voisin heille
lähettää.

-- Te olette liian ystävällinen noin muistaessanne heitä, vastasi
Edvard. -- He rakastavat suuresti kukkia, ja jos te todellakin tahdotte
lähettää heille joitakuita, kun hevonen lähtee takaisin, niin tuottaa
se heille varmasti suurta iloa.

-- Te jäätte meille yöksi, sanoi isä. Nyt ei Jane saa lähettää teitä
ylisille. Mutta eikö totta, sillä kertaa oli oikeastaan vain onni, että
hän oli niin äreä ja ajoi teidät ulos; muuten kai minä olisin hukkunut
liekkeihin!...

-- Enkä minä koskaan olisi saanut näin hauskaa asuinhuonetta, ellei
Jane olisi karkoittanut minua ullakolle. Oikeastaan tuntuu omituiselta
ajatella, kuinka asiat elämässä kiertyvät, sanoi Edvard vaipuen
ajatuksiin.

-- Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. -- Sinä olet kai
vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.

-- Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.

-- Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo
melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.

-- Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.

-- Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.

-- Niin, eipä paljon puutu.

-- Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen
töitä. Eikö niin?

-- Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.

Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis,
kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten
hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä.
Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja
Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa
koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään
pääasiallisesti metsästyksestä.

Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. -- On tämä elämää, hän valitti.
-- Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi
pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh
-- useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat
olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää
meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä
tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin
pöytään -- se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.

-- Niin, mutta minunhan täytyy hoitaa kirjurin tointani, vastasi
Edvard.

-- Hoh, ei suinkaan aamusta iltaan. Metsäpäällikkö itse on sanonut, että
me kaksi saamme tuon tuostakin käydä metsällä.

-- Sen parempi!... Mutta maltahan, eikö tuo mies, joka seisoo seinää
vasten nojautuneena tuolla, ole Tom?

-- Onpa niinkin. Mutta hän lähtee kaikeksi onneksi täältä pian pois.
Hän ontuu yhä vielä ja tulee ontumaan koko elämänikänsä, sanoo lääkäri.
Hän vihaa sinua, ja minä olen oikein iloinen, että hän saa eropassit,
sillä hän on vaarallinen ihminen. -- Mutta nyi aurinko pian laskee ja
illallinen on kai valmis, on siis parasta, että menet sisään
metsäpäällikön luo jälleen, Edvard. Jää hyvästi!

-- Hyvästi, Oswald.

Edvard meni sisään, ja aivan oikein: pöytä oli katettu. Illallisen
jälkeen tulivat Jane ja muu palvelusväki huoneeseen. Metsäpäällikkö
luki rukouksen, ja kaikki menivät sitten levolle. Herra Stone ja uusi
kirjuri keskustelivat kuitenkin vielä tunnin aikaa, ja metsäpäällikkö
saattoi lopuksi Edvardin hänen huoneeseensa.

Edvard ei nukkunut paljon sinä yönä. Hän ei voinut olla ajattelematta
niitä monia muutoksia, joita hänen uusi asemansa luultavasti tuottaisi
sekä hänelle itselleen että hänen omaisilleen köyhässä metsänvartijan
talossa. Vasta aamuyöstä hän vaipui uneen. Siitä huolimatta oli hän jo
aamulla varhain jalkeilla. -- Edvard oli aina ollut aamuvirkku. Kun
aamurukous oli pidetty ja vahva aamiainen syöty, heitti hän hyvästi
metsäpäällikölle ja tytöille ja lähti taas kotimatkalle.

Kimo oli saanut tarpeekseen levätä ja juosta ravasi rivakasti
eteenpäin, niin että Edvard jo varhain iltapäivällä oli kotona
omaistensa iloksi. Hän kertoi nyt heti veljelleen ja sisarilleen, mitä
oli tapahtunut. Alfred iloitsi veljensä puolesta, mutta Alicen ja
Editin silmiin kiertyi kyyneleitä: he olivat murheissaan siitä, että
iso veli lähti heidän luotaan vieraisiin oloihin.

Seuraavana aamuna Edvard ja Alfred lähtivät kaupunkiin.

-- Tiedätkös, Edvard, mitä minä aion tehdä? kysyi Alfred. -- Aion ostaa
muutamia vuohia ja vuonia.

-- Mitä ihmettä! Eikö sinulla ilmankin jo ole kylliksi karjaa?
Sinullahan on neljä lehmää ja tänä vuonna vielä kaksi vasikkaa.

-- Niin, näetkös, minä en aiokaan pitää vuohia maidon takia, selitti
Alfred. -- Ei, vaan lihan vuoksi, lampaiden asemesta; ne tarvitsevat
vain vähän heiniä talvella, suurimman osan vuotta ne hakevat itse
ravintonsa metsästä. Ja saatpas nähdä millainen vuohilauma minulla ensi
vuonna on, kun en tänä vuonna vielä teurasta mitään emävuohta.

-- Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Edvard, -- ja majatalon isäntä
tietää luultavasti, keneltä saat vuohia ostaa. Minulle hän saa sanoa,
missä taitava räätäli asuu.

Lymingtoniin saavuttuaan he ajoivat suoraa päätä majatalon pihalle.
Isäntä oli kotona ja kutsutti Edvardin pyynnöstä räätälin, joka otti
hänestä mitan uuteen pukuun. Sitten veljekset lähtivät kaupungille
ostamaan Edvardille saappaita ja muita tavaroita, joita hän tarvitsi
uudessa kodissaan.

-- Entä hattu? kysyi Edvard äkkiä. -- Minkälaisen hatun minä nyt oikein
valitsen? En mielelläni käyttäisi keropäiden suippohattua, mutta
tuskinpa minä, halpa kirjuri, myöskään voin ostaa matalaa töyhtöhattua,
jota vain kuninkaanpuoluelaiset käyttävät.

-- Ota sinä vain suippohattu, neuvoi Alfred. -- Se on järkevintä.
Silloin ei kenelläkään ole mitään sanomista.

Edvard lupasi totella veljeään, ja kun he vähän myöhemmin näkivät
kaupan, jonka kilpi ilmoitti, että siellä myytiin "hattuja ja
miekankantimia", menivät he sisään ja ostivat yksinkertaisen vyön ja
niin matalan suippohatun kuin suinkin löysivät.

Näin oli siis Edvard toimittanut ostoksensa, ja kun Alfredkin jo oli
ostanut koko joukon tavaroita, kuten työkaluja, neulomatarpeita ja
muita esineitä, joita hän ja Alice tarvitsivat, palasivat veljet
majataloon, missä isäntä kertoi heille, että hän oli lähettänyt sanan
miehelle, jolta Alfred saattoi ostaa vuohia; ja tämä istui nyt
odottamassa veljeksiä. Sillä aikaa kuin Edvard laittoi ostetut tavarat
kuormaan, sopi Alfred kaupoista miehen kanssa ja niinpä päätettiin,
että Alfred ostaisi pukin ja kaksi vanhaa vuohta sekä neljä vuonaa ja
lopuksi vielä kymmenen pikku vuonaa, jotka aivan äskettäin olivat
vieroitetut. Omistajan oli määrä seuraavana päivänä ajaa vuohet
sovitulle paikalle metsään, missä Alfred oli luvannut tavata hänet
maksaakseen hänelle. Kun asia näin oli ratkaistu molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi, tuli Alfred Edvardin luo, joka jo oli päättänyt
työnsä, ja molemmat lähtivät heti kotimatkalle.

-- Tänään on kulunut pulskasti rahaa, sanoi Alfred veljelleen tiellä.
-- Mutta luullakseni olemme käyttäneet kolikkomme viisaasti.

-- Niin olemme, kuului vastaus, -- ja sitäpaitsi saan minä pian lisää
rahoja. Metsäpäällikkö on luvannut minulle palkkaa...

-- Milloin lupasi räätäli vaatteesi?

-- Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä
kaupunkiin niitä noutamaan.

-- Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. -- Sisaret ovat mielissään, kun
sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan
Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin
myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.

-- Niin, Pablo, lausui Edvard, -- onpa onni, että hän on meillä.
Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.

-- Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, -- sillä jos
minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.

-- Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin
lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka
voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä
tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä
minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille
vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä
Oswaldin kanssa... Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?

He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice
riensi vastaanottamaan veljiään.

-- Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit?
kysyi hän.

-- Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. -- Nyt pitää sinun
odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa
muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?

-- Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa
hiessä.

-- Hyvä. Me puramme siis yksin kuorman. Hankipas, Alice, meille vähän
syötävää. Olen nälkäinen kuin susi.

-- Kaninpaisti on jo valmiina sinua varten, Alfred.

-- Sepä mainiota! Oikein mieliruokaani.

Yks kaks olivat kärryt tyhjät ja kaikki ostokset huoneessa. Kimo
riisuttiin valjaista ja päästettiin laitumelle, kärryt työnnettiin
vajaan -- ja pojat olivat ruoan kimpussa.

Seuraavana aamuna lähtivät Alfred ja Pablo jo varhain määrätylle
yhtymäpaikalle. Talonpoika oli jo saapunut; hän sai rahansa, ja sitten
lähdettiin ajamaan vuohilaumaa kotiinpäin.

-- Vuohi hyvin hyvä, vuona parempi; aina syödä vuonia Espanjassa, sanoi
Pablo.

-- Oletko syntynyt Espanjassa, Pablo? kysyi Alfred.

-- Ehkä, ei tiedä, mutta luulla niin. Pablo muista ensin sitä maata.

-- Muistatko isääsi?

-- Ei koskaan nähdä häntä.

-- Entä äitiäsi?

-- Kutsua häntä äidiksi, ei olla oikea äiti.

-- Minkävuoksi siis kutsuit häntä äidiksi?

-- Hän anta minulle ruoka, kun olin pieni, lyödä minua, kun olla iso.

-- Vai niin... Kuinka jouduit sitten Englantiin?

-- Ei tiedä; mutta kuulin ihmiset sanoa: Englannissa paljon raha --
paljon ruoka -- paljon juoma.

-- Kauanko olet ollut Englannissa?

-- Yksi, kaksi, kolme vuotta -- niin kolme vuotta ja vähän päälle.

-- Mistä maasta pidät enemmän Pablo: Espanjastako vai Englannista?

-- Ennen pitä Espanjasta enemmän: lämmin päivä, lämmin yö. Englanti --
vähän aurinkoa, kylmä yö, paljon sadetta, paljon lunta, ilma aina
kylmä. Mutta nyt Pablo saada lämpöisen vuoteen ja hyvää ruokaa hyvien
ihmisten luona -- nyt Pablo rakastaa Englantia.

-- Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?

-- Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin --
Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat -- ne purra
Pabloa -- ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa
-- selkäsauna -- aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.

-- Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?

-- Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa
täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa
kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi
siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit
sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.

-- Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, --
se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.

-- Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu -- hän puhua vakavasti. Edit
myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö.
Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian
tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin
panna ne?

-- Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden
vartijaksi, sanoi Alfred.

-- Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku
viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun
mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.

-- Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi
koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan
veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea
ja Editiä.

Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän
veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko
Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.

Seuraavana aamuna ajettiin koko vuohilauma metsään, jossa oli runsaasti
ruohoa, ja Pablo ja Virkku paimensivat niitä. Päivällisaikaan ajoi
Pablo vuohet metsänvartijanmökin läheisyyteen ja käski Virkun paimentaa
niitä, sillä aikaa kuin hän itse meni syömään. Virkku toimitti
tehtävänsä Pablon tyytyväisyydeksi, se ei poistunut vuohien luota, niin
kauan kuin Pablo oli sisässä. Ja parin kolmen päivän kuluttua tuli
koira aivan hyvin toimeen yksinkin; joka aamu se meni vuohiparven
kanssa metsään ja palasi kotiin illalla -- lyhyesti sanoen, Virkku oli
mainio paimenkoira.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Edvard lähtee kotoa pois.


Lauantaina Alfred ja Pablo lähtivät Lymingtoniin, josta he toivat
Edvardin uudet vaatteet. Sunnuntai kului levossa ja rauhassa.
Sisarukset ja mustalaispoika kokoontuivat vielä kerran pitämään
hartaushetkeä vanhan metsänvartijan haudalle, ja iltapuolen he
viettivät yhdessä ihanassa metsässä. Vähän tavallista vakavampia he
kuitenkin olivat, mutta jokainen pani parastaan ilahduttaakseen muita.

Maanantai koitti, ja Edvardin oli nyt määrä lähteä "suureen avaraan
maailmaan" ja jättää omaisilleen hyvästi. Jo varhain aamulla hän
pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja tyttöjen mielestä ne soveltuivat
hänelle erinomaisesti. -- Sinä muistutat nyt niin Arnwoodin aikoja, he
sanoivat. Ja siinä he olivat oikeassa. Edvard näytti todellakin nyt
uusiin vaatteisiinsa pukeutuneena enemmän aatelismieheltä kuin
yksinkertaisessa metsästystakissaan.

Aamiaisen jälkeen valjastettiin Kimo, ja kärryt pyörivät portaiden
eteen. Edvardin kapineet nostettiin kärryille, ja Alfredin
toivomuksesta hän jätti Virkun kotiin ja otti vain Turvan mukaansa.
Pablo lähti mukaan, hänen oli näet määrä tuoda hevonen takaisin kotiin.
Edvard heitti sydämelliset jäähyväiset, hän suuteli itkeviä sisariaan
ja pudisteli veljensä kättä.

Sitten hän nopeasti nousi kärryihin. -- Aja! huusi hän Pablolle, ja
niin hän lähti uuteen kotiinsa.

-- Kukapa olisi uskonut, että minä, Edvard Beverley, tulisin asumaan
keropään katon alla, mietti Edvard ajaessaan metsän halki. -- En tiedä,
miksi minulla on niin suuri luottamus herra Stoneen? Ja miksi en häneen
luottaisi? Hän on rehellinen ja kelpo mies, ja minä pidän hänestä
todellakin -- mutta omituiselta tuntuu joka tapauksessa.

Edvard ei itse ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli saattanut hänet
suostumaan metsäpäällikön tarjoukseen. Jos hän olisi paremmin tuntenut
oman sydämensä ja ollut tarkkanäköisempi, olisi hän epäilemättä
keksinyt, kuka oikeastaan oli syypää hänen taipuvaisuuteensa. Mutta
hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Kate Stone jollain lailla oli
vaikuttanut hänen päätökseensä. Hän iloitsi vain siitä, että saisi
nauttia herttaisen ja iloisen tytön seurasta.

Näissä unelmissa häiritsi häntä Pablo, jonka oli vaikea pitää kieltään
kurissa niin kauan aikaa. -- Edvard-herra, teistä ei olla hauska jättää
koti -- te ajatella paljon. Miksi siis lähteä pois?

-- Totta kyllä, Pablo, en mielelläni lähde sisarteni ja veljeni luota,
mutta maailmassa ei aina käy tahtomme mukaan, ja minä teen sen enemmän
heidän hyväkseen kuin omasta mielihalustani.

-- Ei ymmärrä mitä hyvää siitä sisaruksille, että lähteä pois.
Ajatelkaa, onnettomuus tapahtua, mitä hyötyä silloin te tehdä?
Edvard-herra, te olla hyvin hullu.

-- Sinä olet oikeassa, Pablo, minä en voi itse suojella sisariani,
mutta minä hyödytän heitä enemmän lähtemällä kuin jäämällä kotiin.
Muutoin en heitä jättäisikään. He eivät tunne ketään, ei heillä ole
ainoatakaan ystävää, ja jos Alfred ja minä molemmat kuolisimme -- kuka
silloin heistä huolen pitäisi? -- Mihin he joutuisivat? Eikö siis ole
viisaampaa, että minä hankin heille ystäviä, jotka heitä auttavat ja
tukevat, jos joku onnettomuus tapahtuisi? Ymmärrätkö minua?

-- Kyllä, nyt minä ymmärrän; te ajatella enemmän kuin minä,
Edvard-herra. Sanoin äsken, te olla hullu, nyt minä sanoa, Pablo suuri
hölmö.

-- Sitäpaitsi en koskaan olisi jättänyt Alicea enkä Editiä, ellet sinä
olisi ollut luonamme, Pablo. Sinä olet kiltti ja näppärä poika, ja sinä
pidät meistä kaikista, joten voimme sinuun luottaa. Sinä autat
Alfredia, niin hyvin kuin voit, ja senvuoksi on minun helpompi lähteä
matkaani. Eikö totta, Pablo?

-- Kyllä, Edvard-herra! vastasi mustalaispoika ja tarttui Edvardia
käteen, -- te puhua totta. Pablo rakastaa Editiä, neiti Alicea, herra
Alfredia ja teitä, herra Edvard. Hän rakastaa teitä kaikkia. Hän
rakastaa teitä niin, että hän kuolla tähtenne. Ja te, hyvä herra,
voitte lähteä kauas pois, Pablo tehdä työtä sillä aikaa.

-- Sitä luulinkin, Pablo, ja minua ilahduttaa kuulla se sinun omasta
suustasi. Ja ahkeria te kyllä olette, Alfred ja sinä, mutta mitenkähän
te oikein tulette toimeen yhdellä hevosella, joka päälle päätteeksi on
niin vanha kuin tämä Kimo tässä? sanoi Edvard. Hän tahtoi Pablon kautta
kuulla, ajatteliko Alfred todella kesyttää jonkun villihevosen -- ja
aivan oikein!

-- Alfred-herra puhua minulle hevosista eilen illalla; monta, monta
hevosta metsässä, sanoi hän; mutta ei tiedä kuinka ottaa kiinni ne.
Pablo osaa! Pablo ottaa kiinni yksi, kymmenen, kaksikymmentä -- Pablo
ottaa kiinni monta hevosta, sanoi mustalaispoika, ja ylpeys loisti
hänen silmistään.

-- Niinkö? kysyi Edvard epäilevästi. -- Etköhän sinä nyt laske vähän
liikoja, ystäväni? Mitenkä luulet saavasi kiinni tuollaisia
villieläimiä?

Mutta sitä Pablo ei tahtonut ilmaista. Hän nauroi vain ja sanoi, että
kun Edvard joskus tulee kotiin, joutuu hän kylläkin ymmälle nähdessään
tallin täynnä hevosia; Edvard itsekin saa ratsuhevosen -- kuin leikillä
vaan Pablo sen hankkii. -- Herra Alfred myöskin olla taitava, hän
sanoi. -- Hän pyytää lehmiä!

-- Niin, ja mustalaispoikia, lisäsi siihen Edvard hymyillen.

-- Niin, toisti Pablo nyökäyttäen kiharapäätään. -- Lehmiä, mustalaisia
ja viimein -- hevosia!

Kun Edvard saapui perille, vastaanottivat metsäpäällikkö ja molemmat
tytöt hänet sydämellisesti. Kannettuaan huoneeseensa kapineensa meni
hän heti tervehtimään vanhaa ystäväänsä Oswaldia, joka toimitti
Turvalle rauhallisen paikan koiratarhassa. Palatessaan takaisin
arkihuoneeseen hän näki Pablon istuvan keskellä lattiaa matolla
innokkaassa keskustelussa Katen ja Klaran kanssa; heistä oli tuota
pikaa tullut hyvät ystävät. Sittenkun Pablo ja Kimo kumpikin olivat
saaneet syödäkseen, nousi mustalaispoika jälleen kärryihin, jotka Kate
sitä ennen oli miltei täyttänyt ruukkukasveilla Alicea ja Editiä
varten. Sitten heilutti Pablo ruoskaansa, ja Kimo lähti juoksemaan
kotia kohti.

-- Kuulepas, Edvard, nyt näytät aivan -- --, sanoi Klara, mutta vaikeni
äkkiä.

-- Kirjurilta toivoakseni, vastasi Edvard.

-- Ainakaan hän ei näytä metsänvartijalta, vai mitä, Kate? jatkoi
Klara.

-- Ei pidä arvostella ihmistä hänen pukunsa mukaan, Klara.

-- Sitä en teekään, vastasi Klara. -- Nämä vaatteet eivät kaunistaisi
Oswaldia eikä muita metsänvartijoita, mutta Edvardille ne soveltuvat.
Enkö ole oikeassa, Kate?

Ja kun ei Kate vastannut mitään, kysyi Klara:

-- Miksi et vastaa, Kate?

-- Klara kulta, pikku tyttöjen sopii mahdollisesti tehdä huomautuksia
ihmisten puvuista, mutta minun ikäiselleni se ei enää sovi.

-- Mutta sanoithan Pablollekin, Kate, että Edvard näytti sievältä
uusissa vaatteissaan.

-- Niin, mutta Pablo ei ole herra Armitage, siinä on ero.

-- Komeat sulat, komea lintu, Klaraseni, nauroi Edvard ja vaihtoi
sitten puheenaihetta. Vähän ajan kuluttua käytiin päivällispöytään.
Metsäpäällikkö oli kuten muutkin ystävällinen, ja Edvard tunsi olevansa
tervetullut uudessa kodissaan.

-- Miksi sanot aina "neiti Stone", kun puhuttelet Katea? kysyi pikku
Klara taaskin. -- Sinun pitäisi kutsua häntä Kateksi... eikö totta?
lisäsi hän kääntyen herra Stonen puoleen.

-- Se riippuu hänestä itsestään, Klara, vastasi herra Stone. -- Edvard
Armitage on tullut taloomme elääkseen parissamme kuin yksi meistä, ja
minä tulen aina kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä. Sen vuoksi
kutsun häntä vain Edvardiksi, ja hän saa minun luvallani käyttää samaa
vapautta Katen suhteen. Toivon, että hän kätkee "neiti" sanan siksi,
kunnes hän ja Kate joskus joutuvat riitaan.

Sillä oli asia ratkaistu, ja siitä hetkestä alkaen kutsuivat Edvard ja
Kate toisiaan vain nimeltä.

Parin päivän kuluttua oli Edvard jo aivan kotiutunut. Aamupäivällä hän
kirjoitti jonkun kirjeen herra Stonen sanelun mukaan, ja senjälkeen hän
sai aivan vapaasti käyttää aikaansa. Tavallisesti hän silloin oleskeli
Katen ja Klaran seurassa, ellei ollut metsällä Oswaldin kanssa.
Varsinainen metsästysaika ei kuitenkaan vielä ollut käsissä.
Sitävastoin Edvard kävi usein ratsastamassa Katen ja Klaran seurassa,
ja tallissa seisoi hevonen häntä varten. Näin kului aika hauskasti ja
nopeasti, ja hän aivan hämmästyi huomatessaan eräänä päivänä, että jo
oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän saapui metsäpäällikön taloon.

Hän pyysi päästä tervehtimään sisaruksiaan, ja metsäpäällikkö lupasi
mielellään. Kate ja Klara pääsivät mukaan. Ilo oli suuri
metsänvartijantalossa, ja Alice pani parastaan, jotta rakkaat vieraat
viihtyisivät hyvin heidän matalassa majassaan.

-- Katsokaahan kukkianne, Kate, sanoi pikku Edit, kun he kaikki
istuivat yhdessä puutarhassa, -- katsokaa, kuinka ne kasvavat! Mutta
minä kastankin niitä joka päivä.

-- Syksyllä saatte enemmän, Edit, lupasi metsäpäällikön tytär, -- tähän
aikaan vuodesta niitä ei kannata istuttaa. Mutta kuulehan, Alice, nyt
sinä kai näytät minulle kotisi ja koko taloutenne -- tallit,
maitohuoneet ja kaikki tyynni. Mennäänkö?

-- Kyllä, mutta ei nyt heti, Kate, en voi jättää patojani ja pannujani,
muuten menee ruoka pilalle. Ei, vasta päivällisen jälkeen, jos maltat
siihen asti odottaa.

-- Hyvä! Minä odotan. Mutta sillä aikaa autamme sinua pöydän
kattamisessa -- niin teemme jotain hyötyä.

Alice vastusteli väittäen, että se oli Pablon ja Editin työtä; mutta
ennenkuin hän ennätti kutsua heitä, oli Kate Stone jo täydessä
puuhassa, eikä aikaakaan niin pöytä oli katettu ja ruoka pöydässä.
Alice oli pannut esille mitä parasta talossa oli: kinkkua,
linnunpaistia, suolattua häränlihaa, vuonanpaistia sekä sen lisäksi
perunoita ja tuoreita herneitä. Pikku emännällä oli täysi syy ylpeillä.
Ateria tuotti todellakin kunniaa hänelle ja metsänvartijantalolle.

Edvardilla ja Alfredilla oli paljon puhumista. He lähtivät senvuoksi
metsään saadakseen rauhassa keskustella.

-- Miten asiat luistavat, Alfred? kysyi Edvard.

-- Mainiosti, kuului vastaus. -- Minä olen saanut suuria aikaan. Olen
kaivanut sahakuopan ja sahannut pintalautoja laudoittaakseni sivut.
Huomenaamulla varhain ryhdymme Pablo ja minä työhön oikein toden
teolla. Suuri kuusi, jonka myrsky kaatoi, viruu nyt kuopan reunalla ja
sen me aiomme sahata lankuiksi. Pablo on muutoin oikein toimekas,
sahaaminen ei häntä tosin miellytä -- ja se on ymmärrettävää, sillä
sehän on kovin väsyttävää työtä. Tästedes ei hänen tarvitsekaan käyttää
sahaa kuin kaksi kertaa viikossa.

-- Siinä teet oikein, arveli Edvardkin. -- Pablo tekee kyllä mielellään
työtä, mutta hän ei ole tottunut raskaaseen työhön. Kuinka vuohesi
jaksavat?

-- Mainiosti, ja heinää olen koonnut enemmän kuin tarpeeksi. Kimo
rukka, joka on vetänyt kuormat kotiin, tietää sen kyllä.

-- Vanha toveri rukka; mutta se saa kai levätä pian, kun sinä saat
uusia hevosia, sanoi Edvard hymyillen.

-- Naura sinä vain, sanoi Alfred, -- mutta tokkohan ensi keväänä enää
naurat.

-- Hyvä on, Alfred, mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, -- muistatko,
mitä rosvo, jonka ammuin, kertoi minulle vähää ennen kuin hän kuoli?

-- Minä muistan sen nyt, vastasi Alfred, -- vaikka en ole ennättänyt
ajatella sitä ennen.

-- Näetkös, jatkoi Edvard, -- rosvohan jätti rahat minulle; mutta hän
piti minua toisena henkilönä, ja senvuoksi en tiedä, onko minulla
niihin oikeutta. Sitäpaitsi eivät rahat oikeastaan olleet hänenkään...
Mitä arvelet?

Alfred mietti hetkisen. -- Rahat kuuluvat kuninkaalle, kuten kaikkien
rikoksentekijäin omaisuus. Meidän tulee siis kätkeä aarre kuninkaan
varalle tai myöskin käyttää sitä hänen hyödykseen.

-- Muista, sanoi Edvard, -- että mies ammuttiin ilman laillista
tuomiota. Jos hän olisi saanut surmansa esivallan kädestä, olisivat
rahat kuninkaan, mutta nyt on asia toinen.

-- Silloin kuuluvat ne löytäjälle, ehdotti Alfred.

-- Mutta sinähän voit sitäpaitsi kysyä metsäpäälliköltä neuvoa
keventääksesi mieltäsi...

Äkkiä Edvard purskahti nauruun. -- Me olemme sentään hyvin lapsellisia.
Kukaties on koko juttu pelkkää pötyä, ja kun lähdemme kaivamaan
aarretta, emme sitä ehkä löydäkään. Parasta on siis toistaiseksi,
ettemme mainitse siitä kenellekään. Jos Jumala suo minulle terveyttä,
palaan tänne taas kahden viikon kuluttua. Tahdotko sinä sillä aikaa
ottaa selkoa siitä, onko miehen puheessa perää?

-- Sen teen mielelläni. Huomenna menen määrätylle paikalle, otan lapion
ja rautakangen, vieläpä Kimon ja kärrytkin mukaan. Mutta nyt on paras
rientää kotiin, päivällinen on kai valmis. Veljekset palasivat sisään
ja kohta istui nuorekas seura päivällispöydässä iloisesti leikkiä
laskien.

Mutta pian koitti lähdön hetki. Edvardilla ja tytöillä oli pitkä matka
kotiin, ja heidän täytyi ennättää perille ennen pimeää. Hevoset
talutettiin siis esille, vieraat heittivät sydämelliset jäähyväiset ja
lähtivät matkaan.

Pikku Edit huusi heidän jälkeensä: -- Tulkaa pian uudestaan! Kate,
sinun pitää pian taas tulla, kuuletko!



KAHDESKYMMENES LUKU.

Taistelu ja voitto.


Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:

-- Oletko kuullut viimeisiä uutisia?

-- Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.

-- Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että
skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti
on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.

-- Todella! Edvardin silmät säihkyivät. -- Mutta siitä ei
metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.

-- Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.

-- Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. --
Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee
valtakuntansa puolesta.

Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä
ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja
huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti
syyn siihen.

-- Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!

-- Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen
talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.

-- Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: -- Istukaa,
niin saamme jutella asiasta.

Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:

-- Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus --
lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.

-- Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.

-- Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard,
teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä
riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen
onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä
samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te
lähdette -- puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä
koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin
ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin
estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia... Minä en ole tahtonut
ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin
näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa
päätänne vahingoitatte vain itseänne -- hyödyttämättä kuningasta.
Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. -- Lukekaa, ja te
myönnätte minun olevan oikeassa.

Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun
ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä;
skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli
hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen
hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä
ollut koittanut.

Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti
katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.

-- Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani
teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.

-- Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. -- Minä en tule
sitä pettämään.

-- Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa
siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.

-- Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä
seikoissa.

-- Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on
tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan
valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän
täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään
luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista
kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua
vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista... mutta
toistaiseksi emme siihen kajoa.

Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja
maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen
helposti järkytettyä mieltään.

Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta.
Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti
skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. -- -- --

Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard
metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa
luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa,
ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen
metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä
tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain
Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin
vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän
tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä
oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja
monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä
talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin
lukemaan ja kirjoittamaan.

Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän
kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin
löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut.
Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin
ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa,
halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä,
sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon
halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti
Alfred hiipi eteenpäin -- pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo
saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja
talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä
oli vanha tuttu -- Tom. -- Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa,
että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet
erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä
Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet
keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä
talosta ulos.

-- Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi
takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

-- Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. -- Tom
on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa,
on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.

Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo
huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman
halkaisema -- se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri
suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia
oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion
ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä
pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin
vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo
lapio kolahti johonkin kovaan -- se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred
liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan
pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä,
kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti.
-- He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan!
Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella
vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman
nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä
vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi
nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään -- mutta
Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.

Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta
Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja
Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät
häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi
katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon
huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred
oli kaivanut aarrearkun. -- Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä
olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta
mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he
tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan
metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun
pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla
jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat.
Parasta on odottaa huomisaamuun.

Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi
Alicelle, mitä oli tapahtunut. -- Missä on Pablo? kysyi hän.

-- Hän on työssä puutarhassa -- hän ja Edit.

-- Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä
yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he
tulevat -- mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun,
niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä
on -- Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon -- ja ovet ja ikkunat
meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt
minun täytyy saada Pablo käsiini.

-- Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.

-- Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän
makuuhuoneeseenne.

-- Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut
puutarhasta. -- Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä
sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä
-- ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.

-- Hyvä, sanoi Pablo. -- Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja
ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!

-- Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?

-- Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin
puolesta -- ja teidän puolesta -- ja omasta puolestakin, vastasi Pablo
nauraen.

Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja
Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton
päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred
sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen -- ja niin oli linnoitus
valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.

Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski
sisarensa menemään levolle.

-- Kyllä, Alfred, vastasi Alice, -- mutta me emme riisuunnu, sillä jos
he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät,
ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun
olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?

-- Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat
laukaista, vastasi Edit.

Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. -- Nyt voit
sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti
sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin
heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.

Hetket kuluivat -- kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei
kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei
herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.

Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta
arkihuoneen uuniin.

-- En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä,
sanoi Alice. -- Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?

-- Kyllä. Hei, Pablo!

Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen
unenpöpperössä. -- Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.

-- Eivät, vastasi Edit, -- rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on
tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.

-- Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.

-- Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.

-- Kyllä, Pablo aivan virkku.

-- Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta,
sanoi Alfred.

Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä.

-- Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain
ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin
yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat
jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.

Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi.
Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut
jälkiäkään rosvoista.

-- Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa
kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. -- Sitten saat satuloida Kimon
ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.

Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä
laukkaa matkaan.

Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon
puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui
vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään,
hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin
hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta
pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä
lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.

Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat
täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja
tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.

-- Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.

Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi
korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät
nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun
Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa
ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred
arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.

Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi
sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää
sisään ketään vierasta niin myöhään.

Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja
oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty,
muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi
suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa
ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa
silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja
laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa
ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.

-- Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. -- Me emme saa hukata enemmän
ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit
ampunut häntä vain käsivarteen.

-- Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. -- Tom ammuttiin sääreen
-- tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.

Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään
sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen
ampumareiästä.

-- Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!

-- Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa,
tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.

-- Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun
kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.

-- Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset
osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian
tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin,
minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin
levottomat.

Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen
laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois
takaovelta.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä
ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys
entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa
silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot
olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se
oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred
kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja
Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta
hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin
ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa,
raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin
huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista.
Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin
voimin.

-- Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.

Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa
ovesta, latasivat ja laukaisivat -- mutta rosvot takoivat takomistaan
ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu
ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja
sadattelivat...

-- Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein.
Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: -- Alfred, avaa! Alfred riensi
avaamaan ovea.

-- Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän,
jotta rosvot eivät näkisi heitä. -- Minä avaan heti oven, Edvard, vaara
on nyt ohitse.

-- Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella
levottomalla äänellä.

-- Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset
sisään.

Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta
ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja
puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli
Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka
laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.

-- Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. -- Katsotaanpa tuota
tuolla oven edustalla.

-- Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.

-- Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä
tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään:
ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden
jäljet kurkussaan.

Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä.
Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä
tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka
kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: -- Tom!

Edvard lisäsi: -- Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala
olkoon hänen sielulleen armollinen.

Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen.
Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä.
Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta
Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran
entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain
yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna
metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään.
Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard
taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään
vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa
molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.

Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo
kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon
kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat
pelkäämättä liikkua metsässä.

Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin
arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka
oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet
metsänvartijantaloon.

Tom -- niin kertoivat vangit -- oli alinomaa kiusannut tovereitaan
hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet
tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa
tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli
löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin
kehoitusta.

Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet
arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja,
pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten
hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.

Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle.
Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä
metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli
löytänyt.

-- Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään,
sanoi metsäpäällikkö, -- mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä
neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta
ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen
pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin
lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten
että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon
todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on
täällä minun puheillani.

Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan
kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä
luvan lähteä mukaan.

Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän
palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas
hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Pääkaupungissa.


Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa
onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen
vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat
puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein
hyvin.

Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin
metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja
Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja
hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä
yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta
korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred
olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli
päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.

Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea
tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti
kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten
siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan
keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän
nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja
Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat
kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen
lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet,
kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva
hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon
läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi.
Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla
hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia
päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.

-- Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. -- Pidä suopunkisi
valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän
koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla
koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet
sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle
ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.

-- Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, -- hyvin hyvä pian saada ne kiinni.

Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat
matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun,
Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden
olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi
lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun
valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista
heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat,
syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat
haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta
minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat
Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi
raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä
nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta
allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet
pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä
syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis,
suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt
sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin:
pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä
aikaa -- kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia
lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät
laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat
tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean
raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi,
sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten
talttuivatkin. -- Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat
sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. -- Miten
kesytämme ne?

-- Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna -- hyvin kesyjä
huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.

-- Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä,
sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun
varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut
astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin
sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun
se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen
ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.

Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se
heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka
kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut
mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui
vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin
hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä
haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.

Kun he saapuivat kotiin, karkotettiin Kimo heti tallista, ja uusi
hevonen sai sen paikan seimen ääressä; mutta ruokaa se ei saanut --
sehän oli kesytettävä. Koska oli jo myöhäistä, ja hevosenmetsästäjät
olivat väsyksissä, päätettiin jättää toiset hevoset metsään. Vasta
seuraavan päivän illalla he saivat molemmat hevoset kotiin, ja nyt
seisoi Alfredin tallissa kolme uutta pulskaa hevosta: punaisenruskea
raudikko ja kaksi teräksenharmaata oritta. Alice ja Edit olivat kovin
ihastuneet uusiin hevosiin, ja Alfred oli perin tyytyväinen ja ylpeä
siitä, että hänen oli onnistunut saada ne kiinni.

Oltuaan kaksi päivää ilman ruokaa, olivat eläinraukat niin kesyt, että
ne söivät Pablon kädestä ja sallivat hänen silittää ja taputtaa
itseään, ja kahden viikon kuluttua saattoivat Alice ja Edit vaaratta
mennä talliin.

Lunta satoi yhä taukoamatta koko talven. Ani harvoin sai Edvard kuulla
uutisia pääkaupungista, silloin tällöin vain tuli joku ratsastava
lähetti, joka toi kirjeen metsäpäällikkö Stonelle. Viimeisissä
kirjeissä kerrottiin, että Kaarle-kuningas värväsi uutta sotajoukkoa
Hollannissa, ja että hänen puoluelaisensa Englannissa odottivat vain
hänen saapumistaan liittyäkseen häneen.

-- Luulenpa, että kuninkaan asiat ovat paremmalla kannalla nyt, sanoi
metsäpäällikkö, -- mutta odottakaamme vielä. En tahdo estää teitä
lähtemästä ja senvuoksi lähetän teidät heti, kun talvi on lopussa
Lontooseen, missä itse voitte käyttää silmiänne ja korvianne
saadaksenne selkoa asiain todellisesta tilasta. Tämä jääköön kuitenkin
meidänkaskiseksi salaisuudeksi. Kaikki riippuu siitä, mihin suuntaan
asiat kallistuvat Skotlannissa. Pelkään pahoin, että kavaltajia on
liikkeellä taaskin, ja siksi on vaikeata arvata, kuinka kaikki päättyy.

Muutaman päivän kuluttua saapui Lontoosta kirje: kuningas Kaarle Toinen
oli juhlallisesti kruunattu Skotlannissa.

-- Katsopas, mutisi metsäpäällikkö Stone päätään nyökyttäen, -- jo
valkenee. Hän kääntyi Edvardin puoleen jatkaen: -- Ystäväni Cooper
kertoo minulle tässä kirjeessä, että kuninkaan sotajoukko on hyvin
varustettu, ja ylipäällikkö on David Lesley. Middleton johtaa
ratsuväkeä ja Wemyss tykkiväkeä. -- Wemyss on kieltämättä hyvä upseeri,
mutta hän ei ollut uskollinen entiselle kuninkaalle. Nyt minä lähetän
teidät Lontooseen, Edvard Armitage, ja annan teille suosituskirjeitä
sellaisille henkilöille, jotka voivat antaa teille viisaita neuvoja.
Voitte ottaa Mustan, se on hyvä juoksija. Sampsonin otatte mukaan,
mutta hänet voitte lähettää kotiin, milloin haluatte. Emme saa hukata
aikaa; olkaa varma siitä, että Cromwell, joka nyt on Edinburghissa,
lähtee liikkeelle niin pian kuin pääsee. Voitteko lähteä jo huomenna?

-- Kyllä, olen valmis. Mutta pelkään, etten ennätä heittää hyvästiä
sisaruksilleni. Kenties se onkin viisainta. Lähetän Oswaldin viemään
heille terveiseni.

-- Aivan niin. Jättäkää minut nyt, minä kirjoitan kirjeeni, sillä aikaa
kuin te panette tavaroitanne kokoon. Kate ja Klara voivat auttaa teitä.
Lähettäkää. Sampson luokseni. -- -- --

-- Viivyttekö kauan poissa, Edvard? kysyi Kate kuultuaan Edvardin
matkasta.

-- En tiedä itsekään. Minähän matkustan isänne asioissa, niin että
hänestä se oikeastaan riippuu. Tiedättekö, Kate, missä satulalaukut
ovat?

-- Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.

-- Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa
minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan
liinavaatevarastoani?

-- Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. -- Menepäs, Klara,
noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä
ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.

Klara näytti alakuloiselta. -- Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee
Lontooseen, sanoi hän. -- Täällä tulee niin yksinäistä.

Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja
suuteli sitä sanoen: -- Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että
osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän
laski miekan vuoteelleen ja kääntyi... Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli
astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja
änkytti: -- Minä -- minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te
astutte niin kepeästi...

-- Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.

-- Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.

-- Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.

-- Rakastan? Edvard punastui.

-- Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin...

-- Sulhanen morsiantaan, lisäsi Edvard.

-- Ei, sitä en tarkoittanut, ajattelin sanoa niinkuin hurskas
katolilainen suutelee pyhäinjäännöstä. Sen vuoksi kysyn teiltä: miksi
niin teette? Tehän ette ole sotilas, joka lähtee taistelutantereelle,
ja jos niin olisikin, hauska olisi kuitenkin tietää, minkävuoksi
suutelitte miekkaa.

-- Kate, minä rakastan tätä miekkaa. Se on ollut eversti Beverleyn oma,
siksi se on minulle niin rakas. Te tiedätte, kuinka paljosta minun on
kiittäminen häntä ja hänen sukuaan.

-- Mutta mistä syystä viette sen mukananne Lontooseen? Ei se sovi
kirjurin aseeksi, Edvard, siksi se on liian suuri ja raskas.

-- Koska en tahdo erota siitä, ja koska sekin päivä koittaa, jolloin
sitä tarvitsen, Kate.

Kate ei vastannut, ja kun Klarakin nyt tuli huoneeseen, alkoivat tytöt
tarkastaa Edvardin liinavaatevarastoa. Edvard lähti tapaamaan Oswaldia,
ja nuoret kohtasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Edvardin
äkillinen lähtö painoi kaikkien mieliä; metsäpäällikkökin oli ääneti ja
mietteissään. Illalla hän antoi Edvardille kirjeet, jotka hän oli
ystävilleen kirjoittanut päivän kuluessa, sekä suuren rahasumman.
Sitäpaitsi hän ilmoitti kenen puoleen Edvardin oli käännyttävä, kun hän
tarvitsi lisää rahoja, ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa, kuinka
hänen tuli pääkaupungissa käyttäytyä.

-- Jos matkustatte pois Lontoosta, on parempi, ettette kirjoita
minulle. Sampsonista on teillä paljon hyötyä pääkaupungissa. Mutta jos
hän palaa yksin kotiin, ymmärrän minä, mitä se merkitsee: te olette
silloin lähtenyt pohjoista kohti. Nyt en tahdo kauemmin viivyttää
teitä, Edvard. Jääkää hyvästi, taivaan Herra teitä suojelkoon ja
siunatkoon.

Näin sanoen meni metsäpäällikkö omaan huoneeseensa.

-- Sinä hyvä, jalo mies! kuiskasi Edvard. -- Kuinka suuresti
erehdyinkään sinun suhteesi ensi kerran tavatessamme.

Kirjeet ja rahat kädessään meni Edvardkin yläkertaan omaan
huoneeseensa. Rukoiltuaan Kaikkivaltiaalta apua ja siunausta hän sitten
laskeutui levolle.

Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat
Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla
ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita
alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven
ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja
näki Katen.

Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:

-- Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla
hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni
muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja
lukea sitä silloin tällöin?

-- Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.

-- Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi
Kate hymyillen.

-- Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea,
kuului Edvardin vastaus.

-- Luvatkaa minulle vielä jotain.

-- Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy
lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.

-- Minä -- minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä
uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen -- olkaa varovainen sisartenne
tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi
teitä kaipaisivat -- luvatkaa se minulle.

-- Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette
olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti
heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.

-- Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.

Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän
huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen
poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo
hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.

Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti.
Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson
osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster
Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.

-- Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.

-- Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä
tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä
liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.

-- Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin
Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.

Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja
Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta
väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.

Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden
osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi
Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui
Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson
tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin
he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi
avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti
sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka
puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin
puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli
avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:

-- Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te
olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että
yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin.
Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän
lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja
tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän
kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että
matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni
siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat
matkallanne maan halki. -- Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen
tyttärensä?

-- Oikein hyvin.

-- Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on
ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.

-- Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.

-- Koska saavuitte Lontooseen?

-- Tulin eilen illalla.

-- Aiotteko viipyä täällä kauankin?

-- Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään
teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän
neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää
muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.

-- Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän
näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee
sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä
asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia
aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme
yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme -- mutta nykyinen mielivalta on
entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat
ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä
neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille
suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä,
jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne
varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa
ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on
teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat
kirjeeni valmiit.

Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen
ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa,
joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille
Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli
yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille
parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos
hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja,
mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties
myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti
Lontoosta pois.

Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti
Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa
Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa,
koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.

-- Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. -- Koska minun pitää lähteä
kotimatkalle?

-- Vaikka jo huomenna. Minä en lähetä mitään kirjettä herra Stonelle,
mutta Sampson sanoo terveisiä minulta. Sanokaa myös, että voin hyvin ja
että kirjoitan heille, heti kun minulla on jotakin tärkeitä uutisia.

Edvard antoi sitten Sampsonille juomarahaa ja toivotti hänelle
onnellista matkaa.

Seuraavana päivänä oli Edvard sovittuun aikaan herra Langtonin luona,
joka otti hänet sydämellisesti vastaan.

-- Kirjeeni ovat valmiit, herra Armitage. Tässä on kirje kahdelle
katolilaiselle naiselle Lancashiressä ja tässä toinen eräälle
ystävälleni Yorkshiressä. Te voitte luottaa heihin aivan kuin itseenne.
Molemmat naiset asuvat lähellä Buttonia ja ystäväni Yorkissa. Ja nyt
jääkää hyvästi. Lähtekää Lontoosta, jos voitte, jo tänä iltana. Missä
on palvelijanne?

-- Hän lähti kotiin tänä aamuna.

-- Siinä teitte oikein. Saanko antaa teille vielä yhden neuvon. Älkää
ryhtykö puheisiin vierasten ihmisten kanssa tiellä älkääkä luottako
kehenkään. Te matkustatte vain sukulaistenne luo Pohjois-Englantiin --
eikö totta? Käsitättehän, mitä tarkoitan? Onko teillä pistooleja?

-- Kyllä, herra Langton, minulla on pari kappaletta, jotka ennen ovat
olleet majuri Ratcliffin.

-- Silloin ne ovat hyvät. Se mies tiesi kyllä valita aseensa. Hyvästi,
herra Armitage. Onnea matkalle.

Hän ojensi nuorukaiselle kätensä. Edvard kumarsi kunnioittavasti ja
lähti herra Langtonin ystävällisestä kodista.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Verinen taistelu.


Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen
sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa
lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin
hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen
eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon,
pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään
suunnaten matkansa pohjoista kohti.

Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen
täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi
kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti
satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi
huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui
takan viereen lämmittelemään.

Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään
kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan,
ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä.
Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.

Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut
miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta
päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja
viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui
sisään, ja yksi heistä virkkoi:

-- Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?

-- Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään
pitempiin puheisiin.

-- Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen
kuluttua.

-- Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen
keskustelusta.

-- Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.

Ja kolmas lausui: -- Niin, hän ei nähtävästi ole tottunut puhuttelemaan
sivistyneitä ihmisiä. Tekisipä mieleni opettaa hänelle ihmistapoja.

Emäntä, joka oli kuullut keskustelun, kutsui miehensä huoneeseen ja
käski hänen pitämään huolta siitä, ettei äskentullutta nuorta herraa
loukattaisi.

Isäntä, joka näytti tuntevan nuo suurisuiset juomaveikot, huusi heille:

-- Ulos heti paikalla täältä, taikka saatte tavallista nopeamman
kyydin!

Miehet nousivat meluten ja kiroillen paikoiltaan; mutta tottelivat
sentään isännän käskyä ja poistuivat huoneesta.

-- Olen pahoillani, että nuo lurjukset ovat teitä loukanneet, sanoi
isäntä; -- mutta minä en tiennyt, että he olivat täällä. Meidän on
vaikea kieltää heitä panemasta hevosiaan talliimme, mutta me tiedämme
kyllä mitä ihmisiä he ovat, ja jos aiotte pitkälle matkalle, niin on
paras, että hankitte itsellenne matkaseuraa.

-- Kiitos neuvostanne, isäntä hyvä, vastasi Edvard. -- He ovat kai
maantierosvoja?

-- Juuri niin. Tähän asti he aina ovat osanneet kiertää oikeutta,
muuten he jo kauan olisivat istuneet salpojen takana. Teillä on hyvä
miekka vyöllänne, näen minä, mutta toivottavasti teillä on muitakin
aseita?

-- Niin on, kas tässä, vastasi Edvard ja näytti isännälle Ratcliffin
pistooleja.

Sitten hän söi illallisensa, tyhjensi pikarillisen viiniä ja meni
levolle.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin
antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa,
mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten
tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa
esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui
vilkaisemaan ulos ikkunasta, -- siinä seisoi yksi veijareista nenä
litteänä ikkunassa. -- Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen,
-- nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.

Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja
pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.

Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme
maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. -- Me tapaamme
kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista
juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan.
Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin
hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla,
jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa
antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän
oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja
tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies
katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard
arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä
neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui,
mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja
kaatoi yhden vainoojistaan maahan.

Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset
rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen
heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä
ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks -- kaks -- kolme hän
hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.

-- Kiitos -- monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu
ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! --, Te saavuitte tosiaan
oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.

-- Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.

-- En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni
kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä
kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti,
mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni
pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti
eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä
takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa
tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin...

-- Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?

-- Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä
asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi
tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on
kahta konnaa vähemmän -- tehkää te samoin.

Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.

-- Hyvä, hän sanoi, -- minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan
päästä niin pian kuin mahdollista perille.

-- Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. -- Silloin voimme kulkea
turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin
samantapaisten rosvojen kanssa.

Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että
Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.

Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei
koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut,
mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta
päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan
puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen
iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä,
jotka olisivat voineet tuntua utelevilta -- he iloitsivat vain toinen
toisensa seurasta.

Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa
antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri
maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. -- Niissä
on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, -- ja minua ei haluta
saada seuralaisia kintereilleni.

Edvard heristi korviaan. -- Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun
nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle
päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he
joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät
vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein
yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä
ja uteliailta kysymyksiltä.

Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi
heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori
vieras mursi ensimmäisenä jään.

-- Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, -- nyt olemme jo
muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän
ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää
sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme
tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te?
Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku,
mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen
luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne
paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole
oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias... mutta lyhyesti
sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen
päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon,
josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani...

-- Sen teen, kuului Edvardin vastaus, -- ja suoraan ja rehellisesti
tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni
vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.

-- Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista
kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on
minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle
uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin
tervetullut heidän kotiinsa -- siitä vastaan.

-- Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.

-- Conynghame.

Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen
Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton.
Lancashire.

Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:

-- Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat
matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää
kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.

-- Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin
taskuunsa.

-- Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, -- ikävä, ettei kaksi kelpo miestä
uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me
kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva
puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te
olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla
paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?

-- Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi
nuorukaisen ojennettua kättä.

Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi
kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen
puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä
kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin
pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä
satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.

-- Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. -- Ne, jotka
nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain
hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.

-- Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. -- Olitteko
itsekin samassa taistelussa?

-- Olin.

-- Siinä kaatui minunkin isäni.

-- Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista... Mutta hän oli ehkä
sotamies?

-- Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.

-- Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut
sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.

-- En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille
loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli
eversti Beverley.

-- Beverley! toisti nuori kavaljeeri. -- Niin, nyt käsitän. Monta
kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte.
Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne
näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!...
Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa.
Tuossa on käteni.

Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi
nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä
loppuun saakka, huudahti hän:

-- Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset
luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet
lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän
kauheasta kuolemastanne -- kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa.
Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut
kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?

-- Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa
joltain ystävältä.

-- Ystävältä, toisti Chaloner. -- Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta
-- tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä
salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua,
armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen
lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin
parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa
palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin
tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit
riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen
saapuu heidän vieraakseen.

Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä
muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja
sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi
antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku
metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai
tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.

Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon,
missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin
ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat
etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.

-- Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin
pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.

-- Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori
Chaloner, -- mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni
parhaaseen aikaan... Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää
välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa -- hän on
eversti Beverleyn poika!

Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet
sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet
matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen
herkkuja.

-- Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa
kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, -- kun ei
tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa.
Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa
eivät ratsut näe nälkää, Edvard... Mutta tosiaan -- onko minulle tullut
kirjeitä?

-- Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.

-- Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.

Kirjeet tuotiin. Chaloner avasi ne ja ojensi ne sitten Edvardille. Ne
olivat kenraali Middletonilta ja muutamilta Chalonerin ystäviltä
armeijassa ja sisälsivät uutisia asiain menosta.

-- Kuten näet, Beverley, ovat he jo lähteneet liikkeelle, sanoi
Chaloner, -- ja kenraali Cromwell on tukalassa asemassa. Meidän
armeijamme seisoo hänen ja Lontoon välillä ja heillä on kolmen
päivämarssin ennätys. Saammepa nähdä, että englantilaiset yhtyvät
skotlantilaisiin, ja silloin on voitto varma. Parlamentin sotajoukko ei
ole läheskään niin suuri kuin meidän, ja päivä päivältä liittyy yhä
uusia joukkoja kuninkaan armeijaan. Huomenna saapuu Derbyn jaarli
miehineen, kuningas on lähettänyt hänelle sanan.

-- Missä paikoin on sotajoukko tällä haavaa? kysyi Edvard.

-- Maltahan -- tänä iltana he kai ovat täällä aivan lähellä. Huomenna
voimme yhtyä heihin, jos haluat.

-- Kyllä, vastasi Edvard Beverley, -- mitä pikemmin, sitä parempi.

Illallisen jälkeen juttelivat nuorukaiset vielä noin tunnin ajan
herttaisten vanhojen neitien kanssa. Sitten he saivat kumpikin oman
huoneen, ja pian oli vanha herraskartano vaipunut sikeään uneen.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.


Seuraavana aamuna jo ennenkuin Chaloner ja Edvard Beverley olivat
ennättäneet noustakaan, toi lähetti kirjeen kenraali Middletonilta.
Siten he saivat tietää, että kuninkaan sotajoukko parhaillaan oli
leirissä noin mailin päässä itäänpäin herraskartanosta.

Edvard oli juuri pukeutumassa, kun hänen ystävänsä tuli hänen luokseen.
Hän neuvoi häntä heittämään hyvästi vanhalle puvulleen.

-- Nyt, kun sinun ei enää tarvitse esiintyä kirjurina eikä keropäänä,
olisi ehkä parasta vaihtaa pukua, arveli hän. -- Ellet halveksi käyttää
minun vaatteitani, jotka ovat käyneet minulle liian pieniksi, niin
pyytäisin sinua valitsemaan itsellesi puvun niistä. Tulehan katsomaan.

Hän vei Edvardin vaatesäiliöönsä, jossa oli yllin kyllin valitsemisen
varaa. Edvard suostui kiitollisena ehdotukseen. Pian oli metsäpäällikkö
Stonen kirjuri kuin poispuhallettu, ja hänen sijallaan seisoi nuori
kaunis aatelismies.

Kun he olivat syöneet aamiaista, heittivät he hyvästi ystävällisille
emännilleen, nousivat satulaan ja ratsastivat leiriin. He ratsastivat
nopeasti ja tunnin kuluttua he saapuivat etuvartijain luo. He
ilmoittautuivat vahtiupseerille, ja heidät vietiin kenraali Middletonin
luo, joka vastaanotti Chalonerin kuin vanhan ystävän. Kuultuaan, että
Edvard oli eversti Beverleyn poika, hän tervehti häntä kunnioittavasti
ja ystävällisesti.

-- Olen kaivannut teitä, Chaloner, sanoi kenraali. -- Me kokoamme juuri
ratsuväenrykmenttiä -- Buckinghamin herttua tulee sen päälliköksi,
mutta Masseysta tulee varsinainen johtaja. Teillä on vaikutusvaltaa
tässä kreivikunnassa ja voitte siis hankkia meille monta uljasta
ratsumiestä, eikö totta?

-- Kenties. Missä on Derbyn jaarli?

-- Täällä leirissä.

-- Entä kenraali Lester?

-- Hän on pahalla tuulella. Luulenpa, että häntä suututtavat monet
papit, joita armeijassamme vilisee... Mutta kuninkaan pitäisi olla
tähän aikaan tavattavissa. Oletteko valmiit, niin vien teidät hänen
luokseen?

Sanottu ja tehty. Kenraali Middleton opasti nuoret ystävämme talolle,
jonka kuningas oli ottanut asunnokseen, ja muutaman minuutin
odotettuaan he pääsivät hänen majesteettinsa puheille.

He tervehtivät kunnioittavasti kuningas Kaarle Toista -- maatonta
kuningasta -- ja kenraali Middleton lausui: -- Suvaitkaa minun, teidän
majesteettinne, esittää majuri Chaloner, jonka isän nimen teidän
majesteettinne kyllä tuntee.

-- Ettenkö tuntisi! Kuningas kääntyi ystävällisesti Chalonerin puoleen.
-- Tiedän, että hän oli uljas ja uskollinen mies. Olen varma siitä,
että poika on perinyt hänen uljuutensa ja jalon mielensä.

Näin sanoen hän ojensi Chalonerille kätensä, jota nuori mies polvistuen
suuteli.

Kenraali jatkoi:

-- Ja nyt hämmästyy teidän majesteettinne varmaankin, kun esitän teille
tämän nuoren miehen -- eversti Beverleyn vanhimman pojan.

Kuningas hämmästyi todellakin. -- Mitä kuulenkaan! huudahti hän
iloisesti. -- Ja minä kun luulin, että kaikki lapset olivat saaneet
surmansa, silloin kun Arnwood niin häpeällisesti poltettiin. Toivotan
teidät sydämellisesti tervetulleeksi armeijaan. Mitä voimme tehdä
puolestanne, Beverley? Sallikaa meidän tietää se, jotta voisimme
osoittaa kiitollisuuttamme isänne muistolle.

Edvard tuli syvästi liikutetuksi Kaarle-kuninkaan ystävällisistä
sanoista.

-- Minulla on vain yksi toivomus, hän änkytti, -- saada aina olla
teidän majesteettinne läheisyydessä vaaran hetkellä.

-- Se oli Beverleyn arvoinen vastaus, sanoi kuningas; sitten hän
kääntyi kenraali Middletonin puoleen ja sanoi:

-- Pyydän teitä ottamaan nuoren Beverleyn suojaanne. Pitäkää hänestä
hyvää huolta.

Molemmat nuorukaiset saivat sitten luvan poistua, mutta kenraali
Middleton jäi vielä pariksi minuutiksi kuninkaan määräyksiä
vastaanottamaan. Kun hän yhtyi nuorukaisiin, kertoi hän Edvardille,
että kuningas oli suvainnut määrätä hänet kapteeniksi ratsuväkeen. --
Chaloner, te pidätte kyllä huolta kapteeni Beverleyn univormusta ja
muusta senkaltaisesta? -- Kiitos. Niin, hevonenhan teillä jo on, meidän
onkin oltava liikkeellä jo huomenna.

-- Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, -- tiedetäänkö
mitään parlamentin sotajoukosta?

-- Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea
meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille
hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.

Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli
kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!

Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi
kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa.
Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki
pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä
Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran
saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet.
Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän
toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa
kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen
lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan
ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja
miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi
siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia
kuninkaalle.

Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin
nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon
tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin
kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti
piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn
jaarli toisi lisää väkeä.

Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen
hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut
päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet
vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.

-- Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.

-- Niin oli, vastasi tämä. -- Me olemme menettäneet parhaimmat
miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin.
Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy
leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei
suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton
yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi
kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet
viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan
sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.

-- En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti
suvaita tällaista.

-- Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on
kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.

-- Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara
sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään,
unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.

-- En usko, sanoi Chaloner. -- Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset.
Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa -- valitettavasti.

Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä
enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli
puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta
isompi kuin kuninkaan.

Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat
epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?

Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard
oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri
osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja
odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei
liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella
sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen
hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta
tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että
molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen
selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän
koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei
kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan
nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät
eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja
tallatuksi.

Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali
Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti
vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat,
herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan -- oli kaikki hukassa. Koko
sotajoukko kadotti rohkeutensa.

Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen
osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.

-- Seuratkaa minua! huusi kuningas. -- Katsokaamme, mitä vihollinen
tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä
jäljellä.

Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan
asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita
seurasi häntä -- mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun
ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi
takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo
tunkeutunut kaupungin sydämeen... Taistelu oli menetetty.

Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa
rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa
jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä,
mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut
luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas
päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta
kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli
helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.

Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla
oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli
koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin
Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.

Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.

-- Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. -- Jos sallit,
niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä
Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.

-- Tule vain mukaani, sanoi Edvard. -- Minä kyllä hankin sinulle
turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme
heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa!
Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin
näemme mitä on tekeillä?

Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala
yli koko seudun.

-- Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. -- Katso
tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule,
antakaamme heidän maistaa miekastamme.

-- Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin
tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.

Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät
pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.

-- Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti
tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. -- Kiitos hyvästä
avusta! Nämä velikullat tässä -- hän osoitti väkeään -- olivat juuri
pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä
seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi
heti paikalla.

-- Malttakaa, sanoi Chaloner, -- minulla on hyvä tuuma. Hän astui
sotilaiden luo ja puhui heille: -- Kuulkaa miehet, on paras, että me
kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme.
Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset
kimppuumme, uskokaa minua.

Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian
kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat
tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti
haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi
cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.

-- Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, -- että me pukeutuisimme näiden
kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti
matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat
etsimässä kuningasta.

-- Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, -- ja mitä pikemmin panemme sen
toimeen, sen parempi.

He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille
kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut
ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi
pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he
hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.

Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He
päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.

-- Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, --
silloin ei kukaan epäile meitä.

Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin
tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen
pitämään kiirettä. -- Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän.
Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti,
komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he
heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he
käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan
epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.

Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä
maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet,
vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.

Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina,
kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista
asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän
rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.

Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle
koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan
saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt
metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita
yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se
ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän
päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää
viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta
Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin
tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään
sotatapahtumista.

Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan.
Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä
oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän
tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat
pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja
näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven,
mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos
vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti
siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle
tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, -- ja samassa haihtui
pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja
kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea
korvat käsillään.

-- Prr! huudahti hän nauraen. -- Ensin meidän täytyy viedä hevoset
talliin. Sitten...

-- Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku
Edit taputtaen käsiään.

-- Ei, vastasi Edvard, -- sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja
syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.

Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret,
uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja
Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se
maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice
ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla
tärkeimmät uutiset; -- että kuningas oli joutunut tappiolle ja
nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja
Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä
jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä
tehdä vieraittensa suhteen.

-- Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. -- Mutta
sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua
mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta -- se, näet, on
heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen
luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette
ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? --
Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut
varhain huomenna -- muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.

Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret
kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni
silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli
vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa.
Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa.
Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut
häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme
puhui selvästi: -- Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard
huusi: -- Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.

Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle
ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut.

-- Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia
-- niin ymmärräthän...?

-- Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki
luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten
monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.

-- Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä
neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!

Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle,
heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset
Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle
katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja
kolkutti metsäpäällikön ovelle.

-- Kuka siellä?

-- Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö
pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.

-- Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät -- tuossakin
puvussa. Mutta selittäkäähän... istukaa ja kertokaa.

-- Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja
kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli
vaihtanut asua.

-- No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt
kertomuksensa. -- Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä
puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä!
Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja
tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte
kotiin kelpo kansansotilaana -- ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja
Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä
kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja
reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen
kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?

-- Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli
Edvard. -- Se ei haitanne.

-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen
tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.

Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri
riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin
kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.

Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat
asiasta, sanoi metsäpäällikkö:

-- Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä
mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava
isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell
kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme
voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä
onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana
hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos
Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä
olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.

-- Niin on, myönsi Edvard Armitage. -- Ja silmäni eivät ole auenneet
yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni
huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen
vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja
ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu
kokoon sieltä täältä -- se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan,
ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan -- sen olen oppinut
ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta,
jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Lambertin ratsuväki.


Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni
metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että
molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä;
hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin
mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja
Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita
varten.

-- Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä
olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.

-- Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut
ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!

-- Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia
tuolla tallissa on?

-- Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka
hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard
kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi
hän:

-- Sepä oli oikea mestarinäyte, Alfred. Minä olen aina sanonut -- sinä
et ole luotu elämään tällaisissa ahtaissa oloissa.

-- Älä sano niin, veljeni. Minä luulen päinvastoin, että olen osunut
oikealle paikalleni. Mutta sinä -- sinä olet nyt vasta löytänyt oman
itsesi, nyt kun olet ollut maailmalla. Etpä aavista, kuinka suuresti
olet muuttunut.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Edvard. -- Ja kuitenkin täytyy minun
myöntää, etten likimainkaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen nähnyt ja
kokenut. Mieleni paloi ennen seikkailuihin -- nyt on intoni jäähtynyt,
minä en enää lainkaan halua taistelun tuoksinaan ja meluun. Nyt olen
nähnyt, miten väärän kuvan me luomme itsellemme maailmasta, ennenkuin
olemme sitä kokeneet. Petosta ja valhetta, tyhjyyttä ja...

-- Entä nämä kaksi ystävääsi? kysyi Alfred. -- Nehän ovat kelpo
nuorukaisia, eikö totta?

-- Niin ovat. Mutta vain harvat ovat kuten he, arveli Edvard, jonka
mieli oli katkeroitunut kaikesta siitä uskottomuudesta ja
halpamielisyydestä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän koetti
kuitenkin väkisin karkoittaa sellaiset ajatukset mielestään ja alkoi
kertoa veljelleen, millä tavalla metsäpäällikkö oli vastaanottanut
cromwellilaiseksi pukeutuneen kirjurinsa.

-- Sanopas minulle, Edvard, puhkesi Alfred äkkiä sanomaan, -- etkö
luule, että me ennen pitkää saamme vieraiksemme parven oikeita
Cromwellin sotureita?

-- Luulen kyllä. He hakevat kai koko maan ristiin rastiin löytääkseen
Kaarle-kuninkaan, ja minua kummastuttaa todellakin, etteivät he jo ole
saapuneet Uuteenmetsään.

-- Mitä on meidän tekeminen, jos he tulevat tänne?

-- Olipa onni, että muistutit minulle siitä. Metsäpäällikkö ja minä
olemme näet jo neuvotelleet siitä asiasta, ja tässä saat nähdä --
Edvard otti kirjesalkkunsa esille ja veti siitä ison arkin paperia,
tässä on minulla käskykirje, jossa sinut nimitetään kuninkaalliseksi
metsänvartijaksi -- ei, metsänvartijaksi parlamentin ja Cromwellin
palveluksessa. Ja tässä, toinen kirje vedettiin esille, tässä on itse
ydin: "Uudenmetsän metsänvartijan, Alfred Armitagen, on velvollisuus
ottaa taloonsa ja ravita 2 -- sanoo kaksi -- niistä sotamiehistä, jotka
lähetetään etsimään maanpetturia Kaarlea, Toiseksi kutsuttua. Käskystä
Stone." Mitä siihen sanot? Sinä ymmärrät tietysti tarkoituksen:
Chalonerin ja Grenvillen täytyy yhä edelleenkin näytellä osaansa ja
esiintyä keropäinä. Kuulepas, missä ovat vaatteeni, jotka teetin
kirjuriksi ruvetessani?

-- Nekö, ne ovat arkussani samassa kunnossa, mihin ne jätit, vastasi
Alfred. -- Tytöt aikoivat kyllä ommella niistä itselleen puvut, mutta
siitä ei tullut mitään. Mutta mitä muutoin arvelet Alicesta ja
Editistä? He ovat kasvaneet, eikö totta?

-- Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö
heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja,
patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he
saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille
aatelisnaisille?

-- Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

-- Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi
talonpoikaistyttöä -- kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?

-- Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä
uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.

-- Uskon, mitä uskon. Minä toivon.

Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen
ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.

-- Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin
vastaus, -- hän on nyt täysikasvuinen neito.

-- Entä Klara? kysyi Alfred.

-- Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu... Mutta
kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän
tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.

Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut
hänen mielestään vaikea vetää nenästä. -- Meidän on vain päätettävä
mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme.
Maltahan... luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin
rakuunoina.

-- Päätetty. Mutta minä neuvoisin vielä sinua satuloimaan oman ja
Grenvillen hevoset ja sitomaan ne portaitten eteen. Se saattaa asian
uskottavammaksi. Ja tee se nyt heti. Kenties saapuvat vieraamme jo
tänään.

-- Niin, Cromwellin on tapana liikkua rivakasti. Saa nähdä, onnistuuko
kuninkaan paeta. Pelkään enemmän hänen tähtensä kuin omasta puolestani.

-- Minä en voi hyväksyä sitä, että hän sillä tavalla hiipi pois meidän
luotamme, huomautti Edvard.

-- Ehkä se kuitenkin oli viisainta, arveli Chaloner. -- Muista, kuinka
epäluotettavia hänen miehensä olivat. Nyt hän luottaa vain itseensä.
Toivokaamme, että hänen käy hyvin... Se vain on selvää: me emme
niinkään pian tule vetämään miekkaamme huotrasta kuninkaan puolesta.
Minä puolestani lepäänkin mielelläni vähän aikaa... tai oikeammin, en
ole aikonut laiskoitella täällä, aion ruveta maata viljelemään teidän
apunanne. Mitä arvelet, Edvard? Tahdotteko sinä ja veljesi ottaa minut
päivätyöläiseksi tänne?

Edvard purskahti nauruun. -- Ei, Chaloner, sanoi hän. -- Sinä
kyllästyisit pian tähän elämään. Olet tottunut elämään aivan toisissa
piireissä: kaipaat eloa ja toimintaa.

-- Enpä luule. Mutta tämän yhteydessä täytyy minun puhua sinulle
seikasta, joka minua suuresti täällä on kummastuttanut. Mitenkä voit
sallia suloisten sisartesi aamusta iltaan toimittaa raskaita ja
karkeita askareita? Heidän pitäisi oikeastaan kasvaa aivan toisissa
oloissa.

-- Hm, Edvard katsahti hymyillen veljeensä. -- Alfred ja minä puhuimme
siitä juuri. Mutta mitä tehdä? Niin -- jospa minulla vielä olisi isäini
talo. Mutta siitä ei enää kannata puhua. Nyt sitävastoin pelkään, että
joku niistä keropäistä, joita vastaan taistelimme Worcesterin luona,
saa Arnwoodin palkinnoksi urotöistään...

Chaloner keskeytti hänet. -- Kuulehan, Edvard! Minun on kiittäminen
sinua hengestäni... niin, tiedän kyllä, ettet tahdo kuulla siitä
ystävyydentyöstä puhuttavankaan, mutta minä olen sittenkin sinulle
velkaa. Ja senvuoksi sanon sinulle: jos sisaresi joskus tarvitsevat
toisen kodin, niin muista tätejäni Boltonissa. Heidän talossaan he
viihtyisivät hyvin. Minä kirjoitan vanhuksille pari sanaa. Saatko
kirjeen menemään Boltoniin?

Edvard kiitti ystäväänsä sydämellisesti hänen ystävällisestä
tarjouksestaan, mutta ei sanonut voivansa suostua siihen, ennenkuin hän
oli kuullut, mitä vanhat neidit sanovat ehdotuksesta.

-- Mitäkö he sanovat? He suostuvat tietysti. Muutoin...

Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan
hengästyneenä.

-- Sotamiehiä! hän läähätti. -- Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä
laukkaa... koko metsä vilisee!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset
oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät
vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa
kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen
kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä
nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja
kysyi häneltä, kuka hän oli.

-- Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.

-- Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?

-- Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa,
jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat
heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on
täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.

Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä
mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. -- Täällä ei todellakaan ole
pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.

-- Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?

-- Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, -- mutta
voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos,
sanoi hän Alfredille.

-- Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he
vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä
ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä...

-- Ei, arveli upseeri, -- nukkukoot vaan. Minulla on kiire enkä
luultavasti kuitenkaan tunne heitä, koska he ovat Lambertin väkeä.
Käännös oikeaan ja eteenpäin! hän komensi sotamiehiään ja ratsasti pois
tervehtien Edvardia. Pian olivat hän ja hänen joukkonsa kadonneet
näkyvistä.

-- Kas niin, nyt olemme heistä päässeet, sanoi Edvard. -- Mutta kyllä
niitä vielä tulee toisia. Pidä sinä, Pablo, vain silmäsi auki.

Noin kolme tai neljä päivää vilisi metsä vielä sotamiehiä, mutta
ystävämme suoriutuivat pulasta hyvin Edvardin ja metsäpäällikön avulla,
ja pian he taas saattoivat hengittää vapaasti. Chalonerille ja
Grenvillelle ostettiin metsästyspuvut Lymingtonista, ja pian he
muuttivat asumaan Klaran taloon. Jäähyväishetkellä Chaloner antoi
Edvardin mukaan tädilleen osoitetun kirjeen, ja vielä samana päivänä
ratsasti Edvard viemään sitä herra Stonelle. Metsäpäällikkö lupasi
toimittaa sen perille.

-- Muutoin kirjeistä puhuttaessa -- tässä on pitkä kirje itse
Cromwellilta, jossa hän suuresti kiittää intoani ja taitoani. On
häpeällistä, että meidän täytyy alentua moiseen petokseen. Omatuntoni
ei sitä hyväksy.

Ja metsäpäällikkö ravisti päätään ja vaipui syviin ajatuksiin.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Edvardin sydänsuru.


Edvard ja metsäpäällikkö pelkäsivät joka päivä saavansa kuulla uutisia
Kaarle-kuninkaan vangitsemisesta. Mutta viikot vierivät, ja heidän
pelkonsa osoittautui turhaksi. Viimein he kuten kuninkaan muutkin
uskolliset puoluelaiset rauhoittuivat arvaten, että nuoren pakolaisen
oli onnistunut paeta Kanaalin yli Ranskan rannikolle.

Mutta Edvardin mielen täyttivät pian uudet ajatukset ja arvelut. Hän
alkoi soimata itseään siitä, että hän petti metsäpäällikköä salaamalla
oikean syntyperänsä. -- Täällä minä kuljen ja näyttelen
metsänvartijanpoikaa ja kirjuria, ja pian lähetetään sisareni
aateliskartanoon kasvatettaviksi! Mitähän metsäpäällikkö siitä sanoo?
Sillä hän saa sen tietysti joka tapauksessa tietää tyttäreltään. Minun
ei mitenkään kauemmin pitäisi salata sukuperääni häneltä, joka on ollut
niin ystävällinen minua kohtaan ja osoittanut minulle niin suurta
luottamusta. Mutta ikävä on noin vain ilman muuta mennä suvustaan ja
yksityisistä asioistaan hänelle kertomaan.

Kauan mietittyään hän päätti uskoa asiansa Katelle. Molempain nuorten
väli oli hyvin tuttavallinen -- niin, kenties hiukan sydämellisempikin.
Edvardille oli yhä enemmän selvinnyt, kuinka kallis Kate hänelle oli.
Armeijassa ollessaan hän alati muisteli Katea, ja vaikka hän matkallaan
oli nähnyt monta kaunista ja hienoa naista, ei kukaan heistä ollut
hänen mielestään niin hyvä ja kaunis kuin metsäpäällikön suloinen
tytär. Mutta uskaltaisiko hän puhua tunteistaan Katelle? Hänhän oli
vain yhdeksäntoistavuotias ja köyhä kuin kirkonrotta.

-- Hänelle minä puhun, ajatteli Edvard Beverley. -- Jos minä ilmaisen
sukuni ja nimeni hänen isälleen, voi hän siitä saada ikävyyksiä. Mutta
jos ilmaisen itseni hänen tyttärelleen, on asia aivan toinen. Minä
puhun siis Katelle.

Näin risteilivät Edvardin ajatukset yhäti samassa asiassa, ja aina oli
Kate niiden keskuspisteenä. Kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin
hän sai tilaisuuden olla Katen kanssa kahdenkesken, ja kun hän viimein
tapasi hänet eräänä iltana metsäpolulla, ei hän uskaltanut avata
sydäntään, vaan kulki ääneti tytön rinnalla.

Kate huomasi kyllä, että häntä jokin asia painoi. -- Te olette niin
totinen, Edvard! Harvoin te enää olette iloinen. Mikä teitä vaivaa?
kysyi hän ystävällisesti.

-- Niin, Kate, minulla on niin paljon ajattelemista... Minä kaipaan
ystävää, ystävän neuvoja.

-- Ystävää! Eikö isäni ole ystävänne?

-- On, mutta asia on sitä laatua, etten voi siitä hänelle puhua. Minä
tahtoisin kyllä sen mielelläni tehdä, mutta en uskalla, koska se voisi
häntä vahingoittaa. Tämä salaisuus...

-- Salaisuus? toisti Kate. -- Ei suinkaan se koske kuningasta.
Tiedättekö kenties, missä hän piilee, tai muuta sellaista? Jos niin on,
antaisin teille seuraavan neuvon: Sallikaa isäni jäädä salaisuutenne
ulkopuolelle -- ja samoin minunkin. Olette oikeassa: hänelle olisi vain
vahingoksi saada jotain tietää. Tiedän, kuinka vastenmielisesti isä
pettää ja valehtelee. Niin, että jos rahtuakaan meistä välitätte...

Edvard keskeytti hänet. -- Enkö minä välitä! Minä... Te ette tiedä,
kuinka suuressa arvossa teitä pidän, Kate. Olen ajatellut teitä niin
paljon siitä päivin kuin matkustin, ja jos te aavistaisitte, kuinka
syvästi teitä rakastan...

-- Minä kiitän teitä ystävällisistä tunteistanne, herra Armitage,
keskeytti Kate hänet punastuen, -- mutta mehän puhuimme
salaisuudestanne.

-- Herra Armitage! lausui Edvard. -- Hyvin te osaatte näillä parilla
sanalla huomauttaa minua halvasta syntyperästäni. Olin kyllin tyhmä
unohtaakseni sen.

-- Te käsitätte minut väärin, Edvard, minä kutsuin teitä herra
Armitageksi vain osoittaakseni, että ylen kohteliaat sananne eivät
minua miellytä. Mutta kas, siinä tuleekin isäni.

Herra Stone astui heidän luokseen. -- Olen hakenut teitä, Edvard, olen
saanut ilahduttavia uutisia Lontoosta; mutta tulkaa huoneeseeni, niin
saatte kuulla.

He kulkivat kotiinpäin, ja kun he olivat saapuneet metsäpäällikön
huoneeseen, sanoi tämä Edvardille:

-- Nyt saatte kuulla hyviä uutisia, Edvard! Parlamentti on vihdoinkin
palkinnut minua pitkästä ja uskollisesta palveluksestani. Tässä he
heittävät syliini maatilan, jota jo kauan olen halunnut. Hän ojensi
Edvardille kirjeen, jossa parlamentti määräsi metsäpäällikkö Stonen
Arnwoodin herraskartanon omistajaksi. Kirje oli Cromwellin
allekirjoittama.

Edvard kalpeni ja laski kirjeen pöydälle sanaakaan sanomatta.

-- Olen ajatellut, että ratsastaisimme sitä katsomaan, te ja minä,
huomenna, jatkoi herra Stone.

Edvard ei vastannut.

-- Voitteko pahoin? kysyi metsäpäällikkö kummastuneena.

-- Ei minua mikään vaivaa, mutta -- niin, suoraan sanoen, en olisi
uskonut, että te halusitte ottaa vastaan sellaista palkkaa. Ja sen
lisäksi herraskartanoa, joka niin laittomasti on otettu takavarikkoon!
Edvard lämpeni puhuessaan isänkodistaan.

-- Laittomasti? toisti herra Stone hieman pitkään. -- Minä olen
päinvastoin valinnut juuri tämän maatilan, siksi ettei ole ketään
elossa, jolla siihen olisi perintöoikeus. Useimmat muut maatilat ovat
toisessa asemassa; Ratcliffin omaisuus esimerkiksi kuuluu oikeuden
mukaan pikku Klaralle. Mutta kun minä saan Arnwoodin, en sillä loukkaa
kenenkään oikeutta.

Edvard mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

-- Otaksukaamme, ettei Beverleyn suku olisikaan kokonaan kuollut.
Ajatelkaahan, jos jonakin päivänä ilmaantuisi kartanolle laillinen
perillinen. Tahtoisitteko silloin luovuttaa Arnwoodin hänelle?

-- Sen tekisin, Edvard, vastasi metsäpäällikkö vakavasti.

-- Siinä tapauksessa peräytän sanani, herra Stone, sanoi Edvard. --
Koska niin ajattelette, toivotan teille onnea, ja olen iloinen, että
teistä on tullut Arnwoodin isäntä.

-- Minua ilahduttaa, että katsotte asiaa siltä kannalta. Ja kuitenkaan,
lisäsi metsäpäällikkö, minulle tuskin tulee tilaisuutta täyttää
lupaustani. Eversti Beverleyn lapsethan hukkuivat liekkeihin, ja
Arnwood jää arvattavasti tyttäreni perinnöksi.

Herra Stonen sanat leikkasivat kuin veitsen isku Edvardin sydäntä. --
"Perinnöksi tyttärelleni", kohisi hänen korvissaan -- "perinnöksi
tyttärelleni". Nyt hän ei enää uskaltanut ajatellakaan Katea, olisihan
näyttänyt siltä kuin hän olisi halunnut herraskartanoa. Arnwood! Hänen
isänperintönsä, joka lain mukaan oli hänen!

-- Ah, huokasi Edvard illalla vuoteessaan, -- jospa en koskaan olisi
lähtenyt pienestä metsänvartijanmökistäni! Tänne en enää tahdo jäädä.
Alfredin ja minun pitää lähteä avaraan maailmaan onneamme koettamaan
heti, kun sisaremme ovat joutuneet hyviin käsiin!

Aamun koitteessa hän nousi vuoteeltaan, pukeutui ja ratsasti sisariansa
tervehtimään. He huomasivat kyllä, että hänellä oli ollut ikävyyksiä,
vaikka hän koettikin näyttää iloiselta. Kim he olivat syöneet
aamiaisen, viittasi Edvard Alfredille, ja veljekset menivät ulos.

-- Mikä Herran nimessä sinua vaivaa, Edvard? kysyi Alfred.

-- Se on pian sanottu, vastasi Edvard, ja sitten hän kertoi Alfredille
kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kysyi veljensä mieltä vaikeassa
asemassaan.

-- Niin, sanoi Alfred, -- jos Kate pitää sinusta, niin olisi asia pian
ollut ratkaistu, mutta sinähän arvelet, ettei hän sitä tee. Hän ei
sallinut sinun puhua, sanoit?

-- Niin, hän teki minulle ymmärrettäväksi, että olin vain "herra
Armitage", ja että minun oli paras pysyä loitolla hänestä.

-- Luuletko tyttöjen aina tarkoittavan, mitä he sanovat?

-- Kate ainakin tekee niin, siitä olen varma. Ei, minä en ole
erehtynyt. En! Hän on syvästi kiitollinen minulle siitä, että olen
pelastanut hänen henkensä, mutta siinä onkin kaikki.

-- Mutta ehkä hän muuttaisi mieltään, jos saisi tietää, että olet
Edvard Beverley?

-- Jos niin olisikin, tuntuisi minusta liian nöyryyttävältä tietää,
että minä vain säätyni nojalla hänet voittaisin. Ei, Alfred, jos sinä
olet samaa mieltä kuin minä, niin lähdemme kauas pois täältä. Alice ja
Edit voivat kai lähteä Chalonerin tätien luo Boltoniin, minä rupean
jonkin vieraan vallan sotapalvelukseen -- yhdentekevää minne. Sinä --
sinähän voit...

Alfred oli tähän asti kuunnellut rauhallisesti, mutta nyt hän keskeytti
veljensä sanoen: -- Niin, minä jään tänne -- ainakin toistaiseksi,
kunnes saan sinusta tietoja.

-- Niinkuin haluat, vastasi Edvard. -- Kun vain saan Alicen ja Editin
hyviin käsiin, lähden jo heti seuraavana päivänä. Minun on tuskallista
enää jäädä metsäpäällikön luo.

Kun Edvard illansuussa palasi kotiin metsäpäällikönasunnolle, oli sinne
saapunut kirje Chalonerille. Sitäpaitsi tiesi herra Stone kertoa suuren
uutisen: kuningas Kaarle oli päässyt Kanaalin yli ja oli nyt Ranskassa.

Vietettyään unettoman yön ratsasti Edvard heti aamun valjetessa Klaran
entiselle asunnolle, jossa Chaloner ja Grenville nyt asuivat. Siellä
hän sai tietää kirjeen sisällön. Vanhat Conynghamen neidit iloitsivat
tyttöjen tulosta ja lupasivat lähettää vaununsa Lontooseen heitä
noutamaan. -- Iloissaan tästä ystävällisestä vastauksesta Edvard lähti
kertomaan uutista sisarilleen.

Vaikka Alicelle ja Editille kyllä jo ennen oli puhuttu heidän
mahdollisesta lähdöstään, herätti Edvardin uutinen heissä kuitenkin
suurta surua. Varsinkin pikku Edit oli lohduton ajatellessaan eroa
rakkaista veljistään, Pablosta, vasikoista, varsoista ja pikku
kananpojista, ja hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Heidän oli määrä
matkustaa parin päivän kuluttua ja kun Edvardin heti taas täytyi lähteä
toimeensa, täytyi Alfredin pitää huolta kaikista matkavalmistuksista.
Koko seuraavan päivän hän hääräsikin hiki hatussa, laittoi tyttöjen
tavarat kokoon, sitoi matkalaukut ja järjesti heidän raha-asiansa.
Viimein päästiin niin pitkälle, että hän saattoi ratsastaa Lymingtoniin
tilaamaan vaunuja, jotka veisivät heidät Lontooseen seuraavana päivänä.
Varhain aamulla he sitten lähtivät. Alfred oli ajomiehenä. Ajettuaan
kolme päivää he saapuivat pääkaupunkiin, missä vanhojen neitien
kamarineitsyt otti Alicen ja Editin haltuunsa. Alfred heitti hyvästi
itkeville sisarilleen, jotka Conynghamien suku vaunuissa jatkoivat
matkaansa Boltoniin, ja palasi takaisin yksinäiseen kotiinsa.

Veljekset olivat päättäneet yhtyä metsänvartijantalolla, mutta kun
Alfred saapui kotiin, ei Edvardia näkynyt. Pahaa aavistaen Alfred
satuloitsi heti hevosensa ja ratsasti metsäpäällikön talolle. Lähellä
rakennusta hän tapasi Oswaldin, joka kertoi hänelle, että Edvard oli
sairastunut kovaan kuumetautiin, hän oli kolme-neljä päivää ollut
tajuton ja houraili kovasti.

Alfred hyppäsi hevosen selästä maahan ja pyysi Sampsonin viemään hänet
veljensä huoneeseen. Kun hän astui sisään makasi Edvard vuoteellaan
tiedotonna. Kyynelsilmin heittäytyi Alfred polvilleen veljensä vuoteen
ääreen. -- Veliraukkani! hän huudahti, -- onneton se päivä, jolloin
astuit tähän taloon!

Hetkisen kuluttua Edvard alkoi hourailla. Hän huusi Kate Stonea, kutsui
itseään Edvard Beverleyksi ja puhui isästään ja Arnwoodista.

Alfred oli ollut noin tunnin verran veljensä luona, kun lääkäri astui
sisään. Hän koetteli suonta ja sanoi:

-- Pitäkää tarkoin silmällä, ilmestyykö hikoilemisen merkkejä,
peittäkää hänet sitten tarkoin ja jos hän oikein vahvasti hikoilee,
vastaan minä hänen hengestään.

Kahden tunnin kuluttua sairas alkoi hikoilla. Alfred peitti hänet
hyvästi, ja pian nousi hiki kaikista huokosista. Edvard rauhoittui ja
vaipui kohta syvään, virkistävään uneen.

-- Jumalan kiitos, huudahti Alfred iloisena, -- on siis toivoa.

-- Toivoa! Onko toivoa? toisti ääni hänen takanaan. Alfred loi
soimaavan silmäyksen Kateen, joka Klaran seurassa oli hiipinyt sisään.
Kate oli hänen mielestään tavallaan syypää Edvardin tautiin.

-- Niin, on toivoa, vastasi hän. -- Toivoa, että hän voi tulla kyllin
terveeksi voidakseen lähteä pois tästä talosta, johon hän
onnettomuudekseen on astunut.

Kate ei vastannut. Hän vaipui polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili
hiljaa kyynelsilmin. Alfred häpesi kovia sanojansa. Nyt astui
metsäpäällikkökin sairasta katsomaan. Hän kysyi ystävällisesti Alfredin
sisaria, mutta nuorukainen vastasi lyhyesti, että he olivat
matkustaneet muualle ystävien luo, jotka olivat luvanneet pitää heistä
huolta. Herra Stone hämmästyi suuresti.

-- Sehän oli suuri uutinen, sanoi hän. -- Onko mahdollista saada
tietää, kenen luo he ovat lähteneet?

Alfred vastasi vältellen, että hän oli vienyt sisarensa Lontooseen
kaukaisten sukulaisten luo, jotka olivat luvanneet huolehtia heidän
tulevaisuudestaan.

Koko yön istui Alfred veljensä luona, mutta vasta aamunkoitteessa
Edvard heräsi. Samassa kun hän avasi silmänsä, tunsi hän Alfredin,
mutta hän oli vielä liian heikko puhumaan; hän joi vain kulauksen vettä
ja vaipui sitten takaisin tyynylle uudestaan nukkuen.

Hiukan myöhemmin astui Oswald huoneeseen.

-- Kuulin, että vaara nyt on ohitse, sanoi hän. -- Te olette valvonut
koko yön, sallikaa minun nyt tulla paikallenne. Menkää vähän
jaloittelemaan raittiiseen ilmaan, se virkistää teitä.

-- Minä teen niin, Oswald. -- Lähettäkää minulle sana, kun veljeni
herää.

Alfred lähti huoneesta. Tuntui virkistävältä hengittää raitista ilmaa,
kun koko yön oli viettänyt sairashuoneessa. Hetkisen kuluttua hän
kohtasi Klaran.

-- Kuinka voitte, Alfred? sanoi Klara, ja kuinka jaksaa veljenne
tänään?

-- Hän on parempaan päin.

-- Mutta, Alfred, jatkoi Klara, -- miksi sanoitte eilen illalla, että
Edvard on onnettomuudekseen astunut tähän taloon?

-- Minä sanoin vain, mitä ajattelin.

-- Mutta miksi ajattelette niin, Alfred? Millä lailla on Edvard voinut
tulla täällä onnettomaksi? Kate itki niin katkerasti eilen illalla, kun
olitte sanonut niin. Ettehän ennen ollut samaa mieltä?

-- En, Klara. Enkä nytkään voi selittää syitäni. Jättäkäämme siis asia
sikseen.

Klara oli vaiti hetken aikaa, sitten hän sanoi:

-- Kate kertoi, että Alice ja Edit ovat lähteneet pois. Onko se totta?

-- On kyllä.

-- Mutta miksi ette ilmoittanut siitä Katelle ja minulle, että olisimme
saaneet tulla heittämään heille hyvästi. Mihin he ovat lähteneet?

-- Sitä en voi sanoa, ja sehän on yhdentekevää. Kate ja te olette
molemmat liian hienoja neitejä välittääksenne näin mitättömistä
olennoista kuin me olemme.

Klara purskahti kyyneliin.

-- Te olette hyvin paha, Alfred, nyyhkytti hän, -- teillä ei ole
oikeutta lähettää sisarianne pois meidän luotamme. Näin sanoen Klara
juoksi sisään yhä vielä nyyhkyttäen.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Erehdyksiä.


Alfred palasi takaisin veljensä huoneeseen. Edvard oli valveilla ja
keskustelussa Oswaldin kanssa. Hän puristi kiihkeästi Alfredin kättä ja
lausui: -- Rakas Alfred, toivon pian olevani niin terve, että voin
lähteä tästä talosta. Pelkään metsäpäällikön vaativan selitystä sekä
sisariemme äkilliseen lähtöön että moneen muuhun seikkaan. Ja sitä minä
mieluummin vältän. Metsäpäällikköä emme voi oikeastaan moittia siitä,
että hän vastaanottaa Arnwoodin, eihän hän tiedä, että Beverley-suvun
perillisiä on elossa, mutta minä en enää tahdo nauttia hänen
luottamustaan. Pyydän siis sinua, ettet koskaan jätä minua kahdenkesken
metsäpäällikön kanssa, ettei hänellä ole tilaisuutta kysyä minulta
seikkoja, joista en tahdo puhua. Puhuin juuri tästä Oswaldillekin.

-- Luota minuun, Edvard, olen aivan samaa mieltä, vastasi Alfred. Ja
hän pitikin lupauksensa niin hyvin, ettei metsäpäällikkö kertaakaan
saanut puhutella Edvardia kahdenkesken, vaikka hän nähtävästi sitä
halusi ja usein kävi Edvardia tervehtimässä.

Edvard parani nopeasti. Kohta hän jo sai kävellä, mutta siitä eivät
muut tienneet kuin Alfred ja Oswald. Edvard aikoi näet metsäpäällikön
väen tietämättä poistua hänen kodistaan, heti kun hän oli siihen kyllin
vahva. Eräänä iltana pimeän tultua toi Pablo, jolle Oswald oli vienyt
sanan, kaksi hevosta. Oswald vei ne talliin, ja seuraavana aamuna
varhain hiipivät molemmat veljet hiljaa portaita alas, nousivat hevosen
selkään ja lähtivät metsäpäällikön talosta. Oswald yksin tiesi heidän
matkastaan.

-- Alfred, sanoi Edvard, -- minusta tuntuu kuin olisi tautini
haihduttanut kaikki suruni. Nyt kaipaan vain työtä. Chaloner ja
Grenville ovat myöskin kyllästyneet hiljaiseen elämäänsä. Mitä sinä
aiot? Lähdetkö mukaamme vai jäätkö tänne?

-- Olen tarkoin punninnut ehdotustasi, vastasi Alfred, -- ja olen
päättänyt jäädä. Sinulta kuluu nyt paljon rahoja, muista, että sinun
tästälähin tulee esiintyä Beverleynä ja elää siis säätysi mukaisesti.
Minä jään siis tänne ja koetan saada maatilamme sellaiseen kuntoon,
että voin lähettää sinulle vuosittain rahasumman.

Veljekset keskustelivat vielä kauan yhteisistä asioistaan ja
tulevaisuudestaan. Seuraavana aamuna lähtivät Edvard, Alfred,
Grenville, Chaloner ja Pablo Southamptoniin. Illalla matkustajat
astuivat laivaan ja saapuivat seuraavana aamuna pieneen merikaupunkiin
Ranskan rannikolla. Alfred ja Pablo sitävastoin palasivat alakuloisina
kotiin.

-- Ah, Alfred-herra, sanoi Pablo, -- Alice-neiti ja Edit-neiti olla
poissa, minä toivoisin olla heidän luonaan. Herra Edvard poissa,
toivoisin olla hänen luonaan. Te jäätte kotiin, toivoisin olla teidän
luona. Pablo ei voi olla kolmessa paikassa yhtaikaa.

-- Ei, Pablo, parasta on siis, että jäät sinne, missä sinusta on
enimmän hyötyä.

-- Niin, minä tiedän sen, te tarvitsette minua. Neiti Alice, Edit ja
Edvard-herra eivät minua tarvitse.

-- Niin, Pablo, me jäämme metsään ja viljelemme maata. Minä aion ruveta
kasvattamaan hevosia, joita sitten myyn Lymingtonissa. Mitä siitä
arvelet?

Pablo hyväksyi heti tuuman, ja pian olivat molemmat nuorukaiset
innokkaassa keskustelussa uusista parannuksista ja muutoksista, joita
aikoivat panna toimeen "maatilallaan".

Mutta palatkaamme metsäpäällikön talolle. Aamulla Edvardin lähdettyä,
heti kun metsäpäällikkö oli noussut vuoteeltaan, koputti Oswald hänen
ovelleen. Hän ojensi herra Stonelle kirjeen, jonka Edvard oli
kirjoittanut ennen lähtöään. Metsäpäällikkö avasi kirjeen, ja suuri oli
hänen hämmästyksensä ja suuttumuksensa, kun hän oli sen lukenut.
Kirjeessään Edvard sydämellisesti kiitti metsäpäällikköä ja hänen
tytärtään kaikesta ystävällisyydestä ja hyvyydestä. Kirje päättyi
seuraaviin sanoihin: "Minun täytyy lähteä teille hyvästiä jättämättä.
Älkää minua siitä syyttäkö, on sattunut seikkoja, joita en voi enkä
tahdo lähemmin selittää. Minä matkustan nyt Ranskaan ja rupean siellä
sotapalvelukseen. Teille ja perheellenne toivotan onnea ja menestystä,
ilolla ja kiitollisuudella olen aina muistava niitä päiviä, jotka
teidän kodissanne vietin."

-- Matkustanut? Onko hän todellakin matkustanut? huudahti herra Stone.

-- Kyllä, herra, aamuhämärässä.

-- Ja miksi ei minulle ilmoitettu sanaakaan?

-- Minä tunsin herra Edvardin ennen teitä, herra, vastasi Oswald.

-- Siinä tapauksessa olisitte voinut lähteä hänen mukaansa, lausui
metsäpäällikkö ankaralla äänellä.

-- Olette ehkä oikeassa, herra, vastasi Oswald ja lähti huoneesta.

Metsäpäällikkö oli vihoissaan. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat
rauenneet. Hän luki uudestaan Edvardin kirjeen. "On sattunut seikkoja,
joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää." Tätä en ymmärrä, minun
täytyy kysyä Kateita.

Herra Stone avasi oven ja kutsui tyttärensä huoneeseen.

-- Kate, sanoi herra Stone, -- Edvard on lähtenyt täältä tänä aamuna,
tässä on häneltä kirje. Lue se, ja ilmoita minulle, jos siinä on
jotain, jota sinä voit minulle selittää.

Kun Kate oli lukenut kirjeen, vierähti kyynel hänen poskelleen. Hän
peitti kasvot käsiinsä, mutta kyyneleet vuotivat sormien lomitse.
Hetkisen kuluttua sanoi metsäpäällikkö:

-- Kate, onko jotain tapahtunut sinun ja Edvard Armitagen välillä?

Kate itki ääneen. Viime aikojen mielenliikutukset olivat olleet hänelle
liian voimakkaat, nyt hän ei enää jaksanut hillitä suruaan.
Metsäpäällikkö antoi hänen itkeä rauhassa vähän aikaa, sitten hän
hellästi pyysi tytärtään uskomaan hänelle huolensa.

Arastellen ja kyynelsilmin Kate kertoi, että Edvard oli sanonut hänelle
rakastavansa häntä, ja että hän oli keskeyttänyt nuorukaisen puheen,
osaksi kainoudesta, osaksi siitä syystä ettei hän muuta uskaltanut,
koska ei tuntenut isän mieltä. -- Minä ajattelin, ettet sinä kuitenkaan
koskaan antaisi ainoata tytärtäsi köyhälle metsänvartijalle, nyyhkytti
hän.

-- Minä en moiti sinua, tyttäreni, sinä luulit tekeväsi oikein, mutta
sinä olet kuitenkin erehtynyt.

-- Erehtynyt? Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan, että hartain toivoni on ollut nähdä sinut Edvardin
vaimona. Mutta minä tahdoin, että olisit rakastanut häntä hänen itsensä
tähden.

-- Niin teenkin. Minä en vain uskaltanut suostua ilman sinun
myöntymystäsi, kuiskasi Kate.

-- Syy on tavallaan minun, sanoi hänen isänsä. -- Minun olisi pitänyt
puhua sinulle suoraan. Katsopas, Kate, minä olen jo kauan aavistanut,
että Edvard Armitage on Edvard Beverley, jonka luultiin saaneen
surmansa Arnwoodin palossa.

Kate katsahti kummastuneena isäänsä.

-- Minä aavistin sen hänen jalosta ulkomuodostaan, jota ei karkea puku
voinut peittää. Kerran tapasin erään Benjamin nimisen miehen,
joka oli ennen palvellut Arnwoodissa ja kysyessäni eversti Beverleyn
lasten nimiä, hän luetteli aivan samat nimet mitkä ystävillämme
Uudessametsässä oli. Kirkonkirjoista sain lopullisen vahvistuksen
luulolleni, siitä näin, että eversti Beverleyn neljä lasta: Edvard,
Alfred, Alice ja Edit olivat aivan samanikäiset kuin sisarukset
metsänvartijantalossa. Saatuani tämän tietää, otin Edvardin luokseni ja
iloitsin siitä, että teistä heti tuli hyvät ystävät. Senvuoksi koetin
niin hartaasti saada Arnwoodin haltuuni voidakseni antaa sen oikealle
omistajalleen. Hänelle en voinut sitä suorastaan lahjoittaa parlamentin
ja Cromwellin tähden. Mutta kun tiesin, että hän rakasti sinua,
mainitsin hänelle ohimennen, että annan Arnwoodin sinulle myötäjäisiksi
-- ajattelin, että kaikki asiat siten järjestyisivät oikein päin.

-- Nyt selviää minulle kaikki, sanoi Kate. -- Ja nyt hän on lähtenyt
pois, emmekä enää koskaan saa häntä nähdä. Oi, minä olen hyvin onneton!

-- Toivokaamme parasta, Kate. Te olette molemmat nuoria -- aivan liian
nuoria -- ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Minä lähden tapaamaan
Alfredia, tahdon puhua hänelle suoraan.

-- Entä Alice ja Edit -- mihin he ovat joutuneet?

-- Heistäkin voin antaa sinulle tietoja. Ystävämme Langton, jolle
asiasta kirjoitin, sanoo, että he ovat hänen ystäviensä, kahden
ystävällisen neidin luona Boltonissa ja voivat hyvin.

Jo seuraavana päivänä ratsasti herra Stone metsänvartijantalolle.
Alfred oli tapansa mukaan ahkerassa työssä, mutta vastoin tavallisuutta
hyvin vakava. Hän tervehti kylmästi herra Stonea, mutta kun hän oli
kuullut herra Stonen selityksen, myönsi hän, että Edvard ja hän olivat
olleet väärässä. Heti kun metsäpäällikkö oli ratsastanut pois, alkoi
Alfred kirjoittaa veljelleen, joka nyt täydellä todella oli ulkona
maailmalla. Hän kirjoitti pitkän, pitkän kirjeen, ja vielä samana
päivänä toimitti herra Stone sen Ranskaan Chalonerin jättämän osoitteen
mukaan.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Iloa ja riemua.


Saavuttuaan Pariisiin Edvard pyrki heti Kaarle-kuninkaan puheille, joka
lupasi toimittaa nuorukaisen armeijaan.

-- Kenenkä johdettavaksi mieluummin antaudutte, Condén vai Turennen --
molemmat ovat suuria sotapäälliköitä?

-- Kummanko teidän majesteettinne neuvoo minun valitsemaan? kysyi
Edvard.

-- Minä puollan Condéta. Hän on juuri palannut Vincennes'tä ja
varustautuu uudelleen. Minä annan teille suosituskirjeen.

Seuraavana aamuna lähti Edvard Condén prinssin puheille.

-- Teillä on hyvät suositukset ollaksenne niin nuori. Te taistelitte
siis Worcesterin luona? Minä otan teidät palvelukseeni. Voitteko
hankkia minulle useampia maanmiehiänne? sanoi prinssi.

-- Tiedän ainoastaan kaksi, mutta heistä vastaan kuin itsestäni.

-- Tuokaa nämä upseerit luokseni huomenna tähän aikaan, monsieur
Beverley -- au revoir.

Edvard riensi kertomaan uutisiaan Chalonerille ja Grenvillelle, jotka
olivat hyvin tyytyväiset. Seuraavana aamuna Edvard esitti heidät
prinssille, joka heti otti heidät palvelukseensa. Kuukauden kuluttua
saivat nuorukaiset jo koetella miekkojaan Condén armeijassa, joka
taisteli vaihtelevalla onnella toista suurta sotapäällikköä, Turenneä
ja hänen armeijaansa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua sai Edvard Alfredin kirjeen, joka sisälsi
selityksen metsäpäällikön ja Katen käytökseen. Edvardista tuntui kuin
olisi raskas kivi vyörynyt hänen sydämeltään. Hän ei kuitenkaan vielä
tahtonut palata Englantiin sotakentältä. Prinssi Condé johti Espanjan
sotilaita sodassa Alankomaita vastaan, ja Edvard tahtoi seurata
sotapäällikköään. Mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen kotiin herra
Stonelle, että kaikki väärinkäsitykset olivat hälvenneet, Katelle hän
lähetti vain sydämelliset terveisensä.

Sodassa taistelivat Chaloner, Grenville ja Edvard kunnialla Condén
lipun suojassa. Tuon tuostakin he kuulivat uutisia Englannista -- eikä
aina hyviä. Niinpä karkoitti Ranskan kuningas vuonna 1654 Cromwellin
vaikutuksesta Kaarle Toisen Ranskasta. Maanpakolainen kuningas lähti
Espanjaan, ja näyttipä siltä, kuin ei hän koskaan tulisi istumaan
isäinsä valtaistuimella. Cromwell, joka nyt oli protektori, hallitsi
Englannin kansaa rautakädellä, mutta kuoli vähän aikaa nimityksensä
jälkeen.

Silloin alkoivat nuoret sotilaat ikävöidä takaisin isänmaahansa, ja
heti kun rauha oli tehty, he erosivat sotajoukosta ja riensivät
kuninkaansa luo, joka parhaillaan oleskeli Alankomaissa. Hän
vastaanotti heidät ystävällisesti, ja häneltä he kuulivat, että
Cromwellin nuori poika Richard, joka oli nimitetty protektoriksi isänsä
kuoleman jälkeen, oli kieltäytynyt tästä arvosta, ja Englannin kansa
aikoi senvuoksi jälleen palauttaa kuningasvallan.

Niin kävikin. 15 p. toukokuuta Kaarle Toinen sai sanan, että hänet oli
julistettu Englannin kuninkaaksi. Hän purjehti Schevelingistä isäinsä
maahan, ja Doverin luona kohtasi hänet kenraali Monk. 29 p. samaa kuuta
kuningas saapui Lontooseen kansan riemuhuutojen kajahtaessa.

Kuninkaan rinnalla, hänen komean seurueensa etumaisina, ratsastivat
Edvard Beverley, Chaloner ja Grenville. Kun juhlasaatto hitaasti kulki
katuja pitkin, oli kaikissa ikkunoissa juhlapukuisia naisia, jotka
huiskuttivat nenäliinojaan tervehdykseksi maanpakolaiselle kuninkaalle
ja hänen onnettomuustovereilleen.

-- Edvard! huudahti Chaloner äkkiä. -- Tunnetko noita kahta suloista
neitoa tuolla ikkunassa?

-- Missä? Ei, en muista heitä ennen nähneeni?

-- Etkö tunne omia sisariasi? Heidän takanaan seisovat molemmat vanhat
tätini.

He lähestyivät nyt ikkunaa ja Edvard tunsi todellakin sisarensa. --
Niin, oletpa oikeassa, Chaloner. Mutta kuinka he ovat muuttuneet!
huudahti Edvard. -- Ovatko he todellakin samat pikku tytöt, jotka
viimeksi näin köyhässä metsänvartijantalossamme!

-- Niin, he ovat todellakin viehättäviä, mutta niinhän he aina ovat
olleetkin, vastasi Chaloner.

Nyt he ratsastivat ohitse, ja samassa äkkäsi Edit veljensä.

-- Alice, tuossa ratsastaa Edvard! huudahti hän niin äänekkäästi, että
kuningaskin sen kuuli.

Alice ja Edit huiskuttivat nenäliinojaan, mutta pian heidän täytyi
liikutuksesta peittää kasvonsa.

-- Ovatko he teidän sisarianne, Beverley? kysyi kuningas.

-- Kyllä, teidän majesteettinne.

Kuningas kohosi satulassaan ja tervehti neitosia.

Sisariltaan Edvard sai sittemmin tietää, että metsäpäällikkö Stonen
tytär myöskin oleskeli Lontoossa ja että hän usein kävi Conynghamen
neitien luona tervehtimässä entisiä ystäviään. Hän oli entistään
ihanampi ja kosijoita hänellä oli tusinoittain.

-- Entä Alfred? Kuinka hän jaksaa? kysyi Edvard.

-- Mainiosti. Hän hoitaa Arnwoodia toistaiseksi. Entinen kotimme on nyt
rakennettu uudelleen. Se kuuluu olevan oikea linna, kertoi Alice.

-- Niin, arveli Edvard, -- sehän on tietysti hyvin hyvä -- mutta minua
se ei liikuta. Minä tiedän kyllä, millä ehdoilla herra Stone tahtoo sen
minulle lahjoittaa, mutta vaikka pidänkin Katesta yhtä paljon kuin
ennen, en voi vastaanottaa sillä tavalla isänperintöäni, johon minulla
on laillinen oikeus.

Alice pudisti hymyillen päätään. -- Sinäpä olet jäykkäniska, Edvard.
Sinulla on kaksi toivomusta -- saada Arnwood suvullemme takaisin ja
Kate vaimoksesi. Mutta kun molemmat tarjotaan sinulle yhtaikaa, sanot
sinä: "ei kiitos". Sinä tahdot kummankin erikseen.

-- Odotahan! Kuningas antaa kyllä minulle Arnwoodin takaisin. Silloin
ei minun tarvitse vastaanottaa sitä lahjana herra Stonelta.

-- Älä usko liiaksi ruhtinaihin, veliseni, sanoi Alice. -- Jos kaikki
aateliset tässä maassa tulisivat vaatimaan takaisin entiset linnansa ja
talonsa, saisi kuningas paljon tekemistä. Sitäpaitsi se olisi väärin
herra Stonea kohtaan, joka niin tarmokkaasti on toiminut kuninkaan
puolesta.

-- Sinä olet oikeassa, Alice, myönsi Edvard.

Edvard oleskeli nyt paljon hovissa, jossa yhtämittaa juhlittiin. Kateä
hän ei tavannut, mutta hän näki hänet hovijuhlassa, jossa hänen
suloinen olentonsa herätti kuninkaankin huomiota.

Alfredilta, joka Edvardin tulosta kuultuaan oli rientänyt häntä
Lontooseen tapaamaan, kuuli Edvard, että herra Stone aikoi luovuttaa
hänelle Arnwoodin.

-- Mutta luuletko, että hänen tyttärensä vielä huolii sinusta? kysyi
Alfred.

-- Mitä sillä tarkoitat, Alfred? Olemmehan rakastaneet toisiamme
nuoruudestamme asti.

-- Niin, mutta siitä on seitsemän pitkää vuotta. Ja voisihan sattua,
että Kate Stone olisi kyllästynyt odottamiseen ja olisi kiintynyt
johonkin toiseen sillä aikaa. Kuka tietää, kenties olen väärässä.

-- Kenties olet oikeassakin, sanoi Edvard surullisesti.

Mutta Edit oli toista mieltä. -- Kate pitää kyllä vielä sinusta,
lohdutti hän. -- Kysypäs häneltä.

Edvard Beverley kysyi jonkin ajan kuluttua, ja Kate oli todellakin
ollut uskollinen rakkaudessaan nuoreen "metsänvartijaan".

Vuoden kuluttua vietettiin kolminkertaiset häät. Morsiuspareina olivat:
Edvard ja Kate, Chaloner ja Alice ja Grenville ja Edit. Kuningas, joka
talutti morsiamia, lausui: -- Näin palkitaan uskollisuus.

Alfred eli vielä jonkin aikaa naimatonna. Hän harrasti yhä vielä
innolla maanviljelystä ja menestyi hyvin. Hän sai ensin veljeltään
maksutta vuokratilan ja sai pian niin paljon rahoja kokoon, että osti
itselleen oman maatilan. Sitten hän meni naimisiin Klara Ratcliffin
kanssa, jota hän aina oli ihaillut.

Vanha metsänvartijantalo joutui hyviin käsiin. Se lahjoitettiin
Pablolle, joka hänkin meni naimisiin ja sai paljon pieniä
mustalaislapsia. Oswald jätti toimensa Uudessametsässä ja tuli
Arnwoodiin Edvardin palvelukseen. Janekin muutti Arnwoodiin, eli hyvin
vanhaksi ja kävi yhä äreämmäksi vuosi vuodelta.

Tähän päättyy Edvard Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he
vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista
elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vielä olivat --
Uudenmetsän lapsia.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Uudenmetsän lapset" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home