Title: Vita nuova - (Uusi elämä)
Author: Dante, Alighieri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vita nuova - (Uusi elämä)" ***


VITA NUOVA

(Uusi Elämä)


Kirj.

DANTE


Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Esipuheen kirj. V. A. Koskenniemi



WSOY, Porvoo, 1920.



ALKULAUSE.


Kun Dante kirjoitti _Vita nuovan_, ei hänellä vielä ollut takanaan
sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu
meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä
nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka
järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille
altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat _Vita nuovan_
runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät
seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin
runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän
nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta -- Danten ja Beatricen
kohtalokas ensi tapaaminen -- vie meidät ajassa taaksepäin aina
runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. _Vita nuova_, jota syyllä on
sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden
ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi
kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa
kynnyksellä.

Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat
pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi
Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta.
Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää
hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän
itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja
nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota
Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja
luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa _Vita
nuovan_. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen
rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä.
Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan
kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää,
rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen
toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin,
tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin
rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja
ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa
kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai
vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja.
Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan
ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten
Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää
että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa
kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä:
"Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut,
Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän
mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet
koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä
vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri
antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka
tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme
jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen
kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti osottaa,
että myöskin Dante -- vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta
sananpartta -- osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä,
vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.

Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä.
Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan
sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan
takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin
vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä
hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän
perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä
kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. _Vita nuovasta_ tiedämme,
että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja
provencelaista runoutta. Viimemainittu laulurunous muodostaa toisen
Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä,
samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin
italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, _il
dolce stil nuovo_, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti _Vita nuovan_
runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri
Danten nuoruudenteos on.

Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään
noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja
mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä
ja kun Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista
vuosisadalla alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui
se Ranskan tai Provence'in kielillä. Noin 1220-1230-luvulla
alettiin ensi kerran, Fredrik II:n hovissa Sisiliassa, sommitella
italiankieltä trubaduurirunouden riimikylläiseen asuun, sonettiin ja
canzoneen. Pian levisi tämä uusi runous myöskin Pohjois-Italiaan,
missä se bolognalaisessa Guido Guinicellissä löysi ensimäisen
kirjallishistoriallisesti huomattavan edustajansa, runoilijan, jota
Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen uuden tyylin" alkajana.
Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta naisen, jonka runoilija
kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien maallisten pyyteiden
yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden ihannekuvaksi.
Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja se tunne,
joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta Jumalaan.
Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen
abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun
se lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä --
kuten esim. Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta
lemmenrunoudesta, johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on
osottanut, johtavat -- käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina
ylimaallisille, kaikesta aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen.
Tälle runolajille kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme
sanoisi teologiansa, se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai
vähemmän ajatuksettomaksi leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi
ilotulitukseksi, jossa meidän on vaikea huomata sitä tunteen
kipeyttä ja hehkua, mistä persoonallinen runous syntyy. Vasta
Danten miehisessä, intohimoisessa ja yksinkertaisessa sielussa
syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi, liekiksi, jonka hehkun
tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon läpi, jonka taakse
se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja kuumassa sielussa
puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja samalla eteerisimpään
kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan näemme Firenzen, Danten
kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa intohimon värin
abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.

Mutta _Vita nuova_ ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä
runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille
myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset
kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen
puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat
loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan
yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin
_Vita nuova_ palanen ihmiskunnan historiaa.

Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on
Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut
_Vita nuovan_ ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri
vaan _Dante_ ja _Beatrice_. Runoilija ja hänen rakastettunsa,
kaipuu ja kaipuun esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden,
joiden valo lankeaa yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran,
yhdeksänvuotiaana, tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen
voimme sanoa hänen astuvan elämän portin läpi: kun hän neljätoista
vuotta myöhemmin selailee "muistinsa kirjaa", huomaa hän, että ennen
tätä hetkeä siinä oli "vain vähän luettavaa." Mutta tämän hetken
jälkeen on siinä luettavana sitä enemmän, siinä on luettavana ylevin
rakkaustarina, minkä runouden historia tuntee. Firenzeläisen porvarin
Folco Portinarin tytär sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa
rakkauden ja runouden kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten
hän itse kertoo, lausui hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo
ennustavat sanat: _Ecce deus fortior me, qui veniens dominabitur
mihi_ -- "kas tuossa jumala minua voimakkaampi, joka on tuleva minua
hallitsemaan." Ennustus kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on
Danten elämän ja runouden suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen
nuoruutensa rakastettu samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja
huolimatta eri teille johtavista ulkonaisista elämänvaiheista,
huolimatta kuolemastakin, joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante
Beatricen kuvan uskollisena sydämessään, asettaakseen rakastettunsa,
elämän infernon ja kiirastulen läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen
viereen, taivaan korkeimmille sijoille.

Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei _Vita nuovaa_
lukiessa voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus
on todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin
jotkut ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus
elää yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma
tuntuu liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei
ole muuta kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä
on muitakin naisia -- on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän
on kirjoittanut intohimoisia rakkaussonetteja, on _Vita nuovan_
"donna gentile" -- mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa,
verrattomasti suurempi ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että
_runoilija_ Dantessa oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen
oli osa tämän keskiajan yksinäisen runoilijaneron suhteesta
korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan. Danten mahtava usko, mikä viime
kädessä antaa hänen persoonalleen ja runoudelleen sen monumentaalisen
suurpiirteisyyden, on hänen rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että
Dante on uskonsa ja rakkautensa voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen
luonut Beatricen, niinkuin hän on luonut myöskin infernonsa,
katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta psykologisesti on rakkaus
Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys, niinkuin roomalaisille
lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja niinkuin Shakespearelle
hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle hänen töidensä
rakastettu.

_Vita nuova_ ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin
psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei
väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia
elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran,
kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa
hänen tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta
inhimillisen kauniisti: "... hurmaannuin niin suuresti, että poistuin
kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan,
huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein
armainta." Ja toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän
tapaan: "Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin
toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään
vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut
antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos
joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain
'rakkaus'". Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä
paremmin Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista
ja canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein
tekee nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole
Dantelle vain onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon.
Kun hän ei saa Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma
hänen silmissään ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen
valittaviin säkeihin. Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät
ristiriidat:

    "On Amorista kaikki aatokseni,
    vaan riitaiset ne ovat keskenään:
    yks lemmen valtaa käskee kärsimään,
    taas toinen mulle näyttää hulluuteni."

Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa
on se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta,
turvautuen tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten
silmissä rakastavinaan toista naista.

Lukija voi _Vita nuovan_ sivuilta seurata, miten tästä ujosta
pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä
tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa
hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime
riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa
sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi
runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään
runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen
Komedia.

Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja
korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden
ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna
keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden
edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan
passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa
miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi
ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen
osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.

Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen
kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida
asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan
ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian.
_Vita nuovassa_ tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi
runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän
ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot -- Goethe,
Musset, Heine -- ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen
antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten
rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen
taivaalliseen _gloria_-melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä
tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on
tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana
perintönään myöhemmille ajoille.

_V. A. Koskenniemi_.


Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle,
pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille.
Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa
onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin
koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu
melkein yksinomaan _Michele Scherillon_ tekstin mukaan (Milano,
1911), apuna myös _Henry Cochinin_ ranskannos (Paris, 1908).

Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja
veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä
seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä
maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni
Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka
hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta
kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä
parannuksia, joista kiitän.

Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.

_Suomentaja_.



I


Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän
luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: _Incipit vita nova_.[1]
Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion
jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin
niiden sisällyksen.



II


Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut
lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen
kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät
Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut
tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen
aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin
että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan,
ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini
puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin
veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui
hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti
sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa,
alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui
vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat:
_Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_.[5] Siinä
hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki
aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja
puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: _Apparuit
iam beatitudo vestra_.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu
siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja
lausui itkien nämä sanat: _Heu miser, quia frequenter impeditus ero
deinceps_.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa
sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen
mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka
mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa
sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän
saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani
useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja
kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa
nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen
ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa,
joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua
häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin
ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen
uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen
saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen
ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta,
jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää
samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin,
jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.



III


Sitten kun oli kulunut niin monta päivää, että oli täyttynyt tasan
yhdeksän vuotta tuon armaimman näyttäydyttyä, niinkuin yllä on
kuvattu, tapahtui viimeisenä näistä päivistä, että tuo ihmeellinen
donna tuli vastaani, yllään hohtavan valkea puku, kahden jalon naisen
keskellä, jotka olivat iässä pitemmällä kuin hän; ja kulkiessaan
erästä tietä hän käänsi silmänsä siihen suuntaan, jossa minä hyvin
ujona seisoin, ja sanomattomassa armaudessaan, joka tänä hetkenä
saa palkkaansa iäisyyden suuressa valtakunnassa, hän tervehti minua
niin viehättävästi, että luulin silloin näkeväni kaikki autuuden
ääret. Hetki, jolloin hänen suloisin tervehdyksensä minut kohtasi,
oli totisesti sen päivän yhdeksäs, ja koska tämä oli ensimäinen
kerta, jolloin hänen sanansa lähtivät liikkeelle tullakseen minun
korviini, hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt
ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen,
joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta.
Ja ajatellessani häntä valtasi minut suloinen uni, jossa minulle
näyttäytyi ihmeellinen ilmestys. Oli kuin olisin nähnyt huoneessani
tulenkarvaisen pilven, jonka keskeltä erotin kuin valtaherran
haahmon, peljättävän näköisen sille, joka häntä katsoi; ja hän
näytti silmissäni niin iloiselta (hän puolestaan), että se tuntu
ihmeelliseltä; ja puhuessaan hän sanoi minulle monta seikkaa, joista
en ymmärtänyt muuta kuin vähän, ja niiden joukosta ymmärsin sanat:
_Ego dominus tuus_.[10] Hänen käsivarsillaan olin näkevinäni nukkuvan
olennon, joka muutoin oli alasti, paitsi että hän minusta näytti
olevan keveästi kiedottu veripunaiseen vaatteeseen. Katsoessani
häntä hyvin tarkkaavaisesti, tunsin että hän oli tuo autuuden
donna,[11] joka edellisenä päivänä oli suvainnut tervehtiä minua.
Ja minusta näytti, että tuo toinen piti kädessään esinettä, joka
oli ilmitulessa, ja olin kuulevinani että hän sanoi minulle nämä
sanat: _Vide cor tuum_.[12] Ja kun hän oli seisonut siinä vähän
aikaa, näytti minusta että hän herätti tuon, joka nukkui, ja niin
jännitti kykyään, että sai hänet syömään[13] esineen, joka paloi
hänen kädessään, ja tuo donna söi sen pelon vallassa. Tämän jälkeen
ei kauan kestänyt, ennenkuin hänen ilonsa muuttui mitä katkerimmaksi
itkuksi, ja itkien hän otti tämän donnan käsivarsilleen ja näytti
kohoavan hänen kanssaan taivasta kohti. Silloin valtasi minut niin
suuri tuska, etten voinut haurasta untani jatkaa, vaan se särkyi
ja minä heräsin. Ja kohta rupesin ajattelemaan, ja huomasin että
hetki, jolloin tuo näky oli minulle ilmestynyt, oli ollut yön neljäs,
joten selvästi näkyy, että se oli ensimäinen hetki yön yhdeksästä
viimeisestä. Ajatellessani sitä, mikä minulle oli ilmestynyt,
päätin saattaa sen niiden monien tietoon, jotka sinä aikana olivat
kuuluisia trubaduureja. Ja koska jo itse olin oppinut taidon sepittää
loppusointuisia säkeitä, päätin laatia sonetin, jossa tervehtisin
kaikkia Rakkauden uskollisia palvelijoita; ja pyytäen heitä lausumaan
julki ajatuksensa näystäni kirjoitin heille mitä olin unessani
nähnyt. Ja silloin alotin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: _Sa
sydän lemmekäs_.

          Sonetti I

    Sa sydän lemmekäs, ken lienetkin,
    nää säkehet kun saapuu sulle asti,
    sa mulle mieles lausu suopeasti,
    Amoren nimeen sua tervehdin.

    Jo tuikki taivas kaikin tähtösin,
    yön hetki kolmas vieri verkkaisasti,
    kun Amorin näin arvaamattomasti:
    tuo näky värisyttää vieläkin.

    Hän näytti hilpeältä, sydämeni
    häll' oli kädessä, ja uinuvan
    näin helmassansa valtiattareni.

    Hän[14] aran herätti, ja ihmeekseni
    taritsi tälle syömen palavan.
    Näin sitten, kuinka itkein pois hän meni.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan; ensimäisessä osassa tervehdin ja
pyydän vastausta, toisessa ilmaisen mihin on vastattava. Toinen osa
alkaa tästä: _Jo tuikki taivas_.

Tähän sonettiin vastasivat monet ja erilaisin ajatuksin, ja näiden
vastaajien joukossa oli hän, jota nimitän ensimäiseksi ystävistäni,
ja hän sepitti silloin sonetin, joka alkaa: _Sa mielestäni kaiken
onnen näit_. Ja tämä oli ikäänkuin alkuna ystävyyteen meidän
välillämme, kun hän sai tietää että minä olin hänelle runon
lähettänyt. Mainitun unen todellista merkitystä ei silloin yksikään
oivaltanut, mutta nyt se on päivänselvä yksinkertaisimmillekin.



IV


Tästä näystä saakka alkoi luonnollinen henkeni tulla estetyksi
toimissaan, koska sielu oli kokonaan antautunut ajattelemaan tuota
armainta, joten vähässä ajassa minusta tuli niin heikko ja vaivainen
ololtani, että muotoni oli suruksi monelle ystävälle, ja moni jo
häijysti uteli minulta sitä, minkä kokonaan tahdoin toisilta salata.
Ja huomatessani heidän kysymystensä pahanilkisyyden vastasin heille
Rakkauden tahdosta, joka hallitsi minua järjen neuvon mukaan, että
Rakkaus oli se, joka noin oli ottanut minut valtaansa. Sanoin
Rakkaus, koska kasvoillani oli niin paljon hänen merkkejään, ettei
sitä voinut salata. Ja kun he kysyivät minulta: "Kenen tähden on tuo
Rakkaus sinua noin riuduttanut?" niin minä katselin heitä hymyillen
enkä vastannut mitään.



V


Eräänä päivänä tapahtui, että tuo armain istui paikassa, jossa
kuunneltiin ylistyslauluja Kunnian Kuningattaresta, ja minä olin niin
asettunut, että saatoin nähdä autuuteni, ja suoraan keskikohdalla
hänen ja minun välilläni istui eräs jalo donna, joka oli hyvin
viehättävän näköinen ja joka silmäsi minuun useita kertoja,
ihmetellen katsettani, joka näytti päättyvän hänen kohdalleen.
Siitä johtui että monet havaitsivat hänen katseensa, ja niin paljon
kiinnitettiin siihen huomiota, että lähtiessäni paikalta kuulin
takanani sanottavan: "Katsokaa kuinka tuo nainen riuduttaa tätä
miestä", ja kun hänen nimensä mainittiin, kuulin tarkoitettavan
naista, jonka paikka oli ollut keskivälillä sitä suoraa viivaa,
joka lähti armaimmasta Beatricesta ja päättyi minun silmiini.
Silloin helpottui mieleni suuresti, kun sain varmuuden siitä, ettei
ulkonäköni ollut tuona päivänä ilmaissut salaisuuttani. Ja heti
johtui mieleeni ruveta käyttämään tätä armasta donnaa totuuden
verhona, ja annoin vähässä ajassa siksi paljon näkyä, että useimmat
ihmiset, jotka puhuivat minusta, luulivat tuntevansa salaisuuteni.
Tämän donnan turvissa piileksin vuoden ja kuukauden ajan, ja
saadakseni toiset paremmin uskomaan, sepitin hänelle erinäisiä pieniä
runoja, joita en aio kirjoittaa tähän, mikäli ne eivät koske tuota
armainta Beatricea; ja niinpä jätän ne kaikki sikseen, paitsi että
kirjoitan niistä jonkun, mikä näyttää olevan hänen kiitoksekseen.



VI


Sanon, että siihen aikaan, jolloin tuo nainen oli suuren rakkauden
verhona, mitä itseeni tulee, valtasi minut halu ja tahto muistutella
tuon armaimman nimeä ja ottaa mukaan useiden muiden naisten nimet
ja varsinkin tuon toisen armaan donnan. Ja minä otin kuudenkymmenen
kauneimman naisen nimet siitä kaupungista, jonka minun donnani oli
Korkeuden Herralta saanut asuinsijakseen, ja sepitin serventesen[15]
muotoon kirjeen, jota en kirjoita tähän; enkä olisi tätä maininnut
muuten kuin sanoakseni, että sitä sepitellessäni sattui niin
ihmeellisesti, että minun donnani nimi ei suvainnut soveltua
mihinkään muuhun kohtaan kuin yhdeksänneksi näiden naisten nimien
joukossa.



VII


Donna, jonka avulla olin niin kauan salannut sydämeni aivoitusta,
joutui matkustamaan mainitusta kaupungista ja lähtemään kaukaiseen
seutuun, ja silloin minä, melkein kauhistuneena siitä että menetin
kauniin suojani, tulin sangen surulliseksi, enemmän kuin itse olisin
aikaisemmin uskonutkaan. Ja ajatellessani että jollen kirjoittaisi
hänen lähdöstään jotakin surullista, ihmiset piankin huomaisivat
lymyilyni, päätin siitä hiukan valittaa sonetin muodossa, jonka
kirjoitan tähän, koska minun donnani oli välittömänä aiheena eräisiin
sanoihin tässä sonetissa, niinkuin näkyy sille, joka ymmärtää. Ja
silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: _Te, jotka lemmen
tietä astelette_.

          Sonetti II

    Te, jotka lemmen tietä astelette,
    ah, toista löydä ette,
    kell' oisi murhe kuin on mulla aivan
    Ja hetken jos mua kuulla suvainnette,
    niin kohta havaitsette,
    ett' olen avain, maja kaiken vaivan.

    Niin Amor, ei mun halvan ansiosta,
    vaan yksin suosiosta
    soi mulle elon lempeän ja lauhan,
    ett' usein kuulin nurjain joukkiosta:
    "Tuo mit' on tehnyt, josta
    sai palkaksensa moisen mielen rauhan?"

    Nyt uupunut on kaikki uskallus,
    min antoi mulle armas aarteheni,
    jäi orvoks sydämeni,
    ei runoon taivu arka ajatus.

    Nyt niiden laill' on tehdä toiveheni,
    joilt' itkun kaihtaa mielen kainous.
    On muille riemastus,
    mut kyynelet ma säästän itselleni.

Tässä sonetissa on kaksi pääosaa; ensimäisessä on tarkoitukseni
kutsua Rakkauden uskollisia palvelijoita niillä Jeremia profeetan
sanoilla, jotka kuuluvat: _O vos omnes qui transitis per viam;
attendite et videte si est dolor sicut dolor meus_,[16] ja pyytää
että he suvaitsevat kuulla minua; toisessa kerron, mihin asemaan
Rakkaus oli minut pannut, tarkoittaen toista kuin mitä sonetin alku
ja loppu osoittaa, ja sanon että olen sen aseman menettänyt. Toinen
osa alkaa tästä: _Niin Amor, ei mun_.



VIII


Tämän armaan donnan lähdettyä näki Enkelien Herra hyväksi kutsua
kunniaansa erään nuoren ja hyvin viehättävän naisen, joka oli
ollut sangen suosittu mainitussa kaupungissa; ja hänen hengettömän
ruumiinsa minä näin lepäävän keskellä useita naisia, jotka itkivät
kovin säälittävästi. Silloin muistin, että olin ennen nähnyt hänet
tuon armaimman seurassa, enkä voinut pidättää paria kyyneltä, vieläpä
itkiessäni päätin runoilla muutaman säkeen hänen kuolemastaan,
palkaksi siitä että olin jonkun kerran nähnyt hänet donnani seurassa.
Ja sitä seikkaa vähän kosketin sepittämäni runon loppuosassa,
niinkuin selvästi ilmenee sille, joka ymmärtää. Ja minä runoilin
silloin nämä kaksi sonettia, joista toinen alkaa: _Oi itkekää, oi
kuulkaa, lempiväiset_, ja toinen: _Oi säälin vihollinen, kuolo kurja_.

          Sonetti III

    Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset,
    myös Amor itkee säälin kyyneleitä,
    kun kuulee, donnat, kaihoovia teitä
    ja kohtaa katsehenne kärsiväiset.

    Nyt julma kuolo henkäykset jäiset
    puhalsi jaloon rintaan, ilkkuin meitä,
    jotk' immen kainon kiitost' emme heitä,
    ja riisti sulot silmiin näkyväiset.

    Sai kunniata neito kuolossansa:
    näin itse Amorin ma murhemiellä,
    luo armaan paarin askelensa johti,

    ja silmät nosti korkeutta kohti.
    Tuo sielu lempeä jo oli siellä,
    mi äsken kaikki hurmas ilollansa.

Tämä ensimäinen sonetti jakautuu kolmeen osaan; ensi osassa kutsun ja
kehoitan Rakkauden uskollisia palvelijoita itkemään ja sanon, että
heidän herransa itkee, ja sanon: "myös Amor itkee säälin kyyneleitä",
jotta he olisivat alttiimmat minua kuuntelemaan; toisessa kerron
syyn; kolmannessa puhun kunniasta, jota Rakkaus osoitti tälle
donnalle. Toinen osa alkaa tästä: _Kun kuulee, donnat;_ kolmas tästä:
_Sai kunniata neito_.

          Sonetti IV

    Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja,
    sa ikiäiti nurja,
    sa säädös ankara ja horjumaton,
    kun rinnastani riistit kaiken raton,
    oon orpo, auttajaton,
    sua soimatessa herpoo kieli hurja.

    Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä,
    niin sanojani siedä,
    kun kerron kaikki elkes enkä kiitä;
    ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä,
    vaan murheen saakoon siitä
    ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.

    Maan päältä poistit armaan lempeyden
    ja avut kauniit immen sydämestä.
    Elomme keväimestä
    sa riistit lemmen leikin riemuisen.

    Ken on tuo donna, sitä kerro en,
    se hyvyydestään näkyy ilmeisestä.
    Ei hänen rinnallansa käydä kestä,
    ken autuuden ei oisi arvoinen.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa
eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja
sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä;
neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä
minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: _Kun rinnastani
riistit_; kolmas tästä: _Jos tahdon sulta_; neljäs tästä: _Ei hänen
rinnallansa_.



IX


Muutamia päiviä tämän donnan kuoltua tapahtui, että minun täytyi
lähteä[17] mainitusta kaupungista ja matkata sitä seutua kohti, missä
asui tuo armas nainen, joka oli ollut verhonani, vaikka matkani
määrä ei ollutkaan niin kaukana kuin hänen olinpaikkansa. Ja vaikka
olinkin useiden seurassa, tuntui matka minusta niin vastenmieliseltä,
mikä myöskin kasvoistani näkyi, etteivät huokauksetkaan voineet
kokonaan hälventää sitä tuskaa, mitä sydämeni tunsi, koska loittonin
autuudestani. Ja silloin se suloisin valtias, joka piti minua
herruutensa alaisena tuon armaimman donnan vuoksi, näyttäytyi sieluni
silmille pyhiinvaeltajan kevyessä ja halvassa puvussa. Hän näytti
alakuloiselta ja katsoi maahan, paitsi että hänen silmänsä väliin
näyttivät kääntyvän ihanaa ja vuolasta ja hyvin kirkasta jokea
kohden, joka virtasi kulkemani tien vierellä. Minusta näytti että
Rakkaus kutsui minua ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä tulen sen
donnan luota, joka kauan on ollut verhonasi, ja tiedän, ettei hänen
paluunsa tapahdu pitkiin aikoihin; ja siksi tuon mukanani sydämen,
jonka minun käskystäni olit antanut hänen haltuunsa, ja vien sen
toiselle, josta tulee suojasi, niinkuin tämä oli". Ja hän mainitsi
tuon naisen nimen, niin että hyvin tiesin, ketä hän tarkoitti. "Mutta
kuitenkin, jos aikoisit jotakin runoilla näistä sanoista, jotka
olen sinulle puhunut, tee se niin, ettei niiden kautta käy ilmi se
teeskennelty rakkaus, jota olet osoittanut tuolle naiselle ja jota
sinun nyt tulee osoittaa toiselle". Ja kun hän oli sanonut tämän,
katosi koko tuo näkyni äkkiä sen ylen suuren osuuden tähden, jonka
Rakkaus tuntui antavan minulle omasta itsestään; ja ikäänkuin olisi
haahmoni muuttunut, ratsastin sen päivän hyvin miettiväisenä ja
monien huokausten seuraamana. Sen päivän jälkeen ryhdyin sepittämään
tästä aiheesta sonettia, joka alkaa: _Toiss' aamuna ma tietä
ratsastin_.

          Sonetti V

    Toiss' aamuna ma tietä ratsastin
    pois kaupungista, mieli painuksissa,
    kun vaeltajan köyhän vaattehissa
    vastaani astuvan näin Amorin.

    Häll' oli muoto halpa, huomasin,
    kuin oisi herruutensa hervoksissa.
    Hän huokaili, hän oli aattehissa
    ja muita karttoi katsein painuvin.

    Mun huomasi, mua kutsui nimeltäni
    ja virkkoi: "Saavun kaukaa, kaupungista,
    miss' oli, niinkuin tahdoin, sydämesi.

    Nyt toiselle voit viedä tuntehesi".
    Sain silloin osan suuren Amorista,
    hän häipyi, tiesi kuinka, silmistäni.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, kuinka tapasin
Rakkauden ja miltä hän minusta näytti; toisessa kerron, mitä hän
minulle sanoi, en tosin täydellisesti, koska pelkäsin salaisuuteni
silloin tulevan ilmi; kolmannessa sanon, kuinka hän katosi
silmistäni. Toinen alkaa tästä: _Mun huomasi_, kolmas tästä: _Sain
silloin_.



X


Palattuani ryhdyin etsimään tuota donnaa, jonka herrani oli minulle
maininnut huokausten tiellä, ja jotta kertomukseni olisi lyhyempi,
sanon vain, että vähän ajan kuluttua käytin häntä suojanani siinä
määrin, että liian monet jo puhuivat asiasta yli säädyllisyyden
rajojen, mikä useat kerrat painoi mieltäni kipeästi, ja tästä syystä,
nimittäin näiden liioittelevien puheiden vuoksi, jotka näyttivät
huonontavan mainettani, tuo armain, joka oli kaiken huonouden
hävittäjä ja hyveiden kuningatar, kerran ohitse kulkiessaan epäsi
minulta suloisimman tervehdyksensä, jossa oli koko autuuteni. Ja
nyt poikkean hiukan aiheestani ja tahdon selittää, mikä voimallinen
vaikutus hänen tervehdyksellään oli minuun.



XI


Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta, niin
toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään
vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut
antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos
joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain
"Rakkaus", kasvoillani nöyryyden verho. Ja kun hän jo oli melkein
tervehtimäisillään, teki rakkauden henki tehottomiksi kaikki muut
aistimien henget, työnsi esille näkemisen hentoiset henget ja
sanoi niille: "Käykää kunnioittamaan valtiatartanne"; ja jäi itse
niiden paikalle. Ja joka olisi tahtonut oppia tuntemaan Rakkauden,
olisi voinut sen tehdä katselemalla silmieni väräjämistä. Ja kun
tuo armain vapahduksen donna tervehti, ei Rakkaus ollut vain se
väline, joka saattoi varjota minulta ylivoimaisen autuuteni, vaan
tuossa ihanuuden ylenpalttisuudessa Rakkaus tuli sellaiseksi, että
ruumiini, joka silloin oli kokonaan sen vallassa, usein liikkui kuin
raskas, hengetön kappale. Joten siis ilmeisesti näkyy, että hänen
tervehdyksessään asui minun autuuteni, joka useita kertoja nousi ja
tulvehti yli voimani.



XII


Palaan nyt aiheeseeni ja sanon, että kun autuuteni minulta
kiellettiin, valtasi minut sellainen tuska, että erkanin ihmisten
joukosta ja lähdin yksinäiseen paikkaan, missä kostutin maata
katkerin kyynelin; ja kun itkuni oli vähän tyyntynyt, asetuin
huoneeseeni, jossa saatoin vaikeroida kenenkään kuulematta. Ja
siellä, huutaen armoa Laupeuden donnalta ja sanoen: "Rakkaus, auta
uskollistasi", nukahdin kyyneliini kuin kuritusta saanut poikanen.
Melkein keskellä untani tapahtui, että olin näkevinäni huoneessa
lähelläni istuvan nuorukaisen, joka oli puettuna hohtavan valkeaan
pukuun ja joka katseli hyvin miettiväisen näköisenä minua siinä missä
makasin; ja kun hän oli katsellut vähän aikaa, oli kuin hän olisi
huoaten kutsunut minua ja sanonut nämä sanat: _Fili mi, tempus est ut
praetermictantur simulacra nostra_.[18] Silloin huomasin tuntevani
hänet, koska hän kutsui minua niinkuin jo ennen useat kerrat oli
unissani kutsunut; ja kun katsoin häneen, näytti hän mielestäni
itkevän haikeasti ja tuntui odottavan minulta joitakin sanoja, joten
minä rohkaisin mieleni ja aloin näin puhua hänen kanssaan: "Jalouden
herra, miksi itket?" Ja hän lausui minulle nämä sanat: _Ego tamquam
centrum circuli, cui simili modo se habent circumferentiae partes;
tu autem non sic_.[19] Silloin ajattelin hänen sanojaan ja minusta
tuntui, että hän oli puhunut hyvin hämärästi, niin että yritin
puhua ja sanoin hänelle nämä sanat: "Mitä se on, herra, että puhut
minulle niin hämärin sanoin?" Ja hän sanoi minulle kansan kielellä:
"Älä kysy enempää kuin sinulle on tarpeellista". Ja silloin rupesin
puhumaan hänen kanssaan tervehdyksestä, joka minulta oli evätty,
ja kysyin syytä; minkä jälkeen hän vastasi minulle tähän tapaan:
"Tuo meidän Beatricemme kuuli eräiltä henkilöiltä, jotka puhuivat
sinusta, että donna, jonka mainitsin sinulle huokausten tiellä, sai
kokea sinun tähtesi jotakin ikävää; ja sentähden tuo armain, joka on
kaiken ikävän vastakohta, ei suvainnut tervehtiä sinun persoonaasi,
peljäten sitä vikapääksi ikävyyksiin, ja vaikka hän todella jo
saattaa tietää jotakin salaisuudestasi pitkän tottumuksen vuoksi,
tahdon että lausut runon muodossa muutamia sanoja, joilla ilmaiset
sen voiman, joka minulla on sinuun hänen kauttansa, ja kuinka
sinä olit hänen jo varhain lapsuudessasi. Ja kutsu todistajaksi
hänet, joka tietää asian, ja kerro kuinka pyydät häntä lausumaan ne
sanat Beatricelle, ja minä, joka olen tuo todistaja, puhun siitä
mielelläni hänelle; ja tämän kuullessaan hän saa tietää tahtosi, ja
sen kuullessaan ymmärtää eksytettyjen ihmisten puheet. Ja tee näistä
sanoista ikäänkuin välittäjä, niin että et puhu suoraan hänelle, mikä
ei ole soveliasta, äläkä lähetä niitä ilman minua mihinkään, missä
hän voisi ne kuulla, vaan kaunista ne suloisin soinnuin, joissa minä
esiinnyn joka kerta kun on tarvis". Ja lausuttuaan nämä sanat hän
katosi, ja uneni särkyi. Mutta muistellessani minä huomasin, että
tämä näky oli ilmaantunut minulle päivän yhdeksännellä hetkellä; ja
ennenkuin lähdin siitä huoneesta, päätin sepittää ballatan,[20] jossa
noudattaisin herrani määräyksiä, ja niin laadin tämän ballatan, joka
alkaa: _Ballata, käy nyt_.

          Ballata I.

    Ballata, käy nyt luokse valtiaan,
    luo donnan lähde hänen seurassansa,
    niin että Amor armahani kanssa
    sun pyynnöstäsi pääsee haastamaan.

    Sa lähdet, lauluni, niin luontevasti,
    kai huoletonna siksi
    sun yksinäskin tielle päästää voisi.
    Vaan matkata jos mielit varmemmasti,
    käy Amor kumppaniksi,
    ei ilman ehkä lähtös viisas oisi,
    siks että donna, jonka kuullen laulat,
    on suuttunut, sen varmaan uskon, mulle.
    Ja jollei Amor myötäs oisi, sulle,
    ma pelkään, koituis häpeätä vaan.

    Ja laula sitten sulosäveleitä,
    kun donnaa lähenette
    ja pyyntös uskot Lempeyden huomaan:
    "Madonna, käskijäni pyytää teitä,
    jos suinkin suvainnette,
    hänelle armostanne anteeks suomaan.
    On Amor tässä, joka mielin määrin
    vie värin hältä sulojenne vuoksi.
    Vaikk' Amor hänet neuvoi toisen luoksi,
    ei sydämensä muutu milloinkaan".

    "Madonna", lausu, "sydän ollut hällä
    on uskossansa luja.
    Vain teitä palvellut hän on jo varhain,
    ja mieli muuttunut ei kestävällä".
    Jos empii lausuttuja,
    kyll' Amor vastaa, hällä tieto parhain.
    Ja viimein vielä lausu harras pyyntö:
    jos anteeks suominen on työläs hälle,
    hän kuolon määrätköhön lempijälle,
    ja nöyrin mielin kuljen kuolemaan.

    Ja lausu hälle, ken on säälin avain
    (hänt' älä ennen jätä,
    hän, Amor, hyvin puhuu puolestani):
    "Ah, vuoksi laulelmaini lumoavain
    sa seuraa donnaa tätä
    ja kuvaa tarkoin mieli laulajani".
    Ja jos hän pyyntös tähden anteeks antaa,
    suo katseen lempeän se näyttää mulle.
    Nyt lähde, lauluni, jo suon sen sulle,
    ja retkes johtakohon kunniaan.

Tämä ballata jakautuu kolmeen osaan: ensimäisessä ilmoitan sille,
minne sen on lähdettävä, ja rohkaisen sitä, jotta se lähtisi
varmempana, ja sanon kenen seuraan sen on liityttävä, jos se tahtoo
turvassa kulkea ja ilman mitään vaaraa; toisessa sanon mitä sen tulee
antaa tiedoksi; kolmannessa annan sille luvan lähteä milloin mielii
ja uskon onnen käsiin sen retken. Toinen osa alkaa tästä: _Ja laula
sitten_, kolmas tästä: _Nyt lähde, lauluni_.

Tässä saattaisi joku vastustaa minua ja sanoa, ettei voi tietää
keneen kohdistuu puheeni toisessa persoonassa, koska ballata ei muuta
ole kuin ne sanat, jotka lausun; ja siksi sanon, että aion sellaisen
epäilyksen hälventää ja selvittää eräässä vieläkin hämärämmässä
paikassa tätä kirjaa; ja silloin ymmärtäköön tämänkin kohdan se, joka
tässä on epätietoinen tai joka tahtoisi vastustaa minua mainitulla
tavalla.



XIII


Tämän edelläkuvatun näyn jälkeen, kun jo olin sepittänyt ne säkeet,
jotka Amor oli käskenyt minun sepittää, alkoivat monet ja erilaiset
ajatukset ahdistaa ja kiusata minua, kukin melkein kumoamattomasti;
ja näistä ajatuksista varsinkin neljä tuntui häiritsevän elämäni
rauhaa. Yksi niistä oli tämä: Hyvä on Rakkauden herruus, koska se
pitää uskollisensa mielen poissa kaikesta halvasta. Toinen oli
tämä: Hyvä ei ole Rakkauden herruus, sillä mitä uskollisempi hänen
palvelijansa on, sitä raskaampia ja tuskallisempia kohtaloita
hänen on kestettävä. Kolmas oli tämä: Rakkauden nimi on niin
suloinen kuulla, että mahdottomalta minusta tuntuu, että sen oma
vaikutus useimmissa asioissa olisi muuta kuin suloinen, koska nimet
vastaavat nimitettyjä asioita, niinkuin kirjoitettu on: _Nomina
sunt consequentia rerum_.[21] Neljäs oli tämä: Donna, jonka tähden
Rakkaus niin pitää sinua pauloissaan, ei ole niinkuin muut donnat,
jotta keveästi luopuisi ajatuksestaan, ja kaikki ne ahdistivat minua,
niin että olin kuin se, joka ei tiedä mitä tietä lähtisi vaeltamaan,
ja joka tahtoisi kulkea eikä tiedä minne kulkisi; ja jos ajattelin
haluavani etsiä niille yhteisen tien, nimittäin sellaisen, jolla ne
kaikki tekisivät sovinnon, oli se tie minulle hyvin vastenmielinen,
nimittäin Säälin huutaminen avukseni ja sen käsiin antautuminen.
Ja kun vielä viivyin tässä tilassa, sain halun kirjoittaa siitä
loppusointuisia säkeitä, ja sepitin silloin tämän sonetin, joka
alkaa: _On Amorista_.

          Sonetti VI

    On Amorista kaikki aatokseni,
    vaan riitaiset ne ovat keskenään:
    yks käskee lemmen valtaa kärsimään,
    taas toinen mulle näyttää hulluuteni.

    Tuo armaat toiveet yksi mieleheni,
    yks silmät usein kastaa yltänään;
    kaikk' armon pyyntöön käyvät mielellään
    väristen arkuudesta sydämeni.

    En tiedä siis, ma mistä alottaisin,
    ma laulaa tahtoisin, vaan puuttuu sana;
    niin lemmen harha vanginnut on mielen.

    Jos tahdon löytää sopusoinnun kielen,
    saan käyttää vihollistain auttajana,
    madonnaa Säälin, jolta lohdun saisin.

Tämän sonetin voi jakaa neljään osaan: ensimäisessä sanon ja
esitän, että kaikki ajatukseni ovat Rakkaudesta, toisessa sanon,
että ne ovat erilaisia ja kerron niiden erilaisuuden; kolmannessa
sanon, missä kohden kaikki näyttävät soveltuvan yhteen; neljännessä
sanon, että tahtoessani runoilla Rakkaudesta en tiedä miltä taholta
ottaisin aiheen, ja että jos tahdon ottaa aihetta kaikista neljästä,
minun täytyy kutsua avuksi vihollistani, madonna Sääliä; ja sanon
"madonna", ikäänkuin puhuisin halveksien. Toinen osa alkaa tästä:
_Vaan riitaiset;_ kolmas tästä: _Kaikk' armon pyyntöön;_ neljäs
tästä: _En tiedä siis_.



XIV


Näiden eri ajatusten taistelun jälkeen tapahtui, että tämä armain
tuli paikkaan, jonne oli kokoontunut monta viehättävää donnaa,
ja siihen paikkaan vei minut eräs ystäväni, uskoen tuottavansa
minulle suurta iloa, kun saattoi minut sinne, missä niin monta
donnaa esiintyi kauneudessaan. Ja kun en oikein tiennyt mihin minut
vietiin, ja koska luotin henkilöön, joka olikin tuonut ystävänsä
perikadon partaalle, sanoin hänelle: "Minkätähden olemme tulleet
näiden donnain luo?" Silloin hän sanoi: "Pitääksemme huolta siitä,
että heitä arvokkaasti palvellaan." Ja tosi on, että he olivat
kokoontuneet sinne seuraksi eräälle jalolle donnalle, joka sinä
päivänä oli viettänyt häitä, ja mainitun kaupungin tavan mukaan
heidän nyt piti olla hänen seuranaan, kun hän ensi kerran istui
pöytään vastavihityn miehensä talossa. Niinpä minä, uskoen tekeväni
mieliksi ystävälleni, päätin jäädä palvelemaan näitä donnia hänen
seurassaan. Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, olin tuntevinani
ihmeellisen vavistuksen alkavan rinnassani vasemmalla puolella ja
leviävän äkkiä kaikkiin ruumiini jäseniin. Silloin, sen sanon,
nojauduin toisten huomaamatta maalaukseen, joka ympäröi huonetta,
ja peläten jonkun nähneen, että vapisin, nostin silmäni, katsahdin
naisiin ja näin heidän keskellään tuon armaimman Beatricen. Silloin
aistimieni henget niin tuhoutuivat sen voiman kautta, jonka Rakkaus
anasti havaitessaan olevansa niin lähellä tuota armainta donnaa,
ettei niistä jäänyt elämään kuin näkemisen henget, ja nekin joutuivat
välineittensä ulkopuolelle, koska Rakkaus tahtoi olla niiden jalossa
paikassa katsellakseen ihmeellistä donnaa. Ja vaikka olinkin toinen
kuin ennen, tuli minun kovin sääli noita pieniä henkiä, jotka
vaikeroivat äänekkäästi ja sanoivat: "Jollei tuo noin singahduttaisi
meitä paikaltamme, voisimme olla näkemässä tämän donnan ihmettä,
niinkuin ovat toiset vertaisemme". Sanon, että monet näistä
neidoista, huomatessaan haahmoni muuttumisen, alkoivat ihmetellä, ja
puhellessaan tekivät minusta pilaa tuon armaimman kanssa, niin että
tuo pettynyt, hyväuskoinen ystäväni otti minua kädestä, veti pois
noiden donnain näkyvistä ja kysyi, mikä minun oli. Silloin minä vähän
tyynnyin, kuolleet henkeni heräsivät eloon ja karkoitetut palasivat
paikoilleen, ja minä sanoin ystävälleni nämä sanat: "Minä olen
laskenut jalkani siihen kohtaan elämää, jonka toiselle puolelle ei
saa enää mennä, jos mielii palata". Ja minä erosin hänestä ja palasin
kyynelten huoneeseen, jossa sanoin itsekseni itkien ja häpeissäni:
"Jos tuo donna tietäisi tilani, en usko että hän noin pilkkaisi
minua, vaan uskon että hänet valtaisi suuri sääli". Ja siinä itkun
vallassa päätin sepittää runon, jossa puhuisin hänelle ja selittäisin
muotoni muuttumisen syyn, sanoen hyvin tietäväni, että se ei ole
tunnettu, ja että jos se olisi tunnettu, herättäisi se toisessa
sääliä, ja päätin sepittää nämä säkeet toivoen niiden sattumalta
joutuvan hänen kuuluvilleen. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka
alkaa: _Mua toisten donnain kanssa_.

          Sonetti VII

    Mua toisten donnain kanssa ivailette,
    vaan mistä johtuu, että aina on
    mun muotoni niin outo, onneton
    kun teitä katson, donna, muista ette.

    Ei taitais Sääli, jos sen tietänette,
    mua vastaan jälleen käydä taistohon.
    On aina Amor hurja, pelvoton,
    kun huomaa että mua te lähenette;

    Se silloin iskee henkiparkojani
    ja minkä surmaa, minkä pakoon ajaa,
    vain itse jääden teitä katsomaan.

    Ma tällöin toiseks muutun muodoltani,
    en sentään niin, ett' oisi kuulo vajaa,
    vaan paenneitten itkut kuulla saan.

Tätä sonettia en tahdo jakaa osiin, koska jakoa ei tarvita muutoin
kuin selittämään jaetun merkitystä; ja koska tämä on kyllin selkeä
aiheensa vuoksi, josta jo on puhuttu, ei se kaipaa jakoa. Tosin kyllä
niiden lauseiden joukossa, jotka ilmaisevat tämän sonetin aiheen, on
kirjoitettuna hämäriä kohtia, nimittäin kun sanon että Rakkaus tappaa
kaikki aistimieni henget ja että vain näön henget jäävät eloon,
joskin joutuvat välineittensä ulkopuolelle. Ja tätä hämärää kohtaa
on mahdoton tulkita sen, joka ei itse samassa asteessa ole Rakkauden
vallassa; ja niille, jotka ovat, on päivänselvää, miten ratkaista
hämärät kohdat. Ja siksi ei ole hyvä minun selvittää tällaista
epätietoisuutta, koska puheeni sitä selvittäessä olisi joko turha tai
tarpeeton.



XV


Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen
ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua
alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut
niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi
siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin,
mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat
siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi
toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos
olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin
pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee
minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa
ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja
siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen
näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia
runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä
vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin
sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Muu kaikki häipyy_.

          Sonetti VIII

    Muu kaikki häipyy, mielessä mi mulla,
    kun saan sun nähdä, Ilo verraton.
    Vaan kun käyn luokses, läsnä Amor on
    ja kuiskaa: "Pois, tai turma eess' on sulla".

    Saa kasvot syömen värin vaivatulla,
    ja turvaa etsii sydän hervoton,
    kun kesken väristyksen hurmion
    kivetkin huutaa: "Suo jo kuolon tulla!"

    Se syntinen, ken minut nähdessään
    ei toisi tuskahani lohdutusta
    ja näyttäis mulle myötätuntoansa.

    Vaan pilkkas surmaa säälin, heräämään
    min saanut ois tää katse kuolonmusta,
    kun silmät nähdä sois vain surmaajansa.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon syyn, miksi
en voi olla menemättä tämän donnan läheisyyteen; toisessa sanon,
mitä minulle tapahtuu kun menen hänen lähelleen; ja tämä osa alkaa
tästä: _Vaan kun käyn luokses_. Ja tämä toinen osa jakautuu vielä
viiteen, viiden eri kertomuksen mukaan: sillä ensimäisessä kerron,
mitä Rakkaus järjen neuvosta sanoo minulle, kun olen hänen lähellään;
toisessa selitän sydämen tilan kasvojen esimerkin mukaan; kolmannessa
sanon, kuinka kaikki varmuus minulta häviää, neljännessä sanon, että
joka ei osoita minulle sääliänsä, tekee syntiä, sillä siitä olisi
minulle jotakin lohdutusta; viimeisessä sanon minkävuoksi toisten
pitäisi tuntea sääliä, nimittäin sen säälittävän ilmeen tähden, joka
tulee silmiini; ja tämän säälittävän ilmeen tuhoaa, nimittäin estää
näkymästä toisille, tuon donnan pilkka, joka houkuttelee samanlaiseen
menettelyyn nekin, jotka muuten ehkä näkisivät tämän säälittävyyden.
Toinen osa alkaa tästä: _Saa kasvot;_ kolmas tästä: _Kun kesken;_
neljäs: _Se syntinen;_ viides: _Vaan pilkkas_.



XVI


Laadittuani tämän sonetin, teki mieleni vielä lausua sanoja, joissa
kertoisin omasta tilastani neljä asiaa, joita en mielestäni ollut
tätä ennen ilmaissut. Ensimäinen niistä on, että monet kerrat tunsin
tuskaa, kun muistini yllytti mielikuvitusta miettimään mitä Amor
minulle teki. Toinen on, että Rakkaus monet kerrat äkisti valtasi
minut niin rajusti, ettei minussa jäänyt henkiin muuta kuin yksi
ainoa ajatus, joka puhui tästä donnasta. Kolmas on, että kun tuo
Rakkauden kamppailu minua ahdisti, riensin melkein värittömin
kasvoin näkemään tuota donnaa, sillä uskoin että hänen näkemisensä
pelastaisi minut tästä taistelusta, ja unohdin, kuinka minun aina
kävi lähestyessäni niin suurta armautta. Neljäs on, että sellainen
näkeminen ei ainoastaan jättänyt minua puolustuksetta, vaan lopulta
tuhosi senkin vähän, mitä minussa oli henkeä. Ja niin sepitin
sonetin, joka alkaa: _Ma monta kertaa_.

          Sonetti IX

    Ma monta kertaa mietin mielessäni
    sen tuskan tummuutta, jonk' Amor antaa,
    ja usein silloin säälin itseäni
    ja huokaan: "Voi, ken moist' on saanut kantaa".

    Niin tuimaan Amor iskee sydäntäni,
    ett' aivan kosketan jo kuolon rantaa.
    Avuksi saan vain yhden hengistäni:
    se luoksein jää ja teistä puheen kantaa.

    Ma hoivaa saamaan silloin kiiruhdan
    niin kalman kalvasna ja voimaa vailla,
    luotanne luulen lohdun noutavani.

    Vaan kun ma nostan katseen ankean,
    väristä sydän alkaa sillä lailla,
    ett' on kuin elo virtais suonistani.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan, koska neljä asiaa on siinä
kerrottuna; ja koska niistä on ylempänä puhuttu, en huoli muuta kuin
erottaa osat alkusanojensa mukaan. Sanon siis, että toinen osa alkaa
tästä: _Niin tuimaan;_ kolmas tästä: _Ma hoivaa saamaan;_ neljäs
tästä: _Vaan kun ma nostan_.



XVII


Laadittuani nämä kolme sonettia, joissa puhuin tälle donnalle, päätin
vaieta enkä enää sanoa mitään, koska ne kertoivat jo melkein koko
tilani ja koska olin mielestäni jo ilmaissut itsestäni paljonkin;
mutta vaikka tästälähin ainiaaksi vaikenin puhumasta hänelle, oli
minun ryhdyttävä uuteen aiheeseen, jalompaan kuin entinen. Ja koska
uuden aiheen alkusyy on viehättävä kuulla, kerron sen, niin lyhyesti
kuin voin.



XVIII


Koska jo monet henkilöt olivat ulkomuodostani ymmärtäneet sydämeni
salaisuuden, niin myöskin eräät donnat, jotka olivat kokoontuneet
iloitsemaan toistensa seurasta, tiesivät hyvin sydämeni tunteet,
sillä jokainen heistä oli ollut näkemässä useita tappioitani; ja kun
minä kuljin heidän läheltään ikäänkuin sattuman johtamana, kutsui
eräs noista armaista naisista minua. Donna, joka oli minua kutsunut,
oli puheissaan hyvin herttainen, niin että kun olin tullut heidän
eteensä ja näin että tuo armain donnani ei ollut heidän joukossaan,
tervehdin heitä tyyntyneenä ja kysyin mitä he suvaitsivat. Donnia oli
monta, ja heidän joukossaan muutamia, jotka nauroivat keskenään. Oli
toisia, jotka katselivat minua, odottaen mitä tulisin sanomaan. Oli
toisia, jotka puhelivat keskenään. Näistä yksi, kääntäen silmänsä
minua kohti ja kutsuen minua nimeltä, lausui nämä sanat: "Mitä
tarkoitusta varten rakastat tuota donnaasi, koska et voi kestää hänen
läheisyyttään? Sano se meille, sillä varmaan on sellaisen rakkauden
tarkoitus ylen erikoinen". Ja kun hän oli sanonut minulle tämän, niin
näkyi ettei ainoastaan hän, vaan kaikki toisetkin alkoivat odottaa
vastaustani. Silloin sanoin nämä sanat heille: "Donnat, rakkauteni
tarkoituksena oli ennen tuon donnan tervehdys, josta kenties puhutte,
ja siinä asui autuus, joka oli kaikkien toiveitteni päämäärä. Mutta
sen jälkeen kun hän on nähnyt hyväksi evätä minulta tervehdyksensä,
niin herrani Rakkaus, ja siitä hänelle kiitos, on kätkenyt kaiken
autuuteni siihen, mikä ei minulta voi kadota". Silloin nuo donnat
alkoivat puhella keskenään, ja niinkuin väliin näemme veden lankeavan
maahan kauniilla lumella sekoitettuna, niin olin kuulevinani heidän
sanojensa putoilevan huokauksilla sekoitettuina. Ja kun he olivat
vähän aikaa puhuneet keskenään, sanoi minulle vielä tuo sama donna,
joka oli ensin puhunut, nämä sanat: "Me pyydämme sinua kertomaan
meille, missä on tuo autuutesi". Ja minä vastasin hänelle ja
sanoin ainoastaan: "Runoissa, jotka ylistävät donnaani". Silloin
vastasi tuo, joka minua puhutteli: "Jos toden sanoisit, niin
toisessa mielessä olisit laatinut ne säkeet, jotka olet sepittänyt
tulkitsemaan omaa tilaasi". Ja silloin minä, ajatellen noita sanoja,
lähdin heidän luotaan kuin häpeissäni, ja puhelin itsekseni: "Koska
sellainen autuus asuu niissä sanoissa, jotka ylistävät donnaani,
miksi olen siis muuta puhunut?" Ja niin päätin tästälähin aina ottaa
lauluni aiheeksi sellaista, joka olisi tuon armaimman ylistystä;
ja paljon ajatellessani asiaa, tuntui minusta että olin ryhtynyt
aiheeseen, joka oli minulle liian korkea, enkä rohjennut alkaa; ja
niin vietin muutamia päiviä halaten runoilla ja peljäten alkaa.



XIX


Tapahtui sitten, että kulkiessani erästä tietä, jonka varrella
virtasi hyvin kirkas joki, valtasi mieleni sellainen runointo, että
aloin miettiä minkä muodon valitseisin, ja ajattelin etten voisi
puhua hänestä, jollen puhuisi naisille toisessa personassa, eikä joka
donnalle, vaan ainoastaan niille, jotka ovat armaita naisia eivätkä
ainoastaan naisia. Silloin, sen sanon, puhui kieleni kuin liikkuen
itsestään ja sanoi: "Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian". Nämä
sanat kätkin mieleeni suuresti iloissani, ajatellen ottaa ne runoni
alkusäkeiksi, ja palattuani mainittuun kaupunkiin ja ajateltuani
muutamia päiviä aloitin sitten canzonen, joka alkaa näillä sanoilla
ja jonka rakenne käy selville alempana olevasta jaoituksesta.

          Canzone I

    Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian,[22]
    nyt donnastani teille laulaa soisin;
    ei että häntä kyllin kiittää voisin,
    vaan mieli huojentuupi laulaessa.
    Se kuulkaa, kun ma muistan arvoansa,
    niin Amor syömen valtaa suloisesti,
    jo että -- sen jos laulun taito kesti --
    rakastuis muutkin mua kuunnellessa.
    Vaan niinpä ylvähästi laula en:
    ett' arkuus estäis laulun luontumasta.
    Ma kerron olennostaan armahasta
    -- on laulu halpa, donnaan verraten --
    vain teille, neiet, donnat lempiväiset,
    ei kelpaa kuulijoiksi syömet jäiset.

    Näin enkel-ääni Taivaan Viisaudelle
    anellen virkkaa: "Herra, maailmassa
    ma suuren ihmeen näen loistamassa;
    se sielu on, min valo tänne ehtii".
    Ja taivaan joukot, joilt' ei muuta puutu
    kuin sielu tuo, nyt pyytää Herraltansa
    hartaina häntä pyhäin kaikkein kanssa;
    vain Sääli puolestamme kyynelehtii.
    Ja itse Herra tämän kuullessaan
    näin lausuu: "Rakkahani, rauha teille!
    Jää toivehenne vielä elon teille,
    miss' yksi pelkää hänen kuoloaan
    ja viestin viepi hornaan:[23] 'Lapset turman,
    ma nähnyt olen autuaitten hurman'."

    Ilossa taivaan donnaa ikävöidään;
    nyt laulan teille hänen tenhoansa.
    Ken mielii armas olla, seurassansa
    hän käyköön, sillä syömeen halpaan turmaa
    ja jäätä henkii donnan tullen Amor,
    se kaikki nurjat aivoitukset estää.
    Vaan joka donnan silmäystä kestää,
    sen jalommaks se muuttaa taikka surmaa.
    Ja arvokas ken donnan nähdä saa,
    tuon hyvyyden hän tuntee hurmauksen,
    saa siitä nöyryyden ja vapahduksen
    ja kaiken nurjamielen unhottaa.
    On donnallani tääkin armo Herran:
    ei huku, ken sai hälle haastaa kerran.

    Näin lausuu Amor: "Kuinka kuolevainen
    noin saikin muodon puhtahan ja armaan?",
    ja donnaa katsoo, päättää Luojan varmaan
    hänestä vielä luovan ihmeen uuden.
    On helmen kuulto hänen kasvoillansa,
    mi naista kaunistaa, ei liikanainen.
    Hän korkeint' on, min laati luonto mainen,
    on mitta, määrä kaiken ihanuuden.
    Ja palavaiset henget rakkauden
    ne kevein siivin silmistänsä liitää,
    ne katsojalle silmun silloin kiitää
    ja tiensä löytää suoraan syömehen.
    On itse Amor huulten kaartehessa,
    soaistuu silmä sitä katsellessa.

    Canzone, tiedän että kuljet laulain
    monelle donnalle sa matkallasi.
    Sua neuvon nyt, kosk' olen vaalijasi,
    sa Lemmen tytär koruton ja nuori.
    Näin pyydä kaikkialla, minne saavut:
    "Tie mulle neuvokaa, on määrä mulla
    sen luo, jonk' ylistystä laulan, tulla".
    Sa turhaan viipymättä tielles suori,
    et halpain luona aikaella saa,
    vaan pyri aina seuraan arvollisten,
    luo miesten, donnain jalomiettehisten,
    ne nopsaan kulkuhun sua kiiruhtaa.
    Amoren löydät hänen seurastansa,
    vie viesti hälle uskolliseltansa.

Tämän canzonen, jotta se paremmin ymmärrettäisiin, jaoitan
taidokkaammin kuin aikaisemmat runot. Ja senvuoksi teen siitä ensin
kolme osaa: ensimäinen osa on seuraavien sanojen esipuhe; toinen
on aiheen käsittely; kolmas on ikäänkuin edellisten säkeitten
palvelija. Toinen alkaa tästä: _Näin enkelääni;_ kolmas tästä:
_Canzone, tiedän_. Ensimäinen osa jakautuu neljään: ensimäisessä
sanon, kenelle tahdon laulaa donnastani ja minkätähden tahdon
laulaa; toisessa sanon, miltä itsestäni tuntuu kun ajattelen hänen
armauttaan, ja kuinka runoilisin, jollen kadottaisi uskallustani;
kolmannessa sanon, millä tavalla uskon voivani laulaa hänestä niin
että pelkuruus ei minua estä; neljännessä toistan vielä, kenelle
aion tästä laulaa, ja sanon syyn, miksi laulan juuri heille. Toinen
alkaa tästä: _Se kuulkaa;_ kolmas tästä: _Vaan niinpä ylvähästi;_
neljäs: _Vain teille, neiet, donnat._ Kun sitten sanon: _Näin
enkelääni_, alan laulaa tästä donnasta. Ja tämä osa jakautuu kahteen:
ensimäisessä sanon, mitä hänestä ajatellaan taivaassa; toisessa
sanon, mitä hänestä ajatellaan maan päällä, tässä säkeessä: _Ilossa
taivaan_. Tämä toinen osa jakautuu kahteen; sillä ensimäisessä puhun
hänestä, mitä tulee hänen sielunsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen
hyveittensä voimasta, joka saa alkunsa hänen sielustaan; toisessa
puhun hänestä, mitä tulee hänen ruumiinsa jalouteen, ja kerron
jotakin hänen kauneudestaan, alkaen tästä: _Näin lausuu Amor._ Tämä
toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun erinäisistä
suloista, jotka kuuluvat koko olemukseen, toisessa puhun erinäisistä
suloista, jotka kuuluvat määrättyihin osiin olemusta, alkaen tästä:
_Ja palavaiset_. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä
puhun silmistä, jotka ovat rakkauden alku; toisessa puhun suusta,
joka on rakkauden päämäärä. Ja jotta tässä loittonisi kaikkinainen
halpa ajatus, muistakoon lukija, mitä yllä on kirjoitettu, nimittäin
että tuon donnan tervehdys, joka oli hänen suunsa tekoja, oli
toiveitteni päämäärä, niin kauan kuin taisin sen saada. Kun sitten
sanon: _Canzone, tiedän_, liitän runooni stanzan, joka on ikäänkuin
toisten palvelijatar ja jossa sanon mitä toivon tältä canzoneltani;
ja koska tämä viimeinen osa on helppo ymmärtää, en huoli ryhtyä
enempiin jaoituksiin. Sanon kyllä, että jos enemmän tahtoisin avata
tämän canzonen merkitystä, tulisi käyttää tarkempia jaoituksia;
mutta jos joku ei ole siksi älykäs että voisi sen ymmärtää näiden
jo tehtyjen avulla, en ole pahoillani vaikka hän jättääkin sen
sikseen, sillä totisesti pelkään jo liiankin monelle ilmaisseeni
sen merkityksen vain näiden jaoitusten kautta, jos nimittäin niin
sattuisi, että monet joutuisivat niitä kuulemaan.



XX


Kun tämä canzone oli hiukan levinnyt ihmisten keskuuteen ja eräs
ystäväni oli sattunut kuulemaan sen, teki hänen mieli pyytää minua
sanomaan hänelle, mikä Rakkaus on, sillä hän oli ehkä kuulemiensa
säkeitten perusteella ruvennut toivomaan minusta suurempia kuin
ansaitsin. Ja niinpä minä, ajatellen että tuollaisen runon jälkeen
oli kaunista vähäisen puhua Rakkaudesta ja että ystävän mieltä oli
noudatettava, päätin sepittää runon, jossa puhuisin Rakkaudesta; ja
silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: _On yhtä Rakkaus ja sydän
jalo_.

          Sonetti X

    On yhtä Rakkaus ja sydän jalo;
    niin viisas[24] kerran lausui laulussaan.
    Kuin sielu järkevä ja järjen valo,
    ei voi ne olla ilman toisiaan.

    Kun alttiin luonnon täyttää lemmen palo,
    se Amorista saapi valtiaan,
    ja Amorille aukee syömen talo,
    miss' uinuu kauan taikka hetken vaan.

    Kun näkyy sitten sulot naisen armaan,
    ne silmää miellyttää, ja halu vieno
    syömessä syttyy omaks saamiseen,

    niin kauan viivähtää se, kunnes varmaan
    jo havahtuu tuo lemmen henki hieno.
    Näin mieskin tehoo naisen sydämeen.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä puhun Rakkaudesta,
mikäli se ilmenee mahdollisuutena, toisessa puhun siitä, mikäli se
mahdollisuudesta muuttuu teoksi. Toinen alkaa tästä: _Kun näkyy_.
Ensimäinen jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon, missä
esineessä on tämä mahdollisuus, toisessa sanon, kuinka tämä esine ja
voima luodaan olemaan, ja kuinka toinen suhtautuu toiseen niinkuin
muoto aineeseen. Toinen alkaa tästä: _Kun alttiin luonnon_. Kun
sitten sanon: _Kun näkyy sitten_, ilmaisen kuinka tämä mahdollisuus
muuttuu teoksi, ja ensin kuinka se muuttuu miehessä, sitten kuinka se
muuttuu naisessa, alkaen tästä: _Näin mieskin_.



XXI


Käsiteltyäni rakkautta yllämainituissa säkeissä tuli minulle
halu sepittää, myöskin tämän armaimman ylistykseksi, runo, jossa
osoittaisin kuinka hänen kauttaan havahtuu tämä Rakkaus, ja kuinka
se ei ainoastaan herää siellä missä se nukkuu, vaan kuinka hän,
ihmeellisesti vaikuttaen, saa sen tulemaan sinnekin missä se ei piile
mahdollisuutena. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: _On
donnallani Rakkaus silmissään_.

          Sonetti XI

    On donnallani Rakkaus silmissään,
    hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla.
    Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla,
    ja tervehdys saa syömet värjymään.

    Mies silmät maahan luo, ja syntejään
    jo huokaa katsannolla kalvahalla.
    Masentuu viha donnan katseen alla.
    Oi käykää, neidot, häntä kiittämään.

    Saa kaikki nöyrät, vienot ajatukset
    se mielehen, ken donnan äänen kuuli,
    ken hänet kohtas, ylistetty on.

    Ei arvaa muisti, kuvaa kertomukset,
    hän miltä näyttää hymyisenä huuli:
    kuin ihme on se, uusi, verraton.

Tässä sonetissa on kolme osaa. Ensimäisessä sanon, kuinka tämä
donna muuttaa mainitun mahdollisuuden teoksi, silmiensä verrattoman
vaikutuksen mukaisesti; ja kolmannessa sanon tämän saman, hänen
suunsa verrattoman vaikutuksen mukaisesti, ja näiden kahden osan
välissä on pieni osa, joka ikäänkuin pyytää apua edelliselle ja
seuraavalle ja alkaa tästä: _Oi käykää, neidot_. Kolmas alkaa tästä:
_Saa kaikki nöyrät_. Ensimäinen jakautuu kolmeen, sillä ensimäisessä
sanon, kuinka hänellä on voima tehdä lempeäksi kaikki mitä näkee,
ja tämä merkitsee samaa kuin Rakkauden saattaminen mahdollisuudeksi
siinä missä sitä ei ole, toisessa sanon, kuinka hän muuttaa teoksi
Rakkauden kaikkien niiden sydämissä, jotka hän näkee; kolmannessa
sanon, mikä voimallinen vaikutus hänellä sitten on heidän sydämiinsä.
Toinen alkaa tästä: _Vain häneen;_ kolmas tästä: _Ja tervehdys._ Kun
sitten sanon: _Oi käykää, neidot_, teen ymmärrettäväksi, kenelle
puheeni tarkoitan, kutsuen donnia avukseni kunnioittamaan häntä.
Kun sitten sanon: _Saa kaikki nöyrät_, ilmaisen tuon saman, mikä on
sanottu ensimäisessä osassa, hänen suunsa kahden teon mukaisesti,
joista toinen on hänen suloinen puheensa ja toinen hänen ihmeellinen
hymyilynsä, vaikka en jälkimäisestä sanokaan, kuinka se vaikuttaa
sydämiin, koska muisti ei voi tallettaa sitä eikä sen vaikutuksia.



XXII


Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian
Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25]
joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle,
kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen
kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta
niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä
mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja
hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden
korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja
tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin
murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan
naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen
surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä
Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan
hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän
vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän
itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee".
Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun
valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin
kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut
kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta
kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt
kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin
samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään
puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla
iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi".
Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo
tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet,
niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota,
joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin
kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta
siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani,
päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja
siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta;
ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen
olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt
heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia;
ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon
heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin
he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen:
_Te, joilla muoto on niin murheinen;_ ja toisen: _Sa lietkö tuo, ken
ennen useasti_.

          Sonetti XII

    Te, joilla muoto on niin murheinen,
    ja pääkin painuu tuskan miettehistä,
    te mistä tänne saavutte ja mistä
    sai kasvonne tuon säälin kuultehen?

    Te donnammeko näitte vienoisen,
    min katseess' Amor kostuu kyynelistä?
    Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä
    ei mitään teissä, sydän tuntee sen.

    Jos suuren surun luota käytte tänne,
    mun vierelläni hetki viipykää
    ja mitään älkää salatko te multa.

    Ma itkun jäljet näen silmissänne,
    mun sydämeni siitä säikähtää,
    niin katsehenne näyttää kiusatulta.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia
ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he
palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan
minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: _Jos suuren surun_.

Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.

          Sonetti XIII

    Sa lietkö tuo, ken ennen useasti
    on donnastamme meille haastellut?
    on äänes tuttu, mutta muuttunut
    oot toiseks muodoltasi siitä asti.

    Ja miksi itket nyt niin katkerasti,
    kuin itseäs ois murhe kohdannut?
    Liet hänen kyyneleitään katsellut,
    kun surun vallass' oot noin vaikeasti.

    Suo meidän käydä itkein, allapäin
    (se syntinen, ken lohduttaisi meitä),
    me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin

    hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä.
    Ken kauan katsellut ois häntä näin,
    ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.

Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat
donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät
selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi
vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: _Ja miksi itket;_ kolmas: _Suo
meidän käydä;_ neljäs: _Hän, jonka kasvoja_.



XXIII


Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani
tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta
kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen
heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät
voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein
sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja
kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta
elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se
tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti
huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin
kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan,
että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen
ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli
näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat
minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini
eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat
minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi
harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin
näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä,
kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että
tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän;
ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat
kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä.
Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin
näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis
tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta
elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt
ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa
kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin
näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän
edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo
enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän
laulunsa sanat olivat nämä: _Osanna in excelsis_; enkä muuta kuullut.
Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta,
sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi
olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja
autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että
se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset
verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja
minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme,
kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä".
Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä
vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule
tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla
käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua
halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun
olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin
ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin
taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin
sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka
sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja
kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli
vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain
sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin
toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät
hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan,
joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni
herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat
minulle: "Älä nuku enää" -- ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat
minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että
tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut:
"Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin
ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni
niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet
minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti
häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään
heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo
näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he
lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä
olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen,
että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä
sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun
saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman
nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa
runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli
lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen:
_Ol' luonain neito nuori, lempeä_, jonka järjestys on sellainen kuin
ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.

          Canzone II

    Ol' luonain neito nuori, lempeä
    ja kaunistettu hyvyydellä naisen,
    kun kutsuin Kuolemata useasti.
    Hän näki silmissäni sääliä,
    hän kuuli puheet kummat hourivaisen
    ja säikähti ja itki haikeasti.
    Tuon toiset donnat näki, minut huomas,
    kun näin hän kyynelehti kerallani.
    Pois hänet huoneestani
    he vei ja virkkoi hoivatessaan mua:
    "On aika havahtua".
    Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?"
    Niin nousin oudosta ma unestani
    ja ääneen lausuin nimen armahani.

    Niin oli ääni vielä vaivattuna
    ja tuskahan ja itkuun uupunut,
    ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni.
    Ja vaikka kasvojani poltti puna,
    min kaino mieli oli kutsunut,
    niin Amor heihin käänsi katseheni.
    Vaan niinpä riutunut mun oli muoto,
    toi kalman mielehen se ystävälle.
    "Oi, lohdutusta hälle",
    niin lausui toisilleen he hartahasti,
    ja mulle useasti:
    "Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?"
    Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille:
    "Te donnat, senpä kohta kerron teille."

    Kun mietin eloani voimatonta,
    ja kuinka suuri on sen hauraus,
    niin itki Amor sydämessä tuolla,
    ja tunsi sielu tuskaa turvatonta,
    ja rinnastani nousi huokaus:
    "Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla".
    Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan,
    poloiset silmät kyyneliinsä turtui,
    mult' elon henget murtui
    ne voimaa vailla harhateille säikkyi,
    ja kuvat mieleen väikkyi,
    todelle, järjelle jotk' oli vieraat.
    Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet,
    ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".

    Näin sitten kuvan oudon, kaamean
    kun harhan valtaan jouduin vaikeasti.
    En tiedä missä olevani luulin,
    näin naisten hajahapsin kulkevan,
    ken itki, kuka huokas raskahasti,
    sanoistaan tulta kirpoavan kuulin.
    Ja katso! silmissäni vähitellen
    hämärtyi aurinko ja näkyi tähti
    ja itki päivä, tähti,
    ja maahan vaipui lintu laulurinta,
    maan järähteli pinta.
    Mies lausui mulle käheä ja kalvas:
    "Sa etkö tiedä? ootko muukalainen?
    On kuollut donnasi, tuo ihanainen".

    Loin raskaat silmät korkeutta kohti,
    ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa,
    niin nousi taivoon parvi enkelten.
    Ja edessänsä pieni pilvi hohti,
    sen takana he veisas hosiannaa;
    jos muuta, teille kertoisin ma sen.
    Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää,
    käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa".
    Ja uni, viekas aina,
    vei kohta katsomaan mun vainajata.
    Kun katsoin nukkuvata,
    näin naisten häntä verhoin peittelevän.
    Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha,
    kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".

    Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani,
    kun näin ma donnan nöyrän ilmehen.
    Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle,
    kun olet käynyt luona armahani,
    oot itseheskin saanut armauden.
    Liet laupias, et julma vaivatulle.
    Niin halajan ma päästä omaksesi,
    jo että aivan muistutan ma sua.
    Oi, älä hylkää mua."
    Kun kaikki oli täytetty, ma menin
    ja lausuin itsekseni
    katseeni kohti korkeuden maata:
    "Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte
    te sääliväiset minut herätitte.

Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle
henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä
houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka
kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: _Kun mietin_. Ensimäinen
osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja
varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin
olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat
sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa
alkaa tästä: _Niin oli ääni_. Kun sitten sanon: _Kun mietin_, kerron
kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa:
ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä
hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se
osa alkaa tästä: _Te sääliväiset_.



XXIV


Tämän mieliharhan jälkeen tapahtui eräänä päivänä, kun istuin
mietteissäni jossakin, että tunsin vavistuksen alkavan sydämessäni
aivan kuin olisin ollut lähellä tuota donnaa. Silloin, sen sanon,
ilmestyi Rakkaus minulle näyssä; sillä olin näkevinäni hänen tulevan
siitä paikasta, jossa oli donnani, ja oli kuin hän olisi iloisesti
sanonut minulle sydämessäni: "Muista siunata päivää, jolloin otin
sinut valtaani, sillä se sinun tulee tehdä". Ja totisesti tuntui
sydämeni niin iloiselta, etten olisi sitä omaksi sydämekseni
uskonut, sen uuden olotilan tähden. Ja vähän jälkeen näiden sanojen,
jotka sydän sanoi minulle Rakkauden kielellä, näin että minua
läheni eräs jalo donna, joka oli kuuluisa kauneudestaan ja joka jo
suuressa määrin oli tuon ensimäisen ystäväni sydämen valtiatar.
Ja tämän donnan nimi oli Giovanna, vaikka hän kauneutensa tähden,
niinkuin joku uskoo, oli saanut nimen Primavera, ja siksi häntä
nimitettiin. Ja hänen jäljessään tuli, niinkuin katsellessani näin,
tuo ihmeellinen Beatrice. Nämä donnat kulkivat ohitseni toinen
toisensa jäljessä, ja minusta tuntui, että Rakkaus puhui sydämessäni
ja sanoi minulle: "Tämä ensimäinen on saanut nimen Primavera vain
tämänpäiväisen tulonsa vuoksi; sillä minä käskin nimen antajan
kutsumaan häntä sillä nimellä Primavera,[26] se on _prima verrà_,
koska hän ensimäisenä tulee sinä päivänä, jolloin Beatrice näyttäytyy
uskollisensa harhanäyn jälkeen. Ja jos myös tahdot miettiä hänen
ensimäistä nimeään, merkitsee sekin _prima verrà_, koska hänen
nimensä Giovanna johtuu siitä Johanneksesta, joka kävi totisen
valon edellä, sanoen: _'Ego vox clamantis in deserto, parate viam
domini'_".[27] Ja minusta tuntui myös, että hän sitten sanoi minulle
nämä sanat: "Ja joka tahtoisi hienosti ajatella, nimittäisi tätä
Beatricea Rakkaudeksi, sillä niin suuresti on hän minun kaltaiseni".
Ja myöhemmin, ajatellessani, päätin kirjoittaa runon ensimäiselle
ystävälleni, jättäen mainitsematta eräitä sanoja, joita nähdäkseni ei
pitänyt sanoa, sillä uskoin että hänen sydämensä vielä katseli tuon
armaan Primaveran kauneutta; ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa:
_Jo rinnassani tunsin havahtuvan_.

          Sonetti XIV

    Jo rinnassani tunsin havahtuvan
    ma Lemmen herkän hengen unestaan,
    ja Amorin min oudon iloissaan
    näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.

    Hän lausui: "Nyt mua palvella saat luvan",
    ja hymy hohti joka sanastaan.
    Hän viipyi hetken; jäinpä katsomaan
    ja kohta näinkin viehättävän kuvan:

    näin Monna Vannan, Monna Bicen tieltä
    ma saapuvan, he mua kohti kulki,
    kanss' ihmeen toinen ihme vaeltaa.

    Ja silloin -- vielä hurmaapi se mieltä --
    näin Amor: "Kevät tuo on", lausui julki,
    "ja Rakkaus tuo, kun niin mua muistuttaa".

Tässä sonetissa on monta osaa; ensimäinen niistä sanoo, kuinka
tunsin tuon tavallisen vavistuksen heräävän sydämessä ja kuinka olin
näkevinäni Rakkauden iloisena ilmaantuvan sydämeeni kaukaa; toinen
sanoo, mitä Rakkaus tuntui sanovan sydämessäni ja miltä hän minusta
näytti; kolmas sanoo, kuinka sitten, kun hän oli tuollaisena viipynyt
kanssani hetken, näin ja kuulin erinäisiä asioita. Toinen osa alkaa
tästä: _Hän lausui_, kolmas tästä: _Hän viipyi_. Kolmas osa jakautuu
kahteen: ensimäisessä sanon mitä näin, toisessa sanon mitä kuulin.
Toinen alkaa tästä: _Näin Amor_.



XXV


Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen
että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että
puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä
vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka
totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään
tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että
puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän
olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon.
Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee
paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin
mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella
olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että
hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja
erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan
hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä
kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei
ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia
olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis
(jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin
ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita
käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä
suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita
ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen
kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä,
jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että
tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä _Oc_-kielestä
ja _Sì_-kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja
viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat
taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se,
että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat _Sí_-kielellä.
Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki
sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli
vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä
vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista,
vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden
runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi
vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska
nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin
kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille
suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille
kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys
on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen
myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset
runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä
olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain
todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat
sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että
monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai
ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin;
ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää
suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin
sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs
troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten
herralle, _Aeneis_-runoelman ensimäisessä laulussa: _Aeole, namque
tibi_, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: _Tuus, o Regina,
quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est_. Samalla
runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille
kappaleille, _Aeneis_-runoelman kolmannessa laulussa: _Dardanidae
duri_. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä:
_Multum, Roma, tamen debes civilibus armis_. Horatiuksella puhuu
mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain
Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen
tavalla, tässä kohden _Runotaito_-kirjaansa: _Dic mihi, musa, virum_.
Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa
kirjaa, jonka nimi on _Rakkauden lääkintä_, säkeessä: _Bella mihi,
video, bella parantur, ait_. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se,
joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei
joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että
vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä
liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä
ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri
häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai
kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi
riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean
merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme
sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.



XXVI


Tuo armain donna, josta on puhuttu edellisissä luvuissa, pääsi
sellaiseen ihmisten suosioon, että missä ikinä hän katua kulki,
riensivät kaikki häntä katsomaan, ja siitä koitui minulle ihmeellistä
iloa. Ja kun hän oli lähellä jotakuta, tuli sellainen kainous tämän
sydämeen, ettei hän tohtinut nostaa silmiään eikä vastata hänen
tervehdykseensä, ja tästä voisivat monet, jotka itse ovat kokeneet,
todistaa puolestani sille, joka ei usko. Hän kulki nöyryydellä
kruunattuna ja vaatetettuna eikä osoittanut mitään ylpeyttä siitä,
mitä näki ja kuuli. Sanoivat monet, kun hän oli mennyt ohi: "Tuo ei
ole nainen, vaan jokin taivaan ihanimmista enkeleistä". Ja toiset
sanoivat: "Hän on ihme; ja ylistetty olkoon Herra, joka taitaa niin
ihmeellisiä tekoja tehdä". Sanon, että hän esiintyi niin armaana
ja niin täynnänsä kaikkinaisia kaunistuksia, että ne, jotka häntä
katselivat, saivat mieleensä niin kainon ja suloisen tunteen,
etteivät sitä kuvailla osanneet; eikä ollut sitä ihmistä, joka olisi
voinut häntä katsella ilman että hänen ensin täytyi huoata. Nämä
ja paljon ihmeellisemmät seikat sai hän aikaan tenhonsa voimalla;
ja ajatellessani tätä tahdoin uudelleen käydä häntä ylistämään,
ja päätin sepittää runon, jossa kertoisin hänen ihmeelliset ja
erinomaiset vaikutuksensa; jotta eivät ainoastaan ne, jotka voivat
hänet silmillään nähdä, vaan toisetkin, tietäisivät hänestä sen, mitä
sanat voivat selvittää. Silloin sepitin sonetin, joka alkaa: _Niin
näyttää kainoIta ja armahalta_.

          Sonetti XV

    Niin näyttää kainolta ja armahalta
    mun donnani, kun toista tervehtää;
    tuon kieli mykäks silloin säikähtää,
    ei nouse katse arkuutensa alta.

    Hän kiitosta vain kuulee kaikkialta,
    vaan suuri nöyryys verhoksensa jää.
    Lie olento, mi täällä selvittää
    kaikk' ihmeet taivaan, tullut korkealta.

    Niin kaunis katsella on joka ele,
    sydämeen että syttyy tunne vieno --
    sen tietää, ken sen tunsi rinnassaan.

    Ja on kuin liiteleisi huuliltaan
    Amoren henki, lempeä ja hieno,
    mi kuiskaa sielulle: "Ah, huokaele".

Tämä sonetti on niin helppo ymmärtää sen avulla, mitä edellä on
kerrottu, ettei se kaipaa mitään jakoa; ja niinpä jätän sen ja
sanon, että tämä minun donnani pääsi niin suureen suosioon, ettei
yksin häntä kunnioitettu, vaan hänen tähtensä monet saivat kunniaa
ja kiitosta. Siksipä minä, nähdessäni tämän, tahdoin tehdä sen
tunnetuksi sillekin, joka ei nähnyt, ja päätin vielä sepittää runon,
jossa tämä ilmaistaisiin; ja laadin silloin tämän toisen sonetin,
joka alkaa: _Se näkee ääret kaiken autuuden_, ja joka kertoo kuinka
hänen tenhonsa voima vaikutti toisiin, niinkuin ilmenee sonetin
jaoituksesta.

          Sonetti XVI

    Se näkee ääret kaiken autuuden,
    ken donnani saa nähdä donnain kanssa;
    vaan Jumalalle suokoon kiitoksen,
    ken saapi armon käydä seurassansa.

    Niin suur' on voima hänen tenhollansa,
    se että surmaa kaiken katehen.
    Ken käypi hänen kanssaan, vaatteenansa
    myös häll' on lempi, usko ihmeinen.

    Saa kaiken nöyräks loiste silmiensä,
    vaan viehätys ei yksin hälle jää,
    voi muutkin siitä tuta heijastuksen.

    Ja niin on armas joka liikkehensä,
    se että muistellessa herättää
    niin riutuvan ja herkän huokauksen.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, minkälaisten
ihmisten parissa tuo donna näytti ihmeellisimmältä; toisessa sanon,
kuinka armoitetut olivat hänen seuralaisensa; kolmannessa kerron
asioista, joita hänen voimansa vaikutti toisissa. Toinen osa alkaa
tästä: _Vaan Jumalalle;_ kolmas tästä: _Niin suur' on voima_. Tämä
viimeinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuinka hän
vaikutti naisiin, nimittäin heidän itsensä kautta; toisessa sanon,
kuinka hän vaikutti heihin toisten kautta; kolmannessa sanon, kuinka
hän ei vaikuttanut ainoastaan naisiin, vaan kaikkiin ihmisiin, eikä
vain niihin, jotka olivat hänen lähellään, vaan kuinka nekin, jotka
muistelivat häntä, tunsivat hänen ihmeellisen vaikutuksensa. Toinen
alkaa tästä: _Saa kaiken nöyräks;_ kolmas tästä: _Ja niin on armas_.



XXVII


Tämän jälkeen aloin eräänä päivänä ajatella, mitä olin sanonut
donnastani, nimittäin kahdessa edellisessä sonetissa; ja kun
ajatellessani huomasin, etten ollut puhunut siitä, mitä hän juuri
siihen aikaan vaikutti minussa, tunsin runoni vaillinaisiksi. Ja
senvuoksi päätin laatia runon, jossa sanoisin kuinka olin mielestäni
valmistautunut hänen vaikutukseensa ja mitä hänen voimansa vaikutti
minussa, ja koska en luullut voivani kertoa tätä sonetin lyhyissä
puitteissa, aloitin silloin canzonen, joka alkaa: _On ollut Amor_.

          Canzonen katkelma.

    On ollut Amor syömein valtias
    jo kauan, ja niin sai mun valtahansa,
    ett' yhtä tuima kuin ol' alkuansa,
    niin on nyt syömelleni armias.
    Myös silloin, kun niin voimahani koski,
    ett' on kuin henget pakoon lähtisi,
    niin tuntee riutuvainen sieluni
    suloa suurta, kalvasna on poski.
    Mun sitten Amor valtaa kokonaan,
    se huokauksilleni kielen antaa,
    ne luotain kauas kantaa
    ja kutsuu donnaa, jolta lohdun saan.
    Näin käy, kun katson donnaa lähestyvää;
    ei tajuta voi nöyryyttä niin syvää.



XXVIII


_Quomodo sedet sola civitas plena populo? Facta est quasi vidua
domina gentium._[29] Olin vielä sepittämässä tätä canzonea ja olin
saanut valmiiksi yllämainitun stanzan, kun oikeuden Herra kutsui tuon
armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren neitsyt Maarian
lipun alla, hänen, jonka nimi oli niin suuressa arvossa tuon autuaan
Beatricen puheissa. Ja vaikka kenties olisi otollista tässä kohden
vähän käsitellä hänen lähtöään meidän luotamme, ei aikomukseni ole
kajota siihen kolmesta syystä: ensiksikään ei se kuulu nykyiseen
aiheeseen, jos tahdomme pitää kiinni esipuheesta, joka on tämän
pienen kirjan alussa; toiseksi, vaikka se kuuluisikin nykyiseen
aiheeseen, ei riittäisi minun kieleni käsittelemään sitä soveliaalla
tavalla; kolmanneksi, vaikka ensimäinen ja toinen tapahtuisikin,
ei ole soveliasta minun käsitellä sitä, syystä että minun silloin
täytyisi olla itseni ylistäjä, mikä seikka on yli kaiken moitittavaa
sille, joka sen tekee: ja senvuoksi jätän tällaisen käsittelyn
toiselle selittäjälle. Kuitenkin, koska yhdeksänluku on monet kerrat
saanut sijansa ylläolevissa sanoissa, mistä näkyy että se ei esiinny
ilman syytä, ja koska mainitulla luvulla näyttää olleen paljon sijaa
hänen lähdössään, on soveliasta puhua siitä jotakin, sillä se näyttää
soveltuvan aiheeseen. Senvuoksi ensin sanon, mikä sija sillä oli
hänen lähdössään, ja sitten mainitsen joitakin syitä, joiden vuoksi
tämä luku niin oli hänen ystävänsä.



XXIX


Sanon, että Arabian laskutavan mukaan hänen jalo sielunsa erkani
täältä kuukauden yhdeksännen päivän[30] ensimäisellä hetkellä; ja
Syyrian laskun mukaan hän lähti vuoden yhdeksäntenä kuukautena, sillä
ensimäinen kuukausi on siellä Tisirin ensimäinen, joka meillä on
lokakuu; ja meidän laskutapamme mukaan hän lähti sinä vuonna meidän
ajanlaskuamme, s.o. Herran vuosia, jolloin täydellinen luku oli
yhdeksän kertaa täyttynyt siinä vuosisadassa, jona hänet oli tähän
maailmaan pantu, ja hän oli kolmannentoista vuosisadan kristityitä.
Miksikä tämä luku niin oli hänen ystävänsä, siihen voisi seuraava
olla yhtenä syynä: koska Ptolemaioksen ja kristillisen totuuden
mukaan yhdeksän on taivasta, jotka liikkuvat, ja yleisen astrologisen
mielipiteen mukaisesti mainitut taivaat vaikuttavat tänne alas
keskinäisen asemansa mukaan, oli tämä luku hänen ystävänsä, jotta
ymmärrettäisiin että hänen syntymänsä hetkellä kaikki yhdeksän
taivasta olivat mitä täydellisimmässä asemassa keskenään. Tämä
on yksi syy, mutta jos hienommin ajattelee, ja horjumattoman
totuuden mukaisesti, niin tämä luku oli hän itse; sanon sen
vertauskuvallisesti ja tarkoitan tätä. Kolmiluku on yhdeksän juuri,
koska se ilman mitään muuta lukua itse kauttansa antaa yhdeksän,
niinkuin selkeästi näemme että kolme kertaa kolme on yhdeksän. Jos
siis kolme itse kauttansa on yhdeksän tekijä, ja ihmeitten tekijä
itse kauttansa on kolme, s.o. Isä ja Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat
kolme ja yksi, niin tätä donnaa seurasi mainittu yhdeksänluku, jotta
ymmärrettäisiin että hän oli yhdeksikkö, s.o. ihme, jonka juuri,
nimittäin tämän ihmeen, ei voinut olla muu kuin pyhä Kolmiyhteys.
Ehkä vielä joku hienomielisempi ihminen näkisi tässä hienomman
syyn, mutta tämä on se, jonka minä siinä näen ja joka minua enimmin
miellyttää.



XXVIII


Sitten kun hän oli tästä elämästä erinnyt, jäi koko mainittu kaupunki
kuin leskeksi, jolta kaikki arvo on riistetty, joten minä, vielä
vuodattaen kyyneleitä tuossa autiossa kaupungissa, kirjoitin maan
mahtaville jotakin sen tilasta, käyttäen noita Jeremia profeetan
alkusanoja: _Quomodo sedet sola civitas_. Ja tämän sanon, jottei
kukaan ihmettelisi miksi olen ne ylempänä maininnut ikäänkuin
alkuna uuteen aiheeseen, joka sitten seuraa. Ja jos joku tahtoisi
moittia minua siitä, etten kirjoita tähän sanoja, jotka seuraavat
noita tässä mainittuja, puolustaudun sillä, että alusta saakka
ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa muuta kuin kansankieltä:
ja koska sanat, jotka seuraavat tässä mainittuja, ovat kokonaan
latinaksi, olisi ulkopuolella tarkoitukseni, jos kirjoittaisin ne
tähän. Ja samanlaisen tarkoituksen tiedän olevan tuolla ensimäisellä
ystävälläni, jolle tämän kirjoitan, nimittäin että kirjoittaisin
hänelle yksinomaan kansankielellä.



XXXI


Sitten kun silmäni olivat jonkun aikaa vuodattaneet kyyneleitä
ja olivat niin väsyneet, etteivät jaksaneet huojentaa tuskaani,
teki mieleni huojentaa sitä muutamilla surullisilla säkeillä;
ja sen vuoksi päätin kirjoittaa canzonen, jossa vaikeroiden
kertoisin hänestä, jonka tähden niin suuri tuska oli tullut sieluni
näännyttäjäksi, ja silloin ryhdyin canzoneen, joka alkaa: _Jo
itki silmät syömen kärsimystä_. Ja jotta tämä canzone päätyttyään
näyttäisi jäävän kuin enemmän leskeksi, jaoitan sen ennenkuin
kirjoitan tähän: ja sellaista tapaa tulen noudattamaan tästälähin.

Sanon että tällä poloisella canzonella on kolme osaa: ensimäinen on
esipuhe; toisessa kerron donnastani; kolmannessa puhun canzonelle
säälittävin sanoin. Toinen osa alkaa tästä: _On mennyt Beatrice;_
kolmas tästä: _Nyt lauluparkani_. Ensimäinen osa jakautuu kolmeen:
ensimäisessä sanon minkä vuoksi ryhdyn laulamaan; toisessa sanon
kenelle tahdon laulaa; kolmannessa sanon kenestä tahdon laulaa.
Toinen alkaa tästä: _Ja koska muistan;_ kolmas tästä: _Ja kerron
donnastani_. Kun sitten sanon: _Jo maahan ylhään_, kerron hänestä, ja
teen kertomuksestani kaksi osaa: ensimäisessä sanon syyn, miksi hänet
meiltä vietiin; sitten sanon kuinka hänen lähtöänsä itketään, ja se
osa alkaa tästä: _Niin sielu seijas_. Tämä osa jakautuu kolmeen:
ensimäisessä sanon, kuka ei häntä itke; toisessa sanon, kuka häntä
itkee; kolmannessa kerron tilastani. Toinen osa alkaa tästä: _Vaan
murheen saa_; kolmas tästä: _Tuo mulle suurta_. Kun sitten sanon:
_Nyt, lauluparkani_, puhun tälle canzonelle osoittaen minkälaisten
donnain luo sen on lähdettävä ja jäätävä.

          Canzone III

    Jo itki silmät syömen kärsimystä
    ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti,
    jo että raukkain voima riutui aivan.
    Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä,
    mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti,
    niin laulan kesken huokailun ja vaivan.
    Ja koska muistan, että donnastani
    ma teille, donnat, lauloin armahille,
    kun keskellämme viipyi vienoinen,
    nyt muille laula en,
    naissydämille laulan lempiville
    ja kerron donnastani itkien.
    Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan
    ja jätti Amorin ja minut vaivaan.

    Jo maahan ylhään Beatrice läksi,
    pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä,
    hän teidät jätti, siell' on maja uus.
    Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi,
    ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä,
    vain yksin ylen suuri ihanuus.
    Niin loisti hänen nöyryytensä valo,
    loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen;
    tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen,
    sai halun suloisen
    pois täältä kutsua tuon Vapahduksen.
    Niin muutti donna maahan riemujen,
    kun ansainnut ei raskas elo mainen,
    tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.

    Niin sielu seijas lähti murheen maasta
    ja jätti asuntonsa kauniin, armaan,
    ja paikkaan hyvään nousi, autuas.
    Ken kyynelöiden hänestä ei haasta,
    syön kivinen ja halpa sill' on varmaan,
    ei hyvän henki lie sen valtias.
    Niin korkeata voimaa sydän halpa
    ei saanut, että muistais häntä tuolla,
    ja siksi siltä kyynel kaikkoaa.
    Vaan murheen saa
    ja halun huoata ja itkuun kuolla,
    ja kaiken lohdutuksen unhoittaa,
    ken vielä donnan näkee muistissansa,
    mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.

    Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset,
    kun raskahina muistot mulle näyttää
    sen, joka multa särki sydämen.
    Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset,
    suloinen kaipuu sydämeni täyttää
    suruisat kasvot kalvastuttaen.
    Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi,
    niin tuska ympäröi mun kaikkialta,
    se saa kuin sokkona mun liikkumaan,
    ja häpeällä saan
    pois rientää silloin toisten katseen alta.
    Käyn yksin itkien ma kutsumaan:
    "Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?"
    Vähemmän tuska mua silloin painaa.

    Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni
    sydäntä jäytää, kun ma yksin jään;
    ken kuulis mua, siitä vaivan saisi.
    Ja millaiseksi muuttui elämäni,
    kun donna muutti maahan ylhempään,
    ei ihmiskielin sitä kerrottaisi.
    Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin,
    en tilaani voi kertoa ma kurjaa,
    niin polttaa mua elon karvaus.
    Niin suur' on surkeus,
    ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa,
    kun näkyy huulieni riutumus.
    Vaan mikä olen, Beatrice huomaa;
    ma toivon pelastusta donnan tuomaa.

    Nyt lauluparkani, sa itkein lähde,
    käy luokse donnain, neitten nuorien.
    Säkeistä siskojen
    he ennen saanehet on huvitusta.
    Sa tytär surun, vailla huojennusta
    nyt viivy seurassansa itkien.



XXXII


Kun tämä canzone oli valmis, tuli luokseni eräs, joka ystävyyden
asteiden mukaan on ystäväni kohta ensimäisen jälkeen; ja hän liittyi
sukulaisuuden siteillä niin läheisesti tuohon kirkastettuun, ettei
kukaan ollut häntä lähempänä. Ja puhellessaan kanssani pyysi hän
minua sepittämään muutamia säkeitä eräästä donnasta, joka oli
kuollut; ja hän peitteli sanojaan, jotta näyttäisi puhuvan eräästä
toisesta, joka myös oli kuollut. Huomatessani, että hän puhuikin
yksinomaan tuosta siunatusta, sanoin hänelle tekeväni sen, mitä hänen
pyyntönsä minulta anoi. Ja ajatellessani päätin sepittää sonetin,
jossa hiukan valittaisin, ja antaa sen tuolle ystävälleni, jotta
näyttäisi siltä että olin sen häntä varten tehnyt; ja sepitin silloin
tämän sonetin, joka alkaa: _Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani_. Siinä
on kaksi osaa: ensimäisessä kutsun Rakkauden uskollisia palvelijoita
kuulemaan minua; toisessa kerron kurjasta tilastani. Toinen osa alkaa
tästä: _On niiden lähtö_.

          Sonetti XVII

    Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani,
    te sydämet, sen Sääli suokohon.
    On niiden lähtö raskas, lohduton,
    vaan ilman niitä joutuis kuolemani.

    Ei silmät huojenna mun itkuani,
    on kyynelvelka suorittamaton.
    Niin useasti, kuin mun mieli on,
    ei itkeä ne jaksa armastani.

    Vaan huokausten kuulkaa kutsuvan
    nyt usein donnaani, ken meiltä meni
    pois iki-eloon, kotiin armautensa,

    eloa halpaa tätä vierovan
    nimessä surevaisen sydämeni,
    mi kadotti jo kaiken autuutensa.



XXXIII


Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle
aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että
köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö,
joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin
annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi
stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni
varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen
silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo,
näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei
koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin
näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin
annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.

Canzone alkaa: _Niin usein, ah;_ ja siinä on kaksi osaa: toisessa,
nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni,
hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä
stanzassa, joka alkaa: _Ja murheen sointi_. Ja niin käy ilmi että
tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa
kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.

        Canzone IV

    Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni,
    ma etten milloinkaan
    saa nähdä donnaa, itkujeni syytä,
    sumentaa murhe silloin sydämeni,
    mi tuskaisasti pyytää:
    "Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan?
    Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan,
    kun mietin murhetta, jot' elämässä
    pahassa tässä kohtaat kauheata".
    Ja kutsun Kuolemata,
    mun lepoani lempeää ja lauhaa.
    "Oi, saavu", sille huudan hartahasti,
    kadehdin rauhaa vainajilta asti.

    Ja murheen sointi huokauksistani
    hartaana helkähtää,
    se Kuolemata kutsuu kaihollansa.
    Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani,
    kun julmuuttansa
    mun donnani sai tuta jäätävää.
    Kun häipyi silmistämme armas tää,
    niin tenhostaan, mi enää ei näy meille,
    nyt syntyi suuri hengen kauneus.
    Ja lemmen kirkastus
    sädehtii siitä riemuks enkeleille.
    Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno
    sit' ihmein katselee, niin on se vieno.



XXXIV


Sinä päivänä, jolloin täyttyi vuosi siitä kun tuosta donnasta oli
tullut ikuisen elämän asukas, istuin paikassa, jossa häntä muistellen
piirustin enkelin kuvaa pienelle taululle; ja piirustaessani sitä
käänsin silmäni ja näin vieressäni ihmisiä, joille tuli osoittaa
kunnioitusta. Ja he katsoivat työtäni, ja mikäli minulle myöhemmin
sanottiin, olivat he olleet siinä jo vähän aikaa, ennenkuin minä
heidät huomasin. Kun näin heidät, nousin ja tervehtien sanoin heille:
"Toinen oli äsken luonani, siksi mietin." Ja heidän lähdettyään
palasin työhöni, nimittäin piirtämään enkelinkuvia, ja sitä
tehdessäni tuli mieleeni ajatus sepittää runo ikäänkuin vuosipäivän
johdosta ja kirjoittaa noille, jotka olivat tulleet luokseni; ja minä
sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _Mun oli donna tullut
mielehen_, ja jolla on kaksi alkua, ja siksi jaoitan sen molempien
mukaan.

Sanon että ensimäisen mukaan tässä sonetissa on kaksi osaa:
ensimäisessä sanon, että tämä donna oli jo muistossani; toisessa
sanon, mitä Rakkaus sen vuoksi minulle teki; kolmannessa sanon
Rakkauden vaikutukset. Toinen alkaa tästä: _Ja Amor_; kolmas tästä:
_Ne itkein_. Tämä osa jakautuu kahteen: toisessa sanon, että kaikki
huokaukseni lähtivät puhellen matkaan, toisessa kerron, että muutamat
lausuivat erilaisia sanoja kuin toiset. Toinen alkaa tästä: _Vaan
jotka_. Samalla tavoin se jakautuu toisen alun mukaan, paitsi että
sen ensimäisessä osassa sanon, milloin tuo donna oli näin muistunut
mieleeni, ja sitä en sano toisessa.

          Sonetti XVIII

          _Ensimäinen alku:_

    Mun oli donna tullut mielehen,
    hän, jonka armauden välkkymähän
    luo Neitseen, nöyräin taivoon ylimpähän
    on korottanut Herra taivasten.

          _Toinen alku:_

    Mun oli donna tullut mielehen,
    ken kuollessaan sai Lemmen itkemähän,
    kun ihmevoimansa toi teidät tähän
    ja työtäin katselitte hetkisen.

    Ja Amor, armaan muiston tuntien
    taas riensi sydämeeni nääntyvähän.
    Hän huokaukset käski lähtemähän,
    ja kärsein kaikki nouti mieltä sen.

    Ne itkein rinnastani erkanivat,
    ol' ääni niillä, joka useasti
    veet tuskan tuopi silmiin suruisiin.

    Vaan jotka vaelsivat vaikeimmasti,
    ne: "Ah, sa armas sielu", huokasivat,
    "vuos siit' on, kun sa taivoon kutsuttiin".



XXXV


Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin
mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten
ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään
muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin
järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua.
Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta
katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan,
että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat,
nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat
kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin
silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni
viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin
sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan
sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia
sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä
kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi
on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: _Niin paljon
lempeyttä_.

          Sonetti XIX

    Niin paljon lempeyttä säälivää
    te silmillänne mulle ilmaisitte,
    kun tuskaneleitäni katselitte
    ja muotoani murheen jäytämää.

    Mun elämäni tilaa synkeää,
    sen huomasin, te silloin aattelitte.
    Kavahtaa silmiäni koitin sitte,
    niist' etten saisi tuskan näyttäjää.

    Pois edestänne riensin, tuntien
    kuink' alkoi itku, huolten huojentaja,
    niin näkönne toi liikutusta mulle.

    Ja sielulleni virkoin vaivatulle:
    "Tuon luona varmaan Amorin on maja,
    hän saa mun käymähän näin itkien".



XXXVI


Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä
hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin
rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon
jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti.
Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa
murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti
houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle
halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka
alkaa: _Ei eleet säälin_. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan
selityksen vuoksi.

          Sonetti XX

    Ei eleet säälin, kuulto rakkauden
    viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti
    naiskasvoilla (ne vaikka useasti
    on nähneet tuskaa silmän, sydämen),

    kuin aina, kun sai teiltä katsehen
    poloiset silmät, joita kyynel kasti.
    Niin siirtyi kuva sydämeeni asti,
    ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.

    En taida silmiäni nääntyneitä
    ma teihin usein katsomasta estää,
    kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.

    Niin yltyy halu katsellessa teitä,
    ei voi ne sitä riutumatta kestää;
    vaan kyynel edessänne vuoda ei.



XXXVII


Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni
alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä
monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen
viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta
ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään
se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte
unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka
katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa,
jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä
vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä
ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt
ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat
huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu,
jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka
sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean
tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: _Oi silmäni, nuo karvaat
kyyneleet_. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni
niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden,
tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: _Näin lausuu_.
Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa,
koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.

          Sonetti XXI

    "Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet,
    joit' itkeneet jo ootte kauan sitte,
    sai muillekin, sen usein havaitsitte,
    vain säälin kyllyydestä silmiin veet.

    Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet;
    jo mennehetkö kaikki unhoititte?
    Ma sentään tahdon, että muistaisitte
    vain häntä, jota ootte itkeneet.

    Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa,
    se pelvon valtaan saa mun kokonaan,
    kun toiset silmät kohtaa katseheni.

    Elossa ette saisi milloinkaan
    donnaanne, vainajata, unehuttaa".
    Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.



XXXVIII


Niin omituiseen tilaan saattoi minut tämän donnan näkeminen, että
monet kerrat ajattelin häntä kuin ihmistä, joka liiaksi minua
miellytti, ja ajattelin hänestä näin: "Tuo donna on lempeä, kaunis,
nuori ja viisas, ja ehkä hän on ilmaantunut Rakkauden tahdosta, jotta
elämäni saisi levon". Ja monet kerrat ajattelin lemmekkäämmin, siinä
määrin että sydän suostui siihen, nimittäin tämän ajatuksen sanoihin.
Ja kun olin siihen suostunut, rupesin ajattelemaan häntä uudelleen
ikäänkuin järjen käskystä, ja sanoin itsekseni: "Jumala, mikä on tuo
ajatus, joka noin halvalla tavalla tahtoo minua lohduttaa ja tuskin
jättää minulle toista ajatusta?" Sitten nousi toinen ajatus ja sanoi
minulle: "Sinähän olet ollut niin suuressa vaivassa, miksi et tahdo
päästä sellaisesta katkeruudesta? Sinä näet, että tämä on Rakkauden
innoitus, joka kantaa eteemme lemmen toiveet, ja se on lähtenyt niin
jalosta paikasta kuin tuon donnan silmistä, joka on osoittautunut
niin sääliväiseksi meitä kohtaan". Ja kun näin olin useat kerrat
taistellut mielessäni, tahdoin vieläkin vähän siitä runoilla; ja
koska ajatusten taistelussa pääsivät voittajiksi ne, jotka puhuivat
hänen puolestaan, tuntui minusta soveliaalta kohdistaa sanani häneen;
ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: _Sun luotas, haastain
kieltä lempeää;_ ja sanon "lempeää", koska tuo ajatus puhui lempeästä
donnasta, mutta muuten se oli sangen viheliäinen.

Tässä sonetissa teen omasta olemuksestani kaksi osaa, sen mukaan
kuinka ajatukseni olivat jakautuneet. Toista osaa nimitän sydämeksi,
s.o. mielihaluksi; toista nimitän sieluksi, s.o. järjeksi; ja
kerron, mitä toinen sanoo toiselle. Ja että on sopivaa sanoa
mielihalua sydämeksi ja järkeä sieluksi, se on kyllin selvää niille,
joille haluan tämän ymmärrettäväksi. Tosi on, että edellisessä
sonetissa pidän sydämen puolta silmiä vastaan, mikä näyttää olevan
ristiriidassa sitä vastaan mitä tässä sanon; ja senvuoksi sanon, että
siinäkin tarkoitan sydämellä mielihalua, koska silloin minulla vielä
oli suurempi halu muistaa tuota armainta donnaani kuin nähdä tätä
toista, vaikka minulla jo oli jonkun verran halua siihenkin, mutta
se tuntui vähäpätöiseltä: joten siis näkyy että toinen puhe ei ole
ristiriidassa toista vastaan.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon aluksi tälle
donnalle, kuinka ikäväni kokonaan kääntyy hänen puoleensa; toisessa
kerron, mitä sielu, s.o. järki, sanoo sydämelle, s.o. mielihalulle;
kolmannessa sanon, mitä tämä sille vastaa. Toinen osa alkaa tästä:
_Ja sielu kysyy_, kolmas tästä: _Ja sydän näin_.

          Sonetti XXII

    Sun luotas, haastain kieltä lempeää,
    mieleeni aatos saapuu useasti
    ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti,
    se että syömen vienoks virittää.

    Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää,
    mi lohtua käy tuomaan meille asti?
    Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti
    ett' aatosta ei muuta meille jää?"

    Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen,
    se uusi, nuori lemmen henki on,
    mi toivehensa kantaa eteheni.

    Ja sille elon, voiman, ansion
    soi silmistään tuo donna sääliväinen,
    ken näki tuskalla mun kyyneleni".



XXXIX


Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä,
melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin
näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku,
johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän
näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa
hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä
kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua
sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut
muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli
karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman
Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin
häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset
sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin
toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman
nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että
niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä
olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen
itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta,
jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että
pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri,
joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä
näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne
siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan
olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä,
tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät
tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin
sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi
tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: _Mua raukkaa,
voima huokauksien;_ ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä,
mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.

Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.

          Sonetti XXIII

    Mua raukkaa, voima huokauksien,
    mi syntyy syömen aran aatoksista,
    masensi silmäni, ei katsomista
    mun ole muotoon sääliväisehen.

    On niillä näkö kahden toivehen
    jotk' aina itkis, haastais murehista.
    Niin itkee ne, ett' usein reunuksista
    luo Amor kärsimyksen seppelen.

    Nää huokaukset, nämä mietteet niin
    mun poveani painaa kipeästi,
    ett' itse Amor nääntyy murheessansa.

    Siks ett' on piirrettynä poloisiin
    Madonnan armas nimi näkyvästi
    ja monta sanaa hänen kuolostansa.



XL


Tämän koettelemuksen jälkeen, siihen aikaan, jolloin paljon väkeä
käy katsomassa tuota siunattua kuvaa,[31] jonka Jeesus Kristus jätti
meille muistoksi ihanasta muodostaan, jota donnani nyt katselee
taivaan kunniassa, tapahtui että muutamia pyhiinvaeltajia kulki
erästä tietä pitkin, joka on melkein keskellä kaupunkia, jossa syntyi
ja eli ja kuoli tuo armain donna. Nämä pyhiinvaeltajat kulkivat,
niin minusta näytti, hyvin mietteissään, joten ajatellessani heitä
sanoin itsekseni: "Nämä pyhiinvaeltajat näyttävät tulevan kaukaiselta
seudulta, enkä usko että he ovat edes kuulleet puhuttavan tuosta
donnasta, eivätkä tiedä hänestä mitään, vaan heidän ajatuksensa
koskevat toisia asioita kuin näitä täällä; sillä kenties he
ajattelevat kaukaisia ystäviään, joita me emme tunne." Sitten sanoin
itsekseni: "Jos voisin heitä vähän pidättää, saisin heidät kuitenkin
itkemään ennenkuin he poistuvat tästä kaupungista, sillä puhuisin
heille sanoja, jotka panisivat itkemään kenen tahansa, joka ne
kuulisi". Ja kun he olivat poistuneet näkyvistäni, päätin sepittää
sonetin, jossa ilmaisisin saman mitä olin itsekseni sanonut; ja
jotta se tuntuisi säälittävämmältä, päätin laatia sen ikäänkuin
olisin puhunut heille; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa:
_Ah vaeltajat, käytte miettien_. Ja minä sanoin "vaeltajat",[32]
sanan laajassa merkityksessä; sillä vaeltajista voi puhua kahdella
tavalla, laajasti ja suppeasti: laajasti, jolloin vaeltaja on
jokainen, joka on poissa isiensä maasta; suppeassa merkityksessä taas
pyhiinvaeltajalla tarkoitetaan vain sitä, joka vaeltaa pyhän Jaakopin
taloon tai palaa sieltä. Ja senvuoksi tulee tietää, että kolmella
tavalla varsinaisesti nimitetään ihmisiä, jotka vaeltavat Korkeimman
palvelukseen: palmuntuojiksi, kun he matkustavat meren taa, josta
he usein tuovat palmunlehvän; pyhiinvaeltajiksi, kun he vaeltavat
Galician taloon, sillä pyhän Jaakopin hauta[33] oli kauempana hänen
isäinsä maalta kuin kenenkään muun apostolin; roomankävijöiksi, kun
he vaeltavat Roomaan, jonne olivat matkalla nämäkin, joita sanon
vaeltajiksi.

Tätä sonettia en jaoita, koska selitys tekee sen kyllin
ymmärrettäväksi.

          Sonetti XXIV

    Ah vaeltajat, käytte miettien,
    ja aatos harhaa teillä huolekkailla.
    Niin onko asuntonne kaukomailla,
    kuin teitä katsellessa arvelen,

    kun kautta kaupunkimme tuskaisen
    te voitte käydä kyyneleitä vailla,
    kuin outojen ja muukalaisten lailla,
    jotk' eivät tunne surkeutta sen.

    Jos hetkeks jäisitte mua kuulemahan,
    sen mulle lausuu sydän lohduton,
    niin itkein poistuisitte porteiltansa.

    Se Beatriceaan nyt vailla on;
    ja sanat, jotka tuosta kerrotahan,
    saa toiset itkuun ihmevoimallansa.



XLI


Sitten lähetti kaksi jaloa naista sanan minulle pyytäen minua
lähettämään heille näitä runojani, ja senvuoksi minä, ajatellen
heidän jalouttaan, päätin lähettää ne heille ja sepittää vielä
uuden runon, jonka lähettäisin näiden mukana, jotta kunniakkaammin
täyttäisin heidän pyyntönsä. Ja sepitin silloin sonetin, joka kertoo
tilastani, ja lähetin sen heille edellisen sonetin mukana sekä erään
toisen, joka alkaa: _Oi, tulkaa, kuulkaa_.

Sonetti, jonka laadin silloin, alkaa: _Taa piirin kauimpana
kaartuvaisen_, ja siinä on viisi osaa. Ensimäisessä sanon, minne
kulkee ajatukseni, ja kutsun sitä erään vaikutuksensa nimellä.
Toisessa sanon, minkätähden se nousee tuonne ylös, nimittäin kuka
sen saa sinne kohoamaan. Kolmannessa sanon, mitä se näkee, nimittäin
donnan, joka on tuolla ylhäällä kunniassa; ja nimitän sitä silloin
"muukalaiseksi hengeksi", koska se hengessä siirtyy tuonne ylös
ja viipyy siellä niinkuin pyhiinvaeltaja kaukana isäinsä maalta.
Neljännessä sanon, kuinka se näkee hänet sellaisena, nimittäin
sellaisella korkeuden asteella, etten minä voi sitä käsittää, ja
se merkitsee, että ajatukseni hänet nähdessään nousee niin suureen
korkeuteen, että järkeni ei taida sitä käsittää, sillä meidän
ymmärryksemme on noihin siunattuihin sieluihin samassa suhteessa
kuin heikko silmä aurinkoon: niinkuin sanoo Filosoofi[34] toisessa
Metafysiikan kirjassaan. Viidennessä sanon, että vaikka en voikaan
tajuta sitä minne ajatus minut nostaa, nimittäin hänen ihmeellistä
korkeuttaan, ymmärrän ainakin sen, että kaikki tällainen ajattelu on
lähtöisin donnastani, koska kuulen hänen nimensä usein ajatuksissani.
Ja lopussa tätä viidettä osaa sanon "donnat, rakkahani", jotta
ymmärrettäisiin että ne, joille puhun, ovat naisia. Toinen osa alkaa
tästä: _Uus tieto;_ kolmas tästä: _Ja donnan;_ neljäs tästä: _Vaan
kun se mulle;_ viides tästä: _Sen tiedän_. Sen voisi vielä hienommin
jakaa, ja tehdä ymmärrettäväksi vielä hienommalla tavalla; mutta se
voi jäädä tämänkin jaoituksen varaan, jotenka en ryhdy sitä enemmän
jakamaan.

         Sonetti XXV

    Taa piirin kauimpana kaartuvaisen
    mun sydämeni heikko huokaus kantaa.
    Uus tieto, jonka Amor itkein antaa,
    sit' yhä nostaa yli kaiken maisen.

    Ja donnan, kirkkaudessa loistavaisen,
    se näkee, lähetessään toivon rantaa.
    Niin suuren arvon hälle taivas antaa,
    mi häikäisee tuon hengen muukalaisen.

    Vaan kun se mulle kertoo kohtaamansa,
    en ymmärrä, niin puhe outo on
    mun kuulevasta sydänraukastani.

    Vain tiedän, ett' on aihe verraton
    On Beatricen nimi sanoissansa;
    sen ymmärrän, oi donnat, rakkahani.



XLII


Tämän sonetin jälkeen näyttäytyi minulle ihmeellinen ilmestys,
jossa näin asioita, jotka saivat minut päättämään etten enää sepitä
runoja tuosta siunatusta hamaan siihen asti kunnes voin hänestä
arvokkaammalla tavalla runoilla. Ja siihen päästäkseni pyrin minkä
voin, niinkuin hän totisesti tietää. Niin että jos Hän, jota varten
kaikki luodut elävät, näkee hyväksi että elämäni saa jatkua vielä
muutamia vuosia, toivon runoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä
ei koskaan ole kenestäkään runoiltu. Ja suokoon sitten Hän, joka
on kaiken Laupeuden Herra, että sieluni pääsee näkemään donnansa
kunniaa, nimittäin tuon siunatun Beatricen, joka kirkastettuna
katselee kasvoista kasvoihin häntä, _qui est per omnia saecula
benedictus_.[35]



SELITYKSIÄ:


[1] -- _Incipit vita nova_ = 'Alkaa uusi elämä'. Sana _incipit_
tavataan keskiajan käsikirjoituksissa yleensä tekstin alussa,
samoinkuin _explicit_ on tavallinen loppusana. "Muistini kirja" on
tietenkin ajateltava ulkoasultaan samanlaiseksi kuin senaikuiset
kirjat yleensä.

[2] Ptolemaioksen järjestelmän mukaan ympäröi liikkumatonta maapalloa
yhdeksän sisäkkäistä, liikkuvaa taivasta: Kuun, Merkuriuksen,
Venuksen, Auringon, Marsin, Juppiterin, Saturnuksen ja Kiintotähtien
sekä yhdeksäs eli Kristallitaivas (primum mobile). Nämä yhdeksän
kehää sulkee vihdoin sisäänsä korkein taivas, liikkumaton Empyreon.

[3] -- Sana _donna_ (lat. domina = valtiatar), tarkoittaa
varhaisitalialaisessa lyriikassa naista, jonka kunniaksi
runo kirjoitettiin. Tavallisessa kielessä "donna" merkitsee
yleensä naista, etenkin nainutta. _Madonna_ (lat. mea domina =
valtiattareni), joka vasta myöhemmin erikoistui Taivaan Kuningattaren
nimeksi, oli arvo- ja puhuttelusana (vrt. ranskan _madame_). Samaa
merkitsi lyhennetty muoto _monna_, jota käytettiin vain nimen
yhteydessä (vrt. Sonetti XIV).

[4] -- Nimitykset Elämän henki, Sielun henki ja Luonnon henki
palautuvat skolastiseen filosofiaan, lähinnä Tuomas Aquinolaisen ja
Hugo Victorilaisen teoksiin.

[5] -- 'Tässä jumala minua väkevämpi, joka tulee ja ottaa minut
valtaansa'.

[6] -- 'Jo ilmestyi autuutenne'.

[7] -- 'Voi poloista, koska toimeni tästälähin useasti estetään.'

[8] -- Danten ihmeellinen ja peljättävä rakkaudenjumala (_Amore_)
on jyrkästi toisenlainen kuin yleiseen tajuntaan vakiintunut
poikanen Amor. Tästä syystä on suomennoksen suorasanaisissa osissa
kartettu nimitystä _Amor_, mikä muuten tuntuisi luonnollisimmalta,
ja lemmenjumalan nimenä käytetty sanaa _Rakkaus_. Runo-osissa
sitävastoin on metrillisistä syistä käytetty myös Amor-nimeä sekä sen
italialaista muotoa Amore (lue Amóre).

[9] -- Ilias XXIV, 258: "kuin ei inhimisist' ois syntynyt, vaan
jumaloista". Säe tarkoittaa Hektoria ja on jotakin kiertotietä
joutunut kreikkaa osaamattoman Danten tietoon.

[10] -- 'Minä olen sinun herrasi'.

[11] -- "Tuo autuuden donna", ital. _la donna della salute_. Sana
_salute_ merkitsee vanhassa italiankielessä sekä 'autuutta' että
'tervehdystä'. "La donna della salute" siis myös = 'tervehdyksen
donna'.

[12] -- 'Katso sydäntäsi'.

[13] -- Sydämen syömisen aihe ei ole harvinainen keskiajan
kirjallisuudessa, ja sen symbolinen merkitys saattaa antaa aihetta
eri selityksiin.

[14] -- "Ensimäinen ystävä" on Danten runoilijatoveri Guido
Cavalcanti, joka hänkin kuuluu dolce stil nuovon runoilijapiiriin.

[15] -- _Serventese_ on eräs trubaduurilyriikan runolaji, jonka muoto
ja aihepiiri on suuresti vaihdellut eri aikoina.

[16] -- Jerem. Valitusvirret I, 12.

[17] -- Tämä ratsastusmatka tarkoittaa mahdollisesti firenzeläisten
avustusretkeä Sienaan, jota arezzolaiset ahdistivat (v. 1285 tai
1286).

[18] -- 'Poikani, aika on meidän jättää sikseen kuvat'.

[19] -- 'Minä olen ikäänkuin ympyrän keskipiste, johon kehän osat
ovat samanlaisessa suhteessa; mutta sinä et niin ole'.

[20] -- Silloisessa runousopissa _ballata_ oli lyyrillinen runo,
muodoltaan määrätty, erilainen kuin canzone.

[21] -- 'Nimet ovat asioitten seuraukset'.

[22] -- Vrt. Kiirastuli XXIV, 51.

[23] -- Tämä hämärä ja eri tavoin tulkittu kohta on kai
luonnollisimmin ymmärrettävä varhaiseksi viittaukseksi Danten
pääteokseen, joka jo saattoi olla jossain määrin haahmoteltuna hänen
mielessään.

[24] -- "Viisas" tarkoittaa _Guido Guinizellia_, dulce stil nuovon
ensimäistä runoilijaa, jota Dante on sanonut mestarikseen. Runo,
josta tässä on puhe, on G:n canzone _Al cor gentil ripara sempre
Amore_.

[25] -- Otaksutun Beatricen isä, Folco Portinari, kuoli v. 1289.

[26] -- '_Primavera_' = kevät, _prima verrà_ = 'ensimäisenä tulee'.

[27] -- 'Minä olen huutavan ääni korvessa, valmistakaa Herran tietä'.

[28] -- Oc-kieli = provencen, sí-kieli = italiankieli. Nimitykset
perustuvat näiden kielten käyttämiin myöntöpartikkeleihin oc (lat.
hoe) ja sì (lat. sic).

[29] -- Jerem. Valitusvirret I, 1.

[30] -- Kesäkuun 8 p. 1290.

[31] -- Tarinan mukaan tarjosi eräs Veronica niminen nainen, jonka
Jeesus aikaisemmin oli parantanut, hikiliinansa tämän käytettäväksi
Golgatan matkalla, ja silloin jäi liinaan kuva Vapahtajan kasvoista.
Liinaa säilytetään vieläkin Pietarinkirkossa Roomassa.

[32] -- Italian sana _peregrino_, joka merkitsee pyhiinvaeltajaa, on
myös = muukalainen.

[33] -- 800-luvulla syntyneen tarinan mukaan oli apostoli Jaakopin
ruumis haudattu luoteis-Espanjaan Galician maakuntaan, jossa oleva
Santiago de Compostelan kaupunki oli yleinen pyhiinvaelluspaikka
keskiajalla.

[34] -- "Filosoofi" on Aristoteles, jota keskiajalla kunnioitettiin
ylimpänä filosofian mestarina.

[35] -- 'Joka on siunattu iankaikkisesta iankaikkiseen'.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vita nuova - (Uusi elämä)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.