Title: Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli - Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09
Author: Åberg, J. O. (Jon Olof)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli - Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

PISTOOLI***


KARHU-ANTIN ANNI JA SPOF'IN PISTOOLI

Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mukaillen suomennettu [Herman Niemi].



Tampereella,
J. F. Olan'in kustannuksella.
Tampereen kirjapainossa, 1882.



I.


Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen,
jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta
kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla
vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven
vasemmalle rannalle.

Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja
innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri
vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse.
Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa
pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään
luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.

Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana
tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:

"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".

Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota
lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:

"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"

Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään
saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi
loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi
hän:

"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se
tapahtuu juuri teidän tähtenne."

Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä
liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen
alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi
niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:

"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He
eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä
polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen
miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja
ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä
puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi
olla muita kuin juuri niitä".

Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi
talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa
aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat
poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.

"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä
olisi onnettomuus, jos..."

"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti
vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka,
hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja
lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä
kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on
asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi.
Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa
mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"

Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän
pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän
airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof
ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä.
Viimein lausui ensin mainittu:

"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla
venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää
Stooli, niin..."

"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli
rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että
kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka.
Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen
herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta
nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni
vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me
emme saavuttaisi murhapolttajia!"

Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat
melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti
kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.

Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi
iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi
venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.

"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua
autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni,
ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin
semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet
lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän
päättävästi.

"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas;
"etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan
Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski
nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se
vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä,
Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja
einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta
saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju
muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat
kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet
etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski
sillä kerralla".

"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui
avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi
kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".

"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään
vakuutukseksi.

Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli
hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat
ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä
pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea,
mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.

"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti
pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen
laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".

"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi
talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni
Kapalahdessa".

"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän
lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä
lähemmäksi".

Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja
näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas
katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:

"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä
Kuruun?"

"Mitä tarkoitat?"

"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?"

"Mahdotonta", lausui vääpeli miettien. "Kentiesi ja kentiesi ei!"

"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät
taistelunhalusta.

"Kyllä, kyllä!"

Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo
hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten
eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli
tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän
tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan
mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin
häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi
aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui
veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava
kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja
liikutetuksi.

Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein
huudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä
tuskallisena ja tyytymätönnä:

"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa,
siitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti,
onhan niitä toisia kyllä varalla!"

Samalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies
piti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta,
paukahti kanuuna.

Kun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka
oli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja
ohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän
matkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen
kummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että
suomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä
mieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.

"Nyt ovat he meidän!" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. "Hitto vieköön,
pojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän
perätäräyksen".

"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen", lisäsi Stooli; "mutta
jos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi
vieläkään ampunut".

Pekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä.
Hän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään
moskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta
pitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja
joka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä
silmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä
enemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat
olivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:

"Minä näen naisen veneessä, mutta onko se Anni, sitä en voi..."

"Anniko? -- ihan varmaan on se hän", keskeytti Stooli. "Eihän se voi
kukaan muu olla!"

Nämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in
kehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen
käyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.

Tuo nuori innokas talonpoika ojensi pyssynsä ja tähtäsi.

"Minä luulen näkeväni..."

Hänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä
venäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän
sen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä
seisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun
hän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan
Stool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.

"Hitto heidät periköön!" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin,
liituharmaisin hiuksiinsa; "olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni.
Sepäs oli..."

"Katsokaas, katsokaas", huudahti samassa Spof, "nyt vaipuvat venäläiset
pohjaan!"

Pekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät
selällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen
kyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla
pyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin
miesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.

"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa
keskellänsä", lausui Spof. "Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?"

"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä", selitti Stooli, joka tässä
myöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan
mitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua.
Mutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota
naista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku
muukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria
tyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli
äsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten
vihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.

"Soutakaa paremmin!" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, "muuten
ennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä
karkuun".

"Vai niin", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu
veneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. "Ei
maar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he
aluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan
saatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin
muiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina
Pirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan.
Saatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin
vikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle
pelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla
varma, Pekka".

Suomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä
oli vaan enää rantaan.

"Reippaasti kimppuun!" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä
veteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut
miehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.

Spof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat
myöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän
syntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten
rohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja
vääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja
kahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa
suoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli
kätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.



II.


Ennen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn,
minkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle,
paljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.

Siikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit
ajatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten
avulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan
puhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski
Klingsporille. Tämä herra, jolla "kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä
vaan puolikas", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä
kunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen
asettanut; tämä "sotamarski", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään
eräästä pohjois-Suomen kaupungista -- hän matkusti nimittäin aina
paljoa ennen sotajoukkoansa -- kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän
luotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan
vastauksen: "en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet";
tämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä
nälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen
pöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää
että janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät
miehinä ja sankareina, -- tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in
enempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi
heille kuuron korvansa.

Mutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli
hänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G.
Löwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän
vapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi
johti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin
ei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren
rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa,
että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä
myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.

Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja
lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla
mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle,
eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki
vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt
olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli
hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa
viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon
nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti
venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.

Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit
asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa
tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella
mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla
menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja
seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi
eduksi.

Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria,
vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin
enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain
avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei
ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he
itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat
maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut
niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin
päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he
enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan,
ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret
partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden
asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran
mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki
upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.

Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin
itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi
se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan
kadottanut Suomea.

Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen
vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen
johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina,
mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena
kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi
niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian
tunto.

Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa
mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin
lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen
tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen
tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin
siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on
sangen tärkeä sodan käymiselle.

Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat,
auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.



III.


Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman
tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja
Annin ryöväyksen.

Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt
oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä
itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme
kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen
penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa
pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme
vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin
hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen
kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata
maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää
kasvavan kunnaan rinteellä.

Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne,
jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten
joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin
paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista,
siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se
viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja
kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia
rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä
jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä
mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään
muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän
tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei
hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi
kokonaan unhotuksiin heittää.

Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat
erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät
ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat
kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän
oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja
susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa.
Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina
he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.

Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin,
sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän
kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää,
hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan
muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka
hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin
saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:

"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän
kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun
Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin
Suomessa".

Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut,
sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä
helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla
onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään
ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen
oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän
voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä
vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei
turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen
metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen
vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena
tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko
kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut
häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin
painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat
senkään ei olevan lasten leikkiä.

Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet
paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet
Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.

Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin
auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin
ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää
hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista
vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että
vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka
eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa,
rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla
ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen
tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet
vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni
siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin,
saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi
ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa
tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa
ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka
usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan
yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä
kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut,
huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen
silmäyksensä.

Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen,
jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja
päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka
lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia
seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi,
huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän
sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi
Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku
oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo
kujeilija tavallisesti näin:

"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori,
lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes
olen kaksikymmentä täyttänyt".

Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista
tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi
usein Anni näillä sanoilla:

"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa,
että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule
semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"

Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin,
entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan
talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia
noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää
tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita
valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli
Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan
istuimelle -- jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan
loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin.
Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko
vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta
tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin
jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri
semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina.
Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia
lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.

Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää
leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo
veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän
tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja
itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa
vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja
tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.

Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein
tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun
Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä
harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa
painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli
häntä otson tukevat raajat syleilleet.

Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen
milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän
kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa
melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän
vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä
huomaamattansa usean kerran -- ja olihan se oikein hullunaikaista ja
naurettavaa.

Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät
pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja
kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle
ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:

"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu
lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei
loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa.
Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun
nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa
sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa;
mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista --
ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.

Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein
kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut
kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan
saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri -- Pekka saisi
jäädä pois.

Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin
erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka
kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.

Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan
toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla,
nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti
perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän
kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten
varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja
tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli
ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta
ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli
tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa,
arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.

Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä
luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun
hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset
vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui
niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.

"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija.
"Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen,
jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää
kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja
Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja -- -- mutta", jupisi hän
melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin
seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa
vanhemmiltansa".

Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja
kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi
vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.

Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat
rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä
alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi
isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen,
ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä
kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit
silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia
tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä
käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt
mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta
kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan
sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi
hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt
vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta
tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse
tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset
havahduttivat Annin huudahtamaan:

"Mitä se oli?"

"Mikä sitten?" kysyi Pekka.

"No, etkö sinä kuullut mitään?"

"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"

"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".

"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku
kettu tahi jänis".

"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.

"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja
minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät
tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne --
An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.

Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija
kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa.
Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi
ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla
vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden
olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän
olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa
asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä
kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka
vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:

"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi
Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä
arvonimellään.

"On".

"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"

"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä;
"varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki
sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se
oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet
kirjoitukset.

"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.

"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun
rinnallani".

Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:

"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota
nimismiestä?"

"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko
pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään
häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".

"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette
ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja
kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä,
mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin -- sinäkin Anni, mitä
olisi olla herrana -- tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta
olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi
tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa
sukua, talonpojan sukua".

Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että
hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan
itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja
kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän
kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka
eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.

Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi
vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden
välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa
talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti
se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli
suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne
köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä
hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja
väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran
lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä
ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä
paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain
rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä
viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja
sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään
vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä
istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa
yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli
niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla,
matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän
uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.

Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä
teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään
sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin
vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.

Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä,
mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä
nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen
hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin
kuin vakoja arveli -- jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.

Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa
kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten
ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita
hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja
puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja
puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja
halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä
herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle
tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja
sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen
omia huuliansa ja -- kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!

Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen
rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.

"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten
onnellisia me sitten olisimme!"

"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä
seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen
nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.

"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija
ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"

"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt
hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti.
"Juuri minä".

"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä
yhtä ivallisesti.

Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?

"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin
viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen
minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi
Karhu-Antin Annin kanssa".

Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi
hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan
Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla
ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä
pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista
olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän
miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän
pahanilkisesti kasvojaan väännellen:

"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia
mielivillä silmin, mutta..."

Pekka vaan tirkisteli häntä.

"... mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä,
"mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".

"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"

"Sinä kuulit sanani".

"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä
alkoi kiivaammin liikkua.

"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija
ja polki maata jalollaan.

"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä
Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on
minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen
estäisi!"

"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden
semmoisen, minä!"

"Kenen sitten, hyvä herra?"

"Oman itseni".

"Itsesikö?"

"Niin, niin, juuri itseni, kuulethan sen!"

Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi
lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei
yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.

Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja
sanoi:

"Mitä tarkoitat sanoillasi?"

"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin,
"etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"

"En".

"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä..."

Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan
maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli
hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.

Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.

"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi
hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"

"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden
metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä
herrain kumartaja".

Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle
korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän
kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa
matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti
hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman
kilpailijan oman onnensa nojaan.

Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta
karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen
asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa
ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta
olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi
kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.

Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi
Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut
vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet,
alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön
siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen
tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa
mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti
kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja
kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja
kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän
itseksensä:

"Sen täytyy onnistua, Annia hän ei kuitenkaan ikinä saa!"

Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa
puhua kapteini Konoffskin kanssa.

"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa
upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.

Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari
viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti
vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että
Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään
ja lausui sanojaan tavotellen:

"Myö tullah, myö tullah".

Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän
vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta
kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon
tuostakin:

"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun
viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies
jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden,
ruuna!"



IV.


Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi
Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin
pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini
Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun
etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne
korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän
Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden.
Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja
soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa,
entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta
tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät;
miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat
ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.

Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten
kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt
parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti
nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä
käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse
astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen
akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.

"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan,
käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia
kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa
meitä!" -- ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.

Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen
nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja
vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan
kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla
tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset
Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin
kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi.
Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa
paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin
otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein
itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse
piilopaikkoihin.

Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa
säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus
korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin
vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään
vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.

"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.

"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli
saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän
salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että
hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari
venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä
metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja
hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva,
sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja
väkivallan."

"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät
henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse
kiirehti metsään pakomatkalle.

"Paetako? Oletko hullu?"

"En ole mikään hullu... mutta..."

"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä
jään mökkiini".

Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.

Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa
väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen
pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut
kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta,
karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua
väijyjäin paulaan.

Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan
miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita
tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella
uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa
kotiin.

Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen
etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen
läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa
hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.

Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen
alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä
Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan
asti.

Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen,
lausui hän:

"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön,
josta olen teille puhunut?"

"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.

"Ja hän oli yksin?"

"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän
ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis
tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin
kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle
mustasukkaiselle rakastajalle.

"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä.
Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen
tahtoisin halukkaammin käsiini".

"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni
häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja
olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät
tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa",
jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.

"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski
on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".

Tämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:

"Näitkö, mihin päin he menivät?"

"Paavolaan".

"Oletko varma siitä?"

"Olen".

"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä".

"Hetikö?" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.

"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni".

Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen
taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän
kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.

"Nyt olen valmis", lausui hän.

Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden
astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen
kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki
kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.

"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies
itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä
joka en eläissäni ole karhua ampunut!"

Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi
ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen
seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän
odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien
oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät
liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan
hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein
paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti
ihan turhalta vaivalta.

Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt,
kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen
niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään
pyssynsä hanan ylös.

"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun
antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty.
Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen
kurjasta kavalluksestansa".

Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.

"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä,
joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun
turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää
vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain
rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli.
Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa
saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä
kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään
sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.

Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää
nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea,
urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.

"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla
silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta
päästyäsi".

Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi
hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen
sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin
hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen
maahan.

Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi
ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.

Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja
siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän
kuninkaan kummallakin puolella.

Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean
näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan,
miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.

Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:

"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin
minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut
karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun
saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti
tuosta tuliputkesta" -- hän osoitti pyssyänsä -- "voi yhtä hyvin
kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".

Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja
kiirehti matkaansa.

Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen.
Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet
venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan
reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja
kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä
suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja
omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!

Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa;
pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori
metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella.
Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa
lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli
pelastanut karhun kynsistä.

Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun
hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä
kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.

"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen
moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään
vainoojansa nähtävistä.

Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän
oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen
seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä
runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen
sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli
kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin
kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää
varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden
suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei
kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa
Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä
mihin tahansa.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana
aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä
valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä
kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän
näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon.
Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti
puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama
paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se
vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin
ryöväyksen.



V.


Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän
vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan,
kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse,
hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli
jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin
innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle
päin.

Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot
saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten
jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian
Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan
kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi
lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.

Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen
kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä
vihasta salamoiden:

"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette,
niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan
provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.

Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti
osannut juuri mitään vastata.

"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi
tarpeelliseksi.

"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".

Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän
parkasi:

"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".

"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä
rohkaissut.

Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa
katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän
aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi
entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä
äänellä parkasi hän taas:

"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille;
muistattehan sen".

"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä;
"on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on
kauluksesta kiini otettu".

"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et
teekään ilmaiseksi".

"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.

Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa,
muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.

"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun
keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi
tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo
hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme
pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".

"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme
voittanut taas?"

"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.

"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski
hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä
julmien vihollistemme käsiin".

Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:

"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen
viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten..."

"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.

"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto
oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".

"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".

"Niin minäkin", lisäsi Vappu.

Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies
hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja
takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen
milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan
paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin
ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään
olisi ollut.

"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin
astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne
vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat
Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni
tupansa johon..."

"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"

"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo
on päätetty asia se".

"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy
ilkkui hänen huulillansa.

"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.

"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.

"Kenen sitten?"

"Minun, tietääkseni".

Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:

"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"

Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.

"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu,
mutta en minä".

"Siltä näyttää kumminkin".

"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti
vielä päätänsä asian vakuudeksi.

"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja
laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon..."

"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin
lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne,
missä saat tahtosi tarkemmin tietää".

"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"

Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että
se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin
venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni
heidät ensin huomasi.

"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"

"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole
tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää
kunniallinen ihminen!"

Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä
ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.

Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä
pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan
sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen
vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä
nimismiestä kohden.

"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet
kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs
paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi,
lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja
ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina
tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun
nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse
jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi,
jos tahdot elää tahi kuolla".

Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin
viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu
liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla,
pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin
karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin
hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä
silloin kun hän on ärsytetty.

Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät
paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan
lävitse.

"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään,
siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo
kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".

Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi,
ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan
olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi
kyllä vuoronsa vastannut.

"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä
nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua
hätyyttäisi".

"Älä tee sitä, me..."

Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut
tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään.
Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.

Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään
unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä
onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella
kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti
hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää
harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle
puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin
kerralta pelastaunut kuolemasta.

Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin
läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä.
Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin
kiivaalla myrskytuulella.

"Hän -- olisi -- kyllä -- pitänyt -- sanansa", änkkyi hän katkonaisin
sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka.
"Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja
kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa
joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".

Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen
ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän
yhteen puristettua nyrkkiänsä.

"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan,
minun täytyy kostaa!"

Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä
omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen
kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta
alaupsieristaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.

Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu
ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne
vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa
näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia
kostamaan hänen puolestaan Antille:

"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi
ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan
niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista..."

"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita.
"Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha
karhunkaataja".

Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.

"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen
huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen
rauhaansa sopii".

Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki
kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla
Karhu-Antin mökkiä kohden.



VI.


Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko
hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa,
lausui hän nuhtelevaisella äänellä:

"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"

"Miksi niin?"

"Etkö ymmärrä sen vertaa?"

"En, en todellakaan".

"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että
venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet
yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"

"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet
olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä..."

"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.

"Huolettominako, niinkö sanoit?"

"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.

"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen
suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta
killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme
olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa
menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka
sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti
siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan
sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa
tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"

"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen
oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän
petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja
sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin
vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän
nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:

"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?"

"Mitäkö... tekeminen... etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?"

"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa
asioissa".

Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi
nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa,
kun Anni hänen ennätti.

"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme", lausui Anni.

"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen.
"siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"

"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä,
"mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän
henkemme vaarassa".

"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti
olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä
on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan,
"sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla.
Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä
toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun
luullakseni on asia autettu".

"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle
ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.

"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka
heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut
kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että
paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja
puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun
muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata",
jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.

Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:

"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja..."

"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.

"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli
antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä
väärin ajattelekaan".

"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin",
lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".

"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä
taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja..."

"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu
terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin
mitä teen ja sanon".

"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi
ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta,
mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme
takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän
itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".

"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli
itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".

"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin
sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".

Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja
vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla
vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä
pakoretkelle.

Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui
jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin,
oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin,
jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.

Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän
hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka
kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja
haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli
hän valmis epätietoiselle matkalleen.

Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa.
Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä
synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili
raittiutta kesäiseen ilmaan.

Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja
surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.

"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti
jalkansa oven ulkopuolelle.

Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi
tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän
vaimolleen ja tyttärelleen:

"Liian myöhään!"

Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka
niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin
tahtoivat he nähdä sen omin silmin.

Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja
äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä
kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.

Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian
olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille.
Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa
juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin
oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.

"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui
Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään
ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän
alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle
saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat
eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä
olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin
urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa,
olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen
perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä
oli rakkaampi kuin oma elämänsä, -- "Jumala suojelkoon ja auttakoon
meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.

Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.

Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski
astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen
rintaansa.

Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan
aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.

"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen
kuollutta sotilasta.

"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan
silmiin.

"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin
puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin
minä".

Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät
hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi
halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui
hän:

"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta",
jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on
ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei
varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa
tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden
helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat
seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä
saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito
kun oletkin!"

Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä
siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.

Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri
vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin
ulos.

"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"

Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki
painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan
pitkälleen.

"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole
tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla
ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän
väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä
ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.

Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle,
joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi
hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi
uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan
häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin
tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun
vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta
rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään
heikkoja naisia edessänsä.

Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän
ärjyi:

"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset,
viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja
tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he
kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin
heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.

Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana
seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja
kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut
heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.

"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te
kohtelette...?"

Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan
kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja
koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.

Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he
ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea
kohden.

Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa,
tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä
puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa
kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi
hänen eteensä.

Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen
eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea
Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä
takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut
vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta
silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata
takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä
kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet
tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana
olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista
pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.

Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin
viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä
ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta
samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.

"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen
lauseensa.

Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka
viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin
Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen
parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja
ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja
hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat
monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä
voinut puolestansa torjua.

Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän
matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia.
Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat
monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin
yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.

"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti
ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä
ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen
joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen
oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa
semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti",
vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä,
"onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä
tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi
vihollisilleen".

Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.

"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään
tietoa paremmasta menettelystä".

Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei
kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt
sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.

"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.

Anni kertoi lauseensa.

"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi
kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".

Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri
oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle
tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen
silmissänsä.

"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.

Anni oli yhä vaiti.

"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo
tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"

"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset
menemään samaa tietä kuin miehesikin!"

"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita,
kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi
hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että
venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän
oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän
meillekään".

Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan
ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan.
Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän
hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka
päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja
pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.

"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista
työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti
Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja
haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa
kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden
maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei
Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin
perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään
olisi siinä tapahtunutkaan.

Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja
irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs
henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.

Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.

"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin
paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.

Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa
rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin
äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa
tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa
vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle
sotamiehelle:

"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"

Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn
poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka
oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.

Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt
mitään äitinsä onnettomasta lopusta.



VII.


Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä,
auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen
kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.

Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin
ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän
rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella.
Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi
hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä
vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina
pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.

Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin,
käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin
aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa
takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut
vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin
yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen
erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se
käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä
ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut
kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin
ja niin oli hän tullut Tampereelle.

Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat
häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen
muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa
otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.

Ja kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.

Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa
tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun
nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.

Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua.
Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi
joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.

Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle,
niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän
muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka
sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi
melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta
hänen luonansa viivähtämään.

Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa
päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä
torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki
katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas
vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin
tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.

"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen
jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden
sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän
vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki,
millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti
nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.

Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski
kääntyi häntä kohden.

"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä,
nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia
sanomia ollut herralleen kerrottavina.

"Herra, minulla..."

"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen
kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata
asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta,
joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?"
jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin
terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä
lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta
kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"

"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat..."

"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden
tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se
on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia
ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".

"Sanansaattaja Pietarista on..."

"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole
mitään uutta! Enemmän, enemmän!"

"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista".

"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan
minulle samallaisia tietojansa".

Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia
ilmoituksia.

Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin
upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita,
muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen
nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki
pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset
upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat
juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon
tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli
tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.

"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa,
"malja Klingsporin turmioksi!"

"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura
yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"

Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan
sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella
olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo
enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita
tapojansa venäläisissä upsiereissä.

Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen
loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli
juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla.
Kenraali tunsi hänen heti.

"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; -- "taasko tulette
ilmoittamaan -- ilmoittamaan --?"

"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan
silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät
meidän päällemme!"

Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin,
että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella:
"suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima
kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis
ymmärtämään asiata.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan
pistooliin.

"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt
sekä järven että maan puolelta".

"Se on mahdotonta!"

"No, käykää katsomaan".

Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan
muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä,
josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun
kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän
kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.

Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski
valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.

Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen
rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja
pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä
äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma
ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia
sotilaita.

Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi
aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran
vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi
vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan
tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja
joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi
haavoitettuna taistelupaikoilla.

Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa
vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana
heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven
peräytymään.

Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui
hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina
"koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman
varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.

Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän
ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi
tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena
Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.

"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki
kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan
päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella
asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani.
Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä
varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka
ainoan, vai miten sinä arvelet?"

"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja
onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän,
luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.

"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole
mitään hätää meillä!"

Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän
häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä
luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä
puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun
monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.

Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti
silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet
rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin
varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat
suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet,
kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi
selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.

"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen
toivon välähdys näkyi hänen silmissään.

Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen
paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä
mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen
jotakin todellista tekemistä.

"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof
iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"

Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi
venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof
ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää.
Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä
kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua.
Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle
veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden
joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa.
Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa,
putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa
joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin
koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin
vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta
poikaansa.

Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha
Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan
aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että
tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet
saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.

Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi
juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten
rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen
takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun
kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.

"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja
uusi into heräsi heissä.

Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli
täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti
ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen
ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka
kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin
käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan
kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta
kovaa kokeneen Spof'in ympärille.

Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin
väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli
heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput
alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen
hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät
kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata.
Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen
rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen
hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä
itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.

"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä
kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien
valossa. "Antau!"

Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi.
Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin
kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten
putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä
jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin
huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan
lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä
pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän
rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena
jäi lepäämään.

Sillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi
joutunut.

Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta
niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset
tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata
takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä
vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän
näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa
edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa
vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.

Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä
matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei
kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien
ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun
he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän
enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.

Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden
latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli
pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.

Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa
ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:

"Missä nyt olemme?"

Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli
hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei
oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä
taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:

"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!"

"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on
Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli
Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia,
jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.

"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että
sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta
kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen
maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin
sen huostaani. Se on siis teidän omanne."

"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja
ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"

"Niin, se on varma, se", kertoi Stooli.

"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja
tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene
kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.

Kaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.

"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä
nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo
kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita
tavallisilla kaupunkimatkoillaan.

Yksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.

"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui
Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja
ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.

Mutta kapteini Konoffski -- sillä hän se oli palausmatkallaan
Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja
ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut -- oli
myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä
oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin
sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja
päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa
Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon
hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta,
sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi
vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli,
ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan
pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt
eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi
Paavolan rantaan.

Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan
pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle,
katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan
he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset
hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä
varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska
maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja
vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä
vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla
levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.

Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä
innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä
vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.

Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa
paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman
toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän
joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat
tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin
salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön
hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.

Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa
oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.

Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta
ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta
kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat
asettuneet.

Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista
venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan
lähteneensä.

"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi
käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla
luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä
toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan
pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.

Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua
Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä
nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta;
se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä
enemmän jälkeen päin.

Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi
kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta
lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.



VIII.


Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen
kertomukseemme.

Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä,
oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka
hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli
sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis
hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että
hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään
tekemisiin.

Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.

Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä,
kun hän jo kompastui nenälleen maahan.

"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten
pääsemme hänestä".

Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon
käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat
venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata
tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan
asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten
veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä,
että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas
keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli
koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan
melskeesen.

"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli
velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet
etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan
mitään tekemistä".

Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä
seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään
vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka
jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.

"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä
mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa
noilta hurjilta kansalaisiltaan.

Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien
vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin
juuri astuivat maalle veneestään.

"Älkää -- ampuko -- kunniallista -- kruunun palveluksessa -- ollutta --
miestä, -- -- minä -- olen -- suom -- ruots -- minä -- olen -- ihminen
-- herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki
käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän
itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon
hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja
sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla
kokoon saivat.

Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka
parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton
mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät,
joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui
hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia
keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan.
Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle
ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat
kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.

"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä
pelastus paljoa miellyttänyt.

Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen
vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan
puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli
silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan
juurelle.

"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan
pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.

Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului
pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa
pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin
mahdollista oli.

Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden
venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän
eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä
hänkään ei ollut kuoleman ystävä.

"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja
tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua
tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös
tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan
saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa
keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan
hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka
kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot...!"

Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja
yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa
turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies
vielä ymmärsi kuolemaa paeta.

Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten
lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa,
että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen
ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito,
Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen
loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava
kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan
avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle
palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla
ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän
jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä
laatuun.

"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle
nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa
tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa
mitään toivoa.

"Mikä tyttö?"

"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"

"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle
vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä
miehilleen.

"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää
kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki
oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä
piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut
häntä kurkkuun.

Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä
suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden
heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä
sitä huomaamaankaan joutui.

"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä,
pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä
hän on ja lupaa minulle häntä, niin -- niin kuristan sinut!"

Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen
puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis
merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi
vähän.

Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä
seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen
ahdistajansa alapuolella.

"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä
hänestä?"

"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä
hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin
muodossa.

"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän
pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat
sinä hengelläsi".

"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi
pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas
vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän
uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"

"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä
enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun
omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun
apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja
pidän saaliin omanani!"

Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen,
päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet
olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:

"Tyttö seuraa minua Pietariin ja..."

"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.

"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen
pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole
rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi
rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä
kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella
ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja
kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä
se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja
mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.

Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai
kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei
keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan
toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen
pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman
kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini
vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.

"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa
uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana
voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa,
jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka
hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.

Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä
riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä
luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman
vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan
muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili
hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä
vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin
ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla
oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä
ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette,
kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin
maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien
suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes
pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei
mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä
kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena
miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat
herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti
onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina
saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, -- riistääköhän vielä
viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa
kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, --
eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle
joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan
mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin
eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä
kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin,
joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa
hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan.
Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa
molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi
pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman
kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.

Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi
taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.

Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan
neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut
paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.

"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen
sotamiehistä.

"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.

"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.

"No, mitä sitten?"

"Hän ottaa hänet vaimoksensa".

"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia
tusinoittain Pietarissakin".

"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu
niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".

Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että
Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin
sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.

"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin
vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan
sotamiehet lähellänsä.

"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me
emme itsekään voi sinulle sanoa".

"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.

"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti
virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä
ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.

"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä
nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".

Anni katsoi ihmetellen puhujaan.

"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies,
"jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".

Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.

"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"

"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä
vuodattaen; "missä olette te?"

Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään
ja tekemään.

"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle
vielä hyvin käy!"

Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän
käsitti omalla tavallaan.

"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.

Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa
surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa,
vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin
vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen
olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän
rikas.

Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan
pyyntönsä:

"Antakaa minun mennä!"

"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.

"Kotiin!"

Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.

"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on
sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".

"Häneltäkö, joka -- joka surmautti minun isäni? -- vai miten se
olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko
onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.

Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän
sydämessään.

"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän
surmauttanut minun isäni?"

"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".

Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa
valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä
oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty
ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan,
mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa
niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten
tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.

"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.

"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.

"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"

"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen
kuulisi".



IX.


Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren
rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.

"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?"
kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.

"Epäilemättä se oli hän".

"Sitten on Anni raukka jo hukassa", huokasi Pekka surullisesti.

"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää
huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten
urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli
Stooli.

"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen
tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn,
joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen,
mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän
ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".

"Niin luulen minäkin".

Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä
oli heitä vastassa kolme venäläistä.

"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista
kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.

"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"

"Sen kyllä pian näytän sinulle".

Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven
rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan
venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa
heti tunnotonna maahan.

Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin
pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta.
Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli
suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki
kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan
sortua.

"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.
"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä..."

Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja
aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.

"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli
Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän
nyt on tekeminen?"

"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden
venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.

"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin
miehet".

Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia
kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden
hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli
vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin
hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa
katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät
jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin
hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä
maahan.

Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme
venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin
olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri
heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa
ohitse menneet.

Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he
paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja
pensaassa piehtaroivan ukon välillä.

"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki
mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian
jaloillani myöskin!"

Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista
aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista
vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo
mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun
kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen
selvitessä.

"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo
nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"

Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä
olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.

"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien
kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä
lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin,
josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän
esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan
nähtävissä.

Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo
kolosta, -- mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata
parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät
kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä
vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet
tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut
katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin
pelkäämättömiä sotilaita.

Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti
oli kohdannut.

"Mitä -- mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka
suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen
kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa,
missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.

Kauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.

"Sinä -- olet -- tehnyt -- murh -- murhan!" soperteli hän katkonaisilla
sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin
varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista
miestä -- joka on -- palvellut -- kruunua -- kaksitoista -- vuotta!" ja
taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.

Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui
jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle,
jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.

"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas
Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.

"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni",
lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan
päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin
ruumiin.

"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut,
sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.

"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta",
vastasi onneton mies.

"Se ei anna asialle selvitystä", puuttui Stoolikin asiaan.

"Minä -- tuli -- olin -- tuotiin -- vankina", tavoitteli haavoitettu,
nähtävästi valehdellen.

Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan
vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen
nähden.

"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.

"Mikä -- tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä
lisäksi kovasti hämillään.

"Anni?"

"Anni -- An -- An -- Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin
houreissaan. "Minä -- en -- ole -- Annia nähnyt -- Annia, missäs olisin
nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".

Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun
melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja
Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää
sairasvuoteiden vieressä.

"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti
ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta.
"Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna
kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika
joutuu; meitä tarvitaan."

"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden
ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.

"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies
nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta
pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja -- kentiesi vielä
Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa
päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen
hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja
tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan
olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan
kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan.
Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja -- siinä oli vielä
toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen
tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun
kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo
kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa
suorittaa lainansa -- jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä
jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen
tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa
tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä
onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. --

Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti
kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla
menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa
vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku
yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian
voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän
oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen
ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa
hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän,
asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.

Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet
saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja
Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta
siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun
innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja
muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia
vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua,
vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen
ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille
enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen
sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa
kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi
paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin
jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka
kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.

Puoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää
ollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt
nuttunsa alle.

Stooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun
venäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle.
Mutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää
apuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa
käyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis
käytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo
saada pikaisesti maahan hakatuiksi.

Mutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen
hän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini
useampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään
saavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat
kaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä
kiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä
hän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä
siitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema,
koska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse
voinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.

Yht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista
oli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä
viskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia
miehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut
aikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa
kilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota,
oli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis
lau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä
monta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat
jäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla
olevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli
Spof pelastettu ahdingostansa.

"Kiitoksia hyvästä avustasi!" lausui Spof ja puristi sydämellisesti
nuoren Pekan kättä. "Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi
joutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut,
olisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!"

"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä
kaunis ase pelastivat teidät pälkähästä", vastasi Pekka ja tarjosi
pistoolia Spof'ille. "Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä
on; se oli minulla vaan lainana".

Spof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen,
mutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:

"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan
lainana, mutta nyt se on sinun omasi".

"Saanko minä näin kauniin aseen?" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi
uskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan
suoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.

"Niin, se on sinun. Sinä olet sen kunniallisesti ansainnut", vakuutti
Spof.

"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää
kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki
huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun
tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta,
missä tulin sen omistajaksi".

Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei
heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä
saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä
saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli
heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla
oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja
itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.

"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin
alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.

"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten
joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten
asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut
sen, mitä veneessä puhuttiin.

"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi
Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä
pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin
urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä;
sydän se on Pekallakin!"

"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen
hyvyytenne".

"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti
veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".

Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan
sydänkäpystä.

Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin
sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja
olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi
tämän kunnian muille suonut.

Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita
valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja
saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama
askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään,
sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua
uudistamaan, ja Anni seisoi -- tahi oikeammin istui -- Pekan edessä ja
vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä
kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten
hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon
huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin
kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja
he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli
kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa
velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.

"Pekka, Pekka!" -- "Anni, Anni!" "mistä jouduit sinä tänne?" --
"vielähän sinä olet hengissä!" ynnä muita semmoisia lauseita kuului
sekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan
paljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen
toisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet
vastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.

Kun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat
huudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen
Spof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä
nimismiestä, huudahti Pekka:

"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata
häntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä
voi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi
yhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa".

"Hui!" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin
kauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.

Ja nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon
Pekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi
kertomustaan.

"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!" lausui Spof, kun hän kaukaa näki
entisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. "Paha vaan, että luodin
tuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle
kavaltajalle".

Sillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän
samalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.

Mutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä
hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin,
pistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut
jotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.

Annia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle
Pekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.

Kun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään,
käänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja,
joita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin
kuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen
kätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista
paria kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen
toisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia
liikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.

"Katsokaapa konnan vehkeitä!" huudahti siis Stooli, huomattuaan
pistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti
pyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.

Samassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse
tahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan
kukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan
miehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan
kavaltajan elämästä.

Kaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi.
Melkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse
oli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja
miekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon
onnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin
kohtalonsa ansainnut.

"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!" lausui viimein Spof
pitkän äänettömyyden jäljestä. "Semmoinen ei ansaitse parempaa
loppua". --

Paljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet
olivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa
turhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he
otettiinkin.

Pekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun
Karhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi
Spof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja
kantoi kunniarahaa rinnassaan.

Sitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan
sotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen
molemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin
Annin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi
-- taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki
rakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät -- ja jälkimäistä kantoi
hän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin
samalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa
nimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle
keijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin
pienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja
se antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan
kertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän
nuorisolle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli - Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.