Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomalaisen teatterin historia IV - Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri.
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomalaisen teatterin historia IV - Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri." ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA IV

Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri


Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1910.



SISÄLLYS:

         Alkulause.
   XXII. Kahdeskolmatta näytäntökausi, 1893-94.
  XXIII. Kolmaskolmatta näytäntökausi, 1894-95.
   XXIV. Neljäskolmatta näytäntökausi, 1895-96.
    XXV. Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.
   XXVI. Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.
  XXVII. Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.
 XXVIII. Kahdeksaskolmatta näytäntökausi, 1899-1900.
   XXIX. Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.
    XXX. Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.
   XXXI. Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.
  XXXII. Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.
 XXXIII. Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.
  XXXIV. Emilie ja Kaarlo Bergbomin viimeinen aika ja kuolema.
         Jälkilause.
         Lisäyksiä ja oikaisuja.
         Näytelmäluettelo.
         Viiteselitykset.



Alkulause.


Neljä vuotta sitte kirjoittamissani tämän teoksen alkusanoissa olen jo
Seuran ja omasta puolestani kiittäen maininnut useita kansalaisia,
jotka tehokkaasti ovat työtäni edistäneet. Nyt kun olen lopussa, on
mieluinen velvollisuuteni täydentää avustajieni luetteloa. Sillä itse
työn aikanakin ovat paitse ennen mainituita useat muutkin, mitkä
kirjallisia, mitkä suullisia tietoja antamalla, mitkä muulla tavoin
suoneet minulle arvokasta apuansa. Näistä mainitsen ensiksi erinäiset
teatterin entiset ja nykyiset jäsenet, nimittäin: Benjamin Leino, jolle
ei oltu sallittu nähdä valmiina tätä teosta, jossa hänen nimellään on
niin tärkeä sija, ja hänen vaimonsa rouva Mimmy Leino, neiti Kaarola
Avellan, rouva vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, herra
Evert ja rouva Kirsti Suonio, herrat Iisakki Lattu, Jalmari Finne ja
Kaarlo Keihäs sekä nti Cecilia Silén. Edelleen merkitsen seuraavat
kansalaiset: vapaaherra Seb. Gripenberg, jolle erittäin olen
kiitollisuuden velassa Kansallisteatterin rakennushistorian
täydellisyydestä, professori Onni Tarjanne, neidit Alma Birkman ja Aini
Nevander sekä herrat metsäkonduktööri Väinö Jalava ja maisteri Reinhold
Hirvensalo, joista kaksi viimemainittua ovat avustaneet minua teatterin
taloudellisten olojen selvittämisessä, ja heistä jälkimäinen
lopullisesti laatinut liitteenä painetun taulun, missä nähdään tulot ja
menot vuosina 1879-1905, sekä vihdoin rouva Maiju Hakosalo, joka alusta
alkaen on ollut minulle apuna tietojen keräämisessä sanomalehdistöstä
ja näytelmäin ja niiden tekijäin luettelojen laatimisessa, ja maisteri
Rafael Engelberg, joka on avustanut korjausluvussa. Kaikille näille ja
monelle mainitsemattomallekin lausun täten vilpittömän kiitollisuuteni.
Rauhalahdella, elokuussa 1910.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



XXII.

Toinenkolmatta näytäntökausi, 1893-94.


Kesäkuun keskivaiheilla Kaarlo Bergbom, matkustettuansa (niinkuin
Viipurista oli kirjoittanut, kts III, s. 485) Itämeren maakuntien
halki, palasi Helsinkiin. Täältä hän jonkun päivän päästä lähti
vierailemaan ystäviensä ja sukulaistensa luokse -- käyden
Rauhalahdella, tämän kirjan tekijän maalaiskodissa Vanajaveden rannalla
Kalvolassa, Kuitiassa y.m. -- ja asettui sitte heinäkuun alussa
Heinolaan. Sinne saapui pari viikkoa myöhemmin Emiliekin, talvikaudesta
kovin riutuneena, ja Betty Elfving, joka ihastuksella oli suostunut
ehdotukseen yhdessä ystäviensä kanssa viettää sydänkesä Heinolassa.
Heillä oli vuokrattuna yhteinen, 4-huoneinen asunto kansakoulunopettaja
Ruokosen talossa. Jo ennen toisten tuloa Kaarlo oli ilmottanut
ensimäisen vaikutelmansa: "Täällä on hiljaista, vihantaa, raitista,
rauhallista -- oikea Rauhala", ja arvatenkin ystävät siellä nauttivat
monta mieltä-viihdyttävää hetkeä; mutta myöhemmistä kirjeistä huomaa,
että Kaarlolla Heinolassa oli raskaitakin päiviä ja että hänen
terveytensä kylpyajan päättyessä ei ollut erittäin tyydyttävä.

Eikä ole vaikeata arvata mikä Kaarloa ja luonnollisesti Emilietäkin
painoi. Ensiksikin he tietenkään eivät vielä voineet tyynin mielin
ajatella edellisen vuoden tapahtumia -- yhtä vähän kuin olla niitä
muistelematta, ja toiseksi he eivät saattaneet kuvitella tulevaakaan
aikaa valoisaksi. Teatterin velat olivat jälleen nousseet arveluttavaan
määrään, joten runsastuloinen näytäntökausi olisi ollut tarpeen; mutta
ainakin alkupuoleen nähden Ida Aalbergin turnee esti tekemästä siihen
suuntaan käyviä laskelmia. Näyttelijätär,[1] jossa luultavasti kauvan
oli kytenyt ajatus Sarah Bernhardtin ja Eleonora Dusen tapaan oman
seurueen kanssa toimeenpanna draamallinen kiertomatka, oli nimittäin
keväällä ryhtynyt tuumaa toteuttamaan. Etevämpiä kykyjä hänen kyllä oli
mahdoton saada, sillä semmoisia ei ollut vapaana, mutta silti hänen
onnistui kerätä ympärilleen noin kymmenkunta mies- ja naispuolista
näyttelijää, enimmäkseen Suomalaisen teatterin entisiä jäseniä, joilla
oli siksi näyttämökokemusta, että kävivät mukiin. Heinäkuulla oli
alotettu harjottaa ohjelmistoa, josta mainittakoon Noora, Sylvi,
Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Fernande, ja avusti
taiteilijatarta ohjaajana ensin Alex. Slotte ja myöhemmin Ad. Lindfors.
Mitä matkasuunnitelmaan tulee, oli esiintyminen alkava Hämeenlinnassa,
jatkuva Porissa, Turussa ja Tampereella, jonka jälkeen loka- ja
marraskuulla näyteltäisiin Helsingissä; vuoden lopulla mentäisiin
Viipuriin ja Pietariin ja sieltä vihdoin skandinavilaisiin maihin.[2]
Kun valmistuspuuhiin myöskin kuului tilausten kerääminen Helsingissä
tapahtuvia näytäntöjä varten, ja yritys siis siinä kohden tiesi suoraa
kilpailua kansallisen näyttämön kanssa, niin ei ole ihme että moni
tämän ystävä paheksui ja ankarasti arvosteli koko asiaa. Näiden
mielestä olisi Ida Aalbergin luonnollinen velvollisuus ollut
Suomalaisen teatterin jäsenenä palvella kansallista taidetta. Toiset
taasen, jotka puolustivat hänen hankettaan, arvelivat hänellä, suurena
taiteilijana, olevan oikeuden koettaa raivata itselleen tie maailman
maineen huipuille. Niittäen kunniaa ulkomailla hän välillisesti
hyödyttäisi kotimaistakin sivistyselämää, he lisäsivät, ja siihen
katsoen Suomalaiselle teatterille ehkä koituva tilapäinen vahinko olisi
vähän merkitsevä. Bergbom-sisarukset, jotka tietenkin ensikädessä
arvostelivat yritystä teatterin kannalta, eivät voineet olla sille
myötätuntoisia. Että he yhtä hyvin kuin muut, jopa paremminkin
ymmärsivät, mitkä mietteet ja unelmat johtivat näyttelijätärtä, sitä
tarvitsee tuskin mainitakaan; mutta toiselta puolen olivat he liian
kokeneita luottaakseen syrjäisestä kansasta lähteneen nerokkaankin
taiteilijattaren menestyksen pysyväisyyteen "suuressa maailmassa" ja
vielä vähemmän asettaakseen sitä sen taiteellisen työn edelle taikka
rinnalle, joka välittömästi tehtiin oman kansan keskellä ja hyväksi.
Siitä huolimatta he eivät mitenkään vastustaneet yritystä. Kun Ida
Aalberg kävi Kaarlon luona pyytämässä saada käyttää teatterin
painamattomia suomennoksia, niin vastaus oli myöntävä, ja samoin,
kun turnee oli saapunut Pietariin, ja näyttelijätär sieltäpäin
(tammikuulla) anoi, että Axel Ahlberg saisi tulla sinne esiintyäkseen
muutamissa näytännöissä, niin siihenkin suostuttiin.[3] Kaarlon
ihmistuntemus oli niin suuri, ettei hänen mieleensä juolahtanut
menetellä toisin, koettaa tyrkyttää vakaumustaan innostuneeseen
taiteilijattareen. Kunkin täytyy itse käydä kokemuksensa koulu ja --
maksaa sen hinta.[4]

Ennen kun puhumme teatterin toiminnasta alkavalla näytäntökaudella,
panemme tähän jälleen seurueen jäsenluettelon, liittäen siihen tiedot
tämänaikaisista palkoista:

 Benj. Leino,        4,500:- ja iltama. Rva Katri Rautio      2,800:-
 Axel Ahlberg        3,800:-             "  Olga Poppius      2,500:-
 Knut Weckman        3,600:-             "  Mimmy Leino       2,000:-
 Aleksis Rautio      3,300:-             "  Naimi Kahilainen  2,000:-
 Taavi Pesonen       2,600:-             "  Olga Salo         1,600:-
 Emil Falck          2,500:-            Nti Emilie Stenberg   2,800:-
 Anton Franck        2,400:-             "  Hanna Kunnas      1,900:-
 Kaarlo Halme        2,200:-             "  Mimmi Lähteenoja  1,100:-
 Iisakki Lattu       1,800:-             "  Kirsti Sainio     1,100:-
 Otto Närhi          1,600:-             "  Helga Corander      960:-
 Hemmo Kallio        1,600:-             "  Hilma Liiman        960:-
 Oskari Salo[5]      1,500:-             "  Cecilia Silén     1,000:-
 Niilo Stenbäck[6]   1,200:-             "  Anni Helin        1,000:-
 Kaarlo K. Keihäs[7] 1,200:-

Näistä olivat Keihäs järjestäjä, Silén kuiskuttaja ja Helin
puvustonhoitaja; muut kaikki näyttelijöitä. Sitä paitse kuului
seurueeseen oppilaina: _Konrad Tallroth_,[8] _Maiju Rängman_,[9]
_Julius Sario_[10] y.m.

Edellisenä näytäntökautena mukana olleista olivat eronneet: rva _Saimi
Järnefelt_ ja nti _Maria Salin_, joista jälkimäinen oli liittynyt Ida
Aalbergin turneeseen.

Syyskauden toimi alkoi 3/9, ja annettiin kolmen viikon aikana
kansannäytäntöjä (Uramon torppa, Aino, Wilhelm Tell y.m.), joista
viimeisen ohjelma käsitti uuden kotimaisen alkuteoksen, E. F.
Jahnssonin 3-näytöksisen näytelmän _En ollenkaan muista_. Tämä
tarkotusperäinen, juoppouden seurauksia kuvaava kappale oli
taiteellisesti vähäarvoinen eikä mennyt muuta kuin kaksi kertaa.
Kumminkin olivat nämä kansannäytännöt ylipäätään tuottavammat kuin
lähinnä seuraavat neljä näytäntöä, joissa esitettiin Niilo Salan
suomentama V. Sardoun _Femande_ -- ensi-ilta 27/9. Jännittävä draama
oli aikoinaan käännetty Ida Aalbergia varten, mutta nyt se näyteltiin
rva Rautio Clotildena ja rva Poppius nimiroolissa. Ettei edellinen
suorittanut tehtäväänsä niinkuin Ida Aalberg olisi sen tehnyt, on
ymmärrettävää, mutta silti oli hänen ja muittenkin taiteellisella
työllä arvonsa. Clotilden ja Fernanden esittäjät sekä Leino -- Philippe
de Pomerol, Ahlberg -- André des Arcis ja nti Sainio -- Georgette,
muita mainitsematta, näyttelivät, niinkuin monesti ennen ranskalaisissa
näytelmissä, puutteellisesti parisilaisina, mutta johdonmukaisesti ja
vaikuttavasti silmällä pitäen luonteiden ja toiminnan ydinpiirteitä --
ja se on kumminkin pääasia, sillä ovathan parisilaiset harvassa Parisin
ulkopuolella!

Lokakuun 2 p. _Kaarlo Bergbom_ täytti 50 vuotta, ja merkkipäivä
muodostui juhlaksi, joka ilahduttavasti näytti kuinka hänen
elämäntyönsä oli saavuttanut ymmärtämystä ja kuinka yleisesti sen arvo
tunnustettiin. Ei ainoastaan huomattavana tapahtumana Bergbomin
elämässä, vaan myöskin kansallisen eloisuuden ilmauksena kerromme tässä
päivän vieton.

Jo klo 7 aamulla saapui Bergbomin asuntoon Robert Kajanus orkesterineen
tervehtiäkseen päivän sankaria soittamalla Saeterjentens Söndag sekä
Suomen- ja Maamme-laulun; kohta jälkeen tuli kolmattakymmentä nuorta
tyttöä, nti Anna Sarlinin johtama kuoro, joka lauloi koraalin ja
"Väinölän lapset" ja josta muuan jäsen (nti Aino Krohn) kaikkien
puolesta runonmuodossa julkilausui kiitokset ja onnentoivotukset Suomen
taiteen suosijalle, ja kolmanneksi "esiintyi näyttämölle" Richard
Faltin 25-henkisen kuoron kanssa, entisiä Suomalaisen oopperan
solisteja ja kuorolaulajia. Tämä tervehtijäjoukko lauloi Faltinin
johdolla hänen säveltämänsä ja Bergbomille omistamansa kantaatin, jonka
(Kaarle Krohnin sepittämät) sanat olivat seuraavat:

    Ei rakkaus etsi omaansa,
    Ei kunniaa, ei voittoa,
    Ei rakkaus vihaa, kadehdi,
    Ei ajattele pahasti.
    Kaikki hän peittää,
    Kaikki hän toivoo,
    Kaikki hän kärsii.
    Ei rakkaus koskaan väsy.

    Rakastit Suomen kansaa
    Nuoruuden innolla.
    Rakastit Suomen kieltä
    Ja Suomen taidetta.
    Tulevaisuuteen Suomesi
    Sä luottaa uskalsit
    Ja sille elämäsi
    Ja työsi pyhitit.

    Rakastit Suomen kansaa
    Miehuuden voimalla
    Keskellä taisteluja
    Ja vaikeuksia.
    Ja tämän kansan kielen
    Toit taiteen temppeliin
    Ja kasvatit sen siellä
    Yleviin tehtäviin.

    Rakastit Suomen kansaa,
    Rakastat vieläkin,
    On ensi lempes sinulle
    Yhä rakkahin;
    Niin myös Suomen kansa
    Sinua rakastaa
    Ja kiitollisna Sinut
    Ja työsi omistaa.

Näitä soitannollisia ja runollisia kunnianosotuksia seurasi toisia
kunniatervehdyksiä, joita esittivät teatterin johtokunta (Antti Jalava
puhujana), teatterihuoneen johtokunta ja koko teatteriseurue. Seurueen
puolesta nti Emilie Stenberg antoi Bergbomille muistolahjana valokuvan,
jossa teatterin kaikki jäsenet olivat yhdessä ryhmässä kuvattuna, sekä
adressin, jossa muun muassa pyydettiin lupaa toimeenpanna juhlanäytäntö
siinä tarkotuksessa, että sen tuloista perustettaisiin Bergbomin nimeä
kantava rahasto, jonka korot käytettäisiin stipendeiksi näyttelijöille
opintojen harjottamista varten ulkomailla. Tähän pyyntöön Bergbom
suostui ehdottaen juhlanäytäntöpäiväksi toukokuun 10:nnen, jolloin 25
vuotta oli kulunut siitä kun Kiven Lea ensi kerran näyteltiin. --
Viimeinen joukkotervehdys tapahtui klo 1 aikaan, jolloin Jalmari Hahlin
johtamina ylioppilaskunnan laulajat tulivat Bergbomin asunnolle,
niinkuin tavallista suuren kansalaispaljouden ympäröimänä. Laulettuaan
"Jos sydän sulla puhdas on" laulajat kutsuttiin sisään, ja siellä he
vielä lauloivat useita lauluja.

Kaiken edellisen aikana ilmestyi 50-vuotiaan luokse lukuisia yksityisiä
onnittelijoita, ihailijoita, ystäviä, taiteilijoita, tuoden kukkia,
laakeriseppeleitä y.m. tunteittensa ilmaisuksi. Maaseuduilta taasen
tulvasi sähkösanomia ja kirjeitä, jopa tuli niitä ulkomailtakin, ja oli
lähettäjäin joukossa monta työväenyhdistystäkin, joka osottaa miten
juhla oli kaikkien kansalaisten juhla ilman luokkaerotusta.
Yksityisistä tervehdyksistä otamme tähän kaksi. Betty Elfving kirjoitti
Turusta: "Jumala siunatkoon Sinua tänä suurena juhlapäivänä, jolloin
koko suomalainen kansasi yhteisesti iloitsee syntymäsi johdosta!"
Z. Topelius puolestaan lähetti Koivuniemeltä seuraavan kirjeen:

"Hyvä Kaarlo veljeni! Minä yhdyn uskollisimpien ystäviesi kanssa
muistamaan päivääsi ja koko puolivuosisataasi. Minun onnentoivotukseni
sinä päivänä on, että saisit nähdä työsi täydentymisen tulevalla
puolivuosisadalla.

"Kun katsahdan taakseni minun kolmeneljännes-vuosisataani, näyttää
minusta, että kaikki, mitä olen saanut aikaan, on paikkatyötä ja
kappaletyötä. Mutta onnellisempana ja pitemmälle näkevänä kuin minä
olet sinä kohdistanut voimasi _yhteen_ elämäntehtävään, ja minä
onnittelen sinua siitä. Todennäköisesti tulet tästä lähtien kuten
tähänkin asti kokemaan voittojen ja tappioiden vaihtelua, mutta
lopullinen voitto on siinä, että se aate, jonka olet loihtinut elämään
ja jolle olet voinut antaa todellisuutta, ei voi juosta hiekkaan.
Suomalainen ooppera voi kukoistaa ja jälleen lakastua, mutta se
ihanteellinen taide, joka asettaa näyttämölle oman kansan omin sydämin
ja omien huulten elinvoimaisin kielin, ei voi Kaarlo Bergbomin jälkeen
koskaan kuolla pois.

"Edessäni on päiväkirjani 2 pltä lokak. 1843. On merkitty: muutto ja
sadesää. Bergbom-nimi on samana päivänä siihen pantu, mutta ei se
tarkota sinua, vaan (luullakseni) setääsi, Oulun lääninsihteeriä, jonka
luona kävin ennen hänen lähtöään. F. Deland (nyt 80-vuotias invaliidi)
tuli juuri silloin ruotsalaisen teatterinsa kanssa. Ei kukaan nähnyt
untakaan suomalaisesta näyttämöstä. K. B. katseli hämmästyneenä
ympärilleen tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa.

"Hyvä Kaarlo veljeni, minä käytän tilaisuutta kiittääkseni sinua
tosisuomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mikä koivunvitsa täytyykään sen
olla, joka saa kärsiä alituista repimistä, joka näkee jalaksen
alituisesti livahtavan pois raitiosta, mutta sittenkin kestää! Ja vielä
kiitos siitä että olet kantanut korkealla ensimäistä suomalaista lippua
näyttämöllä, ettet ole antanut sen laskea yleisösi tasolle, vaan tehnyt
mitä olet voinut kohottaaksesi tämän kassakappalten ja myöskin tuon
toisen näyttämön velttoutuneitten operettien yli. Mikä kehno talous!
Eppur si muove, sittenkin se kulkee eteenpäin!

"Minä yhdistän tähän kiitokseen käytännöllisen sisaresi. Sinä olet
aate, hän on todellisuus. Onnellisempi yhtymä on harvoin ohjannut
korkeamastoista laivaa aalloilla.

"Ja nyt, Jumala siunatkoon toista puolivuosisataasi, päiviesi voimaa,
öittesi rauhaa, ei-yksinäistä nuorenmiehen-kotoasi ja keveäjalkaista,
toisinaan huimapäistä, mutta altista ja ahkeraa perhettäsi Arkadiassa
sekä, sinun kauttasi, sitä ihanteellista taidetta, joka nyt on
kotiristisi, mutta josta tulee muistopatsaasi!

"Aina harras ystäväsi Z. T."

Bergbom oli kutsunut kotiinsa (s.o. sisarusten yhteiseen asuntoon)
päivällisille teatteriseurueen ja -johtokunnan sekä ystäviään ja
tuttaviaan. Siinä tilaisuudessa lehtori B. F. Godenhjelm lämpimin
sanoin esitti isännän maljan päättäen tähän tapaan: "Kiitos kaikesta
kauneudesta, jonka olet lahjottanut meille ja koko Suomen kansalle!
Kiitos siitä innosta ja rakkaudesta, jolla olet toiminut, -- kiitos
siitä isänmaallisesta hengestä, joka on työtäsi elähyttänyt, ja siitä
puhtaasta, tositaiteellisesta aatteellisuudesta, joka on sitä
kannattanut! Mitä pilviä nouseekin meidän taivaallemme ja mitkä ajan
tuulet ohjannevatkin henkistä elämäämme, tosi taide on aina
innostuttava ihmisen mieltä, ja siten on Kaarlo Bergbomin muisto aina
säilyvä." -- Illan kuluessa näyttelijä B. Leino vielä lausui seuraavan
Paavo Cajanderin runon:

    Kun routa suli ja lämpeni maa
    Ja kun kevättoukoja tehtiin,
    Niin silloin Kaarlo Bergbomkin
    Hän kylväjämiehenä nähtiin.

    Mut muilla kun pellot on perkatut,
    Häll' auran koskematointa
    Ja kylmää korpimaat' oli vaan,
    Joka raatajan vaati tointa.

    Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.
    Siell' uutteraa oli työtä,
    Ja niinkuin ainakin viertomies
    Hän raateli päivää, yötä.

    Ja viesti tuosta kun kierteli maan,
    Oli arvelu kaikellainen:
    Ken ilkkui, ken taas kummastui,
    _Hän_ uskoi ja toivoi vainen.

    Ja mustain kantojen keskeltä
    Oras nousikin, versoi kohta,
    Ja viljan kullan-karvaisen
    _Nyt_ täysinä tähkät hohtaa.

    Sinä kylvösi hyvään maahan teit,
    Satakertainen siit' on jo sato;
    Sit' ei vihamies voi turmella
    Ja sitä ei kaada kato.

    Se rakkaudessa on kylvetty,
    Käden kautta on Kaikkivallan.
    Ja sen siemen se muruja Sammon on,
    Ja ne kestää hyyn sekä hallan.

Syyskauden kolmas uutuus (13/10) oli B. Leinon (Wienen saksalaisen ja
Feilitzenin ruotsalaisen laitoksen mukaan) suomentama José Echegarayn
3-näytöksinen draama _Pyhimys vaiko mielipuoli?_, joka meni 3 kertaa.
Melkein tuskallisen jännittävä kappale esitettiin päähenkilöiden
puolesta sangen ansiokkaasti. Etenkin vaikutti Leino Don Lorenzona
todellisuutensa kautta, osaten herättää katsojassa myötätuntoa ja
sääliä ristiriitaisten velvollisuuksien repimää ja kiduttamaa kunnon
miestä kohtaan. Kiitettävä oli niinikään nti Stenberg onnettomana
äitinä, Juanana, Weckman Eduardona, rva Salo Angelana, Lorenzon rouvana
j.n.e. -- Suurempi menestys oli sentään Daniel Hjortilla, kun se pitkän
ajan päästä näyteltiin uudestaan: se meni syksyllä 7 kertaa.
Nimiroolissa esiintyi vastatullut _Oskari Salo_, joka solakalla
vartalollaan, miellyttävällä ulkonäöllään ja äänellään herätti
myötätuntoa, vaikka lausunta ja riittämätön luonteentutkimus
aiheuttivat muistutuksia. Kaikissa tapauksissa arveltiin seurueen
hänessä saaneen kehityskelpoisen voiman. Muista uusista on nti
Lähteenoja mainittava, hän kun melko hyvästi suoriutui Katrin
tehtävästä. -- Toisia huomattavia uusintoja olivat Saituri, jossa _Ad.
Lindfors_ esiintyi vieraana (kahtena iltana), ja Elinan surma, joka
näytäntökautena meni 11 kertaa. Kirstinä rva Salo uskaliaasti kilpaili
vaikean roolin ensimäisen tulkitsijan kanssa, eikä oltu huomaamatta
hänen esityksessään vakavaa itsenäistä työtä. Luonnekuvassa kyllä ei
ollut sitä ylimyksellistä piirrettä, joka kuuluu ylpeälle
Kirsti Flemingille, eikä myöskään sitä rikasta tunteenilmaisun
vivahduttamista, jossa Ida Aalberg on niin suuri; mutta että rva Salo
kumminkin kykeni tekemään porvarillisemman Kirstinsä vaikuttavaksi, oli
itsessään hyvä näyte.

Neljäs uusi kappale, J. Sarion suomentama O. Blumenthalin ja G.
Kadelburgin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Matka Konstantinopoliin_, tuli
15/11. Weckman (Brückner), nti Sainio ja rva Poppius, Rautio, Pesonen,
Halme y.m. naurattivat katsojia, mutta niitä oli vähän, ja kappaleen
kolmas ilta oli viimeinen. -- Viides, kuudes ja seitsemäs uutuus
tulivat yhdellä kertaa 1/12, nimittäin 1-näytöksiset vähäpätöisyydet:
Martti Vuoren _Naimiskauppa_ ja _Seinä väliä_ sekä Kaarle Halmeen
_Mallassaunalla_, joista ei yksikään saanut pysyvämpää menestystä.[11]
Niiden jälkeen esitettin uusintona m.m. Tietäjä, Axel Ahlberg
nimiroolissa ja Kosbina nti Maiju Rängman, joka, syksyllä teatteriin
tulleena, (kts ylemp. s. 5) näytteli jotenkin luontevasti ja osotti
ehdotonta tunteenilmaisemiskykyä. --

Teatteri purjehti jälleen vastatuulessa. Edellisen vuoden kadon
jälkimainingit olivat vielä tuntuvissa, tavallinen yleisö oli hidas
käymään teatterissa, eikä tällä ollut mitään erinomaisempaa
tarjottavana, joka olisi vetänyt vieraita aineksia. Lisäksi tuli
moniviikkoinen kilpailu Aleksanterin teatterissa näyttelevän Ida
Aalberg-turneen puolesta. Oli siis helppo päättää, että lopputulos
olisi huono. Tämä uhka silmien edessä ei ollut muuta neuvoa kuin
jälleen kääntyä kansalaisten puoleen avunpyynnöllä. Se tapahtui 29/11
päivätyn kehotuksen kautta, jonka allekirjoittajat olivat: K. A.
Brander, Martha Eneberg, Hilda Enlund, Ida Godenhjelm, Hilma
Gripenberg, Onni Hallsten, Augusta af Heurlin, John Höckert, A. Lilius,
V. Löfgren, Kasimir Lönnbohm, Ellen Messman, Hilma Saarinen, K. G.
Sivenius, Matilda von Troil ja Matti Äyräpää. Siinä sanottiin
teatterilla jo olevan velkaa vähän päälle 23,000 mk ja arveltiin, että
vajaus näytäntökauden lopussa nousisi vähintäin 30,000 markkaan. Sen
johdosta ehdotettiin kaksi rahanhankkimiskeinoa: rengaskeräys, johon
heti oli ryhdyttävä, ja ensi syksynä (1894) arpajaisten tai muitten
tuloa tuottavien huvitilaisuuksien toimeenpaneminen, ja kehotettiin
kansalaisia eri paikkakunnilla ryhtymään tarpeellisiin puuhiin.

Bergbom-sisaruksilta ei tältä ajalta ole kirjeitä, jotka antaisivat
tietoja oloista, mutta nti Elfvingin kirjeistä näkyy, että Kaarlon
terveys ei ollut kehuttava. Samat kirjeet sisältävät myöskin eräitä
tähän aikaan Turussa esiintyvän, etevän ruotsalaisen näyttelijän Aug.
Lindbergin lausumia sanoja Bergbom-sisaruksista, jotka ansaitsevat
saada tässä sijan:

"Lindberg oli aivan innostuksissaan", nti Elfving kirjoittaa, "kun
Kaarlo ja Emilie Bergbomista puhuttiin. Hän lausui muun muassa: 'Siitä
päivästä kun opin käsittämään mitä Bergbom tahtoi ja mitä hän kykoni
luomaan, olen minä tuntenut syvintä ihailua häntä kohtaan. Hänen
elämäntyönsä on aivan kuulumaton kultuuriteko' -- ja sitten molemmista
yhdessä: 'Heillä on kummallakin ollut niin paljon tehtävää, niin paljon
suurta ajateltavaa, että he ovat unohtaneet vihata toisia. He ovat
edistyneet niin kauvas, että voivat rakastaa siinä missä muut kiroovat.
Olen seurannut heidän tointaan ja nähnyt että heillä on paljon
rakkautta.' -- Vahinko, ettet sinä [Kaarlo] eikä Nya Pressenin yleisö
ollut kuulemassa".[12]

Uusi vuosi alotettiin komedioilla -- Kiven Nummisuutarit ja Holbergin
Ei ole aikaa; Lindfors vieraili pari iltaa Vielgeschreinä. Loppiaisena
annettiin ensimäinen uusi kappale, Goffredo Cognettin 2-näytöksinen
kansanelämänkuvaus _Santa Lucian ruusu_ (A Santa Lucia), joka
intohimoisessa traagillisuudessa muistuttaa Cavalleria rusticanaa. Rva
Rautio näytteli hehkuvasti päähenkilöä, onnetonta Rosellaa, joka
hukuttamalla itsensä todistaa viattomuutensa; Oskari Salo oli Cicillo,
rakastaja, joka ei tyytynyt vähempään. Italialaista tunnelmaa vahvisti
Aleksis Rautio laulullaan ja nti Liiman tarantellatanssillaan.

Seuraava uutuus (17/1) oli eräs Saksan kirjallisuuden etevimpiä
huvinäytelmiä, _G. Freytagin_ 4-näytöksinen, A. Öhqvistin suomentama
_Sanomalehtimiehiä_ (Die Journalisten). Näytelmä tarjoaa pitkän sarjan
kiitollisia tehtäviä, ja siinä esiintyi Leino eversti Berginä, Salo
professori Oldendorffina, Weckman Konrad Bolzina, Pesonen
Piepenbrinckinä, rva Poppius Adelheid Runeckina, Franck lyyrillisenä ja
Lattu rahasta kaikkeen valmiina, juutalaisena sanomalehtimiehenä.
Kappale meni 3 kertaa, samoin kuin 28/1 ensi kerran näytelty, Kasimir
Leinon suomentama Jean Jullienin draama _Meri_ (La Mer). Tekijä -- yksi
niitä realistisia runoilijoita, jotka ensin esiintyivät Antoinen
"Vapaassa teatterissa" (hänen oppilauseensa oli: "näytelmä on viipale
elämää taiteellisesti asetettuna näyttämölle")[13] -- on tässä
esittänyt traagillisen tapausjakson bretagnelaisten kalastajain
elämästä. Pääroolit olivat Rautiolla (François Kadik), Kalliolla (Yves
Le Mell), Hanna Kunnaalla (Jeanne Marie) ja Katri Rautiolla
(Elisabeth), ja esitettiin kyllä vaikuttavasti, vaikka tuskin täysin
vieraan kansallisuuden mukaisesti; sivuosista on mainittava Närhen
luontevasti kuvattu ukko Le Braz.

Syksyllä Kaarlo oli täyttänyt 50 vuotta, 7 p. helmik. _Emilie Bergbom_
täytti 60, ja tuli nyt sisar vuorostaan samanlaisten kunnianosotusten
esineeksi kuin ennen veli. Varhaisimmat tervehtijät olivat tällä kertaa
Suomalaisen teatterin jäsenet, jotka laululla herättivät 60-vuotiaan
unestaan, ja seurasi sitten muita laulajajoukkoja. Nti Sarlin
tyttökuoroineen, Richard Faltin sekakuoron ja Jalmari Hahl
ylioppilaslaulajain kanssa. Faltin oli nytkin säveltänyt kantaatin;
sanat olivat Z. Topeliuksen kirjoittamat. Runoilijan sydämellinen
tervehdys, joka viittaa toiselta puolen Emilie Bergbomin pitkään
vaikutukseen rouvasyhdistyksen jäsenenä, toiselta puolen hänen työhönsä
teatterin hyväksi, kuuluu näin:

    Vi komma från hyddornas arma och gömda,
    Från tysta och glömda.
    De minnas din möda
    Att trösta och stöda,
    De kransa med böner, som himlen förstår,
    Din grånande lock vid de sextio år.

    Vi komma från möten och bokslut och ronder
    Med sinande fonder, Från allt, som försakar.
    Arbetar och vakar
    För menniskolycka. Ditt fält var ju der.
    Det fältets arbeterskor helsa dig här.

    Vi komma från tiljan och diktarehärden,
    Som låts vara verlden,
    Från konsten, från kampen
    Vid gasen och rampen.
    De lätta gestalter, du fostrat för den,
    De helsa sin moderligt hägnande vän.

    Och vi, som nu viga de sextio åren
    Med toner från våren,
    Vi vilja ju sjunga
    Höstdimmorna unga:
    Men klar står din sol än vid himmelens rand,
    Var älskad, var lycklig, och lef för ditt land.[14]

Laulajien jälkeen tuli muita tervehtijöitä, Suomen naisyhdistyksen ja
Helsingin rouvasyhdistyksen lähetystöt, Suomalaisen teatterin
johtokunta j.n.e. Kauniimpia olivat uskollisen ystävättären, Betty
Elfvingin, kirjoittamat tervehdyssanat Turusta:

"Onneksi olkoon, että olet ehtinyt asteelle, jolla seisot, ja että
sinulla on suuri elämäntyösi, jota ei kukaan voi kieltää eikä sinulta
ottaa. Onnea edelleenkin! Ehkä olisit tänä myrskyisenä aikana halukas
luovuttamaan lipun jollekin toiselle, mutta koeta vielä kestää,
huolimatta kaikesta. Kansamme tarvitsee sinua, eikä kukaan kykene
sijaasi täyttämään. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua! Antakoon Hän
sinulle sen tulevaisuuteen tunkevan katseen, joka ajan pimeyden halki
näkee vaivojesi hedelmät. Silloin on joka raskas työpäivä, joka
hikihelmi ja kyynele vaihtuva lehdeksi siinä seppeleessä, jolla vielä
syntymätön Suomi on kruunaava muistoasi. Kiitos kaikesta mitä olet
tehnyt!"

Ennen mainittua italialaista ja ranskalaista uutuutta seurasi 16/2
saksalainen, nimittäin B. Leinon suomentama Max Halben 3-näytöksinen
näytelmä _Nuoruus_, mutta meni se vain kaksi kertaa, vaikka se samana
talvena Berlinin Neues Theaterissa näyteltiin toistasataa iltaa
peräkkäin. Eikä esitys ollut huono, sillä se oli näyttämön parhaimpien
kykyjen käsissä: Leino -- pastori Hoppe, rva Poppius -- Annu, Närhi --
mielipuoli Amandus, Weckman -- Hannu ja Ahlberg -- apulaispappi. Ei,
kyllä kai syy oli tuo meillä tavallinen: se osa yleisöä, joka vaatii
"modernia" kappaleita, ei pysty täyttämään teatteria; suuri yleisö ei
niistä paljon välitä.

Keskellä tätä Sisyfustyötä, kun uusi ohjelma oli valmistettava
joka kolmanneksi tai neljänneksi illaksi, saatiin apua rva _Ida
Basilier-Magelsenilta_, joka tänä talvena oleskeli Suomessa. Jo
Runebergin päivänä hän laulullaan rikastutti ohjelmaa, ja 21/2 hän
esiintyi Mariena Donizettin _Rykmentin tyttäressä_, joka sitten
annettiin kaikkiaan 9 kertaa. Muut osalliset olivat seurueen jäseniä:
Rautio -- Tonio, Närhi -- Sulpice, nti Kunnas -- markisitar. Melkoinen
ansio oopperan harjottamisesta oli Karl Sjöblomilla, joka johti
orkesteria. Yksistään näytäntöjen luku todistaa, että Ida Basilier
vielä kykeni ihastuttamaan yleisöä. -- Uutta tuli vasta maaliskuun
loppupuolella, jolloin muun ohella 18/3 annettiin sarja Bergbomin
sommittelemia _hebrealaisia kuvaelmia_ (Jakobin uni, Abraham hylkää
Hagarin, Faraon tytär löytää Moseslapsen, Babylonin virran varrella,
Salomonin tuomio, Esther Ahasverus kuninkaan edessä) sekä 30/3 Kasimir
Lönnbohmin suomentama Z. Topeliuksen _50 vuotta myöhemmin_, Lindfors
vieraillen Magnus Drakenhjelmina. Tämän näytelmän esittäminen oli
kevätkauden taiteellinen merkkitapaus, joka varmaan tuotti Bergbomille
suurta tyydytystä, sillä hän tahtoi, niinkuin ennestään tiedämme,
ohjelmistoonsa liittää kaikki mitä kotimainen kirjallisuus arvokasta
sisälsi, ja tätä draamaa hän piti Topeliuksen parhaimpana. Runoilija
onkin siihen laskenut ne syvät vaikutelmat, jotka häneen olivat
jättäneet nuoruudessa kuulemansa jutelmat Kustaa III:n ajoilta. Samoin
kuin Regina von Emmeritziä näyttämölle pantaessa oli Topelius nytkin
tehnyt pieniä muutoksia kappaleeseen sekä antanut määräyksiä
teatterilaitoksiin nähden. Esitys olikin kiitettävä ja herätti
vastaavaa mielenkiintoa. Pääansio menestyksestä oli, paitse
Lindforsilla, Katri Rautiolla (Ebba Reuterkrona), Olga Poppiuksella
(Lotten Ringius), Hemmo Kalliolla (Sebastian) ja rva Kahilaisella
(Lisette), joka viimemainittu kuitenkin tapansa mukaan oli kovin
karkeapiirteinen. Näytelmä meni 6 kertaa.

Huhtikuulta on mainittavana kolme uutta kappaletta, joista kaksi oli
kotimaista alkuteosta -- R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Kumarrusmatka_ (13/4) ja Minna Canthin 1-näytöksinen _Spiritistinen
istunto_ -- ja kolmas italialainen, B. Leinon (saksalaisesta
käännöksestä) suomentama G. Rovettan draama _Epärehelliset_ (molemmat
jälkimäiset 20/4). Ensin mainittu on tekijänsä onnistuneimpia
ilveilyjä, täynnä viatonta leikillisyyttä ja huumoria. Lattu oli
oivallinen lukkari Kekkonen, jolle kumarrusmatkalla sattuu niin
odottamattomia seikkailuja, ja hyviä olivat myöskin nti Sainio
maalaisena Viivi-neitinä, Pesonen hovineuvoksena, sekä nti Corander
Selma-neitinä. Yleisö oli huvitettu, ja toisena iltana, kun tekijä oli
saapuvilla, hänet suurella riemulla huudettiin esiin.[15] Spiritistinen
istunto oli vähäpätöinen kyhäelmä, jossa yksi ajan muotihulluuksia
tehtiin naurettavaksi. Kappaleen merkitys oli siinä, että Minna Canth
sen kautta jälleen palasi Suomalaiseen teatteriin, josta hänen ei
koskaan olisi pitänyt luopua -- kuinka sovinto syntyi, siitä kohta
alempana. Italialainen näytelmä vihdoin oli traagillinen kuvaus
tosielämästä, aviovaimon petos johdonmukaisen tapausjakson alkuaiheena.
Katri Rautio Elisa-rouvana näytteli älykkäästi, maltillisesti,
luonnollisesti; sitä vastoin oli Weckmanilla, hänen miehenään,
taiteilijaluonteelleen vieraanlainen tehtävä.

Toukokuun 10 p. oli teatterilla juhla: 25 vuotta oli silloin kulunut
muistorikkaasta Lea-illasta 1869. Siksi oli rva _Raa-Winterhjelmkin_
saapunut ja hänen esiintymisensä Leana tuli juhlanäytännön
keskipisteeksi. Ohjelma alkoi Aleksis Kiven muiston kunnioittamisella:
J. E. Stenbergin muovailema runoilijan marmorinen rintakuva oli
asetettu näyttämölle, ylioppilaat lauloivat Suomen- ja Maamme-laulun, ja
niiden välillä B. Leino lausui K. Suomalaisen sepittämän runon Kiven
muistoksi. Sitten tuli Lea, jota seurasi suurenmoinen kunnianosotus
rva Winterhjelmille. Hänelle kannettiin laakeriseppeleitä ja
kukkalaitteita, ja lopuksi yleisö kutsui Kaarlo ja Emilie Bergbominkin
saamaan osansa riemastuksesta. Viimein näyteltiin Nummisuutarien 1:nen
ja 2:nen näytös. -- Näytännön jälkeen kokoontui lukuisa joukko
teatterin ystäviä näyttämölle maljan ympärille. Siinä lehtori
Godenhjelm piti puheen rva Winterhjelmille, J. H. Erkko esitti maljan
Kiven muistolle, ja rva Poppius luki julki Erkon sepittämän runon,
jossa kuvattiin suomalaisen teatterin synty ja kehitys. Yhdessäolon
ratoksi ylioppilaat lauloivat laulun toisensa jälkeen ja lopuksi
mahtavan Herää Suomi-laulun. -- Myöhemmin oli illalliset Seurahuoneella
ja siellä tri F. J. Pätiälä puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin kunniaksi.

Kun rva Winterhjelm vielä oli kolmena iltana esiintynyt lady
Macbethina, jakaantui seurue kahteen ryhmään, joista toinen jäi
Helsinkiin ja toinen lähti kiertomatkalle näytelläkseen ensin teatterin
puolesta _Tampereella_ (21/5-31/5) ja sitte omaksi hyväkseen Raumalla
(3/6-4/6), Porissa (6/6-11/6) Ja Vaasassa (15/6-20/6) kappaleet:
Elinan surma, Uramon torppa, 50 vuotta myöhemmin, Kumarrusmatka ja
Spiritistinen istunto. Bergbom seurasi mukana Tampereelle, mutta
palasi sieltä Helsinkiin. Helsinkiin jäänyt osasto esitti 20/5
kansannäytäntönä Kuinka äkäpussi kesytetään (nti Sainio oiva äkäpussi)
sekä kolmena viimeisenä iltana K. Halmeen suomentaman, Brandonin ja
Thomasin hullunkurisen huvinäytelmän _Charleyn täti_, joka kuluneena
näytäntökautena oli kierrellyt Euroopan näyttämöillä. Pääosan näytteli
Weckman con amore.

Vähän ylempänä lupasimme kertoa, kuinka "sovinto" Minna Canthin ja
Suomalaisen teatterin välillä jälleen syntyi. Tämä selviää eräistä
käytettävissämme olevista kirjeistä. -- Minna Canth oli 1893
kirjoittanut pikku näytelmän "Hän on Sysmästä" -- mukaelma
saksalaisesta alkuteoksesta -- seuranäytäntöä varten Kuopion
suomalaisen yhteiskoulun hyväksi. Kun se oli huvittanut katsojia,
tekijä suostui, "jopa kehottikin", että joku toinen henkilö
(mainitsematta mitään Minna Canthista), lähettäisi sen Bergbomille.
Tämä kirjoitti 9/1 rva Canthille saaneensa näytelmän ja myöskin
jälestäpäin kuulleensa, että se oli lähetetty hänen suostumuksellaan.
Kumminkin oli lähetys saattanut hänet ristiriitaiseen asemaan. Toiselta
puolen koskee teatterin arvoa, että Minna Canth lähettää sille pienen
mukaelman, vaikka hän ei ole katsonut sitä kyllin arvokkaaksi
näyttelemään Sylviä, toiselta puolen on tekijällä niin suuri ansio
suomalaisesta teatterista, että tämän tulee ottaa lahja
kiitollisuudella vastaan olkoon se minkälainen tahansa. Bergbom sanoo
asettuneensa jälkimäisen vaihtopuolen kannalle ja kiittää kappaleesta
sekä päättää: "Miksikä kaiken tämän Teille kirjoitan? Välistä ei voi
olla samalla kertaa hienotunteinen ja suora -- tahdon sentähden nyt
olla suora." Vastatessaan (13/1) Minna Canth vapauttaa Bergbomin
velvollisuudesta näytellä kappaletta sentähden että se oli hänen
lähettämänsä ja vakuuttaa, että hänessä ei ole katkeria tunteita
teatteria kohtaan -- "paremmin, toivoakseni, voisi käyttää ne muutamat
vuodet, jotka täällä mahdollisesti vielä on oltava, kuin moisten
tunteitten hautomiseen". --

Pari viikkoa myöhemmin 28/1 päätti Längmanin kirjailijapalkkioiden
jakamista varten asetettu lautakunta, jossa Bergbomkin oli jäsenenä,
muun muassa, että Minna Canthille oli annettava 1000 markan palkinto
Papin perhe ja Sylvi näytelmistä. Tästä kirjoitti rva Olga Salo Minna
Canthille, ja jo 31/1 hän vastaa rva Salolle:

"Voi, kuinka se Tohtori sentään on herttainen ja hyvä, kun kaikki
ympäri käy! Tulin niin iloiseksi sinun tiedonannostasi, enkä tiedä
kumpasestako enemmän iloitsin, rahanko toivosta vai siitä
todistuksesta, minkä tämä antoi Tohtorin jalomielisyydestä. Olen
monesti sanonut ja sanon vieläkin, ettei opi ihmisiä tuntemaan,
ennenkun on saanut kokea myöskin heidän vihaansa. Muutamat tuovat
silloin esille erinomaisen halpoja puolia, toiset sitä vastaan eivät
kadota mitään inhimillisyydestään siinäkään tilassa. -- Mutta herranen
aika, minua oikein pelottaa se velvollisuuden taakka, joka tulee
painamaan hartioitani, jos minullekin tuommoinen stipendi määrätään.
Minä nyt olen aina velvollisuuksien ihminen, ja kun mielestäni minua ei
enää kaivattu kirjallisuuden alalla, johon viimeisinä aikoina on tullut
niin paljon uusia voimia, ja perhe sitä vastoin kysyy paljon
aineellista tukea -- -- niin ajattelin kokonaan antautua rahan orjaksi.
Ajan vietteeksi ajattelin ainoastaan tekaista jonkun pikku näytelmän
silloin tällöin. Mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa se
uudelleen tosityöksi. Saako siihen voimia, saako inspirationia?" -- --

Seuraavassa kirjoittaja sanoo "Sysmäläisen" jo tuottaneen
yhteiskoululle 400 mk, ja toivoi hän sillä vielä saatavan 200 à 300,
sillä sitä oli pyydetty moneen paikkaan ja siitä maksettiin 15-25 mk
joka kerralta kun se näyteltiin. -- "Tämä innostutti minua
kirjoittamaan uutta pientä komediaa Pohjois-Savon kansanopiston
hyväksi. Ei ne ota minulta paljon aikaa eikä voimaa -- onpahan vaan
kuin joku koruompelu arpajaisvoitoksi -- ja paljon suurempi hyöty
sentään asialle. Se on minulla nyt puolitiessä kirjoitettuna, ja nimi
on hyvin moderni: 'Eräs spiritistinen seansi'. En tiedä vielä
minkälainen siitä tulee. Ehkä lähetän sen sitten Tohtorille nähtäväksi,
kun valmistuu." -- --

Muutaman päivän päästä oli pikku näytelmä valmis, ja tekijätär
lähetti sen (6/2) Bergbomille, pyytäen siitä 100 mk Pohjois-Savon
kansanopistolle. Kirje päättyy hartaimmilla kiitoksilla Tohtorille,
joka oli myötävaikuttanut siihen, että hänelle oli annettu
kirjailijapalkkio -- "kun nyt vaan saisi voimia -- paljon voimia
työhön, ja onnistuisi tarttumaan kiinni innostuttavaan aineeseen! Sillä
kaiketi parhaiten kiitollisuuttani osottaisin."

Näin oli siis kaikki ainakin näennäisesti entisellään, ja kirjeenvaihto
Minna Canthin ja Emilienkin välillä alkoi uudestaan. Täytettyään 19/3
viisikymmentä vuotta edellinen kirjoittaa 25/3:

"Rakas Emilie! Kuinka kovasti hauskaa, että Te, Tohtori ja Emilie, ette
enää ole vihaisia! Sillä sen uskallan päättää sekä telegrammista että
kukkaisvihosta, joista molemmista tuhannen tuhatta kiitosta! Saatte
uskoa että valmistitte minulle suurimman ilon kaikista suurista iloista
syntymäpäivänäni." -- Muuten kirje sisältää tietoja kirjoittajan
terveydentilasta, joka oli ollut huono, sekä mietteitä eikö voisi
auttaa teatterioloja vakavammalle kannalle siten, että Suomalainen
ja Kansanteatteri yhdistettäisiin, niin että olisi "kaksi
rinnakkaisosastoa, jotka vuorottelisivat Helsingissä ja maaseudulla".

Moni muu kuin Minna Canth mietti tänä keväänä teatterin toimeentuloa.
Kun syksyllä alkuunpantu rengaskeräys oli tuottanut ainoastaan 2,500
mk, johtokunta kehotti teatterin ystäviä ja suosijoita kokoontumaan
17/3 Arkadiaan neuvottelemaan, miten taidelaitoksen velat olivat
maksettavat ja sen talous tulevaisuudessa turvattava. Sinne saapui
kansalaisia puoli huonetta -- helsinkiläisiä ja valtiopäivämiehiä -- ja
kun Bergbom oli alottanut kokouksen huomauttamalla, ettei johtokunta
voinut teatteria ylläpitää ilman kansalaisten tehokasta apua, Almberg
aseman valaisemiseksi loi katsauksen 8 viimeisen vuoden tuloihin ja
menoihin. Hänen esittämänsä tiedot olivat seuraavat:

Ajanjaksolla 1885-1893 tekivät _tulot_ kaikkiaan 838,128 mk 50 p. eli
keskimäärin 104,738 mk 51 p. vuodessa. Näistä oli näytännöistä saatuja
tuloja yhteensä 536,197 mk 33 p. eli vuosittain 67,024 mk 66 p. _Menot_
olivat tehneet yhteensä 938,806 mk 36 p. eli keskimäärin 117,350 mk 80
p. vuosittain, ja oli niinmuodoin vajaus 100,623 mk 78 p. eli
keskimäärin 12,577 mk 97 p. vuodessa. Tätä vajausta oli vuosina
1885-88 täytetty arpajaisten kautta saaduilla varoilla 26,367 mk 97 p.
ja vuosina 1888-93 kannattajain rahoilla 47,549 mk sekä vuosina
1889-90 saaduilla rengaskeräyslahjoilla 5,652 mk. Nämä varat tekivät
yhteensä 79,568 mk 97 p. eli 9,946 mk 12 p. yksityistä apua vuosittain.
Velkoja oli siis tämän näytäntökauden alussa (100,623 mk 78 p. --
79,568 mk 97 p.) 21,054 mk 81 p. ja laskettiin niiden näytäntökauden
kuluessa nousevan noin 31,000 markkaan.

Kokouksen päätös oli se, että teatterin velat olivat suoritettavat
toimeenpanemalla yleinen rahankeräys sekä että uusi kannatuskirjoitus
oli tapahtuva, joten saataisiin 12,500 mk vuotta kohti sen vajauksen
täyttämiseksi, joka kokemuksen mukaan vuosittain oli odotettavissa.
Toimikuntaan, jonka tehtäväksi annettiin koettaa toteuttaa tämä päätös,
valittiin rvat M. Eneberg, H. Gripenberg, Th. Hahl, A. af Heurlin, S.
Lindgren, A. Stenroth ja E. Wegelius, neidit Th. Göös ja H. Meurman
sekä hrt K. A. Brander, J. H. Erkko, K. G. Göös, O. Hallsten, J.
Höckert, P. Jamalainen, Kallio, V. Löfgren, K. Lönnbohm, W. Meurman ja
W. Söderhjelm.

Uusi kokous samasta asiasta pidettiin 5/5 ja siinä ilmotettiin, että
toivottu kannatus oli merkitty kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Seuraavana
päivänä yllämainittu toimikunta oli kutsuttu ensimäiseen kokoukseensa
ja valittiin siinä teatterin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin
K. Bergbom, A. Almberg, Eliel Aspelin, O. E. Tudeer ja K. F. Wahlström,
sekä varajäseniksi B. F. Godenhjelm, J. H. Erkko ja Emilie Bergbom, ja
toiseksi neuvoskunnan jäseniksi, jonka tuli avustaa johtokuntaa
taloudellisissa asioissa, prof. W. Söderhjelm, lakit. kand. P.
Jamalainen, rvt Stenroth ja Wegelius, prof. E. N. Setälä ja rva Enlund,
sekä varajäseniksi maisterit Kasimir Leino ja Hallsten ja lehtori K. G.
Göös. -- Rahankeräyspuuhaan velkojen maksamiseksi oli syksyllä
ryhdyttävä.

Näin oli suomalainen yleisö uudestaan näyttänyt, että teatteri edelleen
saattoi sen apuun turvautua. Näytäntöjen luku oli 117 ja esitettiin
niissä: 11 kertaa _Elinan surma_; 9 Bykmentin tytär; 8 _Daniel Hjort,
Postikonttorissa_; 7 _50 vuotta myöhemmin_; 6 _Aino, Pappilan tuvassa_,
Mustalainen; 5 _Kumarrusmatka_, Wilhelm Tell; 4 _Kihlaus, Spiritistinen
istunto_, Fernande, Ei olo aikaa; 3 _Tietäjä, Kuopion takana,
Nummisuutarit, Silmänkääntäjä, Naimiskauppa, Seinä väliä,
Mallassaunalla_, Pyhimys vaiko mielipuoli, Saituri, Matka
Konstantinopeliin, Santa Lucian ruusu, Sanomalehtimiehiä, Meri,
Macbeth, Charleyn täti; 2 _Uramon torppa, En ollenkaan muista, Kevään
oikkuja, Pukkisen pidot, Prinsessa Ruusunen, Ei voi_, Yhteiskunnan
tukeet, Nuoruus, Reviisori, 1 _Tapanin päivänä, Lea_, Hebrealaisia
kuvaelmia, Isännätön talo, Jeannetten häät, Kuinka äkäpussi kesytetään,
Liittolaiset.

Näistä 46 näytelmästä oli kotimaisia 24, ulkomaalaisia 22 sekä uusia 16
(7 kotimaista).



XXIII.

Kolmaskolmatta näytäntökausi, 1894-95.


Bergbom lähti 29/5 Pietarin kautta Berliniin. Kuinka hän nytkin
välttämättömästi tarvitsi lepoa ja virkistystä, näkyy seuraavista
riveistä, jotka hän ennen lähtöään kirjoitti Minna Canthille:

(28/5) "Kunnioitettava Rouva. Olisin mielelläni laajemmin kirjoittanut
Teille uudesta huvinäytelmästänne ja sen kohtalosta Helsingissä ja
Tampereella, mutta, suoraan sanoen, en ole jaksanut -- niin väsynyt,
kyllästynyt, loppuun asti kyllästynyt olen ollut. Rauhattomuutta
maassamme, epävarmuutta teatterin asemassa, eripuraisuutta niiden
välillä, joiden pitäisi vaeltaa yhtä tietä. Spiritistinen istunto
nauratti paljon ja innokkaasti taputettiin käsiä, mutta en voi salata,
että samalla ilmestyi jonkunmoinen pettymys -- Tampereella vielä
suurempi kuin Helsingissä. Minna Canthilta oli odotettu toista. --

"Matkustan huomenna ulkomaille. Toivon että kun syksyllä palajan
mieleni ja sydämeni ovat keveämmät. Nyt ne ovat kovasti masentuneet.
Toivon Teille hauskaa kesää, työintoa ja työvoimaa, iloa
ympäristöstänne ja tyydytystä sisässänne. Kaarlo Bergbom."

Vaikka matka, kirjeestä päättäen, oli aiottu pitemmäksi, ei se
todellisuudessa kestänyt kuin noin kolme viikkoa. Tietoja siitä saamme
kolmesta postikortista. Bergbom tuli Berliniin toukokuun viimeisenä
päivänä ja oli jo silloin päässyt yskästään, joka kotona oli häntä
vaivannut. Muutenkin hän menestyi hyvin ja oli tyytyväinen siihen, mitä
teatterit tarjosivat. Erittäin hän mainitsee näytelmät Madame Sans-gêne
ja Vasantasena, jotka molemmat sitte esitettiin meilläkin. Jo 13/6 hän
sanoo olevansa valmis lähtemään kotiinpäin, sillä hän tiesi nyt, että
Théâtre libre, jota hän väärän sanomalehtiuutisen johdosta oli
odottanut, ei tulisikaan Berliniin. Paluumatkalla hän aikoi viipyä pari
päivää Kööpenhaminassa ja samoin Tukholmassa; Helsingistä hän
matkustaisi Kuopioon taikka Lappeenrantaan, riippuen siitä kumpaanko
kylpypaikkaan Emilie jo ennen hänen tuloaan oli lähtenyt.

Kaarlo tapasi sisarensa vielä kotona, ja matkustivat he yhdessä
Kuopioon, jossa oleskelivat heinäkuun loppupuoleen, se on
siksi kun Emilien täytyi palata virkaansa Helsinkiin. Kaarlo
puolestaan muutti silloin Marianhaminaan, missä hän "jatkoi samaa
tyhjäntoimittajanelämää" kuin Kuopiossa. "Kuinpa siitä vain olisi
hyötyä", hän lisää, "niin että voimani kestäisivät paremmin kuin viime
talvena." Voimistelu ja kylvyt olivat hyviä, ja joka päivä hän oli
mukana purjehdusretkillä. Emilie puolestaan kirjoittaa 13/8 ryhtyvänsä
tarkastamaan teatterin kalustoa, ja hän luulee työn vaativan pari
viikkoa. Ida Aalbergista hän oli kuullut, että tämä oli Hämeessä ja
valmistautui skandinavilaiseen kiertomatkaansa. Tähän sopii lisätä,
että taiteilijatar tänä vuonna meni uusiin naimisiin vapaaherra
Alexander _Uexkull-Güldenbandin_ kanssa, ja oli hänen oikea
asuinpaikkansa sen jälkeen Pietari. Mitä turneeseen tulee, oli se
tapahtuva entisen Ruotsalaisen teatterin taiteellisen johtajan, Harald
Molanderin, ollessa inpresariona.

Kun seurue elokuun lopulla kokoontui, oli siitä eronnut J. Sario sekä
sairauden tähden työstä estetty N. Stenbäck (joka sitte keväällä
erosi), mutta sen sijaan oli _Adolf Lindfors_ palannut teatteriin. --
Näytännöt alkoivat 2/9 Murtovarkaudella. Se annettiin kansannäytäntönä
niinkuin muutkin näytännöt kahtena ensimäisenä viikkona. Mitä
ohjelmistoon tulee, näyteltiin lokakuun loppuun asti kevätkaudelta
tunnettua taikka uusintoja, joista mainittakoon Setä Bräsig, Jeppe
Niilonpoika, Kavaluus ja rakkaus, Papin perhe ja Kuninkaanalut. Näistä
meni ensin- ja viimeksimainittu kumpikin 5 kertaa. Kappalten
esittämisestä huomautamme vain, että Lindfors Jeppenä nähtävästi pyysi
kohottaa luonnekuvausta farssin tasolta sekä että hän pani kaiken
taiteensa alttiiksi kuvatessaan Nikolaus-piispaa Kuninkaanaluissa,
joten hän ja Leino Skule-jaarlina oikeastaan antoivat mahtavan draaman
esitykselle taiteellista ryhtiä. Kavaluudessa ja rakkaudessa oli Kunnas
heikonlainen Louise, mutta nti Sainio kelpo lady Milford. Papin
perheessä rva Olga Poppius esiintyi (ensi kerran palattuaan
opintomatkaltaan Parisista) entisessä roolissaan, Maijuna.

Vaikkei oltukaan annettu uutta, oli ohjelmisto kuitenkin tarjonut
mieltäkiinnittävää. "Teatteri on tänä syksynä menestynyt
hyvänlaisesti", Emilie kirjoittaakin, "ei suinkaan loistavasti, mutta
tyydyttävästi." Uusiin kappaleisiin nähden mainittakoon, että jälleen
oli ruvettu puuhaamaan Sprengtportenin oppilaitten ottamista (kts III,
s. 351). Kumminkaan ei yrityksestä nytkään tullut sen enempää. Syy oli
eri tahoilla ilmaantunut arvelu, että näytelmä ei ollut otollinen
puolue- ja valtiollisissa oloissamme. -- Ensimäinen uutuus tuli
näyttämölle vasta 31/10, ja se oli omituista kyllä Anni Levanderin
suomentama Meilhac'in ja Halévyn 5-näytöksinen draama Frou-frou --
suomeksi nimitetty _Tuulispää_ -- josta Bergbom aikaisemmin (kts III,
s. 98) oli lausunut aivan hylkäävän tuomion. Syy miksi se sittenkin
otettiin oli tietenkin se, että Olga Poppius tahtoi huikentelevan
Gilberten, se on "Tuulispään", osassa näyttää mitä hän Parisissa oli
oppinut. Varmaankaan Bergbom ei mielellään siihen suostunut, mutta
missä on se teatterinjohtaja, joka ei joskus olisi taipunut
primadonnien mielitekoja noudattamaan? Näyttelijätär osotti suuresti
edistyneensä. Äänenkäytössä, liikkeissä, kasvojeneleissä sanottiin
olevan toisenlainen luontevuus ja sulavuus kuin ennen hieman
poikamaisessa Lillissä Kuopion takana. Ettei sentään liikuttava
loppukohtaus taiteellisesti liittynyt edelliseen, oli enemmän näytelmän
syy. Parisilaisin oli ehkä sentään Lindfors (Brigard), jota paitse
onnistuneina ovat mainittavat Axel Ahlberg (Henri de Sartory) ja nti
Sainio (paronitar de Cambri). --

Tuulispää oli mennyt ainoastaan yhden kerran, kun saapui sanoma keisari
Aleksanteri III:n kuolemasta 1 p. marrask. Näytännöt olivat tietysti
kohta lakkautettavat tietämättä kuinka pitkäksi ajaksi. Jo keisarin
sairauden aikana oli levoton odotuksen tunnelma vallannut mielet, ja
kun Nikolai II oli noussut hallitsijaistuimelle, se yhä jatkui,
vaikka toiseen pulmaan kohdistuneena. Kolmannestakin Aleksanterista
tiettiin, että hän oli Suomen ystävä, joten hänen poismenoansa
peljättiin, ja kun se oli tapahtunut, vilpittömästi surtiin; mutta nyt
kysyttiin, allekirjoittaako nuori keisari edelläkävijäinsä tapaan
hallitsijavakuutuksen maamme oikeuksista? Syvällä helpotuksen
huokauksella vastaanotettiin tieto, että hän oli sen tehnyt -- sillä
Suomessa ei vielä osattu epäillä hallitsijan sanan pyhyyttä. Mutta
senkin jälkeen täyttivät tänä merkillisenä marraskuuna valtiolliset
seikat kaikkien mielet: hautajaiset Pietarissa, Suomen edustaminen
niissä, lähetystöt ja adressit uudelle hallitsijalle ja hänen korkealle
morsiamelleen heidän häihinsä. Kuinka tämä kaikki koski ihmisiin ja
erittäin semmoisiin kansalaisiin, jotka, niinkuin Kaarlo ja Emilie
Bergbom, koko sydämestään seurasivat kansamme elinkysymyksiä, siitä
saamme aavistusta jälkimäisen kirjeestä Betty Elfvingille (28/11):

"Rakas Betty! Suuria asioita on tapahtunut sitte kun me viimeksi
puhuimme toistemme kanssa, ja minusta se levottomuus ja pelko, joka
täällä oli kestettävänä ennen kun nuori hallitsijamme lähetti meille
hallitsijavakuutuksensa, on lisännyt useita vuosia ikäämme. Jumalan
kiitos ja kunnia, että me nyt taas jonkun ajan eteenpäin voimme
toivoa, että kaikki on jäävä entiselleen. -- -- Adressiriitakin on nyt
loppuun taisteltu, ja kun joskus tapaamme toisemme, kerron siitä
seikkaperäisemmin -- kirjoittaa en jaksa. Sisässäni olen luopunut
kaikesta yhteydestä tämän Helsingin 'sivistyneen' yhteiskunnan kanssa,
joka, kun kysytään tahtooko se allekirjoittaa suomalaisen adressin,
vastaa: 'venäläisen, ruotsalaisen, ranskalaisen, tanskalaisen,
saksalaisen, latinalaisen -- mielellämme, mutta ei suomalaista.' En voi
sanoa kuinka syvästi ylenkatson koko tätä itsekästä, epäkansallista ja
epäisänmaallista 'sivistynyttä' yleisöä.[16]

"Teatterin on kyllä ollut vaikea tulla toimeen niin kauvan ilman
tuloja, mutta me toivomme saavamme jonkun korvauksen valtiolta, ja
silloin me kai selviydymme. Ikävä oli olla näyttelemättä, ja me
valmistauduimme kuuden viikon lepoon, kun lupa [näytellä 26 pstä
alkaen] tuli salamankaltaisesti, niin että meidän on vähän vaikea saada
valmiiksi uusi kappaleemme 'Madame Sans-gêne', jonka täytyy mennä
perjantaina [30/11]. Et voi uskoa kuinka olemme väsyneet ja kuinka
mielellämme luopuisimme teatterista, jos meillä vain olisi joku
mahdollisuus." -- [Ohimennen kirjeessä puhutaan Antti Jalavastakin ja
sanotaan: "hän on nykyään niin väsynyt ja alakuloinen, että on oikein
surkeaa: vaivaloinen ja alituinen taistelu kansallisten oikeuksiemme
edestä on painanut meidät kaikki alas ennen aikojamme."] Vielä
mainitaan kirjeessä, että Ida Aalberg oli luvannut tulla näyttelemään
Reginaa Kustaa Aadolfin 300-vuotispäivänä, 9 p. jouluk., ja sittemmin
helmikuulla kuukauden ajaksi.

Bergbom kävi marraskuulla Pietarissa sopiakseen Ida Aalbergin kanssa
tämän vierailusta (aiottiin muun muassa ottaa Shakespearen Kleopatra,
joka sentään jäi myöhemmäksi), neuvotellakseen Martti Wuoren kanssa
hänen pian näyteltävästä uudesta kappaleestaan sekä vihdoin ostaakseen
yhtä ja toista valmistuksenalaisina olevia näytelmiä varten.

Ensimäinen näytäntö pakollisen levon jälkeen oli 26/11, keisarillisena
hääpäivänä, jolloin Aino esitettiin. Juhlailta alkoi Maamme-laululla,
jonka torvisoittokunta esitti yleisön seisoessa. Sitten Olga Poppius
lausui J. H. Erkon kauniin, korkealle morsiusparille omistetun runon,
jota seurasi eläköönhuuto keisarille ja keisarinnalle sekä
keisarihymni. Samanlainen juhla oli Ruotsalaisessakin teatterissa,
mutta oli sillä virallisempi leima, syystä kun kuvernööri Palin esitti
eläköönhuudon; ohjelmana oli Ulfåsan häät. -- Kun sitte 28/11 Tuulispää
oli vielä mennyt toisen kerran, annettiin 30/11 S. Sarion suomentama V.
Sardoun 4-näytoksinen näytelmä _Rouva Suorasuu_ (Madame Sans-gêne).
Niinkuin muualla maailmassa, saavutti kappale meilläkin täyden
menestyksen, ja hyvällä syyllä, koska pääosat suoritettiin erittäin
kyvykkäästi. Nti Kirsti Sainio nimiroolissa onnistui paremmin kuin
koskaan -- hänen esityksessään oli reippautta, suoruutta ja sydäntä,
niin että hän herätti vilpitöntä myötätuntoa; Ad. Lindfors oli erittäin
karakteristinen Napoleonina, Leino todellisuudentuntoa herättävä
Fouchér, ja Halmekin oli sangen hyvä Lefebvrenä. Edelleen oli
näyttämöllepanossa taitavasti harrastettu historiallista ja tyylillistä
todellisuutta. Näytelmä meni ennen vuoden loppua 7 ja keväällä vielä 9,
se on kaikkiaan 16 kertaa. Joulukuun merkkitapahtuma oli _Ida
Aalbergin_ kolmen illan vierailu.[17] Hän esiintyi Reginana ensiksi
8/12 ja toisen kerran seuraavana päivänä, jolloin Topeliuksen näytelmä
annettiin juhlanäytäntönä Kustaa Aadolfin 300-vuotismuiston
kunnioittamiseksi. Näytäntö alkoi kuvaelmalla, jossa nähtiin
sankarikuningas ruotsalaisten ja suomalaisten soturiensa ympäröimänä,
ja jonka aikana soitettiin Jumala ompi linnamme. Sen jälkeen nti Sainio
lausui Kaarle Krohnin sepittämän lennokkaan juhlarunon, ja sitä seurasi
30-vuotisen sodan marssi. Itse näytelmä -- Ida Aalbergin ohella
esiintyivät Leino Kustaa Aadolfina, Ahlberg Hieronymuksena ja Lindfors
Larssonina -- herätti niinkuin ainakin isänmaallisen tunnelman ja
hehkuvan innostuksen yleisössä. -- Näin otti teatterimme tehokkaasti
osaa suuren muiston kunnioittamiseen, joka Helsingissä ja koko maassa
oli monenlaisen juhlimisen aiheena. -- Kolmannen kerran esiintyi
vieraileva taiteilijatar Kirsti Fleminginä Elinan surmassa 12/12.

Puhumatta heidän toimeensa kuuluvista tavallisista huolista, oli tämä
vuosi yksityisestikin raskaanlainen Bergbom-sisaruksille. Heidän
sisarensa Augusta af Heurlin oli sairauden takia estetty huoneestaan
liikkumasta, eikä Kaarlonkan terveys ollut hyvä, vaikka hän lakkaamatta
oli työssä. Näistä seikoista Emilie puhuu miltei joka kirjeessään nti
Elfvingille; itse hän kesti jotakuinkin, ollen toisia terveempi, joskin
mieleltään alakuloinen.

"Teatterille", hän kirjoittaa 4/1, "tämä vuosi on ollut viimeistä
valoisampi. Niinä kolmena iltana, jolloin Ida Aalberg esiintyi,
väentulva oli kuulumaton, mutta niitä oli vain kolme. Paitse näitä
iltoja 'Rouva Suorasuu' on ollut meidän paras succés sekä itse
kappaleen että sen suuren menestyksen tähden, jonka Kirsti Sainio
täydellä oikeudella siinä saavutti. Jollei hän pian mene naimisiin,
vaan edistyy niinkuin tähän saakka, tulee hänestä luultavasti suuri
taiteilija; personallisesti hän on hupainen, totuutta rakastava ja
kelpo tyttö, josta me oikein pidämme." Sitten arpajaispuuhista Turussa
ja Helsingissä: "Onhan ilahduttavaa että ystävät ovat toimeliaita,
mutta en voi olla valittamatta, että asema on semmoinen että se on
välttämätöntä." -- Vähän myöhemmin Kaarlo kirjoittaa samasta asiasta.
Hän on auttava toimikuntaa Turussa järjestämällä sikäläisiä arpajaisia
varten keväällä esittämänsä hebrealaiset kuvaelmat ja luettelee kuinka
monta ja minkälaisia henkilöitä kuhunkin kuvaelmaan tarvitaan. Hän
lupaa tuoda muassaan tarpeellista apua teatterista.

Ohjelmistosta vuoden vaihteella mainitsemme, että Nummisuutarit
esitettiin 18/12 Leinon hyväksi ja uudenvuodenpäivänä (Leino taas
Eskona ja Lindfors Mikko Vilkastuksena), Tuulispää loppiaispäivänä Olga
Poppiuksen lahjanäytäntönä sekä "50 vuotta myöhemmin" Topeliuksen
päivänä. -- Uusi kappale annettiin 18/1; nimittäin _Vasantasena_,
kuningas Cudrakan muinaisintialainen näytelmä, jonka Irene Mendelin oli
suomentanut E. Pohlin saksalaisesta, 5-näytöksisestä mukaelmasta, ja
siitä tuli samanlainen kassakappale kuin Rouva Suorasuusta -- sekin
meni 16 kertaa. Tämän selittää toiselta puolen näytelmän runollisuus,
toiselta esityksen etevyys itämaalaisesti värikkään näyttämöllepanon
ohella. Päärooleissa esiintyivät: Katri Rautio, sangen viehättävä
rakkauden jalostama Vasantasena, Axel Ahlberg -- Tsharadutta, Leino --
Samsthanaka, Salo -- Ariaka.

Runebergin juhlanäytännössä oli järjestelyn puolesta uutta
ensimäinen kuvaelma, jossa nähtiin runoilijan seppelöidyn kuvan
ympärillä Suomen kansa eri kerroksineen; siitä astui vuorostaan
esiin sivistyksen, maanviljelyksen, sodan ja rauhan, opin ja
valistuksen edustajat lausuakseen kukin säejaksonsa Maamme-laulusta.
-- Näytäntökauden ainoa uusi kotimainen alkuteos tuli 15/2. Se oli
Martti Wuoren 5-näytöksinen näytelmä _Ryöstö_.[18] Todellisesta
elämästä (Itä-Suomesta) otettu aihe ja maalaistyypit -- kauppias Sipi
Rahikainen (Kallio), talollinen Antti Valkeapää (Rautio) ja hänen
Sohvi-vaimonsa (nti Lähteenoja), jotka liian herkkäuskoisina joutuvat
ensinmainitun, koronkiskurin kynsiin, vanhempiaan sivistyneempi ja
hienotunteisempi talontytär Hilma (nti Rängman), kaupungissa uusia
tapoja oppinut Siiri- neiti (nti Sainio), kauppias Loikkanen (Närhi),
hullu Syrjälän Sanna (rva Kahilainen) y.m. -- olivat tosin hyvin
näyteltyinä omansa viehättämään, mutta heikonlaisesti sommiteltuna,
ilman tarpeellista draamallista vauhtia ja jännittäväisyyttä kappale
ei kumminkaan herättänyt suurempaa mielenkiintoa. Se meni vain kolme
kertaa.

Joku aika myöhemmin oli samalla näytelmällä parempi menestys Helsingin
Työväen teatterissa -- sen yleisö näyttää paremmin oivaltaneen
kuvauksen todellisuutta, samalla kun se kenties vähemmän välitti
heikkouksista. -- Toisiakin uusia näytelmiä oli tulossa, mutta ne
valmistuivat vasta seuraavaksi näytäntökaudeksi. Siitä saamme tietoa
parista Minna Canthin kirjeestä Emilie Bergbomille:

(22/2) "Rakas Emilie! -- -- Minä olen muuten ollut hyvällä
kirjoitustuulella tämän vuoden alusta lähtien, vaikka olenkin
influensaa potenut. Sanomalehdet ovat niin kärkkäät ottamaan selkoa
asioista jo vähää ennen kuin ne tapahtuvatkaan. Niin tiedätte kai jo
että minulla on tekeillä kolminäytöksinen kansannäytelmä. Tänä päivänä
saan toisen näytöksen loppuun, ja toivoakseni ensi kuussa saan
kolmannen kirjoitetuksi. Mutta sitten ehkä kirjoitan kaikki vielä
uudestaan, ennenkuin lähetän sen tohtorille kesälektyyriksi.
Kiitollinen olisin, jos saisin Tohtorilta taas neuvoja niinkuin
ennenkin. Vielä minulla on semmoinenkin tuuma, että tämän näytelmän
lopetettuani, tarttuisin heti käsiksi uuteen. Enkä antaisi sen
ennakkoluulon tulla esteeksi, etten muka nyt kykenisi, koska juuri olen
yhden kirjoittanut. Otan sen toisen sitten porvariselämästä, kun tämä
on kansanelämästä.

"Muuten olen tätä kirjoittaessani tullut uudelleenkin siihen
päätökseen, että kansan ihmiset ovat paljon draamallisempia kuin
nykyaikaiset kultuuri-ihmiset. Luonteet ovat yksinkertaisemmat ja
kokonaisemmat. Eikä niitä ehkäise mitkään reflektionit.

"Kyllä olisi hauskaa, jos pääsisin sitte heti kiinni semmoiseen
aineeseen, joka innostuttaisi. Ehkä jos tämä tulisi syksyllä
näyteltäväksi, se toinen sitten valmistuisi kevääksi." -- --

(29/3) -- -- "Minä tässä juuri kirjoittelen näytelmääni.
Arpajaishommat[19] veivät aikaa, mutta loppupuolessa kolmas näytös jo
on. Se 'loppuklämmi' pitäisi saada hyväksi. En tiedä tuleeko tämä
yleisöä miellyttämään, sillä se on raskaanlainen ja jotenkin synkkä.
Riippuu paljon siitä, miten pääosa, Anna Liisa, esitetään. Erkon
Kullervo kuuluu myöskin valmistuvan ensi vuodeksi. Kyllä kait tämä Anna
Liisa pitäisi siinä tapauksessa mennä aikaisemmin, sillä Kullervon
jälkeen se ei enää maistuisi miltään. Täälläkin näkee, että yleisön
maku on järkiään muuttunut. Ei se enää rakasta realismia, kuta
satumaisempaa ja kevyempää, sitä parempi."

Niinkuin jo tiedämme, oli _Ida Aalberg_ luvannut kevättalvellakin tulla
vierailemaan, ja vierailunäytännöt alkoivat 20/2[20] Schillerin Maria
Stuartilla, joka meni kolme kertaa yhtä jaksoa (ja neljännen 15/3
kansannäytäntönä). Emme tarvitse sanoa, että taiteilijatar tässä
suuressa roolissaan tyydytti korkeimpia vaatimuksia. Epäilemättä hän
siinä näyttelikin, niinkuin arvostelijat sanoivat, paremmin kuin ennen
taikka ainakin paremmin kuin kiertomatkallaan, sillä puhumatta siitä
että turnee-ohjelmistossa ei ollut tätä eikä muita samanarvoisia
klassillisia rooleja, esiintyi hän kotoisella näyttämöllä
turvallisemmassa ympäristössä kuin matkoilla ollessaan, ja sentähden
esityskin oli tyynempi, eheämpi. -- Vierailu-ohjelmiston huomattavin
numero oli uusi Ibsenin näytelmä _Pikku Eyolf_; ensi-ilta 1/3. Ida
Aalberg oli Rita, onneton rouva, joka kärsii siitä että hän on
ulkopuolella miehensä, Allmersin, sisimpiä ajatuksia ja harrastuksia.
Näyttelijättären esitys oli nyt samoin kuin säännöllisesti Ibsenin
naisrooleissa niin hienosti ja syvästi harkittua, että henkilön
sisällinen elämä ja kehitys tuli havainnollisemmaksi ja kirkkaammaksi
kuin lukiessa. Vaikuttavasti näyttelivät muutkin: Ahlberg Allmersina,
Olga Poppius Astana, Salo Borgheimina ja nti Lähteenoja Rotta-Ullana.
Näytelmä meni neljä kertaa. -- Sen jälkeen Ida Aalberg vielä esiintyi
kahtena iltana Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja niinikään kaksi
kertaa toisessakin turnee-loistoroolissaan, jota ei ennen oltu
Suomalaisessa teatterissa näytelty. Tarkotamme pääosaa A. Dumas nuor:n
näytelmässä _Kamelianainen_, yksi niitä ranskalaisia draamoja, jotka
olivat Bergbomille kovin vastenmielisiä. Ensi-ilta oli 19/3, toinen ja
samalla viimeinen vierailunäytäntö 20/3. Marguerite Gautier'n
rakastajaa, Armand Duvalia, näytteli Salo, ja hänen isäänsä Lindfors.

Juuri Ida Aalbergin vierailuaikana olivat arpajaiset Turussa ja
Helsingissä. Mainitsemme molemmat yhdessä, koska Bergbom helmikuun
lopulla kävi Turussa avustamassa arpajaistoimikuntaa. "Kaarlon matka",
Emilie kirjoittaa 1/3, "ei tehnyt häntä huonommaksi, vaikka hän kyllä
on sangen heikko; hänen pitäisi saada rauhassa maata muutamia päiviä,
mutta mistä ottaa aikaa siihen? Viikon päästä on suuret arpajaiset
täällä, ja työ niitä varten vaatii totta tosiaan sekä aikaa että
voimia." Oli nimittäin niin että Bergbom-sisarustenkin, tavallisuuden
mukaan, täytyi olla mukana valmistamassa rikasta iltamaohjelmaa, johon
kuului draamallistakin: _Miranda_, draamallinen kuvaelma Z. Topeliuksen
runon mukaan,[21] _Nukkekaupassa_  (Puppenfée), 1-näytöksinen
tanssinäytelmä. Arpajaisissa Seurahuoneella 9/3, joiden ohjelmasta
vielä mainittakoon Jean Sibeliuksen uusi, kaunis orkesterisävellys
Rydbergin runoon "Skogsrået", oli mahdottomasti väkeä ja ilta kaikin
puolin onnistunut. Puhdasta voittoa saatiin 13,654 mk 8 p.; Turussa oli
puhdas tulo 2,645 mk 84 p.

Näytäntöjä annettiin Helsingissä vielä lähes kuukauden ajan, mutta
vähemmällä menestyksellä kuin ennen tänä vuonna. Parhaimmat huoneet
saatiin, kun nuo arpajaisissa ensi kerran näytellyt Miranda ja
Nukkekaupassa esitettiin neljä kertaa peräkkäin (27/3-31/3); mutta
sitten seuraavat premiäärit eivät saavuttaneet yleisön myötätuntoa. Ne
olivat Jalmari Finnen suomentama Molièren _Naisten koulu_ (3/4) ja L.
Fuldan 3-näytöksinen komedia _Toverukset_ (5/4). Edellisessä Lindfors
oli Arnolphe ja Olga Poppius Agnes, jälkimäisessä Olga Salo Thela
Hildebrandt, Rautio hänen miehensä, Halme tohtori Wulff, nti Rängman
Gertrud, nti Lähteenoja Babette Seiler, nti Stenberg rouva Möbius.
Kritiikki ei kieltänyt tunnustustaan, mutta yleisö oli nähtävästi
väsynyt paljon tarjonneen maaliskuun jälkeen. Viimeksi tuli kaksi
kansannäytäntöä 15/4. Kuinka äkäpussi kesytetään ja Elämä on unelma.

Entiseen tapaan teatteri nyt koetti onneansa maaseuduilla. Jo ennen
Helsingistä lähtöä näyteltiin _Tampereella_ (4/4-7/4) kaksi kertaa
Tuulispää ja kerran Naisten koulu. Sen jälkeen mentiin Turkuun, jossa
annettiin 14 näytäntöä (15/4-13/5).

Tuskin seurue Turussa oli alkanut työnsä, kun sinne Helsingistä saapui
surusanoma, että yksi Suomalaisen teatterin hartaimpia ystäviä, _Kaarle
Fridolf Wahlström_, oli kuollut 18 p. huhtik. Virkauraltaan Wahlstöm
oli kameralisti ja v:sta 1890 lääninkamreeri -- siis, niinkuin outo
olisi arvostellut, "numerojen mies", jonka mieli tavallisesti ei ole
muuhun kiintynyt kuin virkatehtäviin. Semmoinen Wahlström ei kuitenkaan
ollut, joskin kyllä etevä virkamies. Samaan aikaan kuin hänen ystävänsä
Antti Jalava hän oli nuorena ylioppilaana liittynyt niiden joukkoon,
jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat, ja hän pysyi yhä uskollisena
nuoruuden ihanteilleen. Kaikkiin suomalaisiin pyrintöihin 1860-,
70- ja 80-luvuilla hän voimiensa mukaan otti osaa ja erittäinkin hän
uhrasi aikaa ja työtä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Vaikka se
ennenkin on mainittu, muistutamme tässä, että hän 14 vuotta oli
teatterin rahastonhoitajana ja 18 vuotta, kuolemaansa asti, johtokunnan
jäsenenä. Syystä kun ei ollut kirjailija enemmän kuin puhujakaan, hän
ei julkisesti esiintynyt eikä siis tullut laajemmalti tunnetuksi, mutta
ystäväpiirissä hän vaatimattomana, suorana, tulevaisuuteen luottavana
miehenä oli arvossa pidetty. Mitä hän oli ollut Bergbom-sisaruksille,
näkyy seuraavista sydämellisistä sanoista, jotka Bergbom, valittaen
että teatteri esti häntä tulemasta hautajaisiin, Turusta sisarelleen
kirjoitti: "Wahlströmin kuolema on aina mielessäni, niin etten juuri
voi muuta ajatella. Kun muistelen kuinka uskollinen hän on ollut,
kuinka monesta vaikeasta hetkestä me hänen avullaan olemme
suoriutuneet, kuinka hän ei koskaan ollut vaativa, vaan aina antava,
esiytyy hänen rehellinen, lämmin ja kärsivällinen luonteensa niin
elävässä valossa kuin entisinä aikoina; sillä oikeassa olet, että me
viime aikoina tulimme kauvemmas toisistamme kuin itse olisimme
tahtoneet. Levätköön hän rauhassa." -- Sanat "kauvemmas toisistamme"
saavat selityksensä siitä tosiasiasta, että Wahlström jo useita vuosia
ennen kuolemaansa kivuloisena vetäytyi pois ystävien seurapiiristä. --
Seurueen jäsenetkin oivalsivat, että he Wahlströmissä olivat
menettäneet, niinkuin B. Leino kirjoittaa, "rakkaan ystävän -- yhden
niistä vanhoista pylväistä", ja toimittivat haudalle seppeleen
"kiitollisuudella Suomalaisen teatterin näyttelijäkunnalta". --

Menestys Turussa oli keskinkertainen. Vasantasena ja Suorasuu eivät
herättäneet suurempaa suosiota. Sitä vastoin Nukkekaupassa, jota
Bergbom sanoo "sietämättömäksi" ja jonka "sieluton heilunta" oli
hänelle varsinkin vastenmielinen kuolemantapauksen tuottamassa
tunnelmassa, viehätti Turkulaisia äärettömästi. Toukokuun alussa Ida
Aalberg tuli vierailemaan ja esiintyi kaksi kertaa Kamelianaisena,
kerran Maria Stuartina ja kerran Cypriennenä.

Mitä Turussa teatterista sanottiin, saadaan tietää nti Elfvingin
kirjeestä Emilielle (18/5):

"Tiedät jo että viimeinen ilta oli loistava kaikkeen paitse tuloihin
nähden. Paras vaikutelma ja rakkaimmat muistot näyttää sentään kaikissa
kansankerroksissa säilyvän Maria Stuartista. Se näytäntö mainitaan yhä
edelleen jonakin aivan extraerinomaisena, jota se itse asiassa olikin.
Toisella rivillä aikamiehet olivat itkeneet kilpaa naisten kanssa.
Yleisö oli kauttaaltaan hyvin liikutettu. Kamelianaisesta oli eri
mieliä, mutta moni, ainakin naisista, näki Margueritessä ei ainoastaan
martyyrin vaan suorastaan ihanteellisen olennon, kun hän kuolee. --
Hyvin hauskaa oli nähdä, kuinka vähän Kaarlo pitää siitä kappaleesta.
-- -- Yleisarvostelu sekä Idasta [Aalberg] että ylipäätään Suomalaisen
teatterin näytännöistä näyttäytyy nyt niinkuin alussakin kahdenlaisena.
Niin pian kun aletaan siitä puhua, huomaa kuka osaa suomea kuka ei.
Ne, jotka täysin ymmärsivät kaikki, olivat, mikäli tiedän,
aina tyytyväisiä, jota vastoin ne, jotka eivät osaa kieltä,
tarttuivat joihinkin sivuseikkoihin nyppiäkseen niitä, niin että
kokonaisvaikutelma hävisi. -- Mutta miten lieneekään, joka taholta
annetaan teatterille tunnustusta ja kunnioitusta -- joskin eri
määrässä, riippuen mielenlaadusta. Niin kauvas on päästy, että tohtori
Hahlkin suuttuu, kun toinen tai toinen alkaa puhua, kuinka se taikka se
näyteltiin Tukholmassa, ja sen luen hänelle kunniaksi. Kumminkin on
Tukholma muutamille vielä sama Eldorado, joka se oli meille Kustaa
III:n aikana. Eikö se ole käsittämätöntä!"

Turusta muutettiin _Poriin_, jossa Bergbom huhtikuun lopulla oli käynyt
valmistamassa asioita. Siellä annettiin 7 näytäntöä 17/5-26/5. Porista
taasen matkustettiin _Tampereelle_, jossa vielä näyteltiin 5 kertaa,
28/5-3/6. Kummassakin paikassa esitettiin Rouva Suorasuu (2 k.) ja
Vasantasena pääkappaleina.

Kirjeessään Betty Elfvingille Emilie Bergbom (6/8) arvostelee
näytäntökautta seuraavin sanoin:

"Teatteri päättyi tänä vuonna sangen hyvin, nimittäin taloudellisesti;
taiteellisesti vuosi oli vähemmän onnellinen kuin useimmat muut. Meillä
ei ollut ainoatakaan etevää kotimaista uutta kappaletta, eikä myöskin
mitään ensi luokan ulkomaalaista. Suorasuu, Vasantasena ja Pikku Eyolf,
ovathan ne kaikki melko hyviä, mutta ei sentään mestariteoksia." --

Vajaus alentui tänä näytäntökautena tuntuvasti, ja oli siitä
kiittäminen ylempänä mainituita keräyspuuhia. Oltuaan edellisenä vuonna
lähellä 30,000 teki se nyt noin 4,300 mk. -- Muista seikoista
merkittäköön seuraavaa. Niinkuin ennen on kerrottu oli Salan kuoleman
jälkeen (1892) päätetty kysyä _Kasimir Lönnbohmilta_ (Leino), olisiko
hän halukas rupeamaan johtajan apulaiseksi. Lönnbohm, joka oli hoitanut
teatteriarvostelijan virkaa Päivälehdessä, ei kuitenkaan antanut
vastausta ennen kun maaliskuulla 1895. Se oli myöntävä, ja hänet
otettiin 1 pstä kesäk. teatterin palvelukseen. -- Seurueen jäsenistä
erosivat nti _Emilie Stenberg_, jonka jäähyväisnäytäntö kuitenkin oli
vasta syksyllä, nti _Hilma Liiman_ ja _Anton Franck_; uusia vuoden
alkupuolelta olivat _Evert Suonio_ (Sutinen)[22] ja nti _Sirkka
Hertzberg_.[23]

Vielä on muistettava, että teatteri 28 p. maalisk. menetti yhden
hartaimpia suosijoitaan, _Berndt Otto Schaumanin_, joka silloin
74-vuotiaana vapautui armottoman taudin tuottamista kärsimyksistä.
Schauman oli kyllä suvultaan ja kieleltään maamme ruotsalaisia, mutta
hengeltään hän oli innokas suomalaisuuden ja kansallisen nousumme
harrastaja. Ennen kaikkea hän oli taiteenystävä, ollen niin
avaramielinen, että hän yhtä hehkuvasti rakasti kaikkia taidelajeja --
itse tosin harjottamatta ainoatakaan, mutta kykynsä mukaan neuvoen,
avustaen ja rohkaisten taiteilijanalkuja. Muun muassa hän oli
Suomalaisen teatterin ystävä ja ensi vuosina johtokunnankin jäsen.
Schaumanin ulkonaisessa olennossa ja tulisessa luonnonlaadussa oli
jotain eriskummallista, joka ihmetytti outoja, mutta niille, jotka
oppivat lähemmin tuntemaan tämän "originaalin", hän oli jalon
idealistin, epäitsekkään, vaatimattoman yleisinhimillisten ja
isänmaallisten sivistysrientojen puoltajan esikuva. Suomalaisen
näyttämön puolesta Kaarlo Bergbom laski kunnioituksen seppeleen hänen
hautakummulleen.

Näytäntöjä oli annettu 120 ja niissä: 16 kertaa Rouva Suorasuu,
Vasantasena; 11 Nukkekaupassa; 7 Tuulispää; 5 _Nummisuutarit, Pahassa
pulassa_, Setä Bräsig, Kuninkaanalut, Maria Stuart, Mustalainen; 4
_Papin perhe, Miranda_, Jeppe Niilonpoika, Pikku Eyolf, Porvari
aatelismiehenä; 3 _Kumarrusmatka, Amalia ystävämme_, Kavaluus ja
rakkaus, Charleyn täti, Toverukset, Erotaan pois, Kamelianainen,
Saituri; 2 _Murtovarkaus, Spiritistinen istunto, Regina von Emmeritz,
Postikonttorissa, Ryöstö_, Taistelujen väliajalla, Naisten koulu; 1
_Pappilan tuvassa, Elinan surma, Aino, Naimiskauppa, 50 vuotta
myöhemmin, Ei voi, Saimaan rannalla, Setä_, Kuinka äkäpussi kesytetään,
Elämä on unelma, Voimakkaita naisia.

Näistä 41 kappaleesta oli kotimaisia 19 ja uusia 10.



XXIV.

Neljäskolmatta näytäntökausi, 1895-96.


Tavallisuuden mukaan Kaarlo keväällä oli hyvin rasittunut. Talven työ
oli niinkuin ainakin voimia kysynyt, ja erittäin kovat pakkasetkin
olivat ahdistaneet hänen terveyttään. Lääkärin tutkimuksen tulos oli:
sydän kaipasi hoitoa, vaikkei se ollut vakavasti viottunut; enemmän
pilalla oli hermosto, jota paitse vanhoja reumatismin jälkiä oli
huomattavissa. Kaarlo lähti 8/6 yhdessä Emilien kanssa ulkomaille;
Berlinissä heidät neuvottiin Marienbadiin. Sieltä Emilie 6/7 kirjoittaa
nti Elfvingille:

"Tänne me jouduimme eikä Kuopioon, niinkuin toivoin, etkä, rakas Betty,
voi uskoa, kuinka sanomattoman ikävä täällä on. Lääkärit katsoivat tätä
paikkaa sopivaksi Kaarlolle; onko niin, on tulevaisuus näyttävä,
vastaiseksi en voi huomata hyviä oireita, paitse että hän on laihtunut.
Matkalla hän vilustui ja sai vaikean katarrin, joka itsepäisesti
jatkuu. Tämmöinen joutilas kylpyläelämä on kerta kaikkiaan idioottista
ja täällä kaksinkerroin. Tietysti on täälläkin paljo hyvää, kelpoa ja
älykästä, mutta ei pääse siihen käsiksi. Itse paikka on erittäin
kaunis. Marienbad sijaitsee laaksossa, jota korkeat metsäiset harjut
ympäröivät kolmelta puolen. Kävelytiet mitä ihanimmat. Itse Marienbad
on 680 metriä merenpinnasta, mutta eräs paikka, johon usein kävelemme,
on 800 metrin korkeudella ja siellä on erittäin helppoa ja ihanaa
hengittää. Vahinko vaan että ilma aina on rumaa: olemme täällä olleet
3 viikkoa, eikä meillä luullakseni ole ollut kolmeakaan poutapäivää.
Luonnollisesti semmoinen ilma tekee ettei voi nauttia kävelyistä
todella ihanissa metsissä, ja se on ainoa huvimme. Kylpypaikassa käy
noin 12,000 vierasta vuosittain, lähes 5 kuukauden aikana. Nyt on
sentään pääsesonki, ja yleisö on puolta lukuisampi kuin tullessamme. Se
osa yleisöä, joka leimaa kokonaisuuden, muistuttaa ulkonäöltään
suuresti 'Fliegende Blätterien' kuvia, mutta niin lienee laita
useimmilla suuremmilla kylpypaikoilla. Vahvasti edustettu on
israelilainen aines, siitä osasta saakka, joka kaupittelee vanhoja
vaatteita, aina ylös paroni von Silbersteiniin, mutta kyllä eri luokat
pysyttäytyvät tarkasti erillään toisistaan, vaikka vaeltavat ympäri
ryhmittäin -- aina monta yhdessä. Tiistaina 16 p. matkustamme täältä;
ensin Nürnbergiin, koska Kaarlo tahtoo nähdä vanhaa, viehättävää
kaupunkia. Siellä viivymme päivän, ja sitte minä lähden Berlinin ja
Lyybekin kautta kotia: 24 p. aamulla on minun oltava virassani. Kaarlo
ei ole vielä päättänyt mihin matkustaa: ehkä Schwarzwaldiin, ehkä
Visbyhyn taikka johonkin toiseen kylpypaikkaan -- 'jälkiparannusta'
varten. Minä tahtoisin, että hän tulisi Hankoon, mutta hän ei ole
huvitettu siitä. Hän pyytää olla niin kauvan kuin mahdollista erillään
meidän eripuraisuuksista ja riidoista. Ikävä on kuitenkin tietää hänen
olevan yksin vieraassa maassa, kaukana kotoa, niin heikkona kuin
täällä; näillä kolmella viikolla hän on jo kaksi kertaa ollut niin
raihnainen, että hänen on täytynyt maata pari kolme päivää. -- --
Kaarlo lähettää sinulle terveisiä. Jos hän palaa niin varhain,
että hän ennättää käydä luonasi maalla, niin hän tulee päiväksi
Turkuun. Nyt hänet on ankarasti kielletty työtä tekemästä, mutta
'jälkiparannuksilla' ollessaan hän aikoo olla ahkera. Oma rakas
Bettyseni, en voi sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna
saisimme esittää kenraalisi [Sprengtportenin oppilaat] näyttämöllä.
Erkon Kullervo on valmis, niin että se varmaan näytellään, mutta onko
se onnistuva niinkuin Aino? Ensimäinen teos jotakin laatua menestyy
aina paremmin kuin toinen." --

Bergbom oli niin huvitettu vanhasta Nürnbergistä, että hän viipyi
siellä muutamia päiviä sisarensa lähdettyäkin. Heidän erotessaan hänen
mielensä oli tehnyt Schwarzwaldiin, mutta tuskin hän oli yksin, niin
sisaren "sanat saivat kummallisen vallan". -- "Minä ajattelin", hän
kirjoittaa, "sinä tiedät kyllä parhaiten, mikä minua hyödyttää ja niin
valitsin Visbyn." Ja sinne hän sitten matkusti Regensburgin, Berlinin
ja Stettinin kautta. -- Kumminkaan ei paikka näy olleen suotuisa.
Kaarlo kiittää tosin Visbyn rauhallisuutta, että ilma oli "sanomattoman
lempeä ja suloinen, vaikka kostea", mutta kylvyt olivat hänestä
rasittavia. Hän päättikin sielläolonsa varhemmin kuin aikonut oli ja
matkusti vielä teatteriasioissa pikimmältään Stettiniin ja Berliniin.
-- Ennen lähtöään hän oli mukana pidoissa, jotka eivät häntä
miellyttäneet. "Täällä on ollut pidot suomalaisille isänmaallisine,
veljellisine sanatulvineen. Minun täytyi vastata semmoiseen vrövliin
(laverteluun). En viitsi kertoa koko tapausta. Se oli niin perin
tyypillinen meikäläisten torpparikannalle. Suullisesti saat kuulla
enemmän. Se on melkoisesti vähentänyt haluani vastedes käydä
ruotsalaisissa kylpypaikoissa. Kyllä on surkeaa olla niin pieniä kuin
me olemme." -- Kaarlo ilmotti tulevansa kotia elokuun kolmannella
viikolla.

Lähimmän tulevaisuuden toiveista Emilie kirjoittaa 15/8
ystävättärelleen:

"Minusta me nyt alamme vuotemme melkoista suuremmalla luottamuksella
kuin edellisinä syksyinä. Että Jumala on siunannut maamme kerrassaan
hyvällä ja runsaalla sadolla, on jo itsessään suuri kiitollisuuden ja
ilon aihe, mutta meille se on sitä kaksinkertaisesti, sillä kaikki
suomalaiset yritykset ovat äärimmäiseen saakka riippuvaiset
vuodentulosta ja siitä johtuvasta kansan paremmasta varallisuudesta.
Virkamiehillä on aina omansa, niin hyvinä kuin huonoina vuosina,
_mutta_ meidän yleisömme oikeastaan ei ollenkaan ole sitä luokkaa. En
osaa sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna voisimme maksaa
kaikki velkamme. Jos me nyt saamme kolme suurta kotimaista kappaletta
ja yhden Shakespearen (Talvinen tarina), niin onhan kirjallinen ja
taiteellinen puoli täysin pelastettu; jälellä on nyt, niinkuin useimmin
muulloinkin -- taloudellinen. Pyhänä 1/9 me alotamme. Me näyttelemme
aina ensiksi kotimaisen kappaleen ja tällä kertaa Ainon; sitte tulee
Vasantasena. Ensi viikkoina annamme ainoastaan kansannäytäntöjä;
ensimäinen uusi kappale, 18/9, on Figaron häät, jos vain asianomaiset
valmistuvat. Lindforsilla (Figaro) ja rva Poppiuksella (Susanne) on
kummallakin noin 25 arkkia opittavana; jälkimäiseen nähden olen kyllä
varma, mutta Lindfors! mitä häneen tulee, ei koskaan tiedä mistä tuuli
käy. -- Kaarlo on nyt Berlinissä -- -- hän toivoo vähän saavansa nähdä
Talvisen tarinan, joka olisi hyvin edullista meidän laitoksillemme
täällä. -- -- Kyllä hän erotessamme Nürnbergissä oli paljon parempi,
mutta hän voi aina paremmin syksyllä ja kesällä; sitte tulee talvi
pakkasineen, katarreineen ja influensoineen, Kaarlon leppymättömät
viholliset." --

Minna Canthin kirjeistä Emilielle näemme, että hän kesällä vielä pani
paljon työtä uuteen näytelmäänsä. Hän kirjoitti näet 10/7 Marienbadiin,
että hän jo yhteen aikaan piti sitä valmiina, mutta kun hän oli lukenut
sen muutamille ystävilleen, hän huomasi kolmannen näytöksen
kelvottomaksi ja rupesi laatimaan sitä uudestaan. Kuukautta myöhemmin
(15/8) hän sanoo kappaleen vihdoinkin monien korjausten jälkeen olevan
valmiina, ja vähän sen päästä, 20/8, hän lisää:

"Nyt sen lähetin postiin, ja oikein tuntuu hyvälle, kun sai sen pois
käsistään.

"Ei siihen välttämättä Leinoa[24] tarvita, siellä on kyllä muita, jotka
voivat miesosat toimittaa. Anna Liisan osa on pääasia. Siitä riippuu
koko kappaleen menestys. Olen arvellut, että rouva Rautio siihen ehkä
parhaiten sopisi. Mutta kuinka olisi, jos neiti Sainio saisi hänen
kanssaan vuorotella? Luultavasti lähtee joku osa teatteria
maaseudullekin tänä vuonna, koska tulee kolme kotimaista kappaletta,
niiden seassa Erkon suurenmoinen Kullervo. Keneltä on kolmas
kappale,[25] vai onko se vielä salaisuus?

"Olisin hyvin utelias tietämään, mitä te nyt pidätte tästä Anna
Liisasta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen _ensimäiseen_ ja
_toiseen_ näytökseen. Ne ovat mielestäni oikein draamallisia. Kolmannen
suhteen olen epäilevällä kannalla. Luulen kumminkin, että se
näyttämöltä on parempi kuin lukien. Harjotuksissa on modifieerattava.
Vaikkei yleensä ole hyvä, että puhelu varsinkin kansankappaleissa on
liian kiireellinen, koska se silloin tuntuu luonnottomalta ja enemmän
niinkuin ulkoläksyn lukemiselta, luulen että kolmannessa näytöksessä
kumminkin täytyy forseerata niissä kohden, missä Anna Liisa ei ole
näyttämöllä ja varsinkin hänen ensimäisen ja toisen esiintymisensä
välillä, ja siinä kun vieraat tulevat. Mutta Anna Liisan esillä ollessa
ei. Sillä tavoin tulevat hänen kohtauksensa ikäänkuin alleviivatuiksi,
ja nehän ne juuri ovat pääasiana. En sitä saanut niin subliimiksi, kuin
olisin tahtonut, se ei silloin olisi ollut niin todellinen. Ajattelin
panna loppuun Ristolan emännän pyynnön Rovastille, että hän pitäisi
heille raamatunselityksen, tanssi ja muu semmoinen huvitus heitä ei nyt
kumminkaan haluttaisi, johon nuoret myöntyisivät. Rovasti sen johdosta
kehottaisi laulamaan virren värssyn, ja sitä tehtäessä esirippu
laskisi. Todellista se kyllä olisi, mutta pelkäsin, että kenties tuo ei
kumminkaan soveltuisi. Vai kuinka? -- Eikö toisekseen ole niin, että
kappale on loppunut silloin kun Anna Liisa poistuu näyttämöltä?" --

       *       *       *       *       *

Näytännöt alkoivat niinkuin Emilie kirjeessään oli suunnitellut.
Kansannäytäntöinä annettiin Aino, Vasantasena ja Nummisuutarit viitenä
iltana. Ensimäinen uusi kappale oli Niilo Salan suomentama Björnsonin
3-näytöksinen _Sigurd Slembe_ 18/9. Näytelmä oli huolellisesti
harjotettu, ja Ahlbergia nimiroolissa, Saloa Haraldina, nti Lähteenojaa
Frakarkina, nti Rängmania Anghildina ynnä muitakin vähemmissä osissa
kiitettiin heidän työstään, mutta kuitenkaan ei draama, joka on
runoilijan nuoruudenteoksia (1862), saanut osakseen yleisömme suosiota.
Se annettiin kolme kertaa. -- Lähinnä sen jälkeen tuli ohjelmistolle
uusi komedia, Anni Levanderin suomentama Marivaux'n 3-näytöksinen
_Lemmen leikki_ (Le jeu de l'amour et du hasard), Lääkäri vastoin
tahtoansa jälkikappaleena. Ensimäisessä meillä esitetyssä oikean
rokokooajan huvinäytelmässä olivat hra ja rva Suonio Dorante ja Silvia
sekä Lindfors ja rva Kahilainen Arlequin ja Lisette; varsinkin kahta
jälkimäistä mainittiin naurunsynnyttäjinä.

Sitte seurasi 27/9 _Emilie Stenbergin_ lahja- ja hyvästijättönäytäntö
-- Kuopion takana ja Kyökissä -- ja se muodostui sydämelliseksi
juhlahetkeksi eroavalle näyttelijättärelle. Kun primadonnat tulevat ja
menevät, ovat kunnianosotukset heidän mukaisensa, loistavat, mutta
loiston takana on usein varta vasten tilattua, sillä tiedetäänhän että
asianomaiset _vaativat_ meluavaa tunnustusta. Toista on kun vaatimaton,
hiljainen taiteen palvelijatar, niinkuin nyt nti Stenberg, saa
odottamattoman suuren tunnustuksen, siinä ei voi olla mitään
teennäistä, vaan lähtee se vilpittömästä myötätunnosta ja
kiitollisuudesta. Miten näytelmät tänä iltana olivatkin iloisia,
seurattiin nti Stenbergin näyttelemistä ruustinnana ja Kristiinana
osanotolla, jossa nauru ei ollut kaukana liikutuksesta. Kukkalaitteita
y.m. kunnialahjoja näyttelijättärelle antoivat Kaarlo ja Emilie
Bergbom, teatterin johtokunta ja jäsenistö sekä yleisö, Ruotsalaisen
teatterin jäsenistö, Suomalainen naisyhdistys j.n.e. Johtokunnan
antaman kukkaislyyryn nauhoissa oli kirjoitus: "Emilie Stenberg
1875-1895. Kiitollisuudella hartaasta ja uskollisesta työstä
suomalaisen näytelmätaiteen palveluksessa."

On jo ennen sanottu (kts. II. s. 195), mikä nti Stenbergin asema
teatterissa oli. Siihen lisäämme vain seuraavan otteen Emilie Bergbomin
kirjeestä nti Elfvingille (30/9):

"Hyvin ikävä on ollut sanoa hyvästi Emilie Stenbergille, mutta hupaista
oli nähdä sitä erinomaista sydämellisyyttä, jota kaikki ilmitoivat
näissä erojaisissa. Monena vuonna säästetty ystävyys ja kiintymys nyt
purkautui. Hupaista on molemmin puolin voida näin erota ystävyydessä ja
rakkaudessa. -- -- Kulukoon hänen jälellä olevat päivänsä ilossa ja
levossa, lämpimimmät onnentoivotuksemme seuraavat häntä; hän on ollut
meille uskollinen ystävä näinä 20 vuotena."

Samassa kirjeessä luetaan edelleen: "Teatterille syyskuu on ollut
sangen hyvä. [Sittemmin huomattiin että se oli paras syyskuu, mikä
teatterilla konsanaan oli ollut.] -- -- Ylihuomenna (keskiviikkona)
menee rva Canthin uusi kappale, ja minä olen oikein levoton, ennen kun
olen nähnyt, miten yleisö ja kritiikki vastaanottavat sen. Molemmat
ensimäiset näytökset vaikuttavat välittömästi ja elävästi; viimeinen
(kolmas) näytös ei ole yhtä voimakas. Jollei kappale menesty, niin hän
tietysti syyttää teatteria ja esiintyjiä." [Näistä sanoista huomaa,
että ystävyys ei ollut yhtä luottavainen kuin muinoin.]

Emilien pelko oli turha, sillä _Anna Liisan_ menestys 2/10 oli
täydellinen. Kiintyneenä, jännitettynä yleisö seurasi Anna Liisan
tarinaa, ja lopussa, missä tyttöparka tunnustamalla rikoksensa vapautuu
omantunnon taakastaan, katsojain myötätuntoisuus muuttui syväksi
liikutukseksi, jossa heijastui se helpotus ja sielun kirkastus, mikä
säteili Anna Liisasta itsestä. Katri Raution kuvaus päähenkilöstä oli
kauttaaltaan todenperäinen. Muut esiintyjät, nekin eteviä, olivat:
Halme Mikko, Rautio Anna Liisan isä, Olga Salo hänen äitinsä, Salo
Johannes, rva Kahilainen Husso, Olga Poppius Pirkko-tyttö. -- Kappale
näyteltiin tänä näytäntökautena Helsingissä 10 ja maaseuduilla 16, se
on yhteensä 26 kertaa. Miten tultiin näin korkeihin numeroihin, sen
selittää se tavaton tarmo, jolla Bergbom ajoi teatterin asioita. Paitse
ensi-iltana esiintyneitä näyttelijöitä, jotka jäivät Helsinkiin, hän
antoi toisenkin näyttelijäryhmän harjottaa Anna Liisan, ja niin saatiin
siitä "maaseutupainos", joka Bergbomin johtamana esiintyi eri
paikkakunnilla neljällä pika-kiertomatkalla, joista kolme tehtiin
syksyllä ja neljäs keväällä. Ensimäiselle lähdettiin jo 2/10, ja
osanottajat olivat: rva Suonio, neidit Silén, Lähteenoja, Kunnas ja
Sirkka Hertzberg sekä hrat Lattu, Kallio, Keihäs, Närhi, Suonio ja
Tallroth, Paitse Anna Liisaa kuului ohjelmistoon Lemmen leikki ja
Mustalainen, ja annettiin näytäntöjä -- 12 neljässätoista päivässä
(3/10-16/10) -- _Hämeenlinnassa. Tampereella, Kotkassa, Kuopiossa ja
Mikkelissä_. "Kaikkialla", Kaarlo kirjoittaa 18/10 Betty Elfvingille,
"Anna Liisa on tehnyt voimakkaan vaikutuksen ja pusertanut esiin paljon
kyyneleitä. -- Sitä vastoin Lemmen leikki, hyvin hieno, jopa liian
hieno komedia viime vuosisadalta, joka oli menestynyt Helsingissä, ei
saavuttanut suosiota pikkukaupungeissa." Taloudellinen tulos oli niin
hyvä, että se kehotti lähtemään uusille samanlaisille matkoille.

Bergbomin palattua esitettiin ensi kerran Jalmari Finnen suomentama
Beaumarchais'n _Figaron häät_ 18/10. Mestarikomedia teki tehtävänsä,
huvitti ja nauratti täpötäyttä huonetta. Pääosat olivat mitä
parhaimmissa käsissä: Lindfors oli Figaro, Olga Poppius Susanne, Katri
Rautio kreivinna ja Axel Ahlberg kreivi Almaviva, eikä sivuosiakaan
pilattu: Falck Bartholo, Pesonen Bridoison, Rautio Antonio, rva
Kahilainen Marsellina, Olga Salo Chérubin, nti _Hilma Tähtinen_[26]
Fanchette. Kappale meni 6 kertaa. -- Sillä aikaa kun Figaron häitä
näyteltiin, Bergbom joukkoineen teki toisen turneen. Hän kävi näet
_Turussa_ ja antoi siellä 26-27/10 sekä Anna Liisan että Lemmen leikin
ja Mustalaisen, kohta kuitenkin palatakseen Helsinkiin, missä muun
muassa oli harjotettavana Minna Canthin juuri kirjoittama pikku
huvinäytelmä _Kotoa pois_. Tämä antaa taas aihetta vilkaista Minna
rouvan kirjeisiin.

Kirjeessään Emilielle 3/10 Minna Canth tunnustaa kyynelsilmin
lukeneensa sähkösanomat, jotka ilmottivat hänelle Anna Liisan
menestyksen. "Kun nyt vaan onnistuisi tarttumaan kiinni taas uuteen
innostuttavaan aineeseen", hän sitte jatkaa. "Ei se kirjoitus muuten
suju ensinkään, ellei innostusta saa! -- -- Ei sillä että minä enää
suuria toivon itsestäni, ikä kun alkaa liian paljon kallistua
loppupuoleen. Tuntuu enemmän kuin armosta, jos vielä muutamia
kelvollisia kappaleita saisin kynästäni. Mutta sitä suurempi syy iloon,
kun se onnistuu --- ja kun -- no niin, en huoli ruveta nyt
sentimentaliseksi." -- Teatterin tulosta Kuopioon näyttelemään Anna
Liisaa Minna Canth oli kovin iloinen. Emilie Bergbom puolestaan oli
lähettänyt Kaarlolle kauniin kukkavihon tekijälle annettavaksi, kun
näytelmä ensi kerran esitettiin tämän kotikaupungissa. Sen jälkeen
Minna Canth kirjoittaa Bergbomille: (10/10) "Kunnioitettava Tohtori!
Hyvin on ollut hiljaista ja tyhjää sen jälkeen kun Tohtori täältä läksi
teatterin kanssa. Moni on valittanut sitä ettei useampia näytäntöjä
annettu, mutta minä olen lohdutellut heitä sillä, että Tohtori ensi
keväänä tuo teatterin tänne uudelleen. Ja siitä toivosta minäkin elän
koko ensi talven."

"Noin puoliväliin olen jo kirjoittanut 'Kotoa pois'. Viikon päästä sen
saan valmiiksi, ja kun Elli kirjoittaa siitä otetta sitä mukaa kuin
minun käsistäni joutuu manuskriptia, niin voin sen heti silloin
lähettää Tohtorille. Kyllä se nyt tulee pitempi ja muutenkin parempi,
Fanny miellyttävämmäksi ja niin poispäin. Postineiti on jo käynyt
talossa ja tehnyt tehtävänsä. Kuudeksi päiväksi luulisin siinä olevan
työtä." -- Kirjeen loppupuolella mainitaan esteenä, miksi kirjoittaja
ei voi noudattaa kehotusta tulla Helsinkiin, muun muassa "Agnes"
näytelmä, "jos pääsisin innostumaan siihen, en muuta virkistystä
kaipaisi". -- Tästä päättäen Minna Canth oli Bergbomin kanssa
neuvotellut toisestakin draamasta, joka samoin kuin Kotoa pois oli
hänen ennen julkaisemaansa novelliin perustettu. -- Vielä otamme
seuraavat sanat kirjeestä Emilielle (25/10):

"Kun sanomalehdistä näin, että 'maaseutupainos' on matkoilla ja Tohtori
luultavasti heidän mukanaan, lähetän tänään käsikirjoituksen 'Kotoa
pois' näytelmään Emilien osotteella. Tohtori kirjoitti, että sillä oli
tulinen kiire [jotta se ennätettäisiin näytellä ennen Erkon uutta
draamaa] ja sen vuoksi sitä olen lykännytkin 'för pinkära lifvet'.
Kaikkia Tohtorin antamia osviittoja otin varteen, ja puolta paremmaksi
se mielestäni tuli." --

Kotoa pois näyteltiin ensi kerran 8/11 saamatta mainittavaa
menestystä; kritiikki väitti, että kappaleen koomillinen ja vakava
aines eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Se meni 5 kertaa. --
Silloin Bergbom oli kolmannella kiertomatkallaan, jolloin Anna Liisa
esitettiin _Viipurissa, Lappeenrannassa ja Pietarissa_ 8/11-11/11. --

Uusi premiääri sattui jälleen 20/11, jolloin annettiin Yrjö Weijolan
2-näytöksinen "legenda" _Haavoja_.[27] Tämä näytelmä, jossa tunnelmien
julkilausuminen on astunut toiminnan sijaan, näyteltiin kauniisti (rva
Rautio -- abbedissa, Axel Ahlberg -- ritari) ja teki messujen
säestämänä aika runollisen vaikutuksen, mutta ei pysynyt näyttämöllä
enempää kuin kolme iltaa.

Edellisiä uutuuksia merkillisempi oli sekä aiheensa että ansioittensa
puolesta 17/11 ensi kerran näytelty J. H. Erkon "runomuotoinen
murhenäytelmä" _Kullervo_, jolla myöskin oli vastaava suuri menestys.
Se meni näet kaikkiaan 11 kertaa. -- Näyttämöllepanoon nähden ei oltu
huolta eikä vaivaa säästetty. Muinaissuomalaisia pukuja ja koristuksia
oli hankittu paljon uusia, ja harjotukseen oli tarpeellinen työ
uhrattu. Kullervona esiintyi Halme, joka olennoltaan oli siihen
sopivin, ja näyttäytyikin pääasiassa kypsyneeltä sankariroolia
kannattamaan. Muut esiintyjät olivat: nti Rängman -- Ilvo, Ilmarin
emäntä; rva Rautio -- Anja, Ilmarin sisar; nti Lähteenoja -- Armi,
Kullervon äiti; nti Kunnas -- mieron tyttö; B. Leino -- Väinö; A.
Ahlberg -- Ilmari; E. Falck -- Untamo; A. Rautio -- Kalervo; Närhi --
Onervo-noita j.n.e. -- Tekijän hyväksi annettiin aaterikas näytelmä
6/12, jolloin runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa teatterin
johtokunnalta laakeriseppeleen. Sitä paitse ilmotettiin, että yleisön
puolelta illan muistoksi lahjotettiin tekijälle kirjoituspöytä.

Näin oli siis kahden kuukauden kuluessa esitetty neljä uutta kotimaista
kappaletta, joista kaksi niin suuriarvoista kuin Anna Liisa ja
Kullervo. Kaikkia näitä, paitse Haavoja, koskee Bergbomin kirje Minna
Canthille (30/11), josta otamme seuraavat rivit:

"Raskas syntitaakka painaa minua, kun en vielä ole tehnyt selkoa
kiertomatkastamme ja Teille tulevista prosenteista.[28] Lähetän ne
tässä.

"Matka oli hyvin hauska, ja Anna Liisa otettiin kaikkialla
suosiollisesti vastaan. Viipurissa se herätti kaikkein suurimman
mieltymyksen; ihmiset tekivät oikein väkirynnäkön pilettiluukkua
vastaan. Lappeenrannalla saimme rakentaa näyttämön samana päivänä kun
näyteltiin ja lisäksi jotenkin kylmässä huoneessa (rakuunarykmentin
suuressa maneesissa), mutta Anna Liisa kesti voimakkaasti taistelun --
n.b. kuuman teeveden ja portviinin avulla. Rouva Rautio oli suuresti
edistynyt Anna Liisan osassa siitä asti kun näin hänet Helsingissä
harjotuksissa [Ennen oli Kirsti Suonio maaseuduilla näytellyt Anna
Liisana]. Tuo laimea kiitos, jonka silloin hänelle annoin, ei nyt enään
olisi paikallaan. -- --

"Kotoa pois sai kritiikiltä hyvin ankaran tuomion. Minua se suuresti
miellytti, n.b. niin paljon kuin 1-näytöksinen luonnos voi sitä tehdä.
Jos niin ankaria vaatimuksia tehdään, niin kuka silloin hevosella
kirkkoon pääsee. Se ei ollut vanhan mallin mukainen, vaan siinä oli
omituista. Vieraat rouvat kuitenkin enemmän kaavamaisia kuin suotavaa
olisi ollut. Valitettavasti näyttelijät eivät saaneet mitään rouvista.
Sen sijaan rvt Kahilainen ja Rautio olivat hyvin hauskat.

"Kullervolla on ollut suuri ja odottamaton menestys. Kovasti iloitsen
siitä Erkon tähden, hän kun tarvitsee kehotusta. Kuinka 'Agnesin' laita
on?"

Vastatessaan (4/12) Minna Canth muun muassa lausuu:

-- -- "Menihän se vähäisen niinkuin penkin alle tuo 'Kotoa pois'. Ei
miellyttänyt oikein täälläkään Suom. seuran vuosijuhlassa. Lukien se
tuntuu naurattavan ihmisiä paljon enemmän kuin näyttämöltä. Ei taida
minusta olla semmoisten ilveilyjen kirjoittajaksi. -- Eikä ole tahtonut
'Agneskaan' vielä sujua. Olen kyllä alkanut ja kirjoittanut: ensimäisen
näytöksen alkua kolmeenkin kertaan, mutta en ole päässyt siihen vielä
innostumaan. Ja siitä se juuri onnistuminen riippuu. Muuten en ole
ensinkään ollut roveissani nyt kolmeen viikkoon. Minulla oli nim.
silloin paha säikähdys, että makasin tainnoksissa ja olin vähällä saada
sydänhalvauksen, enkä ole vielä sen jälkeen oikein tointunut." -- --

Ennen joulua Bergbom vielä kävi _Pietarissa_ antamassa kolme näytäntöä,
joissa 17/12-20/12 esitettiin Aino ja Uramon torppa sekä pikku
kappaleet: Naimiskauppa, Kumarrusmatka ja Pappilan tuvassa. Luultavasti
tämä tapahtui yksityisten pietarilaisten ystävien kehotuksesta.
"Pietarin matka", Emilie kirjoittaa 30/12 Betty Elfvingille, "oli
kerrassaan epäonnistunut." Puhumatta rahallisesta tappiosta sattui
Pietarissa sekin onnettomuus, että Kaarlo siellä taas sairastui
influensaan, joka niin monta talvea oli häntä vaivannut. Yleensä oli
syyskausi kuitenkin ollut hyvin edullinen teatterille -- "jos
edelleenkin käy yhtä hyvin", Emilie lausuu, "niin voimme varmaan
toivoa, että päätämme tämän näytäntövuoden velattomina". Ja hän jatkaa:
"Olisihan silloin meille tullut sovelias hetki vetäytyä pois ja jättää
teatterin johto toisiin käsiin, mutta kenen?!" -- Hän huudahtaa näin
sentähden että nyt jo oli huomattu, että Kasimir Leino ei ollut
tarpeeksi innostunut teatteritoimeen. Hän erosikin jo keväällä. --

Pietarissa Kaarlo jälleen kävi pyytämässä Ida Aalbergia vierailemaan
kevättalvella. Myöntävä vastaus tuli myöhemmin, niinkuin näkyy Kaarlon
vastauksesta (7/1):

"Arvoisa Rouva Paronitar, olen ollut jotenkin sairaana, vielä huonompi
kuin miehenne luona käydessäni, mutta Teidän kirjeenne virkisti minua
erinomaisesti. Se oli yhtä hyvä kuin koko joukko kiniinipulvereita.
Siis Kleopatra nostetaan haudastaan! Hyvä! Minä olen valmis auttamaan
häntä taas lumoamaan alhaisempia henkilöitä kuin Caesareja ja
Antonioita. Teidän virkeytenne on ihmeteltävä. Se on vaikuttanut
suggeroivasti minuunkin. Nyt en näe mitään esteitä. -- -- [Sitten
muista kappaleista, joissa taiteilijatar olisi esiintyvä.] Minulla on
ehdotettavana sopiva näytelmä -- Sudermannin uusi draama, Das Glück im
Winkel [Onnen sopukka]. Siinä on Teille kaunis tehtävä -- ei niin
meluavan kiitollinen kuin Magda, mutta hienompi ja syvempi. Olen varma
että siihen miellytte, en ainakaan nyt tiedä mitään sopivampaa. Ei se
ole pitkä, jotenkin rauhallinen, ei vaadi ääneltä erinomaisia
ponnistuksia (eikä näyttelijättäreltä toaletteja). Lisäksi uusi ja tätä
nykyä Euroopan huomattavin näytelmä." -- --

Mitään uutta joulukuulla ei enää näytelty; merkillisimpiä uusintoja oli
paitse Uramon torppaa Puolan juutalainen (B. Leino pääroolissa).
Tammikuun muistopäivinä esitettiin Nummisuutarit ja Regina von
Emmeritz, jossa jälkimäisessä nti Rängman näytteli nimiroolia sangen
tyydyttävästi. Ensimäinen uusi kappale tuli 10/1 Jalmari Finnen
suomentama Emile Augier'n 5-näytöksinen näytelmä _Vanhoillisten
leirissä_ (Le Fils de Giboyer). Lindforsia (Giboyer) pidettiin
mestarillisena ja toisia hyvinä tehtävissään, mutta kappale meni vain
kaksi kertaa. Niinkuin moni muu ranskalainen draama, tuntui tämäkin
meikäläisestä yleisöstä vieraalta. -- Vähän paremmin onnistui, vaikkei
silti toivon mukaan, 26/1 ensi kerran esitetty Shakespearen _Talvinen
tarina_. Näyttämöllepano oli kyllä etevästi toimitettu ja ensi-iltana
oli täpötäysi huone innostunut, mutta kassakappaleeksi kaunis
runollinen näytelmä ei tullut; se meni vain neljä kertaa. Esiintyjät
eivät näy tällä kertaa oikein kohonneen tehtäväinsä tasalle, joskaan
esim. rva Raution Hermionelta ei puuttunut jaloa ylevyyttä. Vai
vaikuttiko yleisöön tieto siitä, että vielä mahtavampi Shakespearen
draama oli tulossa?

Runebergin päivän ohjelmasta, jossa kyllä ei ollut mitään uutta,
mainitsemme kuitenkin suomentajan muistoksi "Ei voi" kappaleen. Kolme
päivää myöhemmin (8/2) muutti näet _Antti Törneroos-Tuokko_ näiltä
mailta. Niinkuin ennen on kerrottu (kts I, 44), oli Tuokko niitä
runoilijoita, jotka 1860-luvulla tuotannollaan (Saul) herättivät
luottamusta suomalaisen teatterin mahdollisuuteen, ja kun laitos oli
perustettu, hän suomentajana uutterasti ja kauvan palveli sekä
ooppera- että puhenäyttämöä. Asuen maaseudulla mitä ahtaimmissa oloissa
hän 61-vuotiaana kuollessaan oli jo unohtunut. Niitä harvoja, jotka
häntä muistivat, oli Bergbom, joka oli toimittanut hänelle käännöstyötä
-- hänen paras ja pitkinä aikoina ainoa toimeentulolähteensä. Kun vanha
runoilija kätkettiin viimeiseen lepokammioonsa, Bergbom teatterin
puolesta laski seppeleen hänen kummulleen, lausuen kiitoksen sanoja
hyvästä yhteistyöstä.

Sitten oli vain yksi näytäntö, jossa esitettiin E. Littsonin järjestämä
4-kuvaelmainen tanssinäytelmä _Vuodenajat_, ennen kun _Ida Aalbergin_
vierailu alkoi. Näyttelijätär esiintyi ensin lady Macbethina kolme
kertaa. Sen jälkeen seurasi kaksi huomattavaa uutta näytelmää. Toinen
niistä oli B. Leinon suomentama H. Sudermannin _Onnen sopukka_ (21/2),
ja oli sillä, kiitos olkoon hyvän esityksen, kaunis menestys. Ida
Aalberg kuvasi täysin kypsyneellä taiteella, ilman suuria temppuja,
ylen vaikuttavasti Elisabet-rouvan tunteiden kehityksen alistuneesta
tyyneydestä myrskyiseen kuohuntaan ja sitte taas epätoivoisen tuskan
kautta avomieliseen tunnustukseen ja pysyvään onneen ja rauhaan. W.
Söderhjelm, joka nyt Hufvudstadsbladetissa arvosteli teatteria, sanoo
muun muassa taiteilijattaren kasvojeneleitä aivan mestarillisiksi, niin
että häntä olisi voinut sanoittakin ymmärtää. Mutta ei siinä kylläksi,
oli kuin hän olisi kohottanut muittenkin esityksen tavallista
korkeammalle. Kaikissa havaittiin yhtä harras antauminen
tehtäväänsä: Halme parooni Röcknitzinä, Leino Wiedemannina, Pesonen
piiritarkastajana, Weckman aliopettajana, nti Kunnas rva Röcknitzinä.
-- Toinen uutuus oli Paavo Cajanderin[29] suomentama Shakespearen
_Antonius ja Kleopatra_, jonka ensi-ilta (11/3) muodostui semmoiseksi
voitoksi kuin Regina von Emmeritzin, Faustin, Elinan surman y.m.
parhaimmin onnistuneiden suurdraamain premiäärit. Näyttämöllepanossa ei
oltu mitään laiminlyöty, jotta maailmankuulu rakkaustragedia, missä
länsimaiden ja itämaiden aikanaan loistavimmat edustajat omaksi
tuhokseen kohtaavat toisensa, esiintyisi historiallisesti ja
runollisesti oikeissa, tehokkaissa puitteissa. Etualalla oli itämaista
upeutta ja roomalaista loistoa, taustalla Egyptin ikivanha
kultuurimaailma. Ida Aalbergin Kleopatraa ihastuneet katsojat ylistivät
parhaimmaksi hänen mestariluomiensa joukossa, luultavasti sentähden
että se oli viimeksi nähty, mutta kenties todellisuudenkin mukaan,
sillä sallihan itämainen kaunotar rajattomine intohimoineen ja
oikkuineen taiteilijattaren käyttää koko alkuperäistä voimaansa
vaihtelevien tunteitten välittömään esitykseen. Ja kieltämättä Ida
Aalberg kuvasi yhtä mestarillisesti kuningattaren kuin naisen, joista
toinen oli yhtä tottumaton kuin toinenkin itseänsä hillitsemään; mutta
jos hän niin tehden oli enemmän uudenaikainen kuin shakespearemaisesti
suuri ja muinaistyylinen, niin johtui se siitä ettei kukaan voi
irtaantua luonnostaan. Antoniuksena Ahlbergkin kohosi ehkä korkeammalle
kuin koskaan ennen, mutta Lindforsin Octavius, sanotaan, muistutti
liiaksi Napoleonia Rouva Suorasuussa. Leino täytti kunnollisesti
Enobarbuksen osan, ja Katri Rautio oli viehättävä Octaviana; muut
roolit olivat pieniä. Mahtavampi vaikutus kuin yksityisistä sivuosista,
lähtikin yhteisnäyttelemisestä, johon johtaja oli osannut harjottaa
lukuisat myötävaikuttajat. Niinkuin tavallisesti suurten näytelmäin
onnistumisen jälkeen, huudettiin Bergbomkin esiin; ilman hänen
suurenmoista tarmoaan ja nerollista kykyään ei meillä tämmöistä olisi
saatu nähdä. -- Kun näytelmä meni toisen kerran, sai vieraileva
taiteilijatar vastaanottaa komean runsaudensarven ja sen ohella
seuraavat säkeet:

    Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband.

        Omaksensa, Parhaaksensa
        Sinut Suomi ymmärtää.
        Meille harva vuosisata
        Vertaistasi, suurempata
        Näyttelijää synnyttää.
            Lumotuilta,
            Hurmatuilta
            Ota ylistykseksi
        Onnen runsaudensarvi,
        Jonka siskojesi parvi
        Hellin mielin tarjovi.

Kaikkiaan näyteltiin Antonius ja Kleopatra 9 kertaa; viimeinen näytäntö
oli 29/3, johon loistava vierailu päättyi.

Huhtikuun 2 p. Bergbom lähti lyhyelle ulkomaanmatkalle, ei oman
terveytensä takia, sillä tammikuun lopulta saakka hän oli ollut hyvissä
voimissa, vaan seuratakseen sisartaan, Augusta af Heurliniä, jonka,
lääkärin neuvosta, nuoren tyttärensä kanssa piti matkustaa
parannuksille Wiesbadeniin. Kaarlo pysähtyi kuitenkin Berliniin, josta
hän kirjoittaa Emilielle:

-- -- "Olen nyt ollut vapaa hengenahdistuksestani, sentähden että olen
saanut riittävästi kävellä. Tunnen itseni toiseksi ihmiseksi. --
Teatterissa olen nähnyt sangen paljon. Muun muassa 'Der Herr Direktor',
joka oli aika hupainen, mutta valitettavasti liian vapaa yleisöllemme.
Comtesse Guckerl, jota Finne suositteli, oli totta kyllä täysin
säädyllinen, mutta niin peräti muistoperäinen ja 'ewiggestrig'
(ikuisesti eilinen), että minua suututti. Mutta mistäpä niitä komedioja
ottaa?" -- --

Noin 25 p. Kaarlo tuli kotia. Hänen poissaollessaan oli teatterissa
esitetty kaksi uutta draamaa. Ensimäinen oli Aino Malmbergin suomentama
englantilaisen Arthur W. Pineron moderni, vaimon ja miehen puhtautta
onnellisen avioliiton ehtona käsittelevä, 4-näytöksinen _Tanquerayn
toinen vaimo_, joka meni ensi kerran 10/4 ja sen jälkeen toisenkin
herättämättä yleisön suosiota. Pääosissa esiintyivät: Leino
Tanquerayna, rva Suonio Paulana (toisena vaimona) ja nti Tähtinen
Elleana (tytär ensimäisestä aviosta). Toinen uutuus oli Martti Wuoren
kääntämä L. Tolstoin 5-näytöksinen näytelmä _Pimeyden valta_; ensi-ilta
22/4. Niin repäisevällä realismilla kuin merkillinen kuvaus
venäläisestä maalaiselämästä näyteltiinkin, ei se luonnollisestikaan
voinut saada suurta menestystä -- siksi se on liian hermojakysyvä.
Useat esiintyjät onnistuivat tehtävissään erittäin hyvin. Niin Weckman
Nikiittana, rva Rautio Akuliinana, rva Kahilainen Matrionana, rva _Olga
Leino_[30] Anjutkana, Närhi Mitritshinä j.n.e. Kappaleen oli
harjottanut Kasimir Leino ja se annettiin 5 kertaa joista kaksi
alennetuin hinnoin.

Tänäkin keväänä oli lähdettävä kiertomatkalle, sillä puhumatta
vuodenajan tavallisesta epäsuotuisuudesta teki venäläisessä teatterissa
esiintyvä italialainen ooppera hallaa kaikille teattereille. Aina
syksystä saakka oli Bergbomia kehotettu tulemaan Kuopioon; Minna Canth
kirjoitti siitä tavan takaa. Mutta kun ei siellä voitu hankkia 400
markan takausta iltaa kohti, suunniteltiin turnee toisin. Bergbom kävi
näet joukkoineen _Tampereella, Oulussa, Vaasassa ja Jyväskylässä_,
antaen yhteensä 12 näytäntöä 5/5-20/5. Ohjelmiston päänumerot olivat
Anna Liisa, Uramon torppa ja Onnen sopukka. Helluntaiaattona oltiin
jälleen Helsingissä. Kaarlo oli matkaan tyytyväinen, sillä puhdas
voitto lähenteli 1,500 mk. -- Samalla aikaa olivat pääkaupunkiin
jääneet näyttelijät näytelleet enimmäkseen alennetuin hinnoin.
Keisarillisten Majesteettien kruunauspäivänä 26/5 oli juhlanäytäntö,
joka alotettiin soittamalla keisarihymni ja Maamme-laulu ja jossa
sitten esitettiin Elämä on unelma. Viimeinen näytäntö (Rouva Suorasuu)
oli 31/5.

Näytäntökausi oli jälleen sekä merkillisten -- niin kotimaisten kuin
vieraittenkin -- uutuuksien että taiteellisen työn puolesta ollut
huomattavimpia, mutta huolimatta kaikista ponnistuksista lopputulos ei
kuitenkaan ollut niin suotuisa kuin Emilie Bergbom oli toivonut. Tulot
näytännöistä olivat kyllä noin 21,000 mk suuremmat kuin edellisenä
vuonna, mutta matkakustannusten y.m. kautta kohosivat menotkin samassa
määrässä.

Syksyllä tapahtuneiden kiertomatkojen johdosta olivat varsinkin
perheelliset näyttelijät valittaneet, että ne tuottivat heille
vaikeuksia. Sentähden päätettiin, ettei ensi vuonna pitempiä turneita
tehtäisi sekä että jos myöhemmin tarpeelliseksi katsottaisiin lähettää
seurue pitemmäksi aikaa maaseuduille, niin olisi niille jäsenille,
jotka siitä enimmin kärsivät, kohtuullinen korvaus annettava. --
Kasimir Leinon sijaan, joka (niinkuin jo ylempänä on sanottu) erosi
teatterista, otettiin ohjaajaksi _Jalmari Finne_.[31] Muutoin erosi
tänä keväänä nti Hanna Kunnas ja tuli seurueen jäseneksi ylempänä
mainittu rva Olga Leino. Uusia oppilaita oli Eino Salmela ja nti Helmi
Talas.[32]

Näytäntöjen luku oli 144 ja esitettiin niissä: 26 kertaa _Anna Liisa_;
11 _Kullervo_; 10 Lemmen leikki, Onnen sopukka; 9 Antonius ja
Kleopatra, Mustalainen; 7 Figaron häät; 5 _Kotoa pois, Uramon torppa,
Regina von Emmeritz_, Pimeyden valta; 4 _Nummisuutarit, Kumarrusmatka_,
Talvinen tarina; 3 _Aino, Haavoja, Kyökissä_, Lääkäri vastoin
tahtoansa, Voimakkaita naisia, Yhdistysjuhla, Puolan juutalainen,
Macbeth, Sigurd Slembe; 2 _Pappilan tuvassa, Amalia ystävämme, Ei voi_,
Vasantasena, Rouva Suorasuu, Elämä on unelma, Reviisori, Wilhelm Tell,
Setä Bräsig, Kotikahakka, Luulosairas, Kirjeen kujeet, Vanhoillisten
leirissä, Tanquerayn toinen vaimo; 1 _Kuopion takana, Naimiskauppa,
Pahassa pulassa, Vuodenajat_, Saituri, Jeppe Niilonpoika.

Näistä 43 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 14 (5 kotimaista).



XXV.

Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.


Kaarlo Bergbom lähti jo ennen toukokuun loppua ulkomaille ja ensiksi
Kööpenhaminaan. Viivyttyään siellä jonkun päivän oli hänen lähdettävä
Berliniin, jossa hän odottaisi sisartaan ja josta he yhdessä
matkustaisivat Marienbadiin. Oleskelu tällä kylpypaikalla oli näet
edellisenä kesänä heistä tuntunut niin virkistävältä, että olivat
päättäneet tänäkin vuonna palata sinne. Syy miksi Emilie ei kohta
seurannut veljeänsä ei ollut ainoastaan se että pari näytäntöä oli
vielä toimeenpantavana ennen seurueen hajaantumista, vaan myöskin
kesäkuun 1 p. tapahtuva asunnon muutto. Koska asuminen neljännessä
kerroksessa oli epämukava Augusta af Heurlinille, joka ei vieläkään
ollut täysin toipunut pitkällisestä taudistaan, oli sovittu että he
muuttaisivat saman talon kahteen toiseen, pienempään huoneustoon,
joista rouva Heurlin ottaisi alimmassa kerroksessa olevan sekä Emilie
ja Kaarlo toisessa kerroksessa olevan, ja yhdistettäisiin asunnot
keskenään kiertoportailla. Näin muuttivat jälkimäiset niihin
huoneisiin, joissa he sitten asuivat kuolemaansa saakka. Aivan suuri
muutos edelliseen verraten tämä ei sentään ollut, sillä nytkin niinkuin
ennen oli heidän silmiensä edessä Vanhan kirkon tuuhea puisto,
läntiseltä taivaalta paistoi aurinko heidän huoneihinsa, ja vihdoin he
entiseen tapaan elivät yhdessä vanhan tätinsä, rva Sanmarkin, ja
sisaren perheen kanssa.

Matkalta ei ole ainoatakaan kirjettä. Luultavasti Emilie tapansa mukaan
tuli kotia heinäkuun keskivaiheilla, jota vastoin Kaarlo viipyi
myöhempään ulkomailla. Kumminkin hän jo elokuun alkupuolella oli
Helsingissä, sillä silloin hän sieltäpäin tiedusteli sopisiko hänen
käydä Kuopiossa tapaamassa Minna Canthia, jonka terveydentila oli
muuttunut arveluttavaksi.

Jo keväällä 30/3 Minna Canth oli kirjoittanut itsestään: -- "Minä tänä
talvena en ole elänyt ensinkään. Paitse sydänvikaa, jonka sain viime
syksynä, ja joka kuitenkin on vaarallisinta ja pahinta, olen kolme
kuukautta potenut influensaa ja reumatismia, vuoteenomana melkein koko
ajan. Nyt ne ovat niinkuin toivon minut heittäneet, muutamia päiviä
olen jo ollut liikkeelläkin, mutta voimat ovat yhä vieläkin huonot." --

Alkukesästä hän sitte kylpi Naantalissa, mutta sai siellä "lievemmän"
sydänkohtauksen -- niinkuin luuli liiallisista kylvyistä -- jonka
tähden keskeytti kylpemisen ja matkusti kotiin. Siellä hän jonkun
päivän päästä sai kahta kovemman kohtauksen, johon liittyi ankara
hengenahdistus. Kun Elli tytär 13/8 vastasi Kaarlon kysymykseen, oli
äiti jo viidettä viikkoa ollut vuoteenomana, ainoastaan välistä jaksaen
pukea vaatteet päälleen maatakseen peitteen päällä. Lääkäri oli
ehdottomasti kieltänyt päästämästä vieraita sairaan luokse, mutta hän
luuli, että "Tohtorin" käynti voisi vaikuttaa virkistävästi. Kun tytär
tästä neuvotteli lääkärin kanssa, sai sairas vihiä ja sitte tietoakin
mistä kysymys oli. Seuraavana päivänä Minna-rouva itse kirjoitti
Bergbomille:

"Rakas Tohtori! Olipa se ilosanoma, Tohtori! Eivät yrittäneet minulle
vielä mitään virkata, mutta illalla kuulin, kun lääkärini ja Elli
keskustelivat jotain erikoisempaa toisessa huoneessa, ja sitten urkin
sen tietooni. -- -- En voi sanoa, kuinka iloinen olen Tohtorin tulosta
ja siitä ystävyydestä, jota se odottaa. Olenkin täällä niin paljon
ajatellut Teitä sairauteni aikana. Sekä Teitä että Emielietä. -- --
Herttaisesti tervetullut, Tohtori! Meillä on huone Tohtorin varalta.
Ystävänne Minna Canth."

Bergbom kävi siis Kuopiossa, ja silloin hän viimeisen kerran näki
Minnan, sillä vaikka tämä syksympänä yhteen aikaan oli parempi, niin ei
hänellä enään ollut vuottakaan jälellä. Mitään lähempiä tietoja
käynnistä meillä ei ole, mutta ilmankin se osottaa Kaarlo Bergbomin
sydämenlaatua, kuinka hän (niinkuin Minna Canth, ensi kerran
tavattuansa hänet, kesällä 1882 oli kirjoittanut Olga Kiljanderille)
oli "kaukana kaikesta pikkumielisyydestä", kuinka hän itse tahtoi
unohtaa ja saada Minna-rouvankin unohtamaan mitä katkeraa heidän
välillään oli ollut.

       *       *       *       *       *

Syyskauden toimi alkoi taas kansannäytännöillä, joista ensimäinen, Anna
Liisa, oli 30/8. Ohjelmistolle uusi kappale, Jalmari Finnen suomentama
Alex. Bissonin ja Ferd. Carrén 3-näytöksinen huvinäytelmä _Herra
ylitirehtööri_ (Monsieur le directeur), annettiin 18/9. Pääroolit tässä
kevyessä -- ehkä liiankin kevyessä -- mutta hienossa ja hupaisessa
näytelmässä olivat Lindforsilla ja Katri Rautiolla. Heidän oivallisen
näyttelemisensä ansioksi on luettava, että kappale pääsi täyteen
arvoonsa -- se meni syksyllä 6 kertaa. Sitä vastoin voitiin vain 4
kertaa antaa Jalmari Finnen kääntämä Franz von Schönthanin ja Franz
Koppel-Ellfeldin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä _Kreivitär
Kirkassilmä_, jonka ensi-ilta oli 30/9. Senkään esitys ei ollut arvoton
-- opintomatkalta juuri palannut rva Suonio pääroolissa sekä rva
Poppius, Rautio, Weckman, Salo, nti Lähteenoja j.n.e. toisissa -- mutta
koomillisuus oli jokapäiväisempää ja teennäisempää.

Lokakuun päävaltti oli Orleansin neitsyt, yhdeksän vuoden päästä
uusittuna. Ensi-ilta oli 14/10, eikä Schillerin romanttinen draama
ollut tehoomatta, joskaan ei Maiju Rängman nimiroolissa muuta kuin
paikottain kohonnut tehtävän tasalle; se meni syksyllä 8 kertaa.
Samalta kuukaudelta on mainittava Molière-ohjelma (28/10), joka käsitti
huvinäytelmät _George Dandin_ ja Sievistelevät hupsut, edellinen uusi,
jälkimäinen uusinto. Kummassakin oli päätehtävä Lindforsilla, jonka
George Dandin ei kuitenkaan luonteen varmassa käsittämisessä kohonnut
hänen parhaimpien Molièrehahmojensa rinnalle.

Vihdoin voitiin tänäkin syksynä esittää kotimainen alkuteos, nimittäin
A. B. Mäkelän 5-näytöksinen näytelmä _Ruukin jaloissa_ (18/11). Vaikka
kappale oli juoneltaan jotenkin sekava ja vailla selvää aatteellista
pohjaa, oli sillä Karjalan murteella sepitetyn vuoropuhelun sekä
yksityisten luonteiden ja kohtausten luontevuudessa siksi ansioita,
että menestys varsinkin ensi-iltana oli sangen hyvä.[33] Näyttämöllä
uutuus pysyi vain kolme iltaa. Esityksen ja yleisön suosion huippukohta
oli neljännessä näytöksessä, missä Vallinkorva (Rautio) lauloi O.
Merikannon säveltämän surunvoittoisen laulun.

Joulukuulla näyteltiin vielä yksi ohjelmistolle uusi kappale: A. Leinon
suomentama A. Blanchen 2-näytöksinen ilveily _Kuleksiva teatteriseura_
(2/12). Kumarrusmatkan jälkeen esitettynä vanha farssi hullunkurisine
kohtauksineen teki toivotun vaikutuksen; Lindfors oli johtaja Sjövall,
Falck nahkurimestari, joka tietämättään joutuu osalliseksi parhaillaan
esitettyyn näytelmään. -- Varsinaisen värinsä sai sentään joulukuun ja
osaksi tammikuunkin ohjelmisto usein ennenkin annetun, mutta aina
mieluisan Donizettin oopperan Rykmentin tyttären kautta, jossa tällä
kertaa nimiroolissa esiintyi nti _Ida Flodin_, Ida Basilierin sisaren
tytär. Nuori laulajatar, jonka laulua ja näyttelemistä arvosteltiin
"sielukkaaksi ja viehättäväksi" menestyi oivallisesti, ja ooppera,
jossa muut esiintyjät, samoin kuin kolme vuotta ennen, olivat seurueen
jäseniä, esitettiin 10 kertaa (9/12-27/1).

Tänä syksynä Emilie vielä sai kolme kirjettä Minna Canthilta, kaikki
marraskuulla. Enimmäkseen niissä puhutaan päällysvaatteesta, "kapasta",
jonka Minna pyysi Emilien valita ja ostaa hänelle. Emilie suorittikin
asian kirjoittajan täydelliseksi tyytymykseksi. Sen ohella saamme
niistä tietää, miten hänen terveytensä oli vaihteleva ja yleensä huono.
Syyskuulla hän oli ollut parempi, mutta lokakuulla taas huonompi;
marraskuulla unettomuus oli käynyt kovin rasittavaksi. Ymmärrettävää on
että semmoisissa oloissa ei ollut puhettakaan kirjailijatoimen
jatkamisesta, mutta kuitenkin Minna näyttää seuranneen teatteri- ja
kirjallista elämää. Hän lausuu tyytyväisyytensä A. B. Mäkelän kappaleen
johdosta. "Hänen uusi kappaleensa oli minulle aivan yllätys. Uusihan
tämä on, tietysti, eikä se vanha 'Lemminkäinen'.[34] Kunpa hänestä nyt
vielä tulisi mies!" Hän on pahoillaan, että Kaarlo oli raihnainen.
[Emilie oli kai kertonut sen]. "Hän näytti niin erinomaisen terveeltä
syksyllä täällä käydessään." Hän on mielissään, että Bergbomit pitävät
Teuvo Pakkalasta. "Hän on noita hiljaisia ja uskollisia, sen vuoksi
niin sydämestäni soisin hänelle menestystä." Ja sitten Erkosta: "Onni
ettei J. H. Erkko tullut valtiopäiville. Mitenkä hän olisi niihin
toimiin soveltunut? Parasta kun pysyy omalla alallaan. Siellä hän voi
pysyä eheänä ja saada jotain aikaan." Itsestään kirjoittaen hän
valittaa, ettei jaksa työtä tehdä vaan täytyy maata, päivät ja yöt
hautoen omia ajatuksiaan. Parempaa hän ei toivoisi kuin että voimat
parantuisivat, niin että hän voisi oleskella Bergbom-sisarusten kanssa,
nimittäin siten että nämä tulisivat Kuopioon kylpemään. Joulunaikana
(26/12) Minnan tytär, Maiju Westerlund (Vuorisalo), ilmottaa äidin jo
kaksi viikkoa maanneen lakanoiden välissä ja olevan kykenemätön itse
kirjoittamaan.

Tammikuulla näyteltiin Kiven muistopäivänä Erkon Kullervo ja
Topeliuksen syntymäpäivänä Regina von Emmeritz sekä niiden ohella
Rykmentin tytär, Vasantasena ja kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta.
Toinen oli Ibsenin uusi draama _John Gabriel Borkman_, 10/1. Nimiroolin
Leino suoritti älykkäästi ja vaikuttavasti, niin kuvatessaan Borkmanin
hermostunutta odotusta ja luottamusta uuteen tulevaisuuteen ja niin
myöskin hänen murtumistaan, kun hän huomaa erehtyneensä. Gunhildina rva
Salo oli ehkä liian tyly olemukseltaan, mutta rva Poppius oli
onnistanut Ella Rentheiminä, samoin Lindfors kerrassaan etevä Foldalina
sekä rva Rautio hyvä pienessä rva Wiltonin roolissa. Näyttämöllepanosta
ansainnee viime näytöksen talvimaisema mainitsemista. -- Toinen uutuus
oli 29/1 ensi kerran näytelty Z. Topeliuksen kirjoittama, Tuokon
suomentama ja Paciuksen säveltämä _Kyypron prinsessa_. Bergbom oli
kauvan miettinyt tämän oopperamaisen satunäytelmän ottamista, se
kuului, niin sanoaksemme, hänen isänmaalliseen ohjelmaansa. Syntyneenä
sen isänmaallisen ja taiteellisen innostuksen aikana, joka sai
Helsingin ensimäisen kiviteatterin muurit nousemaan, se oli esitetty
ensi kerran saman teatterin vihkijäisissä 22/11 1860, roolit
yksityisten taiteen- ja musiikinystäväin käsissä; nyt se ensi kerran
liitettiin varsinaisen teatterin ohjelmistoon, samalla käännettynä
"oikealle kielelleen". Jos näet Topelius nähtyään Ida Aalbergin
suomalaisella näyttämöllä Reginana saattoi sanoa tämän "tulleen kotia",
niin oli hänellä vielä suurempi syy sanoa sitä Kyypron prinsessasta,
koska näytelmän aihe on Kalevalan Lemminkäistarina ja loistava
prinsessa runojemme Kyllikki. Ettei kappale draamallisena taideteoksena
vastaa Erkon Ainoa, on sillä puolustettu ettei se pyydäkään olla muuta
kuin "satunäytelmä", ja että sen ansiot sen mukaan ovat vienossa
lyriikassa ja satumaisessa loistossa, joiden lähtökohtana on runoilijan
nerollinen rohkeus yhdistää suomalaisen muinaisuuden kreikkalaiseen,
sekä Paciuksen sävelmissä, korvia hivelevissä kuoroissa ja lauluissa.
Oivaltaen mitä näytelmä vaati, Bergbom oli tehnyt voitavansa saadakseen
näyttämölaitokset sopusointuun sen kanssa, ja kritiikki tunnustikin,
että teatteri tällä kertaa "voitti itsensä". Toinen kuvaelma oli toista
kauniimpi, kreikkalaisia ja suomalaisia aiheita oli uskaliaasti
yhdistetty (esim. Lemminkäisen palatsissa), mutta samalla niin
aistikkaasti, että irvikuva vältettiin. -- Esiintyjistä Katri Rautio
nimiroolissa oli etevin, varsinkin viime näytöksessä kohoten suureen
taiteelliseen voimaan. Muista mainittakoon Halme -- Lemminkäinen,
Ahlberg -- Medon, Kallio -- Tiera, vieraana esiintyvä Lilli Kajanus --
Anemotis ja Olga Salo -- Helka. Kuoroissa oli tietenkin avustajia
teatterin ulkopuolelta; Robert Kajanus orkesterineen säesti. --
Ensi-illalla oli oikea juhlaleima ja suosionosotukset olivat
riemukkaita. Topeliusta, joka oli saapuvilla, tervehdittiin lopussa
eläköönhuudoilla, jotka uudistuivat kahta innokkaammin kun esirippu
uudestaan nousi ja näyttämölle oli asetettu runoilijan ja Paciuksen
seppelöidyt rintakuvat. Sitte huudettiin Bergbomkin esiin, ja kaiken
lopuksi laulettiin Maamme-laulu. Bergbom itse kirjoitti 31/1 Betty
Elfvingille: "Prinsessa meni loistokkaasti. Topelius ja rouva Pacius
itkivät." -- Miten miellyttävä, joskus melkein häikäisevä, mutta aina
tunnelmallinen kokonaisuuden vaikutus oli, todistaa parhaiten se, että
Kyypron prinsessa näyteltiin yhtä mittaa 9 ja myöhemmin 6 (siis
yhteensä 15) kertaa täysille huoneille.

Palattuansa kotia, Koivuniemelle, Topelius 31/1 kirjoitti Bergbomille:

"Kaarlo ystävä! Kotiintulleena kiitän sinua ja Emilietä teidän
ystävyydestänne, 36 vuoden päästä, herättää Lemminkäinen Tuonelasta ja
siitä erinomaisesta tarmosta, jolla te tässä jälleen olette voittaneet
kaikki vaikeudet. Minulla on ainoastaan hyvää sanottavaa esityksestä ja
koko näyttämöllepanosta. Kiitä puolestani kaikkia myötävaikuttavia, ja
sano heille että olin onnellinen kuullessani kappaleen sen oikealla
kielellä, suomeksi. Kuoro ja solistit lauloivat oivallisesti, orkesteri
luultavasti paranee saatuansa enemmän rauhaa Schubertilta etc. Ne
heikkoudet, joista voisi muistuttaa, ovat alkuteoksen, eikä näyttämön,
niinkuin esim. Kyyprolaisten esiintyminen Tuonelassa. Auringonsäde on
valaiseva Helkan tietä, eikä vaan hänen päätään. Maan henki on
esiintyvä jättiläiskorkeana, hän ei näkynyt pimeässä. Tämä on
vähäpätöisyyksiä, kiitos kokonaisuudesta, tuottakoon se suomalaiselle
näyttämölle onnea! Z. T."

Juuri mainitusta Kaarlon kirjeestä Betty Elfvingille teemme vielä
seuraavan otteen, joka koskee teatteriasioita: "Kenraalisi ovat
sensuurin luona -- kuinka kauvan, 'sen tietää vain Jumala'. Ensiksi
koko sensuurihallitus tarkastaa kappaleen, sitte se on käännettävä
venäjäksi ja annettava kenraalikuvernöörille. Kuitenkaan se ei tapahdu
ennen kun uusi kenraalikuvernööri on nimitetty; Blumenthal (sensori)
varottaa nimittäin antamasta asiaa Gontscharoffin ratkaistavaksi,
'sillä hän varmaan kieltää näyttelemisen'. Samoin hän varotti antamasta
tietoja sanomiin. 'Se ainoastaan pahentaa asiaa.' Niinkuin näet eivät
toiveet ole kovin loistavia, mutta silti ei ole syytä heittäytyä
epätoivoon. Parasta lienee ettet puhu asiasta kenellekään, niin ettei
se tarpeettomasti toista tai toista tietä tule sanomalehtiin. Jollemme
ennen pääsiäistä saa varmaa vastausta sensuurilta, lykkään
näyttelemisen tulevaan näytäntökauteen, sillä pääsiäisen jälkeen ei
kannata antaa 5-näytöksisiä historiallisia draamoja. Kevättuulet ovat
liian vaikeita kilpailijoita. --

"Alussa [syksyllä] teatteri menestyi huononlaisesti oopperan ja
(sitäkin enemmän) sirkuksen kilpailun tähden, mutta asiat ovat
parantuneet, kiitos olkoon loistavan tammikuun. Nyt on Ida Aalberg
tuleva, niin että voimme odottaa hyviä huoneita. -- -- Minulla on ollut
influensa, mutta voin taas paremmin. -- -- Santeri Ingman on
kirjoittanut suuren historiallisen näytelmän 'Juho Vesainen'. Toinenkin
kotimainen draama, nimeltä 'Mari', on tekeillä (aiheet venäläisestä
Karjalasta.)" --

Niinkuin kirjeessä sanotaan, saapui _Ida Aalberg_ tänäkin vuonna
helmikuulla vierailemaan, ja hänen esiintymisensä Magdana H.
Sudermannin näytelmässä Koti (4 kertaa 19/2-26/2) oli loistava alku.
"Hän on suurempi kuin koskaan", Bergbom kirjoitti nti Elfvingille.
W. Söderhjelm alkaa seikkaperäisen arvostelunsa sanoilla:

"Ida Aalbergin Magda oli elävä sormenpäihin asti ja pienimmässä
äänenväreessä. En muista hänen yhdessäkään edellisessä roolissa
antaneen niin vähän tilaisuutta muistuttaa manieroiduista elkeistä.
Ylipäätään vaikutti hänen esityksensä todella virkistävästi
raikkaudellaan ja välittömyydellään -- jonka vaikutuksen suuressa
määrässä vahvisti taiteilijattaren olennon hämmästyttävä verevyys sekä
hänen erinomaisen kauniit pukunsa." Muutkin saivat ehdotonta kiitosta:
Leino isänä, Ahlberg pastorina, Halme Kellerinä, rva Mimmy Leino
äitipuolena j.n.e. "Esitys oli mitä parasta pitkään aikaan oli
annettu." -- Sen jälkeen Ida Aalberg näytteli kolme kertaa Cypriennenä
(28/2-5/3) Erotaan pois ja kolme kertaa Kirsti Fleminginä (10/3-14/3)
Elinan surma kappaleessa, mutta ei missään ohjelmistolle uudessa
roolissa. Menestys oli koko ajan ollut hyvä; mutta sairauden tähden,
sanottiin sanomalehdissä, taiteilijatar kesken lähti Pietariin.

Harjotettavana oli kuitenkin ollut E. Tammisen suomentama
Schillerin _Don Carlos_, jossa Ida Aalberg oli luvannut näytellä
Eboli-ruhtinattaren osaa, ja koska ei käynyt laatuun heittää työtä
hukkaan, esitettiin se ilman häntä. Onneksi mainittu rooli ei
olekaan määräävä draaman vaikutukseen nähden, vaikutus on enemmän
näyttämöllesovittelussa ja -panossa sekä erinäisissä toisissa osissa
joita varten oli olemassa sangen tyydyttäviä voimia. Ja kun Don Carlos
meni ensi kerran 31/3, luettiinkin näytäntö teatterin kauneimpien
iltojen sarjaan. Kaikkeen ulkonaiseen katsoen näyttämömme tarjosi
"jotain aivan ihmeteltävää" W. Söderhjelm sanoo. Siinä kohden
teatteri oli totuttanut yleisönsä huolelliseen ja oivalliseen, mutta
viime aikoina oli vieläkin edistytty taiteellisuudessa ja
vaihtelevaisuudessa. Kuninkaalliset huoneet ja henkilöitten puvut
olivat hämmästyttävän kauniit ja sirot ja tyyliltään ajanmukaiset.
Niinikään oli näytelmä taitavasti soviteltu näyttämölle, niin että se
esiintyi melkein selvempänä kuin alkumuodossaan. -- Pääroolit
olivat seuraavasti edustetut: Leino -- Filip-kuningas, Lindfors --
kenraali-inkvisiittori, Katri Rautio -- kuningatar, Axel Ahlberg --
Posa, Weckman -- don Carlos, nti Rängman -- Eboli. Näytelmä kesti
ensimäisenä iltana 5 tuntia, seuraavina vähän vähemmän. Kaikkiaan se
annettiin 7 kertaa (sitä paitse Tampereella ja Viipurissa 3).

Näytäntökauden viime viikkoina ilmestyi näyttämölle vielä kolme
kotimaista alkuteosta, jotka totta kyllä eivät saavuttaneet suurta
menestystä, mutta kumminkin todistavat kuinka teatteri edelleen
rohkaisi kirjailijoita yrittelemään. Ensimäinen niistä oli Santeri
Ingmanin 4-näytöksinen historiallinen näytelmä _Juho Vesainen_, jonka
ensi-ilta oli 22/4 ja joka kaikkiaan meni 4 kertaa. Huolimatta
sujuvasta vuoropuhelusta ja erinäisistä draamallisista kohtauksista
tuntui sommittelusta, että näytelmä oli tekijän samannimisen romaanin
muunnos -- ja kun lisäksi kertomus oli yleisölle hyvin tuttu, niin se
tietenkin vähensi mielenkiintoa, jota muutoin yhtä hyvin aihe kuin
kelpo esitys olisivat ansainneet. Esiintyjät olivat: B. Leino -- Juho
Vesainen, Halme -- Ahma, Närhi -- vanha Vesainen, rva Poppius --
Helinä, rva Kahilainen -- Martta-muori; rva Suonio -- Anni. -- Toinen
alkuteos oli J. Sjöströmin 4-näytöksinen näytelmä _Mari_, ensi-ilta
5/5; kaikkiaan 4 kertaa. Tosin se oli sommittelultaan edellistä
heikompi, mutta kuitenkin oli siinä kansankuvauksena jotain
alkuperäisen raikasta. Näytteleminen oli sangen kiitettävä, eikä kumma
kun roolit olivat mitä tottuneimmissa käsissä. Mari oli näet rva
Poppius, Martta nti Lähteenoja, Niku H. Kallio, Matti A. Rautio, Iivana
Falck, Lauri Lattu, Vaari Närhi. -- Kolmas näitä uutuuksia oli vihdoin
Matti Kurikan 4-näytöksinen "muinaistaru" _Baabelin torni_,[35]
näytetty ensi kerran 18/3 ja kaikkiaan kolme kertaa. Tämä runoteos,
jonka nimi todella tarkottaa raamatun Baabelin tornia, oli jonkinlainen
itämaalainen satunäytelmä, joka teatterin koristusten sekä soiton
avulla enemmän kuin toiminnallaan pyysi herättää tunnelmallista
vaikutusta. Hajanaisuus ja selvien aatteiden puute esti sitä sentään
syvemmin tehoamasta. -- Näytännöt Helsingissä päättyivät 30/5 (Herra
Ylitirehtööri). --

Näytäntöjen jatkuessa Helsingissä oli toukokuulla osa näyttelijöitä
tehnyt kiertomatkan, jolla annettiin näytäntöjä _Tampereella_ (4-5/5),
_Hämeenlinnassa_ (6/5) ja _Viipurissa_ (7-9/5). Ohjelmisto käsitti
Herra Ylitirehtöörin ja Don Carloksen, jota jälkimäistä ei kuitenkaan
voitu näytellä Hämeenlinnassa.

Keskellä toukokuuta kohtasi teatteria suru. Kuopiosta saapui illalla
12/5 sanoma, että _Minna Canth_ oli samana päivänä vaipunut kuoleman
uneen. Se sydänvika, josta hän oli puhunut viimeisissä kirjeissään, vei
hänet hautaan. Oliko hän vielä tänä vuonna jaksanut vaihtaa kirjeitä
Bergbom-sisarusten kanssa, on epätietoista, ei niitä ainakaan ole
säilynyt. Sen vain tiedämme, että Kaarlo lähti hautajaisiin, jotka
olivat 15/5. Hän laski teatteriseurueen, johtokunnan sekä sisarensa ja
omasta puolestaan seppeleitä haudalle. Ensimäisen nauhoissa oli
kirjoitus: "Synnyinmaasi muistossa elät, niin kauvan kuin elää
Suomen taide"; toisen: "Suomalaisen näyttämön tukipylväälle"; ja
kolmannen: "Tarmokkaalle työtoverille, ylevälle ystävälle, nerokkaalle
naiselle." --

Vahinko ettei ole säilynyt ainoatakaan riviä, jossa Kaarlo Bergbom
olisi ilmaissut tunteensa Minna Canthin haudalla. Kumminkin aavistamme,
että hänen surunsa oli tyynempi kuin se olisi ollut, jollei hän ennen
olisi läpikäynyt sitä surua, jonka Minnan "luopuminen" viisi vuotta
ennen aiheutti. Sen jälkeen ystävyys ei enää voinut tulla yhtä
luottamukselliseksi, joskin ulkonaisesti täydellinen sovinto oli heidän
välillään syntynyt. Kaikissa tapauksissa Minna Canthin poismeno tiesi,
että yksi Bergbomin elämänhistorian sisältörikkaimpia lehtiä oli
täyttynyt. Kerran muinoin, se oli samaan aikaan kun hän väitti ei
koskaan olleensa lapsi, Bergbom lausui tämän kirjan tekijälle seuraavat
oudot sanat: "Semmoiset kuin hän [eräs toinen vielä elävä henkilö] ja
minä olemme aina _isiä_." Sanat, jotka lausuttiin melkein
surunvoittoisesti, ilman vähintäkään kerskailun ilmettä, tarkottivat
ymmärtääkseni että hän alkuperäisen, syvällisen ajatus- ja
tunne-elämänsä kautta oli määrätty ohjaamaan ja kasvattamaan toisia,
mutta harvoin mitään toisilta saamaan. Se, joka tarkkaavasti on lukenut
otteemme Minna Canthin kirjeistä, on niistä nähnyt, kuinka tämä
tunnusti "tohtorin" olleen hänen henkisen elämänsä herättäjä ja
kehittäjä, ja toiselta puolen on enemmittä todistuksitta selvä että
Bergbomilla ei ole nerokkaampaa oppilasta ollut. Kenties käsitämme
oikein tuon "luopumisen" synnyttämän tuskallisen vaikutuksen
Bergbomiin, jos oletamme hänen rakastaneen Minnaa kuin henkistä
lastaan, jolle hän vuosien kuluessa oli parhaansa antanut. Nyt oli,
niinkuin sanoimme, lehti täyttynyt, käännetty, ja jälkeenjäänyt
muisteli mitä se sisälsi valoa ja onnea, unohtaen varjopuolet.

Mitä muutoin Minna Canthin personallisuuteen ja elämään tulee, niin
ovat ne vielä kuvaamatta. Sen johdosta mitä tässä kirjassa on hänestä
esiintuotu, tahdomme vain huomauttaa, että tehtävässä on kaksi yhtä
mielenkiintoista puolta: toinen hänen kirjailija- ja muu julkinen
toimintansa, toinen hänen luonnonlaatunsa ymmärtävä analysoiminen.
Jälkimäisen suoritus on epäilemättä johtava siihen päätelmään, että
hänen levoton, tarmokas, intohimoinen luontonsa oli välttämätön
edellytys sille myrskyntapaiselle esiintymiselle, millä hän kuohutti
seisahtuvia vesiämme, mutta että se myöskin vietteli hänet äkillisiin
tekoihin, joista hän myöhemmin ehkä itse syvimmin kärsi. Omasta
puolestamme olkoon lopuksi vielä julkilausuttu se vakaumus, että
nerokkaalle "Kuopion rouvalle" -- jonka puutteet ja erehdykset
arvattavasti lähinnä johtuivat niistä pienistä oloista, siitä ahtaasta
ympäristöstä, missä hän kaiken aikansa eli -- kerran myönnetään
kunniakkaampi sija sivistyshistoriassamme kuin vielä oikein
arvataankaan.

Näytäntökausi oli tuloihin nähden jälleen huononlainen, vaikka Kyypron
prinsessa ja Ida Aalbergin vierailu yhteen aikaan olivat saaneet
toivomaan parempaa. Vajaus oli taas yli 8,000 markkaa. Kun sitä paitse
3-vuotiskausi, joksi kannatusta oli merkitty, oli loppuun kulunut,
ryhdyttiin keväällä uutta kannatusta hankkimaan. -- Lahjana on
merkittävä 6,000 mk, jotka Bergbom-sisarusten täti, tohtorinrouva Sofie
Sanmark (joka ennen oli lahjottanut 10,000 mk), antoi laitokselle sillä
ehdolla että siitä hänelle hänen kuolemaansa saakka suoritettaisiin
korot. -- Sen ohella mainitsemme, että teatteriravintolan isäntä Kustaa
Hagström, joka kuoli jo 1894, oli testamentannut teatterin
stipendirahastoon 5,000 mk, mikä summa vasta tänä vuonna (1897) tuli
sen haltuun.

Seurueesta oli jo syksyllä eronnut Konrad Tallroth. Tammikuulla liittyi
teatteriin oppilaana nti _Maria Wahlstedt_, ja huhtikuulla nti _Lilli
Högdahl_,[36] josta jälkimäisestä ennen pitkää oli kehittyvä huomattava
kyky, sekä _Pietari Alpo_,[37] joka kirjailijanakin palveli
taidelaitosta.

Näytäntöjä annettiin 125 ja niissä: 15 kertaa _Kyypron prinsessa_; 12
Herra ylitirehtööri; 10 Rykmentin tytär, Don Carlos; 8 Orleansin
neitsyt; 6 Kreivitär Kirkassilmä; 4 _Kullervo, Juho Vesainen, Mari_,
Koti; 3 _Anna Liisa, Ruukin jaloissa, Regina von Emmeritz, Elinan
surma, Kihlaus, Baabelin torni_, Vasantasena, Setä Bräsig,
Sievistelevät hupsut, George Dandin, Pimeyden valta, Talvinen tarina.
Erotaan pois, Kuleksiva teatteriseura, John Gabriel Borkman; 2
_Kumarrusmatka, Saimaan rannalla_, Reviisori, Ultimo, Ei ole aikaa; 1
_Sotavanhuksen joulu, Kuopion takana_, Lääkäri vastoin tahtoansa.

Näistä 33 kappaleesta oli 14 kotimaista ja 11 uutta (kotimaisia 5).



XXVI.

Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.


Tänä kesänä kiertelivät näyttelijät maaseuduilla kahdessa eri joukossa.
Toiset antoivat näytäntöjä Jyväskylässä, Jämsänkoskella, Vääksyn
kanavalla ja Toijalassa, kaikkiaan 8 (2/6-7/7), toiset -- rvat Rautio,
Leino ja Poppius, nti Tähtinen, hrt Leino, Ahlberg, Rautio ja Weckman
--, Jalmari Finne johtajana 7 Savonlinnassa (27/6-11/7).

Bergbom-sisarukset olivat alkukesällä parannuksilla Nauheimissa. Sen
jälkeen Emilie palasi kotia, mutta Kaarlo asettui johonkin
kylpypaikkaan Rügenin saarella. Ei kummaltakaan ole tältä kesäkaudelta
kirjeitä säilynyt. Syyskausi alotettiin 29/8 Murtovarkaudella ja muilla
kansannäytännöillä; 15/9 annettiin ensimäinen uusi kappale, B. Leinon
suomentama, K. Niemannin 4-näytöksinen huvinäytelmä _Vanha
Dessaulainen_ (Wie die alten sungen). Menestyksestä ei kannata puhua;
kappale oli kai liian saksalainen. Pääroolit olivat Leinolla (ruhtinas
Leopold), rva Suoniolla (Anna Liisa) ja rva Kahilaisella (torikauppias
Hanna). Se meni neljästi samoin kuin Olga Salon suomentama Ivan
Turgeniewin 5-näytöksinen näytelmä _Natalia Petrovna_ (28/9), joka
kuitenkin aivan toisella tavalla kiinnitti katsojain mieltä. Nimiroolin
esitti oivallisesti Katri Rautio, ja muutkin tärkeimmät osat olivat
hyvissä käsissä: Leinon, Ahlbergin ja Olga Poppiuksen. Kolmas uutuus,
Anni Levanderin kääntämä Meilhac'in ja Halévyn 1-näytöksinen
huvinäytelmä _Esimerkin voima_, jonka näyttelivät hra ja rva Suonio,
annettiin 8/10 esikappaleena yhdessä Shakespearen komedian kanssa
Kuinka äkäpussi kesytetään.

Teatterin _25-vuotispäivä_ sattui 13/10 ja vietettiin sitä
juhlallisesti. Itsestään ymmärrettävää on että Kaarlo ja Emilie Bergbom
tulivat erikoisten kunnianosotusten esineeksi. Aamupäivällä kävi heidän
luonaan Richard Faltin sekakuoron kanssa ja Ylioppilaskunnan laulajat
maisteri A. Siegbergin johtamina laulutervehdyksillä, jota paitse
teatterin johtokunta, seurueen jäsenet, Ruotsalaisen teatterin puolesta
johtaja A. Arppe ja vielä lukuisat yksityiset kiittivät ja onnittelivat
heitä kauniin elämäntyön johdosta. Aivan erikseen on mainittava ryhmä
naisia, jotka paraikaa puuhasivat suuria arpajaisia hankkiakseen varoja
uuden teatterirakennuksen sisustusta varten. Oli nimittäin niin että
riemujuhlan tunnelmaa oli kohottamassa varma toivo, että ennen pitkää
teatteri oli muuttava uuteen, sen arvoa ja merkitystä vastaavaan
asuntoon. Emme ole tästä ennen puhuneet emmekä aio vieläkään kajota
rakennusyrityksen historiaan, sillä se on parhaiten esitettävä yhdessä
jaksossa; mutta tässä on kuitenkin ollut mainittava mitä tekeillä oli.
No niin, arpajaistoimikunta toi Bergbom-sisaruksille juhlalahjana
"kauniin kukkaiskorin, joka oli sommiteltu rakennuksen muotoon, missä
kaksi uutteraa hämähäkkiä kutoi sisustuksia seinämiin".

Illalla komeasti liputettu teatteri -- vanha Arkadia -- täyttyi
reunojaan myöten juhlapukuista yleisöä. Ohjelma oli sama kuin 25 vuotta
ennen, paitse että Sotavanhuksen joulu oli jätetty pois ja sijaan pantu
Paavo Cajanderin sepittämä juhlaruno, jonka B. Leino lausui. Se tuli
Tuokon juhlanäytelmän (rva Poppius ja E. Falck) jälkeen toisena
numerona; kolmas oli Pilven veikko (Olga Leino ja Pesonen) ja neljäs Z.
Topeliuksen Saaristossa. Tavallisena teatteri-iltana ohjelma tuskin
olisi kelvannut, mutta nyt se muistoineen ihmeesti lämmitti ja
innostutti yleisöä. Kun sitten ohjelman jälkeen esirippu uudestaan
nousi, oli koko teatteriväki kokoontunut näyttämölle, ja siinä
näyttelijöistä vanhin, Benjamin Leino, sydämellisesti kiitti "rakasta
johtajaa", Kaarlo Bergbomia, menneestä ajasta ja ojensi hänelle
kunnioituksen osotukseksi hopeisen laakeriseppeleen, johon oli
kaiverrettu omistussanat: _"Kaarlo Bergbomille 18 13/X 72 --
18 13/X 97 Suomalaisen teatterin näyttelijöiltä."_ Sen jälkeen rva
Katri Rautio antoi Emilie Bergbomille hopeisen lyyryn, joka oli
samantapaisella kirjoituksella varustettu. Lopuksi Robert Kajanuksen
orkesteri viritti Maamme-laulun, johon yleisö yhtyi.

Arkadiasta suuri osa yleisöä riensi Kaivohuoneelle, johon kansalaiset
olivat kutsuneet Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä näyttelijäkunnan.
Illallisen syötyä pidettiin puheita, joista mainittakoon Jalmari Hahlin
kutsutuille vieraille, B. F. Godenhjelmin vainajien muistoksi, ja Antti
Jalavan Hedvig-Charlotte Raa-Winterhjelmin kunniaksi. Bergbom, joka
niin harvoin esiintyi puhujana, tällä kertaa kumminkin julkilausui
sydämelliset kiitoksensa kaikille, jotka olivat häntä itseään
ja hänen sisartaan auttaneet heidän työssään ja harrastuksissaan.
Herttaisin sanoin hän muistutti runoilijoista ja kirjailijoista,
säveltaiteilijoista, arvostelijoista, johtokunnan jäseninä toimineista
ja vihdoin yleisöstä, rikkaista ja köyhistä, jotka olivat teatteria
avustaneet, toiset kymmenillä tuhansilla, toiset pienellä, arvoltaan
yhtä kalliilla rovolla. -- Juhlaan saapui noin 60 sähkösanomaa koti- ja
ulkomaalta, ja juuri nämä osottivat, että riemupäivä oli oikea
kansallisjuhla, sillä monella paikkakunnalla olivat kansalaiset
kokoontuneet iloitsemaan siitä kultuurisaavutuksesta, jota 25-vuotinen
kansallinen näyttämö tiesi.

Vielä on mainittava riemujuhlan pysyväksi muistoksi tarkotettu
julkaisu, _Suomalainen Näyttämö 18 13/10 72 -- 18 13/10 97_ (196
sivua). Se sisältää viisi ennen julkaisematonta näytelmän katkelmaa --
Z. Topelius: Sancta Maria, Minna Canth: Kauppaneuvos Toikka, Minna
Canth: Agnes, Aleksis Kivi: Canzio, Gustaf von Numers: Elinan surma --
J. H. Erkon runon "Suomalaisen teatterin sydän", Suomalaisen näyttämön
ohjelmiston, se on K. Bergbomin laatiman luettelon kuluneena 25 vuotena
näytellyistä kappaleista, johon liittyi tietoja ensimäisistä
esiintyjistä y.m.s., sekä useita kymmeniä seurueen jäsenten muotokuvia.
-- Tähän otamme Erkon kauniin runon:

    Mehu elämästä puserrettiin,
    Näyttöpermannolle supistettiin.
    Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
    Että lattiat ja seinät ryski.
    Siinä perhe, yhteiskunta eli,
    Valtio ja kirkko toimiskeli,
    Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
    Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
    Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
    Hallittiin tai oltiin vallan alla.
    Siinä soitti, siinä lauloi kööri;
    Joukon johti jalo tirehtööri.

    Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
    Teki mieluiseksi vastuksenki?
    Kenen hymy joukon kesken hiipi,
    Että tuskin kuului kaino siipi?
    Kuka joukost' etsi yksinäiset,
    Eksyneet tai surren itkeväiset?
    Ken se heille lohdutusta antoi,
    Pulmapäivin kuka avun kantoi?
    Kuka, sekamelskan, hämmenyksen
    Uhatessa laittoi järjestyksen?
    Ken se riidan, eripuran tiesi
    Lauhdutella paremmin kuin miesi?
    Sitte, työn ja sovun vallitessa,
    Ken loi mielihyvän jokaisessa,
    Että into lensi ihanteihin,
    Taidetekoihln ja sankareihin?

    Moinen, näkymätön maailmalle,
    Käsi, joka joutuu kaikkialle,
    Silmä, joka unhotetut kaivaa,
    Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
    Nainen onpi, rikassielu nainen,
    Kaikki kerkiävä, huomaavainen.
    _Emilie Bergbom_, lämmin mieli,
    Hienosydän, hellä käskykieli,
    Aina nuori, hilpeäkin aina,
    Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
    Sydän teatterin suomalaisen,
    Kunnia ja kiitos Suomen naisen.

Jo ennen juhlaa oli osa seuruetta tehnyt turneen _Mikkeliin ja
Kuopioon_ ja kummassakin paikassa antanut kolme näytäntöä
(5/10-10/10); juhlan jälkeen taasen näyteltiin yhtenä iltana
_Tampereella_ (17/10). Kiertomatkan ohjelmisto oli Kreivitär
Kirkassilrnä, Tuulispää ja Irene Mendelinin suomentama Grillparzerin
5-näytöksinen murhenäytelmä _Sappho_, joista viimemainittu Helsingissä
esitettiin ensi kerran 20/10. Nimiroolissa esiintyi nti Rängman, Salo
oli Phaon, Olga Salo Melitta, E. Falck Rhamnes. Suurempaa menestystä
tämä hieno ja kaunis neron tragedia ei saanut; se meni vain kolmena
iltana. -- Sitten tuli huomattava uusinto, Kuningas Lear (29/10), ja
voitiin se antaa 8 kertaa. Esitys olikin oivallinen, sillä pääroolit
olivat entisissä käsissä: Leino -- Lear, Lindfors -- narri, Katri
Rautio -- Cordelia j.n.e.

Marraskuun 6 p. näyttelijät olivat toimeenpanneet arpajaiset
eläkelaitoksen hyväksi. Iltaman ohjelma esitettiin 14/11
näyttämölläkin, ja merkitsemme siitä _Ahtolassa_ kuvaelman ohella
2-osaisen melodraaman _Coelestinus_, joka oli sommiteltu böhmiläisen
legendan mukaan ja Axel Törnuddin säveltämä. -- Varsinainen uusi
ohjelma tuli 17/11, nimittäin kaksi Martti Wuoren kirjoittamaa
uutta kappaletta: 3-näytöksinen huvinäytelmä _Savon sydämessä_ ja
1-näytöksinen pilajuttu _Korkea oikeus istuu_.[38] Kummassakin ilmenevä
tuore kansanomainen henki ja luonteva vuoropuhelu teki, että näytelmät
vastaanotettiin sangen suosiollisesti. Ennen vuoden loppua ne
esitettiin kuutena iltana. -- Syyskauden merkillisin lisä ohjelmistoon
oli 1/12 ensi kerran ja kaikkiaan 6 kertaa näytelty Shakespearen
_Kuningas Rikhard III_. Suurenmoinen yritys kysyi teatterin kaikkia
voimia, mutta Bergbom johti nytkin joukkonsa voittoon. Nimirooli oli
uskottu Lindforsille, joka, pääasiassa käyttäen sisällisiä keinoja,
kohosi melkoisen korkealle ja yleensä kykeni ylläpitämään illusionia.
Heikonlainen hän kuitenkin oli loppukohtauksessa, mutta silti on hänen
ansiokseen luettava, että kappale voitiin kunnialla esittää. Muista
mainittakoon Leino Buckinhamin ja Ahlberg Clarencen herttuana, rva
Suonio Elisabethina; nti Rängman Margaretana ja rva Rautio Annana.
Yhteisnäytteleminen ja näyttämöllepano olivat tavan mukaan huolellisia
ja yhtyivät eheäksi vaikutukseksi.

Päivänä sen jälkeen kun Rikhard III oli ensi kerran näytelty, Kaarlo
lähti ulkomaille. Hän tahtoi käyttää joulun aikaa, jolloin teatteri
säännöllisesti eli vanhalla, viettääkseen kolme viikkoa Lahmannin
parantolassa Weisser Hirschissä lähellä Dresdeniä. Hänestä oli alkanut
käydä yhä vaikeammaksi levähtämättä kestää koko näytäntökautta, sillä
tämä talvimatka ei ollut ainoa laatuaan vaan ensimäinen useista
samanlaisista.

Kaarlo kirjoitti ensi kerran vasta 19/12: "Olen läpikäynyt henkisen
eristymisparannuksen, joka on tehnyt hyvää hermoille, mutta ei sentään
ole ihmettä sattunut." Ensiksi hän oli tuntenut itsensä "niin kevyeksi
kuin lintu", mutta nyt hän oli vain terveempi kuin lähtiessä, vaikkei
sentään terve. Hän oli päässyt influensasta ja asthmakin oli paljon
helpompi kuin Helsingissä, "mutta -- mutta -- lopussa kiitos seisoo".
Berlinissä hän oli viipynyt vähän kauvemmin kuin aikomus oli. Hän oli
näet astuessaan raitiovaunusta nyrjäyttänyt polvensa -- "tiedäthän
vanhan vammani" -- ja sentähden muutamia päiviä saanut olla
liikkumatta. "Kun minua hierottiin, kaipasin kovasti [Mauri] Hellsteniä
(Hartea)." Lahmannilla hän oli ollut viikon päivät, ja "alles
mitgemacht". Nukkunut akkunat auki, kävellyt avojaloin ja ottanut
ilmakylpyjä j.n.e. "Se kuuluu sadulta, kun ajattelee että ollaan
joulukuun lopussa. Mutta hyvältä se tuntuu. Erittäin ilmakylvyt ovat
oivallisia. Hermoille ne ovat erinomaisen rauhottavia ja virkistäviä."
-- Dresdenissä hän ei vielä ollut käynyt, mutta oli juuri aikeissa
mennä teatteriin katsomaan Talvista tarinaa.

"Berlinissä tutustuin kolmeen uutuuteen, jotka kaikki ovat mahdollisia,
vaikkeivät suorastaan rikastuta ohjelmistoa. Max Dreyerin 'In
Behandlung' (Hoidossa, meillä näytelty nimellä Tohtori tohtorin
rouvana), on paras, aihe on sangen hupainen, mutta suoritus
kuivanlainen. Nuori tyttö on lukenut itsensä 'tohtoriksi'. Siihen asti
sukulaiset ovat mukautuneet, joskin ankarasti vastustaen. Nyt hän
tahtoo myöskin toimia käytännöllisenä lääkärinä. Se on liikaa,
epänaisellista, hävytöntä. Hänen tätinsä ja sulhasensakin rikkovat
välinsä hänen kanssaan. Hän on masentunut, mutta päättää kuitenkin
taistella yhteiskuntaa vastaan. Häntä nöyryytetään, loukataan. Silloin
käy hänen luonaan eräs toveri, nuori lääkäri. Tällä ei ole potilaita,
sillä naimaton naislääkäri on heidän pikku kaupungissaan 'mahdoton'.
Puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella he menevät kihloihin -- mutta
ainoastaan 'tovereina'. Luonnollisesti he rakastuvat toisiinsa, niin
että kolmannen näytöksen alussa saamme sen vakaumuksen, että 'Christian
enon' ei enää tarvitse kovin kauvan odottaa niitä palleroisia, joita
hän kaipaa nuorten kodissa. Viimeinen näytös on valitettavasti hyvin
kaavamainen, niinkuin sanottu, kappale on sentään otollinen. Se on
myöskin sopiva voimillemme, varsinkin naisille. -- Deutsches
Theater'issa näin (paitse Uponnutta kelloa) minulle tuntemattoman
tekijän, Bernsteinin, kirjoittaman Mädchentraum (Tyttöunelma).
Sointuvia säkeitä, sievänlaisia käänteitä, kiitollisia rooleja,
paikottain vähän tunnelmaa, mutta kokonaan Moreton Donna Diana. -- Hans
Huckebein, Lessing teatterin valtti tällä hetkellä, on niin tyhjä kuin
Blumenthalin farssi voi olla; mutta se on hyvin menestynyt. Vähän
parempi kuin Die Orientreise, mutta jotenkin samansisältöinen, s.o.
sisällyksetön. Luultavasti jätän sen arvoonsa. Sitä vastoin annan
jäljentää 'In Behandlung'. -- Uudenvuodenpäivänä olen täällä ollut
kolme viikkoa; silloin laittaudun kotimatkalle. Berlinissä viivyn
jonkun päivän, jos teatterit tarjoavat jotain houkuttelevaa." Hän
päättää kirjeensä toivottamalla "kaikille rakkaille, jotka olette
osottaneet niin paljon kärsivällisyyttä minulle" -- kaikille omaisille
ja teatteriväelle iloista joulua. "Teidän raihnainen Kaarlonne."

Emilie, joka levottomasti oli odottanut kirjettä veljeltään, kirjoitti
puolestaan ensi kerran päivänä sen jälkeen kun Kaarlo oli sepittänyt
kirjeensä. (Helsinki 20/12) -- -- "Lähtösi jälkeisenä päivänä vanha
ystävämme ja suojelijamme [Clas Herman] Molander kaatui vahdissa, hän
kuoli senaatissa, kirjoituspöytänsä ääressä! Hänen poismenonsa on
meille suuri tappio -- --. Onnellinen on Molanderin elämä ollut ja
kadehdittavan onnellinen hänen kuolemansakin oli. Teatterin puolesta
Almberg laski seppeleen hänen haudalleen." -- Tähän Kaarlo vastaa:
(Weisser Hirsch 30/12) "Rakas Sisar. Sydämellinen kiitos kirjeestäsi.
Kuinpa sen sisällys vaan ei olisi ollut niin surullinen. Molanderin
poismeno! Kelpo ihminen, väsymätön työmies, lämmin isänmaanystävä.
Emmekä sentään saa valittaa. Onnellinen se, joka saa kuolla kun häntä
vielä kaivataan."

"Emme saa oudoksua, että Rikhardilla ei ollut sama menestys kuin
Learilla. Toiselta puolen Lear on kypsyneempi mestariteos, toiselta se
on sopivampi voimillemme, puhumatta siitä että aika oli epäsuotuisampi.
Saamme vaan olla tyytyväisiä, että Lindfors suoriutui niin hyvin.
Minulle on hänen viime näytöksensä sentään aivan yhtä vastenmielinen
kuin sinulle. -- Saiko rva Suonio edes hyviä arvosteluja? Olisin tässä
tilassa mielelläni suonut hänelle 'une bonne presse'. Hän tarvitsee nyt
menestystä kehotukseksi."

[Sen johdosta että Emilie oli valittanut venäläisten kovasti vaivaavan
häntä pyytämällä lainata nuotteja Aleksanterin teatterissa
näyttelevälle oopperaseurueelle, koska muka Kaarlo on niitä luvannut,
tämä lausuu:] "Italialaisille ei lainata mitään, ennen kun he ovat
tuoneet takaisin taikka maksaneet Dinorahn, jonka he hukkasivat viime
keväänä. Sen sanoin Milllerille, sen sanoin Tschepurnoffille, sen
sanoin heidän ystävälleen, everstille, jonka nimeä en muista. Kaikki
myönsivät -- luonnollisesti. -- Kaikissa tapauksissa ole taipumaton.
Jos kysyvät mitä Dinorah maksaa, niin sanot 200 mk. Mutta oletan
etteivät kysy."

"Eilispäivän lehdet Berlinistä sanovat Sudermannin Johanneksen
harjotusten niin edistyneen, että ensi-ilta on määrätty tammikuun
8:ksi. Jos siinä on perää, viivyn luonnollisesti nähdäkseni niin
mielenkiintoisen näytännön. Vaikeus on siinä, miten saada piletti."
Viimeisessä tingassa hän on kääntyvä Sudermannin itsensä puoleen ja
pyytää Emilien sentähden lähettämään Koti-, Kunnia- ja Onnen
sopukka-näytäntöjä varten painetut ohjelmat, ne kun ehkä outoutensa
tähden viehättäisivät tekijää. "Jos ajattelet ettemme missään
tapauksessa ota kappaletta, koska aihe luultavasti loukkaa toista tai
toista, niin asia raukeaa. Mutta -- olemmepa esittäneet Lean. Tosin
minun on vaikea kuvitella Sudermannia historiallisessa draamassa, mutta
hän on merkillisen notkea ja kenties menestyy." -- --

Kaarlolta ei ole useampia kirjeitä säilynyt; mutta Emilieltä hänelle on
neljä kirjettä vuoden vaihteelta. Sisar epäilee, ovatko ilmakylvyt
edullisia Kaarlolle, kenties kyllä hermoille, mutta hengenahdistukselle
ja reumatismille? Enimmäkseen kirjeet koskevat teatteria, jolla oli
hyvä menestys. Martti Wuoren huvinäytelmät sekä Vasantasena ja Ruusunen
tuottivat täysiä huoneita. Viimemainittua, joka annettiin 27/12, oli
muun muassa puoli ruotsalaista teatteria ollut katsomassa -- niinkuin
joku oli sanonut -- "oppiakseen 14:ksi päiväksi", jolloin kappale
annetaan siellä. "[Jalmari] Pinne oli ollut sangen hyvä, uuttera ja
toimelias, niin että täytyy olla tyytyväinen häneen; niinikään oli
Keihäs edelleen varsin paikallaan." -- Learkin antoi 28/12 ihan täyden
huoneen, mutta Leino vaivaantui niin, että hän yöllä sylki verta ja
sitten täytyi pysyttäytyä kotona. -- Kun Emilie ensi kerran kirjoittaa
vuosiluvun 1898, hän huudahtaa: "mitähän tämä lapsi kantaa helmassaan!
Jumala varjelkoon rakasta isänmaatamme ensiksi ja viimeiseksi -- sitte
suoriutuu kyllä kaikki muu." Oli kuin hän olisi aavistanut jotain
tavatonta olevan tulossa, niinkuin todella olikin. -- Veljelleen hän
samoin sydämestään toivottaa menestystä. "Jumala antakoon sinulle
terveyttä ja voimia, niin että ilman vaikeutta kestät vaivaloisessa
työssäsi". -- Emilie on hyvin epäilevällä kannalla Sudermannin
Johannekseen nähden. Ainakin on ensiksi nähtävä "mitä hurskaat sanovat
Hannelesta. Meillä ollaan kovin arkoja uskonnollisissa asioissa".
[Jalmari] Finne "haaveksii nykyään ainoastaan Viipurin tourneeta, joka
on tapahtuva tammikuun lopulla -- ainoa teatterille sopiva aika". --
Muuten Helsingissä oli ruvettu puuhaamaan Topelius-juhlaa, runoilija
kun oli täyttävä 80 vuotta. Edelfelt oli ohjelman päänumeroksi
ehdottanut juhlakulkueen, jossa esiintyisi Topeliuksen kuvaamia
henkilöitä. Ajatus oli Emiliestä hyvä, mutta hän epäili sen onnellista
toteuttamista, kun ei kukaan ollut halukas rupeamaan toimeenpanon
johtajaksi. Juhla oli vietettävä ylioppilastalolla 17/1, syystä että
perhe tahtoi pitää vanhuksen kotonaan syntymäpäivänä. Therese Hahl
alotti 2/1 harjottaa laulua juhlaa varten. -- Kaarlo palasi tammikuun
keskivaiheilla.

       *       *       *       *       *

Uusi vuosi alkoi viehättävillä ohjelmilla: Nummisuutarit, Aino ja
Figaron häät. Z. Topeliuksen 81:nä syntymäpäivänä annettiin Prinsessa
Ruusunen, sitte kun tunnelma oli viritetty Irene Mendelinin
sepittämällä lämpimällä alkajaisrunolla, jonka viimeinen säejakso
kuului:

    Kaunis iltasi olkoon, kaunis ja rauhainen,
    Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
    Valoa lemmit ja valoa soitit,
    Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
    Sinulle kiitos ja siunaus,
    Valon laulaja, Zachris Topelius!

Nimiroolissa esiintyi nyt rva Salo. Että satunäytelmä miellytti, huomaa
siitä että se tälläkin jaksolla meni 6 kertaa. -- Uuden vuoden
ensimäinen ensi-ilta, oikea kaksoispremiääri, oli 21/1, jolloin
näyteltiin Yrjö Veijolan "ilmasta temmattu ilveily" _Pater Paulus_ ja
Gerhart Hauptmannin 2-osainen unelmadraama _Hannele_. Edellinen kappale
ei saanut eikä vaatinutkaan erikoista huomiota osakseen; mutta
psykologisesti hieno ja liikuttava Hannele teki sitä syvemmän
vaikutuksen. Eikä kumma. Oli näet huolta pidetty, että realismi ja
idealismi esiintyvissä hahmoissa, puvut, laulu, soitto ja valaistus
yhtyivät soinnukkaaksi, taiteelliseksi kokonaisuudeksi, eheäksi
tunnelmaksi. Tässäkin näytelmässä nimiosa oli rva Salolla, joka ei
ainoastaan ulkonaisen olentonsa puolesta parhaiten siihen sopinut, vaan
myöskin osasi havainnolliseksi luoda roolin sielullisen puolen. Kappale
meni 7 kertaa.

Bergbom oli matkansa jälkeen hyvissä voimissa. Sen näkee kirjeestä,
jonka hän 30/1 kirjoitti nti Elfvingille, tiedustellakseen sopisiko
osan seuruetta käydä Turussa maaliskuun lopulla. Siitä saamme muitakin
tietoja. Hän oli tyytyväinen kolmen viikon oloonsa Lahmannin
sanatoriossa; "jotenkin kallista siellä oli, mutta vuosi vuodelta käy
yhä selvemmäksi, että terveys on kallisarvoista tavaraa". -- "Teatteri
on menestynyt tänä vuonna hyvin sekä taloudellisesti että
taiteellisesti. Ei mitään hyökkäyksiä lippuluukkua vastaan, niinkuin
Elinan surman ja Kyypron prinsessan aikoina, mutta myöskin aniharvoin
ammottavan tyhjiä huoneita. Loppuvuodeltakin toivon hyvää." --
(Kerrottuaan sitte mitä kevätpuolella annettaisiin, kirjoittaja
jatkaa:) "Entäs kenraalit? -- kysyt kai. Niin ne on vielä sensuurin
lukkojen takana, ja vähän on toivoa että pääsevät vapaaksi. Kun
viattomin kuvaelma [kappaleesta] armottomasti pyyhittiin albumistamme,
kuinka uskaltaisi silloin odottaa, että kokonaisuutta saisi näytellä!
Ei ole muuta neuvoa kuin toivoa parempia aikoja." --

Samana päivänä kun Bergbom laati tämän kirjeen, näyteltiin
Suomalaisessa teatterissa ensi kerran Minna Canthin _Sylvi_, tuo
kappale, joka 1893 oli nähnyt oikean premiäärinsä Ruotsalaisessa
teatterissa. Oliko syy näytelmässä vai siinä ettei se enään ollut uusi,
jääköön ratkaisematta, mutta menestys oli huononlainen. Söderhjelm
sanoo, että näytäntöä leimasi "voimakas post festum tunnelma". Olga
Poppius nimiroolissa painosti, luontonsa mukaan, lapsellisen naivista
piirrettä Sylvissä ja paljasti siten luonteen heikkouden, joka on juuri
siinä, ettei sentapainen lapsellisuus ole todennäköinen; sitä vastoin
Ahlberg miehen osassa oli parempi kuin toiset samassa roolissa. Neljän
illan jälkeen Sylvi poistui näyttämöltä. --

Runebergin päiväksi oli Salamiin kuninkaat uudistettu, ja meni se
kaikkiaan neljä kertaa, yhtä monta kuin 16/2 jälleen esille otettu Juho
Vesainen. Uusi kappale tuli vasta 25/2, Jalmari Finnen suomentama
itävaltalaisen kirjailijan Philip Langmannin 3-näytöksinen draama
_Bartel Turaser_. Työväen- ja köyhälistön elämää kuvaava näytelmä
tarjosi näyttelijöille otollisia rooleja, jotka esitettiin hyvin.
Nimirooli oli Hemmo Kalliolla ja rva Salo oli hänen vaimonsa; Lattu,
rvat Leino, Suonio ja Kahilainen esiintyivät sivuosissa. Kuitenkin
kappale meni vain kaksi kertaa. -- Maaliskuulla ei annettu mitään
uutta, vaan näyteltiin paitse muuta Kyypron prinsessa kuusi kertaa,
Anna Liisa ja Kansanvihaaja, joka viimemainittu -- Leino niinkuin
ennenkin pääroolissa -- oli uudestaan harjotettu Henrik Ibsenin 71:ksi
syntymäpäiväksi, 20/3.

Edellisestä päättäen luulisi teatteriväen ja muittenkin elämän olleen
tähän aikaan hyvin hiljaista ja tasaista, mutta niin ei sentään ollut
laita. Päin vastoin kaksi eri seikkaa kiinnitti mieliä tavattomassa
määrässä. Toinen näistä oli Suomalaisen _teatteritalon_ hyväksi
toimeenpannut _arpajaiset_ 5/3. Koko talven oli niitä valmistettu
kiihkoisella innolla, ja tulos olikin sen mukainen. Ohjelman päänumero
oli sarja kuvaelmia, jotka Bergbom järjesti näyttelijäinsä ja lukuisien
yksityisten avulla. Yksistään aiheiden luetteleminen antaa aavistuksen
siitä mitä puuhaa ne vaativat:

1. Kalidasan Sakuntalasta: Kuningas Dushmanta rakastuu
metsästysretkellä kauniiseen Sakuntalaan ja antaa hänelle erotessaan
sormuksen. Sakuntala kadottaa sen puroon, ja, sormuksen hävittyä,
kuningas kirouksen vaikutuksesta ei tunne häntä. Samalla tuodaan kala,
jonka sisältä tavataan kaivattu sormus.

2. Sofokleen Antigoneesta: Antigone menee vastoin kuninkaan käskyä
hautaamaan kaupungin ulkopuolella olevan veljensä Polyneikeen ruumista.
Ismene, hänen sisarensa, koettaa turhaan estää häntä siitä.

3. Shakespearen Kesäyön unelmasta: Keijukaisten kuningas Oberon ja
hänen puolisonsa Titania, keijujen, kukkien, perhojen ja tonttujen
ympäröimänä.

4. Molière luomiensa henkilöitten keskellä: Molière, Tartuffe, Elmire,
Orgon, Mascarille, Cathos, Madelon, Jourdain, Harpagon, Argan,
Diafoirus, Thomas Diafoirus, Toinette, Celimène, Don Juan.

5. Calderonin draamasta Ilman tytär: Semiramis on juuri pukeutumassa,
kun hänelle ilmotetaan vihollisten hyökkäävän Babylonia vastaan,
jolloin hän, keskeyttäen pukeutumisensa, lähtee taisteluun. Saatuaan
loistavan voiton hän palaa jatkamaan "toalettiaan".

6. Schillerin Orleansin neitsyeestä: Neitsyt antaa uhkaavan vastauksen
Englannin airueille, jotka vaativat ranskalaisia antautumaan.

7. Ibsenin Per Gyntistä: Peer Gynt on houkutellut Dovre-ukon tyttären
omakseen, ja sentähden Dovre-ukon vuoriluolassa peikot häntä
ahdistavat.

8. Suomalainen draama: Runebergin runotar, Sven Dufva ja Lotta Svärd;
Topeliuksen runotar, Kustaa II Adolf ja Regina von Emmeritz; Minna
Canthin runotar, Penttula ja Hoppulainen; Erkon runotar, Aino ja
Väinämöinen; Kiven runotar, Esko ja Kreeta.

Tulot arpajaisista nousivat 24,000 markkaan.[39]

Toinen seikka, joka maaliskuulla täytti kansalaisten mielet, oli
rakkaan runoilijan _Z. Topeliuksen_ kuolema. Pian sen jälkeen kun hän
oli käynyt Helsingissä ollakseen saapuvilla juhlassa, joka oli
toimeenpantu hänen 81:sen syntymäpäivänsä viettämiseksi, hän sairastui
ja 12/3 hän iäksi ummisti silmänsä. Maahanpanijaiset, kenties suurimmat
mitä Suomessa on nähty, olivat 21/3. Suomalaisen teatterin puolesta,
jonka syntyä ja kehitystä vainaja sydämellisellä myötätunnolla oli
seurannut, Kaarlo Bergbom laski seppeleen unohtumattoman suurmiehen,
valon sankarin haudalle.

Sen lisäksi mitä ennen on kerrottu tammi-, helmi- ja maaliskuun
toimesta, on vielä mainittava, että silloin taas tehtiin pari
kiertomatkaa. Osa seuruetta lähti näet tammikuun lopulla _Viipuriin_ ja
antoi siellä 27/1-30/1 viisi (eräänä päivänä kaksi) näytäntöä sekä
sitte _Sortavalaan_, missä 31-2/2 näyteltiin kolme kertaa. Toinen retki
suunnattiin maaliskuun lopulla _Turkuun_, jossa 25/3-27/3 esiinnyttiin
kolmena iltana.

Huhtikuun 13 p. oli 25 vuotta kulunut umpeen siitä kun _Benjamin Leino_
tuli teatteriin, ja tietenkin päivää juhlallisesti vietettiin. Olihan
tästä kiertokoulunopettajanpojasta ja kauppapalvelijasta kehittynyt
yksi taidelaitoksen päävoimia, joka kunniakkaasti oli suorittanut
vaikeimpia tehtäviä, ja jolla siis oli yleisesti tunnustettu
merkkiosansa teatterin taiteellisessa työssä ja ansionsa sen
menestyksessä. Juhlanäytäntöä varten oli Venetian kauppias uudestaan
harjotettu, sillä Shylock oli Leinon mainehikkaimpia rooleja, ja koko
illan taiteilija oli lämpimien suosionosotusten esineenä. Muun muassa
hänelle ojennettiin kolme laakeriseppelettä (johtokunnalta, tovereilta
ja Ruotsalaisen teatterin jäsenistöltä) sekä rahalahja (1,120 mk)
Perkiön huvilaa varten Ruovedellä. Ahlberg ja Lindfors esiintyivät,
niinkuin ennen, Antoniona ja Lancelot Gobbona; rva Rautio oli Portia,
rva Poppius Nerissa ja nti Hertzberg Jessika. -- Viikkoa myöhemmin,
20/4, liitettiin ohjelmistoon Ibsenin nuoruuden draama _Päiväkummun
pidot_, jonka A. W. Forsman (Koskimies) oli suomentanut ja jonka
pääroolin erittäin menestyksellisesti näytteli Katri Rautio. Signenä
näyttäytyi ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä nti Lilli Högdahl,
ja miellytti hän yleisöä edullisella ulkonäöllään, soinnukkaalla
äänellään sekä selvällä lausumistavallaan. Jälkikappaleena annettiin
Bergbomin järjestämä uusi laulukuvaelma _Morsiamen tulo miehelään_,
joka herätti mieltymystä, niin että säveltäjä A. A. Liljeström
huudettiin esiin.

Toukokuultakin on uutuus merkittävänä, nimittäin P. Alpon suomentama
Max Dreyerin 3-näytöksinen komedia _Tohtori tohtorin rouvana_ (4/5),
jonka sisällyksen jo tunnemme Bergbomin kirjeestä (ks. ylemp. siv. 96).
Pääroolit olivat Lindforsilla ja rva Poppiuksella, kumpikin esittäen
hienoa taiteellista työtä. Kappale meni vain kolme kertaa, samoin kuin
äsken mainittu Ibsenin näytelmä.

Valitettavasti oli Lisbeth-tohtori rva _Olga Poppiuksen_ viimeinen
tehtävä teatterin palveluksessa. Seurue oli näet tänä keväänä menettävä
tämän lahjakkaan, taiteilijaksi kehittyneen jäsenensä, joka jo kauvan
oli ollut yleisön erityisessä suosiossa. Samaan aikaan oli rva _Naemi
Kahilainenkin_ päättänyt erota, hänkin kokenut kyky, joskin ahtaalla
alalla. Näiden eroavien jäsenten jäähyväisnäytäntö oli 22/5, jolloin he
viimeisen kerran esiintyivät Erkon Aino-draamassa. Sitä ennen, 12/5,
oli rva Poppiuksen sisar, nti _Tyyne Finne_,[40] ensi kerran näytellyt
Maijuna Papin perheessä ja herättänyt toiveita, että hän ainakin osaksi
kykenisi korvaamaan sisartaan. Samaan aikaan liittyi seurueeseen
myöskin nti _Elli Malm_.[41] Viimeinen ilta oli 30/5 (Sota rauhan
aikana).

Taloudelliselta kannalta arvostellen näytäntökausi oli
menestyksellinen. Vajaus alentui jälleen tuntuvasti. Sitä vastoin ei se
taiteellisesti -- ei ainakaan uusiin näytelmiin katsoen -- ollut yhtä
huomattava. Kumminkin Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (30/1) oli
täksi kevääksi suunnitellut kolme uutta kappaletta (muun muassa Teuvo
Pakkalan Tukkijoella); mutta tuntemattomasta syystä jäivät ne
myöhemmäksi.

Merkkitapauksena on mainittava, että johtokunta 29/11 1897 _Martti
Wuoren_ ehdotuksesta päätti, että 10 % tämän kirjailijan viimeisten
näytelmien (Savon sydämessä ja Korkea oikeus istuu) tuottamista
bruttotuloista annettaisiin Kaarlo Bergbomin nimeä kantavan rahaston
pohjarahaksi, josta rahastosta vastedes palkintoja jaettaisiin
parhaimmista, teatterissa näytellyistä alkuperäisistä suomalaisista
näytelmistä. Näin sai alkunsa _Kaarlo Bergbomin rahasto_, johon
seuraavana vuonna, niinkuin johtokunnan kokouksessa 2/9 ilmotettiin,
eräs Bergbom-sisarusten ystävä lahjoitti 25,000 markkaa. Tämä summa ei
kuitenkaan vielä ole yhdistetty rahastoon, vaan on se talletettuna
Kansallispankissa ja lahjottaja kantaa korot kuolemaansa asti.

Näytäntöjen luku oli 141 ja niissä annettiin: 10 kertaa _Savon
sydämessä_; 9 _Korkea oikeus istuu:_ 8 Kuningas Lear, Hannele; 7
Sappho; 6 _Prinsessa Ruusunen, Kyypron prinsessa_, Kuningas Rikhard III,
Kreivitär Kirkassilmä; 5 _Pater Paulus_, Figaron häät, Tuulispää,
Kuinka äkäpussi kesytetään; 4 _Saaristossa, Salamiin kuninkaat, Juho
Vesainen, Sylvi_, Venetian kauppias, Vanha Dessaulainen, Natalia
Petrovna; 3 _Aino, Anna Liisa, Morsiamen tulo miehelään_, Vasantasena,
Mustalainen, Jeppe Niilonpoika, Rouva Suorasuu, Päiväkummun pidot,
Tohtori tohtorin rouvana; 2 _Murtovarkaus, Mari, Nummisuutarit,
Kullervo_, Setä Bräsig, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kansanvihaaja, Sota
rauhan aikana, Esimerkin vuoksi, Bartel Turaser; 1 _Prologi vlta 1872,
Pilven veikko, Kumarrusmatka, Setä, Coelestinus, Pahassa pulassa,
Kihlaus, Papin perhe_, Reviisori.

Näistä 48 kappaleesta oli puolet, 24, kotimaisia ja 15 uusia.



XXVII.

Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.


Tänä vuonna Bergbom-sisarukset olivat päättäneet ei ainoastaan etsiä
terveyttä parannuslaitoksista, vaan virkistää itseänsä Italianmatkalla,
jommoista ei kumpikaan ennen ollut tehnyt, jollei lukuunoteta Kaarlon
lyhyttä käyntiä Venetiassa 1870. Kaarlo lähti jo 28/4 ulkomaille,
suunnaten matkansa Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Berliniin. Täällä
Emilie toukokuun alussa hänet saavutti, ja yhdessä he sitte jatkoivat
Wieniin, jossa heidän seuraansa oli liittyvä kolme nuorempaa
matkustajaa, nimittäin sisarenlapset nti Paula ja maisteri Maunu af
Heurlin sekä nti Aini Nevander. Nämä olivat matkustaneet sinne suoraa
päätä Helsingistä.

Itse matkasta emme voi kertoa mitään kirjeitten mukaan, sillä semmoisia
ei näy olevan olemassa, vaan on yksi mukana ollut käytettäväksemme
antanut muutamia tietoja ja piirteitä.

Wienissä viivyttiin yhdessä noin 4 päivää, ja Bergbom-sisarukset
nauttivat sillä aikaa etenkin oopperasta; muun muassa oli Lilli Lehmann
esiintynyt Beethovenin Fideliossa. Siellä yhtä vähän kuin muissa
kaupungeissa tarvitsi kenenkään seurueesta vaivata päätänsä miettimällä
mihin teatteriin oli mentävä. Kaarlon ensi tehtävä, kun tultiin uuteen
kaupunkiin, oli näet lukea ohjelmat ilmotuspylväistä, ja siinä hetkessä
hän oli "au courant". Hän tunsi tekijät ja kappaleet ja näyttelijät,
tiesi minkäarvoisia kykyjä taiteilijat olivat, mikä menestys taikka
mitkä vastoinkäymiset heillä ennen oli ollut ja usein sen lisäksi
kuvaavia, hupaisia piirteitä ja tapahtumia heidän yksityiselämästään,
-- Wienissä hän neuvoi nuoria menemään Wiener Volkstheater'ia
katsomaan, sillä sentapaiseksi rakennukseltaan hän oli ajatellut
tulevaa Kansallisteatteria. Se oli tilava ja yksinkertainen, permanto
ilman aitioita ja kaksi riviä, joista toisella eli ylemmällä rivillä
oli suurin luku istumasijoja.

Venetiaan tultiin 24/5 ja viivyttiin siellä 4 päivää. Kaarlo nautti
suuresti kaupungin rauhaisesta elämästä, jota ei uudenaikaisten
ajopelien hälinä häiritse. Erittäin hän rakasti Piazza San Marcoa
iltavalaistuksessa konsertteineen ja ihmisjoukkoineen. Hän huomautti
Venetian olevan ainoan paikan maan päällä, jossa meidän aikana saa
käsitystä muinoisten roomalaisten elämästä. -- Firenzestäkin tuli
kiireinen lähtö, sillä Kaarlon mieli paloi Roomaan, ja vaikka hän ei
koskaan ennen ollut "ikuisessa kaupungissa" käynyt, hän sinne tultuaan
osottautui tuntevansa sen niinkuin Helsingin. Matkatoverien ei
tarvinnut lukea Baedekeriä, sillä Kaarlo kertoi heille mitä oli tarpeen
tietää muinoisista muistomerkeistä ja niiden raunioista; ja samoin hän
taidekokoelmissa antoi tietoja taideteoksista, niiden aiheista ja
mestareista, monesti lisäten jonkun aikakautta kuvaavan anekdootin. --
Esimerkkinä Kaarlon leikillisyydestä olkoon seuraava pikku tapaus: Oli
poikettu osteriaan Kapitoliumilla syömään päivällistä. -- "Onko teillä
hanhenpaistia?" Kaarlo kysyi vahtimestarilta. -- "Ei ole", tämä
vastasi. -- "No, eikö teillä sitte olekaan hanhia täällä?" -- Edeskäypä
kielsi yhä, katsellen kummastellen kysyjää. Mutta Kaarlo kysyi
edelleen, eikö hän tiennyt, että hanhet olivat pelastaneet Kapitoliumin
herättämällä roomalaiset puolustautumaan gallialaisten rynnäkköä
vastaan? Mies oli hämillään ja ääneti, hän nähtävästi luuli vierasta
hulluksi. Kaarlo sitä vastoin jatkoi tyynesti, huomauttaen että
merkillinen tapaus tosin sattui pari tuhatta vuotta sitten, mutta
tulisihan sentään Kapitoliumilla olla hanhia sen muistoksi.[42]

Majataloista matkaseurueessa vallitsi eri mieliä. Kaarlo rakasti
yksinkertaisia, italialaisia "albergoja", jotka olivat tarkotetut maan
omia asujamia varten ja joissa sentähden elämä oli huokeampaa, mutta
kun Venetiassa hänen neuvostaan oli menty majataloon, joka muitten
mielestä oli oikea Kurjala, niin johto tässä kohden otettiin häneltä
pois. Sen jälkeen, Roomassa ja muualla, asuttiin hienoissa hotelleissa,
mutta Kaarlo vaan ei muuttanut mieltään, häntä kaiken maailman
matkustajille valmistettu upeus ja ylellisyys kiusasi. Paitse
välttämällä hotelleja ja ravintoloita, joissa "turistit" olivat ylinnä,
Kaarlo toisinkin keinoin pyysi päästä maan elämää lähemmäksi. Tultuaan
outoon kaupunkiin oli hänellä tapana astua raitiovaunuun ja ajaa sillä
niin kauvas kuin pääsi, sitte hän palasi keskikaupungille ja muutti
toiseen vaunuun, joka kulki toiseen suuntaan. Varsinkin iltapuolella
hän nautti tästä huvista, ja kun hän jälleen tapasi matkatoverinsa, oli
hän tehnyt paljon huomioita, joita hän humoristisesti ja henkevästi
kertoi heille.

Roomasta jatkettiin jo viikon päästä Napoliin, johon nuoret ikävöivät.
Sielläkin ja juuri siellä Kaarlo oli erittäin huvitettu kansanelämästä.
Myöhään illoin hän käyskeli rantaravintoloissa Porta Bassolla ja Santa
Lucialla, kalastajain ja työkansan huvittelupaikoissa katsellen
pohjoismaalaiselle uutta ja outoa, värikästä, äänekästä elämää. --
Napolissa matkaseurue jakaantui siten, että nuoret matkustivat meritse
Genovaan, ja Bergbom-sisarukset palasivat Roomaan, missä heillä vielä
oli nähtävää. Myöhemmin jälleen yhdyttiin Genovassa, ja olivat silloin
jälkimäiset olleet entistä ihastuneemmat Roomaan ja myöskin
rautatiematkaan, juna kun Pohjois-Italiassa kulkee niin lähellä
merenrantaa, että vapaan ulapan näkö virkistää matkustajaa. --
Genovasta matkustettiin vielä yhdessä Milanoon, mutta siellä
Bergbom-sisarukset jälleen erosivat lähteäkseen Münchenin ja Nürnbergin
kautta Berliniin.

Iloisen, onnistuneen huvimatkan jälkeen seurasi kesäohjelman vakavampi
puoli. Vähän ennen juhannusta sisarukset -- emme tiedä kenen neuvosta
-- asettuivat pienenlaiseen parantolaan, Inselbadiin, Paderbornin
lähellä. Heidän aikomuksensa oli viipyä siellä 3-4 viikkoa, mutta aika
supistuikin 2:een. Ilmat olivat nimittäin hyvin epäsuotuisat, satoi
joka päivä, ja paikka oli muutenkin ikävistä ikävin. Kaarlo voi tosin
sangen hyvin ja käveli pitkät matkat tuntematta hengenahdistusta, mutta
silti hän niin kyllästyi oloonsa, että sisarukset päättivät lähteä
tiehensä, Emilie kotia ja Kaarlo Kissingeniin.

Kissingenissä Kaarlo oleskeli useita viikkoja. Hänestä paikka oli
verrattava Marienbadiin, elämä yksinkertaisempaa, mutta vierasten tulva
yhtä suuri. Kävelypaikat olivat kauniita, vaikkei ollut semmoisia
metsiä kuin Marienbadissa; ruoka halpaa ja huonoa -- edellistä
kuitenkin vähemmän kuin jälkimäistä. Tuttavia Kaarlo ei saanut paitse
niitä, joiden kanssa hän yhdessä istui pneumaattisessa kellossa
(hengenahdistuksen parantamiseksi joka päivä 3 tuntia --
"kärsivällisyyttä kysyvää"!) -- "hiljaista, rauhallista, vuosien
painamaa väkeä sekä ihmeen kaunis, 13-vuotias Rautendelein-hahmo".
Ilmat olivat enimmäkseen kauniita, jonka tähden aika kului nopeammin
kuin Inselbadissa. Tietenkin oli Kissingenissäkin ikävää, mutta
"ikävällä oli sentään rajansa, toisin kuin westfalilaisten sadekuurojen
alla". -- Teatterikin siellä oli, vaikkei sillä näy olleen tarjottavana
mitään otollista Bergbomille. Hän mainitsee nähneensä Im weissen Rosse
-- "sanomattoman tyhjä, mutta raikkaammin kirjoitettu kuin Die
Orientreise. Kelvannee hädässä, mutta ainoastaan hädässä. Vanhoja
Fliegende Blätter-sukkeluuksia, joita varten miten kuten on laitettu
situationeja, huolimatta siitä sopivatko ne toimintaan vai ei --
yhtäkaikki." Vähän ennen kun Bergbom lähti kotimatkalle, hän eräänä
päivänä Vossische Zeitungissa "äärimmäiseksi hämmästyksekseen"
luki, että Suomen säädyt olivat kutsutut kokoontumaan ensi
tammikuulla. "Miksi? Selitykseksi muutamia salaperäisiä viittauksia
asevelvollisuutta koskeviin muutoksiin. Piileekö takana vielä laajempia
suunnitelmia?" Näin Kaarlo levottomana kysyy ja pyytää sisareltaan
tarkempia tietoja. Siihen Emilie vastaa 2/8:

"Kyllä käsky väliaikaisista valtiopäivistä täällä on herättänyt
yleistä, suurta huolta ja surua. Onhan jo kauvan eräs venäläisistä ja
suomalaisista kokoonpantu komitea tehnyt työtä saadakseen meidän
asevelvollisuuslakimme suurempaan sopusointuun venäläisen
asevelvollisuuslain kanssa, mutta asiaa on venytetty ja koetettu lykätä
niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuuluu venäläinen sotaministeri
selittäneen, että hänen kätensä ovat aivan sidotut, sillä mitä hän
ehdottaakin, niin vastataan että se ei voi tapahtua, 'syystä kun se
loukkaa sitä taikka sitä pykälää suomalaisessa asevelvollisuuslaissa',
ja sen tähden tuli määräys väliaikaisista valtiopäivistä, niin että
esitys on tuleva selväksi ja valmiiksi hyväksyttäväksi tulevilla
lainmukaisilla valtiopäivillä. Hyvin alakuloisia ovat täällä kaikki,
mutta toivotaan kuitenkin parasta. Jumala varjelkoon rakasta
isänmaaparkaamme!"

Olemme ottaneet tähän tämän pienen kirovuosien esisoiton, vaikka
tässä kertomuksessamme ei ole tilaa valtiollisten tapahtumain
ääriviivoillekaan. Kumminkin oli se ajanjakso, jonka kynnykselle oli
saavuttu, muodostuva niin mullistavaksi ja niin tuskalliseksi, ettei
ainoakaan kansalainen eikä ainoakaan kansallinen yritys ollut siitä
kärsimättä. Totta on että työ harvoin seisahtui, varsinkin missä
päämäärä oli selvä ja työntekijät, niinkuin Bergbom-sisarukset, vain
jatkoivat elämäntehtäväänsä; mutta elämä oli tästä lähtien synkän
pilven varjostamaa.

Teatterin toimi alkoi 28/8 Murtovarkaudella. Ensimäinen uusinto,
Zalamean tuomari, tuli 11/9 ja ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä,
Jalmari Finnen suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Perhoiskuume_ (La papillonne), yhdessä näyttämömme ensi ajoilta
tunnetun Gringoiren kanssa 21/9. Sardoun kappale oli hupainen, jollei
muutakaan; pääosat olivat Weckmanilla ja rva Suoniolla. Gringoirena
esiintyi Lindfors, jolle luonne sentään oli vieras; todellisempi oli
Leino Ludvig XI:nä. Toinen ensi-ilta oli 2/10, jolloin annettiin
unkarilainen kansannäytelmä, Jalmari Finnen kääntämä Ferencz Csepreghyn
_Punainen laukku_, ja olivat sen jännittävä juoni, laulut ja tanssit
omansa viehättämään katsojia. Päähenkilönä, iloisena, naivina
kylätuomarin vaimona, Sohvina, esiintyi miellyttävällä virkeydellä Olga
Leino; Rautio oli kylätuomari, Suonio husaari j.n.e. Kappale näyteltiin
Helsingissä 10 kertaa. Lokakuun alkupuolella tehtiin kiertomatkakin,
jolla 1/10-9/10 annettiin yhdeksän näytäntöä _Viipurissa, Tampereella
ja Porissa_: Gringoire, Perhoiskuume, Saituri ja Jeppe Niilonpoika.

Eräässä kirjeessä syyskuulta, jossa Bergbom lähellä Poria asuville
neideille Birkman ilmottaa teatterin tulon heidän kaupunkiinsa,
tapaamme yhden kohdan, joka ilmaisee hänen kantansa muutamassa päivän
kysymyksessä: "Olette kokonaan väärin käsittäneet minut, jos luulette
minun olevan naisasian vastustajan. Päinvastoin näen tässä liikkeessä
yhden mitä ilahduttavimpia ilmaisuja vuosisatamme kauniimmasta
harrastuksesta, sidottujen ihmiskerrosten vapauttamisesta. Tässä
suhteessa seuraan naisyhdistyksen pyrintöjä lämpimällä myötätunnolla.
Sitä vastoin minä kylmästi ja iroonisesti katselen niitä naisliikkeen
puolia, jossa aikakautemme varjopuoli, sen tasottamishurjuus
('nivelleringsraseri') niin räikeästi esiintyy. Että naiset esim.
hankkivat itselleen korkeampaa sivistystä, tervehdin minä ilahduttavana
tosiasiana, mutta se että naiset suorittavat ylioppilastutkinnon ei
liikuta minua vähääkään. Olen nähnyt niin paljon tyhmiä miespuolisia
ylioppilaita, etten minä laisinkaan ymmärrä miksi minä iloitsisin siitä
ajatuksesta, että heidän joukkonsa kasvaa jollakin sadalla
naisylioppilaalla."

Lokakuun loppupuolella 19/10 tuli edellisiä merkillisempi uutuus, Irene
Mendelinin suomentama H. Sudermannin murhenäytelmä _Johannes_, josta
teatteri sai oikean kassakappaleen. Suuriaiheinen draama, jossa
loistavasti kuvataan semmoista turmeltunutta aikaa, missä
kuultiin uuden ajan siipien suhinaa, tuntui erikoisesti sopivan
ilmestymisajalleen ja avaavan sillekin tulevaisuuden näköaloja. Tämä
tunto -- joka tositeossa enemmän johtui aiheesta kuin runollisesta
käsittelystä, sillä näytelmään on teatteritehoja liiaksi sälytetty --
selittää osaksi kappaleen vaikutuksen. Toiseksi sitä selittää komea
näyttämöllepano ja esitys, joka jälkimäinen ei sentään ollut runoilijan
luomaa syvempi. Johanneksena esiytyi Halme (myöhemmin myöskin Salo);
Katri Rautio oli Salome, Axel Ahlberg Herodes, Leino Vitellius,
Lindfors luontehikas fariseus, nti Tyyne Finne Mirjam, muita
mainitsematta. Yhteisnäytteleminen oli vilkasta, huolella harjotettua.
Näytelmä meni syksyllä 14 ja kevätpuolella 8, siis kaikkiaan 22 kertaa.

Johanneksen menestys tuotti näyttelijöille helpotusta työssä. Ainoa
uutuus, joka sen jälkeen ilmaantui ennen vuoden loppua, oli Hemmo
Kallion laatima kansannäytelmä eli "kuvaelmasarja" _Seitsemän
veljestä_, se on Aleksis Kiven samannimisen romaanin muodostelma
näyttämöä varten. Pyytämättä painaa näytelmään itsenäistä kirjallista
leimaa Kallio on mahdollisimman uskollisesti seurannut alkuteosta ja,
vaikka siitä luonnollisesti paljo on ollut jätettävä, on hän toiselta
puolen saanut siksi paljon alkuperäistä runoutta säilyneeksi, että
Seitsemän veljestä näyttämölläkin on saavuttanut runsaasti suosiota.
Ensi-ilta oli 26/11, ja kappale meni, vauhdikkaasti näyteltynä, yhtä
mittaa 6 kertaa täysille huoneille, tullakseen myöhemminkin usein
uudestaan esille.

_Pietarista_ saapuneen kehotuksen johdosta osa seuruetta antoi siellä
9/12-12/12 kolme näytäntöä: Elämä on unelma, Punainen laukku sekä
Saituri ja Mustalainen. -- Bergbom oli mukana johtamassa retkeä; mutta
hän ei palannut toisten kanssa kotia vaan matkusti taas kolmeksi
viikoksi Saksaan. Berliniin saavuttuansa hän kirjekortissa sisarelleen
sanoo tuloja Pietarissa hyviksi, vaikka toiselta puolen menot olivat
"suorastaan kauheat". "Emme milloinkaan", hän lisää, "ole näytelleet
niin huonossa teatterissa. Elämä on unelma tuli sen kautta melkein
parodiaksi. Mutta siistiä siellä oli, jota ei aina voi sanoa Pietarin
saleista."

Bergbomin matkasta on tuskin mitään tietoja. Muutamiksi päiviksi hän
jäi Berliniin nähdäkseen Rostandin näytelmän Cyrano de Bergerac; mutta
senjälkeen hän luultavasti matkusti Lahmannin parantolaan. Jo ennenkin
hän oli kirjeissään puhunut Cyranosta ja ilmaissut aikeensa olevan
ottaa se näyteltäväksi, mutta syystä tai toisesta siitä ei sen enempää
tullut.

Koko tammikuu elettiin vielä vanhalla hyvällä: Seitsemän veljestä,
Talvinen tarina, Punainen laukku, Regina ja Johannes; ohjelmistolle
uutta tuli vasta 1/2 nimittäin Ibsenin _Brand_. Kun Kasimir Leino oli
taitavasti suomentanut pitkän, runomittaisen, filosoofissymbolistisen
draaman, ei Bergbom epäillyt toimittaa sitä näyttämölle, miten
arveluttava yritys monessa kohden olikin. Näyttämölaitoksiin ja
dekorationeihin nähden noudatettiin Tukholmasta saatuja Grabowin
luonnoksia, joita muuallakin pohjoismaissa oli käytetty, ja muuten
runoilijan itsensä Bergbomille antamia viittauksia, joista painavin
oli, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut mitään "unikuvaa", vaan että
siis toiminta oli kantava todellisuuden leimaa. Pahin oli että
päähenkilöä varten ei ollut täysin sopivaa esittäjää, sillä jo
yksistään ikänsä puolesta 47-vuotias Benjamin Leino ei enää vastannut
Brandin nuorekasta intoilijahahmoa. Hänestä sanotaankin että hän
parhaiten onnistui voimakohdissa, mutta ei ollut yhtä luonteva siinä,
missä esitys olisi vaatinut pehmeämpää tunteenväreilyä. Sitä vastoin
Katri Rautiossa oli korkeita vaatimuksia tyydyttävä Agneksen esittäjä,
ja varsinkin jouluilta-kohtauksessa hän kohosi illusionia herättävään
taiteellisuuteen. Tunnustusta saivat myöskin Ahlberg voutina ja nti
Hertzberg Gerdinä. Yleensä on sanottava, että Ibsenin mahtava draama
kyllä useissa kohdin kävi katsojalle selvemmäksi, vaikka sentään esitys
täydellisempänäkään tuskin olisi voinut poistaa kysymystä, eikö Brand
sittenkin ole enemmän luettava, yksinäisyydessä harkittava runoteos
kuin näyteltävä? Että yleisömme osasi antaa arvoa tällekin teatterimme
yritykselle, todistaa se että näytelmä kokosi viisi huonetta.

Tasan kuukautta myöhemmin, 1/3, tuli kaksoispremiääri: Nimettömän (E.
Nervanderin) sepittämä 1-näytöksinen näytelmä _Pikku poikani_ ja Juhani
Sjöströmin 2-näytöksinen karjalaisten kansanelämän kuvaus _Salmin
tyttö_. Edellinen, jossa Oskari Salo ja Katri Rautio esiintyivät,
herätti etupäässä huomiota valtiollisen tendenssinsä tähden;
jälkimäinen taasen todellisuudesta otettujen piirteiden runsauden sekä
E. Sivorin musiikin kautta, joka niinikään (paitse yhtä hymnintapaista
kuorolaulua) nojasi karjalaisiin kansansävelmiin. Ohjelma pysyi 5 iltaa
näyttämöllä. --

_Knut Weckmanin_ kunniailta oli 10/3: hän oli silloin ollut 20 vuotta
teatterin palveluksessa, ja Sota rauhan aikana annettiin näyttelijän
hyväksi, joka saatuaan valtion matkarahan oli lähtemäisillään
opintomatkalle ulkomaille. Yhtenä enimmin käytetyistä näyttelijöistä
(hänen rooliensa luku oli neljättä sataa) hän oli aikoja sitten tullut
yleisön suosikiksi. Olematta mikään syväluontoinen taiteilija oli
hänellä tavallista suuremmassa määrässä reipasta eloisuutta ja
välittömyyttä varsinkin koomillisten ja humorististen luonteiden
tulkinnassa, niin että oli totuttu sydämellisellä myötätunnolla
seuraamaan hänen luomiaan ja niistä nauttimaan. Nytkin hänen Reif von
Reiflingensä teki illan iloiseksi, ja näyttelijä itse sai vastaanottaa
vilpittömiä suosionosotuksia sekä toverien että katsojain puolelta --
muun muassa suuremman rahalahjan matkaa varten. -- Tässä yhteydessä
mainittakoon, että 29/3 oli toinen lahjanäytäntö, jossa esitettiin
Figaron häät, _Adolf Lindfors_ Figarona. Näyttelijä oli kihloissa
Ruotsalaisen teatterin näyttelijättären nti Aina Bergrothin kanssa, ja
todelliset häät olivat lähellä. Huone oli tietenkin täysi, ja
taiteilija niitti runsaan sadon kukkia ja laakereita. Cherubinia
näytteli nyt sangen miellyttävästi nti Högdahl. --

Viimeksi mainittuja kotimaisia alkuteoksia merkillisempi oli 15/3 ensi
kerran ja sitte vielä kuudesti näytelty Arvid Järnefeltin 4-näytöksinen
näytelmä _Samuel Cröell_, jossa tekijä huolimatta historiallisesta
aiheesta vähemmän on pyytänyt psykologisesti valaista päähenkilöä
todellisuudesta otettuna kuin symbolisesti esittää, miten idealistinen
aatteenmies turhaan taisteltuaan tylyä maailmaa kohtaan alistumalla voi
saavuttaa mielen rauhan ja tyyneyden. Cröellin luonteelta puuttuvaa
eheyttä koetti Leino menestyksellä täydentää; muista esiintyjistä
ansaitsevat mainitsemista Lindfors -- Jordan, Ahlberg -- Törnskjöld,
Halme -- Mörner. -- Seuraava uutuus oli sekin symbolistinen näytelmä,
jopa ehdottomammin kuin edelliset, nimittäin 12/4 ensi kerran esitetty
Jalmari Finnen suomentama Gerhart Hauptmannin 5-näytöksinen satudraama
_Uponnut kello_. Axel Ahlberg osotti hyvää, johdonmukaista käsitystä
Heinrichin roolissa, rva Olga Leino oli viehkeä, miellyttävä
Rautendelein, samoin kuin Adolf Lindfors ja Hemmo Kallio oivasti
esittivät edellinen vesihiiden ja jälkimäinen metsäpeikon osaa. Vaikkei
kappale ole juuri suuren yleisön tajuttavissa, oli se kuitenkin
yksityisten tehokkaiden kohtausten ja oudon värikkään näyttämöllepanon
kautta omansa viehättämään katsojia. -- Viimeinen uusi kappale oli
jälleen kotimainen alkuteos, Jalmari Finnen draamallinen esikoinen,
3-näytöksinen näytelmä prologineen, _Kaarina Maununtytär_, jonka
ensi-ilta oli 27/4. Sekä historialliselta että taiteelliselta kannalta
antoi kappale aihetta muistutuksiin, mutta toiselta puolen oli siinä
useita hyvin keksittyjä dramaattisia kohtauksia, joten se voitiin
esittää neljä kertaa. Päärooleja näyttelivät Olga Salo -- Kaarina,
Leino -- Klaus Fleming, Oskari Salo -- Kustaa Eerikinpoika, Emil Falck
-- piispa.

Tänäkin keväänä tehtiin pari matkaa maaseudulle. Siten käytiin
_Viipurissa_ antamassa 14/4-16/4 Punainen laukku ja Samuel Cröell sekä
_Hämeenlinnassa_ 8/5-10/5 ja _Turussa_ 11/5-14/5 samat näytelmät ja
Kiven Kullervo. Tämä viimemainittu kappale oli uusittuna mennyt
Helsingissä 3/5 Halmeen hyväksi. -- Näytäntökauden viimeinen näytäntö
(Setä Bräsig) Helsingissä oli 28/5, ja oli se samalla nti Hertzbergin
jäähyväisilta.

Omituista kyllä, oli päättynyt toimintakausi taloudellisesti tavattoman
edullinen, vaikka aika oli valtiollisesti levottomampi ja raskaampi
kuin kansamme 1808-09 vuosien jälkeen oli kokenut. Syksyllä oli tullut
uusi kenraalikuvernööri, Bobrikow, jonka ohjelman päämääränä muka oli
"lähentää" Suomea ja Venäjää toisiinsa, helmikuulla tuli, odottamatta
niinkuin salama kirkkaalta taivaalta, kuuluisa manifesti, joka tiesi
ylhäältäpäin toimeenpannun vallankumouksen valtio-oikeudellisissa
oloissamme ja jonka julistus väärin ja puolueellisesti kerrottuna
muodostui mitä turmiollisimman kansallisen hajaannuksen perussyyksi,
sitte seurasi kansan yhteinen, tarmokas yritys suurenmoisella
mielenosotuksella -- "suurella adressilla" -- saada onnettomuus
peruutetuksi ja sitte -- mutta onko tarpeen lisätä enempää, jotta
lukijat muistaisivat missä oloissa elettiin! Kuinka on selitettävissä,
että tällainen aika muuttui teatterille niin myötäiseksi? Näyttää siltä
että mielten levottomuus herätti ihmisissä tavallista suuremman tarpeen
etsiä sitä hetkellistä mielen kevennystä, jonka teatteri on omansa
tuottamaan. Varmaa on että tulot näytännöistä olivat entistä suuremmat,
ja että tilinpäätös ensi kerran -- totta kyllä ja tietenkin lukuun
ottamalla valtioapu sekä kannatusrahat [10,643:33 mk.] -- osotti
teatteritoimen ei ainoastaan tuottaneen voittoa, vaan että kaikkien
velkojen maksettuakin oli melkoinen ylijäämä rahastossa, nimittäin
8,472:27 mk!

Näytäntöjen luku oli 159 ja esitettiin niissä: 22 kertaa Johannes; 16
kertaa Punainen laukku; 12 _Seitsemän veljestä_; 10 _Samuel Cröell_,
Perhoiskuume; 7 _Regina von Emmeritz_, Jeppe Niilonpoika, Saituri; 6
_Salmin tyttö_, Mustalainen, Gringoire; 5 _Pikku poikani_, Brand,
Uponnut kello, Setä Bräsig, Henrik ja Pernilla; 4 _Kullervo, Kaarina
Maununtytär_, Talvinen tarina, Laululintunen, Jeannetten häät; 3
_Mestarin nuuskarasia, Pahassa pulassa_, Elämä on unelma, Sota rauhan
aikana, Figaron häät, Sirkka; 2 _Murtovarkaus, Korkea oikeus istuu,
Kumarrusmatka_, Rouva Suorasuu, Zalamean tuomari; 1 _Savon sydämessä,
Postikonttorissa, Ei voi, Kihlaus, Kuopion takana_, Valapatto,
Sievistelevät hupsut, Erotaan pois.

Näistä 41 kappaleesta oli 17 kotimaista, ja ohjelmistolle uutta 10
(5 kotimaista).



XXVIII.

Kahdeksaskolmatta näytäntökausi, 1899-00.


Kun näytännöt olivat päättyneet Turussa, matkusti Bergbom suoraa päätä
ulkomaille, palaamatta Helsinkiin. Berlinistä hän kirjoittaa
sisarelleen:

"Armahin! Tällä viikolla, jonka olen viettänyt Berlinissä, en
oikeastaan ole mitään muuta tehnyt kuin -- levähtänyt. Oikein
levähtänyt pelottavan jännityksen jälkeen, joka oli yhtä sietämätön
joko antautui sen valtaan taikka koetti sen voittaa. Onnekseni en
Tukholmassa tavannut ketään enkä myöskään matkalla Berliniin. Täällä on
minun luonnollisesti täytynyt repiä haavat auki ja kertoa mitä meillä
on tapahtunut, mutta olen sen tehnyt mahdollisimman lyhyesti. En ole
oikeastaan ollut sairas, mutta väsynyt, kauhean väsynyt. Mihin päivät
ovat lentäneet, sitä en tiedä, sillä tuskin olen muuta kuin
vegeteerannut. Sunnuntaina näen tulevan viikon ohjelmiston. Jos se
tarjoaa jotakin mieltäkiinnittävää, järjestän matkani sen mukaan.
Muuten matkustan Leipzigin, Dresdenin ja Münchenin kautta Kissingeniin.
Mieluimmin -- tulisin kotia, jos tietäisin jonkun luottamusta
herättävän kylpylääkärin."

"Teatterin alalla olen saanut kokea tuota vanhaa: mikä on uutta ei ole
hyvää ja mikä on hyvää ei ole uutta. Cyranon olen nähnyt uudestaan, ja
vaikka se nyt viehätti minua enemmän, en tahdo päästä läheiseen
suhteeseen teoksen kanssa. Se on kuitenkin tehtyä, tehtyä yleisön ja
näyttelijäin imartelemiseksi. Totta on että tekijä on siinä onnistunut,
mitä ei voida sanoa Sudermannin viimeisestä näytelmästä: 'Kolme
haikaransulkaa'. Se on kuivan [nykter] luonnon yritys olla oikein
'syvämielinen' ja 'tunnelmallinen'. Sekamelska kaikista mahdollisista
aiheista. Halbenkin viimeinen ei ole minkään arvoinen. Sanomista näen
että Castegrén on [Ruotsalaiselle teatterille] hankkinut muutamia
tusina-komedioja, joita näytellään Schauspielhausissa. 'Lykkyä tykö!'
-- La dame de cher Maxime, jota L. piti hupaisena -- misericorde! mitä
hävittömintä vielä on uskallettu." -- --

(Kissingen 16/6) "Armahin! Ei mitään kirjeitä, ei Münchenissä eikä
täällä Kissingenissä. On oikein 'unheimlich'. Se todistaa, että
'varmuus on aina varmuus', että näinä levottomina aikoina kirjeet aina
ovat sisäänkirjoitettavat. Minun kirjeilläni on luultavasti ollut sama
kohtalo. Olen lähettänyt yhden Weimarista ja yhden Münchenistä. Jollet
ole niitä saanut, on niiden sisällys pääasiassa seuraava. Weimarissa
oli Goethen 150-vuotismuiston johdosta riemusarja hänen dramojensa
näytäntöjä. Minä näin Faustin, Ifigeneian ja Tasson. Valitettavasti en
nähnyt Egmontia, sillä se oli jo mennyt, kun tulin Weimariin (joka
ohimennen sanoen on jotenkin väritön kaupunki), Faust oli viehättävä,
syystä että se annettiin täydellisenä (3 iltana). Toista osaa tulin nyt
yhtä vähän kuin ennen lähelle. Tasso oli minulle uusi ja nautintorikas,
mutta valitettavasti näyttelijät eivät tienneet, miten se oli
esitettävä. Nämä intimit kohtaukset, joissa voimakas tunne vaikuttaa
'befremdend', pauhattiin esiin niinkuin kyseessä olisi ollut vapauttaa
Sveitsi tiranneista. Saattaa sanoa, että saksalaisella näyttämöllä
Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat,
kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä."

"Münchenissä kävin nähdäkseni Nibelungen. Wagnerin tetralogia annettiin
näet täydellisenä. Mutta kohtalo tahtoi etten murtumattomin
sielunvoimin nauttisi tästä sekulariteoksesta. Vilustuin matkalla, niin
että olin melko raihnainen kahtena viimeisenä iltana. Matka tänne
Kissingeniin teki luonnollisesti vointini vielä huonommaksi, niin että
olin kaksi päivää vuoteenomana. Nyt olen täysin toipunut. Professori
Dietz sanoo, että sydämeni toimii nyt paljon paremmin kuin viime
vuonna. Arvattavasti [Mauri] Hellstenin ansio." -- Lopuksi seuraa
tietoja teatteritarpeitten tilaamisesta [Nürnbergissä, johon Bergbom
siis myöskin oli poikennut] ja ostamisesta sekä siihen tarvittavista
rahoista. Hän toivoo yhtyvänsä Emilien kanssa "Savonlinnassa vai
missä?" "Sitten teemme kenties Karjalanmatkamme, käymme Punkaharjulla
ja Valamossa."

Emilie oli ensiksi vanhaan tapaan lähettänyt kirjeensä vakuuttamatta,
mutta ne hävisivät teille tietymättömille. Vasta neljäs tai viides,
17/6 päivätty, saapui Kaarlon käteen. Se sisältää tietoja, joita
kirjoittaja sanoo jo kertoneensa edellisissäkin kirjeissä, nimittäin
teatterin hyvästä lopputuloksesta, mutta myöskin kylmistä,
epäsuotuisista ilmoista, vesitulvista, sekä valtiollisten olojen
aiheuttamasta mielenmasennuksesta. Tulossa on huono vuosi -- ainakin
pohjoisessa -- ja tuhoavia iskuja valtiollisella alalla. "Mitä onkaan
tuleva rakkaasta maaraukastamme!" Emilie huudahtaa.

Kaarlolle oli tämä ja toinen, joku päivä myöhemmin lähetetty, kirje
tervetullut, sillä hän ei ollut sitä ennen saanut mitään tietoja
kotimaasta. Että tiedot olivat surullisia, "siihen", hän lausuu
alistuvaisesti, "saamme nyt tottua". Kissingenissä oli alussa ollut
kylmää ja sumuista, niin että katarri ei tahtonut lähteä; mutta sitten
olivat ilmat muuttuneet ihaniksi. -- Heinäkuun alussa (8/7) Emilie
kirjoittaa lyhyesti "kaikkien maiden oppineiden ja etevien miesten
suurenmoisesta hyväntahtoisuudesta maatamme kohtaan", se on
europalaisten merkkimiesten lähetystön turhasta käynnistä Pietarissa,
mainiten että arvellaan matkan itsessään ikävän päätöksen ehkä
sittenkin olleen meille edullisimman, sillä jos lähetystö olisi
vastaanotettu, olisi sitä ehkä tyydytetty muutamilla kauniilla
korulauseilla, jota vastoin kohtaloamme nyt seurataan avoimin silmin.
Muuten kirjoittaja postiolojen tähden välttää laajemmin puhua
valtiollisista asioista. -- Kumminkin hän, kerrottuaan ilmojen
muuttuneen lämpimiksi sekä aikovansa 16/7 lähteä Savonlinnaan
kylpemään, vielä palaa valtiollisiin taikka oikeammin puolueoloihimme:

-- "Kenties koittaa meille vielä valoisampia aikoja, niin pimeältä kuin
nyt näyttääkin. Kuinpa me vain olisimme _yksi_ kansa, mutta kyllä
ruotsinmieliset ovat yhtä sokeita ja ylimielisiä kuin ne aina ovat
olleet, enkä minä ainakaan voi vähintäkään uskoa heidän teeskenneltyyn
oikeamielisyyteensä: kyllä se nyt niinkuin ennen on siinä, että
he ovat herroja ja me renkejä, kansakouluja ja hyväntekeväisyyttä he
kyllä voivat meille suoda -- mutta täyttä yhdenvertaisuutta
yhteiskunnallisessa ja sivistyksellisessä suhteessa -- ei koskaan
vapaaehtoisesti." --

Kaarlolta on vielä kaksi päiväämätöntä kirjettä Kissingenistä. Kaunis
ilma oli pian jälleen muuttunut sateiseksi ja koleaksi, niin että hänen
täytyi olla paljon sisällä.

-- "Lainaan kirjoja kahdesta lainakirjastosta ja ahmin päivässä
kolme tai neljä nidosta![43] Enimmäkseen luen memoaareja, ne ovat
mielilukemistani. On niin viehättävää muistelmantekijäin avulla
oikaista historiaa ja historian avulla oikaista muistelmankirjoittajia.

"Saksalaisissa ja itävaltalaisissa lehdissä on sangen usein
kirjoituksia Suomesta, mutta en voi käsittää, että nämä deklamationit
venäläisestä raakalaisuudesta voivat olla meille hyödyksi. Pietarissa
ollaan niin tottuneita semmoisiin. Ja sitten ne ovat, silloinkin kun
ovat asiallisesti oikeita, hengeltään niin vihamielisiä, että sekin
mikä on oikeaa näyttäytyy tendensimäisesti väritetyltä. Ei, ei meillä
ole muuta keinoa kuin tehdä sopimus Venäjän kanssa, tapahtukoon millä
ehdolla tahansa. Hedelmättömät protestit, olkoot tietoperäisesti vaikka
kuinka oikeutettuja tahansa, eivät saavuta vastakaikua historiassa.
Mitä merkitsevät muutamat vuosikymmenet kansan elämässä? Ja kahta
vuosikymmentä kauvemmin tämä virtaus ei voi kestää. Kyseessä on
vallankumous (vaikka ylhäältä päin) ja vallankumoukset ovat
tavallisesti yhtä vähän kestäviä kuin ukkosilmat.

"Sinusta on tuleva vuosi pimeämpi kuin minusta. Minä uskon
päin vastoin, että ihmiset nyt sitä innokkaammin huolehtivat
kultuuritehtävistä kuin valtiollinen elämä on niin hedelmätön. Sillä en
ole sanonut, että ensi vuosi juuri on taloudellisesti oleva yhtä
edullinen kuin mennyt. Mutta eihän se ole tarpeenkaan. Kun emme vaan
tee velkoja. Pääasia on että saamme eteviä kotimaisia näytelmiä. Ei
ainoastaan puolihyviä niinkuin Cröell (ja arvattavasti Leinon
Ilkkakin), vaan todellisia taideteoksia."

(Kirjeen lopulta, jossa puhutaan käytännöllisistä asioista, otamme
näytteeksi seuraavan kohdan:) "Muuan kauppias, joka asui Bernhardtilla
[Berlinissä, Kochstrassen varrella samassa paikassa kuin Bergbom][44]
ja teki ostoksia suurempaa 'konfektioniliikettä' varten, varotti minua
ostamasta mustaa samettia 'Ausverkaufista' (loppuunmyynnistä). Kaiken
muun värillistä, vaan ei mustaa. Ei mustaa samettia eikä valkoista
silkkikangasta. Luullakseni maksan sentähden mieluummin 50 mk enemmän
Michelsillä taikka Cordsilla, niin että varmaan saan kestävää tavaraa
kuin vähemmän Singerin rojusta. Värilliset kankaat ostan sitte
Singeriltä. Mutta ei liian paljon, sillä katson viisaammaksi olla
säästäväinen, kunnes näemme minkälaiseksi uusi vuosi muodostuu."

Viimeisessäkin kirjeessä Kissingenistä Kaarlo valittaa huonoja ilmoja.
Hänen tunnelmansa olisi ollut "paderbornilainen", jollei hänellä olisi
ollut niin runsaasti mieltäkiinnittävää kirjallisuutta. --

"Aikakauskirjassa 'Die Nation' on katsaus uusimpaan suomalaiseen
kirjallisuuteen. Tärkeää ja ei-tärkeää sekaisin; aivan liiaksi nimiä ja
liian vähän tärkeimmistä teoksista. Miten lukija on perehtyvä tähän
paljouteen barbarisia nimiä, kun ei mitään ole tarjona niiden takana,
sitä on mahdoton ymmärtää. Mutta hra Ernst Brausewetter on voinut
näyttää kuinka oppinut hän on."

Noin heinäkuun keskivaiheilla Kaarlo muutti Berliniin,
tehdäkseen siellä ostoksia, jotka etupäässä näyttävät tarkottaneen
Antigone-tragedian näyttämöllepanoa, vaikkei siitä vielä tänä
näytäntökautena mitään tullut. Kuitenkaan hän ei sieltä lähtenyt
suoraan kotia, vaan asettui joksikin aikaa Berlinin lähellä
sijaitsevaan Birkenwerderin parantolaan, jossa noudatettiin Lahmannin
parannusmenettelyä. Siellä Bergbom vihdoin sai nauttia kaunista ilmaa,
joten hän toipui Kissingenin kylmän ja sateen tuottamasta
pahoinvoinnista. Kotimatkalle hän suoriutui vasta elokuun alkupuolella,
mutta, totta puhuen, kovin vastahakoisesti. "Minua oikein
kauhistuttaa", hän kirjoittaa, "kokea jotain sentapaista kuin viime
talvella taikka oikeammin kevättalvella. Velvollisuus käskee joka
miehen seisomaan paikallaan, nyt lujempana kuin koskaan, mutta voimat
eivät tahdo aina kestää eikä hermot aina totella."

Emilien täytyi oleskella yksin Savonlinnassa, johon hän oli toivonut
veljensäkin tulevan. Ajottain, varsinkin kun ilmat olivat koleat, hän
oli niin raihnainen, että hän virui koko päivät vuoteellaan. Kumminkaan
hän ei ollut aivan ylenannettuna, sillä kirjeissään hän mainitsee nti
Lilli Munckin asuneen samassa talossa ja olleen hänelle erinomaisen
rakastettava naapuri. Elokuun keskivaiheilla Kaarlo ja Emilie jälleen
yhtyivät Helsingissä.

       *       *       *       *       *

Syyskausi alkoi 27/8 Murtovarkaudella ja täydellä huoneella ja jatkui
puolitoista kuukautta ilman että mitään ohjelmistolle uutta ilmestyi.
Paitse valmiita vanhempia kappaleita, annettiin tällä ajalla niin
tärkeitä uusintoja kuin Wilhelm Tell (13/9; 4 k.) ja Daniel Hjort
(22/9; 6 k.). Viimemainitussa näytelmässä oli nimirooli Halmeen
käsissä, ja sai hän suurta tunnustusta käsityksensä hienoudesta ja
näyttelemisensä taiteellisuudesta, sitä paitse kiitettiin nti Högdahlin
viehättävää Sigridiä ja nti Lähteenojan sydäntä kouristavaa Katria. --
_Taavi Pesosen_ 25-vuotinen näyttelijäjuhla oli 4/10, jolloin
näyteltiin Kuopion takana ja Nyrnbergin nukki. Edellisessä kappaleessa
kolme teatterista jo eronnutta näyttelijätärtä esitti kukin sen roolin,
jonka hän oli "luonut", silloin kun huvinäytelmä ensi kerran annettiin,
nimittäin nti Emilie Stenberg ruustinnan, rva Olga Poppius Lillin ja
rva Saimi Järnefelt nimismiehen rouvan. Pesonen, jonka luontoperäinen,
tasainen huumori oli sallinut hänen viehättävästi kuvata niin monta
keskisäätyis- ja maalaistyyppiä, niitti lämpimiä myötätuntoisuuden ja
kiitollisuuden osotuksia. -- Ohjelmistolle uusi kappale tuli vihdoin
13/10, ja se oli nykyään jokaisen tuntema Teuvo Pakkalan 4-näytöksinen,
laulunsekainen huvinäytelmä _Tukkijoella_, jonka laulut ovat O.
Merikannon säveltämät. Tämän näytelmän juonesta taikka sommittelusta ei
kannata puhua, mutta silti teatteri sai siitä "kassakappaleen", jonka
vertaista sillä ei tähän saakka ollut ainoatakaan ollut. Arvostelijat
ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä, ettemme sanoisi ylenkatseella, ja
yleisöön on kohdistettu letkaus letkauksen perästä sentähden, että se
on ollut niin mieltynyt näytelmään, mutta sittenkin Tukkijoella on
pysynyt näyttämöllä. Syy kappaleen tavattomaan menestykseen on
kaksinainen. Toiseksi on tässä kuvauksessa tukinuittajain
vapaasta elämästä ja varsinkin vuoropuhelussa runsaasti välitöntä
kansanomaisuutta ja huumoria, toiseksi on näyttämöllinen esitys ollut
erinomaisen luontevaa, vilkasta, vauhdikasta. Ettei korkeampi
taiteellisuus koskaan ole ollut "popularisuuden" (kansan suosion) ehto,
sen todistaa kaikkien maiden teatterikokemus. Ensi illan esiintyjiä
olivat: K. Halme -- Turkka, T. Pesonen -- Tolari, rva Suonio -- Maija,
E. Falck -- Pietolan isäntä, Lilli Högdahl -- Katri, E. Salmela --
Rättäri, rva Olga Leino -- Pölhö-Kustaa j.n.e. Kappale meni tällä
näytäntökaudella Helsingissä ennen joulua 20 ja kevätpuolella 12,
maaseuduilla 11 -- siis kaikkiaan 43 kertaa!

-- Sillä aikaa kun Helsingissä näyteltiin Tukkijoella, teki osa
seuruetta pikaturneen, jolla 15/10-24/10 annettiin yhteensä 9 näytäntöä
_Hämeenlinnassa, Lahdessa, Mikkelissä ja Kuopiossa_. Ohjelmistona
olivat Saituri sekä Pikku poikani ja Henrik ja Pernilla.

Sen johdosta että valtiollinen taantumus kuulumattomalla tavalla
raivosi maan sanomalehdistöä vastaan, jopa kokonaan lakkauttamalla
useita lehtiä sai monta julkisen sanan palvelijaa huolestuttavaan
taloudelliseen ahdinkoon, toimeenpantiin marraskuun alussa ympäri maan,
mutta varsinkin Helsingissä tavattoman suuria rahankeräyshankkeita
sanomalehdistön hyväksi. Tämä yritys oli viimeisiä, johon kansalaiset
vielä yhtyivät, ennen kun kirovuosien synnyttämä hajaannus ja
kansalaisvaino teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Muun muassa
Suomalainen teatterikin puolestaan veti kortensa kekoon. Kolmenkymmenen
vuoden päästä Kaarlo Bergbom jälleen kerran -- ja viimeisen kerran --
toimi johtajana Ruotsalaisen teatterin seinien sisällä. Hän näet
järjesti juhlanäytännön loistonumeron Uudessa teatterissa, _viisi
kuvaelmaa Suomen muinaisuudesta_, jotka näyteltiin Eino Leinon ja
Jalmari Finnen sepittämien sanojen ja Jean Sibeliuksen säveltämän
musiikin säestäminä. Tässä mainitsemme ainoastaan aiheet: Väinämöisen
soitto, Suomalaisten kastaminen, Juhana herttuan hovista, suomalaiset
30-vuotisessa sodassa, Iso viha, Suomen herääminen; sitä vastoin
jääköön kuvaamatta suurenmoisesti sommiteltujen, monihenkilöisten
kuvaelmain värikkäisyys ja isänmaallista innostusta huokuva henki, joka
ainakin hetkeksi mielistä hajotti ajan raskaan tunnelman. Kuvaelmissa
myötävaikuttavien luku oli noin 150, "eikä koskaan oltu nähty niin
suuria laitoksia ohjelmaa varten".

Lähes kolme vuotta oli siitä kulunut kun _Ida Aalberg_ viimeksi
vieraili Suomalaisessa teatterissa. Syy tähän ei suinkaan ollut siinä,
ettei häntä olisi mielellään tahdottu nähdä, vaan näyttelijättären
huono terveys, joka esti häntä esiintymästä ja pakotti hänet
pitkällisiin oleskeluihin milloin missäkin Keski- tai Etelä-Euroopan
parantolassa. Vihdoin hän kumminkin oli toipunut, niin että hän saattoi
myöntäen vastata Bergbomin kehotukseen jälleen esiintyä näyttämöllämme.
Taiteilijatar tuli marraskuulla, ja hän näytteli ensiksi Magdana
Sudermannin Kodissa 24/11. Innostunut yleisö vastaanotti suosikkinsa
runsaalla kukkasateella, joka muodosti mitä jyrkimmän vastakohdan
ankaralle lumituiskulle ulkona, ja yhtä lämpimästi häntä kohdeltiin
seuraavina iltoina. Koti näyteltiin kaksi kertaa, sitte tuli neljänä
iltana peräkkäin Faust ja vihdoin (15/12-20/12) kolme kertaa
ohjelmistolle uusi, Ida Aalbergin vierailua varten otettu V. Sardoun
4-näytöksinen näytelmä _Fedora_. Tässä kirjailijataiturin teoksessa
näyttelijätär, esittäen pääosaa, näytti loistavinta teknillistä
taitoaan, mutta kuinka täytyikin ihmetellä hänen kykyään tuoda näkyviin
mitä kiihkoisimpia ja toisiaan vastakkaisimpia intohimoja, ei senlainen
rooli voinut lämmittää sydäntä eikä tyydyttää inhimillisesti puhdasta
kauneudenkaipuuta. Viimeisenä iltana olivat suosionosotukset yhtä
innostuneita kuin ensimäisenä; erotus vain siinä että taiteilijatar nyt
sai vastaanottaa useita laakeriseppeleitä sinivalkoisine nauhoineen ja
että hänelle huudettiin: terve takaisin!

       *       *       *       *       *

Joulun- ja uudenvuoden ajoilta ei ole mitään merkillisempää
mainittavana. Nummisuutarit meni 29/12 B. Leinon lahjanäytäntönä ja
uudenvuoden päivänä. Herra ylitirehtööri 3/1 Katri Raution hyväksi ja
Regina von Emmeritz, nti Rängman nimiroolissa, Topeliuksen päivänä.
_Calderonin_ syntymän 300-vuotismuistoksi oli 17/1 juhlanäytäntö, joka
alkoi W. Söderhjelmin esitelmällä suuresta espanjalaisesta runoilijasta
ja jossa näyteltiin Elämä on unelma. -- Uuden vuoden ensimäinen uutuus
näyteltiin 26/1: Aino Malmbergin suomentama Hall Cainen 4-näytöksinen
näytelmä proloogineen _Kristitty_. Näytelmä oli eri syistä jo
edeltäkäsin vetänyt yleisön huomion puoleensa. Ensiksikin oli aihe
samannimisen romaanin suomennoksen kautta tullut tunnetuksi ja
herättänyt suurta mielenkiintoa, toiseksi oli tekijä antanut
näytelmänsä käsikirjoituksena teatterille käytettäväksi, niinkuin
sanansa kuuluivat, todistukseksi siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän
seurasi Suomen kansan taistelua valtiollisen olemassaolonsa puolesta.
Ensi-iltana olikin huone täpösen täysi, ja kun kappale oli
erinomaisella menestyksellä esitetty, lähetettiin yleisön puolelta
tervehdyssähkösanoma tekijälle Roomaan, missä hän vietti talvea.
Näyttelijöistä saivat enintä tunnustusta Kaarlo Halme, pääroolin,
pastori John Stormin, ja Katri Rautio Glory Quaylen esittämisestä.
Heidän rinnallaan olivat etevimpiä: B. Leino -- isä Lamplugh ja Ad.
Lindfors -- arkidiakoni Wealthy. Näytelmä meni 11 kertaa, enimmäkseen
aivan täysille huoneille.

Kun Kristitty annettiin ensi kerran, oli Kaarlo kiertomatkalla, jolla
25/1-31/1 näyteltiin Tukkijoella _Lahdessa_ ja _Pietarissa_
(kummassakin 1 k.) ja _Viipurissa_ (4 k.) sekä sitä paitse
viimemainitussa kaupungissa uusi kotimainen kappale, Juhani Sjöströmin
5-näytöksinen näytelmä _Irja_ (2 k.). Tulot olivat hyvät, vaikka
tosin Irja meni toisena iltana "melkein tyhjille seinille".
Kiertomatkailijain palattua näyteltiin tämä kappale Helsingissä 16/2 ja
sitte vielä kahtena iltana. Vaikka kansanelämästä otettu aihe oli
laadultaan aitotraagillinen, oli sommittelu niin venytetty, ettei
draamallista jännitystä syntynyt, vaan vaikutti kokonaisuus
väsyttävästi. Pääroolia näytteli rva Rantanen, voimatta herättää
myötätuntoa Irjaa kohtaan, joka petoksen avulla pyytää itseensä sitoa
kylmenneen rakastajan. -- Muuten on helmikuulta vain mainittava, että
Runebergin päivää vietettiin tavanmukaisella sekaohjelmalla.

Olemme jo monestikin huomauttaneet siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla
tavan takaa outoja oloja kuvaavat kappaleet meillä vastaanotetaan. Se
nähtiin uudelleen kun Hauptmannin _Majavannahkaturkki_ 7/3 esitettiin
ensi kerran. Ei ainoastaan yleisö jäänyt välinpitämättömäksi, vaan
arvostelijatkin osottivat täydellistä ymmärtämättömyyttä huvinäytelmää
kohtaan, jota on sanottu "nerokkaimmaksi valtiolliseksi komediaksi
Gogolin Reviisorin jälkeen". Rikkiviisaasti sanottiin näyttelemisen
kohonneen "yläpuolelle kappaleen (!)". Epäilemättä se olikin
sangen hyvä, sillä roolit oli jaettu parhaimmille koomillisille
kyvyille: Kirsti Suoniolle (Wolffin muori), Lindforsille (von
Wehrhahn), Pesoselle (Julius Wolff), Latulle (Kruger), Rautiolle
(virastonpalvelija) j.n.e. -- Suurta mielenkiintoa herätti sitä vastoin
B. Leinon suomentama August Strindbergin historiallinen näytelmä
_Kustaa Vaasa_, joka annettiin ensi kerran 16/3. Näyttämöllepano oli
merkkiteoksen arvoinen, ja oli sitä varten Grabowilla (Tukholmassa) ja
Vuoriolla teetetty uusia koristuksia. Niinikään oli esitys ainakin
osittain sangen etevä. Erittäin kiitettiin Leinoa Kustaa Vaasana,
Weckmania Erik prinssinä, Lindforsia Göran Perssonina, rva Suoniota
kuningattarena ja Halmetta Herman Israelina. Kappale meni 10 kertaa.

Huhtikuu tarjosi teatterin ystäville vaihtelevaa ravintoa. Ensiksi on
mainittava eläkelaitoksen hyväksi toimeenpannut arpajaiset 2/4, joiden
ohjelman päänumero oli Weberin Noita-ampujan 2:nen näytös. Siinä
esiintyi Agatana rva _Maikki Järnefelt_, joka ensi kerran lauloi
kansallisella näyttämöllä ja teki sen, E. K(atilan) mukaan,
"sanomattoman viehättävästi -- luontehikkaalla, kaikesta
kaavamaisuudesta vapaalla draamallisella käsityksellä", Annana _Alma
Auer_,[45] joka "onnistui hämmästyttävän hyvin", sekä Maxina Aleksis
Rautio. Sitten merkittäköön Anna Liisa -näytäntö 8/4, jossa nti _Elli
Tompuri_, vasta-alkajana, näytteli nimiosaa, saaden tunnustusta hyvin
vivahdetusta intohimon tulkitsemisesta, samalla kun hän äänensä
lämpimän soinnun ja solakan, notkean vartalonsa kautta osotti olevansa
varsin sopiva näyttämölle. -- Kuukauden lopussa _Ida Aalberg_ jälleen
saapui vieraana, näytelläkseen (25/4-9/5) kolme kertaa (Schillerin)
Maria Stuartina ja yhtä monta kertaa Camillena Musset'n draamassa Ei
lempi leikin vuoksi. "Yleisön innostus rajaton" (Valvoja).

Viimeinen premiääri (16/5) oli näytäntökauden toinen kotimainen
alkuteos, Alpo Noposen draamallinen esikoinen, 5-näytöksinen
murhenäytelmä _Ahab Israelin kuningas_. Runollisesti kylläkin ansiokas,
mutta draamallisesti heikonpuoleisesti sommiteltu, runomuotoinen
näytelmä meni kolme kertaa. Halme oli Ahab ja nti Rängman Isebel;
jälkimäisestä sanottiin että hänellä tässä kenties oli parhain
roolinsa. -- Viimeinen näytäntö (Kristitty) annettiin 30/5.

Ainoa kiertomatka kevätpuolella tapahtui 23/4-29/4, joina päivinä
_Lahdessa, Kouvolassa ja Kuopiossa_ toimeenpantiin 7 näytäntöä:
Tukkijoella, Hannele ja _Uunin takana_, joka viimeinen oli
1-näytöksinen laulunäytelmä, A. Baumannin kirjoittama, Jalmari Finnen
suomentama, Tuomas Koschatin säveltämä.

Tämäkin näytäntökausi oli rahallisesti sangen menestyksellinen. Ilman
kannatusrahojakin [10,478:33 mk] olisi ylijäämä ollut 6,954:79; mutta
niiden kanssa yhteenlaskettuna se teki 17,433:12 mk. Edellisen samoin
kuin tämän tilivuoden hyvästä tilinpäätöksestä johtui, että näinä
vuosina vihdoin kävi mahdolliseksi verraten tuntuvassa määrässä
korottaa näyttelijäin palkkoja. Kuinka paljon paremmat ne nyt olivat
kuin seitsemän vuotta ennen, huomaa kun verrataan seuraavassa luvussa
luettavia tietoja niihin, jotka nähdään 22:ssa luvussa. -- Entisten
voimien lisänä merkittäköön: _Otto Tuulos_.[46]

Näytäntöjen luku nousi 176:een ja annettiin niissä: 43 kertaa
_Tukkijoella_; 11 Kristitty; 10 Kustaa Vaasa; 9 _Daniel Hjort_; 7
Saituri; 6 Johannes; 5 _Irja, Regina von Emmeritz_, Henrik ja Pernilla,
Nyrnbergin nukke; 4 _Pikku poikani_, Setä Bräsig, Wilhelm Tell, Faust,
Nukkekaupassa; 3 _Nummisuutarit, Roinilan talossa, Ahab Israelin
kuningas_, Michel Perrin, Mustalainen, Sota rauhan aikana, Punainen
laukku, Laululintunen, Elämä on unelma, Fedora, Maria Stuart. Ei lempi
leikin vuoksi, Majavannahkaturkki; 2 _Murtovarkaus, Kaarina
Maununtytär, Kullervo_, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Koti,
Noita-ampuja (II), Uunin takana, Hannele; 1 _Samuel Cröell, Sylvi, Anna
Liisa, Savon sydämessä, Kihlaus, Korkea oikeus istuu, Kuopion takana,
Postikonttorissa, Ei voi, Pahassa pulassa, Kuvaelmia muinaisajoilta_,
Lääkäri vastoin tahtoansa, Herra ylitirehtööri, Valapatto, Ei ole
aikaa, Taiteenharrastuksesta, Sabinitarten ryöstö.

Näistä 54 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 9 uusia (5 kotimaista).



XXIX.

Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.


Huolimatta tukalista valtiollisista oloista kesäkuu Helsingissä oli
täynnä vilkasta, kansallista elämää. Silloin olivat suomalaiset
lomakurssit ja niiden jälkeen 18, 19 ja 20 p. Kansanvalistusseuran
toimeenpanema suuri laulu- ja soittojuhla, jommoista pääkaupungissa ei
oltu ennen nähty ja johon läheltä ja kaukaa maan eri osista oli
kerääntynyt tuhansia innostuneita kansalaisia. Ensimäinen mainituita
juhlapäiviä on merkkipäivä Suomalaisen teatterin historiassakin. Päivä
alkoi niin, että juhlayleisö varhain aamulla kokoontui senaatin
torille, täyttäen sen reunasta reunaan. Laulu- ja soittokunnat
järjestyivät Nikolainkirkon portaille, ja sitten tuhannet äänet soiton
säestäminä lauloivat Jumala ompi linnamme, jota rukous seurasi. Sen
jälkeen astuttiin juhlakulussa Kaisaniemen juhlakentälle, missä
avajaispuhe pidettiin ja Maamme-laulu laulettiin. Niin oli juhla
alotettu, ja näitä menoja lähinnä seurasi _Suomalaisen teatteritalon
peruskiven laskeminen_ sille paikalle, missä _Suomen Kansallisteatteri_
nyt uljaana linnana suojaa ja turvaa kansallista näyttämötaidetta. --
Seikkaperäisempiä tietoja tästä juhlallisuudesta annamme seuraavassa
luvussa, kertoessamme teatterin rakennushistorian pääpiirteet.

Sille osalle yleisöä, joka maaseuduilta oli tullut lomakursseihin ja
laulujuhlaan, Suomalaisen teatterin näyttelijätkin tahtoivat tarjota
taiteellista nautintoa, ja siinä tarkotuksessa he 13/6-20/6 antoivat 12
näytäntöä, joiden menestys oli niin odottamattoman suuri, että kukin
osakas sai 550 mk ja sitä paitse teatteri vuokraa 1,368 mk.

"Yleisö oli ihastunut ja kiitollinen", nti Silén kirjoittaa nti
Bergbomille. "Salo varsinkin voitti paljon suosiota Kristityssä ja
Johanneksessa [joissa hän täytti Halmeen sijan]. Lomakurssilaiset
ihailivat Leaa ja Hannelea sekä Johannesta ja Tukkijokea. Samoin
laulujuhlankin yleisö. Sitä vastoin Vasantasenasta ei erittäin pidetty,
eikä Punaisesta laukusta ollenkaan."

Näinä muistorikkaina päivinä Bergbom-sisarukset olivat kaukana
kotimaasta, Nauheimissa. Väsyneinä ja raihnaisina talven ponnistuksista
he kesäkuun alussa olivat lähteneet ulkomaille. Berliniin he ensin
olivat pysähtyneet ja siellä ollessaan Kaarlo oli sangen huonoissa
voimissa, mutta kun he olivat päässeet Nauheimiin, Emilie ilmottaa
hänen jo juhannuksen edellä melkoisesti virkistyneen.

Mitään merkillistä Emiliellä ei näy olleen kerrottavana Nauheimista,
jossa sisarukset kylpivät ja joivat terveysvettä. Luonto rehevine
kasvineen on kaunis, mutta he "kaipaavat vettä", se on merta taikka
järveä. Hyvät tiedot laulujuhlasta ilahduttavat heitä, mutta enemmän he
kuitenkin saavat surullisia uutisia, yksityisiä kuolemantapauksista
y.m. ja yleisiä valtiollisista seikoista (asetukset julkisista
kokouksista, venäläisten kaupankäynnistä ja venäjänkielen
käytäntöönottamisesta virastoissa, useiden senaattorien eroamisesta ja
kansalaisten kiihtyvästä eripuraisuudesta).

"Kyllä käsität", Emilie kirjoittaa nti Nevanderille, "kuinka vaikea
minulla nyt on olla poissa kotoa. Eihän minun läsnäoloni mitään auta,
mutta tuntuu ihan petokselta, kun nyt ollaan poissa. Kaarlo on siinä
suhteessa levollisempi -- hän on mielellään täällä, niin että hän
pääsee kuulemasta kaikkia sekä tyhmiä että ilkeitä valituksia ja
syytöksiä, jotka tietysti taas pääsevät lentoon."

Useimmat, jotka noina onnettomina vuosina matkustivat ulkomailla, ovat
kai kokeneet sitä samaa mitä tässä kirjeenotteessa lausutaan. Toiselta
puolen poissaolija tunsi sisässään jonkunlaista velvollisuudentuntoa
olla mukana kansansa keskellä kärsimässä ajan onnettomuutta, toiselta
puolen hän nautti siitä että oli kaukana surkeasta eripuraisuudesta.
Omituista on että näistä tunteista, jotka eri aikoina saattoivat
vallata samankin henkilön, edellinen oli pysyvämpi kiihkoluontoisessa
sisaressa, jälkimäinen maltillisemmassa veljessä.

Heinäkuulla Emilie palasikin kotia, mutta Kaarlo asettui
Birkenwerderiin. Sieltä hän kävi Berlinissä, johon Kansallisteatterin
arkkitehti O. Törnqvist (Tarjanne) oli tullut teatterin konemestarin
Jaatisen kanssa tilaamaan koneita uutta teatteria varten ja jossa tähän
aikaan oli muitakin, opintomatkalle lähteneitä, teatterin jäseniä
(Jalmari Finne ja rva Olga Salo). Näitä koskee Kaarlon päiväämätön
kirje, josta otamme seuraavaa:

"Rakas sisar! Teatteriasiat ovat kehittyneet paremmin kuin toivoin,
sillä Törnqvist oli paljon tarmokkaampi ja asioihin perehtyneempi kuin
aavistinkaan. Hartwig huijasi kauheasti, ja jos olisin ollut yksin,
olisi hän puhunut minut pussiin. Mutta Törnqvist oli luja. -- --
Jaatista seurasi eräs näyttelijä, joka oli riitaantunut [Kaivohuoneella
esiintyvän saksalaisen seurueen johtajan] Klossin kanssa ja sentähden
palasi Berliniin. Tämä on ollut meille oikea auttaja hädässä. Hän on
hankkinut Jaatiselle pääsön teattereihin ja vienyt Törnqvistin
toiminimen luokse, joka on parempi kuin Hartwig. -- -- Finne oli hyvin
käyttänyt aikaansa ja tehnyt reippaasti työtä. Olkoon että hänellä on
puutteensa, mutta minä pidän hänestä sen palavan rakkauden tähden,
jolla hän antautuu tehtäväänsä. -- -- -- Olen aikonut ottaa
Probekandidatin [Koeopettajan] ensimäiseksi uudeksi kappaleeksi. Eihän
se ole mikään mestariteos, mutta pitää sentään paikkansa. -- -- Finne
ei ollut ihastunut [Rostandin] L'Aiglon draamaan, eikä rva Salokaan,
joka myöskin on tullut tänne. Kuumuus Parisissa oli ollut murhaava. --
Voin aika hyvin, kylven ja noudatan dieettiä. Kaarlosi."

Ennen kun alamme kertomuksemme syyskauden toimesta, annamme tässä taas
luettelon seurueen jäsenistä sekä tietoja heidän palkoistaan:

  Adolf Lindfors     5,200:- + l.([47]  Rva Katri Rautio     4,200:-
  Benj. Leino        4,800:- + l.        "  Kirsi Suonio     2,600:-
  Axel Ahlberg       4,400:- + l.        "  Olga Salo        2,500:-
  Aleksi Rautio      4,200:-             "  Olga Leino       2,200:-
  Knut Weckman       4,100:- + l.        "  Mimmy Leino      1,900:-
  Kaarlo Halme       4,000;- + l.        "  Hilma Rantanen   1,800:-
  Emil Falck         3,000:-            Nti Maiju Rängman    2,400:-
  Taavi Pesonen      3,000:-             "  Mimmi Lähteenoja 2,200:-
  Iisakki Lattu      2,500:-             "  Maria Wahlstedt  1,800:-
  Oskari Salo        2,500:-             "  Lilli Högdahl    1,600:-
  Hemmo Kallio       2,400:-             "  Tyyne Finne      1,500:-
  Otto Närhi         2,300:-             "  Alma Auer        1,200:-
  Kaarlo Keihäs      2,200:-             "  Cecilia Silén    1,600:-
  Evert Suonio       2,000:-                   (kuisk.)
  Pietari Alpo       1,600:-
  Eino Salmela       1,600:-
  Uuno Salmela       1,200:-
  J. Finne (ohjaaja) 2,600:-

Syyskausi alkoi (26/8) Murtovarkaudella y.m. ennen tunnetuilla
näytelmillä. Ensimäinen uusi ohjelma tuli 21/9: K. Halmeen suomentama
Otto Benzonin 1-näytöksinen näytelmä _Sattumia_ ja Jalmari Finnen
suomentama E. Brieux'n 3-näytöksinen draama _Lapsi_, edellinen henkevä
puhelukohtaus lääkärin ja nuoren tytön välillä, jonka Halme ja rva
Rantanen luontevasti esittivät, jälkimäinen aviodraama. Sen jälkeen
tuli huomattavampi premiääri: 29/9 näyteltiin näet Santeri Ingmanin
5-näytöksinen historiallinen näytelmä _Lahjotusmailla_, jolla oli
tavallista suurempi menestys, se näet esitettiin 12 kertaa. Yleisön
mielenkiinnon kappale herätti vähemmän taiteellisena luomana -- sillä
tekijä osotti tässäkin että hän lahjoiltaan on kertoja eikä jännittävän
näytelmän sommittelija -- kuin historiallisena kuvauksena, joka tarjosi
jokaisen huomattavissa olevia vertauskohtia nykyisiin oloihin.
Lukuisista henkilöistä oli Lindforsin rappiolle joutunut herrasmies,
Koironen, luontehikkaimmin esitetty.

Lokakuulta on ensin mainittava, että 10/10 Kiven syntymäpäivänä (jota
teatteri ei ennen ollut viettänyt) muistettiin runoilijaa esittämällä
Lea, jona ensi kerran ja menestyksellisesti nti Högdahl esiintyi;
jälkikappaleet olivat Saimaan rannalla ja Helsingissä uusi
laulunäytelmä Uunin takana. -- Toinen merkillisempi uutuus ilmestyi
ohjelmistoon 19/10, nimittäin Jalmari Hahlin suomentama Gabriele
d'Annunzion 4-näytöksinen draama _Gioconda_, jolla siis kuuluisa
italialainen runoilija esitettiin suomalaiselle yleisölle. Syy siihen
että kappale ei mennyt enemmän kuin 4 kertaa, oli yhtä hyvin tekijän
kuin näyttelijäin, joiden yleensä oli vaikea havainnollisesti esittää
sairaloisesti hermostuneita luonteita. Salo oli Settala, Katri Rautio
hänen vaimonsa Silvia, nti Rängman Gioconda, Weckman Cosimo Dalbo,
Leino mestari Gaddi ja Olga Leino Sironetta. -- Tässä kuussa tehtiin
pari pikaturneeta, joilla näyteltiin _Viipurissa_ (12/10-14/10) Syteen
taikka saveen (josta alempana enemmän) ja Luulosairas sekä Kullervo,
kumpikin ohjelma kaksi kertaa, ja _Lahdessa_ (15/10) edellinen ohjelma
yhden kerran, sekä _Turussa_ (27/10-29/10) Tukkijoella 3 kertaa.

_Syteen taikka saveen_ oli Santeri Alkion kirjoittama 1-näytöksinen
huvinäytelmä, joka Helsingissä esitettiin ensi kerran 2/11, saaden
tunnustusta eräistä sattuvasti kuvatuista luonteista. -- Syyskauden
arvokkain ensi-ilta oli 9/11, jolloin näyteltiin Jalmari Finnen
suomentama Goethen murhenäytelmä _Egmont_. Näyttämöllepano oli
kappaleen arvoinen, ja esityskin osotti tunnollista työtä. Halme oli
olennoltaan ja näöltään, jollei juuri henkevyydeltään, oivallinen
Egmont ja Leino ankaran jylhä Alba; Ahlberg näytteli Wilhelm Vaitolijaa
ja Weckman Ferdinandia; vihdoin oli nti Högdahl sangen viehättävä
iki-ihanassa Klaaran osassa, joskaan hän ei täydelleen kohonnut
tehtävänsä tasalle. Kansankohtauksia oli hartaasti harjotettu, joten ne
menivät sujuvasti, vaikkeivät saavuttaneetkaan korkeinta taiteellista
loistoa. Yleisön innostuksen nosti huippuunsa loppukohtaus, jonka
ihanteellista tunnelmaa Beethovenin musiikki, filharmonisen orkesterin
esittämänä, vielä ylensi. Kappale annettiin 9 kertaa, mikä todistaa
kunniakasta menestystä. -- Marraskuun lopulta mainittakoon, että
Talonpojan ritarillisuus silloin uusittiin, ja esiintyi siinä nti
Tompuri Santuzzana, näyttäen intohimoisessa osassa odottamatonta voimaa
ja varmuutta.

Lauantaina l/12 oli Seurahuoneella suuret arpajaiset Suomalaisen
kansakoulun ystävien hyväksi. Ohjelman päänumero oli Mozartin
Taikahuilu, jossa esiintyivät rva Adée Leander-Flodin, italialainen
laulaja Gandolfi, Taavi Pesonen, nti Alma Auer, nuori laulun harrastaja
Ilmari Florell[48] y.m. Sama ooppera esitettiin sitte 3/12 Arkadiankin
näyttämöllä suureksi ihastukseksi yleisölle. Kohta sen jälkeen seurasi
ensi-ilta (5/12), jolloin näyteltiin B. Leinon suomentama Max Dreyerin
4-näytöksinen näytelmä _Koeopettaja_. Tämä kuvaus saksalaisesta
koulumaailmasta, jossa kirkollis-konservativisen hengen ahdasmielisyys
paljastetaan, tarjosi näyttelijöille kiitollisia tehtäviä. Ansiokkaassa
esityksessä osallisista mainittakoon Salo -- Fritz Heitman, Lindfors --
rehtori, Närhi -- Störmer, Weckman Benefeldt, Leino -- vanha Heitman,
rva Olga Leino -- Fritzin kihlattu. -- Saksalaisen uutuuden jälkeen
tuli 12/12, syyskauden viimeisenä, ranskalainenkin, E. Pailleronin
3-näytöksinen huvinäytelmä _Hiiri_. Sen esittivät Ahlberg, nti Tyyne
Finne, rvat Rautio, Suonio, Salo ja Mimmy Leino sujuvasti ja
luontevasti, vaikkei kappaleella ollut pysyvää menestystä enemmän kuin
edelliselläkään. Sitä suurempaa riemua herätti Charleyn täti uusittuna.

Johtokunnan kokouksessa 10/12 Bergbom ilmotti haluavansa lähteä
muutamiksi viikoiksi ulkomaille, osaksi levähtääkseen, osaksi
hankkiakseen dekorationeja uutta teatteria varten. Luultavasti matkusti
hän yhdessä niitten näyttelijäin kanssa, jotka 17/12 ja 18/12
_Pietarissa_ antoivat kaksi näytäntöä: Uunin takana ja Luulosairas sekä
Tukkijoella. Sittemmin hän jatkoi Berliniin, josta hän 30/12 kirjoittaa
sisarelleen:

"Aiskyloksen Orestes-trilogia teki unohtumattoman vaikutuksen.
Jättiläismäinen runoelma tuli inhimilliseksi, ja vaikka esityksessä
paikottain havaittiin liiaksi inhimillistä heikkoutta, oli runouden
mahti siksi suuri, että se sai unohtamaan puutteellisuuden.
Luonnollisesti näyttelijät, joskin tekivät parastaan, eivät kohonneet
runoelman korkeuksiin, mutta Louise Dumont oli kuitenkin traagillisen
jalo Klytamnestra ja eräs pieni tuntematon nainen näytteli Elektraa
semmoisella tuskan ja kostonhimon voimalla, että hänellä epäilemättä on
tulevaisuus avoinna. Vahinko että näyttämöllepano oli niin köyhä ja,
mikä on pahempi, niin tyylitön. Suurenmoinen loppu lähenteli sentähden
parodiaa."

"Wilbrandtin tekemä Aristofaneksen Lysistratan laitos on sangen
sukkela, mutta aivan liiaksi modernisoitu. Kun spartalaisten
lähettiläät puhuivat Münchenin murretta erotakseen atenalaisista,
oltiin jo hyvä matka Kauniin Helenan parodiamaailmassa."

"Olen nähnyt aika sievän 'Weihnachts-Märchen' (joulusadun). 'Miten
pikku Elsa kävi hakemassa Jesuslasta'. Irene Mendelin on saava sen
mukailtavakseen. Luonnollisesti vasta ensi jouluksi." -- --.

Eräästä myöhemmästä, päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että Bergbom oli
ajatellut käydä Parisissakin, mutta huomasi hän ajan siksi liian
lyhyeksi. Hän oli sairastanut influensaa ja tahtoi parannuttuaan
ainoastaan nähdä Björnsonin Yli voimain, ennen kun lähti paluumatkalle.

       *       *       *       *       *

Tammikuulta, jolloin tavallisina päivinä Kiven muistoksi näyteltiin
Kullervo ja Topeliuksen muistoksi Anna Skrifvars ja Saaristossa, on
mainittava yksi uusinto nimittäin Elinan surma, jossa nyt Katri Rautio
esiintyi Kirsti Fleminginä ja Tyyne Finne Elinana, sekä yksi
ohjelmistolle uusi kappale, Shakespearen Loppiaisilta, jolle
päähenkilön mukaan oli annettu nimi _Viola_. Somasti näyttämölle
pantuna ja vilkkaasti esitettynä ikiviehättävä huvinäytelmä menestyi
hyvin. Tärkeimpien roolien esittäjät olivat: Ahlberg -- Orsino herttua,
nti Malm -- Olivia, nti Högdahl -- Viola, Lindfors -- Topias Räihä,
Kallio -- Antreas Kälppäinen, Eino Salmela -- hovimestari, Rautio --
narri. Viola meni 8 kertaa.

Helmikuulla oli kaksi ensi-iltaa, joista ensimäinen (13/2) oli
ehdottomasti merkillisempi. Silloin näyteltiin näet Elvira Willmanin
suomentama Guiseppe Giacosan 4-näytöksinen näytelmä _Niinkuin
lehdet tuulessa_. Tämä tosielämästä otettu perhedraama tarjosi
näyttelijöillemme verrattomasti otollisempia ja kiitollisempia tehtäviä
kuin syksyllä annettu Gioconda, ja samassa määrässä näytteleminenkin
oli mieltäkiinnittävämpi. Oivallinen oli nti Högdahl Nennelenä, rva
Salo äitipuolena, Weckman Tommy-poikana, Lindfors perheenisänä ja
Rautio Massimona. Että kappale voitiin näytellä 7 kertaa, todistaa että
se viehätti yleisöä enemmän kuin tavallisesti vieraat, uudenaikaiset
kappaleet. Toinen, 4 kertaa esitetty, uutuus oli Pietari Alpon
suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draama _Juhannustulet_ 22/2.
Siinä esiintyivät pääosissa Oskari Salo ja Katri Rautio; Leino näytteli
preussilaista maalaispatruunaa, Tyyne Finne Trude-neitiä, muita
mainitsematta.

Tämän jälkeen tuli sarja kotimaisia alkuteoksia, joista ensimäinen
oli Eino Leinon 5-näytöksinen näytelmä prologineen _Sota valosta_,
ensi-ilta 6/3. Teatteri oli pannut paljon työtä tämän Kalevalan ja
raamatun ja ties minkä pohjalla rakennetun symbolistisen draaman
esittämiseen. Laitokset ja puvut olivat komeat (pedonnaamareita oli
tuotettu Berlinistä saakka ja arvattavasti oli Kalevan itsesäihkyvä
miekkakin ulkomailta) ja näyttelijätkin puolestaan tekivät
mahdollisensa, mutta kaikesta huolimatta oli näytelmän vaikutus sekava
niinkuin sen sommittelukin. Esiintyjistä mainittakoon Ahlberg -- Väinö,
Halme -- Ilmarinen, rva Rantanen -- Louhi, nti Högdahl -- Marjatta,
Leino -- Ruotus, rva Suonio -- Ruoja, Rautio -- Tapani reppuri.
Vilkkaan fantasian luomana, lyyrillisen lennon kannattama kuvaelmasarja
esitettiin 6 kertaa. -- Lähinnä seurasi 20/3 ohjelma, joka käsitti
1-näytöksiset kappaleet: Kaarle Halmeen _Mestari Garp_, Tuokon
suomentama Philippe Gillen kirjoittama J. Castén säveltämä operetti
_Sysikauppiaat_ ja F. v. Suppén säveltämä _Tusina tyttöjä_. Mestari
Garp, tekijänsä kolmas näyttämöllä esitetty näytelmä, osotti edistystä
ja oli sangen vaikuttava. Siinä näet todellisesti kuvattiin päähenkilön
(Lindfors) sieluntaistelua, kun hänen tuli ratkaista, kumpi oli
uhrattava: oman poikansa onni vai työväen puolesta esitetty
palkankorotusvaatimus. Muuten mainittakoon vain että edellisessä
operetissa oli Närhi poliisitoimiston sihteeri sekä rva Olga Leino ja
Suonio sysikauppiaita. -- Lastennäytäntönä annettiin 23/2 Uunin takana
ja _Lumikki_ -- 13 Jalmari Finnen järjestämää kuvaelmaa Grimmin sadun
mukaan. -- Kotimaisten uutuuksien joukkoon on myöskin luettava Aleksis
Kiven murhenäytelmän katkelma _Cansio_, joka 27/3 näyteltiin yhden
kerran. Tämä aiheutui siitä että Suomalainen kirjailijaliitto oli 23/3
viettänyt ylioppilastalolla runoilijan muistojuhlan, ja oli Jalmari
Finne sitä varten harjottanut ennen esittämättömän kappaleen. Koska
näyttelevät olivat teatterin jäseniä, on luonnollista että koetettiin
Canzion vaikutusta oikealtakin näyttämöltä. Esiintyjistä mainitsemme
Salon Canziona, Tyyne Finnen morsiamena, Kallion Claudion palvelijana.
-- Viimeinen kotimainen alkuteos oli Jalmari Finnen 4-näytöksinen
"komediaharjotelma" _Juhana herttuan hovissa_, ensi kerran 10/4.
Vaatimattomasti esiintyvä, muodoltaan runomittainen näytelmä ei
tarkottanut historiallisen todellisuuden palauttamista, vaan kuvasi se
usean rakastavan parin keskinäisiä tunneseikkailuja ja ristiriitaisia
suhteita muinaisen komedian malliin. Esitys oli kyllä reipasta, mutta
kappale meni vain kolme kertaa.

Kevätkauden loistavin premiääri tuli kaikkein viimeiseksi -- yksi
niitä, joita on ollut tapana sanoa virstapatsaiksi näyttämömme
edistyksen tiellä. Sofokleen _Antigone_ näyteltiin ensi kerran 17/4.
Tri Kaarlo Forsman (Koskimies) oli jo vuosia ennen suomentanut
iki-ihanan murhenäytelmän, mutta mitä sen esittämiseen tulee,
oli Bergbom odottanut aikaansa. Hienotuntoisen tyylikkäästi
näyttämöllepantuna ja kaikella huolella harjotettuna, vieläpä
Saint-Saénsin kauniin musiikin säestämänä oli draama melkoiselle osalle
yleisöä aavistamaton, syvätunnelmallinen ilmestys antiikkisesta
kauneusmaailmasta. Katri Rautio onnistui erittäin hyvin jalona,
ylevähenkisenä Antigonena, Axel Ahlberg niinikään Kreonina. Nti Högdahl
oli oiva kainona Ismenenä, samoin kuin Leino oli mahtava sokeana
Teiresias-tietäjänä; Kallio esiintyi vartijana ja sanansaattajana,
Halme Haimonin osassa. Ihastunut yleisö huusi ensi-iltana Bergbominkin
esiin ja täytti salongin kaikkiaan 10 kertaa. Lähinnä viimeinen
näytäntö oli varta vasten koulunuorisolle tarkotettu, ja viimeinen
annettiin alennetuin hinnoin. --

"Antigone oli ihana harjotettavaksi", Bergbom kirjoittaa 2/5 nti Hanna
Birkmanille, "ja menee tavalla, joka tuottaa kunniaa teatterille. Rva
Rautio on runoelmalta saanut siivet, jotka hän tarvitsee kohotakseen
siitä ahtaasta sovinnaisuudesta, joka muuten niin usein sitoo hänet,
kun on ylöspäin noustava. Ahlbergillakin on siinä hyvä, jotkut sanovat
parhain päivänsä."

Huhtikuun lopulla, samalla aikaa kun Antigonea näyteltiin Helsingissä,
tehtiin pikaturnee _Tampereelle ja Poriin_. Kummassakin kaupungissa
annettiin kaksi näytäntöä: Niinkuin lehdet tuulessa ja Juhannustulet.
-- Työkauden viimeinen näytäntö oli 27/5 (Tukkijoella).

Tänä keväänä oli teatterissa jälleen rettelöitä, jotka osaksi tulivat
yleisönkin kuuluville, kun näet niiden johdosta sanomiin ilmestyi
kysymyksiä ja selityksiä. Katsoen seikkaperäisen esityksen turhaksi,
mainitsemme vain, että rettelöiden aiheena oli kysymys erinäisistä
pykälistä näyttelijäin ja teatterin välisissä välikirjoissa sekä siitä
että johtokunta oli päättänyt olla uusimatta välikirjaa erään
näyttelijättären kanssa. Kun johtokunta oli neuvoskunnan hyväksymällä
tavalla myöntynyt muutamiin näyttelijäin vaatimuksiin (esim. että
kesäloma oli luettava kesäkuun 1 pstä elokuun 30 pvään), rauha palasi.
Ainoastaan osaksi nämä rettelöt olivat syynä siihen, että seurueesta
tänä keväänä erosivat: Kaarlo Halme, rva Hilma Rantanen, Uuno Salmela,
Pietari Alpo sekä nti Maiju Rängman.

Tänä tilivuonna olivat tulot näytännöistä jälleen paljon pienemmät kuin
edellisenä, jota paitse ei mitään apua kannattajilta peritty. Siitä
johtui että tappio nousi 13,265:50 markkaan, ja voitiin siis ylijäämänä
enää merkitä ainoastaan 4,167:62 mk. Siinä kokouksessa, syyskaudella,
jolloin tilinpäätös esitettiin, valittiin johtokunnan jäseniksi
entiset, nimittäin: Kaarlo Bergbom, A. Almberg, E. Aspelin, O. E.
Tudeer ja B. F. Godenhjelm, sekä varajäseniksi nti Emilie Bergbom ja
E. N. Setälä. -- Kannattajayhdistyksen neuvoskunnan jäseniksi valittiin
rvt M. Eneberg, A. Stenroth ja H. Lilius, hrat P. Jamalainen, A.
Renqvist, O. Törnqvist ja Edvin Castrén, sekä varajäseniksi rva H.
Snellman ja hra Matti Äyräpää.

Näytäntöjä annettiin 171 ja niissä: 25 kertaa _Tukkijoella_; 12
_Lahjotusmailla_; 10 Egmont, Niinkuin lehdet tuulessa, Antigone; 9
_Elinan surma_; 8 Charleyn täti, Viola; 7 _Lea_, Uunin takana,
Juhannustulet; 6 _Kullervo, Syteen taikka saveen, Sota valosta_; 5
_Saimaan rannalla_, Luulosairas; 4 Gioconda, Koeopettaja; 3 _Papin
perhe, Saaristossa, Juhana herttuan hovissa_, Sabinitarten ryöstö,
Rouva Suorasuu, Jeppe Niilonpoika, Porvari aatelismiehenä; 2 _Ahab
Israelin kuningas, Anna Skrifvars, Mestari Garp_, Kristitty,
Telefonissa, Talonpojan ritarillisuus, Lapsi, Saituri, Hiiri, Tusina
tyttöjä; 1 _Murtovarkaus, Roinilan talossa, Kihlaus, Lumikki, Canzio_,
Kustaa Vaasa, Mustalainen, Taistelujen väliajalla, Laululintunen,
Taikahuilu, Yhdistysjuhla, Sattumia.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 19 ja uusia 18 (kotim. 7).



XXX.

Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.


Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin
oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetään
_Suomen Kansallisteatteriksi_. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään
virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka
jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi
"kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien
pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää
aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä
erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu
sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen
kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut.
Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli
uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan
sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.

Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.

Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla
korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä
jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se
huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista
että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja
ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti
sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi
kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan
uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä
ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko
Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta
(pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli
kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi,
vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa
keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui
maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi
luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin
vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun
varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä.
Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja
valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki
sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta
mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin
ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin
lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei
kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen
jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia,
jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu,
kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin
varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo;
mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä
liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun
teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan,
saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat
raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen
paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön
kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.

Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa
Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että
rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua
ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun
tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se
tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s.
Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen
puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä
valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa
asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin
nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen
veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat
kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen
perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on
pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen
rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja
pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin
puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten,
jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja
joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja
hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien
keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen
itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden
amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan
loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman
kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius
asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti
majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä
mielellään Elias Lönnrot, kun hän -- kuitenkin hyvin harvoin -- tuli
Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs
toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle
Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka
tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu
saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja
hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita
potilaita.

Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa,
mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli
julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle
kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin
päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten
peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun
se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius
Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen
suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia
varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää
Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg,
joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa
varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena
ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle
laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa
teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt
oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän
luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli
myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo
tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin
ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa
osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom,
Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia
merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma
merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti
"Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan
jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S.
Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin
ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta,
390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat
vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen
oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman
merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin
valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin
neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous
päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi:
K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O.
Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli
sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa
oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka
suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden
innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin
tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet
kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen
menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo
pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui
näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää,
ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle,
pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska
epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat
olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että
portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö
samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien
ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin
valmiista rakennuksesta näkyy.

Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille
valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että
hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli
hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja
saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen.
Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.

Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa
teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue
oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman
sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin
tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan,
pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa
ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä
ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille
esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta
ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset
teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten
asiantuntijain hyväksymisen.

Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse
rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen
yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander
(Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman,
Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V.
Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja
menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898
jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma,
200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu,
"Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7
ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja),
Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A.
Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka
yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa
muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen
hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. --

Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin
luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto,
jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja
kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää,
ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu
suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori
Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja,
tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi
siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen
mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi
fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan
päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat
E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J.
Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta
kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi.
Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin
olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja
hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti
vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että
piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten
tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta,
Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit
hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset --
niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä
rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään
hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli
hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita
muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa
lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään
piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla,
että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes
antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia
määräyksiä.

Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä
päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta.
Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan
puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherra _Seb. Gripenberg_, korkeimpana
teknillisenä johtajana arkkitehti _Onni Törnqvist_ (Tarjanne), jonka
myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat,
sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestari _Nestor L. Eskola_.
-- Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin
mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen
lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella
nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.

O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan
tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten
henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia,
edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema
lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin
luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella
sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen
pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja
olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei
sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset
häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin
itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin
tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun
ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua
kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10
voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8
erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko
tonttia.

Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat
katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka
ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus
kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi
semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen
kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut
tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät
hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi
tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää
voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa
yritystä ja -- tehdä kiusaa!

Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3
1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y.
Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä
hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit,
jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi
siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän
johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että
yhtiö -- syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski,
ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja
muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä -- ei voinut olla
antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena
sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten
asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin
sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on,
että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa
kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen
kaksi kokonaista vuotta.

Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa:
toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan
määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille
edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta
saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten
tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo
tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan
ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he
tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja
mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että
Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle
ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka -- yhteiseltä alaltaan
noin 6,000 neliömetriä -- ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan.
-- Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki
eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun
lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.

Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää
ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta
edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen
sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille
kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus,
mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista:
1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin
luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale
teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on
jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei
saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät,
selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla
tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että
O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin
asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan,
jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse
asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien
yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu
kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut
olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen
maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen
Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg
vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä
saada se kokonaan kumotuksi.

Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus,
jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa
rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet
sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat
johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen
asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin
avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun
suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan,
kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien
puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä
olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin
pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus,
johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät
saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin
korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y.
Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän
käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin
olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3
suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä
se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat
silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät,
jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli,
puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle
myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta
olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu -- 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta.
Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman
vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8
220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000
markkaan.

Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa
itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin
tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia,
sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä
toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava
paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan
asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä,
olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että
koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5
metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä
maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun
saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa
vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin
kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa;
pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta
riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä
tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P.
Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se
on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut
seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin
nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme
kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät,
sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80
sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa
harmaakivistä perusmuuria.

Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900
(viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen
laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui
yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana,
rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan -- aamuauringon
kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen
vihannuus taustana -- suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä
Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain
mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen
teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä,
huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan
sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti
seuraavin sanoin:

-- -- "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,

    "'Jossa Suomen suuret laulumiehet,
    Väinämöisen vöihin vyötettyinä,
    Näillä Suomen soivilla sanoilla
    Sulokanteleita soittelevat!'

"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen
ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen
hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus
alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja
asukoon siinä aina Suomen mieli!"

Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä
nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli
seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:

"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen
pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa,
laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p.
kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät
pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla,
pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."

Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist
(Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja
laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön
päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle,
arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä
heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle
teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.

Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot
soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö
seisoi paljain päin.

Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki
yleisön kuultavaksi:

(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan
kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."

(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti
ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti
sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi!
Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."

Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin
lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin
vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan
kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:

Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja
johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden
suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut
juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan,
sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."

Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen
suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon
peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja
kiitollisen tervehdyksensä."

Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen
ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen
teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö
lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon,
kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"

Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi
tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.

Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen
jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja
totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut
näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon
kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua.
Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin
tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet
asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä
rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti
edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin
vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on
veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin
näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat
rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista
erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona,
ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä
vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin
tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan
kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio,
arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon,
lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi
rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista
on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet
rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen
ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä;
piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen
tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin
näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin
myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m.
maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000
markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I.
Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä
hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven
lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi
ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja
semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta,
suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää.
Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta
rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli
saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte
niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902
alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa,
huhtikuussa.

Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota
pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon
kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia
erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa.
Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista
suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä
kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka
ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin
tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan
menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist
puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella
kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että
lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat
valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia
avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja
niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja
valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti
huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat
rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja
eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä
taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan
liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään
olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.

Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen
vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia
tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan
yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y:llä oli alkuaan
käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000
suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000
mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun
tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000
mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos
kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se
sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden
maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt
meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia
teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.

Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim.
johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään
vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä
mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia
sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi,
huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että
tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka
olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se
saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he
jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt.
Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä
ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten
teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus
lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan)
tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on
selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista
myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka"
tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi
asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin
jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut
mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri
vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen
jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y:n
puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän
meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että
rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000
mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä
lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen
puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että -- senaatti hyväksyisi
hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä
paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos
hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat
kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin
vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus
todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt
niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen
sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään,
kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina -- miksi
hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä
suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta
15 ensimäisenä vuotena. -- Mutta ei tälläkään päästy kaikista
rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin
lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli
neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis
nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin
O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V.
Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut
osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja
sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi
yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on
tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on
lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin
korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.

Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä
vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet
siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran
avattiin yleisölle.

       *       *       *       *       *

Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista
varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi.
Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli
nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia
parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa
ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier
Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä
retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin
puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil
Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta
Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon
otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset
päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in
varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta --
he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta
kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on
tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen
painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten
ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin
kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni
huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin
Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä
tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut
lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa,
oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi
yöksi!" -- "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta
vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"

Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä
ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis
oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet
edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti
Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan -- sillä viimeinen se
tositeossa oli:

-- "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä
Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi
kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista
Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa
määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine
vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli
kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne
perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja
kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja
päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta
sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"

Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan
tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri
kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin
Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa,
vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia
valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti
Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa
kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli
Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo
palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet
koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme
taikka uskallamme sanoa."

Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja
ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät
Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli
suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa.
Emiliellä oli tavan mukaan -- vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900]
oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä -- suurempi kiire kotiin,
ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja
Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin,
joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten
"hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin
kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet
"jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean
sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.

Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä
kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta,
alkaa seuraavin sanoin:

"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin
sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään,
ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin',
kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä,
joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin
ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla,
mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme --
siitä olen vakuutettu -- tässäkin asiassa."

Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli
kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin
(arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli
"yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka
luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen
esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen
vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se
tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet
ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden
kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko
tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa
esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving
näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että
äitinsä.[50]

       *       *       *       *       *

Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla
tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari
Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Historiallinen linna_, joka Parisissa oli loistavasti
menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja
Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän
otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman -- Barrois, Kallio -- Colombin,
Närhi -- Gabriac sekä nti Lähteenoja -- Chloe, Olga Salo -- rva Baudoin
ja Olga Leino -- Géneviève huvittivat katsojia. -- Lähinnä sen jälkeen
seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka
luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin
yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel
Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen
"liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita
vaatimuksia. -- Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili
muutamina iltoina rva _Kahilainen_, esiintyen muun muassa pastorin
rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen
tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli ja _Paavo Ahlman_[51]
pastori Jussilainen. -- Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä,
_Scapinin vehkeilyt_, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden
toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän
mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät
myöskin Falck -- Argante, Närhi -- Geronte, Kallio -- Octave, Suonio --
Leander, Tyyne Finne -- Hyacinthe ja Olga Leino -- Zerbinette. --
Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele
näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilija _Erkki Melartin_ oli näet,
vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta
varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä
huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut
tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S:ssa).
Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä
hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu
kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja
Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.

Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen
suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Kipinä_ ja
kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmä _Heinäkuun
helteessä_. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen[52]
kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä
taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä
lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti
viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. -- Paljon
suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir
Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmä _Jaakko Ilkka ja Klaus
Fleming_, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi
illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4
jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja
aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun
toiminta -- niinkuin varsinkin alkupuolella -- tuntui pitkäveteiseltä.
Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat,
joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti
heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka
innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel
Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana.
Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä
kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11
-- kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt,
mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. -- Joulukuulla ei enää tullut
uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut
oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyi _Iivari
Kainulainen_.[53] --

"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime
syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin
intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä,
mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei
tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut
esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän
vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin
runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun
lopulla.

Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille 15/12:

-- "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen;
hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi.
Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän
joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla
[todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda
Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi
hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein
taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä
nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso
itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi
koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy
lujana, täytyy meidän kai myöntyä. -- Niin uusi talo! Se on nyt melkein
valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa,
mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin
puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa?
Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin;
päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että
pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. -- Ja nyt, hyvä
loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia,
toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja
luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen
uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava,
vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi
Emilie Bergbom."

Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme
seuraavat rivit:

"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja
rauhottanut kiihottuneita hermojani -- sehän olikin matkani tarkotus.
Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin
Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s.
Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet
lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan
tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin,
sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea.
Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain
Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin,
sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen
toivo), mutta kyllä Yli voimain. -- -- En ole saanut bysantilaisia
reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin
ne saa toivomuksensa mukaisiksi. -- -- Kaarlosi."

Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan
ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi
hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja
valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän
mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.

Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen
värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin
taiteellisestikin. -- Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta
mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1
näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi
Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä
vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä
herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. -- Uuden vuoden
ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin
kirjoittama 3-näytöksinen näytelmä _Merimiehet_ (ensi-ilta 17/1), jonka
monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä
merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan
tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän
juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut
sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen
ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. -- Toisena
uutuutena tuli Björnstjerne Björnsonin _Yli voimain_ 1:nen osa, A. B.
Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin -- B.
Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina --
hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että
se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle
osalle yleisöä.

Niinkuin ennen on mainittu, oli _Ida Aalberg_ lupautunut vierailemaan
tänä keväänä, joten hän oli luova loistoa teatterin viimeiseen aikaan
Arkadiassa ja sen alkuaikaan uudessa talossa. Näyttelijätär esiintyi
ensi kerran 14/2 Hedda Gablerina ja tervehdittiin häntä tavallisella
innostuksella tässä loistoroolissaan. Sama näytelmä annettiin vielä
kahtena iltana, mutta sen jälkeen, valmisteltaessa taiteilijattaren
esiintymistä ohjelmistolle uudessa näytelmässä, pistettiin toista
väliin. Teuvo Pakkala, joka Tukkijoellansa oli saanut niin pysyvän
menestyksen, ettei siitä näkynyt loppua tulevankaan, oli sepittänyt
uuden teoksen, 4-näytöksisen huvinäytelmän, _Kauppaneuvoksen härkä_, ja
näyteltiin se ensi kerran 21/2. Tämä leikillisivallinen kuvaus
pikkukaupungin elämästä on kyllä heikonlainen draamallisen rakenteensa
puolesta, mutta kiitos olkoon useiden hyvien tyyppien sekä
luonnonomaisen sukkeluuden ja huumorin näytelmä vastaanotettiin varsin
suosiollisesti. Esiintyjistä sanottiin, että Lindfors, miten etevä
olikaan Hillerinä, kumminkin liiaksi muistutti ranskalaisia
komediaroolejaan; toiset olivat sitä vastoin kylläkin kotimaisia,
Pesonen pormestarina, rva Kahilainen pormestarinnana, Närhi (erittäin
onnistunut) Pommerina j.n.e. Kappale meni kaikkiaan 9 kertaa. -- Sillä
aikaa kun Kauppaneuvoksen härkä rehenteli näyttämöllä, sattui 26/2
_Hugon_ syntymän satavuotismuisto-päivä, eikä Bergbom laiminlyönyt sen
viettämistä. Silloin annettiin teatterin alkuajoilta tunnettu Angelo.
Uusista esiintyjistä on erittäin mainittava Lilli Högdahl, joka
menestyksellisesti täytti Catharina Bragadinin vaativan osan. --

Maaliskuun alussa Ida Aalberg esiintyi uudessa loistoroolissa,
kun 5/3 ensi kerran annettiin Irene Mendelinin suomentama V. Sardoun
5-näytöksinen murhenäytelmä _Theodora_. Jännityksellä yleisö oli
odottanut tätä kappaletta, joka kirjoitettuna Sarah Bernhardtia varten
ja Parisissa esitettynä oli maailman kuuluksi tullut, ja jännityksellä
näyttelemistä seurattiin -- olihan taituri- jollei mestariteoksen
tärkein päämäärä kiinnittää katsojien mieltä. Näyttämöllepano oli
tarpeeksi loistava ja bysantilainen, ja Ida Aalberg tyydytti korkeimmat
vaatimukset kuvatessaan mitä vastakkaisimpia luonteenpiirteitä ja
tunteita, esitettävässään naisolennossa. Muutkin pääosat näyteltiin
oivallisesti, B. Leino ollen Justinianus, Ahlberg Andreas, Salo
Marcellus j.n.e. Tämä viimeinen loistodraama Arkadiassa meni 8 kertaa.
-- Viimeinen ohjelmistolle uusi kappale, joka vanhan teatterin
näyttämölle ilmestyi, oli Minna Canthin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Hän
on Sysmästä_. Se esitettiin 15/3 yhdessä kahden toisen pikku näytelmän
(Kipinä, Ensi lempi) kanssa, ja sanottiin näytäntöä "nuorten
näytännöksi", syystä kun roolit kauttaaltaan olivat seurueen nuorimpien
voimien ja oppilaiden käsissä. Näytäntöön ottivat menestyksellä osaa
m.m. ndit Helmi Tähtinen, Elli Malm ja Esther Niska sekä hrt Otto
Tuulos, Paavo Ahlman, _Jussi Snellman_[54] y.m. Yleisö oli iltaansa
sangen tyytyväinen ja huusi esiin nti Kaarola Avellaninkin, joka vielä
entiseen tapaan jatkoi opettajatointaan näyttämömme hyväksi.

Huhtikuulta on lopuksi mainittavana kaksi jäähyväisnäytäntöä --
Suomalaisen teatterin _viimeiset näytännöt Arkadiassa_. Molemmat
tapahtuivat sunnuntaina 6/4, toinen klo 5 i.p.: Regina von Emmeritz
(3:s näytös), Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), Murtovarkaus (3:s
näytös) ja Kihlaus, sekä toinen klo 8: Saituri (kohtauksia), Venetian
kauppias (4:s näytös) ja Maria Stuart (5:s näytös). Kun tarkastaa näitä
ohjelmia, tuntee helposti niiden kokoonpanosta Kaarlo Bergbomin käden.
Edellinen, jossa Z. Topelius, J. J. Wecksell, Minna Canth ja Aleksis
Kivi ovat yhdistetyt, edusti teatterin kotimaista ohjelmistoa, jota
teatterin perustaja piti tärkeimpänä, jälkimäinen, jossa Molière,
Shakespeare ja Schiller esiintyvät rinnakkain, suurta klassillista
ohjelmistoa. Yleisö puolestaan käsitti täydelleen jäähyväisnäytäntöjen
merkityksen, ja ilta sai oikean juhlahetken luonteen. Näyttelijät
tekivät kaikki parastaan, tuntui kuin erojaistunnelma sydämessä olisi
lämmittänyt ja antanut vauhtia heidän näyttelemiselleenkin, ja se taas
lämmitti katsojia. Erittäin mainittakoon Aurora Aspegren (monen ajan
päästä vieraillen) Katrina, Lindfors saiturina, B. Leino Schylockina ja
Ida Aalberg Maria Stuartina. Kuningattaren hyvästijättö ympäristölleen,
ennen kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, muuttui monelle katsojalle
jonkinlaiseksi vertauskuvaksi siitä hyvästijätöstä jolla teatteri erosi
30-vuotisesta, monivaiheisesta, muistorikkaasta lapsuus-, nuoruus- ja
ensimäisestä miehuuskaudestaan. -- Kun näytäntö oli loppunut, kokoontui
koko näyttelijäkunta näyttämölle, ja nyt kaikki läsnäolevat yhdessä
lauloivat Maamme-laulun. Sitte Kaarlo Bergbom seppelöitiin laakerilla
ja nostettiin korkealle eläköönhuutojen kaikuessa, ja sen jälkeen tuli
Emilie Bergbomin vuoro vastaanottaa yhtä lämmin, yhtä sydämellinen
tunteenilmaus. Kilpailtuaan näyttelijäin kanssa johtajien ylistämisessä
yleisö ei säästänyt kunnian- ja kiitoksenosotuksiaan näyttelijöitäkään
kohtaan. Vihdoin laulettiin Suomen laulu, ja niin olivat Arkadian
seinät viimeisen kerran tärisseet niistä suosionhuudoista, joilla
kansallinen yleisö niin usein oli sen suojissa ilmaissut ilonsa
teatterin työstä ja olemassaolosta. --

Noin kolme viikkoa edeltäpäin johtokunta oli lopullisesti päättänyt,
että uuden talon _avajaisjuhla_ oli vietettävä _huhtikuun 9, Elias
Lönnrotin syntymän satavuotismuistopäivänä_. Kuumeentapaisella innolla
työtä tehden rakennustyön johtomiehet täyttivät lupauksensa, että
teatteri silloin olisi valmis. Kuinka heiltä vielä viime hetkessä
tarmoa ja päättäväisyyttä kysyttiin, todistaa seuraava seikka, joka
muodostaa viimeisen lisän siihen sarjaan vastuksia, jotka olivat
yritystä vaikeuttaneet. -- Avajaispäivä oli keskiviikko ja lähinnä
edellisenä lauvantaina (siis 4 päivää ennen) tulivat maistraatin,
poliisin ja palosammutuslaitoksen edustajat tarkastamaan teatteria ja
päättämään, oliko sallittava siinä toimeenpanna julkisia näytäntöjä.
Tätä tarkastusta olivat rakennustyön johtajat tuskin ajatelleetkaan,
syystä kun loppuajalla oli niin äärettömän paljo muuta tärkeämpää
mielessä ja kun hyvin tiettiin, että teatteri tulenkestävyyden ja
erinäisten yleisön turvallisuutta ja mukavuutta tarkottavien laitosten
puolesta oli verrattomasti etevämpi kaupungin entisiä, yhä käytännössä
olevia samanlaisia rakennuksia. Tarkastusmiehet asettuivat kuitenkin
toiselle kannalle ja tekivät koko joukon yhtä kuulumattomia kuin
hyödyttömiä tai vähän hyödyllisiä vaatimuksia, niin esim. vaadittiin,
että näyttämöaukon yläpuolelle oli asetettava pienillä reijillä
varustettu, mahtava, putkenmuotoinen vesisäiliö, jonka avulla kävisi
tarpeen tullen vedellä kastaa esirippu ja siten estää näyttämöllä
alkanutta tulipaloa leviämästä salonkiin -- laitos, jonka tapaista ei
oltu nähty yhdessäkään meikäläisessä teatterissa. Ja kaikki oli oleva
kunnossa ennen keskiviikkoa, jos toivottiin lupaa avajaisjuhlaan!
Vaikealta, jopa mahdottomalta näytti saada tämä niin lyhyessä ajassa
suoritetuksi, ja sentähden on helppo kuvitella erään vanhan
neuvosmiehen[55] tunteita, kun hän palatessaan tarkastuksesta
tyytyväisesti hieroen käsiään lausui muutamalle tuttavalleen: "Kyllä me
nyt olemme järjestäneet asiat niin, ettei avajaisista tule mitään
ainakaan määrättynä päivänä!" Epätoivoisella rohkeudella ryhdyttiin
kuitenkin toimeen, ja kiitos Huberin vesijohtoliikkeen, G. W.
Sohlbergin y.m. uhrautuvan myötävaikutuksen tuli, yöt ja päivät
ponnistaen, mahdoton mahdolliseksi. Tiistai-iltana oli kaikki valmiina
paikoillaan, ja uuden tarkastuksen jälkeen täytyi viranomaisten antaa
tarpeellinen lupa. Se tapahtui klo 7 illalla ja niin oli viimeinen este
voitettu.

Johtokunnan pöytäkirjat näyttävät, etteivät juhlankaan valmistukset
olleet vähäiset. Monta kertaa ja kauvan keskusteltiin siitä, kuinka se
oli järjestettävä, mitä otettaisiin ohjelmaan, keitä kutsuttaisiin
vieraiksi y.m.s. Kun elettiin kirovuosien aikaa, tuli semmoinenkin
kysymys kuin viimeksi mainittu vaikeaksi pulmaksi. Ei ollut kenellekään
salaisuus, että rakennusyritys olisi ollut kerrassaan mahdoton, jos
korkeimmat viranomaiset olisivat olleet antamatta runsasta apua
suoranaisen avustuksen ja lainan muodossa, mutta aikana, jolloin viha
ja järjestelmällinen vaino oli hävittänyt säädyllisen seurusteluelämän
alkuperäisimmätkin muodot eri puolueisiin lukeutuvien kesken, olisi
semmoinen, laatuaan mitä yksinkertaisin kohteliaisuus, jota noiden
viranomaisten kutsuminen juhlaan olisi tietänyt, leimattu miltei
maankavallukseksi. Eikä siinä kyllin, julkeasti uhattiin juhlassa
toimeenpanna mielenosotuksia ja häväistyksiä, jos siihen kutsuttaisiin
ne ja ne. Näin ollen oli kutsujain mahdoton ottaa vastatakseen siitä
mitä tapahtua voisi juhlassa ja vielä vähemmän mahdollisten
häväistysten jälkivaikutuksista -- ja niin päätettiin olla
kutsumatta muita henkilöitä kuin semmoisia, joilla oli arvo ja asema
taide-elämässämme; hallituksen jäsenet y.m. viralliset henkilöt
saisivat, jos niin haluaisivat, lunastaa pääsylippunsa samoilla
ehdoilla kuin muut kansalaiset.[56] Muutoin päätettiin -- pääsylippujen
kysyntä kun oli tavattoman suuri -- että juhlallisuus oli jaettava
kahteen juhlanäytäntöön, jotka muodostaisivat jatkon toisilleen ja
joihin kumpaankin erikseen pilettejä myytäisiin sekä että näitä ensi
kädessä varattaisiin teatteritalon osakeyhtiön osakkaille, viimeisen
kolmivuotiskauden takaajille, naisille, jotka olivat toimeenpanneet
arpajaiset teatterin sisustamista varten, ja näyttelijöille omaisineen,
ja oli niiden hinta oleva 10 ja 20 mk.

Mitä ohjelmaan tulee, oli sitä ajateltu vuotta ja toistakin ennen,
sillä uutta siihen tahdottiin eikä sitä synny kädenkäänteessä.
Bergbomin hengen mukaista oli, että hän pyysi yhdistää siihen
mahdollisimman paljon kansallista taidetta: esitettävissä numeroissa
tuli kaikkien etevimpäin runoilijain ja säveltäjäin olla edustettuna ja
esittäjienkin joukossa ilmaantua teatterin entisiä jäseniä nykyisten
rinnalla. Johtajan sydämessä paloi halu näyttää, ettei taiteemme ollut
liian köyhä astuakseen uutehen tupahan, alle kaunihin katoksen. Näin
luotiin näytäntöjen ohjelmat, jotka panemme tähän esittäjineen
kaikkineen muistoksi kuulun juhlan:

_Edellinen näytäntö_ klo 5: _J. H. Erkon_ juhlaa varten kirjoittama
3-näytöksinen runonäytelmä _Pohjolan häät_, johon _Erkki Melartin_ on
musiikin säveltänyt. Näytelmän henkilöt: Väinö -- Benjamin Leino,
Suurseppo -- Emil Falck, Ilmari -- Oskari Salo, Lemminkäinen -- Aarne
Riddelin, Lokka -- Olga Salo, Anja -- Helmi Tähtinen, Pellervo --
Aleksis Rautio, Immo -- Iisakki Lattu, Louhi -- Mimmi Lähteenoja, Turjo
-- Adolf Lindfors, Iivo -- Lilli Högdahl, Terhi -- Alli Hilden, Rutjo
-- Evert Suonio, Paturi -- Eino Salmela, Osmotar -- Naemi Kahilainen,
Aila -- Elli Tompuri, Kaaso -- Olga Poppius, Kave (näkijänainen) --
Elli Malm, paimenia (Jussi Snellman, Knut Weckman, Yrjö Ahnger, Paavo
Ahlman, Otto Tuulos), eräs louhelainen, soittaja (Otto Närhi), laulajia
(Taavi Pesonen, Iivari Kainulainen), esiratsastajia (Hemmo Kallio,
Mikko Gestrin), eukkoja (Emilie Stenberg, Mimmy Leino), paimentyttöjä
(Alma Auer, Ester Niska, Veera Juvelius), Hallatar (Saimi Järnefelt),
Usvatar (Aurora Aspegren), Ilmatar (Olga Leino), Päivätär (Katri
Rautio), Kanteletar (Tyyne Bergroth), Kastehelmetär (Lilli Kajanus),
Merihelmetär (Helga Durchman), Sadehelmetär (Elvira Willman),
Kyynelhelmetär (Helmi Helenius), hallattaria, usvattaria, tuulettaria,
Kalevan, Pohjolan kansaa y.m.

_Jälkimäinen näytäntö_ klo 8.15: _Armas Järnefeltin_ säveltämä
_alkusoitto_; _Maamme-laulu_ (lausuvat Aurora Aspegren, Mimmi
Lähteenoja, Tyyne Bergroth, Benjamin Leino, Aleksis Rautio, Iisakki
Lattu, Olga Salo, Elli Malm, Lilli Högdahl, Adolf Lindfors, Olga
Leino); _Fredr. Cygnaeuksen Sua kiitän Suomi_ (lausuu Katri Rautio);
_Aleksis Kiven Lea_ (henkilöt: Sakeus -- Emil Falck, Lea -- Ida
Aalberg-Uexkull-Güldenband, Joas -- Benjamin Leino, Aram -- Oskari
Salo, Ruben -- Hemmo Kallio). Sen jälkeen esittää Robert Kajanuksen
johdolla filharmooninen orkesteri, Abraham Ojanperä ja Helsingin
yhdistetyt mieskuorot _Jean Sibeliuksen_ sävellyksen _Tulen synty_
(sanat Kalevalan 47:stä runosta); Mieskuoroja: F. Pacius, Suomen laulu;
R. Kajanus, Sotamarssi; Tuuti lasta Tuonelahan; E. Genetz, Terve
Suomeni maa, Porilaisten marssi; Sekakuoroja: Tervehdys Suomelle (Z.
Topeliuksen sanat, F. Paciuksen säveltämä), Nouse riennä Suomen kieli
(Oksasen sanat, O. Merikannon säveltämä), Taiteelle (Volter Kilven
sanat, J. Sibeliuksen säveltämä).[57] --

Suuren "Sammatin pojan", Elias Lönnrotin, muistopäivä, huhtikuun 9, oli
keväisen kaunis ja raikasilmainen, niin että ihmiset aivan kuin
itsestään antautuivat siihen tunnelmaan, joka julkilausuttiin ja
laulettiin tuhansissa juhlissa ympäri Suomen niemen. Lönnrotin
juhlaan liittyi Kansallisteatterin juhla, ei häiritsevänä, vaan
täydentävänä lisänä, sillä, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
juhlakokouksessa lausuttiin: "Kaikissa sivistysmaissa pidetään
kansallista teatteria kansallisen runouden ja taiteellisen kielenkäytön
mahtavimpana edistäjänä, ja siihen nähden on Suomalaisen teatterin
astuminen upeaan linnaansa katsottava ylen tärkeäksi voitoksi samaan
suuntaan, johon Lönnrot on muita tehokkaammin vaikuttanut."

Aamupäivältä pari seikkaa. -- Vuotta ennen talvella oli jonkun
lämminsydämisen naisen päähän pälkähtänyt, että johtajan työhuone
uudessa talossa oli erikoisella tavalla sisustettava, ja hänen
julkilausuttuaan ajatuksensa tuttavilleen, muodostui pian innostuneita
ompeluseuroja, jotka yhteistuumin ja -töin valmistivat huonetta
varten mukavan kaluston suomalaiskuosisine päällyksineen ja
koristuksineen.[58] Juhlapäivän aamulla kalusto asetettiin paikoilleen,
ja kun Bergbom-sisarukset tapansa mukaan hyvissä ajoin tulivat
teatteriin, kohtasi heitä siellä ystävällisten lahjottajain joukko,
joka saattoi heidät tuohon vasta sisustettuun huoneeseen. Toisten
puolesta rva Alma Almberg (Jalava) selitti heidän tahtoneensa valmistaa
johtajille kodikkaan tyyssijan, missä kävisi huoahtaa levottoman
teatterityön välihetkinä. Tähän "viralliseen" puoleen tuli sitten kahvit
ja ylioppilaslaulut, joita riitti teatterin palvelijakunnalle ja
työväellekin. Niin herttaisesti alotettiin juhlapäivä itse teatterissa.

Toinen aamupäivän tapahtuma oli kunniatervehdys vapaaherra Seb.
Gripenbergin luokse, jonka rohkeutta ja väsymätöntä, palkatonta työtä
oli kiittäminen siitä että Kansallisteatterin linna ei enään ollut
mikään unikuva. Lähetystö, jonka jäsenet olivat rvt Edith Wegelius ja
A. af Heurlin, nti Ilona Jalava ja hrt A. Renqvist ja B. Wegelius,
antoi vapaaherralle kansalaisten puolesta muistolahjaksi hopeisen
haarikan, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen sukunsa vaakunakilpi sekä
runomuotoinen ylistys- ja kiitoskirjoitus. -- Samalla asialla, kiitosta
lausumassa rakennustyön ylijohtajalle, kävi myöskin näyttelijäkunnan
lähetystö, johon kuuluivat Ida Aalberg, Katri Rautio, Iisakki Lattu,
Y. Ahnger ja J. Finne.

Jo hyvissä ajoin ennen klo 5:ttä teatteri oli tulvillaan juhlapukuista,
hilpeämielistä yleisöä, sillä olihan uudessa talossa paljo katsottavaa.
Mielin määrin oli jo kauvan ihailtu (ja tietysti kritikoitukin)
rakennuksen uljasta ulkonäköä, sen tyyliltään romaanilaisvoittoista,
uhkeaa fasaadia kulmatornineen ja komeaa, punaista kupoolia, nyt olivat
väljät sisäänkäytävät ensi kerran avoinna, saatiin nousta leveitä
portaita ylös ja vallata avarat, uutuuttaan hohtavat suojat. Yleinen
oli ihastus, minkä ilmavat, mukavat käytävät sekä ensimäisen parven
lämpiö värikkäine akkunoineen, mukavine, aistikkaisine huonekaluineen
ja Arkadiasta tuotuine muotokuvineen seinillä herättivät, eikä vähempi
se lämmin, kodikas tunnelma, jonka valtaan tulija huomasi joutuvansa
itse katsomossa (salongissa). Se oli juhlallisen avara, mutta ei
sentään liian suuri -- ei ollut "suuren suuri eikä pienen pieni",
kansan sanontatapaa käyttääksemme, vaan juuri semmoinen kuin piti ja
sopi; suhteet olivat hyvät, seinien punainen väri vaatimaton, mutta
lämmin, koristukset -- lyyryt ja seppeleet parvien[59] rintamuksilla ja
Suomen vaakunakilpi kummallakin puolen näyttämön aukkoa -- somat
kohtuullisuudessaan. Semmoinen oli ensimäinen vaikutelma, ja että se
yleisesti tunnettiin, sen näki iloisesta tyytymyksen ilmeestä kaikkien
kasvoissa. Niin tavallisen yleisön, mutta missä toisensa tapasi kaksi
tai useampi niitä, jotka olivat olleet mukana 30-vuotisessa
taistelussa, jolla kansalliselle näyttämölle oli pysyvä perustus ja
arvonmukainen koti vallotettu, siinä sydämet sykkivät ja silmät
säteilivät voitonriemusta. --

Aivan erikseen on mainittava muuan piirre kuvaamassamme ensimäisessä
vaikutelmassa, joka lähti eräästä laatuaan kylläkin merkillisestä
uudistuksesta. Raittiusharrastajissa oli näet herännyt ajatus, että
uuden talon ravintolasta kaikki päihdyttävät juomat olivat
karkotettavat, ja se toteutettiinkin. Mutta koska tietty oli, että
asialla oli kiivaita vastustajiakin, pantiin vallankumous toimeen
muodossa, joka ehkäisi kaikki mielenosotukset. Joukko nuoria naisia ja
tyttöjä sivistyneistä suomalaisista piireistä otti palvellakseen
yleisöä tarjoilijattarina, ja puettuina värikkäisiin kansallispukuihin
he häärien juhlavieraitten kesken enensivät iloista tunnelmaa ja saivat
alussa tyytymättömätkin hymysuulle. Ymmärrettävää että tämmöistä
viehätystä ei enää riittänyt arkipäiviksi, palkattomien
tarjoilijattarien sijaan tuli palkattuja, mutta uudistus oli kerta
kaikkiaan toimeenpantu, eikä siitä sen jälkeen ole luovuttu.

Kaunis oli näytäntökin. Kun runoilijalta oli pyydetty näytelmä
teatterin avajaisjuhlaksi, hän tuskin olisi voinut paremmin valita
aiheensa.[60] Totta kyllä hänen oli luopuminen toivosta draamallisen
jännittävillä kohtauksilla kiinnittää katsojain mieltä, mutta
asettamalla symbolisessa tarkotuksessa Pohjolan häät näyttämölle hän
loi vaihtelevissa kuvaelmissa nähtäväksi mitä komeinta juhlallista
menoa Kalevalassa on kuvattuna sekä vuoropuhelussa ja lauluissa
kuultavaksi sitä aaterikasta, sulavasanaista runoutta, jonka
sepittäjänä Erkko oli mestari muitten edellä. Kun esirippu oli laskenut
viimeisen näytöksen jälkeen, runoilija huudettiin esiin ja sai
vastaanottaa suunnattoman laakeriseppeleen. Niinikään huudettiin esiin
Melartin ja sitten Bergbom ja Gripenberg ja Törnqvist. "Yleisön
innostus oli perin valtava" (U. S.).

Näytäntöjen välillä tapahtui yleisönvaihdos, sillä ainoastaan vähäinen
osa oli saapuvilla molemmissa; tunnelmassa sitä vastoin ei muutosta
nähty, vaan oli se jälkimäisen näytännön aikaan yhtä lämmin ja
innostunut. Jopa tarjosi rikas, vaihteleva ohjelma kohtia, jotka
tekivät tämän loppupuolen juhlan alkupuolta unohtumattomammaksi.
Mainitsemme semmoisina Armas Järnefeltin alkusoiton, joka ensi kerran
sai oikein huomaamaan miten huoneen akustiikka oli etevä, Kiven Lea,
joka nyt -- Ida Aalbergin jalon taiteen tulkitsemana -- niinkuin 33
vuotta ennen sai sydämet paisumaan, ja Jean Sibeliuksen Tulen synnyn,
jonka vertaista mahtavaa sävelteosta meillä tuskin ennen oli kuultu.
Yhdistettyjen mieskuorojen jäsenet muodostivat 300-isen joukon, joka
oli järjestetty riveihin toinen toistaan ylemmälle asteelle, ja
arvaahan sen miten valtavat olivat ääniaallot varsinkin lopussa, missä
säveltäjä suurenmoisessa crescendossa antoi kuvastua runon ihmesäkeet:

    Taivas reikihin repesi,
    Ilma kaikki ikkunoihin,
    Kirposi tulikipuna,
    Suikahti puna soronen,
    Läpi läikkyi taivosista,
    Puhki pilvistä pirisi,
    Läpi taivahan yheksän,
    Halki kuuen kirjokannen.

Kalevalan taru tulen, valon synnystä -- se on suomalainen muunnos
Prometeustarinaa -- oli tässä saanut kauvas kantavan eduskuvallisen
merkityksen samoin kuin Pohjolan häiden vietto edellisessä näytännössä.
Kun ohjelman viimeiset osastot, mieskuorojen ja sekakuorojen, oli
suoritettu, päättyi juhla Maamme-lauluun, johon kaikki kuorot ja
seisomaan noussut yleisö yhtyivät. -- Ei ollut muuta kuin yksi mieli
siitä, ettei meillä ole vietetty kauniimpaa kansallista juhlaa kuin
Kansallisteatterin avajaiset!

Teatterista yleisö lähti ylioppilastaloon, jonka kaikki suojat
täyttyivät ahdinkoon asti. Siellä illallisen jälkeen E. G. Palmén
innokkaassa puheessa esitti lämpimät kiitokset rakennustyössä
toimineille, nimittäin ylijohtajalle, vapaaherra Seb. Gripenbergille,
arkkitehti Onni Törnqvistille ja hänen avustajalleen arkkitehti Yrjö
Sadeniukselle sekä rakennustoimikunnan jäsenille hroille K.
Castrénille, ja A. V. Helanderille. Sen jälkeen A. W. Streng puhui
Suomalaiselle teatterille ja Kaarlo ja Emilie Bergbomille, sekä vihdoin
E. N. Setälä suomenkielestä taidekielenä. -- Mainiompi muita hetkiä
tässä juhlallisessa illanvietossa oli aivan alussa se, kun Bergbom
astui sisään, ja koko yleisö avaten hänelle vapaan käytävän salin
perälle riemuhuudoin ja liehuvin liinoin tervehti häntä suomalaisen
näyttämön, Kansallisteatterin luojana. Se oli sydämen kyllyydestä
lähtenyt, välitön kiitos verrattoman kansallisen teon suorittajalle,
kunnianosotus voittajalle, jonka työn kruunajaisia tänään oli
vietetty. --

Avajaisjuhla kesti tavallaan viisi iltaa, sillä varsinaisen juhlapäivän
jälkeen näyteltiin vielä yhtä mittaa edellinen juhlanäytännöistä
kolmesti ja jälkimäinen yhden kerran. Myöhemminkin annettiin Pohjolan
häät (kaikkiaan 9 kertaa), mutta näytelmällä oli sentään siksi
tilapäärunoelman luonne, ettei sillä ollut tulevaisuutta ohjelmistossa.
Pääroolin esittäjistä B. Leino, Salo ja Riddelin sekä ndit Lähteenoja
ja Högdahl saivat muita enemmän tunnustusta. -- Sitten Ida Aalberg[61]
jatkoi vierailuaan, esiintyen kahtena iltana Theodorana ja samoin kaksi
kertaa Cypriennenä (Erotaan pois), joista jälkimäiset sattuivat
näytäntöjen väliin, missä Nummisuutarit, uusittuna, esitettiin uudella
näyttämöllä. -- Ainoa, mutta sitä huomattavampi uutuus, joka
näytäntökauden lopussa ohjelmistoon ilmestyi, oli Shakespearen
_Myrsky_. Ensi-ilta oli 11/5, ja meni näytelmä kaikkiaan 7 kertaa
(viimeksi l/6). Myrskyn näyttämöllepano tyydytti korkeita vaatimuksia,
ja kun esitykselläkin oli suuria ansioita, liittyi kokonaisuus
taiteellisena tekona parhaimpien entisten riviin. Axel Ahlberg kyllä ei
kyennyt havainnolliseksi tekemään henkisen mahtajan, Prosperon, koko
sisällistä voimaa, mutta täytti kuitenkin paikkansa. Muutkin olivat
hyviä ja jäivät niistä erittäin mieleen Lilli Högdahl suloisena
Mirandana, rva Olga Leino, joka ilmahenkenä, Arielina, leijuen
näkymättömien lankojen varassa, sievästi suoritti siivekkään osansa,
Lindfors Trinculona ja Rautio juomanlaskijana sekä, kaikkien muitten
edellä, Otto Närhi Calibanina. Viime mainittu näyttelijä oli jo ennen
monessa tehtävässä osottanut yhä itsenäisempää taiteellista
karakterisoimiskykyä, mutta esittäessään Calibania, tuota pelottavaa
epäsikiötä, jossa suuri runoilija on yksinäisellä tavalla kuvannut
kaukaisen merensaaren alkuasukkaan, missä eläimellisyys taistelee
alkavan raa'an ihmisyyden kanssa, Närhi loi hämmästyttävän todelliseksi
olijan, joka ulkomuodoltaankin näytti mahdottomalta olemaan olemassa
muuna kuin fantasiakuvana. Miten kammottava tämä hirviö olikaan, oli
siinä samalla jotain pettävän luonnonomaista, joka aateloi sen
taideteokseksi.

Tänä näytäntökautena olivat tulot näytännöistä melkoista suuremmat kuin
ennen, nimittäin yhteensä lähes 175,872:05 mk, ja ansaitsee erittäin
merkitä, että avajaisnäytännöt tuottivat vähän päälle 21,000. Mutta
toiselta puolen olivat erinäiset menoerätkin tavattomia. Niin
suoritettiin esim. tekijäpalkkioita noin 8,400 mk ja dekorationeihin,
joita tarvittiin uusia uudelle näyttämölle, 15,000 mk, musiikkiin lähes
16,000 j.n.e. Kumminkin päättyi tilivuosi niin onnellisesti, että
todellinen velka teki vain noin 561:59 mk. Tästä ei kuitenkaan vielä
voitu mitään päättää, kuinka tulevaisuudessa tultaisiin taloudellisesti
menestymään uudessa teatterissa, ja jo ensi vuosi olikin antava
huolestuttavia kokemuksia. Muun muassa on jo tässä huomautettava, että
juurikään mainittu dekorationeihin eli näyttämökoristuksiin käytetty
summa oli vain pieni osa siitä mitä siihen tarvittiin. Suuri osa
Arkadiassa käytettyjä koristuksia oli aivan kelvottomia uudelle
näyttämölle, puhumatta siitä että sekin osa niitä, joka saattoi
ollenkaan tulla kysymykseen, vaati korjausta ja paikkaamista, syystä
että Kansallisteatterin näyttämö oli paljon avarampi. Aluksi tämä
aiheutti enemmän vaikeuksia ohjelmiston ylläpitämiseen nähden kuin
laitoksen ulkopuolella olevat arvasivatkaan.

Tässä yhteydessä sopii mainita muutamia lahjotuksia teatterille, jotka
tarkottivat sen suojien koristamista. Muistoksi siitä että
Kansallisteatterin vihkiäiset tapahtuivat Elias Lönnrotin syntymän
satavuotispäivänä _Eliel ja Ida Aspelin-Haapkylä_ antoivat ensi parven
lämpiötä varten Lönnrotin muotokuvan, jonka Arvid Liljelund on
maalannut luonnon mukaan. _Viktor Lounasmaa_ taasen lahjotti Oskari
Vilhon muotokuvan, missä näyttelijä on esitetty (Molièren) Saiturin
roolissa, ja jonka hän Vilhon eläessä oli maalauttanut Severin
Falkmanilla. _Emil Wikström_ lupasi jo vihkiäisten aikana myöhemmin
s.v. syksyllä valmistuneen ja ensi rivin lämpiöön asetetun marmorista
veistämänsä pienennetyn toisinnon kauniista Kanteletarneidon
kuvasta, joka sivukuvana koristaa hänen luomaansa Elias Lönnrotin
muistopatsasta.[62] Niinikään joku aika myöhemmin eräät teatterin
ystävät teettivät Emil Wikströmillä vapaaherra Seb. Gripenbergin ja
professori Onni Tarjanteen (syksyllä 1904 valmistuneet) muotokuvat,
jotka, pronssista valettuina, nähdään seinään kiinnitettyinä ensi
parvelle johtavien portaitten ohella. Vihdoin lahjotti _Kaarle
Piilonen_[63] (jo 1901) 4,000 mk pohjarahastoksi Kansallisteatterin
koristamista varten freskomaalauksilla. Kaunis lahjotus, jonka
välittäjä ja tähänastinen hoitaja on ollut vapaaherra E. G. Palmén, on
jo kasvanut yli 6,000 markan. Sen käyttämisestä on neuvotteluja
pidetty, mutta lopulliseen tulokseen pääsemättä.

Edellisten lahjojen ohella olkoon vielä yhdessä jaksossa merkittynä
seuraavatkin. Kulissien, näyttämökoristusten hankkimiseksi jätti joukko
pääkaupungin naisia 7,009:82 markkaa. Rahat oli saatu kevättalvella
1901 päätetyn, ympäri koko maan ulotetun keräyksen kautta, jota
toimittaessa noudatettiin n.s. pistejärjestelmää, (se on uhri hyvään
tarkotukseen suoritettiin pistämällä nuppineulalla reikä yhteen ruutuun
keräyslistassa ja maksamalla siitä 25 p.). Keräyksen johto ja
toimeenpano oli uskottuna neideille _Olga Nordensvan_ ja _Lydia Helin_
(Heliä). Samaa tarkotusta varten _Hämäläisosakunta_ 1903 lahjotti 492
mk. Edelleen ilmotettiin marraskuulla 1901, että rehtorin rva _Elise
Heintze_ (o.s. Lagi) jälkisäädöksessään oli määrännyt 1,000 mk
matkastipendirahastoon. Vihdoin nti _Betty Elfving_ teatterin
valmistusaikana lahjotti 100 mk pohjarahaksi rahastoa varten, jolla
suoritettaisiin maksu vapaa-aitiosta toisella rivillä, joka nimellä
"_Kaarlo Bergbomin aitio_" aina olisi varattomien henkilöitten
käytettävänä. Mahdollista on, lahjottaja kirjoitti, että pitkä aika
kuluu ennen kun tämä hänen "lempituumansa" toteutuu, mutta yhdentekevä,
Kaarlo Bergbomin muisto on aina elävä ja aina on köyhiäkin olemassa.
Kokouksessaan 29/5 1904 johtokunta päätti, että tämä lahja oli "Betty
Elfvingin rahastona" säilytettävä mainittua tarkotusta varten.

Tähän aikaan tarjoutui teatteriin tavallista enemmän näyttelijänalkuja.
Useimmille oli kieltävä vastaus annettava heidän ensin kokeiltuaan
johtokunnan edessä; mutta aina väliin toinen tai toinen otettiin
oppilaaksi, vaikkei heidän jäämisensä teatteriin sentään ollut varma.
Ennen mainittujen lisäksi merkittäköön tältä näytäntökaudelta neidit
_Helmi Helenius_, joka jäi pitemmäksi ja pian herätti huomiota
kyvyllään, ja _Hanna Granfelt_, jolla olisi ollut tulevaisuutta
puhenäyttämölläkin, mutta jonka erikoiset lahjansa ennen pitkää
johtivat laulutaiteilijan uralle.

Näytäntöjä annettiin 176 ja niissä: 15 kertaa _Tukkijoella_; 14
_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_; 11 Hannele; 10 Theodora, Hamlet;
9 _Kauppaneuvoksen härkä, Pohjolan häät_; 7 _Merimiehet_, Scapinin
vehkeilyt, Myrsky; 6 _Regina von Emmeritz_; 5 _Nummisuutarit_,
Laululintunen, Kultaristi, Kipinä; 4 _Murtovarkaus, Yö ja päivä,
Pormestarin vaali_, Jeppe Niilonpoika, Naimapuuhat, Kuinka äkäpussi
kesytetään; 3 _Pappilan tuvassa, Kuopion takana, Lea, Elinan surma,
Kihlaus_, Saituri, Viola, Uunin takana, Antigone, Hedda Gabler,
Historiallinen linna, Yli voimain I; 2 _Anna Liisa, Pukkisen pidot,
Sylvi, Tuukkalan Tappelu, Heinäkuun helteessä_, Juhannustulet,
Luulosairas, Erotaan pois; 1 _Daniel Hjort, Hän on Sysmästä_,
Mustalainen, Angelo, Ensi lempi, Venetian kauppias, Maria Stuart.

Näistä 48 näytelmästä oli kotimaisia 22 ja uusia 12 (6 kotimaista).



XXXI.

Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.


Jo olemme usein nähneet Bergbom-sisarusten kirjeissään mainitsevan,
että heidän teki mieli luopua rasittavasta toimestaan. Joka vuosi lisää
hartioille sai sen luonnollisemmaksi, ja kun heidän perustamansa ja
johtamansa laitos nyt viimein uuden talon kautta oli tullut erikoisella
tavalla vahvistetuksi, näytti hetki entistä sopivammalta eroamiselle.
Kun Bergbom ensimäisenä uutena kappaleena uudelle näyttämölle asetti
Shakespearen Myrskyn, suuren runoilijan viimeisen, vertauskuvallisen
näytelmän, missä tämä Prosperona jättää hyvästi elämäntyölleen, on
sangen luultavaa, että hän sydämessään itseensä sovitti kuuluisat
säkeet:

    Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
    Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
    Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
    Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
    Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
    Ylevät templit, tämä maankin pallo
    Eloineen kaikkinensa kerran raukee
    Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin
    Oleeton harhahurmos. Sama kude
    On meissä kuin mik' unelmissa on.
    Ja unta vaan on lyhyt elämämme. --

Toisin sanoen ikävöi vapautta johtajahuolista ja lepoa. Niin ei
kuitenkaan pelkästä väsymyksestä, vaan yhtä paljon halusta
rauhallisempaan työhön. Ainakin tiedämme hänen eräälle henkilölle, joka
erosta puhuttaessa oli arvellut hänen tulevan kaipaamaan työtään
teatterissa, vastanneen: "Onhan minulla kirjallisuushistoria
kirjoittamatta!" Sanat todistavat, että Bergbom yhä hautoi mielessään
tuota nuoruus- ja miehuusaikansa unelmaa ja toivoi voivansa toteuttaa
sen vanhuutensa päivinä. Mutta yhä oli olemassa eroamiselle sama este
kuin ennenkin -- ei ollut seuraajaa tiedossa, ketään, jonka kyky ja
pätevyys siihen olisi ollut tunnettu ja tunnustettu. Kaarlo Bergbomille
samoin kuin hänen sisarelleen -- sillä eihän siitä enään olisi voinut
olla puhettakaan että tämä olisi eronnut ennen veljeänsä -- kohtalo oli
määrännyt, että heidän oli tyhjennettävä viimeinen pohjasakokin siitä
kalkista, jonka olivat itselleen valinneet.

Tänä keväänä Bergbom lähti ulkomaille toukokuun keskivaiheilla.
Myöhemmin sisarkin yhtyi häneen, ja sitte he viettivät alkukesän
parannuksilla Marienbadissa. Kun siellä olo oli päättynyt, Emilie
matkusti kotia, mutta Kaarlo jäi vielä Saksaan, jossa me heinäkuun
lopulla tapaamme hänet Berlinissä.[64] Siellä hänet saavutti
surusanoma, että hänen ystävänsä _Otto Florell_ oli kuollut
kesämatkalla Kuopiossa 29/7. Vaikkemme pitkiin aikoihin ole Florellia
maininneet, oli hän loppuelämällään jälleen paljon seurustellut
Bergbomin kanssa. Jouduttuaan 1889 lakkautuspalkalle hän 1891 oli
muuttanut perheineen Haminasta Helsinkiin, ja pari vuotta myöhemmin
tultuaan kansakoulujen tarkastajaksi hän yhä edelleenkin oli siellä
asunut. Muuttumattomasti rakastaen taidetta ja nuoruutensa ihanteita ja
kiintyneenä vanhoihin ystäviinsä Florell, milloin aika ja vähitellen
heikontunut terveys vain sallivat, ahkerasti kävi Bergbomilla tuottaen
sisaruksille aina pirteällä pakinallaan virkistystä ja sydämen iloa. --
Kuolinsanoman johdosta Bergbom kirjoitti:

"Florellin kuolema koski minuun syvästi. Ei sentähden että surullinen
uutinen olisi ollut minulle yllätys, sillä joka kerran kun näinä viime
aikoina erosin hänestä, minä ajattelin: hyvästi, arvatenkin iäksi.
Mutta vainaja, jonka mieli aina oli suuntautunut hyvään, jonka luonne
pysyi erillään kaikesta alhaisesta ja halpamaisesta, oli minulle ei
ainoastaan muuttumattomasti rakas nuoruudenystävä, vaan myöskin
voimakas, elävä kehotus rauhallisuuteen ihmisveljiämme kohtaan. Vanhat
rivit harvenevat. Se on memento meille, jotka olemme jälellä -- olet
toiminut tarpeeksi, pian tulee levon aika, pitkän levon aika."

Berlinissä Bergbom tahtoi nähdä näyttämöllä eräitä kappaleita,
varsinkin Shakespearen Henrik IV:ttä, mutta kun Lessing- ja Deutsehes
Theater olivat ilmottaneet alkavansa vasta 10/8, hän päätti väliajalla
käydä Dresdenissä. Siellä hän mielellään olisi asettunut Lahmannin
sanatorioon, mutta se oli niin täynnä, ettei häntä otettu vastaan.
Silloin hän käytti sattuman tarjoamaa tilaisuutta ottaa osaa tavattoman
huokeahintaiseen huvimatkaan Graziin, jossa laulujuhla (Sängerfest) oli
ilmotettu vietettäväksi. Wienistä hän sittemmin 1/8 kirjoittaa, että
"laulujuhla oli suurenmoinen". Palattuaan Berliniin hän jäi sinne
kauvemmaksi kuin ensin oli aikonut, sillä juuri kun hän oli
lähtemäisillään, ilmotettiin joku uutuus, jota hän ei raskinut jättää
näkemättä.

Ensin Bergbom mainitsee nähneensä Alt-Heidelberg, "josta on niin
paljo ääntä pidetty". Se oli hänestä hyvin ala-arvoinen: "Mummo
Birch-Pfeiffer alusta loppuun. Kentiesi se herättäisi liikutusta
hentomielisissä sieluissa, mutta sentapaista ohjelmistoa on meillä
yllin kyllin". -- Nähtyään Henrik IV:n hän kirjoittaa: "Olen hyvin
iloinen että olen nähnyt Henrik IV:n kahdessa osastossa. Nyt voin
hyvällä omallatunnolla esittää sen _yhdessä_. Ei niin että toinen osa
(joka enemmän kärsii yhteenvedosta) olisi heikompi; mutta siinä on
useita aineksia, jotka voivat jäädä pois. Yorkin piispan kapinoiminen
ei liikuta meitä ensinkään. Sitä koskevat kohtaukset voivat siis ilman
haittaa hävitä. Koko episodi, missä rouva Vilkas ja Torkko Hurstinen
esiintyvät, on loistavan koomillinen. Mutta jos ajattelee Lindforsia
näissä kohtauksissa, hänellä kun ei ole ollenkaan taiteellista
arkatuntoisuutta (diskretion), niin näyttäytyvät ne kerrassaan
mahdottomiksi meidän näyttämöllämme ja meidän yleisöllemme." Eräässä
myöhemmässä kirjeessä samasta asiasta: "Minä valmistelen Henrikkiä,
joka kovin kiinnittää mieltäni. Lindforsista on tuleva kelpo Falstaff.
Mutta Henrik prinssi? Weckman? Salo? Mutta Percy? Uskallammeko ajatella
Riddeliniä? Halmetta kaivataan." -- Se kappale, joka sai Bergbomin
jäämään Berliniin syyskuun ensi päiviin, oli Gorkin Pikkuporvareja. "Se
on minua niin miellyttänyt [lukiessa], että odotan sen ensi-iltaa 1/9."
Hänen poissa ollessaan saisi Finne määrätä kaikki; kuitenkin niin että
Lindfors harjottaisi Puoliylhäisöä, joka oli oleva ensimäinen uutuus.

Näytännöt alkoivat 31/8, tavan mukaan, Murtovarkaudella, joka samoin
kuin muut kappaleet alussa näyteltiin alennetuin hinnoin. Ensimäisenä
uutuutena annettiin 19/9 Teuvo Pakkalan suomentama A. Dumas nuor:n
_Puoliylhäisöä_ (Le Demi-monde), ja sai se, huolimatta historiallisesta
merkillisyydestään, vieraita oloja kuvaavan näytelmän tavallisen
kohtalon: se meni vain kolme kertaa. Parisilaisimpia esitykseltään
olivat Lindfors (Olivier) ja rva Rautio (m:me d'Ange). -- Toinen uusi
kappale ilmestyi 1/10, nimittäin R. Kiljanderin 3-näytöksinen
huvinäytelmä _Sanny Kortmanin koulu_. Pikkukaupunki- ja kouluelämää
oli tässä kuvattu tekijän kevyen lystikkääseen, humoristiseen tapaan,
ja kun näytteleminenkin, niinkuin aina milloin toiminta liikkuu
kotoisella pohjalla, oli erittäin hyvää, oli menestys oivallinen.
Näytelmä esitettiin syyskaudella 9 kertaa. Lukuisien esiintyjien
joukossa nähtiin rva Salo sangen onnistuneena johtajattarena,
nti Tompuri emansipeerattuna opettajattarena, nti Hanna Granfelt
suloisena Liisi Kortmanina, Lindfors professori Stobeniuksena y.m. --
Kolmas uutuus oli Pietari Alpon suomentama G. Engelin kirjoittama
3-näytöksinen näytelmä _Vetten yli_, joka ensiksi näyteltiin
_Tampereella_ (11-12/10) ja _Hämeenlinnassa_ (30/10), mutta Helsingissä
7/11. Moderni, jännittävä, Ibsenin vaikutuksen alla syntynyt kappale
herätti tosin huomiota, joskaan ei suurempaa myötätuntoa, sillä se meni
vain kolme kertaa. Osaksi kai oli syynä se että Salo pastori Holmina ja
Lilli Högdahl Stinana, huolimatta tunnollisesta työstään, eivät olleet
täysin paikoillaan näissä päärooleissa; heitä paremmat olivat Rautio ja
Närhi sivurooleissa (edellinen Siewart pastori, jälkimäinen suntio). --
Syyskauden merkittävin uusi kappale oli A. B. Mäkelän suomentama
Björnstjerne Björnsonin _Yli voimain, 2:nen osa_, joka ensi kerran
näyteltiin runoilijan täyttäessä 70 vuotta 8/12. Vaikka epätasaisuuksia
huomattiin yksityisten näyttelijäin työssä, teki näytelmä kumminkin
mahtavan vaikutuksen -- eikä kumma, sillä tuskin on koko uudemmassa
näytelmäkirjallisuudessa aatteellisesti sisältöisempää ja
draamallisesti tehokkaampaa olemassa. Esiintyjistä mainitsemme B.
Leinon Holgerina, Ahlbergin Brattina, Kallion Eliaksena, Lindforsin
Ketilinä, nti Helmi Heleniuksen Credona, rva Olga Leinon Sperana,
Ahlmanin Blomina ja Närhen ruskeana miehenä. Draama meni sentään vain 4
kertaa. -- Paitse näitä uutuuksia muodostivat huomattavan osan
syyskauden ohjelmistoa erinäiset uusinnot, niinkuin Kuningas Lear, Aino
(nti Helenius pääroolissa), ja Orleansin neitsyt. Viimemainitussa
esiintyi nimiosassa nti Lilli Högdahl, ja oli hänen Johannansa (sanoo
W. Söderhjelm) "läpeensä ajateltu, taiteellisesti varma, lämmin ja
kaunis näyte; siinä oli, jollei juuri temperamenttia, niin ainakin
paljon miellyttävää personallisuutta, ja se kohosi muutamissa paikoin,
etenkin loppupuolella, varsin mieltäkiinnittäväksi taideluomaksi".

Joululoma-ajalta ja vuodenvaihteelta on mainittava, että Bergbomin
erityisestä toivomuksesta 19/12 annettiin klo 3 ja 5 kaksi
vapaanäytäntöä kansakoululapsille, ja esitettiin kummassakin Saimaan
rannalla. Edelleen esitettiin lastennäytäntönä alennetuin hinnoin ensi
kerran 30/12 ja sitte myöhemminkin ohjelmistolle uusi, A. Suppasen
suomentama Z. Topeliuksen leikkinäytelmä _Hyrrä_.

Tältä syyskaudelta on mainittava eräs juhla, joka miten olikaan
laadultaan yksityinen, kumminkin kuuluu tähän historiaan. Rva _Therese
Hahl_ täytti 25/10 60 vuotta, ja hänen lukuisat ystävänsä viettivät
päivää kunnioittamalla ja tervehtimällä häntä sointuvilla sävelillä ja
sydämellisillä onnentoivotuksilla. Hartaimpia osanottajia juhlaan
olivat Bergbom-sisarukset, jotka aina muistivat miten tämä rakas,
uskollinen ystävä uhrautuvaisesti oli heitä avustanut ei ainoastaan
Suomalaisen oopperan aikana vaan sitä ennen ja myöhemminkin, milloin
teatterissa kaivattiin laulutaiteellista apua sen oman piirin
ulkopuolelta. Jopa Kaarlo sepitti runonkin juhlapäivällisissä
luettavaksi -- osottaen siten että nuoruuden muistot olivat hänessä
heränneet. Siinä hän ensin huomauttaa, kuinka Therese Hahlin nimi
palauttaa pitkän sarjan iloisia, suloisia ja juhlallisiakin muistoja
erilaisista laulunautinnoista, muun muassa mainiten "päivät, jolloin
Suomalainen ooppera uljaassa riemukulussa saatti Tuhkimuksen,
suomenkielemme, pääkaupungin valtaistuimelle"; sitte hän vastaa "päivän
nuorison" kysymykseen: "Therese Hahl, hän osasi laulaa, mutta sanokaa,
oliko hän mitään muuta?" -- "Naissydän, joka ymmärsi yhdistää toisiinsa
rauhan ja rohkeuden; käsi, joka sitoi ystävyyssiteet niin lujasti, että
vain kuolema ne katkaisi; mieli, joka oli yhteensulattanut kauneuden ja
puhtauden käsitteet; ääni, joka ollen taivaan valon sukua, kohosi
jokapäiväisyyden sorasta; hohde ilon auringosta, joka niin harvoin
nähdään Pohjolassamme; suomalainen hengeltään kuin kotoinen kuusi,
mutta vapaa kuin Suomen aalto; valkea kielo, joka kukkii huolimatta 60
syksyn myrskyistä; valoisa hahmo menneestä ajasta, jolloin Suomellakin
oli kevät".[65]

Tänäkin vuonna Bergbom joulukuulla teki pienen virkistysmatkan.
Johtokunnan kokouksessa 7/12 hän näet ilmotti lähtevänsä pariksi
viikoksi ulkomaille. Luultavasti hän silloinkin tapansa mukaan kävi
Berlinissä, vaikkei mitään kirjeitä ole säilynyt, jotka antaisivat
siitä lähempiä tietoja. -- Varhemmin syksyllä Bergbom oli käynyt
Pietarissa tapaamassa Ida Aalbergia ja kehottamassa häntä tulemaan
vierailemaan Kansallisteatterissa. Taiteilijatar oli luvannut tulla,
jos mahdollista oli, kevätpuolella, mutta jäi lupaus sittemmin
täyttämättä.

Ennen kun jatkamme kertomustamme teatterin toiminnasta, on tässä
puhuttava eräästä, varsinkin muodollisesti tärkeästä muutoksesta
laitoksen elämässä, joka juuri tähän aikaan tapahtui, se on _Suomen
Kansallisteatterin Osakeyhtiön_ perustamisesta. --

Katsoen siihen että Suomalaisen teatterin puku-, kirja- ja
nuottivarastolla ei ollut laillista omistajaa sekä muistakin syistä oli
jo syksyllä 1899 johtokunta ryhtynyt valmistaviin puuhiin, jotka
tarkottivat osakeyhtiön perustamista, ja oli sen pyynnöstä silloinen
laamanni Ernesti Forsman laatinut ehdotuksen yhtiöjärjestykseksi.
Kumminkin oli jo muutettu uuteen taloon, kun teatterin kannattajat
päättivät perustaa yllämainitulla nimellä osakeyhtiön, jonka
tarkotuksena olisi "voimassapitää teatteria suomenkielistä
näytelmätaidetta varten", ja joka olisi aivan erillään
teatteritaloyhtiöstä. A. Almbergin (Jalava), A. Liliuksen (Listo),
B. F. Godenhjelmin, Ivar Wilskmanin ja Eliel Aspelinin(-Haapkylän) 20
p. toukok. 1902 allekirjoittamasta anomuksesta senaatti 4 p. kesäk.
vahvisti uuden yhtiön yhtiöjärjestyksen. Mainitut yhtiön perustajat,
merkittyään itselleen yhteensä 14 osaketta, tarjosivat sitte
Kansallisteatterin ystävien ostettavaksi 236 osaketta ä 100 mk.

Yhtiöjärjestyksen mukaan on yhtiön osakepääoma 50,000 mk, mutta voidaan
lisätä 500,000 mkaan asti. Yhtiöjärjestyksen 3 §:n mukaan Suomalaisen
teatterin kannattajat sekä tri Kaarlo Bergbom ja nti Bergbom
luovuttivat yhtiölle teatterin koko irtaimiston, jonka arvo oli 50,000
mk, ja antoi yhtiö siitä 250 osakettaan jaettaviksi luovuttajain kesken
siten että kukin kannattajista [lukuunotettiin kaikki, jotka viimeisenä
kymmenenä vuotena 1893-1903 olivat teatteria kannattajina avustaneet]
sai yhden osakkeen sekä tri ja nti Bergbom loput tasajakoon heidän
välillään [kummallekin tuli 25].

Kun kaikki osakkeet oli tällä tavoin jaettu ja merkitty, pidettiin
yhtiön perustava kokous 29 p. tammik. 1903, ja valittiin siinä
hallintoneuvoston jäseniksi: B. Leino, S. Ingman (Ivalo), A. Lilius
(Listo), rvt I. Hallsten ja T. Palmén, K. A. Brander (Paloheimo), rva
K. Renqvist, W. Meurman (Liuksiala), nti Aini Nevander, A. Wiksten, nti
E. Bergbom ja Onni Törnqvist (Tarjanne).

Yhtiön hallinnosta määräävät säännöt pääasiassa seuraavaa: Yhtiön
asioita hoitavat hallintoneuvosto ja johtokunta. Hallintoneuvostossa on
12 jäsentä, jotka varsinainen yhtiökokous valitsee neljäksi vuodeksi.
Hallintoneuvosto valitsee keskuudestaan joka varsinaisen yhtiökokouksen
jälkeen puheenjohtajan sekä kokoontuu niin usein kuin asiat vaativat
tai johtokunta sitä pyytää. Hallintoneuvoston asiana on: 1) ottaa ja
erottaa teatterin johtaja; 2) valita johtokunnan muut jäsenet; 3)
valvoa että teatteria ja sen taloutta hyvin ja tarkotuksenmukaisesti
hoidetaan, sekä aika-ajoin toimituttaa teatterin irtaimiston tarkastus
ja arvioiminen; 4) johtokunnan ehdotuksesta määrätä yhtiön omaisuudesta
tehtävät poistot; 5) olla johtokunnalle neuvonantajana milloin
asianhaarat sitä vaativat; ja 6) yhdessä johtokunnan kanssa päättää
opintostipendien ja palkintojen antamisesta sekä suurempia kustannuksia
kysyvistä toimenpiteistä, jotka saattavat olla tarpeen yhtiön
tarkotuksen toteuttamiseksi.

Johtokunta, johonka kuuluu teatterin johtaja ynnä hallintoneuvoston
yhdeksi tilivuodeksi kerrallaan valitsema määrä jäseniä ja varajäseniä,
johtaa yhtiön toimintaa ja taloutta, kantaa ja vastaa yhtiön puolesta
sekä puheenjohtajansa tai määräämänsä jäsenen kautta kirjoittaa yhtiön
toiminimen "Suomen Kansallisteatterin Osake-yhtiö". Johtokunta valitsee
keskuudestaan puheenjohtajansa. Johtokunnan tehtävänä on sitä paitse:
1) ottaa ja erottaa teatterin näyttelijät ja palveluskunta sekä tehdä
heidän kanssaan palvelusvälipuheet; 2) ottaa ja erottaa yhtiön
rahastonhoitaja sekä muut talouden hoitoa varten ehkä tarvittavat
henkilöt; 3) teettää luettelo yhtiön omaisuudesta sekä tehdä
siihen tarpeelliset lisäykset ja hallintoneuvoston hyväksymät
poistot; 4) kutsua kokoon yhtiökokoukset; 5) antaa varsinaiselle
yhtiökokoukselle kertomus yhtiön toiminnasta edellisenä tilivuotena
sekä rahastonhoitajan laatima tilinpäätös samalta ajalta ynnä
tilintarkastajain lausunto heidän toimittamastaan tarkastuksesta.
Äänestyksessä on kullakin osakkaalla ääniä seuraavan asteikon mukaan:

       1 osake antaa 1 äänen
     2-3 osaketta "  2 ääntä
     4-6    "     "  3   "
    7-10    "     "  4   "
   11-16    "     "  5   "
   17-25    "     "  6   "

Jokaisesta sen yli menevästä täydestä kymmenestä osakkeesta tulee
lisäksi yksi ääni, kuitenkin niin, että kukaan älköön äänestäkö
enemmällä kuin yhdellä kymmenesosalla kokouksessa edustettujen äänten
koko määrästä. Äänioikeutta ei saa valtuusmiehen kautta käyttää.[66]

Seuraavana päivänä (30/1) hallintoneuvosto piti ensimäisen kokouksensa.
Siinä määrättiin johtokunnan jäsenten luku, johtaja K. Bergbom siihen
luettuna, viideksi ja varajäsenten kahdeksi ja valittiin edellisiksi:
A. Almberg (Jalava), O. E. Tudeer, Eliel Aspelin(-Haapkylä) ja B. F.
Godenhjelm sekä jälkimäisiksi nti E. Bergbom ja S. Ingman (Ivalo).[67]
-- Sittemmin valitsi johtokunta keskuudestaan puheenjohtajaksi
Almbergin, varapuheenjohtajaksi Aspelinin.

       *       *       *       *       *

Tavallista varhemmin, 9/1, tuli uudella vuodella ensimäinen uutuus,
V. Andelinin suomentama C. Haddon Chambers'in 4-näytöksinen
huvinäytelmä _Kyynelten hirmuvalta_, joka hra ja rva Suonion, Olga
Leinon, Weckmanin, Salmelan y.m. näyttelemänä, meni kolme kertaa.
Toinen uusi kappale oli J. Snellmanin suomentama Holbergin huvinäytelmä
_Mestari Gert eli lörpöttelevä parturi_, jonka pääroolin Knut Weckman
esitti erittäin luontevasti. Sen ensi-ilta oli 23/1. Merkillisempi
tuttavuus yleisölle oli kumminkin 28/1 ensi kerran näytelty E.
Humperdinckin satuooppera _Hänsel ja Gretel_, jonka (A. Wetten
sepittämät) sanat Irene Mendelin oli suomentanut. Arvokas,
wagnerilaiseen tyyliin luotu sävelteos, joka kotimaassaan oli
saavuttanut yleisen suosion, suoritettiin erittäin tyydyttävästi,
vaikka esiintyjät enimmäkseen olivat puhenäyttämön jäseniä. Siten
olivat sekä laulun että näyttelemisen puolesta hyvin viehättäviä Alma
Auer -- Hänsel ja Olga Leino -- Gretel; ja kiitosta ansaitsivat myöskin
Otto Närhi -- isä Petter, nti Signe Liljeqvist -- äiti, Hanna Granfelt
-- Nukkumatti ja päivän poika sekä Aleksis Rautio -- noita. Orkesteria
johti Juho Leino. Kappale meni kuusi kertaa.

Alkuvuoden tilapäänäytännöistä mainittakoon, että Topeliuksen päivänä
14/1 näyteltiin Regina von Emmeritz Lilli Högdahl nimiroolissa (samoin
13/4 näytelmän 50-vuotismuistoksi) ja Runebergin päivänä 5/2 Salamiin
kuninkaat Kirsti Suonio Tekmessana sekä että 7/2 Axel Ahlbergin
25-vuotisen näyttelijänäolon muistoksi ja hänen hyväkseen annettiin
Elämä on unelma ja 14/2 B. Leinon täyttäessä 50 vuotta Papin perhe Olga
Poppius Hannana. -- Muutoin on helmikuulta huomioonotettava kaksi
kotimaista uutuutta: Toinen Santeri Ingmanin (Ivalo) historiallinen,
4-näytöksinen näytelmä _Kustaa Eerikinpoika_ ja toinen nti Elvira
Willmanin 5-näytöksinen näytelmä _Lyyli_. Kustaa Eerikinpoika, joka
laadultaan enemmän oli sarja kuvaelmia kuin draamallisesti yhtenäisen,
jännittävän toiminnan kuvaus, meni ensi kerran 11/2 herättämättä
suurempaa mielenkiintoa. Nimiroolissa, prinssinä, Salo onnistui aika
hyvin; rva Olga Salo oli Sigrid Vaasa, Lindfors Kustaan kansleri Lauri
Olavinpoika, rva Olga Leino mierolaistyttö Anita, rva Katri Rautio
Axinia, venäläisen ruhtinaan tytär, värikkäin kaikista esiintyjistä
j.n.e. Näyttämöllepano oli komea ja pyysi korvata sisällisen
viehätyksen puutetta. Aivan toisenlainen menestys oli Lyylillä, jonka
ensi-ilta oli 25/2. Miten vanha ja usein käsitelty kappaleen aihe
olikaan, oli nuori tekijä erittäin todellisin piirtein kuvannut
alhaissäätyisen tytön joutumista onnettomuuteen kurjan viettelijän
kautta, niin että näytelmä vaikutti elämän voimalla. Nimirooli oli nti
Högdahlilla, Lyylin vanhemmat Olga Salo ja Lattu, perheen naapureita
nti Lähteenoja, neidit Malm ja Auer y.m., Weckman oli Birger,
viettelijä. Näiden näyttelijäin ansiokas esitys puolestaan selittää,
että näytelmä meni 10 kertaa. Samassa kappaleessa esiintyi ensi kerran
_Eero Kilpi_[68] (Allisena).

Maaliskuun alussa tuli kolmas kotimainen alkuteos, nimittäin Juhani
Ahon _Panu_, jonka ensi-iltaa 6/3 oli uteliaasti odotettu. Samanniminen
romaani oli kuitenkin saanut liian suuren menestyksen, että sen
toiminta näyttämölle asetettuna olisi voinut täysin tyydyttää.
Näytelmän suppeampi muoto oli tietenkin pakottanut jättämään pois niin
paljo siitä, mikä romaanissa oli herättänyt suurinta mielenkiintoa ja
viehätystä, ja toiselta puolen oli ollut mahdotonta muuttaa toiminta
niin kiinteästi kehittyväksi kuin draama vaatii. Huolimatta
yksityisistä erinomaisen vaikuttavista kohtauksista näytelmä siis ei
ollut vapaa heikkouksista, jotka säännöllisesti huomataan eepillisten
kertomusten "dramatiseerauksissa". Esityksellä oli osaksi suuriakin
ansioita, ja mainittakoon, että B. Leino oli Panu, Närhi Reita, Kallio
Jouko, Salo pappi. Näyttämöllepano oli erittäin huolellinen, ja oli
muun muassa Eero Järnefelt viimeistä näytöstä varten maalannut
suurenmoisen, savolaisen vaaramaiseman.

Näytelmäänsä sepittäessä Aho oli, niinkuin säilyneistä kirjeistä näkyy,
neuvotellut Bergbomin kanssa, ja monessa kohden hän oli noudattanut
tämän neuvoa. Koska siis Panu on jollei viimeinen niin ainakin
viimeisiä kotimaisia draamoja, joiden syntyyn Bergbom on vaikuttanut,
tahdomme kauniina todistuksena siitä tavasta, millä hän kohteli
kirjailijoita, tähän ottaa seuraavat rivit 13/3 päivätystä kirjeestä,
jossa Aho vaimonsa ja omasta puolestaan kiittää Bergbom-sisaruksia
Panun harjotuksien ja näyttämöllepanon ajasta:

-- -- "Aulius, jolla olette toteuttanut tekijän ehkä monestikin
vähäpätöisiä päähänpistoja, luottamus, jota olette meille rajattomasti
osoittanut, on meitä sekä hämmästyttänyt että ihastuttanut.

"Kyllähän sen jo ennenkin tiesin, millä lämmöllä olette kotimaisia
näytelmäkirjailijoita suosinut, heitä neuvoin ja töin avustaessanne,
mutta en ole vielä tähän saakka näin silmästä silmään nähnyt sitä
vaatimattomuutta ja epäitsekästä _asiaan_ innostumista, jonka nyt olen
nähnyt olevan johtavana voimana toiminnassanne.

"En uskalla 'Panun' merkitystä teatterin kannalta juuri miksikään
arvostella. Mutta omaan itseeni, omaan kehitykseeni nähden en voi sen
merkitystä kyllin suureksi arvata. _Jos_ voin jatkaa nyt alottamaani
suuntaan, niin voin sen tehdä ainoastaan sen opin nojalla, jossa olen
saanut harjoituksien aikana Kaarlo Bergbomin luona olla. Tietämättään
on hän antanut minulle neuvon toisensa perästä, terottanut silmääni ja
aistiani kehittänyt.

"Eikähän koko _tätä_ Panua olisi olemassa ilman häntä -- en olisi
uskaltanut sitä yrittääkään ilman sitä kehoitusta, jonka häneltä sain.
Kaikesta tästä opista ja avustuksesta olen täydestä sydämestäni
kiitollinen!

"Erityisesti pyytää vaimoni vielä esiintuoda neiti Emilie Bergbomille
ilmauksen syvimmästä sympatiastaan.

"Teidän kiitollinen ja Teitä ihaileva Juhani Aho."

Maaliskuun viimeinen uutuus oli I. Latun suomentama M. Gorkin
4-näytöksinen näytelmä _Pikkuporvareita_; ensi-ilta 18/3.
Mieltäkiinnittävä kuvaus venäläisestä elämästä näyteltiin harvinaisen
hyvin. Esiintyjät kilpailivat keskenään luodessaan kukin
esitettävästään luonteesta mahdollisimman todellisen kuvan. Parhaiten
onnistuivat Lindfors -- Bessenjonov, Lattu -- Petshinin, Närhi --
Teterev ja Katri Rautio -- Helena Nikolajevna, mutta kiitosta saivat ja
ansaitsivat muutkin, niinkuin Olga Salo -- Tatjana, Weckman -- Pjotr,
nti Tähtinen -- Polja y.m. Ettei kappale kuitenkaan mennyt useammin
kuin neljä kertaa, siihen oli kai syynä sen pessimistinen laatu ja
tunnelma. Aika oli niin synkkä, ettei ollut halua enempään
alakuloisuuteen. Muutoin on mainittava, että näytelmä oli jo syksyllä
harjotettu, mutta oli esittäminen ollut lykättävä, syystä että sensuuri
silloin kieltäytyi antamasta näyttelemislupaa.

Huhtikuulla lisääntyi ohjelmisto usealla uudella kappaleella.
Ensimäinen niistä oli Hemmo Kallion tekemä, 2-osainen näytelmä
_Pärttylin yö_, jossa esitettiin vanhoja itäsuomalaisia kansantapoja
lauluineen, leikkeineen ja tansseineen. Tekijä oli saanut kyhäelmänsä
ainekset J. Häyhän julkaisemasta kertomuksesta, miten Rautjärvellä
ennen Pärttylin yötä vietettiin, ja oli viehätys siis enemmän
etnografista kuin taiteellista laadultaan. Poikkeuksen siitä tekivät
sentään Otto Kotilaisen laatimat sävelmät -- yksin-, duetto- ja
köörilauluja -- joiden omintakeinen, voimakas luonne herätti
asiantuntijainkin huomiota. -- Toinen pikku uutuus oli Giacosan
1-näytöksinen, Elvira Willmanin suomentama näytelmä _Sydämen oikeudet_.
Se annettiin yhdessä uusitun Lemmen leikin kanssa Adolf Lindforsin
hyväksi 8/4. Lyhyen, tärisyttävän aviodraaman näyttelivät Lindfors ja
rva Rautio vaikuttavasti, joskin toiminta itse asiassa on ehkä
liian jännitetty ja hermostunut. -- Jos Gorkin Pikkuporvareita oli
synkkä kuvaus ihmiselämästä, niin oli sitä tuskin vähemmän
15/4 ensi kerran näytelty B. Leinon suomentama H. Heyermansin
4-näytöksinen näytelmä _Siunauksen toivo_, jossa kuvataan
hollantilaista merimies- ja kalastajaelämää ja sen riippuvaisuutta
sydämettömistä laivanvarustajista. Tässäkin oli esitys sangen hyvää
taikka tyydyttävää. Siten oli nti Lähteenojan köyhä kalastajaleski
erittäin todellinen alistuvassa vaatimattomuudessaan; hänen poikiaan
Gertiä ja Barentia näyttivät Riddelin ja Mikko Gestrin, joista
jälkimäinen ensi kerran esiintyi vaativammassa osassa. Muista
mainitsemme nti Högdahlin Jonana sekä Raution, Pesosen ja Latun
oivallisina kalastajatyyppeinä. -- Viimeinen uutuus tässä kuussa oli
Arvid Järnefeltin 5-näytöksinen näytelmä _Orjan oppi_, joka ensi kerran
näyteltiin 22/4. Tämä draama on aiheeltaan ja tarkotusperältään sama
kappale kuin seitsemän vuotta myöhemmin, keväällä 1910, nimellä Titus
erittäin suuren menestyksen saanut näytelmä. Orjan opillakin oli
melkoinen menestys, mutta ei läheskään samanlainen kuin mainitulla
uudistuksella. Arvostelijasta (W. Söderhjelm Valvojassa) tendenssi
siinä oli liiaksi esiintyvä, niin ettei katsoja ottanut uskoakseen
Titus-keisarissa tapahtuvan muutoksen todellisuutta. Toiselta puolen
oli teoksella hyviäkin draamallisia ominaisuuksia, vilkas vuoropuhelu
ja jännittäviä kohtauksia, jotka aistikkaan näyttämöllepanon kanssa
selittävät sen hetkellisen vaikutuksen. Titusta näytteli Axel Ahlberg,
nti Högdahl Berenikeä, Kallio (niinkuin 7 vuotta myöhemminkin)
Lysimakosta. Näytelmä meni neljä kertaa.

Toukokuultakin on vielä kolme uutta kappaletta merkittävänä.
Vapunpäivänä annettiin näet ensi kerran B. Leinon suomentama Hedvig von
Numersin 2-näytöksinen laulunäytelmä _Vapunpäivänä_ (På gröna lund) ja
Larin Kyöstin kirjoittama ja O. Merikannon säveltämä 1-näytöksinen
laulunäytelmä _Juhannustulilla_, jotka molemmat varsinkin laulujen
tähden herättivät mieltymystä. Esiintyjistä mainittakoon vain Suonio --
Bellman, Weckman -- Kustaa III ja B. Leino -- Bengt Lidner. Viimeinen
uutuus oli 20/5 ensi-iltansa nähnyt B. Leinon suomentama L. Fuldan
3-näytöksinen huvinäytelmä _Kylmää vettä_, joka nauratti katsojia
parina iltana. Pääroolissa esiintyivät hra ja rva Suonio ja nti
Helenius. -- Kevätkauden viimeinen näytäntö oli 1/6, toisena
helluntaipäivänä, jolloin annettiin Tukkijoella "teatterista eroavien
hyväksi".

Oli siis lopussa ensimäinen näytäntökausi, joka kokonaan oli kulunut
uudessa talossa, mutta sen tulokset olivat kaikkea muuta kuin
tyydyttävät. Tulot näytännöistä olivat tosin noin 5,000 mk suuremmat
kuin edellisenä vuonna (jos näet luetaan pois avajaisjuhla) ja
osakemaksuja oli sitä paitse kannettu 13,760 mk, mutta kuitenkin nousi
vajaus 34,729:20 markkaan. Totta kyllä tämä ei ollut mikään yllätys
johtokunnalle, mutta aseman arveluttavuus ei sentään ollut vähempi.
Selittääksemme niitä oloja, joihin taidelaitos oli muutoksen kautta
joutunut, otamme tähän pääosan siitä valtioavun hakemuksesta,[69] jonka
esittäminen hallitukselle oli ollut "Kansallisteatterin Osakeyhtiön
johtokunnan" ensimäinen tehtävä, kun se helmikuulla oli ottanut
jatkaakseen "Suomalaisen teatterin johtokunnan" tointa.

[Kun anomuksen alussa oli kiitetty siitä runsaasta avustuksesta,
joka oli tehnyt uuden talon rakentamisen ja siihen muuttamisen
mahdolliseksi, jatkettiin:] "Se ilo ja tyydytys, jonka tämä tapahtuma
-- luottelematta uskallamme sen sanoa -- on herättänyt koko
kansassamme, ei kumminkaan ole voinut haihduttaa Teatterin johtavien
henkilöitten ja lähimpäin ystäväin huolia laitoksen toimeentulosta
uusissa oloissa. Päinvastoin on puolen vuoden kokemus osottanut, että
laitosta ei voida ylläpitää niillä tuloilla, jotka tähän asti ovat
olleet tarjona. Tämän selvittämiseksi pyydämme saada alamaisuudessa
esiintuoda seuraavaa:

"Ensiksi on merkille pantava, että muutettaessa vanhasta talosta uuteen
suurin osa koristuksia ja muutakin kalustoa on huomattu -- syystä kun
alkuaan ovat paljon pienempää näyttämöä varten valmistetut -- joko
tykkänään kelvottomiksi taikka mahdollisiksi käyttää vasta sitten kun
ovat tarpeen mukaan korjatut ja uudistetut. Tästä johtuu, että
vanhatkin, Teatterin pysyvään ohjelmistoon kuuluvat näytelmäkappaleet
tullakseen uudella näyttämöllä esitellyiksi vaativat melkein yhtä
suuria kustannuksia kuin aivan uudet. Täydestä syystä johtokuntaa voisi
moittia, jos se viimeiseen hetkeen olisi jättänyt tästä asiasta
huolehtimisen. Sitä se ei olekaan tehnyt, vaan oli kyllä uutta taloa
suunniteltaessa huomioonotettu, että tarpeellisen runsas, eri
aikakausia ja kansoja edustava koristusvarasto on luettava
teatteritalon välttämättömään irtaimistoon ja sen nojassa myöskin, kun
alamainen anomus rakennusta varten tehtiin, 60,000 mk arvioitu puheena
olevaksi menoksi. Kumminkin on itse teatterirakennus vaatinut niin
paljon, että mainitusta, kokonaisenaankin tarpeeseen katsoen liian
alhaisesta määrästä todellisuudessa ainoastaan 27,000 mk on uusiin
koristuksiin käytetty. Sen lisäksi on hankittu koristuksia 15,000 mkan
edestä, josta summasta vastaiseksi yksityiset henkilöt ovat sitoutuneet
takaamaan. Mutta niinkuin myötäseuraavasta liitteestä näkyy, tarvitsee
Teatteri vieläkin melkoisen joukon koristuksia sekä muita
näyttämöesineitä, ennen kun sen varasto on sillä kannalla, että se voi
ei ainoastaan ylläpitää vanhaa klassillista ohjelmistoaan, vaan myöskin
ilman tavattomia kustannuksia rikastuttaa sitä uusilla näytelmillä, ja
on tämä tarve niin ahdistava, että pääasiassa sen syyksi on luettava,
että Teatteri viime syyskaudella ei ole voinut ohjelmistoon nähden
täysin täyttää tehtäväänsä.

"Toiseksi on toimeentulo uudessa talossa huolestuttava, jopa
epätoivoinenkin sen kautta, että erinäiset välttämättömät kustannukset,
joista tärkein ja tuntuvin on itse vuokra, siellä nousevat paljon
isommiksi kuin vanhassa (vuokra tekee nyt 22,000 mk 6,000 vastaan
Arkadiateatterissa) ilman että tulot voivat suhteellisesti kohota,
ennen kun kentiesi pitkien aikojen päästä, jolloin kaupungin
suomalainen väestö on niin karttunut, että se saattaa lakkaamatta
täyttää avaran huoneen. Kun tämän ohella pidetään silmällä, että Suomen
Kansallisteatterilla, niinkuin hyvin on tunnettu, ei ole läheskään
samassa määrässä kuin esimerkiksi täkäläisellä ruotsalaisella
mahdollisuutta saada uusia koulutettuja näyttelijöitä muualta, vaan
että sen yhä täytyy alusta aikain kasvattaa taiteilijansa, niin on
ymmärrettävissä, että siitäkin syntyvät menot, päinvastoin että ne
uudessa talossa supistuisivat, osottavat taipumusta kasvamaan samassa
määrässä kuin yleisön oikeutetut vaatimukset taiteelliseen koulutukseen
nähden enenevät. Tähän saakka saadun kokemuksen perustuksella on, kuten
tähän liitetty kuluvan näytäntövuoden tulo- ja menoarvio lähemmin
osottaa, laskettu, että Teatteri, toimien nykyisissä uusissa oloissa ja
edelleenkin nauttien sekä Teidän Keisarillisen Majesteettinne kerta
kaikkiaan suomaa 24,000 markan suuruista vuotista valtioapua että sitä
kolmeksi vuodeksi kerraltaan myönnettyä 8,000 markan lisäapua, joka
loppuu tämän vuoden päättyessä, tulee tuottamaan vuotuista tappiota
40,000 markkaa, joiden korvaamiseksi laitoksella ei ole muuta tiedossa
kuin vastaperustetun Suomen Kansallisteatterin osakeyhtiön tähän saakka
merkitty osake-pääoma, joka on suoritettava tämän ja tulevan vuoden
kuluessa ja tekee kummaltakin vuodelta 12,500 markkaa. Mitä seuraaviin
vuosiin tulee, on vain olemassa hurskas toivo, että Teatterin suosijat
eivät kieltäydy avustamasta laitosta merkitsemällä uusia osakkeita."

Näin esitettyjen perusteiden nojalla johtokunta pyysi, että laitokselle
myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 markkaa niitä kustannuksia
varten, jotka muutto uuteen taloon aiheutti, sekä 25,000 markan
vuotuinen lisäys entiseen 32,000 markan valtioapuun, kumminkin niin,
että tämä lisäys laskettaisiin kesäkuusta 1902.

Niinkuin tästä näkyy, oli jouduttu ojasta allikkoon, ja miltä tämä
tuntui Bergbom-sisaruksista, on helppo arvata, kun ajattelee kuinka
usein he olivat (Emilien kirjeet sen todistavat) valittaneet, että
teatterin oli pakko yhä uudestaan vedota yleisön uhraavaisuuteen.
Nykyään oli semmoinen turvautuminen kansalaisten auliuteen sitä
vaikeampi, kun laitoksen suosijat ja ystävät juurikään olivat uhranneet
melkoisia määriä itse rakennukseen ja sen sisustamiseen sekä
Kansallisteatterin osakeyhtiön perustamiseen, ja nämä suosijat ja
ystävät, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat ne samat, jotka jo
kymmeniä vuosia ennen olivat avustuksellaan ylläpitäneet teatteria.
Totta tosiaan olisi heidän jo pitänyt päästä vapaiksi tuosta
verotuksesta, semminkin kun nuoremmissa huomattiin ylen vähän halua
ottaa osaa rasitukseen. Sitä paitse täytyi tästä lähtien laskea
vuotuinen vajaus niin suureksi, että avustus yleisön puolelta oli oleva
entistä kolme kertaa suurempi, jos tahdottiin pelastaa laitos
vararikosta.

Johtajan käsiä sitovan ja mieltä painavan taloudellisen ahdingon ohella
oli vielä toinenkin seikka, joka teki Bergbomin ja hänen sisarensa
aseman tuskalliseksi. Tarkotamme sitä että kirovuosien yleinen
sekasorto ja haluttomuus pyytääkään ymmärtää, saatikka kunnioittaa
toisin ajattelevia valtiolliselta alalta oli levinnyt kulkurielämäänkin
ja saastuttanut sen pyyteillä, joiden perusaate oli tuo tunnettu
itsekäs: otez vous en que je m'y mette (väistykää tieltä, että minä
pääsen paikallenne)! Yhteisharrastuksen sijaan tuli parjaava,
pahansuova, hajaannusta aikaansaava kritiikki ja vehkeileminen, jonka
päämääränä oli, niinkuin tositapahtumat räikeästi osottivat, joko
väkisin taikka salaa valmistetulla yllätyksellä syrjäyttää kansallisten
sivistyslaitosten perustajat ja entiset johtomiehet ja asettaa omia
puoluelaisia sijaan. Mitä Kansallisteatteriin tulee, ei se suinkaan
saanut olla rauhotettu ala, jolle noita pyyteitä ei olisi ulotettu,
eikä sen vanhaa johtajaa säästetty letkauksilta ja loukkauksilta,
joilla tahdottiin saada hänet ymmärtämään, että hänen oli aika erota.
Vähät siitä että hän oli teatterin perustanut ja luonut. Olihan
ilmeistä, että hän ei enää pystynyt tehtäväänsä, ja koska hän ei
tyydyttänyt "taiteellisen yleisön" vaatimuksia, tuli hänen pitemmittä
mutkitta jättää paikkansa nuoremmille kyvyille!

Todistuksena mainitsemme muutamia piirteitä niistä arvosteluista, joita
lähinnä tarkotamme. -- Kun Lindfors oli harjottanut joitakin
kappaleita, niin arvostelija kiittää niitä parhaiksi näytteiksi
ohjaajataiteesta mitä hän oli teatterissa nähnyt. Kun nti Lilli
Högdahlia ylistetään hänen ensimäisistä rooleistaan, lisätään että
hänen valitettavasti on mahdoton kehittyä niin huonon johdon alla.
Valitus ettei oppilaille anneta mitään opetusta uudistuu alituisesti.
He eivät muka saa mitään muuta opetusta kuin "sen minkä stateeraaminen
ja muutamille jo aika suurienkin osien näytteleminen tuottavat".
Teatterikoulu on paikalla perustettava, muuten "ei Kansallisteatterille
kunnian kukko laula" --- "onhan aivan absurdia että oppilaita on
eikä heille anneta opetusta" -- arvostelija ihailee "heidän
tarmokkaisuuttaan, jonka avulla he näin epäsuotuisissa olosuhteissa
työskennellen ovat niinkin korkean taiteellisen kannan saavuttaneet".
Kun teatteri on muuttanut uuteen taloon, arvostelija ei voi ajatella
onnellisempaa asemaa hyvien näytelmien esittämiselle, valtioapu on
varsin tuntuva ja ellei se riitä, niin "ei liene mitään epäilystä
etteikö saada lisää, jota paitse kansan käsi on aina karttuisa".
"Kuitenkin on paljon arvokasta uudemmasta ohjelmistosta jäänyt
esittämättä", ainoastaan vanhaa annetaan ja se ilman taiteellisuutta --
"mitä taiteellisempaan yleisöön tulee, niin ei voi vaatia, että me
ikämme voimme tulla toimeen Murtovarkaudella ja Kauppaneuvoksen
härällä" (!). Teatterissa ei tehdä työtä, laitos on vajonnut
työttömyyteen. Eikä teatteri tutustuta yleisöä suomalaisen
draaman uutuuksiin, "mikä kuitenkin pitäisi olla sille mieluisa
velvollisuus (!)".[70] Ei tehdä mitään kielen parantamiseksi j.n.e.
Lopuksi merkittäköön, että teatterille uskollisen yleisön suosiota
ivallisesti verrataan "laitosta ympäröiväksi uhrisavuksi" --
arvostelija on siis sydämistynyt siitä, etteivät kaikki halveksineet
kansallista näyttämöämme niinkuin hän itse.

Mutta kysyttänee: ilkeydet sikseen, eikö teatterilla ollut puutteita?
Epäilemättä oli siinä paljon puutteellista -- sen olisi Bergbom milloin
tahansa tunnustanut. Mikä arvosteluissa oli loukkaava, oli kaiken
selittäminen pahimpaan päin, silmien ummistaminen oloihin vaikuttaville
tosiasioille, huonosti kätketty katkeruus. -- Jos lyhyesti tarkastamme
yllämainituita muistutuksia, niin tiedämme jo edellisestä, että puhe
teatterin onnellisesta taloudellisesta tilasta oli aivan väärä ja että
ahdingosta johtuva mahdottomuus hankkia tarpeellisia koristuksia esti
erinäisten kappalten ottamista ohjelmistoon (niin esim. Shakespearen
Henrik IV:n, jonka Bergbom kesällä oli näyteltäväksi valmistanut).
Alituinen rahanpuute oli tietysti myöskin pääsyynä siihen, että
teatterikoulu yhä oli perustamatta, mutta silti käytettiin opetukseen,
jota etupäässä nti Kaarola Avellan sekä hänen ohellaan muutkin
yksityisesti antoivat, vuosittain noin 3,000 (1901-02 yli 7,000, mutta
1902-03 -- rahan puutteesta -- taas alle 3,000) markkaa. Tätä opetusta
oli kai kiittäminen oppilaiden edistyksestä (eikä vaan heidän
"tarmokkaisuuttaan"), mutta siitä arvostelija ei ole mitään
tietävinään. Entä ohjelmisto! Mikä on se teatteri, jolta ei monta
ansiokasta näytelmää jää esittämättä? Suurissa maailmankaupungeissa
saadaan kyllä useimmat nähdä, mutta niissä ne jakaantuvat eri
teattereille, niin että toinen ottaa ohjelmistoonsa toisen, toinen
toisen. Mitä ohjelmiston rikkauteen ja monipuolisuuteen tulee, ei
Kansallisteatterilla Bergbomin aikana ollut syytä peljätä vertailua
mihinkään yksityiseen teatteriin tahansa. Ja aina sitä olikin ennen
kiitetty ahkerasta työstä. Ja nytkin näemme erään toisen arvostelijan
(W. Söderhjelmin Valvojassa) kirjoittavan tähän tapaan: "Epäilemättä on
syy siihen, että näytteleminen usein jättää toivomuksille niin paljon
tilaa, etsittävä siitä valitettavasta seikasta, että aina täytyy
harjottaa uusia kappaleita ja että samat näyttelijät hengästyksissään
rientävät toisesta tehtävästä toiseen." Ja vihdoin kieli, jonka
parantamiseksi muka ei tehty mitään! Eikö teatteri ollut eri aikoina
palvelukseensa ottanut toisen toisensa jälkeen parhaimpia
kielentuntijoita, kielimiehiä ja runoilijoita, mutta säännöllisesti he
olivat luopuneet tehtävästään saamatta mitään mainittavaa aikaan. Mitä
johtaja siihen voi, että teatteriin ei näyttelijöiksi ilmottaunut
oppilaita, joiden kirjallinen sivistys olisi tehnyt opettajille
mahdolliseksi kohottaa heidän kielenkäyttönsä mallikelpoiseksi!

Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee
teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että
taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon
epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä
muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime
aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä
nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet
siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi
kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että
yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan
kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se
oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta
oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että
Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen
harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin
muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu
todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan --
vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut -- tämä
näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana
hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän
korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan!
Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin
päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria
läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman
vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille
tai sille -- sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei
seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen
kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut
ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei
nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. -- Kaarlo Bergbom jäi siis
vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin
ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta,
pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa
laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin,
menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty
Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin
heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen
työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole
ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en
minä voisi sitä tehdä."

Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin
neitsyt; 12 _Tukkijoella_; 10 _Sanny Kortmanin koulu, Lyyli_; 8 _Regina
von Emmeritz_; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5 _Aino,
Panu_, Kuningas Lear; 4 _Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin
yö, Orjan oppi_, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3
_Hyrrä, Juhannustulilla_, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma,
Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2
_Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin
perhe_ Scapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki,
Kylmää vettä; 1 _Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa_,
Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen
oikeudet.

Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).



XXXII.

Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.


Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan
toukokuun alussa -- luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä
("lauvantaina" -- arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia,
Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan
näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden
kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut
parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja
näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän
siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei
vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä
alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja
Melisande". -- (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut
höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat
neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) -- -- "Voit kirjoittaa
Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä
kirjoitan sitä ennen." --

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu
ainoastaan näkemistään siellä:

"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella
näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä.
Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin
ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla,
niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian
bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.

"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli
minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta --
emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä.
Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi
Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien
arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.

"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee
täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra,
Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt
kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain
'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla
mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos
kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?

"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa
Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa.
Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."

Kolmas kirje on Firenzestä ja kirjoitettu helatorstaina (21/5):

"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin
ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin
sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin
saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän
[Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa
la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä
katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys,
niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah
hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la
divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen
säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta
päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka
on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja
-- no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin
maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.

"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja
auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari
teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan
arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella
vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn
jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.

"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän
vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se
pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen.
Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties
se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".

Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta:
"Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole,
mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.

"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian
johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin
matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun
Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla
hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa
vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen
lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian
asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin
ilmottaa asian poliisille.

"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on
masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa
kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa.
Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset.
Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan
kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen
kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä.
Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet
toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne
saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta
hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani
olin hyvin ansainnut (!)" -- "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän
Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli
ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p.
olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin
(hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä
kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos
se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p.
Münchenissä. -- Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä.
Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa
kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. --
Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p.
kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä
oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän
torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen
(verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että
hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat
nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan
taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet
sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina -- siis
kahden vuorokauden päästä! -- kun vierasta ei alkanut näkyä, meni
isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin
saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää,
mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen
konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14
p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli
tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin,
että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin
lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä
yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta
tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten
hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis
saattamaan Emilietä, jolle -- nyt jo 69 vuotta täyttäneelle -- pitkä
matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava
yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja
saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon
hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman
hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli
saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety
muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei
ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä
Ospedale di Sant' Andrea.[71]

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti
tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille
sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille,
joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän
loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan
tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä
paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän
voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi
lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja
hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet
italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä
teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi.
Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa
sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka
85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden
luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi
voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä
hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton
veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä
kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi
kestänyt -- "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä
vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle
oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa
Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä,
ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai
koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin
ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat,
mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät.
Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta
sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin
kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan
seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi
ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig
påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi).
Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! -- Sittemmin puhuminen
kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin
suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia
sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt,
että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan
menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli
monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja
ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja
asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria,
Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen
seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja
nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita
läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja
myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen
toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän
yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus
edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä
ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se
olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati",
Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin
terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen.
Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta
sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan
elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona.
Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota
hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna,
kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä
kohdannut.

       *       *       *       *       *

Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat,
ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka
että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme
vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa
tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa
paikassa hyljätty -- tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka
arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin
"vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli
toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten
kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava.
Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja.
Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan,
ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden
loppuun asti teatteritoimen johtajaksi _Jalmari Finnen_, joka jo 7
vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa
toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin
kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata
tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun
valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi
katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi
kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista
apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet
(30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen
4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi).
Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee
seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne
raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa
[opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin
parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten
hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo
pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan
vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella
kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin
meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin."
Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai
aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin
5-näytöksinen huvinäytelmä _Professori Crampton_, 18/9 J. E.
Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä
_Maria Magdalasta_ ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen
_Pohjalla_. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta
Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin
havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät
oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän
menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti
värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota
kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella
näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin _Kaarlo Bergbom_ täytti 60 vuotta,
toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama
tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla,
joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean
Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R.
Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel
Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin
Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin
Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen
numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja
Mariena esiintyi _Ida Basilier-Magelsen_, joka varta vasten oli
juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57
vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta,
jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä
Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka
häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. -- Toinenkin muinoisia
oopperatähtiämme, _Alma Fohström-Rohde_, oli kaukaisesta kodistaan
tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä,
vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan,
Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen
"Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". --
Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta
tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka
elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". -- Juhlasta lähetettiin tri
Bergbomille seuraava sähkösanoma:

    "Hopeoita hapsillesi
    Kylväissä elosi illan
    Näät Sä kuinka työsi he'elmät
    Luonehet on suuren sillan,
    Joka yhdistävä kansan,
    Suomalaiset, vanhat, nuoret,
    Valonlieden ympärille
    Taiteen lämpölähtehille
    Asunnoihin, joista Sulle
    Monin kerroin kaivatulle
    Tänäpäivänä pyhänä
    Kiitos kaikuu kirkkahinna
    Syömmen pohjasta syvästä."

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana
neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi
kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A.
Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä _Onnen Pekan matka_ (28/10),
joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11
kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä
Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse
näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O.
Mannisen etevästi suomentama Molièren _Oppineita naisia_ (11/11) sitä
vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen
Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä
varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä.
Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin
3-näytöksinen _Kuolema_ (2/12), jota varten Jean Sibelius oli
säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan
makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan
häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän
soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään
muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi.
Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen
5-näytöksisen näytelmän, _Hemming Gad_, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka
siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors
paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen
kelpo työtä. -- Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson
tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt,
huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin
vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se
kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli
uskallettu toivoakaan. --

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin,
mainitsemme vain _Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen_ kuoleman 13 p. marrask.
Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen
aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän
myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti
uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä
suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän
aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän
mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi
täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka
kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä.
-- Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän
illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan
haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen
ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri";
samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin
Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui
jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi,
että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun
alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä,
mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti
heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo
kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti
iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa
masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen
raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa
annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta
sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista -- muun
muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni -- ei heitä suuresti
ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen
tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää
sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan.
Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33
vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä
varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota
kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa
oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia
ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei
ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen
katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä
seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen
johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että
vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän
viheliäisyyttä. -- Itse he viettivät juhlapäivän pienillä
kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes
Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä
Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie
useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat
ja kirjeet kotimaasta.

Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin
oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa
olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi
etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi
paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja
saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva
Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät
Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän
yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut
mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. -- Matkalla
Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa,
"hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas,
että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän
meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi
ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin
hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden
ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti
sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa
olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat
olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin
ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja
Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo
Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan
viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim.
27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin
kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova
myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos
mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa
kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset
lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia,
huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta
aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen;
ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa
sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin
köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." --
Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille
[kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että
olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain
kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa
hädässä ja surussa. -- Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on
lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto
on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja
pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet
ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on
liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun
kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme
pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin.
Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella.
Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella;
viime viikolla päinvastoin." -- --

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri
Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian
keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä
kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä
kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk
(tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu,
siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu
mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat
käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät
niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu
Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja
tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja
vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan
täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla
y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin
siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että
keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin
ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset
ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin
kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja
Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan'
nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on
liian vanha -- edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' -- mutta se,
joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen
illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana,
kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les
femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti,
että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin
pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion
kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. -- -- Erittäin
näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina
aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että
jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja
eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän
uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan
säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten
'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta,
että itse Eino Leino -- joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan,
vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria
vastaan -- antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia
ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin
-- 500 markkaa!" -- --

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat
sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten
edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie
19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat -- katkeraa ja
raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin
menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on
poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä
päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on
kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin
rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi
pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä
on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me
kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella;
lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen
muistoansa." --

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon,
joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja
varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen
neuvottelun varaan -- se on tammikuun loppuun. -- -- "Tahtoohan Finne
olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin
kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen
parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että
hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä
nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme
päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte
käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo
koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän
häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän
kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin
huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää
hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki
on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän
tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon
Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

-- "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie
kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen
oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä
tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä,
kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti
kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä
julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista
että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen
yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa
'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin
oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada,
että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen
historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä
ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.]
Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja
voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L.
ei pettänyt." -- Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie
Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta
af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:

    "Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen,
    Mahtavan henkesi työstä on huomen
    Syntymämaallesi koituva kerran.
    Nukkuos rauhassa Herran."

Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset
muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat
loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he
sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt
hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme
niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa
tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin
siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten
jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja
sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän
vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia",
niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat.
Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia -- ennen hän oli
ollut sitä vastaan -- ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen,
jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti
Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi
sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin
pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen
Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään
työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas
Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:

"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään
haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä
ollut sangen reipas. -- Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa
hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä
Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä
näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon
toisten puheesta, etten voi käsittää että _saksalainen_ yleisö olisi
siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään.
Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä
käynnillä." --

Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta
9 p. helmik.

Kaksi päivää ennen, 7/2, _Emilie Bergbom_ oli täyttänyt 70 vuotta.
Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä
syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää
antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä
teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua
Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt
Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut
seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:

    Olla mulla kultakannel hellä,
    Nyt sen kunniaksi Suomen naisen,
    jalon, uurastavan, uhraavaisen
    Kielin kaikin täytyis värähdellä.

    Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä?
    Mistä tapaa toisen hänen laisen:
    ilon valmisti -- ja muut ne sai sen,
    toisten ratto ain' on sydämellä.

    Vuodet vierii, hän on silti sama.
    Parhaimpia harrastuksiamme
    empimättä tukevi hän aina;

    runotarten hengen nuorentama
    käsi hellä taiteen tarhassamme,
    taivaan lähettämä kallis laina.

Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi
rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille
näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen
toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat
päätöksensä toukokuun lopussa.

Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi
johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta
Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle
olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt
vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle
ikäviä vastoinkäymisiä. --

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät
vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin
Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat.
Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli _Runebergin
101:nen syntymäpäivä_, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan.
Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä
runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös,
että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran
esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B.
Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä
entisissä rooleissaan. -- Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli
Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä _Sisar
Beatrice_, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen
kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona
Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin
8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen,
Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän
_Paolo ja Francesca_ 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin
näytelmän _Rhodon valtias_ 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja
jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää
ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari
_Armas ja Maikki Järnefeltin_ toimeenpanemaa _oopperanäytäntöä_, joissa
Wagnerin _Tannhäuser_ esitettiin suurella menestyksellä.
Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen
merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko
maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta --
kevätlukukauden kolmas -- nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A.
Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Avioeron selkkaukset_. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita
mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa
toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. -- Uusintona on samalta
kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60
vuotta oli kulunut _Minna Canthin_ syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin
"kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se _nyt_ herättänyt
erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F.
Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä
_Blanchette_, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat
varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona
oivallisia. -- Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön
unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta.
Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl -- Oberon, nti Helenius --
Titania, Olga Leino -- Puck, Lindfors -- Pulma. Merkittävä on, että
kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka
siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin
tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin
2-näytöksinen huvinäytelmä _Herra Valtuusmies_, 6/5, ja Anni Levanderin
suomentama J. Echegarayn _Armoton arvostelija_, 20/5. Edellisessä
kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen,
ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä
ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin
vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt.
Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää
vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet
olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä
tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät
tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen
yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava --
toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen
vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää
esitystä kuin entiset samantapaiset.

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa
puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten
johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan.
Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että
hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin
kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa
peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan
ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei
sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta
kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa
armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja
yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä
siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan
kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti
muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen
kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää
taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka
ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta
aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että
kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen
asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin
suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena
(ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen
oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi
johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina
ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa
tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten
kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen
taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän
kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon)
syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen
toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten
mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan,
mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin
v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan
teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa
johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli
hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku
monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että
Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin
johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan
koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi
Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja
sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta
alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen
näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen
laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli
sopivia opettajavoimia. -- Jalmari Finnen eroamisen johdosta
lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä
on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä
puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta
puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta",
hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin
7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta
kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi
ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli
ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt
toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä -- turhaan
kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta
henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen -- jo ennen
toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa,
_Adolf Lindforsin_ ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen _Anton
Franckin_. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita
näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen
johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi
näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena
olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus
luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se
-- kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden
valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen
kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta
kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen
vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk,
laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja
menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

        _Tuloja_.

    164 näytäntöä à 1,000 .... 164,000
    Valtioapu ................  32,000
    Kenraalikuvernöörin kautta   4,000
    Osakemaksuja .............  15,500 212,500
    Vajaus                              27,500
                                 Summa 240,000

        _Menoja_.

    Palkat ........... 98,000
    Palkkiot ......... 18,000
    Opetus ...........  8,000
    Tekijäpalkkiot ...  7,000
    Suomennokset .....  2,000
    Kirjasto .........  3,000
    Puvusto ..........  5,000
    Dekorationit .....  5,000
    Päiväkustannukset. 20,000
    Vuokra ........... 22,000
    Valaistus ja lämpö 21,000
    Statistit ........  6,000
    Musiikki .........  8,000
    Ilmotukset .......  5,000
    Huonekaluja ......  2,000
    Resetit ..........  6,000
    Korkoja ..........  1,000
    Kaikenlaisiin ....  3,000
                Summa 240,000

Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa
anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk
muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta
kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli
korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua,
toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu,
lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin
raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli
ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta,
niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta
kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin
toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä
johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni
vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan
luopuneet! -- Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri _Ivar
Wilskman_, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli
hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin
hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri _Reinhold Lagus_.

Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin
akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea,
miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet
uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston
juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi,
rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa.
Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja
heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi
teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10
p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä
sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin
kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten
ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen
dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat,
että mieltymys oopperaan oli entisellään -- eikä kumma, sillä kovin
vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan
vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut
kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa,
kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin
eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen
että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta
maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä
viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset -- joihin Kajanuksen puolelta vielä
liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja
asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran
ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin
Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen
puhekappaleita ja oopperoita) -- saivat johtokunnan periaatteelliselta
kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin
lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo
välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen
tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että
oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut
ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin
tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä.
Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää
puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli
puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja
1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen,
loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja
vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa
viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi
oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina
kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä
kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa
tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat
käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta
jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee,
oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk
arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se,
että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi
näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.

Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos,
että _Antti Jalava_, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut
innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi
ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi
jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E.
Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle
Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti
antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan
suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin
näytäntöihin.

Näytäntöjä annettiin 154[76] ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen
Pekan matka; 10 _Tukkijoella_; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7
_Lyyli_, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 _Kuolema_,
Pohjalla; 5 _Nummisuutarit, Hemming Gad_, Hannele. Kesäyön unelma,
Oppineita naisia; 4 _Regina von Emmeritz_, Figaron häät, Jeppe
Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3
_Herra Valtuusmies, Rhodon valtias_, Juhannustulilla, Professori
Crampton; 2 _Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa_, Paolo ja Francesca,
Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 _Murtovarkaus, Salamiin
kuninkaat_, Kylmää vettä, Sirkka.

Näistä 35 kappaleesta oli kotimaisia 12 ja uusia 15 (4 kotimaista).



XXXIII.

Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.


Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi
päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä
ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä
olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun
lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie -- miten
olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin -- ei epäillyt seurata häntä. Nti
Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:

-- "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta
ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter
den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja
nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on
ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja
vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna,
mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään
siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet
sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi
valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. -- Muuten mainitaan
kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV:n esittämistä, jollei Ida
Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli
sovittu. -- Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa
mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin
uljaasti U. S:ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää
minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta
kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri
taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä,
että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään
kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs,
jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."

Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän
saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on
mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi
heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli
sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan,
luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen,
"ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta
toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia
turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." -- Tuskin
sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto
Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella
tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta
kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin;
mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla
on seurauksensa? -- Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan
salamurha."

Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja
luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta
väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka
kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa
sisarukset viipyivät 18:een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki
siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt
Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa
neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet
sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä
kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien
seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti
viehättäneen ainakaan Emilietä:

-- "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös
taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä
kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa.
Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi
koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon
mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei
sovi tänne -- siinä koko kaupunki!" -- Seuraus olikin, että sisarukset
pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia
ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä
kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan
muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä
Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är
en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata
kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti
Kleopatraa varten."

Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat
olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten
huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."

Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja
Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen,
joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin
toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten
siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin
vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä
hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin
asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa.
Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan --
tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä
olisi saanut mitään aikaan.

Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus,
Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin
Eljas Erkon suomentama Ibsenin _Kummittelijoita_. Tämä kappale, joka
1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei
ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt
näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta
näyttelijää, nti _Hilda Martin_[77] ja _Aapo Pihlajamäki_,[78] saisi
ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva
Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat
hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi
seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia
Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. -- Toisenlainen menestys
oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja
syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun
se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota
paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi
niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka
näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä
imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa
luonteen veitikkamaisuuteen.

Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20
ja 22 p. Mainio laulajattaremme _Alma Fohström-Rohde_ oli näet tullut
Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas
konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset
ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen
samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön
eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että
taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä
ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä
täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä
ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset
olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren
laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten
oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi
kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän
teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan
taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä,
samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.

Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan
4-näytöksinen kansannäytelmä _Nuori luotsi_, joka esitettiin ensi
kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono,
vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista
aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut
nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina.
Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme
Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus
Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila
Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä
_Kultainen talja_.

Synkkä aviorikosdraama, jossa huomattiin toisiinsa sekaantuneena
ranskalaisia ja Ibseniläisiä vaikutuksia, näyteltiin vain kahtena
iltana. (Ohimennen huomautettakoon, että 17/10 näytettäessä Gorkin
Pikkuporvareja oli runoilija itse saapuvilla.) -- Viides uutuus oli
sekin taas kotimainen ja niinkuin Nuori luotsi Yrjö Weijolan tekemä,
3-näytöksinen ilveily _Nuoruus ja hulluus_, ensi-ilta 28/10. Tämä
vallaton, hyvin naturalistisilla piirteillä höystetty kuvaus
ylioppilaselämästä näyteltiin 9 kertaa, jonka paremmin selittänee
aiheen kotimaisuus kuin mikään taiteellinen ansiopuoli -- ihme vain
ettei tekijän esimerkkiä ole noudatettu. Tietysti oli esitys
asianmukaisesti vilkas ja repäisevä. -- Tämän ensi-illan jälkeen
seurasi 29/10 _Taavi Pesosen_ viime ilta, hän kun esiintyen rovastina
Kuopion takana jätti hyvästi teatterille ja yleisölle. Pesonen oli
seurueen vanhimpia jäseniä, joka kolmena vuosikymmenenä oli kestänyt
kaikki tuulet ja tuiskut, joskin samalla nauttinut harvemmat
päivänpaisteiset hetket. Suurta mainetta hän ei ollut saanut, mutta,
vaatimaton kun oli, hän oli tyytynyt siihen vilpittömään myötätuntoon,
jota häneltä ei milloinkaan oltu kielletty. Sillä sekä pienemmissä
lauluosissa että koomillisissa tehtävissä hänen luontaiset lahjansa,
miellyttävä lauluääni ja lystillinen huumori, aina vaikuttivat siihen
osaan yleisöä, joka teatterilta pyytää enemmän hupia kuin korkeata
taidetta. Jäähyväisiltana olivat suosionosotukset katsomon puolelta
erittäin lämpimiä.

Kuudes uusi kappale esitettiin ensi kerran 10/11, nimittäin Irene
Mendelinin suomentama Otto Ludwigin murhenäytelmä _Makkabealaiset_.
Nerokkaan, aitodraamallisen runoilijan pääteoksena oli tämä
näytelmä kauvan ollut Bergbomin mielessä ohjelmistoon otettavana.
Näyttämöllepano olikin huolella toimitettu ja kaunis, niinikään
harjotukseen työtä pantu; mutta vaikka esitys siten oli sangen
tyydyttävä, ei draamalla ollut suurempaa menestystä -- se meni vain
4 kertaa. Roolijaosta mainittakoon, että Salo oli Judah ja rva Rautio
Lea. -- Pääsyy siihen ettei etevä näytelmä täyttänyt useampia huoneita
oli kai se, että juuri tähän aikaan (4:n ja 18:n päivän välillä)
_Ida Aalberg_ esiintyi Kansallisteatterissa sarjassa vierailunäytäntöjä
saksalaisen näyttelijäseurueen kanssa, näytellen sitten myöskin kolmena
iltana (23/11-27/11) kansallisen näyttämön vieraana Schillerin Maria
Stuartissa. Emme tarvitse sanoa että taiteilijatar käyttäessään
äidinkieltään oli tavallisten lämpimien suosionosotusten esineenä.

Joulukuulla ei tullut mitään uutuutta, mutta paitse Sudermannin
Johannes-näytelmän esittämistä 2/12 rva Raution 25-vuotisen
näyttelijäjuhlan johdosta, on erityisesti mainittava Daniel Hjortin
uusinnos. Se näyteltiin ensi kerran 6/12 valtiopäivien avajaisten
kunniaksi. Näyttämöllepanoa varten Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat
koristusmaalaajan kanssa käyneet Turussa, saadakseen uusia aiheita
koristuksiin, ja muutenkin oli esitys sekä ulkoasultaan että roolijaon
puolesta uusittua. Nimiroolissa nähtiin nuori Kilpi, jonka tapa
käsittää tehtävää sai täyden tunnustuksen, joskin hänen voimansa olivat
riittämättömät; nti Lähteenoja oli kostonhimoinen Katri, nti Helenius
Sigrid j.n.e. Näytelmä meni kaikkiaan 8 kertaa, ja esiintyi siinä
helmikuulla Kaarle Halme vieraana.

Koska helposti saattaisi luulla, että Bergbom-sisarusten into oli
laimentunut ja että he olivat väsyneet uutta ja entistä parempaa
harrastamaan, otamme tähän yhden Emilien viimeisiä kirjeitä nti
Elfvingille. Kirjoitettuna Daniel Hjortin johdosta se todistaa, että
asianlaita oli päinvastainen, samalla kuin se muutenkin valaisee oloja:

(Helsingissä 16/10). "Rakas Betty! Jälleen minä tulen ja pyydän Sinua,
Betty hyvä, tekemään meille palveluksen. Olemme ajatelleet nyt syksyllä
ottaa esiin Daniel Hjortin ja hauskaa olisi voida sisustaa suuri sali
tyylin puolesta niin uskollisesti kuin mahdollista. Tiedätkö onko nyt
linnaa uudistettaessa löydetty joku piirustus vanhasta salista? Onko
olemassa mitään kuvia muinoisen ajan huoneista? Onko kenties joku huone
semmoiseksi uudistettu kuin se oli Juhana herttuan aikana? Jos muistat,
niin tapahtuu kaksi näytöstä Turunlinnan isossa salissa, ja hupaista
olisi, jos ilman liian suuria kustannuksia, voisi esiin loihtia [sen]
kuvan menneiltä päiviltä. -- Tuletkohan tänne, armahin ystävä? Hauskaa
olisi, jos vielä kerran saisimme pitää sinut täällä pitemmän ajan.
Kaarlo voi sangen hyvin, mutta terve hän ei sentään ole, sillä
puhelukyky on vielä hyvin puutteellinen, usein kovin huono; hän tulee
niin ylen helposti hämilleen, ja silloin hän ei tapaa sanoja, joita hän
tahtoo lausua. Hän on kuitenkin voinut hoitaa teatteria --
luonnollisesti ei niinkuin ennen, mutta sittekin niin että on toimeen
tultu. Hyvin toivomme kumminkin, että tämä viimeinen vuotemme loppuisi;
kuka sitten tulee johtoon, on vielä tietymätöntä. -- Täällä kotona
voimme jotenkin hyvin; Täti tulee tosin yhä vanhemmaksi ja
väsyneemmäksi, mutta kuitenkin hän jaksaa lukea ja tehdä työtä aamusta
iltaan. Valtiollinen levottomuus tekee niin äärettömän surulliseksi ja
masentuneeksi, ja minun on vaikea olla vieraitten ihmisten kanssa.
Kaikki valheet, kaikki parjaus ja kaikki häväistys, jota luullaan
oltavan oikeutetut heittämään lähimmäisiään kohtaan, tekee mielen
katkeraksi ja äkäiseksi: en voi enkä tahdo olla yhdessä alhaisten,
valheellisten parjaajain kanssa, ja sen tähden en mene mihinkään, vaan
aika kuluu kotona ja teatterissa. Rakas Betty, mikä on tämän kaiken
loppu oleva! Jumala auttakoon meitä ja antakoon rauhaa ja lepoa
levottomille, taisteleville mielillemme; minusta kaikki nyt on
epätoivoisempaa kuin koskaan, vaikka näyttääkin valoisammalta. Hyvästi,
rakas ystävä! Tiedän kyllä että autat meitä Turunlinnan asiassa, jos
taidat; jollet voi tietoja antaa, niin ilmota meille se. Kaikkien
kotona olevien lämpimimmät terveiset toimittaa sinulle täten vanha
ystäväsi Emilie."

Toisista kirjeistä nähdään, että nti Elfving antoikin tietoja, että
sisarukset, niinkuin jo on mainittu, tekivät tutkimusmatkan Turkuun,
että siellä teatteria varten jäljennettiin "Kurjen tuoli" y.m. Edelleen
Betty Elfving marraskuulla kävi Helsingissä vanhojen ystäviensä luona,
joihin myöskin 86-vuotias "Täti", rva Sanmark, kuului. Tämä joka
myöskin, niinkuin Emilie, viimeiseen saakka oli kirjeenvaihdossa
turkulaisen ystävänsä kanssa, mainitsee Kaarlon puhekyvystä, että hän
ei voisi tulla toimeen, jollei hänellä olisi Emilie "tulkkina" --
toisin sanoen: sisar ymmärsi hänen puhettaan paremmin kuin kukaan muu
ja puhui tarpeen tullen hänen puolestaan. Mutta huolimatta siitä että
miten kuten tultiin toimeen, oli selvä asia että tämä oli sisarusten
viimeinen työkausi teatterissa, ja marraskuulla (6/11) he jo
lopullisesti johtokunnalle ilmottivatkin, että he ensi keväänä,
näytäntökauden päättyessä, eroaisivat. Ilmotus tehtiin niin varhain,
jotta olisi aikaa tiedustella uutta johtajaa. Mihin päätökseen siinä
kohden tultiin, on mainittava luvun lopussa. -- Yhteydessä edellisen
kanssa on sanottava, että Kaarlo loppukesästä alkaen myöskin puuhasi
Johannes Linnankosken suurta huomiota herättäneen näytelmän, Ikuisen
taistelun, esittämistä. Hän lyhenteli sitä näyttämöä varten ja vaihtoi
kirjeitä tekijän kanssa tästä asiasta. Luultavasti yrityksen monet
vaikeudet lopulta pakottivat hänet luopumaan aikeestaan.

Ennen kun jatketaan kertomusta teatterin toimesta, on tässä merkittävä,
että _teatterikoulu_ vihdoin avattiin tammikuun keskivaiheilla (16/1).
Jo keväällä 1904 oli neuvottelu koulun järjestyksestä ja säännöistä
vienyt siihen tulokseen, että laitos oli, niinkuin on tapa sanoa,
olemassa paperilla, mutta sen toteuttaminen syksyllä kävi kuitenkin
mahdottomaksi. Hallintoneuvosto hyväksyi tosin menosäännön, 7,000-8,000
markan muodossa; mutta opettajain saanti näyttäytyi kovin vaikeaksi.
Lopulta sovittiin niin, että maisteri _V. Tarkiainen_, joka syksyllä
oleskeli Kööpenhaminassa perehtyäkseen näyttelijänalkujen opetukseen
sikäläisessä Kunink. teatterissa, otettiin koulun johtajaksi ja samalla
fonetiikan, draamallisen kirjallisuuden ja näytelmätaiteen opettajaksi,
sekä että _Adolf Lindfors_ otettiin opettajaksi rooliharjotuksessa ja
rva _Katri Rautio_ plastiikassa. Näiden opettajien lisäksi tuli
sittemmin vielä lehtori _Emil Genetz_ lausunnossa ja maisteri _Heikki
Klemetti_ laulussa. Toiminnan alkaessa oli koulussa 6 oppilasta.

Alkuvuoden kansalliset muistopäivät vietettiin Nummisuutarien,
Prinsessa Ruususen ja Ei voi näytelmäin esittämisellä. Keskimäinen
näistä kappaleista, Helmi Helenius prinsessana, ilmestyi uusittuna ja
tuli oikein kassakappaleeksi. Se meni 16 kertaa, mikä olisi omansa
ihmetyttämään, jollei mainittaisi että Erkki Melartin oli säveltänyt
uuden musiikin satunäytelmään sekä muistettaisi, että Helsinki on oikea
koulujen kaupunki; 6 näytäntöä annettiin alennetuin hinnoin. -- Uuden
vuoden ensimäinen ensi-ilta oli 18/1, Irene Mendelinin suomentama
Sudermannin 4-näytöksinen huvinäytelmä _Perhostaistelu_, jolla oli
heikko menestys, ja toinen 27/1, Kaarlo Forsmanin (Koskimies)
suomentama Sofokleen murhenäytelmä _Kuningas Oidipos_. Maailmankuulun
draaman esittäminen suomalaisella näyttämöllä on, samoin kuin ennen
Antigoneen, merkkitapauksena pidettävä. Näyttämöllepano ja
näytteleminenkin oli sangen suuria vaatimuksia tyydyttävä. Axel Ahlberg
oli arvokas, vaikuttava Oidipos, Katri Rautio niinikään onnistunut
Jokaste, ja Adolf Lindfors oli muita taiteellisemmin muovaellut
tietäjän, Teiresiaan hahmon; Falck sekä neidit Lilli Högdahl ja Helmi
Helenius edustivat vuorolausunnallaan kuoroa. Näytelmä meni 4 kertaa.
-- Kolmas uutuus, J. Snellmanin suomentama Wilhelm Kragin 3-näytöksinen
näytelmä _Viimeinen päivä_ (8/2) ei menestynyt paremmin kuin
Sudermannin äsken mainittu; sitä vastoin saavutti melkoisen suosion H.
Weckmanin suomentama I. Potapenkon 4-näytöksinen, teräväpiirteinen,
rappeutunutta venäläistä sukua kuvaava draama _Pelastus_, joka
näyteltiin 6 kertaa, ensiksi 15/2. Esiintyjistä ovat ensi sijassa
mainittavat Lindfors -- Platon Platonovitsch, Lilli Högdahl -- Marja,
rva Salo -- Julia Platonowna ja Knut Weckman -- Rotislaw Sandalow.

Maaliskuulla tuli kaksi kotimaista alkuteosta: 8/3 Maila Talvion
3-näytöksinen näytelmä _Kauppaneuvoksen kuoltua_ ja 31/3 Kasimir Leinon
5-näytöksinen näytelmä _Lehtolapsi_, joista ei toinen enemmän kuin
toinenkaan herättänyt suurempaa huomiota, vaikka etenkään jälkimäinen
ei ollut vailla useita ansiopuolia.

Samoin kuin edellisenä vuonna katkaisi nytkin puhenäyttämön toimen
sarja taiteellisesti arvokkaita oopperanäytäntöjä. Vastoin sitä mitä
keväällä oli suunniteltu ei syksyllä ollutkaan oopperanäytäntöjä, mutta
huhtikuulla oli näyttämö luovutettu alkupuolella Armas Järnefeltille,
joka puolisonsa Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpani Wagnerin
Valkyria-oopperan esityksen, ja loppupuolella Robert Kajanukselle,
joka rva Aino Ackté-Renvallin kanssa esitti saman mestarin
Lohengrin-oopperan. Kieltämättä on näillä näytännöillä, jotka yleisö
vastaanotti mitä suurimmalla suosiolla, muistettava merkitys
musiikkielämässämme, mutta, varsinaiseen aineeseen kuulumattomina, emme
niihin sentään lähemmin kajoa.

Mutta kuitenkaan ei huhtikuu mennyt hukkaan tältäkään historialta,
sillä sen 30 p. teatteri vietti _Kaarlo ja Emilie Bergbomin
erojaisjuhlaa_, ja muodostui se kaikin puolin merkilliseksi,
arvokkaaksi kunnianosotukseksi taidelaitoksen unohtumattomille
luojille.[79] Tilaisuutta varten oli toimitettu erityinen, päällyksellä
varustettu ohjelmalehti, jossa nähtiin Kaarlon ja Emilien muotokuvia
eri ajoilta, kolme kummastakin, sekä Arkadia- ja Kansallisteatterien
kuvat. Juhla -- päivä oli sunnuntai -- oli alkava klo 2 i.p., ja
silloin oli näyttämö kasveilla koristettu ja johtajaparin aitio
kukitettu oikein ruusumajaksi. Kun juhlavieraat, jotka vaunuilla oli
noudettu teatteriin, astuivat aitioonsa, yleisö orkesterin toitottaessa
tervehti heitä kättentaputuksilla. Sitten alkoi ohjelman suoritus, ja
esitti ensiksi soittokunta, Robert Kajanuksen johtamana, Weberin
Noita-ampujan alkusoiton; toiseksi piti professori J. J. Mikkola
juhlapuheen, jossa muistiin palautettiin juhlavieraitten suuri
elämäntyö ja julkilausuttiin hartaimmat kiitokset ja syvimmät
kaipauksen tunteet työmaaltaan poistuville; kolmanneksi lauloivat,
Heikki Klemetin johdolla, Ylioppilaskunnan laulajat Porilaisten marssin
sekä sekakuoro Paciuksen Suomen laulun ja Sibeliuksen Isänmaalle;
neljänneksi näyteltiin Shakespearen Myrskyn viides näytös, jonka
eduskuvalliseen merkitykseen jo ennen on viitattu ja jossa Kaarlo nyt
näki oman kohtalonsa havainnollistettuna. -- Siinä juhlan ensimäinen
osasto. Toisen aluksi soitettiin Beethovenin Fidelio-uvertyyri, ja sen
jälkeen tuli ohjelman päänumero. Kulissien takaa -- josta näyttämön
hahmot ja ilmiöt, niinkuin mistäkin salaperäisestä kaikkeuden
tyhjentymättömästä varastosta, aina ilmestyvät -- esiintyi ikäänkuin
taikasauvalla palautettuna toinen toisensa perästä niitä henkilöitä,
jotka Bergbom aikoinaan oli yleisölleen näyttänyt. Pitkässä kulkueessa
he astuivat esiin, kukin helposti tunnettavana: Esko ja Topias, Aino ja
Kullervo, Daniel Hjort ja Katri, Kustaa II Adolf ja Kätchen, Eubulos,
Antigone, rva Alving, Reviisori, Shylock, Ariel ja Ferdinando, Hermia,
rva Suorasuu, Pernilla ja monta, monta muuta, ja vielä lopuksi
näyttämöhahmojen jälkeen kaikki teatteriväki, joka näkymättömänä oli
pitkät vuodet ahertanut, ja nyt ensi kerran esiintyi näyttelijäin
mukana, näyttämömiehet, vahtimestarit, palveluskunta perheineen,
lapsineen -- ja ne suuntasivat askeleensa näyttämön yli harmaantuneita
sisaruksia kohti, missä nämä istuivat keväisten ruusujen kehyksissä,
kukin vuoroonsa kunnioittaakseen heitä kiitollisella kumarruksella.
Jean Sibelius oli säveltänyt ja johti itse soittoa, joka säesti
kulkueen astuntaa, ja haltioituneena yleisö kättentaputuksilla toiselta
puolen tervehti noita tuttuja hahmoja, toiselta yhtyi niiden
kunnianosotukseen. Oli kuin olisivat sillä hetkellä menneiden
vuosikymmenien taiteellisen työn vaikutelmat vaihtelevine aatteineen ja
tunnelmineen nousseet sielujen kätköistä, nousseet ylös ja uudistuneet.
Kun sitte kulkue oli järjestynyt ja pysähtynyt taajaksi ryhmäksi
näyttämöllä, astui siitä esiin Ida Aalberg ja lausui V. A. Koskimiehen
runon -- näyttelijäin kiitoksen Kaarlo ja Emilie Bergbomille, ja se oli
juhlan huippu. Läsnäolijat sanovat, ettei suuri taiteilijattaremme
koskaan ole lausunut kauniimmin, henkevämmin -- niin olivat säkeet
soineet heleästi, niin olleet puettuina syvän sielunliikutuksen
väreihin, eikä silloin

    -- ollut sitä urosta
    eikä kassan kantajata,
    kenen syäntä ei sulannut;
    itki nuoret, itki vanhat.

Kun vielä rva Aino Ackté oli orkesterin säestäessä laulanut Sibeliuksen
"Höstkvällen" (Syysilta), alkoi erityinen, niin sanoaksemme, vapaa
ohjelman osa. Luettiin julki eri tahoilta tulleita sähkösanomia ja
esiintuotiin yhdistysten ja yksityisten puolelta kukkalaitteita --
kaikki kiitollisuuden, kunnioituksen, rakkauden osotteeksi. Samassa
mielessä Adolf Lindfors ilmotti, että kansalaisten kesken oli kerätty
2,000 markkaa käytettäväksi avustuksena Suomalaisen teatterin
historian aikaansaamiseksi. -- Kaunis, sydämellinen juhla päättyi
Maamme-lauluun.[80] --

Toukokuun näytännöistä mainitsemme vain seuraavaa. Friedrich Schillerin
kuoleman 100-vuotispäivänä (9/5) näyteltiin Wilhelm Tell -- ainoa
kunnianosotus, millä maassamme suurta runoilijaa sinä päivänä
muistettiin; 24/5 esitettiin ainoan kerran J. Hahlin suomentama Marco
Pragan 3-näytöksinen näytelmä _Halleluja_ ja 27/5 niinikään ainoan
kerran kotimainen alkuteos, Anton Franckin kirjoittama 4-näytöksinen
perhenäytelmä _Perheen toivo_. Saman ajan varsinainen taiteellinen
merkitys oli kumminkin (paitse Wilhelm Tell-näytännöissä) _Ida
Aalbergin_ vierailuissa. Hän esiintyi näet kolme kertaa Kirsti
Fleminginä Elinan Surmassa ja kolme kertaa Reginana, ja siitä johtui,
että Kaarlo Bergbomin elämäntyö tuli päättymään Regina von Emmeritzin
esittämiseen 29/5, samana päivänä, jolloin Suomen naisyhdistyksen
toimesta pystytetty Z. Topeliuksen hautapatsas paljastettiin.
Teatterinkin puolesta laskettiin siinä juhlassa seppele patsaan
juurelle, ja oli Kaarlo hautausmaalla saapuvilla, mutta ei Emilie --
syystä, josta puhumme alempana. Näytännöstä illalla mainittakoon
seuraavaa. Se kesti klo 8:sta 1/2 12:een saakka. Teatteri oli täydempi
kuin tavallisesti näytäntökauden lopussa. Yleisö seurasi hartaudella
näytelmää, jonka pääosat olivat kokeneimmissa käsissä: Regina -- Ida
Aalberg, Kustaa Aadolf -- Axel Ahlberg, Hieronymus -- B. Leino, Larsson
-- Adolf Lindfors. Toisen näytöksen jälkeen Tudeer, Santeri Ingman
(Ivalo) ja tämän kirjoittaja menivät näyttämölle, ja ojentaen
ruusukimpun Kaarlo Bergbomille eräs meistä lausui johtokunnan puolesta:
"Eronhetki avaa sydämet ja suut. Sentähden johtokuntakin nyt tuntee
tarpeen lämpimästi kiittää menneen ajan yhteistyöstä. Ylen kallis on
meille oleva muisto ajasta, jolloin olemme saaneet olla avustajia,
vaikka heikkojakin, siinä suuressa rakennustyössä, jonka alkaja ja
mestari Sinä, hyvä ystävämme, olet ollut!" Emilielle, joka ei ollut
teatterissa, vietiin jäähyväistervehdys kotia. -- Kaarlo oli
toimittanut suuren leivosvaraston näyttämölle, mistä auliisti
tarjottiin kaikille. Kun näytäntö oli päättynyt, huudettiin ensin
näytelmässä esiintyneet esiin, sitte Bergbom. Hänelle annettiin kukkia,
ja rva Maila Mikkola painoi hänen päähänsä laakeriseppeleen, ja
näyttelijäkunnan kokoonnuttua hänen ympärilleen laulettiin yhteisesti
Maamme-laulu, jota ensimäiselle parvelle asettunut torvisoittokunta
säesti. Vihdoin huudettiin eroavalle johtajalle 9-kertainen "eläköön!".

       *       *       *       *       *

Yhtiökokouksessa 24/11 oli esitetty kulunkiarvio vuodeksi 1905-06, joka
päättyi 44,000 markan vajaukseen. Sen johdosta päätettiin tarjota 250
uutta osaketta merkittäväksi, jotta siten saataisiin noin 12,000 mk
vuotuista yksityistä avustusta kolmeksi vuodeksi eteenpäin, sekä
uudistaa anomus korotetusta valtioavusta. Edellisen toimen tulos oli
että toivottu määrä osakkeita merkittiin; jälkimäinen päätös
toteutettiin helmikuulla, jolloin anottiin että teatterille
myönnettäisiin yhteensä 57,000 mkan vuotuinen apu yleisistä varoista,
mutta vastausta saatiin kauvan odottaa. Tosin senaatti ei epäillyt
puoltaa anomusta, mutta korkeimmasta paikasta tuli myöntymys vasta
seuraavana näytäntökautena.

Mitä johtajakysymykseen tulee, ratkaistiin se helmikuulla, niin että
tri _Jalmari Hahlin_ kanssa asiasta sopimus tehtiin. Hän suostui näet
rupeamaan teatterin johtajaksi yhdeksi vuodeksi, lukien kesäkuun 1
pstä. Ohjaajaksi ja avustajaksi johtajalle otettiin näyttelijä _Eino
Salmela_. Maaliskuulta alkaen Hahl alkoi seurata harjotuksia ja ottaa
osaa johtokunnan neuvotteluihin, ja toukokuulla hän teatterin antamalla
matkarahalla (2,000 mk) lähti ulkomaille valmistuakseen tehtäväänsä.

Kaikkiaan 155 näytännössä esitettiin: 16 kertaa _Prinsessa Ruusunen_;
12 _Nuoruus ja hulluus_; 11 Romeo ja Julia; 8 _Daniel Hjort_;
6 Pelastus; 5 _Nummisuutarit, Tukkijoella, Nuori luotsi_: 4
_Murtovarkaus, Amalia ystävämme, Lehtolapsi_, Makkabealaiset, Kuningas
Oidipos, Porvari aatelismiehenä; 3 _Kumarrusmatka, Kihlaus, Kuopion
takana, Kullervo, Elinan surma, Regina von Emmeritz, Kauppaneuvoksen
kuoltua_, Kummittelijoita, Perhostaistelu, Pikkuporvareja, Kesäyön
unelma, Maria Stuart, Saituri, Sevillan parturi, Orleansin neitsyt,
Wilhelm Tell; 2 _Lea, Ei voi_, Kultainen talja, Viimeinen päivä,
Johannes, Jeppe Niilonpoika, 1 _Yö ja päivä, Anna Liisa, Lyyli, Perheen
toivo_, Halleluja, Avioeron selkkaukset, Juhannustulet, Elämä on
unelma, Myrsky.

Näistä 45 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 13 uusia (5 kotimaista).



XXXIV.

Emilie ja Kaarlo Bergbomin viime aika ja kuolema.


Kun puhutaan raskaan työpäivän päättymisestä -- tarkotettakoon sitte
yhtä ainoata päivää taikka pitempää aikaa -- niin yhtyy siihen
välittömästi mielikuva rauhallisesta, "hyvin ansaitusta" levosta.
Bergbom-sisarukset olivat niin täydellisesti kuluttaneet voimansa ja
aikansa, ettei heillä enää ollut kumpaistakaan jälellä edes sen verran
mitä lepoon olisi tarvittu, vaan oli heidän edessään se työ -- jota
kansa sanoo kovimmaksi -- kuolema. Ihmeellisesti he olivat kestäneet
viimeisenkin näytäntökauden vaivat ja koettelemukset, niin ettei
pieninkään osa heidän tehtävistään jäänyt kesken. Ja kumminkin oli
tämäkin aika ollut tavattomassa määrässä voimia kysyvä. Sillä puhumatta
siitä että teatterin johto aina oli yhtä työläs, oli heillä sen ohella
kannettavana synkän ajan masentava paino ja alituiset jobin viestit,
joiden salamantapainen, kaamea valo salli mitata kansallisen sekasorron
ja turmion pimennot. Kirjeessään Betty Elfvingille (ks edellä) Emilie
on julkilausunut mitä hän tähän aikaan tunsi, ja sanomattakin tiedämme,
ettei Kaarlon mielentila saattanut olla valoisampi. Kun sitte 6 p.
helmik. tapahtui prokuraattorin murha, tuo kauhea rikos, jossa
kansalaisten keskinäinen vaino saavutti verisen huippunsa, niin se
erään omaisen kirjeen mukaan koski Kaarloon niin syvästi, "että oikein
pelkäsimme, ettei hän enää koskaan toipuisi". Kaksi kuukautta
myöhemmin, 6 p. huhtik., kohtasi sisaruksia se suru, että heidän 87:ttä
vuotta käyvä tätinsä, rva Sofie Sanmark, kuoli. Tietenkään tapahtuma ei
ollut odottamaton, mutta silti se oli järkyttävä, sillä hän oli
kolmantena heidän kanssaan asunut samassa huoneustossa ja viimeiseen
asti -- sen todistavat hänen kirjeensä Betty Elfvingille, joista
viimeinen on helmikuun keskivaiheilta -- harvinaisen virkeillä hengen
voimilla, ymmärtämyksellä ja sydämellisellä myötätunnolla seurannut
heidän jokapäiväistä ahkeroimistaan. Toiselta puolen tuotti sentään se
lämmin, vilpitön tunnustus ja rakkaus, jota heille osotettiin
erojaisjuhlassa, sisaruksille suurta iloa ja tyytyväisyyttä.[81] Niin,
he kestivät loppuun saakka, mutta miten he olivat elinvoimansa
tyhjentäneet, sitä ei kukaan aavistanut.

Oli ollut aika, jolloin Kaarlo, ajatellessaan eroa johtajatoimestaan,
oli huolella miettinyt toimeentuloansa. Nyt kun ero todella oli
käsissä, hän kai siihen katsoen oli levollisempi; mutta toiset
ajattelivat hänen puolestaan. Toukokuun lopulla kerrottiin senaatin
päättäneen ehdottaa hänelle 3,000 mkan ylimääräisen eläkkeen
samansuuruisen, elinkautisen eläkkeen lisäksi, jota hän jo ennen oli
nauttinut. Näin olisi hänen toimeentulonsa ollut turvattu, semminkin
kun hän tietysti edelleen olisi asunut yhdessä sisarensa kanssa, jolla
oli kolmelta taholta eläke (isänsä jälkeen, hypoteekkiyhdistyksestä ja
teatterin eläkekassasta) kultakin 1,200 mk. Yhteensä olisi sisaruksilla
siis ollut noin 10,000 mk vuodessa. Tästä puhuttiin ystävien kesken ja
oltiin tyytyväisiä, että heidän elämänsä ehtoo näyttäytyi niin
turvalliseksi. Mutta, niinkuin jo sanoimme, sisarusten voimat ja aika
olivat lopussa. Emilie, joka vuosista huolimatta tähän saakka oli ollut
terveempi, oli ensimäisenä menevä, ja hänestä on siis ensin kerrottava.

Kun Emilie palasi tuolta surulliselta ulkomaanmatkalta, jolla hän
ajoittain aivan yksin oli hoitanut sairasta veljeänsä, oli hän
nähtävästi vanhentunut. Hänen työintonsa oli kyllä entisellään, mutta
olennoltaan ja puheeltaan hän oli hermostuneempi. Emilian päivänä,
19/5, kävivät ystävät tapansa mukaan häntä onnittelemassa, aavistamatta
että usea heistä silloin näki hänet viimeisen kerran. Kun sitten 25/5
Seurahuoneella oli päivälliset B. F. Godenhjelmille ja hänen
rouvalleen, jotka tänä keväänä erosivat perustamansa, suomalaisen
tyttökoulun johdosta, tulivat Bergbom-sisaruksetkin sinne, vaikka
molemmat varhain palasivat kotia -- erittäinkin Emilie syvästi
loukkaantuneena siitä, ettei tässäkään juhlassa, jossa kuitenkin eri
puolueihin kuuluvia oli läsnä, eräs puhuja ollut voinut olla ajan
tapaan tuomitsematta toisin ajattelevia. Mutta Z. Topeliuksen
hautapatsaan paljastuksessa Emilietä ei enää näkynyt, eikä myöskään
viimeisessä näytännössä saman päivän iltana, vaan levisi miehestä
mieheen sanoma, että hän oli pahoin sairastunut.

Edellisenä iltana (sunnuntaina 28/5) klo 6 oli johtokunnan kokous rva
af Heurlinin huoneustossa, ja siihen Emilie otti osaa tehdäkseen selkoa
ja tiliä viimeisistä hänen hoidossaan olleista asioista. Silloin hän
puhui paljon ulkonaisesti näyttäen olevan entisellään, mutta hän sanoi
että hän ei ollut terve ja että hän ei voinut tulla saapuville
teatterin puvuston inventeeraukseen. Kokouksen jälkeen Emilie kuitenkin
lähti teatteriin, jossa oli tavallinen näytäntö, mutta palasi kohta, ja
yöllä hän sai vaikean, pitkällisen sydämenkouristuskohtauksen. Jo
ennenkin oli hänellä ollut pari samantapaista kohtausta, mutta ne
olivat pian menneet ohi; nyt kutsuttiin lääkäri, ja hän selitti taudin
syyksi sydänsuonten kalkkiutumisen.

Emme ota kuvataksemme niitä kärsimyksiä, jotka tuskallinen tauti tuotti
sairaalle. Riittänee sanoa, että häiriintyneen sydämentoiminnan
aiheuttamiin tuskiin ja hengenahdistuskohtauksiin liittyi ääretön
hermoston levottomuus, joka esti sairaan saamasta lepoa ja rauhaa,
mutta että alussa silloin tällöin sattui helpompiakin hetkiä ja päiviä,
vaikkei parantumisesta ollut puhettakaan. Kesäkuulla päätettiin viedä
sairas Takaharjulle, toivossa että ilmanalan muutos jotakin
vaikuttaisi, mutta jo kahden viikon päästä hänet oli tuotava takaisin
Helsinkiin. Sen jälkeen ajateltiin, että täydellinen eristäyminen ehkä
olisi hyväksi, ja sairas muutettiin diakonissalaitokseen, mutta
ainoastaan kymmenen päivää hän siellä oli. Sittemmin häntä hoidettiin
yhtä mittaa kotona. Tuskat ja levottomuus saattoivat joskus yltyä
ajatusten häiriöksi, hourailemiseksi, ja silloin huomattiin
katkonaisista sanoista, kuinka valtiolliset olot ja niiden aiheuttamat
kuvittelut häntä vaivasivat. Niin oli varsinkin laita ennen Takaharjun
matkaa, mutta myöhemmin kesällä hän näytti niistä vapautuneen. Että
muutoin Emilie sairasvuoteellakin oli sama kuin ennen, siitä voi
todistuksena mainita hänen hyvästijättönsä Ida Aalbergille.
Taiteilijatar kävi näet kesäkuun alussa sairaan luona kiittämässä häntä
kaikesta ja sanomassa hänelle hyvästi. Silloin oli Emilie pannut hänen
sydämelleen velvollisuuden käyttää suurta taidettaan kansansa hyväksi,
muistaa että hän oli suomalainen. Elokuun lopulla sairas oli eräänä
päivänä pyytänyt, että V. Lounasmaa kutsuttaisiin hänen luoksensa.
Tälle hän oli puhunut yhteisestä työstä kansallisen asian,
suomalaisuuden hyväksi. "Kyllä olemme työtä tehneet", hän oli sanonut,
"ja hyvää työtä olemme koettaneet tehdä!" ja hän lausui viimeisen
hyvästinsä vanhalle ystävälle ja työtoverille. Omia harrastuksiansa
mainitessaan Emilie oli sanonut olevansa iloinen, ettei kukaan ollut
kärsinyt hänen eikä teatterin tähden. Näillä sanoilla hän tarkotti
teatterin velkoja, jotka muinoin olivat niin raskaasti painaneet häntä,
että se aika, jolloin hänen Kaarlon kanssa yksin oli täytynyt niistä
vastata, eli hänen muistissaan vaikeampana kuin kaikki mitä hän muuten
oli vaivoja ja kärsimyksiä läpikäynyt. Muita ihmisiä kohtaan hän oli
ollut ylen suopea ja anteeksiantavainen, ja monesti hän oli varottanut
omaisiaan ankarasti arvostelemasta kanssaihmisiään, pahaa puhumasta
kenestäkään. Vihdoin oli Kaarlon kohtalo usein hänen mielessään. Eikä
ihme, olipa hän kerran äitinä hoitanut tätä nuorempaa veljeään, sitte
sisarena, työtoverina, ystävänä avustanut häntä hänen elämäntyössään,
ja jälleen -- itse 70-vuotiaana -- hoitanut häntä kovan taudin aikana.
Oliko ihme, että hän kuolinvuoteellaankin huolehti veljestä, joka jäi
elämään hänen jälkeensä, mutta jonka terveys oli murtunut, niin että
hän enemmän kuin koskaan oli sisarellisen, äidillisen hoidon tarpeessa,
jota hän oli tottunut saamaan hänen kädestään!

Syyskuulla tauti muuttui vähemmän tuskalliseksi, mutta silloin
olivatkin sekä ruumiin- että sielunvoimat niin vähissä, että sairas
vain silloin tällöin tunsi ympärillään olevat. Viimeisen kerran se
tapahtui sunnuntaina, neljättä vuorokautta ennen kuolemaa. Torstaina 28
p. syysk. klo 4 aamulla Emilie Bergbom rauhallisesti veti viimeisen
hengähdyksensä.

Hautajaiset olivat tiistaina 3 p. lokak., ja moniääninen ja kaunis oli
rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen tunnustus, joka niissä
julkilausuttiin. Ennen kodista lähtöä kokoontuivat sinne sukulaiset ja
joukko ystäviä. Betty Elfving oli tätä hetkeä varten sepittänyt
virrentapaisen runon, "Toivon että sun nähdä viel' saan", jonka
"Vuokkoset" lauloivat nti Anna Sarlinin johdolla. Sen jälkeen toinen,
Therese Hahlin johtama naiskuoro lauloi Paciuksen säveltämän Z.
Topeliuksen "Fridsböner i aftonens lugn". Itse hautajaistoimitus
tapahtui läheisessä Vanhassa kirkossa, jonka kuori oli laitettu
vihreäksi lehdoksi. Avajaissanoissaan tri Paavo Snellman (Virkkunen)
muistutti, miten Emilie Bergbom oli kasvanut ympäristössä, johon
kansamme suurmiehet olivat kotiutuneet, miten hän oli elänyt rikasta,
kirkasta henkielämää, miten hänen elämänsä alusta loppuun oli ollut
sydämenihmisen elämää, uhrautuvaa rakkaudenelämää, joka kaikkialle,
missä hän liikkui, säteili lämpöä ja osanottoa, ja puhuja lisäsi siihen
huomautuksen: missä näin kirkasta elämätä eletään, siinä on aina
olemassa henkistä heimolaisuutta hänen kanssaan, joka sanoi, minkä
teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen teitte minullekin.
Ruumiinsiunauksen jälkeen laulettiin Robert Kajanuksen johdolla
Mozartin Requiemista värisyttävä "Lacrymosa dies illa". Ensimäinen
seppele, "Emilie Bergbomin ikirakkaalle muistolle" pyhitetty, joka
laskettiin arkulle, oli Kansallisteatterin johtokunnan, ja lausui
O. E. Tudeer sen puolesta:

"Mitä Emilie Bergbom oli Suomen kansallisteatterille, se on helpompi
tuntea, kuin sanoin lausua. Olihan hän, kuten runoilija kerran on
lausunut, Suomalaisen teatterin sydän. Hänessä eli, samoin kuin hänen
veljessään, se rakkauden voima, joka kykenee suurta luomaan kansalle ja
ihmiskunnalle. Suomen kauniina kevätaikana he loivat -- niinkuin näytti
tyhjästä -- suomalaisen näyttämötaiteen, suomalaisen teatterin.
Uskollisena työtoverina Emilie Bergbom seisoi veljensä rinnalla;
rikkaan sivistyksensä, kirkkaan älynsä, ihmeellisen tarmonsa, kaikki
hän pani suurelle tehtävälle alttiiksi; ja hän otti hartioillensa
raskaimmat huolet, nuo loppumattomat arkihuolet, suuret ja pienet,
joita kansallisen taidelaitoksen luominen ja hoito vaativat. Ja
masentumatta, iloisin, rohkein mielin hän kesti kaikki, tukalimmissakin
oloissa. Sillä suuri rakkaus loi valonsa okaiselle tielle.

"Kirkkaina välkkyivät hänen edessään taiteen korkeimmat ihanteet,
korkealle hän asetti pyrkimystensä päämäärän, mutta samalla hänen
rikkaan sydämensä myötätuntoisuutta riitti kaikille, jotka olivat
työssä osallisina: hänen hellä huolenpitonsa ei ulottunut ainoastaan
varsinaisten taiteilijain taajenevaan parveen, se ulottui nuorimpaan
oppilaaseen ja kaikkiin niihin moniin, joiden kätten työ on teatterille
tarpeellinen ja joita yleisö ei näe. Siksi hän voi teatterista tehdä
_kodin_.

"Suomen sivistyshistoriassa Emilie Bergbomin nimi tulee läheisesti
liittymään niihin merkkimiehiin, jotka ovat lausuneet Suomen
kansallisen kehityksen syntysanat.

"Taide ei ollut hänestä mikään hurmaava pilvilinna, joka leijailee
kaukana erillään harmaasta todellisuudesta. Hän näki, samoin kuin
Runeberg, elämää suurena kokonaisuutena, jossa ei ole jyrkkiä aitauksia
eri elämän-ilmausten välillä, ei juopaa todellisuuden ja taiteen
välillä, -- vaan kaikki on saman orgaanisen elinyhteyden sopusointuista
pyrkimystä valoa kohti. Siksi se taidelaitos, jossa hän oli kodin
haltijana, voi olla ja pysyä niin läheisessä yhteydessä Suomen kansan
elämän kanssa; siksi siinä tuntui sen sydämen tykytys, ja siksi se on
tullut tälle kansalle niin rakkaaksi. Elämä on kehitystä; toivomme,
että draamallinen taide meillä pääsee vastedeskin yhä korkeammalle
kehittymään. Mutta hartaasti se sukupolvi, joka on nähnyt Suomen
kansallisteatterin nuoruudenajat, toivoo että siinä aina säilyisi se
puhdas, lämmin, korkeimpia ihanteita ja isänmaata palveleva henki, jota
Emilie Bergbom siinä piti vireillä.

"Siunattuna hänen muistonsa elää!"

Toinen seppele oli Kansallisteatterin näyttelijäkunnan. Sen laskivat
Kirsti Suonio ja Benjamin Leino, joka lausui runon, mihin hän itse oli
pukenut omat ja toveriensa tunteet. Otamme tähän vain alku- ja
loppusäkeet:

    Tuvastamme tuohus sammui,
    päivä pirtistä pakeni! --
    Ei nyt ukset ulvahtele,
    siltalaudat lausahtele
    tuon on tuttumme tulosta,
    emon kultaisen kulusta.
        -- -- -- -- --
        -- -- -- -- --
    Kiitos sulle neuvoistasi,
    kiitos kasvatuksestasi,
    kiitos uhrauksistasi,
    kiitos kaikesta hyvästä,
    kaunihista, kallihista,
    mit olet meille antanunna,
    emomme jalo, ylevä,
    tytär suuri Suomi-äidin!

Muita seppeleitä emme mainitse; sanomme vaan, että kaikki toistivat
samoja, kaikille yhteisiä tunteita. Eikä niistä eronnut Maila
Talvionkaan, kun hän innostunein sanoin ylisti niiden onnea, jotka
niinkuin vainaja olivat mukana Suomen aamua luomassa -- "Heitä
onnellisia! He olivat eheitä, he antoivat itsensä kokonaan. -- Heissä
oli uskoa, uskoa, joka vuoria siirtää ja tyhjästä luo. -- Heitä
onnellisia! He kärsivät ja taistelivat, mutta he astuivat taistelusta
voittajina!"

Hauta oli avattu vainajan vanhempien haudan viereen vanhan
luterilaisen hautausmaan eteläisellä sivustalla, ja siihen laskettiin
Ylioppilaskunnan laulajien laulaessa Suomen aamuajan jalo tytär
"nukkumaan alla kukkaisen kunnahan".

Emilie Bergbom eli neljä kuukautta sen jälkeen, kun hän oli teatterista
eronnut, Kaarlolle oli suotu kaksi kertaa neljä kuukautta. Mutta mitä
siitä, kun toiminta oli päättynyt eikä ollut voimaa ryhtyä mihinkään
uuteen! Kumminkin hän saattoi vapaasti liikkua, samalla kun hän
tavallisella osanotolla seurasi ajan tapahtumia. Itsestään ymmärtää,
että hänen mielensä enimmäkseen oli masennuksissa. Olipa hänen nyt
kaiken lisäksi täytynyt kestää rakkaan sisarensa kuolemakin. Varmaan
hän tiesi, että hänenkin viimeinen hetkensä oli lähellä, sillä omasta
alotteestaan hän 22 p. lokak. teetti testamenttinsa.

Siinä hän määräsi omaisuudestaan, että 3,600 mk oli siten jaettava,
että rva Kirsti Suoniolle, nti Cecilia Silénille, rva Mimmi
Falckille sekä teatterivahtimestari I. Kiven lapsille yhteensä ja
teatterivahtimestari Jaatis-vainajan lapsille sekä teatterityömies
Lehdon lapsille annettaisiin 600 mk; että 1,300 mk jätettäisiin hänen
sisarensa tyttärelle, nti Paula af Heurlinille, käytettäväksi hänen
vanhempiensa ja sisarensa [Emilien] hautakummun hoitamiseksi; sekä että
loput rahoista yhdistettäisiin teatterin hallussa olevaan "Kaarlo
Bergbomin rahastoon", jossa kesäkuun 30 p. oli ollut 5,120 mk. 64 p.
Tästä rahastosta, jonka käyttämisestä testamentintekijälle oli annettu
oikeus määrätä, sisältää jälkisäädös seuraavat lähemmät määräykset:
rahasto luovutetaan Kansallisteatterin Talo O.Y:n haltuun, joka
tallettaa rahat korkoa kasvavana, kunnes korot vuosittain nousevat
vähintäin 500 markkaan, jolloin ne joka toinen vuosi käytetään
seuraavalla tavalla: "Kansallisteatterin johtokunta, Teatteritalon
johtokunta sekä kaksi näyttelijäkunnan puolesta valittua edustajaa
muodostavat lautakunnan, joka määrää sanotun summan parhaan
suomenkielisen alkuperäisen, edellisen kahden vuoden kuluessa
Kansallisteatterin näyttämöllä esitetyn näytelmäkappaleen
tekijälle".[82] -- Mitä muuta irtainta omaisuutta Bergbomilla oli, hän
määräsi yllämainitulle sisarensa tyttärelle.[83]

Lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensi päivinä tapahtunut suurlakko,
tuo vallankumouksen viikko kaikkine levottomuuksineen, herätti
Kaarlossa mitä suurinta mielenkiintoa. Nuoruudestaan saakka hän oli
ollut innostunut kansanvapauden ihailija, ja kun hän nyt kerran
kotimaassaankin kuuli kansannousun melun, näki jokapäiväisen
järjestyksen muotoineen sortuvan kumouksen myrskyssä, niin hänen
sydämensä sykki ilosta, ja hän kuvitteli Suomelleen vapauden,
kansallisen kehityksen onnea. Kaiket päivät hän käveli kaupungilla
katsellen outoa elämää. Eräänä päivänä Maila Talvio Mikonkadulla
kohtasi Kaarlon menossa Rautatientorille päin, jossa aina oli kansaa
koolla ja puheita pidettiin. Hänen kasvonsa elivät, vaikka käynti oli
raskas. Kättään heilauttaen hän huudahti: "No, nyt on koko maailma
mullin mallin!" ja lisäsi vähän päästä: "Minä kuljen täällä ja laulan
marseljeesia." -- Huutava ero oli ollut nuorukaisen palolla lausuttujen
sanojen ja väsyneen sairaan ulkomuodon välillä. Niin todella, Bergbom
hyräili kotona ja ulkona marseljeesia; mutta hän oli liian syvä
historiantuntija luottaakseen harhakuviin, ollakseen epätietoinen
siitä, miten tällaiset kuohahdukset kansojen elämässä tavallisesti
päättyvät. Hän muistutti näet Augusta-sisartaan Freiligrathin sanoneen,
että barrikaadeja rakennettaessa rynnätään eespäin parhaimpien kanssa,
mutta taistelun päättyessä nähdään vain roistoväkeä ympärillä. Kun
Kansallisteatterin ensi näytännössä lakkoviikon jälkeen näyteltiin
Daniel Hjort, hän oli ollut tyytymätön ja lausunut: "'Wilhelm Tell'
taikka 'Die Weber' (Kankurit) olisi ollut minun ohjelmani!"

Ennestään tiedämme, että Kaarlo kärsi kotimaan rikkinäisistä oloista,
eikä kukaan voine sanoa, että suurlakko olisi vienyt sovinnollisempaan
elämään. Se teki, että hän nytkin mielellään olisi lähtenyt ulkomaille.
Siellä hän olisi tuntenut itsensä vapaammaksi. Hän piti kyllä arvossa
kotoisia ystäviään, mutta kun kielen kankeus vaikutti, ettei hän voinut
hämilleen joutumatta seurustella heidän kanssaan, olisi hän paremmin
viihtynyt aivan outojen ihmisten kesken. Sentähden olikin puhetta
Augusta-sisaren kanssa, että tämä seuraisi häntä ainakin lyhemmälle
matkalle, vaikkapa Ruotsiin. Syystä tai toisesta jäi matka kuitenkin
sikseen, ja sen sijaan Kaarlo vietti joulunsa Ossian-veljensä
huvilassa, Lepolassa, Pyhäjärven rannalla vastapäätä Tampereen
kaupunkia.

Uudesta vuodesta alkaen Kaarlo jälleen oli Helsingissä, jossa hänellä
ainoana huvina oli käydä teatterissa. Teatterissa hän syksylläkin oli
usein käynyt. Olihan tie sinne hänelle niin tuttu! Jo syyskuun alussa
oli tämän kirjoittaja kysynyt häneltä: oliko hän vielä huolissaan
teatterista? -- "En ole", hän vastasi, "olen voinut heittää ne huolet
kokonaan päältäni." Kyllä kai se niin olikin, että ainoastaan vanha
rakkaus näyttämötaiteeseen ja omaan teatteriin vei hänet sinne. Ja
juuri siellä oli viimeinen kuolemanisku häntä kohtaava.

Loppiaisaattona, tammikuun 5, annettiin Schillerin Don Carlos, tuo
runoilijan nuoruudendraama, jota Kaarlo nuoruudestaan asti oli
rakastanut. Hän oli lukenut ja nähnyt sen kukaties kuinka monta kertaa,
mutta silti hän nytkin meni teatteriin. Hän oli ollut erittäin hyvällä
tuulella ja istunut johtajan aitiossa (ensimäinen oikealla puolella
näyttämöltä määräten). Kuinka kauvan hän näyttelemistä seurasi, sitä ei
tarkoin tiedetä, mutta omien sanojensa mukaan hän oli alkanut tuntea
pahoinvointia ja (arvattavasti jonkun näytöksen aikana) mennyt ulos.
Teatterin alikerrassa (ravintolassa) hän oli tavannut tuntemattoman
miehen, jota hän oli pyytänyt saattamaan hänet kotia. Mies olikin
suostunut siihen, mutta kun Kaarlo menehtymäisillään ollen ei voinut
sanoa osotettaan, oli ajurilla kauvan kierretty kaupunkia, ennen kun
sattumalta tultiin Yrjönkadulle, jonka sairas oli tuntenut
kotikadukseen. Tuntematon auttoi hänet sitten hänen asuntoonsa toisessa
kerroksessa, missä hän pääsi vuoteeseensa. Kuka tämä vieras auttaja
oli, siitä ei ole tietoa saatu.

Kaarlo oli saanut uuden halvauskohtauksen. Aamulla hän oli vielä ollut
siksi virkeä, että saattoi antaa ylempänä kerrotut tiedot. Noin viikon
ajan hän edelleenkin oli jotakuinkin selvillä, vaikka hän pysyi
vuoteessaan; mutta sen jälkeen (lauvantaina 13/1) verenvuodatus
aivoissa jälleen uudistui, ja sairas vaipui tunnottomaan horrostilaan,
joka keskiviikkona 17 p. tammik. (1906) klo 4 i.p. vaihtui kuoleman
uneksi.

Hautaus tapahtui 22 p. ja muistutti monessa kohden sisaren viimeistä
matkaa; kuitenkin oli osanotto kansalaisten puolelta melkoista
laajempi, yleisempi. Olihan Kaarlo ulospäin edustanut sisartaankin.
Ennen lähtöä asunnosta teatterin sekakuoro rva J. Latun johdolla lauloi
yhden vainajan lempilauluja, Schubertin hymnin Pie Jesu. Sen jälkeen
teatterin palvelijat kantoivat arkun Vanhan kirkon kuoriin, A.
Apostolin torvisoittokunnan soittaessa Chopinin surumarssia
ulkopuolella kirkkoa ja Filharmonisen orkesterin Kajanuksen johdolla
soittaessa Lönnrotin surumarssia sisällä. Ennen ja jälkeen
ruumiinsiunauksen, jonka nytkin tri Paavo Virkkunen toimitti,
sinfoniakuoro lauloi koraalin Bachin Matheus-passionista. Sitten piti
tämän kirjoittaja seuraavan muistopuheen:

"Siunaavat sanat ja viihdyttävät säveleet ovat vihkineet vainajan
rauhalliseen lepoon. Sallittakoon nyt ystävän ja kansalaisen lausua
viimeiset jäähyväiset rakkaalle poismenneelle, jonka lämmin, syvä katse
ei enää koskaan ole meitä kohtaava.

"Kun kuolema elämän temmellyksestä on kutsunut miehen, joka työllään ja
toimellaan on aikaansaanut suuria, jokaisen nähtäviä tuloksia, ei
mikään ole luonnollisempaa kuin että jälkeenjääneet arvostelevat näitä
tuloksia ja niiden mukaan vainajan kuntoa ja merkitystä. Niin
menetellen Kaarlo Bergbomiin nähden olemme me kaikki, joille
kansallinen sivistyksemme on kallis, yksimielisiä siitä, että hänen
luomansa taidelaitos on arvaamattoman tärkeä ja suuriarvoinen tekijä
sivistysriennoissamme sekä että sen toimeensaaminen on vaatinut ei
ainoastaan nerollista kykyä vaan myöskin väsymätöntä voimain
ponnistusta ja sitä uskoa hyvän asian voittoon, joka on inhimillisen
suurtyön ensimäisiä ehtoja. -- Kansallinen näyttämö on välttämätön
jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää ja kehittää nykyaikaista
sivistyselämää. Onhan se kansakuntain suurten runoilijain ja tietäjäin
tehokkain välikappale, kun he tahtovat järkähyttää kansalaistensa
omiatuntoja ja julkilausua tulevaisuuden aatteita. Eikä missään oman
kansan entisyys ja nykyisyys, opettaen ja varottaen, voimakkaammin puhu
ihmisille kuin näyttämötaiteen luomissa kuvissa. Se mies, joka
kansalleen on hankkinut semmoisen taidelaitoksen, on sille tehnyt
ikimuistettavan palveluksen, palveluksen, josta häntä aina on
kiitoksella ja kunnioituksella mainittava.

"Mutta on olemassa toinenkin tapa arvostella poismennyttä työntekijää.
Minä tarkotan sitä, että hänen elämäntyötänsä katsellaan, niin
sanoakseni, hänen omalta kannaltaan. Ja usein tapahtuu, että niin
tehden sekä ihmisen että hänen tekonsa yli leviää toinen, kirkkaampi
valo.

"Kaarlo Bergbom ei oikeastaan itse valinnut elämäntehtäväänsä, vaan se
otti hänet omakseen hänen ajatellessaan jotakin toista. Nuorena
ylioppilaana ja maisterina hän piti itseään kutsuttuna runoilijaksi.
Moni kysynee, oliko hän sitten runoilijaksi syntynyt? Tosin on hän niin
vähän kirjoittanut, että epäilys on oikeutettu; mutta ne, jotka
tunsivat hänen syvän tunne- ja ajatuselämänsä ja voimallisen
mielikuvituksensa, eivät sitä epäile. Hän oli kutsuttu, hän oli niitä
voimakkaita henkiä, joilla on omaa alkuperäistä annettavana, hän oli
runoilija- ja taiteilijanero, mutta kuitenkin häneltä puuttui jotakin,
jota ilman runoilijatoimi oli mahdoton -- ja tämä puute painoi häntä,
hänen omien sanojensa mukaan, jonkinlaisena kirouksena esi-isien
ajoilta. Hänellä ei ollut riittävää suomenkielen taitoa -- ja
ainoastaan suomenkielinen runoilija hän tahtoi olla. Kansallinen
herätys oli varhain ja kokonaan vallannut hänet, ja sentähden hän ei
voinut ajatellakaan muuta. Ahkerasti hän useina vuosina koetti oppia
kansansa kieltä, mutta kun se ylioppilasikään saakka oli ollut hänelle
vieras, hän ei päässyt niin kauvas, että olisi sitä käyttänyt täysin
sujuvasti ja vaivatta.

"Hän alkoi nyt miettiä tiedemiehen uraa, johon hänellä niinikään oli
harvinaiset edellytykset ja tukevat perustuksetkin laskettuna, mutta
silloin ratkaisevalla hetkellä ilmaantui kansallisen näyttämön aate
vaatimalla vaatien häntä toteuttajakseen. Hän ymmärsi asian tärkeyden
ja otti kuin ottikin tehtävän suoritettavakseen ja vei sen perille,
pysyvään voittoon.

"Kun pidämme silmällä että kansallisen näyttämön perustaminen ja
kehittäminen Kaarlo Bergbomille tuli runoilijatoimen vastineeksi, vasta
silloin me ymmärrämme sen innon, millä hän siihen antautui. Kun hänen
täytyi uhrata rakkaat unelmansa itsenäisestä runoilijatoimesta, kun
hänen täytyi luopua omassa nimessään julkilaulamasta mitä hän tunsi
syvintä ja ajatteli ylevintä, hän teki näyttämön totuudenrakkautensa ja
kauneudenkaipuunsa tulkiksi. Itse vaatimattomasti piillen verhojen
takana hän näyttämöväkensä avulla loi nähtäväksemme suurten nerojen
kuvaukset ihmiskohtaloista, joissa meidän jokaisen luonnon- ja
elämänlaatu kuvastuu. Olematta runoilija tavallisessa merkityksessä hän
saattoi kumminkin siten runoilijan tavoin vaikuttaa ihmisiin ja auttaa
ja johtaa heitä noudattamaan ikivanhaa käskyä: tunne itsesi! Kaarlo
Bergbomista näetten näyttämö ei koskaan ollut tyhjien huvitusten
paikka, vaan ylevien ihanteiden, syvennetyn elämänkäsityksen ja
jalostuneen kansallistunnon ilmisaattaja. -- Mutta toisellakin tavalla
hän saattoi näyttämön johtajana noudattaa mielitekojaan. Olematta itse
kirjailija hänelle siinä asemassa kävi mahdolliseksi voimallisesti
edistää kansallista kirjallisuutta, neuvomalla, ohjaamalla ja
rohkaisemalla vasta-alkajia näytelmänkirjoittajia, ja vihdoin hänen
sammumaton rakkautensa kansaan sai tyydytystä siitä että yhä
lukuisammat joukot yksitoikkoisen raskaan työn ja puutteen rasittamia
oppivat rakastamaan näyttämön taidetta ja samalla hylkäämään entiset
turhat ja usein turmelevat huvituksensa.

"Näin katseltuna esiintyy Kaarlo Bergbomin elämäntyö oikeassa
valossaan. Me ymmärrämme miksi hän niin hartaasti tahtoi pitää
näyttämönsä kansallisena, ihanteellisena ja puhtaana -- se oli hänen
runoilijahenkensä lapsi; me ymmärrämme että hän on saavuttanut elämänsä
päämäärän, totta kyllä -- niinkuin jo on sanottu -- nerollisella
kyvyllään ja uupumattomalla työllään, mutta eritoten myöskin
unohtamalla itsensä, uhraamalla elämänsä kansalleen.

"Suomalaisen näyttämön luojana Kaarlo Bergbom nuorimpana ja viimeisenä
liittyy niiden henkisten sankarihaamujen riviin, jotka meillä ovat
laskeneet perustukset kansalliselle sivistykselle. Kuitenkin on hän,
jolle julkinen esiintyminen oli sula kauhistus, vähemmän kuin kenkään
muu ajanut takaa suurmiehen nimeä ja mainetta, eikä tosiaan hänen
muistonsa kuolemankaan jälkeen kaipaa sitä ollaksensa eheimpiä,
kauneimpia ja innostavimpia mitä suomalainen mies on jättänyt
kansalleen.

"Vähän neljättä kuukautta sitten me seisoimme tällä samalla vihityllä
paikalla lausumassa jäähyväiset vainajan työtoverille ja sisarelle. Nyt
veli on seurannut sisartaan. Siunattu olkoon heidän yhteinen leponsa
niinkuin heidän yhteinen työnsä on siunattua ollut!"[84]

Näitä muistosanoja seurasi sinfoniakuoron esittämänä Mozartin
c-molli-messusta Agnus Dei ja sen päätyttyä seppelten laskeminen.
Tietenkin olivat nytkin teatterin johtokunnan ja näyttelijäkunnan
ensimäiset. Edellistä laskiessa O. E. Tudeer lausui:

"Surren Suomen Kansallisteatteri seisoo isänsä haudan ääressä.

"Se hento taiteen taimi, jonka hän, sydän innosta palavana, istutti
Suomen karuun maahan, on hänen väsymättömän rakkautensa vaalimana
kasvanut kauniiksi puuksi, jolla on juurensa syvällä Suomen kansan
maaperässä ja jonka latva juopi valoa avarain ilmojen kirkkaudesta.

"Kukkaset, jotka laskemme hänen haudallensa, lakastuvat, seppeleet
hajoavat; mutta häviämättä hänen muistonsa elää kiitollisen kansan
sydämissä.

    "'Ja tämän maineen kirkkahan
    sen omaks hälle hehkuvan
    sydämen lämpö antoi;
    ja synnyinmaalleen armaalle
    kuin morsiolle, äidille
    hän kaikki uhriks' kantoi;
    näin saavutti hän suuruuden.'"

Jälkimäisen laskivat Katri Rautio, Lilli Högdahl (Horsma), Benjamin
Leino ja Hemmo Kallio ja oli sen nauhoissa sanat:

    Päivän kirkkautena paistoit
    Isänmaalle, taiteen teille
    Suuren sielus aarteet annoit,
    Herkän henkes lahjat meille.

Luettelematta muita seppeleitä mainittakoon vaan, että suomalaiset ja
ruotsalaiset näyttämöt, kirjalliset ja soitannolliset piirit,
suomalaiset ylioppilasosakunnat, pääkaupunki ja maaseudut, kansalaiset
kaikista kerroksista olivat lukuisasti edustettuina, niinkuin
luonnollista on kuin kansallisen sivistyselämän merkkimiestä on
kunnioittaminen.

Leposijalleen, sisarensa vieressä, Kaarlo Bergbom laskettiin, ja hauta
luotiin umpeen Ylioppilaskunnan laulajain laulaessa.

Lokakuun 2 p. 1907, Kaarlo Bergbomin syntymäpäivänä, paljastettiin
juhlallisesti sisarusten yhteinen hautapatsas. Se on koristettu Emil
Wikströmin muovailemalla ja valamalla pronssisella korkokuvalla, johon
on kuvattuna vainajien kasvojenpiirteet. Hautapatsas on mustaa
graniittia, ja on siinä kirjoitus: _Kaarlo ja Emilie Bergbom_.
Jalustalla luetaan: _Kansallisen näyttämön luojille kiitollisilta
kansalaisilta_.[85]



Jälkilause.


Kun keväällä 1905 minua kehotettiin kirjoittamaan Suomalaisen
teatterin historia -- Antti Jalava se oli, joka vastustamattomalla
päättäväisyydellään väitti sen olevan minun velvollisuuteni! -- en
lainkaan kohta ollut valmis myöntymään. Epäilin näet olisiko minussa
enää työn suorittajaa. Mutta koska samalla oivalsin, miten tärkeätä oli
että joku _mukana ollut_ siihen ryhtyisi, sekä että historian
mahdollisuus oli lähteiden laadussa ja runsaudessa, aloin niitä
tiedustella ja myöskin miettiä kuinka tehtävä olisi suunniteltava.
Eräänä päivänä kysyin silloin Kaarlo Bergbomilta, voisiko hän, joka
tunsi kaiken näyttämötaidetta käsittelevän kirjallisuuden, mainita
jonkun teatterihistoriallisen teoksen, joka suunnitelmaltaan sopisi
esikuvaksi suomalaisesta näyttämöstä kirjoitettaessa. Ei, sitä hän ei
voinut, mutta hyvin naivisti hän lisäsi: "Kerro ensiksi kuinka teatteri
perustettiin ja sitte kuinka sen jälkeen kävi." -- "Aivan oikein", minä
myönsin, "siinähän se tehtävä on!" -- Jälestä päin Bergbom kuuluu
omaisilleen sanoneen, että hän toivoi historian ilmestyvän vasta hänen
kuolemansa jälkeen.

Noudattaen Kaarlon viittausta olen edellisessä kertonut teatterin
synnyn ja vaiheet sekä sen ohella hänen ja hänen sisarensa,
taidelaitoksen luojain ja johtajain, elämän heidän kuolemaansa saakka
-- kaikki mahdollisimman yksinkertaisesti ja tapahtumain mukaisesti.
Tehtäväni on niin muodoin oikeastaan suoritettu, mutta en sentään vielä
raski ainettani jättää. On näet yhtä ja toista lisättävää, joko
semmoista joka ei itsestään ole kertomuksen puitteisiin pujottautunut
taikka joka päätelmäntapaisena välttämättömästi on jälestäpäin
lausuttava. Sillä mitä alempana luetaan, en siis pyydä korjata mitä
teoksessani on heikkoa ja puutteellista, vaan saada sanotuksi mitä alun
pitäen olen katsonut asiaan kuuluvaksi, vaikka en ole ennen sille tilaa
löytänyt.

Suomalaisen teatterin tarkotus ja taiteellinen päämäärä oli koko
Bergbomin aikana luonnollisista syistä toinen kuin suurten
kultuurimaitten teatterien. Mikäli nämä jälkimäiset todella harrastavat
taiteellista edistystä, uuden luomista, on niiden päämääränä
yleensä kehittää näyttämötaidetta suuntaan taikka toiseen, ja
onnistuessaan ne tulevat, niinkuin esim. Meiningiläisten teatteri
1870- ja 1880-luvuilla, muitten teatterien esikuviksi. Suomalaisen
teatterin päämäärä ei voinut olla niin vaativainen, niin uhkarohkea.
Sen tarkotuksena oli näyttämötaiteelle laskea mahdollisimman vahva
perustus kansan keskellä, jolle tämä taide oli ollut aivan outo, ja
siitä johtui että päteviksi tunnettujen taiteellisten traditionien
luominen oli sille tärkeämpi kuin uuden, ennen kuulumattoman
tavotteleminen. Jos sen onnistuisi taiteellisesti kohota yhtä korkealle
kuin ei kaikkein parhaimmat vaan kumminkin hyvät teatterit vanhoissa
sivistysmaissa, niin olisi tulos jo erinomaisen tyydyttäväksi
katsottava, sillä silloin olisi perustus laskettu tulevaisuuden työlle;
toivoa sille jonkinlaista johtavaa, esikuvallista merkitystä itse
näyttämötaiteen kehityksessä, olisi ollut julkeaa. Tämä huomautus --
joka ei suinkaan sisällä sitä ajatusta, että pienen, syrjäisen maan
teatterille olisi mahdotonta myötäisten olojen vallitessa asettaa
päämääränsä korkeammallekin ja taiteellisesti voittaa suurtenkin
maitten näyttämöt -- on, miten itsestään ymmärrettävältä asia
tuntuneekaan, ollut tässä julkilausuttava sentähden, että mainittu
päämäärän rajotus osottaa oikean kannan, miltä sekä Bergbomin työ että
sen historia on arvosteltava.

Katsokaamme ensin missä määrin Bergbom saavutti tarkotuksensa.

Mitä niin sanoakseni aineellisiin tuloksiin tulee, olivat ne lopulta
odottamattoman täydelliset, tulevaisuutta turvaavat. Saatuansa itse
koko varsinaisen toimikautensa tyytyä mitä vaatimattomimpaan näyttämöön
ja työskennellä mitä ahtaimmissa, vastuksellisimmissa oloissa, Bergbom
kuitenkin ennen poismenoaan näki taidelaitoksensa kotiutuneena
Kansallisteatterin uljaaseen taloon ja siinä jatkavan toimintaa
verraten vakaantuneessa taloudellisessa asemassa. Kun sen lisäksi ottaa
huomioon, miten pääkaupungin suomalainen yleisö oli kasvanut monin
kerroin lukuisammaksi kuin parikymmentä vuotta ennen, niin saattaa
sanoa, että teatterin toimeentulon ehtoihin nähden tuskin enempää olisi
ollut toivottavissakaan. Vähemmän täydelliset olivat taiteelliset
tulokset, mutta siinäkin kohden Bergbom on jättänyt jälkiä,
periaatteita, traditioneja, joiden noudattamisesta teatterin
kansallinen merkitys ja taiteellinen tulevaisuus riippuvat -- niin,
mihin suuntaan näyttämötaide muuten pyrkineekään kehittymään. Ne
Suomalaisen teatterin ansiopuolet, jotka tässä ovat lukuunotettavat ja
joita se toivottavasti aina on koettava hyvinä traditioneina
voimassapitää, esiintyvät toiselta puolen ohjelmiston, toiselta puolen
myöskin itse taiteellisen työn laadussa.

Parhaiten Bergbomin onnistui hengellään leimata teatterin _ohjelmisto_.
Ensiksi on huomattava, että se oli mahdollisimman _kansallinen_, toisin
sanoen johtaja otti näyttämöllään esitettäväksi kaikki, mitä
kelvollista hän vanhemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tapasi, sekä
avasi samalla, edistääkseen alkuperäistä tuotantoa draaman alalla, mitä
auliimmin teatterinsa vasta-alkajainkin tuotteille -- ja mitä parhainta
kansallista näyteltiin, hän myöskin pyysi tehdä pysyväksi osaksi
ohjelmistoa. Tämä ohjelmiston kansallisuus oli Bergbomille yhtä paljon
sydämen kuin järjen asia. Hänen vakaumuksensa oli, että teatterin arvo
ja tulevaisuuskin olivat siinä, sillä ainoastaan sillä taiteella, joka
seisoo kansallisella pohjalla, on merkitystä. Toiseksi on mainittava,
että ohjelmisto, satunnaisia poikkeuksia huomioonottamatta, aina oli
_kirjallisesti arvokas_, se on johtaja piti yhä silmällä näytelmäin
kirjallista ja runollista arvoa, ja niin tehden hän otti kappaleita
kaikkien sivistyskansojen sekä vanhemmasta että uudemmasta
kirjallisuudesta. Kuinka tärkeä tämä ohjelmiston ansiopuoli on ollut
sekä teatteriväelle että yleisölle, kuinka se on rikastuttanut,
kasvattanut ja kohottanut niin toisen kuin toisenkin tunne- ja
aate-elämää sekä taideaistia, lienee tarpeeton sanoa. Ajateltakoon vain
että Shakespeare, Calderon, Molière, Schiller, Goethe, Ibsen ja
Björnstjerne Björnson, muita mainitsematta, olisivat jääneet
näyttömöllemme vieraiksi, kuinka paljon vähemmäksi olisikaan sen
sivistyshistoriallinen ja taiteellinen merkitys arvosteltava. Tällä
puolella ohjelmistoaan Bergbom kohotti teatterinsa etevien
ulkomaalaisten tasalle, varjellen sitä alentumasta yleisön alhaisia
viettejä hivelevien huvitusnäyttämöjen luokkaan. -- Liikaa olisi
sentään sanoa, että Bergbom ohjelmistollaan olisi tyydyttänyt kaikkien
vaatimuksia. Varsinkin sen jälkeen kun realistinen draama oli laannut
yleisöä viehättämästä ja sijaan oli ilmaantunut hapuilevia harrastuksia
symbolistiseen, uusromanttiseen ja ties mihinkä suuntaan, kuului tavan
takaa väitteitä, että paljon huomattavia uusia näytelmiä jäi
esittämättä. Jos Bergbom, joka koko sydämellään oli omakseen tehnyt
mitä parhainta klassillinen, romanttinen ja uusin realistinen
draamarunous on tuottanut, ei enää olisi jaksanut perehtyä viimeisiin
virtauksiin niinkuin ne nuoret, jotka vasta näiden aikana olivat
silmänsä avanneet, niin se olisi ollut täysin käsitettävissä, mutta
niin oli tuskin laita. Viimeiseen saakka hän seurasi kaikkea uutta mitä
draaman alalla ilmestyi, mutta hän oli liian kokenut pitämään kaikkea
n.s. uutta uutena ja vielä vähemmän ihailemaan sitä tulevaisuuden
runoutena, jonka edestä hyvänkin vanhan tuli väistyä. Varsinkin on
mieleen pantava, että hän, joka koko elämänsä oli pyytänyt lähentää
taidetta kansaan, ei saattanut olla erittäin myötätuntoinen taidetta
kohtaan, jonka viljelijät itsetietoisesti eristäytyivät kansasta.
Naturalistit eivät niin tehneet, sillä ottivathan he mielellään
aiheensa alhaisista yhteiskunnanpiireistä; toisin oli heidän
seuraajiensa laita. Halveksien yleissivistyksellisiä harrastuksia
pitivät he "minäänsä", yksilöllistä sieluja aistielämäänsä, taiteensa
syvimpänä alkulähteenä ja muodollista loistavuutta päämääränään -- he
tahtoivat näet ennen kaikkea tuottaa nautintoa esteettisille
herkkusuille, jotka samoin kuin he itse katsovat kunniakseen pysyä
loitolla suuresta yleisöstä. Miten tämän lieneekään, varma on että
Bergbomin vakaantunut taideaisti ja luontainen hienotunteisuus tekivät,
että hän -- ainakin mikäli minä keskusteluista hänen kanssaan luulen
tietäväni -- tahallisesti oli näyttämöllään esittämättä semmoisia
uutuuksia kuin Strindbergin Isä ja Neiti Julia, Maeterlinckin Monna
Vanna, Wilden Salome, mainitakseni vain kuuluisimpia kieltämättä
nerokkaitten kirjailijain tuotteita. Bergbomista kansallinen
teatterimme ei ole olemassa harvalukuisia kirjallisia herkuttelijoita
varten (jotka lukemallakin voivat tyydyttää mielitekonsa), vaan tulee
sen puhua laajemmille piireille, kansalle. Ja tälle yleisölle on
taatusti kelvollista annettava, sitä enemmän kuin se näytti yhä
uudestaan, kuinka vaikeata oli uusimmasta kirjallisuudesta löytää
semmoista, joka oli sille otollista; hyvin säännöllisesti voitiin uutta
kappaletta, jonka harjottamiseen kuitenkin oli paljon työtä uhrattu,
näytellä vain kahtena tai kolmena iltana, jota vastoin kotimaisella ja
klassillisella ohjelmistolla oli varma, moneksi illaksi riittävä
yleisönsä. Tiedän hyvin, että Bergbom mielellään olisi ottanut yhtä ja
toista eriskummaisintakin uutta -- niinkuin esim. Maeterlinckin Sokeat
(Les Aveugles) -- jos hän olisi katsonut oikeaksi esittää kaikki, mikä
saattoi viehättää häntä itseään. Nämä asianhaarat, puhumatta siitä
ettei tuhatpäinen katsomo koskaan ole täydelleen tyydytettävissä, ovat
huomioonotettavat Bergbomin ohjelmistoa arvosteltaessa.

Tulemme sitte _taiteelliseen työhön_, jossa arvostelijain väitteistä
päättäen tuskin on huomattavissa minkäänlaisia traditioneja, jotka
ansaitsisivat säilyttämistä. Jopa on muutamissa piireissä tullut, niin
sanoakseni, uskonkappaleeksi, että siinä teatterissa, jonka sijaan uusi
"taiteellinen" olisi perustettava, komeat puvut ja koristukset sekä
mahtipontinen, ontto deklamoiminen ja sovinnainen näyttelemistapa
asetetaan taiteellisen, syvälle tunkevan, sielukkaan ihmis- ja
elämäntulkinnan edelle. Tietenkään ei ole tahdottu tästä suorastaan
syyttää Bergbomia, mutta luonnollisesti lankeaa se kuitenkin pääasiassa
hänen syykseen, jos hän ei olisi kyennyt teatterin taiteelliseen työhön
jättämään noudattamisen arvoisia traditioneja taikka jos hänen
vaikutuksensa on ollut niin pintapuolista, että sen jäljet voisivat
muutamassa vuodessa kadota näkymättömiin.

Myönnettäköön, että lausunta ja kielenkäyttö ylipäätään näyttämöllämme
aina on ollut puutteellista ja varsinkin epätasaista. Myönnettäköön
myöskin mitä jokainen tietää, että Bergbom, kuinka etevä teatterin
johtaja hän olikaan, ei voinut asian parantamiseksi tehdä mitä hän
tietysti olisi tehnyt, jos hän olisi ollut täydellisemmin perehtynyt
suomenkieleen. Mutta jos niinkin, on sangen epäiltävää, olisiko
sittenkään tyydyttäviin tuloksiin päästy aikana, jolloin useimmat
teatterin jäsenet eivät ole omistaneet edes täydellistä koulusivistystä
ja jolloin suomenkieli sivistyneitten seurustelukielenä on siksi vähän
vakaantunut, että ylioppilaammekin vielä tänä päivänä halusta keskenään
puhuvat kukin omaa murrettaan (Virittäjä). Varmaa on etteivät ne
kielimestarit, joilta teatteri eri aikoina apua toivoi, saaneet
parannusta aikaan. Siinä on siis tulevaisuuden suoritettavaksi jäänyt
mitä tärkein tehtävä, joskin tunnustettava on, että Bergbominkin aikana
on ollut näyttelijöitä, jotka ovat osanneet niin puhua ja lausua, että
on voitu iloita kauniin kielemme helkynnästä ja että sanat ovat
sydämeen tunkeneet. Tästä huolimatta on totta, että johtaja ei osannut
valvoa oikeakielisyyttä eikä antaa täsmällisiä ohjeita suomenkielen
oikeassa lausunnassa; mutta jos sanotaan, että hän suosi sovinnaisen
pateettista deklamoimista, niin se on tietämättömyyttä tai panettelua.
Kuinka tarkka Bergbomin korva ja taideaisti draamalliseen lausuntaan
nähden oli, todistaa yksistään hänen arvostelunsa Goethe-näytännöistä
Weimarissa 1899 (ks siv. 122), jossa hän muun muassa hienosti
huomauttaa, että "saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut
Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon
Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä." Että sittenkin
kokeneimpienkin näyttelijäimme joukossa on semmoisia, joihin katsoen
ylempänä mainittu ankara moite on jotenkin oikeutettu, johtuu
ilmeisesti siitä, että he eivät aina ole pystyneet johtajan neuvoja
noudattamaan taikka ovat niitä ylenkatsoneet. Mutta miten tämän kaiken
lieneekään, on kuitenkin kieltämätöntä, että milloin teatteri on suuret
voittonsa saavuttanut, on se tapahtunut taiteen avulla, siten että
esitys ainakin pääkohdiltaan on ollut tositaiteellista. Sentähden en
epäilekään mainita perusjohteina, joita Bergbom ensi kädessä koetti
tehdä vallitsevaksi teatterin taiteellisessa työssä, _totuuden
etsintää_ ja _taiteen kunnioitusta_. Totuutta oli harrastettava roolin
psykologisessa tutkimisessa ja niinikään sen esittämisessä, ja samassa
oli taiteen kunnioituskin ilmi tuleva, siten näet ettei sovinnaiselle,
ulkonaiselle oikeutta myönnetty totuuden rinnalla. Kerran hän lausui:
"Niinkuin Jumalalle on taiteellekin ainoastaan totuus kelvollinen."
Bergbomin pääpyrintöjä kappalten harjottamisessa oli aina oikaista ja
syventää näyttelijöissä heidän tehtäviensä ymmärtämystä, ja mitä
näyttelemiseen tulee, hän ei vetäytynyt itse osottamasta mikä liikunto,
mikä äänensävy kulloinkin oli paikallaan, ja se, joka hartaasti
noudatti hänen ohjeitaan, ei sitä katunut, sillä toisessa kuin
toisessakin suhteessa johtaja harvoin jos koskaan erehtyi.[86] --
Paitse näyttelemisessä oli totuuden ja taiteen kunnioitus johtavana
perusohjeena kappalten näyttämöllepanossa, ja esiintyi se, lähemmin
merkiten, _runoilijan kunnioittamisena_ sekä _historiallisen värin_ ja
yleensä _oikean tyylin tavottelemisena_, oliko sitte kappale vanhempi
tai uudempi. Tähän kaikkeen nähden Bergbom seisoi kannalla, jota
nykyään siellä täällä ehkä pidetään vanhentuneena. Viime aikoina on
nimittäin näyttämöllisessä taiteessa ilmestynyt suunta, joka väittää
teatterin johtajalla olevan oikeutta asettaessaan kenen näytelmää
tahansa näyttämölle menetellä niin, että itse näyttämöllepano muodostuu
_hänen_ (johtajan) hengen leimaamaksi taideteokseksi. Mutta tällä
suunnalla ei voi olla sanottavaa tulevaisuutta, sillä se myöntää
mielivallalle tilaa semmoisessa, joka luonnollisesti ja järkiperäisesti
ei voi olla mistään muusta riippuva kuin näyteltävästä runoteoksesta --
sen tekijästä ja sen sisällyksestä. Pitäisihän nerokkaimmallekin
teatterinjohtajalle se kunnia riittää, että hän osaa mestarillisesti
näyttämöllään esittää suurten runoilijain näytelmät heidän henkensä ja
aikansa mukaan. Ainakin pidän varmana, että Kaarlo Bergbom katsoi sitä
mitä suurimmaksi tunnustukseksi hänen johtajataidolleen, kun hänen
näyttämöään kiitettiin siitä, että hän osasi antaa Shakespearen,
Molièren, Ibsenin ja muidenkin näytelmäin esitykselle kunkin oman
erityisen leimansa ja tyylinsä. Lyhyesti, näyttämöllepanoonkin nähden
Bergbomin perusjohteet ovat voimassa pidettävät, mikä tietenkään ei
estä että eri aikoina voidaan olla enemmän tai vähemmän todellisuutta
tavottelevia historiallista ja tyylillistä pukua ja ympäristöä
näytelmän toiminnalle luotaessa. Oikeista perusjohteista on kuitenkin
kiinni pidettävä, sentähden että siinä on draaman vaikuttavaisuus, joka
luonnollisesti on oleva näyttämöllisen esityksen ainoa johtotähti.

Vaikka täten olen koettanut määritellä Bergbomin taiteellisen työn
perusjohteet, tahdon samalla erityisesti painostaa, että hän ei
lainkaan ollut mikään kuivien opinkappalten tyrkyttäjä taiteessaan.
Vapaa luonto ja todellisuus sekä niiden mukainen etevä taide (jota hän
ulkomailla oli nähnyt) olivat hänen ohjeenaan, sillä joskin hän oli
kasvanut aikana, jolloin romanttisen koulun traditionit vielä olivat
voimassa, oli hän itse ei ainoastaan perustunnelmaltaan vaan myöskin
elämän- ja taiteenkäsitykseltään uudenaikaisen realistinen.[87] Tämä
selittää, miksi hän jo nuoruudessaan niin ehdottomasti ihaili Aleksis
Kiveä ja miksi hän alusta alkaen johti teatteriaan samaan suuntaan.
Että niin oli laita, siitä ei puutu todistuksia. Nti Betty Elfvingin
painamattomista muistoonpanoista otan seuraavat sanat kansallisen
näyttämön ensimäisestä Turussa käynnistä: "Se, joka erittäin herätti
yleisön huomiota, oli esiintyjien tapa liikkua näyttämöllä.
Ruotsalainen näyttelijä oli kaikissa liikkeissään maltillinen (afmätt)
ja juhlallinen. Hän noudatti tarkoin perinnäistä näyttämömenettelyä.
Suomalaiset sitä vastoin liikkuivat niinkuin omassa kodissaan.
Tämä uusi ällistytti katsojia ja sai monen miettimään mikä tässä
oli oikeampi. Kaikista oli näytteleminen kuitenkin odottamattoman
hyvää, vaikka moni valitti ettei hän ymmärtänyt sanaakaan." Aivan
samalla tavoin V. Vaseniuskin (Valvoja 1881) arvostelee teatterin
näyttelemis- ja erittäin myöskin lausumistapaa. Edelleen on edellisessä
nähty kahden suomalaisen näyttämötaiteilijan, Vilhon ja Bruno Holmin,
puhuessaan Tukholman teattereista ilmaisevan samaa taiteenkäsitystä,
ja vihdoin se usein esiintyy Bergbom-sisarusten kirjeissä. Näin
saattaa sanoa historiallisesti todistetuksi, että suomalainen
näyttämötaide ensi ajoiltaan saakka on tavotellut todellisuutta, ollut
tarkotusperiltään nykyajan hengen läpitunkema eikä suinkaan minkään
vanhemman sovinnaisen taiteen orja.

Lopuksi on Bergbomin ajan traditioneihin luettava kaksi yleisempää
seikkaa. Toinen on se, että hän aina katsoi kansallisen näyttämön
velvollisuudeksi olla _kulttuurielämäämme edustava laitos_. Sentähden
hän ei koskaan tahallisesti laiminlyönyt viettää kansallisia
merkkipäiviä eikä myöskään yleissivistyksellisiä, mikäli ne, niinkuin
etupäässä suurten runoilijain muistopäivät, kuuluivat teatterin alaan.
Suomalaisen teatterin kunniaksi onkin luettava, että se on usein
antanut ainoan todistuksen siitä, että meilläkin osataan kunnioittaa
merkkimiehiä, joiden muistoa vanhoissa kultuurimaissa kalliina
pidetään. -- Toinen seikka on vieläkin yleisempää laatua, nimittäin se
opetus, jonka Kaarlo Bergbom esimerkillään teatteriväelleen antoi, että
taiteelle on koko sydämellään antauduttava, että _uhrautuva työ on
kaiken tositaiteen edellytys_.

Näin Bergbom pääasiassa saavutti tarkotuksensa. Hän loi meille
kansallisen näyttämön, niin vahvasti perustetun ja niin taiteellisesti
kehitetyn kuin yhdelle miehelle ja yhtenä polvikautena oli mahdollista
-- pyytää enemmän, pyytää että hän olisi tyydyttänyt aikalaistensa
kaikki vaatimukset, puhumatta myöhemmistä, olisi mieletöntä.
Silti ei ole sanottu, että hän itse olisi ollut tyytyväinen.
Tietenkin hän monessa kohden toivoi enempääkin, sillä tällaisissa
sivistysharrastuksissa ei päämäärää koskaan täysin saavuteta -- se näet
etenee samassa määrässä kuin sitä lähestytään; mutta siitä huolimatta
jälkimaailma ei voi olla tunnustamatta hänen suurtyötään laadultaan
verrattomaksi.

Tähän sopii liitettäväksi eräs Betty Elfvingin muistiinpano. --

"Suomalaisen teatterin ensi aikoina Bergbom joskus valitti, että kaikki
siinä oli niin uutta ja nuorta. 'On niin vaikeaa', hän sanoi, 'kun ei
meillä ole mitään traditioneja. Ei ole mitään, mihin voisi nojata.'
Monta vuotta myöhemmin, kun riitaisten mielipiteitten taistelu häiritsi
näyttämön työtä, ja ulkoapäinkin tulevat vastustukset kävivät yhä
uhkaavammiksi, Kaarlo eräänä päivänä oli ollut hyvin masentunut. Kaikki
minkä edestä hän oli elänyt ja uhrautunut näytti hänestä olevan häviöön
joutumaisillaan ja tyhjää.

"Silloin minä lausuin: 'Älä huoli siitä. Tuskin lepäät haudassasi,
ennen kun kaikki ystäväsi ja vastustajasi ratkaisevat taistelujansa
viittaamalla siihen kuinka olot olivat Kaarlo ja Emilie Bergbomin
aikana. Siinä ovat traditioni!'

-- "'Kuuletkos, mitä Betty sanoo?' Emilie iloisesti huudahti, ja
katsoen minuun hän lisäsi: 'Uskotko todella että niin käy?'

-- "'Uskon, ihan varmaan. Muistakaa Kustaa Vaasaa. Kuinka pahoin
kohtelivatkaan häntä hänen aikalaisensa, mutta hän sanoi: Kun makaan
haudassani, niin te mielellänne kaivaisitte minut jälleen ylös -- ja
hänen sanansa toteutuivat. Niin on tapahtuva teihinkin nähden.'

"Kaarlo ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen
silmissään loisti ilon hohde: ehkä hänen elämänsä ei kuitenkaan ollut
turhaan mennyt."

Kirjani ainehiston jako ilmaisee käsitykseni olevan, että Bergbom jo
1890-luvun alkupuolella harrastuksensa taiteelliseen puoleen nähden
pääsi niin kauvas kuin hänelle mahdollista oli. Vaikka hänen
toimintansa viimeiselläkin jaksolla monta kaunista taiteellista tekoa
suoritettiin, niin olisi tuskin ainoakaan niistä ollut mahdoton
ennemminkään. Toisin sanoen loppuajallaan Bergbom pääasiassa vaan
vakaannutti näyttämönsä perustuksia. Mutta jos niinkin, jos hän ei
jaksanutkaan vuosi vuodelta kohottaa taidelaitostaan -- minkä asian
muutoin hyvin ymmärtää kun ottaa huomioon, että taiteilija- ja
runoilijakyvyt, joista hän oli riippuvainen, eivät myöskään enää
osottaneet samanlaista nousua kuin ennen -- niin oli kuitenkin
erinomaisen tärkeää teatterille, että Bergbom sisarensa kanssa
viimeiseen saakka pysyi sen johdossa. Suurten personallisuuksien
vaikutus ja merkitys on nimittäin niin mahtava, että saattaa pitää
kerrassaan epäiltävänä, olisiko ilman heitä, ilman että juuri he vielä
johtivat teatteria, se voimakas innostus syttynyt, jota on kiittäminen
Kansallisteatterin rakennusyrityksen onnellisesta suorittamisesta. Ne
kansalaiset, jotka seisoivat suuren tehtävän takana -- niin yksityiset
kuin, omituisesta sattumuksesta, useimmat hallituksenkin jäsenet --
olivat tuota samaa polvea, joka alusta alkaen oli seurannut ja tukenut
Bergbomin ja hänen sisarensa työtä, ja niiden tunteessa suli uuden
teatteritalon rakentamisen kansallinen merkitys yhteen suomalaisen
näyttämön vanhojen luojain ja johtajain elämänharrastuksen kruunauksen
kanssa. Vaikkei sitä suorastaan sanottukaan, niin tunnettiin kuitenkin,
että nyt jos koskaan se on tapahtuva, niin että he, jotka olivat
elämänsä teatterille uhranneet, ennen eroamistaan saisivat nähdä
kansallisen taidelinnan valmiina! Näin on ymmärrettävää ja
kieltämätöntä, että ylempänä mainittu Bergbomin työn aineellistenkin
tulosten lopullinen täydellisyys liiottelematta on hänen ja hänen
avustajansa ansioksi luettava.

Tahdon nyt lyhyesti lausua mitä tarkotan sillä, että tämä Bergbomin
työn historiakin on arvosteltava samalta -- rajotetun päämäärän --
kannalta kuin hänen teatterinsa. -- Jos tehtävää olisi siten käsitetty,
että ainoastaan semmoinen on lukuunotettava, jolla on merkitystä
yleisessä teatterihistoriassa, niin Suomalaisen teatterin historian
kirjoittamista tuskin olisi ajateltukaan. Eihän Bergbomin koko
elämäntyö, tarkoin punniten, ole tuottanut yleiseen teatterihistoriaan
muuta lisää kuin sen tiedon, että, kiitos hänen neronsa ja tarmonsa,
Suomessakin on perustettu kansallinen teatteri, jossa ei ainoastaan
kotimaisia vaan myöskin suurten sivistysmaiden vanhemman ja uudemman
draamallisen runouden tuotteita esitetään kielellä, jota ennen ei oltu
miltään näyttämöltä kuultu, taikka toisin sanoen, että hän
kotiuduttamalla näyttämötaiteen syrjäiseen maahamme, on tähän
sivistyselämän alaan katsoen laajentanut kultuurimaailmaa. Itsessään
tämä tieto, miten onkaan lyhyesti sanottavissa, on kyllä painava ja
merkityksellinen, mutta kuitenkaan sen todistamiseksi ei olisi tarvittu
seikkaperäistä kertomusta teatterin synnystä ja kehityksestä. Kun
sittenkin "historia" on kirjoitettu, jopa niin laaja kuin tämä teos,
niin on se tapahtunut sentähden että Bergbomin harrastuksen päämäärä on
johtanut minuakin kirjaani suunnitellessa. Olen näet luullut, ettei
mikään olisi omansa antamaan selvempää käsitystä Bergbom-sisarusten
elämäntyön laadusta ja kansallisesta merkityksestä, ei mikään omansa
herättämään vilpittömämpää kunnioitusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan
kuin se, että tyystin opittaisiin tuntemaan, kuinka paljon ja kuinka
alituista itsensäkieltämystä, uhrautuvaa rakkautta ja uupumatonta
voimien ponnistusta teatterimme perustaminen ja tähänastinen kehitys on
vaatinut, ja samalla myöskin kuinka suuriarvoinen ja laajakantoinen
tekijä kansallisessa sivistyselämässämme se on ollut jo niinä
vuosikymmeninä, jotka ovat sen ensimäiset. Jotta kaikki tämä tulisi
näkyviin ja, niin sanoakseni, kouraan tuntuvaksi, on historia tehty
niin seikkaperäiseksi ja monessa kohden muistelmantapaiseksi. Olenko
yrityksessäni onnistunut, on lukijan arvosteltava. Kumminkin elän siinä
toivossa, että mikäli olen kyennyt havainnollisesti kuvaamaan heidän
elämäntyönsä, kyennyt lukijan sydämeen ja tahtoon tehovasti -- suuri
esimerkki vaikuttaa näet kumpaankin! -- osottamaan mitenkä Kaarlo ja
Emile Bergbom palavasti rakastivat Suomen kansaa ja sen hyväksi
uhrasivat kaikkensa, sikäli olen edistänyt heidän elämäntyötään ja
vahvistanut sen muistoa nykyisen ja tulevien polvien tietoisuudessa.

       *       *       *       *       *

Ylipäätään on turhaa että tekijä itse osottaa teoksensa puutteita,
kyllä kritiikki ne paljastaa -- ja jollei paljasta, kenen vahinko?
Kumminkin lienee paikallaan huomauttaa semmoisista puutteista, jotka
ovat joko tahallisia taikka välttämättömiä. Näitä ovat monen
näyttelijän luonnekuvan epätäydellisyys, paitse sitä ettei nuorempia
yleensä ole pyydettykään tarkemmin kuvata. Syynä tähän on tietysti se
että useimmat näyttelijät vielä elävät, jopa ovat täydessä työssä ja
kehityksessä. Miten tämä sitoo "historioitsijan" kättä, on helppo
ymmärtää, jos ajattelee, että hän ei voi, niinkuin tavallinen
teatteriarvostelija, tarpeen mukaan korjata tai täydentää kuvaustaan.
Muissakin kohden näyttänee varsinkin kertomukseni viimeinen jakso, että
aika tapahtumineen oikeastaan on liian läheinen historiallisesti
kuvattavaksi. Koska kumminkin olen katsonut velvollisuudekseni seurata
Bergbom-sisarusten elämänvaiheita loppuun asti, olen kertonut
teatteristakin v:een 1905, toivoen supistamalla esitystäni voivani
tyydyttää objektivisuuden vaatimuksia. -- Edelleen olen tahallani
jättänyt kertomatta, miten Suomalainen teatteri vuosien kuluessa on
saanut maaseutunäyttämöjä syntymään, sillä kieltämättä ovat ne kaikki,
Aspegrenin teatterista alkaen, taimia samasta juuresta. Useimpien,
jollei kaikkien, johtajat ovat pitemmän tai lyhyemmän ajan käyneet
Bergbomin koulua taikka ainakin noudattaneet hänen esimerkkiään ja
usein saaneet häneltä apuakin (näytelmäin suomennoksia y.m.).
Sulkemalla tämän erikoisalan suunnitelmastani, olen myöskin vapautunut
velvollisuudesta arvostella, onko ehkä tuossa yhä uusien
teatteriseurojen syntymisessä jonkinlaista liikakasvullisuutta
ilmaantunut. Kaikissa tapauksissa se todistaa, minkä eloisuuden
Bergbomin toimi on herättänyt kultuurialalla, joka ennen häntä oli
meillä kokonaan viljelemätön.

Kaarlo ja Emilie Bergbomin elämäkerran yhdistämisen teatterin
historiaan olen perustellut sillä, että ne ovat toisistaan
erottamattomat. Nyt kun olen lopussa, olen siitä entistä varmempi.
Kumminkin myönnän, että heidän kuvansa näin esitettynä on tullut
jossakin määrin yksipuoliseksi. Heidän toimensa teatterin ulkopuolella
-- totta kyllä vähemmän merkityksellinen laatuaan -- on täytynyt jäädä
syrjään, ja teatterissakin he ovat enimmäkseen joutuneet kulissien
varjoon: on nähty mitä he ovat aikaansaaneet, ei aina heitä itseään.
Vaikka en ollenkaan epäile, että he itse olisivat olleet tähän
tyytyväisiä, niin tunnustan mielelläni, että kertomukseni tässä kohden
on puutteellinen. Jos kysytään syytä, niin tietenkään en kiellä, että
kepeämpi kynä arvattavasti olisi voinut tehtävän paremmin suorittaa,
mutta toiselta puolen on siihen vaikuttanut se, että kertoja, jos hän
olisi tunkenut kulissien väliin ja taakse, olisi tullut liian
lähelle vielä eläviä henkilöitä. Miten lieneekään, on varmaa, että
Bergbom-sisarusten päätoimialalta vielä voitaisiin poimia paljon
piirteitä heidän kuvansa täydentämiseksi. Teatteriväen muistissa nämä
piirteet vielä tuoreina elävät, odottaen taitavaa ja ymmärtävää
kerääjää. Mikäli minä niitä tunnen, sopivat ne kuitenkin paremmin
toisenlaiseen kokonaisuuteen kuin tämä teos, enkä siis muuta yritäkään
kuin pikimmältään osottaa mitä näissä lisäpiirteissä tulisi ilmi.

Niistä nähtäisiin ennen kaikkea miten väsymättömiä sisarukset olivat:
miten he tavan mukaan aamulla varhain, klo 8-9:ltä, eineensä syötyään,
jalkaisin lähtevät kotoa teatteriin, Kaarlo pehmeä musta huopahattu
päässä, palttoon kaulus pystyssä niskassa, kädet selän takana, Emilie
yksinkertaisessa mustassa puvussa; miten Emilie vähän ennen klo 10
rientää virkaansa hypoteekkiyhdistykseen, päivällispöydässä yhtyäkseen
veljensä kanssa, joka koko ajan on ollut teatterissa taikka, parhaimmin
ollen, tehnyt virkistävän kävelyn, molemmat klo 5-6:lta jälleen
palatakseen yhteiselle työmaalleen, jolta he varsinkin näytäntöpäivinä
vasta puoliyön aikana pääsevät kotia ja levolle. Edelleen miten he
teatterissa hääräävät, pitäen kaikkia mielessä ja silmällä, vastaten
tuhansiin kysymyksiin, antaen ohjeita ja neuvoja kaikille, alkaen
rengeistä ja palvelijoista, kaikenlaisista tilapäisistä avustajista,
statisteista ja oppilaista varsinaisiin näyttelijöihin saakka; miten he
tavasta vetäytyvät syrjään kahden kesken neuvotellakseen puvuista,
koristuksista ja sensemmoisista, mutta useammin sentään askaroivat
toinen toisaalla, toinen toisaalla. Miten Kaarlo miltei joka aamu- ja
iltapäivä johtaessaan harjotuksia, näytelmän teksti edessään, istuu
pienen pöydän ääressä rampin luona, oikealla (näyttämön puolelta
määräten), miten hän ensin antaa näyttelijäin koettaa parastaan, mutta
sitte äkkiä keskeyttää heidät huudolla: "Ei, ei, ei niin!" ja hypähtää
seisoalleen selittämään ja osottamaan, kuinka on puhuttava ja kuinka on
näyteltävä, siksi kun päättää kehotukseen: "Otetaan uudestaan siitä tai
siitä!" ja niin loppumattomiin. Miten Emilie sillä välin
puvustonhoitajan kanssa tarkastaa näytelmään tarvittavia pukuja ja
määrää mitä muutoksia, korjauksia tai uutta kulloinkin on tehtävä,
miten hän neuvoo neulojattaria, vastaanottaa, tutkii ja hyväksyy
laskuja taikka myöskin puhuttelee näyttelijättäriä, jotka eivät ole
mukana harjotuksessa, tiedustelee heidän olojaan, lausuu mielensä siitä
tai tästä, kehottaa, kiittää, varottaa, lohduttaa, neuvoo -- -- --
Useimmat piirteet palauttaisivat mieleen vanhan, iäksi hävinneen
Arkadian, missä, kun johtokunnan kokous on pidettävä, Emilie enimmiten
istuu ensimäisessä ahtaassa, käytäväntapaisessa suojassa, johon tultiin
vasemmalta astuttaessa näyttämön puolelle, istuu näyttelijättärien
ympäröimänä vilkkaassa juttelussa heidän kanssaan, tämä nainen, jonka
henkinen ylemmyys näyttäytyy katseessa, puheessa ja koko olennossa,
mutta joka silti mitä ystävällisimmin, sisarellisimmin, äidillisimmin
kohtelee teatteriin tulleita kokemattomia tyttöjä, ollen heille
turvana ja tukena taiteen uralla ja elämässäkin; Kaarlo taasen
odottaa johtokunnan jäseniä yhtä ahtaassa, sisemmässä suojassa,
jossa nähdään akkunan edessä pöytä täynnä kirjoja, kuvallisia
teatteri-aikakauskirjoja, käsikirjoituksia y.m., näyttämövarastosta
lainattuja tuoleja, kaikki erilaisia, vanha sohva ja seinillä noita
muotokuvia, jotka kukaties kuinka monta kertaa ovat koristaneet milloin
mitäkin huoneensisustaa näyttämöllä, mutta jotka läheltä katsoen ovat
sietämättömiä, odottaa, kirjaa selaillen taikka mietiskellen,
herttaisesti vastaten tulijan tervehdykseen. -- Mutta nähtäisiin
levottomampia ja dramaattisempiakin kuvia ja kohtauksia, semmoisia,
joissa mielet liikahtavat ja veret kuohahtavat. Nähtäisiin miten Kaarlo
ihmeellisellä tyyneydellä ja huumorilla sivuuttaa kymmenet ja sadatkin
taiteilijaoikullisuuden taikka pyhän yksinkertaisuuden ilmaukset, mutta
myöskin miten uppiniskaisuuden taikka raakuuden purkaukset saavat
hänenkin luontonsa nousemaan, saavat hänet iskemään purevin sanoin,
joita hän kohta katuu, taikka kenties useammin saavat hänet syvästi
loukattuna heittäymään hetkelliseen toimettomuuteen; ja miten toiselta
puolen silloin Emilie -- kätkien äärettömän myötätuntonsa ja saalinsa
veljeään kohtaan kunnes ovat kahden kesken -- näöltään kuin
päivänpaiste rientää väliin, rauhottavin, sovittavin sanoin
karkottaakseen vihat ja palauttaakseen hajaantuneet yhteistyöhön.
Nähtäisiin miten avuliaita he kaikille ovat, miten Emilie ei vetäydy
itse valitsemasta ja etsimästä pukuja ja muita tarpeita kaikenlaisille
yhdistyksille (jopa ruotsalaisillekin, jotka turhaan ovat pyytäneet
apua Ruotsalaiselta teatterilta!), milloin seuranäytäntöjä tai muita
huveja on kyseessä toista tai toista hyvää tarkotusta varten, ja miten
Kaarlo liian usein on mieliksi näyttelijöille (ja kirjailijoille),
jotka alituisessa rahantarpeessaan pyytävät hänen nimeään
vekseleihinsä, ja sitte verrattomalla mielenmaltilla ja
suvaitsevaisuudella kantaa ikävät seuraukset, joihin hän joutuu, kun
asianomaisten lupaukset ja laskelmat ovat pettäneet -- -- --

Nämä viittaukset riittäkööt osottamaan, kuinka kertomukseni olisi
täydennettävissä. Tuottaisivatko nämä piirteet mitään oleellista lisää
sisarusten muotokuviin, semmoista näet, joka ei toisella tai toisella
tavalla olisi jo edellisessä tullut ilmi, on sentään epäiltävää.
Varsinkin kirjeissään ovat molemmat antaneet itsensä semmoisina kuin
olivat. Ainoastaan Kaarloon nähden haluan vielä tehdä yhden
huomautuksen, joka tosin ei sekään sisällä varsinaisesti uutta, mutta
joka kumminkin ansainnee tulla erittäin painostetuksi. Tarkotan sitä
että hänen luonteessaan resignoimiskyky vähitellen kehittyi yhdeksi
pääpiirteeksi. Elämä opetti hänet tyynesti, ääneen nurkumatta luopumaan
personallisista mieliteoistaan, luopumaan kaikesta itsekkäästä,
kestämään loukkaukset, sanalla sanoen alistumaan kohtaloonsa, mutta
koska tämä alistuminen samalla perustui ihmiselämän laadun
ymmärtämiseen, välttämättömyyden lain tunnustamiseen, se ei hervaissut
häntä, vaan päin vastoin viimeiseen saakka jännitti hänen tarmoansa,
terästi hänen tahtoansa uhrautua ja tehdä työtä kansansa hyväksi. Näin
hän tuli siksi mieheksi, jona hän näinä kansamme äärimmäisten
koettelemusten aikoinakin meille kaikille esikuvaksi kelpaa.



Lisäyksiä ja oikaisuja.


Näin laajassa teoksessa on tietenkin monta korjattavaa kohtaa --
milloin on erehdys tapahtunut, milloin jäänyt jotakin mainitsematta,
joka olisi ansainnut tulla huomioonotetuksi yhtä hyvin kuin se mikä on
kerrottu. Tässä seuraa muutamia korjauksia.

I, s. 11. Ylioppilasten seuranäytännöistä 1859 tavataan tietoja
   silloisessa Suomettaressa (n:o 17) tietoja.

   s. 35. Seuranäytännössä 22/6 1866 esiintyi myöskin sen ajan
   taide-elämästä suuresti viehättynyt, Bergbom-sisarusten silloiseen
   ystäväpiiriin kuuluva nti _Marie Kuhlman_ (sittemmin naimisissa
   August Schaumanin kanssa). Hän näytteli Pernillaa Holbergin
   komediassa Katsokaa peiliin.

   s. 59. "Oelzen salonki" oli sen kivirakennuksen yläkerrassa, joka
   on lähinnä keisarillista palatsia, Mariankadun varrella, vastapäätä
   nykyistä päävahtia.

   s. 84. Neiti Betty Elfving on muistiinpannut erään kaamean
   tapauksen, joka oli Kaarlo Bergbomia kohdannut luultavasti juuri
   Saarijärvellä-olon lopulla. Kertomus on seuraava: Eräällä pitkällä
   jalkamatkalla, jommoisia hän mielellään teki, hän väsymyksestä
   poikkesi muutamaan taloon pyytääkseen hevosta. Hän tahtoi näet
   päästä yöksi kotia, mutta isäntä sanoi sitä mahdottomaksi, sillä
   ilta oli jo myöhäinen ja hevoset olivat kaukana niityllä.
   Saattoihan vieras, hän arveli, jäädä yöksi taloon, ja seuraavana
   aamuna hän saisi hevosen ja miehen kotimatkaa varten.

   Tämä ehdotus ei ollut Kaarlon mieleen, semminkään kun isäntä ei
   näyttänyt luotettavalta, mutta oli syksy ja sadekin uhkasi. Hän
   päätti siis jäädä, ja, tekemättä lähempää tuttavuutta talonväen
   kanssa, hän pian meni huoneeseen, jossa hänelle osotettiin vuode.
   Yksi talon miehiä nukkui rahilla toisella puolen huonetta, mikä
   tietysti ei estänyt tarjoamasta vieraalle yösijaa samassa
   suojassa. Kaarlosta tämä tosin ei ollut hauskaa, mutta väsynyt
   kun oli, hän heittäytyi vuoteelle ja nukahti siihen.

   Yöllä hänet herätti kuutamo, joka valaisi huoneen, ja silmät
   puoleksi avattuina hän näki miehen vastapäätä olevalta rahilta
   tuijottavan häneen. Katse ei ennustanut hyvää, sillä miehen
   silmissä näyttäytyi jotain salakavalaa, mutta kun hän pysyttäytyi
   liikkumatta, Kaarlo katsoi parhaaksi menetellä samoin, ja hän
   vaipui jälleen unenhorrokseen. Siitä hän sentään pian havahtui
   uudestaan, ja nyt hän melkein suljetuin silmin huomasi yötoverinsa
   seisovan edessään käsi koholla, iso, välkkyvä puukko kädessä.
   Henki oli kyseessä, mutta pako oli mahdoton ja silmää räpäyttämättä
   Kaarlo pysyi liikkumattomana, ollen nukkuvinaan.

   Niin kului muutama hetki, kenties minuutteja. Vihdoin uhkaava käsi
   laskeutui alas, ja mies meni takaisin rahilleen ja nukkui siihen.
   Kun Kaarlo hänen raskaasta hengenvedostaan päätti, että uni ei
   ollut teeskenneltyä, hän nousi, meni ulos ja jatkoi jalkamatkaansa
   siksi kun saapui taloon, jossa hänet tunnettiin ja ystävänä
   vastaanotettiin. Siellä hän myöskin sai tietää, että mies, joka
   oli uhannut hänen henkeänsä, oli mielipuoli.

   s. 134. Pilven veikossa ei esiintynyt isänä F. H. Alopaeus, vaan
   hänen nuorempi veljensä O. G. Alopaeus.

   s. 137. Säilyneestä keräyslistasta päättäen Yrjö Koskinen oli se,
   jonka alkuunpanosta rva Raalle Lea-iltana lahjotettiin kultainen
   rannerengas.

   s. 165. Preciosa-näytelmän esittämiseen nähden (1870) on lisättävä,
   että nti Therese Decker kulissien takana lauloi mitä Preciosalla
   on laulettavaa. Preciosa näytteli kuitenkin niin hyvin, että yleisö
   ei sitä huomannut. Niiden kanssa, jotka sanoivat nti Deckerin
   laulavan, toiset löivät vetoa että nti Meurman (Preciosa) itse
   lauloi!

II, s. 225. Nti Maria Grape on nykyisin ilmottanut (ks Aika 1910,
   s. 191 ss.), että pohjaraha kultaisen laakeriseppeleen
   hankkimiseksi, joka 12/12 1875 Arkadiateatterissa laskettiin rva
   Winterhjelmin päähän, oli Viipurin hovioikeudenneuvos-vainaja
   Niilo Peranderin antama. Perander, joka 1869 oli näytellyt Aramin
   osaa Leassa, oli näet rva Winterhjelmin hyvälle ystävälle nti
   Grapelle lähettänyt 100 mk pyynnöllä että se käytettäisiin
   pohjarahana lahjaa varten, joka olisi taiteilijattaren "arvoa
   täysin vastaava", mutta että hänen (Peranderin) nimi jätettäisiin
   mainitsematta. Pienessä ryhmässä (Bergbom-sisarukset, nti Hanna
   Snellman, Julius Krohn, August Hagman ja nti Grape) sovittiin
   minkälainen kunnialahja annettaisiin, ja pian merkittiin
   tarvittavat 500 mk. Keräyksen toimittivat pääasiassa pohjalaiset
   (ylioppilailta otettiin vain 1 mk mieheltä). -- Nti Grape oli
   1903 taiteilijattaressa herättänyt ajatuksen, että kallis lahja
   hänen kuolemansa jälkeen oli tuleva Kansallisteatterin omaksi,
   niinkuin sitten onkin tapahtunut.

   Samana vuonna (1875) K. A. Winterhjelm julkaisi
   teatterihistoriallisen teoksen "Af Kristiania Teaterliv i den
   seneste tid", jossa tavataan Kaarlo Bergbomin kirjoittama
   lyhyt, mutta silti täydellinen kuvaus rva Winterhjelmin
   taiteilijakehityksestä, -luonteesta ja ohjelmistosta.

III, s. 423. Pääsiäisviikolla 1892 kävi mainio Coquelin ainé ensi
   kerran Helsingissä. Esiintyen omalla joukollaan Uudessa teatterissa
   ja seurustellen enimmäkseen täkäläisissä ruotsalaisissa piireissä
   kuuli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan Suomalaisesta
   teatterista, Elinan surmasta ja Ida Aalbergista (jonka hän jo
   Parisissa oli oppinut tuntemaan), että hän tunnusti halunsa saada
   nähdä kansallista näyttämöämme. Bergbom toimeenpani silloin
   kiristorstaina 14/4 klo 2 p:llä erikoisnäytännön, jossa esitettiin
   näytöksiä Elinan surmasta. Näytäntöön ei myyty lippuja, vaan
   kutsuttiin paitse ranskalaista taiteilijaa ja hänen lähimpiä
   tuttaviaan teatterin takaajia. Harvinainen vieras oli erittäin
   tyytyväinen siihen mitä sai nähdä. Teatteri, hän muun muassa sanoi,
   ei lainkaan näyttänyt nuorelta, vastaperustetulta laitokselta, vaan
   vakaantuneelta, vanhoihin hyviin traditioneihin nojaavalta
   näyttämöltä. Eräässä kirjeessä 15 pltä huhtik. Albert Edelfelt,
   kiitettyään Emilie Bergbomia puvuista, jotka hän maalauksiaan
   varten oli saanut lainata Suomalaiselta teatterilta, lausuu tuon
   näytännön johdosta: "Pyydän neitiä tri Bergbomille esittämään
   vaimoni, sisarieni ja oman kiitollisuuteni lipuista erinomaisen
   mieltäkiinnittävään erikoisnäytäntöön Coquelinia varten. Hän on
   lakkaamatta sen jälkeen suurimmalla ihastuksella puhunut sekä
   näyttämöllepanosta ja ohjauksesta että rouva Ida Aalbergin
   taiteesta." Tähän liitettäköön, että Coquelin käydessään Arkadian
   näyttämöllä oli erittäin myöskin kiittänyt rva Katri Rautiota
   Elinan roolissa.

IV, s. 138. Emilie Bergbom erosi virastaan hypoteekkiyhdistyksessä
   1 p. syysk. 1900. Edellisenä päivänä hän sai K. Antellin
   hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan ja yhdistyksen puolesta
   allekirjoittaman kirjeen, jossa hänelle julkilausutaan syvä
   kiitollisuus 29 vuoden "erinomaisen hartaasta ja tunnollisesta
   toimesta" yhdistyksen hyväksi sekä ilmotetaan, että hänelle oli
   määrätty 1,200 mkan vuotuinen eläke.



Suomalaisessa teatterissa 1872-1905 esitettyjen puhe- ja
laulunäytelmäin luettelo.


Huom.! Ensimäinen päivämäärä kappaleen nimen jälkeen osottaa milloin se
on ensi kerran näytelty, seuraavat milloin sama kappale on uusittu.

1. Adelaida, laulunäytelmä, 1 n., kirj. H. Müller, suom. T. Hagman,
15/9 1881.

2. Adrienne Lecouvreur, näytelmä, 5 n., kirj. E. Scribe ja G. J.
Legouvé, suom. K. Rauta. 11/5 1883.

3. Ahab Israelin kuningas, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen.
16/5 1900.

4. Ainamo, satunäytelmä, 4 n., kirj, K. Rosendahl, suom. A. Rahkonen,
sävelt. F. von Schantz. 9/2 1873; 2/5 1888.

5. Aino, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 24/2 1893; 29/10 1902.

6. Ainoa hetki, laulunäytelmä, 3 n., kirj. Th. Hahnsson 7/11 1873.

7. Aksel ja Walpuri (Axel og Walborg), murhenäytelmä, 5 n., kirj. A.
Oehlenschläger, suom. J. Enlund 1/9 1876; 14/10 1879; 26/10 1883.

8. Alessandro Stradella, ooppera, 3 n., kirj. W. Friedrich, suom.
Tuokko; sävelt. F. von Flotow. 21/10 1875.

9. Alppimaja (Le Ohalet), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Schribe
ja Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam 31/5 1889.

10. Amalia ystävämme, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 20/5
1881; 11/6 1884; 29/5 1895.

11. Angelo, murhenäytelmä, 4 n., V. Hugo, suom. Tuokko. 24/3 1878;
26/2 1902.

12. Anna Liisa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 2/10 1895; 2/10 1904.

13. Anna Skrifvars (Brita Skrifvars), näytelmä, 1 n., kirj. Z.
Topelius, suom. Suonio. 28/11 1874; 14/1 1880; 14/1 1885; 14/1 1892;
14/1 1901.

14. Antigone, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K. Forsman,
sävelt. C. de Saint-Saëns. 17/4 1901.

15. Antonius ja Kleopatra, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare,
suom. P. Cajander. 11/3 1896.

16. Antonius Putronius (Erasmus Montanus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. L.
Holberg, suom. N. Sala. 2/3 1887.

17. Armeliaita rouvia (Wohlthätige Frauen), huvinäytelmä, 4 n., kirj.
A. L'Arronge, suom. Anni Levander. 15/1 1893.

18. Armoton arvostelija (Un critico incipiente), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. J. Echegaray, suom. Anni Levander. 20/5 1904.

19. Avioeron selkkaukset (Les surprises de divorce), huvinäytelmä,
3 n., kirj. A. Brisson ja A. Mars, suom. A. Pihlajamäki. 12/3 1904.

20. Baabelin torni, muinaistaru, 4 n., kirj. M. Kurikka. 19/5 1897.

21. Bartel Turaser, näytelmä, 3 n., kirj. Ph. Langmann, suom. J. Finne.
25/2 1898.

22. Bartholdus Simonis, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson.
30/4 1873.

23. Bertha Brander, näytelmä, 3. n., kirj. K. Aho. 18/1 1893.

24. Blanchette, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. F. Brofeldt
ja Eero Alpi. 7/4 1904.

25. Brand, draamallinen runoelma, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom. K. Leino.
1/2 1899.

26. Canzio, murhenäytelmänkatkelma, kirj. A. Kivi. 27/3 1901.

27. Charleyn täti, (Charley's aunt), huvinäytelmä, 3 n. kirj. Brandon
ja T. Thomas, suom. K. Halme. 23/5 1894; 14/12 1900.

28. Claudie, näytelmä, 3 n., kirj. George Sand, suom. N. Sala. 10/1
1890.

28 b. Coelestinus, melodraama, 2-osainen, böhmiläisen legendan mukaan,
A. Törnuddin säveltämä. 11/11 1897.

29. Daniel Hjort, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. J. Wecksell, suom. P.
Cajander. 16/4 1877; 21/9 1881; 20/10 1893; 22/9 1899; 6/12 1904.

30. Deborah, näytelmä, 4 n., kirj. S. H. Mosenthal, suom. Tuokko.
8/10 1873.

31. Dinorah, ooppera kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko,
sävelt. G. Meyerbeer. 27/2 1878.

32. Don Carlos, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. E.
Tamminen. 31/3 1897.

33. Don Cesar de Bazan, näytelmä, 5 n., kirj. Ph. Dumanoir ja A.
Dennory, suom. 17/9 1880; 29/5 1885.

34. Don Juan, ooppera, 4 n., kirj. L. da Ponte, suom. Tuokko, sävelt.
W. A. Mozart. 27/3 1878.

35. Don Pasquale, ooppera, 3 n., kirj. S. Cammarano, suom. Tuokko,
sävelt. G. Donizetti. 22/5 1878.

36. Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja ylpeys (Don Ranudo de
Colibrados eller Fattigdom og Hoffaerdighed), huvinäytelmä, 5 n., kirj.
L. Hoiberg, suom. K. J. Gummerus, 18/10 1872; 20/7 1877.

37. Eerikki Puke, Korsholman herra, näytelmä, 5 n., kirj. G. von
Numers, suom. N. Sala. 10/2 1888.

38. Egmont, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. W. Goethe, suom. J. Finne.
9/11 1900.

39. Ei lempi leikin vuoksi (On ne badine pas avec l'amour), näytelmä,
4 n., kirj. A. de Musset, suom. N. Sala. 15/2 1887; r/5 1900.

40. Ei ole aikaa (Den Stundeslöse), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L.
Holberg, suom. J. Bäckvall. 3/12 1884; 3/1 1894; 8/4 1900.

41. Ei ollenkaan mustasukkainen (Pas jaloux), huvinäytelmä, 1 n., kirj.
Laurencin ja Lubize, suom. A. Elz'in mukaelmasta (Er ist nicht
eifersüchtig) A. Jalava. 30/10 1872; 9/5 1873, 22/4 1887.

42. Elinan surma, murhenäytelmä, 5 n., kirj. G. von Numers, suom.
N. Sala. 30/10 1891; 8/11 1893; 10/3 1897; 4/1 1901; 17/5 1905.

43. Elämä on unelma (La vida es sueño), näytelmä, 5 n., kirj.
P. Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 13/5 1890; 17/1 1900.

44. En ollenkaan muista, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson.
20/9 1893.

45. Enon rahat (L'heritage de monsieur Plumet), huvinäytelmä, 3 n,,
kirj. Th. Barrière ja Copender, suom. F. Holstin tansk. mukaelmasta
(Onkels penge) E. Törmänen. 7/2 1877.

46. Ensi lempi (Jugendliebe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. A. Wilbrandt,
suom. S. Suomalainen. 14/4 1874; 16/10 1879; 12/3 1882; 21/4 1885; 15/3
1902.

47. Ei voi (Kan ej), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L. Runeberg, suom.
Tuokko. 5/2 1880; 5/2 1894; 5/2 1905.

48. Epärehelliset (Dishonesti), näytelmä, 3 n., kirj. G. Rovella, suom.
O. Eisenschützin saks. käännöksestä B. Leino. 20/4 1894.

49. Erehdykset eli Promotionimuistoja, laulunäytelmä, 1 n.,kirj.
S. Suomalainen, sävelt. A. Tavaststjerna. 29/5 1873.

50. Ernani, ooppera, 4 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt.
G. Verdi. 4/1 1876.

51. Eroamattomat (De Uadskillige), huvinäytelmä, 2 n., kirj. J. L.
Heiberg, suom. N. Kari. 23/5 1875.

52. Erotaan pois (Divorçons), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou,
suom. N. Sala. 30/1 1889; 10/3 1895; 2/3 1902.

53. Esimerkin voima (Les brebis de Panurge), huvinäytelmä, 1 n., kirj.
H. Meilhac ja L. Halévy, suom. Anni Levander. 8/10 1897.

54. Farinelli (Farinelli, ou le Bouffe du roi), laulunäytelmä, 3 n.,
kirj. De Forges ja A de Leuven, suom. N. Sala, sävelmät eri
sävelteoksista. 4/1 1888.

55. Faust, murhenäytelmä, 5 n., kirj, J. W. Goethe, suom. K. Forsman,
15/4 1885; 4/3 1891; 29/11 1899.

56. Faust, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko,
sävelt. C. Gounod. 10/2 1876; 20/1 1878.

57. Fedora, näytelmä, 4 n., kirj. V. Sardou, suom. J. Finne.
15/12 1899.

58. Fernande, näytelmä, 4 n., kirj. V. Sardou, suom. N. Sala.
27/9 1893.

59. Fidelio (Leonore ou l'Amour conjugal), ooppera, 2 n., kirj.
J. N. Bouilly, suom. sävelt L. van Beethoven. 13/10 1876.

60. Figaron häät (Le mariage de Figaro) huvinäytelmä, 5 n., kirj. C. de
Beaumarchais, suom. J. Finne. 18/10 1895.

61. Fra Diavolo, ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe, suom. P. Cajander ja
Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. 29/5 1874.

62. Fritz ystävämme (L'Ami Fritz), huvinäytelmä, 3 n., kirj.
E. Erckmann ja A. Chatrian, suom. N. Sala, sävelt, H. Marechal.
25/11 1887.

63. George Dandin, huvinäytelmä, 3 n., kirj. J. B. Molière, suom.
J. Finne. 28/10 1896.

64. Gioconda, näytelmä, 4 n., kirj. G. D'Annunzio, suom. J. Hahl.
19/10 1900.

65. Gringoire, näytelmä, 1 n., kirj. Th. de Banville, suom. Hanna Asp.
26/3 1874; 21/9 1898.

66. Haapaniemen hanhenpoika (Le Niaise de S:t Flour), huvinäytelmä,
1 n., kirj. J. F. Bayard, suom. E. Törmänen. 26/11 1874; 30/11 1883.

67. Haavoja, legenda, 2 n., kirj. Y. Weijola. 20/11 1895.

68. Halleluja, näytelmä, 3 n., kirj. Marco Praga, suom. J. Hahl.
24/5 1905.

69. Hamlet, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander. 31/10 1884; 26/5 1886; 5/11 1890.

70. Hannele (Hanneles Himmelfahrt), unelmaruno, 2 n., kirj. G.
Hauptmann, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 21/1 1898; 16/10 1901.

71. Hansikas (En Handske), näytelmä 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson,
suom. Hilda Asp. 27/1 1885.

72. Hans Lange, näytelmä, 5 n., kirj. P. Heyse, suom. E. Törmänen.
16/2 1879.

73. Hardangerin harjulla (Til Saeters), laulunäytelmä, 1 n., kirj. C.
Riis, suom. E. Törmänen, 5/S 1879; 7/12 1883; 26/3 1886; 12/1 1890.

74. Hedda Gabler, näytelmä 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Anni Levander.
4/2 1891; 14/2 1902.

75. Heinäkuun helteessä, näytelmä, 3 n., kirj. J. Hahl. 1/11 1901.

76. Helgelannin sankarit (Haermaendene paa Helgeland), näytelmä, 4 n.,
kirj. H. Ibsen, suom. E. Törmänen ja P. Cajander, 18/3 1888.

77. Hellät sukulaiset (Die zärtlichen Verwandten), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. R. Benedix, suom. E. Törmänen. 18/1 1878; 28/12 1889.

78. Hemming Gad, näytelmä, 5 n., kirj. Alpo Noponen. 9/12 1903.

79. Henrik ja Pernilla, huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Holberg, suom.
Hilda Asp. 3/12 1884; 10/12 1898.

80. Herkules (Monsieur Herkules), ilveily, 1 n., kirj. G. Belly, suom.
K. Hämäläinen. 18/4 1876; 7/9 1883.

81. Herra Valtuusmies, näytelmä, 2 n., kirj. Larin Kyösti. 4/5 1904.

82. Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. A. Bisson ja F. Carré, suom. J. Finne. 16/9 1896; 3/1 1900.

83. Hiiri (Le souris), näytelmä, 3 n., kirj. E. Pailleron, suom.
J. Finne, 12/12 1900.

84. Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne), kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia
sovittanut S. Falkman. 5/2 1880.

85. Historiallinen linna (Chateau historique), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. A. Bisson ja B. de Turique, suom. J. Finne. 18/9 1901.

86. Hugenotit (Les Huguenots), ooppera, 4 n., kirj. E. Scribe ja E.
Deschamps, suom. Tuokko, sävelt. O. Meyerbeer. 8/12 1876.

87. Hullunkurinen temppu (Ein toller Einfall), ilveily, 4 n., kirj. C.
Laufs, suom. Anni Levander. 24/1 1892.

88. Hyrrä (Snurran), satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom. A.
Suppanen. 30/12 1902.

89. Hyväntekeväisyyttä (Hur man gör godt), näytelmä, 4 n., kirj. A. Ch.
Edgren, suom. Hilda Asp. 3/5 1885.

90. Hyvät markkinat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander. 10/2 1882.

91. Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R.
Hahn, suom. 21/3 1876.

92. Hän on Sysmästä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Canth. 15/3 1902.

93. Hänsel ja Gretel, satunäytelmä, 3 n., kirj. A. Wette, suom. Irene
Mendelin, sävelt. E. Humperdinck. 28/1 1903.

94. Hävyttömät (Les effrontés), huvinäytelmä, 5 n., kirj. E. Augier,
suom. Anni Levander. 24/9 1890.

95. Hää-ilta, laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Jacobson, suom. Sävelt. A.
Conradi. 23/10 1872.

96. Hölmölän maailmanparantajat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman,
10/11 1872; 16/12 1874.

97. Ihmekös tuo, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Kurikka. 14/12 1884.

98. Ihmisten tähden, näytelmä, 3 n., kirj. M. Wuori. 16/10 1891.

99. Irja, näytelmä, 5 n., kirj. J. Sjöström. 26/1 1900.

100. Iso kello (Die grosse Glocke), huvinäytelmä, 4 n., kirj.
O. Blumenthal, suom. Hilda Asp. 12/11 1886.

101. Isä ja tytär (Die Tochter des Herrn Fabricius), näytelmä 4 n.,
kirj. A. Wilbrandt, suom. Gr. I. von Fieandt. 4/12 1885.

102. Isännätön talo (Der ledige Hof), näytelmä, 4 n., kirj. L.
Anzengruber, suom. F. H. B. Lagus. 27/2 1881; 25/4 1894.

103. Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming: I osa Jaakko Ilkka, näytelmä, 5 n.,
kirj. K. Leino. 15/11 1901. II osa Klaus Fleming, näytelmä, 9 kuv.,
20/11 1901.

104. Jane Eyre (Die Waise aus Lowood), näytelmä, 5 n., kirj. Ch.
Birch-Pfeiffer, suom. 20/5 1879; 27/5 1884; 29/8 1887.

105. Jacques Damour, näytelmä, 1 n., kirj. E. Zola ja L. Hennique,
suom. N. Sala. 11/1 1891.

106. Jeannetten häät (Les noces de Jeannette), laulunäytelmä, 1 n.,
kirj. J. Barbier ja M. Carré suom. A. Rahkonen, sävelt. V. Massé.
1/2 1876; 3/11 1886; 14/3 1894; 13/11 1898.

107. Jeppe Niilonpoika (Jeppe paa Bierget eller Den forwandlede Bonde),
huvinäytelmä, 5 n., kirj. L. Holberg, suom. K. J. Gummerus. 3/11 1872;
6/1 1879; 19/9 1894.

108. Johannes, murhenäytelmä, 5 n., kirj. H. Sudermann, suom. Irene
Mendelin. 19/10 1898; 2/12 1904.

109. Johan Wilhelm, näytelmä, 3 n., kirj. E. Leino. 2/5 1901.

110. John Gabriel Borkman, näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom. J.
Finne. 10/1 1897.

111. Juhana herttuan hovissa, huvinäytelmä, 4 n., kirj. J. Finne.
10/4 1901.

112. Juhannustulet (Johannisfeuer), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann,
suom. Pietari Alpo. 22/2 1901; 1/5 1903; 16/4 1905.

112 b. Juhannustulilla, laulunäytelmä, 1 n., kirj. Larin Kyösti,
sävelt. O. Merikanto. 1/5 1903.

113. Juho Wesainen, murhenäytelmä, 4 n., kirj. S. Ingman. 22/4 1897.

114. Julius Cesar, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander, 13/11 1889; 27/1 1904.

115. Juutalaistyttö (La juive), ooppera, 5 n., kirj. E. Scribe, suom.
Tuokko, sävelt. F. Halévy. 14/12 1877.

116. Kaarina Maununtytär, näytelmä, 3 n., kirj. J. Finne. 27/4 1899.

117. Kahden kesken (Unter vier Augen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L.
Fulda, suom. E. Salenius. 12/3 1890.

118. Kalatyttö, laulunäytelmä, 1 n., kirj. K. Corander. 20/10 1872.

119. Kallaveden rannalla, laulunäytelmä, 2 n., mukaillut Edv. Törmänen
Aug. Korhosen Orpo kappaleesta. 31/7 1878.

120. Kamelianainen (La dame aux camélias), näytelmä, 5 n., kirj. A.
Dumas nuor., suom. M. Wuori. 19/3 1895.

121. Kansanedustaja Leveau (Le député Leveau), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. J. Lemaître suom. N. Sala, 21/9 1892.

122. Kansanvihaaja (En folkefiende), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen,
suom. N. Sala. 25/9 1889; 20/3 1898.

123. Karkurit, näytelmä, 5 n., kirj. A. Kivi. 17/10 1877; 16/9 1883.

124. Kassan avain (Der Kassenschlüssel), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R.
Benedix, suom. Teno Heimo. 13/8 1875.

125. Kastilian Juanna (La locura per amor), näytelmä, 5 n., kirj. M.
Tamayo y Bans, suom. I. Idström. 25/10 1882.

126. Katarina Howard, näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas vanh., suom.
Tuokko. 3/8 1877.

127. Katsokaa peiliin (Ser Jer i Speilen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. L.
Heiberg, suom. K. J. Gummerus. 1/6 1873.

128. Kauppaneuvoksen härkä, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala.
21/2 1902.

129. Kauppaneuvoksen kuoltua, näytelmä, 3 n., kirj. Maila Talvio.
8/3 1905.

130. Kaupunkimme rouvat, huvinäytelmä, 2 n., kirj. W. Soini. 16/5 1879.

131. Kavaluus ja rakkaus (Kabale und Liebe), murhenäytelmä, 5 n., kirj.
F. Schiller, suom. A. Oksanen. 25/2 1874; 19/1 1879; 9/12 1880;
26/9 1894.

132. Keijukainen (Elfvan), näytelmä, 3 n., kirj, A. Ch. Edgren, suom.
N. Sala. 14/2 1883.

133. Kesäyön unelma (A midsummer night's Dream), satunäytelmä,
5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P. Cajander, sävelt. F.
Mendelssohn-Bartholdy. 20/10 1891; 15/4 1904.

134. Kevään oikkuja, huvinäytelmä, 1 n., kirj. W. Soini. 13/12 1877;
3/3 1886; 6/10 1893.

135. Kihlaus, ilveily, 1 n., kirj. A. Kivi. 25/10 1872; 14/12 1884;
3/1 1894; 6/4 1902.

136. Kipinä (L'étincelle), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Pailleron,
suom. J. Finne. 1/11 1901.

137. Kirjeen kujeet (Les pattes de mouche), huvinäytelmä, 3 n., kirj.
V. Sardou, suom. K. Rauta. 17/3 1881; 14/5 1895.

138. Koeopettaja (Der Probekandidat), näytelmä, 4 n., kirj. M. Dreyer,
suom. B. Leino. 5/12 1900.

139. Koetusten ahjossa (La pierre de touche), näytelmä, 5 n., kirj. E.
Augier, suom. Anni Levander. 30/3 1892.

140. Koira ja kissa (Hund und Katze), huvinäytelmä, 1 n., sov. ransk.
kielestä Th. Piening, suom. J. A. Malmgren. 20/11 1872.

141. Konkurssi (En fallit), näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne
Björnson, suom. E. Törmänen. 8/8 1877; 28/10 1881; 4/12 1889.

142. Korkea oikeus istuu, pilanäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori.
17/11 1897.

143. Korttiin katsoja (La tireuse de cartes), näytelmä, 5 n., kirj. A.
Mocquard ja V. Sejour, suom. S. K. Hämäläinen. 25/4 1879.

144. Kosijat, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Korhonen. 20/5 1873.

145. Koti (Heimath), näytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom.
15/3 1893; 19/2 1897.

146. Kotikahakka (Eigensinn), huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Benedix,
suom. Hilda Asp. 14/5 1886; 6/5 1896.

147. Kotimatkalla (Paa hjemvejen), näytelmä, 1 n., kirj. A. Kjelland,
suom. Wäinö. 27/9 1881.

148. Kotoa pois, näytelmä, 1 n., kirj. M. Canth. 8/11 1895.

149. Kovan onnen lapsia, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 8/11 1888;
19/3 1904.

150. Kreivitär Kirkassilmä (Comtesse Guckerl), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. F. Schönthan ja F. Koppel-Ellfeld, suom. J. Finne. 30/9 1896.

151. Kristitty (The Christian), näytelmä, 4 n., kirj. Hall Caine, suom.
Aino Malmberg. 26/1 1900.

152. Kuinka anopeista päästään, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Don Juan M.
Diana, suom. A(bel) N(yholm). 25/10 1872.

153. Kuinka äkäpussi kesytetään (Taming of the Shrew), huvinäytelmä, 5
n., kirj. W. Shakespeare, suom. K. Kramsu. 19/10 1883; 9/4 1890;
6/10 1897; 26/3 1902.

154. Kukkaistuhlari (Der Veilchenfresser), huvinäytelmä, 5 n., kirj. G.
von Moser, suom. Alli Nissinen. 6/1 1891.

155. Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt), näytelmä
1 n., kirj. W. Müller von Konigsvinter, suom. A. Kähkönen. 16/10 1872;
1/8 1877.

156. Kuleksiva teatteriseura (Ett resande teatersällskap),
huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Blanche, suom. B. Leino. 2/12 1896.

157. Kullervo, murhenäytelmä, 5 n., kirj. A. Kivi. 27/2 1885; 1/1 1897;
3/3 1905.

158. Kullervo, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 27/11 1895.

159. Kultainen talja (Zlote), näytelmä, 3 n., kirj. S. Przybyszevski,
suom. Maila Talvio. 12/10 1904.

160. Kultaristi (La croix d'or), laulunäytelmä, 2 n., kirj. Mélesville
ja N. Brazier, suom. E. Törmänen, sävelt. D. F. E. Auber, G. Donizetti
y.m. 16/12 1874; 6/1 1885; 11/12 1901.

161. Kumarrusmatka, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander. 13/4 1894;
7/10 1904.

162. Kummittelijoita (Gengangere), perhenäytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen,
suom. Eljas Erkko. 7/9 1904.

163. Kuningas Fjalar, kirj. J. L. Runeberg, kuvaelmia siitä sovittanut
Eino Leino. 5/2 1889.

164. Kuningas ja katulaulajatar, katso Don Cesar de Bazan, jolla
nimellä kappale ensin esitettiin.

164. Kuningas Lear, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander. 12/3 1886; 16/10 1889; 29/10 1897; 17/10 1902.

165. Kuningas Oidipos, murhenäytelmä, 3 n., kirj. Sofokles, suom. K.
Forsman. 27/1 1905.

166. Kuningas Renén tytär (Kong Renés Datter), näytelmä, 1 n., kirj.
H. Hertz, suom. J. Enlund. 5/3 1879.

167. Kuningas Richard III, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare,
suom. P. Cajander. 1/12 1897.

168. Kuninkaanalut (Kongsemnerne), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen,
suom. Ellei. 14/3 1882; 17/10 1894.

169. Kunnia (Die Ehre), huvinäytelmä, 4 n., kirj. H. Sudermann, suom.
N. Sala. 26/11 1890.

170. Kuolema, näytelmä, 3 n., kirj. A. Järnefelt, sävelt. J. Sibelius.
2/12 1903.

171. Kuopion takana (Bakom Kuopio), huvinäytelmä. 3 n., kirj. G. von
Numers, suom. Anni Levander, Alli Nissinen ja N. Sala. 28/2 1890;
15/9 1893; 5/10 1901; 29/10 1904.

172. Kustaa Eerikinpoika, näytelmä, 4 n., kirj. S. Ingman. 11/2 1903.

173. Kustaa Vaasa, näytelmä 5 n., kirj. A. Strindberg, suom. B. Leino.
16/3 1900.

174. Kuuluisia naisia (Die Berühmten Frauen), huvinäytelmä, 3 n., kirj.
F. Schönthan, suom. Anni Levander. 18/9 1889.

175. Kuvaelmia muinaisajoilta, 6 osassa, kirj. E. Leino ja J. Finne,
järj. K. Bergbom, 11/11 1899.

176. Kuvernööri tulee, huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Nervander.
12/1 1887.

177. Kylmää vettä (Kaltwasser), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda,
suom. B. Leino. 20/5 1903.

178. Kylänheittiö (A falu rószsza), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Tóth,
suom. A. Jalava. 5/12 1877; 20/11 1885.

179. Kyynelten hirmuvalta (The tyranny of tears), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. C. Haddon Chambers, suom. V. Andelin. 9/1 1903.

180. Kyypron prinsessa, satunäytelmä, 4 n., kirj. Z. Topelius, suom.
Tuokko, sävelt. F. Pacius, 19/1 1897; 11/3 1898.

181. Kyökissä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. T. Hagman. 3/2 1882;
1/2 1888; 27/12 1895.

182. Lahjoitusmailla, näytelmä, 5 n., kirj. S. Ingman. 29/9 1900.

183. Lalli, murhenäytelmä, 5 n., kirj. E. F. Jahnsson. 14/5 1874.

184. Lapsi (Le berceau), näytelmä, 3 n., kirj. M. Brieux, suom. J.
Finne. 21/9 1900.

185. Lapsuuden ystävät, huvinäytelmä, 2 n., kirj. P. Hannikainen.
2/12 1873.

186. Laululintunen (Singvögelchen), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E.
Jacobson, suom. K. Suomalainen, sävelt. T. Hauptner. 16/10 1872;
23/11 1876; 8/9 1880; 25/6 1886; 30/12 1892; 13/11 1898; 6/10 1901.

187. Lea, näytelmä., 1 n., kirj. A. Kivi. 12/9 1873; 10/12 1880;
1/6 1886; 1/1 1892; 10/10 1900; 9/4 1902. [Ennen Suom. teatterin
perustamista näytelty ensi kerran 10/5 1869.]

188. Lehtolapsi, näytelmä, 5 n., kirj. K. Leino. 31/3 1905.

189. Leivonen (Die Haubenlerche), näytelmä, 4 n., kirj. E. Wildenbruch,
suom. Anni Levander. 16/9 1891.

190. Lemmenjuoma (Le philtre champenois), laulunäytelmä, 1 n., kirj.
Mélesville, suom. Tuokko, sävelt. F. Gumbert, 19/9 1873; 16/10 1879;
23/4 1884.

191. Lemmen leikki (Le jeu de l'amour et de l'hasard) huvinäytelmä, 3
n., kirj. P. C. de Marivaux, suom. Anni Levander, 25/9 1895; 8/4 1903.

192. Lemun rannalla (På Lemos strand), laulunäytelmä, 2 n., kirj. K.
Rosendahl, suom. Tuokko; eri tekijäin sävelmiä. 30/10 1872.

193. Leonarda, näytelmä, 4 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. J.
Enlund. 6/9 1882.

194. Leskirouva Grapin (La veuve Grapin), laulunäytelmä, 1 n., kirj. De
Forges, suom. 27/3 1879.

195. Levoton yö (Den oroliga natten), huvinäytelmä, 1 n., kirj. C. G.
Nordfors, suom. A. Öhqvist, 20/11 1872.

196. Liittolaiset (Nos, alliées), huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Moreau,
suom. Hilda Asp. 14/9 1892.

197. Linda (Linda di Chamonix), ooppera, 3 n., kirj. G. Rossi, suom. P.
Cajander y.m., sävelt. G. Donizetti. 21/11 1878.

198. Lucia, Lammermoorin morsian (Lucia di Lammermoor), ooppera,
3 n., kirj. S. Cammarano, suom. P. Cajander, sävelt. G. Donizetti.
21/11 1873.

199. Lucrezia Borgia, ooppera, 3 n., kirj. F. Romani, suom. Tuokko,
sävelt. G. Donizetti. 26/2 1875.

200. Lumikki, 13 kuv. J. Grimmin sadusta, järj. J. Finne. 23/3 1901.

201. Luulosairas (Le malade imaginaire), huvinäytelmä, 3 n., kirj.
J. B. Molière, suom. O. Wilho. 30/5 1883; 12/10 1900.

202. Lyyli, näytelmä, 5 n., kirj. Elvira Willman. 25/2 1903.

203. Lääkäri vastoin tahtoansa (Le medicin malgré lui), ilveily, 3 n.,
kirj. J. B. Molière, suom. O. Wilho. 2/2 1877; 28/3 1888, 25/9 1895.

204. Maalarit (Die Maler), huvinäytelmä, 3 n., kirj. A. Wilbrandt,
suom. N. Sala. 14/2 1890.

205. Maantien varrella (Eventyr paa Fodreisen), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. C. Hostrup, suom. E. Törmänen. 7/5 1878.

206. Macbeth, murhenäytelmä, 5 n., kirj, W. Shakespeare, suom. Santala,
11/3 1887; 14/5 1894.

207. Majavannahkaturkki (Der Biberpeltz), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G.
Hauptmann, suom. P. Alpo. 7/3 1900.

208. Makkabealaiset (Die Makkabäer), murhenäytelmä, 5 n., kirj. O.
Ludwig, suom. Irene Mendelin. 10/11 1904.

209. Mallassaunalla, huvinäytelmä, 1 n., kirj. K. Halme. 1/12 1893.

210. Margareta, näytelmä, 1 n, kirj. A. Kivi. 23/10 1872.

211. Mari, näytelmä, 4 n., kirj. J. Sjöström. 5/5 1897.

212. Maria Magdalasta (Maria von Magdala), näytelmä, 5 n., kirj.
P. Heyse, suom. J. E. Lagerstedt. 18/9 1903.

213. Maria Magdalena, murhenäytelmä, 3 n., kirj. F. Hebbel, suom.
N. Sala. 15/4 1887.

214. Marianne eli Ylhäiset ja alhaiset (Marie Jeanne, la femme du
peuple), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A. Dennéry ja J. Mallian, suom.
J. R. Danielson. 14/11 1873.

215. Maria Stuart, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom.
Tuokko. 12/11 1880; 28/3 1884; 9/3 1892; 20/2 1895; 25/4 1900;
23/11 1904.

216. Maria Stuart Skotlannissa (Maria Stuart i Skottland),
murhenäytelmä, 5 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom. Elisabeth
Löfgren. 27/1 1880; 27/11 1888.

217. Maria Tudor, murhenäytelmä, 4 n., kirj. V. Hugo, suom. Tuokko. 4/9
1873; 25/7 1877.

218. Marin rukkaset (Malins korgar), laulunäytelmä, 1 n., kirj.
A. Säfström, suom. A. Korhonen. 18/10 1872.

219. Marta, ooppera. 4 n., kirj. W. Friedrich, suom. sävelt. F. Flotov.
27/4 1876.

220. Matka Konstantinopoliin (Die Orientreise), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. O. Blumenthal ja G. Kadelburg, suom. J. Sario. 15/11 1893.

221. Meren tytär (Fruen fra Havet), näytelmä, 4 n., kirj, H. Ibsen,
suom. Hilda Asp. 22/2 1889.

222. Meri (La mer), näytelmä, 3 n., kirj. J. Jullien, suom. K. Leino.
28/1 1894.

223. Merimiehet, näytelmä, 3 n., kirj. V. Andelin, sävelt; O.
Merikanto. 17/1 1902.

224. Mestari Garp, näytelmä, 1 n., kirj. K. Halme. 20/3 1901.

225. Mestari Gert eli Lörpöttelevä parturi (Mester Gert Westphaler),
huvinäytelmä, 1 n., kirj. L. Holberg, suom. J. Snellman. 23/1 1903.

226. Mestarin nuuskarasia, huvinäytelmä. 1 n., kirj. R. Kiljander.
4/1 1881; 15/10 1890, 10/12 1898.

227. Mestari Pathelin (Maître Pathelin), näytelmä, 3 n., kirj. J.
Barbier ja M. Carré, suom. Tuokko. 14/5 1886.

228. Michel Perrin eli Vakoilija vasten mieltänsä (Michel Perrin, ou
l'Espion sans le savoir), huvinäytelmä, 3 n., kirj. Mélesville ja Ch.
Duveyrier, suom. Vilho. 10/6 1874; 6/10 1899.

229. Miranda, draamallinen kuvaelma, kirj. Z. Topelius, sov. J. Finne.
27/3 1895.

230. Morsiamen tulo miehelään, laulukuvaelma, järj. K. Bergbom, sävelt.
A. Liljeström. 20/4 1898.

231. Murtovarkaus, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 23/2 1882; 29/8
1897; 31/8 1902.

232. Musta Domino (Le Domino noir), ooppera, 3 n., kirj. E. Scribe,
suom. Tuokko, sävelt. D. F. E. Auber. l/11 1876.

233. Mustalainen (A szigany), laulunäytelmä, 1 n., kirj. K. Tóth, suom.
A. Jalava, sävelt. A. Conradi. 8/11 1874; 14/9 1892; 27/3 1895;
6/101901.

234. Mustalaiset (A szigany), laulunäytelmä, 3 n., kirj. E. Szigligeti,
suom. J. Szinnyei. 4/5 1880; 15/10 1884.

235. Myrsky (The tempest), näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom.
P. Cajander. 11/5 1902.

236. Naimapuuhat, ilveily, 3 n., kirj. N. Gogol, suom. A. Rauta. 18/5
1882; 29/3 1887; 7/12 1901.

237. Naimiskauppa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 1/11 1893.

238. Naiset sotasilla (La bataille des dames), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. E. Scribe, suom. N. Sala. 29/6 1885.

239. Naiset valtioelämässä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. K. Tóth, suom. A.
Jalava. 16/12 1881.

240. Naisten koulu (L'école des femmes), näytelmä, 5 n., kirj. J. B.
Molière, suom. J. Finne. 3/4 1895.

241. Narcisse Rameau, murhenäytelmä, 5 n., kirj. E. Brachvogel, suom.
P. Cajander. 5/2 1875.

242. Natalia ja Nadeschda (Rosa og Rosita), huvinäytelmä. 2 n., kirj.
Clara Andersen, suom. E. Törmänen. 7/4 1875.

243. Natalia Petrovna, näytelmä, 5 n., kirj. I. Turgenjev, suom. Olga
Salo. 22/9 1897.

244. Neiti Elisabeth (Fröken Elisabeth), kuvaus, 2 n., kirj. A.
Börjesson, suom. A. Jalava. 23/10 1879; 15/8 1883.

245. Neitsyt Siiri, näytelmä, 5 n., kirj. P. Hannikainen. 20/5 1875.

246. Niinkuin lehdet tuulessa (Come le fogiie --), näytelmä, 4 n.,
kirj. G. Giacosa, suom. Elvira Willman. 13/2 1901.

247. Noita-ampuja (Der Freischütz), ooppera, 4 n., kirj. F. Kind, suom.
Tuokko, sävelt. C. M. von Weber. 30/12 1873 (toinen näytös); 27/10 1878
(toinen ja neljäs näytös).

248. Nora (Et Dukkehjem), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom.
Santala. 25/1 1880; 19/3 1885; 29/1 1892.

249. Norma, ooppera, 3 n., kirj, F. Romani, suom. Tuokko, sävelt. V.
Bellini. 16/12 1874.

250. Nukkekaupassa, tanssinäytelmä, 1 n., vuoropuhelun kirj. J. Finne,
järj. E. Littson. 27/3 1895; 2/4 1900.

251. Nummisuutarit komedia, 5 n., kirj. A. Kivi. 24/9 1875; 4/11 1884;
10/2 1892; 24/4 1902.

252. Nuoren aatelismiehen vaiheet (Le roman d'un jeune homme pauvre),
näytelmä, 5 n., kirj. O. Feuillet, suom. Elisabeth Löfgren. 5/11 1880.

253. Nuori luotsi, kansannäytelmä, 4 n., kirj. Y. Weijola. 30/9 1904.

254. Nuorten liitto (De Unges Förbund), huvinäytelmä, 5 n., kirj. H.
Ibsen, suom. Hilda Asp. 30/9 1885.

255. Nuoruus (Jugend), näytelmä, 3 n., kirj. M. Halbe, suom. B. Leino.
16/2 1894.

256. Nuoruus ja hulluus, ilveily, 3 n., kirj. Y. Weijola. 28/10 1904.

257. Nyrnbergin nukke (La poupée de Nuremberg), ooppera, 1 n., kirj. A.
de Leuven ja A. de Beauplan, suom. Tuokko, sävelt. A. Adam. 4/1 1880;
4/10 1899.

258. Ohdakkeet ja laakeri (Le chef-d'oeuvre inconnu), näytelmä, 2 n.,
kirj. C. Lafont, suom. 2/5 1876.

259. Ole armelias köyhille (Var god mot de fattiga) lastennäytelmä, 3
n., kirj. Z. Topelius, suom. Hilda Asp. 13/12. 1884.

260. Oma toivoni (Mein Leopold), huvinäytelmä, 4 n., kirj. A.
L'Arronge, suom. U. von Schrowe. 16/4 1876.

261. Onhan pappa sen sallinut (Papa hat's erlaubt), ilveily, 1 n.,
kirj. G. von Moser ja A. L'Arronge, suom. 19/12 1875; 9/4 1886.

262. Onnen Pekan matka (Lycko-Pers resa), satunäytelmä, 5 n., kirj. A.
Strindberg, suom. J. Snellman. 28/10 1903.

263. Onnen sopukka (Das Glück im Winkel), näytelmä. 3 n., kirj. H.
Sudermann, suom. B. Leino ja Y. Weijola. 21/2 1896.

264. Oppineita naisia (Les femmes savantes), huvinäytelmä. 5 n., kirj.
J. B. Molière, suom. O. Manninen. 11/11 1903.

265. Orjan oppi, näytelmä. 5 n., kirj. A. Järnefelt. 22/4 1903.

266. Orleansin neitsyt (Die Jungfrau von Orleans), murhenäytelmä,
5 n., kirj. F. Schiller, suom. E. Tamminen. 2/11 1887; 14/10 1896;
22/11 1902; 22/3 1905.

267. Orposisarukset (Cristophe et Renée), huvinäytelmä, 2 n., kirj.
Auvray, suom. Tuokko. 6/6 1875.

268. Othello, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander. 5/4 1889.

269. Pahassa pulassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander.
31/3 1889; 3/10 1894.

270. Paholaisen voittaja (Fandens Ofvermand), kansannäytelmä, 5 n.,
kirj. Th. Överskou, suom. E. Törmänen. 30/4 1890.

271. Panu, näytelmä, 4 n., kirj. J. Aho. 6/3 1903.

272. Paolo ja Francesca, murhenäytelmä, 5 n., kirj. S. Phillips, suom.
J. Finne. 12/2 1904.

273. Papin perhe, näytelmä, 4 n., kirj. M. Canth. 23/1 1891; 12/5 1898;
19/3 1901.

274. Pappilan tuvassa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 18/1 1893;
22/9 1901.

275. Paratiisi ullakossa (Amuletten eller Ett paradis på vinden),
laulunäytelmä. 1 n., kirj. A. Säfström, suom. 30/10 1872.

276. Pariisin veitikka (Le gamin de Paris), huvinäytelmä, 2 n.,
kirj. J. F. Bayard ja E. Vanderburch, suom. E. Törmänen. 13/12 1878;
9/8 1882; 17/12 1891.

277. Parjauksen kirous (El gran Galeotto), näytelmä, 4 n., kirj. J.
Echegaray, suom. Hilda Asp. 15/6 1887.

278. Parjauspesä (The school for scandal) huvinäytelmä, 5 n., kirj. R.
Sheridan, suom. O. Vilho. 12/12 1879; 30/10 1889; 24/5 1893.

279. Pater Paulus, ilveily, 1 n., kirj. T. Weijola. 21/1 1898.

280. Pekka Patelin eli Sukkela asianajaja (L'avocat Patelin),
huvinäytelmä, 3 n., kirj D. Brueys ja J. Palaprat; suom. P.
Hannikainen. 20/9 1874.

281. Pelastus, näytelmä, 4 n., kirj. I. Potapenko, suom. H. Weckman.
15/2 1905.

282. Perheen toivo, näytelmä. 4 n., kirj. A. Franck. 27/5 1905.

283. Perhoskuume (La papillonne), huvinäytelmä, 3 n., kirj. V. Sardou,
suom. J. Finne. 21/9 1898.

284. Perhostaistelu (Die Schmetterlingsschlacht), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. H. Sudermann, suom. Irene Mendelin. 18/1 1905.

285. Perrichonin huvimatka (Le voyage de Mr Perrichon), huvinäytelmä, 4
n., kirj. Labiche ja E. Martin, suom. N. Sala, 7/5 1886.

286. Pianon ääressä (Le piano de Berthe), huvinäytelmä, 1 n., kirj. Th.
Barrière, suom. Hilda Asp, 29/3 1887.

287. Pikku eversti (Un colonel d'autrefois), huvinäytelmä, 1 n., kirj.
Mélesville, suom. E. Salenius. 28/3 1882, 14/6 1886.

288. Pikku Eyolf (Lille Eyolf), näytelmä, 3 n., kirj. H. Ibsen, suom.
T. Pakkala. 1/3 1895.

289. Pikku poikani, näytelmä, 1 n., kirj. E. Nervander, (painettu ilman
tek:n nimeä) suom. A. Noponen. 1/3 1899.

290. Pikku porvareja, näytelmä, 4 n., kirj. M. Gorki, suom. I. Lattu
y.m. 18/3 1903.

291. Pikku sisko (La petite soeur), huvinäytelmä, 1 n., kirj. M.
Barbier, suom. Anni Levander. 17/12 1891.

292. Pikku Suometar, joulukuvaus. 1 n., kirj. E. Nervander. 4/1 1880.

293. Pilven veikko, kirj. J. L. Runeberg, suom. A. Oksanen, sävelt. A.
Lindblad. 13/10 1872; 5/2 1891; 13/10 1897.

294. Pimeyden valta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. L. Tolstoy, suom. M.
Wuori. 11/4 1896.

295. Pohjalla, näytelmä, kirj. M. Gorki, suom. I. Lattu. 30/9 1903.

296. Pohjolan häät, runonäytelmä, 3 n., kirj. J. H. Erkko, sävelt. E.
Melartin. 9/4 1902.

297. Pollarin kievari, ilveily, 2 n., kirj. K. Blåfield. 21/5 1888.

298. Pormestarin vaali, ilveily, 4 n., kirj. T. Hagman. 20/11 1881;
7/12 1901.

299. Porvari aatelismiehenä (Le bourgeois gentilhomme), huvinäytelmä,
3 n., kirj. J. B. Molière, suom. O. Vilho. 19/2 1880; 16/5 1888;
3/4 1901; 17/ 1905.

300. Postikonttoorissa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander.
26/10 1887; 20/9 1893.

301. Preciosa, laulunäytelmä, 4 n., kirj. P. A. Wolff, suom. P.
Cajander, sävelt. C. M. von Weber. 6/11 1872; 25/2 1879; 24/8 1883,
18/12 1886. [Jo ennen teatterin perustamista annettu ensi kerran 12/8
1870.]

302. Prinsessa Ruusunen, (Prinsessan Törnrosa), satunäytelmä, 5 n.,
kirj. Z. Topelius, suom. A. Suppanen, sävelt. E. Melartin v. 1905.
30/12 1892; 14/1 1898; 4/1 1905.

303. Professori Crampton (College Crampton), huvinäytelmä, 5 n., kirj.
G. Hauptmann, suom. B. Leino. 9/9 1903.

304. Pukkisen pidot, huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Kiljander.
14/12 1884; 3/1 1890; 13/4 1894; 9/10 1901.

305. Punainen laukku (A piros bugyéllaris), kansannäytelmä, 4 n., kirj.
Ferencz Csepreghy, suom. J. Finne saks. käännöksestä. 5/10 1898.

306. Puolan Juutalainen (Le juif polonais), näytelmä, 3 n., kirj. E.
Erckmann ja A. Chatrian, suom. B. F. Salonen. 17/9 1875; 20/11 1895.

307. Puoliylhäisöä (Le Demi-Monde), näytelmä, 5 n., kirj. A. Dumas
nuor., suom. T. Pakkala. 19/9 1902.

308. Puolueiden keskellä (Redaktören), näytelmä, 4 n., kirj.
Björnstjerne Björnson, suom. N. Sala. 12/3 1884.

309. Purimossa, näytelmä, 5 n., kirj. K. Halme. 5/4 1893.

310. Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. A. L'Arronge, suom. N. Sala. 4/4 1888.

311. Pyhimys vaiko mielipuoli (O locura o Santidad), näytelmä. 3 n.,
kirj. J. Echegaray, suom. B. Leino. 13/10 1893, 14/11 1903.

312. Päiväkummun pidot (Gildet paa Solhaug), näytelmä, 3 n., kirj. H.
Ibsen, suom. A. W. Forsman. 20/4 1898.

313. Päivölä (Sonnwendhof), näytelmä, 5 n., kirj. S. H. Mosenthal,
suom. Tuokko. 21/2 1873.

314. Pärttylin yö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. H. Kallio J. Häihän
kokoelmain mukaan, sävelt. O. Kotilainen. 3/4 1903.

315. Raatimiehen tytär, näytelmä, 3 n., kirj. E. F. Jahnsson.
15/3 1878.

316. Raju-ilma (Une tempête sous un crane), huvinäytelmä, 1 n., kirj.
A. Dreyfus, suom. Saimi Järnefelt. 11/1 1891.

317. Rautatehtailija (Le maître de forges), näytelmä, 4 n., kirj. G.
Ohnet, suom. Hilda Asp. 24/10 1884.

318. Ravennan miekkailija (Der Fechter von Ravenna), murhenäytelmä, 5
n., kirj. F. Halm, suom. F. H. B. Lagus, y.m. 3/12 1880.

319. Regina von Emmeritz, murhenäytelmä, 5 n., kirj. Z. Topelius, suom.
Tuokko. 4/5 1882; 29/9 1886; 4/1 1892; 12/1 1900; 26/5 1905.

320. Remusen kotiripitykset (Herr Kaudels Gardinenpredigten),
huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Kari. 24/10 1873;
30/5 1883; 30/11 1892. Ensiksi esitettiin tämä kappale nimellä "Ämmän
toruja".

321. Reviisori, huvinäytelmä, 5 n., kirj. N. Gogol, suom. Aug. Hjelt.
19/1 1887; 21/3 1894.

322. Rhodon valtias, näytelmä, 5 n., kirj. Elvira Willman. 24/2 1904.

323. Riita-asia (Der Prozess), huvinäytelmä, 2 n., kirj. R. Benedix,
suom. A. Oksanen, 1/6 1873; 6/2 1883.

324. Robert Paholainen (Robert le Diable), ooppera, 5 n., kirj. E.
Scribe ja G. Delavigne, suom. Tuokko. 4/5 1877.

325. Roinilan talossa, näytelmä, 3 n., kirj. M. Canth. 14/3 1883;
6/12 1891; 19/3 1900.

326. Roistoväkeä (Pak), huvinäytelmä, 5 n., kirj. T h. Överskou, suom.
E. Törmänen. 24/6 1876.

327. Romeo ja Juha, ooppera, 5 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom.,
sävelt. C. Gounod, 31/1 1879.

328. Romeo ja Juha, murhenäytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander. 3/5 1881; 28/5 1886; 14/9 1904.

329. Rosmersholm, näytelmä, 4 n., kirj. H. Ibsen, suom. Hilda Asp.
5/10 1887.

330. Rosvot (Die Räuber), murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom.
E. Törmänen. 6/9 1878.

331. Rouget de Lisle, näytelmä, 1 n., kirj. R. Gottschall, suom.
Tuokko. 13/2 1873.

332. Rouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne), huvinäytelmä, 4 n., kirj.
Sardou, suom. S. Sario. 30/11 1894; 6/4 1898; 29/12 1900.

333. Runebergiana, lauselmia, kuvaelmia ja lauluja J. L. Runebergin
mukaan. 5/2 1900, 1891, 1902, 1893.

334. Ruukin jaloissa, näytelmä, 5 n., kirj. A. B. Mäkelä. 18/11 1896.

335. Rykmentin tytär (Marie, la fille du régiment), ooppera, 2 n.,
kirj. J. Bayard ja St. Georges, suom. Tuokko ja K. Bergbom, myöhemmin
K. Halme, sävelt. G. Donizetti. 14/3 1876; 21/2 1894; 9/12 1896;
2/10 1903.

336. Ryöstö, näytelmä, 5 n., kirj. M. Wuori. 15/2 1895.

337. Saaristossa (Ett skärgårdsäfventyr), huvinäytelmä. 2 n., kirj. Z.
Topelius, suom. K. J. Gummerus. 13/10 1872; 14/1 1881; 13/10 1897;
14/1 1901.

338. Sabiinitarten ryöstö (Der Raub der Sabinerinnen), huvinäytelmä, 4
n., kirj. F. ja P. Schönthan, suom. N. Sala. 25/5 1888; 25/5 1900.

339. Saimaan rannalla, laulunäytelmä, 2 n., muod. K. Bergbom ja E.
Törmänen. 2/3 1880; 12/12 1889; 19/10 1900; 19/12 1902.

340. Saituri (L'avare), huvinäytelmä, 5 n., kirj. J. B. Molière, Suom.
S. Suomalainen. 17/4 1879; 25/11 1885; 1/6 1891; 1/11 1893; 30/9 1898.

341. Sala-ampuja ja karjatyttö, laulunäytelmä, 1 n., kirj. L. von
Saville, suom. Tuokko, sävelt. A. Conradi. 4/4 1873.

342. Salakuljettaja (Une nuit blanche), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E.
Plouvier, suom. sävelt. J. Offenbach. 16/2 1873.

343. Salamiin kuninkaat, murhenäytelmä, 5 n., kirj. J. L. Runeberg,
suom. K. Kiljander. 5/2 1884; 5/2 1898; 5/2 1903.


344. Salmin tyttö, laulunäytelmä, 2 n., kirj. J. Sjöström, sävelt. E.
Sivori. 1/3 1899.

345. Samuel Cröell, näytelmä, 4 n., kirj. A. Järnefelt, 15/3 1899.

346. Sanny Kortmanin koulu, huvinäytelmä, 3 n., kirj. R. Kiljander.
1/10 1902.

347. Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten), huvinäytelmä, 4 n., kirj. G.
Freytag, suom. A. Öhqvist. 17/1 1894.

348. Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), näytelmä, 2 n., kirj. G.
Cognetti, suom. 6/1 1894.

349. Sappho, murhenäytelmä, 5 n., kirj. F. Grillparzer, suom. Irene
Mendelin. 7/10 1897.

350. Sarah Multon (Miss Multon), näytelmä, 3 n., kirj. A. Belot ja E.
Nus, suom. 29/11 1878.

351. Sattumia (Tilfaeldigheter), näytelmä, 1 n., kirj. O. Benzon, suom.
K. Halme. 21/9 1900.

352. Savon sydämessä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. M. Wuori. 17/11 1897.

353. Scapinin vehkeilyt (Les fourberies de Scapin), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. J. B. Molière, suom. J. Finne. 9/10 1901.

354. Seinä väliä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Wuori. 1/12 1893.

355. Seitsemän veljestä, 6 kuv., muk. H. Kallio A. Kiven romaanista.
23/11 1898.

356. Setä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. S. Suomalainen. 16/12 1877;
6/2 1883; 3/4 1905.

357. Setä Bräsig, huvinäytelmä F. Reuterin romaanin mukaan. 5 n., suom.
N. Sala ja Hilda Asp. 26/4 1884; 12/9 1894; 26/5 1898.

358. Sevillan parturi, ooppera, 4 n., kirj. P. Sterbini, suom. Tuokko,
sävelt. G. Rossini. 29/9 1874.

359. Sevillan parturi eli Turha varovaisuus (Le barbier de Saville, ou
la précaution inutile), huvinäytelmä, 4 n., kirj. C. de Beaumarchais,
suom. K. Cronstedt. 9/4 1880; 14/12 1904.

360. Sievistelevät hupsut (Les précieuses ridicules), huvinäytelmä, 1
n., kirj. J. B. Molière, suom. Anni Levander, 12/3 1890; 28/10 1896.

361. Sigurd Slembe, näytelmä, 3 n., kirj. Björnstjerne Björnson, suom.
N. Sala. 18/9 1895.

362. Silmänkääntäjä, huvinäytelmä, 3 n., kirj. P. Hannikainen.
20/10 1872; 16/10 1879; 6/10 1893.

363. Sinua vaan, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. Tuokko, sävelt. A.
Conradi. 20/10 1875.

364. Sirkka eli Pikku Fadette (Die Grille) näytelmä, 5 n., kirj. Ch.
Birch-Pfeiffer G. Sandin novellin mukaan, suom. E. Törmänen. 8/6 1875;
26/12 1880; 22/8 1883; 30/12 1888; 21/11 1890.

365. Sisar Beatrice, (La soeur Beatrice), näytelmä, 3 n., kirj. M.
Maeterlinck, suom. J. Finne, sävelt. E. Melartin. 15/1 1904.

366. Sisarukset (Die Geschwister), näytelmä, 1 n., kirj. J. W. Goethe,
suom. F. W. Rothsten. 13/11 1872.

367. Siunauksen toivo (Op Hoop van zegen), näytelmä, 4 n. kirj. H.
Heyermans; suom. B. Leino. 15/4 1903.

368. Sorrentossa (Fra Sorrento), laulunäytelmä, 1 n., kirj. E. Bögh,
suom. Tuokko, eri tekijäin sävelmiä. 7/12 1888.

369. Sota rauhan aikana (Krieg im Frieden), huvinäytelmä, 5 n., kirj.
G. von Moser, suom. Santala (K. Slöör). 15/2 1881; 8/1 1888; 15/5 1898,
11/10 1902.

370. Sota valosta, näytelmä, 5 n., kirj. E. Leino. 6/11 1901.

371. Sotavanhuksen joulu (Veteranens jul), näytelmä, 1 n., kirj. Z.
Topelius, suom. Tuokko. 30/10 1872; 11/9 1880: 27/12 1896.

372. Spiritistinen istunto, huvinäytelmä, 1 n., kirj. M. Canth.
20/4 1894.

373. Sumua silmiin (Poudre aux yeux), huvinäytelmä, 2 n., kirj. E.
Labiche, suom. F. F. Serenius. 18/1 1881.

374. Suorin tie paras (Der gerade Weg der beste), huvinäytelmä, 1 n.,
kirj. A. von Kotzebue, suom. N. Hauvonen. 16/10 1872.

375. Suuria vieraita (Hohe Gäste), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P.
Henrion, suom. T. Hagman. 2/12 1873.

376. Svend Dyringin koti (Svend Dyrings Huus), murhenäytelmä, 4 n.,
kirj. H. Hertz, suom. Tuokko, sävelt. H. Pung. 12/6 1874.

377. Sydämen oikeudet (Diritti dell' Anima), suom. Elvira Willman.
8/4 1903.

378. Sylvi, näytelmä, 4 n., kirj. M. Canth. 30/1 1898; 2/3 1900.

379. Sysikauppiaat, (Les Charbonniers), operetti, 1 n., kirj. Ph.
Gille, suom. Tuokko, sävelt. J. Costé. 20/3 1901.

380. Syteen taikka saveen, huvinäytelmä, 1 n., kirj. S. Alkio.
12/10 1900.

381. Taikahuilu (Die Zauberflöte), ooppera, 4 n., kirj. J. E.
Schikaneder, suom. Tuokko, sävelt. J. W. Mozart. 12/1 1877.

382. Taistelujen väliajalla (Mellem Slagene), näytelmä, 1 n., kirj.
Björnstjerne Björnson, suom. Rauta (Järnefelt). 25/5 1880; 5/2 1886;
21/9 1894; 24/11 1900.

383. Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), laulunäytelmä, 1 n.,
kirj. G. von Moser, suom. K. Raitio, sävelt. A. Conradi. 7/11 1879;
2/4 1900.

384. Talonpojan ritarillisuus (Cavalleria rusticana), kansankuvaelma,
1 n., kirj. G. Verga, suom. Ellei. 11/1 1891; 24/11 1900.

385. Talvinen tarina, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare; suom. P.
Cajander. 26/1 1896; 4/1 1899.

386. Tanquerayn toinen vaimo (The second mrs Tanqueray), näytelmä,
4 n., kirj. A. von Pinero, suom. Aino Malmberg. 10/4 1896.

387. Tanssikengät (Les souliers de bal), huvinäytelmä, 1 n., kirj. O.
Gastineau, suom. A. Jalava. 30/8 1876; 13/7 1880.

388. Tapanin päivänä, laulunäytelmä, 1 n. kirj. N. Sala. 26/12 1891;
6/1 1894.

389. Telefoonissa (I telefon), huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Ahlgren,
suom. E. Salenius. 18/4 1888; 23/9 1900.

390. Theodora, murhenäytelmä, 5 n., kirj. V. Sardou, suom. Irene
Mendelin. 5/3 1902.

391. Thérèse Raquin, näytelmä, 4 n., kirj. E. Zola, suom. Hanna Asp.
29/1 1890; 8/4 1892.

392. Thora (Ensam), näytelmä, 3 n., kirj. A. Agrell, suom. Hilda Asp.
9/4 1886.

393. Tietäjä, runoelma, 5 n., kirj. J. H. Erkko. 20/4 1888; 6/12 1893.

394. Todelliset naiset (Sanna qvinnor), näytelmä, 3 n., kirj. A. Ch.
Edgren, suom. E. Löfgren. 30/11 1883.

395. Tohtori Klaus (Doctor Klaus), huvinäytelmä, 5 n., kirj. A.
L'Arronge, suom. E. Törmänen. 10/10 1888.

396. Tohtori tohtorin rouvana (In Behandlung), huvinäytelmä, 3 n.,
kirj. M. Dreyer, suom. P. Alpo. 4/5 1898.

397. Tohvelivalta, yksinpuhelu ruots. aiheen avulla, kirj. A. A.
6/8 1876.

398. Toinen tai toinen naimaan (Einer muss heirathen), ilveily, 1 n.,
kirj. A. Wilhelmi, suom. S. K. Hämäläinen. 26/11 1874; 11/6 1884.

399. Torpan tyttö, kirj. J. L. Runeberg, suom. Tuokko, sävelt. F. v.
Schantz. 5/2 1874.

400. Toverukset (Die Kameraden), huvinäytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda,
suom. Maila Mikkola. 5/4 1895.

401. Trubaduri (Il Trovatore), ooppera, 4 n., kirj. S. Cammarano, suom.
Tuokko, sävelt. G. Verdi. 19/12 1873. [Jo ennen teatterin perustamista
annettu ensi kerran 25/11 1870.]

402. Tsaari ja työmies (Czaar und Zimmennann), ooppera, 3 n., kirj. A.
G. Lortzing, suom. U. von Schrowe y.m., sävelt, A. G. Lortzing.
23/9 1877.

403. Tuhkimo (Aschenbrödel), huvinäytelmä, 4 n., kirj. R. Benedix,
suom. J. Reijonen. 21/4 1880.

404. Tuittupää (Un monsieur, qui prend la mouche), huvinäytelmä, 1 n.,
kirj. E. Labiche, suom. E. Salenius. 7/12 1888.

405. Tukkijoella, huvinäytelmä, 4 n., kirj. T. Pakkala, sävelt. O.
Merikanto. 13/10 1899; 13/10 1901.

406. Tusina tyttöjä, laulunäytelmä, 1 n., kirj., suom. J. Finne,
sävelt. F. von Suppé, 20/3 1901.

407. Tuukkalan tappelu, näytelmä, 4 n., kirj. G. von Numers, suom. N.
Sala, 15/3 1889; 24/5 1902.

408. Tuulispää (Froufrou), näytelmä. 5 n., kirj. H. Meilhac ja L.
Halévy, suom. Anni Levander. 31/10 1894.

409. Työlakko (Das verlorene Paradies), näytelmä, 3 n., kirj. L. Fulda,
suom. Anni Levander. 1/10 1891.

410. Työmiehen vaimo, näytelmä, 5 n., kirj. M. Canth. 28/1 1885;
23/5 1886; 24/2 1892.

411. Työväen elämästä (Les ouvriers), näytelmä, 1 n., kirj. Manuel,
suom. P. Hannikainen. 20/10 1872; 19/9 1882; 17/9 1890.

412. Tätä nykyä, huvinäytelmä, 1 n., kirj. Pio Talmaa (E. Stenius).
4/4 1883.

413. Ukkosilma, näytelmä, 5 n., kirj. A. N. Ostrovski, suom. I. Lattu
ja N. Sala. 5/10 1892.

414. Ulos ikkunasta (Une femme, qui se jette par la fenêtre),
huvinäytelmä, 1 n., kirj. E. Scribe ja G. Lemoine, suom. E. Törmänen.
7/11 1877.

415. Ultimo, huvinäytelmä, 5 n., kirj. G. von Moser, suom. N. Sala.
18/6 1884; 18/12 1896.

416. Unissakävijä (La sonnambula), ooppera, 2 n., kirj. F. Romani,
suom. Tuokko, sävelt. V. Bellini. 8/2 1878.

417. Uponnut kello (Die versunkene Glocke), satunäytelmä, 5 n., kirj.
G. Hauptmann, suom. J. Finne. 12/4 1899.

418. Uramon torppa (Hårda tider), näytelmä, 4 n,, kirj. K. A.
Tavaststjerna, suom. J. Aho. 9/11 1892.

419. Uriel Acosta, murhenäytelmä, 5 n., kirj. K. Gutzkow, suom. Tuokko,
1/2 1893.

420. Uunin takana (Das Versprechen hinter'm Heerd), laulunäytelmä, 1
n., kirj. A. Baumann, suom. J. Finne, sävelt. Th. Koschat. 24/4 1900.

421. Uusi apulainen (Den nye adjunkten), näytelmä, 4 n., kirj. G.
Lagus, suom. Hanna Asp. 14/11 1890.

422. Uusi pirtti (Nystu'dansen), huvinäytelmä, 1 n., kirj. G. von
Numers, suom. A--q--t. 27/1 1893.

423. Vaasan poikia (En Nylands dragon), laulunäytelmä, 1 n., kirj. N.
H. Pinello, suom. Tuokko, sävelt. K. Greve. 4/2 1889.

424. Vaimojen kyyneleet (Les femmes qui pleurent), huvinäytelmä, 1 n.,
kirj. P. Siraudin, suom. E. Törmänen. 25/8 1880.

425. Vaimovalta, huvinäytelmä, I n.. -- -- -- -- 4/7 1880.

426. Valansa rikkojat, murhenäytelmä, 3 n., kirj. E. I. Roini.
25/4 1883.

427. Valapatto (Der Meineidbauer), näytelmä, 3 n., kirj, L.
Anzengruber, suom. Törmänen. 30/10 1879; 30/12 1898.

428. Valérie, näytelmä, 3 n., kirj. E. Sribe ja Mélesville, suom. Hilda
Asp. 23/5 1884.

429. Valtioviisas kylänräätäli, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Bauerle,
suom. A. Öhqvist. 27/10 1872.

430. Vangin pidot (Le bal de prisonnier), huvinäytelmä. 1 n., kirj.,
suom. 29/3 1875.

431. Vanha Dessaulainen (Wie die Alten sungen), huvinäytelmä, 4 n.,
kirj. K. Niemann, suom. B. Leino. 15/9 1897.

432. Vanhan viuluniekan lempi (Les papillotes de Mr Benoist),
laulunäytelmä, 1 n., kirj. J. Barbier ja M. Carré, suom. K. Raitio,
sävelt. H. Reber. 25/11 1879.

433. Vanhoillisten leirissä (Le fils de Giboyer), näytelmä, 5 n., kirj.
E. Augier, suom. J. Finne. 10/1 1896.

434. Vapunpäivänä (På gröna lund), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Hedvig C.
F. von Numers, suom. B. Leino. 1/5 1903.

435. Vasantasena, näytelmä, 5 n., muk. E. Pohl kuningas Cudrakan
muinaisintialaisesta näytelmästä (Mritschakatika, savivaunu), suom.
Irene Mendelin. 18/1 1895, 16/10 1903.

436. Vastanaineet (De nygifte), huvinäytelmä, 2 n., kirj. Björnstjerne
Björnson, suom. Santala. 25/11 1879.

437. Velhovuorella (Huldrebakken), laulunäytelmä, 1 n., kirj, E. Bögh,
suom. N. Sala, sävelt. J. W. Söderman. 18/5 1882.

438. Veljesten kesken (Unter Brüder), huvinäytelmä, 1 n., kirj. P.
Heyse, suom. Hilda Asp. 18/4 1888.

439. Venetian kauppias, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare, suom. P.
Cajander. 1/12 1882; 13/4 1898, 6/4 1902.

440. Vetten yli (Ueber den Wassern), näytelmä, 3 n., kirj. G. Engel,
suom. P. Alpo. 11/10 1902. 441. Viuluniekka (Die Lieder des Musikanten),
näytelmä, 5 n., kirj. R. Kneisel, suom. T. J. Dahlberg. 29/11 1872.

442. Vieraita odottaessa, huvinäytelmä, 1 n., kirj. R. Kiljander.
30/9 1892.

443. Viimeinen ponnistus, näytelmä, 4 n., kirj. M. Kurikka. 2/5 1884.

444. Viimeinen päivä (Den sidste Dag), näytelmä, 3 n., kirj. W. Krag,
suom. J. Snellman. 8/2 1905.

445. 50 vuotta myöhemmin (Efter 50 år), näytelmä, 4 n., kirj. Z.
Topelius, suom. K. Leino. 30/3 1894.

446. Wilhelm Tell, näytelmä, 5 n., kirj. F. Schiller, suom. Tuokko ja
E. Tamminen. 19/10 1892; 13/9 1899; 9/5 1905.

447. Villisorsa (Vildanden), näytelmä, 5 n., kirj. H. Ibsen, suom.
Hanna Asp. 9/12 1892.

448. Viola eli Loppiaisaatto, näytelmä, 5 n., kirj. W. Shakespeare,
suom. P. Cajander. 23/1 1901.

449. Violetta, ooppera, 3 n., kirj. F. M. Piave, suom. Tuokko, sävelt.
G. Verdi. 21/8 1876.

450. Voimakkaita naisia (Les femmes fortes), huvinäytelmä, 3 n., kirj.
V. Sardou, suom. Hilda Asp. 12/4 1891; 26/5 1895.

451. Vuoden ajat, tanssinäytelmä, 4 kuv., järj. E. Littson. 12/2 1896.

452. Vänrikki Stoolin tarinoita, eri kuvaelmia, J. L. Runeberg.
5/2 1874; usein uusitut.

453. Yhdistysjuhla (Das Stiftungs fest), huvinäytelmä, 3 n., kirj. G.
von Moser, suom. N. Kari. 26/8 1874; 27/4 1887, 13/11 1895.

454. Yhteiskunnan tukeet (Samfundets stotter), näytelmä, 4 n., kirj. H.
Ibsen, suom. Pio Talmaa, (E. Stenius), 7/11 1883; 24/11 1893.

455. Yksi ainoa tytär, huvinäytelmä, 2 n., kirj. A. Fredro, suom. T.
Hagman. 29/8 1883.

456. Yli voimain (Over aevne), I osa, näytelmä, 2 n., kirj.
Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 29/1 1902.

457. Yli voimain (Over aevne), II osa, näytelmä, 4 n., kirj.
Björnstjerne Björnson, suom. A. B. Mäkelä. 8/12 1902.

458. Yö ja päivä, näytelmä, 1 n., kirj. A. Kivi. 23/7 1875; 4/1 1881;
1/1 1891; 16/10 1901; 16/10 1904.

459. Yökausi Lahdella (Une chambre à deux lits), huvinäytelmä, 1 n.,
kirj. E. Labiche, suom. P. Cajander. 23/10 1872. [Ennen teatterin
perustamista annettu ensi kerran 4/4 1870.]

460. Zalamean tuomari (El Alcalde de Zalamea), näytelmä, 5 n., kirj. P.
Calderon de la Barca, suom. Tuokko. 23/1 1889; 14/9 1898.

461. Äiti parat, huvinäytelmä, 1 n., kirj. H. Chivot ja A. Duru, suom.
E. Sarlin. 27/5 1990.

462. Älä istu toisen rekeen, näytelmä, 3 n., kirj. A. N. Ostrovski,
suom. I. Lattu. 10/10 1890.

Ämmän toruja, katso Remusen kotiripitykset.



Viiteselitykset:


[1] Ida Aalbergin yksityisessä elämässä oli kevättalvella se muutos
tapahtunut, että hänen miehensä, Lauri Kivekäs, oli kuollut 26 p.
maalisk.

[2] Seuraavassa emme aio huomioon ottaa missä määrin suunnitelma
toteutettiin taikka kertoa kiertomatkan vaiheita. Se muodostaa näet
luvun taiteilijattaren elämäkerrassa eikä Suomalaisen teatterin
historiassa.

[3] Tosin kyllä sillä ehdolla että Ida Aalberg huhtikuulla näyttelisi
Suomalaisessa teatterissa. Taiteilijatar myöntyikin siihen, mutta
jostakin syystä koko vaihtotuuma sittemmin raukesi.

[4] Tämä luku oli jo valmis, kun meille lähetettiin seuraava ote
eräästä Bergbomin kirjeestä, jossa hän 11/10 näin lausuu mielensä
Ida Aalbergista ja hänen turneestaan: "Se mitä kerroitte Ida
Aalbergista sai minut oikein alakuloiseksi. Ida raukka, niinkö pian
hänen toiveensa raukesivat. Minä olen ylipäätään tuominnut häntä
lempeämmin kuin ihmiset yleensä, sillä minä tiedän että supattajat
paraasta päästä ovat johtaneet hänet ajattelemattomaan yritykseen.
Tällä en tarkota hänen ulkomaanmatkaansa ylimalkaan, sillä minusta
hänen pyyntinsä näytellä suuremmalle yleisölle on täysin oikeutettu.
Tarkotan hänen päätöstään omin voimin ja jonkunlaisella uhalla
Suomalaista teatteria kohtaan toimeenpanna suunnitelmansa. En
tarvitse vakuuttaa, että hänellä on aina sijansa meillä; meillä on
yhtä vaikea ilman häntä kuin hänellä ilman meitä. Se päivä, jona
hän palaa, on oleva ilon päivä sekä minulle että hänen entisille
tovereilleen."

[5] _Oskari Salo_, s. 1869 Porissa, työnjohtaja J. G. Petterssonin
poika, erosi 1887 Porin lyseestä mennäkseen Aspegrenin
kansanteatteriin, josta hän kuuden vuoden päästä muutti Suomalaiseen
teatteriin.

[6] _Niilo Stenbäck_ (sittemmin Kivekäs), s. Rautalammilla 1864
(Naimi Kahilaisen veli, kts III, s. 277), oltuaan neljä vuotta
Mikkelin lääninhallituksen konttoristina mennyt 1890 Aspegrenin
teatteriin, josta 1892 muuttanut Suomalaiseen. Eronnut heikontuneen
terveytensä tähden 1895.

[7] _Kaarlo Kustaa Keihäs_, s. 1868 Limingassa,
maanviljelysneuvojan John Spjutin poika, ollut maalari,
Helsingin taideteollisuusyhdistyksen keskuskoulussa suorittanut
käsityöläiskoulujen opettajakurssin ja nauttinut yksityistä opetusta
piirustuksessa, opettaja Helsingin räätäliopistossa, tullut
teatteriin 1892.

[8] _Konrad Tallroth_, s. Nurmossa 1872; vanhemmat rovasti A. E.
Tallroth ja Cecilia Forsman; teatterin jäsenenä 1893-97.

[9] _Maria Alexandra Rängman_, s. 7/8 1870 Ylistarossa; vanhemmat
kauppias Joh. Rängman ja Emilia Alexandra Molin. Nti K. Avellanin
oppilaana nti Rängman tuli teatteriin syksyllä 1893 ja käytettiin
erinäisissä vaativissa roolissa.

[10] _Julius Sario_ (Lindroos, vasta myöhemmin ottanut varsinaiseksi
nimekseen Sario), s. 1872 Tampereella, kansakoulunopettajan poika;
ylioppilas 1890, teatterin jäsen 1893-94.

[11] Kustakin kappaleesta suoritettiin 100 mk tekijäpalkkiota.

[12] Aug. Lindberg oli sama näyttelijä, jonka ansiopuolet Bergbom oli
oivaltanut jo 21 vuotta sitten, aikana jolloin Ruotsalaisen teatterin
yleisö ei vielä aavistanutkaan hänen tulevaisuuttaan (kts II, s. 23).

[13] "Une pièce est une tranche de vie mise sur la scène avec art."

[14] Tulemme mökkien köyhäin ja kätkettyjen, hiljaisten ja
unohdettujen luota. Ne muistavat miten näit vaivaa tuodaksesi
lohdutusta ja tukea, ne seppelöivät rukouksilla, jotka taivas kuulee,
60-vuotiaan harmenevat kiharat..

Tulemme kokouksista, tilinpäätöksistä ja tarkastuskäynneistä
rahastojen ehtyessä, kaikesta, joka kieltäytyy, ahertaa ja valvoo
ihmisten onneksi Siinähän oli toimialasi. Sen toimialan työntekijät
tervehtivät sinua.

Tulemme runoilijalieden, palkeitten luota, jotka ovat olevinaan
maailma, taiteen ja taistelun luota teatterissa. Kevyet olennot,
jotka sille olet kasvattanut, tervehtivät äidillisesti vaalivaa
ystäväänsä.

Ja me, jotka juhlimme keväisillä sävelillä kuuttakymmentä vuotta,
tahdomme laulullamme nuorentaa syksynsumut; mutta kirkkaana paistaa
aurinkosi taivaanrannalla, ole rakastettu, ole onnellinen, ja elä
maasi edestä.

[15] Tekijäpalkkio Kumarrusmatkasta oli 300 mk.

[16] "Adressiriita" tarkotti onnentoivotusadressin lähettämistä
nuoren keisarin morsiamelle. Se päättyi niin, että _kaksi_ adressia
lähetettiin, toinen suomenkielinen, kansallismielisten naisten
allekirjoittama, toinen saksankielinen niiden puolesta, jotka eivät
katsoneet mahdolliseksi panna nimeään edellisen alle.

[17] Aikaisemmin oli Ida Aalbergille hänen vieraillessaan suoritettu
150 mk näytännöstä; nyt hänelle maksettiin 300 mk illasta. Tämän
muutoksen johdosta ei enään annettu lahjanäytäntöä, jolla ennen oli
hänen tulojaan lisätty.

[18] Martti Wuori on hyväntahtoisesti käytettäväksemme antanut
muistoonpanoja suhteestaan Suomalaiseen teatteriin ja Bergbomiin.
Niistä otamme seuraavat kohdat, jotka koskevat hänen ensimäistä
näytelmäänsä, _Ihmisten tähden_ (kts III, s. 403), sekä tässä puheena
olevaa _Ryöstöä_. -- Keväällä 1891 tekijä oli lähettänyt edellisen
kappaleen käsikirjoituksen Bergbomille, ja oli tämä luettuaan sen
ilmottanut tulevansa tapaamaan häntä Pietarissa. "Myöhemmin samana
keväänä", kertomus jatkuu, "sainkin eräänä päivänä, kotiin tultuani,
Bergbomin käymäkortin, jossa hän pyysi minua iltasella tulemaan
luokseen 'puhumaan yhteisestä asiastamme'. Pietarissa käydessään hän
tavallisesti asui n.s. 'Suomalaisessa kortteerissa' Gontsharnajakadun
varrella. Se on sama tonttipaikka, joka luultavasti vieläkin kuuluu
Suomen kruunulle ja jossa, paitse ulkohuonerakennuksia, ei ollut
muuta kuin jotensakin rappeutunut, pihan oikealle syrjälle rakennettu
kaksikerroksinen kartano. Siinä muudan suomalais-venäläinen
Abramov piti huokeahintaista majataloa suomalaisille. Koko laitos
(muistaakseni on kartanon numero 20), joka ei ole kaukana Nikolain
(s.o. Moskovan) rautatien asemalta, mutta kuitenkin jotensakin
syrjässä keskikaupungista, ei tee tahi ei ainakaan silloin tehnyt
miellyttävää vaikutusta. Mutta tohtorihan ei ollut vaativainen
elantotavoissaankaan. 'Suomalaisessa kortteerissa' tuli toimeen
suomenkielellä, kaikenlaisten Venäjällä vallitsevien muodollisuuksien
suhteen (niinkuin esim. passiin nähden) siellä ei oltu kovin
ankaroita, ja kun Bergbom ateriansa luultavasti söi muualla, niin
ei hän suurempaa mukavuutta kaivannut, mihin päänsä kallistaa.
Niinpä nyt huone, johon hänen luokseen astuin, oli yksi-ikkunainen,
kapea, pienehkö kamari, jossa seisoi pöytä ikkunan edessä, pari
tuolia, sänky, piironki ja pesulaitos. Piirongin laatikosta,
johon matkatavarat olivat sekaisin sullotut, veti tohtori esille
sukkaparin, jotka pani jalkaansa, jääden sukkasilleen tallustelemaan,
ja käsikirjoitukseni, jota pyysi minun ääneen lukemaan."

"Ajan vähyyden vuoksi jätettiin luku kuitenkin kesken ja
keskusteltiin näytelmäni aiheesta ja henkilöiden luonteesta
ylimalkaisesti. Se oli tavallaan tutkintoa. Tohtori kyseli, miksi se
ja se siinä ja siinä kohdassa puhui niin ja niin ja viittasi sinne
ja sinne, johon minä puolestani annoin selityksiä, osaksi häntä
tyydyttäviä, osaksi aiheuttaen häntä neuvomaan kirjoittamaan esim.
niin ja niin. Muistan hänen huomauttaneen, että kappaleeni muistutti
paljon Strindbergiä, ja että hän kysyi, olinko lukenut Emile Augier'n
näytelmän 'Les lionnes pauvres'. Sitä en ollut silloin lukenut.
Hän kehotti sitä lukemaan, sanoi käsittelemäni aiheen muistuttavan
tätä Augier'n näytelmää, huomautti aineen käsittelyä siinä ja
Augier'n teknillistä mestaruutta. Suuremmiksi 'sepiksi' arveli hän
kuitenkin Scribeä ja Kotzebueta." -- Viimeisten harjotusten aikana
tekijä oli Helsingissä; mutta, sanoo hän, "harjotuksissa minulla,
kokematon kun niissä asioissa olin, ei ollut juuri muuta tekemistä,
kuin oppia ja ihmetellä sitä huolta ja tunnollisuutta ja rakkautta,
millä tohtori harjotusta johti, ja sekä hän että nti Bergbom
näytelmääni näyttämölle asettivat". -- -- Ryöstö- näytelmäänkin
Bergbom vaikutti: Aiheen oli tekijä saanut viettäessään virkalomaansa
Parikkalassa. Sittemmin hän Bergbomin käydessä Pietarissa neuvotteli
tämän kanssa näytelmästään. "Olin suunnitellut näytelmäni alkuaan
nelinäytöksiseksi, vaan siinä keskustellessa esitti tohtori, että
siihen olisi saatava vielä viideskin. Lupasin tarkemmin miettiä
asiaa, ja sitte syntyikin näytös, joka tuli olemaan näytelmän kolmas."

[19] Kuopiossa oli ollut arpajaiset suomalaista yhteiskoulua varten.
Tulot tekivät 4,500 mk, josta "sveesit ovat harmissaan. Heidän
arpajaisensa yhteiskoulunsa hyväksi ei tuottanut kuin 1.800 mk."

[20] Samana iltana tapahtui Alexander Slotten "uloskatsominen"
Arkadiasta, joka antoi sanomalehdille aihetta tuhlata niin
paljon painomustetta. Slotte, joka aikoinaan itse oli yrittänyt
näyttelijäksi sekä sitte myöskin näytelmänkirjoittajaksi, mutta
nyt oli Hufvudstadsbladetin teatteriarvostelija, oli ruotsalaiseen
aikakauskirjaan "Nordisk revy" sepittänyt yleisarvostelun
Suomalaisesta teatterista ja tietenkin asettunut sille tunnetulle
ylemmyyden kannalle, jolta meidän ruotsalaisemme vanhastaan olivat
katselleet tätä taidelaitosta. Päivälehti julkaisi arvostelun
arvostelusta ja teki suomalaisillekin lukijoille tunnetuksi,
mitä Slotte oli kertonut ulkomaalaisille, että teatteri "tapansa
mukaan" oli näytellyt vanhaa käännettyä [ikäänkuin ei teatterimme
monta vuotta olisi ollut ruotsalaisten näyttämöjen rinnalla, jopa
edelläkin mitä alkuteosten lukuisuuteen tulee], että näyttelijät ja
yleisökin oli alhaisella sivistyskannalla y.m.s. Ymmärrettävästi
tämä herätti suuttumusta varsinkin nuoremmissa, jotka olivat niin
kokemattomia, että olivat odottaneet parempaa. Kun Slotte sitte Ida
Aalbergin ensimäisenä vierailu-iltana viimeisellä väliajalla tuli
teatteriin, kokoontui eteisessä joukko ylioppilaita hänen ympärilleen
'katsomaan' häntä. Joku lausui ensin tyynesti, ettei häntä mielellään
nähty teatterissa, ja kun hän ei kohta mennyt, kuului joitakuita
"ulos!" huutoja, joita asianomainen totteli. Mitään merkillisempää
ei tapahtunut, mutta olihan siinäkin tekstiä ruotsalaisille
kynäilijöille. -- Pari päivää myöhemmin Hufvudstadsbladetin
päätoimittaja kirjoitti Bergbomille kuulleensa, että johtokunta ei
ollut pahoillaan tapahtumasta, ja pyysi saada tietää mikä johtokunnan
kanta oikeastaan oli! Johtokunta päätti yksimielisesti olla
kirjeeseen vastaamatta, jota Hbl rankaisi sillä että arvostelijan
vapaapiletti lähetettiin takaisin. -- Helmikuulla 1906 lehti
leppyneenä jälleen alkoi arvostella teatterin näytäntöjä.

[21] Tämän kuvaelman on Jalmari Finne laatinut suomalaiseen asuun;
mutta säilyneistä käsikirjoituskatkelmista päättäen Kaarlo Bergbom on
sen sommitellut taikka ollut siinä osallinen.

[22] Evert Suonio (Sutinen), s. 26/10 1871 Leppävirran Sorsakoskella,
sahanhoitajan poika, käynyt Viipurin kl. lyseetä sekä Helsingin
kauppaopiston, ollut puoli vuotta Aspegrenin teatterissa; jo 1892
keväällä tullut oppilaaksi Suomalaiseen teatteriin, mutta syystä kun
liittyi Ida Aalhergin turneeseen vasta vsta 1895 seurueen varsinainen
jäsen. S.v. mennyt naimisiin nti Kirsti Sainion kanssa.

[23] Sirkka Hertzberg, s. 2/1 1877 Joensuussa, merikapteeni Verner
H:n ja Brita Parviaisen tytär. Käynyt Helsingin tyttökoulun. Mentyään
naimisiin maist. Samuli Sarion kanssa eronnut keväällä 1899.

[24] B. Leino oli ulkomailla.

[25] Emilie oli arvattavasti tarkottanut Sprengtportenin oppilaita.

[26] _Hilma Tähtinen_ (rva _Rantanen_), s. 1875, kansakoulunopettajan
tytär, tullut teatteriin 1894, eronnut 1901.

[27] Tekijäpalkkiona maksettiin Minna Canthille Kotoa pois
kappaleesta 150 mk. ja Yrjö Weijolalle hänen näytelmästään 100 mk.

[28] Välikirja oli semmoinen, että teatteri oikeudesta 5 vuoden
aikana saada yksin näytellä Anna Liisaa suomenkielellä Helsingissä
ja yhden vuoden maaseuduilla suorittaisi 500 mk ensi-illan jälkeen
ja jokaisesta 20:stä ensimäisestä näytännöstä 10 prosenttia
bruttotuloista. Kuinka paljon tekijä lopulta sai, sitä emme ole
tavannut muistoon merkittynä.

[29] Syystä kun Cajander sovitusta maksusta oli luovuttanut
Shakespearen draamojen suomennoksensa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle, teatteri sai niitä vapaasti käyttää. Kumminkin johtokunta
päätti 15/3 1896, jolloin 10 näitä suomennoksia oli näytelty,
lahjottaa kääntäjälle kiitollisuuden osotteeksi 400 mk maksavan Eero
Järnefeltin maalaaman maiseman.

[30] _Olga Leino_ (o.s. Kosonen), s. 17/6 1871 Pietarissa, kauppiaan
tytär, käynyt Pietarin P. Maarian kirkkokoulun ja yksityisessä
pensionissa, ollut Aspegrenin seurueessa 5:ttä vuotta, tullut Suom.
teatteriin 1896. Naimisissa kapellimestari Juho Leinon kanssa.

[31] _Adolf Jalmari Finne_, s. 11/8 1874 Kangasalla, Olga
Finne-Poppiuksen veli (ks III, s. 232), käynyt Helsingin suom.
alkeiskoulun, tullut ylioppilaaksi 1894, ulkomailla kieliopintoja
varten 1895-96. Pysyi ohjaajana v:een 1904, Maaseututeatterin
johtaja 1904-07. Tehnyt opintomatkoja useihin Euroopan maihin (1900
valtion matkarahalla). Teatteriaikanaan rikastuttanut ohjelmistoa
suomennoksilla sekä sommitellut alkuperäisiäkin näytelmiä ja
myöhemmin yksinomaisesti toiminut kirjailijana.

[32] _Helmi Talas_ (Gratschoff), s. 1871 Helsingissä, kauppiaan
tytär, oli teatterissa kevääseen 1898.

[33] Pöytäkirjoista (15/9 ja 5/11) näkyy, että tekijä "Bergbomin
avulla" oli korjannut kappalettaan, ennen kun se lopullisesti
hyväksyttiin näyteltäväksi.

[34] Lemminkäisnimisen kappaleen Mäkelä oli joku vuosi ennen tarjonut
teatterille, mutta jäi se esittämättä.

[35] Tekijäpalkkiona maksettiin Juho Vesaisesta 600, Marista 400 ja
Baabelin tornista 300 mk.

[36] _Lilli Högdahl_, (sittemmin ottanut nimen _Horsma_), s. 22/6
1880 Helsingissä, rakennusmestarin tytär, käynyt Helsingin suom.
tyttökoulun. Mennyt naimisiin lakit. kand. Antti Tulenheimon kanssa
1909.

[37] _Pietari Alpo_, s 26/2 1878 Heinävedellä, maanviljelijän poika,
ylioppilas 1896. Eronnut teatterista 1901, jonka jälkeen tehnyt
ulkomaalaisen opintomatkan, toiminut maaseututeattereissa ja vsta
1907 ollut Tampereen teatterin johtaja.

[38] Tekijäpalkkiona suoritettiin kappaleista yhteensä 600 mk.

[39] Summaan on luettu puhtaat rahalahjatkin, joita tuli eri taholta,
siten Savokarjalainen osakunta lähetti 400 mk; Tampereelta tuli
1,145; Mustialasta (oppilailta) 100; "Kontion" työmiehiltä 100;
Rautatien tehtaan työmiehiltä 27; "Kilpi nuoremmalta" 25; eräältä
täkäläiseltä raittiusyhdistykseltä 28; Suom. sivistysseuralta 114
mk. -- Arpajaistoimikunnan puheenjohtaja oli rva Agnes Bergbom
(Vuorenheimo), rahastonhoitaja rva Anna Stenroth ja sihteeri nti Aini
Nevander.

[40] _Tyyne Finne_ (rva Vuorenjuuri), s. 13/3 1881 Kangasalla, käynyt
6 luokkaa Helsingin Suom. yhteiskoulua, eronnut teatterista lokak.
1902, mentyään vuotta ennen naimisiin.

[41] _Elli Malm_, s. 17/9 1881, työnjohtajan tytär, eronnut 1903
ollakseen Suom. maaseututeatterin jäsen 1903-1908, v:sta 1905
naimisissa laulaja Väinö Solan kanssa.

[42] Niitä varten, jotka eivät ole Roomassa käyneet, lienee
paikallaan huomautus, että Kapitoliumin rinteellä aina pidetään
elävää sutta rautahäkissä, muistona kaupungin perustamissadusta.
Luultavasti tämä sai Bergbomin kaipaamaan hanhia.

[43] Bergbomin kyky "ahmia" kirjallisuutta oli ihmeteltävä. Hänen
silmänsä eivät seuranneet rivejä laidasta laitaan vaan ottivat
sivun kerrallaan yläreunasta alareunaan -- ja kumminkin hän käsitti
ja omisti kaiken sisällyksen, niin että hän voi seikkaperäisesti
selostaa mitä oli lukenut. Kun kuuli Bergbomin kertovan jonkun
sattumalta puheeksi tulleen draaman taikka romaanin sisällyksen, ei
voinut kyllin ihmetellä hänen muistiaan.

[44] Hra Bernhardt, jonka luona Bergbom Berlinissä käydessään
1890-luvun viime vuosina ja myöhemmin asui, ei ollut mikään
tavallinen ravintoloitsija taikka pensionin isäntä, vaan entinen
laulaja, joka jollakin tavoin oli menettänyt äänensä. Hän oli
hienosti sivistynyt mies ja Bergbomin parhaimpia ulkomaalaisia
ystäviä. Ensi tuttavuus oli syntynyt aivan sattumalta. Kerran
90-luvun keskivaiheilla oli näet Bergbom ravintolassa kuullut
muutamien herrojen läheisessä pöydässä puhuvan Elis Duncker
vainajasta tavalla, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Hän esitti
itsensä Dunckerin maanmiehenä, ja oli yksi herroista ollut Bernhardt
ja toinen oopperalaulaja Reichmann. Näiden molempain kanssa tuli
Bergbom mitä ystävällisimpiin väleihin, ja hänen ollessaan Berlinissä
he halusta etsivät hänen seuraansa. -- Kun Bergbom syksyllä 1903 oli
Wiesbadenissa parannuksilla, hän eräänä päivänä näki kirjakaupan
akkunassa Reichmannin ristillä merkityn valokuvan. Tämä ilmotus
ystävän kuolemasta oli häneen syvästi koskenut. Bernhardt, jota
hän sairaana myöskin oli usein muistellut, lienee vielä elossa.
Erinäisissä tiloissa hän oli Bergbomille osottanut harvinaista
myötätuntoisuutta ja avuliaisuutta.

[45] _Alma Auer_, s. 12/12 1880 Viipurissa, ajuri Aug. Härkösen
tytär, läpikäynyt Viipurin suom. tyttökoulun, tullut teatteriin 1898,
eronnut keväällä 1904, mennyt 1905 naimisiin Paavo Ahlmanin kanssa.

[46] _Otto Tuulos_, s. 1876 Nurmijärvellä, vouti Edv. Nybergin ja
hänen vaimonsa Auroran poika, eronnut 1903.

[47] l. = labjanäytäntö taikka oikeus saada itse toimeenpanna iltama
hyväkseen.

[48] Tässä kirjassa usein mainitun Otto Florellin poika.

[49] Merkki "Anno 1899", Joel Eklund, sai 1:sen palkinnon Smk. 1,000;
merkki "Stella", Gesellius, Lindgren ja Saarinen. 2:sen, Smk. 750;
merkki "Naamari", Grahn, Hedman ja Wasastjerna 3:nen, Smk. 500;
merkki "Ars longa". -- kunnialla mainittiin.

[50] Bergbom itse ei koskaan saanut esittää Sprengtportenin
oppilaita näyttämöllä, mutta suurlakon jälkeen Jalmari Finne otti
sen Maaseututeatterin ohjelmistoon, ja kappale näyteltiin useissa
pienemmissä kaupungeissa, joissa se ei kuitenkaan näy herättäneen
suurta huomiota.

[51] _Paavo Ahlman_, s. 26/5 Helsingissä, senaatin kielenkääntäjän,
maisteri F. F. Ahlmanin poika, ylioppilas 1893, tullut teatteriin
syksyllä 1901, eronnut 1904, nyk. Tampereen teatterin jäsen.

[52] _Helmi Tähtinen_ s. 7/12 Ilmajoella, kansakoulunopettajan tytär.
Ollut teatterissa v:een 1908, jolloin mennyt naimisiin varatuomari
Mauri Honkajuuren kanssa.

[53] _Iivari Kainulainen_ 27/3 1874 Käkisalmessa, suutarimestarin
poika, ollut räätäli ennen kuin liittyi teatteriin, opinnoinut
teatterin kustannuksella A. v. Kothenin johdolla; ensi kerran
esiintynyt Huotarina Tukkijoella 13/10 1901.

[54] _Jussi Snellman_, s. 28/6 1879 Oulussa, kauppakirjuri Viktor
Snellmanin poika, ylioppilas 1900, tullut teatteriin syksyllä 1901.

[55] Sama mies, joka valtiopäivillä 1872, talollissäädyn jäsenenä,
oli loistavasti todistanut Suomalaisen teatterin mahdottomuuden.

[56] Mainita ansainnee että tästä huolimatta eräissä
ruotsinmielisissä lehdissä, arvatenkin parempaa tietoa vastaan,
kerrottiin että senaattoreja oli kutsuttu! Tahdottiin kai yllyttää
yleisöä olemaan menemättä juhlaan -- mikä yritys ei kuitenkaan
onnistunut.

[57] Juhlaksi ilmestyi pikku vihkonen: _Suomen Kansallisteatterin
Avajaiset_, joka paitse ohjelmaa sisältää täydellisen "avustajain"
luettelon, alkaen johtokunnasta ja päättyen juhla-airueisiin,
mainiten noin 500 nimeä!

[58] Tämän puuhan alkuaiheesta y.m. olemme viime hetkessä saaneet
seuraavat yksityistiedot. -- Kälynsä, rva Agnes Vuorenheimon
syntymäpäivänä (3/2) 1901 Emilie oli ystäville, kahvivieraille,
kertonut kuinka Kaarlo ja hän pitkät ajat vasta klo 12 jälkeen
yöllä olivat päässeet kotia teatterista. Tästä oli Kaarlo ollut
niin väsynyt, että hän aina väliin lepäsi sohvallaan teatterissa;
mutta eräänä päivänä oli sattunut että sohva yks kaks tarvittiin
näyttämöllä ja kannettiin sinne. Mitään sanomatta Kaarlo oli
siepannut päänaluksensa, mennyt "verstas"-huoneeseen ja pannut
pitkälleen höyläpenkille ja nukahtanut siihen. Tämä juttu liikutti
kovasti rouvien sydämiä, ja Emilien mentyä tehtiin salaliitto:
sohva oli hankittava Kaarlon huoneeseen uudessa teatterissa, mitä
mukavin ja niin jykevä, ettei sitä voitaisi laahata näyttämölle!
Toimikunnan jäsenet olivat rvat Elin Rönnholm, Anna Stenroth, Iina
Tarjanne ja Edith Wegelius sekä nti Aini Nevander. Paitse Helsingistä
saatiin apua muualtakin: Tampereen naiset esim. lahjoittivat ryijyn
lattialle, nti Oker-Blom Itä-Suomesta kaksi paria uutimia. j.n.e. Ja
kaikki pidettiin todellakin niin salassa, että Bergbom-sisarukset
ja heidän lähimmät omaisensa eivät saaneet asiasta vihiä ennen kuin
juhlapäivänä.

[59] Uuden talon mukana otettiin käytäntöön uudet sanat: _permanto_
(parterre), _aitio_ (looshi), _parvi_ (rivi) _etuparvi_ (balkongi)
j.n.e.

[60] Sangen luultavaa on, että Bergbom sai Erkon käsittelemään
juuri tätä aihetta. Ainakin tiedämme hänen jo 1887 ajatelleen,
miten Pohjolan häät voitaisiin näyttämöllä esittää. Silloin näet
Bergbom auttoi nti Aini Nevanderia, joka oli tyttökoulun 7:llä
luokalla, tekemään siitä näytelmän. "Hän viivotti Kalevalassa ne
paikat, jotka olivat otettavat ja neuvoi miten ne oli yhdistettävä
kokonaisuudeksi." Näytelmä esitettiin saman koulun lussijuhlassa
mainittuna vuonna.

[61] Taiteilijattarelle maksettiin näinä aikoina 600 mk kustakin
näytännöstä, jossa hän esiintyi; mutta hän ei ottanut mitään
viimeisestä illasta Arkadiassa eikä (kahdesta ensimäisestä)
Leana-esiintymisestään uudessa talossa. Vastalahjaksi johtokunta
Teatterin puolesta myöhemmin antoi Y. Westerholmin maalaaman taulun,
jonka kehykseen kiinnitetyssä hopealevyssä oli kirjoitus: "Ida
Aalhergille muistoksi Kansallisteatterin vihkiäisistä huhtik. 9 p.
1902."

[62] Lähettäessään kauniin ja kallisarvoisen lahjan taiteilija
kirjoitti: "Samalla pyytäisin asianomaisille sanomaan, että tämä
pieni teos olkoon osaltani roponen teatterimme alttarille. Minä en
ole koskaan niinkuin tuhannet muut ollut tilaisuudessa rahallisesti
kannattamaan Suomalaista teatteria ja olen sentähden ajatellut
kaikessa vaatimattomuudessa voivani tällä tavalla velkani sovittaa."

[63] Sahanomistaja ja maanviljelijä Laukaalla, synt. 1844. Oli
valtiopäivämies 1888 (Laukaan tuomiokunnan edustajana) sekä
1894, 1899, 1900 ja 1904-05 (jälkimäisillä kerroilla Saarijärven
tuomiokunnan edustajana -- tuomiokunta jaettiin 1889).

[64] Tässä sopinee ehkä mainita syy, miksi noin v:n 1900 jälkeen
Bergbom-sisarusten kirjeitä on vähemmän olemassa kuin ennen. Kirjan
tekijä muistaa nti Bergbomin kertoneen hänellä ja hänen veljellään
olleen tapana ennen kotia tuloansa hävittää matkalla saamansa
kirjeet, jotta he siten välttäisivät rettelöitä matkakapineita
nuuskivien santarmien kanssa.

[65] Otamme tähän runon loppupuolen alkusanatkin:

Ett qvinnohjärta, som förstod Att foga samman frid och mod; En hand,
som vänskapsbanden knöt Så fast, att döden blott dem bröt; Ett
sinne, som till ett förent De två begreppen skönt och rent; En ton,
som slägt med himlens ljus, Flög bort från hvardagslifvets grus;
Ett skimmer utaf glädjens sol, Så sällspord här vid frusen pol; Som
hemmets gran finsk hennes håg, Men utåt fri som Finlands våg; En hvit
konvalj, som blommar än Fast sexti höstar stormat hän; En ljusbild
från den tid i går, Då äfven Finland hade vår.

[66] Johtokunta oli alkuaan ehdottanut, että kullakin osakkaalla
olisi yksi ääni; kannattajain kokouksessa enemmistö kuitenkin puolsi
ääniasteikkoa, joka otettiin sääntöihin. Perusteena oli tietysti se,
että katsottiin oikeaksi ja kohtuulliseksi, että Bergbom-sisaruksilla
ja entisillä kannattajilla olisi enemmän sanottavaa teatterin
asioissa kuin uusilla osakkailla, semminkin kun sisaruksille annettu
suurempi määrä osakkeita olisi ollut kerrassaan arvoton, jos
jokaisella yhdenkin osakkeen omistajalla olisi ollut sama äänivalta
kuin heillä ja muilla enemmän uhranneilla.

[67] Todellisuudessa ei eroa ollut varsinaisten ja varajäsenten
välillä, sillä vanhastaan oli tapana ollut kokouksiin kutsua sekä
toiset että toiset.

[68] _Eero Kilpi_, s. 23/3 1882 Kustavissa, merikapteeni David
Erikssonin poika, ylioppilas, tullut teatteriin 1902.

[69] Tämän kirjan tekijän laatima.

[70] Syynä siihen että arvostelija nuhtelee Bergbomia (!) suomalaisen
draaman laiminlyömisestä oli se, että häneltä itseltään oli
vastaanotettu näytelmä, mutta oli se (samoin kuin muka jotkut muutkin
alkuteokset) jäänyt esittämättä. Loukatun päähän ei näy pälkähtäneen
se ajatus, että Bergbom, vaikka hän oli kappaleesta palkkion
suorittanut, joko piti sitä ala-arvoisena, taikka mieluimmin vetäytyi
yhteistyöstä tekijän kanssa, joka oli asiakseen ottanut tyrkyttää
yleisöön sitä käsitystä, että hän oli kelvoton teatteria johtamaan.

[71] Tämä suuri, seitsemällä kylkirakennuksella varustettu sairaala
kuuluu olevan yksityisen kansalaisen kaupungille lahjottama, ja
kaikille genovalaisille annetaan siinä maksuton hoito. Kumminkin
on yksi osasto varattu vieraillekin, jotka maksavat edestään.
Suurenmoinen laitos avattiin 1888.

[72] _Otto Närhi_, joka viime näytäntökautena vielä oli ollut mukana
-- hänen viimeinen roolinsa lienee ollut Reita Panussa --, oli
ankaran hermotaudin tähden joutunut sairaalaan, josta hän ei enää
palannut. Hänen kärsimyksensä päättyivät 7 p. toukok. 1904. Hänessä
menetti Teatteri yhden lahjakkaimpia näyttelijöitään, ja tappio
oli sitä suurempi kun hän jo oli näyttämöllisenä luonnekuvaajana
taiteilijaksi kehittynyt.

[73] Tänä syksynä tuli teatteriin: _Teppo Raikas_ (Durchman), s. 9/10
1883 Viipurissa, sahanhoitaja A. G. Durchmanin poika, ylioppilas.
Esiintyi ensi kerran eräässä "Onnen Pekan" sivuosassa.

[74] Helmikuuhun -- sentähden että silloin aina ryhdyttiin
neuvottelemaan ja päättämään seuraavan vuoden "engagemangeista".

[75] Esimerkkinä perin vastakkaisista arvosteluista mainittakoon,
että Eino Leino (Valvojassa) kirjoitti: Julius Caesar joutui
erityisesti päiväjärjestykseen sen mielettömän statistiryminän takia,
mitä tähän näytelmään oli tuhlattu. Ulkonainen paraadikomeus oli
omiaan tukahduttamaan sisäisen puolen -- -- Sitä vastoin sanottiin
ruotsinkielisessä Euterpessä: Kolmannen näytöksen suuri kansankohtaus
teki kenties ennen kaikkea ratkaisevan vaikutelman. Mahtava joukko
kohisi kuin meri myrskyssä. Kuvaelma värisi eloisuudesta, ja katsoja
sai sen meidän teatterissa ylipäätään niin harvinaisen tunteen, että
statistijoukko oli tietoinen siitä, mitä esitettiin. Järjestely
tarkotti mahtivaikutusta, loistava ja värillinen oli etusijalla.
Ryhmittely saattoi joskus tuntua raskaalta ja väri kirkaisevalta.
Mutta eteviä puolia ei suinkaan puuttunut, ja läpikäyvä
_taiteellinen_ sävy leimasi kokonaisuuden.

[76] Taikka 165, jos oopperanäytännöt luetaan mukaan.

[77] _Hilda Johanna Martin (Pihlajamäki)_, s. 12/11 1866 Kangasalla,
puusepän tytär, ollut vsta 1887 eri teattereissa maaseuduilla, tehnyt
opintomatkoja ulkomailla, ollut rva Raa-Winterhjelmin oppilas, tullut
Kansallisteatteriin syksyllä 1904, mennyt naimisiin Aapo Pihlajamäen
kanssa.

[78] _Aapo Pihlajamäki_ s. 1/6 1861 Kiuruvedellä, puusepän poika,
kuusi vuotta Kuopion pataljoonassa soittaja-aliupseerina, toiminut
vsta 1887 eri teattereissa näyttelijänä, ohjaajana ja johtajanakin
(Kansanteatterissa, Uudessa teatterissa, Maaseututeatterissa,
Suomen näyttämössä), tehnyt pari pitempää ulkomaanmatkaa, tullut
Kansallisteatteriin syksyllä 1904.

[79] Juhlatoimikunnan jäsenet olivat: rvt vapaaherratar Ida Palmén
(puheenjohtaja), Therese Hahl ja Lilli Kajanus, nti Anna Sarlin, sekä
hrt A. Jalava, J. Hahl, A. Lindfors, W. Liuksiala ja Y. Weijola.

[80] Kun juhla oli loppunut ja yleisö poistunut, tehtiin
magnesiumvalolla kuva, jossa nähdään näyttämöllä sekä
Bergbom-sisarukset että heidän ympärillään koko teatteriväki.

[81] Ennen juhlaa he kuitenkin olivat olleet niin levottomia
ja hermostuneita, että Emilie varta vasten kävi vapaaherratar
Ida Palménin luona ja pyysi, että koko tuumasta luovuttaisiin.
Arvatenkaan he eivät aavistaneet, millä hartaudella yleisö ottaisi
heidän kunnioittamiseensa osaa.

[82] Bergbomin testamentin kautta tullut lisä rahastoon nousi noin
5,000:een markkaan, joten rahasto hänen kuolinvuotenaan (1906)
31/5 oli jo yli Smk 10,000 ja 30/5 1910 Smk 16,779:03. Ensi kerran
annettiin "Kaarlo Bergbomin palkinto" (à 1,000 mk) 4/2 1908 (Larin
Kyöstille) ja toisen kerran 16/2 1910 (Kaarlo Atralle).

[83] Irtonaiseen omaisuuteen kuului myöskin jälkeenjääneet
käsikirjoitukset sekä omistusoikeus Bergbomin painettuihin
kirjoituksiin, jotka nti af Heurlin sittemmin lahjotti Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralle. Seuran toimesta ne jo ovat ilmestyneet
julkisuuteen nimellä: _Kaarlo Bergbomin kirjoitukset_, I. Näytelmät
ja kertomukset; sekä II. Tutkimukset ja arvostelut. Helsingissä 1907
ja 1908.

[84] Olen tähän ottanut nämä jäähyväissanat ei ainoastaan
historiallisena todistuskappaleena, vaan sentähden että en nytkään,
kun olen vainajan elämänvaiheet tutkinut, näe niissä mitään, joka
mielestäni kaipaisi korjausta. Toisin sanoen, ne vastaavat vieläkin
täydellisesti käsitystäni Bergbomista ja hänen elämäntyöstään.

[85] Alotteen hautapatsaan pystyttämispuuhaan teki rva Ottilia
Silfverstolpe (o.s. Meurman) lähettäen helmikuulla 1906 Antti Jalavan
kautta 10 mk pohjarahaksi. Muut varat saatiin kansalaisten kesken
ympäri maan toimeenpannulla (yksityisellä) keräyksellä. Hautapatsaan
piirustuksen laati arkkitehti Armas Lindgren. Yrityksen ajajana oli
teatterin johtokunnan ja hallintoneuvoston asettama toimikunta.

[86] Eräs henkilö, joka usein oli nähnyt Bergbomin näyttämötyössä,
lausui kerran: "Jospa näkisitte hänet kun hän harjottaa
näyttelijöitään. Hän puhuu, hän kävelee, hän heittäytyy maahan,
jos on tarpeen, hän tekee kaikki näyttääkseen, kuinka rooli on
käsitettävä."

[87] Varhaisimpia muistojani Bergbomista on se, että hän
minulta kysyi, mikä maailmanhistorian aikakausi minua enimmin
viehätti. Kysymys asetettiin minulle niin varhain, etten vielä
yliopistollisissa historianluvuissani ollut ehtinyt vanhaa ja
keskiaikaa etemmäs. Sentähden vastasin mainitsemalla, mikä
näissä aikakausissa oli etupäässä kiinnittänyt mieltäni. Bergbom
puolestaan sanoi olevansa ehdottomasti enimmän viehättänyt uuden
ajan historiasta, mikäli hän siinä tapasi nykyaikaisten rientojen
edellytyksiä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomalaisen teatterin historia IV - Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri." ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home