Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kahden vuoden loma-aika
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kahden vuoden loma-aika" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAHDEN VUODEN LOMA-AIKA

Kirj.

Jules Verne



Otava, Helsinki, 1907.



SISÄLLYS:

      I. Myrsky
     II. Tyrskyissä
    III. Carrin koulu
     IV. Pojat suunnittelevat
      V. Saari vai manner?
     VI. Neuvottelu
    VII. Tutkimusmatkalla
   VIII. P.J.-luola ja luuranko
     IX. Kuollut merimies
      X. Hirsilautta
     XI. Ranskalaisluolassa
    XII. Ranskalaisluolaa laajennetaan
   XIII. Talvi kiristyy
    XIV. Matkalla
     XV. Metsästysseikkailu
    XVI. Joulu
   XVII. Henri, Paul ja Moko
  XVIII. Vaali
    XIX. Luistimilla
     XX. Yhdyskunta hajaantuu
    XXI. Myrsky-yö
   XXII. Odottamaton vieras
  XXIII. Leijasta on hyötyä
   XXIV. "Siinä hän on!" -- "Kuka?"
    XXV. Perämies kertoo
   XXVI. Walstonin petos
  XXVII. Taistelu
 XXVIII. Hyvästi!
   XXIX. Kotiintulo



ENSIMMÄINEN LUKU

Myrsky


Oli maaliskuun 9 päivä vuonna 1890, kello yksitoista illalla.
Keskellä merta.

Meri ja taivas olivat yhteen sulautuneet. Kaikki myrskyn henget
olivat valloillaan, ne pyörivät hurjaa tanssiansa yli aaltojen
-- kiitivät ulvoen vaahtopäältä toiselle -- pirstosivat veden
lumivalkoiseksi pärskeeksi, joka sulautui tiheään harmaaseen sumuun.

Mutta myrskyn paholaiset eivät yksinään pyörineet märällä,
keikkuvalla lattialla. Myös kevyttä, sirorakenteista alusta --
kuunaria -- ne heittelivät vinhaa vauhtia kuohuvilla aalloilla. Kuin
elävä olento kuolontuskassa kuunari riensi eteenpäin, aivan kuin sen
tervatuissa lankuissa olisi asunut sielu, kiiti nuolena läpi myrskyn
ja sumun -- pois, pakoon voimia, jotka tahtoivat musertaa sen rajussa
syleilyssään... Ja sittenkin -- kenties kevyt alus kuitenkin ohjasi
kulkunsa suoraa tietä kuolemaan ja perikatoon.

Eteenpäin, yhä eteenpäin hurjaa vauhtia, ja "Eteenpäin" olikin
kuunarin nimi. Mutta vaikka ihmissilmä olisikin kyennyt näkemään
aallokkoa peittävän sumun ja yön pimeyden läpi, se ei kuitenkaan
olisi voinut lukea laivan nimeä perätaulusta. Laudan, johon
suurin kirjaimin oli maalattu _Eteenpäin, Auckland_ -- kuunarin
kotikaupungin nimi -- olivat myrsky ja meri riistäneet mukaansa.
Nimettömänä ja avuttomana siro laiva heittelehti pimeällä merellä.

Hetki oli kauhistuttava. Yksi lohdutus aluksella vielä oli. Tällä
leveysasteella yöt olivat lyhyet maaliskuussa, ja noin viiden ajoissa
alkoi jo päivä valjeta. Mutta mitä aurinko auttaisi? Voivatko sen
säteet hillitä aaltoja? Saattoiko se viedä laivan satamaan? Ei
-- vaikka aallokko olisikin päivän koittaessa tyyntynyt, olisi
"Eteenpäin" kuitenkin ollut perikadon oma. Tähtiin oli kirjoitettu,
että avuton laiva oli tuhoutuva myrskyssä keskellä Tyyntä merta,
kaukana ystävällisiltä rannoilta.

       *       *       *       *       *

Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli
neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika,
oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä
vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi
vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja
ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen
ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi
katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.

Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut
rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät
kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon
kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat
salamannopeasti ruoriin.

"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."

"Varmasti, vielä!... Pitäkää lujasti kiinni... Älkää hellittäkö.
Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!... Oletko kunnossa,
Moko?"

"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn
ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva
pystyssä, muuten olemme hukassa."

Mokon vielä puhuessa kiskaistiin kajuutanovi auki, ja kaksi pikku
poikaa pisti päänsä ulos. Takaa kuului koiran surullinen vinkuna, ja
pimeässä välkkyivät kiiltävät silmät.

"Henri, Henri!" huusi hento ääni. "Mitä siellä oikein tapahtuu?"

"Ei mitään, Edvard! Ei yhtään mitään. Pidä sinä vain huolta siitä
että pääset takaisin alas, ja vie John ja Pan mukanasi -- nyt heti
paikalla!"

"No, kuuletko!"

"Mutta me pelkäämme niin kovin, Henri", vaikeroi John. Hän oli vasta
kahdeksan vuotta vanha, Edvard taas oli yhdeksänvuotias.

"Niin te! Mutta entä toiset?" sanoi Gordon. Hän oli vanhin ruoria
hoitavasta neliapilasta.

"Toiset pelkäävät myös. Kaikki", huusivat Edvard ja John yhteen
ääneen.

Mutta Henri oli järkähtämätön. "Menkää nyt vain kiltisti alas ja
kömpikää vuoteeseen", hän sanoi koettaen puhua reippaasti. "Kun
vedätte peitteen silmille ja korville, häviää kyllä pelko, saattepa
nähdä. Sitä paitsi tässä ei ole vähintäkään vaaraa."

Kova hätähuuto keskeytti Henrin. Kauhistuneena Moko osoitti julman
korkeata aaltoa, joka vyöryi kohti laivaa. Se uhkasi syöksyä alukseen
ja temmata heidät kaikki mukanaan. Nyt se iski laivan kylkeen
kauhealla ryskeellä.

Onneksi vesimassat eivät kuitenkaan vyöryneet yli partaan. Jos
niin olisi käynyt, olisi "Eteenpäin" ollut hukassa, vesi olisi
siinä tapauksessa tunkeutunut avonaisen oven kautta kajuuttoihin ja
täyttänyt ne muutamassa hetkessä.

Mutta nyt Henri ja muut pojat suuttuivat täydellä todella.

"Heti paikalla alas!" pauhasi Henri, ja hänen ystävänsä Gordon huusi
myös: "Alas! Taikka minä..."

Silloin molemmat pikkumiehet katosivat. Mutta samassa kurkisti uusi
pää ovesta kysyen:

"Henri ja Gordon! Ettekö voisi käyttää minua mihinkään? Tai Crossia
tai..."

"Ei kiitos, Baxter!" vastasi Henri. Ja Gordon lisäsi: "Pysytelkää te,
sinä, Cross ja Webb, Jack ja William pienempien luona. Pitäkää huolta
heistä. Kyllä me..."

"Niin", yhtyi pikku Moko mahtipontisesti puheeseen, "me neljä pidämme
kyllä ruorin kurissa".

       *       *       *       *       *

"_Toisetkin pelkäävät_." Niinhän John oli sanonut.

Oliko tässä kuunarissa siis vain lapsia taistelemassa yksin myrskyä
vastaan elämästä ja kuolemasta? Vain lapsia, ja niin monta lasta.
Viisitoista poikaa, neljä ruorinhoitajaa siihen luettuna. Mutta miten
ihmeellä he olivat joutuneet tällaiselle retkelle? Siitä saamme pian
kuulla lähemmin.

Laivassa ei tosiaan ollut ainoatakaan aikuista, ei kapteenia, ei
perämiestä, ei edes tavallista merimiestä. Ja siksi ei kukaan
laivassa tietänyt missä päin kuunari ajelehti. Tyynellä merellä
kyllä, mutta _missä_? Tämä merihän on laaja, maanosasta toiseen se
ulottuu, Australiasta Etelä-Amerikan rannikolle; kahdentuhannen
mailin levyinen se on.

Mitä olikaan tapahtunut?

Oliko laivan miehistö menettänyt henkensä jossakin onnettomuudessa?

Vai olivatko merirosvot ryöstäneet ja surmanneet kaikki aikuiset
miehet?

Täytyihän sellaisessa laivassa olla ainakin kapteeni, perämies ja
viisi kuusi miestä sen lisäksi. Ja nyt oli laivaväkeä vain laivapoika.

Mistä tuli tämä nimetön kuunari, kuinka kauan se oli ollut merellä,
ja minne se kulki? Näihin kysymyksiin, jotka jokainen laivankapteeni
heti olisi tehnyt kohdatessaan ajelehtivan kuunarin, saattoivat
vain laivassa olevat pojat vastata. Mutta valitettavasti ei ollut
ainoatakaan laivaa näkyvissä, ei kukaan ollut tulossa heitä auttamaan
öisessä myrskyssä. Henri ja hänen kolme ystäväänsä tekivät kuitenkin
parhaansa voidakseen pysyttää laivan oikeassa suunnassa.

"Mitä meidän pitäisi tehdä?" huudahti äkkiä muuan heistä.

"Mitä meidän pitäisi tehdä, Robert?" vastasi Henri. "Kaikki mitä
voimme. Taivaan Jumala pitäköön muusta huolen!"

Henri oli vain kolmetoistavuotias, mutta hän ajatteli ja puhui kuin
mies.

Myrsky yltyi yltymistään, meri pauhasi aina rajummin, ja rajummin.
Jos tätä jatkuisi, olisi pian mahdotonta ohjata laivaa. Isomasto
oli jo kauan sitten taittunut ja mennyt mereen, ja milloin tahansa
saattoi keulamasto seurata sitä, ja silloin olisi myös "Eteenpäin"
nähnyt viimeisen hetkensä. Sillä kun viimeinenkin purjeenriekale
olisi poissa, ei edes tuulikaan voisi pitää laivaa pystyssä. Millä
hetkellä hyvänsä saattoi myrskyn ulvontaan yhtyä viidentoista pojan
kuolinhuuto.

Nuorten merimiesten ainoa toivo oli, että maa kuitenkin lopulta
tulisi näkyviin. Silloin he, se oli kaikkien päätös, tyrskyistä ja
salakareista huolimatta ohjaisivat laivansa matalikolle päästäkseen
tästä kauheasta purjehduksesta. Mutta tämäkin pelastuksen toivo
näytti pettävän, sillä koko sen kauhunajan kestäessä, minkä
"Eteenpäin" oli ollut tuulen ja aaltojen heittelemänä, ei ainoatakaan
saarta, ei ainoatakaan rannikkoa ollut häämöttänyt taivaanrannalla.

Uljaat ruoripojat eivät kuitenkaan vielä väsyneet. Silmä terävänä he
tähystivät yöhön, näkyisikö tulta jostain opastavasta majakasta.

Mutta ei pieninkään valonkipinä loistanut synkässä pimeydessä.

Mutta mikä kummallinen ääni yhtäkkiä kuului?

"Keulamasto!" kirkaisi Robert.

"Nyt se taittui!"

Mutta Moko tiesi paremmin. "Ei, masto on kyllä paikoillaan, purje se
oli, joka irtautui raakapuusta."

"Tämä ei tiedä hyvää!" sanoi Henri. "Robert ja Gordon, jääkää te
ruorin ääreen, Moko auttaa minua, vai mitä?"

Siihen Moko oli heti valmis. Hän piti paljon "master Henristä" ja oli
kiintynyt häneen uskollisesti, ja kun oli tehtävä jokin oikein vaikea
merimiestaito, silloin täytyi Henrin ja Mokon aina ryhtyä työhön,
sillä he olivat ainoat, jotka ymmärsivät jotain merimiehen taidoista.
Moko oli palvellut laivapoikana kaksi vuotta, Henri ei ollut koskaan
ollut laivapoikana, mutta hän oli syntynyt Ranskassa ja muutamia
vuosia sitten matkusti laivalla Euroopasta Uuteen Seelantiin asti. Ja
niin pitkä merimatka kehittää reippaasta pojasta jo melko taitavan
merimiehen.

Henri ja Moko olivat hetkessä keulassa ja näkivät, mitä oli tehtävä.
He irroittivat purjeen raakapuusta, leikkasivat riekaleet pois ja
kiinnittivät alimmat liuskat naakelipenkkiin. Kovalle otti, mutta se
onnistui. Heillä oli onni myötä, laineet eivät pyyhkäisseet heitä
kannelta mereen.

Nyt "Eteenpäin" saattoi pikkupurjeiden varassa jatkaa matkaansa
samaan suuntaan kuin tähänkin asti, ainakin niin kauan kuin tuulta
riitti. Pieni toivonkipinä ei ollut vielä sammunut.

Sitten Henri ja Moko kiirehtivät takaisin Gordonin ja Robertin luo,
ja kohta oli taas kahdeksan nuorta käsivartta ruorissa kiinni.

Samassa kajuutanovi avautui uudelleen, ja pieni poika kurkisti siitä.
Se oli Paul, Henrin kymmenvuotias veli.

"Mitä asiaa, Paul?"

"Tule alas meidän luoksemme, Henri", kuului kauhistuneen pojan
vastaus. "Vesi tunkeutuu kajuuttaan."

"Mitä!"

Henrin ja muiden korvia alkoi täydellä todella kuumottaa. Parilla
harppauksella Henri oli ovella ja syöksyi portaita alas.

Kajuuttaa valaisi unisesti lamppu, jota merenkäynti rajusti heitteli
edestakaisin. Sen valossa näkyi kymmenkunta poikaa pitkällään
sohvilla ja vuoteilla. Pienimmät, kahdeksan-yhdeksänvuotiaat,
makasivat lujasti toinen toiseensa takertuneina, kasvot pelosta
vääntyneinä.

"Ei mitään hätää!" huusi Henri rohkaistakseen heitä. "Mehän
vartioimme, älkää pelätkö."

Sitten hän kumartui alas lyhty kädessä ja tutki tarkoin lattiaa.
Aivan oikein, siinä oli todella vettä, se virtasi kajuutan toisesta
päästä.

Mistä vesi saattoi tulla? Olisiko kanteen todella tullut vuoto? Henri
tarkasti huolellisesti joka sopen ja -- Jumalan kiitos! -- keksi
että "Eteenpäin" oli niin eheä kuin ikinä olla saattoi. Vesi johtui
aivan yksinkertaisesti hyökyaalloista, jotka olivat tulvineet sisään
avonaisesta kajuutanovesta.

Tämä toteamus vieritti raskaan kiven Henrin sydämeltä, ja kun toiset
saivat häneltä kuulla, mistä vesi johtui, he rohkaistuivat kaikki.
He ymmärsivät että kuunari oli vahvarakenteinen alus, johon huoleti
saattoi luottaa.

Kului tunti. Kello oli kaksi. Silloin keulasta päin kuuluva omituinen
ääni sai nuo neljä perämiestä säpsähtämään. He katsoivat toisiinsa,
siinä meni heidän viimeinen purjeenriekaleensa.

Mitä nyt oli tehtävä? Robert joutui aivan suunniltaan ja pilkkasi
epätoivoissaan Henriä, kun tämä puheli jotain siihen suuntaan, että
voisi purjeettakin tulla toimeen.

"Mokomaakin lörpötystä!" kivahti Robert. "Miksi et keksi mitään
vaikka olet olevinasi niin viisas?"

"Kunpa vain voisimme torjua aallot perän puolelta", virkkoi Moko.
Sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä juuri samassa tulvahti hirveä
aalto aluksen perään, vyöryi yli kannen ja lakaisi Henrin, Gordonin
ja Robertin kajuutan portaille asti, johon heidän onnistui takertua
kiinni. Mutta missä oli Moko? Oliko hyökyaalto tempaissut hänet
mukaansa kuunarin kannelta? Oliko se pyyhkäissyt hänet mereen niin
kuin pyöröpuut, jotka meri oli riistänyt pois aivan kuin ne olisivat
olleet tulitikkuja?

"Moko! Mo-o-ko-o!" huusi Henri niin kovasti kuin ikinä keuhkoistaan
sai. Ja "Mo-o-ko-o!" ulvoivat hänen toverinsakin. Mutta kukaan ei
vastannut.

"Hän on poissa!" sanoi Robert.

"Tottapa hän jossain on näkyvissä", arveli Gordon ja kumartui partaan
yli. Mutta Mokoa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vielä kerran kaikki yhteen ääneen kohottivat huudon, ja tällä kertaa
kuului vastaus.

"Auttakaa! Auttakaa!" Mutta huuto ei tullut alhaalta merestä, vaan
jostain kokkapuolelta päin. Henri riensi etsimään mustaa ystäväänsä.
Hän heittäytyi pitkälleen ja ryömi nelinkontin pitkin laivan
liukkaita lankkuja, kieri joka silmänräpäys pitkän matkan päähän,
iski taas kiinni...

"Apua!" huusi Moko taas. Sitten ei kuulunut mitään.

Nyt Henri oli päässyt keulaan. Hän huusi laivapoikaa nimeltä, mutta
ei saanut vastausta. Olisiko Moko sittenkin viimein joutunut meren
saaliiksi...? Ei, nyt tuolla joku vikisi, se oli varmaankin hän.
Henri ryömi porraspuulle asti, hapuili molemmin käsin ja tapasi
hakemansa. Pieni neekeripoika oli pahassa pulassa; köysi oli
punoutunut hänen kaulaansa ja oli tukehduttamaisillaan hänet, mutta
samalla se kuitenkin pelasti hänet hukkumasta. Henri otti esille
taskuveitsensä, ja hetkisen kuluttua köysi oli viilletty poikki ja
Moko oli vapaa.

Hänen suustaan virtasi kiitossanoja niin pian kuin hän sai ilmaa
keuhkoihinsa, ja sitten pelastaja ja pelastettu kiiruhtivat takaisin
ruorille, missä kaikki vahvat käsivarret yhä olivat tarpeen.

Kello oli sillä aikaa ennättänyt noin puoli viiteen, ja ensimmäinen
himmeä päivänsarastus alkoi vähitellen kajastaa taivaanrannalla.
Mutta sumu ei haihtunut; se leijui laivan yllä kuin suuri
sateenvarjo, ja turhaan pojat koettivat nuorilla terävillä silmillään
tunkea sen läpi -- he eivät voineet nähdä muuta kuin merta ja sumua,
sumua ja merta...

Täytyikö heidän siis hukkua? Myrsky ulvoi lakkaamatta julmaa
virttänsä, ja hyökyaallot vyöryivät armottomasti kannen yli. Yhtäkkiä
ne saattoivat viedä mennessään kajuutan katon. Silloin vesi pääsisi
tunkeutumaan alas ja laiva uppoaisi.

Pikku perämiehet tuijottivat alakuloisina merelle. Samassa Moko löi
kätensä yhteen ja huusi:

"Maa! Maa!"

Missä? Ei kukaan muu voinut erottaa mitään. Hän erehtyi. Mutta ei,
ilosta loistaen hän viittasi kaukaisuuteen ja intti: Onhan siellä
maa! Eivätkö he näe... Tuossa suoraan mastosta oikealle...

Nyt haihtui sumu hiukkasen, ja silloin toisetkin näkivät. Siinä oli
todellakin maata, vieläpä jotenkin laakea rannikko, kuten Gordon
huomautti toisille.

Se oli onnellinen löytö. Oliko se mannerta vai saari, sitä ei
kukaan voinut vielä ratkaista. Mutta ainakin oli selvää, että sillä
vauhdilla, millä "Eteenpäin" nyt kulki, se ajautuisi tunnin kuluttua
rannikolle, sen kauempana se ei ollut. Hyvin luultavaa oli, että
laiva sitä ennen särkyy tuhansiksi pirstaleiksi. Mutta sitä pojat
eivät ajatelleet. Heille rannikko oli pelastus meren tuhansista
vaaroista.

Myrsky raivosi nyt enenevällä voimalla. "Eteenpäin" ajautui yhä
lähemmäksi rannikkoa, joka mustana juovana kohosi näköpiiriin
valkenevaa taivasta vasten. Kauempana kohosi töyräs, joka ei
kuitenkaan näyttänyt olevan kuin noin parisataa jalkaa korkea.
Töyrään juurella levisi laakea rantaäyräs, jonka keltainen hiekka
hohti kauas. Etäällä siinsi jotain metsän tapaista, epäselvää,
aaltoilevaa reunaa, joka sinervänä kosketti näköpiiriä.

Jospa "Eteenpäin" osuisi johonkin virransuuhun? Tai jos se voisi
laskea matalikolle murskautumatta kallioita ja kareja vasten. Niin
kauan kuin on elämää, on toivoakin.

Robert, Gordon ja pikku Moko jäivät ruorin ääreen, mutta Henri
ponnisteli kokkapuolelle tähystelemään maata, joka yhä selvempänä
kohosi merestä sitä mukaa kuin välimatka lyheni. Mutta minne hän
laskisi laivan? Se ei ollut niinkään helppo ratkaista, sillä
kulkusuunta oli täynnä kareja, joita vasten aallot murtuivat
tyrskyiksi.

"Joka mies kannelle!" huusi Henri pistäen päänsä sisään
kajuutanovesta. Hänestä oli viisainta, että kaikki pikkumiehet olivat
kannella ratkaisevalla hetkellä.

Pan-koira seurasi ensimmäisenä hänen käskyään. Se hyppäsi Henriä
vasten ja nuoli hänen käsiään haukkuen hilpeästi. Sen kannatti kyllä
iloita, eihän sillä ollut tietoa vaarasta. Pojat sitä vastoin,
jotka tulivat sen jäljessä, eivät suinkaan olleet hilpeällä
mielellä. Meritauti ja pelko olivat pidelleet useimpia kovin kourin.
Katsoessaan merelle ja nähdessään mihin kuohuihin laiva oli menossa,
moni heistä kirkaisi ääneen.

Noin kuuden tienoissa, siis kirkkaassa päivänvalossa, laiva kiiti
hyvää vauhtia karien lomitse.

"Varuillanne, joka mies!" huusi Henri.

Hän oli riisunut yltään puolet vaatteistaan voidakseen syöksyä
pelastamaan niitä, jotka putoaisivat mereen, kun "Eteenpäin" törmäisi
karille.

Hetkinen vielä, ja kuunari törmäsi ensimmäisen kerran. Perä löi
useita kertoja kiviin. Koko alus ratisi liitoksistaan, mutta ei
saanut vuotoa.

Seuraava aalto kohotti laivan korkealle ilmaan ja kantoi sen
kappaleen matkaa kohti rannikkoa. Ja tällä kertaa onni oli sille
suotuisa: se tuskin hipaisi teräviä kallioita, jotka pitkin matkaa
kohosivat vedestä.

Sitten kuunari äkkiä jäi paikalleen. Se seisoi keskellä kuohuvia
tyrskyjä kuin pohjaan juuttunut.

Ja maihin oli vielä pitkälti.



TOINEN LUKU

Tyrskyissä


Vihdoin oli sumuverho hajonnut ja pojat saattoivat kuunarin kannelta
nähdä merelle niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta heidän eteensä
avautuva näky ei herättänyt heissä rohkeutta: meri kuohui ja kohisi
kuin kiehuva noidankattila. Myrsky ei vielä likimainkaan ollut
asettunut.

Joka silmänräpäys vyöryi ärjyaalto laivan yli ja lakaisi kantta,
niin että Henrillä ja Gordonilla oli täysi työ lohduttaa pieniä
matkatovereitaan.

"Kyllä 'Eteenpäin' kestää, ei se helpolla hajoa", Henri vakuutti. "Ja
rannikko on sitä paitsi aivan edessämme, me pääsemme aivan varmasti
maihin. Ennen pitkää keksimme keinon..."

Mutta kaikki eivät pitäneet odottamisesta. Erittäinkin Robert purki
sisuansa vimmoissaan siitä, että "täytyi venyä tässä ja hakkaantua
haloiksi". Sen ohessa hän kadehti reipasta Henriä, jota melkein
kaikki pojat suosivat ja ihailivat.

Kuullessaan ettei Henri vielä uskaltanut yrittää maihin, Robert
purskahti ivalliseen nauruun ja sanoi:

"Odottaa, odottaa. Sitä sinä aina saarnaat. Mutta _mistä syystä_
meidän pitää odottaa?"

"Niin, miksi?" Williamkin yhtyi tähän. Hän oli yksinkertaisen
käsityöläisen poika, ja kyllin typerä matkiakseen Robertia joka
suhteessa, koska tämän isä kuului kaupungin "hienostoon".

"Robert on aivan oikeassa, mitä me oikeastaan odotamme?"

Henrillä oli heti vastaus valmiina. Hän selitti heille, että
merenkäynti oli vielä liian korkea; taitavin, reippainkin uimari
sortuisi taistelussa voimakkaita aaltoja vastaan. Ei, parin tunnin
kuluttua alkaa pakovesi, ja silloin saattaa yrittää.

Robert mutisi itsekseen: "Lörpötystä" ja "kapalolapsi", ja hiipi pois
Williamin ja muutamien muiden poikain seurassa. Keulapuolella he
supisivat keskenään päät yhdessä ja koettivat keksiä jotain keinoa
kukistaakseen Henrin, tuon "hirmuvaltiaan", kuten he häntä kutsuivat.
Nyt, kun he olivat niin lähellä maata, oli koittanut hetki, jolloin
he saattoivat vastustaa häntä. Aavalla selällä heidän oli täytynyt
vain mukautua ja totella hänen käskyjään, mutta nyt alkoi toinen
leikki.

"Onpa totta tosiaan hassua", arveli Robert, "että _minun_... että
meidän pitää tanssia tuommoisen itsevaltiaan pillin mukaan. Ei hän
ole edes englantilainen!"

Toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja niin muodostui oikea
pieni salaliitto. Mutta nähdessään kuohut ja kuullessaan aaltojen
lyövän laivaa vasten heidän täytyi itseksensä myöntää, että Henri
oli oikeassa; oli vielä odotettava, ennen kuin he saattoivat päästä
maihin.

Gordon, Henri ja muutamat muut pojat seisoivat keskilaivassa
pohtimassa asian tilaa.

"Kunpa vain pysyisimme yksimielisinä", sanoi Henri vakavasti.

Robert iski tähän heti purevasti. "Niin, sinä tietysti tahtoisit,
että olisimme orjia, vai mitä, herra orjavouti?"

"Ole hiljaa Robert!" nuhteli Gordon. "Tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin
minäkin, että Henrillä on sydän paikallaan. Hän on tehnyt parhaansa
pelastaakseen meidät, ja tähän asti olemme tulleet aika hyvin
toimeen, vai mitä, Robert? Enkö ole oikeassa?"

"Olet, olet!" huusivat kaikki pikkupojat yhteen ääneen; mutta Robert
ja hänen ystävänsä olivat nyreissään.

Henri oli sillä aikaa käynyt noutamassa suuren kaukoputken ja koetti
nyt saada tarkempaa selkoa maasta. Mutta vaikka hän kuinka yritti
tähystää, hänen oli mahdoton päästä selville siitä, olivatko he
ajatuneet saaren vai mantereen rantaan. Rannikko oli hyvin kaartuva
ja päättyi sekä etelän että pohjoisen puolella kahteen niemeen, jotka
peittivät näköalan.

Jos he olivat ajautuneet saaren rantaan, heidän tilansa oli synkkä.
Miten he saattoivat päästä sieltä pois? "Eteenpäin" oli juuttunut
lujasti paikalleen, tuskinpa kesti kovin kauan, ennen kuin meri oli
sen pirstonut. Ja mistä saada ruokaa? Heidän eväänsä oli pian syöty
ja sitten oli edessä nälkä.

Poikien asema oli paljon parempi, jos rannikko oli mannerta. Sen
täytyi siinä tapauksessa olla Etelä-Amerikkaa, ja silloin he kyllä
muutaman päivän kuluttua saisivat apua. Joka tapauksessa oli nyt
ensin ratkaistava, miten päästä maihin, kaikki muu sai sitten mennä
menoaan.

Vähitellen myrsky hiljeni, ja ilma selkeni hiukan. Henri, joka
seisoi vakavana kuin pylväs kaukoputki silmällä, kertoi tovereilleen
näkevänsä selvästi pienen virran, joka mutkitteli mereen.

"Entä ihmisiä?" kysyi joku.

"Ja asumuksia? Etkö näe niitä?"

"En, en ainoatakaan. Mutta eihän saaren silti tarvitse olla asumaton.
Kauempana rannikosta, metsäseuduilla, saattaa kyllä asua ihmisiä."

Mutta Moko, joka lyhyestä iästään huolimatta oli jo matkustanut maat
manteret, pudisti päätään. Hän oli varma, että he olivat saapuneet
autioon saareen, muuten kyllä näkisi jossain savun nousevan ilmaan.
Ja jokin vene tai parikin olisi ollut rannalla. Mutta nyt ei näkynyt
veneitä eikä savuja.

Gordon huoahti. Hän ymmärsi Mokon olevan oikeassa.

Kello oli nyt noin seitsemän. Ei voinut enää olla toimettomana. Koko
miehistö kutsuttiin kokoon, sekä suuret että pienet pantiin työhön.
Ja työtä oli yllin kyllin. Kaikki tavarat, joita saattoi käyttää
maalla, oli tuotava kannelle, järjestettävä ja sidottava. Kaikkein
ensiksi oli ruokatavarat noudettava varastohuoneista; niissä oli koko
joukko säilykkeitä, savustettua lihaa, suolalihaa, laivakorppuja
jne. Kaikki tämä sullottiin nyt suurempiin ja pienempiin myttyihin,
ja isompien poikien piti viedä ne maihin. Kunhan vain ei tarvitsisi
uida tuommoinen taakka hartioilla. Gordon ja Robert olivat tuumineet,
että kun meri pakoveden aikana alenee, niin karit kohoavat vedestä
muodostaen tien, jota myöten ehkä saattaisi kuivin jaloin kulkea
laivasta rantaäyräälle.

Kesken kaiken tapahtui sellaista, joka kannusti poikia kiirehtimään
niin paljon kuin suinkin. Laiva alkoi kallistua. Mitä enemmän meri
aleni, sitä pystympään asentoon kääntyi laivan kansi...

Olisipa edes ollut pelastusvene, niin he olisivat voineet päästä
maihin ja kuljettaa koko joukon elintarpeitakin mukanaan. Mutta
yöllä oli myrsky riistänyt veneet, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin
jatkaa työtä, tuoda ruokatavaroita kannelle, sulloa ne yhteen ja olla
valmiina syöksymään mereen millä hetkellä tahansa.

Silloin keulan puolelta kajahti äkkiä riemuhuuto.

Mitä oli tapahtunut?

Baxter oli keksinyt laivaveneen, jonka kaikki luulivat vierähtäneen
mereen. Se riippui köyden varassa laivan kupeella.

Eläköön! Siinä oli tilaa viidelle kuudelle pojalle, olihan sekin
jotain.

Henri kumartui partaan yli ja katseli merelle. "Ei, ei vielä", hän
arveli itsekseen. "Kuule Gordon! Luuletko, että voimme lähteä matkaan
ennen kuin vesi on aivan matalalla?"

Gordon ei vastannut, hän viittasi vain kokkaan, missä Robert ja hänen
kolme ainaista seuralaistaan seisoivat innokkaassa keskustelussa.
Mitähän heillä oli mielessä?

Se saatiin pian nähdä, he tahtoivat laskea veneen vesille ja lähteä
sillä maihin. Henri koetti puhua heille järkeä, mutta hän puhui
kuuroille korville.

"Ettekö ymmärrä, että on väärin jos te otatte veneen?" hän huusi
aivan poissa suunniltaan.

"Otatte veneen! Yksi meistä tietysti soutaa veneen takaisin", kähisi
Robert vihoissaan siitä, että Henri kielsi häntä tekemästä sitä,
mihin hänellä oli halua.

"Niin tietysti!" kuului kaikuna Williaminkin huulilta; "tietysti
soudamme veneen takaisin tänne".

"Sittenkin vaikka se pirstoutuu kareihin. Sillä niin käy, kun
aallokko on näin kova."

Robert ja muut salaliittolaiset käänsivät halveksivasti selkänsä
Henrille ja ryhtyivät laskemaan venettä alas.

Mutta nyt Henri suuttui. Hän huusi niin että koko kansi kaikui:
"Seis! Te ette saa sitä tehdä. Pikkupoikien täytyy päästä veneessä,
ellemme pääsekään jalkaisin maihin."

Nyt rupesi Gordon ja joku toinen välittämään. Mutta Robert soitti
suutaan ja heristi Henrille nyrkkiä lyhyesti sanoen: oli vähällä
syntyä tappelu. Niin pitkälle ei kuitenkaan tultu. Kauan riideltyään
Robert taipui ja lupasi jättää veneen paikoilleen.

Vesi aleni alenemistaan. Pian saattoi nähdä, oliko karien välissä
väylä, jota myöten voisi pujottautua.

Henri kiipesi keulamastoon ja käytti ahkerasti kaukoputkeaan. Hän oli
pian selvillä siitä, mihin suuntaan vene oli ohjattava, mutta virta
oli vielä aivan liian voimakas.

Noin viisi kuusi tuntia vesi vielä alenisi. Toisin sanoen, kello
yhdentoista aikaan olisi sopivin hetki lähteä maihin.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ainakin toistaiseksi jättää
"Eteenpäin" tällä kellonlyönnillä. Heillä oli siis vielä yllin kyllin
aikaa saada jotain suuhunsa ennen kuin ratkaiseva hetki lähestyi.

Hitaasti, sanomattoman hitaasti vesi aleni. Moko, joka ei koskaan
ollut toimeton, piti koko ajan huolta luotaamisesta. Henri ja Gordon
huomasivat, että pieni neekeripoika arvelevasti pudisti päätään; oli
varmaan jotain, mikä ei häntä oikein miellyttänyt.

Ja niin olikin. Vesi ei Mokon mielestä ollut kyllin matalalla, jotta
he voisivat päästä maihin.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit.

Maihin heidän täytyi päästä ennen nousuveden aikaa, muuten heidän
täytyisi viettää vielä yksi yö laivassa, ja se olisi heidän loppunsa,
sillä ennen pitkää laiva hajoaisi.

"Minä keksin", sanoi Henri. "Mitä jos rakentaisimme hirsilautan?...
Ei, ei se käy, siihen menisi liian pitkä aika. -- Mutta jos saisimme
köyden maihin ja sitoisimme sen kallioon. Silloin voisimme ehkä
hinata itsemme maihin."

"Se on helpommin sanottu kuin tehty", arveli Gordon. "Kuka sen...?"

Henri keskeytti hänet. "Kuka veisi köyden? Minä itse tietysti."

Gordon katseli ihaillen reipasta ystäväänsä. Hän tiesi, että oli
mahdotonta saada Henriä luopumaan tästä ajatuksesta, kun hän
kerran oli saanut sen päähänsä. Sen vuoksi hän ehdotti, että Henri
käyttäisi venettä. Mutta siitäkään ei nuori uskalikko tahtonut kuulla
puhuttavan: hän tahtoi uida.

Ensin Henri valitsi itselleen paksun ja lujan köyden, sitten hän
riisuutui ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen.

Sillä aikaa Gordon oli kutsunut toiset pojat avukseen laskemaan
köyttä alas. Kaikki muut tulivatkin paitsi Robert ja hänen
liittolaisensa, mutta se ei ollutkaan kumma, jokainen saattoi hyvin
ymmärtää, mitä Henrin yrityksen onnistuminen merkitsisi.

Juuri kun hän oli syöksymäisillään pää edellä mereen, juoksi hänen
veljensä Paul itkien hänen luokseen. Mutta Henri käski hänen vain
kiltisti pyyhkiä silmänsä ja säästää kyynelet kunnes oikein todella
oli jotain itkemisen syytä. Ja sitten hän hyppäsi veteen.

Köysi päästettiin nyt hänelle alas, ja näyttikin siltä kuin hän
onnistuisi. Silloin tällöin jokin pyörre kyllä koetti nielaista
hänet, ja hänen täytyi lakkaamatta taistella voimainsa takaa kuohuja
vastaan, mutta hän läheni kuitenkin rantaa... Ei, nyt hän ei enää
jaksanut. Äkkiä hänen kuultiin huutavan apua ja samassa hän katosi
veden alle.

"Vetäkää köyttä! Vetäkää köyttä!" huusi Gordon. Niin tapahtuikin,
ja muutaman hetken kuluttua rohkea uimari makasi pitkin pituuttaan
kuunarin kannella.

Pikku Paul oli epätoivoissaan ja vaikeroi että hänen veljensä oli
kuollut. Niin pahasti ei kuitenkaan ollut, Henri oli vain tiedoton ja
tuli pian jälleen tajuihinsa.

Aika kului. Kello oli kohta kaksitoista. Vesi alkoi vähitellen taas
kohota ja aallokko yltyi yltymistään.

Mihin nyt ryhtyä?

Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, olivat kokoontuneet keulan
puolelle. Siinä he istuivat tai seisoivat katsellen avuttomina
rantaa, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.

Tuuli kiihtyi veden noustessa; se vinkui korvissa ja puhalsi maata
kohti. "Eteenpäin", joka oli noussut pystyasentoon heti kun laineet
taas olivat sitä työntämässä, hakkasi niin kovasti keulaansa, että
poikien täytyi puristautua kiinni laivaan, jotteivät putoaisi pää
edellä mereen.

Ja hyökyaalto toisensa jälkeen vyöryi yli kannen.

Yhtäkkiä lähestyi kauhean suuri aalto. Se syöksyi pauhaten ja
kohisten vasten tuhansia kallioita, joita meri oli täynnä, ja samassa
silmänräpäyksessä kun pojat odottivat kannella henki kurkussa loppua,
juuri sillä hetkellä tunsivat kaikki, kuinka kuunari ikään kuin
kohosi heidän allaan kevyenä ja vapaana, ja meren voimakas käsivarsi
kantoi sen aivan rantaäyräälle.

Kevyesti, kareja hipaisemattakaan se liukui eteenpäin.



KOLMAS LUKU

Carrin koulu


Uuden Seelannin pääkaupungissa Aucklandissa on monta koulua. Muutamia
oli perustettu alkuasukkaiden, maorilaisten lapsia varten, toisissa
opiskelivat valkoihoisten pojat ja tyttäret.

Carrin koulussa, joka oli kaupungin parhaita oppilaitoksia,
kävi vain valkoihoisia poikia. Kaikkiaan koulussa oli satakunta
oppilasta. Siinä oli englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten,
amerikkalaisten, skandinaavisten ym. perheiden poikia. Uuden
Seelannin rikkaudet ja hedelmällisyys olivat jo vuosikausia
houkutelleet miehiä ja naisia mitä erilaisimmista säädyistä jättämään
isänmaansa, ja joka viikko tulvi uusia asukkaita kukoistavaan
pääkaupunkiin. Saapui virkamiehiä ja käsityöläisiä, kauppiaita
ja työväkeä, ihmisiä, joiden kehto oli liekkunut jossain muualla
maailmassa.

Carrin koulussa siirtolaisten pojat saivat huolellisen ja
monipuolisen opetuksen.

Uuden Seelannin muodostaa kaksi suurta saarta: Pohjoissaari, jolle
alkuasukkaat ovat antaneet nimen _Ika-na-mavi_, ja Eteläsaari, jonka
maorilainen nimi on _Tavajponamu_. Näiden välillä on Cookin salmi.
Pohjoissaari näyttää vinolta säännöttömältä nelikulmiolta, sen
yhdestä kolkasta pistää kapea maakaistale kuin aallonmurtaja kauas
luoteeseen. Tällä niemekkeellä sijaitsee Auckland. Se on saanut
nimen "Etelän Korintti", koska se on rakennettu kapealle kannakselle
kuten Kreikan Korintti. Kaupungilla on kaksi satamaa, toinen itää,
toinen länttä kohti. Itäinen ei ole kovin syvä, mutta siihen on
rakennettu kaksi aallonmurtajaa, jotka pistävät pitkälle mereen, ja
niiden luo laskevat laivat maihin. Toinen näistä aallonmurtajista,
"Kauppa-aallonmurtaja", kulkee Kuningattarenkadun suunnassa, joka on
Aucklandin tärkeimpiä katuja.

Carrin koulu on tämän kadun varrella.

Iltapuolella helmikuun 15. päivänä 1860 tulivat pojat vanhempineen
ulos koulun portista. Harvoin näkee yhtaikaa niin monia säteileviä
kasvoja; kaikki sekä suuret että pienet, olivat iloisia ja reippaita
ja muistuttivat häkistä päästettyä lintuparvea.

Ja häkistähän he oikeastaan olivatkin päässeet. Oli näet heidän
ensimmäinen lomapäivänsä. Kirjoille ja koulunpenkille oli jätetty
hyvästi kahden kuukauden ajaksi. Huhtikuun puoliväliin asti he saivat
nauttia vapaasta, kahleettomasta elämästä, saivat mellastaa väsyksiin
asti niityillä ja vainioilla, metsissä ja avoimella, raikkaalla
rannikolla.

Olipa muutamilla pojilla vielä aivan erityinen ilon aihe: He aikoivat
näet viettää lomansa "Eteenpäin"-nimisessä kuunarissa, jolla heidän
piti kiertää koko Uusi Seelanti.

"Eteenpäin" oli mainio laiva. Sen omisti vanha kokenut merikapteeni
herra Garnett, jonka poika kävi myös Carrin koulua. Kapteeni oli
vuokrannut aluksen nuorille huviretkeilijöille rahasummasta, jonka
onnellisten poikien vanhemmat olivat koonneet.

Englantilaisissa kouluissa, olivatpa ne sitten emämaassa tai
imperiumin alusmaissa ympäri maailmaa, on kaiken opetuksen ja
kasvatuksen tunnussana vapaus. Englantilaiset opettajat panevat aina
pääpainon sille, että saavat pojista vapaita miehiä, jotka tietävät
velvollisuutensa ja täyttävät sen pakotta ja vapaaehtoisesti.

Englantilaisia koulupoikia opetetaan jo nuorella iällä
vastuuntuntoon, heitä totutetaan kantamaan elämän taakat omilla
voimillaan. Sen vuoksi he jo varhain kehittyvät miehiksi, joilla on
järki päässä ja sydän paikallaan.

Carrin koulussa oli varsinkin ylemmillä luokilla monta poikaa, jotka
kaikissa suhteissa olivat kuin aikuisia ihmisiä. He olivat raitista
ja reipasta nuorisoa, jota ei tarvinnut pampulla pakottaa lukemaan
läksyjään, poikia, jotka eivät käyneet veltoiksi eikä vallattomiksi,
vaikka silloin tällöin saivatkin odottamattoman lupapäivän, lyhyesti
sanoen heidät oli leivottu juuri sellaisesta taikinasta, josta
poikien pitää olla.

Koulun alemmilla luokilla kuri oli ankarampi. Pienemmät pojat eivät
vielä olleet niin ymmärtäväisiä, että opettajat olisivat voineet
hellittää ohjaksia. Mutta paitsi opettajia täytyi pikkupoikien
napisematta totella muutamia muitakin, nimittäin ylimmän luokan
poikia.

Kaikkialla Englannissa vallitsee vielä tänä päivänä vanha tapa,
että pienempien koulupoikien täytyy olla isommille jonkinlaisina
palvelijoina. Kouluissa, joissa kaikki pojat asuvat saman katon alla
ja syövät yhdessä, täytyy pikkupoikien käydä isompien asioilla,
harjata heidän saappaansa ja siivota heidän huoneensa, sanalla sanoen
olla heidän apunaan monella tavoin. Palkinnoksi näistä palveluksista
isot pojat puolestaan auttavat pieniä, kun nämä joutuvat johonkin
pulaan, ja pitävät ylipäänsä heistä huolta kaikin tavoin.

Niiden neljäntoista joukossa, joiden piti purjehtia
"Eteenpäin"-laivalla loma-aikanaan, oli poikia koulun kaikilta
luokilta. Muutamat olivat vain kahdeksan vuoden ikäisiä, toiset
olivat jo täyttäneet neljätoista, niin suuri ero oli nuorten
merimiesten iässä.

Tarkastakaamme nyt hiukan kutakin erikseen.

Ensiksi englantilaisia. Robert ja Cross olivat serkuksia. Robertin
isä oli Aucklandin poliisimestari, hänen veljensä, Crossin isä,
oli maanviljelijä ja omisti suuren maatilan muutaman mailin
päässä kaupungista. Molemmat pojat olivat melkein samanikäiset,
kolme-neljätoistavuotiaat, ja olivat ylimmällä luokalla. Cross oli
sellainen kuin pojat ylipäänsä ovat. Hänessä ei ollut muuta huomiota
herättävää kuin hänen rajaton ihailunsa Robertia kohtaan. Kaikki mitä
Robert sanoi, mitä Robert ajatteli ja mitä Robert teki, oli Crossin
silmissä korkeinta viisautta.

Oliko Robert sitten niin erinomainen? Niin, Robertia ei tosiaankaan
ollut helppo ymmärtää. Hänessä oli monta hyvää puolta, hän oli
hyväpäinen ja tavattoman ahkera, joten hän oli koko joukon etevämpi
muita poikia. Robert oli aina koulun ensimmäinen. Mutta hänen
vikansa olivat myös silmiinpistävät. Hän tahtoi aina olla muita
hienompi ja närkästyi heti, elleivät kaikki toverit seuranneet
hänen neuvoansa, ja hän tahtoi olla ensimmäinen koulutuntien ja
koulunseinien ulkopuolellakin. Sen vuoksi Robert ei voinut sietää
Henriä, sillä häntä harmitti, että toverit rakastivat kymmenen
kertaa enemmän "ranskalaista" kuin häntä, joka kuitenkin joka päivä
helposti voitti Henrin läksyissä. Erittäinkin pikkupojat rakastivat
Henriä ja olisivat mielellään menneet vaikka tuleen hänen puolestaan.
Mutta Robertia he eivät voineet kärsiä, he pilkkasivat hänen hienoa,
ylpeilevää käytöstapaansa ja olivat antaneet hänelle pilkkanimen
"paroni".

Baxter, joka hänkin oli viidennellä luokalla, oli kolmetoistavuotias.
Hän oli ahkera ja miettiväinen poika, kenties liiankin miettiväinen
istuessaan kirjojen ääressä, mutta sen ohella kätevä, terve ja
reipas. Oikea miehenalku. Hänen isällään oli pienenlainen kauppa
Aucklandissa.

Neljännen luokan pojista olivat William ja Webb päässeet mukaan
merimatkalle. Nämä molemmat "kaksinkertaiset W:t", kuten muuan
kekseliäs kolmasluokkalainen oli heidät ristinyt, olivat melkein aina
yhdessä sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Heidän vanhempansa
seurustelivat keskenään, ja molemmat kaksi-kolmetoistavuotiaat pojat
muuttuivat päivä päivältä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, jollei
ehkä piirteiltään, niin ainakin luonteiltaan. Eikä tämä ystävyys
ollut erikoisen terveellistä heille, se näet vain yhä enemmän kehitti
heidän vikojaan. Webb lellitteli Williamin itsepintaisuutta ja
William kehitti Webbin riidanhalua, lyhyesti sanoen, molemmille olisi
ollut varsin hyödyllistä joutua ajattelemaan vakavampia asioita.

Sitten seurasi kolmas luokka. Siinä olivat ensiksikin Garnett
ja Jack, molemmat kahdentoista vuoden ikäiset. Garnettin isä
omisti "Eteenpäin"-kuunarin, Jackin isä oli rikas maanviljelijä
ja kapteeni Garnettin hyvä ystävä. Garnett ja Jack olivat melkein
yhtä erottamattomat kuin William ja Webb. Olisi voinut lyödä vetoa
siitä, että Jack oli Garnettin luona, ellei Garnett ollut Jackin
luona. Ja kuitenkin he olivat aivan erilaiset, yhteistä heissä oli
vain erityinen halu kepposten tekoon, ja kumpaisellakin oli oma
keppihevosensa. Garnett oli kiihkeä hanurinsoittaja, eipä hän suotta
ollut merimiehen poika. Jack sitä vastoin ahmi huvittavia kirjoja,
missä niitä vain käsiinsä sai. Hänen lempikirjansa oli Robinson
Crusoe -- kuten kaikki lukuhaluiset lapset kautta koko maailman
hänkin rakasti eniten tätä kirjaa. Hän oli lukenut sen ainakin
kaksikymmentä kertaa, ja osasi sen melkein ulkoa.

Yhdeksänvuotiaita oli kaksi: Tom, etevän aucklandilaisen
luonnontieteilijän poika, ja Edvard, jonka isä oli pappina kaupungin
suurimmassa, Pyhän Paavalin kirkossa. Molemmat pojat olivat ahkeria
ja vilkkaita ja saivat opettajiltaan yleensä kiitosta. Tom oli
kolmannella, Edvard vasta toisella luokalla.

Sitten olivat vielä kaikkein pienimmät: John (8,5 vuotta) ja Costar
(8 vuotta). Kummankin isä oli upseerina englantilais-seelantilaisessa
sotaväessä. Pojista ei ole paljon kerrottavaa -- ei mitään muuta
kuin että John oli pieni itsepintainen herrasmies ja Costar
aimo herkkusuu, Aucklandin leivosputiikkien paras asiakas. He
kävivät ensimmäistä luokkaa ja ylpeilivät kovin siitä, että
osasivat lukea ja kirjoittaa, aivan kuin moisesta kannattaisi
kahdeksan-yhdeksänvuotiaan pojanvekkulin nostaa nenäänsä.

Aluksessa oli siis yksitoista poikaa, kaikki uusseelantilaisia,
englantilaista syntyperää. Ja vielä yksi amerikkalainen ja kaksi
ranskalaista.

Amerikkalaisen nimi oli Gordon. Hän oli vakava ja miettiväinen poika,
vain neljätoistavuotias, mutta monessa suhteessa kuin aikuinen mies.
Hiukan kömpelö hän oli ja rahtusen raskasmielinen, mutta luotettava
kuin kulta. Minkä hän otti tehdäkseen, sen hän myöskin toimitti.
Hänen mielilauseensa oli: "Joka asia ajallaan, ja kaikki oikealle
paikalleen", eikä suotta sanottu, että hänen ajatuksensa olivat
yhtä hyvässä järjestyksessä hänen aivoissaan kuin tavarat hänen
kaapissaan. Hänen hyllynsä olivat nimittäin erinomaisen huolellisesti
järjestetyt, esineet numeroitu ja merkitty luetteloon. Toiset pojat
kunnioittivat häntä suuresti, ja hän oli hyvissä väleissä melkein
kaikkien kanssa. Boston oli hänen kotikaupunkinsa. Hänen vanhempansa
olivat kuolleet, ja hänen holhoojansa, vanha kauppias, oli jo monta
vuotta sitten matkustanut Gordonin kanssa Uuteen Seelantiin.

Molemmat nuoret ranskalaiset olemme jättäneet viimeisiksi. Henri
Martinet ja hänen veljensä Paul olivat ranskalaisen insinöörin
poikia. Tämä oli pari-kolme vuotta sitten siirtynyt isänmaastaan
Ika-namaviin ottaakseen osaa suureen kuivatustyöhön, johon oli
ryhdytty saaren sisäosassa. Henri, joka kuten tiedämme oli jo
täyttänyt kolmetoista vuotta, oli älykäs, teräväpäinen poika,
mutta ahkera hän ei ollut. Sen vuoksi hänen enimmäkseen täytyikin
tyytyä istumaan luokan alimmilla paikoilla, ja tästä syystä hän sai
kestää yhtä ja toista opettajien puolelta. Mutta siinä suhteessa
Henri oli ihmeellinen, että hän silloin tällöin, juuri kun oli
painumaisillaan luokan "viimeiseksi", saattoi yhtäkkiä ponnistautua
ja yhdellä tempauksella ponnahtaa aivan "ensimmäisen" naapuristoon,
Robert-"paronin" suureksi kiusaksi.

Yhdessä suhteessa Henri kuitenkin oli kaikkia muita oppilaita
etevämpi, nimittäin urheilussa. Hän oli komea ilmestys temmeltäessään
reippaana ja notkeana pallokentällä tai uimarannalla. Ja olemmehan jo
nähneet, kuinka hän melkein onnistui pelastamaan sekä itsensä että
kaikki toverinsa haaksirikkoutuneesta laivasta.

Tiedämme myös, että useimmat pojat olivat lujasti kiintyneet Henriin
ja että hän oli melkein kuin heidän päällikkönsä. Mutta hänen
kekseliäisyyttäänhän he etupäässä saivatkin kiittää siitä, että he
vielä olivat hengissä.

Paul ei juuri missään ollut veljensä kaltainen. Hän istui ahkerasti
kirjojensa ääressä ja oli luokan etevimpiä. Siitä huolimatta
sekä koulun johtaja että opettajat olivat aina hänen kimpussaan,
ja häntä kyllä sietikin hiukan kovistaa. Paul Martinet oli näet
koulun vallattomin poika; joka päivä hän keksi jotain kujeita, teki
kepposia milloin opettajille, milloin pojille, ja tunneilla hänen
oli miltei mahdotonta istua minuuttiakaan hiljaa; melkeinpä saattoi
uskoa todeksi johtajan sanat, että Paulilla oli elohopeaa siinä
ruumiinosassa, millä istutaan.

Ihme kyllä oli Paul muuttunut kokonaan matkan aikana. Tuntuipa kuin
hän olisi unohtanut kaikki kepposensa maalle. Kukaan ei tietänyt
mistä se johtui.

Nyt tiedämme yhtä ja toista nuorista merenkulkijoistamme. Entä
laivamiehistö? Paitsi kapteeni Garnettia, jonka piti itse ohjata
alusta, kuului miehistöön perämies, kuusi merimiestä, kokki ja
neekeripoika Moko. Älkäämme myöskään unohtako Pania, Gordonin sievää
lintukoiraa, joka ei koskaan jättänyt isäntäänsä.

Helmikuun 15 päivänä aluksen piti lähteä liikkeelle. Toistaiseksi se
oli kiinnitettynä Kauppa-aallonmurtajan kärkeen.

Helmikuun 14:nnen iltana Carrin koulun pojat astuivat laivaan.

Laivaväkeä ei ollut saapunut vielä muita kuin perämies ja Moko.
Miehistö ja kokki olivat niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tempautua
irti ravintolasta ennen kuin aivan viime hetkellä. Valitettavasti ei
perämies ollut juuri heitä parempi. Heti kun pojat olivat menneet
levolle, hän puikahti maihin saadakseen lasin sitä ainetta, joka vain
lisää janoa.

Ja sitten... niin, mitä sitten tapahtui?

Tuskinpa milloinkaan saadaan selville, kuinka kaikki oikein kävi.
Mutta niin vain tapahtui, että "Eteenpäin" irtautui rannasta ja
joutui tuuliajolle.

Laivassa ei kukaan huomannut sitä.

Satama ja lahti olivat pimeän peitossa. Maatuuli ja pakovesi
kiidättivät yhteisin voimin laivaa aavalle merelle.

Moko oli ensimmäinen, jolle selvisi, mitä oli tapahtunut. Hänen
huutonsa herätti Gordonin, Henrin, Robertin ja monen muun, ja pian
oli avuttomien poikien taistelu myrskyä ja aaltoja vastaan täydessä
käynnissä.

Tiedämme jo, miten kuunarin sittemmin kävi. Olemme kuulleet, kuin
"Eteenpäin" keinuttuaan viikkokausia merellä viimein ajautui
autiolle, tuntemattomalle rannikolle.

Mutta siitä eivät ihmiset Aucklandissa tietäneet mitään. Tiedettiin
vain, että "Eteenpäin" oli poissa. Mutta minne se oli joutunut?
Oliko se uponnut ja vienyt pojat mukanaan syvyyteen? Vai oliko ehkä
joku toinen laiva korjannut pojat? Kulovalkean tavoin levisi sanoma
kauheasta onnettomuudesta ympäri Uuden Seelannin, ja moni koti oli
surun vallassa.

Satamahallinto teki heti kaiken voitavansa joutuakseen kuunarille
avuksi. Kaksi pientä höyryalusta lähetettiin etsimään kadonneita,
kumpikin eri taholle. Ne palasivat kuitenkin takaisin löytämättä
aluksesta vähäisintäkään jälkeä.

Mutta jonkin päivän kuluttua saapui muuan ulkomaalainen laiva
Aucklandin satamaan, ja tämän laivan miehistö toi aucklandilaisille
lahjan, joka sammutti viimeisenkin toivonkipinän. Kukaan ei enää
uskonut kadonneen laivan palaavan, sillä ulkomaalaisen laivan lahja
oli laudanpätkä, josta selvästi erotti kirjaimet ETEENPÄIN.

Kadonneen kuunarin nimikilpi!

Kapteeni Garnett tiesi nyt laivan joutuneen haaksirikkoon. Pojat
eivät enää koskaan palaa.



NELJÄS LUKU

Pojat suunnittelevat


Henri ja Gordon olivat heti samaa mieltä siitä, että maissa on heti
etsittävä paikka, jossa kaikki, varsinkin pienet, voisivat olla
tuulensuojassa.

"Mehän voisimme löytää jonkin luolan", sanoi Henri.

"Niin, tuossa jyrkässä töyräässä voisi olla sellainen."

Ja molemmat pojat riensivät töyrästä kohti. Sen juurella kasvoi
metsää. Ihmisasuntoja ei näkynyt sen enempää kuin tietäkään. Siellä
täällä heidän täytyi kiivetä valtavan suurten puunrunkojen yli, jotka
vanhuuttaan olivat kaatuneet ja makasivat maassa peittonaan paksu
kerros lakastuneita lehtiä, jotka kattoivat maankamaran. Eräästä
seikasta saattoi kuitenkin olettaa, ettei rannikko ollut aina ollut
asumaton: linnut lehahtivat pelästyneinä lentoon nähtyään vain
vilauksenkin Henristä tai Gordonista.

Vihdoin viimein he olivat kahlanneet kahisevien lehtikasojen lävitse
ja saapuivat nyt jyrkän töyrään juurelle. He huomasivat pian, ettei
siellä ollut ainoatakaan luolaa. Pienintäkään repeämää ei ollut
töyräässä, se oli sileä ja tasainen.

He kulkivat eteenpäin, kunnes saapuivat virralle, joka jo kaukaa
oli kimmeltänyt heidän silmiinsä. Se virtasi idästä länteen, ja he
joutuivat sen oikealle partaalle. Vastapäinen ranta oli laakea ja
alaston. Seutu näytti olevan mahdottoman suurta suomaata.

Henri ja Gordon eivät paljon hyötyneet matkastaan. He kääntyivät nyt
takaisin ja kiirehtivät toisten luo. "Eteenpäin" seisoi tai oikeammin
lojui vielä tukevasti siinä, minne laineet olivat sen heittäneet,
ja rannalla kuljeksi Robert ja pari pienempää poikaa kiihkeästi
keskustellen. Pikkupojat kokoilivat ahkerasti näkinkenkiä.

Kun Gordon oli kertonut, etteivät hän ja Henri ikävä kyllä olleet
löytäneet mitään paikkaa, johon olisi voinut asettua asumaan,
päätettiin lyhyen keskustelun ja pohtimisen jälkeen toistaiseksi
jäädä kuunariin. Köli oli kyllä saanut aimo kolauksen ja kannessa
ammotti suuri halkeama juuri skanssin yläpuolella, mutta alhaalla
kajuutoissa oli vielä turvallinen ja hyvä olla, ja kapyysi -- tällä
nimellä kulki laivakeittiö merimieskielellä -- ei ollut kärsinyt
mitään vahinkoa. Siinä voitiin vielä keittää, ja sehän oli tärkeätä.

Oli onni, että "Eteenpäin" oli ajautunut aivan rantaäyräälle. Muuten
pojilla olisi ollut paljon vaivaa ja puuhaa saada maihin ruokavaroja,
työkaluja, vaatteita ja muuta. Nyt kaikki kävi aivan helposti. Ja
tuskinpa kovin monta päivää kestäisikään, ennen kuin heidän oli
pakko kimpsuineen kampsuineen muuttaa haaksirikkoutuneesta laivasta.
Mutta niin kauan kuin runko piti ryhtinsä, "Eteenpäin" oli mainio
asuinpaikka.

"Jos saisimme yhtä mukavat olot tulevassa asunnossamme", sanoi Henri,
"niin voisimme olla iloisia. Mutta se ei käy niinkään helposti!
Täällä ei näytä olevan yhtään ainoata paikkaa, missä voisi saada
katon päänsä päälle."

Moko oli mestari ruoanlaitossa, ja Jackissa oli hiukan kokkipojan
vikaa. Yks kaks he olivat paistaneet vähän kinkkua, kymmenkunta
munaa, ja kohta viisitoista haaksirikkoista poikaa ja koira istuivat
pitkän pöydän ääreen kajuutassa ja kävivät täysinäisten vatien
kimppuun.

Ja luuletteko heidän istuneen alla päin ja masentuneena suremassa
onnettomuuttaan. Päinvastoin. He rohkaisivat toinen toistaan,
ja pian matala kajuutta kaikui heidän iloisesta naurustaan ja
leikkipuheistaan. Koko joukossa oli vain yksi, joka istui hiljaisena
ja alakuloisena, nimittäin Paul Martinet. Mikähän häntä vaivasi?

Aterioinnin jälkeen kaikkia rupesi nukuttamaan; eikä kummakaan että
he olivat väsyneitä kaiken sen jälkeen, mitä he viime vuorokausien
kuluessa olivat kestäneet. Ensin menivät pikkupojat levolle ja pian
isommat seurasivat heitä, paitsi Henri, Gordon ja Robert, jotka
olivat päättäneet olla vartiossa koko yön. Ei voitu olla aivan
huolettomia; olisivathan heidän kimppuunsa voineet hyökätä vaikka
petoeläimet tai alkuasukkaat.

Yö kului kuitenkin rauhallisesti. Niin pian kuin aurinko lähetti
ensimmäiset säteensä, heräsivät pojat ja valmistuivat heti päivän
töihin. Ensin tarkastettiin ruoka-aitta perinpohjaisesti. Tärkein
kysymys oli, riittääkö ruokaa ainakin aluksi. Muuten poikien täytyy
heti lähteä hankkimaan ruokavaroja, ja se saattaa olla hankalaa.
Robert, joka koko lailla ymmärsi metsästysasioita, väitti että
ympäristössä tuskin oli muuta metsästyskelpoista kuin merilinnut,
jotka kaartelivat rannoilla, mutta niistä he eivät muka suuria
kostuneet.

Kuitenkin kävi ilmi, että ruokavarastot olivat hyvin runsaat.
Kaksi ensimmäistä kuukautta he saattoivat hyvin tulla toimeen, jos
tyytyivät vain kaikkein välttämättömimpään. Ja vähän muutakin kuin
merilintuja oli ehkä kuitenkin saatavissa, nimittäin munia. Sen
keksinnön teki William, ja Costar ja John olivat heti samaa mieltä.

"Niin", he huusivat. "Munia! Kootaan vain iso kasa niitä. Se on
hauskaa ja sitä paitsi ne maistuvat hyviltä".

"Ja ne ovat ravitsevia", lisäsi siihen Henri. "Olipa hyvä, että tulit
ajatelleeksi munia".

Webbillä oli myös jotain sanottavaa. "Mehän voimme kalastaakin", hän
sanoi.

Sekä Henri että Gordon olivat jo ajatelleet, kuinka suurta hyötyä
heillä tulee olemaan siimoista, mutta he antoivat mielellään Webbille
kunnian tästä ehdotuksesta; he tiesivät, että oli tärkeätä rohkaista
poikien toimeliaisuutta, silloin syntyy kilpailu siitä, kuka voi
antaa parhaan neuvon.

Koko joukko otti kalastusehdotuksen iloiten vastaan, ja kun Webb
kysyi, kuka tahtoo tulla mukaan, kaikki kohottivat kätensä ja
huusivat:

"Minä! -- Ja minä! -- Ja minä! --"

Henrin täytyi huomauttaa heille, ettei ollut kysymyksessä mikään
huvikalastus, vaan täysi tosi.

Tietysti, kaikki lupasivat että he kyllä käyttäytyvät järkevästi. Ja
Jack ehdotti, että jotkut heti menisivät kokoamaan näkinkenkiä ja
ostereita. "Eikö niin, Gordon? Saamme välipalaa täksi päiväksi."

Gordon nyökkäsi. "Niin, menkää te vain. Mutta ottakaa Moko mukaanne.
Hän ymmärtää parhaiten sellaisia asioita. Etkö sinäkin Paul seuraa
toisia?"

Paul pudisti päätään, hän tahtoi mieluimmin olla vapaana, hän sanoi.

Niinpä Jack, John, Costar ja Edvard lähtivät yhdessä laivapojan
kanssa rannalle. Ja pian he olivat kokonaan intoutuneet
kuoriniekkojen kokoamiseen rantaäyräältä.

Sillä aikaa oli laivassa ankaraa puuhaa. Cross, William, Robert
ja Webb tarkastivat koko varaston, joka sisälsi aseita, panoksia,
vaatteita, makuuvaatteita ja työkaluja. Henri ja pari kolme muuta
poikaa tarkastivat laivan juomavaraston, ja jokaisen oluttynnyrin,
jokaisen viini- ja mehupullon Gordon merkitsi tarkoin taskukirjaansa.
Kirjoitettiin muistiin myös, paljonko väkeviä viinoja laivassa oli.
Henri ja Gordon olivat kuitenkin ennakolta päättäneet kätkeä kaikki
nämä väkevät niin hyvin, ettei kukaan pääsisi niihin käsiksi. He
arvelivat, että olisi vain pahaksi, jos ruvettaisiin rohkaisemaan
mieltä paloviinalla, konjakilla ja muilla senlaatuisilla aineilla.

Kaikkien suureksi iloksi laiva sisälsi koko joukon tavaroita,
joista heillä aikaa myöten olisi paljon hyötyä. Niinpä he löysivät
purjekangasta, köysiä, yllin kyllin siimaa, verkkoja sekä
selkänuottia. Asevarastossa oli kymmenen kivääriä ja yhtä monta
revolveria. Panoksista ja ruudista ei myöskään tulisi pitkiin
aikoihin olemaan puutetta. Aluksen rakettivarasto saattoi myös olla
heille hyödyksi. Ja päälle päätteeksi oli kaksi pientä laivatykkiä
luoteineen. Aika sai näyttää, tulisiko järeämmälle kalustolle käyttöä
taistelussa vihollisia vastaan.

"Hei, tässäpä on jotain, johon Jack mielistyy!" Huudahti Henri, kun
hän tovereineen oli tutkimassa keittiökaluja.

"Jack! Missä olet? Niin, hänhän on ostereita hakemassa. Meidän pitää
muistaa kertoa hänelle, että keittiö on täynnä patoja, kattiloita ja
vateja. Siinäpä jotain hänelle, kokkipojalle."

Mutta vielä tärkeämmän aarteen sisälsi muuan lukittu huone; niin
suuren varaston valmiita verka-, puuvilla- ja liinavaatteita että
se oli kuin pieni vaatekauppa. Koulun johtaja oli näet kehottanut
lasten vanhempia varustamaan huviretkeilijöille runsaat vaatevarastot
mukaan. Silloin ei kukaan arvannut, kuinka suurta hyötyä pojille
tulee olemaan näistä vaatteista. Jos he olivat ajautuneet autiolle
rannalle, saattoi kulua aikoja ennen kuin he pääsevät pois. Ei
ollut vaikea laskea, että he yhä vielä olivat jotakuinkin samoilla
leveysasteilla kuin Uusi Seelanti, toisin sanoen heillä oli tiedossa
ankarat talvet ja hyvin lämpöiset kesät. Ja silloinhan runsas
vaatevarasto oli erinomaisen tarpeen että voi pukeutua sään mukaan.

Vielä paljon muuta merkittiin Gordonin taskukirjaan. Siinä
oli ilmapuntari, lämpömittari, kaksi hyvää kelloa, kolme
laivakaukoputkea, kolme kompassia ja joukko kirjavia lippuja ja
viirejä, sellaisia joilla merimiehet kaikkialla maailmassa antavat
toisilleen merkkejä laivasta toiseen. Tällaisten lippujen avulla voi
kaksi alusta mainiosti puhua keskenään ja kaikessa hiljaisuudessa
pitää pitkiä keskusteluja.

Ompelutarpeita, nappeja, silmäneuloja ja lankaa, niin, helpompi olisi
luetella mitä aluksessa ei ollut, kuin kirjoittaa muistiin, mitä
kaikkea laivan monet komerot sisälsivät. Gordonin paksu taskukirja
oli kirjoitettu melkein täyteen.

"Eläköön!"

Mitähän Henri nyt oli saanut käsiinsä? Se mahtoi olla jotain
aivan erinomaista, koska hän noin riemuitsi löydöstään. Ja se oli
todellakin jotain, mille kyllä sieti huutaa eläköötä: hän oli
löytänyt kumiveneen, joka oli suunniteltu niin, että sen saattoi
panna kokoon ja kantaa mukanaan kuin matkalaukun.

Laivassa oli myös koko joukko merikortteja, mutta ne esittivät
yksinomaan Uutta Seelantia ja läheisiä saaria. Gordonilla oli
kuitenkin oikein hyvä karttakirja omien tavaroittensa joukossa, ja se
oli kyllä tarpeen myöhemmin, kun pojat alkoivat lukea kaikkia niitä
matkakuvauksia, joita oli laivan kirjastossa. Paperia, lyijy- ja
teräskyniä sekä mustetta oli yllin kyllin. Löytyipä muun hyvän ohessa
vuoden 1890 almanakkakin, tuli vain muistaa merkitä siihen jokainen
kuluva päivä. Tämä jäi Baxterin tehtäväksi.

Kirjoista puhuttaessa voimme mainita, että Jack suureksi
lohdutuksekseen oli saanut pelastetuksi rakkaan "Robinson
Crusoensa". Kun vain aika salli, saattoi hän ruveta lukemaan sitä
kahdettakymmenettä ensimmäistä kertaa.

Myös Garnettin aarre, hanuri, näkyi olevan hyvässä kunnossa.

"Tässä on kyllä laivan hyödyttömin kapine", sanoi Henri koputtaen
suuren kassakaapin oveen kapteenin kajuutassa. "Sillä vaikka se
sisältäisi tuhansia, mitäpä me niillä tekisimme?"

"Haa!" arveli Gordon. "Ei ole niinkään varma, että meidän täytyy
istua tällä rannalla aina tuomiopäivään asti. Katsotaan joka
tapauksessa, mitä kaappi sisältää."

Kauan aikaa ponnisteltuaan he saivat oven tiirikalla auki ja laskivat
sitten sisällä olevat rahat. Siinä oli koko läjä kolikoita, pelkkiä
kultarahoja.

"Tiedätkös mitä, Henri, voi koittaa sellainenkin päivä, jolloin
olemme ylen iloiset tästä löydöstä", arveli Gordon. "Ajattelepas,
että meidän esimerkiksi onnistuisi päästä johonkin laivaan, silloin
ei olisi hassumpaa että taskussa olisi rahoja, joilla päästä kotiin."

Siinä Henrin täytyi myöntää ystävänsä olevan oikeassa. Ja kuitenkin,
kävisiköhän koskaan niin onnellisesti kuin Gordon toivoi? Jos he
olivat autiolla saarella, kuluisi varmaan monta, monta vuotta, ennen
kuin joku laiva joutuisi lähelle. Jos ylipäänsä mikään laiva tuli
näille vesille. Jospa he vain olisivat osanneet korjata aluksen
vauriot. Mutta kukaan heistä ei osannut. Ja sitä paitsi olisi voinut
käydä hullusti, jos he olisivat uskaltaneet lähteä merelle, kun
laivassa ei ollut ainoatakaan merimiestä.

Asiat olivat huonosti.

Noin kello kahdentoista ajoissa pienet osterinpoimijat palasivat. He
olivat olleet ahkerassa työssä ja näyttivät ylpeinä, kuinka paljon
näkinkenkiä ja ostereita he olivat koonneet. Moko kiirehti heti
keittiöön niitä valmistamaan, mutta kertoi ensin hiukan Henrille
mitä oli nähnyt. Muun muassa hän oli huomannut, että jyrkällä mereen
viettävällä töyräällä vilisi metsäkyyhkysiä, jotka rakensivat
pesiään. Munia oli siis yllin kyllin, niin että William saattoi
helposti tyydyttää keräilynhaluaan.

Kun Robert kuuli kyyhkysistä, herahti vesi hänen kielelleen. Hän
kuvitteli olevansa erinomainen metsästäjä ja oli perin innostunut
metsästykseen. Metsästys oli hänen mielestään ainoa urheilulaji, joka
soveltuu hienolle miehelle, ja hienohan hän juuri halusi olla.

Henri, joka arvasi Robertin ajatukset, tahtoi olla ystävällinen häntä
kohtaan. "Etkö haluaisi lähteä kyyhkysiä ampumaan huomenna?" hän
kysyi.

"Kyllä, oikein mielelläni. Tuletteko mukaan?" hän huusi Webbille ja
Crossille, jotka eivät suinkaan vastustaneet ehdotusta.

Niinpä päätettiin, että seuraavana päivänä lähdetään suurelle
kyyhkysmetsästykselle, mutta kun Henri pyysi Robertia käyttämään
säästävästi ruutia, tämä loukkaantui heti ja tuli pahalle tuulelle.
Henri oli kuitenkin varoittanut parasta tarkoittaen eikä suinkaan
mestaroidakseen häntä.

Kun Mokon osteriaamiainen oli syöty, alkoivat isommat pojat jälleen
järjestää ja panna tavaroita kokoon. Pienemmät taas tallustelivat
virralle varustettuina ongenvavoilla ja verkoilla. Mutta heidän
saaliinsa ei ollut suuri. He eivät näet olleet vielä oikein
harjaantuneet.

Mutta väsyksissä he olivat palatessaan alukseen, ja niin olivat isot
pojatkin. Kun aurinko laski mailleen ja tuli pimeä, kömpi joka mies
vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Ainoastaan William ja Baxter
jäivät kannelle, sillä tänä yönä oli heidän vahtivuoronsa.

Molemmat pikkupojat kulkivat edestakaisin aluksen kovasti
kallistuneella kannella ja juttelivat karkottaakseen uneliaisuuden.

Siitä he olivat yhtä mieltä, että päivä oli käytetty reippaasti.
Miten paljon uutta he olivatkaan nähneet! Ja kuinka hauska oli pitää
huolta itsestään!

Mutta kuitenkin: heidän ajatellessaan kotiaan ja vanhempiaan,
jotka nyt kotona Uudessa Seelannissa unettomina surivat kadonneita
poikiaan, viilsi tuska Baxterin ja Williamin sydäntä.

Jospa he olisivat voineet huutaa monen peninkulman päähän yli meren:
"Me elämme ja voimme hyvin, rakas isä ja äiti!"

Mutta kaikki yhteydet olivat katkenneet. Koti oli aivan liian kaukana.

Entä tulevaisuus. Sitä he eivät uskaltaneet pitkälle ajatella. Mitä
saattoivat he, viisitoista avutonta poikaa, tehdä voittaakseen
tuhannet vaikeudet, jotka heitä kaikkialla väijyivät?

Niin, kaikki oli todella synkkää ja lohdutonta.

Viimein alkoi taivaanranta valjeta. Ensimmäinen auringonsäde
pilkisti. Oli taaskin päivä.



VIIDES LUKU

Saari vai manner?


Saari vai manner? Se kysymys pyöri päivät päästään kaikkien poikien
aivoissa, sekä suurten että pienten.

Varsinkin Gordon, Henri ja Robert pohtivat tätä asiaa kerran toisensa
jälkeen. Mutta ei ollut niinkään helppo keksiä ratkaisevaa vastausta,
ennen kuin päästiin pitemmälle retkelle sisämaahan.

Eräästä seikasta he kuitenkin olivat selvillä, he eivät olleet
kuumassa vyöhykkeessä. Sen saattoi heti huomata pensaista ja puista,
joita niillä seuduin kasvoi. Puut olivat enimmäkseen tammia,
pyökkejä, honkia, koivuja ja kuusia, lisäksi oli koko joukko eri
myrttilajeja. Sellainen ei kasvullisuus ollut kuumissa maissa, sen he
tiesivät. Pikemminkin tämä maa sijaitsi Uutta Seelantiakin etelämpänä.

Gordon oli asiaa perin pohjin harkittuaan tullut siihen tulokseen,
että toistaiseksi oli paras jäädä paikoilleen rannikolle. Tästä
kysymyksestä nousi kuitenkin ankara kiista, sillä Robert ja muutamat
muut levottomat halusivat kärsimättömästi lähteä matkaan niin pian
kuin mahdollista. Robert oli saanut päähänsä, että heidän täytyi
keksiä tie ihmisasunnoille, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan
siitä, että he jäisivät rannikolle. Hän oli joutua käsikähmään Henrin
kanssa, joka arveli, että oli turhaa otaksua asuttuja seutuja olevan
lähellä, ja oli sen vuoksi yhtä mieltä Gordonin kanssa siitä, ettei
ollut viisasta jättää laivaa noin vain.

"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla", väitti Henri.

"Älä viisastele pyinesi!" tokaisi Robert. "Kuka tietää, kuinka kauan
tämä laiva on tässä asuttavanamme? Kun ensimmäiset talvimyrskyt
puhkeavat..."

"Niin, mutta silloin kai mekin olemme jo poissa täältä",
puuttui Gordon puheeseen "Ja sitä paitsi te olette", hän lisäsi
rauhoittaakseen molempia yltiöpäitä, "minun luullakseni kumpikin on
oikeassa, sekä sinä Robert että Henri. Robert on oikeassa siinä, että
meidän on tehtävä kaikki mitä voimme oppiaksemme tuntemaan maan,
johon olemme näin yhtäkkiä joutuneet. Ja Henri on myös, paha kyllä,
oikeassa arvellessaan että me emme saa apua mistään. Jos minä saan
määrätä, odotamme vielä hetken aikaa ennen kuin täydellä todella
puuhaamme muuttoa. Mutta sillä aikaa voimme tehdä pieniä retkiä sinne
tänne, niin että ainakin vähän tunnemme ympäristöämme."

"Kunpa vain olisi jokin oikein korkea vuori, jolta olisi laaja
näköala", sanoi Henri. Mutta sellaista ei valitettavasti ollut.
Voidakseen siis tähystellä ympäristöä Henrillä ei ollut muuta neuvoa
kuin kavuta jyrkälle rantatörmälle. Sen korkeimmalta harjalta hän
varmaankin saattoi nuorilla silmillään nähdä kauas, ja kenties hän
saattoi saada vastauksen polttavaan kysymykseen: saari vai manner.

"Mitä sinä Gordon ajattelet?" kysyi Henri. "Pitäisiköhän minun
yrittää kiivetä sinne?"

Gordonista ja kaikista muista tuuma oli hyvä. Mutta Robert oli toista
mieltä, hänen silmissään oli ehdotuksessa suuri vika, nimittäin se,
että se ei ollut hänen keksimänsä.

Mutta valitettavasti säät kävivät sateisiksi ja sumuisiksi, joten
Henrin täytyi toistaiseksi jättää retkensä. Niin kauan kuin kaikki
oli sumuvaipan peitossa, ei olisi ollut mitään hyötyä kiivetä.

Mutta eipä silti ettei hänellä olisi ollut kyllin työtä "päämajassa".
Hän piti huolen siitä, että osterinkalastusta ja oikeata kalanpyyntiä
harjoitettiin järkevien sääntöjen mukaan, niin että jokaisella
pikkupojalla oli oma erityinen tehtävänsä. Oli varottava, ettei
koti-ikävä saisi liian suurta tilaa nuorten haaksirikkoisten
mielessä, ja sen tähden Henri tahtoi aina vain yhtä: työtä.

Itse hän ei suinkaan laiskotellut. Hän ja Gordon olivat aamusta
iltaan työssä pitääkseen "asunnon" laivassa siistinä ja
järjestyksessä. Alkoi jo vähitellen tulla kylmä, minkä vuoksi oli
välttämätöntä tukkia joka halkeama, niin että oli lämmin ja hyvä.
Toisellakin tavoin koetettiin torjua kylmyyttä. Mokon, joka oli
oikea tuhattaituri, Henri määräsi vaatturiksi, hänen oli ommeltava
pikkupojille vaatteita merimiesten paksuista nutuista. Pikku
neekeripoika panikin kaiken taitonsa liikkeelle ja käytti ahkerasti
neulaa, lankaa, saksia ja sormustinta. Hänen uutteruutensa nähtiinkin
selvästi eräänä päivänä, kun Costar, John, Tom ja Edvard ilmestyivät
pukeutuneina kummallisiin kömpelöihin tamineihin, joista ei tietänyt
olivatko ne housuja vai hameita, mutta joka tapauksessa ne olivat
lämpimiä.

Yhä lujemmin pikkupojat kiintyivät Henriin, he ymmärsivät kaikki,
etteivät he voineet saada parempaa ystävää. Varsinkin Jack,
Robinsonin harrastaja, auttoi väsymättä Henriä työssä sekä sisällä
että ulkona. Ja Henri sai monet kerrat nauraa oikein sydämensä
pohjasta ystävälleen, jonka suu kävi lakkaamatta. Jack piti näet
pitkiä esitelmiä siitä, mitä Robinson heidän sijassaan olisi tehnyt
ja kuinka hänen kallisarvoisesta kirjastaan saattoi löytää monta
hyvää neuvoa erilaisiin tilanteihin.

Paul auttoi myös uskollisesti veljeään. Mutta pieni poika oli
kokonaan kadottanut iloisen mielensä, ja se huolestutti Henriä.
Paulista saattoi usein huomata, että hän oli itkenyt, mutta jos joku
kysyi, mikä häntä vaivasi, häneltä sai aina saman vastauksen: ei
mikään!

Ei Henrikään saanut veljeltään muuta vastausta, ja kuitenkin heidän
välillään oli ennen vallinnut täysi luottamus.

Näinä sadepäivinä viettivät Robert, William, Webb ja Cross melkein
kaiken aikansa metsästysretkillä. He vainosivat töyrään lintuvilinää.
Ja tietysti heidän metsästysintonsa oli hyödyllinen: mitä enemmän
ruokaa tuotiin Mokon kojuun, sen parempi! Mutta paha kyllä, nuo
neljä metsästäjää kävivät päivä päivältä yhä omapäisemmiksi ja
itserakkaammiksi. Robert pani heidän päänsä pyörälle ja kiihotti
heitä yhä enemmän Gordonia ja Henriä vastaan.

Paha kyllä, sille ei voinut mitään. Molemmat järkevät pojat, joukon
itseoikeutetut päälliköt, saattoivat vain toivoa, että yksimielisyys
vähitellen itsestään palaisi ja että Robert huomaisi paremmaksi pysyä
sovussa kuin riidalla lisätä onnettomuutta.

Muuten Robert oli ollut aivan oikeassa kerskuessaan
metsästystaidostaan. Hän ampui vähintään yhtä monta lintua
kuin William, Cross ja Webb yhteensä. Mutta kylläpä hän siitä
ylvästelikin. Panilla, joka myös oli metsästysretkillä mukana, oli
täysi työ hakea ammutut linnut, jotka viruivat pitkin rantaäyrästä.

Kun metsämiehet sitten palasivat, tarkasti Moko saaliin kappale
kappaleelta, ja varsinkin alussa hän sai tarkoin valikoida mitä ottaa
talouteen, mitä hylätä. Pikku metsästäjät eivät näet ymmärtäneet
vielä, mitkä linnut maistuivat hyvälle, ja sen vuoksi he toivat
lokkeja ja tiiroja ja muita sellaisia lintuja, joita Moko ei voinut
ollenkaan käyttää.

Muuten Gordon oli kieltänyt Mokoa pitämästä heitä liioilla herkuilla.
Heidän oli nyt jokaisen, vieläpä herkkusuisen Costarinkin, aikaa
myöten totuttava kehnoon ravintoon. Eihän sitä tiennyt vaikka he
joutuisivat vielä näkemään nälkääkin.

Maaliskuun puolivälissä ilma muuttui vihdoinkin. Ikäviä sadepäiviä
seurasi säteilevä auringonpaiste. Kaikesta päättäen töyräältä oli nyt
mainio näköala itään päin iltapuolella, kunhan vain ensin pääsisi sen
laelle.

15. maaliskuuta osoitti ilmapuntari illalla "kaunista säätä".
Tämän huomatessaan Henri päätti lähteä päämääräänsä kohti varhain
seuraavana aamuna ennättääkseen takaisin ennen pimeää.

Hän tahtoi toteuttaa aikeensa aivan yksin. Gordon olisi kyllä
mielellään seurannut ystäväänsä, mutta hän ei uskaltanut jättää
pienimpiä yksin kotiin Robertin kanssa, joka helposti olisi voinut
keksiä hullutuksia.

Ennen päivänkoittoa Henri oli jalkeilla, ja samaan aikaan kun
ensimmäinen päivänsäde välkkyi meren nyt rauhallisilla laineilla,
hän lähti matkaan varustuksenaan paksu sauva ja revolveri, jolla hän
hädän tullen saattoi puolustautua. Sitä paitsi hänellä oli laivan
paras kaukoputki, ja hänen laukkunsa Moko oli ahtanut täyteen evästä,
jolla hän saattoi virkistää itseään retkellä. Vesipullokaan ei ollut
unohtunut.

Henri astui ripein askelin eteenpäin pitkin rantaa. Hän oli arvioinut
olevansa töyrään huipulla kahdeksan aikaan.

Niin nopeasti ei matka kuitenkaan käynyt. Mitä kauemmaksi hän joutui
siltä paikalta, minne "Eteenpäin" oli ajautunut, sitä kapeammaksi ja
kivisemmäksi kävi rantaäyräs. Viimein hänen täytyi vaivalloisesti
kavuta yli limaisten merikasvien ja suurten, sileiden kivien. Hän
ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, harppoi vain eteenpäin niin
nopeasti kuin pääsi, mutta pian hänelle selvisi, ettei hän ainakaan
kello 8:ksi saavu perille.

Jospa hän vain pääsisi sinne ennen nousuvettä. Mutta se saattoi kyllä
ottaa tiukalle. Pian oli tie niin vaikeakulkuista, että hänen täytyi
riisua sekä saappaat että sukat ja kahlata eteenpäin polvia myöten
vedessä.

Kulkiessaan hän piti silmänsä valppaasti auki. Muun muassa hän
huomasi, että näillä seuduin oikein vilisi riistaa. Minne hän
katsoikaan, hän näki aina metsäkyyhkysiä ja sorsia, vieläpä
merileijoniakin. Ne lekottivat kareilla auringonpaisteessa ja
tirkistivät kummissaan kutsumatonta vierasta, joka harppoi eteenpäin
rantaäyräällä. Henri ymmärsi kaikesta, etteivät nämä pulskat eläimet
tietäneet ihmisistä eivätkä metsästyksestä mitään. Niin, tietysti
"Eteenpäin" oli ajautunut saareen. Valitettavasti.

Vihdoinkin hän seisoi sillä paikalla, missä jyrkkä rannikko pisti
pitkälle mereen muodostaen korkean niemekkeen. Täällä hän näki koko
joukon lintuja, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Hän tunsi ne
kuitenkin heti luonnonopista, ne olivat pingviinejä. Henri mietti.
Mitenkä olikaan, eikö näiden kummallisten kömpelöiden olentojen
kotipaikka ollut kaukana etelässä? Oli. Mutta ehkä ne olivat vain
poikenneet hiukan pohjoiseen päin? Ei, ei suinkaan, tiesihän Henri
kirjoistaan, etteivät pingviinit lähteneet lennoille, ja sen hän
itsekin saattoi käsittää katsellessaan niiden pieniä lyhyitä siipiä,
joita ne istuessaan räpyttelivät. Mutta silloinhan tämä maa ehkä
ei ollutkaan niin pohjoisessa kuin hän ja hänen toverinsa olivat
ajatelleet. Siinä kai oli arvoituksen ratkaisu. Myrsky oli ajanut
laivan kauemmaksi etelään kuin he olivat luulleet.

"Niin, niin", tuumi Henri. "Kerran kai koittaa sekin päivä, jolloin
meille selviää, minne päin maailmaa oikeastaan olemme joutuneet.
Mutta nyt minun täytyy koettaa pyrkiä vähän korkeammalle."

Ja niin Henri alkoi kiivetä, mutta ei hän ollut kauankaan noussut,
kun jo huomasi olevansa liian väsynyt kiivetäkseen jyrkkää tietöntä
töyrästä heti ylös asti. Sen vuoksi hän istahti lepäämään ja haukkasi
hiukan eväistään.

Kun hän oli syönyt ja levähtänyt kyllikseen, hän ryhtyi uudella
innolla kapuamaan. Monta kertaa oli hyvin vaikea saada jalansijaa,
mutta hän tahtoi päästä ylös, ja vähitellen hänen onnistuikin
saavuttaa töyrään harja.

"Ohhoh! Sepä oli kova urakka", tuumi Henri ja vaipui väsyneenä
maahan. "Mutta enpä sittenkään taittanut niskaani."

Ensi työkseen hän asetti kaukoputken siimalleen ja tähysteli ympäri
kaikille ilmansuunnille, eniten kuitenkin itään. Siintäisiköhän vesi
silläkin suunnalla?

Mutta oli jotenkin vaikea nähdä itään. Niin kauas kuin silmä kantoi,
oli maa laakeata. Töyräs, jolla hän seisoi, vietti tasaisesti maan
puolelle ja siellä täällä kohosi suuria, tummia metsiä. Henri
tähysteli, tähysteli, mutta tasangot ja metsät ulottuivat aina
näköpiiriin asti. Olisikohan tämä mannerta?

Pohjoisessa Henri näki korkean niemekkeen, jonka juurella rantaäyräs
välkkyi valkoisena ja laajana kuin hieta-aavikko.

Etelässä ei ollut muuta nähtävissä kuin ääretön jono soita toinen
toisensa vieressä.

Henri oli puoleksi äkeissään, puoleksi iloissaan. Tavallaan hän
oli mielissään siitä, ettei idän puolella todellakaan näkynyt
vettä. Mutta samassa hän pahoitteli sitä, ettei voinut viedä täyttä
varmuutta tovereilleen. Sillä hän tiesi, että kun hän palaa, olisi
toverien ensimmäinen kysymys:

"Saari vai manner?"

Ja nyt hän ei voinut kiertelemättä vastata: "Manner!" Hän saattoi
vain sanoa, että oli otaksuttavaa, että näytti siltä jne.

Hän loi katseensa länteen päin; sinisenä ja mahtavana lepäsi
meri laskevan auringon hohteessa. Yhtäkkiä hän nosti kaukoputken
silmälleen.

_Tuolla kaukana näkyi laivoja!_ Huolellisesti hän kuivasi kaukoputken
lasit ja tuijotti taas kaukaisuuteen. Mutta mitä tämä oli -- laivat
eivät liikkuneet paikaltaan! Ei, nyt hänelle selvisi kaikki, hänen
näkönsä oli pettänyt. Mustat pilkut, joita hän ensin oli luullut
laivoiksi, olivat kolme pikkusaarta joiden ohi "Eteenpäin" muutamia
päiviä sitten oli kulkenut kenenkään niitä huomaamatta. Siis taaskin
uusi pettymys!

Kello kävi kolmea. Oli jälleen pakoveden aika, ja Henrin täytyi
lähteä "kotiin" päin; muuten saattoi pimeä hänet yllättää.

Mutta ennen kuin hän alkoi laskeutua töyrästä alaspäin, hän loi vielä
kerran ympäristöön tarkan silmäyksen kaukoputkella.

Ja mitä hän näkikään silloin! Nyt, kun aurinko oli menossa mailleen,
näkyi idässä sininen, välkkyvä juova, josta ei voinut erehtyä.

_Se oli meri!_

Tämä kauhistava huomio pani Henrin kädet vapisemaan niin ankarasti,
että hän oli pudottaa kaukoputken. Nyt hänellä vihdoinkin oli varma
tieto. Nyt hän tiesi niin varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä,
että "Eteenpäin" oli ajautunut autioon saareen Tyynessä meressä.
Mistä oli nyt apua odotettavissa? Hän ja hänen toverinsa eivät
koskaan pääse pois tältä maailman kulmalta.

Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin
kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta
ja pitää pää pystyssä.

Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena.
Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti
odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.



KUUDES LUKU

Neuvottelu


Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he
olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen
toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi
kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä,
nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.

Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat
aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla
tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty
tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että
"Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan
päinvastaisia tietoja".

Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan
taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt -- he olivat
ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt
merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.

Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman
paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä
väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään
liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.

"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti
Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa..."

"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy
itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä
ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin
jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa.
Mitä arvelette?"

"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui
poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.

"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki
viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri
ja Robert ja sitten..."

"Pääsenkö minä?"

"Ja minä?"

Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen
päästä mukaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä
lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan,
jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme,
olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."

Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku
yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen
mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner.
Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan.
Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta
sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä,
eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä.
Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin
että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.

Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain
aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän
tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka
jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.

Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka
oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren
karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden
Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta
saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja
Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä
nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että
he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän
onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen
peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten
ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja
kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että
Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi
mitään tyhmyyksiä.

Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että
poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin
kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän.
Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen
näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa
tukalaksi.

Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän
pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei
voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan
ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin
voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin,
ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa.
Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät
sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi
ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.

Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja
William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös
pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja
kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria
turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui
pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.

Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu
koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin
syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta
kuin kourallinen tyhjää.

27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien
elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat
kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.

He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko,
jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan
täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua
ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?

Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat
ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät
pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti
kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista
vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa:
"Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös
kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta,
huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua
ratsastusretkeä.

Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa.
Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet
silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin
suurta ja väkevää möhkälettä.

"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää
alas, John, ja auta myös Costar pois!"

Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi
silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun
selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen
päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka
koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai
loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä
muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää
kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut
paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven
reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se
heitti henkensä.

Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi
nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.

"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi
on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä
tulee syödyksi."

"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.

"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu
tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"

"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi
Costar, "mutta..."

"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on
valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on _oikea_ ja sata
kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa
tätä niin, että se maistuu Costarille?"

"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava.
Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee
noutamaan poraa -- ja nuijaa?"

Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin
miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa
saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa
eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja
pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat
taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista
kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille
mieleen!

Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa
pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä
ainoasta saaliista.

Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään
puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli
säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin
lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.

Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että
matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää
tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja
Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta
maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain
seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara
herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei
välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat
hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he
lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät
ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy
ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!

Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti
vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului
Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.

"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti
päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"

Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli
määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti
neljän löytöretkeilijän -- Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin
-- mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista,
ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä
ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti
kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi,
sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien
halki.

"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon.
Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti
pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen
olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.

Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin
sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi
retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi
kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä
matkavaippoja.

Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää.
Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja
Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän
hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät
voineet jäädä yksin laivaan.

Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti
lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta
riitaan Robertin kanssa.

Ja sen Henri ilomielin lupasikin.



SEITSEMÄS LUKU

Tutkimusmatkalla


Kello seitsemän seuraavana aamuna pojat ynnä Pan lähtivät liikkeelle
aluksesta eli _leiristä_, joksi pojat olivat laivansa ristineet.

Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla, aurinko helotti kirkkaana ja
sää oli ihana. Kaikesta päättäen oli edessä kaunis päivä.

Pojat lähtivät kulkemaan tietä myöten, joka koukerteli pitkin rantaa
korkean töyrään juurella, eikä aikaakaan kun jo metsä oli kätkenyt
heidät Gordonin ja toisten poikien silmiltä. Pohdittuaan asiaa vähän
aikaa pojat päättivät seurata Henrin neuvoa ja kulkea suoraan niemeä
kohti, kunnes he saapuisivat samalle niemekkeelle, jonka kukkulalta
Henri oli nähnyt merelle.

Robert juonitteli kyllä hetken aikaa ennen kuin suostui tähän
ehdotukseen. Hän koetti myös kiivetä ylös jyrkkää töyrästä
päästäkseen oikotietä, mutta kyllästyi pian siihen leikkiin. Hänen
täytyi niellä karvas pala ja seurata kiltisti muita.

Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, pysähtyi Henri äkkiä ja
katseli etsien ympärilleen.

"Hyvänen aika, mihin Jack on jäänyt?" hän huudahti.

Niin, missä oli Jack? Ja Pan?

"Jack!... Jack!... Pan!... Pan!" huusi Henri, ja muut yhtyivät
huutoon. Ensin ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku, joka
raikkaasti kajahti vastaan töyräästä, mutta pian kuului Panin kimeä
haukunta ja vähän sen jälkeen Jackin huhuileva ääni.

Pojat lähtivät juoksujalkaa ääntä kohti. Hetkisen kuluttua he
löysivät Jackin, eikä hänelle, Jumalan kiitos, ollut tapahtunut
mitään. Hän oli vain tehnyt hyödyllisen keksinnön, huomannut
kuoppaisen vaon, jonka äskeiset sateet olivat kaivaneet erääseen
kohtaan pitkin töyrästä. Hänen mieleensä oli heti juolahtanut,
että uraa voisi käyttää tienä, jota myöten pääsisi kiipeämään mäen
huipulle.

Ja aivan oikein! Kepeäjalkaiset ja notkeat pojat kiipesivät kuin
oravat pitkin luonnon käden muodostamaa polkua. Robert käytti
ilomielin hyväkseen tilaisuutta näyttääkseen etevämmyyttään toisten
rinnalla ja pian hän olikin korkealla harjanteella. Henri pelkäsi
vähän, että maa hänen allaan oli liian pehmeätä ja lähtisi vierimään,
mutta Robert pääsi ehein nahoin uhkapelistään. Kukkulalle päästyään
hän kajautti raikuvan eläköönhuudon tovereilleen.

Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja
Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista,
käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä
itää kohti, yli suuren metsän.

"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"

Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman
ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:

"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen
heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.

"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin
siellä vettä."

"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla
kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."

Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa
näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä
johtui, ettei... Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen
korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke.
Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.

Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja
William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he
suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki
itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.

"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes
saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."

"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."

"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin
hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin
kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat
kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta
kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua
korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.

Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten
he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel
askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten
yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai
tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia.
Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen
matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä
mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita,
jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne
kukistanut.

Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin,
että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät
vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka
piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli
kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi
säästää ruudin parempaan tarpeeseen.

Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa
he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron
reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni
silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi
kuivin jaloin astua pienen virran yli.

Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää,
oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet
tällaiseen asentoon.

Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa,
he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin
tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt
pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas
samoamaan raivaamattoman metsän halki.

Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä
vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua
lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.

Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon
varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa
makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen
keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata.
Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle,
kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.

Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas
sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi
niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja
murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten
välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.

Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack.
Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen
ihmettelyyn, joka herätti muutkin.

"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William
toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä
hekin hämmästyivät.

Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat
nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko.
Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli
kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.

Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli
rakentanut sillan puron yli.

"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein
herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia
majoja, aivan kuin meitä varten."

Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei
ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se
saattoi olla varsin epämääräistä laatua -- todennäköisemmin he olivat
ihmissyöjiä.

Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään,
josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä
asunut.

Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan
tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.

Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan
jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois.
Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän
reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä
hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana _meri_.

Henrin silmät eivät olleet pettäneet!

Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis
sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin,
näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta
Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein
pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa
parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.

Alakuloisina ja väsyneinä, kaksin verroin väsyneinä nyt, kun jännitys
oli ohi, pojat astuivat rantaan, istuivat hiekalle ja avasivat
eväspussinsa. He aikoivat ensin syödä kylliksensä ja sitten heti
lähteä kotimatkalle. Siinä tapauksessa he olisivat perillä aluksessa
jo ennen illan tuloa.

Kun ateria oli päättynyt, he seisoivat vähän aikaa ja katselivat ulos
merelle, ennen kuin saivat lähteneeksi. Oli niin vaikeata päästää
silmistään taukoamatta loiskuvia laineita, joiden tuolla puolen oli
maailma ja ihmisten yhteiskunta, kaukana kaukana heistä.

Mutta yhtäkkiä Pan kävi levottomaksi. Se hyökkäsi pystyyn ja alkoi
juosta alas rantaan. Jack vihelsi sitä luokseen, mutta se ei
totellut, juoksi vain eteenpäin. Ja samassa se syöksyi mereen, pisti
kuononsa veteen ja alkoi ahmien juoda.

"Mitä ihmettä!" huudahti Robert. Ja "mitä ihmettä!" huudahtivat hänen
toverinsakin. Koira sammuttaa janonsa suolavedellä!

Robert ryntäsi koiran perässä. Tultuaan rantaan hän otti kouraansa
vettä ja maistoi sitä.

Se oli suolatonta!

Vesi heidän edessään ei siis ollut merta, se oli järvi!



KAHDEKSAS LUKU

P.J.-luola ja luuranko


Nyt oli jouduttu ojasta allikkoon. Pojat olivat peräti ymmällä. Sen
verran he tiesivät, että jos maa oli saarta, se oli mahdottoman laaja
saari, koska siihen mahtui suuri järvi.

Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan
Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä
mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa
asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.

Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi.
Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon
asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan
tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin
kuluttua.

Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja
voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta
majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä
seuduin.

Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat
kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja
tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.

Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti
lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka
kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä
järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien
ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet
ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan
savua millään suunnalla.

Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan
petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän
reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet
ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne
olivat strutseja.

Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä
Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.

Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä
päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun
suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä
Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi
murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla,
aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.

Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen
ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin
tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William
ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi
rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan
lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia -- niissä
oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat
paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa
joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli
erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti
soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.

Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William
viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa
asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää
epäilemistäkään -- tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert
äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet
äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.

Mutta mikä Pania vaivasi! Se vain lakkaamatta nuuski ja haki. Nyt se
seisoi hiljaa kieli riipallaan ja toinen käpälä pystyssä. Yhtäkkiä se
nuolen nopeudella syöksyi muutamien tuuheiden puitten väliin, jotka
kohosivat juuri sillä kohdalla, missä virta laski järveen. Pojat
seurasivat koiran jäljessä. Mitähän se oli löytänyt? Se pysähtyi
vanhan pyökin juurelle, jonka kuoreen oli piirretty kaksi kirjainta:

P.J.

ja niiden alla vuosiluku 1807.

Se oli vihdoinkin löytö, joka kävi jostakin!

Kaikki neljä poikaa seisoivat hetkisen aivan sanattomina. Pan oli
sillä välin taas saanut käpälät alleen ja kadonnut näkyvistä, mutta
se haukkui vimmatusti. Oliko se kohdannut joukon villejä? Vai oliko
siltä jalka katkennut?

Henri kutsui sitä nimeltä, ja Robert vihelsi sille, mutta Pan oli
yhtä kuuro kumpaisellekin. Se pysyi siellä, missä oli.

"Pysytellään kaikki hyvin yhdessä!" kuiskasi Henri toisille. "Eihän
sitä tiedä vaikka täällä olisi vaarallisia vihollisia lähellä,
intiaaneja Etelä-Amerikan tasangoilta."

Hiljaa ja varovasti pojat hiipivät eteenpäin koiran haukuntaa kohti.
Heidän pyssyjensä hanat olivat vireessä, ja he olivat valmiina
laukaisemaan heti, jos vihollinen karkaisi heidän päälleen.

Mutta kaikki pysyi yhä hiljaisena ja rauhallisena, ainoastaan Panin
ulina rikkoi metsän äänettömyyden.

Joen äyrästä kulkiessaan Robert kumartui maahan ja otti käteensä
jonkin esineen, jonka hän oli keksinyt. Se oli tavallinen, ruostunut
lapio, jonka varsi oli niin laho, että saattoi nähdä sen viruneen
maassa jo vuosia.

Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä
kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.

Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti
juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen
heidät mukaansa.

Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti
korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri
näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.

"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä
löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"

Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin
sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi
kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.

Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä
kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä.
Luola oli ilmeisesti asumaton.

"Emmekö mene sisään?" sanoi William.

"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli
Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan
lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti
heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina
oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.

Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja
pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta
ja laessa korkeutta.

Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja
huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja
näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli
pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja
siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä
maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja,
joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla
penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.

Kuka asui tässä luolassa? Tai kuka oli siinä asunut? Olikohan ehkä
risaisen peitteen alla ruumis?

Henri rohkaisi ensiksi mielensä. Hän astui vuoteen ääreen ja tempaisi
ripeästi peitteen syrjään.

Viheliäinen vuode oli tyhjä.

Peloissaan pojat riensivät takaisin päivänvaloon. Pan oli taas
juossut heidän luotaan, he kuulivat sen ulvovan vähän kauempana.

Tuokion etsittyään he löysivät koiran ja huomasivat samalla, mikä
oli syynä sen levottomuuteen: vanhan pyökin juurella oli luuranko,
ihmisen, _luolan asukkaan_ vaalenneet luut.



YHDEKSÄS LUKU

Kuollut merimies


Mutta toveruksilla ei ollut aikaa hukattavanaan, heidän täytyi
kiirehtiä, jos aikoivat ehtiä takaisin kuunariin ennen iltaa.

Ensiksi he kuitenkin tahtoivat huolellisesti tarkastaa luolan. He
ryömivät takaisin sinne ahtaasta aukosta, ja sytyttivät tulitikun.
Sen valossa Jack keksi käärön, joka oli vuoteen alla. Sen huomattiin
sisältävän kynttilöitä, jotka oli valettu rasvasta puretusta
vaatteesta tehtyjen sydänten ympärille. Yksi niistä sytytettiin heti,
ja sitten alkoi tarkastus täydellä todella.

Pojat huomasivat nyt, että luolan seinät eivät olleet multaa,
niinkuin he ensin olivat luulleet, vaan jonkinmoista kalkkikiveä,
jota oli verrattain helppo hakata. Se ei merkinnyt niinkään vähän,
sillä silloinhan luolaa ja käytävää täytyi voida laajentaa, ja
laajentaa niitä täytyikin, jos haluttiin saada tilaa kaikille
viidelletoista. Samalla luola tulisi ilmavammaksi ja valoisammaksi
oleskella.

Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi
lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin
leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös
metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli
raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon
Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on _bola_,
ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että
nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan
liikahtamaan.

Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen
taskukello ketjuineen.

"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren
taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma...
Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."

"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon
kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki
Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa,
hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"

Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan,
joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle",
hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on
kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."

Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili
kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi,
Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun
kuoreen.

Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja
rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli
pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten
muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan,
joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt
eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.

Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta
vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut
milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko
Carrin koulun oppilailla parempi onni?

Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän
oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt
lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.

Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan
ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota
Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat
osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he
olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen
ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi
joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.

Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta
rannalta alkoi suuri metsä, _joka ulottui aina mereen asti!_

Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot,
samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa
saaressa.

Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei
kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti
syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan
merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet
mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai
kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski
Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren
kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli
seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin
viisikolmatta mailia.

Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin
muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä
saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän
turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja
säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.

Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta
merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli
piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa
siihen ja loivat haudan umpeen.

Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he
lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi
suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen
vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.

Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri
suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan
metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä
suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö
heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä,
ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.

Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he
kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä
tulevan loppua.

Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se
vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli
Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa.
Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä
keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen.
Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki
oli nähty ja ymmärretty.

Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen
leirissä.



KYMMENES LUKU

Hirsilautta


"Me olemme ajautuneet saareen."

Sen enempää eivät Gordon ja leirin pikkuväki saaneet Henriä ja
hänen tovereitaan puhumaan sinä iltana, sillä he olivat aivan
liian väsyneitä ja unisia ryhtyäkseen pitkiin selityksiin. Mutta
oikeastaanhan nämä muutamat sanat ilmaisivat kylliksi, ja ne
tekivätkin syvän vaikutuksen kaikkiin poikiin. Gordon otti tiedon
levollisimmin vastaan, hän oli aina ajatellut asian olevan juuri näin.

Seuraavana aamuna varhain, kun pienemmät vielä nukkuivat, pidettiin
kannella suuri "sotaneuvottelu". Ensin neljä kotiutunutta kertoi
matkakokemuksensa, sitten kuulijat, Gordon, Baxter, Cross, Webb ja
Moko, yhtyivät keskusteluun lausuen kukin mielipiteensä.

Gordon ehdotti, että perustettaisiin siirtokunta. Hän ei suotta ollut
amerikkalainen, hänen mielestään he suoriutuisivat aivan loistavasti,
kun vain ei tulisi mitään riitaa. Mutta kaikkein ensiksi heidän
täytyi ryhtyä muuttoon, hän arveli, jos nimittäin luolassa oli
riittävästi tilaa heille kaikille? Oli kylläkin, tuumi Robert, tai
paremminkin, siinä oli, kunhan ensin hieman heiluteltiin kuokkaa ja
lapiota.

"Niin", sanoi Gordon, "tarkoitin vain, että voimmeko me kaikki
viisitoista majoittua siihen? Jos voimme, meidän on luullakseni paras
muuttaa sinne niin pian kuin mahdollista. Laajennuksen voi tehdä
myöhemminkin. Kuulkaa, mikäli minä ymmärsin oikein Robertin ja Henrin
kertomuksen, voi virtaa myöten purjehtia täältä luolalle saakka.
Mehän voimme purjehtia kimpsuinemme kampsuinemme uuteen kotiimme.
Meidän on rakennettava hirsilautta, siihen kuluu, odottakaapas, noin
kuukauden kuluttua voimme olla ranskalaisessa luolassa..."

"_Ranskalaisluola!_ Se on mainio nimi!" keskeytti Henri hänet.
"Kutsummeko sitä tästälähin niin?"

Robert ja pari muuta poikaa mutisivat vähän vastaan. Heidän
mielestään se oli aivan liian suuri kunnia Henrille, joka samoin kuin
merimiesvainajakin oli ranskalainen. Mutta siitä hetkestä alkaen
luolaa joka tapauksessa nimitettiin "ranskalaisluolaksi".

Seuraavana päivänä pojat alkoivat kiireellä rakentaa telttaa lähelle
virtaa. Siinä he aikoivat asua kunnes päästäisiin muuttamaan. Kahden
pyökin alimmat oksat kiinnitettiin kolmanteen puuhun, ja niiden yli
levitettiin niin suuri pala purjekangasta, että se kummaltakin puolen
ylettyi maahan. Sitten se sidottiin lujasti kiinni maahan iskettyihin
paaluihin. Tähän telttaan sijoitettaisiin vuodevaatteet, aseet,
ruokatavarat ja paljon muuta.

Säät olivat erinomaiset. Tuskin pisaraakaan satoi, ja tuulikin pysyi
kutakuinkin alallaan. Sellaisessa säässä työnteko sujui hyvin.

Puolivälissä huhtikuuta oli alus melkein tyhjä. Painolastilyijy,
vesitynnyrit ja kela olivat vielä laivassa, mutta keulamasto,
raakapuut, ankkurit, köysivarasto ym. oli vähitellen kuljetettu
virran partaalle ja varastoitu teltan läheisyyteen.

Nyt lähestyikin jo talvi. Sää muuttui päivä päivältä tuimemmaksi, ja
poikien piti pukeutua paksuimpiin vaatteisiinsa. Henri piti hyvää
huolta pienimmistä, varoi etteivät he päässeet kylmettymään ja antoi
Mokon keittää seljateetä heti kun joku vilustui.

Kun alus oli tyhjennetty, sitä ryhdyttiin hajoittamaan. Se oli kova
urakka! Mutta huhtikuun 23. päivänä tuli myrsky poikien avuksi. Se
alkoi raivota yöllä, ja parin tunnin kuluttua se oli särkenyt rungon
pirstaleiksi, niin että pienimmätkin pojat kykenivät toimittamaan
viimeisen hajoittamisen. Heidän tarvitsi vain koota maihin ajautuneet
lankut ja laudat sekä poimia naulat, joita oli pitkin rantaa. Kela ja
muut raskaat esineet heidän onnistui raahata teltalle.

Ja sitten pojat alkoivat rakentaa lauttaa. He aikoivat rakentaa sen
virralle, jotta ei olisi vaivaa sen vesille laskemisesta. Kaikki
aluksesta saadut lankut oli ladottu virran äyräälle sellaiseen
paikkaan, että nousuvesi yletti niihin. Se nosti hirret veden varaan,
ja sitten pojat alkoivat järjestää lankkuja. He asettivat pisimmät
sivutusten, veistivät pienempiä poikkihirsiä lujaan niiden päälle ja
köyttivät koko rakennelman lujilla köysillä.

Jo ensimmäisenä päivänä työ edistyi hyvin. Ja illalla oli työmiehillä
niin kiljuva nälkä, ettei Moko sinä ikänä ollut sellaista nähnyt.
Ja yöllä joka mies nukkui niin sikeästi, että tuskin kukaan olisi
herännyt vaikka tykit olisivat jyrisseet teltan luona.

Molempina seuraavina päivinä tehtiin edelleen työtä, ja sitten oli
hirsilautta valmis. Se valmistui viime hetkellä, sillä kylmä yltyi
yltymistään, paikka paikoin pyrki jo jääriite peittämään veden.

"Ylihuomenna on täysikuu", sanoi Henri. "Sitten on parin päivän
ajan tavallista voimakkaampi nousuvesi, jota meidän täytyy käyttää
hyväksemme. Jos lykkäämme lähdön liian kauas, meidän täytyy kuljettaa
lauttaa vastavirtaan tai sauvoa sitä eteenpäin, ja silloin tuskin
pääsemme perille!"

Päätettiin muuttaa ennen noiden kolmen päivän kulumista.

Toukokuun kolmantena pojat alkoivat kuormata omaisuuttansa
lautalle. Kaikki tavarat, isot ja pienet ladottiin paikoilleen
mitä huolellisimmin. Varsinkin pidettiin tarkka huoli siitä, ettei
lautta joutunut pois tasapainostaan, jolloin se olisi voinut
kaatua matkalla. Reippaasti ja iloisesti sujui työ, ja 5. päivän
iltapuolella saatettiin ilmoittaa: kaikki kunnossa. Seuraavana aamuna
nousuveden aikana oli purjehtimisen määrä alkaa.

Kun viimeinen kantamus oli tuotu lautalle ja köytetty kiinni
lankkuihin, pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon uuden aluksensa
kunniaksi. Gordonille, joka oli johtanut työtä, huudettiin samoin
eläköötä.

"Suurkiitos", sanoi tämä. "Mutta tuskinpa kovinkaan ihastutte minuun,
kun saatte kuulla, mitä nyt aion teiltä pyytää. Te tahtoisitte
tietysti kaikki olla vapaina tämän iltapäivän..."

"Kyllä tahtoisimme!" huusi koko liuta yhteen ääneen.

"Niin, mutta siitä ei tule mitään", jatkoi Gordon. "Ensin meidän
täytyy pystyttää lipputanko ja nostaa lippu, joka näkyy laajalle
yli meren. Kun sitten jokin laiva kulkee ohitse, laivan miehistö
ymmärtää, että täällä on haaksirikkoisia avun tarpeessa."

Suurella vaivalla saatiin pitkä tanko kuljetetuksi mäen kukkulalle.
Se pystytettiin paikoilleen, Baxter nosti lipun, Englannin lipun, ja
Robert ampui laukauksen sen kunniaksi.

"Nyt on saari Englannin", sanoi Henri Gordonille. Häntä huvitti vähän
kiusata ystäväänsä, sillä hän tiesi hyvin, että Gordon kaikessa
hiljaisuudessaan piti saarta Amerikan omaisuutena. Totta puhuen oli
aivan yhdentekevää, mille valtakunnalle saari kuului. Toistaiseksi
tuskin kukaan ajatteli anastaa sitä pojilta.

Seuraavana aamuna auringon noustessa oli joka mies täydessä toimessa.
Teltta irrotettiin paikoiltaan ja vuodevaatteet kuljetettiin
hirsilautalle. Moko oli edellisenä päivänä valmistanut ruokaa moneksi
päiväksi koko joukolle. Nyt hän toimitti keitoksensa lautalle
suurissa padoissa ja ruukuissa.

Kello puoli yhdeksän olivat kaikki paikoillaan, vähän ennen yhdeksää
nousuveden tullessa irrotettiin kiinnitysköydet, ja lautta lähti
kulkemaan virtaa myöten. Se hinasi jäljessään pientä venettä, ja
kokan puolella seisoivat isot pojat keksit ja pitkät tangot käsissä
alusta ohjaamassa.

Yhdentoista tienoissa he olivat, mikäli saattoivat kartasta
päättää, kulkeneet kuudenneksen matkasta. Mutta nyt vesi laskeutui,
joten heidän täytyi kiinnittää lautta ja odottaa seuraavan päivän
nousuvettä.

Robert ja muut pojat, joiden tapana oli käydä metsällä, heittivät
pyssyn hartioilleen ja astuivat Panin kanssa maihin. Puolen tunnin
kuluttua he palasivat puoli tusinaa peltokanoja saaliinaan. Ne sai
Moko, mutta hän ei tahtonut paistaa niitä ennen kuin oli saavuttu
ranskalaisluolalle.

Yöllä Baxter, Webb ja Cross vartioivat vuoroin, mutta mitään
erikoista ei tapahtunut, ja seuraavana aamuna päivän koittaessa pojat
purjehtivat edelleen. Ilma oli sinä päivänä purevan kylmä, oikein
näytti uhkaavalta, entäpä jos virta jäätyisi ennen kuin he olivat
perillä?

Seuraavana yönä, kun alus taas oli paikoillaan, pyrki jää toden
teolla rakentamaan siltaansa rannasta toiseen. Pikkupojat kärsivät
kovasti kylmästä, he itkivät ja valittivat sitä, ettei ollut jääty
vanhalle paikalle. Henrillä oli täysi työ koettaa saada heidän
mieliinsä hiukan rohkeutta.

Mutta aamulla, kun aallot voimistuivat, murtui jääpeite, ja saman
päivän iltana hirsilautta vihdoin viimein liukui päämääräänsä aivan
ranskalaisluolan suun edustalle.



YHDESTOISTA LUKU

Ranskalaisluolassa


Heti kun lautta oli kunnollisesti kiinnitetty, alkoivat sekä isot
että pienet kuljettaa tärkeimpiä tavaroita maihin. Työ sujui
reippaasti ja ripeästi. Varsinkaan pikkupojat eivät juuri malttaneet
olla paikallaan, niin ihastuksissaan he olivat näistä ihmeellisistä
seikkailuista.

John, joka juuri oli latonut sylillisen peitteitä ja lakanoita luolan
suun eteen levitetylle purjekankaalle, juoksi hyppien ja tanssien
takaisin lautalle, täyttä kurkkua rallatellen iloista laulua.

"Tuollainen sinunkin pitäisi olla!" sanoi Henri veljellensä, joka
seisoi hänen vieressään alakuloisena ja kiusaantuneen näköisenä.
"Miksi et koskaan enää voi ottaa osaa toisten iloon? Oletko sairas?"

"En", väitti Paul. "Minua ei vaivaa mikään ei ollenkaan mikään."
Mutta siitä huolimatta hän oli yhä alla päin ja totinen toisten
poikien iloitessa.

"Moko!" kuului nyt Costarin ääni. "Mitä saamme tänään päivälliseksi?"

"Ahaa, sinä ahmatti!" nauroi Moko. "Mepä emme saa päivällistä
lainkaan."

"Ei päivällistä! Miksi ei?"

"Siksi että meillä on muuta ajattelemista, senkin herkkusuu. Me
saamme tyytyä illalliseen, näetkös. Mutta silloin on pöydällä oikein
peltokanaa."

"Niin, kunhan vain olisi pöytä", ivaili Costar.

"Tietysti meillä pöytä on! Vai mitä Henri?"

"Onpa kylläkin. Moko on oikeassa", kuului vastaus. "Mutta montako
siihen mahtuu istumaan, se on eri asia. Eipä sillä sentään taida
niin suurta väliä olla, missä kukin peltokanankoipensa kalvaa. Mutta
mennään nyt sisälle katsomaan asuntoamme", hän ehdotti. "Sytytäpäs,
Moko, toinen laivalyhty."

Henri ja Robert etunenässä koko joukko marssi kohti luolaa. Suulla
pysähdyttiin, ja toinen toisensa jälkeen pojat puikahtivat kapeaan
käytävään.

"Ohoh, eipä täällä ole liiaksi tilaa", arveli Baxter.

Päästyään sisään hän tarkasti luolaa lyhdyn valossa ja lisäsi: "Huh,
täällä on aika tukalaa."

"Niin", virkkoi siihen pari muutakin poikaa, "mitenkä ihmeellä
tulemme täällä toimeen? Missä voimme nukkua?"

"Hohoo, luulitteko ehkä, että muuttaisimme johonkin hienoon huvilaan,
missä on kylpyhuoneet ja komerot. Vielä mitä!" huudahti Henri, jota
poikien tyytymättömyys harmitti.

"Ei, mutta... Täytyyhän meidän saada ruokaa, ja missä Moko keittää
sen?"

"Ulkona", vastasi Moko.

"Ei, se ei käy", päätti Henri. "Meidän täytyy huomenna sijoittaa
aluksen uuni tänne sisään."

"Tännekö, jossa meidän pitää nukkua!" tiuskaisi Robert Henrille,
eikä suinkaan tullut paremmalle tuulelle, kun Jack nokkelasti neuvoi
"herra paronia" hankkimaan itselleen pullon hajuvettä.

Gordon oli yhtä mieltä Henrin kanssa. Uunitta ei voitu tulla toimeen
luolassa, jossa tarvittiin lämmintä. Ja hienosta nenästään sai
jokainen itse pitää huolen.

Kaikkein ensiksi asetettiin vuoteet pitkin luolan seiniä. Sitten
nostettiin aluksen kajutasta pelastettu pöytälevy jaloille. Garnett
ja pikkupojat alkoivat kattaa pöytää sillä aikaa kun Moko keitti
liemen ja pani Robertin peltokanat vartaisiin tulelle, jonka hän oli
sytyttänyt luolan ulkopuolelle. Ruuanvalmistustouhut olivat täydessä
käynnissä. Moko hämmensi liemipataa, Jack ja Edvard käänsivät
uskollisesti varrasta, Costar ahmi jo edeltä käsin silmillään kaikkia
herkkuja, ja Pan loikoi maassa seuraten koko sielullaan tärkeätä
toimitusta.

Pian he istuivat kaikki jakkaroilla ja rottinkituoleilla herkullisen
pöydän ääressä ranskalaisluolassa, ja kyllä silloin sekä liemi että
peltokanat katosivat nopeassa tahdissa. Koko joukossa ei ollut
ainoatakaan poikaa, joka ei ollut nälissään kuin susi. Ihme kyllä
Robertkin aivan unohti huomauttaa, ettei ollut hienoa syödä samassa
huoneessa, missä sitten piti nukkua. Vaikka eipä hänen nukkumisestaan
sinä yönä tullutkaan mitään, oli näet hänen ja Williamin vartiovuoro.
Heidän oli vietettävä yönsä käytävän ulkopuolella, jossa Moko yhä oli
pitänyt nuotiota vireillä lämmön vuoksi ja pelottaakseen petoeläimiä
loitolle.

Seuraavina päivinä lämpömittarin elohopea aleni yhä, ja ilma kävi
kylmemmäksi. Harmaa, pilvinen taivas ennusti selvästi sadetta ja
lunta.

Siksipä pojat ahersivat uutterasti saadakseen tavaroita niin paljon
kuin mahdollista hirsilautalta luolaan.

Robertia ei miellyttänyt raahata tavaroita aamusta iltaan. Paljon
mieluummin hän olisi samonnut metsiä pyssy kädessä ja metsästyslaukku
olalla, vaikka Gordon monet kerrat oli varottanut häntä tuhlaamasta
niin paljon ruutia ja hauleja, sillä ajan pitkään se ei käynyt päinsä.

Mutta Robert oli itsepintaisesti sitä mieltä, että oli välttämätöntä
ampua paljon metsänriistaa joka päivä, jottei tarvitsisi syödä
säilykkeitä. "Kun me kerran pyrimme täältä pois, tarvitsemme kyllä
kaiken säilykelihan", hän sanoi joka kerta kun Gordon neuvoi häntä
hillitsemään metsästysintoaan.

"Pyrimme täältä pois?" kertasi Gordon. "Millä keinoin luulet
meidän pääsevän pois täältä? Emmehän valitettavasti osaa rakentaa
laivaakaan."

Mutta tästä Robert alkoi taas pistellä. Hän väitti, että Gordon ja
Henri vastustivat kaikkea, mikä oli toisten hyväksi, ja että he
molemmat tietysti olivat keskenään päättäneet estää toisia pääsemästä
pois. Ja niin he tekivät vain siksi, että halusivat saada toiset
tanssimaan heidän pillinsä mukaan.

Robert saattoi toisinaan olla paha, suorastaan häijy, kun sille
päälle sattui.

Kolmessa päivässä heidän onnistui saada kaikki paikoilleen. Mikä ei
mahtunut luolaan, ladottiin toistaiseksi ulkopuolelle ja peitettiin
purjekankaalla, niin että tavarat pysyivät kuivina ja ehjinä, kunnes
ehdittiin hirsilautan vahvoista lankuista rakentaa tiivis ja tilava
katos.

Toukokuun 13. päivänä Moko, Baxter ja Henri nostivat luolaan aluksen
kapyysin uunin. Savuputken johtaminen ulos luolasta ei ollut helppoa,
mutta Baxter ei hellittänyt ennen kuin hän sai kaiverretuksi reiän
kalkkiseinään, ja kun putki oli paikoillaan, uuni toimi varsin hyvin.
Vielä samana iltapäivänä Moko keitti siinä ruokaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Robert, William ja Webb sekä pari muuta
poikaa olivat ampumassa. Silloin he huomasivat metsässä aivan
suurjärven rannalla neljä viisi kuoppaa, jotka oli peitetty hyvin
oksilla. Ne olivat epäilemättä hyvin monta vuotta sitten kaivettuja
ansoja. Eräässä oli vielä suuren eläimen luuranko, luultavasti
jaguaarin tai puuman kuten Robert arveli.

Pojat asettivat tuoreita oksia kuoppien päälle, ja päättivät jonakin
päivänä käydä katsomassa, voisivatko ehkä tällä tavalla hankkia Mokon
keittiöön tuoretta lihaa.

Ja aivan oikein! Kun Henri ja pari pikkupoikaa jonkin päivän perästä
saapuivat eräälle salahaudalle, he kuulivat alhaalta kummallisia
käheitä huutoja.

Mikähän eläin oli sinne pudonnut? Ehkäpä jaguaari? Tai puuma?

He kurkistivat alas. Se oli kaksijalkainen eläin, jättiläislintu,
strutsi.

Sepä vasta saalis! Strutsinliha, varsinkin rinta, maistuu
erinomaiselta ja on varsin ravitsevaa ruokaa.

"Miksi kutsutaan tämänkaltaista strutsia?" kysyi Webb. "Na... Nan..."

"Niin", sanoi Robert. "Nandu on tämän lajin nimi. Kunpa nyt vain
saisimme sen kiskotuksi ylös."

"Se ei ole niinkään helppoa", arveli Cross.

Mutta William keksi keinon. Hän riisui nuttunsa, liukui varovasti
hautaan ja heitti nutun strutsin pään yli. Iso lintu pelästyi
pahanpäiväisesti ja salli vastustelematta poikien sitoa sen jalat.
Sitten se nostettiin haudasta.

"Mitä me nyt teemme sillä", kysyi joku.

Jack muisti, mitä hän jostakin kirjasta oli lukenut strutseista,
ja vastasi viisaan näköisenä: "Me viemme sen tietysti kotiin
ranskalaisluolaan ja kesytämme sen, ja sitten kasvatamme siitä
ratsuhevosen."

Saman selityksen antoi Jack kotona luolassakin, jonne he suurella
vaivalla saivat otuksen kuljetetuksi. John ihastui heti ehdotukseen
ja innostutti koko poikalauman kohottamaan raikuvan eläköönhuudon
"Jackin ratsulle".

"Saanko minäkin ratsastaa sen selässä?" kysyi Costar.

"Sinäkö? Pysy sinä vain kilpikonnissa, ne pysyvät ainakin maan
pinnalla. Tämän päähän sitä vastoin voi hyvinkin pälkähtää lähteä
pienelle lentoretkelle."

Ihanko totta? Silloin ei Costaria suinkaan haluttanut ratsastaa sillä.

Haaksirikkoisten poikien elämä oli vähitellen päässyt rauhalliseen
ja säännölliseen uomaansa. Päivät kuluivat ranskalaisluolassa jo
jotenkin tasaisesti ja levollisesti. Jokaisella oli omat toimensa,
ja oikeastaan kukaan ei surrut sitä, että heidän merimatkansa oli
päättynyt näin.

Ainoastaan silloin kun he muistelivat vanhempiaan, kohosivat
kyyneleet silmiin. Mutta jokapäiväiset askareet eivät jättäneet
paljon aikaa surullisille mietteille, varsinkin kun Gordon oli
järjestänyt niin, että joka päivä käytettiin määrätunnit opetukseen.
Olivathan he saaneet aluksesta pelastetuksi koko joukon kirjoja.
Niitä he saattoivat yhdessä lukea, isot pojat kuulustelivat toistensa
tietoja ja samalla auttoivat pienempiä läksyjen luvussa.

Kirjat olivat tarpeen erittäinkin silloin, kun talvi tuli täydellä
todella ja säät kävivät sellaisiksi, että oli vaikea liikkua ulkona.

Mutta vielä toistaiseksi oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen,
täytyi hankkia parempaa tilaa, luolaa oli laajennettava.



KAHDESTOISTA LUKU

Ranskalaisluolaa laajennetaan


Olipa onni, etteivät haaksirikkoisten uuden kodin seinät olleet
graniittia, vaan mureaa kalkkikiveä, johon taltta, kuokka ja vasara
helposti pystyivät. Pojat työskentelivät ahkerasti ja koversivat
seiniä joka päivä. Heidän arvionsa mukaan työn piti valmistua
talvikuukausien kuluessa, ellei mitään erikoista tapahtuisi. Ensin
he olivat ajatelleet, että oli pakko räjäyttää ruudilla eri osia
seinistä, mutta se ei ollutkaan tarpeellista. Baxter, joka oli
oikea tuhattaituri, käsitteli työkaluja harvinaisen kätevästi.
Hänen käsissään kivi aivan mureni, ja työ sujui reippaasti hänen
johdollaan. Samalla tavoin kuin hän aikoinaan oli kaivertanut
reiän, josta savutorvi johdettiin ulkoilmaan, hän nytkin louhi pari
ikkuna-aukkoa luolan ulkoseinään. Käytävän suuta hän laajensi ja
nosti aluksesta saadun kajuutanoven sen eteen.

Ensin ryhdyttiin laajentamaan oikeanpuoleista seinää. Poikien
tarkoituksena oli kaivaa ja porata niin syvälle, että syntyisi
käytävä aivan kalkkikallion lävitse. Siten luolaan saataisiin
toinenkin käytävä.

Kolme päivää, toukokuun 27:nnestä 29:nteen työskenteli joka mies
lakkaamatta. Murennettu kivi lapioitiin pois sitä myöten kun
kaivettiin, ja käytävän seinät pönkitettiin laudoilla. He olivat
jo poranneet ja hakanneet melkein metrin verran, kun toukokuun 30.
päivän iltapuolella sattui jotain odottamatonta.

Henri huomasi sen ensiksi. Hän oli aina kaikkein etumaisena
työmiesten rivissä ja höristi nyt äkkiä korviaan. Hän oli
kuulevinaan kummallista ääntä, tuntui aivan kuin se olisi kuulunut
kalkkikalliosta, jota hän parhaillaan hakkasi.

Henri kutsui paikalle Gordonin ja Baxterin ja he kaikki painoivat
korvansa seinää vasten ja kuuntelivat. Aivan oikein! Kuului melkein
kuin suuren koiran murinaa.

Silmänräpäyksen kuluttua vallitsi taas haudan hiljaisuus, ja työtä
jatkettiin edelleen kaikin voimin. Mutta yhdeksän aikaan illalla
kuului taas sama ääni, tällä kertaa paljon kovempana ja lähempää.

Pikkupojat olivat vähällä heittää työkalut maahan ja juosta suin päin
pakoon. Ja vielä enemmän he pelästyivät, kun Pan, joka muuten oli
rauhallisin koira maan päällä, yhtäkkiä täyttä kurkkua haukkuen ja
hampaitaan kiristellen syöksyi käytävään. Sekin oli siis vainunnut,
ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.

Mitä oli kallioseinän takana? Yö kului levollisesti antamatta
vastausta tähän kysymykseen, joka ahdisti kaikkien mieltä.

Jo varhain seuraavana aamuna Robert ja Baxter olivat liikkeellä. Pan
kintereillään he kiiruhtivat heti keskentekoiseen käytävään. Mutta he
eivät kuulleet mitään, eikä koirakaan päästänyt hiiskahdustakaan.

Pojat ryhtyivät siis uudella innolla työhön ja ahersivat uutterasti,
eikä mitään tavatonta kuulunut eikä näkynyt. Vasta illalla tapahtui
kummallista. Pan ei saapunut illalliselle!

Kukaan ei ollut nähnyt, minne uskollinen koira oli juossut, kukaan ei
myöskään voinut varmasti sanoa, milloin se viimeksi oli nähty. Mutta
poissa se oli ja pysyi.

Koiraa alettiin etsiä joka taholta, huudettiin: "Tänne Pan!" ja "Pan,
missä olet?" niin kovasti että seutu kaikui, mutta Pania ei näkynyt
eikä kuulunut.

Levottomina ja väsyneinä pojat palasivat luolalle yhdeksän aikaan.
Mutta astuessaan ovesta sisään he samassa pelästyneinä peräytyivät.
Hiljainen ulvonta kaikui heitä vastaan, se kuului uudesta käytävästä
päin ja kesti kokonaisen minuutin.

Kolmen neljän pojan seuraamana Henri riensi käytävään, josta samassa
alkoi kuulua raivoisaa haukuntaa.

"Tuon haukkumisen me kyllä tunnemme, siinä on Pan", sanoi Henri.
Mutta käytävässä oli tyhjää ja autiota, eikä sieltä nyt kuulunut
hiiskahdustakaan. Salaperäisyys yhä vain kasvoi.

Seuraavana aamuna samottiin koko seutu ristiin rastiin, mutta Pania
ei vain kuulunut eikä näkynyt.

Tästä huolimatta Henri ja Baxter kaivoivat ja porasivat uutterasti
kalliota ja pääsivät aamupäivän kuluessa puoli metriä eteenpäin
mitään kummallista kohtaamatta. Välipalan syötyään he tarttuivat
jälleen työhön ja huomasivat nyt vasaranlyöntien kaikuvan ontosti.
Luultavasti vain ohut seinä erotti heidät jostain toisesta luolasta.
Ja luolassa väijyi ehkä petoeläin valmiina hyökkäämään ensimmäisen
kimppuun, joka sen rauhaa häiritsi.

Siksipä Henri pyysikin Robertin, Webbin ja Williamin lataamaan
pyssynsä. Kuka ties mitä kaikkea saattoi tapahtua.

Noin kahden ajoissa seinä oli puhkaistu. Henrin kuokka tunkeutui
kalkkikivikerroksen läpi. Hän hypähti taaksepäin ja oli
huutamaisillaan muita avuksi, mutta ennen kuin hän ennätti saada
sanaakaan suustaan, lohkeili kalkki sirpaleina hänen ylitsensä ja
suuri eläin syöksyi reiästä luolaan.

Suuri eläin oli -- Pan!

Se hyökkäsi vesisangolle ja alkoi ahmien juoda vettä. Sammutettuaan
janonsa se juoksi isäntänsä luo ja hyppi häntäänsä heiluttaen häntä
vasten. Ei ollut siis mitään vaaraa, koska koira käyttäytyi noin.

Laivalyhty kourassa tunkeutui Henri murretun seinän aukosta, Gordon,
Robert, William ja Moko kintereillään. He joutuivat luolaan, joka oli
melkein ranskalaisluolan suuruinen, vain hiukan syvempi. Kaikkialla
oli aivan pimeää, ihmeellistä kyllä, sillä jostain aukostahan Panin
oli täytynyt päästä sisään.

Yhtäkkiä William huomasi polkeneensa jotain pehmeätä, ja lyhdyn
valossa pojat näkivät kuolleen sakaalin.

Sillä oli arvoitus ratkaistu. Pan oli tavalla tai toisella päässyt
sakaalin jäljille, uskaltautunut luolaan sen perässä ja alkanut
tappelun sitä vastaan. Viimein se oli puraissut sakaalia kurkkuun
niin kovasti, että eläin heitti henkensä. Ulina, jonka pojat
edellisenä iltana olivat kuulleet, oli sen epätoivoinen kuolinulvonta.

Mutta mitä tietä Pan oli päässyt luolaan? Saadakseen tästä selkoa
Henri meni ulos ranskalaisluolan kautta ja kulki pitkin töyrään
juurta huutaen alinomaan kumppaneilleen luolaan. Nämä vihelsivät
vastaukseksi, ja tällä keinoin hän joutui viimein paikalle, jossa
silminnähtävästi ennen oli ollut aukko. Mutta kalkkiseinä oli
luhistunut maahan, ja niin olivat sekä Pan että sakaali tulleet
suljetuiksi luolaan.

Olipa se oikein onnenpäivä pikku poikayhteiskunnalle. Pan oli tullut
takaisin ja luola oli yhdellä iskulla laajentunut.

"Huoneiston" uudelle osalle annettiin nimeksi "arkihuone", "Panin
arkihuone". Pojat päättivät käyttää sitä makuu- ja työhuoneena,
ranskalaisluola taas tulisi olemaan keittiönä, varastohuoneena ja
ruokasalina.

Niinpä nostettiin siis vuoteet ja koko joukko muuta kalustoa
arkihuoneeseen. Kaakeliuuni, joka aikoinaan oli sijainnut aluksen
suuressa kajuutassa, pantiin pystyyn, ja pian asumus näytti oikein
hauskalta. Päivisin virtasi arkihuoneeseen valoa kahdesta oikeasta
ikkunasta, jotka näppärä Baxter oli saanut sijoitetuksi ulkoseinään,
iltaisin taas suurta huonetta valaisi laivalyhty, joka oli ripustettu
lakeen.

Koska ilma päivä päivältä kävi kylmemmäksi, voivat pojat vain harvoin
olla ulkotöissä. Sitä vastoin he työskentelivät ahkerasti sisällä ja
muun muassa kaivoivat käytävän seiniin kaksi syvää komeroa, yhden
kummallekin puolen. Toisessa säilytettiin ruuti, se pysyi siellä
kuivana eikä ollut vaarassa syttyä. Nandu sai toistaiseksi majailla
ranskalaisluolassa, myöhemmin sille kyllä aiottiin rakentaa oma
asunto.

Kesäkuun 10:ntenä pojat istuivat tapansa mukaan illalla
arkihuoneessa. Keskustelu oli vilkas ja kaikki olivat hyvällä
tuulella istuessaan siinä toveripiirissä rauhallisessa huoneessa,
takkavalkean iloisesti loimutessa.

Joku joukosta kysyi silloin noin vain ohimennen, eikö sopisi antaa
saaren tärkeimmille paikoille nimet.

Henri kannatti heti ehdotusta, ja muutkin olivat kerrankin kaikki
samaa mieltä, voisihan sattua keksimään oikein muhkeita nimiä.

"Lahdenhan olemme jo ristineet", sanoi Robert, "ja se nimi on aika
hyvä, eikö niin? Laivalahti."

"Aivan niin, ja luolan nimeä, ranskalaisluola, ei kaiketi myöskään
ole syytä lähteä muokkailemaan", virkkoi Henri.

Robertin teki kovin mieli mukista jotain vastaan, mutta hän tiesi
ettei kukaan olisi häntä kannattanut ja hän piti suunsa kiinni.

"Mutta minkä nimen annamme virrallemme?" kysyi William.

"Jos minä saisin päättää, kutsuisin sitä Seelannin virraksi", lausui
Baxter.

"Niin, kotimaamme muistoksi! Se on kerrassaan mainio nimi. Päätetty,
vai mitä?"

"Hyvä, hyvä!" huusi joka mies.

"Entäs järvi?"

"Mitä jos antaisimme sille nimen Vanhempainjärvi!" ehdotti Robert, ja
sillä oli nimi annettu.

Näin pojat ristivät kaikki saaren rämeet, niemekkeet ja metsät.
Viimein oli kaikilla paikoilla nimi, paitsi itse saarella. Ja
tottahan senkin täytyi saada nimi.

"Minäpä tiedän, minkä nimen sille antaisin", sanoi Costar ja näytti
hirveän salaperäiseltä.

"Hohoo, kyllä kai! Ehkäpä Kapalolasten saari?" ivaili Jack.

"Anna sinä Costarin sanoa ehdotuksensa!" arveli Henri. "Mikä se sinun
ehdotuksesi on."

Mutta nyt meni pikku poikaraukka aivan hämilleen ja istui hiljaa,
aivan kuin hänen suunsa olisi mennyt lukkoon. Hän ryki ja nieleksi,
nieleksi ja ryki ja sai vihdoin viimein sanan suustaan.

"Minusta vain tuntui", hän sanoi, "että meidän pitäisi muistaa
kouluammekin, ja siksi juolahti mieleeni, että voisimme kutsua saarta
_Carrin_ saareksi".

"Mainiota, se on kerrassaan suurenmoinen nimi!... Hyvä, Costar!"
Näillä sanoilla vastaanotettiin ehdotus joka suunnalla, ja jo melkein
Costar ylpeili keksinnöstään.

Henri Martinet ehdotti vielä muutakin. Hän esitti, että
uudisasukkaat, näin kutsuivat pojat mielellään itseään, valitsisivat
itselleen johtajan, kutsuttakoon häntä sitten presidentiksi,
esimieheksi tai joksikin muuksi.

Tämäkin ajatus tuntui kaikista hyvältä. Ainoastaan Robert tahtoi
lisätä ehdon, ettei päämiestä saanut valita elinajaksi, vaan hänen
tulisi luopua toimestaan hallittuaan pikkuyhteiskuntaa ennakolta
määrätyn ajan.

Kuka valittaisiin? Siinä oli polttava kysymys, varsinkin Robertille,
joka olisi joutunut suunniltaan, jos hänen kilpailijansa, Henri,
olisi valittu.

Mutta Henri oivalsi tämän ja tahtoi kaikin keinoin välttää riitaa.
Sen vuoksi hän esitti johtajaksi Gordonia, joka hänen mielestään oli
siihen sopivin.

Kättentaputuksilla ja hyvähuudoilla pojat tervehtivät hänen
ehdotustaan, ja yhtä ääntä lukuun ottamatta Gordon valittiin
yksimielisesti Carrin saaren uudisasukkaiden johtajaksi.

Tämä yksi poikkeusääni oli Gordonin. Häntä ei nimittäin lainkaan
haluttanut ruveta johtajaksi. Hän tiesi, että siinä asemassa oli
ikävyyksiä enemmänkin. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin suostui
vastaanottamaan toimen, luvaten koettaa aina parhaansa mukaan täyttää
velvollisuutensa.

"Eläköönhuuto Gordonille", sanoi Henri ja nousi seisomaan. "Mekin
puolestamme lupaamme koettaa olla uskollisia ja kelpo alamaisia!"

"Sen lupaamme!" huusivat pojat yhteen ääneen. "Kauan eläköön Gordon!
Eläköön! eläköön! eläköön!"



KOLMASTOISTA LUKU

Talvi kiristyy


Jo kauan oli sää ollut kylmä ja raaka, mutta yhä ilkeämmäksi se kävi
toukokuussa. Talvi teki tuloaan täydellä todella, ja välistä sää
oli niin kylmä, etteivät pojat moneen päivään voineet pistää ulos
nenännipukkaansakaan.

Mutta silti he eivät suinkaan laiskotelleet. Gordon piti kyllä huolen
siitä, että kullakin oli jotain tehtävää. Nuoresta iästään huolimatta
hänellä oli koko lailla ihmistuntemusta. Hän ymmärsi, että elämä
itse ja jokapäiväinen taistelu olemassaolosta kykeni paremmin kuin
paraskaan koulu kasvattamaan pojista miehiä.

Hän oli järjestänyt niin, että Henri, Robert, Cross, Baxter,
William ja Webb olivat pikkupoikien opettajia. Henri ja Robert
olivat molemmat hyviä laskemaan, joten he saivat opettaa laskentoa.
Baxterin keppihevosena taas oli historia, ja sitä tieteenhaaraa hän
siis tahtoi edustaa. Mitä Webbiin ja hänen uskolliseen ystäväänsä
Williamiin tulee, oli vaikea sanoa, mitä tiedonalaa he oikeastaan
harrastivat. Mutta he itse kuten Gordonkin arvelivat, että he
kyllä voisivat opettaa pikkupojille jonkin verran maantietoa
hyvien oppikirjojen ja karttojen avulla, jotka aluksesta oli saatu
korjatuksi.

Näin kaikkien täytyi askaroida kirjojen ääressä, ja siitä oli sekin
hyöty, että isommat pojat saivat palauttaa muistiinsa mitä he
koulussa olivat oppineet. Gordon oli jonkinlainen yliopettaja; hänen
tuli pitää silmällä, että opetus sujui kunnolla.

Lisäksi oli paljon muitakin tärkeitä puuhia. Williamin tehtävänä
oli vetää kellot määräpäivinä ja määrätyllä kellonlyönnillä.
Baxterillekin riitti työtä ajan seuraamisessa, hänen tuli näet
vetää viiva almanakkaan jokaisen kuluvan päivän kohdalle, ja sitä
paitsi hän kirjoitti tarkoin päiväkirjaan kaikki pikku yhteiskunnan
kokemukset ranskalaisluolassa. Webb sai pitää huolta lämpömittarista,
joka päivä hänen tuli tarkata niitä ja merkitä muistiin, mitä
niillä oli sanomista. Pesusta vastasi Moko, mutta pian huomattiin,
etteivät siihen riittäneet yhden pojan voimat, ja siksi täytyikin
isompien poikien vuoron perään auttaa Mokoa, niin happamelta kuin se
useimmista tuntuikin.

Sunnuntaisin kaikki lepäsivät työstään paitsi Moko, joka keitti
ruoan. Joka sunnuntaiaamupäivä, ellei sää ollut aivan mahdoton, muut
pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle järven rannalle ja palasivat
kotiin nälkäisinä. Kun he olivat syöneet, otti Garnett aina esille
hanurinsa, ja niin kului ilta laulaen ja soittaen. Laulussa tosin ei
ollut paljonkaan kehumista, sillä Paul oli ainoa, joka lauloi hyvin,
ja hän oli aina allapäin. Eikä häntä koskaan enää saatu laulamaan
niitä iloisia lauluja joita hänellä aina ennen oli tapana lauleskella.

Tuli kesäkuu ja sen kanssa yhä ankarammat talvisäät. Alkoi sataa
lunta, ja pian oli hauska rakentaa lumilinnoja ja olla lumisotasilla.
Kuun lopulla oli lunta niin korkeat kinokset, että poikien täytyi
pysytellä kokonaista kaksi viikkoa ranskalaisluolan ja Panin
arkihuoneen seinien sisäpuolella. Mutta sisällä olikin hyvä ja
lämmin, varsinkin sitten kun näppärä Baxter muutamien aluksesta
saatujen lyijyputkien avulla pani kuntoon vesijohdon, joka hankki
luolaan juomavettä virrasta.

Mokon täytyi näinä aikoina iskeä aikamoinen kolo aluksesta saatuihin
säilykkeisiin, kun metsästys ja kalastus eivät talvisaikaan
tuottaneet paljonkaan ruokavaroja taloon. Onneksi pikku laivapoika
oli ollut niin ymmärtäväinen, että oli syksyllä suolannut koko joukon
lohta. Muutenpa hän olisikin monta kertaa ollut pulassa koettaessaan
keksiä ruokaa niin monelle suulle. Silloin tällöin William
hankki tuoretta lihaa päivällispöytään. Hän viritti näet ansoja
pikkuriistalle ja linnuille.

Jack oli saanut niskoilleen vaikean tehtävän, hänen täytyi joka päivä
hankkia rehua nandulle. Joka aamu hän lähti jo varhain metsään ja
lapioi lumen pois löytääkseen sille ruohoa ja juuria. Kaikesta tästä
huolimatta tuo tyhmä eläin pysyi yhtä kesyttömänä, mutta sittenkin
Jackissa eli yhä toivo saada lintu kesytetyksi itselleen ratsuksi.

Pakkanen kiihtyi ja puita täytyi tuoda "taloon". Koska kaikki
tiet olivat lumen peitossa, ehdotti Gordon, että he käyttäisivät
suurta pöytäänsä halkorekenä. Ja tämäkös oli pojille mieleen!
Jo varhain aamulla joka mies oli jalkeilla, pöytä käännettiin
ylösalaisin, ja niin neljä poikaa veti sitä aika vauhtia metsään.
Pan ja pikkupojat juoksivat ilakoiden edellä. Silloin tällöin joku
piti mukavampana ja hauskempana päästä ajoretkelle, hyppäsi muitta
mutkitta pöydänpohjalle istumaan ja ajoi siinä sitten hetken aikaa
tyytyväisenä, kunnes hevoset väsyivät ajomieheensä ja lennättivät
hänet suin päin kinokseen.

Koko sen viikon he ravasivat edestakaisin luolan ja metsän väliä, ja
halkokuorma toisensa jälkeen pinottiin luolan suun ulkopuolelle.

Mutta nyt ilma kävikin oikein purevan kylmäksi; kyllä sieti olla
polttopuita pistettäväksi uuniin. Henri pelkäsi jonkun pikkupojista
sairastuvan, mutta ei sattunut sen pahempaa kuin jokin pieni
vilustuminen, ja siitä Mokon seljatee teki lopun.

Elokuun keskivaiheilla tuuli kääntyi, ja samalla sääkin muuttui
leudommaksi.

Nyt Robert, Henri, Jack, William ja Baxter päättivät panna toimeen
aikeen, jota he jo kauan olivat hautoneet. He päättivät tehdä retken
merelle, "Eteenpäin-leirille".

He lähtivät matkaan aamun koittaessa, ja jo kello yhdeksän ajoissa he
olivat rannikolla.

"Onpa siinä lintuja enemmänkin", virkkoi William viitaten
pingviineihin, joita tuhansittain istui kareilla pitkissä riveissä
kuten sotilaat paraatissa.

"Pyh!" sanoi Baxter, "mokomiin elukoihin ei totisesti kannata tuhlata
ruutia laukauksenkaan vertaa. Mutta se olisi jo jotain jos voisimme
kellistää jonkun noista pojista tuolla." Ja Baxter osoitti muutamia
hylkeensukuisia eläimiä, merinorsuja, jotka kuppuroivat jäällä.
"Niistä voisimme sulattaa talia lyhtyihimme." Mutta merinorsuja ei
nähtävästi lainkaan haluttanut tulla ammutuksi. Niin pian kuin pojat
saapuivat rantaäyrään läheisyyteen, ne olivat pää edellä avannossa ja
veden alla. Sillä kertaa siis saalis livahti poikien nenän ohi.

Pojat asettuivat nyt syömään välipalaansa ja katselivat tuon
tuostakin ympärilleen, tutkien olisiko aluksen jäännöksiä vielä
jäljellä. Mutta lumisade ei ollut jättänyt jälkeäkään koko aluksesta.
Henri suuntasi kaukoputkensa merelle, nähdäkseen olisiko missään
laivaa näkyvissä, mutta kaikkialla oli vain merta ja taivasta.

Sillä aikaa Baxter oli päästänyt alas lipun, joka syksystä alkaen
oli liehunut rannalla. Se oli nyt repaleinen, tuulet ja sateet
olivat sitä pahoin retuuttaneet. Sen sijalle nostettiin uusi lippu,
jonka Baxter oli tuonut mukanaan luolasta. Samalla hän kiinnitti
lipputankoon puulevyn, johon oli kirjoitettu muutamia tiedonantoja:
missä päin ranskalaisluola sijaitsi ym.

Kotimatkalla Robert ampui pari hyyppää, muuta kummempaa pojat eivät
kokeneet, ja päivänlaskun aikaan he olivat taas kotona. Baxterilla
ja Robertilla riitti juttuja hyljeparvista, joita he olivat nähneet
Laivalahdessa, eivätkä he jättäneet Gordonia rauhaan ennen kuin hän
lupasi panna toimeen suuren hylkeenajon heti kun sää sen sallii.

Vähitellen talvi läheni loppuaan. Syyskuussa oli vielä muutamia
oikein ilkeitä rajuilmapäiviä myrskyineen ja raekuuroineen, mutta ne
olivatkin talven viimeinen voimannäyte.

Sää kävi nyt leudommaksi, lumi alkoi sulaa, järven jääpeite ritisi
ja ratisi ja halkeili viimein ristiin rastiin; pian purjehti suuria
jäälauttoja hurjaa vauhtia alas virtaa myöten.

Ranskalaisluolassa asiat olivat hyvin. Yksikään pojista ei ollut
sairas, kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä ja toimittivat
uutterasti ja reippaasti päivätyönsä.

Syyskuun 10. päivänä oli puoli vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin
"Eteenpäin" ajautui Carrin saareen.



NELJÄSTOISTA LUKU

Matkalla


Lumi oli sulanut, mutta kevät viivytteli vielä tuloaan.

Joka aamu oli poikien ensimmäisenä ajatuksena: nyt ainakin on talvi
tiessään, mutta pistäessään nenänsä ulos ovesta he huomasivat pian,
että talvi yhä vielä oleili niillä main.

Ikävintä oli, että pahat säät karkottivat metsänriistan saaren
toiselle puolelle, missä oli suojaisempaa. Seurauksena tästä Mokon
täytyi yhtä mittaa turvautua suolalihatynnyreihin.

Uunit nielivät polttopuita mahdottomat määrät, pojat heittivät
niihin halkoja yhtä mittaa, mutta ne vaativat yhä enemmän. Ja nyt,
kun lumi oli sulanut, ei pöytäkään enää liukunut. Baxterin täytyi
siis ajatella päänsä puhki saadakseen laivakelan hammasrattaista ja
muutamista lankkupahasista syntymään jotain vaunujen tapaista. Yritys
onnistui, mutta vielä puuttui hevonen, joka olisi ajoneuvoa vetänyt.
Ikävä, ettei nandua millään keinoin saatu kesytetyksi. Se olisi ollut
aivan riittävän vahva suoriutuakseen raskaimmastakin ajotyöstä. Mutta
se oli yhtä raju kuin ennenkin, eikä kukaan enää luullut siitä kesyä
tulevankaan, Jackia lukuun ottamatta. Hän oli näet kerta kaikkiaan
saanut päähänsä, että siitä pitää tulla ratsu, ja eräänä päivänä hän
näytti pojille nandunsuitset, jotka hän joutoaikoinaan oli ommellut
purjekankaasta.

Kun päästiin lokakuuhun, sai aurinko vähän enemmän valtaa, ja nyt
alkoivat puut ja pensaat taas hiljakseen vihannoida.

Ja viimein pantiin talvivaatteet säilöön.

"Kunpa meidän ei enää milloinkaan tarvitsisi pukeutua niihin!" sanoi
Webb.

"Niin", sanoi William. "Minä näin viime yönä unta, että muuan laiva
huomasi lippumme tuolla lahden törmällä, laski maihin ja otti meidät
mukaansa. Jospa se uni toteutuisi!"

"Niin, jospa!" sanoi Gordon. "Mutta ellei niin käy, suoriudumme kyllä
sittenkin. Muistakaa, että nyt lähenee aika, jolloin metsänriistaa on
yllin kyllin. Niin Robert, sinä vilkuilet pyssyysi ja sinä pääsetkin
metsälle, kunhan vain lupaat säästää ruutia."

"Säästää ruutia! Ikäänkuin metsästäjän alituisesti pitäisi ajatella
vain sitä!" tiuskaisi Robert. "Mutta sinä ja Henri olette aina
kimpussani siksi ettei minua huvita samanlainen saaliinpyynti kuin
Williamia."

"Huvita?" toisti William. "Enpä totta tosiaan omaksi huvikseni
viritä ansoja. Sen teen vain siksi, että sillä keinoin nopeimmin
saan pyydetyksi jotain, joka täyttää sekä Mokon padat että meidän
vatsamme."

"Niin, kullakin on omat ilonsa", sanoi Robert niskojaan keikauttaen,
"mutta minä olen mielestäni liian hyvä mokomaan metsänkäyntiin". Ja
jo seuraavana aamuna hän heitti pyssyn hartioilleen ja lähti metsälle
löytääkseen jotain metsänriistaa. Suureksi ilokseen hän palasi kotiin
aimo saalis laukussaan. Hän kertoi nähneensä koko joukon nanduja,
mutta hänen ei onnistunut ampua niistä ainoatakaan.

"Ei niitä pidäkään ampua", sanoi Jack tosissaan, "niillä pitää
ratsastaa. Niin, älkää naurako. Minäpä näytän teille nyt, että se käy
aivan mainiosti päinsä."

Gordon koetti estää häntä, mutta Jack oli itsepäinen, ja hetkisen
kuluttua Garnett ja Baxter seisoivat luolan suulla pitelemässä
strutsia. Se sai valjaat ylleen ja viimein Jack kiipesi suurella
vaivalla sen selkään.

"Päästäkää irti!" hän huusi, ja samassa silmänräpäyksessä suuri
lintu lähti livistämään kuin tykin suusta. Jack veti vetämistään
ohjaksista, mutta lintu ei ollut tietääkseen. Hetken aikaa pikku
ratsastaja pysyttäytyi selässä pitelemällä kiinni strutsin kaulasta,
mutta sitten lintu ravisti itseään ja -- pöksis! -- siinä venyi Jack
maassa. Strutsi katosi puitten väliin.

Toiset pojat kiiruhtivat Jackin luo. He luulivat hänen
vahingoittuneen, mutta hän oli tupsahtanut pehmeään ruohikkoon
eikä ollut satuttanut itseään ollenkaan, häpesi vain aika lailla
epäonnistunutta ratsastustaan.

Marraskuun ensi päivinä pojat päättivät, että osan heistä pikimmiten
oli lähdettävä pitemmälle tutkimusmatkalle Vanhempainjärven
länsirannalle.

5:ntenä päivänä Gordon, Robert, Baxter, William, Webb, Cross ja
Jack lähtivät liikkeelle. Henri sitä vastoin jäi ranskalaisluolaan
pitämään huolta pienemmistä.

Joka pojalla oli revolveri ja sen lisäksi Gordonilla, Robertilla ja
Williamilla oli pyssynsä sekä muutamia metsästyspuukkoja ja pari
kirvestä. Baxter kantoi muutamia lassoja ja "bolaa"; nämä olivat
viime aikoina tulleet hänen mieliaseikseen. Nyt hän sai näyttää,
oliko hän niin harjaantunut niiden heittämiseen, että saattoi kaataa
eläimen juoksusta.

Kumiveneen, jonka saattoi panna kokoon ja kantaa kädessä, Gordon otti
niin ikään mukaan, siitä saattoi olla hyötyä matkalla.

Poikajoukko lähti kulkemaan pitkin järvenrantaa ja saapui tunnin
kuluttua paikalle, jossa kasvoi niin korkeata heinää, että oli vaikea
päästä sen läpi. Keskellä tätä ruohoviidakkoa, kuten Cross sitä
kutsui, keksi Pan jotain, se kaiveli puolen tusinaa reikiä maahan.
Varmaankin oli jokin eläin läheisyydessä. Robert tahtoi heti ampua
erääseen reikään, mutta William esti häntä siitä.

"Odotahan vähän", hän sanoi, "niin saamme kyllä eläimen ulos
laukaustakaan ampumatta".

"Kuinka sitten?" kysyi Webb.

"Autahan minua ensin kokoamaan läjä ruohoja. Kas niin! Nyt kasaamme
sen tähän reiän eteen, ja sitten toisen läjän vielä tuon reiän eteen!
Annapas minulle tulitikku, Gordon."

Nyt sytytettiin tuli ruoholajiin, eikä kestänyt kauan ennen kuin
puoli tusinaa maamyyriä tukahduttavan savun ajamina pisti pienen
kuononsa ulos raikkaaseen ilmaan. Jack ja Webb iskivät niitä nopeasti
kirveillään, ja Pan päätti muitta mutkitta muutamien päivät, niin
että vain yhden tai kahden onnistui paeta.

Jack tahtoi paistaa eläimet siinä samassa. Mutta Gordonin mielestä
oli liian aikaista levätä nyt jo. Vasta kun he noin puoli tuntia
olivat ponnistelleet korkean ruohikon läpi ja saapuneet paikalle,
missä pieni puro virtasi järveen, he pysähtyivät. Jack sai nyt
näyttää, kelpasiko hän kokiksi. Maamyyrät maistuivat mainioilta, ja
pöytäjuomana heillä oli virkistävän raikas vesi, joka lorisi aivan
heidän jalkojensa juurella.

"Koetetaanko nyt kumivenettä?" kysyi Robert, kun viimeinen pala oli
nielaistu.

"Päästäksemmekö puron yli? Ei, sen yli voimme kahlata", arveli Gordon.

Ja niin he saattoivatkin tehdä helposti, sen syvempi puro ei ollut.
Vastakkaisella rannalla kävi maa yhä liejuisemmaksi, ja sen vuoksi
heidän täytyi poiketa metsään, jossa kirjava lintuparvi lensi puusta
puuhun täyttäen ilman iloisella viserryksellä. Korkealla ilmassa
näkyi silloin tällöin kondori, korppikotka tai mahtava kotka.

Pojat kulkivat koko ajan pitkin metsän reunamaa. Iltapuolella,
juuri kun he arvelivat että olisi ihanaa saada pian vähän lepuuttaa
väsyneitä jalkojaan, he äkkiarvaamatta joutuivat taas virralle ja
tällä kertaa sellaiselle, jonka yli ei voinut kahlata; se oli näet
noin seitsemän metriä leveä ja näytti varsin syvältä. Gordon silmäili
ranskalaisen merimiehen taskukirjakarttaa ja huomasi pian joen olevan
siihen merkittynä. Se oli järven laskujoki ja virtasi mereen jonkin
matkaa Laivalahdesta.

"Tähän meidän ehkä on paras leiriytyä", ehdotti hän. "Ja sitten
meillä on syytä kutsua tätä virtaa Leirivirraksi. Vai onko jollakin
teistä sopivampi nimi ehdolla? Eikö? Hyvä, kirjoitan siis tämän nimen
muistiin."

Pojat istuivat nyt levähtämään puitten alle. Jackin täytyi paistaa
viimeinenkin maamyyrä, ja se katosi siinä tuokiossa seitsemään
nälkäiseen vatsaan tai oikeastaan kahdeksaan, sillä ei Pankaan
halveksinut kelpo ateriaa. Sen jälkeen sytytettiin suuri nuotio, jota
Robertin ja Williamin oli määrä pitää vireillä; se kyllä pelottaisi
metsän pedot lähestymästä leiriä. Sitten pojat kietoutuivat
vaippoihinsa, heittäytyivät ruohikolle pitkälleen ja vaipuivat pian
uneen.

Seuraavana aamuna Gordon ensi työkseen levitti kumiveneen ja laski
sen vesille. Kevyt vene ei kuitenkaan kannattanut useampia kuin yhden
kerrallaan ja sen vuoksi täytyi sitoa köysi sekä sen keulaan että
perään. Kun siis Gordon ensimmäisenä miehenä oli sauvonut itsensä
vastarannalle, toiset hinasivat veneen takaisin. Sitten veneeseen
astui Robert ja hänet lautattiin yli, ja vähitellen koko joukko oli
kerääntynyt toiselle rannalle.

Pan ei tarvinnut venettä, se ui virran yli.

Ja sitten eteenpäin, yhä eteenpäin!

Nyt maa oli taas hyvää lujaa hiekkapohjaa, ja sinä aamupäivänä pojat
saivat kuljetuksi pitkän matkan. Kello kymmenen he söivät välipalaa
ja ohjasivat sitten jälleen kulkunsa pohjoista kohti.

Kahdentoista ajoissa pysähtyi Robert äkkiä ja sanoi kohottaen
kaukoputken silmälleen:

"Nyt näen toiselle puolelle järveä."

Aivan oikein, tuolla hyvin kaukana häämötti todellakin tumma,
vielä epäselvä juova näköpiirissä. Nyt oli kysymys vain siitä,
ennättäisivätkö pojat sinne ennen pimeää. He astuivat reippaammin
ja kulkivat aution hiekkaerämaan läpi, joka ulottui yli koko
Carrin saaren pohjoisosan. Noin kello kolmen ajoissa he saattoivat
jotakuinkin selvästi nähdä, miltä vastakkainen ranta näytti. Muita
eläviä olentoja ei ollut näkyvissä kuin merilintuja, ja niin pitkälle
kuin silmä kantoi oli koko ympäristö autiota ja tyhjää.

Mikä onni pojille, ettei "Eteenpäin" ollut ajautunut tälle puolelle
saarta.

Illan suussa Gordon ja hänen toverinsa saapuivat järven pohjoisimpaan
kolkkaan. Sinne he pysähtyivät ja leiriytyivät yöksi. Mutta sen
sijaan että heillä edellisenä iltana oli ollut niin mukava ja
rauhallinen yösija pehmeässä heinikossa, heidän täytyi nyt tyytyä
nukkumaan paljaalla hiekalla. Ja kun ei missään ollut puuta eikä
ruohonkorttakaan, he eivät voineet tehdä nuotiota ja saivat siis
tyytyä kylmään illalliseen.

Mutta kylmä liha luisti mainiosti alas, ja jokainen nukkui
epämukavalla vuoteellaan niin sikeästi ja makeasti kuin pehmeimmillä
untuvilla.

Ranskalaisluolassa eletty talvi oli saanut heistä jokaisesta
lähtemään kaiken herkuttelun ja hemmottelun tarpeen.



VIIDESTOISTA LUKU

Metsästysseikkailu


Heti kun päivä koitti ja pojat saattoivat kunnolla nähdä ympärilleen,
he huomasivat hiekkaisen harjanteen, joka kohosi parinsadan askeleen
päässä merestä. He kiiruhtivat sen kukkulalle ja näkivät sieltä, että
erämaa ulottui aina mereen asti. Oli siis turha kulkea eteenpäin
pohjoista kohti.

Robert ehdotti, että he lähtisivät kotiin toista tietä kuin olivat
tulleet; saattoivathan he esimerkiksi kulkea pitkin järven oikeata
rantaa, niin tulee sekin samalla tutkituksi.

Mutta siitä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Ei", hän
sanoi, "silloin viipyisimme liian kauan matkalla, eivätkä Henri ja
muut voi ymmärtää, minne olemme joutuneet. Ei, oikeanpuoleisen rannan
jätämme toiseen kertaan. Mutta silti voimme kylläkin, kuten Robert
ehdottaa, valita toisen tien kuin sen, jota tulimme. Mitähän, jos
kulkisimme pitkin järvenrantaa Leirivirralle asti, poikkeaisimme
siellä sivulle ja vaeltaisimme metsän läpi rannikolle."

Pohdittuaan asiaa puolelta ja toiselta pojat suostuivat ehdotukseen.
He nauttivat vähän aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät matkaan.

Sää oli ihana, ja jos se sellaisena pysyisi, he saattoivat olla
kotona jo huomisiltana. Kello yksitoista he menivät kumiveneellään
Leirivirran yli ja lähtivät samoamaan halki metsän.

"Hei, herra bolametsästäjä!" ivaili Robert Baxteria. "Minun
mielestäni voisit pian näyttää, mihin nuo korusi kelpaavat." Näin
sanoen hän viittasi lassoon ja bolaan, jotka olivat kierrettyinä
Baxterin vyötäisten ympäri.

Ja matkien serkkuaan Cross yhtyi heti pilkkaamaan Baxteria.

Gordonin täytyi vihdoin ruveta rauhoittamaan riidanhaluisia poikia.
"Toistaiseksi ei ole ollut mitään eläintä, jota Baxter olisi voinut
pyydystää välineillään", hän sanoi. "Eihän täällä näe ainoatakaan
elävää olentoa paitsi lintuja, ja niitä varten bolat eivät suinkaan
ole. Ei, mutta katsokaapas, tiedättekö mikä puu tuo tuossa on?
Ettekö? Sehän on teepuu -- ei se oikea, jota kiinalaiset viljelevät,
mutta tämänkin puun lehdistä voi helposti keittää teetä."

Jokainen poimi kourallisen lehtiä ja pisti ne taskuunsa, myöhemmin he
aikoivat panna toimeen varsinaisen teenkorjuun, tiesiväthän he nyt
missä puut kasvoivat.

Sinä päivänä pojat eivät kokeilleet mitään erikoista, ja kun he illan
suussa asettuivat leiriin, sanoi Baxter, että tänään ei tarvinnut
monta sanaa kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta juuri tätä puhuessaan hän
hypähti pystyyn, tarttui bolaansa ja nakkasi sen reippaalla heitolla
puitten väliin.

Hän oli nähnyt muutamia eläimiä metsässä -- mitä ne olivat, sitä hän
ei tietänyt, mutta hänen mielestään ne näyttivät vuohilta.

Bola lennähti eläinten joukkoon ja kietoutui erään jalkoihin niin
että se ei voinut seurata kumppaneitaan, jotka pelästyneinä pakenivat
metsän tiheikköön. Gordon ja Baxter juoksivat nyt paikalle, ottivat
eläimen kiinni ja sitoivat sen. Lisäksi he saivat kiinni sen kaksi
vuonaa, jotka pysyttelivät emän turvissa.

"Kas, mikähän kameli tuokin on?" huusi Robert heille, kun he tulivat
kuljettaen eläintä.

"Sehän on laama", sanoi Gordon. "Niin, juuri laama", hän toisti
nähdessään Robertin ja toisten epäilevät katseet. "Se on kyllä
hyvin vuohen näköinen, mutta te näette kyllä, että sillä on paljon
korkeammat sääret, ja sitten sen villa on pehmeää kuin silkki. Niin,
tämä on erityistä laamalajia, joka elää Etelä-Amerikassa. Olipa
hauska, että Baxter pyysi sen elävänä, ja vuonat vielä lisäksi."

"Niin, tämähän tuntuu olevan hienointa metsästystä tässä maassa",
pilkkaili Robert. "Muuten minua kyllä haluttaisi koetella, miten
kuula iskisi mokomaan roskaan."

"Mitä sinä lörpöttelet, Robert", huudahti Gordon. "Voin kyllä
käsittää, että sinua huvittaa ampua oikeata metsänriistaa. Mutta
enpä tosiaan ymmärrä, kuinka tahtoisit ampua tuollaisen rauhallisen
laamaemän, josta meillä on paljon enemmän iloa elävänä!"

Jo samana yönä Robert kuitenkin sai tyydyttää metsästyshaluaan.
Noin kello kolmen ajoissa ajoi kova ulvonta, joka kuului jostain
läheisyydestä, kaikki pojat makuulta.

Mikähän eläin se noin ilkeästi ulvoi?

"Kenties lauma petoeläimiä", arveli Robert. "Ehkä jaguaareja."

"Niin, tai puumia. Ne eivät ole aivan yhtä vaarallisia, mutta jos
niitäkin sattuu kokonainen lauma, se ei totta vie ole leikin asia.
Pyssynne ja revolverinne ovat kai käsillä. Kuulkaapa Pania. Ne
lienevät nyt aivan lähellämme."

Puitten välissä oli kuitenkin liian pimeä, jotta olisi voinut nähdä
vihollisen. Ja kuitenkin, eikö tuossa...? Siinä loisti kaksi pilkkua
kammottavasti pimeydessä; varmaankin petoeläimen silmäpari.

Samassa tuokiossa pamahti Robertin pyssy, mutta siitä ulvonta vasta
yltyi. Yhä lähemmäksi tulivat äänet. Aikoivatko pedot hyökätä leiriin?

Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen
leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.

Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden
raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.

"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain
palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta
katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini
kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."

Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta
pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin
oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt
missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta
ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut
yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä
hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.

Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin
oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan
Robertin hävyttömyyksiä.

Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä
päättyä ranskalaisluolaan.

Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter
kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon
pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta
matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen
taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät
saadakseen jotain suuhunsa.

Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään
erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut
kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti
äkkiä laukaus.

Mistä se tuli?

Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai
keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa,
joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää
varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.

Samassa sieppasi Baxter lassonsa ja heitti sen salaman nopeudella
kohti eläimen päätä. "Hyvä, Baxter!" huusi Gordon, ja pieni poika oli
todella suorittanut tehtävänsä hyvin. Silmukka oli heitetty sievästi
aivan eläimen kaulaan, ja parissa tuokiossa Gordon ja Baxter olivat
sitoneet otuksen lujasti kiinni puuhun.

Nyt saapui Robert juoksujalkaa paikalle. "Senkin peto pääsi
käsistäni!" hän huusi vihoissaan, mutta samassa hän huomasi, että
muut olivat olleet häntä onnellisemmat. "Mitä tuo hyödyttää?" hän
kysyi. "Onko sekin sitä varten, että säästyisi laukauksellinen
ruutia."

"Ei suinkaan!" vastasi Gordon. "Olemme pyytäneet sen elävänä, koska
tarvitsemme sitä elävänä."

"Elävänä? Mihin tarkoitukseen?"

"Vetojuhdaksi" kuului vastaus. "Se on guanako, ja sen voi helposti
kesyttää. Saatpa nähdä Jack, se ei metkuile kuten sinun nandusi."

Ja Gordon piti pienen luonnontieteellisen esitelmän
guanako-eläimestä. Se on kamelin sukua, hän kertoi, vaikka se ei
juuri sanottavasti kamelia muistuta. Varsinkin Argentiinassa sitä
käytetään yleisesti ratsuna; se soveltuukin erinomaisesti tähän
tarkoitukseen, notkea, sirorakenteinen ja nopsajalkainen kun on.
Muuten se on rauhallinen eläin eikä tee kissallekaan pahaa.

"Mutta nyt saamme lähteä hyvää kyytiä livistämään, jos aiomme
ennättää kotiin ennen iltaa", sanoi Gordon.

Jack tahtoi ratsastaa guanakolla, mutta siihen ei Gordon suostunut.
Tosin ei ollut pelkoa siitä, että eläin olisi noussut takajaloilleen
tai heittänyt ratsastajan maahan, mutta eihän koskaan tiedä mitä
voisi sattua.

Noin kuuden ajoissa pieni karavaani lähestyi ranskalaisluolaa.

He näkivät pikku Costarin leikkivän aukon ulkopuolella. Nyt hänkin jo
keksi heidät, sillä he kuulivat hänen huutavan Henrille:

"Nyt he tulevat! Nyt he tulevat!"

Hetken kuluttua he olivat kotona, missä heitä tervehdittiin
kaikuvilla eläköönhuudoilla.



KUUDESTOISTA LUKU

Joulu


Luolassa oli kaikki entisellään. Ei mitään tärkeätä ollut tapahtunut
Gordonin ja hänen toveriensa poissa ollessa, niin että Henrin oli
ollut varsin helppo ylläpitää järjestystä uudisasukasyhdyskunnassa.

Ainoa, mikä aiheutti hänelle huolta ja päänvaivaa oli hänen veljensä
Paulin raskasmielisyys. Mikähän suru painoi tuota ennen niin reipasta
poikaa?

Henri koetti puhua hänen kanssaan kahden keskenkin saadakseen siitä
selvää, mutta turha vaiva, Paul ei ilmaissut mitään. Kun isoveli
kysyi, oliko hän tehnyt jotain pahaa, hän vastasi vain, että Henri
kyllä kerran saa sen tietää, sillä hän antaa anteeksi, mutta toiset...

"Entä sitten? Toiset... Mitä toiset?"

Mutta Paul ei sanonut sen enempää.

Heti seuraavana päivänä Gordonin retkikunnan kotiintulon jälkeen,
marraskuun 9:ntenä, ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Laamat ja guanako
tarvitsivat välttämättä tallin ja siihen kuuluvan aitauksen. Baxter
oli rakennusmestarina ja työnjohtajana. Hän osasi mainiosti panna
vauhtia toisiinkin ja sai heidät käyttämään sahaa ja kirvestä niin
näppärästi kuin olisivat olleet taitavia puusepänkisällejä jok'ainoa.
Aitaus tehtiin niin vahvaksi, että se hyvin saattoi suojella
petoeläimiltä. Itse talli rakennettiin aluksen lankuista, katto
tehtiin tervatusta purjekankaasta, joka kesti sadetta ja lunta. Kun
rakennus valmistui ja guanako ja laamaemä vuohineen olivat muuttaneet
siihen, annettiin eläinten hoito ja rehun hankkiminen Jackin ja pikku
Garnettin toimeksi. Sen lisäksi heidän piti parhaansa mukaan koettaa
kesyttää ne.

Garnett varsinkin oli kovin innostunut tehtäväänsä. Kaiket illat
hänen nähtiin istuvan tallissa rakkaiden kasvattiensa luona
huvittamassa niitä kaikilla niillä sävelillä, joita hän hanurillaan
osasi soittaa. Hän arveli näet, että eläimet siten helpommin
kesyyntyivät.

Suureksi ilokseen hän sai pian useampia kuulijoita. Eräästä
salahaudasta saatiin näet vielä yksi guanako, ja muutamana päivänä
onnistui Baxterin ja Williamin -- viimeksi mainittu oli nyt myös
ruvennut harjoittamaan bolanheittoa -- saada kiinni laamapari, koiras
ja naaras.

William ja pari muuta poikaa virittivät myös ahkerasti ansoja ja
satimia ja tarkastivat niitä joka päivä. Vähitellen he saivat
pyydystetyksi koko joukon peltokanoja, fasaaneja, trappeja ym., ja
ne linnut, joita Moko ei heti ottanut hengiltä ja pannut vartaaseen,
joutuivat kanatarhaan, jonka Gordon oli laittanut aitauksen nurkkaan.
Sen hoito oli uskottu Edvardille ja Tom Jenkinsille.

"Kunpa meillä vain ei olisi niin kovin niukalti sokeria", sanoi Moko
joskus. "Silloin voisin leipoa kakkuja; munia ja maitoahan meillä on
yllin kyllin."

Jack pani Mokon sanat korvan taakse. Hän tutki näet yhä uutterasti
"Robinson Crusoeta" ja tästä erinomaisesta kirjasta hän tiesi, ettei
ollut lainkaan mahdotonta löytää jotain ainetta, jota saattoi käyttää
sokerin asemesta. Eräänä päivänä hän keskusteli Gordonin kanssa
asiasta, ja Gordon arveli hänen olevan oikeassa: silmät auki vain,
niin kyllä löydettäisiin, mitä puuttui.

Ja aivan oikein! Kun Gordon kerran saapui kotiin metsästä, hän kutsui
Jackin luokseen ja vei hänet muutamien puiden luo, jotka kasvoivat
jonkin matkan päässä luolasta.

"Tässä näet, Jack! Nämä ovat sokerilehmuksia! Odotapas kun otan
veitseni ja leikkaan sillä runkoon, kas noin, valuu nestettä, näetkö?
Se on sokeria!"

Ja niin todella olikin. Tietysti ei tämä sokeri ollut yhtä
makeata kuin oikea sokeri, joka valmistetaan sokeriruo'osta tai
sokerijuurikkaasta, mutta sitä sopi mainiosti käyttää taloudessa.

Keväällä Webbille ja Williamille tuli taas kiire virittää ansojaan.
Robert kävi myös uutterasti metsällä; eräänä päivänä hän ampui
haisunäädän ja toi sen kotiin laukussaan.

"Katsokaapas, minkä venkaleen olen nitistänyt!" hän sanoi toisille.
"Eikö sillä ole kaunis turkki?"

"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä
eläin itse voi sietää hajuaan!"

"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme
tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit
käsiisi jotain vihanneksia -- niitä tarvitsemme eniten."

Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut
saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja
oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia,
se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi
keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä
oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian
ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä
metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi
kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.

Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen
Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät
antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti
kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen
lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari
tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää
varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.

Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä
Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista
enää vähään aikaan näpistellä."

Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja
Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta
keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut.
Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen
kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne -- yksi,
kaksi, kolme... kymmenen, yksitoista... kuusitoista, seitsemäntoista,
kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat
järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin
toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti
maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin
joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina
metsästä.

Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin
kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi
tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät
että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden
Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat
hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.

Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja
niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett
viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin
kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja
suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva
oli määrä kaataa.

Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla
hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun
aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja
otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita
suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä
laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa
metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".

Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä
hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä
paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas
rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he
muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.

Sitten Gordon antoi merkin, ja samassa tuokiossa pamahtivat pyssyt,
ja kaiku vastasi nopeasti korkeilta töyräiltä.

Kaikki laukaukset osuivat. Ne hylkeet, jotka eivät olleet
saaneet lyijyä nahkaansa, kääntyivät pelästyneinä ja tulla
kuppuroivat vettä kohti minkä jaksoivat. Mutta Robert pani vauhtia
metsästystovereihinsa, ja pökertyneet eläinrukat kohtasi sellainen
luotisade, että kokonainen tusina hylkeitä joutui metsästäjien
saaliiksi.

Iltapuolella Moko sytytti tulen kahden valtavan kivilohkareen väliin,
täytti kattilan puoleksi vedellä ja nosti sen tulelle. Sitten ammutut
hylkeet leikattiin kappaleiksi ja lihaa keitettiin niin kauan, että
rasva kohosi vedenpinnalle.

Tällainen hylkeenrasvan keitto oli isotöistä hommaa; seuraava
päiväkin meni siihen, mutta kylläpä pojilla sitten olikin rasvaa koko
talven varalle. Paluumatka ranskalaisluolalle sujui onnellisesti.

Nyt oli joulu kynnyksellä.

Moko ja Jack paistoivat ja keittivät hiki päässä ja Baxter ja William
koristivat luolaa niin monella lipulla ja viirillä kuin vain käsiin
saivat.

Joulupäivänä ja Tapanina kaikki työ saaressa lepäsi ja varhain
aamulla pienet laivatykit ampuivat tervehdyslaukauksia joululle.
Koska sää oli kaunis, lähtivät kaikki aamupäivällä pitkälle hauskalle
kävelyretkelle, ja kotiin tultuaan heillä oli mainio ruokahalu. Mutta
jopa jyrähtikin pian taas tykinlaukaus ilmoittaen, että pöytä oli
katettu.

Hetkisen kuluttua kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä. Maukkaiden
ruokalajien keskellä kohosi kaunis, pienillä Englannin, Amerikan ja
Ranskan lipuilla koristettu joulukuusi.

Pöydässä pidettiin monta puhetta. Henri puhui "saaren mahtavalle
hallitsijalle, presidentti Gordonille", ja tämä vastasi puheeseen
kohottaen eläköönhuudon pikku yhdyskunnalle. Kauniin, lämpimin
sanoin hän johdatti toveriensa mieleen Uudessa Seelannissa olevat
omaiset, jotka hekin nyt viettivät joulua tietämättä mitään rakkaista
pojistaan.

Costarkin nousi puhumaan. Ikäistensä puolesta hän kiitti isoja poikia
-- erittäinkin Gordonia ja Henriä -- kaikesta siitä huolenpidosta ja
rakkaudesta, jota he olivat heille osoittaneet.

Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Henri, Paul ja Moko


Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi,
1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä
vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta
kesää.

Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin"
haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea,
paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu,
monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen
syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että
he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen
leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.

Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "_Milloin
pääsemme täältä_?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei
ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli
tuova mukanaan.

Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava
kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen
rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin
Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.

Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa
ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden
metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja
taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja
Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.

"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä
on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi
kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää,
vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."

"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun
mielestäsi pitäisi tehdä."

Henri lausui nyt ehdotuksensa. Moko ja hän sekä yksi tai kaksi muuta
poikaa astuisivat veneeseen ja purjehtisivat järven toiselle rannalle.

"Niin, sinä ja Moko", keskeytti Gordon hänet. "Mutta kutka muut? Etkö
voi tyytyä vain yhteen?"

"Se käy kyllä päinsä", arveli Henri.

"Sitten sanon sinulle jotain", virkkoi Gordon, "annetaan Robertin
tulla mukaan! Tällaisella retkellä voi teistä, sinusta ja hänestä,
ehkä tulla hyvät ystävät, ja sillä on paljon voitettu."

"Olet oikeassa, Gordon. Aivan oikeassa. Mutta on kuitenkin toinen,
jonka mieluummin ottaisin mukaani."

"Kuka sitten?"

"Veljeni Paul. Tiedät, kuinka kummalliseksi hän on tullut. Hänen
omaatuntoaan painaa jokin, mutta tähän saakka en ole saanut siitä
selvää. Jos saisin hänet mukaani purjehdusretkelle, voisin oikein
kahden kesken puhella hänen kanssaan ja ehkäpä saisin hänet kertomaan
huolensa."

Gordon oli heti samaa mieltä, ja niin päätettiin, että Paul tulee
kolmanneksi veneeseen.

Muutamia päiviä tämän jälkeen vene pantiin purjehduskuntoon,
ja aamulla helmikuun 4:ntenä Henri, Paul ja Moko lähtivät
purjehdusretkelleen. He ottivat mukaansa kaksi pyssyä, kolme
revolveria, kolme matkavaippaa sekä runsaasti ruokaa ja juomaa. Sitä
paitsi Henri kätki taskuunsa tekemänsä jäljennöksen ranskalaisen
merimiehen kartasta.

Purje nostettiin, Moko tarttui peräsimeen, Henri hoiti jalusnuoraa.
Ilma oli ihana ja vene liukui lauhassa lounaistuulessa yli kareilevan
vedenpinnan. Mutta kun he olivat tunnin ajan purjehtineet, tyyntyi
tuuli, ja nyt täytyi Henrin ja Mokon kummankin tarttua airoon. Paul
taas istui pitämään perää. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt,
mutta eipä kestänyt kauan ennen kuin hän oppi sen.

Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko
kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan.
Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui
eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma.
Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan
paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.

"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on
merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,... niin, _Itävirraksi_
on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi,
otetaanko se käyttöön?"

"Otetaan vain!"

Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun,
heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he
kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.

Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli
vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin
putouksen pyörteisiin.

Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa
sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen
rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut
nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja
eli ruokamäntyjä.

Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa
maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä.
Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden
sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.

Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän
tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella
sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen
suuta.

Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä
kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli
tehnyt haaksirikon.

"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään
epätasaisen, kallioisen rannan.

Henri kohotti kaukoputken silmälleen ja tähtäsi yli meren. Mutta
turhaan, kaikkialla oli vain vettä ja ilmaa, maata ei missään
näkyvissä!

Tämäkin toivo oli siis pettänyt.

"Emmekö siis koskaan keksi mitään keinoa päästä täältä pois?"
huudahti Henri puristaen nyrkkiä merelle.

"Keksimme kuin keksimmekin!" virkkoi Moko, joka koetti kääntää asian
leikiksi, saadakseen eloa molempiin toisiin. "Mutta nyt emme viitsi
vaivata päätämme sillä", hän lisäsi. "Nyt tahdomme jotain suuhumme."

Sitten he aterioivat ja kiersivät kerran ympäristön. Seutu oli
pelkkää metsää ja vilisi metsän riistaa, niin että Henrin oli
varsin helppo ampua pari peltokanaa illalliseksi. Kävelyllään
pojat saapuivat korkealle kalliotöyräälle, josta oli laaja näköala
melkein yli koko saaren. Lännessä näkyi suuri metsä, joka ulottui
Vanhempainjärvelle asti. Etelässä oli hiekkasärkkä toisensa vieressä
ja siellä täällä kuusimetsikkö, joka tummana kohosi hiekkasärkkien
keltaiselta pohjalta. Pohjoisessa kohtasi silmä vain suunnattoman
hiekkatasangon, joka ulottui mereen asti. Ja luoteessa niin, mitä
olikaan tuo tuolla kaukana?

"Katsohan Henri!" huudahti Moko viitaten merelle. "Käytä kaukoputkea,
no, mitä näet?"

Mutta Henri ei voinut päästä selville siitä, mitä se oli. Se näytti
valkoiselta pilkulta. Oliko se ehkä vain pilvi? Ei taivas niin sees
ja kirkas... Olisiko se vuori?...

Samassa pilkku katosi. Aurinko oli painunut vähän alemmaksi. Kaikki
olikin siis ollut vain kangastusta.

Ja kuitenkaan Henri ei voinut vapautua ajatuksesta, että tässä ehkä
sittenkin oli jonkinlainen toivonkipinä, että tuolla kaukana ehkä
pelastus viittasi heille.

Palattuaan takaisin Itävirran suulle, jonne vene oli kiinnitetty,
pojat sytyttivät nuotion ja alkoivat paistaa peltokanoja.

Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa,
ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota
pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.

Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä
maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei
nähnyt missään veljeksiä.

Mihin he olivat joutuneet?

Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan
oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.

"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että
he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet
häntä.

Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa
hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli
häntä ankarasti.

Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin
kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.

"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän
kaikkeen."

"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki
epätoivoisena. "Sinun _täytyy_ antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"

Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet
tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat
tietää tämän kaiken?"

Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla
mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä
kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan
sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.

"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä...?"

"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"

"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.

"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta
Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti
katkeria kyyneliä.

Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla
veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta
keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt
kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja
laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen
heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat
järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja
navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas
kotiin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Vaali


Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään,
ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili
tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet
saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa
valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen
mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.

Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen
ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai
saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt
oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä
aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut
odotettavissa.

Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja
Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti
pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain
oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti
Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku
poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis
ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt
tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.

Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden
perille.

Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki
järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa?
"Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat
olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut
kovinkaan monimutkainen -- oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja
kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.

Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka
neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.

Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa
nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat.
Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia
niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen
jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.

Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä
metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu.
Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka
varattiin polttopuiksi talvea varten.

Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea
kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien
jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että
pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta
hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi
hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku
uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän
kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli
aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat
itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu.
Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja
Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.

Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi
uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta
kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina
kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain
nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina.
Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut
kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain
oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista
tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta
tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin
valitsemista uudelleen.

Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli
Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu
ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta
kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli
voittanut niin monen suosion.

Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli
kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä,
kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä
luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella
käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri
oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään,
kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa
kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he
oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se
ei ole totta."

"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää,
että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"

Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista
poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa,
sen vuoksi."

"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen.
"Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä
hänen puoltaan, Gordon! _Minä_ sitä vastoin -- minä olen aina
väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"

"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden
kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on
oikeassa, kuka väärässä."

"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä
tavoin ratkaisemme asian parhaiten."

Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla
puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä
alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa.
Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista
liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja
varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.

Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi
ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että
Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten
olisi miltei jäätynyt.

Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä
harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään
lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.

Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas
avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille! Mutta Henrin mieleen
juolahti kuitenkin jotakin, jonka saattoi tehdä. Saattoihan
käyttää muuttolintuja sanansaattajina. Pojat vangitsivat joukon
tervapääskyjä, joiden pesät olivat olleet itse luolassa. Kunkin
kaulaan sidottiin pieni nahkapussi, johon Henri pani paperilapun.
Siihen hän oli kirjoittanut, että eräässä saaressa, joka sijaitsee
suunnilleen siinä ja siinä paikassa, elää viisitoista poikaa
Aucklandin kaupungista Uudesta Seelannista, ja että nämä pyytävät
sitä, jonka käsiin kirje joutuu, tekemään parhaansa auttaakseen
haaksirikkoisia.

Sitten pääskyset päästettiin irralleen ja ne lensivät heti pohjoista
kohti. Carrin saaren uudisasukkaat seurasivat surullisin katsein
niiden lentoa.

Toukokuun viimeisinä päivinä tuli vuoden ensi lumi. Edellisenä vuonna
talvi ei alkanut niin ankarana. Mutta mitäpä siitä! Kun oli yllin
kyllin polttopuita eikä lämpöisiä talvivaatteitakaan puuttunut, niin
ei ollut hätää.

Mutta oli jotakin, joka oli pakkasta pahempi, oli riitaa ja
eripuraisuutta, jota Robert ja hänen liittolaisensa alituisesti
herättivät. Mitä lähemmäksi joutui päivä, jolloin Gordonin piti
luopua hallituksesta -- se oli tapahtuva syyskuun 10:ntenä, hänen
vaalinsa vuosipäivänä -- sitä suurempi sekamelska vallitsi mielissä.
Nythän sai nähdä, kenen onnistui saada enimmät äänet.

Robertilla ei ollut lepoa ei rauhaa. Häntä harmitti nähdä, miten
kylmäverisenä Henri koko ajan pysyi. Ja vaikka Henri kuinka olisi
vakuuttanut hänelle ja kaikille muille, ettei hän vierasmaalaisena
todellakaan aikonut pyrkiä heidän johtajakseen, pysyi Robert koko
ajan yhtä epäluuloisena ja väitti, ettei Henri tarkoittanut sitä mitä
sanoi.

"Sinä tahtoisit kyllä niin sanomattoman mielelläsi kiekua kukkona
tunkiolla", hän ivaili joka päivä Henriä. "Sinä et vain tahdo
sitä näyttää. Ja sitten sinusta olisi niin kovin hauskaa, jos me
lankeaisimme polvillemme eteesi ja rukoilisimme sinua että antaisit
valita itsesi, eikö niin?"

Vihdoin viimein koitti tuo suuri, ratkaiseva päivä. Iltapuolella
jokainen pojista, paitsi Moko, sai vaalilipun, johon hänen tuli
kirjoittaa sen nimi, jonka tahtoi valita. Kun äänet laskettiin,
huomattiin että ne olivat jakautuneet seuraavasti:

Henri oli saanut 8 ääntä Robert 3 ja Gordon 1 äänen.

Musertavampi ei Robertin tappio olisi voinut olla. Itse hän ei
tahtonut äänestää, ja sen vuoksi hän ei saanut useampia ääniä kuin
kolmen tottelevaisen orjansa, Webbin, Crossin ja Williamin.

Gordon sai vain yhden äänen, se oli Henrin. Itse Gordon ei äänestänyt.

Kun Robert kuuli vaalin tuloksen, hän oli kuin ukkosen lyömä. Henri
oli siis todellakin kaikkien lemmikki! Mutta sen hän kyllä saa
kalliisti maksaa! Ja vimmoissaan Robert puristi kätensä nyrkkiin.

Henri oli kahden vaiheilla. Suostunko vai enkö? hän kysyi itseltään.
Häntä halutti oikeastaan kieltäytyä koko tästä rasittavasta toimesta.
Mutta sitten hänen katseensa kohtasi Paulin, ja hänelle johtui
mieleen, että tässä hänelle tarjoutui tilaisuus sovittaa, mitä hänen
veljensä oli rikkonut. Samassa tuokiossa hänelle selvisi, että hänen
tuli suostua.

"Kiitoksia, ystävät!" hän sanoi puristaen jokaisen käsiä. "Minä
rupean johtajaksenne."



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Luistimilla


Oli aivan oikeudenmukaista, että Henri Martinet oli näin joutunut
nuoren uudisasukasyhdyskunnan johtajaksi. Hän ansaitsi todellakin
enemmän kuin kukaan muu tovereistaan tämän kunnian. Henri oli
aina esiintynyt poikana, jolla oli sydän paikallaan, ja siitä
hirvittävästä päivästä alkaen, jolloin hän kaiken hämmennyksen
keskellä piti yllä rohkeutta ajelehtivassa aluksessa ja oli ainoa,
jonka pää oli selvä ja tahto luja -- siitä päivästä alkaen olivat
toiset luottaneet eniten häneen ja pitäneet eniten hänestä.
Ainoastaan Robert ja hänen liittolaisensa kantoivat kaunaa reipasta
ranskalaispoikaa kohtaan.

Gordon oli sekä iloissaan että huolissaan vaalin tuloksesta. Hän oli
iloinen koska tiesi, etteivät uudisasukkaat voisi saada parempaa
johtajaa kuin Henri. Mutta samalla hän oli levoton, sillä hän
arvasi että Henrin menestys saattaa Robertin ja hänen ystävänsä
vielä leppymättömämmiksi, ja siitä seuraa yhä enemmän riitaa ja
eripuraisuutta.

Talvi läheni nyt ripein askelin. Pian olisi ilma niin kylmä ja kolea,
ettei enää voinut kulkea pitkää matkaa Laivalahdelle.

Mutta Henri ei tuhlannut aikaa. Hän oli nähnyt, että hätälippu, joka
liehui lahden töyräällä, oli repeytynyt riekaleiksi myrskyssä, ja
määräsi Baxterin kiireesti palmikoimaan ontelon pallon sitkeistä
kaisloista. Heti kun se oli valmistunut, se vietiin lahdelle ja
nostettiin tankoon lipun asemesta; se kesti kyllä tuulia ja säitä,
tuuli puhalsi näet kaislakudoksen läpi vahingoittamatta palloa.

Tämä retki Laivalahdelle tapahtui 17:ntenä kesäkuuta. Siitä lähtien
laski lämpömittari nopeasti, kovia pakkasia oli pian odotettavissa.

Sen vuoksi vedettiin vene maihin ja peitettiin paksulla
purjekankaalla, jottei se halkeilisi pakkasessa. Ja koska maa ennen
pitkää kovettuisi niin, että sitä ei enää voinut kaivaa, tuli
Baxterille ja Williamille kiire kaivaa koko joukko salahautoja; sen
ohella he virittivät ansoja ja loukkuja. -- Mokon keittiöhän vaati
yhä tuoreita ruokavaroja, ja ruutia täytyi säästää, joskin Robertilla
ja hänen metsästystovereillaan oli palava halu pamauttaa luoteja
riistaeläinten nahkaan.

Kesäkuun alkupäivinä jäätyi joki, ja muutamia päiviä myöhemmin
järvikin oli paksun jään peitossa. Pian oli lämpömittarin elohopea
laskenut kokonaista 20 astetta jäätymispisteen alapuolelle.

Sisällä luolassa elämä kulki päivästä päivään samaa menoaan kuin
viime vuonnakin. Henri ei tehnyt mitään muutoksia päiväjärjestykseen,
jonka Gordon aikoinaan oli laatinut, ja kaikki kävi rauhallisesti ja
levollisesti. Henrin näytti olevan hyvin helppo, helpompi kuin hänen
edeltäjänsä, saada jokainen tekemään velvollisuutensa, jopa Robert ja
hänen liittolaisensakin tottelivat Henriä murisematta. Mutta silti
he eivät olleet ystävällisiä häntä kohtaan. Päinvastoin. He tuskin
puhuttelivat häntä tai ketään muuta, he pysyivät yhdessä erillään
muista ja varmaankin suunnittelivat jotain, mutta mitä, sitä ei
kukaan vielä tiennyt.

Henri puolestaan koetti tehdä oikeutta kaikille, ja kun oli
ryhdyttävä johonkin, joka kysyi erittäin suurta rohkeutta ja
nerokkuutta, hän oli itse aina ensimmäisenä käymään käsiksi. Ei
Pauliakaan säästetty: hän sai kokea kovaa nyt, kun hänen veljensä
oli työnjohtajana, mutta työ ja vaivat eivät näyttäneet häntä paljon
rasittavan. Päinvastoin saattoi sanoa, että Paul nyt vähitellen
loi raskasmielisyyden yltään ja sai hiukkasen entistä luonnettaan
takaisin. Hän, joka kokonaisen vuoden oli ollut vain varjo entisestä
itsestään, saattoi nyt taas temmeltää samanikäisten toveriensa
kanssa, ja hänen reipas naurunsa, jonka hän näytti jo melkein
unohtaneen, kaikui taas, kun pojat päättyneen päivätyön jälkeen
kokoontuivat ranskalaisluolaan viettämään pitkää pimeää talvi-iltaa
leikkimällä, laulamalla ja vilkkaassa keskustelussa.

Koulussa työskenneltiin ahkerasti ja säännöllisesti. Pikkupojat
edistyivät huomattavasti, ja samalla isot pojat, jotka toimivat
heidän opettajinaan, kokosivat enemmän tietoja. Joka ilta joku
luki ääneen, tavallisesti jotain matkakertomusta tai kuvausta
historiallisesta tapahtumasta. Sen jälkeen oli "soitannolliset
iltahuvit", jolloin Garnett soitti kaikkien iloksi pari numeroa
hanurillansa ja toiset lauloivat kuorossa.

Gordon ja Henri olivat monessa asiassa täydellisesti samaa mieltä,
mutta yhdessä suhteessa heillä oli aivan vastakkaiset ajatukset.
Henri näet myöhään ja varhain vaivasi päätään ajattelemalla, millä
keinolla he voisivat päästä pois saaresta, takaisin kotiinsa Uuteen
Seelantiin. Sitä vastoin Gordon, joka ei ollut niin uskollisesti
kiintynyt kotiinsa, oli jo kauan sitten alistunut siihen ajatukseen,
että heidän kaikkien oli pakko asua saaressa kuolinpäiväänsä asti, ja
sen vuoksi hän pudisti päätään kaikille Henrin ehdotuksille.

"Jospa vain voisin päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli tuo
valkoinen pilkku, jonka näin kaukana", kuului aina loppusäe Henrin
virressä. "Jos siellä on maata, pitäisi meidän voida päästä sinne,
kun vain rakennamme itsellemme laivan."

Mutta laivan rakentaminen oli helpommin sanottu kun tehty. Baxterkin,
joka muuten aina oli niin taitava, kun veistämistä tai nikkaroimista
kysyttiin, arveli että moinen työ kuitenkin oli liian raskasta heidän
voimilleen.

"Niinpä niin", täytyi Henrinkin huoaten myöntää. "Mehän olemme
oikeastaan lapsia, ja meidän pitäisi olla miehiä."

Kuinka pitkiä olivatkaan pimeät talviyöt! Ja sen lisäksi Panin hurja
haukunta pelästytti heitä tähän aikaan tuon tuostakin. Silloin
tiedettiin metsän petojen uskaltaneen lähelle luolaa. Varsinkin
sakaaleja vilisi ympäristössä, mutta näitä pelkurimaisia eläimiä
ei ollut vaikea pelottaa pois. Heti kun pojat heittivät palavia
kekäleitä niitä kohti, ne pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti.

Jaguaarit sitä vastoin olivat vaarallisempia vieraita. Niin pian kuin
tuli pimeä, ne vainuskelivat ranskalaisluolan ympärillä, ja näihin
nopsajalkaisiin eläimiin oli miltei mahdotonta osua.

Elokuun ensi viikkoina laskeutui elohopea aika vauhtia. Oli
kolmenkymmenen asteen pakkanen. Kuitenkaan ei tuntunut kovin
kylmältä, sillä oli aivan tyyni, niin tyyni että tuskin
tuulenhengähdystäkään tuntui.

Mutta hyvää kestää harvoin kauan. Heti kun päästiin kuun
keskipaikkeille, alkoi niin ankarasti myrskytä, että puu toisensa
jälkeen kaatui ryskyen. Pojat tosin eivät sitä sen enempää surreet,
he kun täten pääsivät kaatamasta puita, joita tarvittiin haloiksi.
Pahinta oli, ettei voinut pistää nenäänsä ulos niin kauan kuin myrsky
raivosi.

Vasta elokuun loppupäivinä sää tuli niin leudoksi, että pojat taas
saattoivat ryhtyä ulkotöihin. Satimet ja ansat tarkastettiin nyt
perinpohjin. Ne olivat täynnä metsänriistaa, ja Moko saattoi tähän
aikaan joka päivä tarjota jos jonkinlaisia herkkuja. Yhtä vain
puuttui -- kalaa. Järvi, joet ja purot olivat vielä paksun jään
peitossa, niin että kalanpyytämisestä ei voinut tulla mitään.

Vähitellen oli elämä sekä kanatarhassa että tallissa vilkastunut.
Laama sai eräänä yönä viisi pientä vuonaa, joita Garnett ja Jack
hoitivat niin huolellisesti kuin ikinä saattoivat. Trapit ja
helmikanat munivat joukottain munia, joista pieniä trapin- ja
kananpoikia tuon tuostakin ilmestyi maailmaan.

Ennen kuin pakkanen lausui viimeiset jäähyväisensä, tahtoi Henri
kuten ainakin hyvä "kuningas" ilahduttaa pikku "kansaansa"
viettämällä suuren juhlan ulkona jäällä. Baxterin täytyi parhaan
kykynsä mukaan tehdä viisitoista paria luistimia.

"Hienoja niistä tietenkään ei tule, sitä teidän on turha toivoakaan",
hän vakuutti tovereilleen. "Te luultavasti hyvinkin morkkaatte minua
ja sanotte että olen hankkinut teille kurjia kämpyröitä, mutta teen
joka tapauksessa minkä voin."

Ja kun aika tuli, Baxterin luistimet eivät olleet niinkään huonot.

Sunnuntaina elokuun 25:ntenä kello yksitoista aamupäivällä lähtivät
Edvardia, Johnia, Costaria ja Mokoa lukuun ottamatta kaikki pojat
järvenrantaan, Henri etunenässä. Henrillä oli mukanaan huutotorvi,
sillä hän tahtoi olla varma siitä, että milloin tahansa saattoi
kutsua kokoon laumansa, vaikka pojat hajaantuisivat laajalle
jääkentälle.

Robert ja Cross olivat heittäneet pyssyn hartioilleen, eihän tietänyt
vaikka sattuisivat matkalla löytämään jonkin riistaeläimen jälkiä.
Henri oli tänään vastoin tavallisuutta varsin runsaskätisesti jakanut
panoksia.

Ei Henri eikä Gordon liioin välittänyt luistelemisesta. Robert
sitä vastoin oli kovin ihastunut luistinurheiluun, hän osasi tehdä
kaikenlaisia rohkeita pyörähdyksiä, eikä Paul ollut häntä paljonkaan
huonompi. Oli hauska nähdä molempien poikien kilpailevan siitä,
kumpi heistä luisteli paremmin. Henri iloitsi nähdessään miten
hänen veljensä innostuksissaan yhä enemmän vapautui raskaasta
ja painostavasta mielentilastaan ja otti osaa toisten huviin.
Hän pyörähteli taidokkaasti kerran toisensa jälkeen liukkailla
luistimillaan ja vaati yhä kiivaammin Robertia kanssaan kilpaan.

Mutta se ei ollut Robertin mielen mukaista. Eihän hänen arvolleen
sopinut kilpailla Paulin kaltaisen pikkupojan kanssa, ja kun hän
juuri samassa huomasi metsähanhiparven, joka leijaili korkealla
pilvissä, hän kutsui ystävänsä Crossin luokseen ja sanoi hänelle:
"Haluttaako sinua lähteä ampumaan, Cross? Tuolla ylhäällä on
saalista. Katsopas, nyt ne lentävät kauemmas. Niiden jälkeen!"

Ja ennen kuin kukaan arvasi kiitivät Robert ja Cross täyttä vauhtia
jään yli järven keskelle päin.

"Minnekähän he aikovat?" huudahti Henri. "Minähän pyysin hartaasti
Robertilta, ettei hän karkaisi meiltä."

"Älä hätäile!" arveli Gordon. "Jää on kai kyllin vahvaa joka
paikassa, kyllä he selviävät."

Mutta vähän myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa aivan toiselta suunnalta,
ja samalla nousi paksu sumu lännen puolelta. Näköpiiri supistui joka
silmänräpäys, eikä Robertia ja Crossia näkynyt missään.

"Kunpa he nyt vain löytäisivät takaisin kotiin!" päivitteli Henri
yhtä mittaa, nosti kaukoputken silmälleen ja tähysteli järven yli.
Mutta ei näkynyt ketään.

"Jospa ottaisit huutotorven ja kutsuisit heitä sillä", ehdotti
Gordon. "Ehkäpä he laukaisevat pyssynsä vastaukseksi, kun kuulevat
sinun huutavan."

Henri huusi keuhkojensa koko voimalla. "Robert! Cross! Missä olette?"
niin että kaikui. Mutta kukaan ei vastannut.

Ja nyt oli koko järvi peittynyt sumuverhoon.

Henri kutsui koko joukkonsa ympärilleen ja alettiin keskustella
siitä, mitä oli tehtävä molempien kadonneiden löytämiseksi.

Baxter tahtoi ottaa huutotorven, luistella keskelle järveä ja kutsua
heitä uudelleen sieltä, mutta Henri sanoi että hän itse tahtoi sen
tehdä.

"Voi ei, anna minun mennä", pyysi Paul ja tarttui veljensä
käsivarteen ja katsoi häneen rukoilevasti.

Henri mietti hetkisen. "Olkoon menneeksi!" hän sanoi sitten. "Tästä
saat huutotorven."

Paul katosi hetkessä sumuun. Toiset odottivat neljännestunnin,
odottivat puoli tuntia. Kello oli jo paljon, mutta ei kuulunut Paulia
eikä niitä, joita hän oli lähtenyt hakemaan.

"Olisipa meillä nyt pyssy!" sanoi Jack. "Laukauksen he ainakin
kuulevat, vaikka olisivat kuinkakin kaukana."

"Pyssy" toisti Henri. "Se olisi kotoa asti noudettava. Mutta emmehän
sillä tiellä kovinkaan kauan viivy. Tulkaa kaikki! Mennään!"

Pysähtymättä hetkeäkään pojat kiiruhtivat kotiin ranskalaisluolaan,
sieppasivat pari pyssyä, latasivat ne ja ampuivat pari laukausta,
jotka kaikuivat yli seudun. Sitten he kuuntelivat. Mutta ääntäkään ei
kuulunut.

Henri oli kovin levoton. "Meidän täytyy antaa heille jokin merkki.
Meidän täytyy saada heidät johdetuksi oikealle tielle. Yritetäänpä
tykillä."

Laivatykki vedettiin esille ja ladattiin. Sytyttimeen pantiin tuli,
ja pian jyrähti laukaus niin järeästi, että sen täytyi kuulua yli
saaren. Mutta ei vieläkään mitään elonmerkkejä kadonneista.

Kerta toisensa jälkeen laukaistiin nyt tykki, mutta turhaan.
Koetettiin kuunnella vastausta.

Yhtäkkiä noin kello viiden ajoissa, pamahti kaksi laukausta
koillisesta päin.

Heti Baxter vastasi Robertin laukaukseen. Vaara oli siis tällä kertaa
vältetty.

Vähän myöhemmin saattoi sumusta nähdä jotain, joka liikkui ja tuli
lähemmäksi. Siinä tuli Robert ja siinä Cross. Mutta minne oli
Paul jäänyt? Eivätkö Robert ja Cross olleet nähneet häntä? Ei, ei
vilahdustakaan.

Nyt hyvät neuvot olivat kalliit. Henri oli aivan epätoivoissaan
ajatellessaan, että hänen veljensä jäisi ehkä koko yöksi harhailemaan
jäälle, hänhän paleltuisi kuoliaaksi. Mitä oli tehtävä?

"Olisinpa mennyt Paulin sijasta!" hän sanoi yhä uudelleen. Mutta nyt
oli liian myöhäistä -- tehtyä ei voinut enää muuttaa.

Tuli pimeä. Paulia ei kuulunut.

Oli onni onnettomuudessa, että sumu vihdoin viimein alkoi hiukan
hälvetä. Pojat sytyttivät mahtavan nuotion Paulille oppaaksi -- ellei
hän ollut pudonnut railoon.

"Kuulkaapas!" huudahti Gordon äkkiä. Hän tähysti parhaillaan
kaukoputkella. "Eikö tuolla...? On kuin onkin, siellä liikkuu jotain.
Eikö totta, Henri?"

Yks kaks oli kaukoputki Henrin silmällä. "Niin, sinä olet oikeassa,
siellä on joku. Mutta... tokkohan? On, hän se on, se on veljeni.
Jumalan kiitos!"

Nyt kaikki pojat alkoivat huutaa niin kovasti kuin jaksoivat, jotta
Paul tietäisi, että hänet oli huomattu.

"Mennään häntä vastaan!" ehdotti joku. Ja pian oli koko joukko
menossa.

Paul tuli yhä lähemmäksi. Vielä hän näkyi kaukana vain pienenä
mustana pilkkuna. Mutta koska hän oli nopsa luistelija, saattoi
tuskin kestää enemmän kuin pari minuuttia ennen kuin hän saapuisi
rantaan.

Mutta mitä tämä merkitsi? Eikö hän ollut yksin? Baxterin terävä silmä
keksi pari tummaa pilkkua Paulin takana. Nyt saattoi Gordonkin nähdä
ne.

Mitä ne olivat?

"Ovatkohan ne ihmisiä?" kysyi Baxter.

"Ei, pikemminkin näyttää siltä kuin ne olisivat joitakin eläimiä,
jotka ovat aivan hänen kantapäillään", arveli Gordon.

Heti Robert lähti matkaan pyssy kädessä niin nopeasti kuin suinkin
pääsi. Muutamassa hetkessä hän oli kaukana edellä muista. Seuraavassa
tuokiossa hän laukaisi, ja Paulin vainoojat, kaksi suurta karhua,
kääntyivät pakoon.

Toverit vastaanottivat Paulin iloisella eläköönhuudolla. Paul
kertoi, kuinka hän oli yhtä mittaa toitottanut huutotorveen
kutsuakseen Robertia ja Crossia mutta yhtäkkiä hän huomasikin itse
joutuneensa eksyksiin. "En olisi koskaan löytänyt kotiin, elleivät
kanuunanlaukaukset ja sittemmin nuotio olisi johtaneet minua
jäljille", hän sanoi. Kotimatkalla, hän kertoi edelleen oli kaksi
karhua ruvennut ajamaan häntä takaa. Hänen oli silloin täytynyt
luistella niin nopeaan kuin jaksoi, ja hän olikin koko ajan ollut
hyvän matkaa karhuista edellä. Mutta jos hän vain kerrankin olisi
kompastunut, ne olisivat varmaan saavuttaneet hänet, ja silloin olisi
hän ollut hukassa.

Ensimmäisen kerran pojat näkivät nyt karhuja Carrin saaressa. Ne
eivät suinkaan olleet sieltä kotoisin, vaan olivat luultavasti
kulkeneet sinne jään yli tai ajautuneet maihin jäälohkareella. Siitä
päättäen ei lähimpään saareen tai lähimpään mantereeseen olisi
niinkään pitkä matka.

Kotimatkalla Henri lausui muutamia vakavia sanoja Robertille.

"Pyysinhän minä, ettet lähtisi liian kauas meistä muista", hän sanoi.
"Ajattele, minkä onnettomuuden itsepintaisuutesi oli tuottaa. Mutta
en kuitenkaan tahdo sinua nuhdella. Päinvastoin kiitän sinua siitä,
että niin reippaasti ja nopeasti riensit veljeni avuksi. Kiitos
siitä, Robert."

Näin sanoen Henri ojensi vanhalle vastustajalleen kätensä. Mutta
Robert katsoi toisaalle, mutisi jotain että "hän vain oli tehnyt
velvollisuutensa", eikä ollut näkevinään Henrin tarjoamaa kättä.



KAHDESKYMMENES LUKU

Yhdyskunta hajaantuu


Syyskuu tuli ja meni. Ilmassa tuntui kevättä.

Eräänä lokakuun iltana istui neljä ranskalaisluolan poikaa nuotion
ääressä järven etelärannalla. Valkea roihusi iloisesti suuren hongan
juurella, ja pojat olivat parhaillaan paistamassa muutamia sorsia.
Kun he olivat syöneet, kietoutui kolme heistä vaippoihinsa ja
laskeutui levolle. Neljäs jäi vartioimaan.

Nämä neljä poikaa olivat Robert, Cross, Webb ja William. He olivat
heittäneet hyvästi tovereilleen ja ranskalaisluolalle ja aikoivat
tästedes tulla toimeen omin päin.

Tämä oli tapahtunut seuraavasti.

Henrin ja Robertin välit olivat talven kuluessa käyneet yhä
kireämmiksi. Gordon koetti tarmokkaasti saada aikaan sovintoa, mutta
turhaan. Robert _tahtoi_ riitaa Henrin kanssa. Ei sekään auttanut,
että Henri tarjoutui luopumaan hallituksesta ja jättämään sen
Robertin käsiin. Suurin osa pojista vastusti näet kynsin hampain
sellaista ratkaisua.

Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin
hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan
sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja
Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua
ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään
muuta.

"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi
Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette
voi sietää?"

"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa
nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."

"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia
suoraan silmiin.

"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että _meidän täytyy
totella sinua_. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi
muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä
hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä
ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert
aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin
raivoissaan hän oli.

Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain.
"Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."

"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".

"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.

"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän
huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä
järkiinsä.

Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut
oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt
uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että
kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja
kalastukselle soveliasta alaa -- vieläpä siellä oli luoliakin, joihin
voi laittaa asunnon itselleen.

Kaikesta päättäen saattoi siis sillä puolen saarta tulla toimeen
yhtä hyvin kuin siinä, mihin pikku yhdyskunta oli asettunut,
ranskalaisluolassa ja Panin arkihuoneessa. Ja kun Robert keskusteli
Crossin, Webbin ja Williamin kanssa esittäen heille tuumiaan, he
myönsivät heti hänen olevan oikeassa.

Niinpä siis nuo neljä "kapinoitsijaa" istuivat nyt paistamassa sorsia
kaukana ranskalaisluolasta. He olivat matkalla siihen osaan maata,
joka oli heidän halunsa päämäärä.

He olivat lähteneet kotoa aikaisin aamulla. Henri, Gordon ja toiset
pojat olivat olleet oikein suruissaan jättäessään heille hyvästi. Ja
Crossin, Webbin ja Williamin, yksinpä Robertinkin oli hyvin vaikea
pysyä "arvokkaan" näköisenä, mutta he purivat hammasta eivätkä olleet
tietävinään: he olivat kaikki neljä liian itsepintaisia näyttääkseen,
kuinka raskaalta heistäkin lähtö tuntui nyt kun tosi tuli eteen.

He eivät ottaneet mukaansa paljon tavaroita. Toistaiseksi he
tahtoivat vain tutkia seutuja ja etsiä paikkaa minne voisivat
rakentaa tulevan pesänsä. Sen vuoksi heillä ei ollut muuta
kannettavaa kuin kaksi pyssyä ja kaksi kirvestä, neljä revolveria,
muutamia onkia ja verkkoja, matkaviitat ja taskukompassi sekä
muutamia säilykerasioita. Sen lisäksi kumivene, jonka Henri
ystävällisyydessään oli lainannut heille. Kun he viikon ajan
kuljettuaan olivat löytäneet paikan, johon saattoivat laittaa kodin,
he aikoivat kääntyä takaisin ranskalaisluolaan noutamaan sen, mikä
heille kuului laivasta pelastetuista kapineista.

Viisi kuusi mailia seikkailijamme kulkivat ensimmäisenä päivänä.

Seuraavana aamuna he heräsivät kovin viluisina. Nuotio oli kyllä
palanut koko yön, mutta sen lämpö ei riittänyt haihduttamaan kevätyön
kovaa kylmyyttä.

Pojat lähtivät heti kulkemaan pitkin järven rantaa ja taivalsivat
noin kello ll:een kertaakaan levähtämättä. Sitten he seisahtuivat
pienen lahden rannalle ja paistoivat vähän metsänriistaa, jonka
William oli aamulla ampunut. Ruoka ei tosin ollut yhtä maukasta kuin
Mokon keittiössä valmistettu -- Cross oli nyt kokkina -- mutta se
painui kuitenkin alas.

Syötyään he kulkivat eteenpäin. He saapuivat suureen tammi- ja
havumetsään ja huomasivat, että kaikkialla missä he kulkivat oli
runsas ja vaihteleva eläinkunta; näillä seuduin oli metsästäjällä
nähtävästi yhtä paljon työtä kuin kauempana lännessä.

Kuuden ajoissa iltapuolella he saapuivat Itävirralle, ja täällä
Robert huomasi puiden välissä sammuneen nuotion jäännöksiä. Tässä
siis Henri, Moko ja Paul olivat majailleet silloin kun he olivat
liikkuneet näillä mailla. Robert ja hänen toverinsa päättivät levätä
ja söivät illallisensa samojen puiden varjossa kuin aikoinaan ne
toverit, jotka he nyt olivat jättäneet.

Robert vaipui mietteisiin siinä maatessaan. Katuiko hän jo
poislähtöään? Sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei sitä ainakaan
näyttänyt. Mutta hänen pienet ystävänsä Cross, William ja Webb
toivoivat salaa että he olisivat nyt kotona turvallisessa luolassa
eivätkä vaeltaisi tuntemattomia erämaita. Mutta "kun on sanonut
A:n, on sanottava myös B", kuuluu sananlasku, ja näin oli pikku
muuttolaistenkin käynyt. He olivat kerta kaikkiaan liittyneet
Robertiin, sen vuoksi heidän täytyi seurata häntä, kävi miten kävi.

Seuraavana päivänä he kulkivat kumiveneellä Itävirran yli, ja sitten
jatkui matka eteenpäin rannikkoa kohti.

Siitä tuli pojille kova päivä. Tuntikausia heidän täytyi suurella
vaivalla raivata itselleen tietä tiheän viidakon halki tai rämpiä
laajojen rämeiden poikki.

Kello kahdentoista ajoissa he levähtivät. He olivat nyt saapuneet
sille paikalle, josta Henri veljineen oli koonnut pinjankäpyjä.
Robert ja hänen seuralaisensa maistelivat myös näitä hyvänmakuisia
hedelmiä, mutta eivät uskaltaneet poimia niitä paljon, koska eivät
kuitenkaan voineet liikoja kantaa, siitäkään syystä, että heidän
täytyi yhtä mittaa tarttua kirveeseen raivatakseen tiheätä verkkoa,
jonka oksat olivat punoneet heidän tielleen.

Oli jo pimeä, kun he saapuivat rannikolle. He eivät tosin nähneet
merta, mutta kuulivat sen yksitoikkoisen, juhlallisen kohinan.

Pian leimusi kuivista risuista laadittu nuotio korkealle ilmaan.
Robert oli ampunut pari metsäkanaa, jotka paistettiin ja syötiin, ja
pian kolme pienempää poikaa kuorsasi pinjan juurella.

Robertkin oli väsynyt, sanomattoman väsynyt. Hän piti kuitenkin
silmänsä auki melkein koko yön. Mutta viimein väsymys voitti
hänetkin. Ja kun aurinko seuraavana päivänä nousi, se lämmitti
säteillään neljää uupunutta poikaa, jotka nukkuivat niin sikeästi
ja rauhallisesti kuin makaisivat kotonaan vanhempainsa talossa
Aucklandissa eikä autiossa saaressa keskellä valtamerta.



YHDESKOLMATTA LUKU

Myrsky-yö


Herättyään Robert juoksi ensi työkseen rannalle ja tuijotti yli
aaltojen. Yksi ainoa silmäys riitti todistamaan, ettei täältäkään
voinut nähdä maata.

Mutta, ajatteli hän itsekseen, eihän saari kuitenkaan voi olla niin
mahdottoman kaukana Amerikan mantereesta. Sen vuoksi täytyy laivojen,
jotka ovat Magalhãesin salmen kautta matkalla Chileen ja Peruun,
kulkea itärannikon ohi. Lienee siis viisainta, että asetumme jonnekin
tänne läheisyyteen. Ja Robert olikin varsin oikeassa.

Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä.
Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä
virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka
Henrikin aikoinaan oli huomannut.

"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.

"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme
luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin
jo kauan sitten."

Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä
niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert
ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen -- senlaatuisia
asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan
ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen
matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja
sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia
pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa
luolasta mainion asunnon.

Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein
mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he
tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin
he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja
vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli
puhunut.

Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi,
milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross
ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen
ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken
saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät
maata jossain läheisyydessä.

"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin
ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja
Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.

"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa
päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi
ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella
asetumme tänne."

Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän
koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.

He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle
joelle, jolle Robert antoi nimen _Pohjoispuro_. He lähtivät
seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen.
Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta
samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi:
"Katsos tuonne. Mikähän se on?"

Jotain liikkui puron reunalla rehottavassa kaislikossa. Mahtoi olla
iso eläin, sillä se liikkui kovin raskaasti.

Ääneti ja varovasti pojat hiipivät lähemmäksi ja näkivät silloin
hyvin sarvikuonon näköisen eläimen. Robert ja Cross sieppasivat
nopeasti pyssynsä ja laukaisivat. Mutta vaikka kumpikin varmasti
tiesi luotinsa osuneen, he näkivät kuitenkin eläimen syöksyvän
vedestä ja juoksevan metsän tiheikköön. Eläimen nahka oli varmaankin
liian paksu, luodit eivät kyenneet sitä lävistämään.

"Se oli tapiiri", sanoi Robert. "Antaa mennä vain. Emme kuitenkaan
voi sitä mihinkään käyttää."

Seuraavana päivänä sää muuttui. Jo aamusta alkaen taivaalla ajeli
raskaita, harmaita pilviä, ja tuuli oli kääntynyt länteen. Se ennusti
rajuilmaa. Sen vuoksi pojat panivatkin parastaan ennättääkseen
päämääräänsä vielä samana päivänä.

Kellon käydessä viittä leimahti ensimmäinen salama, jota seurasi
kumea ukkosen jyrähdys. Ja siitä hetkestä alkaen tuli salama toisensa
jälkeen, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen.

Mutta Robert ja hänen seuralaisensa eivät pelästyneet, kulkivat
vain yhä edelleen siinä uskossa, että kohta saapuisivat rannikolle.
Ja aivan oikein! Muutamia tunteja myöhemmin, noin kello kahdeksan
ajoissa, tuli hyökyaaltojen kohina selvästi heidän kuuluvilleen.
Mutta nyt oli taivas kauttaaltaan niin mustien myrskypilvien
peitossa, että he tuskin saattoivat toivoa näkevänsä enää mitään sinä
iltana.

"Juostaan aika vauhtia!" huusi Webb ja lähti livistämään. "Voimme
ehkä vielä nähdä hiukan, niin kauan kuin on jonkin verran valoisaa."

Ja niin he lähtivät juoksemaan. Jokaisen mieltä innosti ajatus, että
he nyt ehkä riensivät kohti toiveittensa päämäärää, että tuolla
heidän edessänsä oli elämä ja maailma. Mitähän jos vain kapea salmi
erottaisi heidät manteresta!

Yhtäkkiä William seisahtui paikalleen kuin naulittuna. Kun muut
ennättivät hänen luokseen, hän osoitti johonkin, joka häämötti hänen
edessään rantatöyräällä.

Lähemmin tarkastaessaan pojat huomasivat sen veneeksi. Se lojui
toisella kyljellään, ja niemellä aivan sen vieressä makasi -- _kaksi
ihmistä_.

Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti -- sillä ruumiita ne
tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa,
jotka makasivat rantahiekalla.

Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton
näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä
tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin
lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.

Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä
valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen
lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä
voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin
ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli
pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut
parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa
jälkeen.

Oli oikein Jumalan ilma.

Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet
hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei
kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä
mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen
saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo
kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa
itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä
saattoi antaa heille vastauksen.

Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa
ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he
sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita
ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.

"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa
tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka
tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän
pitäisi kiirehtiä rantaan."

Niin -- pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa
siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän
tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä
velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he
nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet
kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun
toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He
olivat siis vain lapsia -- sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon
suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.

Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat,
että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset
olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos
he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa?
Siispä: Alas rantaäyräälle!

Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa,
mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin
onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat
nähneet veneen.

Ja siinä se vieläkin oli, samassa asennossa kuin eilenkin. Mutta
missä olivat molemmat ihmiset? Poissa?

"He olivat siis sittenkin eläviä ihmisiä!" huudahti William.

"Niinkö arvelet", tuumi Robert. "Se ei ole niinkään varma."

"Eikö varma? Mitä tarkoitat? Kun he kerran ovat menneet tiehensä?"

Robert osoitti merta. "Eiköhän vain pakovesi ole tempaissut heidät
mukanaan?" hän sanoi. "Katsotaanpa." Hän kohotti kaukoputken
silmälleen, mutta vaahtopäisillä laineilla ei näkynyt mitään.

Pojat kiiruhtivat nyt veneelle. Se oli tyhjä, puolikannellinen, noin
kolmenkymmenen jalan pituinen. Ylähangan puolella oli parras kokonaan
musertunut kallioista rantaa vasten, masto oli taittunut juuresta,
ja purjeista oli vain jokin riekale jäljellä. Peräpeilissä oli kaksi
sanaa: _Severn -- San Francisco_.

Laiva oli siis kotoisin Amerikasta.

Amerikasta! Olisiko manteren rannikko sittenkin lähellä.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Odottamaton vieras


Palatkaamme takaisin ystäviemme luo, ranskalaisluolaan.

Henri oli kovin pahoillaan siitä, että Robert ja hänen ystävänsä
olivat rikkoneet välinsä uudisasutuksen kanssa. Hän ei voinut olla
käymättä tilille oman itsensä kanssa -- hänestä tuntui kuin hän
kuitenkin tavallaan olisi ollut syypää hajaannukseen. Gordon koetti
kyllä alinomaa lohduttaa häntä ennustaen, että kerran vielä koittaa
päivä, jolloin nuo neljä eripuraista poikaa palaavat takaisin jo
siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät voi tulla toimeen omin
päin. Mutta niin mielellään kuin Henri uskoikin, että pojat pian
palaavat, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä varma; tunsihan hän
Robertin taipumattomuuden. Hän epäili suuresti, myöntääkö Robert
olleensa väärässä. Ja vielä levottomampi hän oli tulevaisuuden
suhteen ajatellessaan, että pieni uudisasukasyhdyskunta kaikesta
päättäen tulee viettämään vielä yhden talven Carrin saaressa, kenties
montakin talvea.

Sen vuoksi hän päätti tehdä kaiken, mitä ikinä saattoi,
kiinnittääkseen ympäristön ja varsinkin mahdollisesti ohi
purjehtivien laivojen huomion saareen. Kaisloista palmikoitu pallo,
joka oli kohotettu hätämerkiksi, sijaitsi vain noin sadan kyynärän
korkeudella, siis liian matalalla voidakseen näkyä kovinkaan kauas.
Mietittyään päänsä puhki keksiäkseen jotain oikein silmäänpistävää
Henri kutsui eräänä päivänä Baxterin luokseen ja kysyi häneltä, eikö
hänen mielestään suuri leija voisi olla hyödyksi tässä suhteessa.

"Katsopas, Baxter", hän selitti. "Purjekangasta, nuoraa ja muuta
senlaatuista meillä on yllin kyllin, ja jos nyt laitamme oikein
suuren jättiläisleijan, niin tottahan saamme sen kohoamaan melkein
tuhannen jalan korkeuteen. Vai mitä arvelet?"

"Niin, tuulta tässä maassa ainakin on kylliksi", sanoi Baxter.
"Voimmehan koettaa."

"Aivan niin. Päivällä tällainen leija näkyy kauas, ja yöllähän voimme
sitoa siihen lyhdyn, joten merenkulkijain on mahdoton olla sitä
huomaamatta."

Henri pani parastaan saadakseen keksintönsä toteutetuksi, eikä hänen
tarvinnut käyttää montakaan sanaa saadakseen toisetkin innostumaan
yritykseen. Gordonista tuuma oli mainio, ja hän toivoi hyvää tulosta
tällaisen leijan ilmaan kohoamisesta. Mitä pikkupoikiin tulee, heistä
oli tietysti hirveän hauskaa saada mokoma leikkikalu käytettäväkseen.

"Sillä pitää olla pitkä, pitkä, pyrstö!" sanoi Edvard. Costar pyysi
hartaasti, että leijan korvat tehtäisiin kyllin suuret, ja John
ehdotti, että se maalattaisiin hyvin koreaksi, niin että se olisi
mahdollisimman hassunkurisen näköinen.

Henri antoi lasten lörpötellä ja ilveillä, hänestä ei ollut lainkaan
ikävää, että he olivat niin innoissaan tuuman toteuttamisesta, vaikka
eivät täysin ymmärtäneetkään, ettei kaikki ollut vain leikkiä.

Jo samana päivänä, jolloin Robert ja hänen kolme ystäväänsä sanoivat
jäähyväiset ja lähtivät seikkailemaan, käytiin työhön käsiksi.

"Kylläpä Robertin silmät menevät pyöreiksi, kun hän näkee leijan",
sanoi Jack.

"Niin, jos se vain näkyy yli koko saaren. Mitä luulet Henri?" kysyi
Garnett.

"Näkyypä niinkin. Ja vielä paljon kauemmaksikin."

"Ihanko kotiin, Aucklandiin asti?" kysyi lapsellisesti John.

"Ei, John kulta" sanoi Henri ja pudisti päätään surumielisesti
hymyillen. "Ei Aucklandiin, sinne on liian pitkälti. Mutta tehkääpä
nyt oikein reippaasti työtä, sekä sinä John että te toisetkin. Saa
nähdä eikö Robertin, Crossin, Webbin ja Williamin tee mieli palata
kotiin, kun huomaavat mitä olemme tehneet."

Jo muutamien päivien kuluttua leija valmistui. Ja aika suuri se
olikin, ja niin luja että se hyvin olisi voinut kantaa jonkun
pojistakin ilmamatkallaan. Mutta siihen tarkoitukseen sitä ei
ollut rakennettu; sen täytyi olla luja voidakseen kestää tuulen
riuhtomista. Tietenkään ei moista jättiläisleijaa voinut hallita
käsin kuten niitä leijoja, joilla pojat olivat leikkineet kotona
Uudessa Seelannissa. Sen hoitamiseen täytyi käyttää pientä kelaa,
joka aikoinaan oli pelastettu aluksesta. Leijan köysi kierrettiin
kelaan, ja niin se oli valmis kohoamaan ilmaan.

Seuraavana päivänä piti ilmamatkan tapahtua, mutta sinä päivänä
puhkesi raivoava myrsky, sama rajuilma, joka yllätti Robertin
ja hänen toverinsa tuona kauheana yönä. Vielä toinenkin päivä
kului, ennen kuin leijan saattoi päästää ilmaan. Mutta lokakuun
17:ntenä kaikki pojat kokoontuivat heti välipalan syötyään luolan
ulkopuolelle, missä leija makasi maassa valmiina.

Pienemmät olivat innoissaan hauskasta leikistä, johon he saivat ottaa
osaa. Kun Henri tuli ulos ja alkoi panna leijaa purjehduskuntoon, he
kohottivat hänelle kaikuvan eläköön.

"Ja nyt päästämme sen valloilleen", sanoi Henri. "Baxter ja Edvard,
tarttukaapa kiinni kummitukseen! Moko ja Costar voivat auttaa teitä,
niin, te muut saatte kyllä myös olla mukana, Paul ja minä hoidamme
kelaa. Ja sinua Gordon pyydän antamaan merkin, milloin on päästettävä
irti! Sinähän voit laskea: yksi, kaksi -- kolme, ja kolmen jälkeen
päästämme sen ilmaan. Mutta mikä Pania vaivaa? Mitä ihmettä koira
tahtoo!"

"Niin, ja kuulkaa kuinka se ulvoo!" huudahti Jack katsellen Pania,
joka täyttä vauhtia loikkasi kivien ja kantojen yli metsään.

"Se on kai vainunnut jonkun eläimen jälkiä", sanoi Gordon. "Mutta on
ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan, mitä on tekeillä."

Jack ja Paul juoksivat sisään hakemaan pyssyjä, ja sitten joka mies
riensi koiran jäljessä.

He eivät ennättäneet pitkälle metsään ennen kuin näkivät Panin. Se
seisoi hiljaa puun juurella nuuskien -- naista, joka makasi kuin
kuollut maassa.

Hänellä oli yksinkertainen, mutta sievä puku, ja hän näytti noin
neljänkymmenen ikäiseltä. Laihalta ja sairaalta hän näytti, mutta
kuollut hän ei ollut, vaan hengitti vielä.

Nopeasti Paul juoksi kotiin luolaan ja toi pullon, josta Henri
tiputti muutamia pisaroita tajuttoman naisen kurkkuun. Se auttoi
heti. Hän avasi silmänsä ja katseli kummastuneena lapsiparvea, joka
häntä ympäröi. Iloisena hän ojensi kätensä leivänpalasta kohti, jonka
Paul hänelle tarjosi.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan nälkään.

Lopulta hän nousi hitaasti istualleen ja sanoi heikosti englannin
kielellä: "Kiitos, rakkaat lapset! Paljon kiitoksia!"

Pojat kantoivat hänet nyt kotiin ranskalaisluolaan, ja kun hän oli
saanut enemmän syödäkseen ja juodakseen, hän kertoi kuka hän oli ja
mitä hän oli kokenut.

Hänen nimensä oli Catherine Reddy ja hän oli syntynyt
Pohjois-Amerikassa. Siellä hän oli palvellut viimeiset kaksikymmentä
vuotta Albanyn kaupungissa William Penfield nimisen kauppiaan
perheessä. Kuukausi sitten hän oli astunut laivaan San Franciscossa
herra ja rouva Penfieldin seurassa, jotka aikoivat matkustaa
Chileen tervehtimään sukulaisiaan. Laivan nimi oli "Severn", ja
se oli mainio alus, mutta sen miehistö oli kaikkein kehnointa
roskaväkeä. Viikko sen jälkeen kun laiva oli lähtenyt matkalle,
miehistö teki kapinan. Heidän johtajansa, Walston-niminen merimies,
tappoi kapteenin, perämiehen ja Penfieldin puolisot. Catherine eli
Kate, jota nimeä hän mieluummin käytti, oli joutua saman kohtalon
uhriksi, mutta Forbes-niminen merimies, joka ei ollut aivan yhtä
raaka kuin hänen toverinsa, rukoili hänen henkensä puolesta, ja niin
hän pääsi kuoleman kynsistä. Samoin säästettiin toisen perämiehen
henki, lurjukset eivät näet voineet tulla ilman häntä toimeen, koska
eivät osanneet itse ohjata laivaa. Hän oli noin kolmekymmenvuotias,
nimeltään Evans, ja hänen täytyi nyt ohjata etelään. He aikoivat
kiertää Kap Hornin, laskea maihin Afrikkaan ja ruveta harjoittamaan
orjakauppaa.

Mutta eräänä päivänä laivassa puhkesi tulipalo, ja liekit levisivät
niin tuhoisasti, että "Severn" oli auttamattomasti hukassa. Miehistö
laski silloin vesille veneen, kokosi kiireesti joukon ruokatavaroita
ja ampuma-aseita ja syöksyi veneeseen. Näin he olivat onnellisesti
pelastuneet palavasta laivasta, mutta pian läheni uusi uhkaava vaara.
Nousi rajuilma ja heidän pieni aluksensa pyöri kuin pähkinänkuori
kuohuvilla laineilla. Viimein eräänä yönä, kun myrsky raivosi
pahimmillaan, heittivät laineet veneen tämän maan rantaan. Sitä ennen
myrsky oli pyyhkäissyt veneestä viisi miestä, vain Kate ja kaksi
merimiestä oli siis jäljellä. Heidät myrsky heitti rantaäyräälle,
jolloin Kate jäi makaamaan puolittain veneen alle. Maailma musteni
hänen silmissään, ja hän vaipui horroksiin. Varhain aamulla hän
kuitenkin tointui, kuuli ääniä läheltään, ja piilopaikastaan hän
kauhukseen näki Walstonin ja kahden muun merimiehen, Brandtin ja
Rockin, tulevan kohti venettä. Ja hän oli varmasti luullut heidän
hukkuneen! Pian hän ymmärsi, että he vasta nyt olivat huomanneet
toverinsa, Forbesin ja Richardin. He alkoivat hieroa ja pyörittää
näitä, ja saivat heidät viimein virkoamaan. Sitten he keskustelivat
yhdessä mihin ryhtyä.

"Missähän päin maailmaa me oikeastaan olemme?" kysyi Richard.

"Niin, kukapa sen tietää? Mutta mitäs siitä?" arveli Walston. "Nyt ei
muuta kuin koettaa pyrkiä täältä pois."

"Miten on aseiden laita?" kuului Forbesin ääni.

"Mainiosti! Tässä ovat ampuma-aseet". Hän otti laiva-arkusta esille
viisi pyssyä, "ja tässä on, mitä pistää niiden suuhun".

"Siinäkö kaikki luotimme?" huudahti Rock ja viittasi pieneen myttyyn,
joka oli Walstonin kädessä. "Niitä on jotenkin vähän, jos pitää
tapella villejä vastaan."

"Mihin panitte Evansin?" kysyi Forbes.

"Hänestä on Cope pitänyt huolen. Ei hän niinkään pian pötki pakoon.
Ja jos hän alkaa metkuilla, niin minä pidän kyllä hänet kurissa",
irvisteli Walston.

"Entä Kate?"

"Mennyttä kalua, toverit. Hänestä olemme kuitit!"

"Sepä onni onnettomuudessa", sanoi Rock. "Hän olisi vain ollut
vastuksenamme, ja sitä paitsi hän voisi lörpötellä meistä monenmoisia
juttuja."

Kun merimiehet vähän myöhemmin jättivät rantaäyrään ja kulkivat
Evansin kanssa itään päin, uskalsi Kate ryömiä ulos kätköstään. Hän
suuntasi kulkunsa metsään ja harhaili kunnes viimein väsymyksen,
nälän ja vilun näännyttämänä vaipui maahan. Juuri silloin pojat hänet
löysivät.

Onnettoman naisen kertomus antoi Henrille ja Gordonille paljon
ajattelemisen aihetta. He käsittivät, että heidän ja toverien henki
oli vaarassa, jos Walston ja hänen joukkonsa löytäisivät tien heidän
asuntoonsa. Tietysti merimiehet koettivat parhaansa mukaan saada
veneensä taas purjehduskuntoon, mutta siihen tarvittiin työkaluja.
Jos he nyt keksisivät, että ranskalaisluola sisälsi sekä työkaluja
että aseita ja elintarvikkeita, he tulisivat varmaan sen enempää
lupaa kysymättä raastamaan pois kaiken haluamansa. Ja jos pojat
vastustaisivat, he ampuisivat luodin heidän päänsä läpi.

Entä Robert ja hänen kolme toveriansa, heitä uhkasi vielä suurempi
vaara. Kuinka helposti he saattoivat joutua murhaajien käsiin!

Henri tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hetkeäkään tuhlaamatta hän aikoi
vielä samana iltana purjehtia veneellä jokea alas. Sen suulla hän
toivoi tapaavansa pojat tai ainakin jotain, joka johtaisi hänet
heidän jäljilleen.

Paul pyysi päästä mukaan, mutta Henri ei ottanut seurakseen muita
kuin Mokon, veneessähän täytyi olla tilaa noille neljälle eksyneelle
lampaalle.

Nyt ei enää voinut olla kysymystäkään leijan ilmaretkestä. Samallahan
olisi näytetty viholliselle suorin tie luolaan.

Pojat pysyivät siis sisällä koko sen päivän ja kuluttivat aikaansa
kertomalla Katelle omia kokemuksiaan. Kuullessaan, kuinka monta
kovaa hänen nuoret pelastajansa olivat kokeneet, tuo hyvä nainen
lupasi mielessään, että hän tästedes pitää huolta heistä ja on heille
äidin sijaisena. Hän oli jo ennättänyt kiintyä Johniin ja Costariin.
Pikku veitikoikseen hän kutsui heitä, ja pojatkin pitivät hänestä
jo paljon. Jack, joka juuri parhaillaan luki Robinsoniaan, ainakin
kolmattakymmenettä kertaa, tahtoi että Katelle annettaisiin nimeksi
Perjantai, sillä niin kuin villi mies oli ajautunut Robinsonin
saareen perjantaipäivänä, niin oli Katekin tullut uudisasutuksen
jäseneksi samana viikonpäivänä.

Kello kahdeksan illalla Henri ja Moko lähtivät purjehtimaan jokea
alas. He eivät ottaneet mukaan muuta kuin vähän ruokaa, kaksi
revolveria ja pari metsästyspuukkoa. Mitään erikoista ei tapahtunut
ennen kuin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin he purjehtiessaan
alas Itävirtaa huomasivat tulta metsässä.

"Laskehan minut maihin, Moko!" sanoi Henri. "Se ei voi olla muuta
kuin nuotio. Joku on varmaan majoittunut tuonne puitten väliin."

"Eikö minun pitäisi tulla mukaan?" kuiskasi Moko. Mutta Henri tahtoi
mieluummin mennä yksin, oli tärkeätä päästä hiipimään niin hiljaa
kuin mahdollista, kukaties vaikka juuri nuo merimieslurjukset
majailisivat tässä metsässä. Hän pisti revolverin vyöhönsä, otti
metsästyspuukon käteensä ja hyppäsi maihin heti kun Moko laski
rantaan.

Kymmenkunta askelta hän hiiviskeli puulta puulle, mutta pysähtyi
yhtäkkiä: hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt jonkun ryömivän
vastaan.

Samassa silmänräpäyksessä kajahti raivoisa ulvonta, sitten syöksyi
suuri eläin korkeasta ruohikosta. Se oli jaguaari.

Joku huusi apua kovalla äänellä. Henri tunsi äänen -- se oli Robertin!

Henri ymmärsi heti tilanteen. Jaguaari oli syöksynyt Robertin päälle
ja painoi häntä allensa, niin ettei poika kyennyt liikuttamaan
itseään, vielä vähemmän käyttämään aseitaan.

Mutta kuka tuossa tuli juosten? Williamhan se oli. Hätähuudot
olivat herättäneet hänet, nopeasti hän sieppasi pyssynsä, nosti sen
poskelleen ja oli laukaisemaisillaan. Mutta silloin huusi Henri
hänelle: "Älä ammu!"

Hämmästyneenä William laski pyssyn alas ja näki samassa Henrin
syöksyvän petoeläimen kimppuun. Se jätti nyt Robertin rauhaan ja
kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Mutta Henri oli jaguaaria
nopsempi; salaman nopeudella hän iski veitsensä vartta myöten sen
rintaan, ja ilkeästi sähisten iso peto vaipui kuolleena maahan. Sitä
ennen se kuitenkin ennätti iskeä käpälänsä Henrin olkapäähän, johon
tuli syvä mutta ei vaarallinen haava.

"Hei, mistä sinä siihen tupsahdit", huudahti William heti saatuaan
puhekykynsä takaisin.

"Siitä ennätämme kyllä vielä puhua. Hanki nyt vain Cross ja Webb
tänne, ja lähdetään sitten kaikki pois täältä."

"Salli minun ensin kiittää sinua monta, monta kertaa", änkytti
Robert. "Sinä olet pelastanut henkeni, Henri! Sitä en koskaan unohda."

"Tiedätkö mitä, Robert! Minä en totisesti ole tehnyt rahtuakaan
enempää kuin mitä sinä minun asemassani olisit tehnyt. Olemmeko siitä
yhtä mieltä? -- Antakaapa minulle nyt jokin riepu tähän naarmuun,
jonka tuo peto minulle lahjoitti. Kiitos, William. Nenäliinasi on
vallan mainio tähän tarkoitukseen. Tahdotko sitoa sen? Ja nyt saatte
kuulla."

Henri kertoi sitten, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Robert
ystävineen oli lähtenyt ranskalaisluolasta. Hän ilmoitti, että joukko
raakoja miehiä kuljeskeli saaressa ja että hän siitä syystä oli
kieltänyt Williamia ampumasta, laukaushan olisi heti johtanut roistot
jäljille. "Myönnättekö nyt minun olevan oikeassa, kun pyydän teitä
seuraamaan minua kotiin toisten luo."

"Myönnämme!" huudahti Robert. "Sen totta vie saat uskoa. Ja mitä
minuun tulee, Henri, niin vakuutan, että tästä lähtien taivun
tykkänään sinun tahtosi mukaan. Niin viisaasti sinä käyttäydyit, ja
niin uljaasti." Robertin ääni sortui, hän ei tahtonut löytää sanoja
kiittääkseen Henriä reippaasta menettelystä.

Heti päivän valjetessa kaikki kuusi lähtivät kotimatkalle veneellä.
Veneessä oli kyllä jotenkin ahdasta, mutta matka sujui sittenkin
ilman mitään onnettomuutta.

Ranskalaisluolassa ilo oli suuri, kun koko pikku yhdyskunta taas oli
koolla. Vastedes oli nuorten uudisasukkaiden tunnussanana aina oleva:
yksimielisyys on voimaa! Silloin he kyllä pystyvät voittamaan vaarat,
jotka nyt heitä uhkasivat.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Leijasta on hyötyä


Lähinnä seuraavina päivinä Robertin ja hänen ystäviensä kotiintulon
jälkeen pojat käyttivät aikansa varustaakseen luolaa niin, että
saattoivat antaa "severnilaisille" rosvoille lämpimän vastaanoton,
jos he koettaisivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun.

Kummallista muuten oli, ettei Walstonia, Richardia ja Forbesia
enempää kuin niitä muitakaan vielä lainkaan näkynyt. Henri ja Robert,
jotka nyt olivat maailman parhaat ystävät, keskustelivat kauan siitä,
mistä johtui ettei Robert saarta samoillessaan ollut myrsky -- yön
jälkeen nähnyt vilahdustakaan joukkueesta.

Se johtui luultavasti siitä, arveli Robert, että Walston seurueineen
oli lähtenyt kulkemaan pitkin rannikkoa uskaltamatta tunkeutua
metsään. -- Arvattavasti he pelkäsivät kohtaavansa villi-ihmisiä.

"Oikeastaan toivoisin saavani kuulla, mitä nuo heittiöt tietävät",
virkkoi Robert. "Tarkoitan sitä, että he varmaankin voisivat kertoa
meille, missä päin tämä saari sijaitsee ja kuinka kaukana mannermaa
on täältä. -- Oletko muuten kysynyt Katelta, mitä hän tietää tästä
asiasta?"

Ei, Henri ei ollut kysynyt, kannattihan koettaa.

Mutta pian huomattiin, ettei Kate tässä suhteessa ollut
uudisasukkaita paljonkaan viisaampi. Sen verran hän kuitenkin tiesi,
että kun "Severn" oli palanut, koetti Evans parastaan pitääkseen
veneen lähellä Amerikan rannikkoa; kovin kaukana siitä ei Carrin
saari siis voinut olla.

Haaksirikkoisten merimiesten olisi niin muodoin ollut helppo päästä
manterelle, jos he vain olisivat saaneet veneensä parempaan kuntoon.
Päivä päivältä Henri käsitti yhä selvemmin, että nuoret uudisasukkaat
ja merimiehet ennemmin tai myöhemmin joutuvat mittelemään voimiaan
keskenänsä. Viimeksi mainituille käy näet tuiki tärkeäksi saada
käsiinsä ranskalaisluolan runsas työkalu- ja välinevarasto. Sen
vuoksi hän teki kaiken voitavansa salatakseen pienen uudisasumuksen
roistoilta niin kauan kuin mahdollista. Muun muassa hän kielsi
poikia ampumasta ainoatakaan laukausta. He saivat tyytyä siihen
metsänriistaan, joka pyydettiin ansoilla ja satimilla.

Muuten ei luolassa ollut mistään puutetta. Kanatarha menestyi
mainiosti, teelehtiä oli kerätty suuri varasto, ja koko joukko
sokerinestettä oli laskettu pulloihin. Lamppuja varten oli myös
runsaasti öljyä, ja polttopuita voitiin tuoda metsästä niin paljon
kuin tarvittiin.

Sen lisäksi Kate keksi eräänä päivänä jotain, josta pojat täydellä
syyllä saattoivat olla kiitollisia hänelle. Ihan lähellä luolan suuta
kasvoi näet koko joukko korkeita puita, joiden puuaines oli niin
löysää ja syistä, ettei se kelvannut uunipuuksi, ja sen vuoksi ei
kukaan ollut piitannut näistä puista. Mutta heti kun Kate huomasi ne,
hän huudahti: "Kas vain, kasvaako täällä lehmäpuita?"

"Lehmäpuita!" toisti John. "Sepä hassu nimi."

Ja Costar kysyi: "Mistä syystä niitä niin kutsutaan? Syövätkö lehmät
niitä?"

"Eivät suinkaan. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niistä saa
maitoa niin kuin lehmistä." Ja Kate selitti, kuinka tarvitsee vain
leikata kuori, niin puusta valuu nestettä, joka on maidon kaltaista
ja hyvin terveellistä.

"Mutta miltä se maistuu?" kysyi Jack.

"Sen saat pian tietää", sanoi Kate. "Juokse sisään noutamaan suuri
ruukku, niin..."

"Niin voimme heti lypsää lehmän -- tosiaankin!"

Tuumasta toimeen. Neste laskettiin puusta ja pojat maistoivat tätä
outoa maitoa. "Hyvää!" sanoivat he kaikki kieltään maiskuttaen.

Moko oli iloissaan, kun uudisasutuksen karjanhoito näin laajeni. "Nyt
voimme elää herroiksi", hän arveli. "Nyt ei meiltä totta vie puutu
mitään."

"Ei, ei muuta kuin rautaa ja lepoa", lisäsi siihen Henri vakavasti.
Häntä huolestutti alinomaa se, miten he tulevat selviytymään
kohtauksestaan merimiesten kanssa, joka kerran kuitenkin oli
tapahtuva.

Joka päivä Gordon käytti useita tunteja vakoilemiseen, mutta
toistaiseksi hän ei ollut huomannut mitään. Henrin teki kovin mieli
lähettää joitakin tiedustelijoita eri suunnille, mutta hän luopui
pian aikeestaan, peläten että nämä saattaisivat joutua pahantekijäin
käsiin. Kate tarjoutui lähtemään omin päin tiedusteluretkelle, mutta
ei Henri eikä Gordon suostuneet tähänkään.

"Kunpa vain voisi päästä niin korkealle ilmaan, että näkisi yli
koko saaren", tuumi Henri itsekseen. "Silloin olisi kyllä helppo
keksiä, missä Walston liittolaisineen majailee -- täytyyhän heidän
nuotiostaan nousta savua."

Hän mietti päänsä puhki keksiäkseen jonkin keinon, ja yhtäkkiä
juolahti leija hänen mieleensä. Kenties se voisi auttaa heitä
pulassa. Niin, se oli paras keino! Mokoma iso laite kannattaisi kyllä
yhden pojan, voisipa nostaa hänet niinkin korkealle, että hän näkisi
yli saaren.

Henri kutsui heti kaikki "alamaisensa" koolle ja uskoi heille
suunnitelmansa. Hän ehdotti, että he vielä samana päivänä rupeaisivat
hiukan vahvistamaan ja laajentamaan leijaa lisätäkseen sen kantokykyä
ja että he kiinnittäisivät siihen oikein lujasti useamman sadan
kyynärän pituisen köyden.

Ilmaretkelle lähtevän pojan tulee asettua suureen pajukoppaan, joka
ripustetaan leijaan. Kun hän tahtoo tulla hinatuksi maahan, hänen
tarvitsee vain antaa merkki raskaalla, lävistetyllä lyijykuulalla,
joka saattoi liukua ylös ja alas pitkää, ohutta köyttä myöten.

Kun leija oli kunnossa, asetettiin laivan kela järven rannalle, josta
ilmaretkeilijän oli määrä nousta. Jos köysi katkeaisi tai sattuisi
jokin muu onnettomuus, hän syöksyisi pää edellä veteen ja pääsisi
uimalla maihin.

Kello yhdeksän ajoissa illalla kaikki pojat kerääntyivät rannalle.
Nyt oli päätettävä, kuka heistä lähtisi lentoon.

"Niin", sanoi Henri katsellen piirissä seisovia poikia. "Kuka
uskaltaa lähteä?"

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun vastaukseksi kuului reipas:
"Minä uskallan!" ja hänen veljensä Paul astui esiin poikien joukosta.

"Anna minun vain lähteä matkaan!" hän sanoi. "Se on velvollisuuteni."

"Velvollisuutesi?" toisti Gordon kysyvästi. "Miksi niin?"

"Siksi... siksi... niin, nyt kerron sen heille, Henri! Niin,
katsokaas", sanoi Paul kääntyen tovereihinsa. "Minä olen kovasti
rikkonut teitä vastaan, olen salannut sen teiltä tähän asti, mutta
nyt pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. _Minä irroitin laivamme
kiinnitysköyden_ sinä yönä Aucklandin satamassa. Vain leikilläni,
ymmärrättehän. Voi kuinka onneton sitten olin, kun laiva alkoi
ajelehtia merelle! Mutta silloin oli katumus myöhäistä." Ensimmäisiä
sanoja lausuessaan Paul oli tyyni ja saattoi pidättää itkuaan, mutta
nyt tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja hän purskahti toivottomiin
nyyhkytyksiin. Rukoilevasti hän ojensi kätensä toisia poikia kohti ja
pyysi heitä antamaan anteeksi.

Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, kokoontuivat Paulin ympärille,
taputtivat häntä olkapäihin, puristivat hänen käsiään ja lohduttivat
häntä parhaansa mukaan.

Sitten Paul pyyhki silmänsä ja aikoi astua korin reunan yli, mutta
Henri pidätti häntä, hän tahtoi itse nousta ilmaan leijan mukana.

"Sinäkö, Henri?" huudahti Gordon.

"Niin, juuri minä!" kuului vastaus. Henri istui jo korissa ja antoi
toisille merkin päästää ilmalaiva lentoon.

Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan.
Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle
kuin se saattoi päästä.

Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä
pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän
kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli
kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.

"Olisikohan se...? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin
joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se
ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä
tulivuoreksi."

Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri
muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä
siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.

Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä
ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis
asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.

Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään.
Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa
hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä
oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa
töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu,
alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen.
Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa
päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä
noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin
kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät
nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!

"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan.
Parin hetken päästä kuului reipas huuto:

"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.

"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset
sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan.
Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin
hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli
ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän
vedenpinnan yläpuolella.

Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt
tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

"Siinä hän on!" -- "Kuka?"


Nuorten uudisasukkaiden sallittiin vain ani harvoin vedellä pitkiä
aamu-unia. Joka päivä koko liudan täytyi kauniisti nousta yhtä
aikaa kanojensa kanssa. Mutta edellä mainitun raskaan päivän
jälkeen tehtiin poikkeus, ja vasta melkoisen myöhään aamupäivällä
pojat nousivat ja ryhtyivät kukin päivätyöhönsä. Vanhimmat ja
ymmärtäväisimmät, Gordon, Robert, Henri ja Baxter kokoontuivat
arkihuoneeseen neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä.

Ystäviensä suureksi iloksi Henri ilmoitti sen hämmästyttävän uutisen,
että Carrin saari ei luultavasti sittenkään sijainnut niin aivan
erillään muusta maailmasta, kuten he tähän asti olivat luulleet. Hän
kertoi heille valonhohteesta, jonka hän oli nähnyt merellä samassa
kohden, mistä hän aikoinaan oli keksinyt valkoisen pilkun.

Mutta mitäpä siitä jos maata olikin jossain läheisyydessä! Muutaman
päivän perästä pieni uudisasutus ehkä hävitetään maan tasalle ja
kaikki pojat menettävät henkensä raakojen, saarta samoilevien
roistojen käsissä.

Yllä mainitut neljä poikaa pohtivat tilannetta ja tuumivat mihin
voisivat ryhtyä salatakseen mikäli mahdollista uudisasutuksen
olemassaolon Walstonilta ja hänen seuralaisiltaan. Päätettiin
toistaiseksi pysytellä ranskalaisluolan seinien sisäpuolella niin
paljon kuin suinkin.

Reippaat pojat, jotka olivat tottuneet oleskelemaan ulkoilmassa,
viettivät nyt muutamia ikäviä päiviä. Kaikeksi onnettomuudeksi
sairastui sitä paitsi Costar. Hänessä oli kuumetta ja kovaa
päänsärkyä. Hänen sairautensa ei tosin ollut kovin vaarallista,
mutta kuitenkin siksi pahanlaatuista, että pikku pojan olisi voinut
käydä hullusti, ellei Kate olisi ollut saapuvilla. Hän oli aivan
erinomainen sairaanhoitaja, ja hänen väsymättömän huolenpitonsa
ansiosta kuume hävisi pian.

Merkillistä, kuinka pitkältä aika tuntui, kun täytyi istua kököttää
oven sisäpuolella! Gordon ja Kate olivat miltei ainoat, jotka
olivat hyvällä tuulella. Heillä oli näet niin paljon tekemistä,
etteivät lainkaan ennättäneet ikävystyä. Gordon mietti aamusta
iltaan suunnitelmia ensi talven varalle. Katekin ajatteli talvea.
Hän käytti kaiken aikansa ja ahkeruutensa poikien liinavaatevaraston
ja pukujen parsimiseen ja paikkaamiseen, heidän vaatteensa olivat
näet jokseenkin kurjassa kunnossa. Henri pani parastansa estääksensä
"alamaisiaan" ja heidän tähtensä itseänsäkin vaipumasta masennukseen.
Hän piti huolen siitä, että kaikenlaisten hyödyllisten aineiden
lukemista ja opettamista harrastettiin innokkaasti. Sillä tavoin
karkotettiin surulliset ajatukset ainakin joksikin ajaksi.

Marraskuun 21:ntenä annettiin Robertin lähteä pienelle retkelle
järven rannalle. Tiellä hän näki kuolleen guanakon maassa. Hän
tutki sitä ja huomasi heti, että se oli vähän aikaa sitten tapettu.
Haavasta hän löysi suuren luodin, joka kyllin selvästi kertoi, että
eläimen oli kaatanut jonkun Severnin miehen laukaus.

Eikä siinä kyllin. -- Parin päivän kuluttua tapahtui taaskin jotain,
joka muistutti pojille vaaran olevan lähellä.

22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan
sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa
virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi
astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän
ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa
arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut
omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä
oli tallannut.

"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."

"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.

Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista
pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja
se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa
huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan
tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä
vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle,
tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.

Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä
tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.

Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli
laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni
luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin
arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa
poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja
järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin
asetettiin laivatykit.

Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis
käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia
parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa
hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että
hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen
seuralaisilleen. Jospa vain Evans -- perämies -- olisi ollut täällä
ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja
vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut
häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.

Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää
henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi
hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia
pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.

Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki
käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika
lähestyi.

Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat
pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi
toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa.
Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata.
Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti
seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan
päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät
ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät
rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.

Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni,
salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava
kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade
alas pilvistä.

Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla,
aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä
levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.

Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys,
ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri
olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa.
Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin,
asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan
vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin
kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan,
mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista,
sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.

Äkkiä kuului laukaus -- pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä
todella alkava.

Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja
Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään
pyrkivän.

Silloin kuului ulkoa yhtäkkiä kova huuto: "Apua! Apua!"

Joku ihminen on hengenvaarassa!

"Apua!" huudettiin toistamiseen, tällä kertaa aivan luolan läheltä.

Kate kiiruhti ovelle ja kuunteli tarkoin.

"Se on hän!"

"Kuka?" kysyi Henri. "Niin kuka?" toistivat muut pojat.

"Avatkaa vain ovi!" sanoi Kate. "Avatkaa rauhassa!" Ovi avattiin, ja
luolaan syöksyi mies, jonka vaatteista vesi valui virtanaan.

Se oli Evans, "Severnin" perämies.



VIIDESKOLMATTA LUKU

Perämies kertoo


Hetken seisoivat Gordon, Henri ja Robert kuin puusta pudonneina. Kuka
oli vieras? Mutta muutamalla sanalla Kate sai heidät rauhoitetuksi:
tällä miehellä ei ollut pahoja aikomuksia.

Evans oli hartiakas, kauniskasvoinen ja rohkean näköinen mies. Hän
sulki oven ripeästi jälkeensä, seisoi hetkisen ja kuunteli henkeään
pidättäen. Kun ulkona oli aivan hiljaista ja rauhallista, hän astui
peremmälle tervehtien.

"Poikia kaikki!" hän sanoi puoliääneen ja katseli ihmetellen häntä
ympäröiviä nuoria kasvoja. "Eikö ainoatakaan aikuista? Onpa niinkin,
mutta mitä ihmettä! Katehan siinä on!" Ja hän riensi melkein juosten
Katen luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Niin, Evans", sanoi Kate, "minä se todellakin olen. Minä pääsin
pakoon noilta roistoilta -- ja nyt olette tekin tässä. Silloinhan
voimme tehdä jotain näiden reippaiden poikien puolesta. Vai mitä
arvelette?"

Tavatessaan taas äkkiarvaamatta Katen ja nähdessään kaikki nämä
lapset Evans oli niin hämmästynyt, ettei hän saanut sanaa suustaan.
Hän katseli piiriä ympärillään ja laski montako poikia oli.
"Viisitoista", hän sanoi sitten, "ja puolet niin pieniä, että heitä
tuskin voi ottaa lukuun. No niin -- saammehan nähdä..."

"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.

"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.

Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien
kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi
oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain
syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli
kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut
syönyt palaakaan siitä lähtien.

Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui
hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja
juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen
ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja
"Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.

"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi
merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja
vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle.
Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet
missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten
lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."

"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen
muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate
kertoi meille haaksirikosta."

"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin.
Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta
olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet
kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.

"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein
Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että
he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi
nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen
onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat
kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki
muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea
ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä
oikeastaan olit?"

Kate vastasi maanneensa -- kuten tiedämme -- veneen alla piilossa ja
kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään",
hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat
tänne ranskalaisluolaan."

"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle
ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta
vuotta sitten".

"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein
hyviä nimiä..."

"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi
Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan
vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen
metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon
tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme
sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut.
Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia
työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä
paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja
saavuimme pian pienelle virralle."

"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee
merenpoukamaan."

"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on
korkea vuori -- eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!"
selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta
Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen
kertomustaan.

"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti
mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme
ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin
veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan
voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja
hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen
saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."

"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti.
"Emmekö siis voisi...?"

"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin -- nimittäin
jos teillä on tarpeelliset työkalut!"

"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."

"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä
saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä
päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty
purjekangasta."

"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.

"Ahaa, leijako se oli? Kukapa olisi uskonut. No niin, sen verran
ymmärsimme kuitenkin, että ihmiskäsistä sen oli täytynyt lähteä. Nyt
ei siis muuta kuin ottaa sen rakentajasta selko. Mutta sanokaapa
minulle mihin käytitte leijaa."

Gordon kertoi Evansille Henrin ilmaretkestä selittäen hänelle, kuinka
he leijan avulla olivat saaneet tietää Walstonin yhä oleskelevan
saaressa ja missä hän oli. Perämies kuunteli ihmetellen kertomusta
vaarallisesta matkasta ja katsahti ihaillen Henriin.

"Sinäpä totta vie olet rohkea poika!" hän huudahti puristaen
sydämellisesti Henrin kättä. "Mutta jatkakaamme. Walston koetti
kaikin voimin päästä näkemään saaren asukkaita -- niinpä minäkin
muuten -- ja vaelsimme metsän läpi järven toiselle puolen. Kuljimme
ja kuljimme, mutta ihmisistä emme tavanneet jälkeäkään. Ei
laukaustakaan kuulunut koskaan, ja niin olimme yhtä viisaita kuin
ennenkin. Viimein pääsimme kuitenkin jäljille. Eräänä yönä sattui
muuan meistä näkemään tulenvaloa, tuon lyhdyn valo luultavasti
tuikki oven rakosesta. Heti seuraavana aamuna Walston hiipi lähemmin
tutkimaan seutua. Koko päivän hän piileksi korkeassa ruohikossa
tuolla virran luona."

"Oikein! Sieltä löysimme hänen piippunsa."

"Niin -- ja hänkös haikaili sen kadottamista! Mutta hän oli käyttänyt
hyvin silmiään ja saattoi kertoa yhtä ja toista siitä, kuka täällä
asui. Hän oli nähnyt monen teistä kuljeksivan luolan ympäristössä.
'Mokomat nulikat kyllä helposti nujerramme', kuulin hänen sanovan
Brandtille. Ja sitten he päättivät niin pian kuin mahdollista 'tehdä
puhdasta', kuten he sanoivat. Olipa onni, että pääsin pakenemaan.
Aamulla lähtivät Walston ja kaikki muut matkaan. Vain Forbes ja Rock
jäivät vartioimaan minua. Mutta minä karkasin heiltä. He ajoivat
minua takaa, luoti toisensa jälkeen suhahti korvieni ohitse. Koko
päivän olen juossut, molemmat roistot kintereilläni. Mutta minä olin
kuin olinkin heitä nopeampi, ja sen lisäksi he ampuivat ohi kuin
pöllöt. Vasta juuri ikään hypätessäni virtaan sipaisi muuan luoti
minua olkapäähän. Ja ryömiessäni kaislikossa virran rannalla kuulin
Rockin kysyvän Forbesilta, oliko hän osunut minuun. 'Kyllä hän nyt
on saanut tarpeekseen', kuului vastaus, jolloin Rock päästi karkean
kirouksen ja nauraa irvisteli. Sitten he lähtivät paluumatkalle
iloissaan siitä, että olivat päässeet minua vartioimasta. Minä
puolestani kömmin maihin ja... niin olen nyt tässä. Emmekö nyt kaikki
päätä yhteisesti tehdä voitavamme löylyttääksemme noita heittiöitä?"

Tätä ehdotusta kaikki kannattivat innokkaasti. Mutta millä keinoin
oli taistelu käytävä? Kuten Evans oli sanonut, tiesivät Walston ja
hänen joukkonsa hyvin, että luolan puolustajat olivat vain lapsia,
jotka eivät ajan pitkään kykenisi vastustamaan raakoja merimiehiä.
Kunpa vain keksisi jonkin sotajuonen!

"Eiköhän pitäisi koettaa ensin hyvällä selvittää välit Walstonin
kanssa?" ehdotti Gordon. "Mitä arvelette te, Evans?"

"Nii-in", vastasi perämies vitkaan, "kunpa siitä vain olisi hyötyä.
Mutta pelkäänpä, ettemme hyötyisi siitä rahtuakaan. Walstoniin ei
ole luottamista. Vaikka hän lupaisikin jättää meidät rauhaan, hän
hyökkäisi kuitenkin kimppuumme niin pian kuin voisi, siitä olen
varma."

Useat pojista huusivat nyt myös, että he mieluummin tappelevat
rosvoja vastaan kuin hierovat sovintoa.

"Se on minulle mieleen!" sanoi Evans. "Ja sanonpa teille jotain, joka
saa minut näkemään asemaamme hiukan valoisemmalta kannalta: heillä ei
ole enää kovinkaan paljon ruutia! Ja se on tärkeä asia."

"Niin", sanoi Henri, "siinä olette todella oikeassa, Evans. Sillä
meillä sitä on pitkiksi ajoiksi. Ja jos vain voimme pitää lurjukset
kolmen askelen päässä itsestämme, niin..."

"Niin, älkäämme Herran tähden päästäkö heitä sisään", keskeytti hänet
Evans. "Sillä jos he pääsevät niin pitkälle, he saavat pian käsiinsä
ruudin ja luodit sekä työkalut. Ja vaikka he eivät tappaisi meitä,
minkä he minun luullakseni tekisivät, saisivat he kuitenkin veneen
työkalujen avulla purjehduskuntoon ja purjehtisivat täältä pois
ottamatta meitä mukaansa. Mutta siinä nostamme heidän tiensä pystyyn;
me tahdomme itse veneen..."

"Eläköön!" huusivat kaikki pikkupojat. "Juuri niin! Sitten
purjehdimme pois täältä..."

"Niin, kotiin Aucklandiin!" sanoi Costar.

Mutta isot pojat kohottivat olkapäitään, he tiesivät kyllä, ettei
niin kauas helpolla päästä.

"Ei, älkäämme toivoko liikoja tuommoisesta pähkinänkuoresta", sanoi
Gordon.

Evans katsahti häneen. "Miksi emme?" hän kysyi. "Pikkupojat ovat
totta vie oikeassa -- me voimme päästä täältä Severnin veneellä."

"Niin, päästä pois", toisti Gordon. "Mutta minne? Ette kai väitä,
että voimme purjehtia Tyynen meren yli mokomalla pikku aluksella."

"Emme tietenkään. Mutta lyhyemmälle purjehdusretkelle vene on
riittävän iso, sittenhän voimme kyllä aina keinotella itsemme
pitemmälle."

Gordon, Henri ja toiset pojat höristivät korviansa. Heille selvisi
nyt, että perämiehellä oli suurenmoisia tuumia, he eivät vain
käsittäneet, mitä hän tarkoitti.

Henri tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa ja kysyi innokkaasti:

"Puhutteko totta? Onko läheisyydessä maata?"

"Onpa niinkin! Lännessä on tosin Tyyni meri, ja siitä on meidän paras
pysyä loitolla, mutta idän puolella ei ole niinkään pitkälti maihin;
parissa päivässä meidän pitäisi päästä perille."

Kylläpä pojat olivat riemuissaan tämän uutisen kuullessaan. Saari
ei siis kuitenkaan ollut aivan syrjässä muusta maailmasta. Henri
oli todellakin ollut oikeassa arvellessaan idässä päin olevan
maata, siellä missä hän oli aikoinaan nähnyt valkoisen pilkun ja
valonhohdetta.

"Mitä te arvelette siitä huomiosta?" hän kysyi Evansilta kerrottuaan
hänelle, mitä hän oli nähnyt kaukana merellä. Perämies osasi heti
antaa hyvin yksinkertaisen selityksen.

"Valkoinen pilkku, josta puhut, on arvatenkin ollut jäävuori. Ja
valonhohde lähti tietysti tulivuoresta. Kartasta me kyllä löydämme..."

"Niin, mutta missä päin maailmaa me sitten oikeastaan olemme?"
huudahti Gordon kärsimättömästi.

"Me olemme", kuului Evansin vastaus, "saaressa, joka sijaitsee
monien muiden saarten joukossa lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa.
Sen nimi on... niin, totta tosiaan, minkä nimen se on saanut teidän
maantiedossanne?"

"Olemme nimittäneet sen Carrin saareksi", sanoi Robert. "Me olemme
nimittäin Carrin koulusta Aucklandista."

"Vai niin", lausui Evans hymyillen. "Sittenhän sillä on nyt kaksi
nimeä. Ennestään sen nimi on näet Uusi Hannover. Huomenna otamme
esille kartan ja tutkimme perin pohjin ympäristöämme. Mutta nyt
menemme makuulle!"

Ja hetkisen kuluttua joka mies oli yöpuulla. Ensin suljettiin ovet ja
ikkunat huolellisesti.

Mutta ajatellessaan vaaroja, jotka kenties väijyivät ulkona pimeässä,
pojat pysyivät tavattoman kauan hereillä sinä yönä.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Walstonin petos


Vuonna 1520 muuan eurooppalainen laiva purjehti ensi kerran
sen salmen kautta, joka leikkaa kärjen Etelä-Amerikan manteren
suunnattomasta kolmiosta. Laivaa ohjasi se portugalilainen, joka
ensimmäisenä purjehti maan ympäri. Hänen nimensä oli Magalhães ja
salmi peri hänen nimensä.

Molemmista päistään, siis sekä Atlantin että Tyynen meren puolelta
Magalhãesin salmen rannat ovat kallioisia. Siellä täällä muodosti
vesi rantakallioiden väliin turvallisia satamia, joissa laivojen on
hyvä olla ja joissa ne saavat raikasta vettä varastoonsa. Jyrkiltä
vuorenkukkuloilta virtaa näet sadoittain kohisevia puroja, jokia ja
virtoja alas mereen.

Seuraavana päivänä Evansin tulon jälkeen ranskalaisluolan pojat
tutkivat uutterasti suurinta Etelä-Amerikan karttaa, minkä he
omistivat.

Perämies näytti heille, miten Andit -- tuo mahtava vuorijono,
joka kulkee pohjoisesta etelään läpi koko Etelä-Amerikan -- ikään
kuin sukeltavat esiin merestä täyttäen kulkuvedet lukemattomilla
saarilla. Kauimpana idässä vuorijono päättyy Kap Hornin niemeen.
"Ja tässä", hän sanoi osoittaen sormellaan karttaa, "tässä, missä
viideskymmenesensimmäinen leveysaste leikkaa rannikon, on Carrin
saari. Näettekö, mitä siinä sanotaan... Uusi Hannover!"

Hämmästyneinä pojat tuijottivat karttaan. Niin lähellä mannermaata he
eivät kuitenkaan luulleet olevansa. Nyt he ymmärsivät, ettei ollut
niinkään mieletön ajatus purjehtia saaresta pois.

"Entä jos nyt saamme veneen käsiimme ja meidän onnistuu korjata se
sellaiseksi, että se kantaa meidät kaikki -- minne meidän silloin
pitäisi purjehtia, Evans?"

"Niin, viisainta kai on, ettemme seikkaile liian kauas avomerelle.
Jos pysyttelisimme saarien välissä, meidän kyllä pitäisi selvitä."

Mutta se päivä, jolloin nuoret uudisasukkaat ja Evans ja Kate
voisivat lähteä vesille häämötti vielä kaukana. Ennen tätä iloista
hetkeä saattoi tapahtua paljon.

Ensiksikin täytyisi vene saada kuntoon. Mutta se oli mahdotonta niin
kauan kuin Walston ja hänen miehensä olivat saaressa herroina. Heidät
oli siis ensin kukistettava.

Evans huomasi pian, että poikien oli onnistunut tehdä
ranskalaisluolasta mainio linnoitus. Varastohuoneesta ja Panin
arkihuoneesta saattoi tykeillä pyyhkäistä vihollisen toiseen
maailmaan, jos hän keksi ilmestyä virran tai järven rannalle. Ja jos
rosvojen onnistuisi lähestyä toista tietä luolaa, antaisivat pojat
heille kyllä aimo löylytyksen, sillä he olivat kaikki varustetut sekä
ampuma- että lyömäaseilla ja pistimillä ja osasivat käyttää aseitaan.

Henri oli keksinyt jotain järkevää. Hän oli koonnut arkihuoneeseen
suuria kiviä, joita voisi tarpeen tullen heti vierittää oven eteen.

"Kaikki on totta vie mainiota!" sanoi Evans tutkittuaan luolan
puolustuskeinot. "Te olitte harvinaisen viisaita varustaessanne
linnoituksenne siihen kuntoon, että se voi kestää rajuimpiakin
hyökkäyksiä."

"Täällä sisällä voimme vastustaa heitä tehokkaasti, mutta jos
joudumme tappelemaan heitä vastaan luolan ulkopuolella olemme hukassa
ennen kuin aavistammekaan. Tuollaiset ilkeät roistot kuin Walston
ja..."

Kate keskeytti hänet. Hän arveli, ettei Forbes kuitenkaan ollut aivan
yhtä kurja kuin muut. Olihan hän kuitenkin aikoinaan estänyt toisia
tappamasta Katea.

"Forbesko!" toisti perämies. "Kaikenlaisia sinä puolustatkin. Hän ei
totta vie ole rahtuakaan parempi kuin toisetkaan. En unohda hänen
ilkeätä nauruaan, kun hän luuli minun vaipuneen virran pohjaan.
Saatte olla varmat siitä, ettei Forbes pane tikkua ristiin meidän
puoIestamme, kun syntyy ottelu meidän ja rosvojen välillä."

Kului muutamia päiviä, ja kaikki oli yhä levollista ja rauhallista.
Pojat vakoilivat yötä päivää, mutta eivät nähneet vihollisesta
vilaustakaan. Evans oli kovin kummissaan siitä, että he
viivyttelivät. Hän tiesi, että haaksirikkoisille merimiehille olisi
tärkeätä saada vene kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Minkä
kumman tähden he siis eivät hyökänneet "nulikoiden" kimppuun, joista
Walston niin halveksivasti oli puhunut? Täällä luolassahan juuri
säilytettiin työkaluja, joita tarvittiin veneen korjaamiseen.

Olisikohan Walston tullut huomaamaan, ettei luolaa ollutkaan niin
helppo "anastaa", kuten hän ensin oli luullut? Kenties hän oli
ruvennut ajattelemaan, että nokkela petos veisi perille pikemmin kuin
raaka väkivalta.

Evans pohti kysymystä neljän suurimman pojan kanssa, joiden neuvoja
hän koko ajan käytti hyväkseen. He olivat kuitenkin kaikki sitä
mieltä, ettei ovelinkaan petos auttaisi herra Walstonia ja hänen
seuralaisiaan hitustakaan, koska he eivät voineet päästä luolaan.

"Totta kyllä", sanoi perämies, "mutta muistakaa, että Walston ei
katso asiaa siltä kannalta. Ensiksikin hän luulee, että Kate on
kuollut ja kadonnut, ja toiseksi hän luulee minunkin kuolleen. Sen
vuoksi hän ei tietenkään ajattele teillä olevan aavistustakaan siitä,
mitä roskaväkeä hän ja hänen seuralaisensa ovat. Uskokaa pois, ei ole
lainkaan mahdotonta, että hän jonakin päivänä keksii koputtaa oveenne
tekeytyen haaksirikkoiseksi merimiesraukaksi, joka kerjää ruokaa ja
asuntoa. Ja kun hän kerran on pannut jalkansa ovenne sisäpuolelle,
silloin hänen yrityksensä on onnistunut!"

Henri arveli, ettei ollut kovinkaan helppoa petkuttaa heitä sillä
lailla. "Onhan meillä revolverimme", hän sanoi, "ja jos pistämme
yhden niistä hänen nenänsä alle, hän ymmärtää kyllä, ettemme ole
niinkään herkkäuskoisia ja helposti petettäviä".

Mutta Gordon ei pitänyt sellaista kohtelua varsin viisaana. Hänen
mielestään heidän pitäisi ottaa merimiehet ystävällisesti vastaan,
jos he tulisivat.

Evans ei osannut antaa mitään varmaa neuvoa tässä suhteessa. Kenties
Gordon oli oikeassa siinä, että oli paras käyttää petosta petosta
vastaan. Ajan tullen nähtäisiin kyllä, miten oli viisainta kohdella
rauhanrikkojia.

Seuraavakin päivä näytti kuluvan levollisesti. Harjua peittävän
viidakon suojassa hiipivät Evans, Robert ja Baxter hiljaa suureen
metsään päin, nähdäkseen oliko mitään erityistä tekeillä. Mutta he
eivät keksineet mitään merkillistä eikä Pankaan, joka tietysti oli
mukana, vainunnut mitään.

Mutta ennen iltaa tapahtui kuitenkin jotain, joka herätti
levottomuutta "linnoituksessa". Webb ja Cross riensivät juosten
sisään mäeltä, jossa he olivat seisseet tähystämässä. He olivat
nähneet kaksi miestä virran vastakkaisella rannalla.

Siinä samassa Katelle ja perämiehelle tuli kiire! Oli välttämätöntä,
ettei kukaan merimiehistä saa nähdä heistä vilahdustakaan, ja äkkiä
he piiloutuivat varastohuoneeseen. Sieltä he saattoivat kurkistaa
ulos ampumarei'istä, ja he näkivät heti, ettei Walston itse ollut
matkassa. Rock ja Forbes vain tallustivat luolaa kohti.

"Siinä näette, että olin oikeassa", sanoi Evans. "He aikovat
varmaankin näytellä haaksirikkoisia. Ja tiedättekö mitä! Luulenpa,
että on paras ottaa heidät ystävällisesti vastaan, kuten Gordon
ehdotti."

"Ottaa ystävällisesti vastaan mokomat heittiöt!" Henri pui nyrkkiä
vihoissaan. "Siihen ainakaan minä en rupea."

"Niin niin", virkkoi Gordon tyynesti. "Minun on kai sitten
esiinnyttävä rakastettavana, vieraanvaraisena isäntänä!"

"Tee se!" sanoi perämies. "Nyt ei ole aikaa pitempiin neuvotteluihin.
Pitäkää vain huoli siitä, etteivät he keksi Katea ja minua. Kyllä
minä sitten pujahdan esille oikealla hetkellä, mutta en ennen."

Hetkisen kuluttua Gordon, Henri, Robert ja Baxter avasivat luolan
oven ja lähtivät virralle. He kulkivat puhellen keskenään eivätkä
olleet mistään tietääkseen. He pitivät kuitenkin koko ajan
vastakkaista rantaa silmällä. Minne roistot olivat joutuneet? Ahaa,
tuossa he tulivatkin, muutamat pensaat olivat tuokioksi kätkeneet
heidät poikien silmiltä.

Miehet olivat äärettömästi hämmästyvinään kohdatessaan ihmisiä,
ja Gordon seuralaisineen tekeytyi tietysti yhtä kummastuneen
näköiseksi. "Keitä olette!" huusi Gordon virran yli. Forbes -- pojat
tunsivat hänet Katen kuvauksesta -- vastasi heti: "Haaksirikkoisia
merimiehiä!" Ja sitten hän kertoi muutamin sanoin, että he olivat
pestattuja laivamiehiä kolmimastoisesta "Severnistä" ja että he
olivat veneineen joutuneet karille saaren etelärannalla.

"Mitä kansallisuutta olette?" kysyi Robert.

"Amerikkalaisia", kuului vastaus. Gordon kuulusteli edelleen. "Missä
on laivan muu miehistö?"

"He ovat hukkuneet", vastasi Forbes. "Ainoastaan me kaksi pelastuimme
hengissä -- ja olemme niin nälissämme."

"Ja niin väsyneet...!" puuttui Rock puheeseen. "Mutta saanko kysyä,
kenen kanssa oikeastaan puhumme?"

"Me olemme Carrin saaren uudisasukkaita", vastasi Gordon ja koetti
saada äänensä niin lujaksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.

"Tahtovatko uudisasukkaat auttaa meitä?" pyysi Forbes. "Emme pyydä
muuta kuin hiukan syödäksemme. Olemme nyt kuljeksineet tässä saaressa
niin kauan, että me..."

"Tulkaa vain!" sanoi Gordon. "Kyllä me pidämme huolen teistä."

Sitten hän nosti kädet suulleen huutotorveksi ja huusi Mokoa. Reipas
neekeripoika tuli heti juosten. Gordon käski hänen nyt hypätä
veneeseen ja soutaa virran yli noutamaan merimiehiä.

Molemmat onnettomat "haaksirikkoutuneet" olivat paatuneita roistoja.
Varsinkin Rock oli oikean pahantekijän perikuva, raa'an näköinen
ja ilkeäkatseinen. Eikä Forbeskaan, joka Katen väitteen mukaan ei
kuitenkaan ollut yhtä suuri lurjus kuin toiset merimiehet, näyttänyt
juuri sen kunnollisemmalta.

Roistot koettivat näytellä osaansa niin luonnollisesti kuin suinkin.
"Voi kuinka meidän on nälkä ja jano, ja kuinka väsyksissä olemme",
se oli pontena koko heidän virressään. Ja joka kerta, kun Gordon tai
Robert kysyi jotain, johon he eivät keksineet sopivaa vastausta, he
syyttivät sairautta ja väsymystä. Heidän täytyi muka saada levähtää
ennen kuin he jaksoivat selittää tapausten kulun.

"Saisimmeko viettää yön täällä?" pyysi Rock heti kun he olivat
saapuneet ranskalaisluolan oven sisäpuolelle.

"Voi niin, saammeko?" kerjäsi Forbeskin. Sekä hän että hänen
kumppaninsa olivat vähällä unohtaa roolinsa, niin hämmästyneitä
he olivat huomatessaan astuvansa oikeaan linnoitukseen, joka oli
varustettu tykeillä ja ampumarei'illä.

"Ellei teistä ole epämieluista", sanoi Forbes, "niin menisimme
mielellämme nyt heti levolle."

"Niin, ja me tulemme vallan hyvin toimeen, jos vain saamme hiukan
olkia. Emme tahdo vaivata teitä sen enempää. Onko teillä jokin
komero, jossa voimme oleskella?"

Gordon avasi keittiön oven. "Täällä", hän sanoi, "on teille tilaa
kylliksi, ja tässä on muutamia peitteitä vuoteeksi. Olkaa hyvä."

Merimiehet riemuitsivat salaa ajatellessaan, kuinka helposti heidän
oli onnistunut petkuttaa uudisasukkaita. Toivotettuaan hyvää yötä
Gordonille he alkoivat heti nuuskia joka kolkkaa ja keksivät pian,
että keittiöstä johti ovi virran puolelle. Sanalla sanoen, kaikki
näkyi luistavan mainiosti. Sitä he vain harmittelivat, että Mokokin
nukkui keittiössä. Mutta mitäs siitä. Jos tuollainen neekerinulikka
rupeaa hankalaksi, niin häneltä voi vääntää niskat nurin!

He heittäytyivät nyt vain muka läpiväsyneinä vuoteelleen ja alkoivat
heti kuorsata aika tavalla, jotta luultaisiin heidän nukkuvan. Moko
teki samoin, mutta hänkin oli varuillaan kuin kärppä ja valmiina
kutsumaan apua, jos roistot hievahtaisivatkaan paikaltaan.

Kului tunti, toinenkin. Moko arveli jo kammottavien yövieraitten
päättäneen pysyä aloillaan toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hän kuuli
jotakin rapinaa ulko-oven luota. Kuun säteet hiipivät vinosti sisään
pienestä lakeisesta, ja niiden himmeässä valossa hän huomasi, että
Forbesin ja Rockin kaikessa hiljaisuudessa oli onnistunut vähitellen
hiipiä ovelle ja että he olivat siirtämässä oven edustalle ladottuja
kiviä. Suuret kivet nostettiin yksitellen pois. Tuokio enää, ja
koko röykkiö oli raivattu tieltä. Merimiesten tarvitsi vain työntää
syrjään oven päälle asetettu rautatanko, ja niin olisi pääsy luolaan
vapaa kenelle hyvänsä. Walston ja toiset rosvot saattoivat tunkeutua
sisään millä hetkellä tahansa.

Moko raaputti aivan hiljaa arkihuoneen ovea, jonka takana hän
tiesi kaikkien toisten uudisasukkaiden olevan koolla. Seuraavassa
silmänräpäyksessä sieltä kuului hiljainen kuiskaus. Merkki oli
ymmärretty.

Oli jo kiire sillä nyt Rock tarttui rautatankoon, sysäsi sen
sijoiltaan ja avasi oven varovasti.

Mutta siinä tuokiossa joku tarttui häntä käsivarteen. Hän kääntyi
nuolennopeasti ja näki -- Evansin, perämiehen, jonka hän oli luullut
kuolleeksi ja kadonneeksi.

"Evans!" hän huudahti. "Sinäkö täällä!"

Nyt kaikki pojat ryntäsivät keittiöön. Kun he näkivät Forbesin
hiipivän Evansin selän taa ja juuri aikovan hyökätä hänen kimppuunsa,
kävivät Henri, Robert, Baxter ja William käsiksi häneen, kaatoivat
hänet lattialle ja pitivät häntä lujasti kiinni kuin ruuvipihdissä.

Sillä aikaa ottelivat Evans ja Rock. Rosvon onnistui siepata
puukkonsa ja iskeä perämiestä käsivarteen. Haava oli tosin lievä,
mutta se pakotti kuitenkin Evansin hellittämään kätensä hänestä, ja
yhdellä harppauksella roisto loikkasi ovesta ulos. Perämies ampui
luodin hänen jälkeensä, mutta ei kiireessä saanut tähdänneeksi, joten
luoti osui harhaan.

Mutta minkäpä sille taisi! Evans salpasi oven ja nosti rautatangon
taas eteen. Sitten hän kääntyi ja kumartui tikari kädessä Forbesin
puoleen, joka makasi lattialla potkien ja riuhtoen päästäkseen irti
poikien lujista kourista.

"Toverisi pääsi minulta pujahtamaan!" hän huusi Forbesille, "mutta
sinä et pääse!"

"Armoa! Armoa!" huusi merimies.

"Niin, Evans", rukoili nyt Katekin. "Anna hänen elää. Pelastihan hän
kuitenkin kerran minun henkeni."

"Akkaväen lorua, siirappisääliväisyyttä", mutisi perämies, mutta
pisti kuitenkin tikarin tuppeen, sitoi Forbesin lujasti käsistä ja
jaloista ja kantoi hänet varastohuoneeseen. Siellä hän sai maata
toistaiseksi.

Sitten ladottiin kivet taas oven eteen, ja rauha vallitsi
ranskalaisluolassa. Mutta ei yksikään uskaltanut ajatella maatapanoa.
Kaikki valvoivat valmiina puolustautumaan, jos roistot vielä
koettaisivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Taistelu


Yöllisen seikkailun jälkeen oli ainakin yksi asia selvillä: Walston
ei enää tästedes ainakaan yrittäisi petosta päästäkseen luolaan.
Kyllä hän nyt ymmärsi uudisasukkaiden keksineen, mitä hänellä oli
mielessä, ymmärsi senkin, että vain väkivalta saattoi heidät kukistaa.

Heti päivän valjetessa Evans ja kolme nuorempaa poikaa hiipivät
ulos luolasta vakoilemaan. Sumu peitti vielä paksuna veden, maat
ja nurmet, ja vasta sen hälvettyä neljä aamuvirkkua vakoilijaa
saattoivat oikein tarkastaa ympäristöä.

Kaikkialla oli hiljaista ja levollista. Tallin ulkopuolella
aitauksessa astuskelivat kotieläimet kaikessa rauhassa pureskellen
ruohoa. Ei Pankaan näkynyt mitään erityistä vainuavan.

Vain lukuisat jäljet pehmeässä maassa luolan edustalla kertoivat
yöllisestä taistelusta ja vaarasta. Niistä saattoi selvästi nähdä,
että Walston joukkoineen oli kuljeksinut oven ulkopuolella valmiina
syöksymään uudisasukkaiden majaan heti kun Rock ja Forbes olivat
antaneet ennakolta sovitun merkin.

Evans tutki tarkoin maaperän päästäkseen selville, oliko missään
verisiä jälkiä. Mutta niitä ei ollut. Rock oli siis päässyt ehein
nahoin pakoon.

Mutta missähän heittiöt nyt oleskelivat? Miltä puolelta he nyt
aikoivat rynnätä "linnoituksen" kimppuun. Näihin kysymyksiin eivät
jäljet antaneet minkäänlaista vastausta. Evans ja hänen seuralaisensa
tulivat pian siihen tulokseen, että oli viisainta jättää koko
vakoilemisretki. Paljon parempi oli palata kotiin ja kuulustella
Forbesia.

Kunpa hän vain puhuisi totta.

"Puhuu, puhuu kylläkin!" arveli Gordon. "Tottapa häneen on hiukan
vaikuttanut se, että hän oli aivan kuoleman kynnyksellä. Ellei hän
ole peräti paatunut pahantekijä, hän ymmärtää varmasti voivansa
sovittaa osan rikoksestaan kertomalla meille, mitä tietää toisten
suunnitelmista."

Evans meni heti siihen huoneeseen, missä Forbes makasi sidottuna. Hän
irroitti siteet ja antoi miehelle luvan mennä arkihuoneeseen. Sitten
hän sanoi muitta mutkitta:

"Näet, että olemme olleet teitä viisaammat, Forbes! Sinun ja Rockin
inhottava petos epäonnistui perin pohjin. Mutta meidän on vielä
saatava tietää vähän Walstonin aikeista. Ja niistä sinun on nyt
kerrottava meille."

Vangittu merimies ei avannut suutaan. Hän seisoi ääneti ja tuijotti
eteensä.

Silloin astui Kate hänen luokseen ja sanoi ystävällisesti auttaakseen
häntä:

"Kuulepas, Forbes. Silloin kun sinä Severn-laivassa sait toverisi
säästämään henkeni, sinä osoitit, että sinulla on sydän paikallaan.
Älä nyt anna itsepintaisuuden ja kovasydämisyyden vallita. Auta
meitä, kuuletko! Pelasta näiden reippaiden poikien henki, kuten
pelastit minunkin henkeni."

Forbes ei vieläkään vastannut sanaakaan.

Mutta silloin Evans otti hänet koville ja alkoi kuulustelunsa kuin
paraskin tuomari.

"Mitä tietä Walston ja toiset tulivat tänne? -- Sillä olivathan he
täällä ulkopuolella viime yönä?"

"Olivat", tunnusti Forbes. Ja sitten, vähän ajan kuluttua hän sanoi
tylyllä, vastahakoisella äänellä:

"He kulkivat järven pohjoispuolelta."

"Ja sinä ja Rock tulitte eteläpuolelta."

"Niin."

"Onko kukaan teistä käynyt länsipuolella?"

Merimies pudisti päätään.

"Eikö... Entä missä ovat toiset nyt?"

"Sitä en tiedä."

"Et tiedä...?"

"En, Evans, siitä en tiedä mitään", Forbes vakuutti, ja sen enempää
hänestä ei saatu. Siitä hän kuitenkin oli varma, hän sanoi, että
Walston kyllä vielä palaa.

Paljon hyötyä kuulustelusta ei ollut. Jospa vain olisi saatu selko
siitä, miltä puolen roistot aikoivat hyökätä, olisi ainakin ollut
mahdollista tehdä sen mukaan puolustussuunnitelma. Evans punnitsi
asian perinpohjaisesti, hän ymmärsi että rohkea rokan syö, toisin
sanoen, täytyi uhmata vaaraa ja uskaltaa lähteä tiedusteluretkelle
metsään.

Kahdentoista ajoissa Moko vei kupillisen ruokaa Forbesille, mutta
vangittu merimies ei maistanut sitä lainkaan.

"Saattepa nähdä, että hän alkaa pehmetä. Kun hänenlaisensa ihminen
menettää ruokahalunsa, niin jotain erikoista on hänessä tekeillä,
uskokaa pois", tuumi Kate Henrille.

"Katsokaahan pojat", sanoi Evans, kun päivällinen oli korjattu
pöydästä, "nyt olen ajatellut, että muutamat teistä seuraisivat minua
metsään, niin että kerrankin saisimme oikein selvän siitä, mitä nuo
heittiöt nykyään puuhaavat ja missä he oikein vaaniskelevat. Mitä
arvelette ehdotuksestani?"

Pojista ehdotus oli erinomaisen järkevä. "Nimittäin", muistutti
Gordon, "jos vain pidämme huolta siitä, ettei linnoitus jäi ilman
puolustusta meidän ollessamme poissa".

"Tietenkin!" sanoi Evans. "Paul, Baxter ja... odottakaahan... Moko
ja pikkupojat, niin ja sen lisäksi Kate jääköön tänne ja pitäköön
puoliaan, jos herra Walston keksii tehdä rynnäkön luolaan. Me toiset:
Gordon, Robert, Henri, Cross -- siinä on neljä -- Jack, Webb,
William..."

"Ja minä!! Enkö minäkin saa tulla mukaan?" kysyi Garnett.

Perämies mietti hetken. "Olkoon menneeksi, koska pyydät niin
kauniisti. Siis me yhdeksän varustaudumme aseilla kiireestä
kantapäähän ja lähdemme seikkailulle. Pystymmekö pitämään puoliamme?
Tosin meidän on taisteltava aika väkeviä lurjuksia vastaan, jos
nimittäin tapaamme heidät! Mutta emmeköhän me sentään kykene pitämään
heitä kutakuinkin kurissa. Muistakaa, että meillä on sekä pyssy että
revolveri jokaisella, heillä sitä vastoin on kaikkiaan viisi pyssyä
kuutta miestä kohti. Ja sen lisäksi he ampuvat kuin mitkäkin moukat.
Eivät ole sellaisia mestariampujia kuin tämä Robert tässä ja Cross ja
William."

Lyhyesti sanoen: jos roistojen ja uudisasukkaiden välillä syntyy
ottelu välimatkan päästä, viimeksi mainitut saattavat kylläkin
suoriutua. Pahempi on, jos on taisteltava silmä silmää vasten.

Kellon käydessä kolmea marssi pieni sotajoukko Evans etunenässä ulos
ranskalaisluolasta, jonka ovi suljettiin heti visusti.

Nyt oli vain kysymys siitä, miltä puolen vihollinen oli
odotettavissa. Ei etelästä eikä lännestäkään. Oli mahdotonta, että
Walston olisi voinut ennättää kulkea pitkän matkan Laivalahdelle
ja sieltä edelleen pitkin virtaa niin lyhyessä ajassa. Ei, konnat
piileksivät varmaankin pohjoisen puolella, ja siltä suunnalta he
tietysti tulevat.

Pohjoista kohti Evans ja pojat lähtivätkin. Alkupuolen matkaa he
kulkivat aitauksen suojassa, ja kauempana he hiipivät toisesta pikku
viidakosta toiseen. Heidänhän oli pysyttävä piilossa niin kauan kuin
mahdollista.

"Olkaa vain rauhassa", toisti Evans kerran toisensa jälkeen. Hänellä
oli täysi työ hallita Robertia, tämä kun joka silmänräpäys pyrki
erkanemaan liian kauas tovereistaan.

Nyt he olivat saapuneet puuristille, joka oli ranskalaisen haudalla.
Täältä he poikkesivat järven rantaan vievälle polulle.

Vähän ajan kuluttua Pan alkoi innokkaasti nuuskia nurmikkoa ja ilmaa.
"Pan", varoitti Gordon hyvin hiljaa, mutta se ei ollut kuulevinaan,
haisteli yhä vain.

Se oli varmaan vainunnut jotain erikoista.

"Meidän täytyy ryömiä pensaiden välissä", sanoi Evans. "Ja kuulepas,
Robert! Jos sinä näet jonkun niistä siivoista herrasmiehistä niin
läheltä, että osut häneen laukauksella, niin lähetä sinä vain luoti.
Mutta älä ammu ohi!"

Metsän laidalla he saapuivat paikalle, jossa Walstonin lauma
nähtävästi oli viettänyt yönsä: sen saattoi huomata hiiltyneistä
puunpätkistä ja tuhkasta, joka vielä oli maassa.

"He ovat ehkä vasta aivan äskettäin lähteneet täältä. -- Tuhka on
vielä ihan lämmintä", sanoi Evans. "Koko joukko voi olla vielä aivan
lähellä. Olisi ehkä kuitenkin parasta..."

Mutta ennen kuin pojat ennättivät saada tietää, mikä perämiehen
mielestä oli parasta, pamahti pyssynlaukaus katkaisten metsän
hiljaisuuden, ja luoti suhahti Henrin korvien ohitse tunkeutuen
puuhun, jonka vieressä hän seisoi.

Toinen laukaus: kuului oksien taittumista ja jotain putosi raskaasti
maahan. Tällä kertaa oli Robertin pyssyllä ollut puheenvuoro. Hän oli
tähdännyt ensimmäisen laukauksen savun mukaan ja tuntui siltä kuin
laukaus olisi osunut.

Pan syöksyi eteenpäin, Robert jäljessä.

"Eteenpäin toisetkin!" huusi Evans. "Robert ei voi yksin vastustaa
koko joukkoa."

Tuossa tuokiossa he saavuttivat Robertin, joka kumartui kuolleen
merimiehen yli. Se oli Richard.

"Siis yksi vähemmän", sanoi Evans. "Mutta toiset..."

"Niin, he ovat kyllä jossain aivan lähellä", sanoi Baxter.

"Aivan oikein! Siis: maahan!... Maahan, maahan!"

Samassa pamahti laukaus -- kolmas, ja sen onnistui raapaista Jackia
pahasti otsaan.

Gordon tahtoi sitoa haavan, mutta Jack intti vain, että se oli aivan
turhaa; "mokomakin naarmu", hän vain sanoi reippaasti.

Nyt uudisasukkaiden oli pysyttävä yhdessä. Jos he hajaantuivat,
ampuvat Walston ja hänen väkensä heidät yhden toisensa jälkeen. Sen
vuoksi pieni joukko ryömi kylki kyljessä korkeassa ruohikossa, joka
hetki valmiina taisteluun.

Mutta minne Henri oli jäänyt?

Ei kukaan ollut huomannut, mutta poissa hän oli. Ja nyt Pan haukkui
aivan vimmatusti. -- Jotain oli hullusti. Henri oli joutunut otteluun
vihollista vastaan.

"Henri! Henri!" huusi Robert niin kovasti kuin jaksoi.

Ei vastausta. Ei kuulunut muuta kuin Panin raivoisa haukunta. Silloin
pojat eivät enää voineet hillitä itseään. Evansin varoituksista
piittaamatta kaikki syöksyivät eteenpäin. Evansin täytyi seurata.

"Maahan, Evans!" huusi Cross heittäytyen samassa itsekin pitkälleen.
Luoti lensi aivan perämiehen pään yli. Samassa Evans huomasi Rockin
puiden välissä.

Hän nosti heti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Rock katosi. "Mitä
ihmettä!" ajatteli Evans. "Olisinko ampunut ohi?"

Mutta hänelle ei jäänyt aikaa ottaa lähemmin selkoa siitä, miten
Rockin oli käynyt. Samassa hän näet kuuli aivan lähellään Robertin
huutavan:

"Pidä puoliasi, Henri!... Tässä minä olen!"

Ja Evans ja pojat näkivät Henrin taistelevan elämästä ja kuolemasta
pitkää roikaletta, Cope-nimistä merimiestä vastaan.

Mies oli kaatanut Henrin maahan selälleen. Sekunti vain, ja hän olisi
iskenyt puukkonsa pojan rintaan. Notkeana kuin tiikeri Robert syöksyi
yhdellä hyppäyksellä rosvon niskaan.

Henri oli pelastettu. Mutta salaman nopeasti Cope oli kääntynyt uutta
vastustajaansa kohti iskien puukkonsa hänen rintaansa.

Ja nyt Robert makasi tajuttomana maassa, ja Cope pakeni suoraa päätä
tiheimpään metsikköön kintereillään Evans, Garnett ja Webb, jotka
ampuivat luotinsa hänen jälkeensä.

Henri riensi Robertin luo, kumartui hänen ylitseen ja avasi nopeasti
hänen nuttunsa. Sitten hän repi verisen paidan syrjään ja tutki
haavaa. Jumalan kiitos, puukko ei ollut osunut sydämeen, oli siis
vielä toivoa. Mutta keuhko oli varmaan vahingoittunut, sillä Robertin
hengitys kuului heikolta ja vikisevältä.

"Meidän täytyy pelastaa hänen henkensä", sanoi Henri kiihkeästi.
"Mitä sinä arvelet, Gordon?"

"Että meidän kaikkein ensiksi on kannettava hänet kotiin
ranskalaisluolaan."

Samaa mieltä olivat myös Evans ja toiset pojat, jotka palasivat
huomattuaan että oli mahdotonta saada Copea kiinni.

"Ja me voimme hyvin viedä hänet kotiin, koska näyttää siltä kuin
Walston olisi saanut tarpeekseen tappelusta tänään. Hän piileksii
nähtävästi joukkoineen jossain metsässä."

Baxter ja Jack alkoivat punoa oksista paareja, joille Robert
nostettiin. Hän ei ollut vielä tajuissaan, mutta hengitti kuitenkin.
Neljä poikaa tarttui paareihin, toiset kävelivät jäljessä pyssyt ja
revolverit valmiina.

Hitaasti astui surullinen saattue metsän halki. Vihdoin oli enää vain
taipale matkaa luolaan -- kahdeksan-yhdeksänsataa askelta. Silloin
kuului äkkiä kimeä huuto, ja Pan lähti täyttä vauhtia laukkaamaan
virralle päin.

Walston oli varmaankin hyökännyt ranskalaisluolaan.

Aivan oikein! Se oli -- kuten sittemmin selvisi -- käynyt
seuraavasti: Sillä aikaa kun Evansin ja isojen poikien huomio oli
kokonaan kiintynyt Rockiin, Copeen ja Rickhardiin, riensivät Walston,
Brandt ja Black metsän halki ja hyökkäsivät "linnoituksen" kimppuun.
He löivät oven rikki ja tunkeutuivat luolaan.

Kovista hätähuudoista säikähtyneinä Evans, Gordon, Henri, Jack ja
William lähtivät juosten kohti luolaa jättäen Crossin, Webbin ja
Garnettin vartioimaan Robertin paareja. He saapuivat parhaiksi
näkemään, kuinka Walston syöksyi ulos luolan ovesta pusertaen
kirkuvaa ja riuhtovaa lasta voimakkailla käsivarsillaan.

Ja Walstonin jäljessä tuli Brandt kantaen pikku Costaria, joka itki
surkeasti.

Aivan raivoissaan hyökkäsi Baxter Brandtin kimppuun, mutta tämä
potkaisi hänet luotaan ja juoksi eteenpäin lapsi sylissä.

Entä John, Edvard ja Moko ja kaikki toiset? Oliko heidät jo surmattu?

Walston ja Brandt olivat jo melkein ennättäneet virran rannalle,
missä Black ja vene odottivat.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Jos konnien onnistuu hypätä
veneeseen, ovat Paul ja Costar hukassa.

Evans ja nuo neljä poikaa hehkuivat innosta saada laukaista pyssynsä
rosvoihin, mutta he eivät uskaltaneet ampua, koska luoti olisi voinut
osua pelastettaviin.

Mutta Pan, se ei pelännyt käydä käsiksi rosvoihin. Rohkea eläin
hyökkäsi Brandtin kimppuun iskien hampaansa tämän kurkkuun. Baxterin
hän oli kevyesti potkaissut tieltään, mutta Pania ei ollutkaan
yhtä helppo karkoittaa. Brandtin täytyi päästää Costar torjuakseen
raivoisaa koiraa.

Mutta Walston pääsi esteettömästi juoksemaan alas virralle. Hetki
vain, ja hän olisi veneessä ryöstösaaliineen.

Silloin nähtiin äkkiä miehen juoksevan esiin luolasta. Se oli Forbes.

Walston huomasi hänet. "Hyvää päivää, Forbes!" hän huusi ja
pysähtyi hetkeksi, niin iloiseksi hän tuli nähdessään vanhan
toverinsa rientävän avuksi. "Tätä tietä", hän jatkoi. "Kiirehdi,
niin voimme..." Forbes juoksi kuin henkensä edestä, ja pian hän oli
Walstonin kintereillä. "Hänet ainakin voin tehdä vaarattomaksi!"
arveli Evans ja tähtäsi karanneeseen vankiinsa.

Mutta mitä nyt? Forbes syöksyi äkkiarvaamatta Walstonin kimppuun ja
kaatoi hänet maahan, niin että hänen täytyi heittää Paul.

Hetkessä Walston oli taas jalkeilla ja syöksyi puukkoaan heiluttaen
Forbesin kimppuun. Lyhyen kamppailun jälkeen Forbes kaatui maahan.
Walstonin puukko oli iskenyt syvälle vatsaan.

Mutta Walston ei sittenkään päässyt voitolle, sillä nyt riensivät
Evans ja pojat paikalle ja sellaista ylivoimaa hän ei kestänyt.
Brandt, joka oli jo vapautunut vimmastuneesta koirasta, oli juossut
veneelle. Walston aikoi seurata häntä, mutta tahtoi saada Paulin
mukaansa. Sen hän kuitenkin sai kalliisti maksaa, sillä Paulin oli
onnistunut siepata taskustaan revolveri, ja nyt hän ampui Walstonia
suoraan rintaan. Konna kaatui maahan, mutta Brandtin ja Blackin
onnistui kuitenkin raahata hänet veneeseen ennen kuin Evans ja pojat
ennättivät tähdätä.

Mutta samassa kun vene lähti rannasta jyrähti jylisevä laukaus,
ja nuo kolme rosvoa vaipuivat hengettöminä veneen pohjalle.
Kartessiryöppy oli kaatanut heidät, ja veneen ympärillä kiehui ja
kuohui virran tyyni pinta sen voimasta.

Taitava ampuja oli Moko, joka tarkoin tähdättyään oli laukaissut
pienen laivatykin ranskalaisluolan ikkunasta.

Nyt olivat siis Walston ja hänen kolme toveriaan saaneet surmansa.
Severniläisistä murhaajista oli jäljellä vain kaksi metsän tiheikössä
piileksivää miestä.

Tämä päivä oli tuonut onnen ja pelastuksen Carrin saaren
uudisasukkaille.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Hyvästi!


Mutta miten oli Robertin laita?

Kate, joka oli taitava sairaanhoitaja, huomasi heti, että Copen
puukko oli iskenyt sangen vaarallisen haavan reippaaseen poikaan.
Mutta hengenvaarallinen se ei sentään ollut.

"Kyllä me hänestä terveen teemme", hän lohdutti Henriä joka kerta
kun tämä valitti, miten kauheata olisi, jos Robert hänen tähtensä
menettäisi henkensä. "Maltahan vähän aikaa, niin näet että minun
lehteni kyllä auttavat."

"Lehdillään", Kate tarkoitti jonkinlaisen leppäpensaan lääkitseviä
lehtiä, joita usein käytetään parannuskeinona Amerikassa. Näitä
lehtiä kasvoi myös Carrin saaressa, ja Kate sitoi niitä Robertin
haavaan.

Forbesin tila oli paljon vakavampi. Vaikka Kate kuten toisetkin pani
parastaan saadakseen hänet elpymään, hän kävi vain päivä päivältä
heikommaksi. Ja eräänä aamuna hänen taistelunsa päättyi, hän sammui
hiljaa ja rauhallisesti Katen käsi omassaan. Seuraavana aamuna hänet
haudattiin ranskalaisen merimiehen viereen, ja siitä lähtien kohosi
Carrin saaren pienellä kirkkomaalla kaksi ristiä.

Ensi työkseen tämän jälkeen Evans ja uudisasukkaat samoilivat
metsän ristiin rastiin saadakseen selkoa siitä, missä Rock ja Cope
kuljeksivat.

Copen he löysivät pian. Jokin luoti oli osunut häneen, sillä verisiä
jälkiä seuraten he saapuivat paikalle, jonne hän verenvuodon
heikentämänä oli kaatunut ja heittänyt henkensä. Mutta missä oli
Rock? He etsivät seudun läpeensä, mutta eivät tavanneet hänestä
jälkeäkään. Vasta kauan jäljestäpäin kävi aivan sattumalta ilmi, että
tämäkin rosvo -- viimeinen -- oli saanut surmansa. Evansin luoti oli
todella kaatanut hänet, ja syy hänen äkilliseen katoamiseensa oli se,
että hän oli pudonnut erääseen Williamin salahautaan. Sieltä Baxter
löysi hänen ruumiinsa, ja sinne se jätettiinkin. Samaan paikkaan
haudattiin myös Richardin ja Copen ruumiit.

Nyt kun lepo ja rauha taas vallitsivat saaressa, päätti pikku
yhdyskunta todenteolla ryhtyä suureen työhönsä, veneen korjaukseen.

Veneen, jossa Walston ja hänen kaksi toveriaan olivat purjehtineet
kuoleman maille, oli virta vienyt kappaleen matkaa alemmaksi. Siihen
sälytettiin nyt työkaluja, aseita ja ruokatavaroita. Sitten Evans,
Henri ja Baxter purjehtivat järven yli Itävirralle päin.

"Severnin" venettä ei ollut vaikea löytää. Se virui vielä samassa
paikassa, jonne se oli hinattu. Mutta pian huomattiin, ettei
venettä voitu saada purjehduskuntoon ilman hirsiä ja lautoja, joita
ranskalaisluolassa oli yllin kyllin. Evans ehdotti siis, että he
ensin tukkisivat veneen reiät niin hyvin kuin taisivat ja sitten
hinaisivat sen oman veneensä perässä kotiin, Seelanninvirtaa ylös.

Hänen suunnitelmansa miellytti suuresti Henriä ja Baxteria.
Innokkaasti ja uutterasti he kävivät tuumasta toimeen.

Ei ollut niinkään helppoa käsitellä suurta venettä, ja järvellä
ja Itävirralla oli Evansilla ja hänen tovereillaan monta vastusta
voitettavana. Mutta he _tahtoivat_ voittaa kaikki vastukset, sen he
olivat itselleen pyhästi luvanneet, ja lupauksensa he pitivätkin.
Eräänä iltapuolena purjehti pieni "laivasto" -- poikien vene ja sen
perässä "Severnin" suuri vene -- ylös Seelanninvirtaa myöten ja kävi
ankkuriin pienelle lahdelle ranskalaisluolan edustalle.

Kotona Evansin ja hänen venekumppaniensa saalis herätti suurta
riemua. Mutta yhtä suuri oli matkamiesten ilo, kun he kotiin
tultuaan saivat kuulla, että Robertin tilassa oli tapahtunut
ilahduttava käänne. Hän saattoi nyt hengittää kärsimättä tuskaa, ja
hänen voimansa alkoivat vähitellen palata. Tietysti ei vielä ollut
kysymystäkään siitä, että hän voisi olla jalkeilla, siivosti hän
sai pysyä vuoteessaan sillä aikaa kun hänen toverinsa ahersivat
veneenrakentajina.

Näytti vihdoinkin siltä että heidän toiveensa toteutuisi. Veneen
korjaustyö kävi hämmästyttävän helposti ja joutuisaan. Evans oli
tavattoman kätevä, ja reippaat pojat, sekä suuret että pienet,
olivat sellaisia apulaisia, ettei paremmista väliä. Varsinkin Baxter
oli kullan arvoinen: oli aivan samantekevää, mihin työhön se poika
ryhtyi, joka alalla hän oli yhtä pystyvä.

       *       *       *       *       *

Mutta vaikka "kirvesmies Evans" ja hänen "oppipoikansa" uutteraan
ja hikipäässä työskentelivät, kului kuitenkin runsas kuukausi ennen
kuin vene oli niin hyvässä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille.
Tammikuun kahdeksantena työ vihdoinkin päättyi ja kahden viikon
päästä oli aika ruveta kuljettamaan alukseen tavaroita, arveli Evans.

Henri ja hänen toverinsa olisivat kovin mielellään vieneet mukaansa
kaiken mitä he aikoinaan olivat "Eteenpäin"-laivasta pelastaneet.
Mutta siihen ei ollut riittävästi tilaa, täytyi valikoida ja hylätä.

Gordon piti huolen siitä, että kaikki ranskalaisluolassa säilytetyt
rahat otettiin mukaan. Tähän asti ne olivat olleet arvottomia --
suurinkin kultamöhkäle on arvoton autiossa saaressa. Mutta nyt, kun
aiottiin lähteä avaraan maailmaan, oli kyllä hyvä että taskussa oli
täysinäinen kukkaro. Moko piti huolen ruokatavaroista, ja Robert,
joka vähitellen oli parantunut, kokosi aseet, ruudin ja luodit ja sai
kuin saikin aikaan, että molemmat pikku tykit kuljetettiin veneeseen.

Ranskalaisluolan kirjavarasto, josta oli ollut niin paljon hyötyä
ja huvia näiden kahden vuoden aikana, otettiin useimmat kirjat
veneeseen. Samoin kävi keittiökaluston. Kaukoputkia, kompasseja ja
muita tärkeitä purjehdusvälineitä ei myöskään unohdettu.

William keräsi pienen valikoiman kalastusvälineitä, joista saattoi
olla hyötyä matkalla.

Lopuksi täytettiin puoli tusinaa pieniä tynnyreitä raikkaalla
jokivedellä ja ladottiin veneen pohjalle.

Helmikuun 3:ntena vene oli valmiiksi lastattu. Nyt he saattoivat
lähteä matkalle milloin tahansa.

Evans arveli, että he jo 5:ntenä, siis kahden päivän kuluttua,
voisivat heittää hyvästi Carrin saarelle, ja kaikki uudisasukkaat
tervehtivät hänen ehdotustaan riemastuneilla eläköön-huudoilla.

Helmikuun 4:ntenä päästettiin kaikki kotieläimet irralleen. Aitauksen
ovi avattiin ja -- samassa kiitivät guanakot, laamat, trapit ja muut
eläimet aika kyytiä metsään.

"Mokomatkin kiittämättömät elukat!" huudahti Garnett. "Toinen tekee
parastaan pitääkseen niitä hyvänä ja sitten..."

Niin, kiittämättömyys on maailman palkka!

Seuraavana päivänä koitti lähdön hetki.

Viimeisen kerran Henri ja hänen toverinsa kävivät molempien
merimiesten kukkivalla haudalla. Sitten kaikki astuivat isoon
veneeseen, joka oli lähtövalmiina pikkuvene perässään.

Robert istui perään Evansin rinnalle, joka hoiti peräsintä. Henri
ja Moko istuivat keulan puolelle hoitamaan purjeita. Toiset pojat
tarttuivat kukin airoonsa. Sitten irrotettiin kiinnitysköysi, airot
viilsivät tasaisesti vettä, ja uudisasukkaat purjehtivat pois
asuntonsa luota, jonka seinien sisällä he olivat viettäneet niin
monta kuukautta.

Matka Seelanninvirtaa alas kävi varsin hitaasti. Vasta myöhään
illalla vene saapui virran suulle. Evans piti viisaimpana käydä
ankkuriin ja vasta seuraavana aamuna lähteä merelle.

Kun päivä koitti, puhalsi navakka maatuuli, ja meri lepäsi saaren
suojassa tyynenä.

Kaikki purjeet nostettiin, ja tottuneella kädellä Evans ohjasi alusta
karien lomitse.

Ammuttiin tykinlaukaus, ja Englannin lippu kohosi ilmaan. Sitä
tervehti kolminkertainen eläköön-huuto.

Kun oli purjehdittu kahdeksan tuntia liukui vene salmeen Cambridgen
saaren luona ja kääntyi sitten pitkin Adelaiden saaren rannikkoa.

Viimeinen kärki Carrin saarta katosi näköpiiristä.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kotiintulo


Poikien purjehduksesta Magalhãesin saaria leikkaavien kapeitten
salmien kautta ei ole paljon kerrottavaa. Tämän lyhyen merimatkan
kuluessa tapahtui tuskin mitään erikoisempaa -- oikeastaan koko matka
sisältyy näihin sanoihin: Sää pysyi koko ajan kauniina.

Purjehtijamme eivät kohdanneet matkallaan ainoatakaan laivaa. Se ei
tietenkään ollut erikoisen hauskaa. Sillä olisi ollut parempi päästä
johonkin alukseen. Eivät he myöskään nähneet yhtään ihmisolentoa
saarissa, joiden ohi he purjehtivat. Sitä he eivät kuitenkaan
surreet, näiden seutujen asukkaat, pääasiassa villejä, eikä ole hyvä
joutua liian lähelle heitä.

Noin viikon kuluttua matkalaiset purjehtivat navakassa myötätuulessa
itse Magalhãesin salmeen. Pojat saattoivat nyt selvästi nähdä
suunnattomien jäävuorten uiskentelevan Beaufortin lahdessa. Jokin
näistä hohtavista jättiläisistä oli aikoinaan näyttänyt Henrin
silmissä "valkoiselta pilkulta", silloin kun hän Karhuvuorelta
tuijotti idän puolelle Carrin saarta.

Veneessä voitiin mainiosti. Joka mies oli reipas, Robertkin. Hänelle
teki hyvää saada raitista meri-ilmaa keuhkoihinsa, ja pian hän oli
terve kuin pukki. Itse hän useat kerrat kehui, että jos niikseen
tuli, hän milloin tahansa oli taas valmis kokemaan Robinsonin elämän
vaivoja -- niin voimakas hän oli.

Helmikuun 12:ntena vene purjehti Tamarsaaren ohi. Evans aikoi ohjata
kohti etelää, kiertää Kap Farwardin ja sitten purjehtia pitkin
Braunschweigin niemimaan itärantaa Punta Arenasiin asti.

Mutta hänen tuumansa menivät kuin menivätkin myttyyn.

Seuraavana aamuna huudahti Jack, joka seisoi keulassa tähystämässä:

"Savua oikealla puolella!"

Savua! Jokin höyrylaiva oli siis tulossa. Silloin Henrille tuli
kiire! Yks kaks hän kiipesi mastoon nostaen kaukoputken silmälleen.

"No, mitä näet sieltä ylhäältä?" huusivat toiset hänelle.

"Laiva näkyvissä!" kuului hänen iloinen vastauksensa. Ja kohta
saattoivat kaikki nähdä laivan paljaalla silmälläkin. Se oli suuri
höyrylaiva, joka kulki hyvää vauhtia, "11 meripeninkulmaa tunnissa",
tuumi Evans.

Pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon ja laukaisivat pyssynsä
herättääkseen höyrylaivan huomiota.

Onnistuiko? Onnistui, nyt viittoi ja huitoi höyrylaivan miehistö
osoittaakseen, että he olivat nähneet veneen, ja neljännestunnissa
uudisasukkaat olivat vieraan laivan kupeella.

Sen nimi oli Grafton. Se oli -- kertoi päällikkö, kapteeni Lang --
matkalla Australiaan, joten kaikki sattui mainiosti. Mielihyvin
kapteeni suostui ottamaan Evansin, Katen ja kaikki pojat laivaansa,
ja vaikka hänen matkansa määränä oli Melbourne, siis Australian
etelärannikko, hän lupasi odottamattomille vierailleen purjehtia
heidän kanssaan suoraan kotiin Uuteen Seelantiin.

       *       *       *       *       *

Helmikuun 25:ntenä "Grafton" laski ankkurinsa Aucklandin satamassa.
Oli kulunut runsaasti kaksi vuotta siitä onnettomasta yöstä, jolloin
kuunari "Eteenpäin" ajautui merelle ja katosi vieden nuo viisitoista
poikaa mukanaan.

Ei saata sanoin kuvailla sitä iloa ja riemua, mikä valtasi vanhemmat,
kun he näin äkkiarvaamatta jälleen näkivät lapsensa, joiden he
luulivat jo aikoja sitten kuolleen.

Kuinka satumaiselta, kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan, että Henri ja
Robert ja Jack ja Costar ja kaikki muut, että he eivät viruneetkaan
meren pohjassa, vaan reippaina ja iloisina astuivat maihin
Aucklandin lujalle laiturille ja että koko poikaparvi nyt nousi
pitkin Kuningattarenkatua Carrin kouluun päin, ikäänkuin Aucklandin
satamassa tapahtunut onnettomuus ja "Eteenpäin"-laivan salaperäinen
katoaminen olisi ollut vain pahaa unta!

Kulovalkeana kulki suuri uutinen:

"Oletteko kuulleet? Carrin koulun pojat ovat palanneet!"

Ja kaikkialla kaupungissa ja lähiseudulla, missä vain oli lipputanko,
liehui sinä päivänä lippu jälleen löytyneiden reippaiden poikien
kunniaksi.

Ensimmäisen hämmästyksen hiukan asetuttua poikasille sateli tuhansia
kysymyksiä siitä, mitä seikkailuja he olivat kokeneet näinä kahtena
vuotena, kuinka he olivat tulleet toimeen autiossa saaressaan, mitä
taisteluja ja vaaroja heidän oli täytynyt kestää ym.

Tyydyttääkseen kaikkien uteliaisuuden Robert keksi ruveta pitämään
esitelmiä poikajoukon kokemuksista. Se oli mainio ajatus. Huone oli
joka kerta täynnä kiitollisia kuulijoita.

Robert oli varsin ylpeä siitä, että hän näin herätti huomiota. Mutta
sittenkin tuli Baxterin nimi tunnetuimmaksi.

Henri piti näet huolta siitä, että Baxterin päiväkirja, joka
käsitteli elämää Carrin saaressa, painettiin ja julkaistiin, ja
tämä kirja meni kaupaksi kuin kuumille kiville. Uudessa Seelannissa
lukivat kaikki, jotka ylipäänsä lukea osasivat, tosikertomusta
viidentoista pojan elämästä autiossa saaressa. Sitä paitsi Baxterin
kirja käännettiin monelle eri kielelle, ja pitkiä otteita siitä
julkaistiin koko maailman sanomalehdistössä.

Ymmärrettävästi kohdeltiin Evansia ja Katea hyvin sydämellisesti
Aucklandissa. Heitähän poikien oli kiittäminen paljosta hyvästä.

Kate jäi asumaan Robertin vanhempien luo, jossa hänestä pidettiin
hyvää huolta.

Evansin suureksi iloksi aucklandilaiset ostivat ison kauppalaivan
ja lahjoittivat sen hänelle ikuiseksi omaisuudeksi. Laiva sai nimen
"Carr".

Se oli mainio alus ja sen lisäksi kaunis. Vielä muutamia vuosia
sitten sen saattoi nähdä Aucklandin satamassa.

Ja jos silloin joku vieras kysyi satamassa leikkiviltä lapsilta, mikä
tuo komea laiva oli, silloin hän varmasti sai kuulla koko ihmeellisen
kertomuksen Carrin koulun pojista ja heidän monista seikkailuistaan.

Sillä sen jutun tunsi jokainen lapsi siinä kaupungissa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kahden vuoden loma-aika" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home