Title: Vieras rouva
Author: Dostoyevsky, F. M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vieras rouva" ***


VIERAS ROUVA

Kirj.

F. M. Dostojevski


Suomentanut Juho Ahava


Kirjallisia pikkuhelmiä VI.



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1908.



F. M. DOSTOJEVSKI


_Fedor Mihailovitsh Dostojevski_ (1821-1881) on Venäjän
kirjallisuudessa syvin ihmissielun tutkija. Hän on hämmästyttävällä
tavalla paljastanut ja analysoinut sairaan ja särjetyn sielun. Kaikkein
mieluummin hän kuvaa teoksissaan sairasta psyykeä, kaksinaisuuden
repimää ihmistä, jonka salaisimmatkin sielunvireet hän pystyy
myötäelämään ja mestarillisesti ilmaisemaan. Keskeinen asema hänen
teoksissaan on vuoropuheluilla, jotka usein huipentuvat ripinomaisiksi
tunnustuksiksi.

Dostojevski syntyi Moskovassa sotilasinsinöörin poikana. Hän itsekin
valmistui samalle uralle, mutta jo vuoden kuluttua valmistumisestaan
omisti koko elämänsä kirjalliselle toiminnalle. Salaiseen seuraan
kuulumisen vuoksi hänet vangittiin, tuomittiin kuolemaan, ja vasta
mestauslavalla luettiin Nikolai I:n armahduskirje, jossa tuomio
muutettiin pakkotyöksi Siperiassa. Siperiasta palattuaan hän julkaisi
romaaninsa "Muistelmia kuolleesta talosta" ja "Sorrettuja ja
solvattuja". Suurinta huomiota herätti hänen romaaninsa "Rikos ja
rangaistus", joka käsittelee rikollisen sielunelämää.

Jo eläessään Dostojevski saavutti suurta mainetta. Hänen vaikutuksensa
ulottuu myös Länsi-Euroopan ja Amerikan kirjallisuuteen.



VIERAS ROUVA


-- Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää...

Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseen
herraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katua
kahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herra
puhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla,
niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.

Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.

-- Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, -- mutta
minä... totisesti en tiedä... suotte kai anteeksi. Kuten näette olen
hieman hämmentynyt...

Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisen
tosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat
jokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivat
ilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan.
Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminen
pyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan oli
häntä alempi -- kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyi
kääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön olla
jotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntö
miehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteeton
tummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuin
ne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämä
kaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perin
hämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitä
kiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta,
jonka itse oli saanut aikaan.

-- Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunne
minua... Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitä
harkinnut uudestaan.

Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.

-- Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!

Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivan
kangistuneena seisomaan paikalleen.

-- Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hän
ihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omat
asiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömän
monikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua -- tämä ilahdutti
hieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmän
huomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkun
toivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin.  --
Suokaa anteeksi...

Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseen
hänen edessään.

-- Suokaa anteeksi, että jälleen... hän alkoi, -- mutta te, te --
olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönä
yhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain...
edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua...

-- Jos vain voin... kuinka voin palvella teitä?

-- Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinen
herra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.

-- Mutta, ei suinkaan...

-- Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu,
melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko...

-- Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavasti
ja kärsimättömästi päätään.

-- Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan --
ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni!
Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!

Nuori mies tuli hämilleen ja vaikeni.

-- Saanko kysyä teiltä suoraan: oletteko nähnyt erästä naishenkilöä?
Siinä on koko pyyntöni, sanoi supiturkkinen herra vihdoin
päättäväisellä äänellä.

-- Erästä naishenkilöä?

-- Aivan niin, erästä naishenkilöä.

-- Olen, mutta suoraan sanoen, niitä on kulkenut paljon ohitse...

-- Juuri niin, vastasi salaperäinen mies katkerasti hymyillen. -- Olen
hämmentynyt, tahdoin kysyä teiltä jotakin muuta, suokaa anteeksi.
Ajattelin kysyä, oletteko ehkä nähnyt naista, jolla on kettuturkki,
tumma samettilakki ja musta huntu?

-- Ei, sellaista naista en ole nähnyt... luulen, etten ole.

-- Niinkö, suokaa sitten anteeksi.

Nuori mies tahtoi kysyä jotakin, mutta supiturkkinen katosi jälleen ja
jätti maltillisen kuulijansa uudestaan kummastuksiinsa.

-- Piru hänet vieköön! ajatteli nyörinuttuinen ilmeisen äkeissään.

Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisesti
kävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.

-- Miksei hän tule? hän ajatteli. -- Kello on pian kahdeksan.

Jokin torninkello löi kahdeksan.

-- Ah! Piru vieköön _hänetkin!_

-- Suokaa anteeksi!

-- Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin... Mutta te juoksitte
niin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijä
rypistäen otsaansa.

-- Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta ja
omituiselta ihmiseltä!

-- Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsia
ja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte...

-- Teillä on kiire? Nähkääs... Tahdon sanoa teille kaiken suoraan,
ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivan
eriluontoisia ihmisiä yhteen... Mutta näen, että olette kärsimätön,
hyvä herra! Siis... muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästä
naishenkilöä -- olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyy
nimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on...
luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.

-- No, edelleen!

-- Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle...! Suokaa
anteeksi... kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksi
mieheksi, mutta en tahtonut suinkaan... Lyhyesti, jos tahdotte osoittaa
minulle sen ystävällisyyden, että... niin... eräs rouva... tarkoitan,
nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä,
tuttavapiiristäni -- olen ottanut tehtäväkseni -- minulla itselläni
nähkääs ei ole lainkaan perhettä...

-- No!

-- Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi,
nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys on
kallis... Ajatelkaa: tämä nainen... Mutta ettekö voi sanoa minulle,
kuka oikeastaan asuu tässä talossa?

-- Jaa... siinä asuu paljon väkeä.

-- Niin juuri... Tarkoitan, olette aivan oikeassa, vastasi
supiturkkinen herra ja naurahti hiljaa. -- Tunnen olevani hieman
hämmentynyt... Mutta miksi sanoillanne on tällainen sävy? Näettehän,
myönnän avomielisesti, että olen hieman hämmentynyt. Jos olette
pilkallinen, niin olette nyt nauttinut alennustilastani aivan
kylliksenne... Tarkoitan, käytökseltään hieno nainen, se on:
sisällöltään keveähkö anteeksi olen niin hämmentynyt -- aivan kuin
puhuisin kirjoista... sisällöltään keveistä kirjoista! Onhan
viisastellen keksitty, että Paul de Kock on sisällöltään kevyt, että
koko turmelus johtuu Paul de Kockista... sillä...

Nuori mies katsoi säälivästi supiturkkiseen mieheen. Tämä näytti
tosiaankin olevan kaksinverroin hämmentynyt. Hän vaikeni, silmäili
toista mielettömästi ja tavoitteli häntä, ilman mitään näkyvää syytä,
vapisevin käsin nyörinutun kauluksesta.

-- Kysytte minulta, kuka asuu tässä talossa? sanoi nuori mies hieman
peräytyen.

-- Niin, täällä asuu paljon väkeä, sanoitte te.

-- Täällä, tiedän, täällä asuu myös Sofia Ostafjevna, sai nuori mies
sanotuksi kuiskaten ja eräänlaisella säälillä.

-- No, nähkääs, nähkääs! Onko teillä tarkempia tietoja?

-- Vakuutan teille, ei, en tiedä mitään... Päättelin vain teidän
kiihtymyksestänne...

-- Olen juuri saanut tietää keittäjättäreltä, että hän tulee tänne.
Mutta te olette osunut asiaan; tarkoitan, hän ei tule Sofia Ostafjevnan
luo... hän ei tunne häntä...

-- Eikö? No, suokaa sitten anteeksi...

-- Teitä ei tämä kaikki näköjään liikuta yhtään, nuori mies! huusi
omituinen mies katkeralla ivalla.

-- Kuulkaahan, sanoi nuori mies viivytellen, -- enhän oikeastaan tiedä,
millainen on asemanne, mutta varmaankin teitä on petetty. Sanokaa se
suoraan!

Nuori mies hymyili kehottavasti.

-- Me kyllä ymmärrämme toisemme, hän lisäsi ja hän näytti haluavan
tehdä pienen kumarruksen.

-- Te olette voittanut minut! Mutta tunnustan suoraan -- niin on
laita... Mutta kellepä sellaista ei tapahtuisi! Olen syvästi
liikuttunut osanotostanne. Teidän on tunnustettava, nuorten miesten
kesken... en tosin ole nuori, mutta tiedättehän poikamiesten tavat;
poikamiesten kesken, tiedetäänhän...

-- No niin, tiedetäänhän se, tiedetään! Mutta kuinka voin auttaa teitä?

-- Sillä... teidän sentään täytyy myöntää: vierailu Sofia Ostafjevnan
luona! Muuten en vielä tiedä varmaan, mihin tämä rouva on mennyt.
Tiedän vain, että hän on tässä talossa. Mutta kun näin teidän kulkevan
edestakaisin -- silloin ajattelin... nähkääs, minä odotin tuota
rouvaa... tiedän, että hän on täällä -- tahdoin tavata hänet ja
selittää hänelle, kuinka sopimatonta ja alentavaa... lyhyesti, te
ymmärrätte minut...

-- Hm! No?

-- En tee sitä omasta puolestani. Ettehän ehkä luule... Hän on vieras
rouva! Mies odottaa Voskressenskin sillalla. Hän tahtoo saada rouvan
kiinni, mutta hänellä ei ole rohkeutta -- hän ei vielä usko...
sellaisia kuin ne aviomiehet nyt ovat... (Tässä supiturkkinen mies
koetti hymyillä). Olen hänen ystävänsä. Myönnättehän itsekin, etten
minä, mies, joka ansaitsee jossakin määrin kunnioitusta -- minä en voi
olla se, jona minua pidätte.

-- Tietysti! Ei!

-- Niin juuri! Tahdon saada hänet kiinni, olen ottanut sen tehtäväkseni
(onneton mies)! Tiedän, että hän on älykäs nuori nainen (hänellä on
aina Paul de Kock tyynynsä alla); olen varma, että hän vilahtaa
huomaamatta jollakin tavoin ohitseni... Minulle on suoraan sanoen
keittäjätär sanonut, että hän tulee tänne. Tuskin olin sen kuullut, kun
syöksyin hänen jälkeensä kuin mielipuoli. Tahdoin yllättää hänet, olin
sitä jo kauan aavistanut, ja sen tähden pyysin teitä... tulettehan
tänne... te -- te -- en tiedä...

-- No niin, mitä tahdotte sitten?

-- Jaa-a! Minulla ei ole kunnia tuntea teitä. En voi tyydyttää
uteliaisuuttani kysymällä kuka ja kuinka. Kuitenkin, sallikaa minun
tehdä kanssanne tuttavuutta, minua ilahduttaa tämä sattuma...

Vapiseva herra pudisteli lämpimästi nuoren miehen kättä.

-- Tämä minun olisi pitänyt tehdä jo aivan alussa, hän lisäsi, -- mutta
olen unohtanut kaiken sopivaisuuden!

Supiturkkinen ei voinut puhuessaan seistä hetkistäkään paikallaan. Hän
vilkuili joka puolelle ympärilleen, tepasteli sinne tänne ja kurotti
alinomaa kuin hukkuva kätensä kohti nuorta miestä.

-- Nähkääs, hän jatkoi, -- tahdoin kaikessa ystävyydessä kääntyä
puoleenne... Antakaa anteeksi rohkeuteni... tahdoin pyytää teitä
menemään tuolle puolelle, sivukadulle, missä ovat takaportaat. Minä
puolestani asetun tänne etupuolelle, jottemme lyö mitään laimin.
Pelkäsin, että hän yksin ollessani pääsisi ohitseni; en tahdo päästää
häntä käsistäni. Jos näette hänet, pidättäkää hänet ja huutakaa...
Mutta minähän olen hullu! Nyt vasta näen, miten tyhmä ja sopimaton on
ehdotukseni!

-- Mutta eihän toki! Ei suinkaan...!

-- Älkää lainkaan koettako kaunistella! Olen nolo, hämmentyneempi kuin
koskaan ennen elämässäni! Aivan kuin seisoisin syytettynä oikeuden
edessä! Tahdonpa tunnustaa teille -- tahdon olla vilpitön ja suora
teitä kohtaan, nuori mies. Olen pitänyt teitä hänen rakastettunaankin!

-- Toisin sanoen, tahdotte yksinkertaisesti tietää, mitä täällä
kuljeskelen?

-- Te jalo ihminen -- hyvä herra, olen hylännyt jo kauas sen ajatuksen,
että _te_ olisitte se. En tahdo tahrata teitä sillä luulolla, mutta...
antakaa minulle kunniasananne, ettei teillä ole mitään suhdetta?

-- No, hyvä, annan kunniasanani, että minulla tosin on "suhde", mutta
ei teidän rouvanne kanssa. Muutenhan en tällä hetkellä seisoisikaan
kadulla, vaan olisin toki hänen kanssaan yhdessä!

-- Minun rouvani? Kuka teille on sanonut mitään minun rouvastani, nuori
mies? Olen poikamies, minä -- tarkoitan minulla on itsellänikin
suhde...

-- Puhuitteko aviomiehestä... Voskressenskin sillalla...

-- Tietysti, tietysti, olen puhunut itseni pussiin; mutta on olemassa
muita siteitä! Teidän täytyy toki myöntää, nuori mies, että eräänlainen
luonteen keveys, tarkoitan...

-- Niin, niin! Hyvä, hyvä!

-- Tarkoitan, etten suinkaan ole hänen miehensä...

-- Hyvä on. Mutta sanon teille suoraan, että kun nyt teille kerron,
tahdon siten rauhoittaa itseäni, ja sen tähden olen teille niin
avomielinen. Olette saattanut minut huonolle tuulelle, ja te
häiritsette minua. Lupaan huutaa teitä, mutta pyydän kohteliaimmin
teitä jättämään minut tähän paikkaan ja poistumaan. Minä itse odotan
samoin jotakuta.

-- Kyllä, kyllä, minä poistun, kunnioitan teidän sydämenne kiihkeää
kärsimättömyyttä. Ymmärrän sen, nuori mies. Oi, kuinka hyvin nyt
ymmärrän teitä!

-- Hyvä, hyvä...

-- Näkemiin! Muuten, suokaa anteeksi, nuori mies, minun täytyy vielä
kerran... En tiedä, kuinka sen sanoisin... Antakaa minulle vielä
sananne, kunnianne ja omantuntonne nimessä, ettette ole hänen
rakastettunsa.

-- Ah -- taivas, herrajumala!

-- Vielä kysymys, viimeinen: tiedättekö rakastettunne miehen nimeä...
tarkoitan, sen rouvan, johon olette suhteessa?

-- Tietysti tiedän. Se ei ole teidän nimenne, sillä hyvä!

-- Mutta mistä tiedätte minun nimeni?

-- Kuulkaa kerrankin, menkää nyt! Älkää hukatko aikaa: hän voi sillä
välin päästä tuhat kertaa käsistänne... Mitä sitten tahdotte? Teidän
rouvallanne on kettuturkki ja lakki, mutta minun rakastetullani väljä
vaippa ja heleänsininen samettihattu... No, mitä vielä tahdotte?

-- Heleänsininen samettihattu! Väljä vaippa ja heleänsininen hattu,
huusi tungetteleva mies ja tuli heti jälleen lähemmäksi.

-- Voi tuhat tulimmainen! -- No, kaikkea sitä sattuukin... Muuten, mitä
puhun! Minun rouvani ei tule tänne!

-- Missä hän on -- teidän rouvanne?

-- Tahdotteko senkin tietää? Mitä se teitä liikuttaa?

-- Myönnän, että luulen yhä vielä...

-- Hyi, piru! Eihän teillä ole lainkaan häpyä. No, rouvalla on täällä
tuttavia, kolmannessa kerroksessa, kadulta sisään. No, mitä tahdotte
vielä? Täytyykö minun vielä sanoa teille näiden ihmisten nimet?

-- Ah, Jumala! Minullakin on tuttavia kolmannessa kerroksessa, ikkunat
ovat kadulle, eräs kenraali...

-- Kenraali?

-- Eräs kenraali. Tahdon puolestani sanoa, kuka hän on, siis kenraali
Polovizyn.

-- Että minä!... Ei, he eivät ole! (Voi perhana, perhana!)

-- Eikö?

-- Ei.

Molemmat vaikenivat ja katselivat epäillen toisiaan.

-- No, mitä minusta noin katselette? huusi nuori mies ja pudisti
harmissaan kummastuksensa ja arvelunsa pois. -- Herra tuli
liikuttuneeksi.

-- Minä, minä myönnän...

-- Ei, sallikaa, suvaitkaa, emmekö nyt voisi puhua järkevästi.
Selittäkää minulle... kuka teillä on siellä?

-- Tuttavako?

-- Niin, tuttava...

-- No, nähkääs, nähkääs! Näen teidän silmistänne, että olen arvannut...

-- Piru vieköön! Mutta ei sentään, perhana! Oletteko sitten sokea?
Seisonhan edessänne, en siis ole hänen luonaan. No? Muuten minulle on
saman tekevää, puhukaa tai olkaa puhumatta!

Nuori mies pyörähti kaksi kertaa raivoissaan kantapäillään ja huitaisi
ilmaa kädellään.

-- Minullahan ei ole mitään, sallikaa, hyvänä ihmisenä tahdon kertoa
teille kaiken: ensiksikin tuli rouvani tänne yksin. Hän on sukua noille
ihmisille, minä en ollut epäluuloinen. Eilen tapasin hänen
ylhäisyytensä, hän sanoi jo kolme viikkoa sitten muuttaneensa pois
täältä, ja minun rou... tarkoitan, ei minun rouvani, vaan tuon toisen
herran, Voskressenskin sillalla olevan miehen rouva, tämä rouva sanoi
olleensa vielä toissapäivänä hänen luonaan, tässä talossa... Ja
keittäjätär kertoi, että hänen ylhäisyytensä asunnon tässä talossa on
vuokrannut eräs nuori mies, eräs Bobynizyn...

-- Voi perhana, perhana!

-- Hyvä herra, olen hyvin huolissani, minua pöyristyttää!

-- Äh -- perhana! Mitä minua liikuttaa se, että olette huolissanne ja
pöyristynyt! Ah! Tuolla, tuolla vilahti jotakin ohitse, tuolla...

-- Missä, missä? Huutakaa vain: Ivan Andrejevitsh, silloin tulen
juoksujalkaa...

-- Hyvä, hyvä. Voi perhana, perhana! Ivan Andrejevitsh!

-- Täällä! huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi henki kurkussa. -- No
mitä? Mitä? Missä?

-- Ei, minä vain olen niin... tahdoin tietää -- mikä tämän naisen nimi
on?

-- Glaf...

-- Glafira?

-- Ei, ei aivan Glafira... suokaa anteeksi, en voi sanoa hänen nimeään.
Mies vaaleni tämän sanoessaan kuin palttinaksi.

-- Niin, tietysti, ei Glafira, tiedän itse, ettei hänen nimensä ole
Glafira, toisenkaan nimi ei ole Glafira. Muuten kenen kanssa hän on
siellä?

-- Missä?

-- Siellä ylhäällä! Voi perhana, perhana! (Nuori mies oli niin
raivoissaan, että saattoi tuskin pysyä paikoillaan.)

-- No, nähkääs! Mistä tiesitte sitten, että hänen nimensä on Glafira?

-- Hyvä herra, tämä äänensävy!

-- Mitä hittoa tahdotte äänensävystä! Missä suhteessa olette häneen,
onko hän kenties teidän vaimonne?

-- Ei, tarkoitan, olen naimaton... mutta enhän voinut kunniallista
miestä, joka on pulassa, miestä, joka -- en tahdo sanoa -- ansaitsee
kaiken arvon, ainakin on hyvinkasvatettu ihminen, enhän voinut häntä
alinomaan kestittää pelkillä perhanoilla. Te sanotte aina: perhana,
perhana!  -- No niin, perhana! Siinä on teille, ymmärrättekö?

-- Teidät on suuttumus sokaissut ja minä vaikenen. Ah, Jumala, kuka
tuolla on?

-- Missä?

Kuului kolinaa ja naurua. Kaksi sievää tyttöä tuli alas portaita.
Molemmat syöksyivät heidän kimppuunsa.

-- Oi, Jumala, mitä nuo ovat miehiään. Mitä tahdotte?

-- Korjatkaa luunne!

-- Oh, ettehän olekaan se, ketä etsimme!

-- Vai niin, etsitte joitakin muita? Ajuri!

-- Mihin, neitiseni?

-- Pakroviin. Istu Annuska, minä saatan sinua.

-- Minä istun tälle puolelle. Hei ajuri, antaa mennä.

Rattaat vierivät pois.

-- Mistähän he tulivat?

-- Oi Jumala, Jumala! Eikö lopultakin olisi parempi mennä ylös?

-- Mihin?

-- Bobynizynille tietenkin...

-- Ei, se ei käy...

-- Miksi ei?

-- Minä olisin aivan epäröimättä mennyt ylös, mutta silloin hän sanoo
jotakin muuta... kääntää asian nurinniskoin, tunnenhan minä hänet! Hän
sanoo silloin: hän on tullut tänne ihan tahallaan keksiäkseen minut
huonoilta teiltä; hän lykkää koko syyn minun niskoilleni!

-- Menisitte kysymään, onko hän siellä. Mutta te -- en tiedä, miksi
sitten -- no, menkää pois kenraalille...

-- Mutta hänhän on muuttanut pois.

-- Aivan samantekevää, ymmärrättekö? Hän, rouva, on kuitenkin mennyt
sinne, silloin menette tekin sinne -- oletteko ymmärtänyt? Olkaa kuin
ette tietäisi, että kenraali on muuttanut, olkaa kuin olisitte tullut
rouvaanne noutamaan, ja niin edelleen.

-- Ja sitten?

-- Sitten keksitte etsimänne Bobynizynin luota. Hyi perhana, onko tämän
ihmisen pää...

-- Mutta mitä se teitä liikuttaa, keksinkö hänet vai en? Nähkääs,
nähkääs...

-- Mutta rakas ystävä, mitä sitten? Alatteko taas kuten äsken? Voi hyvä
isä. Häpäisette minut, te hullu ihminen, te hassu, te...

-- Miksi se sitten kiinnostaa niin teitä? Te tahdotte tietää...

-- Mitä tahdon tietää? Entä sitten? Piru vieköön, mitä minä teistä enää
välitän. Voinhan mennä sinne yksinkin. Menkää, korjatkaa luunne, olkaa
varuillanne, juoskaa, alkakaa painua...

-- Hyvä herra, unohdatte melkein itsenne, huusi supiturkkinen mies
epätoivoissaan.

-- Entä sitten? Mitä siitä, vaikka unohdankin? sanoi nuori mies
kiristellen hampaitaan ja astuen raivoissaan supiturkkisen miehen
eteen. -- No sanokaa nyt! Kenen edessä minä unohdan itseni? hän jyrisi
kädet nyrkissä.

-- Mutta, hyvä herra, suvaitkaa...

-- Kuka sitten oikeastaan olette sanomaan, että unohdan itseni? Mikä on
nimenne?

-- En tiedä, nuori mies, kuinka... Miksi sitten nimeni? Lähden
mieluummin mukaanne. Tulkaa, en tahdo jäädä tänne, olen valmis
kaikkeen... Mutta uskokaa vain, ansaitsen kohteliaampaa puhuttelua! Ei
pidä koskaan menettää malttiaan, ja vaikka olettekin huonolla tuulella
-- arvaan kyllä miksi -- niin täytyy teidän sentään malttaa mielenne,
nuori mies!

-- Mutta mitä se minuun kuuluu, että olette vanha mies? Suurikin ihme!
Menkää tiehenne, mitä te täältä haeskelette?

-- Miksi sitten olisin vanha mies? Enhän ole lainkaan niin vanha.
Tietysti, asemaan katsoen kyllä, mutta minä en taivastele...

-- Näkeehän sen! Menkää nyt vihdoinkin tiehenne...

-- Ei, silloin tulen mieluummin mukaan. Te ette voi sitä kieltää
minulta. Se kiinnostaa minuakin, tulen mukaanne...

-- No, mutta hiljaa sitten!

Molemmat menivät taloon ja nousivat portaita ylös, aina kolmanteen
kerrokseen. Oli pilkkopimeä.

-- Seis! Onko teillä tulitikkuja?

-- Ojaa! Onhan minulla. Pitihän niitä, odottakaa...

-- Luulen, että tässä on ovi... No, tulta...

-- Niin, tulta, tulta...

Supiturkkinen herra haparoi kaikkia taskujaan.

Vihdoin leimahti tuli.

-- Niin, tässä se on, tuossa on messinkikilpi! Siinä lukee Bobynizyn,
nähkääs Bobynizyn...

-- Näen, näen!

-- S-s-s-t! Sammuiko se?

-- Sammui.

-- Täytyykö koputtaa?

-- Täytyy, vastasi supiturkkinen mies.

-- Koputtakaa te!

-- Ei, miksi minä. Aloittakaa te, koputtakaa vain...

-- Te olette pelkuri!

-- Pelkuri!

-- Korjatkaa luunne!

-- Kadun melkein, että olen uskonut teille salaisuuden, te...

-- Minä? No mitä minä...?

-- Olette käyttänyt hyväksenne minun hämmennystäni, sillä näettehän,
että olen hämmentynyt...

-- Sille minä vain vihellän! Se on naurettavaa ja siinä kaikki!

-- Miksi sitten olette täällä?

-- Ja miksi te olette täällä?

-- Kaunista moraalia! huudahti supiturkkinen herra tuohtuneena.

-- No mitä puhutte moraalista? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä?

-- Onhan se epämoraalista!

-- Mikä sitten?

-- Teidän käsityksenne mukaan on jokainen petetty aviomies yömyssy!

-- Oletteko sitten aviomies? Mieshän on Voskressenskin sillalla. Mitä
tahdotte? Miksi olette tullut kimppuuni?

-- Minusta nimittäin näyttää, että juuri te olette rakastaja...

-- Kuulkaahan: jos jatkatte tähän tapaan, niin pakotatte minut
tunnustamaan, että juuri te olette yömyssy! Tiedättekö mitä yömyssy on?

-- Tarkoitatte siis, että minä olen aviomies? sanoi supiturkkinen herra
ja peräytyi kuin hänen päälleen olisi heitetty kuumaa vettä.

-- Sst! Hiljaa! Kuulkaapa...

-- Hän se on.

-- Ei.

-- Uh! Kuinka pimeä!

Tuli täysi hiljaisuus. Bobynizynin asunnosta kuului liikuntaa.

-- Miksi riitelemme suotta, herra? kuiskasi supiturkkinen mies.

-- Mutta perhana, tehän itse olette tuntenut loukkaantuvanne!

-- Mutta te olette kiristänyt kärsivällisyyteni liian tiukalle!

-- Olkaa vaiti!

-- Myöntäkää pois, että olette vielä sangen nuori mies...

-- Ol-kaa vai-ti!

-- Tietysti teidän mielestänne aviomies sellaisessa asemassa -- on
yömyssy.

-- Olkaa vihdoinkin vaiti! Oh...!

-- Miksi pitää vainota näin katkerasti onnetonta miestä?

-- Hän se on!

Jälleen kuului liikettä.

-- Hän se on?

-- Jaa, jaa, jaa! Mutta miksi annatte sen vaivata itseänne, eihän se
ole teidän onnettomuutenne?

-- Herraseni, herraseni, höpisi supiturkkinen mies kalveten ja huoaten.
-- Olen tietysti hämmentynyt... Olette nähnyt kyllin alennustani. Nyt
on yö, tietysti, mutta huomenna... Muuten huomenna emme varmaankaan
enää tapaa toisiamme, vaikkei minua lainkaan pelota teitä tavata --
enkähän minä muuten olekaan se mies, hän on ystäväni, hän on
Voskressenskin sillalla, totisesti, siellä hän on! Kysymys on hänen
rouvastaan, vieraasta rouvasta! Onneton ihminen! Vakuutan teille! Olen
hyvä tuttu hänen kanssaan, sallikaa, tahdon kertoa teille kaikki. Olen
hänen ystävänsä, kuten voitte itse nähdä, sillä enhän muuten olisi näin
hätäillyt hänen puolestaan. -- Näette itse, olen hänelle parisen kertaa
sanonutkin: "miksi menetkään naimisiin, rakas ystävä? Sinulla on
virkasi, hyvät tulosi, olet arvossapidetty ihminen; miksi tahdot
vaihtaa kaiken tämän mielistelynhaluisen naisen oikkuihin?" Sanokaapa
itse! "Ei, minä tahdon mennä naimisiin", hän sanoo, "perheonni..."
Siinä on nyt hänen perheonnensa! Ensin on mies pettänyt vaimoaan, nyt
täytyy hänenkin juoda samasta maljasta... Suottehan minulle anteeksi,
mutta minun oli pakko antaa tämä selitys. Hän on onneton ihminen, ja
hänen täytyy juoda tämä malja -- jaa... tässä supiturkkinen mies
huokasi ikään kuin hän todellakin itkisi katkerasti.

-- Piru vieköön heidät kaikki! Onko sitten liian vähän narreja? Mutta
kuka te olette?

Nuori mies kirkui raivoissaan.

-- Mutta kaiken tämän jälkeen... Teidän täytyy itsenne myöntää... Minä
olin ylevä ja avomielinen teitä kohtaan... Tämä äänensävy!

-- Ei, suokaa anteeksi... Mikä on nimenne?

-- Ei, miksi nimiä?

-- Aa!

-- En voi sanoa teille nimeä...

-- Tunnetteko Shabrinin? kysyi nuori mies äkkiä.

-- Shabrinin!!!

-- Niinpä niin, Shabrinin!!! (Tässä nyörinuttuinen mies matki hieman
supiturkkista). -- Oletteko ymmärtänyt asian?

-- En, mitä tässä Shabrinista, vastasi pelästynyt supiturkkinen. --
Vaiti Shabrinista! Hän on kunnian mies! Omantunnon vaivojenne johdosta
annan anteeksi epäkohteliaisuutenne.

-- Hän on lurjus, ostettavissa oleva sielu, lahjottava ihminen,
veijari, hän on varastanut valtion kassan. Hän joutuu pian oikeuden
eteen!

-- Suokaa anteeksi, sanoi supiturkkinen herra kalveten. -- Ette tunne
häntä lainkaan, hän on teille, kuten näen aivan tuntematon.

-- Jaa, henkilökohtaisesti en tosin tunne häntä, mutta tunnen hänet
toista kautta, hänelle läheiseltä taholta.

-- Mistä kautta, hyvä herra? Olen aivan sekaisin, kuten näette...

-- Mokoma tyhmyri! Mustasukkainen narri, joka ei voi pitää vaimoaan
aisoissa!

-- Suokaa anteeksi, olette erehtynyt hirveästi, nuori mies...

-- Ah!

-- Ah!

Herra Bobynizynin asunnosta kuului äänekästä kolinaa. Ovi avautui.
Kuului ääniä.

-- Ah, se ei ole hän, se ei ole hän! Tunnen hänen äänensä. Nyt tiedän
kaiken: se ei ole hän! sanoi supiturkkinen herra kalveten palttinan
valkoiseksi.

-- Vaiti!

Nuori mies nojautui seinään.

-- Herraseni, lähden täältä, se ei ole hän; olen niin iloinen.

-- No, menkää siis, menkää!

-- Mutta miksi _te_ jäätte?

-- Mitä se teitä liikuttaa?

Ovi aukeni. Supiturkkinen herra ei kestänyt enää, vaan syöksyi päätä
pahkaa alas portaita.

Nuoren miehen ohitse kulki herra ja rouva. Hänen sydämensä jähmettyi...
Hän kuuli tutun naisäänen ja kohta sen jälkeen käheän, hänelle aivan
tuntemattoman miesäänen.

-- Ei tee mitään, ajatan reen esiin, sanoi käheä ääni.

-- Ah, no minusta on sama. Kuinka vain tahdotte.

-- Reki on pian täällä.

Nainen jäi yksin.

-- Glafira! Missä on valasi? huusi nyörinuttuinen nuori mies ja tarttui
äkkiä naisen käteen.

-- Kuka se on? Tekö, Tvorogov? Ah, Jumala! Mitä te teette täällä?

-- Kenen kanssa te olette ollut täällä?

-- Mutta hänhän on mieheni, menkää pois, menkää pois, hän tulee pian
ulos, tuolta... Polovizyniltä. Menkää herran tähden, menkää.

-- Polovizyn on muuttanut pois jo kolme viikkoa sitten. Minä tiedän
kaiken.

-- Ah! Nainen riensi pois. Nuori mies tavoitti hänet.

-- Kuka teille on sen sanonut? kysyi nainen.

-- Puolisonne, armollinen rouva, Ivan Andrejevitsh. Hän on täällä, hän
seisoo edessänne, armollinen rouvaseni...

Ivan Andrejevitsh seisoi todellakin portailla.

-- Ai, tekö se olette, huusi supiturkkinen herra.

-- _A! c'es vouz!_ huusi Glafira Petrovna ja riensi teeskennellen iloa
hänen luokseen. -- Ah, Jumala! Olin Polovizynillä. Silloin voit
käsittää... tiedät, he asuvat nyt Ismailovskin sillalla, sanoin sen
sinulle, muistatko? Otin sieltä reen. Hevoset hurjistuivat, lähtivät
karkuun, reki kaatui tuskin sadan askeleen päässä täältä. Kuski
otettiin kiinni, olin suunniltani. Onneksi monsieur Tvorogov...

-- Kuinka?

Monsieur Tvorogov näytti pikemminkin suolapatsaalta kuin monsieur
Tvorogovilta.

-- Monsieur Tvorogov näki minut täällä ja tahtoi minua saattaa, mutta
nythän te olette täällä. Voin vain kiittää teitä lämpimimmin, Ivan
Iljitsh...

Nainen ojensi kivettyneelle Ivan Iljitshille kätensä; hän ei puristanut
tämän kättä, hän melkein nipisti sitä.

-- Monsieur Tvorogov! Tuttava. Skorlupovin tanssiaisissa meillä oli ilo
nähdä toisemme, olen sen luullakseni sanonut sinulle. Etkö sitten enää
muista, Koko?

-- Ah, tietysti, tietysti? Ai niin, minä muistan kyllä, aloitti
supiturkkinen herra, jota nimitettiin Kokoksi. -- Sangen hauskaa,
sangen hauskaa!

Ja hän puristi lämpimästi herra Tvorogovin kättä.

-- Kenen kanssa puhelette? Mitä tämä merkitsee? Minä odotan täällä...
kuului käheä ääni.

Ryhmän edessä seisoi tavattoman pitkä olento miehekseen. Hän otti
lornjettinsa ja tähysti tarkkaavaisesti supiturkkista herraa.

-- Ah, monsieur Bobynizyn! alkoi nainen visertää. -- Mistä te sitten
tulette? Mikä sattuma! Ajatelkaa, minun hevoseni hurjistuivat... Mutta
tässä on miehenikin! Jean! Monsieur Bobynizyn, Karpovin kutsuilla...

-- Ah, sangen, sangen hauskaa! Otan pian vaunut rakas ystävä.

-- Tee se, Jean, ota vaunut. Olen aivan pelästynyt, vapisen, teki
kerrassaan pahaa... Tänään naamiaisissa, hän kuiskasi Tvorogoville. --
Hyvästi, voikaa hyvin, herra Bobynizyn! Tapaamme varmaankin toisemme
huomenna Karpovin kutsuissa...

-- Ei, suokaa anteeksi, huomenna en tule. Mitä sitten huomenna, kun
tänään jo näin... herra Bobynizyn jupisi vielä jotakin partaansa,
raapaisi jättiläissaappaallaan, istuutui rekeensä ja ajoi tiehensä.

Vaunut ajoivat esiin, rouva nousi niihin. Supiturkkinen herra jäi
seisomaan; näytti kuin hän ei kykenisi tekemään enää liikettäkään; hän
silmäili tylsästi nyörinuttuista herraa. Nyörinuttuinen hymyili hänkin
jokseenkin typerän näköisenä.

-- Minä en tiedä...

-- Suokaa anteeksi, olen iloinnut tuttavuudesta kanssanne, vastasi
nuori mies tehden kumarruksen, uteliaana ja hieman ankarana.

-- Minua on suuresti ilahduttanut...

-- Luulen, että olette hukannut toisen päällyskenkänne...

-- Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitää
kumikalosseja...

-- Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjään
rajattomalla osanotolla.

-- Jean! Tuletko kohta?

-- Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni,
meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivan
oikein huomauttanut, jalat hikoavat... muuten, suokaa anteeksi, minä...

-- Ei mitään.

- Minua on sangen suuresti ilahduttanut.

Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle.
Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella
katseellaan.



MIES VUOTEEN ALLA


Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. Ivan
Andrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaan
ollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, että
Ivan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen --
nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävää
ja suloista se oli. -- Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika,
hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, -- se tuutii uneen kuin paraskin
kehtolaulu.

Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapana
puhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt
-- oi surkeutta -- Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin.
Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterin
vahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun,
varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiina
pidetyn tikarin kahvan.

On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikin
puolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat
-- -- ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkia
niin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovasti
tämän rakkauden erinäisiä ilmauksia -- rakkauden joka kohdistui
kaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissa
ruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessään
harmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi --
muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakin
viisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muuten
näköjään vakavinta lajia -- sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskan
prinssin Hamletin sanat:

"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuin
nuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksen
sanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]

Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänen
hännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä oli
kuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.

Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossa
toisen rivin aitioiden ylitse, ja -- voi kauhua...! Hänen sydämensä
lakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Siellä
oli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myös
kenraalin adjutantti -- mitä nokkelin nuori mies; siellä oli
vielä muuan siviiliherrakin... Ivan Andrejevits teroitti koko
tarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherra
piiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuuden
hämärään.

Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!

Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi Glafira
Petrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti Ivan
Andrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaan
epätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Mutta
mistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainen
tapaus...

On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivan
permantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivin
aitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdä
kerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähden
hän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivan
huomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä.
Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen
vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee,
löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa
ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen
ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan
niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.
Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui,
sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voi
kuvailla.

Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alas
teatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa,
on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella he
seuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitä
huvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankin
asettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkin
omituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuu
neuvottomaksi).

Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaan
ole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun --
päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta on
melkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hieman
ilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshin
arvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosi
niin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskoteltu
rakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaan
valmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähti
kuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.

Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Se
oli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuin
rakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisen
pieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen.
Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pieni
kirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä,
mutta -- ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunen
luiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, ja
siviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikin
äkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdä
mitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaa
pois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.

-- _Prédestiné!_ hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusen
kädessään kokoon. -- _Prédestiné!_ Luodit sattuvat syylliseen, välähti
hänen päässään. -- Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Mutta
sanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.

Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamaton
tapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kuten
tavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, että
tapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyi
pelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinä
aivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaa
silmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää --
keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.

-- Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaan
istuvalle keikarille.

Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänen
vahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisesti
Ivan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsa
yläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimen
saliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaista
kurkkua, oli ihastunut.

-- Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksu
herra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähysteli
lornjetillaan aitioita.

-- Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.

Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti ja
iloisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensa
oli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunis
nainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkä
kenossa ja nauroi kuin riivattu.

-- Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähti
pujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoita
arvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Oliko
hän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kuten
tietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides -- parveke. Miksi
on välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystä
aitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta --
esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Mutta
intohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikista
intohimoista maailmassa.

Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeen
auki ja luki:

"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla -- -- -- kujan kulmassa, K:n
talossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule, _sans faute_,
Jumalan tähden!"

Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymys
kohtauksesta. -- Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaara
kohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensä
johtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta miten
hän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselle
riville, mutta kääntyi sentään takaisin.

Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakin
tehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aition
avonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikilla
viidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassa
rivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinut
pudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusi
vilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanut
nähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksi
käytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennä
kysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsa
henkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassa
oli jo suljettu.

Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö oli
lopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksi
ääntä jyrisi kaiken ylitse -- molempien puolueiden johtajat. Mutta Ivan
Andrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo koko
suunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa ja
lähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois ja
yleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.

Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiä
aivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikari
livahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. Ivan
Andrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta,
vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsa
kasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrosta
hänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukeni
kolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siis
odotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapui
kolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoi
jäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan ja
sitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkin
vaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaat
askeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.

Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi oven
ja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänen
vastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sitten
näyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää.
Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneen
lävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseen
nainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneena
kuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa
kuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraan
makuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseet
ylös portaita.

-- Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteen
ja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.

Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typerän
ja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnut
askeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukeni
jo, ja -- raskaista askeleistaan päättäen -- arvokkaan painava mies
astui huoneeseen.

En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä,
mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomasta
joutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättään
menetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta
-- luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaalla
tavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla ja
suoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyi
jälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänyt
itseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!

Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsi
itsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle.
Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse oli
petetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänyt
kohdata toista aviomiestä -- kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansa
häntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin -- hän joutui vuoteen alle
käsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, ettei
nainen vastustanut.

Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsi
pakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niin
pelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.

Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekä
heittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylös
halkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh,
joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi,
pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskin
hengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää,
etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunut
hänen mieleensä -- olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka.
Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautua
joten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänen
kummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoi
liikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!

Vuoteen alla oli toinenkin!

-- Kuka siinä on? kuiskasi Ivan Andrejevitsh.

-- No, olenhan jo sanonut teille kuka olen, kuiskasi merkillinen
tuntematon. -- Maatkaa vain hiljaa, kun kerran olette joutunut ansaan!

-- Mutta tahtoisin toki...

-- Hiljaa!

Ja tämä ylimääräinen ihminen (sillä vuoteen alla riitti yksikin hyvin)
puristi Ivan Andrejevitshin sormia niin lujasti kädellään, että hän oli
melkein huudahtamaisillaan kivusta.

-- Herra...

-- Sst!

-- Älkää sitten puristelko minua, muuten huudan!

-- No, huutakaa sitten! Koettakaapa vain!

Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka ja
tuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkin
vainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. Ivan
Andrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässä
ahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpä
tehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja
vaikeni.

-- Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin Paul
Ivanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten,
kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten... kh! Ah, se selkä... kh! Kirottu
selkä... kh-kh-kh!

Ja vanhus syventyi yskintäänsä.

-- Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. -- Silloin alkoi
selkääni särkeä... kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä...
kävellä! Akh-kh-kh!

Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuin
itse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskän
väliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.

-- Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton Ivan
Andrejevitsh.

-- Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.

-- Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi... olen
ensi kertaa näin ilkeässä asemassa.

-- Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.

-- Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies...

-- Vaiti!

-- Vaitiko! Mutta käyttäydyttehän sangen epäkohteliaasti, nuori mies...
Jollen erehdy, olette vielä sangen nuori, olen vanhempi teitä.

-- Vaiti!

-- Hyvä herra, unohdatte itsenne, ette tiedä kenelle puhutte!

-- Puhun herralle, joka makaa vuoteen alla.

-- Mutta minut on vain sattuma... erehdys -- teidät sitä vastoin, ellen
erehdy, siveettömyys...

-- Siinäkin erehdytte.

-- Herraseni, olen teitä vanhempi; sanon teille...

-- Herraseni! Tiedättekö, että nyt olemme samassa asemassa. Pyydän,
älkää koskeko kasvojani.

-- Hyvä herra, en voi nähdä mitään. Suokaa anteeksi, ei ole lainkaan
tilaa.

-- Mutta miksi olettekin niin paksu?

-- Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!

-- Jaa, alempana ei voi olla.

-- Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämä
tapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minua
luulette.

-- En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua.
Vaietkaa nyt vihdoinkin.

-- Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastata
kuolemastani. Vakuutan teille... olen kunniallinen mies, olen
perheenisä. Enhän voi jäädä tänne...

-- Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa,
mutta kauemmaksi en voi mennä.

-- Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne,
sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaan
lisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaan
asemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minusta
pahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minun
sanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutan
teille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette... olen hirveän
huolissani.

-- Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudumme
helvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst... hän puhuu. Vanhuksen
yskä näytti tosiaan helpottavan.

-- Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. -- Niin,
kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaa
kamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?

-- Kyllä, ystäväni.

-- No, niin hän sanoo. Ja minä sanoin silloin: olen imettänyt
iilimadolla. Siihen hän sanoo: ei Aleksander Demjanovitsh, kamomillatee
on parempaa, se ulostuttaa... kh, kh! Ah, herrajumala! Mitä tuumit
sydänkäpyseni? Kh-kh! Ah! Jumala, Jumala! Kh-kh! Onkohan se parempaa,
mitä luulet? Kh-kh-kh! Ah! kh, jne.

-- Luullakseni ei olisi vahingoksi, jos kerran koettaisi tuota
lääkettä, vastasi rouva.

-- Niin, se ei olisi vahingoksi! Teillä on hivutustauti, hän sanoo,
kh-kh! Mutta minä sanon: ei, vaan leini ja vatsanväänteet, kh-kh! Mutta
hän sanoo: kenties myös hivutustauti. Mitä tuumit, kh-kh? Mitä
ajattelet, sydänkäpyseni: onko minussa hivutustauti?

-- Oh, Jumala, mitä puhutkaan?

-- Niin, hivutustauti! Riisuudu nyt vain, sydänkäpyseni, pane levolle,
kh-kh! Minulla on tänään, kh, nuha.

-- Voi, huudahti Ivan Andrejevitsh. -- Väistykää herran tähden vähän!

-- Minun täytyy tosiaan ihmetellä, mitä kaikkea te hommaatte; ei, te
ette osaa maata rauhassa...

-- Olette minulle raivoissanne, nuori mies, tahdotte loukata minua.
Näen jo. Olette todennäköisesti tämän naisen rakastaja.

-- Vaiti!

-- Enkä ole vaiti. En salli komennella itseäni. Olette varmaan hänen
rakastajansa. Jos meidät keksitään, olen viaton, en tiedä mitään.

-- Jollette ole vaiti, sanoi nuori mies hammasta purren, -- jollette
ole vaiti, sanon minä, että olette houkutellut minut tänne. Sanon että
olette minun setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa. Silloin ainakaan
kukaan ei ajattele, että minä olen tämän naisen rakastaja.

-- Hyvä herra, te teette minusta pilaa. Kärsivällisyyteni on pian
lopussa.

-- Sst! Muuten panen teidät pian vaikenemaan! Olette minun
onnettomuuteni. No, sanokaa itse: miksi olette täällä? Ilman teitä
olisin maannut täällä rauhassa aamuun asti ja mennyt sitten ulos.

-- Mutta minä en voi maata täällä aamuun, olen järkevä mies, minulla on
luonnollisesti asiani... Mitä luulette -- tuleeko hän viettämään täällä
yönsä?

-- Kuka?

-- No, tuo vanhus...

-- Tietysti. Eiväthän kaikki aviomiehet ole samanlaisia kuin te. Monet
nukkuvat kotonaankin.

-- Herraseni! Herraseni! huusi Ivan Andrejevitsh kalveten vihasta. --
Uskokaa pois, minäkin makaan tavallisesti kotona, ainoastaan tänään,
ensi kerran... Mutta, Jumalani, huomaan, että tunnette minut. Kuka
olette, nuori mies? Sanokaa minulle heti, kuka olette, rukoilen teitä
aivan sulasta ystävyydestä, kuka olette?

-- Kuulkaa! Minä tuskin...

-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra... että
selitän teille koko tämän harmillisen jutun...

-- En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka...

-- Mutta enhän toki voi...

Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.

-- Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.

-- Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!

Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niin
pelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuli
aivan vilu ja hän terotti korviaan.

-- Mitkä kumman kissat?

-- Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissamme
työhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille:
Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niin
edelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jo
kuolemaani?

-- Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!

-- No, eihän se ole mitään, älä vain suutu, sydänkäpyseni; huomaan,
että sinusta on ikävää, jos kuolen. Minähän sanoinkin sen muuten vain.
Sydänkäpyseni, riisuutuisit mieluummin ja rupeaisit nukkumaan. Minä
jään tänne siksi kunnes olet käynyt levolle.

-- Jumalan tähden, lakatkaa, myöhemmin...

-- No, älä ole vihainen, älä ole vihainen! Mutta tosiaankin, aivan kuin
hiiret...

-- Hyvä isä! Milloin kissat, milloin hiiret! En tosiaankaan tiedä, mikä
teidän on tänään.

-- Ei kerrassaan mikään, ei... kh! Ei, kh! Jumalani, Jumalani, kh!

-- Kuulkaas, te haparoitte täällä niin ympäriinsä, että hän on sen jo
kuullut, kuiskutti nuori mies.

-- Mutta jospa tietäisitte, miten on laitani. Nenästäni on alkanut
vuotaa verta.

-- Antakaa vain vuotaa ja odottakaa kunnes lakkaa.

-- Nuori mies, asettukaa minun asemaani, enhän edes tiedä kenen kanssa
täällä virun.

-- Olisiko se sitten helpompaa, mitä? Enhän minäkään välitä teidän
nimestänne. No, mikä teidän nimenne sitten on?

-- Ei, mitäpä nimistä... tahdoin teille ainoastaan selittää, miten
mielettömään tapaan...

-- Ssst... hän puhuu taas...

-- Varmaan, sydänkäpyseni, ne ovat kissat!

-- Eikä ole, vanu korvassasi ei varmaankaan vain ole oikein.

-- Ah, niin, niin. Tiedätkö, tuolla talomme yläkerrassa... kh, kh!
Yläkerrassa, kh-kh-kh!

-- Yläkerrassa! kuiskasi nuori mies. Tuhannen perkelettä! Luulin, että
tämä olisi ylin kerros, onko tämä sitten toinen?

-- Nuori mies, kuiskasi Ivan Andrejevitsh hätkähtäen, -- mitä sanotte?
Jumalan tähden, miksi se niin kiinnostaa teitä? Minäkin ajattelin, että
tämä olisi ylin kerros. Jumalan tähden, onko täällä vielä yksi kerros?

-- Siellä liikkuu jokin todellakin, sanoi vanhus vihdoin lakattuaan
yskimästä.

-- Sst! Kuulkaahan! kuiskasi nuori mies ja Ivan Andrejevitsh puristi
kätensä yhteen.

-- Hyvä herra, loukkaatte minua. Päästäkää minut.

-- Sst...

Seurasi pieni nujakka ja taas tuli hiljaisuus.

-- Silloin tapaan niin sievän... aloitti ukko.

-- Mitä, sievän...? keskeytti hänen vaimonsa.

-- Niin, olenhan jo... enkö ole sinulle jo sanonut, että olen kohdannut
niin kauniin naisen portaissa, enkö ole sanonut? Minullahan on niin
huono muisti. Niin, niin juhannusruohoa... kh!

-- Mitä?

-- Juhannusruohoa täytyy juoda; siitä se paranee... kh-kh-kh! Se
paranee!

-- Te hänet keskeytitte, sanoi nuori mies ja kiristeli jälleen
hampaitaan.

-- Sanoitko, että tänään olet kohdannut jonkun kauniin naisen? kysyi
rouva.

-- Kuinka?

-- Kohdannut kauniin naisen?

-- Kuka sitten?

-- Sinä!

-- Minä? Milloin? Ah, niin.

-- Vihdoinkin! Mokoma muumio! No, anna tulla! kuiskasi nuori mies
yllyttäen mielessään huonomuistista vanhusta.

-- Herraseni! Minä vapisen kauhusta. Ah, Jumala! Mitä kuulen. Tämähän
on aivan kuin eilen, juuri eilen!

-- Sst...

-- Jaa, jaa, jaa! Muistan hyvin, sellainen veitikkamainen nainen!
Sellainen pikku enkeli... sininen hattu...

-- Sininen hattu! Voi!

-- Hän se on! Hänellä on sininen hattu. Oi, Jumala! huusi Ivan
Andrejevitsh.

-- Kuka? Kuka hän on? kuiskasi nuori mies ja puristi Ivan
Andrejevitshin kättä.

-- Sst! sihisi vuorostaan Ivan Andrejevitsh. -- Hän puhuu.

-- Oi, Jumala, oi Jumala!

-- No niin, kenellä naisella ei muuten olisi sinistä hattua...

-- Ja sellaiset veitikkamaiset kasvot, jatkoi vanhus. -- Hän käy täällä
tapaamassa tuttaviaan. Hän iskee silmiään. Ja näiden tuttavien luo
tulee jälleen tuttavia...

-- Voi, kuinka pitkäveteistä, keskeytti rouva, -- en tiedä, mitkä
kaikki asiat sinua huvittavatkaan.

-- No, annetaan olla. Älä ole vihainen, vastasi vanhus. -- No, minä en
sano enää mitään, jollet sitä toivo. Et ole tänään hyvällä tuulella...

-- Kuinka olette sitten joutunut tänne? aloitti nuori mies.

-- No, nähkääs, nähkääs! Nyt teitä kiinnostaa, ja äsken ette tahtonut
kuulla sanaakaan.

-- Minusta on saman tekevää. Puhukaa siis vain. Ah, piru vieköön koko
tämän kirotun jutun!

-- Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain,
tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätä
kiinnostusta minua kohtaan... Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen,
etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! En
tiedä, mitä puhun!

-- Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, joka
nähtävästi oli ajatuksissaan.

-- Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitä
tekisi, että olisin vihainen -- ei! Siinä käteni! Olen vain nololla
tuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinka
itse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teille
vihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hieman
likainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.

-- Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voi
kääntyäkään, ja hän tulee käsineen!

-- Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisin
vanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassa
äänellä, jossa värähti harrasta rukousta. -- Kohdelkaa minua
kohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teille
kaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidät
pöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Te
erehdytte nuori mies! Ette tiedä...!

-- Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori mies
ilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. -- Hän odottaa nyt ehkä minua...
Minun täytyy ehdottomasti päästä.

-- Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, että
yläkerrassa... Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?

Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.

-- Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tai
näin, minun täytyy päästä...

-- Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi Ivan
Andrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakin
liepeeseen.

-- Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo,
sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa,
jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.

-- Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, että
setä... Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko,
kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.

-- No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minusta
nähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos joten
kuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkään
päähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa siellä
olisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen!
Väistykää, minä ryömin ulos!

-- Te loukkaatte minua, nuori mies... Ja kuinka käy, jos saan
yskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!

-- Ssst...

-- Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillä
välin oli ilmeisesti torkahtanut.

-- Missä? Yläkerrassako?

-- Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.

-- Kyllä kuulen!

-- Oi, Jumala! Minä menen.

-- Ja minä en mene nyt! Minusta kaikki on samantekevää. Kun leikki on
kerran leikitty loppuun, silloin ei ole väliä millään. Tiedättekö, mitä
minä aavistan? Aavistan, että olette itse petetty aviomies -- niin!

-- Oi, Jumala, mikä kyynillisyys! Onko se mahdollista? Mutta miksi
juuri aviomies... en ole naimisissa.

-- Ei naimisissa? Niin voi sanoa kuka tahansa!

-- Kenties olen itse rakastaja!

-- Kaunis rakastaja!

-- Herraseni, herraseni! -- No, hyvä, kerron teille kaiken! Nähkääs,
missä pulassa olenkaan! En ole se, miksi minua luulette, en ole
naimisissa. Olen naimaton, kuten tekin. Minulla on ystävä, nuoruuden
ystävä... ja minä olen hänen vaimonsa rakastaja... Hän sanoo minulle:
"Minä onneton ihminen kannan ristiäni, epäilen vaimoani." -- "Mutta",
sanon viekkaasti hänelle, "miksi sitten epäilet vaimoasi?" Mutta
ettehän kuule mitä puhun. Kuulkaa kuulkaa toki! "Mustasukkaisuus on
naurettavaa", sanon minä. "Mustasukkaisuus on pahe!" -- "Ei", sanoo
hän, "olen onneton ihminen, minä... minä epäilen häntä!" -- "Sinä olet
ystäväni", sanon minä. "Olet suloisen nuoruuden toveri. Olemme yhdessä
heittäytyneet nautinnon vuoteelle." -- Jumala, en tiedä, mitä puhun. Te
teette minut vielä hulluksi.

-- Tehän olette jo hullu...

-- Niin, niin ajattelin jo, että sanoisitte niin... kun puhuin hulluksi
tulemisesta. Naurakaa, naurakaa vain, nuori mies! On minullakin ollut
kukoistusaikani, olen minäkin rouvia vietellyt! Ah! Minä saan
aivotulehduksen!

-- Mitä se on, minusta tuntui kuin joku olisi aivastanut täällä
huoneessa? sanoi vanhus. Aivastitko sinä?

-- Oi, Jumala, huudahti rouva.

-- Ssst, kuului vuoteen alta.

-- Se oli varmaankin yläkerrassa, en tiedä... ne lyövät siellä kai
jotakin naulaa, sanoi rouva pelästyneenä, sillä vuoteen alla alkoi olla
jokseenkin meluisaa.

-- Niin, se on yläkerrassa, sanoi puoliso. -- Niin, yläkerrassa! Olenko
sinulle sanonut, että äsken portaissa tapasin erään keikarin kh-kh --
keikarin, kippuraviiksisen -- kh-kh! Oi, Jumala, selkäni! Nuoren
kippuraviiksisen keikarin!

-- Kippuraviiksisen! Oi, Jumala, se olitte varmaan te, kuiskasi Ivan
Andrejevitsh.

-- Hyvä isä, millainen te olette! Minähän olen täällä, makaan teidän
vieressänne! Kuinka hän olisi minut siellä tavannut? Mutta älkää
koskeko kasvojani!

-- Oi, Jumala, minä pyörryn pian.

Samassa kuului yläkerrasta tosiaankin kolinaa.

-- Mitähän siellä lienee tekeillä? kuiskasi nuori mies.

-- Hyvä herra, minä olen niin pelästynyt, aivan kauhistunut! Auttakaa
minua!

-- Ssst!

-- Mutta sydänkäpyseni, nuo ihmisethän pitävät aika melua. Ja lisäksi
juuri sinun makuuhuoneesi yläpuolella. Lähetänkö sinne valittamaan?

-- Kaikkea vielä! Mitä sinä saatkaan päähäsi!

-- Hyvä, hyvä, en teekään niin. Mutta tosiaan, sinä olet tänään niin
vihainen...

-- Ah, hyvä Jumala! Menkää mieluummin nukkumaan.

-- Liisa! Sinä et rakasta minua enää!

-- Kyllä, kyllä, minä rakastan teitä! Taivaan tähden, olen väsynyt!

-- No, hyvä, minä menen.

-- Ah, ei, ei! Älkää menkö! huusi rouva. -- Tai ei, menkää mieluummin,
menkää!

-- Mutta mikä sinua vaivaa, tahtoisin tietää? Ensin sanot: "Menkää";
sitten sanot: "Älkää menkö!" Kh-kh! Menen tosiaankin levolle... kh-kh!

-- Hän lähtee, sanoi nuori mies. -- Hän menee pois, ja mekin lähdemme
kohta. Kuuletteko? Iloitkaa!

-- Oi, Jumala sen suokoon!

-- Tämä on teille aika läksytys...

-- Nuori mies, kuinka niin läksytys? Minä tunnen sen... mutta te olette
sangen nuori, te ette voi minua läksyttää.

-- Mutta minä teen sen kuitenkin... ymmärtäkää vain.

-- Jumala! Minun täytyy aivastaa!

-- Ssst! Jos te vain uskallatte...!

-- Mutta mitä teen? Sieraimissani kutittaa niin, en voi. Vetäkää
nenäliinani taskusta, en voi liikahtaakaan... Oi, Jumala, Jumala, miksi
minua näin rangaistaan?

-- Tuossa on nenäliinanne! Miksi teitä rangaistaan, sen sanon teille
heti. Olette mustasukkainen. Raivoatte vieraassa talossa kuin olisitte
päästänne vialla, harjoitatte siellä vallattomuutta...

-- Nuori mies! En ole harjoittanut mitään vallattomuutta.

-- Vaiti!

-- Oi Jumala, oi Jumala!

-- Te harjoitatte vallattomuutta, pelästytätte nuoren naisen, siveän
rouvan, joka ei tiedä, mihin ryhtyä hädissään ja kenties tulee siitä
sairaaksi. Viette rauhan vanhalta mieheltä, jota vaivaavat peräpukamat
ja joka tarvitsee ennen kaikkea rauhaa -- ja miksi tämä kaikki? Koska
te olette kuvitellut joitakin mielettömyyksiä ja juoksentelette nyt
niiden takia kaikki kujat! Ymmärrättekö, käsitättekö missä ilkeässä
asemassa olette? Tunnetteko sen?

-- Hyvä herraseni! Tunnen sen, mutta teillä ei ole oikeutta

-- Vaiti! Kuka kysyy oikeutta? Ettekö käsitä, että tämä vanha mies,
joka rakastaa vaimoaan, voi tulla mielipuoleksi, kun hän näkee teidän
ryömivän esiin vuoteen alta? Mutta ei, ei teissä ole miestä
aiheuttamaan näytelmää! Kun ryömitte esiin, saa luullakseni jokainen,
joka teidät näkee, naurutaudin. Tahtoisin vain nähdä teidät valossa,
olette varmaankin hullunkurinen.

-- Ja te? Te juuri olette tässä tapauksessa hullunkurinen. Tahtoisin
nähdä myös teidät.

-- Te, niin te!

-- Teillä on varmaan siveettömyyden leima kasvoillanne, nuori mies!

-- Ai! Te puhutte siveettömyydestä! Ja mistä tiedätte, miksi olen
täällä? Olen täällä erehdyksestä, olen erehtynyt kerroksista, ja piru
tietäköön, miksi minut on päästetty sisään! Hän on varmasti odottanut
jotakin (ei teitä, se on selvä). Minä ryömin vuoteen alle, kun kuulin
teidän askeleenne ja näin miten nainen pelästyi. Lisäksi oli vielä
pimeä. Mutta miksi puolustelenkaan itseäni teidän edessänne! Te, hyvä
herra, olette naurettavan mustasukkainen vanha mies. Miksi oikeastaan
en lähde täältä? Luulette ehkä, että pelkään! Ei, hyvä herra, olisin
tehnyt sen jo aikoja sitten, vain säälistä teitä kohtaan makaan vielä
täällä. Kuinka selviäisittekään ilman minua? Seisoisittehan te kuin
mikäkin kollo ihmisten edessä, päähänne ei pälkähtäisi mitään
järkevää...

-- Ei, miksi kollo? Miksi juuri se? Ikään kuin ette olisi voinut
verrata minua mihinkään muuhun, nuori mies?

-- Ah, Jumala, kuinka pieni koira haukkuu!

-- Ssst! Tosiaankin... Se haukkuu siksi, että te aina lörpöttelette.
Nähkääs, olette herättänyt koiran. Siinä me nyt saimme.

Talon rouvan pieni koira, joka koko ajan oli maannut nurkassa tyynyllä,
oli todellakin herännyt. Se vainusi vieraita ja syöksyi haukkuen
vuoteen alle.

-- Oh, tuo tyhmä koira! kuiskasi Ivan Andrejevitsh. -- Se ilmaisee
meidät. Se tuo kaiken päivänvaloon. Voi, tätä kurjuutta!

-- No niin, te olette sellainen pelkuri, että kaikkea voi tapahtua.

-- Ami, Ami, tule! huusi nainen. -- Tse, tse!

Mutta koira ei totellut, vaan syöksyi suoraa päätä Ivan Andrejevitshin
kimppuun.

-- Sydänkäpyseni, miksi sitten pikku Ami noin haukkuu? sanoi vanhus. --
Varmaankin siellä on hiiriä tai kissa. Etkö kuule? Se aivastaa -- se
aivastaa taas... kissallamme on tänään nuha.

-- Maatkaa liikkumatta! kuiskasi nuori mies.

-- Älkää liikkuko! Kenties koira menee itsestään pois.

-- Herraseni, herraseni! Päästäkää käteni irti, miksi pitelette niitä?

-- Ssst! Vaiti!

-- Mutta sallikaa, nuori mies. Se haukkaa nenäni!

Syntyi ottelu ja Ivan Andrejevitsh sai kätensä vapaaksi. Koira
puuskahti kovasti haukkumaan. Äkkiä se lakkasi haukkumasta ja alkoi
vikistä.

-- Ah! huudahti nainen.

-- Julmuri! Mitä teette? kuiskasi nuori mies.

-- Te syöksette meidät molemmat perikatoon! Miksi olette käynyt koiraan
käsiksi? Oi Jumala! Hän kuristaa sen! Älkää kuristako sitä. Päästäkää
se irti! Hirviö! Ette tunne naisen sydäntä! Hän antaa meidät molemmat
ilmi, jos kuristatte hänen koiransa.

Mutta Ivan Andrejevitsh ei kuullut enää mitään. Hän onnistui saamaan
koiran kiinni ja puristi itsesäilytysvaistonsa puuskassa sen kurkun
yhteen. Pieni koiraparka vingahti vielä kerran ja heitti henkensä.

-- Me olemme hukassa! kuiskasi nuori mies.

-- Ami! Ami! huusi nainen. -- Oi, mitä he tekevät Amilleni? Ami! Ami!
Tse! Oi, hirviöt, raakalaiset! Oi, Jumala, minä voin pahoin!

-- Mitä, mitä nyt sitten? huusi vanhus ja hyppäsi istuimeltaan pystyyn.
-- Mikä sinun on, sydänkäpyseni? Ami, tänne! Ami, Ami, Ami! huusi
vanhus ja napsutteli sormiaan ja koetti houkutella Amia pois vuoteen
alta. Ami, tse, tse! Eihän toki ole mahdollista, että kissa syö sen.
Kissan täytyy saada selkäänsä, kultaseni! Se lurjus ei olekaan saanut
selkäänsä koko kuukauteen. Mitä luulet? Puhun huomenna siitä Praskovja
Saharjevalle. Mutta laupias taivas, mikä sinun on, armas? Olethan aivan
kalpea! Ah! Apua, apua!

Ja vanhus alkoi juosta huoneessa ympäriinsä.

-- Murhaajat, hirviöt! huusi rouva ja heittäytyi sohvalle.

-- Ketkä, ketkä sitten? huusi vanhus.

-- Siellä on ihmisiä, vieraita. Tuolla vuoteen alla. Oi Jumalani, Ami,
Ami, mitä he ovat tehneet sinulle?

-- Voi taivas, herrajumala! Mitä ihmisiä? Ami... ei, apua, apua, tänne!
Kuka siellä on, kuka siellä on? huusi vanhus, otti kynttilän ja
kumartui vuoteen alle. -- Kuka siellä on? Apua, apua...

Ivan Andrejevitsh lepäsi puolikuoliaana Amin hengettömän ruumiin
vieressä, mutta nuori mies seurasi vanhuksen jokaista liikettä. Äkkiä
vanhus nousi ja meni toiselle puolelle seinän viereen ja kyyristyi.
Yhtäkkiä nuori mies hypähti ylös ja aikoi korjata luunsa sillä aikaa
kun puoliso etsi vieraitaan aviosängyn toiselta puolelta. Jumalani!
kuiskasi nainen tuijottaen nuoreen mieheen. -- Kuka te olettekaan? Minä
luulin...

-- Julmuri on vielä vuoteen alla, kuiskasi nuori mies. -- Hän on syypää
Amin kuolemaan!

-- Aa! nainen päästi huudon.

Nuori mies oli kuitenkin jo kadonnut huoneesta.

-- Aa! Siellä on joku! Sieltä näkyy saapas! huusi mies ja tarttui Ivan
Andrejevitshin jalkaan.

-- Murhaaja! Murhaaja! huusi nainen. Oi, Ami, Ami!

-- Tulkaa sieltä, tulkaa sieltä, huusi vanhus ja polki molemmin jaloin
mattoa. -- Tulkaa, kuka olette? Sanokaa, kuka olette? Jumala, mikä
kummallinen ihminen!

-- Se on ryöväri!

-- Jumalan tähden, Jumalan tähden! huusi Ivan Andrejevitsh ryömien
esiin. -- Jumalan tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää huutako ihmisiä.
Se on aivan tarpeetonta. Ettehän halua tehdä minua onnettomaksi! En ole
mikään sellainen! Olen itse... teidän ylhäisyytenne, se oli pelkkä
erehdys! Selitän teille heti, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Ivan
Andrejevitsh itkien ja huokaillen. -- Tähän kaikkeen on syypää rouva,
tarkoitan, ei minun rouvani, vaan vieras rouva... Minä en ole voinut,
olen... hän on ystäväni, koulutoverini.

-- Mikä koulutoveri! huusi vanhus polkien jalkaansa. -- Te olette
varas, olette tullut varastamaan minulta... Naurettavaa! Koulutoveri!

-- Ei, en ole mikään varas, teidän ylhäisyytenne. Olen todellakin
koulutoveri... olen vain erehtynyt, olen tullut väärästä ovesta.

-- Jaa, herraseni, näen kyllä, mistä ovesta olette tullut.

-- Teidän ylhäisyytenne! En ole mikään sellainen! Te erehdytte.
Tarkoitan, että erehdytte suuresti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa
minua, katsokaa minua vain, tunnette varmaankin muutamista
kunniamerkeistäni etten voi olla mikään varas. Teidän ylhäisyytenne!
Teidän ylhäisyytenne! huusi Ivan Andrejevitsh, pani kätensä ristiin ja
kääntyi nuoren naisen puoleen, -- Te rouvaseni ymmärrätte minua... Olen
tappanut Amin, mutta en ole syyllinen... kautta Jumalan, olen syytön...
vain tuo rouva on syypää. Olen onneton ihminen, juon kärsimysten
maljasta!

-- Mutta hyvä herra, mitä minua liikuttaa mistä juotte, ehkä olette
juonut liiaksi. Kun teitä katsoo -- -- mutta kuinka olette tullut
tänne? huusi vanhus vavisten koko ruumiiltaan kiihtymyksestä.
Erinäisistä arvo- ja kunniamerkeistä hän kuitenkin tuli vakuuttuneeksi
siitä, ettei Ivan Andrejevitsh voinut olla mikään varas. -- Kysyn
teiltä: miten olette tullut tänne? Te... kuten ryöväri...

-- En toki ole mikään rosvo, teidän ylhäisyytenne. Olen vain väärästä
ovesta... totisesti, en ole mikään ryöväri! Kaikki johtuu vain
mustasukkaisuudestani. Kerron teille kaiken, teidän ylhäisyytenne,
kerron teille avomielisesti ikään kuin olisitte isäni, sillä olettehan
siinä iässä, että voin pitää teitä isänäni.

-- Mitä? Mitä sanotte iästä?

-- Teidän ylhäisyytenne! Olenko ehkä loukannut teitä? Tosiaan, noin
nuori rouva... ja teidän ikänne... On mieluisaa nähdä, tosiaan, on
mieluisaa nähdä tuollaista avioliittoa... Ikänsä kukkeudessa... Jumalan
tähden, älkää huutako... palvelusväki vaan nauraa... tiedän sen... en
tietysti tarkoita, että olen lakeijain kanssa varsinaisesti tuttava...
minulla on lakeijoita itsellänikin, teidän ylhäisyytenne, he nauravat
vain... ne aasit! Teidän korkeutenne... jollen erehdy, puhuttelen
ruhtinasta...

-- Ei, ei mitään ruhtinasta, sitä en ole, hyvä herra... Pyydän, ettette
imartele minua sellaisilla titteleillä kuin "korkeudet". Kuinka olette
tullut tänne? Mitä?

-- Teidän korkeutenne, tarkoitan ylhäisyytenne... suokaa anteeksi,
luulin, että olisitte ruhtinas. Olen erehtynyt, olen pettynyt --
sattuuhan sellaista. Muistutatte niin ruhtinas Korotkoutshovia, johon
minulla oli kunnia tutustua tuttavani herra Pusyrevin luona... Nähkääs,
minäkin olen tuttu ruhtinaiden kanssa, minunkin tuttavieni joukkoon on
osunut ruhtinas. Ette saa pitää minua sinä, jona pidätte. En ole mikään
varas. Teidän ylhäisyytenne, älkää huutako apua; mitä se muuten
hyödyttääkään?

-- Mutta kuinka olette joutunut tänne? huusi nainen. -- Kuka sitten
yleensä olette?

-- Niin, kuka sitten olette? puuttui mies puheeseen. -- Luulin koko
ajan, että kissa istui vuoteen alla ja aivasteli, ja nyt on se... Kuka
sitten olette? Puhukaa toki!

Ja vanhus alkoi jälleen polkea jalkaansa mattoon.

-- Minä en voi puhua, teidän ylhäisyytenne. Odotan, kunnes te olette
lopettanut... kuuntelen teidän teräviä ja sukkelia huomautuksianne.
Mitä minuun tulee, on se hieman hullunkurinen juttu, teidän
ylhäisyytenne. Kerron teille kaiken. Kaikki kyllä selviää itsestään,
tarkoitan, älkää huutako! Olkaa jalomielinen minua kohtaan... eihän tee
mitään, vaikka olen hieman maannut vuoteen alla... en ole sen vuoksi
lainkaan menettänyt arvoani. Se on tavattoman hullunkurinen juttu,
teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi rukoilevan
näköisenä rouvan puoleen. -- Varsinkin te, teidän ylhäisyytenne,
tulette sille nauramaan. Tässä edessänne näette, aivan kuin
teatterissa, mustasukkaisen aviomiehen. Näette, että alennun, alennan
itseni vapaasta tahdostani. Olen kyllä tappanut Amin, mutta...
Jumalani, enhän tiedä, mitä puhun!

-- Mutta kuinka, kuinka olette sitten joutunut tänne?

-- Yön pimeyden turvissa, teidän ylhäisyytenne, pimeyden turvissa!
Suokaa anteeksi! Antakaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Pyydän
nöyrimmästi anteeksi! Olen vain loukattu aviomies, en mitään muuta.
Ettekö hieman ajattele, teidän ylhäisyytenne, että olisin rakastaja! En
ole mitään vähemmän kuin rakastaja, rouva puolisonne on sangen siveä,
jos sallitte niin sanoa. Hän on puhdas ja viaton!

-- Mitä? Mitä? Mitä uskallattekaan? huusi vanhus ja polki jälleen
jalkaansa. -- Oletteko tullut hulluksi. Kuinka uskallatte puhuakaan
rouvastani.

-- Tuo ilkiö, murhaaja, joka on tappanut Amini! huusi rouva ja puhkesi
kyyneliin. Hän uskaltaa vielä puhua!

-- Teidän ylhäisyytenne! Sanoin erehdyksessä, huusi Ivan Andrejevitsh
hätääntyneenä. -- Satuin sanomaan, mikään ei ole minusta kauempana!
Otaksukaa, että olen järjiltäni... Vannon kunniani kautta, että teette
minulle siten vain mieliksi. Ojentaisin teille käteni, mutta en
uskalla... En ollut yksin, olen se setä, joka... tarkoitan, ettei minua
voi pitää rakastajana... Oi Jumala, mitä lörpöttelenkään jälleen...
Älkää vain loukkaantuko, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh
rouvalle.

-- Te olette nainen, te ymmärrätte, mitä rakkaus on -- se on hieno
tunne -- mutta mitä minä sanonkaan? Mitä taasen lörpöttelen! Tarkoitan,
että olen vanha, se on, olen vakiintuneessa iässä, enhän ole vielä
mikään ukko -- enhän voi olla teidän rakastajanne -- olen puhunut
vikaan, mutta olen sivistynyt mies. Minua ilahduttaa, että olen saanut
teidät nauramaan, teidän ylhäisyytenne. Ah, kuinka se minua ilahduttaa!

-- Oi, mikä hullunkurinen ihminen, huusi rouva naurusta kippurassa.

-- Niin hullunkurinen ja niin likainen, sanoi vanhuskin, iloissaan, kun
hänen rouvansa oli alkanut nauraa. -- Sydänkäpyseni, on mahdotonta,
että hän olisi varas, mutta kuinka hän on tullut tänne?

-- Se on tosiaankin omituista! Tosiaankin omituista, teidän
ylhäisyytenne, aivan kuin romaanissa! Puolenyön hiljaisuudessa,
pääkaupungissa, mies vuoteen alla! Hullunkurista, omituista! Rinaldo
Rinaldini niin sanoakseni. Mutta se ei tee mitään, tämä kaikki ei
merkitse mitään, teidän ylhäisyytenne! Kerron teille kaiken... ja
teille, armollinen rouva, pyydän saada lahjoittaa uuden bolognesilaisen
pikkukoiran... ihmeellisen bolognesilaisen! Sellaisen pitkävillaisen,
lyhytjalkaisen, joka ei voi kulkea kahtakaan askelta sotkeutumatta
omiin villoihinsa ja kaatumatta. Sitä voi ruokkia ainoastaan sokerilla.
Tuon sen teille armollinen rouva, tuon sen teille aivan varmaan.

-- Ha-ha-ha-ha-ha! Rouva kieriskeli naurun vallassa sohvallaan. -- Oh,
Jumala, minä saan suonenvedon. Ah, hän on liian hullunkurinen!

-- Jaa, jaa! Ha-ha-ha! Kh-kh-kh! Niin hullunkurinen ja likainen,
kh-kh-kh!

-- Teidän ylhäisyytenne, tunnen itseni nyt täysin onnelliseksi! Olisin
ojentanut teille käteni, mutta en uskalla, teidän ylhäisyytenne,
tunnen, että olen erehtynyt, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Olen
varma siitä, että vaimoni on puhdas ja viaton! Olen epäillyt häntä
aivan aiheettomasti.

-- Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! huusi rouva naurunkyyneleet
silmissään.

-- Hän on naimisissa! Onko se mahdollista! Sitä en ikinä olisi
ajatellut, puuttui vanhus puheeseen.

-- Teidän ylhäisyytenne, vaimoni -- hän yksin on kaikkeen syypää --
tarkoitan, että minä olen syypää. Epäilin häntä, tiesin, että hänellä
oli täällä kohtaus -- tuolla yläkerrassa, olin saanut käsiini
kirjelapun, mutta erehdyin kerroksessa ja minun täytyi ryömiä vuoteen
alle.

-- Hä-hä-hä-hä!

-- Ha-ha-ha-ha!

-- Ha-ha-ha-ha! alkoi lopulta Ivan Andrejevitshkin nauraa. -- Kuinka
onnellinen olenkaan! Oi, kuinka liikuttavaa nähdä, että kaikki elävät
sovinnossa ja onnellisina! Vaimonikin on aivan syytön! Olen siitä
vuorenvarma. Uskottehan sen tekin, teidän ylhäisyytenne?

-- Ha-ha-ha! Kh-kh! Tiedätkös, sydänkäpyseni, kuka se on? sanoi vanhus
vihdoin pidättäen nauruaan.

-- Kuka sitten? Ha-ha-ha! Kuka sitten? -- Se on sama kaunis rouva, joka
vilkuttaa silmiään, tiedäthän, sen keikarin kanssa. Hän se on varmaan.
Lyön vetoa, että se on hänen rouvansa!

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, olen varma, ettei se ole hän; olen siitä
aivan varma.

-- Mutta, hyvä isä! Tehän hukkaatte aikaa, huusi nainen lakaten
nauramasta. -- Juoskaa, menkää yläkertaan, ehkä tapaatte hänet vielä...

-- Tosiaan, armollinen rouva, minä lennän... Mutta minä en tapaa
ketään, teidän ylhäisyytenne, siitä olen varma jo edeltäpäin. Hän on
nyt kotona! Olen vain... olen vain mustasukkainen, ei mitään muuta...
Mitä luulette, tapaanko hänet siellä, teidän ylhäisyytenne?

-- Ha-ha-ha!

-- Hi-hi-hi! Kh-kh!

-- Menkää, menkää! Ja kun tulette takaisin, täytyy teidän kertoa
meille! huusi rouva. -- Tai ei, mieluummin huomenaamuna. Tuokaa
rouvannekin mukananne, tahtoisin oppia tuntemaan hänet.

-- Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, voikaa hyvin! Tuon hänet mukanani
kaikin mokomin. Olen hyvin iloinen. Olen onnellinen ja iloinen, kun
kaikki on vastoin odotuksia mennyt niin hyvin ja kääntynyt parhain
päin.

-- Ja se bolognesilainen! Älkää unohtako sitä! Se on pääasia, tuokaa
bolognesilainen mukananne!

-- Kaikin mokomin, teidän ylhäisyytenne, tuon sen varmasti mukanani,
vastasi Ivan Andrejevitsh ja tuli juosten takaisin huoneeseen. Kaikin
mokomin! Sellainen sievä bolognesilainen! Kuin sokerileipurissa
leivottu! Ja kun se kävelee, se ei voi olla sotkeutumatta omiin
villoihinsa. Totisesti! Olen usein sanonut vaimolleni: miksi se aina
kaatuu? -- Se on niin pieni, hän sanoo siihen. Aivan kuin sokerista,
armollinen rouva, totisesti, aivan kuin sokerista! Hyvästi, teidän
ylhäisyytenne! Minua on ilahduttanut, suuresti ilahduttanut, suuresti
ilahduttanut!

Ivan Andrejevitsh kumarsi ja lähti.

-- Ah, kuulkaa! Hyvä herra! Seis, tulkaa tänne, huusi vanhus Ivan
Andrejevitshin jälkeen.

Ivan Andrejevitsh tuli takaisin kolmannen kerran.

-- En löydä kissaani mistään. Näittekö sitä maatessanne vuoteen alla?

-- Ei, en nähnyt, muuten minua suuresti ilahduttaisi tehdä tuttavuutta
sen kanssa. Se olisi minulle erityinen kunnia.

-- Sillä on nykyään nuha, se aivastelee alituiseen. Sitä täytyisi
muuten hieman pieksää.

-- Niin tietysti. Kotieläimet tarvitsevat tuon tuostakin pienen
kurituksen.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sanoin: pieni kuritus, teidän ylhäisyytenne, on silloin tällöin
välttämätön, jos kotieläimiä tahdotaan kasvattaa kuuliaisuuteen.

-- Aa! No niin! Minä tulin vain maininneeksi.

Nähtyään vihdoin olevansa kadulla, Ivan Andrejevitsh seisoi kauan
paikoillaan ikään kuin odottaen heti saavansa halvauksen. Hän otti
hatun päästään, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, painoi silmänsä umpeen,
harkitsi hetken ja lähti sitten kotiin.

Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän siellä sai tietää,
että Glafira Petrovna oli palannut teatterista jo aikoja sitten, että
hänen hampaitaan oli särkenyt pitkän aikaa, että oli noudettu
lääkärikin, joka oli pannut iilimadon imemään verta ja että hän nyt
makasi vuoteessaan odottaen herraa.

Ivan Andrejevitsh pyyhki ensin otsansa, pesi sitten itsensä,
puhdistutti vaatteensa ja päätti vihdoin astua makuuhuoneeseen rouvansa
luo.

-- Missä olettekaan viettänyt aikanne? Kas vain, miltä näytätte! Missä
oikeastaan olette ollut? Jumalan tähden, teidän vaimonne makaa
kuolemaisillaan ja teitä ei löydy koko kaupungista. Missä te olette
ollut? Kenties olette taas ajanut minua takaa, tahdoitte taas häiritä
kohtausta, joka minulla on herra ties kenen kanssa! Hävetkää toki
herraseni, mikä olettekaan miehiänne! Pianhan teitä ryhdytään
osoittelemaan sormella.

-- Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, mutta tuli silloin niin
hämilleen, että hänen täytyi hamuilla taskuaan löytääkseen
nenäliinansa; hän keskeytti alkamansa puheen sillä hänellä ei ollut
sanoja, ei ajatuksia, ei rohkeutta...

Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, pelästyksensä ja
kauhistuksensa, kun hän nenäliinan mukana vetäisi taskustaan autuaan
Ami-vainajan!

Ivan Andrejevitsh ei ollut sen enempää ajatellut joutuessaan
epätoivoissaan ryömimään vuoteen alta esiin. Tolkuttomassa
hätäännyksessään hän oli pistänyt Ami-paran taskuunsa toivoen
salaisesti saavansa korjatuksi _corpus delictin_ pois tieltä ja siten
välttävänsä ansaitsemansa rangaistuksen.

-- Mikä tuo sitten on? huusi hänen rouvansa. -- Kuollut koira! Oi
Jumala! Mistä!... Mikä teitä vaivaa? Missä olette ollut? Puhukaa! Pian!
Missä olette ollut?

-- Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, joka tällä hetkellä oli
vielä kuolleempi kuin kuollut Ami. -- Sydänkäpyseni...!

Tässä meidän on kuitenkin jätettävä sankarimme -- toiseen kertaan --
sillä tässä alkaa aivan uusi seikkailu. Tästä onnettomuudesta ja tästä
kohtaloniskusta toisella kertaa, hyvä herrasväki! Mutta kai te
myönnätte itsekin: mustasukkaisuus on anteeksiantamaton intohimo;
vieläpä enemmänkin: pahe...!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vieras rouva" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.