Title: Setä Frans
Author: Blicher-Clausen, Jenny
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Setä Frans" ***


SETÄ FRANS

Hiljainen jutelma

Kirj.

JENNY BLICHER-CLAUSEN



Otava, Helsinki, 1904.



        MOTTO

    Pane piirteitäsi,
    Elon armaan käsi,
    Mun eloni kirjaan
    Kuvas ilmekkäät,
    Mitkä hyväksi näät.
    Ma kaikkehen taivun,
    -- Ma nousen, ma vaivun
    Oi kirjaani piirrä
    Sä säälimätä,
    Mut lehteä yhtään
    Älä tyhjäksi jätä!



Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnalla
Klampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen ja
toiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua.

Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen:
luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassa
huomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan,
kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti.

Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon,
joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hän
nähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, joka
parhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöin
pitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikään
kääntämättä päätänsä.

Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minä
ehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa.
Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättä
yhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näytti
siltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsä
sokaisee... Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin...
kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikä
oli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä...
valaistun salin ikkunassa... ja tuolla sisässä soitetaan...

En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sieluni
silmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi... Siitä se kaiketi tuli, että
musta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoa
poimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa.

Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena... Hän katsoi eikä
nähnyt kumminkaan: Hän katsoi _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... hehkuvin
silmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun
maahan...

       *       *       *       *       *

Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin kesken
Chopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässä
kertoa... Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja,
ei suurten...

_Tekijä_.



1.


    Piirrä, piirrä
    Joko kirkkaat tai synkät säät,
    Minkä hyväksi näät.

Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripein
askelin.

Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hän
olisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsa
alla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan,
heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivät
vieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampien
iljangoilla.

Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa --
siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymään
taaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missä
vaan kulkikaan.

Punaisenruskea tukka kiemuroitteli pienissä kiharoissa alas
otsalle, kultaisena kuultaen auringon paisteessa. Karvalakki oli
lykätty taaksepäin paksun sykkyrän päälle, joksi raskaat palmikot
oli sitaistu. Suu oli puoleksi auki, ikäänkuin ei vieläkään olisi
tarpeekseen saanut väräjävää, päivänpaisteista ilmaa. Otsa oli avoin
ja kirkas, silmät suuret, valppaat.

Hän astui, hieno salaperäinen hymy huulillaan, muistellen, mitä nuori
näyttelijä, hänen lammilla luistellessaan, oli hänelle kuiskannut,
päästäessään häneltä luistimia.

Nuoruuden hurmauksella, tunteittein välittömyydellä hän sitä
muisteli, siinä niin suuresti eroten monesta muusta veikistelevästä,
kaikkea muuta kuin suoravaisesta neitosesta, joita joka päivä astuu
kaupungin jalkakäytävillä.

Hän oli tullut Raatihuoneen torille ja oli menemäisillään sen
poikki, mutta näkyi äkkiä saaneen jonkun mielijohdon ja kääntyi
Studiestraedelle. Hän poikkesi yhteen ensimmäisistä porteista ja
kiirehti setä Fransin ovelle.

Setä Frans oli adjunktina Metropolitani-koulussa. Hän ja tyttö
olivat aina olleet toistensa uskottuja ystäviä. Tyttönen ei tiennyt
mitään entisten koulutoveriensa kohtaloista, ei hän sitä milloinkaan
tiedustellut; ei hän tiennyt, missä hänen luentotoverinsa ovat ja
mitä tekevät; hän ei kaivannut ketään heistä, sillä -- olihan hänellä
setä Frans.

Setä Frans oli vasta viidenneljättä vanha, mutta hänen musta
tukkansa, aaltoileva niinkuin tytönkin, alkoi jo harmaantua
ohimoilla. Aikaisin harmaantuminen oli yleistä koko heidän suvussaan.
Pään muoto, nenän kaarevuus, ryhti ja käynti -- kaikki tuo oli
hänessä samallaista kuin tytössäkin, mutta nuo selvät, lujat
piirteet, jotka niin tarkkarajaisina reunailivat hänen suutansa,
olivat tytöllä vielä pehmeät, hennot, ikäänkuin kesken-eräiset.

Ovelle tultuaan tyttönen ei soittanut kelloa, vaan kopautti kolmasti
luistimillaan. Ovi aukeni heti, ja hän pääsi sisään.

-- Kas, saitpa aikaa hiukan minullekin, -- sanoi syvä, miellyttävä
ääni, ja tytön pikkuinen käsi upoten upposi kahteen suureen
pehmoiseen kouraan. -- Vai -- setä Frans päästi myhähtäen hänen
kätensä -- onko luistimissa jotain korjattavaa?

-- Jos sinä olet pahalla tuulella tänään taas, niin minä lähden pois
heti, -- virkkoi tyttö, kääntyen ovea kohti.

-- Vai lähdet vainen? -- kuului hänen takanaan aivan tyyni ääni.

Silloin purskahti tyttönen raikkaaseen nauruun.

-- Olepas oikein kiltti nyt, -- virkkoi hän, pöyhöttäen Frans sedän
tukkaa.

-- Kenen kanssa sinä luistelit tänään? -- kysyi setä, ottaen häneltä
luistimet.

Toinen punastui hiukan.

-- Pietari Damin kanssa, -- virkkoi hän, silmiään nostamatta.

-- Tuon tyhjän taulapään!

Tyttö kiivastui.

-- Sinä et saa puhua hänestä tuolla tavalla, -- tiuskasi hän. -- Minä
näin hänet eilis-iltana "Clairvaux'in kreivinä". Et usko, kuinka hän
oli uljas, ja kuinka hyvin hän näytteli!

-- Näin minäkin hänet.

-- Näitkö? Missä sinä istuit?

-- Viisi riviä sinun takanasi.

-- Sepä merkillistä, ett'en minä sinua huomannut!

-- Ei merkillistä ensinkään, -- vastasi toinen kuivasti. -- Sinähän
katselit lakkaamatta vaan häntä, ja kun esirippu oli laskettu alas,
katselit sitä.

Tyttö punastui vielä enemmän.

-- Mitä sinä pidit hänestä? -- kysyi hän.

-- Hän oli kerrassaan hurmaava... no, no, älä säikähdä, en minä nyt
ivaa... hän oli todellakin varsin soma.

-- Entäs näytteleminen?

-- Hän on liiaksi paljon näyttelijä, ollaksensa ihminen. Mutta...
sinähän rakastut häneen kumminkin. Etkö?

Tyttö ei vastannut. Setä Frans astui sohvan luo, jossa tyttö istui
kädet kasvoillaan. Hiljakseen hän kohotti tytön päätä, katsoakseen
häntä silmiin, mutta se ei käynyt laatuun, silmät kun olivat
kyyneleitä täynnä. Hän suuteli ne pois, niin että huulet kostuivat ja
kävivät suolaisiksi.

-- Kaija! -- puhui hän. -- Älä rakkaudessa milloinkaan tyydy
vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Muista se aina. Älä
välipuheille rupea minkään kanssa maailmassa, rakkauden kanssa
semminkään, sillä katkerasti se itsensä kostaa.

Tyttönen katsahti ylös, vähäinen utelias väre silmässään:

-- Oletko sinä...?

-- Enkä ole, -- vastasi toinen, kääntyen pois. -- Minä olin karaistu
jo aikaisin; siksipä en hyppysiäni polttanutkaan.

Tyttönen muisti nyt, kuinka kovin setä aina oli kartellut naisia, ja
kuinka kalsea hän aina oli ollut kaikille heidän viehkeilyilleen.
Hän muisti, kuinka nuoret naiset, joille hän piti luennoita, kerran
olivat koristaneet hänen pöytänsä, juuri tämän, mitä ihanimmilla
kukkasilla, ja kuinka hän tyynesti oli siirtänyt ne syrjään ja mitä
lempeimmällä hymyllä virkkanut: "Kiitän sydämestäni teitä, nuoret
neitoset; minä annan täyden arvon teidän hyvälle tahdollenne,
mutta portilla tuolla istuu muuan vanha, sokea mies... jos teillä
on liikoja, niin antakaa hänelle." Ken hyvänsä toinen olisi heti
joutunut epäsuosioon, mutta Frans sedän laita oli toinen; hän saattoi
tehdä vaikka mitä. Ja siitä pitäin putoili runsaasti ropoja sokean
miehen hattuun.

Ja tyttönen ymmärsi silloin varsin hyvin heidän rakastavan setä
Fransia, sillä ei ollut kukaan niin hyvä, niin hieno, niin soma kuin
hän...

Päästyään näin pitkälle mietteissänsä, tyttönen veti taskustaan
täyteen kirjoitetun paperiarkin ja levitti sen eteensä, hämärästi
tuntien, että hänen täytyy nyt jollain tavoin puolustautua.

-- Mitäs sinulla siinä on? -- kysäsi setä Frans, istahtaen hänen
viereensä sohvaan.

-- Niin, tätähän minä oikeastaan tulin näyttämään sinulle, -- vastasi
tyttö, kädellään silitellen paperin ryppyjä.

Setä vilkaisi hänen olkansa ylitse.

-- Runojako! Lemmenkö lauluja?

-- Ei ensinkään. Minä löysin nämä säkeet pari päivää sitten sinun
"Muistojen kirjastasi" ja kirjoitin ne itselleni, sillä ne herättivät
minussa tunteita enemmän kuin mikään muu runo, mitä olen lukenut...
ne ovat tavallaan minun omia ajatuksiani, sydämeni sisimmistä
lähteneitä, samaa kaihoa, samaa pyrkimystä elämänkokemuksiin, joista
elämä saa sisällyksensä.

Ja tyttönen luki kirkkaalla, nuorella äänellänsä, vuoroin
hiljaisella, vuoroin heleällä:

    Mulla avattu kirja
    Oli kädessä kerran:
    Mun eloni kirja.
    Ja hehkuvin silmin
    Mun kohtaloani
    Ma pyytäin pyysin:
    "Tähän piirrä, piirrä
    Joko iloa, huvia
    Tahi murheitten kuvia,
    Joko synkät tai kirkkaat säät,
    Minkä hyväksi näät.
    Ma kaikkehen taivun,
    Ma nousen, ma vaivun...
    Oi kirjaani piirrä
    Sä säälimätä,
    Mut lehteä yhtään
    Älä tyhjäksi jätä!"

    Ja lehdille kirjan
    Nyt elämä piirrot
    Veripunaiset viskoi,
    Mut valkoiset lehdet
    Kaikk' irti kiskoi.

    Ja päiviä tuli
    Nopeita kuin nuoli...
    Nuo lämmön ja valon
    Ja voimain päivät...
    Ja toisia tuli,
    Hädän päiviä, niin:
    Ilot tuskihin vaihtui,
    Ja murheisiin,
    Mut kaikki, kaikki
    Ne _kestettiin_.

    Mut piirrot tuossa
    Jos kuinka kummat
    Mun mielein kurjan
    Viel' yhä täyttäis,
    Veriruskeat piirrot,
    Tulikuumat piirrot, --
    -- Elon arvanheiton
    Nopeiset nopat --
    Niin vielä ma pyydän:
    Pane piirteitäsi,
    Elon armaan käsi,
    Kuvas' ilmekkäät,
    Mitä hyväksi näät,
    Yhä säälimätä,
    Mut lehteä yhtään
    Älä tyhjäksi jätä!

Kaija nyökäytti päätään ja nousi.

-- Sitä minä vaan tulin sinulle sanomaan. -- Näin hän virkkoi ja
kääntyi pois.

Toinen katseli hänen hienoa, solakkaa vartaloansa, katseli hänen
raikkaita, nuoria kasvojansa ja sanoi äkkiä:

-- Mutta sinähän olet vasta yhdeksäntoista vanha kuukauden perästä!

-- Entä sitten?

-- Kuinka on elämänkokemusten kaipaus käynyt sinussa niin
voimalliseksi? Mistä olet saanut aikaa kaihoamiseen?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö jo ovella. -- Kaiketi se toisissa
ilmenee voimallisemmin kuin toisissa.

Vavahteleva hymy elähti Frans sedän huulilla.

-- No niin, ja nyt sinä taivut? -- virkkoi hän verkalleen ja
matalalla äänellä.

Tyttö nyökäytti päätään taas:

-- Ma kaikkeen taivun, mutta tyhjiä lehtiä en kestä. Sedästä
tuntui kuin mikä kuristaisi kulkkua ja estäisi sanomasta hänelle
jäähyväisiä. Hän seurasi häntä ovesta ulos ja viittasi vain
kädellään, kun tyttö jo astui portaita alas. Ja sittenkin hänestä
tuntui kuin olisi hänen pitänyt syöstä hänen jälkeensä ja huutaa:
"Miksis teet niin? Miksikä heittäyt suinpäin puolinaiseen elämään?
Miks'etkäs odota, kunnes sinulle tarjotaan jotain, mikä on ehjää? Ei
kenkään ymmärrä sinua, niinkuin minä. Ei kenkään voi rakastaa sinua
palavammin kuin minä!"

Hän myhähti katkerasti ja paiskasi oven perässään kiinni, niin kovaa,
että täräys kuului kautta koko talon.

Ja sitten hän astui akkunaan ja jäi seisomaan kädet takintaskuissa.
Kaija kääntyi tuolla juuri kadun kolkassa Vesterbrolle päin, pysähtyi
ja huiskautti kättään. Setä Fransista tuntui kuin olisi hän sillä
haavaa nähnyt tytön silmät. Hän muisti silloin, mitä hän, ensi kertaa
ottaessaan tyttöstä piskuisena syliinsä, oli sanonut: "Merkillisen
sirkeät silmät tällä lapsella." Usein hän oli sittemmin muistellut
tuota. Ei hänelle tässä tytössä ollut mitään niin rakasta kuin tuo
katse, sirkeä ja valpas. Eipä sitte kummakaan, ajatteli hän, että ne
ikäänkuin tähystelevät, missä vaan olisi elämänkokemuksia. Ja tuolla
hän nyt seisoo, elämän kirja avoinna kädessään ja kääntää, niin
täynnään odotusta, sen valkoisia lehtiä päivää kohti:

    Pane piirteitäsi,
    Elon armaan käsi...
    Ja hehkuvin silmin
    Hän pyytäin pyytää...

Mutta sellainen hän on, että kun elämä ei ottanut kirjoittaakseen,
niin hän kirjoitti itse. Hän ei voinut odottaa. Elämänkokemusten
kaiho oli kuumeisen tulinen hänessä. Ja setä Frans ymmärsi sen niin
hyvin.

Mutta antautua moisen lavertelijan valtaan, joka -- siitä oli setä
Frans vakuutettu -- huviksensa juovuttaa muita, itse juopumatta!
Tuo naisten jumaloima tuulenpieksäjä, joka pintapuolisesti rakastuu
moneen, täydellisesti vain itseensä! Suostua häneen! Frans sedässä
oli aina asunut suuri vastenmielisyys näyttelijöitä kohtaan,
sellaisia kuin he useimmin ovat. Teennäisyys heidän olennossaan oli
hänen jyrkästi totiselle luonnolleen alituisena silmätikkuna.

Kaija oli pari vuotta sitten säikäyttänyt setänsä pahanpäiväiseksi,
niin että tämä muisti sen vielä kauan sen jälkeenkin. Tyttö otti
siihen aikaan laulutunteja erään tunnetun opettajan luona, kehittäen
tavattoman hyvää ja kaunista lauluääntänsä.

Kerran hän oli tullut Frans sedän luokse, sanoen aikovansa pyrkiä
Ooperaan. Setä tunsi tytön ja tiesi, että vastustaminen vain
yllyttäisi häntä. Sen vuoksi hän oli kärsivällisesti vain ottanut
hattunsa ja lähtenyt hänen kanssaan kapellimestarin luokse. Matkalla
hän ei ollut puhunut sanaakaan, mutta jälkeenpäin hän oli varma
siitä, että hän silloin oli salaisesti rukoillut, ettei tyttöä
hyväksyttäisi. Niin oli käynytkin, ja sedän riemu oli ollut rajaton.

-- Sitä vaan puuttui, ettäs olisit joutunut tuohon ampiaispesään, --
oli hän puhellut, halveksimalla viitaten päällään teatteria kohti,
heidän astuessaan yhdessä Kongens Nytorvin poikki kotiapäin.

Tyttö ei näkynyt tuosta tunteneen kovinkaan suurta pettymystä,
mutta teatteriharrastus hänessä ei silti vähennyt, siksi paljon
fantastisuutta oli hänen luonteessaan. Ja siihen se nyt vei: nyt hän
on rakastunut toisen luokan teatterin näyttelijään.

Setä Frans astui kirjoituspöytänsä luo ja otti esille Kaijan äsken
mainitseman kirjan. Hän tunsi itsessään äkkiä palavan halun polttaa
sen poroksi, ikäänkuin polttaakseen samalla tytön tunteista kaiken
sen, mikä niissä on väärää.

"Muistojen kirjaksi" hän sitä sanoi, mutta ei se hänen omia
muistojansa tallentanut tai, paremmin sanoen, ei ne muistot hänen
kirjoittamiansa olleet. Hänellä oli kerran ollut muuan hyvä ystävä,
joka kuoli nuorena. Hänen tautivuoteensa ääressä hän oli istunut yötä
päivää, puhellut hänen kanssaan, lueskellut hänelle ja hoidellut
häntä melkein naisen lempeydellä. -- Sairaan tunne-elämä oli ollut
peräti vilkasta ja korva kehittynyt huomaamaan kielen kauneuksia.

Hänen kuoltuaan löytyi hänen jäämistössään pieni paketti, jonka
päällykseen setä Fransin nimi oli kirjoitettu hienolla, vapisevalla
käsialalla. Se oli "Muistojen kirja."

Frans setä vei kirjan kotiansa. Siinä oli mietelmiä ja tunnelmia,
enimmäkselle runopukuisia, yksinäisiä, ilman yhteyttä keskenään,
mutta ne tiesivät tekijässään uusille vaikutuksille peräti herkkää
mieltä.

Ja aineen valinta ja personallisuuden leima se niissä sittenkin
lukijata enemmän hämmästytti kuin muoto. Setä Frans luki näitä
runoelmia niin usein, että pian osasi ne ulkoa. Sen hän oli
mielestänsä velkaa ystävälleen, sehän oli kuin eläisi yhdessä hänen
viimeisten ajatustensa kanssa.

Mutta kummallista oli tuon "Muistojen kirjan" laita: kun setä Frans
oli oppinut sen ulkoa, tuntui hänestä äkkiä kuin hän itse olisi sen
kirjoittanut.

-- Merkillistä! -- arveli hän. -- Tiedänhän minä, ett'en minä saa
säepariakaan sointuun, ja sittenkin minä olen tämän kirjoittanut!

Hän lausui hiljalleen uudestansa erään runon, josta hän eniten piti,
ja äkkiä elähti vähäinen hymy hänen kasvoillansa. _Nyt_ hän ymmärsi!
Kaikki ne tunteet ja mietteet, tunnelmat ja mielenkuvailut, mitä hän
monen pitkän viikon kuluessa tautivuoteen ääressä oli ystävällensä
antanut, kaiken sen oli sairas pukenut runomuotoon. Sisällys oli
hänen, muoto vaan toisen. -- Siitä pitäen tuntui "Muistojen kirja"
kaksin verroin olevan hänen omaansa, ja mielellänsä hän otti omikseen
sen ajatukset.

Ei hän ollut koskaan näyttänyt sitä muille kuin Kaijalle, joka jo
pienestä pitäin oli usein pistäynyt hänen luonansa, pistäynyt hänen
tuvassaan ja pistäynyt hänen sydämessään.

Setä Frans, joka luonnostaan vierasti ihmisiä, peljäten, ett'eivät
vaan muut näkisi, mitä hän ajattelee, hän oli avannut itsensä
kokonaan tälle lapselle, josta oli tullut hänen rakkautensa esine,
ennenkuin oli immeksikään kasvanut. Tyttönen oli tottunut pitämään ja
piti edelleen häntä setänänsä.

Tyhmästihän setä Frans siinä teki, ett'ei milloinkaan johtanut häntä
oikeille jäljille. Mutta kun tyttönen niin lapsellisen vilkkaana
lensi hänelle kaulaan tai istui hänen sylissään, hänen tukkaansa
tuiverrellen, silloin hän ei koskaan rohjennut säikäyttää häntä
semmoisella, minkä vaikutuksia hän ei itsekään tuntenut.

Pelkkä tuo ajatus, että tyttösen luottamus häneen kukaties vähenisi,
se jo yksin esti häntä puhumasta. Tytön luottamusta hän ei
tahtonut menettää, hän oli oikein ahnas sille, sillä tiesihän hän
olevansa tytön ainoa luottamusmies. Eivätpä he suotta vetäneetkään
sukulaisiksi.

Setä Frans naurahti itsekseen. "Zebroiksi" heitä heimolaiset sanoivat
ja sattuvasti kyllä, arveli hän. Heillä oli kummallakin pieni,
siropiirteinen pää, paksu, aaltoileva tukka, hiukan otsalle riippuva,
-- se vaan erotusta, että Frans sedän tukka oli musta, tytön sitä
vastoin kiiltävän ruskea. Heillä oli kummallakin pitkä, keno kaula,
vapaa ja ryhdikäs, ja kumpaisenkin astunta nopeata, hiukan eteenpäin
kallistuvaa, niinkuin konsanaankin kookkailla, hennoilla ihmisillä.
Setä Frans astui pöydän luo ja pysähtyi Kaijan kuvan eteen, joka oli
otettu hänestä lapsena. Siellä oli kokonainen sarjallinen Kaijoja,
jokaiselta ikävuodelta. Hän otti niistä aikaisimman ja katseli sitä
kauan. -- Ettäkö todella oli kerran sekin aika, jolloin minä en
voinut sietää tuota lasta! -- puheli hän itsekseen. -- Ettäkö hän
todellakin oli sellainen kelokulkku!

Kaijan ensimmäiset elinvuodet olivat näet olleet pelkkää parkumista.
Ensin hän parkui ties mistä syystä, sitten hän parkui hampaitten
tähden ja, hampaat saatuaan, tuhkarokon tähden. Kun sitten iho rupesi
kesimään, sai hän hinkuyskän, ja silloin hän parkui kuin henkensä
edestä.

Setä Frans oli siihen aikaan tullut taloon vieraisille
vastaleivottuna ylioppilaana. Myötäänsä hän tiedusteli, eikö missään
olisi huonetta, jonne tuon tyttö rievun parku ei kuuluisi. Sinnepäin,
missä tyttö oli, hän ei edes vilaissutkaan. Ja sitten hän läksi pois.
Mutta kun hän puolen vuoden perästä palasi, oli kelokaulasta tullut
terve, soma lapsi, iho tumma kuin pähkinän kuori, niinkuin yhä nytkin
vielä, ja silmät sellaiset, joihin ehdottomastikin kiintyi. -- Ensin
hän seisoi pää hiukan kallellaan, sormi suussa, tarkasti katsellen
setää, ja sitten hän astui suoraa päätä sedän luokse ja kysyi:
"Toitko sinä mulle mitä?" Ja kuultuaan kieltävän vastauksen, tyttönen
ensin jäi neuvottomaksi, mutta seisoi jo heti taas hänen vieressään
ja sanoi:

-- Kaija antaa sulle suukon.

Hämillään hän nosti tytön syliinsä ja ensi kertaa tuntiessaan hänen
pienet, pehmoiset käsivartensa kaulassaan, hän antautui armoille,
kuin valloitettu linna. Siitä pitäin he olivat ystävyksiä, toistensa
luottamusmiehiä.

Kaija oli vanhempaansa ainoa lapsi. Äiti oli heikko, vähän
mielisairas, enimmät aikansa vuoteen omana. Isä oli aina toimissaan.
Siten tuli setä Fransista lapsen varsinainen kasvattaja. Hän kävi
joka päivä noutamassa lasta kävelyretkelle Smedjelinjenille,
ja siinä, tytön juoksennellessa hänen rinnallaan ja tuhansista
asioista tiedustellessa, niinkuin lasten on tapa, hän riemuitsi yhtä
paljon kuin tyttönenkin. Ja ilo se kasvoi, mikäli tyttökin yleni.
Viimeisinä viitenä vuotena, jolloin Kaija osasi jo ei ainoastaan
antaa, vaan vastaan-ottaakin luottamusta, oli ilo kasvanut onneksi
kukkuramittaiseksi. Nyt vasta setä Frans tunsi, kuinka rikas hän
oli ollut, tietäessään olevansa ainoa, joka tuntee tytön ajatukset,
niinkuin tämäkin hänen ajatuksensa. Kaijalla ei ollut milloinkaan
ollut "ystävättäriä", ja niinpä hän oli onnellisesti karttanut
ne tyttö-iän karit, joille niin moni nuori köpenhaminatar käy
haaksirikkoon, ja välttänyt sen hemmoittelevan puhetavan, joka
seuraa heitä kauemmin kuin osaavat aavistaakaan. Jos hän joskuskaan
toi esiin jotain sellaista, niin osasi setä Frans tehdä hänestä
niin perinjuurista ivaa, ett'ei hänen enää milloinkaan tehnyt mieli
uudistaa sitä.

Kuinka selvään setä Frans muistikaan heidän kohtauksensa päivää
jälkeen hänen konfirmationinsa! Kaija tuli häntä vastaan pitkässä
hameessa, joka tiukkana verhosi hänen ruumistaan.

-- Min'en voi sietää sitä, että olen täysikasvuinen, -- virkkoi tyttö.

-- Miks'et?

-- Paljoa vapaampaa on olla lapsena.

Setä kävi vakavaksi: eihän tyttönen vaan tarkoittane, että heidän
keskinäiset välinsä jollain tavoin muuttuvat?

-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysäisi hän, katsahtaen häntä suoraan
silmiin.

-- Paljoa vapaampaa on käydä lyhyissä hameissa, -- vastasi toinen,
pyörähtäen kantapäällään.

Setä Frans rauhoittui. Hän huomasi tytön edelleen pitävän näitä
kävelyjä aivan itsestäisinä asioina, ja jos setä yhtenäkään päivänä
oli ollut tulematta, kavahti Kaija hänelle kaulaan, aivan kuin
ennenkin.

Juuri tällaista iloa setä Frans ei uskaltanut milloinkaan hänessä
häiritä. Siksipä hän oli varovainen eikä puhunut milloinkaan siitä,
mikä yhä enemmän alkoi täyttää hänen sydäntänsä. Ja nyt, kulunutta
aikaa muistellessaan, hän ei edes itsekään tiennyt, milloinka hän oli
ruvennut rakastamaan tyttöä. Hän ei enää voinut muistaa, milloinka
entiset isän-omaiset tunteet tyttöä kohtaan olivat muuttuneet tuoksi
suureksi, kaikki voittavaksi tunteeksi, joka nyt oli hänet vallannut.
Mutta hän tiesi päässeensä jo vuosia sitten selville siitä, ett'ei
koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan naista, jolle hän tahtoisi
antaa itsensä kokonaan, paitsi Kaija yksinään.

Ja tällä hetkellä hän sanoi itseänsä viheliäiseksi hutiloksi ja
kurjaksi houkaksi, joka ei jo ennen ole antanut tytön huomata asian
oikeata laitaa. Kenties olisi kaikki ihan toisin nyt.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän puisteli surumielisesti
päätään:

-- Ei; me tunnemme toisemme liian hyvin, -- puheli hän itsekseen. --
Sukulaisuuden tunne on hänessä niin voimallinen, että se sulkee pois
rakkauden. Ja ellei siitä luonnu ehjää rakkautta, älköön luontuko
mitään.

Setä Fransin mielilauseena oli: "Vaadi kaikki! Anna kaikki!" Ja hän
oli niitä ihmisiä, jotka eivät välipuheille käy oman itsensä eivätkä
muittenkaan kanssa.

Hän astui verkalleen lattian poikki akkunaan ja katseli siitä ulos.

Kuinka hänen oli tullut ikävä Kaijaa, melkein ennenkuin hän oli
lähtenyt poiskaan! Kuinka lujasti hän tunsikaan koko ruumiissaan ja
sielussaan tytön olevan sidotun häneen!

Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja yritti kirjoittaa, mutta ei
hän koko päivään päässyt irti näistä säkeistä:

    Ja lehdille kirjan
    Nyt elämä piirrot
    Veripunaiset viskoi,
    Mut tyhjät lehdet
    Kaikk' irti kiskoi.



2.


    "To be or not to be --
    That is the question." [Ollako vaiko ei --
    Kas siinä pulma.]

Pietari Dam seisoi pukuhuoneessansa teatterissa, pyyhkien viimeisiä
maalin jälkiä kauniilta kasvoiltaan.

Hän kostutti briljantinilla kiherää tukkaansa ja veti siitä yhden
suortuvan otsalleen. Ja sitten hän heitti vielä viimeisen silmäyksen
peiliin. Kuvanveistäjä ei olisi ikinä voinut toivoa itselleen
parempaa Hamlet-tyypin mallia.

Hän heitti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja riensi
portaita alas. Kaija odotteli häntä ulkona ajurin vaunuissa.

-- No niin, millaista oli näyttelemiseni tänään? -- kysäsi hän heti
kuin vaunun ovi oli paiskattu kiinni hänen perässään.

-- Hirvittävän ihanaa! -- kuiskasi toinen, hyyristyen lähelle häntä.

Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta.
Hän suuteli tyttöä poskelle -- se oli pehmoinen kuin untuva. Se
muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki.

-- Yleisö taputtikin varsin paljon, -- virkkoi hän ilmeisellä
itsetyytyväisyydellä.

-- Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse
roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää.

-- Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, -- virkkoi Dam hiukan harmissaan.

-- Enkö saisi? -- Ja Kaija katsahti häneen myhäillen.

-- Kyllä niinkin... mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista,
-- virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei
Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän
suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa.

Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään.

-- On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme
nytkään saata syödä illallista kotona, -- virkkoi Kaija, ikäänkuin
anteeksi pyydellen. -- Minun mielestäni à Porta on varsin hauska
paikka, -- virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten
ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki.

He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär.
Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi
tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä.

-- Tunnetko sinä häntä lähemmin? -- kysyi hän Damilta.

-- En. Kuinka niin?

-- Hän tervehti niin tuttavallisesti.

-- Joutavia! Toverien kesken! Tiedäthän, että toisin kulissien takana
kuin ulkopuolella.

-- En ymmärrä, miksi, -- vastasi Kaija vilpittömään tapaansa. --
Näyttelijänkin pitää olla tosi. "To be, or _not_ to be, -- that is
the question."

Toinen nauroi tytön naiivisuutta ja joi maljan, toivottaen hänelle
aikaa voittain suurempaa kokemusta, mutta nähdessään Kaijan käyvän
vakavaksi, hän muutti äkkiä puhetapansa ja sanoi lempeimmällä,
maireisimmalla äänellään, juuri sillä, joka aina kahlehti Kaijan:

-- Sinun pitää opettaa minua tulemaan vilpittömäksi. Mitä minussa
parhainta on, se on kasvava ja lisääntyvä, kun saan sinut omakseni.
-- Ja sitten hän lisäsi kuiskaten:

-- Oletko puhunut tänään häistä?

Kaija nyökkäsi.

-- Isä arvelee, että keväällä.

Dam tarttui hänen kumpaankin käteensä ja suuteli niitä kiihkeästi.

-- Minä olen kuningas onnen lumotussa maassa! -- huudahti hän niin
kovaa, että Kaijan täytyi panna käsi hänen suulleen, saadakseen hänet
vaikenemaan.

Tuommoisena hetkenä oli Peter Dam vastustamaton, ja Kaija näki
hänen silmistään, kuinka rakastunut hän on. Onni pyrki pukeutumaan
säveleihin tytön huulilla, ääni kävi vienoksi, hänen astuntansa
juhlalliseksi. Dam oli ylpeä morsiamestansa, heidän kulkiessaan
rinnakkain ulos. Mutta ovella Dam kääntyi ja heitti äskeiselle
näyttelijättärelle sormisuukkosen Kaijan seljän takana.

He ottivat jälleen ajurin. Dam seurasi häntä hänen kotiansa. Matkalla
he eivät puhuneet muusta kuin "Vastanaineitten pesästä", joksi Dam
leikillään sanoi heidän vastaista kotiansa. Kaija oli jo ostellut
yhtä ja toista. Ja joka päivä hän oli ostava jotain lisää. Ei hän
milloinkaan ennen ollut niin täysin tuntenut iloa siitä, että hän on
ainoa lapsi talossa, ja että hänellä on varoja käytettävinänsä.

Hän päästi mielikuvituksensa valloilleen. Damin huone laitetaan
empire-kuosiin, arkihuone on oleva rokoko-stiiliä, ei mitään
mukailua, vaan todellisia vanhan-aikuisia huonekaluja, jotka tietävät
kertoa jotain.

Eikö Dam milloinkaan ollut huomannut, kuinka esimerkiksi vanha kaappi
saattaa kertoa kokonaisen suuren historian? -- Ei, sitä hän ei
todellakaan ollut huomannut. -- Ja Kaija nauroi heleätä nauruansa...
kyllä sinä sen vielä opit.

-- On se kovin ikävää sentään, -- sanoi Dam, heidän päästyään tytön
kodin portille, -- että minä juuri ensi kuussa saan uuden roolin
harjoittamisessa niin hirmuisen paljon tekemistä, ett'emme ennätä
olla yhdessä kuin vähän aikaa.

Mutta samassa hän kietoi kätensä Kaijan kaulaan, kuiskaten: -- Sitä
hauskempi meidän tulee sittemmin. Hän veti morsiamensa kiihkoisasti
puoleensa.

-- Minä olen ikävöivä sinua joka silmänräpäys, -- sanoi hän.

-- Niin saat tehdäkin, -- vastasi Kaija. -- Mutta taiteen vaatimukset
pitää täytettämän; min'en aio milloinkaan astua sen tielle;
päinvastoin minä tahdon pitää sitä korkealla sinun edessäsi.

-- Niinkuin et olisi tähänkin asti sitä tehnyt! Niinkuin se ei olisi
sinun ansiotasi, että minä tänä iltana näyttelin niin hyvin!

Suutelolla sulki Kaija hänen suunsa ja hyppäsi sirosti portista
sisään. Mutta Dam avasi portin vielä kerran.

-- Missä vihkiäiset? -- kysäisi hän ulos illan pimeyteen.

-- Pienessä maalaiskirkossa, hyvin, hyvin kaukana.

-- Miksikä niin? -- Äänessä kuului pettymystä.

-- Siks'että olisit oma itsesi. Meidän vihkiäiset eivät saa olla
näytelmää, -- vastasi tyttö lujasti ja päättävästi.

-- Tuommoinen maalaiskirkko ja määkivä lukkari... mitä tunnelmaa
siinä nyt olisi? -- yritti Dam. Mutta tässä kohden oli Kaija
taipumaton.

-- Minut vihitään niin kaukaisessa nurkassa kuin suinkin voin löytää,
-- lausui hän. -- Eikä siinä saa olla läsnä muita kuin isä ja setä
Frans.

Hän oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän kumartui
kaiteitten yli ja lisäsi kiusoitellen:

-- Mutta saathan sinä olla tulemattakin, jos miellyttää. Dam oli
näkevinään pimeässä tytön hivusten hohteen ja hänen silmäinsä hehkun.

-- Velho! -- kuiskasi hän ja juoksi portaat kolmella harppauksella
ylös. -- Veden immyt sinä, salon sinipiika!

Hän kuuli oven sulkeutuvan ja palasi kotia lemmestä julki juopuneena.



3.


    Ei kenkään lupia liittänyt
    Suloaatteisin sitovammin
    Kuin kaks', jotka rakensi taloansa,
    Kuin kaks', jotka saavutti satamansa.

Kaija kulki tavallisella kävelyretkellään setä Fransin kanssa
Langenlinjen ja Kastelsvoldenin poikki.

Ja koska Peter Damin myötäänsä täytyi olla harjoituksissa, niin
olihan aivan luonnollista, että nämä kaksi laittelivat taloa kuntoon.

Ylevä kuosi, yksinkertaiset piirteet vallitsivat noissa huoneissa.
Ei niissä ollut rahtuakaan Pietari Damin henkeä; kaikki huokui
Hallingien suvun traditioneja.

Setä Frans yllätti itsensä eriskummaisesta erehdyksestä: hän oli
laittelevinaan kuntoon kotia itselleen ja Kaijalle. Senvuoksi tuli
kaikki, pienimmät yksityisseikatkin, heidän kumpaisenkin mieltä
myöten; senvuoksi ei setä Frans kammonnut mitään ponnistusta,
saadakseen kaikki niin täydelliseksi kuin mahdollista. Hän juoksi
huonekalukaupoissa ja tapisserioissa, hän osti kartiinilistoja,
otti oviverhoista mittoja, hän sovitteli sinne tänne nurkkiin
pieniä, käytännöllisiä kaappeja ja kävi Kaijan kanssa ostelemassa
mattoja ja uutimia. Illoin he istuivat Frans sedän kamarissa, tehden
piirustuksia semmoisiin, mitä vielä puuttui. Ja silloin he usein
innostuivat työhönsä niin, että heidän tuuheat tukkansa sekaantuivat
toisiinsa pöydän yli ja kädet äkkiä kävivät yhteen. Tytön lähdettyä
hän silloin välisti puheli:

-- Se on mahdotonta, että minä menetän hänet, mahdotonta, että hän
menee naimisiin Peter Damin kanssa. Me, _me kaksi_, olemme luodut
toisillemme. Ja kun me kaksi olemme yhdessä, silloin ei maailmassa
ole mitään paitsi meitä. Kuinka hän saattaa olla niin sokea, ett'ei
tuota näe? Dam ei ymmärrä häntä ensinkään, mutta minä ymmärrän,
ymmärrän, ennenkuin hän vielä puhuukaan. Eräänä päivänä hän kyllä
tulee tänne ja sanoo: "Tuo uusi koti se on laitettu meitä varten,
setä Frans! Sinä ja minä, me yksin siinä asumme... Ja yhdessä
me sitten menemme sinne eikä ole koko maailmassa oleva kahta sen
iloisempaa ihmistä."

Kun setä Frans myöhemmin näitä aikoja ajatteli, tuntui hänestä
kuin he olisivat kahden kesken vaeltaneet lumotussa maassa, missä
kummallisimmatkin asiat käyvät luonnollisiksi, ja missä satu on
suurempi todellisuutta.

Entäs Kaija? Hänen mietteensä olivat niin usealle haaralle
hajaantuneet, tunnelmat niin monenlaisia, ett'ei hän milloinkaan
saanut niitä kootuiksi. Ei sitä asiata maailmassa, mitä hän ei
olisi saattanut sanoa setä Fransille; silloin vaan kuin hän olisi
tahtonut puhua Peter Damista, silloin vaan tuntui kuin ei puhe oikein
ottaisi sujuakseen. Sitä enemmän hän silloin ajatteli Damia, ymmärsi
hänen mielensä jok'ainoasta replikistä, jok'ainoasta hengettömästä
esineestä tuossa kodissa, jonka kuntoonpanossa hän niin sanomattoman
uutterasti puuhaili. Mutta tuskin hän Pietari Damista koskaan
sanaakaan mainitsi. Tämä se saattoi Frans sedän harhaan, -- ei niin,
että hän olisi luullut tytön olevan irti kaikista velvollisuuksista,
vaan niin, että hän oli varmasti tietävinään jotain merkillistä
tapahtuvan. Hän odotti odottamistaan sitä, mitä tuleva on...
Koko hänen olennostaan heiasteli nuoruuden voimaa ja reippautta,
onnellista odotusta, joka pani Kaijan hämmästymään.

-- Sinä rakas, vanha setä Frans! -- puheli hän ja pelmutti hänen
tukkaansa. -- Sinä olet käynyt kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, ja
sinun satuäänesi on merkillisempi kuin koskaan ennen.

Hänellä oli aina tapana sanoa, että Frans sedän ääni on satuääntä.
Jo siitä pitäin, kuin hän pikku tyttönä oli istuskellut hänen
sylissään, hän kuunteli aina enemmin hänen ääntään kuin sanojaan. Ja
sittemmin hän selitti asian näin: "Satuäänet, näetkös, setä Frans,
ne ovat niitä, joitten takana on hirmuisen paljo... paljo sellaista,
mikä ei milloinkaan tule sanotuksi. Niitä ei mitenkään saata olla
kuuntelematta. Tuntuu kuin silloin aina aukenisi näkyviin jotain
uutta."

Setä Frans löi tavallisesti leikiksi, kun tyttö tuolla tavoin puheli,
mutta tänä iltana hän äkkiä kietoi käsivartensa hänen hartiainsa
ympäri ja virkkoi: "Sinäpä se olet se satu..."

       *       *       *       *       *

Tuli häitten aatto-ilta.

Pietari Dam näytteli yhtä isoimmista rooleistaan. Kaijan oli määrä
nähdä hänet vasta huomenna vihillä. Pietari Dam oli käynyt hänen
luonaan aamupäivällä, oli ollut kiihkoisan lemmekäs, kiihkoisasti
syleillyt häntä ja kiivain sanoin pahoitellut sitä, että teatteri
oli viimeisten kuukausien kuluessa tuskin ensinkään sallinut hänen
olla yhdessä Kaijan kanssa, joka ei hetkeksikään ole poistunut hänen
mielestänsä.

Lämpimin piirtein oli Dam kuvaillut, kuinka hän teatterissakin
myötäänsä ikävöitsee morsiantaan, ja kuinka kaikki siellä hankkiutuu
ikäänkuin suosion-osoitukseksi Kaijalle. Ja Kaija puolestaan oli
pitänyt ilmeisenä vääryytenä sitä, ett'ei heillä ole tilaisuutta
häiritsemättä nauttia onnestansa. Ei tullut ajatelleeksi kumpikaan,
että tämä yhdessäolon puute ennen avioliittoa oli sekä vaarallista
että edullista. Kaijalle vaarallista: hän ei tuntenut miestä,
jolle hän oli lupautunut; Damille edullista: hän tuli morsiamensa
luokse tuommoisena kauneuden ja nuoruuden ilmestyksenä, aina yhtä
uutena ja raikkaana. Ei ollut heillä milloinkaan aikaa syvempiin
keskusteluihin; Kaija ei päässyt milloinkaan perille, mikä hänessä
oli totta, mikä kuorta vain. Kaija eli syvällä lemmen viehättävässä
maailmassa, missä kaikki on kirkasta, väririkasta.

Hän oli Frans sedän kanssa pistäynyt vielä viimeisen kerran
katsomaan, onko kaikki järjestyksessä. Kaija juoksenteli pehmoisia
mattoja myöten, mieliksensä tarkastellen upeita huoneita. Hyräillen
hän kulki paikasta toiseen, ikäänkuin hyväillen kaikkea.

-- Tuntuu kuin kaikki odotteleisi meitä, -- puheli hän. -- Tuntuu
kuin kaikki vartoisi vaan, milloin alkaa askeleita kuulua... Ja kas!
-- huudahti hän äkkiä. -- Tuoss' on ruusuja! Suuria keltaruusuja! Ne
ovat sinulta, setä Frans!

Toinen nyökäytti päätään.

-- Toin ne tänne tän'aamuna, -- virkkoi hän. -- Tiesinhän, että sinä
pidät niistä.

Tyttö suuteli tuoksuavia teriä, otti kukkalasin molempiin käsiinsä ja
asetti sen pienelle pöydälle oven suuhun.

-- Nämä ne ensimmäisinä tervehtikööt meitä, -- sanoi hän.

Setä Frans istui sohvassa, seuraten häntä silmillään. Myöhemmin,
tätä hetkeä muistellessaan, hänestä tuntui kuin hänet silloin olisi
vallannut äkillinen mielenhäiriö: hän oli aivan varma siitä, että
nyt, nyt Kaija tulee hänen luokseen, painaa poskensa kiinni hänen
poskeensa ja virkkaa kaikkein hellimmällä äänellään:

-- Kaikki tämä on yksin sinua ja minua varten. Tässä pienessä
maailmassa vallitsee meidän henkemme, ja niinpä me kahden vain tässä
olemme ja elämme.

Ja hän itse oli ollut sanovinaan:

-- Tuon oven me suljemme. Ei meitä monet ovet miellytä kumpaakaan.

Ja Kaija oli heti samaa mieltä:

-- Sinä olet oikeassa. Me ripustamme siihen verhot eteen.

Ja heti oli Kaija tuonut sisään pienet tikapuut, joita he
tavallisesti olivat käyttäneet, ja ryhtynyt työhön. Setä Frans oli
auttanut Kaijaa uskollisesti kuin ennenkin, ja kun verhot oli saatu
paikoilleen, he istahtivat sohvaan. Tyttö pani kätensä ristiin
syliinsä, katsellen ihastellen ympärilleen.

-- Kuinka somaa kaikki! -- puheli hän. -- Luuletko, että maailmassa
kellään on sen somempaa kuin meillä?

Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

-- Äiti raukka! -- virkkoi hän. -- Hänhän ei tiedä tästä mitään;
hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä... Voi kuinka minun olisi
yksinäistä ilman sinua, setä Frans!

Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti
silloin setä Fransin lävitse.

-- Nyt hän sen sanoo! -- ajatteli hän.

Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana.
Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella
onnea, johon sinä et olisi osallinen.

Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi
rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä
käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo
hyväilytapa -- ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei
tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän
on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä
ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun
on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa.

Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti.

-- Ethän vaan tule kipeäksi! -- huudahti hän. -- Eihän vaan taas se
sydän?

Toinen myhähti katkerasti.

-- Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi... se meni
ohitse.

Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut
sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta
vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos
ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt
häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut:

-- Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut.
Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee
äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa,
kuulethan.

Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä.

-- Muista, mitä olet minulle luvannut, -- rukoili hän, koettaen
myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. -- Sin'et saa kuolla
ennen minua.

-- Nytpä ei sillä suurta väliä, -- vastasi toinen katkerasti. --
Sinullahan on ystävä.

-- Ei ketään sellaista kuin sinä! -- pääsi häneltä ehdottomasti, --
ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun.

Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian
taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi:

-- Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas?

-- "Kyllin"... mitä sinä sillä tarkoitat? -- virkkoi Kaija
vitkastellen.

-- Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa
olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle?

-- Olen, -- vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin
ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi.

-- Saattaahan vaatia _liiankin_ paljon, -- lisäsi Kaija, ikäänkuin
liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi
pukematta.

-- Ei rakkaudessa! -- huudahti setä Frans. -- Rakkaudessa ei
parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä.

Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä.

-- Tämä oli äiti vainajalla aina sormessaan, -- virkkoi hän. -- Minä
otin sen hänen ryppyisestä kädestään, kun hän makasi arkussansa.
Sisällä siinä lukee: "Vaadi kaikki. Anna kaikki." Tätä tunnuslausetta
olen elämässäni aina koettanut toteuttaa. Se se personallisuutta
suorana kannattaa. Älä tilassa tukalimmassakaan tyydy vähempään kuin
siihen, mikä parhainta on. Älä kalliimmassakaan uhrauksessa tyydy
vähempään kuin siihen, mikä suurinta on.

Hän kumartui äkisti tytön puoleen ja painoi sormuksen hänen sormeensa.

-- Minä annan sen sinulle tämän illan muistoksi.

Tytöstä tuntui -- hän ei itsekään tiennyt, miksi, -- kuin olisi
tuossa palanen jäähyväisiä. Kyyneleitä alkoi hillittömästi tipahdella
hänen syliinsä.

-- Setä Frans! -- kuiskasi hän. -- Näemmehän toisiamme joka päivä,
niinkuin tähänkin asti?

-- En tiedä, -- virkkoi toinen ja yritti nousta, mutta huomatessaan
tytön luovan häneen kyyneleiset silmänsä, hän painoi kiihkoisasti
hänen päänsä rintaansa vasten ja lisäsi:

-- Kyllä, kyllä vainenkin. Me kaksi... emmehän me saata olla
toisiamme vailla.

Hetken he olivat ääneti ja nousivat sitten ylös, ikäänkuin
hiljaisesta suostumuksesta, sammuttivat lampun ja läksivät ulos.

Ovi paiskautui kiinni heidän jälkeensä, ja silloin valtasi Frans
sedän äkkiä omituinen kodittomuuden tunne.

Siinä hän seisoi, sydän täynnään rakkautta, suljettuna ulos sieltä,
missä onni asuu... Toinen oli siellä nyt omakseen ottanut sen sijan
joka aina oli ollut ja vieläkin on ja iät kaiket on oleva hänen
omansa...!



4.


    Kun kellot soi,
    Vihille vieden heitä,
    Jotk' yhteen lujat lemmet liitti täällä,
    Ne usein, oi,
    Soi riemun säveleitä,
    Kuin kutsuis karkeloihin kukkain päällä.

    Mut tarkkahan
    Jos niitä kuulet milloin,
    Ne vakavuutta elon soinnelmoivat,
    Ja vakaamman
    Ne lausuu sanan silloin
    Kuin ilosoitot koskaan virkkaa voivat.

Kaukana lounaisessa Seelannissa, pienessä maalaiskirkossa, minkä
Kaija oli valinnut vihkimäpaikaksi, paistoi rauhallinen aurinko
valkoisiksi rapattuihin seiniin, puikahtaen silloin tällöin vanhain
hautakivien halkeamiin lattiassa.

Oli yksi noita kevään-omaisia päiviä, joita maaliskuu välisti
tarjoaa. Ensimmäiset leivoset lauloivat ilmassa kilpaa kirkonkellojen
kanssa; ylt'ympärillä tasaisilla vainioilla rehoitti vehreä, mehevä
oras; lumikinoksia kimmelsi ojain varsilla. -- Vanha pappi seisoi
sakastin ovella, nojaten kyynäspäällään alttarin kehykseen ja
odotellen morsiusparia. Kuorin ikkunasta paistoi päivä leveänä,
lämpimänä juovana alas hänen valkoisille hivuksilleen.

Ei ole maan päällä mitään niin herttaista kuin tuommoinen
valkohapsinen, vanha maalaispappi. En tarkoita sellaisia, jotka
ovat omaa mukavuuttansa hoitaneet ja kulkeneet maailman läpi,
huulillaan tuommoinen puhelias seuraelämän hymy, joka panee naiivit
ihmiset luulemaan heidän saaneen jotain aikaan, -- enkä niitäkään,
jotka nuoruudessaan vaelsivat kokouksesta kokoukseen ja luulivat
ihmissielun joutuneen kadotukseen joka kerta kuin he eivät saaneet
puhua, -- enkä niitäkään, joilla miehuutensa päivinä on ollut
semmoinen hoppu muita tuomitessaan, ett'eivät ole muistaneet itseänsä
tuomitakaan, ja joilla vanhuudessaan on ankara piirre suun ympärillä
todistamassa, ett'ei ainakaan rakkaus ole heitä vanhentanut. En,
vaan minä tarkoitan hiljaisia maassa, niitä, jotka kuoltuansa elävät
kansan muistossa sentähden, että heillä oli vanhoilla päivillään
yllään tuo rauhallisuuden loisto, jota ei kukaan voi vastustaa, --
sentähden, että heillä oli niin lempeät silmät ja niin pehmoiset
kädet, -- sentähden, että heidän uskonsa oli niin luja ja heidän
ajatuksensa niin sääliä täynnään. Heissä toteutuu se, -- "ett'eivät
he elä maailman _kanssa_, eivätkä _ulkona_ maailmasta, vaan
_maailmassa_", sillä ei mikään ole heille vierasta, mikä inhimillistä
on.

Vanha pappi, jota päivä tuossa valaisi, oli juuri yksi noita
hiljaisia maassa.

Hänellä oli ollut ahdistusten aikoja hänelläkin. Hän oli tullut
vilkasliikkeisestä seudusta Juutinmaalta. Siellä oli kansa rakastanut
ja ymmärtänyt häntä; kirkko oli aina ollut täpö täynnään; hänen
luokseen oli tullut kansaa peninkulmain päästä. -- Sieltä hän oli
tullut Seelannin hidasmielisen väestön keskuuteen, missä hänen
ainaisena kuulijakuntanansa oli aptekkarin rouva kahden tyttärensä
kanssa ja kolme muijaa vaivaistalosta.

-- Äiti, -- sanoi hän pienelle, kalpealle vaimollensa, -- tällainen
nöyryytys oli minulle kaiketi tarpeen. Kovin minä jo olinkin ruvennut
tulemaan muotiin tuolla ylämaassa. Hullusti käy aina, kun pappi alkaa
ylpeillä seurakunnastaan.

-- Nyt ei sinulla ainakaan ole ylpeilemisen syytä, -- virkkoi rouva,
tarkoittaen tyhjiä penkkejä ja kuutta kuulijaa.

Mutta verkkaan ja varmasti hän teki uutterata työtä, ja neljäntoista
vuoden perästä oli kuuden kuulijan sijassa satoja.

Kerran, ensimmäisinä sunnuntaina täällä, hän oli kirkkoon mennessään
nähnyt pappilan läheisellä pellolla talonpojan kyntämässä.

-- Kas, sinä kynnät tänään? -- sanoi hän miehelle.

-- Kynnän, -- vastasi toinen lyhyesti.

Pappi nyökäytti pari kertaa päätänsä, ikäänkuin omissa mietteissään.

-- Niin, niin, -- puhui hän sitten -- parempi vainenkin on mennä
pelloilleen ja ajatella Herraa Jumalaa siellä kuin istua Herran
huoneessa ja ajatella siellä peltojaan.

Talonpoika katsoi hänen jälkeensä, hänen astuessaan edelleen,
mutta ensi pyhänä hän istui kirkossa. Aikaa voittain tuli yhä
useampia. Kovin kävi ihmisten ihmeeksi sinä sunnuntaina, kun seudun
lääkärikin asettui penkkiinsä saarnatuolin juurella. Pastori ja hän
olivat kohdanneet toisensa sairaan luona. Lääkäri oli tavallisella
avomielisyydellään sanonut, että se on aivan yhdentekevä,
puhutteleeko sairas pappia vai ei, sillä ei kristin-usko osaa opettaa
ihmisille sen enempää kuin elämäkään. Pappi oli ollut hetken aikaa
vaiti, mutta oli laskenut sitten kätensä lääkärin olalle ja kysäissyt:

-- Osaako elämä opettaa ihmisiä kuolemaankin ilomielin?

-- Ei; se olisi liikaa vaatimusta, -- naurahti tohtori.

-- Kristin-usko osaa.

Tohtori ei ollut vastannut mitään. Hän oli vain avannut oven, avannut
selkoseljälleen -- sairaan huoneesen. Seuraavana sunnuntaina hän oli
tullut kirkkoon ja tuli jonkun ajan perästä uudelleen.

       *       *       *       *       *

Umpinaiset vaunut pysähtyivät pienen kirkon eteen. Suntio tornissa
lakkasi soittamasta kelloa ja katseli nyt luukustaan uteliaana
tulijoita. Morsian, matkapuvussa, astui isänsä taluttamana; heidän
takanansa kulki kaksi herraa, joilla ei näkynyt olevan vähintäkään
tekemistä keskenänsä, mutta jotka kumminkin seurasivat edellisiä.
Vieraitten astuttua kirkkoon, alkoivat vanhan-aikuiset kamariurut
soida, ja alttarilla odotti heitä vanha pastori.

Pietari Dam tunsi liikutusta jo ensimmäisistä sävelistä, ja joka
kerta kuin hän katsahti morsiameensa, kiertyi hänelle vedet silmiin.

Paikka, ympäristö, hetken vakavuus -- ne ne saivat hänet
kyynelöimään. Hän oli herkkä liikutuksille. Siinä hän oli samallainen
kuin useimmat näyttelijät: helposti hän sai tunteet muissa valloille,
ja helposti hän niitten valtaan itsekin joutui. Ja liikutus loi
häneen varsin miellyttävän asun.

Kaija heitti Frans setään silmäyksen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös,
kuinka soma hän on! Ja niin hyvä!" Mutta setä Frans katseli
kaikkialle muuanne, ei vaan häneen. Hän katseli raaputuksia seinäin
iskoksissa ja kastemaljan kiviveistoksia. Hän vaipui kokonaan
tarkastelemaan kahta hautakiveä aivan jalkainsa juuressa. Vihdoin
hänen katseensa pysähtyi pappiin. Hetken aikaa häntä silmäiltyään,
hän nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Mies
miellyttää minua". Yleensä Frans setä ei välittänyt papeista. Hän oli
kierkegaardilainen ja oikein kammosi muodollista kristin-oppia.

Harvoin, tuskin milloinkaan hän jalkaansa kirkkoon astui, mutta
kotona oli hänellä kirjoituspöydän yläpuolella krucifiksi ja sen
kohdalla kaikki Sören Kierkegaardin teokset paksuissa, ruskeissa
nahkasiteissä. Siellä hän jumalanpalveluksiansa piti.

Virsi päättyi, ja morsiuspari astui alttarin eteen. Vanha pappi
seisoi alttarilla, katsellen heitä lempeillä silmillään.

Hän ei voinut oikein nähdä morsiamen silmiä. Hän otti hetkeksi
silmälasinsa pois ja pyhki niitä nenäliinallansa, paremmin nähdäkseen.

Mutta Kaijan katsetta hän ei kohdannut. Morsiamen silmät etsivät
setä Fransia, joka istui parin kyynärän päässä hänestä sivulle päin:
miks'ei hän edes kertaakaan nosta silmiänsä? Eikö hänellä ole edes
yhtäkään katsetta Kaijalle?

Kaijasta tuntui kuin pitäisi tässä tehdä jotain, saadakseen hänet
luomaan silmänsä ylös. Mutta setä Frans oli heti virren jälkeen
nojautunut penkissä kyynäspäillään polviinsa ja kätkenyt kasvot
käsiinsä. Hän ei edes kertaakaan nostanut päätään puheen aikana. Tuo
yksinäisyyden ja surun leima, joka heiasti koko hänen personassaan,
-- se sai Kaijan äkkiä säpsähtämään, ja salamana sävähti hänessä nyt:
_Sinuahan_ hän suree!... Tuo seitsentoista vuoden iän-erotus, joka
tähän saakka oli tehnyt heidän keskinäiset välinsä niin kokonaan
toverillisiksi, -- se katosi kerrassaan hänen tajunnastaan, ja
jäljellä oli vaan mies, johon hän oli luottanut, ja joka häneen
oli luottanut. Mitä minä oikeastaan olen tähän saakka antanut
Pietari Damille, ja mitä olen häneltä saanut? Löyhiä sanoja vaan ja
rakastuneitten ajatuksia!

Kaijasta tuntui, Pietari Damia ajatellessaan, ett'ei hän oikeastaan
tunne sulhastansa ensinkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut
niin uskoton Frans setää kohtaan. Salaman nopeudella singahteli nyt
hänen mielessään muistoja rakkaudesta, jota oli kasaantunut häntä,
tyttö raukkaa, kohtaan, vuodesta vuoteen, päivästä päivään, ilmeten
tuhansissa pikku piirteissä, jotka he kahden vain tunsivat... pitkiä
kävelymatkoja yhdessä, pieniä, hienoaistisia, yhteisiä huomioita...
syviä, vakavia keskusteluja...

Kaijasta tuntui kuin pitäisi hänen huutaa "setä Frans!" kautta koko
kirkon, saadakseen hänet pysäyttämään tämän toimituksen niin kauan
kuin vielä aikaa on. Mutta huulet olivat kuin lukitut. Ja setä Frans
tuolla -- hän ei liikahdakaan hänen katseestaan... ei vavahdustakaan
noissa yhteen puristetuissa sormissa...

-- Minä kysyn sinulta, Kaija Halling...

Kaija säpsähti ja tunsi kalpenevansa huuliaan myöten. Tutkistellen
tarkasteli häntä vannan pastorin silmä, ja Kaija huomasi hänen
ikäänkuin tahallaan vitkastelevan, antaakseen hänelle aikaa
vastaamiseen. Melkein koneen-omaisesti siirsi Kaija katseensa Frans
sedästä Pietari Damiin, jonka somia, liikutuksesta vavahtelevia
kasvoja aurinko parhaillaan valaisi. Ja äkkiä tuntui hänestä kuin
kaikki nuo äskeiset ajatukset olisivat olleet sekavata unta vain.
Pietari Dam oli itse nuoruus! Pietari Dam oli itse kauneus! Häntäkö
setä Frans lienee tarkoittanut, sanoessaan: "Rakkaudessa et saa
tyytyä muuhun kuin siihen, mikä parhainta on", -- sitä ei Kaija
tiennyt, mutta -- kaiketi juuri häntä.

Ja hän teki, mitä niin moni nainen oli tehnyt ennen häntä, ja mitä
niin moni nainen on tekevä hänen jälkeensäkin: hän teki syntiä
sitä vastaan, mikä ihmisen personallisuudessa tosinta on: hän kävi
välipuheille sen kanssa, mitä hänessä syvintä ja parhainta oli...

Vihkimisen jälkeen vanha pastori astui alttarilta alas onnittelemaan.
Osan-ottavasti hän tiedusti Frans sedältä, jonka kalpeuden hän oli
huomannut, oliko hän voinut pahoin toimituksen aikana. Hän puristi
kohteliaasti tukkukauppiaan kättä ja tervehti ystävällisesti
morsianta. Mutta Pietari Damin käsiä hän piteli kauan aikaa omissaan
ja lausui hänelle monta toivotusta elämään ja taiteen palvelukseen.
Pietari Dam oli nähtävästikin voittanut puoleensa vanhan pastorin
sydämen.

Setä Frans seisoi heidän takanaan, tarkastellen heitä, hieno,
ivallinen hymy huulillaan. Hän kuuli Pietari Damin vakuuttavan,
ett'ei hän ikinä unohda tätä päivää ja täällä kuulemiansa sanoja,
ja hän kuuli pastorin lausuvan sydämellisen ilonsa siitä, että hän
huomaa niin paljon todellista tunnetta ja vakavata asiain käsitystä
nuoressa miehessä, jonka elämä pakostakin on niin hajanaista kuin
hänen. Pietari Dam uskoi tällä hetkellä lujasti itsekin liikutustaan,
se oli sikäli vilpitöntä, että hän todellakin tunsi sitä; kuinka
kauan sitä on kestävä -- sitä hän ei ottanut taatakseen. Yhä
uudestaan ja uudestaan hän vakuutteli mitä lämpimimmin: "Kiitos,
rakas herra pastori! Sydämellinen kiitos!" -- Setä Frans yskäisi niin
kovaa, että Pietari Dam heti kohta vaikeni. Ja sitten setä Frans
ojensi ystävällisesti kätensä vanhalle pastorille. Ei hän mitäkään
sanonut, mutta itsekseen hän mietti: "Kuinka minua miellyttää sinussa
tuo sinun lapsellisuutesi, sinun herttainen hyväsydämisyytesi ja
sinun suuri, liikuttava luottavaisuutesi!"

Urkuri sulki urut ja kiiruhti alas. Hän pysähtyi kirkon avonaisten
ovien suuhun ja katseli siitä, kuinka morsiuspari nousi vaunuihin,
joissa heidän oli määrä lähteä asemalle.

Vanha pastori seisoi vaunun-ovella ja nosti hattuansa jäähyväisiksi.
Aurinko heitti säteitänsä hänen hopeisiin hapsiinsa, ja kirkonkellot
soivat... nuo kummalliset kellot, joitten sävelissä asuu iloa ja
surua... tuskaa ja toivoa... paljon päivänpaistetta ja paljon
katkeraa pettymystä...



5.


    Kun toisensa kerran löytää kaks',
    Majan laittaa he lujan, paraan.
    Ja laulain venhettä soutaa kaks',
    Sillä yksi jäis melan varaan.

Nuorikot palasivat samana iltana kaupunkiin, omaan kotiinsa, ja
siellä he viettivät kuherruskautensa.

Pietari Dam ei ollut milloinkaan esiintynyt niin edulliselta
puolen kuin näinä aikoina, jolloin hänen kasvonsa olivat pelkkää
päivänpaistetta. Paras osa hänen luonteessaan, lapsellinen
herttaisuus, oli hetkeksi saanut ylivallan ja syrjään sysännyt
karkean aistillisuuden, mikä muutoin oli hänessä huomattavana
puolena. Hän oli tullut ikäänkuin puhtaampaan ilmaan. Nuo rauhalliset
hetket, jotka hän sai viettää yhdessä Kaijan kanssa, tuo hänen
oloillensa niin loistava koti, jota hänellä oli oikeus sanoa
omaksensa -- ne tekivät häneen lauhean vaikutuksen. Ja hän oli
korviaan myöten rakastunut nuoreen vaimoonsa. Ei ollut sanaa niin
kaunista, jota hän ei olisi vaimollensa lausunut, ei kukkaa niin
ihanata, jota hän ei olisi hänelle kantanut. Pöydässä kun vastatusten
istuivat, sattui usein, että hän pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään
ja aivan ihastuksissaan katseli vaimoansa. Illoin piti Kaijan
laulella hänelle tuntimäärin, mutta Dam ei kuunnellut musikkia, hän
katseli vaan koko ajan Kaijan kasvoja. Hän laittoi aina niin, että
valo lankesi niihin punaisen varjostimen kautta. -- Minua miellyttää
katsella sinun niskaasi tuossa valossa, -- puheli hän, -- se on
todellista taidenautintoa.

Kaija ei olisi ollut nainen, ellei tällainen jumaloiminen olisi
tehnyt vaikutustaan häneen. Ja niin hän elikin avioliittonsa
ensimmäiset kuukaudet, lujasti uskoen onneensa ja lekotellen sen
auringon lämmittävissä säteissä, jonka Dam aina pani paistamaan
häneen.

Pietari Damin ollessa teatterissa, hän hääräili kotonaan kukkastensa
kanssa, kulkien huoneesta huoneesen. Ulos hän ei hennonnut lähteä
milloinkaan. Hän saattoi seisoa yhdessä kohden ja katsella
ympärilleen noissa suojissa, jotka olivat hänen ja hänen miehensä,
hän rakasti jok'ainoata huonekalua, mutta välisti hän yllätti itsensä
siitä, että ajatteli esineitä enemmän kuin häntä. Hänessä oli
syttynyt melkein intohimoinen rakkaus kotia kohtaan. Silitellessään
poimuja tuossa tai tässä oviverhossa, minkä he Frans sedän kanssa
suurella vaivalla olivat saaneet ripustetuksi, tapahtui välisti, että
hänet valtasi kova levottomuus, ajattelemisen kammo... Viime aikoina
hän ylipäänsä ei ollut ajatellut mitään, sen hän tunsi varsin hyvin.
"Elää vaan, elää, ei ajatella!" niinhän Pietari Dam oli sanonut.
Elämä se nyt piteli häntä käsissään. Muistellessaan, mitä kiusauksia
hänellä oli ollut alttarin edessä, hänen täytyi myhähtää: Frans
setähän oli koko ajan istunut penkissään tyynenä ja levollisena,
sillä välin kuin hän itse oli ihan menehtyä tuskasta. Mennä naimisiin
Frans sedän kanssa, sehän olisi ollut entisen elämän jatkamista,
mutta tämä oli jotain uutta, niitä elämänkokemuksia, joita hän aina
oli ikävöinyt.

-- Piirrä, piirrä, elon armaan käsi! -- niin hän hyräili,
riennellessään huoneesta huoneesen.

Näinä aikoina hän pysyttelihe erillään Frans sedästä, miksi -- sitä
hän ei itsekään osannut selittää. Hän punastui aina, kohdattuaan
sedän katseen, ja tuo oli harmillista: eihän hänellä ole mitään
häpeämisen syytä.

Kuukausi häitten jälkeen hän oli kutsunut Frans sedän heille
päivälliselle. Ei hän nyt tapansa mukaan rientänyt sedän kaulaan, ja
nähtävästikin tuo pahoitti sedän mieltä; hän huomasi sen pienestä
juonteesta suupielissä. Setä Frans ei kumminkaan virkkanut mitään.
Tyynesti hän astui Kaijan perässä arkihuoneesen ja istahti lähimmän
akkunan ääreen.

Omituista, ett'ei setä Frans kertaakaan silmäissyt ympärilleen
suojissa. Joko hän katsoi puhuttelemaansa tai loi silmänsä ulos
ikkunasta. Kaijan olisi niin monasti tehnyt mieli sanoa: "Eikö tuo
tuossa ole kaunis kapine? Ja tuo? Ja tuo?..." Mutta miten lieneekään
-- sanomatta se vaan jäi.

Päivällispöydässä oli setä Frans esittänyt nuorikkojen maljan ja
nyökäyttänyt päätä rouvalle, hymyillen kuin ennenkin, mutta äkkiä oli
hänelle kiertynyt kyyneleitä silmiin, niin että hänen oli täytynyt
kumartua lautasensa yli, jott'ei kukaan huomaisi. Illalla oli Pietan
Dam tapansa mukaan pyytänyt Kaijaa laulamaan. Mutta silloin oli
Kaija siirtänyt punaisen lampun pois, sanoen sen häiritsevän häntä
ja tahtovansa kernaammin soitella puolihämärässä. Sen jälkeisinä
päivinä hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksikä hänet siinä
silmänräpäyksessä oli vallannut sellainen raskasmielisyys... Syynä
oli kaiketikin ollut se, että Frans setä oli istunut hänen takanansa,
käsi silmillään... eihän Kaija ollut kääntynyt häneen päin, mutta hän
tiesi sedän istuvan sellaisessa asennossa.

Hän oli ensin laulanut yhden niitä lauluja, joita hän useimmin oli
hyräillyt:

    Kun toisensa kerran löytää kaks',
    Majan laittaa he lujan, paraan.
    Ja laulain venhettä soutaa kaks',
    Sillä yks jäis melan varaan.

Mutta äkkiä hän oli päästänyt nuottilehden luiskahtamaan alas ja
vaipunut mietteisin.

Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä
oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta
kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli
silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän
melan varassa, _nyt_, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken
tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi
mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli
ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen
mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri
ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella
äänellään -- ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet
häntä tuolta kaukaa pimeästä --:

-- Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan
minullekin.

Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä:

    Mit' on elo enimmin?
         Murhetta!
    Mit' on ydin useimmin?
         Murhetta!

    Mit' on "hyvät kadottaa"?
         Voittoa!
    Mit' on "pahat kukistaa"?
         Voittoa!

Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsu
Frans setää heille päivälliselle.

Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä,
mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön
levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen.

Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon.

-- Kummallinen mies tuo setä Frans, -- virkkoi hän.

-- Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan.

-- Sinä olet oikeassa, -- virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen
kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee.

-- Hassutuksia! -- jatkoi Dam reippaasti. -- Kun on nuori, sellainen
kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!... Emmekä me
ajattelekaan. Vai kuinka?

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

-- Niin, emme ajattelekaan, -- lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden
hänen sylistään. -- Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin
sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja
kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja.

-- Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! -- lausui
Pietari Dam, edes jotain sanoakseen.

Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene
hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään.

Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa
tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä
suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä
oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun
häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan
ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä
niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä
vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli
niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa
ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät,
viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei
koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei
koskaan huipulle saakka päässytkään.



6.


    "Glück auf!"
    [Onneksi olkoon!]

Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat
itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko
kesän.

Setä Frans toteutti jo kauan tekeillä olleen suunnitelman: hän
matkusti Tyroliin ja Pohjois-Italiaan ja oli koko kesäloman
siellä. Ei hän sitä sentähden tehnyt, että olisi hetkeksikään
luullut voivansa lähteä ajatuksiansa karkuun, vaan siksi, että
hän sillä tapaa ainakin pääsi näkemästä Kaijaa yhdessä Pietari
Damin kanssa. Tämä näky se oli päivästä päivään käynyt hänelle yhä
tuskallisemmaksi, sillä hän ei voinut sietää sitä ylimielistä,
julkeata tapaa, jolla Pietari Dam kohteli nuorta vaimoansa. Setä
Frans ei osannut sanoa, huomanneeko Kaija hilpeytensä käyneen yhä
enemmän pakotetuksi, haastelunsa yhä enemmän teennäiseksi, mutta itse
hän ei pettynyt: ei ollut sitä väärää heläystä Kaijan äänessä, joka
olisi hänen korvansa ohitse suhahtanut.

Tuo alituinen taistelu omien tunteittensa masentamisessa oli
heikontanut setä Fransin: kasvot olivat käyneet laihemmiksi, silmät
suuremmiksi. Kaija tiedusti kerran, eikö hän voi oikein hyvin. Toinen
vastasi, ett'ei häntä vaivaa mikään; hän luulee, että matkustaminen
tekisi hänen hyvää. Tuon kuultuansa, Kaija hengitti helpommin. Setä
Frans näki sen, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ymmärtänyt, että
taistelu oli alkanut Kaijassakin, kovin taistelu, mikä ihmisen osaksi
maan päällä saattaa tulla, taisteleminen irti siitä, jota rakastaa.
Setä Frans lähti matkalle, sanomatta hänelle jäähyväisiä; lähetti
vain pari sanaa avonaisella kortilla.

Frans sedän poissaolo vaikutti Kaijaan vapahduksen tavoin. Hän ei
_tahtonut_ antaa perää kalvavalle ikävälle, joka hänen sydämensä
täytti, hän _tahtoi_ olla onnellinen Peter Damin kanssa. Hän kohdisti
kaiken hellyytensä, kaiken intoisan alttiutensa mieheensä, sulkien
silmänsä hänen sielun-elämänsä tyhjyydeltä, hänen tunteittensa
pintapuolisuudelta. Uskomattomilla ponnistuksilla hän pakottautui
siihen lemmenhuumauksen tilaan, mihin hän oli joutunut silloin kuin
ensi kertaa oli nähnyt Damin solakan vartalon ja somat, eloisat
kasvot. Hätäilevän innokkaasti hän kiintyi jok'ainoaan hänestä
saamaansa kauneuden vaikutelmaan ja koetti täyttää hänen pienimmätkin
mielihalunsa sellaisella ponnistetulla kiihkolla, että yksin
Pietari Damin puutteellinen psykologinen aisti saattoi olla siitä
hämmästymättä.

Pietari Damin oli erinomaisen hyvä olla tämän hellyyden vaalimana,
mutta se ei saanut hänen luonteensa parhaimpia ominaisuuksia oraille;
päinvastoin se loi esille sen raakoja puolia. Hänen menettelynsä
alkoi olla silmitöntä. Hän luuli, että hänellä on rajaton valta
vaimonsa yli, ja senvuoksi hän ei häikäillyt tekemästä mitä vaan
suvaitsi. Hän tuli ja meni mielin määrin ja viipyi usein myöhään
kotoa poissa. Kaija ei milloinkaan tiedustellut, missä hän oli
käynyt. Niin sanomattomasti hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin
tuen jalkainsa alta.

Hän taisteli kuin henkensä edestä, pakottaakseen itseänsä pitämään
Pietari Damista sellaisena kuin hän on, täynnä jokapäiväisiä
fraaseja ja tanskalaista suopeutta, keveitä tunnelmia ja vajanaista
syvämielisyyttä, miehenä, joka ei ajattele kuin omaa itseänsä,
mutta joka saattaa olla viehättäväkin milloin vaan tahtoo. Lopulta
alkoivat fraasit tuntua Kaijasta liian ontoilta ja silmittömyys liian
loukkaavalta, ja setä Frans, tavatessaan Kaijan syksymmällä, huomasi
kummakseen hänessä suuren muutoksen. Näytti kuin Kaija olisi väsynyt
taistelussa, menettänyt siinä kaiken voimansa.

Talvella hän reipastui jälleen. Pietari Damilla oli suuri rooli
esitettävänä teatterissa, ja tämä tehtävä veti häneltä kaiken huomion
puoleensa. Hän harjoitteli osaansa monasti päivässä Kaijan kuullen,
aina vakuutettuna hänen vilkkaasta harrastuksestansa. Kaija oikaisi
ja ohjasi, muodosteli, tasoitteli, innostutti. Ja hän imeytyi niin
kokonaan ohjaustoimeensa, että unohti kaikki ympärillään. Oli aikoja,
jolloin hän Damin näyttelemisestä joutui siinä määrin haltijoihinsa,
että Dam sai takaisin koko entisen valtansa hänen ylitseen.

Premierissä istui Kaija aivan näyttämön laidassa, jännityksellä
seuraten häntä silmillään siitä hetkestä asti, jolloin hän astui
sisään.

Noissa myrskyisissä suostumushuudoissa, jotka puhkesivat esiin
hänen ensimmäisen suuren replikkinsä jälkeen, oli jotain huumaavaa
Kaijallekin.

Mutta sitten hänen katseensa selkeni pirteäksi jälleen. Hän kumartui
näyttämön puoleen ja tarkasti miestään. Hän kiintyi jok'ainoaan
väärään heläykseen hänen äänessään, hän tarkkasi jok'ainoata väärän
paatoksen vivaustakin lausunnossa.

Ja kun Pietari Dam palasi kotia, suuri laakeriseppele käsivarrellaan
ja täynnään tyydytetyn turhamaisuuden loistoa, silloin ei Kaija
saattanut olla sanomatta:

-- Paremmin sinä näyttelit täällä kotona; täällä sinä olit
todellisempi.

Mutta Pietari Dam ei sietänyt arvostelua, kaikista vähimmin tänä
iltana, jolloin hän oli ollut suuren melun esineenä. Hän tiuskasi
vastaan pari kiivasta sanaa, jotka eivät kaikki olleet juuri
hienoimmin valituita, sieppasi vihdoin hattunsa ja läksi ulos,
hyvästiäkään sanomatta.

Kummallisen yksinäiseltä tuntui Kaijasta, hänen mentyään. Hän oli
pahoillansa siitä, ett'ei ollut voinut kohdella miestään kuin suurta
lasta, jommoinen hän todella on.

-- Miksikä mä aina vaadinkaan häneltä enemmän kuin hän voi antaa? --
ajatteli hän, puristaen kädet kokoon syliinsä. -- Pitäisihän minun
tietämän, että menin naimisiin lapsen kanssa.

Hän myhähti, ja silloin hänen kasvoilleen lensi ilme, joka paljon
muistutti setä Fransia.

Samassa soi ovikello. Hän meni aukaisemaan. Ulkona seisoi setä Frans,
kädessään komea vihko keltaisia ruusuja.

-- Tulin onnittelemaan, -- sanoi hän, antaen vihkon Kaijalle. --
Sinun miehelläsihän oli tänään suuren voiton päivä.

-- Niin, eikös ollut? -- vastasi toinen, kätkien kasvonsa ruusuihin.

-- Mutta missä hän on?

Frans setä vilkaisi avonaisen oven kautta arkihuoneesen.

-- Hän suuttui ja läksi ulos.

Kaija kumartui, hiukan myhähtäen, ja nosti laakeriseppeleen, jonka
Pietari Dam oli viskannut lattialle.

-- Pietarin on niin vaikea sietää kritikkiä, -- lisäsi hän sitten
säälien.

-- Ja sinä kenties olit liian ankara hänelle, hänen palatessaan
kotia, suosioista huumauneena? -- virkkoi setä piloillaan.

Kaija näki Frans sedän hyväntahtoisen hymyn, ja silloin nousi hänelle
vedet silmiin.

-- Niin olinkin, -- sanoi hän, -- mutta se on auttamattomissa nyt.

-- Eikö mitä! -- virkkoi setä Frans reippaasti. -- Minä lähden
hakemaan häntä.

Ja samassa hän jo pyörähti kantapäillään ja astui portaita alas.
Kaija jäi hetkeksi aikaa seisomaan laakeriseppele toisessa kädessä
ja kukkaset toisessa. Sitten hän laski seppeleen pianolle, kävi
vesilasin ja pani ruusut siihen, yksitellen. Verkalleen ja
huolellisesti hän niitä siihen sovitteli. Sitten hän istahti lähinnä
eteistä olevalle tuolille, jännityksellä kuunnellen jok'ainoata
ääntä portailta. Kukkalasia hän piteli kädessään, kumartuen tuon
tuostakin sen puoleen ja pyyhkäisten poskeansa sen sulkkuisia lehtiä
vasten. Kuinka usein hän, näin hän mietiskeli, ennen vanhaan, milloin
oikein tahtoi hyväillä Frans setää, oli pyyhkäissyt poskeansa hänen
poskeaan vasten... Tokkopa setä Frans milloinkaan enää kaipaa noita
hyväilyjä?...

Äkkiä hän paiskasi lasin pöytään ja kavahti pystyyn. Hän oli kuullut
askeleita portailta. Ennenkuin kello soikaan, oli hän avannut oven.

Pietari Dam tuli sisään käsi kädessä Frans sedän kanssa. Kumpikin oli
varsin hilpeällä mielin.

-- Kiitos, että tulitte, -- virkkoi Kaija hiljaa ja sydämellisesti.

-- Niin, kun _tämä_ kerran sen kunnian kelle tekee, -- Pietari Dam
löi lujasti Frans setää olkapäähän, -- silloin ei tinkimisistä
taikaa. Ei hän ylipäänsä niitä ole, jotka minua ylenmäärin
kiitteleisivät, mutta tän'iltana hän ei ylistyssanoja säästä.

Kaijan silmät loistivat.

-- Erittäin hyvin sinä näyttelitkin, -- sanoi hän.

-- No sehän kuuluu hauskalta, -- vastasi Pietari Dam, myhäillen
tyytyväisenä ja ottaen vaimoaan vyötäisistä, -- johan sinäkin,
huomaan ma, olet järkevä.

Mitä iloisimmalla mielellä menivät kaikki kolme ruokasaliin, jossa
Kaija oli pannut pöytään viiniä ja koristeeksi kukkasia. Pietari Dam
oli koko illan miellyttävin lapsi, mitä ajatella saattaa. Silloin hän
oli herttaisimmillaan kuin hänen turhamaisuutensa oli tyydytetty, ja
siksi paljo taiteilijanverta hänen suonissaan virtasi, ett'ei tuo
turhamaisuus käynyt naurettavaksi.

Setä Frans oli sinä iltana vähällä antaa sydämensä Peter Damille,
ja Kaija katseli häntä iloisemmin kuin moneen kuukauteen. Peter
Dam kohosi Kaijan silmissä, koskapa setä Frans tunnustaa hänet
taiteilijaksi. Hän ei olisi koskaan luullut Frans sedän tekevän sitä
niin julkisesti kuin nyt. Kaija kohotti lasinsa ja katsoi pöydän yli
Peter Damiin.

-- Glück auf! -- virkkoi hän hiljaa, yhtä paljon itselleen kuin
miehelleen.

Ja setä Frans -- ei Peter Dam -- vastasi samalla hiljaisella,
sydämellisellä tavalla:

-- Glück auf!



7.


    Yhä vieläi pääni se pystyss' on
    Yli vuolasten virtain pauhun.
    Mut aina kun majani verhoutuu
    Surureunaisin harsoin milloin, --
    Nään valveill' unta ma silloin.

Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. Pietari
Dam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. Äkkiä
Kaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin Pietari
Damin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan:

-- Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan
kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni
olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa?

Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin.
Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut
ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen
tuntemusta.

-- Eikö se ole sanomattoman ihanaa? -- toisti hän itsekseen.

-- Ihanaako? -- Pietari Dam kohensihe tuolissaan.

-- Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta.

-- Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, -- vastasi Kaija lyhyeen.
-- Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin
ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan.

-- Sepä se, -- sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli
nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut
luullakaan. -- Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin.

-- Niinkö! -- ja Kaijan äänessä helähti palavaa ivaa.

-- Sinähän olet todellakin varsin vaatimaton.

Pietari Dam ymmärsi vain sanat, mutta ei äänenhelyä.

-- Min'en oikeastaan käsitä, mitä sinä vaadit, -- sanoi hän,
huomaamatta, kuinka nuo sanat saattavat loukata hänen vaimoansa. --
Meillähän on kaikki, mitä sydän halajaa.

-- Paitsi yhteis-elämää, -- vastasi Kaija. -- Eikö sinusta
milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään
haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa,
sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta
minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää.

Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään
käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan
kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka
hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui
toiseen keinoon.

-- No niin, -- virkkoi hän, -- nythän sinä saat seuraa. Onhan se
sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee.

Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski
Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä
maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni
viereiseen huoneesen.

Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta
tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja
laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia
sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia
lumivalkeita villaröijyjä.

Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen
salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on
samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa
yksin lapsensa kera.

Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen
ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen
ajatuksia, uinaili lapsen unia -- pieniä, hentoja ajatuksia, joilla
tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä
tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä
ollut nähnyt päivän valoa.

Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta
samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä
rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi
ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa
antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä
ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt
ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on;
tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun
ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili,
uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä
kenet:

    Sinut ensiksi vaivoin tuskaisin
    Toin päivän valohon varhain;
    Siks' oot sä mun helmeni herttaisin
    Ja syömeni aarre parhain.

Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon
tuostakin hänet valtasi. -- Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista
enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa.
Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen
kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä:

-- Vaivaako sinua mikä, armas ystävä? -- sanoi hän entisellä
lempeällä äänellään.

Silloin Kaija äkkiä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja päästi
kituneen sielunsa tunteet pidättelemättä valloilleen.

-- Mua pelottaa, pelottaa niin kovin! -- puheli hän.

-- Tuo kalvava pelko on ahdistanut minua näinä aikoina niin yöllä
kuin päivälläkin.

Pietari Dam tunsi kylmän väristyksen seljässään... tuo oli niin
vastenmielistä.

-- Pelkäätkö kuolevasi? -- kysyi hän kuiskaten. Melkein pilkallinen
hymy elähti Kaijan huulilla.

-- En! Mutta lapsi! Minusta tuntuu kuin en rohkenisi ensinkään uskoa
sen tulevan hengissä maailmaan.

-- Lapsesta viis, kunhan vain itse selviät kunnialla, -- sanoi
Pietari Dam. Ei hänen aikomuksensa ollut sanoa mitään karkeata;
hänessä oli vain hämärä tunto siitä, että hänen pitää nyt tavalla tai
toisella lohduttaa, ja tarttui siihen, mikä hänen luontonsa mukaan
oli lähinnä saatavilla.

-- Tiedätkös mitä, -- jatkoi hän, innostuen innostumistaan, -- kun
tarkoin miettii, niin eihän lapsi tähän taloon oikein sovikaan. Usko
minua, min'en täällä kaipaa yhtään mitään.

Kaija loi häneen omituisen kalsean katseen.

-- Entäs _minä?_ -- sanoi hän vain.

Pietari Dam ei käsittänyt sitä suurta pettymystä, joka helähti noissa
kahdessa sanassa; hän ei ymmärtänyt, kuinka syvästi ne ilmilausuivat
sen tyhjyyden, jota hänen vaimonsa tuntee avioliitossaan.

-- No, se menee vähitellen ohi, -- puheli Pietari Dam kevään
tapaansa. -- Kun kaikki on selvillä, lähdet sinä pienelle
huvimatkalle, ja palatessasi on kaikki unohdettu. -- Ja hän taputti
rohkaisevasti vaimonsa kylmiä käsiä, syliin yhteen puristettuja, ja
oli mielestään tehnyt tehtävänsä oikein hyvin. -- Ja sitä paitsi
olenhan minä sinulla, -- jatkoi hän ja odotti tuokion verran
vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, nousi hän ylös ja suuteli
pikaisesti vaimoansa poskelle ja virkkoi: -- Minä lähden hiukan ulos
tänä iltana erään ystävän seurassa. Ei suinkaan sinulla ole mitään
sitä vastaan?

-- Ei, mene vaan, -- virkkoi Kaija kylmäkiskoisesti, silmiään
nostamatta. Hänestä tuntui kuin vento vieras mies seisoisi hänen
huoneessaan tuossa.

Pietari Dam nyökäytti päätään ja läksi.

Kulkiessaan alas katua, palava sikari hampaissa, hän ei tullut
ajatelleeksikaan, että hän oli tänä iltana pannut kokonaisen
peninkulman laajuisen juovan heidän välillensä. Vihellellen hän astui
edelleen.

-- Peiakkaan harmillista tuo Kaijan tila, -- puheli hän itsekseen. --
Ja niin saakelin epäesteetillistä!

Hän puikahti à Portaan. Siellä istui tuo pieni näyttelijätär. Hän
siirsi heti tuolinsa Pietari Damin viereen, ja kahden he viettivät
varsin hauskan illan.

Kotona istui Kaija yhä entisellä paikalla. Ei hän tiennyt, milloinka
Pietari Dam oli lähtenyt, eikä sitäkään, kuinka kauan hän itse oli
istunut tuossa. Hän tiesi vain, että Pietari Dam oli loukannut
häntä hänen parhaimmissa ja sisimmissä tunteissaan. Nainen ei
loukkaannu missään niin syvästi kuin äidintunteissa. Se on hänelle
samalla kertaa tuhatrenkainen rintarauta ja tuhathaavainen Achilleen
kantapää. Näyttäköön ihmisen tulo maailmaan kuinka tavalliselta
ja jokapäiväiseltä asialta tahansa, -- sille vaimolle, jota asia
kulloinkin koskee, se on joka kerta oleva yhä uusi ja yhä ihmeellinen
tapaus ja vaatii joka kerta jonkun verran ymmärtämystä miehen
puolelta.

Tämä ymmärtämyksen puute on monen avioliiton onnen murtanut.

Tänä iltana, yksinänsä istuessaan kolakassa huoneessa, missä
takkavalkea vähitellen oli sammunut, tänä iltana Kaija tunsi
sydämessään jonkun haaksirikon tapahtuneen. Nyt hän tiesi, että joka
tapauksessa, jäipä lapsi eloon tai kuoli, yhä hänen sisimmissään oli
hänelle outona oleva ja outona pysyvä se mies, joka ei ollut osannut
ymmärtää hänen syvimpiä tunteitansa.

-- Voi, jospa olisi äiti, kelle puhua! -- huudahti hän äkkiä ja
purskahti itkemään.

Kaija oli ollut vasta yhdeksän vuotta vanha silloin kuin äiti vietiin
Oringen houruinhuoneesen. Mitä äiti sitä ennen oli saanut kärsiä,
sitä ei tyttönen ollut sanottavasti ymmärtänyt. Äiti oli jäänyt hänen
muistoonsa vain alati heikkona olentona, useimmiten vuoteen omana.
Pienenä hän oli aina pyrkinyt istumaan äitinsä vuoteen viereen:
tuntui niin hyvältä, kun äidin pehmoinen käsi silitteli hänen
tukkaansa.

Hän näki vielä selvään edessänsä sairaan huoneen ja vuoteen, jossa
äiti makasi, nuo levottomat, tummat silmät niin kummallisen syvällä
kalpeissa kasvoissa... hän muisti, kuinka auringon säde hiljalleen
hipui alaslaskettujen persiennien lävitse, muisti huoneen painostavan
hiljaisuuden: varjot ne ikäänkuin nukkuivat nurkissa.

Sittemmin hän oli ruvennut pelkäilemään äitiänsä, sillä kerran,
kun hän oli tullut hyvin lähelle äitiä, oli tämä niin rajusti
puristanut lasta rintaansa vasten, että sairaanhoitajattaren täytyi
tulla avuksi. Sen koommin hän oli aina väistänyt tuolinsa hiukan
loitommaksi vuoteesta.

Sinä päivänä kuin äiti vietiin pois, oli setä Frans tullut noutamaan
häntä kävelyretkelle, säästääkseen lasta surullisilta muistoilta,
mutta silloinkin hän oli ikkunan kautta vilaukselta nähnyt äidin
kasvot, hänen noustessaan vaunuihin, eikä hän milloinkaan voinut
unohtaa silloista tuskan ilmettä hänen silmissään. Siitä pitäin
oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä joka kerta kuin hän äitiänsä
ajatteli, mutta nyt hän muisti vain tuon pehmoisen käden, joka oli
silitellyt hänen tukkaansa, ja äkkiä hän tunsi kiihkeän halun saada
kietoa käsivartensa sairaan kaulaan, kuiskata hänelle armaimpia
sanoja korvaan ja katsoa, kuinka syvälle ne pääsisivät tunkeumaan
hänen himmenneesen tajuntaansa. Kiintymys omaan lapseen antoi uutta
yllykettä ja voimaa lamassa olleelle rakkaudelle äitiä kohtaan.

Seuraavana aamuna hän nousi ani varhain, sillä hän oli päättänyt
lähteä aamujunalla Vordingborgiin. Pieni matkalaukku kädessä
hän astui kiivaasti katuja myöten, ja lopulti hän kulki melkein
juoksujalkaa, jott'ei vaan myöhästyisi. Ei ollut enää kuin muutamia
askeleita asematalolle, kun hän äkkiä kohtasi Frans sedän, joka tuli
aamukävelyltään Oerstedtin puistosta.

Hän ei ollut nähnyt Frans setää pitkään aikaan. Harvoinhan tämä enää
heillä kävikään. Niin ankaraksi kiihtyi hänessä taistelu joka kerta
kuin hän Kaijan näki, että hän katsoi parhaaksi pysyä loitompana.
Sitä paitsi hän luuli Kaijan olevan onnellisen nyt. Kaija osasikin,
hänen heillä käydessä, aina salata apeutensa, ja Frans sedän läsnäolo
se loi sellaista valoa ympärilleen, että Kaijan oli helppo pettää
sekä itsensä että hänet. Mutta tänään ei setä Frans voinut olla
huomaamatta kärsimyksen ilmettä hänen kasvoissaan, ja senvuoksi hän
pysäytti hänet heti.

-- Minne nyt? -- kysyi hän suoraan.

-- Oringeen, -- vastasi toinen läähättäen. -- Älä viivytä minua! Juna
lähtee heti.

Mutta toinen asettui hänen tielleen.

-- Oringeenko? Ethän todellakaan!

-- Todella kyllä, -- vastasi Kaija maltitonna ja yritti päästä hänen
sivuitsensa.

Mutta silloin tarttui setä Frans häntä molemmin käsin ranteisin ja
pidätti hänet.

-- Mitäs aatteletkaan! -- virkkoi setä Frans. -- Sehän olisi
turmioksi lapselle!

Kaija ei vastannut, tunsi vaan, kuinka veri vuoroin tulvahtelee
poskiin ja pakenee taas, ja äkkiä hän naurahti, naurahti lyhyeen,
katkerasti.

Tuo kaikki oli hänestä niin surullisen hassua. Yöt päivät häntä
ahdistaa tuskallinen pelko odottamansa lapsen tähden, ja nyt hän
on ajattelemattomuudessaan vähällä panna hänet alttiiksi taudeista
kaikkein kauheimmalle! Ja että Frans sedän vainenkin piti olla
se, joka saattoi hänet järkihin jälleen ja osoitti hänelle, mitä
velvollisuuksia hänellä on lastaan kohtaan!... Ja että Frans sedän
vainenkin piti olla se, joka pelasti hänelle hänen lapsensa!

Vanhaan totuttuun tapaansa oli setä Frans käynyt hänen käsivarteensa,
ja vastustelematta seurasi Kaija häntä, niin onnellisen turvallisena
kuin ennen lapsenakin. Setä Frans palasi hänen kanssansa puistoon, ja
siellä he istahtivat vierekkäin penkille lähelle porttia.

-- Tuntuuko nyt paremmalta? -- kysäisi setä Frans, ja äänenpainosta
Kaija tunsi, kuinka setä Frans rakastaa häntä.

Kaija oli niin katkerasti kaivannut häntä, ett'ei muuta tarvinnut:
hän puhkesi itkuun, niin rajuun ja katkeraan, että toinen aivan
säikähtyneenä nousi ylös.

-- Kaija kulta! -- puheli hän rauhoitellen, -- oma armas ystävä!

Frans sedän oli melkein mahdoton kestää, nähdessään kyynelten
myötäänsä tihkuvan hänen sormiensa lomitse, ja tuokioiseksi sävähti
hänessä ajatus: "Hän ei ole sittenkään onnellinen", mutta heti hän
jaksoi torjua pois tuon ajatuksen ja lykkäsi kaikki hänen nykyisen
tilansa syyksi.

-- Rakas ystäväni, oma rakas ystäväni! -- toisteli hän. -- Mistäs
sinä olisit puhellut äitisi kanssa?

Kaija nosti päätänsä, mutta painoi sen samassa alas jälleen.

-- Minä... Lapsesta minä vain olisin puhellut hänen kanssaan...
Minä aioin sanoa hänelle, että minä pelkään niin kauheasti sen...
kuolevan... ja että... ett'en minä jaksa kestää yksin tätä tuskaa.

Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän
istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä.

-- Tuollainen pelko on varsin tavallista, -- puhui hän, -- mutta älä
sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan
pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme.

-- Luuletko niin?

Kaija katsahti kyyneltensä läpi.

-- Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen
ja hypittelen!

He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun
aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin
pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen
sateen jälkeen.

Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat
punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti
kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa
iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä:

-- Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi _sinun_ sydämesi.

-- Miksi niin?

-- Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska
se... koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä.

Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon
toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli
Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän,
Kaija, välistä on. -- He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten.
Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon
tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän
sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja
suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi.

-- Mitä sinä nyt ajattelit? -- kysäisi Kaija, ojentaen hänelle
kätensä jäähyväisiksi.

-- Muistelin muuatta Browningin lausetta, jonka kenties sinäkin
tunnet, -- vastasi setä Frans: -- _If happiness comes, life will be
sweet, if it does not come, life will be bitter... bitter... and not
sweet... but yet to be born_. [Jos ihmisellä on onni, niin käy elämä
suloiseksi; ellei onnea ole, käy elämä katkeraksi... katkeraksi...
eikä suloiseksi... mutta kestää sen sittenkin.]

Kaija katsahti häntä silmiin.

-- But yet to be born, -- toisti hän koneen-omaisesti, verkalleen
nyökytellen päätään itseksensä... _yet to be born_.



8.


    Hän taisteli ikänsä kaiken,
    Vain kultoa kootaksehen,
    Mut onni se ain' yhä petti:
    Se on ystävä vilpillinen.

Toukokuun keskivaiheilla Kaija muutti maalle. Pietari Dam oli pääsevä
sinne korkeintaan vasta kesäkuussa, mutta raitis ilma maalla tekee
Kaijan hyvää, arveli hän ja kärtti häntä siirtymään palvelijattaren
kanssa sinne niin pian kuin mahdollista on. Itse hän sill'aikaa tulee
varsin hyvin toimeen "poikamiehenä". Kaijaa liikutti syvästi hänen
uhraavaisuutensa, ja hän suostui miehensä kehoitukseen monen arvelun
perästä.

Ei hän tuosta niin suurta surua olisi itselleen tehnyt, jos hän
olisi kuullut, kuinka Pietari Dam hänen lähtöpäivänään vihelteli ja
rallatteli, kuni loman saanut koulupoika.

-- Vai olet sinä nyt suotta leski? -- huudahti pikku näyttelijätär,
silmät suurina. -- Herrainen aika, kuinka hauskaa! Nyt pidetään
iloisia hetkiä, niinkuin ennen vanhaankin, eikö niin? -- Ja hän loi
Pietari Damiin mitä hurmaavimman silmäyksen.

Vastaukseksi Pietari Dam suuteli häntä tulisesti ja sanoi olevansa
yhtä halukas pitämään hauskaa kuin hänkin. Ja sillä oli ystävyyden
liitto solmittu, ja iloinen elämä alkoi.

Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä,
samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli
rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty,
missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien
välitse.

Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen
metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa,
ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen
kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin
taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin
selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta
tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen
hameellansa hyppivät.

-- Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! --
virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui
hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten
kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan.

Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa
notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se
ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen
talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen
ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä
patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä.
Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli
näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta
välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo
alkoi häntä kammottaa.

Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä
hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän
keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä,
että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella.

Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman
harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti
erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa
ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi
itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään
on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä
oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän
pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää
edesvastauksen hänestä toisen huoleksi.

He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli
nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle.

He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui
isän puoleen ja virkkoi:

-- Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään
puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat
toisillemme?

-- Vieraatko? -- vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. --
Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi.

Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi:

-- Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin
vailla.

-- Kukaties, saattaa niinkin olla... -- virkkoi isä vältellen. --
Mutta olihan sinulla setä Frans. -- Siihen keinoon hän nyt tarttui.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket
lensivät punaisiksi.

-- Aivan niin, -- puhui hän. -- Hyvä on luottaa setä Fransiin.
Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, _pelkkä_ ystävä, mutta sen
sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei
ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois...
Mutta _sääli_ häntä käy, -- lisäsi hän kiivaasti. -- Sääli käy meitä
kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa?

Tukkukauppias katsoi nolona syrjään.

-- Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista
asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut.

Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein
kajosivat isän kasvoja, ja lausui:

-- En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin
edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut
käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei
nyt ole puhetta, hänhän oli sairas... Mutta sinä, sinä... sinähän
toki olit minun _isäni_.

Halling nousi levotonna.

-- Tokkopa sinun on hyvä puhua tällaisista seikoista nyt! -- sanoi
hän. Mutta tytär ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Ellet sinä olisi asettanut setä Fransin ja minun välejäni
sellaisiksi kuin ne muodostuivat, niin olisi nyt kaikki toisin. -- Ja
niin syvä syytös asui tyttären äänessä, että isä ei voinut olla sitä
tuntematta.

-- Olen usein ajatellut, -- puhui Kaija edelleen, -- etköhän sinä
itse vain olekin ollut syynä äidin tautiin.

-- Mutta Kaija!

Isä oli käynyt aivan kalpeaksi ja pyyhki nyt hikeä otsaltaan.

-- Niin, -- sanoi Kaija, -- olen ajatellut, että kun mies menee
naimisiin toimensa kanssa eikä vaimonsa, niin ei kummakaan, jos vaimo
tulee hulluksi.

Tukkukauppias kimmurteli tuon inkvisitorisen silmäyksen alla, joka ei
hetkeksikään hellittänyt.

-- Sin'et tiedä itsekään, mitä puhut, -- koetti hän väistää.

-- Tiedän varsin hyvin, -- vastasi tytär. -- Kun tästä entiselleni
tulen, niin lähden puhelemaan äidin kanssa... puhelen kauan hänen
kanssaan... saa nähdä, olenko väärin tuominnut. Tiedätkö, että minä
olin jo matkalla sinne kerran?

-- Olitko? -- huudahti isä kauhistuen.

-- Olin. Miksikä se sinua niin kovin kummastuttaa? Pikemmin sinun
pitäisi kummastella sitä, ett'en minä yhdeksänvuotiaasta saakka ole
kertaakaan pyrkinyt äidin luokse, ja ett'et sinä... ett'et sinä
kertaakaan ole kehoittanut minua siihen.

Tukkukauppias puisti päätään.

-- Sinun ei pitäisi mennä sinne, virkkoi hän; -- hän on parantumaton.

-- Mutta minä menen sittenkin, -- vastasi Kaija, -- menen niin kohta
kuin pääsen. Tähän saakka en ole ymmärtänyt, että minulla olisi
mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta näinä aikoina se on
käynyt minulle selväksi. En enää unohda niitä.

Isä yritti jotain sanoa, mutta jätti sikseen. Sen sijaan hän sytytti
sikarin ja itsepäisellä äänettömyydellään katkaisi toiselta kaikki
mahdollisuudet keskustelun jatkamiseen.

Illalla saattoi Kaija hänet asemalle. He haastelivat vähäpätöisistä
asioista kuin vento vieraat. Juna läksi. Kotia astuissansa Kaijasta
tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Näytäntökausi oli jo aikaa sitten päättynyt, juhannuskin mennyt
menojaan, mutta Pietari Damia ei kuulunut. Ei hän sillä välin ollut
edes pikimmältäinkään käynyt vaimoansa tervehtimässä. Olihan vain
pari kertaa lähettänyt tyhjänpäiväisen kortin.

Äkkiä tuli Kaijan niin sanomattoman ikävä setä Fransia. Ja niin
väkevästi se hänet valtasi, että hän, hetkeäkään empimättä, poikkesi
postikonttoriin ja kirjoitti:

    "Eikö sinun sopisi viettää kesälomaasi tänä vuonna täällä?
    Minä kaipaan niin kipeästi jotain, kenen kanssa puhella.
    Naapuritalossa on huone vuokrattavana. Siellä on köynnösruusuja
    seinillä ja apilasta kasvaa ulkopuolella niin korkeata, että ihan
    polviin ulottuu. Sinähän pidät niin paljon apilaista.

    Tule, jos suinkin sopii.

                                             Kaija."

Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen
ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, _hän_
ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään.

       *       *       *       *       *

Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans
maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin
asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän
purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen
vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija
jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti
hänet...

-- Mutta missä on Muistojen kirja? -- kysäisi hän kerran,
selaillessaan kirjoja hänen pöydällään.

-- Minä poltin sen, -- vastasi toinen lyhyesti.

-- Poltit! -- huudahti Kaija. -- Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä
saatoitkaan polttaa sen? -- Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että
setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden,
jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan.
Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: -- Kuinka saatoitkaan polttaa
sen!

Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut
mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa
äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut
Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä
Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi:

-- Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut?

-- Kuinka niin?

-- Sinä luet runoja niin kauniisti.

-- Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin
honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua.

-- Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat
runoilla, nimittäin -- liitti hän verkalleen -- erityisinä hetkinä
elämässään. -- Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut?

-- Niin, älä luulekaan, -- vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen,
-- älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus.

-- Vai niin! Milloinka painoon pannaan?

-- En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä
koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi
sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei
muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään,
jota en ensin olisi _laulanut_. Siinä on aina pisarainen oman
sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun
sydämessäni.

Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla
hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi:

-- _Minun_ käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet
heti.

-- Sin'et niitä pääse lukemaan, -- virkkoi hän, -- sillä useimmat
niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan
niitä sinulle.

Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan
kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin
Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia
sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu
painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin
apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja
Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko
hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut
äidiksi tulemista, hän _oli_ jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä
sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä
alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen
ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta.

Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara
vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen
lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee.

Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut
peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin
jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan
hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti
tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään,
tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin
hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu:

    Hän taisteli ikänsä kaiken,
    Vain kultaa kootaksehen,
    Mut onni se ain' yhä petti:
    Se on ystävä vilpillinen.

    Yks sydän se hälle sykki
    Ilossa ja surussa ain',
    Ykskolmatta sykki vuotta
    Se hälle yksin vain.

    Kätensä sen sydämen päälle
    Hän pani nyt murheissaan, --
    Ja kas hetipä silloin kulta
    Kävi silmissä loistamaan.

Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella
tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla
jälleen pois.

-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään
hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? -- virkkoi hän.
-- Onhan sinulla setä Frans.

-- Niin, -- vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä,
-- onhan minulla setä Frans.

Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että
alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän
taas vaikeni.

Hän läksi samana iltana, mitä hilpeimmässä mielentilassa.

Setä Frans hengitti helpommin, Pietari Damin lähdettyä, mutta Kaija
oli kauan aikaa ääneti ja apealla mielin. Vaikk'ei hän hetkeäkään
ikävöinnyt häntä, oli hänestä kumminkin tuntunut katkeralta,
nähdessään hänen lähtevän. Kaijasta tuntui, niinkuin hänen miehensä
olisi siten tehnyt kavalluksen -- ei häntä, vaan lasta kohtaan. Onhan
se hänenkin lapsensa. Hänen mieltänsä kirveli, nähdessään, kuinka
kylmäkiskoisesti mies saattaa ajatella tuota asiata.

Mutta Pietari Dam viipyi koko kesäloman Bornholmassa, ja niinpä
tapahtui, että juuri setä Fransista -- henkisesti puhuen -- tuli
lapsen isä: hänellehän Kaija siitä haasteli omalla lämpimällä,
hiljaisella tavallaan, äänessä hely, joka saattoi olla niin
salaperäinen, ja silmissä ilme niin merkillisesti sisäinen.

Hänellehän Kaija näytti pienen kätkyen, ja kuinka äärettömän
juhlallisesti hän osasikaan vetää syrjään nuo vaaleansiniset
silkkiuutimet! Ei hän millään muotoa olisi näyttänyt sitä kellenkään
muulle kuin juuri Frans sedälle.

Setä ei siitä pitäin milloinkaan unohtanut, kuinka Kaija oli
kuiskaissut hänelle: "Tules katsomaan!" ja sitten varpaillaan
kulkenut hänen edellänsä portaita ylös.

Setä Frans oli yllättänyt itsensä siinä, että itsekin astuu
varpaillaan.

Kaija pysähtyi pienen ullakkokamarin oven eteen ja avasi sen...
varovasti, voi kuinka varovasti! lykkäsi sedän edellänsä sisään ja
sulki nopeasti oven.

Keskellä lattiata seisoi kätkyt, pehmoinen ja rauhallinen, niin siro,
sininen -- pieni kuningaskunta, joka vaan valtijaansa vuottaa! Ja
sen vieressä seisoi Kaija, kädet ristissä, pää hiukan kallellaan ja
pyhän hartauden ilme nuorilla kasvoillansa. Ohimoilla kiemurteli
kullanruskea tukka, ja veri vuoroin hulvahti hennoille poskille,
vuoroin pakeni jälleen pois.

Frans sedästä tuntui kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut Kaijaa
niin palavasti kuin nyt, jolloin se, mikä syvintä ja naisellisinta
hänessä oli, astui niin täydessä voimassaan esille. Mutta sitten
hänet jälleen valtasivat nuo kummalliset harhaluulot, joihin hän oli
joutunut muutama viikko ennen häitä: silloin oli hänestä tuntunut,
että se on hänen ja Kaijan koti, jota hän laittelee kuntoon; nyt
hänestä tuntui tuokion aikaa, että se on hänen ja Kaijan lapsi, jota
he odottelevat. Tietämättänsäkin hän pyyhkäisi kädellään kätkyen
laitaa, ja niin paljo oli hellyyttä tuossa liikkeessä, että Kaija
ehdottomasti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

Ja sitten hän hiljaa avasi oven ja hiipi varpaillaan takaisin
portaita alas.



9.


    Kuni tekstinä kesäisen tarun,
    Aiheina yön fantasioitten,
    Tulikukkaset suorina loistaa
    Tuoll' äärillä sammalsoitten...

He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi
apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla.

Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata
levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle.

Vanha paimenmuija niiasi heille.

-- Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! -- sanoi hän,
vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi.

Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti
hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo.

Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä
aikoina hänen tähtensä? -- Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä
Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen
odotukseen?... Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että
setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän
jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen.

-- Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, -- puheli
hän. -- Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä
saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka
en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun
on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun
miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa
tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa.

Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan.

-- Niin, -- virkkoi hän, -- ihmisethän ovat niin erillaisia.

Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä
kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari
riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut,
mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut.

Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta
olivat käyneet yhä lyhyemmiksi.

-- Eiköhän levähdetä tuolla? -- virkkoi setä Frans, taluttaen häntä
istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne
korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro
sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn
kukkaset kummallakin reunalla.

Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät
maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli
niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho
kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten
sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain
keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä
solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat
tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten
yrittämistäkään niitten tasalle.

Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon.
Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee
hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä
laulut ilmassa raikui.

Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa
ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä
asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus
synnyttää.

Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän
runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko
heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he
tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän
tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi,
kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena
ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä
kanssa.

Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät
kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä.

-- Setä Frans! -- virkkoi vain Kaija. -- Täällä tulee olemaan niin
yksinäistä, kun sinä lähdet pois.

Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää
ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt,
miten lohduttaa itseänsä ja häntä.

-- Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, -- sanoi hän sitten, -- jos
sallit.

Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä.

-- Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, --
vastasi hän.

Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan,
uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire
saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta.

-- Niin, niin, -- puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia
toisaanne, -- sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja
tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa
häneen.

Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo
kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen
pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle,
että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja
äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin
voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän.

Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi
kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja
hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa... ja puro
lirisi... ja tulikukat ne loistivat.

-- Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta
sitten? kysyi setä Frans.

Kaija nyökäytti päätään, myhäillen.

-- Itsehän sinä sen minulle opetit, -- vastasi hän.

Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään:

    Kuni tekstinä kesäisen tarun,
    Aiheina yön fantasioitten,
    Tulikukat suorina loistaa
    Tuoll' äärillä sammalsoitten.
    Voi jos saisin ne koota kaikki
    Surun lohduksi vaisun milloin,
    Sinut vitasi peitteleisin
    Punalehdillä aamuin illoin --
    Kukiks' saisi ne syömessäs silloin.

       *       *       *       *       *

Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi
yksin.

Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden
muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden.

Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo
takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja
kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi
pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut
tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään,
sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä
hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun
perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei
jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden
tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti
kuiskaili ulos pimeään yöhön:

-- Lapsi parka! Poloinen lapsi!... Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee!

Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti
lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans
vastasi samaan tapaan.

Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, --
se oli aiottu sille pienokaiselle.

Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa
arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt
on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu
kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans
se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä
armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja
veisata: "Ach du lieber Augustin!"...

Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi
rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois.

Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija
aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, -- niin
hän kirjoitti.

Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt.
Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa.

Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa
pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen
kaikin puolin.

Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä,
ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän
oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta,
mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta
itseltään... hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan... koko
hänen luontonsa nousi sitä vastaan.

Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen,
että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan
Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin... Säihkyvänä
tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava
tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut
mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin
lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan
unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli
saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen
mies kuin setä Frans!... Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä,
seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat
tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin
rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi
tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän
yhteis-elämässään!... Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli
syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan
siihen päivään hän oli _tahtonut_ uskoa rakastavansa häntä.

Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa,
jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans
saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän
siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä
valui hänen syliinsä _Häntä_, niin _häntä_ vastaan hän oli rikkonut!

Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut.

Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja
sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta:

    Ja lehdelle kirjan
    Nyt elämä piirrot
    Veripunaiset viskoi
    Mut valkoiset lehdet
    Kaikk' irti kiskoi...



10.


    Tää laki ilman
    On muuttelutta:
    On maassa niitä,
    Jotk' aina saavat
    Vain palvella muita.

Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat
sänkipellon kohdalla, -- jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi
etelään, -- jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä
sinisemmiksi, -- jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin
hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa
heinikossa, -- silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon.

Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti
yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja
katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan.

Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen
vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän
käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin
hänen kasvoillaan... mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja
kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei
ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan
panna.

Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä.

-- Lähetetäänkö sana miehellenne? -- kysyi hän. Päätänsä puistellen
äiti vastasi:

-- Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana.

Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna
lensi hänen kalpeille poskilleen.

-- Eikö ole ketään muuta, jolle...?

-- Ei, kiitos, ei tänään. -- Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen.

Seuraavana päivänä oli hänessä kuume.

-- Jos minä nyt kuolen, -- sävähti hänen sielussaan tuskallisena
ahdistuksena, -- kuinka lapsen käy? -- Vaikeroiva, äänekäs huokaus
pääsi hänen rinnastaan.

-- Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, -- niin hänen omat
ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti.

-- Mutta -- ajatteli hän sitten -- ensin pitää minun saada tietää,
onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen
hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä
anteeksi, en millään muotoa. -- Ja hän kohotti polttavan kuuman
päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne.

Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen.
Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli
ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen
viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori
äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin
hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen
päänsä viereen ja purskahti itkemään.

Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta
niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa
hänen kaulaansa.

-- Rakas setä Frans! -- kuiski hän vain. -- Rakas, armas setä Frans!

Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä
heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan.

-- Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, -- virkkoi hän,
ikäänkuin anteeksi pyytäen. -- Jumalan kiitos, että olet näin
pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty.

-- Ei vielä, -- vastasi toinen, päätänsä puistaen. -- Siksihän panin
sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin
sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet... sinä, jolle
minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta
tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle
anteeksi.

-- Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, -- kuiskasi setä
vapisevin huulin.

Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään.

-- On kyllä, -- virkkoi hän. -- Minä olen tehnyt suuren rikoksen
sinua kohtaan... ja... itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka
sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille
rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin.

-- Tietämättäsi, -- kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei
säästänyt itseään.

-- En, vaan tieten, -- vastasi hän. -- Silloin kuin minä seisoin
Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin
rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja
väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta.

Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä
parahtaa.

-- Voi, miksikäs teitkään niin? -- virkkoi hän, äänessään niin paljon
katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi.

-- Niin, miksikä teinkään niin! -- puheli hän itsekseen; --
Tietänenkö sitä itsekään?... Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua,
vanhaa, täysiarvoista... hän uutta... pettävää... Hän se oli, tuo
elämänkokemus! -- liitti Kaija katkerasti. -- Voi, mutta älä pidä
minua silti vähemmin rakkaana! -- Näin hän rukoili, ja ääni tuli
pohjalta tuskaisen sielun.

Silloin myhähti setä Frans... myhähti hiljaa ja niin sisäisesti.

-- Olen antanut sinulle kerran _koko_ rakkauteni, -- virkkoi hän, --
enkä koskaan ota lahjojani takaisin.

Kaija ei kyennyt vastaamaan. Hän painoi sedän käden kiinni poskeensa
ja vei sen ikäänkuin sattumoisin huulilleen.

-- Ja vielä yksi asia, -- kuiskasi Kaija.

Toinen kumartui lähemmäs, paremmin kuullaksensa.

-- Jos minä kuolen, otatko pojan?

-- Et sinä kuole.

-- Mutta _jos_ kuolen.

-- Niin minä otan pojan, -- vastasi setä Frans, vaistomaisesti
kääntyen lapsen puoleen.

-- Malta, -- virkkoi Kaija, yrittäen nostaa päätänsä, -- minä näytän
hänet sinulle. Mutta minä tahdon itse... itse!

Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti
yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin
pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet
syrjään.

-- Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! -- sanoi hän.

Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista
yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet
kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto,
nenän kaarevuus -- kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista
kasvoistansa.

Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka
Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän
lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut
hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan
muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen
hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut
sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut
milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.

Ja hänet valtasi mahtava onnentunne... ihmettely... toivo...
ylpeys... sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui
katkeruudeksi.

Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, _ainoastaan_ setä
Frans?

Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun... olla
kasvatus-isä eikä isä... ystävä eikä puoliso?

Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista,
mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa
itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?

Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja
hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, -- niin
ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.

Nyt hän tahtoo elää...! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa
onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen... hän ei tyydy
vähempään.

Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne
ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:

    Tää laki ilman
    On muuttelutta:
    On maassa niitä,
    Jotk' aina saavat
    Vain palvella muita.

Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle
tuttavalle... ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä
Fransiksi.

Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut
hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan
ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa.

Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli
muuttunut: Kaija oli houreissaan.

-- Älkää päästäkö häntä sisään! -- puheli hän, tuijottaen ovea kohti.
-- Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä,
vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan.

Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet
kävivät äkkiä jääkylmiksi.

Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä
Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa
kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen.

Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja
katsahti setä Fransiin.

-- Kuinka herttaista, että sinä tulit! -- virkkoi hän. -- Nyt minä
kaiketi paranen, kun sinä olet täällä.

Hän kätki pienen kätensä sedän käteen, niinkuin lapsi kätkee
kätösensä sen käteen, johon hän luottaa. Ja sitten hän sulki silmänsä
jälleen.

Ja kasvot setä Fransiin päin hän nukkui tuossa nyt ensimmäistä syvää,
tervettä, rauhallista untansa.

       *       *       *       *       *

Viimeisinä päivinä lokakuussa, jolloin illat jo olivat käyneet
sateisiksi ja kolkoiksi, jolloin kellastuneita lehtiä myötäänsä
kahisten putoili akkunaruutuja vastaan, -- silloin Kaija muutti
kotiansa kaupunkiin.

Pietari Dam otti hänet vastaan ilmeisesti hämillään, puheli
ponnistuksella senkin seitsemästä asiasta yhtä haavaa, tehden
kömpelöitä yrityksiä, näyttääkseen kiinnittävänsä huomiota lapseen.

Mutta Kaijan silmissä oli jotain, joka ilmoitti Pietari Damille, että
hän on tarpeeksi paljastettu. Ja niinpä hän lakkasikin näyttelemästä
komediaa kotonansa.

Kaija nostatti kätkyen vierashuoneen viereiseen suojaan, ja siellä
hän myötäänsä istui kätkyen ääressä yötä päivää. Kadulla hän
lykkäsi poikaansa pienissä korivaunuissa, ja silloin hän mielestään
oli kuin etana, jolla on talo seljässään, sillä poikanenhan oli
hänen "kotinsa". Ja kun hän aamuisin kylvetti lastaan, pehmoisella
kädellään kannatellen pientä päätä, poikasen potkiessa ja
loiskutellessa vettä ympärilleen, silloin hän tunsi sydämessään
sellaista onnea, jota yksin se tuntee, joka itse on pitänyt pikkuista
lapsen päätä ja samalla kokonaista maailmaa pehmoisessa kädessään!

Harvoin oli Pietari Dam läsnä lasta kapaloitaessa. Silloin hän seisoi
vain ovella ja läksi heti pois, kun poika rupesi huutamaan.

Kaija huomasi kummaksensa, kuinka paljon Pietari Dam oli
näinä kuukausina muuttunut: tukka oli harvennut, katse käynyt
karttelevaksi, astunta raskaaksi. Kaijan ei tarvinnut mitään
tiedustella, eikä hän koskaan tiedustellutkaan, hän pysyi loitolla
hänestä. Pietari Dam olisi tehnyt viisaasti, jos olisi edelleen
säilyttänyt ne kylmät, vieraat välit, jotka heidän keskinäisissä
suhteissaan olivat päässeet vallalle, mutta sen sijaan hän rupesi
vaatimaan, että Kaija olisi hänelle jotain muutakin ja panisi piian
hoitamaan poikaa.

-- Minullahan on ensimmäinen oikeus sinuun, -- väitti hän.

Lujatahtoisena nousi Kaija silloin häntä vastaan.

-- Sinulla ei ole mitään oikeutta, -- sanoi hän. -- Sinulla oli
oikeus, mutta sinä olet sen menettänyt.

-- Tuopa merkillistä puhetta, -- vastasi Pietari Dam, yrittäen
esiintyä mahtavasti, mutta punastui ja käänsi katseensa toisaanne.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Etkö muista, missä olit silloin, kuin minä olin odotuksillani?

-- Minäkö?... -- änkytti toinen, -- niin, minäkö...?

-- Sinä olit matkoilla toisen naisen kanssa. Teillä oli omat välinne
silloin, niinkuin oli ollut sitä ennenkin. Oletko milloinkaan tehnyt
itsellesi oikein selväksi, mikä suunnaton solvaus avioliiton aatetta
kohtaan tällaisen tosiasian pohjana on?

Hän puhui niin suurella varmuudella, että Pietari Dam huomasi
mahdottomaksi ruveta puolusteleimaan. Sen sijaan hän puikahti toista
tietä.

-- Kyllä kai sinä pian lohdutuksen löysit, -- virkkoi hän. --
Sinullahan oli setä Frans...

Kaija olisi saattanut lyödä häntä tällä hetkellä, niin halpamaiselta
Pietari Dam nyt näytti hänen silmissään, ellei raakamaisuus tuon
miehen ajatuksen kulussa olisi lamauttanut häntä.

Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten
syrjästä poikaan:

-- Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain...

Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten.

-- Jos sinä, -- lausui hän, -- jos sinä kerrankaan vielä mainitset
hänen nimeänsä tuolla tavalla... sinä, joka et ole mahdollinen
hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon.
Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä!

Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää
kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että
Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois.

Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija
Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat
käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen
yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut
puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin,
ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin -- tavallaan hän oli
valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi
saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä
hän äkkiä kävi nöyräksi.

-- Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, -- virkkoi hän. --
Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään
puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle...
mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua
ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa.

-- Myönnän kyllä, -- vastasi Kaija vilpittömästi. -- Min'en pelkää
olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä
sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani.
Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta
Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans
oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin
se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme
lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan
olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa
ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen
näköisensä.

Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli
jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi
silmänsä maahan.

-- Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, -- jatkoi Kaija, --
kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa
toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me _rakastamme_
toisiamme... tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän
kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin
sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en
silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi.
Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni
seurauksetkin kantanut... Mutta _yhtä_ minä myös tahdon, -- hän
oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, -- minä tahdon tehdä niin,
että voin itseäni naisena kunnioittaa... Minä olen hoitanut sun
taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla,
kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä
vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin
lähden empimättä tästä talosta pois.

Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari
Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen
liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin.

-- Tuossa piilee jotain, -- tiuskasi hän äkisti.

-- Siinä ei piile mitään, -- vastasi Kaija tyynesti. -- Minä en
vilpistele, sen tiedät varsin hyvin.

Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi.

-- Minä lupaan, -- lausui hän, -- että tämä oli viimeinen kerta kuin
sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten?

-- Kyllä, -- vastasi Kaija, -- sitten siedän sinua. Mutta
säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina
oleviin aseisin.

-- Sitä paitsi, -- sanoi hän, -- avioero on kahden asia, niinkuin
avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan
siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan,
sillä siihen on minulla oikeus.

Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi.

-- Luullakseni, -- virkkoi Kaija vain, -- luullakseni, on ensimmäinen
oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden.

-- Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus
vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti,
mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei
kumpaakaan.

Pietari Dam meni kiivaana ulos, ja Kaija kuuli, kuinka hän paiskasi
eteisen oven kiinni perässään.

Hän istui tuossa yksin nyt, nuori rouva, sydämessä tuskallinen tunto
siitä, että hän on kahlehdittu elämän-iäkseen... Hän painoi päänsä
syvälle kätkyen pieluksiin ja hyrähti itkuun.



11.


    "Nukkuvan linnan prinsessa".

Seuraavina päivinä Kaija käveli rauhatonna huoneesta huoneesen, lepoa
missään saamatta. Ja silloin tuli hänen jälleen ikävä äitiä, jota hän
ei ollut nähnyt vuosikausiin.

Nuo kalpeat kasvot vaunun-ikkunassa astuivat jälleen ilmielävinä
hänen eteensä. Heidän välisensä siteet vetäysivät entistä lujemmalle,
nyt, kun hän itsekin oli tullut äidiksi.

Hän antoi lapsenpiialle tarkat määräykset pojasta, käskien hänen
lakkaamatta pitämään kätkyttä silmillä, niin kauan kuin hän itse on
poissa. Sitten hän läksi ensimmäisellä pikajunalla Vordingborgin
asemalle.

Tultuaan Oringen laitokseen, hän pyysi päästä ylilääkärin puheille.

-- Miksikä te oikeastaan tahdotte nähdä äitiänne nyt, niin monen
vuoden perästä? -- kysyi ylilääkäri, katsoen terävästi häneen.

-- Siks'että... -- hän tapaili hetken aikaa soveliasta sanaa, mutta
ei osannut vastata muuta kuin vilpittömästi: -- siks'että minun tuli
niin kovin ikävä häntä.

Ylilääkäri heitti pikaisen silmäyksen nuoren rouvan kalpeihin,
vakaviin kasvoihin. Päätään puistellen hän virkkoi sitten: --
Tiedättehän, että hän on parantumaton nyt?

Toinen nyökäytti vain ääneti päätään.

-- Tiedättekö senkin, -- jatkoi lääkäri, -- että hän on viime vuosina
ollut aivan sekaisin, niin ett'ei tunne lähimpiänsäkään?

-- En, sitä en ole tiennyt.

-- Eiköhän sitten olisi parasta olla näkemättä häntä? -- taivutteli
lääkäri.

-- Voi, ei, ei! -- Ja Kaija katsoi niin rukoilevasti häneen.

-- No niin, kuinka tahdotte, rouva. Minun täytyy ensin kumminkin
tutustuttaa teitä oloihin. Teidän on nimittäin mukautuminen hänen
ideoihinsa, Vastustaminen tuottaa hänelle tuskia. Katsokaas,
hän luulee olevansa nukkuvan linnan prinsessa... hän odottelee
vaan prinssiä. Olen kumminkin pannut tähdelle, että hän käy aina
levollisemmaksi, kun kotoa joku käy hänen luonaan. Silloin hän on
iloinen ja tyytyväinen monta päivää peräkkäin; mutta sitten alkaa
levottomuus taas. Vuosi sitten minä kirjoitin isällenne, eikö hänen
olisi mahdollista käydä täällä kerran viikossa, mutta hän vastasi,
ett'ei hän toimiltaan mitenkään jouda; hänen on mahdoton tulla.

Kaija loi silmänsä maahan: terävä katse silmälasien yli oli sattunut
häneen, ja kertonut ylilääkärin ajatelleen samaa kuin hänkin tällä
haavaa, istuessaan tuossa ja hävetessään isänsä tähden.

-- Eikö... eikö hän ole ensinkään käynyt täällä? -- kysyi hän
änkyttäen.

-- Ei... mutta hän lähettää tänne veljensä, -- kuului kuiva vastaus.
-- Adjunkti tuli eräänä päivänä kysymään, enkö minä luulisi hänestä
olevan yhtä paljon hyötyä kuin hänen veljestäänkin. Ääni on
heillä osaksi yhdenlainen, ja -- lisäsi puhuja myhähtäen -- muuta
yhtäläisyyttä en minä heissä ole huomannutkaan. Adjunkti käy täällä
melkein joka sunnuntai ja, sen minä vakuutan teille, rouva, hänellä
on aivan erinomainen tapa kohdella sairasta. Hänellä on hyvin tarkka
psykologinen huomiokyky, ja lisäksi hän on hieno luonne. Sairas
luulee häntä prinssin adjutantiksi, joka kerran viikossa tuo hänelle
tärkeitä sanomia. Merkillisen rauhoittavasti tuo adjunkti osaa
vaikuttaa sairaasen. Lääkäriksi sen miehen olisi pitänyt ruveta,
mielisairaitten lääkäriksi eikä opettajaksi.

Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa.

Vai setä Frans!... Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen?
Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään
koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa...
ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan
niistä kiitosta saamatta...

Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin
suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään.
Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä!

-- Niin, hänessä on jotain erikoista, -- virkkoi hän, puhuen
huomaamattansakin ääneensä.

-- Sitä minäkin, -- sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen.
Hän vilkaisi sitten kelloansa. -- Tahdotteko, että saatan teidät
sairaan luokse?

-- En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi
käsi oven rivalla.

-- Sanokaa vain yksi asia, -- virkkoi hän; -- olihan tässä muutamia
vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona,
tullaksensa terveeksi?

Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi:

-- En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen
suuntaan toivomuksia -- kodin puolelta.

Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin
vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli.

-- Minä huomaan, -- virkkoi hän, -- ett'ei teillä ole ollut asiasta
täyttä selvää, mutta sen verran on varmaa: nyt hänen on mahdoton
olla missään muualla kuin täällä. Ja luulenpa, että hänellä
niinäkin aikoina, joita te tarkoitatte, olisi täällä ollut vähemmin
kärsimyksiä kuin kotona. Varsin epätietoista on, tokko kotia
palajaminen niissä oloissa olisi parantanut hänen tilaansa. Hän ei
ole ensimmäinen, jonka on täytynyt kärsiä miehensä tähden.

Hiljaa hän lykkäsi Kaijan ovesta eteiseen ja käski
sairaanhoitajattaren saattamaan hänet rouva Hallingin huoneesen.
Kaija tunsi polvensa vapisevan, seisoessaan sairaan ovella; sisään
astuttuaan hän puhkesi itkemään.

Sairas seisoi peilin edessä, suurella huolella sovitellen jotain
koristusta tukkaansa.

Kuultuaan oven aukeavan ja heti kohta sulkeutuvan, hän kääntyi ja
astui sangen arvokkaasti lattian poikki.

-- Kuka sinä olet? -- kysyi hän, luoden silmänsä ovella seisovaan,
hyyristyneesen olentoon.

-- Vai niin, kerjäläinenkö? -- vastasi hän itse. -- Maltas, saat
rahaa. Prinssi lähettää minulle runsaasti rahoja.

Hän otti esille kukkaron, joka oli täynnään vaskirahoja ja haeskeli,
kunnes löysi suurimman.

-- Kas tässä! -- sanoi hän. -- Paraskaan ei ole liian hyvä sinulle.

Mutta Kaijan silmät olivat niin täynnä kyyneliä, ett'ei hän nähnyt
mitään.

-- Äiti!... Armas, kultainen äiti parka! -- siinä kaikki, minkä hän
sai sanotuksi.

Sairas oli astunut ihan lähelle häntä.

-- Olethan sinä kerjäläinen? -- kysäisi hän, käyden äkkiä
epäluuloiseksi.

Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.

-- Niin, -- sanoi hän, -- kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään
rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä
niin kauhean raskaalta.

Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet
hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä
ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt
kokoon monen pitkän vuoden kuluessa.

Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa
taputtamaan Kaijaa poskelle.

-- Minä pidän sinusta, -- kuiskasi hän. -- Oli minullakin
ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi,
ymmärräthän... hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua
niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa...

Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä.

-- Muistatko häntä vielä? -- kysyi hän liikutuksesta vapisevalla
äänellä. -- Kerro jotain hänestä.

Mutta sairas pani kätensä otsalleen.

-- En muista, -- sanoi hän; -- siitä on jo niin pitkä aika.

Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten.

-- Tytön isä ei ollut hyvä minulle, -- puhui hän, -- ja siitä minä
sairastuin. Minä näin niin pahaa unta... mutta herättyäni minä olin
muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa... minä vain
prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai
tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja... Kävi hän eilenkin täällä ja
sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä... siksihän
minä tässä laittelen itseäni... Tules katsomaan, mitä prinssi minulle
lähetti.

Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen.

-- Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? -- kysyi hän, pitäen sitä
rinnallaan. -- Tulepas katsomaan!

Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun
ja istui siinä, eteensä tuijottaen... Hän katseli aikakautensa suurta
syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa... suunnatonta itsekkäisyyttä...
uhrautumisen puutetta...

Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset
käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa,
mies kunniansa kanssa... Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt
välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken?

Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi
kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä -- se
oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on
seisonut lentohiekassa.

Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin
kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty... nyt hän taas sai
lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin
kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille... niin kauan on lujia
tahtoja, jotka eivät anna perää... niin kauan on olemassa sitä, mitä
aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät
välipuheille käy...

Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta
koristettansa, jälleen astui hänen luokseen:

-- Tunnetko sinä minun adjutanttiani? -- kysyi hän. -- Hän on
kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja
arvokas... Hänen äänensä on niin pehmeä... min'en osaa niin kuvailla,
millainen hänellä on ääni.

-- Etpä suinkaan, -- sanoi Kaija myhähtäen. -- Ei sitä osaisi kukaan.
Hänellä on semmoinen sadun-ääni.

Sairas katseli häneen kummastellen.

-- Lienet tavannut hänet portilla, -- sanoi hän; -- kenties hän on
antanut sinulle lahjankin?

Kaija nyökäytti päätään.

-- Kyllä, -- virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; -- hän on antanut
minulle kaikki, mitä hänellä oli.

-- En ymmärrä... -- Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan
ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. -- Kuka sinä olet? -- jatkoi hän.
-- Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet
ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle
lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko!

Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä
katseellaan.

Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin,
ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan.

-- Minä olen prinssin palvelija, -- puhui hän; -- tulin tuomaan
terveisiä häneltä.

Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa
asettui arvokas rauha.

-- Johan minä aattelin, -- sanoi sairas, oikaisten itsensä. -- Hän
tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä
muuta?

Hetken mietittyänsä Kaija vastasi:

-- Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni
hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa.

-- Iloinen ja varma... -- puheli hän, päätään nyökytellen. -- Sano
hänelle, että niin minä olenkin.

Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan... hän yritti sanoa jotain, mutta
samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja
viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää
lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti.

Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä,
toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä
seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen
päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen:

-- Iloinen ja varma... iloinen ja varma.

       *       *       *       *       *

Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja
vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa.
Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen
kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille.

Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi
tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas... rikas
äidinrakkaudesta... rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä,
johon hän täydellisesti voi luottaa.

Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta
sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi
hänelle silmiin.

Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja
kääntyi ympärinsä.

-- Mutta Kaija! -- huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen
noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. -- Missä
sinä olet ollut?

Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan
hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen
ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin,
ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä.

-- Kuinka onnellinen minä olen siitä, -- puhui hän itku kulkussa
pojallensa, -- että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan
tarvitse olla äitiä vailla...

Huolestuneena katseli häntä setä Frans.

-- Sinä olit siellä, -- virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti
päätään.

-- Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut
pahimmalta näkemältä, -- virkkoi hän.

Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä.

-- Olet tarpeeksi säästänyt minua, -- vastasi hän. -- Tekisi mieli
sanoa, että olet liiankin paljon minua säästänyt. Minä vaan en
koskaan kykene kylläksi sua kiittämään.

-- Etkä saakaan kiittää, -- virkkoi setä Frans, kääntyen toisaanne.
-- Minä tein kaikki sille, jota rakastin.

-- Ja kumminkin... Kun aattelen, millä tavoin minä olen palkinnut
sinua! -- huudahti hän. -- Kaikelta sinä olet minut säästänyt...
jopa siltäkin, mitä kodissani on tapahtunut. Ja siellä on tapahtunut
jotain, nyt sen tiedän... Äiti olisi ollut pelastettavissa, jos olisi
tullut takaisin oikeaan aikaan... eikö niin?

Setä Frans kääntyi ympärinsä.

-- Ei niissä oloissa, -- lausui hän verkkaan.

Kaija oli laskenut lapsensa kätkyesen... katsoi tarkkaan, oliko se
oikein nukkunut, ja siirtyi sitten sohvaan Frans sedän viereen.

-- Kerro minulle äidistä, -- virkkoi hän. -- Selitä kaikki tyyni.

Toinen nyökäytti päätään.

-- Ei hän syyttä myötäänsä puhu prinssistä, -- sanoi setä Frans. --
Hän on niitä naisia, jotka koko elämän ikänsä prinssiä odottelevat.
Useimmat odottelevat kenties -- enemmin tai vähemmin tietämättänsä --
miestä; mutta ne, joista minä puhun, odottelevat "prinssiä". Hänen
pitää olla kuninkaallista sukua, -- henkisesti puhuen, ymmärräthän...
Heidän ajatustensa harso on niin hentoa, heidän unelmansa niin
utuisia... hän, jota he odottelevat, hän on kuteena heidän hienossa
kankaassaan... Näitten naisten yli leijailee aina jotain omituista,
mikä ilmenee heidän sisäänkohdistuvassa katseessaan; heidän olentonsa
ympärillä on nuoruuden ikuista tuoreutta, silloinkin kuin nuoruus jo
on lakastunut.

"Ja hänellä oli juuri tuota nuoruuden tuoreutta... ja sitä on
hänessä nytkin. Mennessään minun veljeni kanssa naimisiin, hän luuli
miestänsä prinssiksi, mutta erehtyi. Mies sysäsi hänet syrjään
omain harrastustensa tieltä, tuli välinpitämättömäksi, ei ollut
tietääkseenkään, että toinen siitä kärsii... Sinun syntymisesi
jälkeen hän sairasteli monta vuotta, vuoteen omana enimmäkseen.
Ota huomioon, että miehen ei ole helppo olla, kun vaimo myötäänsä
sairastaa. Ajattele, etköhän osaksi voi antaa isällesi anteeksi..."

Kaija pani kätensä hänen huulilleen.

-- Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa
kohtaan? -- kysäisi hän.

-- Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä.

-- Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, -- jatkoi Kaija. -- Kun
ajattelen, että _isäkin_ on ollut sellainen! -- Ja hän puristi
kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä
lisäkkeellä _isäkin_ oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille.

Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija
miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta
se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä
hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella
taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen
äitiin.

-- Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, -- virkkoi hän.

Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten:

-- Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan?

-- Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka
nuori, kuinka kaunis hän on... kerron sitten pieniä piirteitä hänen
hienosta luonnostaan... minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen
sydämensä hyvyydestä.

Kaija katseli häntä hymysuin.

-- Sinä osaat kyllä sellaista, -- virkkoi hän, ylpeä ihmettely
äänessään.

Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä
sillä.

-- On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin
toit, -- puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois.

Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi:

-- Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko?

-- Lupaan.

Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin
uskollisella luottamuksella silmiin.

-- Hyvästi, setä Frans, ja kiitos _kaikesta_...! Sedän mentyä, hän
seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten
hän suuteli sitä äkkiä... suuteli kerran... suuteli toisen... ja
kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän.



12.


    Elo -- se on kärsimistä.
    Tahto -- taistelua on.

Pietari Dam ja Kaija karttelivat seuraavina kuukausina toisiaan
mikäli mahdollista. Kaija kiintyi kokonaan poikasensa hoitamiseen ja
pakottamalla pakotti ajatuksensa pois kaikesta muusta.

Mutta sitten tapahtui eräänä päivänä -- se oli ensimmäisiä
pakkaspäiviä tammikuussa -- että Kaija, käveltyään ripeästi lampien
rannoilla, äkkiä pysähtyi ja katsahti luistinradalle. Vaikea
hänen oli käsittää, että hän vasta kaksi vuotta sitten oli tuolla
luistellut, nuorena ja iloisena hyräillen:

Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät...

Hän pysähtyi, nojaten kättään vanhaan puuhun lammen rannalla, ja
silmillään seurasi ohitse kiitäviä.

Tuossa tuli muuan nuori mies, keveästi kaaria lyöden. Lyhyt takki
istui tiviisti solakan vartalon ympärillä, ja pitkä silkkinen
kaulahuivi liehui tuulessa. Hän kiiti suhisten kuin raikas tuuli, ja
ihaillen kääntyivät ihmiset katsomaan häntä.

Näin hän oli tullut silloinkin, kaksi vuotta sitten, Kaijan istuessa
ja kiinnittäessä luistimia jalkaansa, ja oli ottanut Kaijan käden
omaansa, ja yhdessä he sitten olivat liukuneet lammen välkkyvällä
iljangolla... liukuneet luistinradalta ulos elämän suurelle,
röyhyiselle radalle, jossa on jouduttava lyhyin askelin yhtä hyvin
kuin pitkinkin, ja missä ei kysytä: käsikkäinkö käydään? vaan:
sydämetkö ovat rinnatusten, jos mieli yhdessä kulkea?...

Peter Dam näytti tällä hetkellä yhtä somalta kuin silloinkin. Raikas
tuuli oli nostanut punan hänen poskilleen, ja lakki oli painettu niin
syvälle otsaan, ett'ei hänen harvaa tukkaansa huomannutkaan.

Hän piirsi luistimillaan notkeasti muutamia numeroita ja kiiti sitten
nuoren, kävelypukuun verhotun, vaaleaverisen naisen luokse... Kaija
tunsi tuon naisen; se oli muuan hänen entisiä koulutovereitaan.
Kainostelematta kietoi Pietari Dam käsivartensa tytön vyötäisille,
ja Kaija kuuli heidän hiljaisen naurunsa, kun he kiitivät hänen
ohitsensa. Kuiskutellen ihmiset katselivat heitä.

Kaija lymysi puun taakse ja odotti heidän palajamistaan. Hän teki sen
koneen-omaisesti, ei siksi, että hän nimenomaa olisi tahtonut niin
tehdä, vaan siksi, että hänen jalkansa olivat kuin naulitut siihen
paikkaan.

He tulivat suhisten takaisin ja pysähtyivät kyynärän päähän Kaijasta,
seljin häneen. Hän kuuli selvään Pietari Damin sanovan: "Minä tulen
siis noutamaan sinua kello yksitoista". Ja hän kuuli tytön vastaavan:
"Ole varovainen tullessasi".

Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari
kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen
keuhkonsa ilmaa täyteen.

Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui
jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on
tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo.

Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi
eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan.

-- Setä Frans! -- sanoi Kaija muitta mutkitta. -- Min'en tahdo enää
olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä
oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?...
Eron, maksoi mitä maksoi!

Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani
Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli
tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa.
Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan
onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva
vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä!

Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena
astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta.

-- Maksoi mitä maksoi! -- toisti Kaija.

Setä Frans katsoi häneen tutkistellen.

-- Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen?

-- Sen hän kyllä tekee, -- vastasi Kaija katkerasti. -- Hän on sen
ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin
usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä.
En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo
lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole
ollut rohkeutta luopua hänestä!

Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä.

Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan... hän
hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden
ilme.

Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa
vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina
koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi
hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin
omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat
käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään,
kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä
pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea
häneltä toivoen. Niin juuri, _kaikkea!_ Ei pientä almua, vaan
kaikkea, kaikkea...

Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi... niinkuin hän
ei tietäisi, että _nyt_, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi
estettävä veteen vaipumasta...?

Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten
selvittääkseen ajatuksiansa.

Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä
milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja
hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi.

Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen
sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen
omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä
muurin heidän väliltänsä maahan.

Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä
sysäämään tyköänsä pois tuon naisen... Hän tunsi itsessään jälleen
jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan... ja hän tunsi jälleen
jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan
alle: _Vaadi_ kaikki! _Anna_ kaikki!

-- Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota?
-- kysyi hän kumealla, lujalla äänellä.

Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli,
ett'ei setä Frans kohdannut sitä.

-- Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että
sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä
vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja
lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän
onnensa päälle.

Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan
sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä
lerkkauksia... Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa.

Kaija nousi sitten verkalleen ylös.

-- Sinä olet oikeassa, setä Frans! -- Sinä olet aina oikeassa, --
virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti.

-- Ethän ole pahoillasi minuun? -- kysäisi setä Frans, pyyhkäisten
hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään.

Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja
vastasi:

-- Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua
sinuun.

Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla
hän pysähtyi.

-- Älä tule näinä päivinä minun luokseni, -- sanoi hän, katsahtamatta
ylös. -- Minun on... minun on... luullakseni minun on helpompi kestää
elämää, kun en sua näe.

Setä Frans ei kyennyt vastaamaan... hän kumartui vaan kaiteen yli
ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven
paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän
karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan.

Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan... voi, niin vitkaan katua
alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja...

Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana
yönä.



13.


    He kulkevat nauruin ja laulelmoin...
    Ken ois riemuisa noin!
    Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii,
    Mut ympärillä vain usmia kierii...
    Olen riemutoin!

Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se
kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi
itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa
oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan.

Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä.
Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta
kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta
voimallisempana... Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan
portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen
karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan
johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä
pysymään poissa!... --

Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika
oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni,
vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia
hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä
arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa
kuuluville.

Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi
hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja
lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi,
ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan:

    He kulkevat riemuin nuo joukot pois...
        Voi ken vapaa ois!
    Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja
    Eik' kahleita katkoa voi se kurja...
        On vapaus pois!

    He rientävät nauruin ja laulelmoin...
        Ken ois iloinen noin!
    Levotonna mun katsehen' vuottava vierii,
    Mut ympärillä vain usmia kierii...
        Olen riemutoin!

    Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi...
        Voi ken kuollut ois, oi!
    Ikirannoilta jos säde armas sais
    Ja mun otsani kuuman vilvoittais...
        Jospa kuolisin, oi!

Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla:

    Ja täss' on lysti poika!
        Hei tiruliru-laa,
        Hei tiruliru-laa!
    Jos maailma käypi nurjaksi,
    Minä nauran vaan, minä nauran vaan --
    Heti toiseks' se kohta saa!

    Ja tässä on lysti poika!
        Hei turitiru-tai,
        Hei turitiru-tai!
    Jos maailman mullin mallin käy,
    Minä nauran vaan, minä nauran vaan
    Heti ehjäksi se jo sai!

Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä:

    Niin metsän helmasta viileen
    Käy järven rannalle viehkeä ään':
    Salokyyhkyjen kuherma kulkee
    Suviyöhön lempeään.

    Ja heille, jotk' istuvat kahden
    Nyt toisiaan silmäten, suudellen,
    Se on ihana riemujen laulu
    Onnen hetkellä armaisen.

    Mut hälle, jok' istuvi yksin,
    Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo
    Kuni kyynelten lampeen hiljaa
    Pois kuoleva sävelevuo.

Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä
istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin
kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia,
jotka yhtyvät hänen omiinsa.

       *       *       *       *       *

Kaijalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Pietari Dam
viime aikoina oli muuttunut. Väliin hän saattoi istua kotvan aikaa
ja katsella vaimoansa melkein aralla kunnioituksella. Enemmin
kummastutti Kaijaa se, että Pietari Dam tuon tuostakin astui kätkyen
ääreen ja katseli poikasta. Ja joka kerta Kaija silloin huomasi
kyyneleitä hänen silmissään.

Kerran hän vastoin tapaansa jäi illaksi kotia. Hän katseli, kuinka
Kaija laittaa poikaansa yöpuulle; ja hän kuuli hänen laulavan vanhaa
tuutulaulua:

    Tuuti lastani rauhaan,
    Tuuti lapselta silmät kiin...

Silloin Pietari Dam hyrähti itkuun.

Hänessä oli vielä suuri palanen lasta, tuossa Pietari Damissa.
Lapsenrukouksen lapselliset sanat olivat niin syvästi liikuttaneet
häntä, että herättivät valveille sen, mikä hänessä hyvää oli.

Kaija ei tavallisesti paljoakaan luottanut hänen tunteittensa
purkauksiin: hän oli niissä liiankin usein pettynyt; mutta hän
kuulahti tuota todellista ääntä itkun takaa. Lapsen nukuttua Kaija
astui hänen luokseen ja virkkoi, laskien kätensä hänen käsivarrelleen:

-- Miksikä sinä yhä jatkat tuota kurjaa elämää? Miks'et tahdo
ponnistaa, päästäksesi jälleen kunnioittamaan omaa itseäsi?

Pietari Damin huulet vapisivat, mutta Kaijan katsetta hän karttoi.

-- Se on myöhäistä, -- sanoi hän.

-- Miksikä?

-- Siksi... no niin, parasta on, että saat sen tietää heti... siksi,
että kapteeni vaatii minua heti menemään naimisiin.

-- Kenestä sinä puhut?

-- Kapteeni Strömistä.

-- Hänenkö tyttärensä kanssa sinä käyt luistelemassa?

-- Mistäs sinä tiedät...?

-- Näin teidät eräänä iltana lammilla, -- vastasi Kaija kylmästi.

Pietari Damille selvisi nyt kerrassaan, mikä pohjaton kuilu heidän
välillensä on auennut, kuilu niin syvä kuin konsanaan saattaa olla
kahden ihmisen välillä, joilla on erillaiset mielipiteet, erillainen
toimintatapa, erillainen elämänkäsitys. -- Muistellessaan, kuinka
kirkkaana, kuinka luottavana Kaija ennen oli astunut hänen luokseen,
tunsi Pietari Dam nyt niinkuin mikä olisi pistänyt häntä sydämeen.

-- Tuskinpa sinä _nyt_ enää muuta saatat tehdäkään, -- virkkoi Kaija
samallaisella äänenpainolla kuin äsken.

-- Mitä niin?

-- Kuin mennä hänen kanssansa naimisiin.

-- Niin, kyllä kaiketi sinä siihen suostut, -- virkkoi Pietari Dam
pisteliäästä.

-- Mutta yhdellä ehdolla.

Hän katsahti kummissaan Kaijaan. Onko hänellä todellakin ehtoja? Eikö
hän halukkaasti tartu kiinni tähän keinoon, päästäkseen miehestänsä
irti?

-- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän, vaikka samassa ymmärsi varsin
hyvin.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui rohkeasti:

-- Ellet sinä luovu vaatimuksistasi lapseen, niin pysyn _minäkin_
vaatimuksissani ja olen edelleen vaimonasi täällä.

Toinen ei vastannut, istui vain Kaijaa katsellen: häntä alkoi
aavistuttaa, mitä hän oli kadottanut, syöstessään luotaan tämän
naisen, joka kernaammin sallii repiä sydämensä kahtia kuin luopua
lapsestaan, jonka hän on maailmaan tuonut. Ja Pietari Dam oli vähällä
uudistaa vaatimuksensa, saadakseen sillä tavoin hänet itseensä
kiinnitetyksi. Mutta sitten hän muisti kapteenin kasvot, hänen
sanoessaan: "Minä _vaadin_ teitä naimisiin hänen kanssaan!"

Nuo kasvot ne olivat ikäänkuin polttauneet hänen tajuntaansa, -- niin
kalpeat ne olivat olleet, ja niin hurja uhka oli niissä ilmennyt.
Sitä paitsi, olihan Pietari Dam Hennylle jo luvannut ottaa avioeron.
Henny ja hän olivat yhtä mieltä molemmanpuolisesta vapaudesta, kunhan
vaan ulkonainen side on olemassa. Henny oli luvannut, ett'ei hän
milloinkaan asetu vastakynteen, niinkuin Kaija oli tehnyt. Hennyn
kanssa hän on niinmuodoin oleva vapaampi. Ja kun oikein asiata
ajattelee, niin mitäpäs epäröimisen syytä tässä oikeastaan onkaan...

Mutta Kaija seisoi yhä hänen edessään käsivarret ristissä rinnalla ja
kova jännitys kasvoissa. Hän hengitti syvään ja raskaasti... turhaan
hän ponnisteli, liikutustaan salataksensa. Ja äkkiä iski Pietari
Damiin halu, ruveta kiduttamaan häntä.

-- Niin, parasta lienee, että asiat pysyvät entisellään, -- virkkoi
hän.

Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän
iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle
ja astui ovea kohti.

Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan.

-- Tahdoin vain kiusata sinua hieman, -- sanoi hän. -- Sinä saat sen,
mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen.

Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta
tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti,
huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja
vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä
kädellä silmiänsä, -- niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja
loisti ja loi lämmintä ympärilleen.

Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan...
tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa.

Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja
kääntyi pois.

-- Saanhan toki käydä lasta katsomassa? -- kysäisi hän.

-- Niin usein kuin tahdot, -- vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä
hänen äänessään. -- Mutta, -- lisäsi hän, katsahtaen kummastellen
häneen, -- _pidätkö_ sinä todellakin lapsesta?... Voi, jos vainenkin
pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua.

Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin
lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on
synti erottaa häntä ja lasta toisistaan.

Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä
oli ollut niin täynnä tunnelmia -- ei niitä kannattanut ottaa
yöksikin mukaansa.

Huomenissa hän puheli varsin keveästi ja luonnollisesti siitä,
mitenkä asiat parhaiten järjestettäisiin, eikä paljoa puuttunut,
ett'ei hän myhähtänyt, ajatellessaan, kuinka raskaan yön Kaija oli
viettänyt hänen tähtensä.

Neljäs osa Kaijan omaisuutta oli tallella. Sen koroilla, ja saaden
lisäksi viisisataa kruunua vuosittain, Kaija tulee huoleti toimeen
lapsen kanssa. Dam tarjoutui heti kohta suorittamaan nuo viisisataa
kruunua, mutta Kaija ilmoitti jyrkästi tahtovansa itse pitää huolta
pojasta, -- hän on oleva onnellinen, saadessaan tehdä työtä lapsensa
tähden.

Pietari Dam katsahti häneen, olkapäitään kohauttaen. Kaijan into
oli hänen mielestään jotakuinkin liioiteltua, ja pian hän lakkasi
rahojaan tyrkyttämästäkin: Jos Kaija niin jyrkästi kieltäytyy
käyttämästä noita viittäsataa kruunua -- _enfin!_ Osaa hän ne itsekin
käyttää.

Ja vihellellen hän astui portaita alas.

       *       *       *       *       *

Kaija oli kirjoittanut pari riviä Frans sedälle, ilmoittaen
muutamalla sanalla, mitä tapahtunut oli, ja pyytäen häntä vuokraamaan
hänelle ja pojalle pienen asunnon.

"Niin pian kuin suinkin sopivan saat," oli hän kirjoittanut, "sillä
minä muuttaisin nyt heti."

Kirje oli saapunut perille kaiketikin jo viisi tuntia sitten, mutta
setä Fransia ei vieläkään kuulunut. Yhä vieläkin istui Kaija, korva
eteisen ovea kohti, odotellen, milloin kuuluu tuttuja askeleita
portailta. Hänet oli jälleen vallannut tuo tuskallinen pelko, joka
aika ajoin sai hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että jok'ainoa
lyönti teki kipeätä.

Mitähän, jos hän onkin kuollut! Jos ei hän jaksanutkaan kestää
sitä sanomaa, että minä olen vapaa! Jos en enää milloinkaan saa
tilaisuutta sanoa hänelle:

"Kolme vuotta vielä, setä Frans... kolme vuotta vielä... sitten me
astumme luvattuun maahan!"

Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin... hän
oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen,
vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee... Kas
tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla
rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien
kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika
pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello
soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea.

Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa
nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin
naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan.

Ja setä Frans sulki hänet syliinsä... kätki hänet kuin linnunpoikasen
rintaansa vasten... näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa.

Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä
vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä
päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon
tuskaa setäkin oli kärsinyt.

Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen.
Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan
luona ja otti häneltä hatun ja kepin.

-- Etkös sinäkin käy istumaan? -- kysyi setä Frans, osoittaen tuolia
vieressään.

-- En, -- vastasi toinen; -- ensin tahdon sinua katsella oikein
tarkasti.

Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä
oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa.
Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa,
mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi.

-- Voi sentään! -- huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään.
-- Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä
sun tukkasikin harmaaksi!

-- Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, -- vastasi toinen kartellen. --
Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa.

-- Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan
noin paljoa kuin nyt.

-- Minkäs sille tekee? -- virkkoi setä Frans ja harasi kädellä
tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: -- Siitä sen nyt näet, että
minä alan tulla vanhaksi.

Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin
lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset.

-- Tiedätkös, -- puheli hän, -- minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa
hivus tuossa olisi punottu minua varten.

Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen:

-- Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma.

-- Iloinen ja varma, -- toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin
kerran käyttäneensä samoja sanoja.

-- Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? -- kysäisi hän äkkiä. -- Minä
pelkäsin jo sinun olevan sairaana.

Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan
kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui.

-- Katselin matkalla asuntoa teille, -- selitti setä Frans.

-- Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä
tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla
syrjässä... huoneet valoisat, somat... ei ylen suuret... mutta
mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan!

-- En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki
se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten
tulet meille teetä juomaan!... aivan niinkuin entisinä aikoina,
jolloin minä olin teellä sinun luonasi... ja sinä sitten luet
minulle ääneen!... Niin me nytkin luemme, -- lisäsi hän innokkaasti,
-- kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin... täydellinen luottamus
toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään.

-- Niin juuri, ei pienintäkään, -- vahvisti setä Frans.

-- Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy
vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä
eletään... sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy.

-- Siinä juuri sinun voimasi, -- sanoi Kaija, -- ja kaikista vähimmin
minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla.

-- Mutta kolme vuotta on pitkä aika, -- virkkoi setä Frans. -- Etkö
pelkää rakkautesi väsyvän?

Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen...

-- Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? -- kysyi hän vuorostaan.

Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin.

-- Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, -- sanoi hän; --
tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi... kolme vuotta,
jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien,
että kolme vuotta on liian kaukana.

Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään.

-- Kuinka elämä on oleva ihanaa! -- huudahti hän. -- Ja kuinka me
sitten kilvan rakastamme Helleä!

Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin
rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla
parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi
ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan
ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan,
pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin
nuorekkaille, onnellisille kasvoille.

Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt
olisivat, hänen omiansa, -- niin valtava rikkauden tunne kävi hänen
sielunsa läpi.

-- Aatteles! -- virkkoi hän puolittain itsekseen. -- Todellakin kolme
vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!...

Kaija pysähtyi ja katsahti häneen.

Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän... oli pukenut
ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!...

Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi
olalla.

-- Mun maailmani pienoinen! -- lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti,
siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen.
-- Ei! -- sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän
rintaa vasten, -- mun maailmani suuri... ihana... mun ihmeellinen
maailmani!...



14.


    Ja päiviä tuli,
    Nopeita kuin nuoli,
    Nuo lämmön ja valon
    Ja voimain päivät!...

Jos vuosi tästä päivästä ken olisi jommaltakummalta heistä kysynyt,
mihinkä aika oli luiskahtanut, niin eivät he olisi osanneet siitä
selvää tehdä itselleen eikä muillekaan, -- niin olivat hetket
ja päivät, viikot ja vuodet kiitäneet... keveämmin kuin kiitää
ensimmäinen siniperho kautta valoisan keväisen päivän, nopeammin kuin
laulakse ensimmäinen pääskynen ensimmäisen varhaisen kesähattaran
halki.

Ei kumpikaan tiennyt, mitenkä aika oli kulunut. Väliin Kaija
kumminkin virkkoi:

-- Setä Frans! Minnekä ne päivät joutuvat! Tuntuu kuin ne karkaisivat
käsistä, niin että oikein täytyy niitä pidellä. Elämä käy liian
lyhyeksi sinulle sekä minulle, jos tällaisin jättiläis-askelin sen
läpi astutaan.

Toinen se vaan nauroi häntä:

-- Niin sen juuri ollakin pitää. Muista: Lyhytkin elo on, kun se
rikas on, paremp' aina kuin köyhä ja pitkä.

Setä Frans oli nyt nuorempi kuin koskaan ennen. Veitikkamaisuus oli
palannut hänen silmiinsä, ja hänen astuntansa oli jälleen reipasta
ja notkeata. Kadulla kulkiessaan hän myötäänsä hyräili ja välisti
yllätti itsensä laulamasta oikein ääneen.

Nuo hienot, elähteleväiset piirteet hänen suunsa ympärillä ne
näyttivät myötäänsä myhäilevän, ei niin, että tuon hymyn olisi
oikeastaan nähnyt, mutta niin, ett'ei saattanut kääntää silmiänsä
niistä: niin onnellinen oli niissä ilme.

Kaija oli käynyt solakammaksi ja hiukan kalpeammaksi entistänsä,
mutta ilosta hän vaan loisti, istuen kumarruksissaan lukemassa
korehtuuria, jonka setä Frans oli hänelle hankkinut. Sillä työllä
hän suunnilleen ansaitsi ne viisisataa kruunua, mitkä hän vuosittain
vielä elannokseen tarvitsi.

Entä Helle? Hellellä oli olo kenties parhain kaikista. Hän oli
ruvennut astua lylleröimään pienillä, lyhyillä, paksuilla jaloillaan,
ja sitä tehdessään hän näytti arvelevan, että koko maailma on hänen
omansa. "Tsaariksi" häntä setä Frans sanoi, kun poikanen pysähtyi
äitinsä viereen ja, katse kuin millä mahtavalla hallitsijalla,
komensi: "Helle tylliin." Mutta kun syliin oli päästy, muuttui
kasvoissakin ilme, silmät kävivät veitikkamaisiksi ja lempeiksi, ja
hän painoi päänsä äidin rintaa vasten ja huokasi niin sanomattoman
onnellisena.

Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin,
ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja
leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen
näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka,
pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat.

Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan.

Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut
portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut
ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se
tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä
on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut
pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli
kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet
ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta
nähdä.

Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli Pietari
Damin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistä
ja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi.
Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin.

Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen
luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat
yhdessä tai läksivät kävelemään.

Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä:
rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella
vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei
milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä,
hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa
mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja
tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän
vihellellessä niin kovin hauskasti.

-- Keijo jotain Hellelle! -- tuli sitten aina, ja setä Frans se
ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne
hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota
nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta
tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada
hänet huomaamaan sen.

Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen.

-- Se on Hellelle, -- sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen.

Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen.

-- Minä huomasin, -- niin kuului puolusteleiva selitys, -- minä
huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä.

Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan.

-- Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa
vanhassa kapassa, -- niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen
Kaijan hartioille.

Setä Frans ajattelee häntä alati -- tuo tieto teki Kaijan
sanomattoman onnelliseksi... ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat
lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin -- niin
Kaijasta tuntui -- ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä
onnestaan.

       *       *       *       *       *

Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen
heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan
hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus
sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti
levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä
säännöllisesti.

Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa
niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen
tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän
mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa
yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän
saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli
laiminlyönyt?

Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua
sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa:

-- Jos minä kerran _hänen_ mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi,
niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut.

Ja silloin hävetti Kaijaa.

-- Sinä olet vaan liian hyvä, -- vastasi hän, punastuen hiukan,
nähdessään sedän nauravan. Mutta siitä pitäin hän pääsi noilta
ajatuksilta rauhaan.

Ensimmäisenä kesänä, minkä hän vietti yksin poikansa kanssa, he
asuivat loma-ajankin kaupungissa, mutta seuraavana, kun poika oli
kaksi vuotta vanha, ehdotti setä Frans, että oltaisiin maalla
heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Hellen tekee hyvää
piehtaroida ulko-ilmassa.

Kaija innostui ehdotukseen.

-- Mutta minnekä mentäis? -- kysyi hän.

-- Minä ehdottaisin Rödvigiä. Merikylvyt ovat siellä erinomaisia ja
Höistrupin lehto jotain hurmaavaa.

-- Mennään vaan Rödvigiin! -- huudahti Kaija loistavin silmin. --
Helei, Helle! Nyt sinun tulee lysti olla! Saat rakentaa taloja
hiekassa ja kuulla leivosen lauluja!

Ja vallattomasti hän läksi hyppimään poikanen sylissä, ja poika
piteli häntä päästä ja huitoi jaloillaan minkä ennätti.

Ilosilmin heitä katseli setä Frans.

-- Kuinka siellä tulee olemaan ihanaa! -- virkkoi hän.

Yhdessä sitä mennään -- se oli heidän kumpaisenkin mielestä ihan
itsestäinen asia.

Mutta oli toisia, jotka eivät yhtä vapamielisesti asioita harkinneet,
ja Kaija kohtasi seuraavina päivinä useinkin hyväntahtoisia tuttavia,
jotka pysäyttivät hänet kadulla, tiedustaen:

-- Onko siinä todellakin perää, että sinä muutat maalle setäsi kanssa?

Kaija punastui vihasta noitten häjyjen viittausten vuoksi, mitä
sanojen takana piili, ja vastasi reippaasti:

-- On. Miks'en muuttaisi?

-- Miksikö! -- kuului kuorossa yrmeästi. -- Kaija kulta! Tiedäthän
sinä, millainen maailma on. Teistä on tänä talvena paljokin ollut
puhetta, hän kun niin usein käy sinun luonasi, ja kun te nyt päälle
päätteeksi muutatte maallekin yhdessä, niin arvaathan sen, mitä
ihmiset sanovat.

Kaijan hyppysiä kutkutti. Hänen teki mieli paiskata puhujalle pari
lämpöistä korvapuustia, yhtä lujaa kuin vilpitöntäkin, mutta hän
hillitsi itsensä. Hän keikautti vain niskaansa, niinkuin hänen
tapansa oli, suutuksissaan ollessansa, ja vastasi ylpeästi:

-- Min'en välitä rahtuakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Minulla ei
ole mitään salassa pidettävää, ei minulla, eikä hänelläkään.

Eräälle kovin tungettelevalle vanhalle ystävälleen hän kumminkin
polkaisi jalkaansa katukäytävään ja huudahti:

-- Mutta onko sitten ihmisten tässä kaupungissa ratki mahdoton
käsittää puhtaita välejä?

Mutta kun muistutuksia alkoi kuulua yhä tiheämpään, ja pistopuheita
tuli jok'ikinen päivä, niin alkoi tuo vähitellen kirvellä mieltä.

Kaija oli arka maineestaan, niinkuin jokainen puhdas nainen on, ja
häntä katkeroitti se ajatus, että joku sen tahraisi. Katkerinta
kaikesta oli hänelle se tieto, että heidän yksityis-elämänsä, heidän
hienotunteiset, kauniit välinsä, jotka ainoastaan he kumpikin
tunsivat, ovat joutuneet uteliaitten sormien hypisteltäviksi ja
lyhyelle kurottujen aivojen typerän arvostelun alaisiksi.

Niin usein kuin hän sanoikaan itseksensä: min'en ole kellekään
ihmiselle velkapää tekemään tiliä meidän väleistämme, ei siihen
tule kenenkään muun kuin hänen ja minun, niin aina häntä kumminkin
tuskoitti se ajatus, että uteliaat silmät heitä vartioivat. Hän
rupesi jo ajattelemaan, että kenties olisi oikeinta, jos he asuisivat
maalla niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista, mutta
toiselta puolen hän tunsi itsessään jotain, mikä kapinoitsee sitä
vastaan, että hän välinpitämättömille ihmisille kantaisi moisen
uhrin. Hänkö, joka ahnasteli jok'ainoata sekuntia, minkä he yhdessä
viettivät! Hänkö, joka laski koko elämänsä niitten hetkien mukaan,
jolloin hän näki setä Fransin!

Hän ei voinut eikä tahtonut sellaista uhria kantaa. -- Entinen pelko
heräsi hänessä jälleen: Hänhän saattaa äkkiä kuolla! Ja kuinka
hän sitten katuisi jok'ainoata minuttia, mikä olisi jäänyt tasan
panematta hänen kanssaan! Hän makasi valveilla vuoteessansa yöllä,
ja ajatukset ne hyörivät ja pyörivät hänen päässään. Mutta kun setä
Frans tuli, ei Kaija koskaan saattanut ottaa tuota seikkaa puheeksi:
häntä ikäänkuin hävetti.

Ihmisten puheet! Mitä setä Frans niistä!... Tuo niin sanottu yleinen
mielipide, -- mitä hän siitä välittää! Hän kulkee omaa tietänsä, nyt,
niinkuin aina, ja Kaija tiesi, kuinka suunnattomasti hän halveksii
muotoja!... Mutta taistelu oli sittenkin jättänyt jälkiä Kaijaan.
Hän kävi kalpeaksi ja harvapuheiseksi, ja matka-arkkunsa ääressä
puuhaillessaan hän tunsi, että lähdön ilo oli poissa.

Hän oli kuin ainakin se, joka kernaasti tahtoisi olla iloinen, mutta
ei voi.

Setä Frans tarkasteli häntä, ja Kaija oli vakuutettu siitä, että setä
tietää hänen ajatuksensa, vaikk'ei mitään virka. Näytti siltä kuin
setä tahtoisi, että hän taistelisi taistelunsa loppuun yksinään.

Oli lähtöpäivän aatto. Setä Frans istui arkihuoneessa, leikkien
Hellen kanssa. Kaija kulki edestakaisin huoneessa, pannen
tavaroita arkkuun, joka oli puolillaan tuolla ovella. Äkkiä hän
kumartui syvälle arkkuun, peittääkseen punastumistaan, ja sanoi
välinpitämättömästi:

-- Meille kolmelleko sinä tilasit huoneet siellä hotellissa?

-- En, -- vastasi toinen lyhyesti; -- Hellelle vaan ja sinulle.

-- Missäs sinä sitten asut? Kaija kääntyi äkkiä häneen.

-- Enpä oikein tiedä... _Jos_ minä tulen mukaan, niin saanen minä
asunnon jossain kalamökissä rannalla.

-- _Jos_ tulet mukaan! -- huudahti Kaija hätäyneenä.

-- Niin, -- vastasi setä Frans, -- sillä minä tulen mukaan ainoastaan
siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö:
ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en
tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän
sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut.

Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä.

-- Setä Frans! -- sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, --
älä ole pahoillasi minuun.

Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen
ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa.

-- Katsos! -- puhui setä, luoden häneen syvän katseen, -- niin
kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin,
_tämä_ käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa...
Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, -- lisäsi
hän lujalla äänellä, -- paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me
kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä.

Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensa
Frans sedän kaulaan.

-- Setä Frans! -- sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen
häntä takin kauluksesta, -- sen minä sanon, että minne ikinä sinä
lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa
perässä... et sinä meistä enää pääse... minä taas en aio kätkeä
sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni.

-- Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? -- kysyi setä Frans
loistavin silmin.

-- Lupaan.

Rakkautta säteili Kaijan koko olento... Frans sedästä tuntui, että
hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää
häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen... Mutta
hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi
juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta.

-- Itä, veelä; itä, veelä! -- huudahteli Helle, ponnistaen pieniä,
lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten.

Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa
samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana --
lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä
lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, -- tämä sana oli
Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille.

       *       *       *       *       *

Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli,
joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon
lyöntejä kuin silloinkin... riemullisia lyöntejä nuoren onnen...
voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen...

Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin
lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain
kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän
onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä
saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat
haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia,
sommittelemaan suunnitelmia.

-- Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! -- virkkoivat
he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta
haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain.

Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta
kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli
hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä
naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat
kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku
iloihin ja suruihin... mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon
laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he
silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät:

-- Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan...?

Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa,
joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee
niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan
suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui
olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä
kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän
jalkansa polkee!

Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin
kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset,
ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän... nuo metsäkyyhkysi,
jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä
kauan Juhannuksen jälkeenkin... nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä
silmänsä aukaisevat... ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten
kaprifoliain hurmaava tuoksu -- eihän kummakaan, jos sinä sielun
tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät
elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua
unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin
latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi
uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren...

Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku
olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän
keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan
äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat
lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti.

Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän
yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt
heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä
niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti
lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien
vastaantulijaan kasvoista.

"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön
tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut
kauniin sadun.

Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona.
Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat... he tiesivät
vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen
ihanaa.

Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta
onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta
toiseen... ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja
aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä.

Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti
Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien
ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta,
kauas, kauas tuonne ulos ulapoille.

Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä,
ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla
tuolla.

-- Laula vielä! -- pyysi hän, toisen tauottua.

Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun:

        Oma vuokkonen,
        Sulosilmäinen!
        Sä kultainen kude
        Ja hienoinen!
    Kun illalla metsästä karkelon kuulen,
    Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan.
    Pian luonani nään minä armahan',
        Hänet nään, punahuulen.
    Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit...
    Armas! Vuokkoihin poskesi peitit...
    Poskesi pehmeän, sulkkuisen,
    Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen.
        Oma vuokkonen,
        Sulosilmäinen!
        Kun taivuin ja poimin
        Sinut, armahain,
        Niin juurellas vain
        Heti hurme hulvahti rinnastain...!

Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen
kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita
lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä.

-- Laula vielä! -- virkkoi hän. -- Laula siitä, kuinka riemullista on
elää ja kuinka iloista kuolla.

Mutta Kaija ei laulanut.

-- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän. -- Kaikki muut puhuvat
kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta... sinä
vaan puhut kuoleman ilosta.

-- Iloa se onkin, niin minä luulen, -- vastasi setä Frans. --
Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen
lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia
katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen
minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä
omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan,
huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta,
toukasta välittää! Sillä on siivet... se lentää kohti aurinkoa...
ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta
ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka
kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka
perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin
että sielu saa siivet... Luulisihan siinä olevan ilon syytä!

Kaija huokasi syvään.

-- Niin, niin! -- virkkoi hän. -- Niin se minustakin tuntuu, kun sinä
tuolla tavalla puhut. Mutta kun _katson_ kuolemaa, silloin se on
kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus!

Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin.

-- Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta,
-- virkkoi hän sitten.

-- Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja
sinun välilläsi, -- vastasi Kaija. -- Elämä oli hänelle pelkkää
surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!... Hänen luontonsa oli
yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen.

Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään.

-- Minä tunnen hänen paradoksinsa, -- sanoi hän, mutta sittenkin
hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä.
Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen
suunnattomasta rikkaudestaan... se ei kohoa koskaan niin korkealle,
että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli
kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä
että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi
valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu,
niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään...



15.


    Ja päiviä tuli,
    Hädän päiviä, niin...
    Ilot tuskihin vaihtui
    Ja murheisiin,
    Mut kaikki, kaikki
    Ne _kestettiin_.

Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä,
tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran
hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian
kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä.

He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa.

Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää
Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui,
matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle
uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui,
kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten.

Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja
läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti.

Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä.

-- Minä pelkään, -- virkkoi hän, -- minä pelkään kuolemaa.

Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla,
joka aina rauhoitti Kaijaa.

-- Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se
on, -- sanoi setä.

Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän
puoleensa.

-- Minkä sanan tuot prinssiltä? -- kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset
silmänsä setä Fransiin.

Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen.

-- Tällaisen, -- virkkoi hän, -- tällaisen tuon sanan: nyt saat
lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt.

Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa
otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen.

-- Hyvä oli, ettäs tulit, -- puheli sairas. -- Sinä ymmärrät aina,
mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana... aivan
toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on.

Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa.

-- En tiedä, millaista se on, -- vastasi hän; -- enhän ole itse sitä
nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan.

-- Niin se onkin, -- sanoi sairas. -- Minä tunnen tuon äänen. Aina
minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa.
Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! -- Sairasta puistatti. -- Minä
astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan
kahleet kalisivat... Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä
sanomaton onni!

Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa
lyönyt.

-- Niin, sanoi hän lämpimästi. -- Nyt me saamme nähdä sinut iloisena.

Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle
tyynyihin.

-- Äiti parka! -- huokasi hän vain. -- Armas äiti parka! Sairas
kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti
hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä.

Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setä
Fransiin:

-- Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla
kerran oli.

Kaija purskahti itkemään... Hän itki kauan, kädet silmillään...
Sairas kävi levottomaksi.

-- En osaa sinua lohduttaa, -- virkkoi hän; -- ei minulla ole enää
mitään lohdutusta.

Silloin laski setä lujan kätensä Kaijan olalle.

-- Rohkaise mielesi, -- sanoi hän, -- ja anna hänen kuolla iloisena.

Kaija nousi heti. Häveten hän pyyhkäisi silmänsä ja istahti tuolille
vuoteen ääreen. Setä Frans istui toiselle puolen, ja kuolinvuoteen
yli he ottivat toisiansa kädestä. Ja niin he hiljaa odottelivat
olotilan muuttumista. Joka kerta kuin Kaija yritti kääntämään
päätänsä toisaanne, kuiskasi setä Frans:

-- Ei; _katso_ sinä häntä. Sinun pitää nähdä hänen kasvonsa, kun
kahleet kirpoavat.

Vastahakoisesti toinen totteli, mutta säpsähti kohta, kuultuaan
kurauksen sairaan kurkussa.

-- Ei! -- virkkoi Kaija. -- Tuo on kauheata. Minä en tahdo nähdä sitä.

-- Pelkurimaista on kartella sitä, -- sanoi setä, katseellaan
pakottaen hänet kääntymään jälleen sairaan puoleen. -- Ellet kuolemaa
lujasti silmiin katso, et pelvostasi ikinä pääse.

Ja Kaija rupesi tarkastamaan sairaan kasvoja, hän seurasi
sävähteleväin silmäin vaihtelevaa ilmettä, hän katseli, kuinka
kädet velttoina tavottelevat peitettä, ja hän oli tuntevinaan
omalla otsallaan kylmää hikeä, nähdessään sen tipahtelevan alas
sairaan kalpeilta poskilta... Mutta tuokion kuluttua hän näki
muutakin kuin kauhistusta. Hän näki vangitun sielun, joka noitten
samenevain silmäin takaa katselee ulos täynnä vapauden toivoa. Hän
näki hengen laulaen raivaavan itselleen tietä kautta maallisen
majan. Ja vähitellen hän alkoi tuntea samaa kuin setä Franskin oli
tuntenut, katsellessaan toukankoteloa ja odotellessaan vain sitä
silmänräpäystä, jolloin perhonen lentää ulos. Verkalleen alkoi
hänessä häämöittää, mitä juhlaa, mitä ponnetonta riemua mahtaa
tunteakaan se sielu, joka äkkiä huomaa saaneensa siivet.

Hän alkoi ymmärtää, että tämä se lähinnä syntymistä on suurin hetki
ihmisen elämässä: ensimmäinen on se, jolloin sielu astuu kynnyksen
yli tähän maan sitomaan olemukseensa, toinen se, jolloin kahleet
kirpoavat...!

Sairas loikoi silmät selko seljällään.

-- Ei! -- virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. -- Älä polje sitä!
Se on vaan pikkuinen käärme... mutta sillä on sielu silläkin.

Setä Frans myhähti.

-- Merkillistä, -- puhui hän. -- Aattelin juuri, kuinka iloinen hän
on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen
eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En
ole yhtään elävää milloinkaan polkenut..." Kuinkahan moni meistä voi
vastata samalla tapaa?

Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen
silmäripsissään.

-- Kyllä, -- sanoi hän, -- kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä
ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime
vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen
kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli
niin suuri valta hänen ylitsensä.

-- Ei, ei! -- huudahti sairas äkkiä, kohottautuen... -- _Minun_
prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä,
joka istuu tuossa... hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen
kätensä niin pehmoiset... hänen mielensä niin uskollinen... hän ei
koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän
olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota
hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, -- sairas nauroi kauan
ja katkerasti -- hän polki minua joka päivä, minkä elin... hänen
oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee... Ja hänen kätensä --
sairasta puistatti -- hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat.

Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle
otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen.

-- Älä virka tätä kellekään, -- kuiskasi sairas. -- Jos mitä olen
sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin
surevat, ne yksin surevat... Me emme uskalla puhua sitä eläessämme...
me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme... meidän maallisen
elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan
poveen...

Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa
ja piteli sitä paikoillaan.

-- Oikeassa olet, -- puhui hän sairaalle, -- yksin teidän _pitääkin_
olla.

Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä
ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti
koholleen.

-- Näetkös! -- lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. -- Ovet
ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!... mutta --
virkkoi hän taas valitellen -- ei siitä tule mitään... eihän minulla
ole siipiä...

-- Ole rauhassa, -- virkkoi setä Frans, -- pian huomaat, kuinka
siivet kasvavat.

Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana
suurena odotuksen hymynä.

-- Katso, kuinka kaunista tuo on! -- virkkoi setä Frans. Hän otti
Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt
kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin,
mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan
suuntaan kuin setäkin.

Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää... hänen silmänsä sammui
kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin
elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi.

-- Siivet... -- kuiskaili hän vaan --... siivet!...

-- Nyt hän _sai_ ne, -- lausui setä Frans ja levitti hiljalleen
hurstin hänen kasvojensa yli.

-- Salli minun nähdä häntä vielä kerta, -- pyysi Kaija ja nyyhkien
suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet
hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet
viereiseen huoneesen.

-- Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista.

Väristen painautui Kaija häneen kiinni.

-- Kuolema on sittenkin kauheata! -- virkkoi hän.

-- Ja kirvoitusta, -- liitti setä Frans. -- Aatteles, mikä karvoitus
sellaiselle sielulle kuin hänen!

-- Mutta se erottaa... se panee tuhansia peninkulmia meidän
välillemme! -- sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan
vuoteesen päin.

-- Ei minusta lainkaan, -- vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan
tapaansa. -- Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on
siivet saanut?

Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän
nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään
tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen
ohitsensa.

Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setä
Fransiin ja sanoi:

-- Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta... sillä minä en voisi
päästää pois sinua enkä Helleä... En, en... minä en _voisi!_

Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa,
ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään
rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata
tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti
pyöreitä poskia.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä ja viikkoina ahdisti Kaijaa myötäänsä omituinen
tunne, joka hirvitti häntä niin päivällä kuin yölläkin.

Hän oli kuulevinaan äänen kysyvän: kenenkä sinä kernaammin antaisit
pois, hänetkö vai pojan... hänetkö vai pojan...?

Ja valitsipa hän toisen tai toisen -- joka kerta tuntui kuin olisi
sydän pakahtumaisillaan. Hän tunsi sen lyövän ihan tuossa kulkussa,
lyövän ankarasti, kuumeisesti, niin kipeästi. Ja hirvittävänä nousi
häneen ajatus, että hän kenties on perinyt äitinsä taudin.

Lopulta hän ei enää jaksanut kestää tuota, vaan kertoi kaikki setä
Fransille.

He olivat iltakävelyllään silloin. Kaija oli pistänyt kätensä hänen
käsivarteensa, ja setä suojasi häntä sateenvarjolla sadekuuroilta,
joita tuon tuostakin tuhahti.

Kaija ei salannut häneltä mitään. Pienimpiä erikoisseikkoja myöten
hän kertoi tuskallisesta pelostansa ja siitä luulosta, että on
äidiltä perinyt taudin.

Hänen puhuessaan likisti setä Frans monta kertaa hänen kättään
rintaansa vasten, sanaakaan sanomatta. Kaija huomasi vaan hänen
olevan peräti kalpean.

Kaijan vielä pikku tyttönä ollessa, oli setä Franskin välistä
peljännyt samaa. Senvuoksi hän oli tahallaankin estänyt tyttöä
olemasta yksissä äidin kanssa. Hellästi ja huolellisesti hän oli
suojellut tyttöstä kaikilta tuskallisilta vaikutelmilta, kunnes Kaija
itse kerran oli jyrkästi vaatinut päästä mukaan Oringeen.

Kaikki siellä näkemänsä oli tyttö kumminkin ottanut varsin tyynesti,
ja lopuksi oli setä Frans kokonaan päässyt epäluuloistansa. Nyt hän
moitti itseänsä katkerasti siitä, ett'ei ollut estänyt häntä käymästä
äidin luona.

-- Armas! -- sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen
käsivarrellaan. -- Minä _yksin_ olen syypää. Miksikä otinkaan sinua
mukaani sinne?

-- Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!... Vai?...
-- Kaija loi häneen terävän katseen. -- Vai pelkäätkö sinä itsekin...?

Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina
vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi:

-- Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten... jonakuna silmänräpäyksenä
silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä
puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt
salata niin kauan ajatuksiasi minulta.

-- Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, -- vastasi
toinen murheellisesti.

Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja
virkkoi:

-- Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos
sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi.

Kaija myhäili onnellisena.

-- Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni.

-- Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin
jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki.

Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee
pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa.

Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa.

-- Kyllä me peikot kurissa pidämme! -- puhui hän.

-- Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde
tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää.

Kaija hätkähti.

-- Älä ole huolissasi Hellen tähden, -- liitti setä Frans. -- Kyllä
minä hänestä murheen pidän.

-- Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! -- huudahti Kaija,
koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä.

-- Voit kyllä, -- sanoi toinen päättävästi. -- Kun ensi kevännä
palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon.

-- Sen minä teen, -- virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei
ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans
sedän tähden.

Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili
töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi
hänen olemuksensa.

Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas
taakka pudonnut hänen harteiltansa.

Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin
masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla.

Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä
kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän
ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi... ja väliin
heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä.

Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi.

Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään.
Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla,
visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia,
hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen
seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona.
Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli
päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista
siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää... ja joka yö hän
uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee
jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta
saatujen piirustusten mukaan.

Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen
lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin
huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka
päivä aina joku uusi ostos lisää.

Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta
vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän
tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta
hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa.

Setä Frans oli kuin suuri lintu -- noita solakoita mustia rastaita,
jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka
päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan.

-- Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, --
puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili
kääröjä. -- Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat
niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä.

-- Ei olekaan! -- riemuitsi Kaija. -- Eikä pesää missään sellaista
kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään
sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin
luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni
palanen elettyä elämää... täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja
ilon päivistä... ja päivistä juhlallisen odotuksen.

-- Kummallista! -- liitti hän sitten, -- Takaisinpäin aatellessani
minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme... ja
rakkautemme on sittenkin aina uusi.

Setä Frans naurahti.

-- Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, --
virkkoi hän.

Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi
käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi
aina: "te on Hellen, te!"

Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä
mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin
hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa
mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne.

-- Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli
kolme pientä, kiiltävää jalkaa?

-- Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais
sitä pois! -- vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran
tiedetään, miten milloinkin pitää olla.

Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän
astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena
noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat
toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse.

Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana,
mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli
hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat
ja laihtuivat.

Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen
silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan.

Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa
leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin
osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai
ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin
variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita
vaaleita huulia hymyyn.

Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä
ja loi häneen hätäytyneen katseen.

-- Hänessä on kova kuume, -- virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta,
sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä.
Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti
pojan.

Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään.

-- Ei suinkaan se ole vaarallista? -- kuiskasi hän, huulet kuivina.

-- On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta
tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi
sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen
silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä
takaisin tohtoriin.

-- Kuinka? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuoleeko hän?

Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta.

-- Ei suinkaan, -- vastasi hän. -- Paranemisesta on paljokin toivoa,
jos heti tehdään leikkaus.

-- Mutta siinähän on hengenvaara! -- huudahti äiti. Tohtori katsahti
vuoteesen päin.

-- Hengenvaara tuossakin, -- virkkoi hän.

Poika makasi vuoteessaan, tuijottaen heihin kuumeisilla silmillään.
Puhua hän ei voinut, mutta voivotti yhtämittaa. Äidistä tuntui tuo
koriseva ääni kuin olisi veitsellä viileskelty hänen sydäntään
tuhansiin palasiin.

Setä Frans piteli Hellen kättä omassaan, näennäisesti aivan tyynenä,
mutta Kaija huomasi kyllä hänen kasvojensa ilmeistä, kuinka paljon
hän kärsii. Ja ankarassa sekä sielun että ruumiin tuskan puuskassa
hän äkkiä riensi hänen luoksensa.

-- Jos hän kuolee, niin on elämä minulle kokonaan arvotonta! --
parkui hän rajusti, ajattelematta, kuinka syvästi hän näillä sanoilla
loukkasi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän itsekin sen
huomasi ja katui sanojaan.

-- Älä ole pahoillasi minuun, -- nyyhki hän. -- Enhän tiedä itsekään,
mitä puhun. Mutta mitä me nyt teemme? Mitä vainenkin teemme nyt?

Silloin setä Frans kumartui hänen puoleensa ja sanoi omituisen
lujasti: "Jätä Jumalan haltuun".

Ja niin vähän oli Kaija tottunut kuulemaan Frans sedän paljastelevan
"sisintä ihmistään", kuten hän itse sanoi, niin arka oli setä Frans
Kaijankin edessä personallisista suhteistansa Jumalaan, että nämä
kolme sanaa tuntuivat Kaijasta melkein käskyltä.

Hän ei tiennyt itsekään, mitenkä hän oli astunut lattian poikki
toiseen huoneesen; hän tiesi vaan, että setä Frans oli lukinnut oven
hänen jälkeensä ja nyt, tästä silmänräpäyksestä riippuu, elämäkö vai
kuolema hänen lapsensa osaksi tulee. Hän tiesi myös, että jos se on
kuolema, silloin ei häistä Frans sedän kanssa tule mitään, silloin
hän saa asuntonsa sinne, missä hän oli nähnyt äitinsäkin kuolevan...
Hän ei kestä suuria suruja... hän ei ole tarpeeksi luja siihen.

Hän seurasi silmillään sekuntiviisaria kirjoituspöydän kellossa... se
kulkee ympärinsä ja taas ja uudestaan, mukanaan elämä tai kuolema...
elämä tai kuolema... elämä tai kuolema...

Ja äkkiä hän kuuli äänen sanovan: Jos sinun nyt pitää antaa pois
jompikumpi heistä... setä Frans tai poika... kumpaisenko valitset...
kumpaisenko valitset?...

Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä
toiminnan.

-- Minä en voi, -- ajatteli hän, -- en, en _voi!_ -- Ja kyyneleitä
valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin.

Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja
silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti.

-- Älä vaan lasta ota! -- huusi hän. -- Älä vaan lasta!

Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään.

Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan,
ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena
hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä... tuo oli Kaijalle tuttua
jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti
Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen
vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat
kasvonsa hänen rintaansa vasten.

-- Kas niin, kas niin, -- puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen
tukkaansa, -- nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus
onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa.

Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai
sanotuksi: "Onko varma?"

Setä Frans nyökäytti päätään.

-- Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa
ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua.

Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan
huoneesen.

Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon,
ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata
liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut... ne
muistuttivat hänelle äkkiä äitiä.

Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää,
verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu
pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät
kiinni rautasängyn pienoista.

Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään.
Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän
kääntyi setä Fransiin.

-- Teetkö minulle palveluksen? -- kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti
päätään.

-- Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, -- lausui
Kaija. -- Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin... ennenkuin...

Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti
visittikortille:

"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti!
Kaija."

Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten
lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän
myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima,
jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.

Helle rakastaa häntä... Setä Frans on voittanut pojan rakkauden
puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut
koskaan ajatellutkaan... mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen!
Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää
elämästänsä... Ja sittenkin... kun kuolema uhkaa... silloin Kaija
lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!

Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan:

    Se laki ilman
    On muutteluita:
    On maassa niitä
    Jotk' aina saavat
    Vain palvella muita.

       *       *       *       *       *

Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen
ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii
odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam
saisi nähdä lapsen.

-- Onhan se _hänen_ lapsensa, -- puheli hän itsekseen, -- onhan se
hänenkin lapsensa.

Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam
oli lapsesta välittänyt... hän unohti heidän välisensä juovan... hän
muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää
pois heidän yhteisen lapsensa... ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän
milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä.
Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia:
eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi
kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin
omaa on.

Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari
Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut
kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne
olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä.

Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole
heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia
milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun
heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta
heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa... Helle käänsi
päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi
kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen,
hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa:

-- Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen.

Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita
viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen
ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin
myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas.

Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös
auttamaan häntä.

Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.

-- Voi hyvä Jumala kuitenkin! -- sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä
kyynelen silmästänsä, -- ett'ei tuosta jo tule loppua!

Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden
ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata
Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet
silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin
pian tulisi loppu!" -- silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.

-- Parasta on, kun menet pois, -- virkkoi hän, monta kertaa turhaan
yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. -- Pyytämällä minä pyydän: mene.

-- Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! -- sanoi Pietari Dam
äkkiä uhmaavasti.

-- Kyllä... mutta ei nyt... min'en saata nähdä sinua nyt, -- kuiskasi
Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki
helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet
pojasta pois.

Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat
koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.

Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada
arvatuksi hänen ajatuksensa.

Mutta äkkiä hän ymmärsi.

-- Tahdotko isää tänne? -- kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan
silmissä tiesi myöntävää vastausta.

-- Tässähän minä olen, -- sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen
ylitse.

Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.

-- Ei lapsi sinua tarkoita! -- virkkoi hän, -- vaan häntä, joka on
ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.

Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli
lattiata edestakaisin.

-- Miks'et sinä tule sisään? -- sanoi Kaija. -- Hellen on sinua
ikävä, ja ikävä on minunkin.

Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun
hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.

Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus
värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli
tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin
kalpeisin piirteisin.

-- Näitkö? -- huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. --
Helle myhähti! Hän myhähti _sinulle!_

Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan
rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin
tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti _sinulle_!...

Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.

Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän
havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä,
kuinka tyhjää hänen elämänsä -- ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä
yhteis-elämä on.

Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.

Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten
valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä
kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma... Appensa
välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä
naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty
pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä,
hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan
tulemaan takaisin.

-- Sitä hän ei koskaan tee, -- virkkoi hän itsekseen monta kertaa,
lisäten kumminkin: -- Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan
mieltymään itseeni.

Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa,
päästäkseen pojan suosioon.

-- Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, -- sanoi hän teatraaliseen
tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin
valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein
ääneen.

Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä.
Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen
jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin.
Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä,
mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän
myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja
vaipui unenhorrokseen jälleen.

Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.

-- Luulenpa, että me saamme hänet pitää, -- virkkoi setä Frans ja
nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.

-- Siltä alkaa minustakin näyttää, -- kuiskasi äiti riemahdellen.

Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin... Setä nousi vain
silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin... ja kun Kaija oli
nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski
sen varovasti hänen ylitsensä.

Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa
korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta... ja hän
tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa
häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä
lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.

Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen
perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia
vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.

-- Armas! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Oma armaani! Kuinka mielelläni
soisin voivani säästää sinua suruilta!

Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti
äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.

-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, -- lausui hän
värähtelevin äänin.

Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.

-- Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun
kanssani!

Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole
mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.

-- Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee,
-- sanoi tohtori, -- sillä häneen saatte luottaa... hänelle toki
rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!

Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.

-- Koko elin-ajaksi, -- virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä
yksin sen kuuli.

Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä
Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:

-- Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani
sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa
minusta parempaa kuin ansaitsen.

Setä Frans naurahti.

-- Ei rakkaastansa _usko_, -- virkkoi hän, -- vaan _tietää_, että hän
on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.

Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja
tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse
oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.

-- Tiedä, -- puhui Kaija, -- tiedä, että juuri siinä
silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen
kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla... hänen tai lapsen...
kumpaisenko valitset?"... Ja minä valitsin lapsen... Tämä se on
kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että
valitsisin lapsen.

Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet
tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan
kuuluville.

-- Miksis sanoit tuon? -- virkkoi hän viimein. -- Parempi olisi
ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.

Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten
silmäluomien alta.

-- Frans! -- sanoi hän. -- Sinä et saa tuomita minun rakkauttani
tämän yön mukaan... et _saa!_

Mutta toinen pyöritti päätään.

-- Se ei ollut ensimmäisesi, -- lausui hän; -- siksi se ei ole
ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas,
et edes lähinkään... Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään
olla vähempää.

Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.

-- Voi älä puhu noin! -- pyysi hän. -- Sinä et tiedä, mitä on olla
äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se
vähäinen myönnytys.

-- En voi! -- äännähti setä Frans äkkiä. -- Min'en koskaan käy
välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.

Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli
mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun... hän
ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on
kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa
milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.

Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän
seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän
istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että
oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan
luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.

Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.

Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia
tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti
ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.

Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin
hänen vieressään.

-- Armas! -- puheli hän vienoimmalla äänellään. -- Älä ole
pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.

Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen
rintaansa vasten.

-- Et ollut! -- puhui Kaija, -- sinähän olit oikeassa. Nyt minä
ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit _täyttä_ rakkautta, sinä,
joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja
minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista
vaan... mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!



16.


    Hopsis, ratsu vankka!
    Sill' on nimi Blanka!
    Pikku ritarilla, hei,
    Kannuksia ole ei.
    Mut kun käy hän noissa --
    Lapsuusrauh' on poissa...

Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi
hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko
paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa.
Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne
virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään
viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas
täyteen ääneen.

-- Helle tuli taas! -- puheli piltti, loistavin silmin katsellen
ympärilleen.

-- Niin, Helle tuli taas! -- toistivat nuo kaksi hänen vieressään,
ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta
paistattelemassa päivää.

-- Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, -- puhuivat he. --
Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule
nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on
kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?

-- Mirri itki Helleä, -- sanoi poika. -- Missä Mirri?

Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään
kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti
kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon
lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:

Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei...

Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen,
ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet
ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä
astui huoneesen.

Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen
iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi
vaan suorastaan Kaijan puoleen.

-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa
poikaa? -- kysäisi hän.

-- Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?

Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti... Pietari Dam ojensi kätensä Hellen
puoleen -- jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, -- mutta Helle
tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen
ja virkkoi:

-- Isä, ota Helle!

Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja
varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä.

Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyen
Frans sedän puoleen, tiuskasi:

-- Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän.

Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän
katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen.

-- Kuulitteko! -- intoili toinen edelleen. -- Minä kiellän lasta
sanomasta teitä tuolla nimellä!

Silloin kävi Kaija väliin.

-- Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, -- sanoi hän. --
Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle:
ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin _minä_ olisin
sen opettanut hänelle.

Pietari Dam vaaleni vihasta.

-- Sinäkö! -- huudahti hän. -- Mikä valta sinulla on siihen nimeen,
joka on yksin minun?

-- Se valta, jonka sinä olet menettänyt, -- vastasi Kaija tyynesti.
-- Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa _sitä_
miestä isäkseen, -- lisäsi hän hiljaisella äänellä.

-- Isä hyvä! -- virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen
Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa
hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja
vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.

-- Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, -- sanoi hän Kaijalle,
koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. -- Minä olen jättänyt
lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän
nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.

Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.

-- Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin _hän_
on suorittanut, -- sanoi hän. -- Mitä aioit maksaa siitä? Kenties
pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän
on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää...
maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella...
vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla...

Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.

Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä
lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun
vaativana... eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä
lujasti kiinni käsivarresta... hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän
vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin
palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa
maljasta pitkin, syvin siemauksin... Näytti kuin ei hän lainkaan
tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti
sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi,
intohimoisesti.

Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja
jaloillaan.

-- Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! -- huusi hän.

-- Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! -- virkkoi Pietari
Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään
sanomatta kiirehti ulos.

Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen
jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen
viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa.

       *       *       *       *       *

Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin.

Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut.
Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja
Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku
piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei
huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli
rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle,
että pääsi suutelemaan häntä kerran.

Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan
ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa
levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että
pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa
lakkaamattomassa jännityksessä... ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika,
jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita.

-- Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, -- virkkoi hän;
-- miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi
täällä oikeastaan tarkoittavat?

-- Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, -- vastasi toinen
uhmaten.

-- Oletko sinä järjiltäsi? -- kysyi Kaija, tuijottaen häneen.

-- Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua.

Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.

-- Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet
sinulta.

-- Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, -- virkkoi
Pietari Dam kiusotellen.

-- Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa
aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit... niin
valoisata ja rauhallista. Mutta nyt...

Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:

-- Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.

Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan
kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen.
Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari
Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet
tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan
äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja
sietämättömämmiksi.

Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen
voimiansa jäytävät.

Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut
hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen
hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt
alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.

Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan
ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta
kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia
naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä
pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän
haasteli:

-- Paha mies oli Hellen luona... paha semmoinen... äiti itki.

Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä
Pietari Damin luo.

-- Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, -- lausui
hän, -- niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en
kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas
joka tapauksessa.

Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä
luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.

Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut
olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä
Frans otetaan häneltä pois... ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä
päivät umpeen.

-- Minusta tuntuu, -- puheli hän, -- kuin onni, mikä meitä odottaa,
olisi liian suuri minulle... tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa
sitä.

Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla
eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa!
hän tuli sisään, iso kirje kädessä.

-- Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja
tilannut sinulle paikan, -- puhui hän. -- Nyt olet hyvä ja kiltti ja
lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa
kyllä huolta toisistamme... Ja sitten sinä palajat reippaana ja
punaposkisena, palajat _sinun_ ja _minun_ kotiini. Ja sitten meillä
on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.

Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta,
tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua
ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi
päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.

-- En lähde hänen luotaan pois, -- sanoi hän itsekseen. -- Siihen hän
ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää
ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.

Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut:
hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi
kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui
kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin... kuin
olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että
hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä... Aamuin
herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.

-- Hän oli sittenkin oikeassa, -- puheli hän itsekseen; -- minun
täytyy lähteä.

Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella,
tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä,
ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, -- silloin täytyi hänen
kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä
tuokiossa maihin.

Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys,
pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein
onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää
Kaijaa irti... Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti...
Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa
maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle
heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin
kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla
erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja
heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.

       *       *       *       *       *

Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä
lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan
kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui
levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli
keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin
päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa
hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan
hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja,
mutta -- setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana... Välisti hän
huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.

-- Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, -- näin hän haasteli. --
Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.

Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja
yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi
unohtanut, mitä niissä on, -- hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, --
mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää
kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.

-- Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, -- kirjoitti setä Frans,
-- mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata
odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin
tähden! Ei vuosia enää... moniahta kuukausi vaan, niin olet
omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo
valmiina... silloin olet Sinä minun!

Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä
Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa
Höistrupin rannalla... "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle
onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille",
niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin,
joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään.
Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä
tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän
ensimmäiselle onnelleen.

Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin
harmaissa kuin jo onkin... paljoa nuorempi kuin hän itse!

Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin
olet minun"... hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut
hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he
hyvästelivät toisiaan.

Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä
Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan,
ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta.

Ja Kaija kirjoitti:

"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo
on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten,
kolkkojen päiväin jälkeen... hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää
lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä
päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää."

Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan... "Minun
itseni" -- niin hän kirjoitti -- "on mahdoton katsella sitä, sillä
tuntuu kuin panisi tulta siipien alle".

Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun... "sillä jos minä kauemmin sitä
katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", -- puheli hän
itsekseen.

Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he
enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa
tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka
kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän
laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa.

Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa.

Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä.
Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä
sitten yhdessä piirrettiin:

    "Hellestä tulee pitkä poika -- hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka
    päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä
    kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."

Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja
suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:

    "Helle kulta! Äidin oma armas poika!"

    Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun
    huoneeseni: "Näitkö Helleä?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko.
    "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä
    vuoteessaan ja hyräili lauluja... ja minä pistäysin hänen
    kiharaiseen tukkaansa... ja minä puikahdin hänen pikkuisten,
    paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä
    kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö
    Helle poikaani?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. -- "Hän
    käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin
    punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja
    lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka
    hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän
    rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."

-- Milloin äiti tulee? -- kyseli Helle monasti päivässä, ja setä
Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." -- "Sen pitää kellastua heti
kohta." -- "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", -- niin
vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy
on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.

Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi
hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani
tavaransa matka-arkkuun.

-- En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, -- sanoi hän itsekseen.

Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui
Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi
kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä
pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.

Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin
ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi
arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans
istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla
akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki
hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä
seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.

Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti -- se oli
kabinettikuva puitteissa -- ja Kaija näki, kuinka varovasti setä
Frans otti sen ja asetti pojan eteen.

-- Suutele äitiä, -- sanoi hän, -- mutta varovasti.

Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota
kylmää lasia vastaan kerran... toisen... kolmannen...

Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi
ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.

Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.

-- Äiti! Äiti! -- riemuitsi hän. -- Onko lehti jo keltainen?

Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan
päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista
sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo
on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!",
silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.

-- Lupaa minulle, -- virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin
että saattoi katsoa häntä silmiin, -- lupaa, ettes enää milloinkaan
lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan.
Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että -- olkoon
elämä pitkä tai lyhyt -- me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka
ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre
sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla
kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin
varaksi.

Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä
omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani
silmilleen.

-- Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan
iankaikkisuuteenkin.

Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin,
hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä
kiinni.

Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään
hänen huuliltaan hälvennyt.

-- Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, -- sanoi setä Frans,
seuraten häntä silmillään.

-- Niin olenkin, -- vastasi Kaija. -- Minä tulen rakkauteni
ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!...
Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain
ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni
olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä
katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut
kuulevinani ihaninta musikkia!... Esimerkiksi tätä...

Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin
fantasiaa.

Ja sitten hän lauloi:

    Ja jos oisit luotani loittonakin
    Tie leimuja täynn' olis, tulta,
    Minä luoksesi vaan yhä taistelisin,
    Minä luoksesi ryömisin, kulta!

    Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs
    Öin, päivin, aamuin, illoin,
    Ja tuskia tuimia kärsiessäs,
    Minä kärsisin kanssasi silloin.

    Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois,
    Kuni tammen lyö myrsky tiellä,
    En sinnes ma Herralle rauhaa sois,
    Kunnes oisin sun luonasi siellä.

-- Mitäs sinä lauloitkaan? -- kysyi setä Frans, käyden äkkiä
tarkkaavaksi.

-- Omia laulujani vaan.

-- Sepitätkö _sinä_ lauluja?

-- Sepittelen... Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.

-- Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle... minä
saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.

-- Kuka sanoi, että saat?

-- Kun laulut ovat minusta, niin...

-- Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi
mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin
syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa
äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.

-- Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!

-- En!

-- Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi... Hän sanoi sen
leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen
surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän
pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:

-- Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.

Ja hän hyräili:

    Kun elon ilta saa,
    Niin vanha pariskunta
    Yhdessä laulelee
    Ja näkee kevät-unta.

-- Tunnetko sen?

-- Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:

    Voi minun mairemarjuttain!
    Voi minun ainoarmastain!
    Tänäpänä kirkossa kuulutettiin,
    Kirkon kattoon nostatettiin!

Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. -- Äiti, laula Hellelle ja!
-- pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta
loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:

    Noin lauloi armaallensa,
    Prinsessa Namurin,
    Hän lauloi elon taistot
    Ja elon riemutkin.

    Mut Haakon herra sitten
    Jo ol' kuningaskin hän,
    Mut surumielin muisti
    Hän lapsenlaulun tän.

Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, -- kunnes Kaija teki
nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä
riisumaan.

-- Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? -- kysyi poikanen uteliaasti.

-- Kyllä. Etkös tahtoisi minua?

-- Kyllähän minä... -- vastasi poika hidastellen, -- mutta isä ja!
Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.

-- Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.

-- Vai ei ole! -- virkkoi piltti pilkallisesti. -- Isä nukkuu Hellen
vieressä.

Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?"

Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä
vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla
auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa
suupielessä ja levollinen hymy huulilla.

Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen
suunsa ja sanoi:

-- Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon
siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin
siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin
vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.

-- Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? -- kysäisi poika epäillen.

-- Ei, ei koskaan enää, -- vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa,
naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.

Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli
puikahtanut peitteen alle.

He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen
oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli
pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa.
Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan
tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.

-- Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, -- virkkoi setä Frans,
tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.

Päätään pyörittäen Kaija vastasi:

-- Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli
ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua,
ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta,
silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas
meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan
kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme
toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne
ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat
minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.

Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.

-- Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! -- puheli hän. -- Te olette
minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.

-- Kaikkeako? -- virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän
katseensa. -- Oletko varma siitä?

Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen,
nyt olen varma siitä."

Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen
kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle
ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt
riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni... kautta kaikkien
ajatusten... kautta kaikkien tunteitten... jok'ainoassa säikeessäkin
minun sisintä, henkivää olemustani!

Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on
Kaija _kokonaan_ hänen omansa.

-- Se on melkein liikaa, -- jupisi hän. -- Se on melkein liian suuri
onni!

Mutta Kaija naurahti.

-- Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä?
-- virkkoi hän. -- Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut.
Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen
tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole
seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni
sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!

Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla... hän
suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.

-- Mun omani! -- kuiskaili hän vain.

Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin
vakuuttavasti, niin sydämellisesti:

-- Niin, sinun omasi!

Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää,
joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.

He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika
kuului olevan aivan valveilla.

-- Halloo! -- huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se
on Helle!"

-- Mitähän se poika siellä hommaa? -- huudahti Kaija, kavahtaen ylös.

Setä Frans nauroi vaan.

-- Hän telefoonaa kaiketi unissaan, -- virkkoi hän. -- Tuonottain
kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun
telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa
toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja -- ala soitella
sitten. Tules katsomaan... No, mutta poikahan on ihan valveilla!

He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle
seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.

-- Halloo! -- kuului taas. -- Onko Jumala kotona?... Jaha...
Kiitos... Hyvä on... Niin... tuota... Pyytäkääs, että hän lähettäisi
tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.

Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.

-- Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. -- Onko se
Herra Jumala!... Jassoo... Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän
valoa; täällä on niin pimeä.

Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja
menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja
sytytti pöydälle pienen yölampun.

Mutta Helle ei siitä välittänyt.

-- Halloo! -- telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. --
Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä... valoa tuli... Kiitos! Hyvästi!

Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin
ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui
täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina
rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin
monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa
lapsen tähden.

-- Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat
toisilleen.



17.


    Joill' yhteiset kevätlaulut soi,
    Sinis lehdet kuin kellastuvat,
    Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi --
    Heill' on siitä selvät kuvat...
    Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.

Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin
nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan
katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee
sitä joka päivä.

Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä
milloinkaan joudu?

Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin
tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet
avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.

Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä
vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle
sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen
krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin
rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.

Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren
valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla
viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko
sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat
kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.

-- Muistatko tällaista kevättä? -- sanoi hän, kohottaen kukkasia
hänen nähdä. -- Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee
maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä!
Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka
vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!...
Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä!

Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt
hänen päänsä luokseen.

-- Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, -- virkkoi hän vaan...

       *       *       *       *       *

Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta
ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin
hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä.

Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja... siinä peruja
vaarin ja mummon ajoilta... siinä pieniä kapineita hänen omilta
nuorenmiehen päiviltä, -- mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu
ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä.

Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans
aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo."

Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että
jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi
"pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina
ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat
korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein
pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja
sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa.

-- Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? -- kysyi hän.

Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.

-- Mitäs siitä lähtis? -- virkkoi hän.

-- Minä maksan, minkä vaaditte, -- jatkoi setä Frans. Ja sitten ne
oppitunnit alotettiin.

Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi
ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta
hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran,
että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin
puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä
haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja
-- hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli
määrä käydä huoneita siivoamassa.

-- Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä
tällaista ole nähnytkään! -- puheli matami kädet puuskassa. -- Ja jos
sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on
synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen
roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta,
mustuneesta romulaatikosta? -- Matami viittasi ylenkatseellisesti
erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset
laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.

-- Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! -- vastasi setä Frans,
ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän
oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän
laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille
valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi
sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä
jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona,
menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen,
näpelehtimässä näitä jonkin joutavia... Ja jos minä vaan saisin
päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki
niillä oikein olla mahtaa?"

Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta
oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.

-- Sanonko ma? -- puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta
loistavin silmin. -- Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.

Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi
hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa
oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain
juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa...
Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.

Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä
jäähyväisiksi:

-- Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina
koviksi.

-- Niinkö? -- Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä.
-- Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt
veistokoulua.

-- Sinäkö? Ja miksi?

-- Muutoin vaan, huvikseni.

Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa
työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän
ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja
niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että
häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei
liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian
kelloonsa ja virkkoi:

-- Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä,
ett'en saata mitenkään enää viipyä.

Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja
kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo
hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.

-- Miks isä meni pois? -- tiedusteli Helle. -- Ja miks äiti itkee?

Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi
ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen
jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin
kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."

Yks kaks hän oli sedän sylissä.

-- Milloinka äiti itkee?

-- Kun sinä lähdet pois.

Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään,
kasvoilla syvä katumus.

Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen
luoksensa ja otti häntä kädestä.

-- Sin'et saa olla pahoillasi minuun, -- virkkoi hän. -- Ymmärräthän,
että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä
sinulle.

-- Niin, niin, -- vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita
kiilsi pitkäin silmäripsien alla, -- mutta minun mielestäni on synti
ryöstää päiviä meiltä. Ja minä... minun on kauhean ikävä sinua, --
puhkesi häneltä äkkiä.

Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin
ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä
nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei
poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan.

Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan.

Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen
päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta
kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo
tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan
nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt.

Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä
iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja
vihellellen mukaan:

    Puna rosmariini pieno,
    Oma armahani vieno!
    Viikon verran vuotat kun,
    Olet minun, minä sun!
    Puna rosmariini pieno,
    Oma armahani vieno!

Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi
taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa
häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta... tuo kummallinen
ilta... siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo
valoisata kaihoa... aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena,
vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen.

Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin... nyt se
oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan
lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja
karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin.

Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan.

Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he
astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa.

Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen... Silloin
he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan,
jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta
myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja
hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä
hänen hartioilleen.

-- Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, -- virkkoi hän, -- ja
muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin.

Hän kiersi lukon auki.

-- Astu kynnyksesi yli, oma armaani! -- lausui setä Frans, hänen
epäröidessään, ja hehkuvin poskin astui Kaija sisään.

Setä Frans oli lähtiessään pitänyt huolta, että huoneet olisivat
valaistut heidän tullessansa.

Pienessä somassa eteisessä paloi keltainen amppeli, ja arkihuoneesta
loisti kirkas valo vanhoissa messinkilampeteissa.

Kaija ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, astuttuaan sisään
ja nähdessään tuon "yllätyksen". Loistavat silmät ne hyväilivät noita
vanhan-aikuisia, leikkauskoristeisia huonekaluja vuoroin kutakin.

-- No niin, enkös minä ole käyttänyt aikaani hyvin? -- kysyi setä
Frans. -- Katsopas, en minä niitä huonoimpiakaan puuseppiä liene.

-- Sinäkö! Sinähän olet täysi mestari! -- myhähti Kaija, katsahtaen
häntä silmiin. -- Tiesin sinun pystyvän moneen asiaan; tätä en olisi
osannut odottaa.

-- Et maar.

-- Ja kuinka koko huone on kauttaaltaan sinua... jospa minuakin!

Totta kai! Et väinkään ollut ajatuksistani poissa, kun näitä
laittelin.

-- Entäs ruokasali! Vanhat hyllyt poslineja varten pitkin seiniä, ja
tuo hauska, pullea teekeittiö pöydällä!

Hän kääntyi ympärinsä.

-- Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö
kahden asua!... Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko
todellakin tätä onnea pysyväksi? -- Näin hän sanoi äkkiä, tuska
äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen
pidellessä sitä.

-- Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, -- virkkoi hän. -- Iloinen ja
varma.

Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla.

-- Äiti parkaa! -- virkkoi hän. -- Hän ei saanut prinssiä koskaan.
Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on
melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko,
kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä?

Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla.

-- Miksikäs siihen kajoat nyt? -- sanoi hän. -- Olethan luvannut olla
enää milloinkaan ajattelematta sitä.

-- Älä ole pahoillasi, -- pyysi toinen. -- Se tulee siitä vain,
ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri
minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen.

-- Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä
vuosia edessäsi, -- virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. --
Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi?

He kilistivät... suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät
jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat
kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen,
kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa,
koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He
olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia
kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin
säväyksin... heidän sydämensä nauroivat... heidän silmänsä loistivat.

Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin
edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen
syvä kaihomielisyys... sen hiljainen odotus... sen valtava, suuri
kirkasloistoinen juhlallisuus!...



18.


    Jos tahdot elossa
    Olla osakas ain',
    Niin surut ja ilot
    Ota _ehjinä_ vain...

Huhtikuun neljäs päivä tuli... Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään,
kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet
puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät,
se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten...

Kaijan matkapuku -- se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa -- oli
saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla
harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä.

Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin,
joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt
hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle
juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen
kasvoillansa.

-- Meill'on tänään häät! -- riemuitsi hän. -- Isä ja äiti ja Helle
viettävät häitä tänään!

Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita
kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman
häntä.

Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse
kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään
välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet
pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut
milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana.

Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen
kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti
ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä
orvokkivihkoa rintaansa.

Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja
myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin
hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten
sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden."

Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan... eihän
ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin.

Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu
sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin,
ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he
kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen
laulamaan täydellä äänellä.

He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki.
Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat.
Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivat
silkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla.

Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja
kottaraiset viheltelivät virsiään... Koko tuo lämmin, ihana kevät
lausui heille tervetuliaisiansa.

-- Katso! -- puhui setä Frans. -- Kaikki tuo on kuin riemukulkua
sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut.
Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan.

Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin
rintaansa kevään raikasta ilmaa.

-- Kuinka herttaista! -- sanoi hän, -- että saamme olla täällä viisi
päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin
olisit lomaa saanut!

Toinen myhähti.

-- Nyt on riemuvuosi, muista se, -- virkkoi hän, -- ja silloinhan
kaikki käy parhailleen.

-- Niin, _riemuvuosi_, -- toisti Kaija verkalleen, -- se on sattuva
nimi. Emme toista sellaista koskaan näe.

-- Eikös se juna pian vihellä? -- tiedusti Helle, nenä ruudussa
kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos.

Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti
verkkaisella äänellä:

-- Pysähtyy vasta Rödvigissä.

Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan
käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet.

Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä
ajaa kirkolle.

-- Pappi odottaa meitä puoli yksi, -- sanoi setä Frans; --
päivällisen olen tilannut kello kahdeksi.

Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan
heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin
olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja
varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia.

Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen
kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara
edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä.

Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut
pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä.

Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi
avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän
asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä
tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai
istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä
käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni.

Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setä
Frans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella.

Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja
hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea
viuhkapalmu.

Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja
jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky.

Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli
ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä,
oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla
kirjaimilla: "terve tultua!"

Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen
iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän
kättä.

Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän
ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana.

He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat
aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei
ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden
arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he
mointa ennen olleet hänessä nähneetkään.

Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa.

Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän
hän tällä kertaa mihin päässyt.

-- Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, -- lausui
hän. -- Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne
ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. -- Minulla ei ole
omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja... on vaan
vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni... se, että olen sinun hamaan
kuolemaan... jopa kauaksi sen toisellekin puolen. -- Mutta sinä!
Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa
nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot
olla omani, ja sinulla on Helle...

Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti
kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta
läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut
millänsäkään.

-- Hellellä on häät ja! -- sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään.

-- Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä
kilisteltiin.

-- Metsän pienen karhunpojan malja! -- sanoi setä Frans ja joi kerran.

-- Sadun pienimmän prinssin malja! -- liitti hän ja joi kerran vielä.

-- Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään
malja! -- puuttui Kaija puheesen ja kilisti.

-- Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! -- virkkoi setä Frans.

Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin
pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta.

Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinni
Frans sedän katseessa.

-- Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, --
virkkoi hän, -- mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä,
jota rakastamme...

       *       *       *       *       *

Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa... kun aurinko oli mennyt
mailleen... kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi
menivät yhdessä Höistrupin lehtoon.

Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin
keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota
kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään
näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia
ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan
rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret.

-- Keväimen huomenlahjaa nuo! -- sanoi setä Frans leikillään.

Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren
tyynelle pinnalle... vihanta korsi ja tuore multa levitti
tuoksuaan... kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat
siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä.

-- Laula sinäkin! -- puhui setä Frans. -- Sinun ääntäsi vain on
vailla tämä keväinen kuoro.

Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti:

    Hy-it! sanoi kottara
    Katon harjalla laulellen
    Pitkin kesää:
    Nuorikot tuolla
    Laittavat lämmintä pesää.

    "Elon tragediaa tuo!"
    Niin huuhkaja huus.
    "Eipäs!" sanoi virkut sirkut,
    "Elon komedia uus!"

    Kyllä! Nuo yhtyi
    Vain erotaksensa...
    Saas nähdä, kuin käykään
    Heidän toiveittensa.

    Käs kädessä niin
    He istuivat.
    Poski poskessa kiinn'
    He valitsivat
    Nyt vapain mielin
    Ja riemukielin:
    Niin kaksois-onnetkin
    Kuin kaksois-murheetkin.

    Jos tahdot elossa
    Olla osakas ain',
    Niin surut ja ilot
    Ota _ehjinä_ vain!

    Kaikki kuin loistaa
    Maan tämän pinnalla,
    On varjoa vainen
    Heidän onnensa rinnalla!

    Ja päivät umpeen
    Ne lauleli vielä...
    Hy-it! sanoi kottara
    Katonharjalla siellä.

-- Kummallista! -- virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan
asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. -- Minusta tuntuu
kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan
ollutkaan... sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo
vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa...

Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen,
keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja
hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan.

-- Katso! -- puhuivat nuo silmät. -- Tässä minun valtakuntani! --
Ja hän vihelteli... hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä
maanittelee... kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa...

Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa... tuo Jaakob, joka oli
palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden.

       *       *       *       *       *

Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan
akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää
kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans
sitä leikillään aina sanoi, -- ja kun Kaija kääntyi häneen, posket
lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään,
silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta.

Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten
häntä silmillään.

-- Iloista juhlaa! -- toivotti Kaija.

-- Iloista juhlaa! -- vastasi setä Frans, vaieten jälleen.

-- Sano jotain! -- virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa
ympärille.

-- En voi.

-- Miks'et?

-- Olen niin onnellinen.

-- Vai niin!

Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja
kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti
rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä
pielukselle viereensä... Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen
hivuksiinsa... Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin
olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja
heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan.

Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän
hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista
yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa
aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän... ja yksi
on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin.

-- En tiedä itsekään, miten tätä selittää, -- virkkoi setä Frans,
-- mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee
minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan
veripisaran suonissani laulamaan... mutta minusta tuntuu kuin
täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa.

Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi
Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen
mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä.

-- Helle tulee sinne! -- puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli
isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi
hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen
jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan
yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä
Frans sedän tukkaa.

-- Vai sinä siellä, vekkulimatti!

-- Tuoll'on kottaraisia, Helle!

Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista,
jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä.

-- Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos!

Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän
painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen...
ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten
kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla,
suurilla silmillään.

Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista
ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi.

Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut,
ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön
aikana käynyt vihannaksi.

Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät
väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun
aurinko häikäisee.

-- Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! -- sanoivat kalamiehet,
ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti
puristettiin.

Yksi heistä nosti Hellen ylös:

-- No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä
kuin viimeksi nähtiin! -- virkkoi hän.

-- Niin, -- liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen
poskipieleen, -- ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään
päässyt rippikoulusta.

-- Jaa-a! -- virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. -- Sopii maar
tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä
salpaa.

Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen.

-- Niin no, onnea vaan ja lykkyä! -- puhelivat miehet, jäähyväisiä
sanoessaan.

Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon
pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa.

-- Lysti niitä on katsella, noita tuossa, on niinkin, -- lausui
hän pitkäveteisesti. Hän ei saattanut vetää silmiään pois kolmesta
olennosta ovella tuolla.

-- On maar, -- myönsi toinen; -- on sillä miehellä syytä iloinen
ollakin.

Ja sitten he läksivät liikkeelle, sylkäisivät poikki tien ja kulkivat
edelleen. Tietämättänsäkin he sitten huokasivat kukin.

Mutta setä Frans pani kätensä Kaijan vyötäisille ja katsoi hänen
silmiinsä, ilosta loistaviin.

-- Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo
onnea, ett'en enää elämäpäivinäni voi köyhäksi tulla, -- virkkoi hän.

-- Isä! -- huudahti Helle, huomattuaan riemuisan helyn hänen
äänessään. -- Onko sitä aina niin iloinen, kun naimisiin menee?

Setä Fransilta pääsi nauru, heleä ja sydämellinen.

-- Tietysti, poikaseni! -- sanoi hän ja veti Kaijan mukanansa sisään.

-- Sitten menee Helle naimisiin ja, -- julisti piltti sanomattoman
arvokkaasti, tepastellen kädet housujen taskussa perässä.

Kalastajan emäntä oli sillä välin koristanut tuvan yltä yleensä
keltanarsisseilla, joita kansa sanoo pääsiäisliljoiksi. Niitä
oli ruukuissa pöydillä ja akkunalaudoilla, niitä oli seppeleenä
valkoisella pöytäliinalla ja suurissa, keltaisissa kimpuissa
öljytaulujen ympärillä.

-- Ne tuoksuavat melkein liian väkevästi, -- sanoi Kaija, lykäten
hihallaan muutamia syrjään. -- En ole milloinkaan nähnyt niin paljoa
pääsiäisliljoja yhdessä paikassa.

-- Minä pidän niistä, -- virkkoi setä Frans, -- ottaen muutamia
kappaleita käteensä. -- Niistä johtuu mieleeni muuan kummallinen,
pieni hautuumaa, jonka näin poikana. Se oli Jyllannissa, ylämaassa,
jonne olin joutunut kesälomalla kerran. Pieni se oli ja autio,
mutta seurakuntalaisten oli tullut tavaksi istuttaa pääsiäisliljoja
kaikille haudoille. Niitä oli kirjavinaan joka paikassa. Pääsiäisenä
siellä haudat yhtenä kultana kellersivät, ja auterena nousi tuoksu
ilmaan tuhansista kukanteristä. Kaikki ne siellä veisasivat
pääsiäisvirttä. Usko minua: en ole ikinä kuullut ihanampaa
pääsiäishymniä.

-- Sinä kuulet aina niin paljon ihanaa...! -- virkkoi Kaija,
myhähtäen, hajamielisenä. Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä tuntui
niin painostavalta. Mitään ajattelematta, hän otti kukkaset setä
Fransin kädestä. Tuokion kuluttua hän nousi ja kokosi kaikki kukkaset
pöydältä ja pani ne akkunalaudalle.

-- Miksikä noin? -- kysyi setä Frans kummastellen.

-- En tiedä, -- vastasi Kaija, -- iski mieleeni vain.

Heti aamiaisen jälkeen aikoi Kaija lähteä merenrannalle, mutta setä
Frans sanoi ensin kirjoittavansa kirjeen. Lähteköön Kaija vain
edeltäkättä pojan kanssa; hän tulee vähän ajan perästä.

Hän suuteli Kaijan kättä, sormuksen kohtaan juuri, ja myhähtäen
painoi Kaija lämpöiset huulensa samaan paikkaan.

Ovella seisoi setä Frans, katsellen heidän tanssiansa
päivänpaisteista tietä myöten, -- sillä astuneet he ei, vaan
tanssivat: Kaija kevein, iloisin askelin, poika lyhyin hypyin, ja
kun hän siinä ajatteli, että nuo kaksi ovat nyt hänen omiansa koko
elinajan, -- silloin hänet valtasi onnentunne, niin voimallinen, että
hän ehdottomasti otti sydämestään.

Niinkuin on olemassa suruja, niin kirpeän tuskallisia ja niin
raastavan epätoivoisia, ikäänkuin olisivat saaneet armon iskeä
uhrinsa heti kuolijaksi, samoin on ilojakin, niin valtavia, että
luulisi niitten repäisevän rinnan kahtia.

Setä Frans oli vähitellen niin tottunut äkillisiin iskuihin, että jos
hänen päällensä tällä hetkellä olisi kova suru sälytetty, niin hän
olisi sen kantanut voimakkailla harteillaan kautta koko elämänsä,
mutta tämä nyt hänelle suotu onni oli yht'aikaa niin suuri ja niin
uusi, ett'ei hän kestänyt sitä.

Hän astui verkalleen tupaan. Tuo kirjeen kirjoittaminen oli ollut
pelkkä tekosyy. Oikeastaan hän oli tuntenut tarvitsevansa lepoa.

Hän istahti tuvan nurkassa pienen pulpetin ääreen, joka toimitti
kirjoituspöydän virkaa. Ja välittömästi, ilman varsinaista aikomusta,
hän otti povitaskustaan esiin vanhan säästöpankki-kirjan ja alkoi
hajamielisenä selailla sitä.

-- Hyvä on, että aikoinani panin pojankin varalle jotain, -- luuli
hän ajattelevansa. -- Tästä puolin ei säästöistä puhettakaan.

Hän myhähti ja selaili edelleen, ajatellen jotain aivan toista...
Kirja oli asetettu Hellen nimelle.

Monen vuoden kuluessa hän oli uskollisesti pannut säästöön Kaijan
varalle, mutta Hellen syntymästä saakka oli kaikki siirretty pojan
nimiin. Uusi kontto oli avattu sinä päivänä, jolloin Kaija ensi
kertaa oli puhunut lapsesta.

Hän pani kirjan pulpetille ja nousi ylös. Hän tunsi äkillisen
puistutuksen; häntä vilutti... Hän astui akkunaan. Lämpimänä, leveänä
juovana hulvahti päivänpaiste häneen.

-- Sinä ihana aurinko! -- lausui hän välittömästi. Hän kuuli jotain
räpytystä ruutua vasten: perhonen leyhytti siinä siipiään. Heti sen
jälkeen hän kuuli kottaraisten vihellyksiä. Hänen mieleensä johtui
vanhasta aamulaulusta se säe, jossa puhutaan linnuista:

    "he elosta, valosta kiittävät riemuisin kielin."

-- Kun kerran itse siivet saan, -- mietti hän, -- niin ensi työkseni
lennän Jumalan valta-istuimen juureen kiittämään riemuisin kielin
Kaijasta ja pojasta.

Hän myhähti niin omituisesti. Ei hän itsekään tiennyt, miksikä hän
nyt juuri tuota ajattelee... se oli tullut muutoin vaan.

Hänestä tuntui jotain nousevan hänen otsalleen, jotain hikipisarain
tapaisia, ja hän aikoi vetää nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen ne
pois.

Samalla hän otti taskustaan pienen paperinkin esille. Se oli muuan
kirje, jonka hän vuosi sitten oli kirjoittanut Kaijalle, ja jota hän
siitä pitäin oli taskussaan säilyttänyt.

-- Nyt minä sen revin rikki, -- arveli hän; -- saatanhan nyt kaiken
sen sanoakin hänelle. -- Mutta äkkiä hän päätti toisin ja pisti
kirjeen säästöpankki-kirjan lehtien väliin.

Samalla hän oli kuulevinaan Kaijan äänen hänen vieressään kuiskaavan
hänelle, niinkuin eilenkin illalla: "Voi, kuinka minä rakastan
sinua... rakastan... rakastan sinua, Frans!" Hän oli näkevinään
hänen kulkevan kapeata metsäpolkua, taluttaen Helleä kädestä ja
toistaen uudestaan ja yhä uudestaan noita sanoja sillä hehkuvalla
äänen helyllä ja sillä syvällä tunteellisuudella, joka ainoastaan
_hänen_ äänessään asui: "Voi, kuinka minä rakastan sinua... rakastan
sinua...!" Ja tuo ajatus teki setä Fransin niin onnelliseksi, niin
sanomattomasti, niin riemullisesti, niin täydellisesti onnelliseksi!

Hän oli kuulevinaan Kaijan kutsuvan häntä ja nousi ylös, mennäkseen
häntä vastaan. Mutta samassa jalat pettivät. Hän horjahti takaperin,
löi päänsä kovasti pulpetin laitaan ja kaatui sitten raskaasti
lattialle. Verta tirskahti moniahta pisara pienestä haavasta
niskaan... mutta sitä hän ei tuntenut enää... hänen sielunsa liiteli
loittona jo... korkealla yli polkujen kaikkein... kaukana maailmasta,
kaukana...

Hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja siinä se yhä oli jäljellä
todistamassa sitä runsasta onnea, jota hän oli tuntenut.

Ei ole tässä ihanassa maailmassa, tässä kärsimysten maailmassa kukaan
kuollut suloisemmin kuin setä Frans:

Hänen sydämensä pakahtui onnesta!

       *       *       *       *       *

Kaija ja Helle kävelivät metsässä, kevään kukkia poimien.
Niitä olikin heillä jo suuri kimpullinen. Kaija haki varsinkin
sinivuokkoja, sillä "niistä isä niin paljon pitää".

-- Mutta näistä kans! -- sanoi Helle, nostaen korkealle muutamia
suuria voikukkia.

-- Niin kyllä, poimi vaan.

Ja he poimivat, posket lämpöisinä, punaisina ja loistavin silmin.

He vierähtelivät paksussa, pehmeässä sammalikossa ja hyppelehtivät
hennossa, vehreässä ruohikossa, välittämättä siitä, että se oli
märkää. Väliin he löivät nenänsä vastakkain pulleain mättäitten
yli, tavoitellessaan samaa kukkaa. Helle nyki koko ajan vai lyhyitä
varsia ja sai usein pelkän terän, ja kun hänen sitten piti kerätä
kukat käteensä, putosivat ne hienojen hyppysten välitse maahan yhtä
nopeasti kuin olivat maasta nousseetkin. Mutta äidin kukkavihko
suureni suurenemistaan ja kävi yhä moninaisemmaksi.

-- Tämä pannaan pöydälle hänen eteensä; se saa katsella kevättä hänen
silmissään, -- ajatteli Kaija. Ja hän poimi poimimistaan uutterin
sormin, laulellen:

        Sisässä mustan maan,
        Sisässä mustan maan
    _Yhden_ sielun luo käyn asumaan.

        Maasta kauas pois,
        Maasta kauas pois
    _Yhden_ kanssa mielein lentää sois.

Mutta viimeisessä värsyssä hän äkkiä pysähtyi ja alkoi tähystellä
metsän rinnettä kohti, kädellään suojaten silmiään: pitkääpä hän
kirjoittaakin kirjettä, koska yhä viipyy!

Selittämätön levottomuus valtasi hänet... se on kaiketi vaan
tuommoinen äkillinen ikävän puuska.

-- Isä kirjoittaa liian kauan, -- virkkoi hän Hellelle. -- Nyt
paistaa päivää häneen akkunasta. Minä kadehdin aurinkoa. Lähdetäänpäs
ja kopautetaan akkunaan.

Ja he läksivät käsi kädessä kiitämään taloa kohti. Kaija pysähtyi
pienen arkihuoneen akkunan alla. Toinen puolikas akkunaa oli auki.
Hiekka narahteli hänen jalkainsa alla, senvuoksi hän astui varotellen
ja viittasi Helleäkin kulkemaan varpaillaan.

Ensin hän kävi piloillaan kyyrysilleen ja kopautti päivänvarjollaan
ruutuun... sitten hän pani hattunsa täyteen vasta poimimaansa kevään
ihanuutta ja pisti sen akkunasta sisään.

    "Minä ruusuja tielles kylvän nyt."

Niin hän laulahti.

Mutta kun ei vastausta kuulunut, nousi hän varpailleen ja kurkisti
matalasta akkunasta sisään.

Helle ei enää milloinkaan elämässään unohtanut sitä parahdusta, joka
nyt äidiltä pääsi! Se soi hänen korvissaan kauan aikaa vielä... hän
heräsi siihen unestaan vielä vuosia jälkeenpäin.

-- Äiti! -- huudahti poika, tarttuen häntä hameesen. -- Äiti, mikä
tuli?

Mutta äiti ei voinut vastata. Huuliaan myöten kalmanvaaleana
hän syöksi poikansa ohitse tupaan, ja niin huimat olivat hänen
liikkeensä, että poika, yhä pidellen hameesta kiinni, kaatui kumoon
portaille.

Hän parahti kovasti huutamaan, ei niin paljoa kivusta kuin
säikäyksestä, mutta äiti ei hänestä välittänyt. Hän nyyhkytti
lattialla ruumiin päällä ja huusi yhä rajummin ja rajummin:

-- Frans, Frans! Etkö kuule minua? Vastaa, Frans, vastaa! _Ethän_ ole
kuollut, sehän on mahdotonta nyt, kun meille elämä vasta alkoi! Minä
en voi antaa sinua pois... en tahdo, en _tahdo!_... Mutta jos olet
mennyt pois... voi!... niin ota edes minut mukaasi! Osoita minulle
sen verran laupeutta, että otat minut mukaasi!

Mutta vastausta ei kuulunut.

-- Yksin! yksin! -- nyyhkytti hän. -- Koko elämänajaksi yksin!... Ei
iloa enää! Ei iloa milloinkaan enää!

Helle tuli onnahdellen avonaisesta ovesta tupaan ja oli
juoksemaisillaan äitinsä luokse, mutta pysähtyi äkkiä ja alkoi kädet
seljän takana äkkiä astua takaperin tuon hengettömän olennon ohitse
lattialla.

-- Hirvittää, -- virkkoi hän vain, -- hirvittää. Mutta äiti kävi
kiihkoihinsa ja kääntyi häneen hehkuvin silmin:

-- Mikä sinua hirvittää, poika? -- kuiski hän. -- Hänkö, joka osoitti
sinua kohtaan enemmän kuin äidinrakkautta. Mene!

Ja Helle hiipi kaukaisimpaan nurkkaan ja itki katkerasti. Mutta
hetken perästä hän uskalsi jälleen tulla esille ja pysähtyi äitinsä
viereen.

-- Ei Helleä hirvitä enää, -- sanoi hän.

Elämällä on synnynnäinen kammo kuolemaa vastaan, ja tietämättänsäkin
oli poika tupaan tullessaan tuntenut samaa. Nyt oli hänen pelkonsa
hälvennyt.

Hän seisoi aivan ruumiin ääressä ja toisti luottavalla, hennolla
äänellään:

-- Ei Helleä enää hirvitä.

Vihdoin hän pani pullean kätensä setä Fransin käteen, mutta hätkähti,
tuntiessaan, kuinka kylmä se on.

Kaija ei huomannut häntä ensinkään. Hän oli painanut päänsä vainajan
rintaa vasten, kuullakseen sydämen tykytystä, mutta turhaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän koko ajan huutanut kovalla äänellä,
mutta todellisuudessa olivat huulet lujasti puristuneet yhteen. Ei
äännähdystäkään niistä.

-- Äiti! -- virkkoi poika, vetäen häntä hameesta. -- Kutsu isää!

Mutta silloin äiti rupesi nauramaan niin kovaa ja rajusti, että
poikanen kauhistuneena juoksi ovelle, ja emäntä tuli ulkoa, kaikki
säikähtäneet lapset perässään.

-- Herra siunatkoon! -- huudahti emäntä, tehden ehdottomastikin
ristinmerkin. -- Lyhyet oli hää-ilot!

Raskaita, määränperäisiä askeleita kuului samassa ulkoa. Kalastajat
ne siellä palasivat takaisin. Emäntä juoksi avonaiseen akkunaan ja
viittasi heille:

-- Tulkaa, hyvät ihmiset, auttamaan!

Miehet tulivat verkalleen ja pysähtyivät ääneti ovelle. Salavihkaa
he pyyhkäisivät kyyneleet, joita tipahteli alas ruskeille,
päivettyneille poskille... Kaksi heistä nosti sitten ruumiin
varovasti ylös, niin keveästi kuin olisi ollut lapsen ruumis vain.
Kolmas nosti Kaijan ja kantoi hänet hellästi makuuhuoneesen, laskien
hänet vainajan viereen. Ääneti he sitten jälleen hiipivät pois. Ei
tehnyt heidän mieli puhua.

Emäntä, joka seisoi Helle sylissään, yritti varotellen huomauttamaan:
eiköhän rouva ottaisi poikaa viereensä, tämä kun on niin kovin
suruissaan. Mutta Kaija ei kuullut hänen sanojaan.

Tällä hetkellä ei pojassa ollut hänelle lohdutusta..., syytöstä
pikemminkin: olihan hän kerran ennenkin uhrannut setä Fransin hänen
tähtensä! Olihan hän huutanut silloin Herran tykö: Pelasta poika!
Pelasta hänet, maksoi minkä maksoi!... Ehdottomastikin hän käänsi nyt
silmänsä pojasta pois joka kerta kuin tämä läheni. Vihdoin vei emäntä
Hellen omalle puolelleen, ja puolen tunnin perästä poika kuului jo
telmivän siellä muitten lasten kanssa.

Kaija istui kyyrysillään vuoteessa koko päivän, yhä tuijottaen noihin
hienopiirteisiin, kalpeihin kasvoihin vieressään. Hän näki, kuinka
juonteet kangistumistaan kangistuvat... kuinka iho pingoittuu ja
kellastuu... huulet käyvät sinisiksi.

Hän kietoeli sormensa ympärille pehmeätä hivuskihermää, joka oli
pudonnut vainajan ohimolle, ja uudestaan, yhä uudestaan hän painoi
suunsa noita kylmiä huulia vastaan, jotka hän eilen oli suudellut
niin lämpöisiksi.

Hän vietti nyt surun juhlahetkeä... keskellä kuoleman kamalan
hiljaista ylevyyttä... kaikki muu maailmassa tuntui hänestä nyt
niin pieneltä. Itse Hellekin, joka hamaan tähän päivään asti oli
rajattomasti hänen olemuksensa täyttänyt ja ollut kuin osa häntä
itseänsä, -- Hellekin oli hänen mielestään nyt niin pieni, niin
kaukainen.

Tuntui kuin ei hänellä enää olisi mitään tekemistä Hellen kanssa,
istuessaan tuossa ja katsellessaan lempeänsä kadonnutta.

On aikoja naisen elämässä, jolloin lapset ovat hänelle pääasia... hän
on kärsinyt tuskia heidän tähtensä... he ovat tarvinneet häntä... he
ovat tyydyttäneet hänen rakkautensa janon, hänen pyrkimyksensä saada
osoittaa hellyyttä ja uhrautuvaisuutta... mutta kun kuoleman suuri
hetki lyö, silloin mies ja vaimo jäävät jälleen kahden kesken, ovat
yhtä kuin ennenkin... kaikki muu jää syrjään... ja silloin nainen
huomaa, kenenkä omana hänen sydämensä on ollut.

Jotain tällaista lienee Kaija tuntenut, vaivalloisesti noustessaan
ylös ja lukitessaan kummatkin ovet, sekä arkihuoneen että eteisenkin,
jott'ei kenkään, ei edes Hellekään, pääsisi sisään.

Hän ei tiennyt itsekään, mikä kalvava katumuksen tunne hänen
sisimpiänsä jäyti, hänen istuessaan tuossa, vainajata katsellen ja
tajuttomasti huojutellen ruumistansa. Mutta äkkiä hän huomasi, mitä
se on, ja silloin hän parkuen heittäysi hänen päällensä.

-- Minähän olen sinut surmannut! Minä olen sinut surmannut! --
vaikeroi hän. -- Ensin minä kavalsin sinut toisen miehen tähden, ja
kun minun sitten oli valittava sinun ja pojan välillä, minä valitsin
pojan! Nyt on Jumala rangaissut minua!

Ja tuo ajatus hirvitti häntä niin, että hän istui kokonaisen tunnin,
kyyneltäkään vuodattamatta, kädet polvensa ympärillä, eteensä
tuijottaen.

Äkkiä hän tunsi ruumiissaan vilunväreitä ja tietämättänsäkin nousi
ylös kävelemään lattiata edestakaisin.

-- Äiti! Äiti! Päästä sisään! -- kuului hento ääni ulkoa, ja hän
avasi hiljaa oven, mutta sulki sen jälleen heti, kun poika oli tullut
sisään.

Helle kulki ääneti lattian poikki. Hänellä oli pieni esiliina täynnä
kevään kukkasia.

-- Isän kukkasia! -- virkkoi hän, ojentaen tuoksuavaa tukkua äitiä
kohti. Kaija sieppasi ne joutuisasti ja pisti vainajan pääpuoleen.

-- Huomenna poimitaan lisää, -- virkkoi hän, -- joka päivä me
poimimme näin paljon. Sun leposijanasi on oleva kokonainen meri
kevättä täynnä.

Mutta kukkain tuoksu se jo yksistään valtasi hänet: hän kätki
kasvonsa vainajan kylmiin käsiin ja hyrähti itkuun.

Helle hiipi hiljalleen hänen viereensä. Ensin hän arkaillen katseli
isää. Mutta hymyn huomattuansa, hän rohkaisi mielensä. Hyvilläänhän
isä on tuossa, koskapa noin hymyilee. Ja ymmärtäväisesti nyökäytti
poikanen päätään hänelle... kerran ja toisenkin... Ja sitten hän
nykäisi äitiä hihasta... hieman hän pelkäili äitiä tänään, mutta
koetti olla miestä ja nykäisi vielä kerran, niin että äiti vihdoin
kohotti päätään.

-- Katsos, -- sanoi poikanen, -- isä hymyilee!

Äiti loi silmänsä hänen katseensa suuntaan, ja nyt hänkin huomasi
sen. Hän näki, kuinka hymy täyttää koko kasvot. Hän näki, kuinka se
heiastaa kangistuneilta huulilta, ikäänkuin vastalauseena kuoleman
kammolle, kuni suojana kuolon kylmyydeltä... hän näki sen loistavan
valona keskellä pimeyttä.

-- Jumalan kiitos, sinä kuolit iloisena! -- kuiskasi hän, --
näkemättä, mikä tuleva oli, sillä _nyt_ sinä tuskin olisit
jaksanut sitä kestää, vai olisitko? Et olisi jaksanut kestää sitä,
tietäissäsi, että ero sinusta on palasiksi repivä minun sydämeni...
repivä verkalleen, mutta varmaan.

Hänen äänessään oli jotain niin epätoivoista, että Helleltä mieli
masentui.

Miks'ei isä vastaa mitään?

Hän hiipi pääpuoleen ja nousi varpaisilleen, paremmin nähdäkseen isää.

Hänestä tuntui niin omituiselta, hänen teki mieli kuulla isän ääntä.
"Isän pitää leikkiä Hellen kanssa!" puhui hän vakuuttavasti, tarttuen
isän kankeaan käteen, joka oli hervahtanut alas sängystä. Mutta pian
hän päästi sen jälleen irti.

-- Isän pitää leikkiä Hellen kanssa, -- toisti hän itku kurkussa.

Mutta Kaija sysäsi hänet kiivaasti pois. Puukkoina pojan sanat häntä
vihloivat.

-- Turha on isää huudella, -- virkkoi hän; -- ei isä voi kuulla sinua.

Silloin alkoi suuria, pyöreitä kyynelkarpaloita vieriä Hellen
poskille: niin kauas kuin hänen muistonsa ulottui taaksepäin, ei
koskaan ollut sitä hetkeä eikä sitä paikkaa, ett'ei isä olisi voinut
häntä kuulla... ja nyt äiti tuossa sanoo, ett'ei maksa huudellakaan.

-- Isä ei voi kuulla Helleä! -- niin hän vaikeroitsi pienessä
sydämessään, ja itki niin, että olisi luullut sen pakahtuvan.

Mutta silloin hän äkkiä tunsi äidin ottavan hänet syliinsä ja
puristavan häntä lämmintä rintaansa vastaan.

-- Voi Helle, Helle! -- haasteli hän hiljaa lapselleen! -- Emme me
kyllin sittenkään saa itkeneeksi häntä, joka tuossa on.

Ja poikanen tunsi kuumia kyyneleitä myötäänsä putoilevan hänen
kiharaiseen päähänsä... tuntui kuin polttaisivat oikein...

Ei Helle tiennyt, mitä kuolema on, ei ollut hänellä aavistustakaan
siitä, kuinka armottomasti se ihmisiä toisistansa erottaa, mutta...
tuossa isä makaa niin kamalan hiljaa eikä tahdo vastata, kun häntä
kutsuu, -- siksi Helle itkee.

Kaija kantoi hänet viereiseen huoneesen.

Pöydällä oli setä Fransin kello. Hän vilkaisi siihen ja hämmästyi:
kello jo oli lähemmäs seitsemän... Minnekä oli saanut koko päivä?
Oliko hän istunut tuolla sisässä vainajan luona kuusi pitkää tuntia?

Hän kutsui emännän ja nosti hänen avullaan Hellen vuoteen
arkihuoneesen. Senjälkeen hän rupesi verkalleen riisumaan poikaa.

-- Miks'ei Helle saa nukkua isän luona? -- kysyi Helle.

-- Siks' että pitää antaa isän olla rauhassa. Kirkas hymy elähti
lapsen kasvoilla.

-- Herääkö isä aamulla?

-- Ei, ei... Älä kysele enää, -- hän hillitsi väkivoimalla itkun, --
olehan hiljaa vain.

Emäntä seisoi hetkisen, katsellen rouvan kalpeita, rasittuneita
kasvoja. Sitten hän meni ulos, mutta palasi jälleen, tuoden
tullessaan suuren kupillisen höyryävää kahvia ja vehnäleipää.

-- Rouvan pitää syödä hiukan, -- virkkoi hän, -- muutoin te tulette
kipeäksi.

Kaija puisti vaan päätään, tuskin katsahtaenkaan ruokaan.

Silloin emäntä pikastui, niin että posket hehkuivat.

-- Mitäs te luulisitte hänen arvelevan tästä tämmöisestä? -- kysyi
hän, viitaten päällään makuuhuoneesen. -- Ei ikinä hän sitä hyvänä
pitäisi, että te surette itsenne kuolijaksi, niin kauan kuin teillä
on tuo tuossa, mistä huolta pitää, -- emäntä osoitti Helleä, joka
seisoi yöpaita sylissään, nyyhkien äskeisen kovan itkun jälkeen.

Kaija katsahti ylös, herättyään emännän kiivaasta äänestä. Näytti
kuin tämä ääni olisi pudistellut häntä, niin että hän toipui kuni
horroksista.

-- Emäntä on oikeassa, -- arveli hän itsekseen, -- emäntä on
oikeassa. Vieraanpa vainenkin piti tulla sanomaan minulle, mikä minun
velvollisuuteni on.

Sanaakaan virkkamatta hän meni pöydän ääreen, otti tuon suuren
kahvikupin käsiinsä ja joi sen lämpöisen, höyryävän sisällyksen
loppuun, mutta lykkäsi sitten inholla tarittimen luotansa.

-- Kiitos hyvästä tahdostanne, -- sanoi hän. -- Viekää loput pois;
min'en jaksa muuta.

Emäntä ymmärsi, ett'ei tässä pakottelemiset ensinkään auta. Hän oli
tyytyväinen, että oli rouvan saanut edes juomaan kahvia, ja hiipi
tyytyväisenä pois.

Kaija oli sillä välin pannut Hellen jo vuoteesen.

-- Äiti laulaa Hellelle! -- sanoi poika, pannen tapansa mukaan
kätensä ristiin iltarukoukseen.

-- Ei äiti voi laulaa tän'iltana, Helle. Ymmärtämisen ilme välähti
pojan kasvoilla.

-- Ettäkö isä siitä herää?

-- Ei, ei, mutta... -- hän oli ymmällä, mihinkä kätkeytyä kaikilta
näiltä lapsen-omaisesti hellittämättömiltä kysymyksiltä, joita
myötäänsä uudistui, ja jotka armottomasti raastoivat hänen syviä
sydänhaavojansa...

Hän luki hiljaa iltarukouksen. Ennen hän oli tavallisesti laulanut
sen. Helle oli ilmeisesti tyytymätön.

-- Huomenna sinun pitää laulaa, -- sanoi hän.

Äiti nyökäytti myöntyvästi: hänestä tuntui hyvältä saada
pitennys-aikaa edes huomiseksi.

Hän istahti tuolille vuoteen ääreen, mutta Hellen ei tullut unta
silmiin.

-- Kuka huomenna Hellen kanssa leikkii, kun ei isä voi? -- kysyi
poika, nousten istuvilleen vuoteessa. -- Kuka Hellen kanssa Blankkaa
köröttää? Ja kuka auttaa äitiä ja Helleä, kun ei isä enää kuule?

-- Olehan hiljaa nyt! -- kehoitteli äiti. -- Huomenna puhutaan siitä.

Vastenmielisesti paneusi Helle maata jälleen, mutta ajatukset ne yhä
työtänsä tekivät pienissä aivoissa.

-- Helleä isä ainakin kuulee. -- Noin lohdutteli poikanen itseään,
kunnes pienet, raskaat silmäluomet vihdoinkin painuivat kiinni.

Huomattuansa pojan nukkuneen sikeästi, Kaija nousi ylös. Samassa
sattuivat hänen silmänsä säästöpankki-kirjaan pöydällä. "Hellelle"
-- niin oli kanteen kirjoitettu, ja hän huomasi sen päivätyksi juuri
sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa puhunut setä Fransille
lapsesta. Hän tiesi nyt, mitä tuskaa setä Frans mahtoi silloin
tunteakaan, -- Kaija tunsi sen, kuin olisi tulisilla pihdeillä hänen
omaa rintaansa revitty... Ja näitten tuskain tuloksena oli ollut
neljän vuoden taistelu toisen tähden!

Ja tuo uhri se oli kannettu setä Fransin omalla hiljaisella
tavalla: ei siinä ollut vähintäkään melun nostamista, ei rahtuakaan
hempeämielisyyttä, aina vaan hienosti huomaavaa menettelyä. Nyt
Kaija ymmärsi, miksikä setä Frans viime vuosina oli niin laihtunut,
vaikka hän näennäisesti oli iloinen ja reipas: hänhän oli niukasta
palkastaan käyttänyt vain puolen omiksi tarpeikseen.

Hänet valtasi äkillinen luulevaisuus: Oliko setä Frans rakastanut
tätä lasta, joka ei edes ollut hänen omansakaan, rakastanut enemmän
kuin omaa elämätänsä, enemmän kuin häntä? Pitihän toki setä Fransin
tietää, että katkerin suru, mikä saattaa Kaijaa kohdata, on se, että
setä Frans otettaisiin häneltä pois.

Ja päästyään tämän ajatuksen päähän, hän pysähtyi, ääneensä
vaikeroiden: "Enkös minä itse ilmoittanut hänelle, että silloin kuin
minun oli valittavana jompikumpi heistä, minä valitsin lapsen!"

Katkeria kyyneliä virtasi hänen sormiensa lomitse kirjalle... tällä
hetkellä hän ei niitäkään muuta kerjännyt kuin kuolemaa.

Silloin hän huomasi kellastuneen kirjeen pistävän esille kirjan
lehtien välitse...Omalle armaalleni, oli kirjoitettu kuorelle Frans
sedän selvällä, rohkealla käsialalla. Ja hän tarttui kirjeesen, kuni
hukkuva tarttuu laudanpalaseen.

Hän luki kirjeen ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan, ja yhä
lievemmin ja lievemmin kyynelet vuotivat. Tuntui kuin olisi raskas
paino nostettu pois hänen rinnaltaan: setä Frans oli hänelle anteeksi
antanut! Näin luki kirjeessä:

"Oma Armaani! Jos minä sattuisin lähtemään pois ennen Sinua, ja Sinä
jälleen vaipuisit niihin raskaisin ajatuksiin, jotka Sinua ovat niin
kovasti vaivanneet aina Hellen taudin ajoilta asti, niin tahdon
sanoa Sinulle: älä anna niille milloinkaan valtaa. Jokainen äiti
olisi tehnyt samoin. Vai etkö usko minun näkevän, _nyt_ näkevän,
että Sinun rakkautesi minua kohtaan on suurempi kuin mikään muu!.
Tiedän kyllä hetken olleen, jolloin mieleni löi pahaksi, jolloin minä
joissain määrin tunsin olevani loukattu siitä, että Sinä ikäänkuin
panit Hellen minun edelleni... mutta minä olen sen koommin oppinut
ymmärtämään, ett'ethän Sinä toisin _saattanutkaan_ menetellä. Äläkä
koskaan luule, että se olisi ollut Sinun mahdollistakaan. Silloin et
olisi se, mikäs olet. Nyt tiedän, että nainen on _suurin_ vaimona
vasta sitten kuin _ennen kaikkea_ on äiti. Vai etkö luule minun
tietävän, että todellisuudessa me kaksi olemme aina yhdessä, niin
korkeissa kuin syvissäkin? Etkö luule minun tietävän, että meistä
kahdesta kerran tulee yksi, siinä merkityksessä nimittäin, että
kaikki ympärillämme käy pieneksi meidän rakkautemme voiman rinnalla,
sen riemun rinnalla, että tämä rakkaus elää, ja sen tiedon rinnalla,
ett'ei se milloinkaan kuole!"

Hiljalleen luisui kirje hänen syliinsä, hänen itsensä laskiessa
sydämensä sykintää. Ja hän ymmärsi, että ellei hän olisi saanut lukea
tätä kirjettä, lukea juuri tällä hetkellä, niin hänen mielensä olisi
käynyt sairaammaksi kuin hän olisi jaksanut kestääkään.

Setä Frans oli pelastanut hänet kaikesta pahasta --
mielensairaudestakin.

Kaija meni vainajan luokse jälleen, haluten nähdä hänen kasvojansa.
Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä hänen
kylmää rintaansa vasten. Niin rakas oli setä Frans hänelle, ett'ei
hänessä ollut rahtuistakaan kuolemankammoa.

Hän kavahti pystyyn, kuullessaan kirkonkellojen soivan. Hän
muisti äkkiä, että nythän on pääsiäinen. Varpusten sirkutuksen ja
kottaraisten vihellyksen kautta raivasi maalaiskirkon kellojen kumu
tiensä Kaijan luokse, täyttäen puoli-avonaisesta akkunasta sisään.
Eilen ne soivat hääkelloina; tänään ne soivat ruumiskelloina.

Kaija katsahti hymyä Frans sedän kasvoilla, ja silloin hänen
mieleensä johtuivat nämä säkeet:

    "... niin riemuista meidän on muistaa nyt,
    Että taivaissa kellot soivat."

Hänestä tuntui tällä hetkellä niin luonnolliselta, että setä Frans
kuoli juuri pääsiäispäivänä. Kauan hän istui, pidellen vainajan kättä
omassaan. Sitten hän laskeutui vaatteet päällä hänen viereensä ja
vaipui syvään uneen. Vasta päivän sarastaessa hän heräsi, tuntien
painostusta, raukeutta, niinkuin ainakin suuressa surussa.

Hän nousi ylös. Silloin hän huomasi muutoksen noissa kasvoissa, joita
hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja nopeasti
hän veti hurstin niitten ylitse. Hän muisti, mitä setä Frans itse oli
sanonut, heidän seisoessaan äiti vainajan ruumiin ääressä: "Miksipä
katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista."

Ei! hän ei tahdo nähdä häntä enää, kädestä vain häntä vielä pitelee,
tuosta suuresta, lujasta ja sittenkin pehmeästä kädestä, johon hän
niin usein oli turvallisesti omansa laskenut.

Nyt hän pani kätensä Frans sedän käteen, ilman vähintäkään
kuolonkammoa, ja niin hän jälleen vaipui uneen... Kottaraiset tuolla
ulkona heräilivät jo... varpusilla oli puuhaamista pesissään...
aamuruskon ensimmäiset säteet alkoivat pukea purppuraan kalastajan
tuvan pikkuruutuisia akkunoita.



19.


    Sen on jäljissä verta,
    Sydänverta, näät,
    Kuin kastetta joi se...
    Voi, aurinko tuo,
    Jok' _ois_ paistanut, sammui
    Ja pimeän toi se.

Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan
Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku,
kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat
maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa.
Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku,
raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo,
joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta.

Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän
häämatkaansa.

Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat
ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä... niin yhdessä... luvattuun
maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans
oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja
tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein
kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa
maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?"

Ei, ei; tietysti ei missään.

Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella
huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin... onhan hänkin
mukana... saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista
ulos... nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit
sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä
varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää
ja myhäilevän kuolemalle...

-- Missä isä on? -- kysyi Helle äkkiä.

Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä,
sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja
kysäisi uudestaan:

-- Äiti, missä isä?

-- Isä läksi edeltä, -- vastasi toinen, kääntyen pois.

Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä,
mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään
sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle
mitään.

Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu... hän oli koko ajan
mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja
jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että
se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle
ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä
yksikseen, ei milloinkaan.

-- Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, -- sanoi hän päättävästi.

-- Ei sinun tarvitsekaan... isä läksi edeltä, kuulethan!

-- Minne?

Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista
kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat
häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että
äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä.

-- Minnekö? -- vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. -- Niin,
mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa... ja kauas maailmasta,
kauas!

-- Maailmasta kauas!... -- toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta,
aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi
tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä
kädestä.

-- Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, -- sanoi poika,
vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti.

Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista,
että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään
nähnyt?... Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin
kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt
mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin
öitä, peljäten Frans sedän kuolevan!

-- Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin
käsittämättömän huoleton? -- ajatteli Kaija.

Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen
saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän
saattaa käsittää, mutta -- onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta.

Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin
salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään:

    Ja elämä kirjan
    Nyt lehdille piirrot
    Veripunaiset viskoi.

Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia...
olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset
lehdet tulisivat täyteen... Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja
kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty
suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa... ja
edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!...

Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi,
jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain
keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan...

Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisi
Jumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?...
Niin... Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa.

Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois... miksipäs setä Frans ei
kutsuisikaan häntä?

-- Isä pitää Hellestä, -- virkkoi hento ääni hänen vieressään,
hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin
ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä.

-- Niin, niin, -- puheli hän. -- Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei
kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois.

Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa
seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina
takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois.

Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä",
samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa
on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle
pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt,
miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa
saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan
arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä,
silmät kankeina, tuijottavina.

Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli
poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa.
Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen
näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän
tiedustaa häneltä tätä seikkaa.

Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan
väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka
hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle
tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan,
kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi,
ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään.

Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä
kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli.

Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan.

-- Niin, minne? -- sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan,
kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä... Mutta
samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa
saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän.
Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, -- siellä,
missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden
asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, -- siellä, missä hänestä
aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, -- siellä täytyy
hänenkin olla.

-- Studiestraedelle! -- sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät
vierimään.

-- Eikö mennä kotia? -- virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi
ajettavan aivan outoja katuja.

Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään.

Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon,
sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan
on raadellut hirveinä hetkinä elämässä.

Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on
juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi
tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan
heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin
lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät.

-- Jospa edes olisi unohtanut! -- vaikeroitsi Kaija.

-- Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme!

Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina.

Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä.

-- Onko isä tullut kotia? -- riemuitsi poika, kun oli tultu tutun
oven eteen.

Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat
olisivat takertuneet kulkkuun.

-- Entäs avain! -- iski hänen mieleensä. -- Onko mulla avainta?

Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä -- sama,
jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta -- seisoi
kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä.

-- Terve tultua! -- lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä
kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti
vihkon lattialle.

-- Jes'-siunatkoon! Missä herra? -- huudahti hän.

-- Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, -- vastasi Kaija niin kamalan
soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli
sitä.

-- Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä
ja lempeä, se siunattu mies! -- puheli vanha emäntä, päätään
huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille.
Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan
itkuun.

Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista
päätä ja avasi oven arkihuoneesen.

-- Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, -- virkkoi matami,
ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren
rouvan kättä, -- mutta herrahan se itse tilasi... kukkaset... ja
kynttilät... ja sampanjat... ja kaikki.

Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen
yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä
vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa... kukkain tuoksua! Ruusuja
ja orvokkeja... orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten
rakasti... niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi... mutta
hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa
kappelissa kylmänä... hengetönnä! Ei, ei hengetönnä... koko minun
sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on _täällä_, näissä
suojissa.

Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen... siinä oli suuri
vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon
ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", -- niin
siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa
valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi -- niin Kaijasta
tuntui -- panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin
sydän pakahtuu.

Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, ja
Helle juoksi sisään.

-- Isää ei ole missään, -- sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän
oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä
isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä
amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä
maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo.

-- Eikö lähdetä kotia nyt? -- sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä.

Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös,
pitäen poikaa kädestä.

-- Kotonahan me olemme, -- virkkoi hän. -- Me olemme siellä, missä
isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän
on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa
ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja
sen päällä uusi suuri rumpu.

Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään.

-- Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, -- virkkoi hän
alakuloisena. -- Tekiskö sinun?

-- Ei! -- Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä
huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki
ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui
verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen,
jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään... Hyväillen hän sitä
painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja
väsynyt ääni virkkoi:

-- Helleä nukuttaa. Helle menee maata.

Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja
riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka
lähtöpäivänä oli tuotu tänne.

Poika loikoi vuoteessaan, katsellen äitiänsä suurin, kysyvin silmin.

-- Missä isä? -- kysyi hän jälleen, kun äiti suuteli häntä, sanoen
hyvää yötä.

-- En tiedä, Helle,... kenties hän on taivaassa.

-- Miks'eikäs äiti ja Helle ja?

-- Siks'että... siks'että... ett'ei kukaan avaa meille ovea.

-- Miks'ei! Eikös ne kuule meitä?

-- Ei.

-- Ota sitten tuo suuri ruoska ja paukauta, niin kyllä Jumala kuulee.

-- Ei kuule, Helle!

-- Ota rumpu sitten, se isän iso rumpu! Eikös Jumala sitäkään kuule,
vai?

-- Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään.

Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen
mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin
rannalle.

Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle
leivoksia.

-- Voi sentään! Voi sentään! -- puheli emäntä. -- Kaikki tuo tuossa,
kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt,
minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!... E-hei, mutta kyllä
rouvan nyt pitää syödä jotain, -- lisäsi hän, nähdessään Kaijan
pyörittävän vaan päätään. -- Kaa'anko ma lasin sampanjaa?

Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija
pidätti hänet.

-- Antakaa olla! -- sanoi hän. -- Säästetään se, kunnes Helle...
kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua...
juokaa sitten minun hautajaisissani sitä... Mutta ei niistä oikeita
hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset,
ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt.

Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon
luonnottomasti säihkyvän katseen.

-- Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! -- ajatteli hän.

Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän
unohti, että huoneessa on toinenkin.

-- Itse hän on tähän kukkaset valinnut, -- virkkoi hän hiljaa.

-- Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana
ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna
pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja,
sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi.

Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen
sanovan: "Rakel".

-- Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa!
Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi... "Katsokaas,
matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö
luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" -- "No näkee maar niinkin",
vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut,
kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen",
sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa
näkee!" sanoi.

Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää.

Syntyi hetken äänettömyys... Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta.

Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt
seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä
iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin
käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi.

-- Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? --
kysyi hän äkkiä.

Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta.

-- Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista
paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä
on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa
on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija
käänsi hänelle selkänsä.

-- Kurjia pelkureita! -- ajatteli hän. -- Te pelkäätte niin kauheasti
kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin
varmat kuin siitä.

Hän astui muutamia askeleita ovea kohti.

-- Kas niin, matami Rasmussen, -- sanoi hän, -- menkää levolle nyt.
Hyvää yötä ja kiitoksia!

-- Hyvää yötä! Rouva kutsuu vaan, jos mitä tarvitsee.

-- Kiitos!

Hän saattoi ovelle tuon puheliaan vanhuksen ja kiersi oven lukkoon.

Senjälkeen hän alkoi sammutella kynttilöitä.

-- Upeimmat unelmani! -- ajatteli hän, sammuttaessaan ensimmäistä.

-- Koko meidän yhteis-elämämme loppumaton onni! -- mietti hän,
sammuttaessaan toista.

-- Kaikki mun pyyteeni ja odotukseni! -- vaikeroi hän, astuessaan
kolmannen luo.

-- Ja kaikki mun toiveeni kaunoisista kätkyistä, jotka keijuvat niin
hiljaa! -- viilsi hänen rinnassaan viimeisen kynttilän kohdalla.

Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin
ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä
korkeimman onnen.



20.


    Hämärissä me istumme usein,
    Sitä muistellen,
    Sitä ystävää, joka meiltä
    Niin kauas men'!

    Poski poskessa istumme tässä
    Me rinnakkain,
    Ja lyhdyn valossa silmät
    Luo kyyneltä vain.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä
ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta
kuin omaa syvää suruansa.

Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki
muistot puhuttelivat häntä _hänen_ äänellään.

-- Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! --
Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa,
että jok'ainoa sykäys teki kipeätä.

Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää,
jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä
välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui
hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan
piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat
häntä jostain kaukaa... ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta
hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt
hän hän ei enää voi heitä saavuttaa.

Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei
rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä...
pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa.

Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti
puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin
hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa
lukemattakaan:

    Hiljaiset askelet
    Täynnä surua niin!
    Ei ne äännä, ei pauhaa,
    Ne hiljalleen
    Vain huojuen käy
    Ja etsivät rauhaa.
    On kuin katsois ne tänne,
    Mut katseessa vain
    On itku ja huoli...
    Voi aatokset nuo,
    Jotk' _ois_ aateltu, mutta
    Ne haihtui, kuoli!

    Raskahat askelet,
    Haavoissa niin
    Ja kaihosta hurjat!
    Vailla neuvoa ne,
    Tiet' ei tunne he,
    Näin kulkevat, kurjat!
    Ja mukana heillä
    On astuissansa
    Vain muistot nuivat...
    Voi, puheet nuo,
    Jotk' ois puhuttu, mutta
    Kaikk' unhottuivat!

    Kuiskivat askelet...
    Niiden tie käy pois,
    Se kauas johtaa.
    Mut uudestaan
    Ne palaa taas
    Ja muiston kohtaa:
    Sen jäljiss' on verta,
    Sydänverta vain
    Kuin kastetta joi se...
    Voi aurinko tuo,
    Jok' _ois_ paistanut, sammui
    Ja pimeän toi se...

       *       *       *       *       *

Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui
kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli
leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet,
kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä.

Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti
kuin oli tullutkin.

Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen
luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti
olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä... tuntui samallaiselta kuin
silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan
hänellä isä silloin luonaan.

Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä
keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi
se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin...
ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!... Entäs jos ottaisi
ja telefonoisi! -- iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin
selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja
telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti.

Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle,
sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!... saattais Jumalakin
luulla, että Helle on unohtanut hänet... Ei, kyllä hän saa äidin
takaisin kotia... jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa
on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri
koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa
sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois,
sammutettuaan kynttilän.

Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea,
tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä
niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen
äänen. Hän nousi kuuntelemaan.

-- Halloo! -- kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin
ja rohkeammin. -- Onko Jumala kotona?... Kiitos... Kuules nyt, hyvä
Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun
luonasi... Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti
kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona...

Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen... Kivettynyt ilme kasvoista
katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys.

-- Poika on oikeassa, -- ajatteli hän. -- Enhän ole hänen luonaan
ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut
kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on.
Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla.

Ja hän riensi makuuhuoneesen.

-- Äiti tulee! -- lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen
viereen. -- Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde
pois, ei koskaan!

Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen:

-- Kuuleepas isä Helleä! -- Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä.

Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta
surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti
itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää
kuumeen-omaisella innolla työtä.

Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat
he Frans sedän vanhassa sohvassa... vierekkäin; aivan lähekkäin
toisiansa, poski poskessa kiinni... selvästi tuntien, ett'ei heitä
enää ole kuin kaksi.

Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen,
tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin
muistatkos silloin, kuin...?... Entäs silloin, kuin...!"

Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain
sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin
tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän
silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä.

Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta
sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli
keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman
itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin.

Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan
kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja
pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun
työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa
niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti
esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli
tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti:

    Hämärissä me istumme usein,
        Sitä muistellen,
    Sitä ystävää, joka meiltä
        Niin kauas men'.

    Poski poskessa istumme tässä
        Me rinnakkain,
    Ja lyhdyn valossa silmät
        Luo kyyneltä vain.

    Ja tuhansin mietteitä hiljaa
        Nyt ennättäy,
    Mut tuhansin tein ne poiskin
        Taas kauas käy.

    Ne kaikki on kaihoa kovaa,
        Niin kiihkeää,
    Tuhat yhdeksi käy, ja sydän
        Sen ymmärtää.

    Niin se kaiho on syvä ja korkee,
        Niin pohjaton,
    Ett' aikain takana rajat
        Ne sillä on.

    Hämärissä kun istumme kahden,
        Niin useesti
    Mua lapsen silmät katsoo
        Tuoss' ääneti.

    Isän sanoja siinä silloin
        Laps' muistelee,
    Ja muistoja lapsenhuulet
        Ne kertoilee.

    Ja lapsenkätöset luoksein
        Ne kurottuu,
    Ja lapsen-unia mielein
        Taas uneksuu.

    Näin hämäriss' istumme usein
        Me rinnakkain.
    Ja lyhdyn valossa silmät
        Luo kyyneltä vain...



21.


    Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta.
    Se on yksinäisten sielujen tyyssija...
    tyyssija, johon pääsee kätkeytymään...

Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina
haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta
ihmisiltä: "Onhan teillä _muistot_ elämänne kannattajina". Eivätkö
nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on
muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se
hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa?

Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä
tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista
eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä,
uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän
vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä,
missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat.

Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä,
sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa
jälleen-näkemisestä.

Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen
tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi
tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se
ilmoille, maksoi mitä maksoi.

Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan,
saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä.

Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella
olijata... sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan:

    Ihminen kuoltuaan
    On kuin laiva, min nielasi merten syl'...
    Aallot jo mastojen löivät yl'...
    Meri on ennallaan.

Ensi kertaa kuultuansa noita tyhjiä sanoja ja nähtyänsä noita
kylmästi taammas vetäytyviä katseita, jotka ilmaisevat täydellistä
ymmärtämisen puutetta, hän vetäysi itseensä kuin etana kuoreensa...
ja hän alkoi käsittää, että suru on pyhäkkö, johon ei joukolla
astuta... että se on yksinäisten sielujen tyyssija... tyyssija, johon
pääsee kätkeytymään...

Astuessaan katua pitkin, taluttaen Helleä kädestä ja yhden ja toisen
pysähtyessä puhelemaan hänen kanssaan, hän oli kasvoiltaan yhtä tyyni
kuin ennenkin, eikä silmäkään ollut kosteana itkusta, alati uhaten
puhjeta kyynelvirraksi. Mutta mustat renkaat olivat muodostuneet
silmäin alle ja tuskan juonne suupieliin. Kaiho kalvoi lakkaamatta
sydänalaa, mutta sitä ei huomannut kukaan... entistä lujemmin hän
vain puristi poikansa kättä, sanottuaan hyvästit, ja kulki pää
pystyssä ja suoraan kautta katujen, niinkuin hän kautta elämänsäkin
oli pää pystyssä ja suoraan kulkenut. Mutta syynä siihen, että hän
oli saanut tällaisen mielenlujuuden, oli pääasiallisesti muuan
sisällinen elämänkokemus.

Eräänä iltana kevätkesästä hän oli mennyt Frans sedän haudalle. Muuan
pikku toveri oli vienyt Hellen vieraaksi kotiansa. Ensi kertaa nyt
Kaija uskalsi lähteä yksinään haudalle.

Silloin valtasi hänet suru, syvempi ja raskaampi kuin milloinkaan
ennen. Tuntui kuin jotain sisässä jääksi jähmettyisi.

Mutta äkkiä helähti kautta ilman huilun-omainen ääni, hento ja
hieno, syvä, pehmeä, keväimen lupauksia täynnä. Ritvasaarnissa, joka
taaksensa kätki erään hautakummun tien vieressä, istui kottarainen,
lemmestä laulellen. Tuossa se istui oksalla hänen edessään, keltainen
nokka levällään ilta-auringon paisteessa; pieni kurkkii se eli
myötäänsä, ja siivet ne ilosta vavahtelivat.

Tuo kottarainen johdatti hänelle mieleen sen aamun, jolloin setä
Frans oli seissut hänen takanaan kalastajan tuvan kynnyksellä, äkkiä
kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, lausuen syvällä vapisevalla
äänellään: _"Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin
paljo onnea, ett'en enää elämäpäivänäni voi köyhäksi tulla"_.

Eivätkös nuo sanat koske häntäkin? Eikös hänkin ollut kerran
nauttinut samaa onnea kuin setä Frans? Ja eikö ollut se onni niin
runsas, että se riittää täyttämään kokonaisen pitkän, köyhän
elämän?... Eikös hän ollut saavuttanut inhimillisen onnen korkeinta
huippua sinä päivänä, jolloin hän setä Fransin kanssa oli mennyt
luvattuun maahan? Ja vaikka se taas suljetuinkin häneltä se maa,
niin olihan hän käväissyt siellä hänen kanssaan ja on kohtaava hänet
jälleen, niin varmaan kuin että kottarainen istuu tuossa, onnensa
huumauksessa armaastansa laulellen.

Tahtoisiko hän vainenkaan vaihtaa kohtaloansa yhdenkään kanssa
noista ihmisistä, joita hän tiellään niin usein kohtaa, jotka eivät
milloinkaan ole tienneet, miltä tuntuu kohota ylös korkeimman aallon
leveimmällä harjalla, miltä tuntuu, kun epätoivoissaan syöksee meren
pohjaan? Eikö hän ole niin rikas, niin ylen rikas, tietäessään, että
hänellä on ollut ja yhä vieläkin on ja iät kaiket on oleva suuri,
ehjä rakkaus!

Hän oli mielestänsä aina ollut vailla sitä, joka "personallisuuden
suoraksi oikaisee", niinkuin Frans sedän oli tapana sanoa. Hän oli
oivaltanut, kuinka hänen luonnossansa on niin paljo hajanaista... Nyt
oli surun raskas käsi koonnut sen yhteen, tuo samainen käsi, joka
kuni huviksi muovaelee ihmissydämiä, niinkuin kuvanveistäjä savea,
uurtaen syviä vakoja siihen, mihin ilo vaan piirteen vetäisee.

Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi
tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta
vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen
ympärillään, -- se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa
kadonneesta!... hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua
luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun
laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut
kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta
varhain, myöhään iltaan.

Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin
sanonut:

    Pane piirteitäsi,
    Elon armaan käsi,
    Minkä hyväksi näät.
    Ma kaikkehen taivun,
    Ma nousen ja vaivun.
    Oi kirjaani piirrä,
    Sä säälimätä
    Mut lehteä yhtään
    Älä tyhjäksi jätä!

Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne
nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä:

    ... toisia tuli,
    Hädän päiviä, niin;
    Ilot tuskihin vaihtui
    Ja murheisiin,

mutta kumminkin:

    ... _kaikki, kaikki
    Ne kestettiin!_

Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka
hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla
yksin, -- hänen _täytyy, täytyy_... vieläpä olla riemuissaan ja
iloita siitä, että hänellä on Helle.

Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään
hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui
sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon,
mutta ei riistä sen runsautta... joka verkalleen valmistelee ihmistä
viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee
iankaikkiseen riemun-yhteyteen!

Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja
suuret pettymykset -- ne olivat kuin hiekkajyväsiä, jotka juoksivat
hänen sormiensa lomitse.

Ja näin hän pääsi niin pitkälle, ett'ei ollut hänellä kuin yksi ainoa
ilo: katsella luvattuun maahan, ja yksi ainoa sana: päivät ovat niin
pitkiä.

       *       *       *       *       *

Sellaisena hänet näin, tyynenä kesäkuun iltana, joka melkein
huomaamatta vaihtui valoisaksi yöksi.

Musikki oli jo aikaa sitten vaiennut, valot sammuneet, mutta yhä hän
vielä siinä istui.

Mitä hän siitä välittää, että kaikki hänen ympärillään vaikenee, että
majakkatuli sytytetään yksinäiseen yöhön, ja että hiljaisuus ulapalla
tuolla synnyttää elävissä ihmisissä kummallisia käsityksiä tuonen
purresta, joka purjeet lepällään hiljaa liikkuu merenpinnalla!...
Ei kuolema häntä kammota... Ajatuksissaan hän istuu... eteenpäin
kumartuneena... hän katsoo _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... Hehkuvin
silmin hän siinä istuu, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun
maahan...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Setä Frans" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.