Title: Mikael Speranski
Author: Schybergson, M. G.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mikael Speranski" ***


MIKAEL SPERANSKI

Kirj.

M. G. Schybergson


Suom. Eemil Forsgren



Hyvää lukemista I.



Helsinki 1900,
Suomentajan kustantama.

Finsk Tidskriftin kirjapaino osakeyhtiö.



Lukijalle.


Esillä olevan kuvauksen Mikael Speranskista on professori M.G.
Schybergson julaissut "Finsk Tidskriftissä" vuosina 1893 ja
1894. Sittemmin on filos. kand. Ernst Neovius akatemiallisessa
väitöskirjassaan "Suomen raha-asiain järjestämisestä Porvoon
valtiopäiviä lähinnä seuraavina vuosina" esittänyt Speranskin ja
maamme välisistä kosketuskohdista lisätietoja, joihin pyydetään
asianharrastajaa viitata.

Helsingissä, maaliskuussa 1900.

_Suomentaja_.



I.


Mikael Speranskin lapsuuden aikaa ja aikaisempaa nuoruutta
ympäröivissä ulkonaisissa olosuhteissa ei ollut mitään, mikä
ennusti merkittävää tulevaisuutta. Hän syntyi 1 (12) p. tammikuuta
1772 Tserkutinon kylässä Moskowan itäpuolella olevassa Wladimirin
kuvernementissa. Isä, Mikael Wasiljewits, oli vaatimaton
kylänpappi, joka eleli köyhissä ulkonaisissa oloisia eikä ollut
korkeampaa sivistystä itselleen hankkinut. Äiti oli yksinkertainen
venäläinen kodin äiti, taloudenhoidossa uuttera ja harras uskonnon
määräyksiä täyttämään, mutta ilman kaikkea käsitystä siitä mikä
oli jokapäiväisen elämän vähäisiä oloja korkeammalla. Poika osotti
kuitenkin jo aikaseen lahjoja, jotka sittemmin kohottaisivat häntä
paljoa ylemmäksi alkuperäisten perhesuhteitten ahdasta piiriä. Hän
oli miettiväinen, pysyi erillään muista lapsista, vältti heidän
ajanviettojaan ja, opittuaan lukemaan, kulutti aikansa yksinomaan
kirjojen lukemiseen. Mitä hän vaan sai käsiinsä, painettua tahi
kirjoitettua, luki hän kummastuttavalla tiedonhalulla. Kenties
juuri tämä aikaseen ilmaantunut lukuhalu sai isän lähettämään
seitsenvuotiaan Mikaelin Wladimirin kaupungin hengelliseen
seminaariin, missä hän muutamain läheisten sukulaisten johdolla
ja turvissa sai tulevalle pappismiehelle tarpeelliset valmistavat
tiedot. Siellä sai hän nimen _Speranski_, toivorikas (latinalaisesta
sanasta "spero" = minä toivon), arvatenkin sen suuren lahjakkaisuuden
tähden, jota hän osotti. Kouluolonsa viimeisinä aikoina hän oli
seminaarin rehtorin, Eugeniuksen, jokapäiväisenä apulaisena, jonka
kautta hän sai nauttia tämän sivistyneen miehen seuraa ja käyttää
hänen ajan oloihin nähden rikasta kirjastoaan. Vielä myöhemmin,
kun Speranski oli vaikuttava valtiomies ja Eugenius oli korotettu
piispaksi, ilmaisi hän kirjeissä entiselle opettajalle harrasta
kiitollisuutta.

Vaikka Speranski oli seminaarin oppilaista etevin, ei kukaan vielä
voinut aavistaa että hänen uransa tulisi muuksi kuin tavallisen
pappismiehen, kun tapahtui seikka, joka suuntasi hänen elämänsä
toisaalle ja avasi hänelle uusia uria. Wladimirin seminaari
muutettiin vuonna 1788 lähellä olevaan Susdalin kaupunkiin, missä
se yhdistettiin kahteen muuhun samallaiseen laitokseen; mutta
tuskin oli Speranski siirtynyt Susdalin laajennettuun hengelliseen
kouluun kun samana vuonna keisarillisella määräyksellä käskettiin
että yliseminaari, _Aleksanieri-Newskin seminaarin_ nimellä,
perustettaisiin Pietariin ja että sinne muista seminaareista
lähetettäisiin sellaisia oppilaita, joitten hyvä käytös, etevät
tiedot ja lahjat antoivat toiveita siitä että heistä voi kehittää
opettajia yliluokilla. Susdalissa ei ollut epäilystäkään siitä
että ensi sijassa Speranski valittaisiin uuteen, korkeampaan
oppilaitokseen. Hänen perusteelliset tietonsa ja jo ilmaantuva
kykynsä lausua ajatuksensa kauniisti ja pontevasti oikeuttivat hänet
siihen. Tammikuussa 1790 hän kahden toverin seurassa lähetettiin
Pietariin, missä hän uuden seminaarin oppilaana sitä huolettomammin
voi antautua opinnoita jatkamaan, kuin valtio kustansi hänen
elatuksensa.

Samoin kuin ennemmin kotiseudulla tuli nuoren Mikaelin nopea
käsityskyky ja ihmeellinen edistys seminaarissakin huomatuksi.
Matematiikka oli siihen aikaan hänen lempiaineensa, mutta myöskin
kaunopuheliaisuutta, filosofiaa ja kieliä hän menestyksellä
harrasti. Kun hän joskus esiintyi hengellisenä puhujana, sai
hänen äänensä soinnukas kaiku ja kielen mestarillinen käyttäminen
kuulijat vastustamattomasti innostuksiin. Pietarin ja Nowgorodin
metropolikin Gabrielin mielestä, joka oli häntä kuunnellut, olivat
hänen ominaisuutensa niin huomattavat, että hän päätti kiinnittää
hänet opettajaksi seminaariin, ja tämän suojelijan toimenpiteestä
nimitettiin kaksikymmenvuotias Speranski 1792 matematiikan, fysiikan
ja kaunopuheliaisuuden opettajaksi yliseminaariin. "Korkeasti
kunnioitettava Gabriel", sanoi Speranski sittemmin, "rakasti minua
suuresti ja käski minun sen vuoksi opettaa muita, kun itse vielä
tarvitsin oppia". Hän osotti kuitenkin niin suurta taipumusta tähän
toimeen, että hän pian yhä yleni seminaarissa. Jo 1795 nimitettiin
hän filosofian opettajaksi ja seminaarin prefektiksi ja viimemainittu
toimi antoi hänen hoitoonsa seminaarin kurinpitojohdannon. Köyhä
papinpoika Tserkutinosta oli hyvällä käytöksellä, ahkeruudella ja
lahjakkaisuudella saavuttanut aseman, joka tosin ei antanut hänelle
varsin suuria tuloja, mutta kuitenkin turvasi hänelle tarpeellisen
elannon, hyödyllisen toiminnan ja vastaisen kehityksen tilaisuuden.
Tältä ajalta on tallella muutamia Speranskin oppineita tutkimuksia,
joita ei painettu, mutta jotka todistavat suurta teräväjärkisyyttä
ja ajatuksenvoimaa. Huomattavin on kirjoitus nimeltä "Korkeamman
kaunopuheliaisuuden sääntöjä", joissa, kuten Speranskin elämäkerran
tutkija ja kirjoittaja vapaaherra Korff lausuu, ilmaantuu laaja ja
tarkka kirjallisuuden sekä klassillisen muinaisuuden kirjailijain
tunteminen ja itsenäinen käsitys, joka ei tyydy noudattamaan
vallitsevaa näkökantaa.

Aleksanterin-seminaarin prefektinä oli Speranski yhä kirkollisen
ylihallinnon alainen; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin hän
siirtyi toiselle toiminta-alalle ja astui virkamiesuralle Venäjän
maalliseen hallintoon. Muutamat satunnaiset seikat tulivat hänelle
siinä avuksi. Ruhtinas Aleksei Kurakin, jolla keisarinna Katariina
II:n hallituksen lopulla oli korkea asema Venäjän valtiovarain
hallinnossa, tarvitsi sihteeriä ja silloin eräs Speranskin ystävä
Ivanov huomautti hänelle Speranskista. Koetteeksi kutsuttiin nuori
Speranski kerran k:lo 8 illalla ruhtinaan luo, joka pyysi hänen
kirjoittamaan kahdeksantoista kirjettä eri henkilöille, jolloin
Kurakin noin tunnin ajan suullisesti ilmaisi mitä joka kirjeessä
olisi lausuttava. Speranski jäi, peläten menettävänsä aikaa
palaamalla etäiseen seminaariin, yöksi lähellä asuvan Ivanovin luo ja
laati siellä kohta nuo kahdeksantoista kirjettä, niin että ne k:lo
6 seuraavana aamuna olivat ruhtinas Kurakinin pöydällä. Ruhtinas ei
ensin tahtonut uskoa silmiään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi
kirjeet luettuaan ja huomattuaan kuinka mainiosti ne oli kirjoitettu.
Hän suuteli Speranskia ja otti hänet palvelukseensa. Speranski
muutti metropoliitta Gabrielin suostumuksella Kurakinin luo,
mutta vastaiseksi hän kuitenkin samalla vielä toimi seminaarinkin
opettajana.

Niinkin mahtavan miehen kuin ruhtinas Kurakinin yksityissihteerillä
ei ollut mitään etevää asemaa ei virkamiesmaailmassa eikä
seuraelämässä, mutta se paikka, jonka Speranski siten
oli saavuttanut, tuli kuitenkin alkukohdaksi, josta hän
hellittämättömästi pyrki yhä laajempaan vaikutukseen Venäjän
siviilihallinnossa. Hän saavutti nyt sen tiedon Venäjän olevista
oloista, joka hänelle oli välttämätön, ja ruhtinas Kurakinin suosion
avulla tuli hänen helpommaksi voittaa ensimmäiset vaikeudet. Näinä
aikoina oppi hän myöskin ranskaa, jota kieltä hän sittemmin helposti
käytti sekä puheessa että kirjoituksessa. Keisarinna Katariina
II:n kuoltua, vuonna 1796, oli ruhtinas Aleksei Kurakin keisari
Paavalin hallituksen alussa Venäjän vaikuttavin henkilö. Hän
nimitettiin pääprokuraattoriksi ja sellaisena oli hänen hoidossaan
valtakunnanhallinnon kaikki tärkeät asiat ja muutoinkin keisari
osotti hänelle monin tavoin suosiotaan. Tämän mahtavan miehen
kehoituksesta Speranski nyt päätti ratkaisevasti ottaa askeleen
siihen suuntaan, johon hän jo ennen oli kääntynyt, nimittäin siirtyä
kirkon palveluksesta maalliseen toimeen. Hän jätti metropoliitta
Gabrielille eronhakemuspyynnön toimestaan Aleksanterin-seminaarissa,
johon pyyntöön jonkun viivytyksen jälkeen eikä ilman
tyytymättömyyttä metropoliitan puolelta suostuttiin. Joulukuun 24
päivänä (vanhaa lukua) 1796 Speranski sai eronsa hengellisestä
seminaarista ja 12 (24) p. tammikuuta sai hän vakinaisen toimen
valtionvirassa virkamiehenä ruhtinas Kurakinin johdon alaisessa
pääprokuraattorinkansliassa, nimineuvoksen arvolla.

Speranskin elämän ensimmäinen ajanjakso oli siten päättynyt. Nuorena,
kunnianhimoisena ja täynnä oman voiman luottamusta alkoi hän nyt
tehdä työtä saavuttaakseen vaikuttavan aseman Venäjän julkisessa
elämässä. Hänen toiveensa kasvoivat sitä enemmän kuin hän
yleni tavattoman nopeasti. Tuskin oli puoltakaan vuotta
kulunut, niin hän jo oli kolleegineuvos ja tärkeässä toimessa
pääprokuraattorinkanslian ekspeditöörinä.

Jos syystä voi sanoa että se suosio, jota Kurakin osotti
Speranskille, vaikutti tähän menestykseen, sai Speranski kuitenkin
kohta tilaisuuden näyttää että hänen kykynsä ilman yksityistä
hyväntahtoisuuttakin voi päästä vaikuttamaan. Ruhtinas Kurakin sai
pian kokea kuinka haihtuva oli keisari Paavalin suosio. Hän sai
eronsa 1798 ja hänen jälkeensä oli vielä kahdella suosikilla keisari
Paavalin lyhyenä hallitusaikana pääprokuraattorin virka. Mutta
kaikki nämä pitivät Speranskin ja osottivat hänelle jatkuvaa
ystävyyttä. Erityisesti tärkeää oli hänelle, että hän joulukuussa 1799
ylennettiin valtioneuvokseksi, jonka ohella hän, pysymällä entisessä
virassaan, nimitettiin kansliatirehtööriksi siihen komissiooniin,
jonka oli varustaminen pääkaupunki Pietari elintarpeilla. Hänen
tulonsa lisääntyivät siten melkoisesti, jota paitsi hän saavutti
itsenäisen toiminta-alan. Komissioonia pidettiin niin tärkeänä,
että sen toimet vahvistettiin keisarin välittömällä päätöksellä, ja
puheenjohto oli annettu perintöruhtinaalle Aleksanterille, jonka
edessä nuori virkamies siten ensiksi sai tilaisuuden esiintyä.
Vielä Paavali keisarin hallituksen viimeisenä vuonna palkittiin
häntä kunnianosotuksilla ja palkanylennyksillä. Hänen tavaton
virkamieskykynsä oli yleisesti tunnustettu; mutta kadehtijoita
ei puuttunut, joitten mielestä hänen saamansa suosionosotukset
olivat väärät. Kreivi Pahlen, joka oli elintarvekomissioonin
varapuheenjohtaja, vastasi eräälle tyytymättömyytensä ilmaisijalle:
"koettakaahan olla sellainen _kotka_ kuin hän on, ja teidän käy kuin
hänenkin".

Ennen kuin käymme edemmäksi, on meidän pysähtyminen hänen yksityistä
elämäänsä ja kotiolojaan kuvataksemme. Lyhytaikainen onni
rakastetun puolison sivulla, mutta sitä seuraava onnettomuus, suru
ja yksinäisyys -- siinä lyhyesti mitä meillä siitä on kerrottavaa.
Eräässä iltamassa muutaman ystävänsä luona hän tutustui
seitsentoistavuotiaaseen englantilaiseen naiseen nimeltä _Elisabet
Stiven_, jonka kauneus ja sulo häneen vaikutti vastustamattomasti.
Hän kertoi sittemmin tästä ensimmäisestä kohtauksesta näin: Minusta
tuntui että kauneus minuun nyt ensi kerran elämässäni teki
vaikutuksen. Tyttö puhui vieressä istuvan rouvasihmisen kanssa
englannin kieltä,[1] ja hänen ihmeellisen soinnukas äänensä täydensi
sen vaikutuksen, jonka hänen ulkonainen olentonsa oli minuun tehnyt.
Minä ajattelin, että ainoastaan jalo mieli voi synnyttää sellaisia
ääniä, ja sanoisi hän vaan sanankin minun osaamallani kielellä,
täytyisi rakastettavasta olennosta tulla puolisoni. En koskaan
elämässäni ollut sellaisessa jännityksessä ja levottomuudessa
kohtaloni tietämisestä, kunnes tyttö punastuen vastasi kysymykseen,
jonka joku seurassa teki ranskan kielellä, myöskin ranskaksi, tosin
huomattavalla englantilaisella ääntämistavalla, mutta oikein ja
vapaasti. Siitä hetkestä oli kohtaloni ratkaistu ja tuntematta
tytön asemaa ja olosuhteita tahi edes hänen nimeänsä, kihlasin
minä heti hänet ajatuksissani. Sitten sain kyselemällä tietää
kenen salaisesti olin morsiamekseni tehnyt ja myöskin ettei hänellä
ollut mitään omaisuutta; oli siis välttämätöntä ensin miettiä mitä
mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta meillä saattoi olla ja millä
keinoin tulla toimeen. Esitytin itseni äidille, minun onnistui
voittaa tyttären suosio ja vuoden kuluttua, kun meillä mielestäni
oli kyllin yhdessä elääksemme, tuli minusta onnellisin puoliso. --
Häät vietettiin 3 (15) p. marraskuuta 1798.

Speranskin nuori onni oli rajaton. Puolisot vuokrasivat itselleen
pienen asunnon ja järjestivät olonsa siinä yksinkertaisesti, mutta
miellyttävästi. Speranski koetti valmistaa vaimolleen kaikellaista
hauskaa mukavuutta jokapäiväisessä elämässä, mutta vaimo piti
parempana järjestää kotiolot varsin vaatimattomalle kannalle. Kun
muutamia läheisiä ystäviä oli kutsuttuna sunnuntaipäivällisille,
valmisti nuori emäntä itse englantilaisen tavan mukaan parhaimman
herkun: putingin. Tyttären syntyminen enensi kodin onnea. Mutta
varsin lyhyeksi se tuli. Elisabet Speranskia oli kauan rasittanut
rintatauti, joka tyttären syntymisen jälkeen huomaamatta pääsi
yhä suurempaan valtaan, ilman että kuitenkaan hän itse tahi hänen
miehensä aavistivat kuinka vaarallinen hänen tilansa oli. Ankara
kohtaus lopetti 11 kuukautisen avioliiton jälkeen hänen elämänsä.
Speranski oli, kun hän heitti henkensä, ulkona kaupungilla
virka-asioissa, ja ainoastaan eräs ystävätär, rouva Weikardt, oli
hänen apunaan hänen viimeisessä taistelussaan. Kun Speranski palasi
kotia, löysi hän hänet kuolleena, ja niin odottamaton oli isku
hänelle, ettei hän voinut sitä vastustaa. Hän jätti tyttären
päänalukselle kirjeen, jossa hän äidin mukaan antoi lapselle nimen
Elisabet sekä lisäsi muutaman rivin rouva Weikardtille pyynnöllä
ettei häntä mistään etsittäisi -- ja sitten hän katosi. Seuraavana
päivänä ilmestyi hän tukka tahnuisena ja kasvot muuttuneina
asuntoonsa, suuteli vainajata ja katosi uudelleen. Siten teki
hän useita kertoja niin kauan kuin vainajaa ei oltu haudattu.
Hautajaisiin hän ei saapunut eikä hän niitten jälkeen enää palannut
kotia eikä häntä nähty virastossa eikä ystäväin luona. Muutamain
viikkojen kuluttua hän vihdoin löydettiin kaukaa eräältä Newan
saarelta, kokonaan surunsa murtamana. Kirje, jonka hän pakopaikastaan
kirjoitti läheiselle ystävälleen, todistaa sekin hänen kokonaan
masentunutta mielialaansa. "Ei edes aikakaan", lausutaan siinä, "tuo
minulle lohdutusta. Kolmas viikko on kulumassa siitä kuin viimeksi
nukuin, ja suruni kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän käsitän
asemani hirmuisuuden. Turhaan koetan palata järkiini; järki on
minut jättänyt; mielikuvituksen haaveet vaan antavat ajatuksilleni
työtä". "Tyttäreni kautta ainoastaan", niin kirjoittaa hän eräässä
seuraavassa kirjeessä, "olen nyt maallisiin oloihin sidottu", ja
huolenpito tyttärestä ja tämän kasvatuksesta olivat siitä ajasta
hänen rakkaimpana toimenaan. Kun tytär kasvoi ja varttui, palkitsi
tämä jollakin tavoin sen kotionnen, joka häneltä oli kadonnut.

Aika parantaa katkerimmatkin haavat, ja maalliset puuhat,
joita ei kukaan voi välttää, puolestansa edesauttoivat mielen
virkistymistä ja vuodattivat siihen unhotuksen parantavaa voidetta.
Me emme huomaa, että se onnettomuus, joka hävitti Speranskin
kotionnen, pitemmäksi aikaa olisi vähentänyt hänen työvoimaansa
ja kykyään täyttää asemansa vaatimuksia. Anopistaan, jonka nimi
kuten hänen tyttärensä ja tyttärentyttärenkin, oli Elisabet,
sai hän kotinsa hoitajan, ja kärsivällisesti alistui hän pienen
tyttärensä tähden anopin oikkuihin ja kummalliseen luonteeseen.
Muutamat läheiset ystävät, joitten kanssa Speranski seurusteli aivan
tuttavallisesti, liittyivät yksinkertaiseen kotipiiriin. Niitten
joukossa oli nuori virkamies nimeltä Tsejer, joka sittemmin pysyi
hänelle uskollisena kaikissa elämän vaiheissa. Hän muutti näinä
aikoina Speranskin luo hänen auttajanaan ja juoksevain asiain
sihteerinä.

Keisari Paavalin kuoltua 12 (24) p. maaliskuuta 1801 ja hänen
poikansa Aleksanteri I:n valtaistuimelle noustua alkaa tärkeitten
parannusten aika Venäjän julkisessa elämässä. Nuori keisari
innokkaasti ajatteli suunnitelmia kansansa vastaiseksi onneksi
ja turvaksi ja tarvitsi neuvonantajia, jotka voivat auttaa häntä
hänen yrityksissään. Asiain niin ollen saattoi mies, jolla oli
Speranskin tarkka silmä ja suuri työkyky, helposti tehdä itsensä
huomatuksi, eikä itse asiassa monta vuotta kulunutkaan, ennen kuin
hän Aleksanteri I:n ministereistä oli se, jonka vaikutus oli mahtavin
ja luottamus suurin. Esitän tässä lyhyesti ne asianhaarat, jotka
saivat hänen uransa tähän suuntaan käymään.

Keisari Aleksanterin etevin neuvonantaja ja suosiminen oli
aluksi Dmitri Torshtinski; mutta tämä, joka huomasi oman kykynsä
riittämättömäksi niihin tehtäviin, jotka hänelle annettiin, tarvitsi
sivulleen teräväpäisen ja taitavakynäisen miehen, joka kykenisi
laatimaan ne kertomukset, jotka olisivat hallitsijalle esitettävät.
Hänelle mainittiin Speranski siihen sopivana, ja seuraus oli että
tälle jo viikko Aleksanterin valtaistuimelle nousemisesta uskottiin
uusia tehtäviä. Maaliskuun 19 (31) p. 1801 annetussa keisarillisessa
käskyssä lausutaan: "Kaikkein armollisimmin käskemme me
valtioneuvos Speranskin olemaan salaneuvoksemme Torshtinskin luona
niitten tehtäväin toimeenpanemista varten, jotka luottamuksemme
on hänelle uskonut, valtiosihteerinämme ja vuotuisena palkkana
2,000 ruplaa kabinetistamme; sen ohella tulee hänelle pääkaupungin
elintarvekomissioonin kansliapäällikkönä 2,000 ruplan vuotuinen
palkka, joka lankee hänelle eläkkeenä hänen kuolemaansa saakka".
Muutama kuukausi sen jälkeen hän sai todellisen valtioneuvoksen
arvonimen. Hänen varsinaisena tehtävänään oli niitten manifestien
ja asetusten laatiminen, joita runsaasti ilmaantui tämän
hallituksen alussa, ja oli hänellä nyt hyvä tilaisuus laajentaa
virkamieskokemustaan, tutustua tärkeimpiin seikkoihin, jotka koskivat
valtakunnanhallituksen järjestämistä, sekä oppia tuntemaan Venäjän
silloisia valtiomiehiä. Johtavan aseman sai hän kuitenkin vasta
keisarillisten ministeristöjen uudestaan muodostuksen kautta, joka
tapahtui syyskuussa 1801, jolloin entiset korkeimmat virkakunnat,
n.s. kolleegiot, jotka olivat olleet olemassa Pietari suuren
ajoilta saakka, poistettiin ja hallinnon eri haarat sen sijaan
uskottiin ministereille, jotka saivat melkoisen vallan. Torshtinski,
joka oli tätä muutosta vastustanut, otti kohta sen jälkeen eron,
mutta yksi uusista ministereistä, Kotsjubei, joka nimitettiin
sisäasiain ministeriksi, toimitti Speranskille tärkeän paikan uudessa
hallintojärjestelmässä. Hän määrättiin näet 8 (20) p. syyskuuta
sisäasiainministerin apulaiseksi.

Mainittu Kotsjubei oli Aleksanteri I:n hovin loistavia tähtiä,
erittäin lahjakas, hyvin kasvatettu, olennoltaan miellyttävä ja
puhdas tarkoituksissaan sekä rakasti hallitsijataan vilpittömästi,
mutta häneltä puuttui käytännöllistä valtiomiehen kokemusta ja
tietoja Venäjän oloista. Kolme muuta vaikuttavaa miestä, joita
yleisö leikillisesti kutsui triumviraatiksi, jakoi vallan Kotsjubein
kanssa: Nowosiltsow, joka oli kauan elänyt Englannissa ja tunsi
hyvin Englannin hallintolaitokset, puolalainen ruhtinas Tsartoryski.
jonka tarkoituksena oli Puolan elvyttäminen sen rappiotilasta,
sekä ruhtinas Stroganow, hienosti sivistynyt mies, mutta jonka
käytännöllinen kokemus oli vähäinen. Kaikki nämä uskoivat Ranskan
vallankumouksen miesten tavoin, että vanhat muodot ja laitokset voi
helposti sysätä syrjään ja kansan elämälle ja kehitykselle helposti
avata uusia uria, kunhan vaan oikea ajatus oli keksitty. Speranski,
joka alkoi valtiomiesuransa tässä piirissä, oli nerokkaisuudeltaan,
työkyvyltään ja tahdonvoimaltaan heitä kaikkia etevämpi, mutta
melkoisesti häneen kuitenkin vaikutti se käsityskanta, joka heidän
keskuudessaan vallitsi. Hänkin katseli asioita nuorekkaan intoisuuden
näkökannalta; hänkin, uusien parempien olojen luomisinnossa, piti
liian vähäisinä niitä vastuksia, jotka olivat estämässä. Siinä
oli, kuten kohta saamme nähdä, hänen voimansa, mutta myöskin hänen
heikkoutensa.

Sisäasiainministerin apulaisena määrättiin Speranski
sisäasiainministeristön toisen toimituskunnan päälliköksi, jonka oli
valvominen valtakunnan sisällistä järjestystä, mutta itse asiassa
tuli hänestä koko ministeristön johtava sielu. Sisäasiainministeristö
oli uudestajärjestetyn hallintotyön pesäpaikka. Siellä kylvettiin
uusien satojen siemenet; sieltä läksivät uudet aatteet, jotka eivät
aina olleet täysin kypsät, mutta kuitenkin aikaansaivat uutta
toimintaa ja lisää liikettä eri haaroilla. Kaikki uusien asetusten
ehdotukset, jotka lähtivät tästä osastosta, olivat Speranskin tekoa,
ja hänen laatimainsa mietinnöitten selvyys ja runsasaineisuus voitti
kaiken, mitä siihen aikaan kirjoitettiin Venäjän virastoissa, vieläpä
meidän päivinämmekin ne mainitaan mallikelpoisiksi. Lisättäköön,
että sisäasiainministeristö ulosantoi virallisen lehden, joka
sisälsi tiedonantoja hallintoasioista, mutta osaksi tieteellisiäkin
kirjoituksia. Speranskin toimintaa sisäasiainministeristössä on
kutsuttu hänen valtiomiesuransa kevääksi, toiveista ja orastavista
voimista rikkaaksi, mutta joka vielä ei ollut omiansa tuottamaan
kypsiä satoja.

Kotsjubei ja kolmimiehistön jäsenet, joitten käsityskantaa jotenkin
suuressa määrässä oli määrännyt Englannin laitosten ihailu, eivät
kauan nauttineet Aleksanteri I:n täyttä luottamusta. Napoleon I:n
lakkaamattomain voittojen ja mahtavan neron vaikutuksen alaisena
Venäjän hallitsija vähitellen vetäytyi pois meren voimakkaan
valtijattaren yhteydestä ja alkoi sen sijaan lähestyä Ranskan
vallankumouksen jättiläissankaria. Vuosina 1806 ja 1807 tapahtui
tämä muutos, mikä täydellisenä ilmaantui heinäkuussa vuonna 1807
tapahtuneen Tilsitin rauhansopimuksen jälkeen, joka perusti
läheisen ystävyysliiton Ranskan ja Venäjän hallitsijain kesken. Kun
Pietarissa ennen oli ylistetty Englannin vapautta ja hallitsijan ja
kansaneduskunnan yhdystoimintaan perustuvaa valtioelämää, siellä
katsottiin nyt sitä lujuutta, jolla Napoleon oli koonnut Ranskan
kaikki voimat käteensä, ensi sijassa mallikelpoiseksi. Speranski,
joka perusteellisesti tunsi Ranskan kirjallisuuden, kielen ja
olosuhteet, yhtyi hallitsijansa uuteen näkökantaan ja voitti sen
kautta yhä suuremmassa määrässä hänen luottamuksensa, samalla kuin
ne suosikit, jotka vielä muutama vuosi aikasemmin olivat olleet
kaikkivaltiaat, vähitellen vetäytyivät syrjään.

Vuoden 1806 kuluessa esitti Speranski usein sisäasiainministeristön
asioita keisarille Kotsjubein sijassa, jota monet kerrat sairaus
siitä esti. Hänen oivallinen esityksensä, hänen kykynsä taitavasti
ja oikein laatia annetut käskyt, se nopeus, millä hän aivan kuin
lennossa tapasi ja arvasi joka sanan, herätti heti ensi alusta
keisarin ihmettelyä. Kun keisari lokakuussa 1807 matkusti sotaväkeä
tarkastamaan Witebskiin, otti hän Speranskin mukaansa, mikä tietysti
sai aikaan vielä suuremman lähentymisen hallitsijan ja nuoren
virkamiehen kesken. Vihdoin vapautettiin Speranski keisarillisella
käskyllä 19:ltä (31:ltä) päivältä lokakuuta 1807 toimestaan
sisäasiainministeristössä, "pysymällä", kuten sanat kuuluivat,
"muissa valtiosihteerin tehtävissään". Tämä ei sisältänyt mitään
vähempää kuin aseman Aleksanteri I:n persoonallisena sihteerinä,
joka alati pääsi hallitsijan luo, keskusteli hänen kanssaan
kaikista valtakunnan hallinnon tärkeistä asioista ja jolla siten
oli ratkaiseva vaikutus tapahtumain kulkuun. Samalla saavutti hän
tunnustusta kunniamerkkien ja rahapalkinnoitten muodossa. Hän oli
saavuttanut nuoren kunnianhimonsa unelmat ja keisarin suosion
elähyttämänä toivoi hän voivansa toteuttaa aikeensa isänmaansa
vastaiseksi onneksi.

Syksyllä 1808 kohtasi Aleksanteri I:n Napoleonin Erfurtissa, mikä
kohtaaminen suuressa määrin vahvisti ja lujitti Aleksanterin
ihmettelyä Napoleonia ja Ranskan vallankumouksesta alkunsa
saaneita valtiolaitoksia kohtaan. Uudistettu liitto Venäjän ja
Ranskan välillä oli molempain hallitsijain yhdessäolon ulkonainen,
näkyvä hedelmä. Speranski oli tässä tilaisuudessa Aleksanteri I:n
mukana hänen seurueensa jäsenenä ja sanotaan hänen herättäneen
Napoleonin erityistä huomiota. Mitään persoonallista lähentymistä
Ranskan keisarin ja venäläisen valtiosihteerin kesken ei kuitenkaan
tapahtunut; sitä vastoin tutustui Speranski muitten ranskalaisten
valtiomiesten, ennen kaikkia kuuluisan Talleyrandin kanssa,
joka antoi hänelle tietoja niistä suurista lainsäädäntötöistä,
joita Napoleonin hallituksen aikana oli saatu Ranskassa
tehdyksi. Erfurtin kohtaus vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan
valtiomiestoimintaansa. Verrattuna Länsi-Euroopan ja varsinkin
Ranskan laitoksiin näytti hänestä kaikki, mikä oli venäläistä, nyt
huonolta; kaikki olisi säälittä uudistettava. Kerrotaan, että keisari
Aleksanteri Erfurtin kohtauksen aikana kysyi valtiosihteeriltään:
kuinka sinua ulkomaa miellyttää, johon tämä vastasi: meillä
ovat ihmiset parempia, mutta täällä ovat laitokset paremmat;
keisari lisäsi: se on minunkin ajatukseni; puhumme siitä lähemmin
palattuamme. Onko tällaista keskustelua todella ollut, se voi olla
epäilyksen alaista, mutta mainitut sanat kaikissa tapauksissa
kuvaavat hyvin sitä näkökantaa, joka nyt oli keisarilla ja hänen
neuvonantajallaan.

Erfurtin kohtauksen jälkeen keisari hartaasti ajatteli valtakunnan
koko hallinnon uudestaan muodostamista; hän jätti Speranskille
erityisiä ehdotuksia siinä tarkoituksessa ja neuvotteli usein myöhään
yöhön hänen kanssaan siitä. Speranski puolestaan ryhtyi tähän uuteen
työhön tulisen reformaattorin koko innolla, luottaen silmänsä
terävyyteen ja laajoihin tietoihinsa. Hän valmisti laajan kirjallisen
suunnitelman, melkein koko kirjan, valtakunnan laeista ja niiden
soveltamisesta valtakunnan hallintoon, jonka tarkoituksena,
kuten hän itse sanoi, oli "lakien lujalla perustuksella tukea
hallitusvaltaa ja juuri sen kautta antaa sen toiminnalle enemmän
arvoa ja todellista voimaa". Siihen liitti hän hallinnon kaikkien
osien uudestaan muodostuksen ehdotuksen, hallitsijan kabinetista
aina piirihallitukseen saakka. Jo lokakuussa 1809 oli koko teos
valmiina keisarin pöydällä. Speranski oli työskennellyt tavattoman
ripeästi eikä hänen neronsa kenties koskaan ollut osottanut niin
suurta uutteruutta kuin tämän suuremmoisen reformisuunnitelman
laadinnassa; mutta häneltä puuttui tarpeeksi kokemusta huomatakseen,
että sellaista uudestaan muodostusta on vaikea panna toimeen
todelliseksi ja pysyväiseksi hyödyksi, jolleivät mielet ole
siihen hyvin valmistetut. Kansaa olisi ensin pitänyt kasvattaa
siveellisesti, oikeudellisesti ja valtiollisesti, jotta se olisi
voinut vastaan ottaa sitä hyvyyttä, mitä hallitsija ja hänen
ministerinsä tahtoivat sille suoda. Tässä on kuitenkin muistettava,
että Speranski ainoastaan täytti hallitsijansa käskyn. Ehdotuksen
vapaamieliset ja laajat näkökannat ovatkin aina hänelle kunniaksi.
Sen päätarkoituksena oli hallinnon vahvistaminen herättämällä
suurempaa edesvastuun tunnetta kaikissa sen elimissä sekä saada
aikaan yhdistystä hallitsevain ja kansan kesken, jonka toivomukset
entistä enemmän voisivat päästä kuuluviin.

Loka- ja marraskuu 1809 kului suuren ehdotuksen kaikkien osain
huolelliseen tarkastukseen, jolloin keisari omankätisesti teki
lisäyksiään ja muistutuksiaan. Vihdoin oli se toimeenpantava. Mutta
silloin keisari osottautui epäröiväksi. Vaikka Speranski ehdotti,
että uusiin laitoksiin siirryttäisiin vaan asteettain ja myöskin
tahtoi tehdä vanhoihin oloihin palaamisen mahdolliseksi, jäi
suuremmoinen suunnitelma, johon oli uhrattu niin paljon neroa, tietoja
ja uupumatonta vaivaa ja jonka tarkoituksena oli johtaa Venäjä
uusille urille, suurimmaksi osaksi toimeenpanematta. Ei missään
julkaisussa ole suunnitelmaa kokonaisuudessaan esitetty. Keisari
Aleksanteri katsoi paremmaksi valita siitä muutamia osia, jotka
erityisillä asetuksilla pantiin toimeen, kun muu osa jäi lepäämään
ensin toistaiseksi ja sitten ainaiseksi. Speranski huomautti
sittemmin itse, että sen rakennuksen, jonka hän oli aikonut valmistaa,
tarkoitusta ja luonnetta ei voisi arvostella, kun siitä on tullut
tehdyksi vaan hajanaisia kohtia.

Mutta hajanaisetkin osat kuitenkin todistavat kuinka korkeaksi ja
suureksi Speranski oli ajatellut uuden yhteiskuntarakennuksensa.
Tahdomme seuraavassa kuvata pääpiirteet hänen toimenpiteistänsä
valtakunnanneuvoston, ministeristöjen ja senaatin järjestämiseksi,
hänen ponnistuksistaan virkamieskunnan parantamiseksi sekä hänen
ehdotuksestaan siviililaiksi ja valtiovara-asiain järjestykseen
saattamiseksi. Hänen vaikutuksensa Suomen uuden hallinnon
muodostamisessa on erityinen jakso näitten hänen toimiensa ohella.



II.


Laajin niistä ehdotuksista, jotka otettiin erilleen Speranskin
suuresta reformisuunnitelmasta ja pantiin toimeen, kun kokonaisuus
jäi sillensä, oli ehdotus valtakunnanneuvoston uudestaan
muodostamiseksi, joka oli ollut olemassa sitten vuoden 1802, mutta
ollut vähäarvoinen, kun siitä nyt tuli Venäjän julkisen elämän
päälaitos. Siellä tutkittaisiin kaikki lainsäädäntöasiat, ennen
kuin korkein valta ne ratkaisisi. Myöskin muita erityisen tärkeitä
asioita lykättäisiin valtakunnanneuvostoon, kuten erinomaisen
tähdellisiä sisähallinnon toimenpiteitä, sodanjulistuksia,
rauhanpäätöksiä ja muita tärkeitä ulkomaisen politiikin seikkoja,
sikäli kuin asianhaarat voivat sallia niitten joutua edellä käyvän
yhteisen neuvottelun esineiksi, valtakunnan tulojen ja menojen
vuosiarvioita sekä niistä riippuvia raha-asiallisia toimenpiteitä
samoin kuin kaikkien ministeriöitten kertomuksia niitten asiain
hoidosta, jotka heille oli uskottu. Valtakunnanneuvosto siis jossakin
määrin vastaisi valtiopäiviä niissä maissa, missä kansan eduskunta
tuntuvasti ottaa osaa julkisen elämän johtoon. Se olisi oleva
valtakunnan yleisenä lainsäätävänä ja tarkastavana virastona. Tämän
laitoksen kautta muuttuisi Venäjä itsevaltaisesti hallitusta maasta
nykyaikaisen käsityksen mukaiseksi oikeusvaltioksi.

Keisari Aleksanteri I:n marraskuun lopulla ja joulukuun alussa
1809 oleskellessa Tverissä ja Moskovassa, valmisti Speranski
valtakuntaneuvosto-järjestelmänsä erityiskohtaista ehdotusta, jota
vihottain lähetettiin keisarille niin salaperäisesti, etteivät edes
ne henkilöt, jotka matkalla olivat keisaria lähinnä, saaneet siitä
mitään tietoa. Sen tarkastivat sittemmin, mutta aivan yksityisesti,
kreivi Soltikow, ruhtinas Lopuhin ja kreivi Kotsjubei, jotka
hyväksyivät sen. Sittemmin sai kreivi Rumjantsow tilaisuuden sitä
silmäillä ja vihdoin, juuri ennen sen julkaisua, annettiin se
sotaministerille kreivi Araktshejewille, joka oli ilmaissut
tyytymättömyyttään sen vuoksi, ettei hänelle siitä tietoa annettu.
Korkeamman virkamiesmaailman puolelta tulevaa vastustusta peläten
Speranski epäilemättä näin salaisuudessa asiaa kiiruhti.

Monipuoliseen tehtäväänsä nähden jaettiin valtakunnanneuvosto
neljään aliosastoon eli departtementtiin, joista jokaisella oli
oma presidenttinsä: lainsäädäntöä, sota-asioita, siviili- ja
kirkollisasioita sekä valtakunnan taloutta varten. Kun kaikki
osastot kokoontuivat yhteisistuntoon, johtaisi keisari itse tahi
hänen itsensä määräämä valtakunnanneuvoston jäsen puhetta.
Valtakunnanneuvoston ohelle perustettiin valtakunnankanslia, johon
kuului useampia valtakunnansihteerin johdon alaisia virkamiehiä;
ja oli tämän sihteerin tehtävänä pitää huoli esittelystä yhteisissä
kokouksissa, antaa neuvoston pöytäkirja majesteetin tarkastettavaksi
ja johtaa kaikkia täytäntöönpanotoimia. Puheenjohtajaksi ensimmäisenä
vuonna, keisarin poissa ollessa, nimitettiin Suomenkin historiassa
tunnettu, hienosti sivistynyt kansleri, kreivi Rumjantsow, samalla
kuin valtakunnansihteerin tärkeä tehtävä joutui Speranskille.
Kokonaisuudessaan kuului valtakunnanneuvostoon, paitsi puheenjohtajaa
ja ministerejä, kolmekymmentäviisi jäsentä, valtakunnan
korkeimmista virkamiehistä ja tärkeimmistä henkilöistä valittuja.
Valtakunnanneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran 1 (12) p. tammikuuta
1810 suurella juhlallisuudella, keisari itse puheenjohtajana. Keisari
Aleksanteri piti puheen, Speranskin kirjoittaman, mutta hänen
itsensä omakätisesti oikaiseman, joka puhe oli täynnä tunnetta ja
arvokkaisuutta sekä rikas ylevistä aatteista, jommoisia Venäjä ei
koskaan ennen ollut valtaistuimelta kuullut.

Sitten kuin valtakunnansihteeri oli julki lukenut ne manifestit
ja asetukset, joitten kautta valtakunnanneuvosto oli perustettu,
jätti keisari Rumjantsowille siviililain ehdotuksen sekä
valtiovaroja koskevan suunnitelman. Vihdoin allekirjoittivat jäsenet
virkamiesvalan, joka oli tehty erityisen, tavallisesta poikkeavan
kaavan mukaan. Speranskille persoonallisesti oli tämä päivä
loistavin hänen valtiomiesurallaan. Hän oli nyt, jollei nimeltä,
niin kuitenkin itse asiassa valtakunnan ensimmäinen ministeri.
Valtakunnanneuvoston toiminta riippui kaikessa pääasiallisesti
hänestä valtakunnansihteerinä ja alituisesti uudistuvissa
esittelyissä neuvotteli hän keisarin kanssa niistä asioista, joita
siellä käsiteltiin. Viipyi luonnollisesti jonkun aikaa, ennen kuin
valtakunnanneuvoston toiminta täydellisesti järjestyi ja ennen kuin
sen varsinaisia hedelmiä tuli näkyviin, mutta Speranski ei koskaan
lakannut luottamasta luomansa hyötyyn ja merkitykseen. Keisarille
vuodelta 1810 antamassaan virkakertomuksessa hän huomauttaa,
että lainsäädäntö neuvoston perustamisen kautta oli varmistunut ja
lujittunut. Uusi laitos oli jo itsessään tavaton askel itsevallasta
todellisesti monarkkisiin muotoihin. "Kaksi vuotta sitten", hän
lisää, "ei uskaliainkaan voinut ajatella mahdolliseksi että Venäjän
keisari, arvoansa huomioon ottamalla, asetusta antaessaan voisi
sanoa: valtakunnanneuvoston ajatusta kuultua. Sitä olisi pidetty
majesteetin loukkauksena". Viimeksi esitetyt sanat osottavat
tavallaan sitä aatetta, joka oli valtakuntaneuvosto-laitoksen
perustuksena.

Samalla kuin lakia säätävä ja tarkastava valta, sikäli kuin keisari
itse ei asioihin ryhtynyt, jätettiin valtakunnanneuvostolle,
pysyivät ministeristöt, jotka oli perustettu 1802, valtakunnan
korkeimpina toimeenpanevina laitoksina; mutta niittenkin
järjestelmässä tapahtui Speranskin ehdotuksesta melkoisia muutoksia,
joitten kautta niitten toimintaan tuli ennen tuntematon järjestys
ja selvään mietitty suunnitelma. Vuonna 1810 keisarille antamassaan
laajassa kirjoituksessa huomautti Speranski, että ministerilaitos,
sellaisena kuin se oli syntynyt joulukuun 8 (20) p. 1802 annetusta
manifestista, monessa suhteessa oli puutteellinen. Puuttui
todellinen ministerien vastuunalaisuus. Samoin puuttui oikea ja
suunnitelmallinen asiain jako niitten kesken. Ministeristöjen
sisäinen järjestys ei ollut tyydyttävä sen tähden, että päälliköitä
rasitti joukko vähäpätöisiä asioita, jotka estivät heitä antautumasta
pääasiallisten ja tärkeitten harkitsemiseen. Hän ehdotti tepsiviä
toimenpiteitä kaikkien näitten haittain poistamiseksi ja päätti
kirjoituksensa seuraavilla sanoilla: Ministerihallinto, näille
perusteille rakennettuna, se on laillisen vastuunalaisuuden
ympäröimänä, toiminta-aloilleen jaettuna asiain luonnollisen
yhteyden mukaan ja asetusten ohjaamana, on vaikuttava voimakkaasti
ja arvokkaasti ja oleva sillä korkealla kannalla, jota sillä, sitä
ensin perustettaessa, tarkoitettiin, mutta jota nyt ei ole voitu
saavuttaa. Näitten periaatteitten mukaisesti valmisti Speranski
vuosina 1810-1811 erityisiä, ministeristöjä koskevia asetuksia,
joita aina on kiitetty oivallisiksi lakitöiksi ja jotka pääasiassa
pysyivät voimassa vielä alkupuolella Aleksanteri II:nkin hallitusta.
Täydellä syyllä oli Speranski ylpeä toiminnastaan tällä alalla.

Kolmas ala, mihin Speranski tahtoi luoda uuden järjestyksen, oli
oikeuslaitos. Hän huomasi, että senaatissa, joka oli ollut olemassa
Pietari suuren ajoilta, mutta jolla ei ollut mitään määrättyä
tarkoitusta tahi toiminta-alaa, oli virasto, jonka voi muodostaa
valtakunnan oikeudenkäytön keskukseksi. Hän tahtoi samalla erottaa
hallinnollisen oikeudenkäyttämisen siviilisestä ja valmisti
suunnitelman siinä tarkoituksessa; mutta monet senaatin jäsenistä
tekivät vastaväitteitä ja tähdellinen asia lykkääntyi Speranskin
kukistukseen saakka, jonka jälkeen hänen ehdotuksensa jäi sillensä.

Näitten suurien yritysten ohella harrasti Speranski muita
erityisluontoisempia tehtäviä, mutta jotka tuskin olivat vähemmän
tärkeitä. Siten antautui hän suurella innolla valmistamaan uutta
siviililakia Venäjän porvariston oloille. Jo kauan oli uuden
siviililain asia ollut vireillä, mutta komissiooni, joka oli
asetettu vuonna 1767, ei ollut saanut juuri mitään mainittavaa
aikaan. Nyt nimitettiin Speranski 1808 komissioonin jäseneksi,
jonka johto pian riippui kokonaan hänestä, sitten kuin hän
samana vuonna oli nimitetty oikeusministerin apulaiseksi ja 1810
komissioonin tirehtöriksi. Tavallisella pontevuudellaan ryhtyi hän
työhön. Ranskan ja Ranskan olojen innokkaana ihailijana, piti hän
Ranskan Napoleonin lakikokoelmaa mallikelpoisena ja asetti sen
sekä roomalaisen oikeuden, johon hän oli hyvin perehtynyt, työnsä
perustukseksi. Hän jätti siinä huomioonsa ottamatta vanhan
venäläisen oikeuden ja Venäjän kansan historiallisen elämän ja
yhteiskunnalliset olot, seikka, jota hänen vastustajansa eivät
suinkaan jättäneet häntä vastaan esille tuomatta. Sitä paitsi toimi
hän nyt, kuten usein, liian kiireisesti, aivan kuin aavistaen,
että hänellä oli käytettävänä vaan lyhyt työaika. Jo tammikuussa
1810 oli uuden siviililain ensimmäinen osa valmiina ja keisarillinen
julistus antoi tiedoksi, että molemmat seuraavat osat pian
ilmaantuisivat. Mutta kun sittemmin eri virastot teosta tarkastivat,
tehtiin useita ja osittain oikeutettuja muistutuksia sen eri osain
itsenäisyyden puutteen johdosta tahi sen Venäjän olemassa olevalle
yhteiskuntajärjestykselle oudon luonteen vuoksi. Kaikkien kolmen osan
tarkastusta kesti vielä Speranskin kukistumisenkin jälkeen ja seuraus
oli, että hänen siviililakinsa ei tullut käytäntöön. Se oli loistava
luonnos, jommoiseksi se jäikin, ollen tekijälleen kunniaksi
sen valistuneen, ihmisystävällisen hengenkin kautta, joka siinä
vallitsee.

Me huomaamme, että Speranskin harrastukset suureksi osaksi
tarkoittivat Venäjän virkamieslaitoksen ja oikeussuhteitten
parantamista, joilla aloilla valtakunnan järjestys oli heikoin,
mutta sitä tehdessään hän näki, että kaikki lait ja asetukset olivat
turhat eivätkä vaikuttaisi mitään, jollei virkamieskunnan sivistystä
parannettaisi. Hänen toimenpiteensä tässä suhteessa kuvaavat
h£nen käsityskantaansa ja on niillä merkillinen sija hänen
elämänhistoriassaan, koska ne kenties enemmän kuin mikään muu
selittävät vihan kasvamisen häntä vastaan.

Hovivirkain omistaminen antoi aina Katariina II:n ajoilta korkean
arvon ja sitä seuraavan ylenemisoikeuden virkamiesuralla.
Aatelismies, jolla kenties jo kehdosta alkaen oli kamarijunkkarin
tahi kamariherran arvonimi, kuului sen ohella arvoltaan
kamarijunkkarina viidenteen, kamariherrana neljänteen luokkaan.
Nuoret miehet vaikuttavista perheistä, jotka siten olivat
vapautetut kaikesta tulevaisuutensa huolenpidosta, eivät useinkaan
välittäneet vakavasta työstä, vaan antautuivat yksinomaan seuraelämän
hommiin, ja jos he sittemmin päättivät todella ryhtyä virkaan,
saivat he, vaikka olivat kokemattomia ja vailla virkamiessivistystä
ja pintapuolisesti ranskalaiseen tapaan kasvatettuja, useinkin
arvonsa tähden korkeimmat paikat alempiarvoisia syrjään sysäämällä
ja hallinnon vahingoksi. Asetus 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809
teki lopun tästä väärinkäytöksestä, siinä kun näet velvoitettiin
kamariherroja ja kamarijunkkareita, joilla ei ollut muita toimia,
kahden kuukauden kuluessa hakemaan todellisia virkoja; vastaisuudessa
mainitut hovivirat eivät tuottaisi mitään arvoluokkaa; vihdoin olisi
jokaisen, joka tuli tuollaiseen hovivirkaan, samalla jatkaminen
uraansa todellisessa valtionvirassa, virkaeron saamisen uhalla.

Tämä asetus herätti suurinta levottomuutta Venäjän hoviylimystössä,
joka näki asemansa ja niin sanotut oikeutensa uhatuiksi. Näissä
piireissä pidettiin nyt Speranskia vaarallisena miehenä, joka
kansanvaltaisessa innossa pyrki hävittämään kaikki säätyerotukset
ja sen kautta kukistamaan valtakunnan kaikki perustukset.
Mutta Speranski ei siitä säikähtynyt, vaan jatkoi yhä samaan
suuntaan. Arvoluokkalaitos oli Venäjän virkamieskunnassa kehittynyt
varsin vahingolliseksi. Jokainen virkamies, joka, useinkin ilman
valmistusta tahi edellä käypiä opinnoita, oli saanut toimen, saattoi
määrättyjen vuosien kuluttua kohota korkeampaan arvoluokkaan,
kunnes hän vihdoin saavutti valtioneuvoksen arvon. Sitä seurasi
etuoikeus virkoja täytettäessä, niin että virkamies, jolta puuttui
kaikki korkeampi sivistys, päästyänsä vissiin ikään saattoi tulla
kysymykseen tärkeihin virkoihin nimitettäessä. Tämä arvoluokkalaitos
oli liian syvään juurtunut ja oli liian läheisessä yhteydessä Venäjän
yleisön tapojen kanssa, jotta sen olisi voinut kokonansa poistaa;
se on olemassa jossakin määrin vielä tänäpäivänäkin. Mutta
Speranski tahtoi kuitenkin ajoissa estää sen vaarallisia seurauksia
ja antaa opinnoille ja tieteelliselle sivistykselle niille tulevan
merkityksen virkamieslaitoksessa. Se saavutettiin asetuksella 9
(21) päivältä elokuuta 1809, jonka, samoin kuin edellä mainitun 3
(15) päivältä huhtikuuta 1809, vahvistivat Speranski ja keisari
yksinään, kenelläkään muulla olematta mitään tietoa siitä. Siinä
määrättiin, ettei kukaan vastaisuudessa saisi asessorin arvoa,
vaikka hän olisikin palvellut määrätyt vuodet, jollei hän voisi
näyttää todistusta jostakin Venäjän yliopistosta siitä, että hän
menestyksellä oli suorittanut oppimäärän tahi tullut tutkinnossa
hyväksytyksi. Samallainen yliopistotodistus vaadittaisiin myöskin
valtioneuvoksen arvoon ylenemistä varten. Erityiset aineet, joista
tietotodistukset olisivat näytettävät, lueteltiin asetuksessa.
Tämä toimenpide herätti vielä katkerampaa huutoa sen alkuunpanijaa
vastaan kuin aikaisempi asetus hovivirkamiesten ylentämisen
ehdoista. Virkamiehet, jotka levossa olivat odottaneet tulevaa
ylenemistään, huomasivat nyt olevansa pakoitetut opintoja harjoittamaan
ja suorittamaan tutkinnoita yliopistoissa, mikä kaikille oli
vaivalloista, monelle mahdotontakin. Speranski oli, niin sanottiin,
parannusinnossaan riistänyt monelta perheeltä vastaisen toimeentulon
mahdollisuuden. Sitä paitsi voitiin asetuksen eri kohtia vastaan
tehdä perusteellisempiakin muistutuksia. Niillä tieteenhaaroilla,
joista viranhakijan tuli näyttää yliopiston todistus, oli osittain
vähäpätöinen merkitys hänen tulevalle virkatoiminnalleen;
todellisuudessa osotettu kyky ja uutteruus oli asetuksessa otettu
liian vähän huomioon, j.n.e. Mutta jos puutteellisuuksia voitiinkin
löytää, on kuitenkin varma, että asetus elokuun 9 päivältä 1809 on
suuri edistys Venäjän virkamieslaitoksen historiassa ja vaikutti
kohottavasti maan koko sivistyneeseen yleisöön. Sen kautta
heräsi ensi kerran harrastus asianmukaisen kasvatuksen antamiseksi
nuorisolle nousevalle. Kaikki, joille se suinkin oli mahdollista,
alkoivat harjoittaa opinnoita, niin että julkiset oppilaitokset pian
eivät riittäneet nuorisotulvalle. Speranskin kukistumisen jälkeen
myönnettiin monta poikkeusta 1809 vuoden asetuksesta, jonka voima
sen kautta heikkoni, mutta suurin piirtein katsoen ovat sen hyvää
tekevät vaikutukset ulettuneet meidän päiviimme saakka.

Venäjällä, niin kuin useimmissa valtioissa, missä sotalaitoksella
on suuri merkitys, on valtiovarain hoidossa suuria vaikeuksia, ja
vallankin oli Venäjän osan-otto Ranskan vallankumoussotiin tähän
aikaan melkoisesti järkähyttänyt valtiolaitoksen taloudellista
asemaa. Sillekin alalle ulettui Speranskin laaja toiminta ja siinäkin
hänen terävä, läpitunkeva valtiomiessilmänsä pääsi vaikutukseen.

Jo valtakunnanneuvoston istunnoita avattaessa I (13) p. tammikuuta
1810, julkiluki keisari, kuten mainittiin, raha-asiallisen
suunnitelman, jonka Speranski yhdessä muutamain muitten
neuvonantajain kanssa oli valmistanut, jota seurasi manifesti
helmikuun 2 (14) päivältä 1810, jossa lähemmin ilmaistiin
ne perusteet, joita valtiovarain hoidossa vastaisuudessa
noudatettaisiin. Ensi sijassa piti Speranskin mielestä kaiken
salaperäisyyden valtiovarain hoidosta kadota, koska hän oli
vakuutettu, että valtakunnan luotto vaan vahvistuisi, jos sen
valtiovarain tila avonaisesti ja epäröimättä paljastettaisiin. Hän
tunnusti sen vuoksi molemmissa mainituissa kirjoituksissa, että
valtakunnan tulot pitkään aikaan eivät olleet riittäneet sen menoja
täyttämään, että sen tähden paperirahaa, n.s. rupla-assignaatteja,
oli pantu liikkeeseen niin suuria määriä, että valtio ei
voinut lunastaa kaupassa olevia setelejä hopealla, ja että
yleensä vaadittiin mitä suurimpia ponnistuksia valtion velkojain
turvaamiseksi, velkain maksamiseksi ja kestävän tasapainon
aikaansaamiseksi tulojen ja menojen välille. Pahan poistamisen keinoina
mainittiin m.m. seuraavat toimenpiteet: että liikkeessä olevat
paperiassignaatit tunnustettaisiin todelliseksi, valtiolaitoksen
takaamaksi valtakunnanvelaksi; että uusia paperiassignaatteja ei
annettaisi; että kotimainen laina otettaisiin; sekä että olemassa
olevat verot korotettaisiin ja että uusi, aatelisesta omaisuudesta
suoritettava, vero otettaisiin.

Nämä yleiset perusteet valtakunnan raha-asiain järjestämiseksi
toimeenpantiin sitten useissa asetuksissa, jotka suureksi osaksi
olivat Speranskin laatimat. Niissä hän m.m. kääntyi aivan oikealle
tielle valtakunnan häiriöön joutuneitten rahakantaseikkain
järjestämiseksi. Kun siihen saakka hopea, vaski ja paperiassignaatit
oli tunnustettu valtakunnan yhtä oikeutetuiksi, voimassa
oleviksi rahakantalajeiksi, tahtoi hän toimeenpanna yhtenäisen
rahakantajärjestelmän, niin että ainoastaan hopearupla olisi laillinen
maksun välikappale. Vaskiraha peruutettaisiin suurimmaksi osaksi,
niin että liikkeeseen jäisi vaan vaskisia vaihtorahoja ja kaikki
valtion suoritukset tapahtuisivat hopeassa. Mitä ulkomaiseen
kauppaan tulee, joka kärsi Euroopassa vallitsevasta valtiollisesta
levottomuudesta ja siitä että Venäjä Napoleonin toivon mukaan oli
suostunut mannermaajärjestelmään, jonka kautta kaikki kauppa
Englannin kanssa oli keskeytynyt, noudatti hän järjestelmää, jota
nykyään ei kaikissa kohdin tunnustettaisi oikeaksi. Hän koetti
nimittäin vähentää tuontia ulkomaalta kieltämällä ylellisyystavarain
tuonnin ja korottamalla muitten tavarain tuonnin tulleja. Vientiä
sitä vastoin suosittiin; kun vientiä pääasiallisesti välittivät
ulkomaiset laivat, helpoitettiin niitten pääsyä Venäjän satamiin
siten, että asianomaiset tullivirkamiehet eri satamissa saivat
oikeuden tarkastaa niitten asiapapereja, kun se ennen oli riippunut
keskushallituksesta. Ainoastaan erityisissä tapauksissa ryhtyisi
keskushallitus vastaisuudessakin asiaan.

Laajat raha-asialliset parannukset vaativat pitkän ajan, ennen
kuin ne voidaan täydellisesti panna toimeen ja ennen kuin niitten
hedelmät tulevat näkyviin. Mutta sitä aikaa, jonka Speranski oli
Venäjän sisähallituksen johtava mies, oli vaan 4-5 vuotta. Nämä
vuodet olivat sitä paitsi täynnä sotaista levottomuutta, jonka tähden
valtakunnan varat pääasiallisesti kuluivat sotavoiman ylläpitämiseen.
Asiain niin ollen eivät hänen ponnistuksensa voineet viedä siihen
päämaaliin, jota hän tarkoitti. Tällä alalla hän ei luonut mitään
pysyvää, ja hänen kukistumisensa jälkeen luovuttiin pian niistä
periaatteista, joille hän oli tahtonut perustaa Venäjän taloudellisen
kukoistuksen. Mutta myöhempinä aikoina herätettiin eloon monta
hänen aatteistaan, esim. rahaolojen järjestäminen yhtenäisen
hopearahakannan perustukselle, ja hän valmisti siten vastaisia,
pysyviä parannuksia.

Lukija huomaa, kuinka äärettömän laaja se työala oli, millä Speranski
vaikutti. Samalla on lisäksi muistettava, että hän harvoin
vähänkään tärkeänlaisia asioita jätti muille, vaan itse valmisti
kaikki, niin että joukko mietinnöitä, ehdotuksia ja asetuksia tuli
hänen kynästään, melkein ilman apua. Mutta vaikka hänellä siten
oli kannettavana tavaton työtaakka valtakunnan sisähallituksen
ensimmäisenä johtajana, oli hänellä aikaa ja voimaa toimia
sellaisissakin asioissa, jotka olivat yleisen kehityksen sivussa,
vaikkakin ne itsessään olivat tärkeitä. Hän oli jäsenenä komiteassa,
jonka oli tehtävä ehdotus tulevain pappismiesten opetuslaitosten
parantamiseksi ja pappien taloudellisen aseman kohottamiseksi; sitä
paitsi oli hän hengellisiä kouluja varten vuonna 1808 asetetun
komissioonin jäsen, ja kun hän edellisen uransa kautta oli tällä
alalla hyvin perehtynyt, oli hänen vaikutuksensa siinä suuri. Hän
oli kirjevaihdossa kreivi Nesselroden kanssa, joka silloin kuului
Venäjän lähetystöön Pariisissa. Hän tutkiskeli Liivinmaan ja
entisten Puolan maakuntain oloja. Että hänellä olisi ollut aikeita
orjuuden lakkauttamiseksi Venäjällä, josta siellä täällä tavataan
tiedon-antoja, se ei käy ilmi saatavina olevista lähteistä. Hänen
huomionsa oli pikemmin kääntynyt hallinnollisiin ja valtiollisiin
reformeihin kuin yhteiskunnallisiin parannuksiin. Häntä ei sen
vuoksi myöskään voi verrata Preussin ministeriin v. Steiniin, kuten
joskus on tapahtunut.

Tulemme pian tuntemaan syyt miksi Speranskin suunnitelmat
murtuivat, ennen kuin niitten hedelmät saatiin korjatuiksi. Mutta
sitä ennen on luotava silmäys hänen toimintaansa Suomen asioita
järjestettäessä vuosina 1809-1812. Niistä monista toimista, joita
hän hoiti, vaati Suomen asia varmaankin verrattain vähän hänen
aikaansa ja huomiotansa, mutta se, mitä hän teki meidän maalle, oli
pysyväisempää kuin suuri yritys Venäjän julkisen elämän johtamiseksi
uusille urille.

Että Suomen kohtalo 1808 vuoden viimeisinä kuukausina kääntyi
onnellisempaan suuntaan, kuin oli voinut odottaa, riippui ensi
sijassa siitä, että Suomen miehet rohkeasti ja rehellisesti
esittivät Aleksanteri I:lle Suomen kansan toivon saada uusissa
oloissa säilyttää vanhan valtiojärjestyksen omine, entisten lakien
perustukselle rakennettuine laitoksineen. Keisarin hyväntahtoinen
ajatuskanta suosi odottamattomassa määrässä näitä harrastuksia.
Vapaamielisenä ja ihmisrakkaana keisari Aleksanteri I tahtoi
Suomelle antaa perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen, kenties
myöskin sen kautta saadakseen kokemusta perustuslaillisen
vakiomuodon laadusta ja merkityksestä.

Tähän suuntaan oli jo käännytty ennen kuin Speranski, sikäli
kuin tiedetään, alkoi käsitellä Suomen asioita; mutta vastaiseen
kehitykseen oli hänellä suuri osa aina siitä saakka kuin
hän tammikuun alusta 1809 sai toimekseen keisarille esittää
Suomen asiat, jonka kautta hän tuli samaan asemaan Suomen
virkamiehiin ja virastoihin nähden, mikä hänellä jo ennen
osittain oli keisarikunnassa. Mitään erityistä nimitystä Suomen
valtiosihteeriksi ei muutoin ole tunnettu, vaan katsottiin hänelle
tämän toimen täyttäminen itsestään kuuluvan, sitten kuin keisari
oli määrännyt että Suomen asiat esiteltäisiin hänelle välittömästi,
Venäjän ministeristöihin menemättä. Speranskin apulaiseksi
valittiin Robert Henrik Rehbinder, joka oli täydellisesti perehtynyt
Suomen lakeihin ja oloihin; mutta kaikissa tapauksissa oli toimi
uusi taakka, ja ihmeteltävän nopeasti Speranski tutustui Suomen
asioihin. Ei voi edellyttää, että hänellä, joka ei tuntenut
maatamme eikä kansaamme, olisi niitä kohtaan ollut persoonallista
rakkautta, mutta täältä hän löysi alan, missä hän saattoi toteuttaa
perustuslaillisen ja lain-alaisen hallituksen aatteitaan,
tapaamatta niitä moninaisia esteitä, jotka Venäjällä olivat hänen
tiellään. Hän kohteli sen vuoksi Suomea käytännöllisen valtiomiehen
harrastuksella, joka pitää pysyvän teoksen luomista kunnianaan.[2]

Ei ole helppoa kaikessa arvostella Speranskin työtä Suomen
valtiojärjestyksen muodostamiseksi. Hänen tuon tuostakin
tavatessaan keisaria lienevät Suomen asiat useinkin olleet aiheina
keskusteluissa, jotka olivat hyvin tärkeitä, mutta joita asiaan
kuulumattomat eivät koskaan tulleet tuntemaan. Itse olojenkin luonne
oli sitä paitsi vielä kauan epämääräinen ja häilyvä. Kuitenkin on
meillä kyllin monta todistusta voidaksemme huomata, kuinka ylevä ja
vapaa hänen kantansa oli Suomenkin asioissa.

Suomen lähetystön toiminta oli pääasiassa päättynyt, kuin
Speranski ryhtyi esittelemään Suomen asioita hallitsijalle,
jonka tähden hänestä tuli riippumaan ainoastaan sen muutamain
memoriaalien viimeinen käsittely. Siten hän vastasi kirjeessä 27
p:ltä tammik. (8 p:ltä helmik.) 1809 Sprengtportenille muutamiin
R.H. Rehbinderin Turun hovioikeuden edusmiehenä oikeusasiain
hoidosta tekemiin kysymyksiin. Sitä vastoin hän erittäin
tehokkaasti otti osaa Porvoon valtiopäiviin, joista nyt tuli
pääasia. Kaikki ne perustuslailliset asiakirjat, jotka näille
valtiopäiville antavat niitten korkean merkityksen, ovat Speranskin
kirjoittamat. Konseptit ovat kirjoitetut hänen kansliassaan ja hänen
omakätisesti oikaisemansa. Hän valmisti ja vahvisti valtiopäiväin
avaamisenjuhlameno-ohjelman ja seurasi keisaria Porvooseen,
missä hän alati oli hänen sivullaan säätykokouksen ensimmäisinä
tärkeinä päivinä. Hän laati keisarin ranskankielisen puheen, hänen
vakuutuksensa 15 (27) päivältä maaliskuuta 1809 Suomen uskonnon
ja perustuslakien vahvistamisesta sekä keisarillisen julistuksen
23 p:ltä maalisk. (4 p:ltä huhtik.) 1809. Yhdessä Rehbinderin
kanssa valmisti hän vihdoin ne neljä keisarillista esitystä,
jotka olivat valtiopäivätyön perustuksena. Osaa ottamalla näitten
päivien tapauksiin hän on katoamattomasti piirtänyt nimensä
maamme historiaan. Kuinka helposti olisikaan vaikeuksia saattanut
ilmaantua, jollei hän tahdikkaasti ja lujatahtoisesti olisi poistanut
loukkauskiviä. Eräs kohtaus, joka Mannerheimin muistiinpanojen mukaan
kerrotaan Rob. Castrénin kirjoituksessa Porvoon valtiopäivistä,[3]
kuvaa hyvin Speranskin kantaa. Aterian jälkeen keisarin luona
teki hän vapaaherra Mannerheimille ja von Morianille "kylläkin
arveluttavan kysymyksen siitä perussäännön muodosta, jonka H.K.
Majesteettinsa seuraavana päivänä tapahtuvassa juhlatoimituksessa
oli vannova". Mannerheimin ja von Morianin mielestä olivat 1772
vuoden hallitusmuoto siihen vuonna 1789 tehtyine lisäyksineen maan
varsinaiset perustuslait, jotka H.K. Majesteettinsa oli vakuuttanut
säilyttävänsä. Sitä vastaan teki Speranski useita väitteitä varsinkin
siihen nähden, mikä nykyhetkellä ei näyttänyt sopivalta. Kun
Mannerheim levottomana tämän johdosta iltasella kävi Speranskin
luona, rauhoitti tämä häntä kuitenkin täydellisesti ja näytti
hänelle sen vakuutuksen, jonka keisari juhlatoimituksessa tahtoi
antaa ja joka yleisin lausein, enempiin yksityiskohtiin menemättä,
sisälsi maan perustuslakien ja asetusten sekä jokaisen säädyn
etuoikeuksien, vapauksien ja etuuksien vahvistuksen. Speranskin
mielestä oli aika vähemmin sopiva perustuslaillisten kysymysten
yksityiskohtaiseen tutkimiseen -- varovaisuus, joka oli täysin
oikeutettu. Hän tahtoi välttää sellaisia vaarallisia kareja ja antaa
ajan kypsyttää sen siemenen, joka nyt kylvettiin.

Valtiopäiväin avaamisenkin jälkeen oli Speranskilla määräävä vaikutus
valtiopäiväasiain johtoon. Keisari Aleksanteri määräsi nimittäin,
että kaikkien valtiopäiväkirjeitten olisi välittömästi saapuminen
hänelle, joutumatta ensin kenraalikuvernööri Sprengtportenin
käsiin. Speranski otti Suomen valtiosihteerinä kirjeet vastaan,
esitti ne hallitsijalle, jos ne olivat tärkeämpiä laadultaan ja
vastasi niihin. Hän joutui siten yhteyteen useain valtiomiestemme
kanssa ja oppi yhä paremmin käsittämään laitoksiemme henkeä ja
olemusta.

Varsinkin saattoi hän välinsä läheiseksi sen miehen kanssa, jolla oli
ensimmäinen sija kokoontuneitten edusmiesten kesken: maamarsalkin,
paroni R.W. De Geerin kanssa. Speranskin ja De Geerin välinen
kirjevaihto antaa muutamia arvokkaita lisiä sen ajan historiaan
ja Speranskin luonteen kuvaukseen. De Geer antoi Speranskille
yksityiskohtaisia tietoja kaikesta, mitä tapahtui, samalla kuin
Speranski puolestaan tarkkaavasti seurasi asiain kulkua, varoittaen,
neuvoen ja ohjaten. Jonkun kerran on De Geer kirjeissään nöyrä ja
alammainen, kun Speranski sitä vastoin on luja, kehottava tahi
nuhteleva. Siten kirjoittaa Speranski 2 (14) p. huhtikuuta 1809,
samalla kuin hän ei hyväksy ehdotusta valtiopäiväin keskustelujen
toistaiseksi lykkäyksestä -- minkä ehdotuksen De Geer jo aikaisemmin
oli pitänyt sopimattomana --: "Valtiopäiväin tulee suorittaa
loppuun tehtävänsä, ja täysi syy on olettaa, että sen innon avulla,
joka elähyttää Teitä ja jota Te niin hyvin osaatte toisiin siirtää,
tämä toiminta oikeassa ajassa saadaan päätetyksi. Siten olette
Te, hra Paroni, määränneet ensimmäiset perustukset, asettaneet
ensimmäiset kulmakivet niin lujaan ja kestävään rakennukseen,
jommoisia inhimilliset laitokset saattavat olla taivaan siunauksen
vaikutuksen alaisina ja hyvän hallitsijan huolenpidon kautta".
Hetkellistä työtä tahi sellaista, joka kestäisi vaan muutaman
miespolven, Speranski yhdessä Suomen valtiomiesten kanssa ei
tahtonut perustaa, vaan rakennuksen, joka olisi olemassa niin
kauan kuin inhimillisesti voi aavistaa. Toiselta puolen hän oli
levoton, että kokoontuneet säädyt mahdollisesti menettelisivät
varomattomasti tahi jollakin tavoin menisivät yli toimivaltansa,
jonka kautta Suomen asiain uuden järjestyksen julkiset tahi salaiset
vastustajat voisivat saada aihetta esiintyä. Säätyjen neuvottelujen
tulisi ennen kaikkea koskea niitä neljää esitystä, jotka heille
valtiopäiväin alussa oli annettu. Taloudellis-valtiollisia
toivomuksia voitiin kuitenkin myöskin esille tuoda, mutta
ainoastaan anomusten muodossa. Erittäinkään hän ei tahtonut esille
otettavaksi kysymystä Suomen perussäännöstä, jonka ehdotuksen
tunnettu Antti Johan Jägerhorn oli tehnyt. Hänen kirjeensä siitä
6 (18) p:ltä kesäkuuta 1809 valaisee myöskin ylempänä mainitun,
Mannerheimin ja von Morianin kanssa olleen keskustelun merkitystä,
joka keskustelu tapahtui ennen säätyjen uskollisuuden vannomista.
Hän lausuu:

Siten kaikki ne asiat, jotka sisältyvät H.M:nsa neljään
esitykseen, lopullisesti määrätään ja niitten tarkoin määritettyyn
sisällykseen tulee valtiopäiväin nyt tapahtuvain keskustelujen
rajoittua. Mitään, mikä on kuulumatonta näihin esityksiin, ei saa
keskustella: sellainen on K.M:in tarkoitus aina ollut ja vaikka
vielä monta tärkeää asiaa on järjestettävänä maan parhaaksi ja
vallankin sen perussäännön lujentamiseksi, niin ovat nämä asiat
kuitenkin sellaisia laadultaan, että niitä on tarkoin punnittava
ennen kuin ne jätetään säätyjen keskusteltaviksi, ja kun vielä ei
mitään sitä varten ole valmistettu, ovat sellaiset keskustelut
tällä hetkellä huolellisesti vältettävät. Teidän Ylhäisyytenne
on itse tunnustanut tämän huomautuksen oikeutetuksi, kun minulla
oli kunnia keskustella Teidän kanssanne Pietarissa ja Porvoossa
siitä perussäännön ehdotuksesta, jonka Jägerhorn esitti; olen
vakuutettu, hra Paroni, että teidän mielipiteenne, joka perustuu
niin luonnollisiin syihin, sittemmin on vaan vahvistunut niitten
perusteitten vuoksi, jotka syntyvät siitä viisaudesta ja
varovaisuudesta, mikä aina on ollut teidän toimenpiteittenne luonteen
mukaista.

Samaan aikaan oli Speranski kirjevaihdossa pappissäädyn
puhemiehen, hienosti sivistyneen Jaakko Tengströmin kanssa, jonka
vaikutusta valtiopäivillä ja koko maassa hän syystä piti suurena.
Speranskin luottamus Tengströmiin ilmaantui muun muassa siten,
että hän valitsi hänet sen komissioonin puheenjohtajaksi, jonka
oli laadittava korkeimman hallituslaitoksen, sittemmin Suomen
n.s. hallituskonseljin perustamisen ehdotus. Tämä tärkeä asia,
joka myös kuului keisarillisiin esityksiin, herätti suuressa määrin
Speranskin harrastusta, jonka järjestävä kyky siinä voi päästä
vaikuttamaan. Hän oli jo valtiopäiväin avauspäivinä neuvotellut
siitä keisarin ja kenraalikuvernööri Y.M. Sprengtportenin kanssa,
jolloin oli määrätty, että eri komissiooni asetettaisiin tekemään
ehdotusta "korkeimman tribunaalin" perustamiseksi, kuten silloin
vielä lausuttiin. Että hänen käsityksensä asiasta oli vakaantunut,
ilmenee juuri siitä kirjeestä maaliskuun 17 (29) päivältä 1809,
jolla hän kutsui Tengströmin komissioonin puheenjohtajaksi ja jossa
muun muassa lausutaan: "Niistä esityksistä, jotka ovat jätetyt
valtiopäiväin harkittaviksi, on Teidän Korkeutenne nähnyt, että
muun muassa on järjestettävänä keskustribunaali, jossa hallinnon
eri haarat voivat yhtyä lopullisesti järjesteltäviksi. H.M. on
jo vahvistanut ensimmäiset perusteet tätä tribunaalia varten,
joka saa nimen Hallituskonselji. Nämä perusteet ovat 1:ksi,
että tribunaali jakaantuu osastoihin, 2:ksi, että sen esimiehenä
on kenraalikuvernööri oleva. Näitten ensimmäisten perusteitten
vahvistetuksi tultua, on vielä ratkaistavana ja järjesteltävänä
monta tärkeää kohtaa, jotka koskevat tätä laitosta; sellaisia ovat
sen toimivallan ja vaikutusalan rajat, osastojen ja jäsenten
lukumäärä, asiain käyttelytapa ja muut tähdelliset kohdat, jotka
tulevat eri ohjesääntöön, jonka H.M. aikoo antaa tätä laitosta varten,
säätyjen lausunnon saatuaan". Mainittuaan komissioonin muut jäsenet,
lausuu Speranski kohteliaasti: Katson velvollisuudekseni ilmoittaa,
että Keisari, uskoessaan Teille tämän työn, on tahtonut antaa Teille
erityisen todistuksen kunnioituksestaan ja luottamuksestaan teidän
tietoihinne ja teidän persoonalliseen ansioonne.[4] Tengström
puolestaan kirjoitti Speranskille arvon-annolla ja kunnioittavasti.
Hän tiesi, De Geerin tavoin, että valta oli valtiosihteerin
käsissä ja että maan kohtalo melkoiseksi osaksi riippui hänen
hyväntahtoisuudestaan.

Kysymys korkeimman hallituslaitoksen perustamisesta Suomea varten
antoi Speranskille tilaisuuden saattaa myöskin Mathias Calonius
niitten miesten piiriin, jotka työskentelivät Suomen uuden
perustuslaillisen valtiolaitoksen hyväksi. Kuuluisa lainoppinut oli
tähän saakka pysynyt syrjässä, odottaen mitä tapahtumat toisivat
mukanaan, mutta kunnioittavin sanoin laadittu Speranskin kirje sai
hänen auttamaan Tengströmin johdon alaisen komitean neuvotteluja.
"Asia", niin kirjoitti Speranski, "joka on kysymyksessä, on liian
tärkeä, liian läheisessä yhteydessä tämän maan onnen ja menestyksen
kanssa ollakseen vieras Teitä elähyttäville tunteille". Caloniuksen
ehdotus, kuten tunnettu, asetettiin komissioonin lausunnon
perustukseksi. Speranskin ehdotuksesta nimitettiin Calonius sittemmin
Suomen ensimmäiseksi prokuraattoriksi.

Sama ystävällinen suhde syntyi Speranskin ja Kaarle Mannerheimin
välille, jonka, Suomen lähetystön puheenjohtajan, hän jo ennestään
tunsi. Myöskin Mannerheim oli hallituskonselji-komitean jäsen ja
siinä syntyneen kysymyksen johdosta, olisiko erityinen neuvosto
Suomen asioita varten asetettava keisarin sivulle Pietariin,
kirjoitti hän 14 (24) p:nä huhtikuuta 1809 kirjeen, jonka sanamuoto
paremmin kuin mikään muu sen aikuinen lausunto ilmaisi niitä
kiitollisuuden ja luottamuksen tunteita, jotka Suomessa olivat
vallalla Speranskia kohtaan. "Nykyään", kirjoitti hän, "ja minun
ajatukseni mukaan kysymyksessä olevasta neuvostosta kenties ei
ole mitään silmiin pistävää hyötyä. Niin kauan kuin meidän on onni
nähdä Teidän Ylhäisyytenne Suomen asiain etunenässä, ei meillä ole
mitään enempää toivottavaa. T. Y:nne nauttima kunnioitus, Teidän
niin tunnettu luonteenne ovat meille vakuutteena, että meillä T.
Y:nne persoonassa on oikeuksiemme ja onnemme tuki. T. Y:nne nykyinen
apulainen (Rehbinder), kunnian mies ja rehellinen, ansaitsee,
myös täyden luottamuksemme. Minkä vuoksi sitten uutta neuvostoa,
josta kenties on tuleva muutamain maamiestemme kunnianhimon ja
vehkeilyitten uusi pesäpaikka. Usein tärkeät asiat paremmin ovat
yhden, kuin useamman henkilön käsissä". Mannerheimin mielestä
oli Speranski Suomen luotettava vartija valtaistuimen luona, joka
paremmin kuin kukaan muu voi ajaa sen asiaa.

Sitä vastoin Speranskin ja kuuluisan kenraalin Yrjö Maunu
Sprengtportenin väli, joka 1808 vuoden lopulla oli nimitetty Suomen
kenraalikuvernööriksi, kylmeni kylmenemistään. Sprengtporten,
joka oli toivonut yksin saada pitää Suomen asiain pääjohtoa, oli
tyytymätön sen suuremman vaikutuksen vuoksi, minkä Speranski
oli saanut niihin. Hänen sotilaallinen käsityskantansa ei
muutoinkaan soveltunut niihin perustuslaillisiin näkökohtiin, joita
Speranski tahtoi toteuttaa. Luonteitten erilaisuus, Speranskin
levollinen etevämmyys ja Sprengtportenin rauhaton, ärtyisä olento,
laajensi sekin molempain välistä kuilua.[5] Kirjeessä Speranskille
valitti Sprengtporten vilkkain sanoin, ettei häntä oltu nimitetty
hallituskonseljin järjestämistä varten asetetun komissioonin
puheenjohtajaksi, mihin toimeen hän tietojensa ja asemansa puolesta
katsoi itsensä Turun piispaa paljoa sopivammaksi. Speranski
vastasi kohteliain, mutta välttelevin sanoin, että hän oli luullut
komissioonia, jonka jäseninä yksinomaan olisi valtiopäivämiehiä,
suuremmassa määrässä luottamusta herättäväksi, kuin jos
valtiopäiväin ulkopuolella olevia henkilöitä siihen kuuluisi. Hän
käytti sitä paitsi tilaisuutta tehdäkseen muistutuksen Sprengtportenia
vastaan sen johdosta, että tämä eräässä kirjoituksessa säädyille
oli käskevin sanoin osottanut, miten näitten muka oli menetteleminen
erityisissä kohdissa. Tämä kenraalikuvernöörin menettelytapa, josta
De Geer oli valittanut Speranskille, oli loukkaus säätyjen
vapautta vastaan, jonka oikaisemista keisarin puolesta Speranski,
valtiopäiväin lähimpänä johtajana ja valvojana, katsoi
velvollisuudekseen. Hän kirjoitti siitä:

Hänen Majesteettinsa on jo ennen suvainnut ilmoittaa Teille, että
hänen tarkoituksensa oli suoda säädyille täysi keskusteluvapaus.
Tämä määräys ei tosin estä antamasta neuvoja, johon Teillä
olisi ollut tilaisuutta, jos säädyt olisivat sellaisia pyytäneet
Teiltä; mutta minä en usko, että heitä tulee häiritä mahtavuuden ja
vartioimisen vaikutuksella, ei myöskään ole keisarin katsantokannan
mukaista olla heitä johtavinaan. Te tiedätte, kenraalini, että
säätyvapaus ja vallankin kehittymässä oleva vapaus on varsin
epäluuloinen ja vaatii huolta sekä hellää hoitoa. Joskus pelottaa
mahtavuuden varjokin, ja tuon epäluulon herättäminen ei varmaankaan
ole soveliasta näinä aikoina, jolloin vaan luottamuksen vahvistaminen
ja lujittaminen on kysymyksessä. Teidän tavallinen älykkyytenne
varmaan huomaa nämä totuudet, ja H.M. on täysin vakuutettu, että
Teidän luonteenne omainen arvostelukyky on ne täydellisesti käsittävä
ja niitä noudattava.

Tämä lausunto on merkillisimpiä niistä, joissa Speranskin
huolenpito Suomen tulevaisuudesta on ilmestynyt. Hänen mielestään
Porvoon valtiopäivät eivät olleet ainoastaan keino selviytyä
satunnaisista vaikeuksista, vaan pikemmin hento taimi, josta
eduskuntalaitos hellällä hoidolla oli kasvava voimakkaaksi puuksi
ja Suomen turvaksi sen uudessa asemassa. Hänen sanainsa vaikutus oli
suurempi kuin kenties hän itse oli aavistanut, siitä päättäen, että
Sprengtporten pian sen jälkeen erosi kenraalikuvernöörin toimesta.

Kun keisari valtiopäiviä päätettäessä jälleen saapui Porvooseen, oli
hänen seurassaan nytkin Speranski, joka laati sen ranskankielisen
puheen, jolla keisari 7 (19) p. heinäkuuta päästi säädyt kotia.
Samalla kuin Speranski kirjoitti tämän Suomen vastaisen kehityksen
tärkeän ohjelman, tarkasti hän yllämainitun komissioonin tekemää
hallituskonseljin ehdotusta, minkä säädyt hyväksyivät valtiopäiväin
viime hetkellä. Hänen toiminnastaan näinä päivinä kirjoittaa
paroni von Korff: "Porvoossa, missä keisari viipyi sangen kauan,
oli hänen valtiosihteerinsä alati hänen sivullaan. Vähäisessä
asunnossa, mikä Aleksanterilla oli, istui Speranski paperiensa ääressä
päivät pääksytysten kabinetin eteisessä huoneessa. Erittäinkin otti
hän osaa neuvotteluihin Suomen konseljin perustamisesta ja laati sen
ohjesäännön lopullisen sanamuodon. Tämän ohjesäännön ehdotus, jonka
paikalliset viranomaiset olivat laatineet ranskaksi, valmistui
vasta samana päivänä, jolloin se oli esitettävä kaikkein korkeimmasti
allekirjoitettavaksi, ja vielä nykyisin oli elossa omin silmin
nähneitä todistajia, jotka ihmetellen kertoivat kuinka Speranski
keisarillisessa vastaanotossa, keskellä odottavain henkilöitten
hälinää ja puhelua, oikaisi ehdotusta ja vielä käänsi sen venäjäksi
samallaisena, jommoisena se sittemmin vahvistettiin ja vieläkin on
olemassa". -- Huomattava on myös kirje Speranskilta Sprengtportenin
jälkeiselle Suomen kenraalikuvernöörinä, kenraali Barclay de
Tollylle kesäkuun 27 (heinäkuun 9) piitä 1809, jossa hän puhuu
valtiopäiväin töistä ja niitten tapahtuvasta päättämisestä
sanoin, jotka nekin todistavat keisarin ja hänen neuvonantajansa
ylevää ajatuskantaa Suomen asiassa. "Sitten kuin H.M.", kuuluvat
tässä hänen sanansa, "aseittensa menestyksen kautta on yhdistänyt
Suomen Venäjään, on hän katsonut tarpeelliseksi täydentää sodan
antamia oikeuksia niillä, joita hänen uusien alamaistensa rakkaus
ja uskollisuus yksin voivat kyllin turvakkaasti hänelle tarjota.
Mikään ei saattanut paremmin osottaa tätä hänen jaloa tarkoitustaan
kuin valtiopäiväin koollekutsuminen maan lakien mukaan". Sillä
varovaisuudella, joka oli hänelle omituinen -- niin suuresti kuin hän
harrastikin Suomen parasta -- huomauttaa hän sen ohessa "oleellisena
muistutuksena", että valtiopäiviltä ei oltu pyydetty päätöksiä,
vaan ainoastaan neuvoja, siten viitaten säätyjen vallan rajoitukseen.

Millaiseksi Speranski lähemmin oli ajatellut Suomen tulevaisuutta ja
erittäinkin suhdetta keisarikuntaan, se ei täysin selvästi tule
esiin hänen lausunnoistaan. Hänen kantansa siinä oli luultavasti
jotenkin sama kuin sen aikuisten kotimaisten valtiomiestemme. Kaikki
oli vielä nuorta ja kypsymätöntä. Alkavan kehityksen puristaminen
määritettyihin, yksityiskohtaisesti valettuihin muotoihin oli
vaarallista. Toivo oli pantava tulevaisuuteen, joka oli kohottava
rakennuksen nyt lasketulle lujalle perustukselle. Kenties oli
Speranski, joka tiesi, että mielet Venäjällä eivät kaikessa olleet
edullisia Suomelle, varovaisempi kuin Suomen valtiomiehet. Että hän
venäläisenä isänmaanystävänä toivoi lähentymistä Suomen ja Venäjän
asukkaitten kesken monin tavoin vahvistetun ystävällisen yhteyden
kautta, käy selväksi monesta asianhaarasta.

Speranskin toivon mukaan saivat Porvoon valtiopäivät oikeuden
ehdottaa ne miehet, jotka olisivat hallituskonseljin ensimmäisinä
jäseninä, ja hän myös valvoi että ehdotus pantiin täytäntöön. Kun
hallituskonselji syksyllä 1809 oli alkanut vaikutuksensa, ei hänen
huomionsa enää ollut yhtä pysyvästi kiintyneenä Suomen asioihin kuin
ennen.

Asiat alkoivat yhä enemmän käydä säännöllistä kulkuaan, ja juoksevat
asiat voitiin ratkaista asianomaisten virastojen lausunnoitten
perustuksella. Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntöjä
hän käsitteli, mutta ne annettiin vasta 1812, siis hänen erottuaan
Suomen valtiosihteerin virastosta. Millainen hänen suhteensa oli
1809 perustettuun "Suomen asiain komissiooniin", johon suurimmaksi
osaksi kuului venäläisiä jäseniä, on kysymys, joka yhä vielä
kaipaa selvitystä. Näitten rivien kirjoittaja ei myöskään ole
tilaisuudessa valaisemaan hänen kantaansa n.s. Vanhan Suomen
yhdistämiseen suuriruhtinaskuntaan, mikä asia vuodesta 1809 oli
käsittelyn alaisena. Teoksessaan Kustaa Maurits Armfeltista (III
osa s. 322) esittää Elof Tegnér muutamia tämän Speranskin jälkeisen
lausunnoita, jotka viittaavat siihen, että Suomen asioita ei
nyttemmin käsitelty tyydyttävän säntillisesti. Muutamat asiat olivat
vielä 1812 ratkaisematta vuodesta 1809 ja "neljä hevoskuormaa"
asiakirjoja, jotka olivat olleet "upoksissa" Speranskin luona,
ajettiin Armfeltin luo hänen asuntoonsa. Jos asian laita oli niin,
riippui se siitä, että Speranskilta, jolla oli monta ja tärkeää
tehtävää suoritettavana, ei millään tavoin voinut riittää aikaa Suomen
valtiosihteerinviran töihin, jota paitsi se virkamiehistö, joka oli
hänen käytettävänään, oli harvalukuinen ja riittämätön. Speranski
itse huomasi sen parhaiten, jonka vuoksi hän aikoi, kohta kuin
asianhaarat sen sallivat, vetäytyä pois korkeasta asemastaan Suomen
hallituksessa.

Mainitsin, että Porvoon valtiopäiväin aikana oli kysymys neuvoston
asettamisesta Suomen asioita varten keisarin sivulle, josta
K. Mannerheim antoi epäävän lausunnon ja joka sillä hetkellä
raukesi. Mutta Speranski ei jättänyt tätä ajatusta mielestään.
Hänen mielestään piti lujemman viraston kuin vaan esittäjän ja
hänen apulaisensa olla valtaistuimen luona Suomen parhaan
valvomista varten ja hän pani asian vireille uudelleen vuonna 1811.
Kertomuksessa, jonka hän 11 (23) p. helmikuuta 1811 antoi keisarille
virkamiesvaikutuksestaan 1810, esitti hän ehdotuksen uudeksi
järjestykseksi Suomen asiain käyttelyä varten Pietarissa. Hänen
venäjäksi laatimansa lausunto muutoinkin siinä määrin kuvaa hänen
ajatuksiaan Suomesta ja sen tulevaisuudesta, että julkaisen sen
tässä kokonaisuudessaan. Se löytyy Korffin teoksessa sekä muutamin
kohdin täydellisempänä V. Laguksen teoksessa Muutamia lehtiä Suomen
korkeakoulun kanslerikirjasta,[6] ja kuuluu.

IV. _Suomen asiat_. Suomen tärkeimmät asiat olivat alkuaan:

1) Valtiopäivät. Ne laskivat tämän maan koko olemassa olevan
järjestyksen lujan perustuksen. 2) Konseljin perustaminen. 3)
Rahakanta. 4) Armeijalaitos. 5) Edellisten vuosien valtiotulojen
järjestäminen. 6) 1810 ja 1811 vuosien tulo- ja menoarvio. 7)
Kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntö.

Paitsi näitä pääasioita sattuu joka päivä joukko juoksevia asioita.
(Nuotissa on tähän lisäys: Ne seuraavat tämän maan perussäänöstä.
Hallitusvalta, _joka tässä maassa on lain rajoittama_,[7] oli
pakoitettu vahvistamaan itseään yksityiskohtaisilla määräyksillä.
Siitä syntyivät seuraavat juoksevat asiat: 1) Melkein kaikkien
virkain nimitys. 2) Kirkkoherrain nimitys keisarinpitäjiin ja
eläkkeet. 3) Kysymykset avioliitosta ja avioerosta eri säätyluokissa.
4) Rikosasiat.)

_Suomi on valtio eikä kuvernementti. Sitä ei siis voi hallita
sivumennen eikä juoksevain asiain ohessa_.[8] Tähän saakka on
kuitenkin koko tämä hallinto sekotettu juoksevain tehtäväin joukkoon
ja hoidettu kansliassa, johon kokonaisuudessaan kuuluu kolme
virkamiestä ja jossa nämä asiat eivät ole toimien kymmenes osa.
Suomen komissiooni tuskin ennättää katsastaa rikosjuttuja ja koota
tietoja Vanhan Suomen järjestämiseksi.

Tämän hallinnon asettamista varten lujalle perustukselle on
välttämättömän tarpeellista:

1) Valita korkeimman arvoinen virkamies ja valtiosihteerin tai
oikeuskanslerin nimellä uskoa hänelle näitten asiain johto. Hänen
tulee myös olla yliopistonkansleri. 2) Hänen sivullaan tulee olla
komissiooni, johon kuuluu kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä
jäsentä sekä riittävä kansliahenkilökunta. 3) Tämän valtiosihteerin
tulee olla kirjevaihdossa kenraalikuvernöörin ja konseljin kanssa,
pitää silmällä asiain yleistä kulkua, esittää ne kaikkein
korkeimmin vahvistettaviksi ja ennen kaikkea tuntea henkilöitä,
ylläpitää tarpeellista yhteyttä heidän ja hallituksen kesken,
osottaa heille hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä sekä saavuttaa
heidän rakkauttaan ei ainoastaan asiain hoidon puolueettomuudella
ja rehellisyydellä, vaan myöskin olennon, elintapojen ja
vieraanvaraisuuden vissillä ystävällisellä hyväntahtoisuudella.

Speranskin lausunto sisälsi ensimmäisen ohjesäännönluonnoksen
laitokselle, joka myöhemmin sai nimen Suomen asiain komitea
Pietarissa. Täten vireille pantua ehdotusta käsitteli sittemmin
Kustaa Maurits Armfelt, joka laati komitean järjestyksen
yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä hän oli omakätisesti
kirjoittanut ja päivännyt toukokuun 30 p:nä 1811. Hänen
ehdotustaan noudatettiin pääasiallisesti komitean lopullisessa,
marraskuun 6 p. 1811 annetussa ohjesäännössä, joka tarkotukseltaan
on suomalaisempi kuin Speranskin ensimmäinen ehdotus sen määräyksen
kautta, että Komitean jäsenet sekä valtiosihteeri ovat valittavat
Suomen asukkaista. Ei voi ihmetyttää, että Speranski oli ehdottanut
kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä jäsentä, kun muistaa
että aikaisempaan Suomen komissiooniin oli kuulunut melkein
yksinomaisesti venäläisiä, jota paitsi hän itse kuitenkin
ensi sijassa oli venäläinen valtiomies ja sellaisena pysyi. Muutoin
edisti hän tunnollisesti ja rehellisesti, kuten aina, tärkeän asian
menestystä ja oli ilmeisesti tyytyväinen ohjesäännön lopulliseen
muodostukseen. Tämä käy selville seuraavasta kirjeestä, jonka
sitä kernaammin julkaisen käännöksenä, kuin se lisäksi todistaa
hänen harrastustaan Suomen oloja koskevain tilastollisten tietojen
hankkimiseksi. Syyskuun 8 (20) p. 1812 hän kirjoittaa K.M.
Armfeltille:

Minun on ollut kunnia H.K.M:nsa tietoon saattaa se kirje,
jonka minulle kirjoittamalla T. Ylh. on minua kunnioittanut.
Se henkilövaali, jonka Suomen konselji oli toimittanut valmistavan
komitean muodostamiseksi, ei voinut olla muuta kuin mieluisa
H.K. M:llensa, ja se oikeuden tunto, jota Keisari aina on osottanut
henkilöitten ansiolle, jotka ovat ehdotetut tähän komiteaan,
lisääntyy yhä enemmän heidän osottamansa alttiuden kautta. H. M:nsa
on käskenyt minun lausumaan hänen korkean mielihyvänsä siitä,
erittäinkin kenraali Aminoffille.

Keisari on hyväksynyt ne syyt, jotka ovat saattaneet Teidän
ehdottamaan hra Walleenia tämän komitean jäseneksi.

Samoin H.M. on hyväksynyt ne edut, jotka T. Ylh. ehdottaa hra paroni
Rehbinderille, palvelijain ja olon kustannusten korvaamiseksi.

Kun siten kaikki, mikä koskee tämän komitean henkilökuntaa, on
järjestetty on nyt vaan viimeisteltävänä, sen ohjesääntö Teidän
ehdottamainne perusteitten mukaan ja antaa sen astua vaikutukseen.

Tätä tarkotusta varten odottaa H.M. ainoastaan Teidän tuloanne
Pietariin. Keisari toivoisi sen tapahtuvan muutamaa päivää ennen
jäsenten lopullista saapumista ja heidän kokoontumistaan täällä
jotta hän Teidän kanssanne voisi sopia kaikista huoneuston vaalia
tai ohjesäännön muotoa koskevista toimenpiteistä, niin että komitea
näitten herrain saapuessa heti voisi ryhtyä täyteen toimintaan.

Kiitän T. Ylh:ttänne sen aatteen hyväksymisestä, mikä minun on ollut
kunnia Suomen tilastoon nähden Teille esittää. Työskentelemistä
tällä alalla olen aina pitänyt oleellisena hyvänä työnä Suomelle.
Mikään ei voi olla oikeudenmukaisempaa eikä helpompaa kuin antaa
hra Radloffille yliopiston kirjastonhoitajan paikka, ja ajaakseni
asiaa säännöllisellä tavalla, kirjoitan saman kuriirin mukaan
piispa Tengströmille, jotta hän tekisi siitä ehdotuksen yliopiston
konsistorille.[9]

Minun on kunnia j.n.e.

                                           Speranski.

Huomiota ansaitsee myöskin Speranskin 26 p. lokakuuta (7 p.
marraskuuta) 1811 R.H. Rehbinderille lähettämä kirje, jossa hän
ilmoittaa, että komitea oli lopullisesti asetettu, samalla kuin hänen
tuttavallinen suhteensa Rehbinderiin selvästi ilmenee. Mainittuaan,
että keisari oli vahvistanut komitean ohjesäännön, hän jatkaa:

Siihen tulee, paroni Armfelt esimiehenä, kuulumaan kenraali Aminoff
sekä hrar Hisinger ja Walleen. T. Ylh. on samalla nimitetty Suomen
asiain valtiosihteeriksi. Teidän muuttokustannuksenne korvaukseksi
antaa H.M Teille 16,000 rupl. pankkiassignatsiooneissa, jotka
heti suoritetaan Suomen tuloista etumaksuna vuosipalkastanne, joka
määrään 4,000 hopearuplaksi samoista tuloista. Olen iloinen, hra
paroni, että viime mainitun asianhaaran vuoksi olen tilaisuudessa
täten lähettämään Teille takasin hypoteekkinne, jota minun on ollut
rahain puutteessa mahdoton sijoittaa pankkiin ja jonka nyt luulen
hyödyttömäksi, kun sama tarkotus helpommin on saavutettu toista tietä.

Minun velvollisuuteni on, hra Paroni, ilmoittaa Teille kaikki nämä
uutiset, mutta muutaman päivän kuluessa antaa paroni Armfelt ne
virallisesti Teidän tiedoksenne. Kuriiri seuraa heti tätä; hänen
mukanaan on komissioonia koskeva manifesti sekä käskyt Teidän
nimityksestänne ja tuloistanne. Ottakaa vastaan j.n.e.[10]

                                             Speranski.

Suomen komitean ohjesäännön esittäminen oli Speranskin viimeinen
toimenpide Suomen valtiosihteerinä. Siitä hetkestä hän jätti Suomen
asiain johdon Armfeltille ja Rehbinderille eikä koettanut enää niihin
vaikuttaa. Ne piirteet, joita olen esittänyt hänen vaikutuksestaan
suomalaisena valtiomiehenä, riittävät, vaikka vajanaisinakin,
kuitenkin antamaan lukijalle käsityksen siitä suuresta merkityksestä,
mikä hänen ryhtymisellään kansamme kohtaloihin oli aikana, jolloin
tulevaisuus näytti epävarmemmalta kuin koskaan. Hän osotti keisari
Aleksanteri I:n lähimpänä neuvonantajana tämän toivon mukaan sen
suunnan, mihin Suomen valtiolaiva oli ohjattava. Häneen liittyivät
sen vuoksi kaikki, jotka työskentelivät onnellisen tulevaisuuden
valmistamiseksi Suomelle. Hänen sanoihinsa: "Suomi on valtio
eikä kuvernementti", on usein viitattu hänen ajatuskantansa
todistuksena, mutta hänen kirjevaihtonsa sisältää monta yhtä
huomattavaa lausuntoa Suomen perussäännöstä ja lain-alaisesta
yhteiskuntalaitoksesta.

Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-12 on kuvattu
V. Laguksen ennen mainitussa sisällysrikkaassa kirjoituksessa:
Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun kanslerikirjasta. Sen
johdolla ja muitten lähteitten nojalla esitän seuraavassa hänen
kanslerinhallintonsa muutamia piirteitä. Muutamia viittauksia
Speranskin persoonallisesta suhteesta K.M. Armfeltiin annetaan
hänen äkkinäisen ja odottamattoman kukistumisensa yhteydessä.



III.


Speranskin toiminta Suomen yliopiston kanslerina 1809-1812
on tärkeä jakso tämän yliopiston historiassa, mutta hänen
omissa elämänvaiheissaan on sillä verrattain vähäinen merkitys.
Yliopistoasiain alote kuului, jollei muodollisesti, niin
kuitenkin itse asiassa varakansleri Jaakko Tengströmille, ja
kanslerinkirjoitusten laatiminen oli kanslerinsihteereitten, ensin
K.J. Walleenin, sittemmin L.G. v. Haartmanin asia. Kuitenkin
vaikutti Speranski hyvää tälläkin alalla osottamansa humaniteetin ja
ylevämielisyyden kautta.

Kanslerin virka uskottiin hänelle harvinaisten olosuhteitten
vallitessa. Venäjän opetusasiain ministeriltä Sadovskilta
saapuneessa kirjoituksessa joulukuun 15 (27) p:ltä 1808 velvoitettiin
konsistori, yliopiston "konstitutsioonien" mukaisesti, valitsemaan
yliopistolle kansleri. Mutta asia oli arveluttava, kun edellinen
kansleri, kreivi K.A. Wachtmeister, ei vielä ollut virasta
luopunut, jota paitsi onnellinen vaali uusissa oloissa voi olla
vaikeaa. Konsistori pyysi sen vuoksi, että keisari itse tällä kertaa
valitsisi kanslerin. Keisari Aleksanteri otti pyynnön suosiollisesti
huomioonsa ja päätti antaa tämänkin kunniakkaan tehtävän
Speranskille. Ennen nimityksen tapahtumista näyttää keisari kuitenkin
asiasta ilmaisseen ajatuksensa Tengströmille, sillä kirjeessä
huhtikuun 25 p:ltä 1809 lausuu tämä tietävänsä keisarin "armolliset
tarkotukset tässä kohdassa", jonka ohella hän tekee Speranskille
pyynnön "ettette enää kauemmin kieltäisi meiltä huolenpitojanne ja
hyviä töitänne ja että antaisitte meille uusia syitä rakastaaksemme
ja kunnioittaaksemme Teitä". Muutamia päiviä sen jälkeen
huhtikuun 19 (toukokuun 1) p:nä saapui opetusasiain ministeriltä
konsistorille ilmoitus Speranskin lopullisesta nimittämisestä.[11]

Tengström toivotti Speranskille onnea kirjeessä toukokuun 29 p:ltä
m.m. seuraavin sanoin:

-- Ottakaa vastaan nöyrä onnentoivotukseni uuteen virkaan, jolla
H.K.M. on kunnioittanut Teitä. Totta on, että akatemiallisista
asioistamme tulee lisää tointa T. Ylh:llenne, mutta hyvä kansalainen
ei koskaan väsy hyvää tehdessänsä, ja tieteiden ja taiteiden
valistuneena ystävänä on T. Ylh. epäilemättä kirjalliselle
laitoksellemme omistetuista huolenpidoista löytävä lepoa
vaivaloisempain ja vaikeampain töitten ohella. Mitä minuun tulee,
olen minä, jolla on kunnia olla saman yliopiston varakansleri, tekevä
velvollisuuteni täyttääkseni T. Ylh:tenne toivomuksia ja niin paljon
kuin mahdollista helpoittaakseni teidän hallintoanne.[12]

Porvoossa heinäkuun 7 (19) p. 1809 päivätyssä, yliopiston
rehtorille ja konsistorille osotetussa ruotsinkielisessä
kirjoituksessa käyttää Speranski puolestaan mitä ystävällisimpiä
sanoja.[13] Hän huomautti, että oma ansio ei ollut saattanut
keisaria antamaan hänelle kanslerintointa, vaan että Aleksanteri
siinä oli ainoastaan kiinnittänyt huomiota siihen tieteiden
rakkauteen, joka alati yhtä lämpimänä oli seurannut häntä kaikissa
hänen elämänsä vaiheissa. Hän jatkoi sitten:

Tottumattomana sen laatuisiin tehtäviin, jotka nyt vaativat
toimenpiteitäni, ja kiinnitettynä muihin, joista ei jää paljon aikaa
yli, en juuri toivoisi, hoitaessani uutta tointa, johon Hänen
Majesteettinsa armo on minut kutsunut, voivani täyttää hänen
aikomuksiaan ja teidän vaatimuksianne, Hyvät Herrat, jollen teidän
luottamukseltanne ja teidän tiedoiltanne odottaisi sitä apua, joka
minulle on niin välttämätön ja tuiki tarpeellinen.

Pääasia, jota Tengströmin ja Speranskin kirjevaihto sitten
kosketteli, oli yliopiston taloudellisten olojen parantuminen, jota
keisari oli luvannut jo ennen kuin Speranski ryhtyi kanslerinvirkaan.
Lakkaamatta palasi Tengström tähän asiaan, samalla kuin Speranski
puolestaan osottautui taipuvaiseksi kannattamaan hyvinkin suuria
toivomuksia. Vihdoin saavutti Tengströmin ja konsistorin valmistama
vuosirahasääntö, Speranskin sitä esittäessä, melkein kaikessa
keisarin hyväksymisen, josta konsistorille annettiin tieto
kanslerinkirjeessä helmikuun 14 (26) p:ltä 1809. Keisarin osottama
armo oli, niin kirjoitti Speranski, hänelle vilpittömimmän ilon aihe.
Vastaisuudessakin olisi hänen mieluisimpia velvollisuuksiaan kyvyn
mukaan edistää akatemian parasta. Uuden, helmikuun 10 (22) p. 1809
annetun vuosirahasäännön kautta sai yliopisto kuusi uutta
professorinvirkaa, kaksitoista apulaisenvirkaa, kolme lehtorinvirkaa
sekä melkoiset määrärahat opettajain aseman parantamista, kirjastoa
ja tieteellisiä laitoksia varten. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että
ilo puhkesi mitä vilkkaimmin ilmi. Konsistorin kiitoskirjoituksessa
Speranskille lausutaan: "Onnellisimmin aavistaen sitä yhtä
terävää ja sattuvaa silmää kuin lämmintä ja puhdasta todellisen
tieteellisen viljelyksen rakkautta, joka aina on ollut T. Ylh:tenne
erityinen ominaisuus, toivoi konsistori itselleen sen kanslerin,
jonka se sai, ja se näkee, että toivo, joka seurasi hänen
nimitystään, vaikka se korkealle kohosikin, kuitenkin enemmän kuin
täyttyi".[14] Kaksi päivää kestävä kiitosjuhla puheineen vietettiin,
muistoraha lyötiin, ja kiitoslähetystö, Tengström puheenjohtajana,
laitettiin Pietariin. Speranski otti heidät vastaan ystävyydellä,
joka Tengströmin sanain mukaan "eläisi heidän ikuisessa muistossaan
ja kehottaisi heitä yhä enemmän koettamaan ansaita hänen jaloa
suojelustaan". -- On totta, että uuden vuosirahasäännön hyvät
vaikutukset eivät aivan välittömästi tulleet näkyviin, sillä uusien
paikkain täyttäminen sopivilla henkilöillä ei ollut helppoa. Mutta
yliopiston vastaisen kukoistuksen mahdollisuus oli saatu.

Speranski oli erityisesti tyytyväinen siitä, että Venäjän kielen
lehtori uuden vuosirahasäännön mukaan kiinnitettäisiin yliopistoon.
Hän valitsi itse sopivan henkilön virkaan ja lähetti samalla venäjän
kielen ylimääräisen lehtorin Turkuun, jotta venäjän kielen opinnot
sitä enemmän edistyisivät. Mutta niin suuresti kuin hän harrastikin
aineen opetuksen vauhtiin pääsemistä yliopistossa, ei hän koskaan
tahtonut ulkonaisilla pakkokeinoilla saavuttaa tätä tarkotusta.

Asia, jossa yliopiston miehet vielä toivoivat hänen kannatustaan, oli
kauan sitä ennen alotetun yliopistorakennuksen loppuun saattaminen.
Kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1812 koskettelee Tengström asiaa,
huomauttaen rakennuksen välttämättömyyttä, niin kalliiksi kuin
se tulisikin. Mutta kirjeeseen on merkitty, että se on palannut
avaamattomana. Maaliskuun 17 (29) p. sattuneen tapauksen jälkeen
lähetettiin Speranskin kirjeet takasin avaamatta. Siten keskeytyi
keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden ilmaisuista niin rikas
Speranskin ja Tengströmin välinen kirjevaihto.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin virallistakin tietä saatiin tieto
tapahtumasta, joka oli murskannut Speranskin aseman, tosin sangen
peitellyssä muodossa. Toukokuun 1 p. 1812 luettiin konsistorissa
kanslerinsihteerin L.G. v. Haartmanin kirje huhtikuun 10 (22) p:ltä
1809, sisällykseltään näin lyhyt:

Kun H.M. Keisari nyttemmin on nimittänyt ali-amiraali ja ritari
Shishkovin valtakunnansihteeriksi ja samalla selittänyt, että ent.
valtakunnansihteeri, salaneuvos ja ritari y.m. Mikael Speranski
ei enää voi pitää K. Akatemian kanslerinvirkaa, on H.M. Keisari
armossa suvainnut käskeä minun kehottamaan Herra Piispaa ja Akatemian
konsistoria heti valitsemaan toisen kanslerin mainitun salaneuvoksen
sijaan.

Sen johdosta ryhdyttiin kanslerinvaaliin, jonka nojalla K.M. Armfelt
astui Speranskin sijalle. Mitään muuta tietoa entisen kanslerin
kohtalosta ei saanut yliopiston konsistori eikä mikään muu Suomen
virasto. Suomessa ei näytä tietynkään, mitä oli tapahtunut. Vielä
vuonna 1815 kirjoitti J. Tengström Franzénille: "Speranski oleskelee
vielä tiloillaan Nishni-Nowgorodin luona eikä ole oikeastaan
epäsuosiossa, mutta ei häntä myöskään käytetä virassa. Yleisesti
kuitenkin luullaan, että hän vähitellen jälleen pääsee asioihin
käsiksi, jos vaan saamme pitää rauhan, jota Jumala antakoon!" Jos
Tengströmillä olisi ollut tietoa Speranskin kohtalosta, olisi hän
kaiketi kirjeessä ystävälleen Franzénille lähemmin siitä puhunut.
-- Speranskin kukistusta koskevat lähemmät seikat olivatkin itse
asiassa sellaisen pimeyden peitossa, ettei tutkimuksen ole
onnistunut sitä edes tänä päivänäkään täydelleen poistaa.

Siihen osaan nähden, mikä K.M. Armfeltilla oli juonissa
ennen maaliskuun 17 (29) päivän tapausta 1812, on hyvä tietää,
että molempain persoonallinen väli aikaisemmin oli, jollei
tuttavallinen, kuitenkin vapaa kaikesta epäsovusta. Armfeltin
jälkeenjääneiden paperien joukossa on muutamia kirjeitä, jotka
osottavat, että Speranski, mikäli hänestä riippui, myötävaikutti
siihen, että Armfeltin muutto Suomeen tapahtui mitä edullisimmissa
oloissa. Armfeltin aikaisemmin kesällä 1810 käytyä Pietarissa,
ilmoitti Speranski hänelle kirjeessä heinäkuun 16 (28) p:ltä, että
hän keisarille oli esittänyt kirjeen, jonka Armfelt oli hänelle
jättänyt ja että keisari "pitäen arvossa sitä intoa, joka oli
johtanut häntä Suomeen nähden kehittämässä katsantokannassaan" oli
luvannut tarkastaa kirjoitusta kaikella sen ansaitsemalla huomiolla.
Se hänen oikeuksiensa pitennys Suomen ruotujakolaitoksessa, jota
Armfelt oli toivonut itselleen, myönnettäisiin hänelle tammikuuhun
saakka 1811, jonka jälkeen keisari uudelleen päättäisi asiasta. Kun
Armfelt sittemmin oli lopullisesti päättänyt jättää Ruotsin, kävi
Speranski vielä kohteliaammaksi. Helmikuun 3 (15) p. 1811 ilmoitti
hän Armfeltille seuraavilla ranskankielisillä sanoilla keisarin
toivomukset hänen persoonaansa nähden:

H.M. Keisari, joka on suostunut T. Ylh. lausumaan toivoon asettua
asumaan Suomeen, on varustanut Hänen Ylhäisyytensä kenraali v.
Suchtelenin[15] valtakirjalla antaaksenne Teidän, herra Paroni,
tehdä hänelle uskollisuudenvala lausumanne toivomuksen mukaan.

Kuluneiden vuosien tuloja ei koskaan, hra Paroni, ole pantu
kysymyksen alaisiksi Teihin nähden; alusta alkaen on päätetty, että
Te olette ne saapa. Keisarillinen Majesteetti on uudistanut käskynsä
siitä Suomen kenraalikuvernöörille.

Kun Te siten täydellisesti saatte kaikki oikeutenne Suomessa, riippuu
ainoastaan Teistä, hra Paroni, kaiken sen oikeuden nauttiminen, minkä
teidän nimenne, ansionne ja H.M. Keisarin oikeamielisyys Teille
määräävät.

Olen onnellinen tulkitessani T. Ylh:llenne Keisarin käskyjä ja samalla
voidessani mielitellä itseäni sillä toivolla, että pian saan nähdä
Teidät täällä. Ottakaa vastaan j.n.e.

                                               Speranski.

Vielä toukokuun 1 (13) p. 1811, kun Armfelt jo lopullisesti oli
muuttanut Suomeen, lausui Speranski kirjeessä hänelle toivon saada
pian nähdä hänet Pietarissa ja ilmoitti hänelle samalla, että kaikki
hänen toivomuksensa jaotuspalkkaan ja kruununvirkataloihin nähden
olivat saavuttaneet Keisarin suostumuksen, mikä oli tapahtunut
Speranskin esityksestä. Että Speranski sittemmin kernaasti jätti
Suomen asiain johdon Armfeltille, käy selväksi siitä, mitä ennen
olen maininnut Speranskin suhteesta Suomen komitean perustamiseen.
Armfelt ei siis juuri ole voinut muuta olla kuin kiitollinen
Speranskille hänen auttavasta ystävällisyydestään yksityisissä
ja Suomea koskevissa asioissa. Mitään persoonallista epäsopua ei
heidän keskensä ollut. Pikemmin se yleinen asema, johon Speranski oli
joutunut, sai Armfeltin ottamaan osaa hänen kukistamiseensa.

Sama oli laita Speranskin muittenkin vastustajain. Persoonallisia
vihamiehiä hänellä ei ollut, mutta häntä vastaan kohdistui sangen
yleinen ajanhenki voimalla, jota hän ei ollut aavistanut. Silmäys
Speranskin asemaan valaisee tätä asian tilaa.

Speranski eli, niin vaikutusvoimainen kuin hän olikin, yhä
vaatimattomasti ja säästeliäästi töitään ja tyttärensä Elisabetin
kasvatusta varten. Muutamia läheisiä ystäviä oli silloin tällöin
koolla päivällispöydässä, ja iltasin oli jotenkin usein järjestettynä
vaatimaton seurahuvi, johon, jos aikansa sen myönsi, hän itsekin
otti osaa. Muita huvituksia hänellä ei ollut. Suuren maailman
seurapiireissä nähtiin hän harvoin. Hänen tulonsa olivat
tosin nyttemmin melkoiset,[16] mutta kun hänellä ei ollut
yksityisomaisuutta, olisi isosesti eläminen helposti saattanut
hänet taloudellisesti riippuvaan asemaan. Venäjän pääkaupungin
ylhäissukuiset ja korkeassa asemassa olevat henkilöt kävivät hänen
luonaan ja osottivat hänelle usein liehakoitsevaa kohteliaisuutta,
kun hän oli keisarin mahtava suosikki, mutta todellisesti he
halveksivat häntä nousukkaana. Hän puolestaan ei pyrkinyt heidän
suosioonsa sekä luonteensa vissin ylpeyden vuoksi että sen tähden,
kun koko hänen aikansa kului valtioiltoihin.

Tämä erillinen elämä olisi ollut vaarallinen jokaiselle mahtavalle
miehelle, mutta sen täytyi synnyttää vaaroja varsinkin sille, joka,
Speranskin tavoin, oli antautunut laajaan reformityöhön. Kun hän
työhuoneessaan teki suunnitelmia Venäjän tulevaisuutta varten ja
kirjoitti asetuksia, jotka antaisivat uuden muodon sen julkiselle
elämälle, kasvoi hänen vastustajainsa luku kasvamistaan.
Korkeammasta ylhäisöstä ja virkamiesluokasta levisi nurjamielisyys
häntä vastaan yhä laajempiin piireihin. Hän oli toimeen pannut
tullien ja verojen korotuksen saadakseen aikaan pysyvän tasapainon
valtion tulo- ja menoarvioon, mutta kansa nurisi uusien rasitusten
vuoksi, joitten tarkotusta se ei käsittänyt, ja piti niitten
alkuunpanijaa sortajana. Valheellisia huhuja oli liikkeessä, että
Speranski käytti valtaansa itsensä rikastuttamiseksi kansan
kustannuksella.

Sellainen oli Speranskin asema, kun 1811 vuoden kuluessa Venäjän
ja Rankan väli niin järkyttyi, että 1812 vuoden sota vihdoin
syttyi. Speranski oli tosin sangen vähän ryhtynyt Venäjän
ulkomaapolitiikkiin, mutta hänen vaikutustaan luultiin suureksi
silläkin alalla, ja kaikissa tapauksissa pidettiin häntä syystä
Venäjän ranskalaismielisimpänä valtiomiehenä. Olihan hän
parannuksissaan aina kiinnittänyt huomionsa Ranskan oloihin ja
laitoksiin. Samalla siis kuin kylmyys Ranskaa vastaan eneni, täytyi
hänen vaikutuksensa vähetä.

Speranski aavisti itse, että vaaroja alkoi kokoontua, kuten voi
huomata siitä, että hän jo ennen mainitussa, helmikuussa 1811
keisarille jättämässä virkakertomuksessaan huomautti keisarille,
että liian monta erilaista asiaa oli annettu hänen huostaansa,
jonka vuoksi hänen oli mahdotonta hoitaa kaikkia hyvin. Hän
valitti sen ohella, että hänen asemansa oli tuottanut hänelle
useitten henkilöitten vihamielisyyden, jota hän ajan
pitkään ei voisi vastustaa. Hän pyysi sen vuoksi vapautusta
valtakunnansihteerinvirasta ja Suomen valtiosihteerinvirasta
voidakseen yksinomaan antautua lakikomissioonin johtoon, mikä tärkeä
tehtävä yksin vaati yhden miehen kaikki voimat. Keisari ei suostunut
hänen pyyntöönsä, mutta juuri näiltä ajoilta hän kuitenkin alkoi olla
valtakunnansihteeriin luottamatta. Russki Arkivissa 1871 julaistussa
Pogodinin kirjoituksessa[17] mainitaan muutamia sanoja, jotka
keisari Aleksanteri olisi lausunut de Saint-Glinille, Speranskin
kertomusta luettaessa, joista näkyy, että Aleksanteri I jo silloin
hiljaisuudessa mietti, kuinka hän sopivimmalla tavalla vapautuisi
suosikistaan.

Speranskin vastustajiin liittyi näinä aikoina mies, jonka asema
julkisessa elämässä ei ollut huomattava, mutta jonka sanoilla juuri
sen vuoksi, että hän esiintyi yksityishenkilönä ilman omaa etua,
oli sitä suurempi merkitys: kuuluisa historiankirjoittaja Karamsin.
Hänen kirjoittamansa kirjoituksen "Vanhasta ja uudesta Venäjästä"
antoi hänen suojelijansa Maria Paulowna keisarille, joka,
kirjoituksen sisältämästä hänen omien toimenpiteittensä ankarasta
arvostelusta huolimatta, luki sen mielenkiinnolla, ja johon
se teki pysyvän vaikutuksen. Ensi sijassa moitti Karamsin
valtakunnanneuvoston toimeenpanoa sekä senaatin ja ministeristöjen
uutta järjestystä. Uusi valtakunnanneuvosto oli hänen mielestään
tarpeeton laitos, tyhjä koristus, joka vaan saattoi estää asiain
kulkua, mutta ei edistää niitten onnellista ratkaisua. Itsenäistä
asemaa ei valtakunnanneuvoston pitäisi koskaan saada eikä se koskaan
sitä voisi saada, sillä neuvosto on jo luonnoltaan ainoastaan
hallitsevan kutsuma virasto, jonka hän mielensä mukaan saattaa
muuttaa tai poistaa; muutoin voisi valtakunnanneuvostosta tulla
hallitsijan vallan käyttämisen este. Senaatin muutokset olivat
muka ristiriidassa vanhain ja hyvien perintötapojen kanssa. Ja
ministeristöjen uusi järjestys vaikuttaisi hallitustoimen
hajaantumista. Karamsin ei epäillyt sanoa, että venäläisten
tyytymättömyyden pääsyynä vallitsevaa hallitusta vastaan oli sen
hallinnollisten muutosten hyödytön rakkaus, jotka järkähyttivät
valtakunnan perustuksia ja joitten hyväätekevät vaikutukset
vastaiseksi olivat epäillyttäviä. Samalla tavoin hylkäsi Karamsin
Speranskin uuden siviililain ehdotuksen, joka hänen mielestään oli
ristiriidassa Venäjän kansan oikeudellisten näkökantain ja tapojen
kanssa, sekä hänen toimenpiteensä valtiovarain ja rahajärjestelmän
alalla, joista ainoastaan oli seurannut elinkustannusten kallistuminen
ja valtakunnan varallisuusvoimain luottamuksen väheneminen.
Muutamissa kohdin arvosteli Karamsin oikein ja sattuvasti Speranskin
toimenpiteitä, mutta ylipäänsä oli hänen tutkimuksensa pintapuolinen
ja oikeudeton, kun kuitenkin esityksen varma muoto ja siinä
vallitseva luja vakaumus voi herättää luottamusta.

Tämä Venäjän sivistyneen yleisön riveistä kohonnut ääni sai
voimakkaan vastakaiun koko Venäjän yhteiskunnasta. Moskovassa, joka
kuvernööri Rostoptshinin johdolla oli Ranskaa vastaan tähdätyn,
yhä voimakkaammaksi paisuvan kansallisen liikkeen pesäpaikka,
ja Pietarissa levitettiin tuhansin kappalein häntä vastaan
vihamielisiä häväistyskirjoituksia, joissa häntä syytettiin Venäjän
koko valtiollisen järjestelmän turmelemisesta, valtakunnan
kukistuksen ennustamisesta ja petollisista neuvotteluista Napoleonin
asiamiesten kanssa tarkotuksella myödä valtakunta, j.n.e. Huhuja
liikkui siitä, että hän oli jumalankieltäjä, joka oli liittynyt
kristillisyydelle vihamieliseen vapaamuurariyhdistykseen. Hän olikin
todella, oppiakseen tuntemaan vapaamuurarien salaisuuksia, kaksi
kertaa käynyt vapaamuurarien kokouksissa yksityisessä huoneustossa,
mutta mitään enempää yhteyttä hänellä ei ollut tämän eikä minkään
muun salaisen seuran kanssa. Uskonnollisissa asioissa hän kallistui
mystilliseen katsantokantaan ja lähestyi sen vuoksi erästä
ulkomaalaista Fessler nimistä miestä, joka jonkun aikaa esiintyi
mystillisyyden edustajana Pietarissa, mutta tämä tuttavuus oli aivan
ohimenevää laatua eikä sillä ollut mitään merkitystä Speranskin
elämässä.[18] Vihdoin syytettiin häntä siitä, että hän oli ryhtynyt
yhteyteen puolalaisten kanssa, jotka muka olivat tarjonneet hänelle
suuria summia, että hän vaikuttaisi heidän etujensa hyväksi,
sekin panettelua, joka vielä vähemmin perustui todellisuuteen.

Kun Speranski oli aseeton näitä hiipiviä huhuja vastaan, vaikka
hän ei ollutkaan niistä tietämättä, muodostui hovissa keisaria
lähinnä olevista miehistä ryhmä, joka juonien kautta ryhtyi
häntä kukistamaan. Paroni Korff ei, kenties henkilöitten tähden,
jotka olivat elossa kun hänen kirjansa ilmestyi, mainitse niitä,
jotka olivat niitten etunenässä, mutta muista tiedoista ilmenee,
että Kustaa Maurits Armfelt ja poliisiministeri Balashow olivat
toimeliaimpia ja että liiviläinen paroni Rosenkampf oli juonissa
mukana. Armfelt, joka kenties piti Speranskia kilpailijanaan
keisarin suosiosta, oli muutoin perintölaillisuus-aatteen
intohimoinen puolustaja eikä vähemmin innokas Napoleonin vihaaja. Ehkä
hovivehkeisiin perehtyneelle miehelle myös oli houkuttelevaa olla
mukana tässä asiassa. Balashow, joka jo virka-asemansa kautta oli
pelättävä, oli tyytymätön sen vuoksi, että hän Speranskin vallitsevan
vaikutuksen kautta oli joutunut syrjään. Hän oli Speranskin
myötävaikutuksella saanut virkansa, mutta kiitollisuuden tunne oli
hänelle tuntematon. Asemaa kuvaa vielä sekin, että Armfelt ja
Balashow persoonallisesti olivat katkeria vihamiehiä, mikä ei
kuitenkaan estänyt heitä yksimielisesti taistelemasta Speranskia
vastaan. Paroni Rosenkampf vihdoin oli Speranskin työtovereita
lakikomissioonissa ja luuli, että häntä siinä oli syyttä syrjäytetty.

Jaakko de Saint-Glinin muistiinpanot valaisevat omituisella tavalla
sitä menettelyä, jota liittoutuneet käyttivät.[19] He kertoivat
lakkaamatta keisarille lausunnoita, joita Speranski varomattomasti
oli lausunut tai jotka pantiin hänen sanomiksensa, ja selittivät
niitä herättääkseen keisarin epäluuloa valtakunnansihteeriä
vastaan. Keisari puolestaan tuon tuostakin kääntyi Saint-Glinin
puoleen kuullakseen hänen mielipidettään ilmiannoista. Siten
ilmoitti keisari hänelle Balashowin kertomuksen, jossa tämä
kuvasi käyntiään Speranskin luona. Poliisiministerin mielestä
oli valtakunnansihteeri kokonaan taikasalaisuuksien ympäröimä.
Keskustelun kuluessa olisi Speranski lausunut: "Te tunnette
keisarin epäluuloisen luonteen. Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän
puoleksi", ja vielä: "hän on liian heikko hallitsemaan ja liian
voimakas hallittavaksi". Saint-Glin ei voinut uskoa kertomusta
todenperäiseksi, jo senkin vuoksi että Speranski ei suinkaan noin
herkkäuskoisesti olisi voinut ilmaista ajatuksiaan. Keisari myönsi
muistutuksen oikeaksi, mutta näytti tyytymättömältä, kun Saint-Glin
ei tahtonut edistää Balashowin tarkoituksia. Toisen kerran ojensi
keisari hänelle avatun kirjeen, joka oli osotettu Speranskille
Pietariin, ja jonka koteloon oli merkitty, että se sisälsi 80
tuhatta ruplaa pankinassignaatteja. Kirjeessä, joka oli päivätty
Kiewissä, kiittivät puolalaiset kaikista heille myönnetyistä
eduista ja pyysivät Speranskia ottamaan vastaan oheen liitetyt 80
tuhatta rupl. pank. assign. Saint-Glin kiinnitti keisarin huomiota
siihen, että kirje ei ollut tullut postissa, koska siinä ei ollut
kruununsinettiä. Hän lausui lisäksi, että koteloon tuskin oli voinut
mahtua 80 tuhatta ruplaa ja kysyi: onko rahat annettu Teidän
Majesteetillenne? Hämmästyneenä löi keisari silloin otsaansa ja sanoi:
Kuinka en ole tullut tuota ajatelleeksi? Kirje oli jo avattu. Hän
lisäsi, että Saint-Glin oli tehnyt Speranskille suuren palveluksen.
Nytkin osotti keisari jonkillaista mielipahaa siitä, että yritys
ei onnistunut. Eräässä puheillepääsyssä sen jälkeenkin puhui
keisari siitä katkeruudesta Speranskia vastaan, joka Rostoptshinin
kertomuksen mukaan oli vallalla Moskovassa. Siellä oletettiin, että
hän ministeristöjen ja valtakunnanneuvoston perustamisen kautta oli
tahtonut järkyttää itsevaltaisuuden perustuksia. Myöskin Pietarissa
häntä vihattiin. Keisari tahtoi Saint-Gliniltä saada lausunnon, eikö
Speranskin toimeenpanema ministeristöjen järjestys ollut poikennut
keisarin kunnioitetun kasvattajan La Harpen siitä lausumasta
ajatuksesta, mutta nytkin oli Saint-Glin varovainen. Samaan aikaan
Armfelt, johon hän oli ystävällisissä suhteissa, lakkaamatta kiusasi
häntä aineellisten etujen lupauksilla, jos hän antautuisi juonien
välikappaleeksi, mutta rehellinen mies kielsi päättävästi.

Saint-Glinin kertomat vehkeet Speranskia vastaan olivat, kuten
lukija huomaa, liian karkeita vaikuttaakseen keisariin, mutta
omituista on kaikissa tapauksissa, että hän tavallansa etsi syyn
aihetta valtakunnansihteeriä vastaan ja kärsi niitä valheita,
joita häntä vastaan esiintuotiin. Epäröivänä ollen hän oli
kahden vaiheilla valittavastaan menettelytavasta. -- Syvemmin ja
hienommin suunniteltu oli eräs samanaikainen juoni, jonka paroni
Korff on saanut tietoonsa eräästä Speranskin kirjeestä. Armfelt ja
Balashow ehdottivat Speranskille, että he muodostaisivat salaisen
kolmimiehistön, joka vallitsisi valtiossa ja tarkoituksiaan varten
käyttäisi välikappaleinaan valtakunnanneuvostoa, senaattia ja
ministereitä. Ehdotuksen hylkäsi Speranski, joka kuitenkin oli niin
epäviisas, että joko henkilöitten tai asian halveksimisen vuoksi tai
jostakin muusta syystä ei ilmaissut sitä keisarille. Tästä hänen
vaitiolostaan saivat juonen virittäjät aseita käsiinsä ja saattoivat
nyt keisarille syyttää Speranskia vilpittömyyden puutteesta hänen
hyväntekijäänsä kohtaan, samalla kuin itse sanoivat tehneensä
ehdotuksen vaan saattaakseen häntä kiusaukseen. Keisari kävi
tyytymättömäksi siitä, että Speranski oli häneltä salannut niin
tärkeän asian ja antoi sen jälkeen Speranskin vastustajain vapaasti
juonitella häntä vastaan.

Asiasta on vähän lähempi selonteko J. Grotin ennen mainitussa
kirjoituksessa "Speranskin karkotuksesta" Russki arkivissa
joulukuussa 1871. Kun Speranski, niin kertoo Grot, vuonna 1816
keisarillisella käskykirjeellä oli nimitetty Pensan kuvernööriksi,
kävi hänen luonaan Wojeikow, eräs eron saanut sotilas, jonka kanssa
hän oli vanhastaan tuttu. Puheltaessa kummasteli Wojeikow, että
Speranski oli saattanut ottaa toimen vastaan, kun käskykirjeessä
lausuttiin, että hänen tekojansa tarkastettaessa ei oltu löydetty
päteviä epäluulojen syitä, mutta samalla tahdottiin antaa hänelle
tilaisuutta _uutteralla palveluksella puhdistautua täydellisesti_.
Speranski lausui, että hän todellakin oli tehnyt itsensä hairaukseen
vikapääksi ja kertoi vieraalleen seuraavaa. Lokakuussa 1811 kävi
valtioneuvos Magnitski useita kertoja hänen luonaan hartaasti
pyytäen Balashowin ja Armfeltin puolesta, että hän ottaisi
heidät puheilleen edes yhdeksi tunniksi jonkalaisen selityksen
tähden. Vaikka Speranski itsepintaisesti oli vastaan, lausuen
ettei hänellä ollut mitään heidän kanssaan tekemistä, täytyi hänen
kuitenkin vihdoin myöntyä ja päästää heidät luokseen. Silloin
esiintoivat he toivomuksenaan, että Speranski joka asiasta,
jonka hän esitti keisarille, ensin neuvottelisi heidän kanssaan.
Ehdotuksesta Speranski pahastui ja hylkäsi sen. Hän pyysi heitä
samalla unohtamaan kaikki ja lupasi puolestaan olla heidän teostaan
puhumatta. Sen jälkeen otti keisari muutaman kuukauden aikana
Speranskin vastaan kuten tavallista kerran viikossa, vieläpä
piti häntä luonaan entistä kauemmin esitysten jälkeen. Viimeisen
kerran kohdatessaan Speranskin, jolloin hänen karkotuksensa jo oli
päätetty, sanoi keisari muun muassa: Sinä ehdotit Armfeltille
ja Balashowille, että he toimisivat yhdessä sinun kanssasi.
Speranski vastasi, ettei hän, vaan että he ehdottivat, että heidän
olisi kokoontuminen ennen jokaista esitystä. "Minkä tähden olet
sitten", lausui Aleksanteri, "ollut siitä minulle puhumatta?
Olihan se kolmimiehistö". Tyytymättömänä lisäsi keisari, että hän
jo kauan oli odottanut tunnustusta, että hän surulla oli huomannut
erehdyksensä, että Speranski oli pettänyt hänen luottamuksensa ja
osottanut avomielisyyden puutetta. Kotia palattuaan kertoi Wojeikow
Speranskilta kuulemansa vaimolleen, joka sen ilmoitti Saint-Glinille
ja jolta myös Grot oli kuullut saman asian.[20]

Tuntuu, kuin jos Speranski itse olisi pitänyt tätä tapahtumaa
sangen tärkeänä ja siitä tahtonut etsiä kohtalonsa arvoituksen
avainta. Mutta syystä huomauttaa Pogodin, että tällä seikalla ei ole
voinut olla ratkaisevaa merkitystä. Eivät Speranskin vihamiehet eikä
keisari Aleksanteri itse koskaan viitanneet siihen, ja keisari myönsi
itse myöhemmin, ettei ollut olemassa ollenkaan Speranskin syyn
todistuksia.

Eräässä N.K. Schilderin kirjoituksessa "Speranski ja Magnitski"
Russki Westnikissä syyskuussa 1890 kerrotaan, että alussa vuotta
1812 Armfelt, Balashow, sisäasiainministeri Kosodawlew, eversti
Ekesparre ja Rosenkampf olivat keisarille tehneet Speranskia vastaan
syytöksen, jossa Speranskia vastaan väitettiin, että hän oli
kirjevaihdossa Ranskan viranomaisten kanssa, että hän oli antanut
Napoleonille Venäjän salaisia suunnitelmia ja että hän suosi
papinpoikia aatelin kustannuksella. Ainoa keino saada varmuutta
asiasta oli, sanoivat he, poistaa hänet pääkaupungista ja sinetitä
hänen paperinsa. Tämän tiedon-annon mukaan siis kuitenkin kaikitenkin
ainoastaan yleisiä väitteitä esitettiin Speranskia vastaan;
todellista selvitystä odotettiin hänen takavarikkoon otetuiden
paperiensa tutkimisesta.

Hämäriä kohtia on siis olemassa Speranskia vastaan tähdätyissä
juonissa, mutta vielä vaikeampi on saada selviksi keisari
Aleksanterin menettelytavan vaikuttimia. Tässä on edessämme
sielutieteellinen arvoitus, missä eivät mitkään asiakirjat,
mitkään tavalliset todistuskeinot voi antaa meille ohjausta. Jos
keisari, kuten hän useita kertoja Speranskin kukistumisen jälkeen
lausui, oli vakuutettu siitä, että Speranskia ei millään tavoin
voinut syyttää sopimattomasta menettelytavasta, minkä tähden
poisti hän sitten mitä tylyimmällä tavalla luotaan miehen, joka
oli tehnyt hänelle niin suuria palveluksia ja persoonallisesti
ollut häntä niin lähellä? Se selitys on lähinnä, että hän noudatti
yleistä mielipidettä ja valtiollisen aseman vaatimuksia. Väsyneenä
Speranskia vastaan alituisesti tehdyistä syytöksistä, ei hän
lopullisesti enää voinut vastustaa hänen vihollistensa vaatimuksia.
Kun hän ryhtyi ratkaisevaan taisteluun Napoleonia vastaan, tarvitsi
hän tuekseen kansansa kaikki voimat. Mutta niin kauan kuin hänellä
oli sivullaan ranskalaismielinen valtakunnansihteeri, ei hänen oma
asemansa kansaan näyttänyt selvältä eikä avoimelta, minkä vuoksi
hän ei voinut luottaa kansansa täyteen alttiuteen. Speranskin
täytyi kukistua, jotta saavutettaisiin ne suuret tarkoitukset, joita
keisari tahtoi voittaa; hän oli uhrattava isänmaan pelastuksen
tähden. Siinä käskykirjeessä, jolla Speranski nimitettiin Pensan
kuvernööriksi, lausuttiin: Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin
lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat
niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos
Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide,
johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan
tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi
minulle mahdottomaksi. Käskykirjeen himmeä sanamuoto viittaa
yleisiin olosuhteihin, joilla oli valtava vaikutus keisariin. Samaan
käsityskantaan liittyy Saint-Glin, lausuessaan: Speranski oli
määrätty, kavallus tekosyynä, yleisen vihan uhriksi, jonka oli
yhteisessä isänmaallisessa tunteessa liittäminen hallitsijan
ympärille kaikki yhteiskuntaluokat alkavaa sotaa varten.

Speranskin kohtalon alaiseksi joutui myöskin todellinen salaneuvos
Magnitski, joka, hänkin maaliskuun 17 (29) p. 1812, poliisin
toimesta lähetettiin pois Pietarista. Hänellä oli aikaisemmin ollut
virka Venäjän Pariisissa olevassa lähettiläsvirastossa ja siellä
hän oli tutustunut Ranskan valtiomiehiin. Sittemmin oli hän
ollut Speranskin työtovereita ja ottanut osaa hänen asetustensa
laatimiseen. Hänkin näyttää kukistuneen yleisten syytösten
johdosta, ilman että mihinkään määrättyyn tosiasiaan viitattiin. Mikä
yhteys Speranskin ja Magnitskin välisuhteissa luultiin löydetyksi, ei
ole tunnettu.

Oli miten hyvänsä, keisari, vaikka hän ei ollut varma Speranskin
syyllisyydestä, kuitenkin luuli ratkaisevat toimenpiteet
häntä vastaan tarpeellisiksi. Hän epäili vaan sopivimmasta
menettelytavasta. Eräs Tarton yliopiston professori nimeltä Parrot,
johon hän suuresti luotti, sai tiedon hänen huolistaan tässä
asiassa ja neuvoi häntä olemaan asettamatta Speranskia syytteeseen
tuomioistuimen edessä, sekä sen tähden, että hänen syyllisyytensä
ei ollut varma, että sen vuoksi, kun hänen tuomarinsa silloisissa
oloissa olisivat hänen vihamiehiään, minkä tähden oikeudenmukaista
tutkimusta ei olisi odotettavissa. Täysin riittäisi, jos hän
poistettaisiin Pietarista ja pidettäisiin sellaisen valvonnan
alaisena, ettei hän mitenkään saattaisi päästä yhteyteen
vihollisten kanssa. Sodan jälkeen olisi vielä aikaa oikeudenkäyntiin
ryhtyä. Tämä neuvo, joka annettiin kirjeessä maaliskuun 16
(28) p:ltä, näyttää ratkaisevasti vaikuttaneen niitten
toimenpiteitten laatuun, joihin jo seuraavana päivänä ryhdyttiin
valtakunnansihteeriä vastaan.

Itse tapausta, jonka kautta Speranskin ura pitkäksi ajaksi keskeytyi,
kuvaa paroni Korff ruhtinas Aleksanteri Galitsinin kertomuksen
mukaan, joka itse oli läsnä, seuraavin sanoin: Maaliskuun 17 (29)
p., joka oli sunnuntai, oli Speranski päivällisillä ystävättärensä,
rouva Weikardtin luona, kun keisarin sananlennättäjä tuli ja toi
hänelle käskyn saapua keisarin luo samana iltana k:lo 8. Tässä
kutsumuksessa, joka oli usein sattuneitten samallaisten kaltainen,
ei ollut mitään tavatonta, ja Speranski meni kotia työhönsä ja
saapui palatsiin määrättynä aikana. Ruhtinas Aleksanteri Galitsin,
joka myös oli tullut esitettäviä asiakirjoja mukanansa, odotti
sihteerinhuoneessa, mutta valtakunnansihteeri kutsuttiin ensin
sisään. Puheillaoloa kesti kolmatta tuntia. Sitten tuli Speranski
keisarin kabinetista, mieli varsin kuohuksissa. Kyynelsilmin ja
kävellen pöydän luo pannakseen papereitaan salkkuunsa, kääntyi hän
selin Galitsiniin, luultavasti salataksensa levottomuuttaan.

Suljettuaan salkkunsa ja kun hän oli juuri lähtemäisillään pois
huoneesta toiseen mennäksensä, kääntyi hän, aivan kuin jos hän
äkkiä olisi malttanut mielensä, kynnyksellä ja sanoi vitkalleen ja
erityisellä äänenpainolla: Hyvästi, Teidän Ylhäisyytenne! Se oli
pitkän ajan hyvästijättö, sillä kymmenettä vuotta kului sen jälkeen
ennen kuin Speranski sai kohdata Galitsinin tai Aleksanterin
itsensä. -- Heti sen jälkeen lähetti keisari sanan Galitsinille,
ettei hän voinut ollenkaan päästää häntä puheillensa, vaan käski
hänen tulla seuraavana päivänä, valtakunnanneuvoston istunnon
jälkeen.

Paroni Korff kertoo tämän kohtauksen ruhtinas Galitsinin
oman suullisen kertomuksen mukaan. Toinen omin silmin näkijä,
kenraaliadjutantti kreivi Golenishtshew-Kutusow, joka samana
päivänä oli päivystäjänä sihteerinhuoneessa, kertoi hänelle,
että Speranski, kun hän tuli keisarin kabinetista, oli melkein
tainnoksissa, yritti panna hattuaan salkkuunsa ja vihdoin vaipui
tuolille, jolloin hän, Kutusow, kiiruhti tuomaan vettä. Muutama
minuutti sen jälkeen avautui keisarin kabinetin ovi vitkalleen,
ja kynnykselle ilmestyi Aleksanteri, silminnähtävästi
mielenliikutuksessa. Hän lausui sanat: Vielä kerran, hyvästi Mikael
Mihailowitsh, ja vetäytyi sitten huoneeseensa jälleen.[21]

Aivan tuntematonta on, mitä keisari oli puhunut miehen kanssa, joka
useita vuosia oli ollut häntä niin lähellä. Ei keisari eikä Speranski
ole koskaan lausunut siitä sanaakaan. Se oli ikävä muisto, johon ei
kumpikaan tahtonut koskettaa.

Kun Speranski palasi kotia, ensin turhaan etsittyään jo poisvietyä
Magnitskia, kohtasi hän poliisiministeri Balashowin ja de
Saint-Glinin, jotka odottivat häntä sulkeakseen sinetillä hänen
huoneensa hänen paperiensa tarkastamista varten. Postireki oli
pihalla valmiina hänet poisviemään. Hän sai luvan ottaa erilleen
muutamia papereita, jotka pantiin eri pakettiin ja osotettiin
keisarille. Hänellä ei ollut rohkeutta herättää tytärtään ja
anoppiaan sanoakseen heille jäähyväisiä. Hän siunasi ainoastaan
heidän lepohuoneensa oven ja jätti kirjeen, jossa pyysi heitä
molempia tulemaan hänen luokseen talven kuluttua. Kun tämäkin myöhään
yöllä oli tapahtunut, jätettiin hän erään Shipulinski nimisen
poliisimiehen haltuun, joka oli määrätty viemään hänet kauvan
kestävään, Nishni-Nowgorodissa alkavaan karkotukseen.

Aleksanteri I ei koskaan ollut täysin suora niitten toimenpiteitten
syihin nähden, joihin Speranskia vastaan oli ryhdytty, eikä hän
koskaan ilmaissut kenellekään menettelynsä vaikuttimia. Mutta
erityisistä tiedon-annoista ilmenee, että hän heti jälkeenpäin
oli tapahtumasta syvästi liikutettu ja melkein katui tekoansa.
Kun ruhtinas Galitsin maaliskuun 18 p. käskyn mukaan saapui hänen
luoksensa, käveli hän synkän näköisenä huoneessaan. "Teidän
Majesteettinne, Te olette sairas?" kysyi Galitsin. "Ei, minä olen
terve", vastasi keisari. -- "Mutta muotonne?" -- "Jos sinulta olisi
kätesi poikki lyöty", vastasi keisari, "sinä varmaan huutaisit ja
valittaisit kärsimisiäsi; minulta he viime yönä riistivät Speranskin,
mutta hän oli minun oikea käteni!" Koko pitkän keskustelun aikana
keisari ainoastaan puhui suuresta vahingostaan, usein kyynelsilmin.
"Sinä", sanoi hän vihdoin, "tutkit Moltshanrowin kanssa Mikael
Mihailowitshin (Speranskin) paperit, mutta sinä et löydä niistä
mitään -- hän ei ole kavaltaja". "Mitä oli minun tehtävä", lausui
keisari eräälle toiselle seuralaiselleen; "kukaan ei kenties kärsinyt
sen vuoksi enemmän kuin minä, mutta minun oli pakko myöntyä mitä
välttämättömimpien syitten tähden". Muita samallaisia lausunnoita
kerrotaan samalta ajalta. Kun keisari sittemmin 1820 oli päättänyt,
että Speranski saisi palata Pietariin toimestaan Sipirian
kenraalikuvernöörinä, kysyi hän eräältä Wasiltsikow nimiseltä
uskotultaan, oliko hän kuullut, että Mikael Mihailowitsh kutsuttaisiin
takasin. Tämä vastasi siitä kuulleensa ja toivotti samalla onnea
keisarille, joka sai takasin niin ansiokkaan miehen. "Ei kukaan",
lausui keisari, "voi oikeammin pitää arvossa hänen suuria lahjojaan
kuin minä. Minä olen vakuutettu siitä, että hän ei ole huono
ihminen; mutta silloisten olosuhteitten mahti, jota minä en voinut
vastustaa, pakotti minut eroamaan hänestä. Koskaan en kuitenkaan
uskonut kavallusta, josta häntä syytettiin, ja minä moitin häntä
vaan siitä, että hän ei ollut täysin avomielinen minua kohtaan". --
Kenties keisari näillä sanoilla tarkoitti, mitä ylempänä (ss. 52 ja
53) olemme maininneet.

Kirjeessä, jonka Speranski karkotuksensa jälkeen kirjoitti
keisarille Permistä ja johon vielä palaamme, on seuraava himmeä
kohta, josta käy selville, että Speranskin itsensä mielestä
keisari tiesi hänet, Speranskin, viattomaksi. "Ainoastaan Teidän,
Kaikkeinarmollisin Keisari, ainoastaan Teidän oikeamielisyytenne
tulee poistaa se (syytös). Minä uskallan nimenomaan sanoa, että Te,
Teidän Majesteettinne, ikuisen totuuden nimessä, Jumalan edessä
olette velvollinen niin tekemään. Tässä suhteessa Teillä ei voi
olla vähintäkään epäilystä minuun; minut sitoo ei omani, vaan
teidän salaisuutenne; siis on Teidän selitettävä kaikki. Raha-asiat,
rasitukset, uudet laitokset, kaikki julkiset asiat, joissa minun on
ollut onni täyttää Teidän tahtonne, kaikki ne aika näyttää oikeiksi;
mutta millä näytän minä syyttömyyteni täällä, kun kaikki on
salaista ja on salassa pidettävä".

Yleinen mielipide yhdisti alusta alkaen Speranskin kukistuksen ja
Ranskan välin rikkoutumisen. Ulkomaan sanomalehdissä kerrottiin,
että oli keksitty salaliitto, johon Speranski, Magnitski ja
muutamia ranskalaisia oli sekaantunut. Tarkoituksena oli keisarin
murhaaminen, joka kuitenkin itse oli päässyt salaliiton perille
ja rankaissut rikolliset. Samallaisia huhuja liikkui Venäjällä.
Kaikkialla valtakunnassa, missä vähänkin seurattiin yleisiä
asioita, oltiin tietävinänsä, että entinen valtakunnansihteeri oli
jumalaton kavaltaja, joka syystä oli syösty asemaltaan. Tuollaista
uskottiin sitä kernaammin kuin häntä kauan oli pidetty tirannina,
jonka onnettomuuden täytyi olla Venäjän kansan onni. Paroni Korff
mainitsee tämän Speranskin järjestelmällisen panettelun näytteenä
kirjoituksen nimeltä: "Mémoire écrit à l’occasion de la
disgrâce de M. de Speransky en 1812",[22] jonka tekijäksi K.M.
Armfelt on mainittu. Paroni Korff arvelee syystä, että tekijä ei ole
Armfelt, vaan paroni Rosenkampf.

Kun Speranskin kohtalo siten oli tunnettu ja puheen alaisena sekä
ulkomaalla että Venäjällä, oltiin Venäjän virallisissa piireissä
aivan äänettömiä siitä, mitä oli tapahtunut. Ei mikään julkinen
asiakirja kertonut, että häneltä oli hänen arvonsa riistetty ja että
hän oli karkotettu valtakunnan etäiseen seutuun. Toisia henkilöitä
valittiin hänen sijallensa, ilman että sanaakaan mainittiin hänen
erostaan tai sen syistä.

Venäjän korkeimpain virkamiesten luettelosta vuodelta 1813
poistettiin Speranskin nimi, toimenpide, jonka kautta hänen eronsa
julkisesta elämästä kaikessa hiljaisuudessa vahvistettiin.

Poliisimies Shipulinski, joka oli saanut toimekseen viedä Speranskin
Nishni-Nowgorodiin, kiiruhti kulkua niin, että hän jo maalisk. 23
p. (huhtik. 4 p.) k:lo 8 aamulla saapui määräpaikkaan, missä hän
jätti karkoitetun seuralaisensa kuvernöörin valvonnan alaiseksi.
Kolme päivää myöhemmin saapui kuvernöörille poliisiministeri
Balashowilta kirjallinen käsky, joka ilmoitti, että keisari oli
valinnut Nishni-Nowgorodin salaneuvos Speranskin olinpaikaksi ja että
kuvernöörin sen johdosta tuli tarkasti pitää vaaria, että Speranskin
kirjevaihto lähetettäisiin Pietariin keisarin tietoon saatettavaksi;
ilmoittaa henkilöt, joitten kanssa hän oli läheisessä yhteydessä,
hänen tuttavansa ja yksityisen seurustelupiirinsä; antaa tietoja
kaikesta, mikä häneen nähden voi ansaita huomiota; mutta muutoin
osottaa hänelle kaikkea sitä kunnioitusta, joka oli hänen säädylleen
tuleva. Speranski ei siis ollut ainoastaan karkotettu; häntä
pidettiin rikoksentekijänäkin ja hänen täytyä mitä huolellisimmin
välttää kaikkea, jota hänen vihollisensa saattoivat selittää hänen
vahingoksensa.

Speranskille ei tosin heti ilmoitettu siitä salaisesta urkkimisesta,
jonka alaisena hän oli, mutta hän aavisti kuitenkin, mihin
toimenpiteihin häntä vastaan oli ryhdytty ja sovitti menettelytapansa
sen mukaan. Ulkonaisesti hän pysyi aivan levollisena ja puhui
kirjeissäänkin maltillisesti muuttuneesta asemastaan, jolloin
toivo karkotuksen pikaisesta peruuttamisesta tuon tuostakin
pisti esille. Uskotulleen Masalskille, joka kauan oli hoitanut
hänen yksityisiä asioitaan, antoi hän määräyksiä siitä, mitä oli
vaarinotettava taloudellisiin asioihin nähden, jotka hänen äkki
arvaamatta oli täytynyt jättää järjestämättä. Kirjeessä anopilleen,
rouva Stivenille, kuvaa hän oloaan niin kauniilla väreillä kuin
mahdollista. "Olen jo", niin hän kirjoittaa, "saanut asiani täyteen
järjestykseen. -- Minä arvaan, että Te (anoppi ja tytär Elisabet)
tulette minun luokseni vasta toukokuun alussa ja siis vielä
vietätte pääsiäisviikon Pietarissa. Minä kiellän hyvää ja kilttiä
Liisaani synkistämästä tätä juhlaa vähimmälläkään surulla ja pyydän
hänen viettämään sitä niin iloisesti kuin mahdollista ystäväinsä
keralla. Ainoastaan tietämättömyys teidän kohtalostanne voi saattaa
minut levottomaksi". Samoin pyysi hän sukulaistensa Tsherkutinossa
pysymään aivan levollisina hänen oleskelustaan Nishni-Nowgorodissa,
mistä hän luultavasti pian palaisi.

Hänen olikin ilo Nishni-Nowgorodissa pikemmin kuin hän oli odottanut
saada vastaan ottaa tyttärensä ja rouva Stivenin, jotka keisarin
käskystä matkustivat hänen luokseen muutama päivä sen jälkeen kuin
hän itse oli viety pois. Heillä ei ollut kestettävänä ainoastaan
matkan vaivaloisuudet, mutta he saivat kärsiä myöskin kansan
osottamasta katkeruudesta, joka tuskin oli saanut tiedon Speranskin
perheen saapumisesta, kun jo alettiin hänen nimeänsä mitä
katkerimmin häväistä. Hämmästyksekseen tapasi Elisabet Speranski
isänsä, jonka hän oli luullut alakuloiseksi, iloisena ja reippaana,
aivan kuin jos karkotus olisi ollut vaan vapaaehtoinen matka.

Kun pienen perheen jäsenet siten jälleen olivat yhtyneet, järjesti
Speranski kotinsa ja elämänsä sopivimmalla tavalla. Hän jakoi
aikansa, joka nyt oli vapaampi kuin koskaan, lukemisen, laajain
retkien, varsinkin ratsain, ja tyttärensä kasvatuksen kesken,
jolle hän viimeisinä, ankaran työn alaisina aikoinaan ei ollut
voinut osottaa tarpeellista huomiota. Hän oli siinä määrin
mieltynyt Nishni-Nowgorodiin, että hän aikoi ostaa itselleen talon
kaupungista. Mutta hänen nauttimaansa rauhaa ei kestänyt kauan.
Loppupuolella kesää alkoi Nishni-Nowgorodiin tulvata henkilöitä ja
perheitä, jotka pakenivat Venäjän sydämmeen tunkevaa vihollista.
Nämä pakolaiset toivat mukanaan kaiken sen panettelun ja ne
halventavat huhut, joita siihen aikaan oli Venäjällä Speranskista
liikkeessä, minkä johdosta kaupungin asukkaat, jotka siihen saakka
olivat häntä kohdelleet ystävyydellä, alkoivat häntä väistää tai
osottaa hänelle suoraa epäkohteliaisuutta. Kaikki olivat enemmän
tai vähemmän vakuutettuja, että hän oli kavaltaja keisaria ja
isänmaata vastaan. Yhä ankarammaksi käyvä poliisitarkastus, jonka
alaisena hän oli, vaivasi häntä myöskin, ja hänelle oli mieluisaa,
kun hänen ystävänsä keksivät keinoja yksityisten henkilöitten
kautta olla hänen kanssaan viranomaisille tuntemattomassa
kirjevaihdossa, joka ei ollenkaan koskenut valtiollisia seikkoja,
mutta jossa saattoi tuttavallisemmin ja avomielisemmin vaihtaa
ajatuksia kuin hallituksen tarkastuksen alaisissa kirjeissä. Nämä
samat seikat, jotka katkeroittivat hänen oloansa Nishni-Nowgorodissa,
sittemmin odottamattomasti pahensivat hänen kohtaloansa.

Mies, jolla tänä levottomana aikana oli huomattava asema Venäjällä,
oli Moskovan kuvernööri, Rostoptshin, Ranskan hurjimpia vihamiehiä,
ja pian tämän jälkeen tunnettu Moskovan palon kautta syyskuussa
1812. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Speranskiinkin tämän
karkoitusseudulla ja oli huomaavinaan, että hän vastusti mielissä
vallitsevaa isänmaallista liikutusta. Hän ilmoitti Nishni-Nowgorodin
viranomaisille Moskovassa liikkuvasta huhusta, että henkilöillä,
jotka menisivät Nowgorodin markkinoille, oli aikomus murhata
Speranski. Mutta myöhemmin, elokuussa 1812, kääntyi hän suorastaan
keisarin puoleen ja syytti kirjeessä hänelle Speranskia alamaisten
rehellisen innon heikontamisesta yleisön pelottamisella. "Täytyy",
lisäsi hän, "niin pian kuin mahdollista saada asia autetuksi ja estää
Teitä vastaan kudottujen turmiollisten aikeitten toteuttamista".
Tämän ilmiannon, joka perustui ainoastaan tyhjiin huhuihin,
olisi pitänyt olla sitä vähäpätöisemmän merkitykseltään, kuin
Speranskin oli mahdotonta olla vaarallinen siinä asemassa, missä
hän oli. Mutta silloisen kiihtyneen mielentilan vallitessa oltiin
Pietarissa taipuvaisia kiinnittämään huomiota kaikkiin tuollaisiin
tiedon-antoihin, ja onnettomuudeksi saapui jotenkin samaan aikaan
Novgorodista Speranskille epäedullinen poliisiraportti, joka
oli omiansa vaikutusta vahvistamaan. Speranski oli, niin kertoi
Nishni-Nowgorodin varakuvernööri kirjeessä 1812, päivällisten jälkeen
kaupungin piispan luona keskustellessaan toisten henkilöitten
kanssa lausunut, että Napoleon sodissaan Saksassa oli säästänyt
papistoa ja sittemmin voittajana sitä suojellut. Oltiin sitä mieltä,
että nämä Speranskin sanat sisälsivät valtakunnalle vaarallisen
lausunnon Napoleonin eduksi. Siitä huolimatta, että edellisissä
poliisiministeristöön saapuneissa raporteissa ei ollut mitään,
minkä saattoi selittää Speranskin vahingoksi, riitti tämä uuden
ankaran toimenpiteen aiheeksi häntä vastaan.

Syyskuun 15 (27) p. 1812 läksi Pietarista keisarillinen sananviejä,
mukanansa seudun ylimmälle sotilaspäällikölle, kreivi Tolstoille,
keisarin omakätinen kirjoitus, joka muun muassa sisälsi seuraavat
sanat: "Tähän oheen liitän raportin Nishni-Nowgorodin
varakuvernööriltä (yllämainittu raportti elok. 22 p. (syysk. 3. p.))
salaneuvos Speranskista. Jos se on tosi, niin on tämä vaarallinen
mies vartioituna lähetettävä Permiin, määräyksellä minun puolestani
kuvernöörille, että hänen on tarkasti pidettävä häntä silmällä ja
vastattava kaikista hänen teoistaan ja hänen käytöksestään".

Kun tämä keisarillinen käsky kreivi Tolstoin toimesta ilmoitettiin
Speranskille, menetti hän mielenmalttinsa, jonka hän muutoin
tavallisesti osasi säilyttää. Hänen mielensä joutui silminnähtävästi
kuohuksiin, hän tarttui päähänsä ja lausui, minuutin ajan ääneti
oltuaan: No, sitä odotin. Siirtyminen Permiin oli keisarin epäsuosion
uusi ja ankara osotus, sillä Perm oli valtakunnan etäisimpiä
paikkoja, vielä melkein raakalaisseudulla Sipirian rajalla. Elämä
Permissä oli oleva elämää täydellisessä erillään olossa sivistyneestä
maailmasta, pimeydessä ja unhotuksessa. Ei ihme siis, että hän oli
ääneti ja alakuloinen matkalla uuteen, koillisessa sijaitsevaan
karkoituspaikkaan, johon matkaan vielä samana päivänä ryhdyttiin,
sotilasvartio mukana. Anoppinsa ja tyttärensä pyysi hän seuraamaan
itseänsä niin pian kuin se olisi heille mahdollista.

Nyt oli Speranskin alennus syvimmillään. Seuraavassa huomaamme,
kuinka hänen pitkällisten ponnistusten jälkeen onnistui jälleen
saavuttaa kansalaiskunnia ja arvokas asema, jolloin kuitenkin
vastoinkäyminen jossakin määrin oli muuttanut hänen luonnettaan,
niin jäntevä kuin se olikin.



IV.


Ensi aika Speranskin kauan kestävää oleskelua Permissä oli katkerin
hänen vaiherikkaassa elämässään. Eräs Popow niminen kauppias ja
muutamat harvat muut henkilöt osottivat hänelle ystävyyttä, mutta
muutoin otettiin hän kaupungissa vastaan kylmyydellä, joka lisäsi
hänen muutoinkin rasittavaa alakuloisuuttaan. Hän kävi korkeammissa
yhteiskunta-asemissa olevain henkilöitten luona, mutta tuskin kukaan
otti häntä vastaan; ei ainakaan ainoakaan vastannut hänen käyntiinsä.
Hän päätti jonkalaisella yksipäisyydellä murtaa itselleen tien
ja uudisti tervehdyksillä käyntinsä, mutta samalla tuloksella.
Hänen rahavaransa olivat hänen Permiin tullessaan loppuneet,
ja kun yhteys ystäväin kanssa Länsi-Venäjällä sodan vuoksi oli
käynyt vaikeammaksi, ei hän heidän kauttaan voinut saada sitä mitä
tarvitsi. Hänen täytyi hankkia rahoja omaisuuttaan panttaamalla ja
lainaamalla palvelijoiltaan, jotka nyt olivat herraansa rikkaammat.
Hänen tyttärensä Elisabet kuvaa seuraavin sanoin tätä aikaa isänsä
elämässä: Hänellä ei enää ollut Nishni-Nowgorodin lämmintä aurinkoa,
ei sen hyvinvointia eikä ystävällisyyttä; hänellä ei, kaukana
pääkaupungista, ollut rakasta toivoa, että karkoitusta vaan kestäisi
jonkun ajan ja että se pian voisi lakata. Hänellä ei ollut niin
hartaita ystäviä kuin Pietarissa tai niin yleväsydämmisiä kuin
Nishni-Nowgorodissa, jotka, päinvastoin Pietaria ja sen juonia,
eivät pelänneet osottaa kunnioitusta kukistuneelle suuruudelle.
Perm sitä vastoin oli pelkkä karkoituspaikka. Siellä oli talvi ja
talven hyinen kylmyys ja kuollut luonto. Se oli etäinen, unhotettu
maaseutupaikka, ilman varakasta aatelia, siis myöskin ilman sitä
vieraanvaraisuutta, jota löytyy maaseudulla -- --. Sinnekin saapui
paljon henkilöitä, jotka pitivät häntä vaan isänmaankavaltajana
ja virittivät sitä vihamielisyyttä häntä vastaan, joka vallitsi
kaupungissa.

Lukeminen oli tähän aikaan hänen ainoa lohdutuksensa, mutta kirjain
puute esti häntä säännöllisesti harjoittamasta tieteellisiä
tutkimuksia. Uskonnollisia asioita hän enimmin ajatteli, ja sillä
alalla hän muodosti itselleen omituisen katsantokannan, joka
kallistui mystilliseen uskoon hengen välittömästä yhteydestä
yliaistillisten voimain kanssa, ja joka aina oli tuntunut
viehättävältä hänen runolliselle mielelleen. Näitten hänen
tutkimustensa hedelmä oli keskiaikaisen mystikon Tuomas Kempiläisen
kuuluisan "Kristuksen seuraamisesta" nimisen teoksen käännös, jonka
hän oli alkanut jo toimeliaimpana virkamiesaikanaan ja nyt päätti.
Käännös, joka hänen mielestään oli teoksen kaikkia muita käännöksiä
etevämpi tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen nähden, painettiin
vasta 1819.

Kun Speranski siten oleskeli nöyryyttävässä asemassa etäisellä
maaseudulla, tapahtui sodassa Ranskaa vastaan Venäjälle edullinen
käänne. Vuoden kuluessa karkoitettiin Ranskan armeijat Venäjältä,
ja keisari Aleksanteri ryhtyi Saksassa voittamaan uusia laakereita
taistelun jatkuessa. Tämä valtiollisen aseman muutos vaikutti
karkoitetun valtiomiehen kohtaloon ja tuotti siihen jonkun verran
huojennusta. Ensimmäinen valonsäde oli, että Speranski lopulla
vuotta 1812 keisarin armosta sai 6,000 ruplan vuotuisen määrärahan.
Samaan aikaan saapui Pietarista viittauksia siitä, että Speranskia
oli kohdeltava hänen säätynsä ja ansioittensa mukaan, ja nyt
alettiin häntä äkkiä kohdella aivan toisin. Hän, jota ennen
halveksittiin maankavaltajana, otettiin ystävällisesti kaikkiin
seurapiireihin, muutos, joka oli hänelle tervetullut sekä hänen
itsensä että hänen anoppinsa ja tyttärensä vuoksi, jotka molemmat
jo lokakuussa olivat saapuneet Permiin.

Speranski oli nyt, iältään vasta alun viidennelläkymmenellä, siinä
elämän vaiheessa, jolloin useimmille toimeliain aika alkaa. Hän
oli kokenut enemmän kuin muut. Loistavan menestyksen jälkeen oli
hänen uransa yhtäkkiä keskeytynyt, ja hänen ennen ylpeä mielensä oli
masentunut. Mutta sillä iällä ei mies, kaikkein vähimmin niin
lahjakas kuin Speranski, luovu vastaisen vaikutuksen ajatuksesta.
Ja tuskin oli nyt taivaanranta vähänkään valjennut, kuin hän jo
alkoi pyrkiä saavuttamaan menetettyä asemaansa. Oloja katseli hän
kuitenkin toisin kuin ennen. Kun hän ennen oli halunnut reformeerata
isänmaansa ja johtaa sen uusille, onnellisemmille tulevaisuuden
urille, oli nyttemmin hänen lähin silmämääränsä hyödyllisellä
toiminnalla poistaa se häpeä, joka oli kohdannut hänen nimeään,
esiintyä Venäjän yleisön ja koko Euroopan edessä miehenä, joka
moitteettomasti oli palvellut ruhtinastaan.

Ensimmäinen askele siinä tarkotuksessa oli, että hän alussa vuotta
1813 laati Aleksanteri I:lle asetetun laajan puolustuskirjoituksen,
jossa hän ylevällä yksinkertaisuudella ja totuuden voimalla kuvasi
koko valtiollisen uransa, todistaen syyttömyytensä sitä panettelua
vastaan, jota hänen vihollisensa olivat hänestä levittäneet.

Jos hän oli erehtynyt, ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut
puuttunut hyvää tahtoa palvella hallitsijaa ja toimeenpanna hänen
toivomuksiaan. Tätä kirjoitusta, joka monessa kohden valaisee
Speranskin elämänhistoriaa, seurasi kirje, jonka loppusanat
kuuluivat:

Palkaksi kaikesta kokemastani katkeruudesta, palkaksi raskaasta
vaivasta, mikä minulla on ollut Teidän palveluksessanne, Teidän
kunnianne ja valtakunnan hyvän vuoksi, tunnustuksena koko käytökseni
puhtaudesta ja moitteettomuudesta virkamiehenä ja vihdoin Teidän
ja minun välisen, minulle armollisen ja mielistelevän yksityisen
suhteen muistoksi, jonka yksin Jumala näki, rukoilen vaan yhtä
ainoaa armon osotusta: sallia minun perheeni kanssa viettää
jälellä oleva osa elämääni, joka todella on ollut täynnä hätää ja
huolia, pienellä tilallani. Jos havaitaan sopivaksi uskoa tässä
yksinäisyydessä minun loppuun suorittaakseni joku osa yleisistä
laeista, joko sitten siviililaki, rikoslaki tai prosessi, otan Teidän
Majesteetiltanne sellaisen persoonallisen tehtävän ilolla vastaan
ja olen sen suorittava ilman mitään apua, huolellisesti, pyytämättä
muuta korvausta kuin ainoastaan vapauden ja unhotuksen. Jumala,
joka on ruhtinaitten ja heidän alamaistensa yhteinen isä ja tuomari,
siunatkoon Teidän Majesteettinne siunausrikkaat toimet valtakunnan
parhaaksi, lähettäköön Teille palvelijoita, jotka ovat hurskaita
ilman pelkuruutta ja huolellisia ilman vallanhimoa. Nämä ovat alati
miehen toivomuksia, joka virassa on ollut vähemmin onnellinen kuin
moni muu, mutta jonka persoonallista rakkautta Teitä kohtaan ei
kukaan ole voittanut.

Speranskin tytär oli aikasemmin perinyt Welikopole nimisen tilan,
9 virstan päässä vanhasta Nowgorodista, siis ei kaukana Pietarista.
Sinne pyysi Speranski saada käydä asumaan, ja niin luja oli hänen
toivonsa siitä, että hallitsija suostuisi hänen pyyntöönsä, että hän
jo nyt antoi anoppinsa ja tyttärensä Permistä muuttaa sinne.
Elisabet Speranski vei mukanaan keisarille osotetun kirjoituksen,
ja hänen huolellisuutensa kautta se vältti Speranskin vihollisten
valppauden sekä tuli suorastaan keisarin omaan käteen.

Keisari Aleksanterilla oli kuitenkin yhä etuluulonsa entistä
suosikkiaan vastaan eikä hän lännessä jatkuvan sodan vuoksi voinut
kiinnittää huomiotaan Speranskin oloihin. Vuosi 1813 ja talvi
1813-1814 kuluivat ilman että mihinkään toimenpiteeseen ryhdyttiin,
jonka tähden Speranski kirjeessä heinäkuun 9 (21) piitä 1814
uudestaan kääntyi hallitsijan puoleen, jolle hän. toivotti onnea
loistavan menestyksen ja äsken tehdyn kunniakkaan rauhan vuoksi;
samalla johdatti hän muistoon edellisen kirjoituksensa ja uudisti
siinä tekemänsä pyynnön, "lujalla luottamuksella", kuten hän
lausui, "Teidän oikeudentuntoonne ja Teidän lempeään sydämmeenne".
Olot olivat nyt suotuisammat kuin ennen, eikä myöntyvän vastauksen
saaminen viipynyt. Kirjeessä elok. 31 (syysk. 12) p:ltä 1814 ilmoitti
hänelle poliisiministeri, nyttemmin ei hänen vanha vihamiehensä
Balashow, vaan kreivi Wjasmitinow, että keisari oli suostunut
hänen toivomukseensa saada muuttaa Welikopoleen. Hän jätti sitten
19 (31) p. syyskuuta 1814 Permin, jonka asukkaat, jotka olivat
oppineet pitämään häntä arvossa, eronhetkellä monin tavoin osottivat
hänelle osanottoa ja ystävyyttä. Hän luuli saaneensa persoonallisen
vapautensa takasin, mutta niin ei ollut asian laita. Hän oli yhä
poliisin valvonnan alaisena, ja poliisiministeri antoi samalla
salaisen käskyn Nowgorodin kuvernementin sotapäällikölle aika
ajoittain lähettää hänelle Speranskin tietämättä tietoja hänen
oloistaan ja henkilöistä, joitten kanssa hän seurusteli.

Speranskin ystävät odottivat, että hänen oleskeluaan pääkaupungin
lähellä olevassa Welikopolessa kestäisi vaan lyhyt aika, jota
seuraisi täydellinen keisarin suosion saavuttaminen, mutta he
erehtyivät. Hänen täytyi viettää kaksi vuotta pienellä maatilalla,
missä hän tosin saattoi järjestää elämänsä mielensä mukaan, mutta
oli ilman toimintaa, jolla olisi jotain merkitystä. Hän hoiti
tilaa, mutta se ei ollut niin suuri, että hänen aikansa ajan pitkään
olisi siihen mennyt. Alaisiansa palvelijoita ja talonpoikia kohtaan
hän oli lempeä isä ja hyväntekijä. Vielä kolmekymmentä vuotta
jälkeenpäin m.m. kerrottiin Welikopolessa, että hän, jos hän tapasi
jonkun työmiehen paljaan maan päällä makaamassa, kokosi heiniä
läheltä, jotka hän varovasti pani nukkuvan pään alle, ettei tämä
kylmettyisi. Alati kehoitti hän alaisiansa viettämään kristillistä
ja raitista elämää. Welikopolessa päätti hän myöskin tyttärensä
kasvatuksen, joka suureksi osaksi oli tapahtunut opettavaisen
keskustelun muodossa. Muun aikansa hän käytti tieteelliseen
tutkimiseen, oppi heprean kielen ja harjoitti tieteellistä
kirjailemista, jonka tarkotus ei ollut suuremman yleisön
hyödyttäminen, vaan pikemmin hänen omain ajatustensa selvittäminen
tärkeissä asioissa. On olemassa suuri joukko hänen Welikopolessa
kirjoittamiaan tutkimuksia tai suunnitelmia lakitieteen, filosofian
tai teologian alalta, viime mainitut osaksi mystillisiä suunnaltaan.
Niillä ei ole itsenäistä arvoa, mutta ne todistavat kuitenkin hänen
suurta lahjakkaisuuttaan ja monipuolista sielunelämäänsä sekä että
hänestä, jos hänen elämänsä olisi kääntynyt toiselle suunnalle, olisi
voinut tulla huomattava tiedemies.

Jonkun kerran lausui Speranski toivomuksen saada elää ja kuolla
Welikopolessa, mutta itse asiassa hän toivoi asemansa muuttumista.
Ulospäin suunnatun toiminnan kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi.
Hän ei ollut muutoin saanutkaan täydellistä hyvitystä eikä ollut
uudelleen päässyt niitten joukkoon, jotka palvelivat isänmaata.
Vuonna 1816 hän ryhtyi uusiin toimenpiteihin saattaakseen häntä
kohdanneen epäsuosion seuraukset tehottomiksi. Heinäkuussa 1816
keisarille kirjoitetussa kirjeessä pyysi hän pyytämällä, että keisari
oikeudentuntonsa ja lempeytensä nimessä vihdoinkin ratkaisisi
asian. Tämän kirjeen lähetti hän keisarille sotaministerin,
nyttemmin muita mahtavamman, mutta luonteeltaan ja mielipiteiltään
hänestä kokonaan eriävän Araktshejewin kautta, jonka välitystä
hän pyysi. Kohteliain, mutta kuitenkin miehekkäin ja vakavin
sanoin huomautti hän tälle että yleisen mielipiteen mukaan hän oli
todistettu tai oli häntä ainakin epäilty kavaltajaksi keisaria
vastaan ja että ainoastaan keisarin armo oli suojellut häntä
tuomiosta ja sitä seuraavasta kuolemanrangaistuksesta. Neljä vuotta
oli hänen asemansa ollut sellainen, mikä tuntui sitä katkerammalta,
jota kauemmin sitä kesti. Hän ei halunnut sääliä, kun oikeus oli
kysymyksessä. Joko olisi komissiooni asetettava asiata tuomitsemaan,
tai olisi hän muitta mutkitta asetettava virkaan, aivan kuin ei
mitään moitittavaa olisi tapahtunut. Hän pyysi että Araktshejew,
keisarin oikeamielisyyden ja jalouden arvon vuoksi, käyttäisi
vaikutustaan asian selville saattamiseksi. Speranskille kunniakas
piirre esitettäköön vielä tästä kirjeestä. "Minä en tiedä", sanoo
hän, "missä määrin ja millä perusteilla minun kohtaloni ja Magnitskin
ovat yhdistetyt; mutta jos sellainen yhteys on olemassa, voipi T.
Ylh. helposti havaita, etten saata enkä saa toivoa mitään itselleni,
toivomatta ja rukoilematta samaa hänellekin". Hän ei tahtonut saada
oikeutta samalla pelastamatta onnettomuutensa toveria, jonka kanssa
hänellä muutoin ei ollut mitään yhteyttä. -- Araktshejew oli 1812
ollut Speranskin vastustajia, minkä vuoksi Speranskin menettely oli
kylläkin nöyryyttävä, mutta hänen oli nyt ilo saada hyvitys, vaikka
ei aivan täydellinen muodoltaan.

Eräänä syyskuun iltana 1816 istui Welikopolen perhe teepöydän
ääressä, kun sanansaattaja saapui mukanansa paketti Speranskille.
Aavistaen, että paketin sisällyksen merkitys olisi ratkaiseva, avasi
hän sen vapisevin käsin ja löysi siitä Araktshjejewin lähettämän
kirjeen, jota seurasi johtavalle senaatille annetun näin kuuluvan
keisarillisen käskyn jäljennös:

Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli
tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat
minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen
valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana
olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten
olosuhteitten vallitessa kävi mahdottomaksi. Sen tähden käsken minä
armossa, haluten antaa heille tilaisuutta uutteralla palveluksella
täydellisesti puhdistautua, että salaneuvos Speranskista on tuleva
Pensan siviilikuvernööri ja valtioneuvos Magnitskista Woroneshin
varakuvernööri.

Tämän käskykirjeen synnystä sisältää N.K. Schilderin ennen
mainittu, Speranskia ja Magnitskia koskeva kirjoitus Russki
Westnikin syyskuun vihossa 1890 seuraavan intressantin kertomuksen,
joka sekin osaltaan kuvaa keisari Aleksanterin suhdetta Speranskiin:

Että keisari toiselta puolen tunsi omantunnonvaivoja, mutta
toiselta puolen, hallitsijana, ei suoraan tahtonut tunnustaa
erehdystään, näkyi, kun nyt (1816) oli kirjoitettava käsky
Speranskin ja Magnitskin palaamisesta: sillä siinä oli niin monta
estettä edessä, että valtiosihteeri Martjenko, joka käskettiin se
kirjoittamaan, neljä kertaa lähetti sen keisarille korjattavaksi,
ja Hänen Majesteettinsa oli joka kerralla siihen tyytymätön. Se
johtui siitä, että keisari antoi ohjeensa epävarmassa muodossa,
määräyksellä että käskyn tuli sisältää, että hänellä, kun hän määräsi
virat Speranskille ja Magnitskille, oli tarkoitus valmistaa heille
tilaisuutta tulla kuulluiksi, jolloin hän ilmaisi ajatuksen, että
heidän täytyi olla syyllisiä, koskahan vaan syylliset voivat saada
anteeksiannon, mutta tätä viimeksi mainittua ajatusta keisari ei
tahtonut suoraan lausua. -- Vihdoin, monenkertaisen korjauksen
jälkeen, allekirjoitettiin yöllä tämä käsky, jonka epäselvyys ja
kaksimielisyys todistaa, että sen kirjoittaja on ollut suuressa
pulassa, mitä hän juuri tahtoi osottaa.

Jos Speranski olisi ollut sama mies kuin ennen, olisi hän luultavasti
ollut vastaanottamatta paikkaa, joka antaisi hänelle tilaisuuden
"uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua". Mutta niin
oli vastoinkäyminen hänet masentanut, että hän päinvastoin ilolla
tervehti keisarin toimenpidettä. Olihan hän nyt täysin vapaa ja
saanut aseman, jota ei voitu verrata entiseen, mutta joka kuitenkin
antaisi hänelle tilaisuutta yleisön luottamuksen saavuttamiseen
ja totuttaa sitä ajatukseen hänen vastaisesta käyttämisestään
korkeammissa tehtävissä. Nimitys oli askel eteenpäin keisarillisen
armon täydelliseksi jälleen saavuttamiseksi, mikä oli hänen
pyrinnöittensä päämaali.

Speranskin elämällä tämän jälkeen ei ole sitä yleistä historiallista
merkitystä eikä kärsimysten enentämää kiintoa kuin aikaisemmin.
Hänen elämänsä on nyttemmin uutteran, hyödyllisen ja taitavan
virkamiehen elämää, joka kuluu ilman silmäänpistäviä häiriöitä.
Kerron verrattain lyhyvin piirtein hänen seuraavat elämänsä vaiheet.

Kun Speranski oli käynyt sukulaistensa luona Tserkutinossa ja
Wladimirissa, saapui hän lokakuussa 1816 uuteen virkapaikkaansa,
Pensaan, johon hän jäi puoleksi kolmatta vuodeksi. Siellä hänellä oli
tilaisuutta tutustua joukkoon hallintotoimia, jotka hänen aikaisemman
vaikutuksensa aikana hallituksen keskuksessa olivat olleet hänelle
tuntemattomia. Oikeamielisyydellään ja lempeydellään sekä
ympärystölleen osottamallaan hyväntahtoisella ystävällisyydellä
saavutti hän ystäviä kaikissa kansankerroksissa, ja hänen
poislähtiessään puhkesivat väestön kiitollisuuden ja rakkauden
tunteet mitä vilkkaimmin ilmi. Vapaan aikansa käytti hän täälläkin
tieteellisten tutkimusten harjoittamiseen.

Speranskia pidettiin tästä lähtein Pietarissa nousevana tähtenä, joka
kenties pian jälleen olisi yksi valtakunnan mahtavia; ja ministerit,
joista useat ennen olivat olleet hänen alaisiansa tai etsineet hänen
suojaansa, ryhtyivät sen vuoksi hänen kanssaan kirjevaihtoon, joka
useimmin kosketteli yleisiä, kaukana kuvernementinhallituksesta
olevia valtakunnanasioita. Tapa, jolla hän hoiti tätä kirjevaihtoa,
kuvaa hänen käsitystään omasta asemastaan ja valtakunnan
yleisistä oloista. Hän ei koskaan muistuttanut kirjevaihtajainsa
entisestä suhteesta häneen tai siitä, että moni heistä hänen
mahtavuutensa aikana oli ollut hänen julkinen tai salainen
vastustajansa. Hän piti heitä pikemmin henkilöinä, jotka saattoivat
olla hänelle hyödyksi samassa määrin kuin he toivoivat, että hänestä
vastaisuudessa olisi heille hyötyä. Hänen entinen ylpeytensä oli
muuttunut silmiinpistäväksi myöntyväisyydeksikin. Aivan kuin jos
hän olisi tahtonut vaivuttaa unholaan entisten vihollistensa
viimeisetkin epäluulot ja saattaa heidän salaiset omantunnonvaivansa
vaikenemaan, täytti hän kirjeensä sellaisella liiallisella
imartelulla, joka muitten kynästä lähteneenä olisi tuntunut
liehakoitsemiselta, mutta jonka hänen tahdikas ja maukas
kirjoitustapansa teki keveäksi ja sujuvaksi. Vallankin koskee tämä
hänen kirjeitään Araktshejewille, joka ei voinut olla, vaikkakin
muodoltaan kohteliain, kuitenkin itse asiassa iroonillisin sanoin
vetämättä esille mahtavuuttaan. Tässä kohtaamme, käyttääksemme
paroni Korffin sanoja, ei entistä, vaan kärsimysten muuttaman
Speranskin. Kuitenkin on muistettava, että sen ajan ylhäiset henkilöt
kirjevaihdossaan usein käyttivät sellaista puhetapaa. Speranskin
kirjevaihtajista mainittakoon, Araktshejewin lisäksi: raha-asiain
ministeri Gurjew, ruhtinas Galitsin ja kreivi Kotshubei, jotka kaikki
kysyivät häneltä neuvoa tärkeissä valtakunnan asioissa.

Niihin joulun- ja uudenvuoden-onnen toivotuksiin, joita hän
kuvernöörinä lähetti keisarille, sai hän mitä suosiollisimpia
vastauksia, ja erityisenä keisarin armon osotteena lahjoitettiin
hänelle 5,000 desjatiinaa maata Saratowin kuvernementissa, ollen
tämä ensimmäinen palkinto, mikä tuli hänen osakseen sen jälkeen kuin
hän uudelleen oli päässyt valtiolliseen vaikutukseen. Se kehoitti
häntä yrittämään aseman saavuttamista Pietarissa, keisarin
läheisyydessä. Jos hän edes siten saisi täyden hyvityksen,
vetäytyisi hän kernaasti kokonaan pois julkisesta elämästä. Hänen
lähin tulevaisuussuunnitelmansa oli nyt saada vaihtaa paikkansa
Pensassa senaattorin arvoon ja sitten ottaa ero. Hänen tarkotuksensa
ilmenee selvästi kreivi Kotshubeille lähetetyn kirjeen seuraavista
sanoista:

Kääntyen persoonallisesti Teidän puoleenne, pyydän ja anon ainoastaan
yhtä armon osotusta: että minut nimitetään senaattoriksi ja että
minulle sitten, yleisessä ja tavallisessa järjestyksessä, suorastaan
annetaan ero. Sitten tulisin kuukaudeksi tai pariksi Pietariin,
yksinomaan vaan osottaakseni, etten enää ole vieroitettuna ja että
karkotukseni on päättynyt. Kun vähitellen lähestyn tätä yksinomaista,
järkähtämättä tähtäämääni päämaalia, jota ainoaa minä en ainoastaan
alati, vaan minulle harvinaisella itsepintaisuudella koen saavuttaa,
on minun pantava toivoni Teidän voimakkaaseen myötävaikutukseenne,
esiintyväin mahdollisuuksien ja asianhaarain mukaan.

Pitempiaikainen virkavapauskin, oikeudella oleskella Pietarissa,
olisi tyydyttänyt häntä. Hän koki näitä suunnitelmiaan varten
saavuttaa muittenkin suojelijainsa, esim. Araktshejewin kannatusta;
mutta tämä vastasi teeskennellyllä, ironian sekaisella tavalla,
joka epäilemättä loukkasi Speranskia, minkä vuoksi hän ei
jatkanutkaan hänen kanssaan kirjevaihtoa siitä asiasta.

Näyttää, kuin jos Aleksanteri I:lle yhä vielä persoonallinen
kohtaus Speranskin kanssa olisi tuntunut vastenmieliseltä, minkä
vuoksi hän ei tahtonut kutsua häntä takasin Pietariin, tunne,
jota kenties virittivät hänen läheisimpänsä, jotka pelkäsivät
entistä suosikkia. Päätettiin, että hänen vielä oli kestettävä koe,
ennen kuin armon aurinko täydeltä terältä hänelle loistaisi. Hän
nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi velvollisuudella järjestää
tämän etäisen ja laajan seudun asiat, mikä tosin oli ylennys
korkeaan arvoon, mutta samalla uusien vaivain ja vastuksien
mahdollisuus.

Nyt, kuten niin usein ennenkin, kohtasi Speranskia odottamatta ja
äkkiä sanoma tästä uudesta käänteestä. Hän istui huoneessaan jälkeen
puolisen syventyneenä lempikirjailijansa, Herodotuksen lukemiseen
alkukielellä, kun kuriirinkello kuului ulkoa ja sanansaattaja saapui
mukanansa kaksi kirjettä Araktshejewilta ja keisarillinen ukaasi,
jonka kautta Speranski nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi.
Sen lisäksi jätti sanansaattaja Speranskille kaksi keisarin
omakätistä kirjettä, joista meidän on mainittava muutama sana, sen
tähden että ne ovat merkillisiä kohtia hänen elämänhistoriassaan.
Toisessa, laajemmassa käskykirjeessä lausui keisari, että
hän oli uskonut Pensan kuvernementin hallinnon Speranskille
valmistaakseen hänen lahjakkaisuudelleen siten uuden keinon tulla
isänmaalle hyödylliseksi, minkä kautta kävisi mahdolliseksi sen
muistosta haihduttaminen, mitä 1812 oli tapahtunut raskaaksi
suruksi keisarin sydämmelle, joka oli tottunut pitämään Speranskia
yhtenä niistä, jotka olivat hänelle läheisiä. Ainoastaan siten
sai Speranski tilaisuuden toiminnallaan osottaa, kuinka väärin
hänen vihamiehensä olivat häntä panetelleet. Keisari oli halunnut
avata laajemman toimialan Speranskille ja sen kautta suoda silmään
pistävän aiheen lähentää hänet hänen persoonaansa. Keisari
mainitsi vielä, että muutamia aikoja sitten hänelle oli katkerasti
valitettu Sipirian oloja, jotka valitukset ministerikomiteassa olivat
näyttäneet niin tärkeiltä, että siellä oli ehdotettu senaattorin
lähettämistä Sipirian kuvernementtien revisioonia varten.
Kun sellaiset tarkastusmatkat useinkin olivat olleet vähemmin
tarkotuksen mukaisia, oli keisari nähnyt sopivaksi suoda Speranskille
kenraalikuvernöörin arvon ja jättää hänelle sekä Sipirian
kuvernementtien tilan tarkastuksen että niitten hallinnon kaikella
kenraalikuvernöörille tulevalla toimivallalla. Siinä asemassa
tulisi hänen mikäli mahdollista vaikuttaa maan menestykseksi,
ilmisaattaa tapahtuneen vilpillisyyden, jättää rikoksentekijät
laillisesti tuomittaviksi, mutta ennen kaikkea itse paikalla harkita
kuinka etäistä seutua sopivimmin olisi järjestettävä ja hallittava
sekä, kun hän siitä oli laatinut kirjallisen ehdotuksen, työnsä
päätettyään, "itse persoonallisesti antaa se minulle Pietarissa",
jolloin keisari olisi tilaisuudessa suullisesti häneltä saada
tietoja maan tilasta ja vastaisuutta varten pysyvästi lujentaa
sen hyvinvointi. "Minun arveluni mukaan", niin lausuttiin
kirjeessä vielä, "voi Teille uskottua tehtävää kestää puolitoista
tai korkeintaan kaksi vuotta", mikä aika keisarin mielestä riitti
Sipirian oloihin perehtymistä ja sen tulevaisuuden suunnitelman
laatimista varten: Kirjeen loppusanat kuuluivat:

Siten toivon, että tämän kenraalikuvernöörikunnan järjestys, jonka
Te olette toimeenpanneet ja josta Te Minulle annatte suunnitelman
tullessanne Pietariin, on tekevä minulle mahdolliseksi jälkeläisen
nimittämisen siinä luottamuksessa, että olot Sipiriassa pysyvät
onnellisina. Pidätän itselleni tilaisuuden silloin antaa Teille
toisen toimen, sopusointuisemman sen läheisen suhteen kanssa, jossa
Minä olen tottunut olemaan Teihin.

Toinen keisarillinen kirje oli vastaus Speranskin lausumaan
toivoon saada palata Pietariin, minkä keisari sillä hetkellä katsoi
mahdottomaksi edes lyhyemmäksi virkavapauden ajaksi ja yksityisten
asiain hoitamista varten. Hänen läsnäolonsa Sipiriassa kävi päivä
päivältä yhä välttämättömämmäksi. Siellä tehtävänsä suoritettuaan,
palaisi hän Pietariin julkisesti osotetulla uudella ansiolla
isänmaan hyväksi, jonka kautta pätevä mahdollisuus olisi olemassa
valmistaa hänelle vastaisuudessa tilaisuus oleskella lähellä keisarin
persoonaa Pietarissa.

Sellainen oli se uusi toimenpide, joka ajaksi eteenpäin käänsi
Speranskin elämän uran uuteen suuntaan. Vastaanottaessaan molemmat
kirjeet pysyi hän, omin silmin näkijän kertomuksen mukaan,
ulkonaisesti tyynenä, kuten tavallista; mutta hänen huhtikuun
1 (13) p. tyttärelleen Elisabetille kirjoittamastaan kirjeestä
näkyy kuitenkin, että tämä hänen mielestään oli uusi isku, mikä
pitkäksi aikaa erottaisi hänet tyttärestä, jota hän ei voinut viedä
mukanaan kaukaiseen itään, ja mikä olisi kovien vaivain ajanjakson
alku. "Mitä on minun sanottava", lausutaan siinä, "myrskytuulen
uudesta puuskauksesta, joka jälleen erottaa meidät ainakin vuodeksi.
Eilen sain tämän uutisen ja minä tunnustan, etten siitä vielä
ole tointunut". Häntä lohdutti kuitenkin, että toimi oli annettu
ainoastaan yhdeksi vuodeksi ja että hänen koettelemuksensa siihen
päättyisivät. Jo kirjeessä tyttärelleen huhtikuun 5 (17) p:ltä
katselee hän seikkaa pääasiallisesti tältä puolelta ja samana päivänä
keisari Aleksanterille lähettämässään kirjoituksessa hän sanoo:
Sanon suoraan: ilman huolia en lähde Sipiriaan; mutta jollei minulla
olisi tytärtä, olisivat kaikki asemat, joissa voin olla Teille
hyödyllinen, minulle samallaiset. Kaikki kunnianhimoni riippui
aina ei asioista, ei myöskään asemista, vaan teidän ajatuksistanne
ja näkökannoistanne. Hän lisäsi, että se tieto, minkä hän Permissä
oli saavuttanut Sipiriasta, olisi hänelle hyödyksi saamansa uuden
tehtävän täyttämisessä. Kaikissa tapauksissa oli hänen toteltava,
ja tarpeelliset valmistukset toimitettuaan, ryhtyi hän pitkään
matkaansa uuteen toimipiiriinsä, mihin hän saapui kesäkuun alussa
1819.

Sen tarkan päiväkirjan mukaan, jota Speranski virka-aikanaan
Sipiriassa piti, oleskeli hän kauimmin, eri erissä, Sipirian
hallinnon kahdessa pääpaikassa, Tobolskissa ja Irkutskissa, mutta
teki näistä keskuspaikoista matkoja pienempiin paikkoihin, usein
monen tuhannen virstan päähän. Siten kävi hän m.m. Kiahtassa,
Kiinan rajalla. Ainoastaan Sipirian autiot itä- ja pohjoisseudut
jätti hän käymättä. Seudulle saavuttuaan, toimeenpani hän n.s.
revisioonin, se on hän tarkasti asianomaiset virastot, mitä
seurasi vilpillisten virkamiesten rankaiseminen. Hän menetteli
siinä tuntuvan ankarasti, mutta myös tahdikkaasti ja tarpeellisen
varovasti. "On tarpeellista", kirjoitti hän ruhtinas Galitsinille,
"jättää paljon pahaa ojentamatta ja tyytyä sen huomaamiseen ja
keksimiseen, niin että se aikaa voittaen parempain määräysten
kautta ja toisia henkilöitä virkoihin nimittämällä voi tulla
parannetuksi." Speranski johti itse moninaisia ja vaivaloisia
tutkimuksia, vastaanotti valituksia, kuulusteli todistajia ja
asetti eri komissiooneja sellaisia asioita varten, joita muutoin ei
ennätetty ratkaista. Hänen toimenpiteistään mainittakoon, että hän,
erityisen keisarillisen valtuun nojalla, väliaikaisesti erotti
virasta Irkutskin kuvernöörin, Treskinin, jonka virheet olivat
suuremmat kuin muitten. Kuinka laaja tarkastus oli, voi arvata
siitä, että kokonaista 73 tapausta, joihin 680 henkilöä oli
sekaantunut, jätettiin lopullisesti ratkaistavaksi Pietarissa sitten
kuin Speranski itse ja hänen asettamansa komissioonit jo olivat
saattaneet loppuun paljon enemmän asioita. Keisariin alistettujen
asiain lopullista ratkaisua johti myöskin Speranski, silloin
senaattorina Pietarissa. Luonnollisesti aiheutti sellaisen rankaisun
toimeenpano moitetta ja panettelua, mutta yleinen mielipide
Sipiriassa ja puolueettoman yleisön keskuudessa oli, että Speranskin
revisiooni oli täydellisesti suorittanut kaiken, mitä Sipirian
silloiseen tilaan ja sen oloihin nähden oli voinut odottaa ja ettei
kukaan sen kautta ollut enempää kärsinyt kuin mitä hän hyvin oli
ansainnut.

Speranski huomasi kuitenkin itse, että tämänkaltaiset toimenpiteet
ovat vaan väliaikaisia merkitykseltään ja että hänen tehtävänsä
toinen puoli, ehdotuksen laatiminen Sipirian tulevaisuutta varten,
oli vielä tärkeämpi. Sitä intoa, jolla hän antautui tähän tehtävään,
todistavat useat Sipirian hallinnon ja yleisten olojen erilaisia
osia koskevat erinäiset ehdotukset, jotka hän jätti keisarille ja
jotka melkoiseksi osaksi ovat olleet Sipiriaa koskevain asiain
myöhemmän lainsäädännön perustuksena. Ne olivat luonteeltaan
vähemmin yksityiskohtaisia lakiehdotuksia kuin yleisin piirtein
laadituita suunnitelmia lainsäätäjän johdatukseksi. Hallinnon
edesvastuuntunnetta oli vahvistettava hallinnon suuremman
keskittämisen ja kollegiaalisten muotojen, ainakin osittaisen,
toimeenpanemisen kautta. Sipiriaan lähetettyjen kohtelua varten
olisi uusi järjestys aikaansaatava, he kun tähän saakka olivat
olleet virastojen kokonaan tarkastamattoman mielivallan alaisia.
Speranskin ansioista tällä alalla mainittakoon, että karkoitettujen
lapset ja muut jälkeläiset, jotka ennen olivat jääneet samaan
tilaan kuin heidän isänsä, nyt saivat kansalaisoikeuden
maalais- ja kaupunkikunnissa. Hän ehdotti myöskin uusia lakeja
Sipirian syntyperäisen väestön asemasta, maaveroista, y.m:sta. Hänen
ehdotuksensa uusiksi asetuksiksi sisälsivät kokonaista kolmetuhatta
pykälää; työ, joka suoritettiin puolessatoista vuodessa
jokapäiväisten juoksevain asiain ohella. Sitä paitsi oli hänellä
aikaa valmistaa tieteellisiä tutkelmuksia erinäisistä Sipirian
maantiedettä, tilastoa ja kansatiedettä koskevista asioista.

Itse Speranski ei, kun hänen tehtävänsä oli päättymäisillään,
kuten useista lausunnoista huomaa, ollut tyytymätön saavutettuihin
tuloksiin, mutta toiselta puolen olivat matkat Sipiriassa ja
vaivaloinen elämä siellä melkoisessa määrässä heikontaneet hänen
terveyttään. "Näköni käy heikommaksi", kirjoitti hän kreivi
Nesselrodelle; "en voi enää tehdä työtä tulen valossa; olen tullut
kymmentä vuotta vanhemmaksi siitä kuin minun oli ilo ottaa Teidät
vastaan Pensassa". Henkilöt, jotka kohtasivat hänet sitten kuin
hän oli lähtenyt Sipiriasta, sanoivat, että hän oli siinä määrin
vanhentunut, että häntä tuskin voi tuntea. Ei ihmeellistä sen
vuoksi, että hän mielenkiinnolla odotti hetkeä, jolloin hän keisari
Aleksanterin lupauksen mukaan saisi palata Pietariin, jota myöskin
hänen lopullinen hyvittämisensä olisi seuraava. Hänen elämäkertansa
kirjoittaja, paroni Korff, lausuu että tämä hänen ikävöimisensä
Pietariin vähitellen muuttui moraaliseksi sairaudeksi, kävi
painostavan koti-ikävän kaltaiseksi, joka täyttää ihmisen koko
sielun ja määrää kaikki hänen tekonsa ja toimensa. Hän esittää
otteita Speranskin Sipiriasta ministereille ja itse keisarille
lähettämistä kirjeistä, joista Speranskille omituinen levottomuus
tässä asiassa selvästi kuvastuu. En kerro laajemmalta tästä
kirjevaihdosta. Olkoon ainoastaan mainittuna, että hän oli toivonut
saavansa lähteä Sipiriasta keväällä tai viimeistään syksyllä 1820,
mutta että hän suureksi mielikarvaudekseen keisarin määräyksen
mukaan sai ryhtyä matkaan vasta helmikuussa 1821. Maaliskuun 22 p.
1821 hän saapui Pietariin. Hänen päiväkirjamuistiinpanonsa
ilmaisevat seuraavin lyhyvin sanoin hänessä silloin vallinneet
tunteet: "Päivälliset Tsarkoje-Selossa. Kohtaus Elisabetin kanssa.
Millainen kohtaus! Kuinka moninaisia huolia? Illalla Pietarissa.
Minä läksin maaliskuun 17 p. 1812, palasin maaliskuun 22 p. 1821.
Minä vaelsin yhdeksän vuotta ja viisi päivää".

Speranskin toivo saada, Pietariin palattuaan, entinen
tuttavallinen suhde keisari Aleksanteriin ja siten täysin selville
vastoinkäymisensä syyt, ei kuitenkaan toteutunut. Speranskin
palatessa Pietariin oli keisari poissa parhaillaan kestävässä
Laibachin kongressissa. Hän palasi sieltä Tsarkoje Seloon toukok. 26
(kesäk.7) ja Speranski toivoi nyt heti pääsevänsä hänen puheilleen,
mutta viipyi kesäkuun 6 (18) päivään, ennen kuin keisari otti
hänet vastaan. Kesäkuun 9 (21) päivästä työskenteli hän keisarin
kanssa melkein joka viikko Sipirian asioissa, mutta vasta elokuun
31 (syyskuun 12) p. lausui keisari muutaman sanan menneisyydestä.
Tämän keskustelun sisällys ei ole lähemmin tunnettu, mutta keisari
lienee siinä ainoastaan lausunut sen toivon, että se, mitä oli
tapahtunut, jäisi unhotukseen, minkä vuoksi Speranski ei saattanut
ryhtyä asiaan lähemmältä tai saada mitään selitystä aikaan. Tunsiko
keisari mahdollisesti omantunnonvaivoja suhteestaan Speranskiin tai
epäilikö hän häntä vielä jollain tavoin? Tähän kysymykseen on vaikea
vastata, mutta varma on, että Aleksanteri hallituksensa jälellä
olevina vuosina pikemmin vetäytyi pois Speranskista kuin läheni
häntä. Kun Sipirian asiat oli esitetty, pääsi hän yhä harvemmin
keisarin puheille, vuosina 1824 ja 1825 ei ainoatakaan kertaa.
Hovitanssiaisissa keisari ei puhutellut häntä. Kuvaava on juttu,
että keisari, kun hän kerran ikkunastaan Tsarkoje Selossa näki
Speranskin hovipuutarhassa kävelevän yhdessä Kapodistrian, Jermolowin
ja Tsakrevskin kanssa, antoi näitten herrain ymmärtää, että hän ei
mielellään soisi heidän olevan Speranskin seurassa.[23] Muutamat
mutkattomat sanat hänen puoleltaan Speranskille olisivat riittäneet,
mutta niitä hän ei koskaan löytänyt; ja hän kuoli ilman että hän oli
sopinut entisen suosikkinsa kanssa, ilman että hän tälle selitti
hänen onnettomuuksiensa syitä.

Että Speranski näin ollen ei uudelleen päässyt valtakunnan johtavain
miesten joukkoon, on luonnollista. Hän nimitettiin, Pietariin
palattuaan, senaattoriksi, vapautettiin kenraalikuvernöörinvirasta
maalisk. 22 (huhtik. 3) p. 1822, ja käytettiin häntä sen jälkeen eri
komiteain jäsenenä. Tärkein oli Sipirian komitea, joka oli olemassa
vuoteen 1838 ja, Speranskin vaikutuksesta, pani toimeen useita
hänen suunnitelmiaan Sipirian hyväksi. Muutoin otti hän osaa uuden
siviililain jatkuvaan työhön sekä sotilas-, raha- ja hallinnollisia
asioita varten asetettuihin komiteoihin, mutta yleensä hänellä niissä
ei ollut tärkeintä osaa. Häntä pidettiin, silminnähtävästi ei ilman
tarkoitusta, silloisten valtiomiesten toisessa rivissä.

On omiansa herättämään hämmästystä, että Speranski, joka kuitenkin
oli ollut vapaamielisten aatteiden lipunkantaja, näille aatteille
jyrkästi vihamielisen keisari Nikolain aikana pääsi huomattavampaan
asemaan kuin Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina. Satunnainen
seikka vaikutti osaltaan siihen. Kun Nikolai, keisari Aleksanterin
äkillisen, marraskuun 19 (joulukuun 1) p. 1825 tapahtuneen kuoleman
jälkeen, vihdoin suuren epäröimisen jälkeen päätti julistuttaa
itsensä keisariksi, jätti hän historiankirjoittaja Karamsinin
laadittavaksi manifestin siitä. Tämä kirjoitti ensimmäisen
suunnitelman, mutta kääntyi Speranskin puoleen, jota vastaan hän
ennen oli esiintynyt vihamielisesti, vaan jota hän nyttemmin oli
oppinut pitämään arvossa, pyynnöllä että tämä, valtakunnallisten
asiakirjain laatimiseen tottuneempana, viimeistelisi keisarillisen
julistuksen muotoa. Siten tuli Speranski jossakin määrin läheiseen
suhteeseen keisariin tämän hallituksen alusta saakka. Hän määrättiin
tuomioistuimen jäseneksi, jonka oli tuomittava joulukuunkapinan v.
1825 alkuunpanijoita, n.s. dekabristeja, toimi, jonka hän täytti
syvällä murheella, sen vuoksi, että muutamia hänelle läheisiä
henkilöitä oli syytettyjen joukossa. Kuitenkin kerrotaan muutamia
Nikolain lausunnoita, jotka osottavat, että keisari aluksi ei ollut
vapaa jonkillaisesta epäluulosta häntä vastaan ja että panettelu oli
syyttänyt häntä yhteydestä joulukuun miestenkin kanssa. Kun keisari
huomasi, kuinka kunnollisesti ja uskollisesti Speranski suoritti
kaikki hänelle jätetyt tehtävät, alkoi hän kuitenkin osottaa hänelle
ystävyyttä, joka vihdoin muuttui todelliseksi rakkaudeksi.

Keisari Nikolain huomio kiintyi heti epäkohtiin Venäjän oikeusolojen
alalla, jotka Aleksanteri I:n hallituksen aikana olivat jääneet
muuttamatta, sillä yhä olemassa oleva lakikomissiooni, jonka
puheenjohtajaksi Speranskin jälkeen paroni Rosenkampf oli tullut,
oli vajonnut täydelliseen toimettomuuteen. Keisarin ensimmäisiä
toimenpiteitä oli lakikomissioonin perinpohjainen muodostus, joka
tammikuussa 1826 sai nimekseen H.K. Majesteettinsa oman kanslian
toinen osasto. Tämän osaston johto uskottiin Speranskille, joka
todella yksin olikin siihen täysin pätevä. Omituista on, että hän
ei saanut sen osaston päällikön nimeä, vaan nimellisesti toimi sen
jäsenenä, ja että häntä vasta vuodesta 1838 alettiin kutsua sen
presidentiksi. Kenties juuri hän itse tahtoi välttää arvonimeä,
joka uudelleen olisi saattanut herättää kateuden ja panettelun.
Hän sai muitakin tehtäviä, joita on tapa uskoa Venäjän valtakunnan
senaattoreille; mutta päätehtävä oli kuitenkin suuri lakityö, johon
hän antautui tarmolla, joka on hämmästyttävä miehellä, joka lähestyi
kuuttakymmentä, vaivoista ja vastuksista rikkaan elämän jälkeen.

Hän luopui nyt kokonaan siitä periaatteesta, joka oli ollut
johtavana uuden siviililain ehdotusta laadittaessa hänen edellisenä
mahtiaikanaan, kun hän oli tahtonut panna toimeen puhtaasti
tieteelliselle pohjalle perustuvan, historiallisesta kehityksestä
riippumattoman oikeusjärjestelmän. Päinvastoin tahtoi hän
asettua niin läheiseen yhteyteen kuin mahdollista Venäjän vanhan
oikeusjärjestyksen kanssa, koota ja järjestää vanhastaan voimassa
olevat säädökset ja niistä johtaa yleiset oikeusperusteet. Hän tahtoi
siis menetellä historiallisesti ja vaikuttaa ennemmin järjestäjänä
kuin reformaattorina. Siten loi hän kaksi Venäjän oikeusoloille
erittäin tärkeää teosta: _Täydellisen lakikokoelman_, joka alkoi
tsaari Aleksei Mihailovitshin ajoilta, siis 1600-luvun keskipalkoilta
ja ulettui keisari Nikolain valtaistuimelle nousemiseen saakka, ja
järjestelmällisen lakiteoksen, _Svod sakonow_. Edelliseen teokseen
kuului 45, jälkimmäiseen 15 nidosta. "Ei kukaan", huomauttaa
paroni Korff, "ole voinut kieltää lakikokoelman hyötyä. Tämä
kokoelma on kallisarvoinen aarre sekä nykyiselle että tulevalle
lainsäädännöllemme sekä kahden viime vuosisadan historiallemme.
Venäjä oppi vasta sen ilmestyttyä tuntemaan lakinsa." Sitä vastoin
arvostelu "svodista" ei ollut yhtä yksimielinen. Monen mielestä oli
se liian lavea, varsinkin siinä suhteessa, että siihen oli otettu
monta erilaista ajanjaksoa, joitten oikeuskäsitettä oli ollut
mahdoton sovittaa yhdeksi järjestelmäksi. Osaksi noudatti svod liian
kirjaimellisesti vanhain lakien tekstiä, käsittämättä oikein niitten
henkeä ja olemusta. Toisin kohdin erosi se niistä ja toi uuden,
vanhasta eroavan katsantokannan. Sellaisia muistutuksia saattaa
luonnollisesti aina tehdä tämän kaltaista laajaa järjestelmällistä
teosta vastaan. Mutta siitä huolimatta oli svodin ilmestyminen
ääretön askel eteenpäin Venäjän oikeuskehityksen historiassa.
Vasta nyt kävi Venäjän oikeuden tutkiminen mahdolliseksi. Siihen
saakka oli lakien sisällys ja tarkoitus ollut muutamain harvain
valittujen salaisuus, joilla yksin oli ollut tilaisuus tunkeutua
eri määräysten paljouteen; mutta nyt ne olivat yhtenäisessä,
loogillisessa järjestyksessä, joka elävänä aineksena voi sulaa kansan
oikeuskäsitteeseen. Muutoin ei Speranski itse suinkaan pitänyt svodia
loppuun suoritettuna teoksena, vaan oli sitä hänen mielestään yhä
parannettava ja täydennettävä.

Suunnattoman suuren lakiteoksen työ tapahtui siten, että Speranski
ensin laati jokaisen sen osan suunnitelmat, sitten jakoi työn
aputoimittajiensa kesken, joiksi oli valittu Venäjän etevimpiä
lakimiehiä ja lopullisesti tarkasti, korjasi ja järjesti kaiken,
mikä siten oli valmistettu. Joka ilta kokoontuivat toimittajista
vanhimmat Speranskin luo suunnitelmineen, jotka nyt luettiin
julki ja tarkastettiin, niin että tuskin rivikään 15:ssä osassa
jäi häneltä tarkastamatta. Näistä kokouksista, joissa Speranski
aina oli vilkkaasti huomaavainen ja innostunut, vaikka ne usein
kestivät puoliyöhön, tuli koulu valtiomiesten ja lainoppineitten
kehittämiseksi, eivätkä osanottajat voineet sittemmin koskaan
unohtaa, millä aaterikkaudella Speranski käsitteli esilletulevia
asioita. Työ edistyi niin nopeasti, että historialliset suunnitelmat
voitiin kesällä 1827 esittää keisari Nikolaille, joka jo nyt
kutsui työtä monumenttaaliseksi ja palkitsi Speranskin Aleksanteri
Newskin ritarikunnan merkillä hohtokivineen sekä korottamalla
hänet todelliseksi salaneuvokseksi. Sitten seurasi lakikokoelma,
jonka painattaminen päättyi keväällä 1830, sekä vihdoin svod, jonka
painatus päättyi lopulla vuotta 1832.

Tammikuun 19 (31) p. 1833 oli keisarillinen senaatti kutsuttu
kokoon ylimääräiseen istuntoon keisarin itsensä johdolla, joka
persoonallisesti oli suurella harrastuksella seurannut suuren
lakiteoksen valmistumista. Senaatinsalin pöydällä olivat lakikokoelma
ja svod paksunidoksisiin kasoihin ladottuina. Puheessa, jota
kesti toista tuntia, esitti keisari oman kansliansa toisen osaston
suorittaman työn luonteen ja laajuuden, missä määrin hän itse
oli siihen ottanut osaa sekä mitä tärkeitä seurauksia hän siitä
odotti. Sitä seuraavasta keskustelusta johtui päätös, että svodin
pykälät pantaisiin perustukseksi oikeusasioita ratkaistaessa,
kuitenkin niin, että sen lainteksti olisi viittauksena lähteisiin,
mutta ei astuisi niitten sijalle. Istunnon lopussa kutsui keisari
Speranskin luoksensa, sanoi hänet Tribonianuksekseen ja otti, häntä
syleiltyään, oman Andrean ritarikunnan merkkinsä ja antoi sen
hänelle. Hyvitys, jota Speranski oli tavoitellut, suotiin hänelle
siten vihdoin mitä juhlallisimmassa muodossa.

Sen jälkeenkin käytti Speranski aikansa lakitöihin. Hänestä tuli,
kuten sanottu, 1838 lakiosaston presidentti ja keisarillisen
kanslian toisen osaston päällikkö, jonka kautta hän sai ulkonaisen
arvon, sen aseman mukaisen, mikä hänellä todellisuudessa jo kauan
oli ollut. Se kodifikatsioonikomitea, joka 1835 asetettiin
Suomen lakien kokoamista varten, oli Speranskin johdon alainen
siten, että sen puheenjohtaja, Walleen, joka kolmas kuukausi antoi
hänelle kertomuksen komitean toiminnasta. Se oli Speranskin ja
Suomen välinen viimeinen kosketuskohta. Muista hänelle uskotuista
tehtävistä mainittakoon, että hän oli perintöruhtinaan, sittemmin
Aleksanteri II:n, opettajia ja että hän sen vuoksi laati täydellisen
lakitieteellisen oppimäärän nimeltä "keskusteluja", joita hän
elämänsä lopulla viimeisteli ja jotka hän aikoi julaista. Kuolema
keskeytti työn, mutta hänen "käsikirjansa" ilmestyi kuitenkin
epätäydellisenä 1845 ja todistaa jälkimailmalle mielenkiintoa
herättävällä tavalla hänen korkeaa kantaansa lainoppineena.

Speranskin elämän viimeiset vuodet kuluivat hiljaisessa ja
häiritsemättömässä rauhassa. Hänen perheellisten olojensa merkillisin
tapaus oli, että hänen hellästi rakastettu tyttärensä Elisabet 1822
meni naimisiin sittemmin senaattorin Aleksanteri Frolow-Bagrejewin
kanssa. Heidän vanhimmasta pojastaan tuli vaarin erityinen suosikki,
jolle tämä joutohetkinään opetti latinan kielioppia. Huomattava
kunnianosotus tapahtui hänelle, kun keisari Nikolai tammikuun 1 p.
1839, mikä oli hänen syntymäpäivänsä, korotti hänet kreivin arvoon.
Viittauksella nimeensä ja vaiheisiinsa otti hän kilpilauseekseen
sanat: sperat in adversis -- toivoo vastoinkäymisessä.

Siihen aikaan olivat Speranskin ruumiin voimat jo melkoisesti
vähentyneet, mutta heikontumattomin sielunvoimin hän kuitenkin
suoritti tavalliset työnsä. Helmikuun 7 (19) p. 1839 sairastui hän
äkkiä ja vaipui kuolemaan 11 (23) p. helmikuuta hurskaana ja nöyränä
viime hetkeensä saakka, tyttärensä, vävynsä ja muutamain läheisten
ystäväin ympäröimänä. Hänen hautajaisiinsa, jotka tapahtuivat
suurella juhlallisuudella, otti keisari Nikolai osaa. Kyynelsilmin
heitti hän kourallisen multaa arkun päälle.

Huomattavia ovat ne sanat, jotka keisari kohta sen jälkeen
keskustellessaan paroni Korffin kanssa lausui. "Kaikki eivät
ymmärtäneet Mikael Mihailovitshia, eivätkä kaikki myöskään osanneet
häntä oikein pitää arvossa; alussa erehdyin minä kenties enemmän
kuin muut siinä suhteessa. Minulle oli kerrottu niin paljon hänen
epävakaisista aatteistaan, hänen suunnitelmistaan, panettelu uskalsi
koskea häneen joulukuun 14:nnen päivän tapahtumastakin. Mutta
sittemmin haihdutti aika ja kokemus minusta kaiken tämän panettelun
vaikutuksen. Sain hänestä uskollisimman ja innokkaimman palvelijan,
jonka tiedot olivat mitä laveimmat, kokemus mitä suurin ja työkyky
koskaan pettämätön. Nyt tietävät kaikki mitä minä, mitä Venäjä olemme
hänelle velkaa, ja panettelijat ovat kauan olleet ääneti. Ainoastaan
yhden nuhteen voisin tehdä häntä vastaan, nimittäin hänen mielialansa
veli vainajaani kohtaan; mutta siinäkin, vihdoin..." Tässä vaikeni
keisari, lausumatta ajatustaan loppuun, mutta huomata voi kuitenkin,
että hänellä oli kauan ollut epämääräinen etuluulo Speranskin
suhteesta keisari Aleksanteri I:seen.

Speranskin paperit antoi keisari sinetitä paroni M.A. Korffin kautta
ja lausui aikovansa asettaa eri komitean niitä tarkastamaan, hän
kun piti niitä erittäin tärkeinä.

Keisari vielä usein puhui korvaamattomasta vahingostaan. Niinpä hän
kerrankin lausui:

Onnettomuudeksi kohtasi meitä tämä vahinko hetkenä, jolloin meillä
vielä olisi ollut niin paljon yhdessä hänen kanssaan loppuun
suoritettavana. Puola, Suomi, Itämeren maakunnat odottavat vielä
lakikirjojaan; rikoslakimme välttämättömästi kaipaavat tarkastusta,
johon jo olimme aikoneet ryhtyä; ken on kaikissa näissä tehtävissä
korvaava Speranskin viisauden, tiedot ja uutteruuden.[24]

Speranskin kuoltua kirjoitti Magnitski ihmettelyä ja kaipausta
uhkuavan muistokirjoituksen hänestä nimeltä Magnitskin ajatukset
kreivi Speranskin haudalla,[25] joka ilmestyi ensi kerran 1843 ja
sittemmin on uudelleen julaistu.[26] Samallaista D.P. Runitshin
laatimaa kirjoitusta kohtasi painoeste -- sensorin mielestä ei, näet,
vuonna 1839 vielä ollut sopiva aika kirjoittaa Speranskista -- mutta
on se myös joku aika sitten julaistu.

Suomen yliopistossa heräsi joku aika Speranskin kuoleman jälkeen
kysymys hänen muistojuhlansa viettämisestä. Siitä ilmoittaa
konsistorin pöytäkirja syyskuun 28 p:ltä 1839 24 §:ssä seuraavaa:

Herra rehtori ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä, yliopiston
virkaatekevä kansleri, ministeri-valtiosihteeri y.m. kreivi Rehbinder,
kysymyksen noustua siitä eikö yliopiston olisi pidettävä muistopuhe
yliopiston entisestä kanslerista, todellisesta salaneuvoksesta
Mikael Speranski vainajasta, siihen oli suostunut ja lausunut
toivomuksenaan, että professori Tengström tilaisuudessa esiintyisi
puhujana sekä että mainittu professori siihen myöskin oli suostunut.

Luultavasti siihen nähden, että filosofian professori Johan Jaakko
Tengström appensa, piispa Tengströmin kautta oli tutustunut
Speranskin toimintaan yliopiston asioissa, Rehbinder toivoi, että hän
lausuisi muistosanat. Puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, kenties
sen vuoksi että valtiollisten syitten tähden katsottiin viisaimmaksi
luopua aikeesta.

Yliopisto ei kuitenkaan unohtanut hyväntekijäänsä. Pöytäkirjassa
syyskuun 1 p:ltä 1849 19 §:ssä lausutaan:

Herra rehtori ilmoitti, että todellinen valtioneuvos Repinski oli
lahjoittanut yliopistolle yliopiston entisen kanslerin, hänen
ylhäisyytensä, kreivi Speranski vainajan muotokuvan vaskipiirroksen
sekä että herra rehtori tästä lahjasta oli ilmoittanut todelliselle
valtioneuvokselle Repinskille yliopiston kiitollisuuden. Sen johdosta
päätti Akatemian konsistori panna toimeen jo kauan vireillä olleen,
mutta uudelleen heränneen toivon saada hänen ylhäisyytensä, kreivi
Speranski vainajan öljyvärisen muotokuvan, jonka hankkimiseksi
Konsistori sen vuoksi päätti ryhtyä toimenpiteihin.

Tämän päätöksen johdosta maalautti konsistori Pietarissa sen kopian
Speranskin muotokuvasta vuodelta 1823, joka nyt riippuu yliopiston
kansliahuoneen seinällä K.M. Armfeltin kuvan rinnalla, lause "Suomen
järjestys" (venäjäksi) maatamme osottavain piirteitten yli. Saman
muotokuvan toinen jäljennös on Helsingissä ylilääkäri tohtori C.F.
Wahlbergilla.

Jos Mikael Speranskin toiminta olisi saanut edistyä esteettömästi,
olisi hän kenties johtanut Venäjän kehityksen uusille urille;
mutta ajan myrskyt mursivat hänen suunnitelmansa, ja pian oli vain
pirstaleita jälellä siitä, mitä hän oli luonut. Pysyväisempiä
hedelmiä saatiin sittemmin niistä palveluksista, joita hän teki
maalleen hallinnollisena virkamiehenä, erittäinkin Sipiriassa, sekä
lainoppineena spesialistina. Suomessa häntä ei unhoteta, sillä
hänen nimensä on kauniilla tavalla liittynyt historiamme tärkeihin
tapauksiin.

Luonteeltaan hän oli, paroni Korffin kuvauksen mukaan, samalla
haaveileva filosoofi ja käytännöllinen valtiomies. Niin kiintynyt
kuin hän olikin valtio- ja virkamiehen tehtäviin, ei hän kuitenkaan
koskaan ollut kokonansa niihin antautunut, vaan oli hänellä
sen ohella aatteellinen maailmansa, missä hän tutki ihmisyyden
suuria kysymyksiä ja tieteen arvoituksia; siitä hänen alinomaiset
tieteelliset tutkimuksensa, siitä myöskin hänen taipumuksensa
mystilliseen katsantokantaan, joka lopulla hänen elämäänsä yhä
enemmän esiintyi. Paha oli hänelle vieras ilmiö. Kun hän kohtasi
vihollisia, vaikkapa mahtavia ja leppymättömiäkin, lausui hän heistä
levollisesti, pikemmin säälien kuin paheksien: "kummallisia ihmisiä"
tai "mokomia mielettömiä"; siihen supistui hänen katkeruutensa.
Sitä vastoin oli hän niin vakuutettu inhimillisen luonnon hyvistä
taipumuksista, että hän sen vuoksi joskus saattoi näyttää naiivilta.
-- Vartalonsa oli pitkä, vähän kumarainen, otsansa korkea ja päänsä
jo aikaseen kalju niskaan saakka. Aina oli hän huolellisesti
puettuna, iäkkäämpänä erinomaisen muhkeastikin; korkeaan ikään
saakka olivat hänen kasvonsa kauniit, joista samalla kertaa ilmeni
harvinainen nero ja myötätuntoinen hyväntahtoisuus. Niihin,
joitten pariin hän joutui, vaikutti hän nuhteettoman, itsenäisesti
kehittyneen henkilön tavoin. Hänen uskonnollisen mietiskelemisensä
peri hänen tyttärensä Elisabet Bagrejew-Speranski, jolla hienosti
sivistyneellä naisella oli vaikuttava asema Pietarin seuraelämässä ja
joka saavutti etevän kirjailijan nimen.



VIITTEET:


[1] Speranski ei osannut silloin englannin kieltä, jota hän kuitenkin
kohta sen jälkeen oppi.

[2] Hän ilmoitti 28 p. jouluk. 1808 (9 p. tammik. 1809) sisäasiain
ministerille, ruhtinas Kurakinille, että keisari oli hänelle jättänyt
Suomen sisähallintoa koskevat asiakirjat ja käskenyt häntä Suomen
asioissa ryhtymään yhteyteen ministerien kanssa sekä toimittamaan
esittelyt keisarille. Ordin Покореніе Финляндін, II:n osa, 85:s
liite. Useimmat Speranskin kirjeistä, joihin vasta viitataan ja
jotka koskevat Porvoon valtiopäiviä, ovat painetut tämän teoksen
liitteiksi. Nyttemmin ne säilytetään suureksi osaksi Suomen
valtioarkistossa.

[3] Kuvauksia Suomen uudemmasta historiasta (ruots.) sivulla 140.

[4] Ranskankielisen kirjeen on tekijä kokonaisuudessaan julaissut
Ruots. Kirjallisuudenseuran keskusteluissa ja kirjoitelmissa 5, s.
178.

[5] Lähempiä tietoja tästä sisältää tekijän kirjoitus: Yrjö Maunu
Sprengtportenin ero Suomen kenraaalikuvernöörinvirasta; Finsk
Tidskrift, maaliskuu 1891.

[6] Ohjelma surujuhlaan huhtikuun 27 p. 1876.

[7] Tätä relatiivilausetta ei Korffin teoksessa löydy.

[8] Sanat ovat tekijän harventamat.

[9] Ahvenanmaata koskevan ansiokkaan kertomuksen tekijä, F.W.
Radloff, joka tähän aikaan oli esittelijäsihteeri ja Suomen
talousseuran sihteeri, sai 1811 virkaeron ja samalla toimekseen,
kuten Speranski viittaa, työskennellä Suomen tilaston hyväksi. --
Alkuperäinen ranskalainen kirje on nyttemmin Suomen valtioarkistoon
talletetussa K.M. Armfeltin paperien kokoelmassa, joka kreivi K.A.
Armfeltin hyväntahtoisuuden kautta on ollut tekijän saatavilla.

[10] Ranskalainen originaali on R.H. Rehbinderin papereissa, jotka
nyttemmin kuuluvat valtioarkistolle. -- Kirjeistä Armfeltille ja
Rehbinderille näkyy, että Speranski ei, kuten eräältä venäläiseltä
taholta on tahdottu väittää, ole ollut tyytymätön komitean
järjestykseen.

[11] W. Lagus: Muutamia lehtiä Suomen korkeakoulun historiasta.

[12] Ranskalainen konsepti J. Tengströmin jälkeenjääneiden paperien
joukossa.

[13] Speranskin kaikki kanslerinkirjoitukset ovat laaditut ruotsiksi.

[14] W. Laguksen mainittu teos.

[15] Venäjän silloinen lähettiläs Tukholmassa.

[16] Speranskilla oli nyt 2,000 ruplan vuotuinen eläke, 12,000 rupl.
vuosipalkka valtakunnansihteerinä, 6,000 rupl. lakikomissioonin
tirehtörinä, 4,000 rupl. Suomen asiain valtiosihteerinä sekä 6,000
rupl. oikeusministerin apulaisena.

[17] Sp. 1166 ja 1167.

[18] Saint-René Taillandier oli jo ennen Korffia huvittavassa
Speranskia koskevassa kirjoituksessa, joka on julaistuna Revue des
deux mondesin numerossa lokakuun 15 p:ltä 1856, osottanut puheen
Fesslerin ja Speranskin välisestä yhteydestä arvottomaksi.

[19] Niitten näitä seikkoja koskevan kohdan on A. Fr. Nordqvist
julaissut Finsk Tidskriftin heinäkuun vihossa 1889.

[20] Vertaa Finsk Tidskrift XXVI, s. 424.

[21] Muut vähän eroavaiset kertomukset eivät ansaitse mainitsemista
näitten omin silmin nähneitten lausunnoitten ohella.

[22] "Muistelmia Speranskin epäsuosioon joutumisesta 1812".

[23] Tämän kertoo Pogodin (sp. 1148), joka oli kuullut jutun
Tsakrevskiltä ja Jermolowilta.

[24] Nämä ja muut yksityiskohdat Speranskin kuolemasta, jotka
suurimmaksi osaksi tavataan teoksessa Жизнъ Сперанскаво, on M.E.
Korff uudestaan koonnut kirjoitukseen, joka kuuluu pienempään,
Speranskia koskevaan artikkelisarjaan, mikä on julaistu Russkaja
Starinan marraskuun vihossa 1893.

[25] Molemmat nämä artikkelit on N. Schilder esittänyt Russkaja
Starinan yllämainitussa vihossa.

[26] Vuoden 1894 vaiheilla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mikael Speranski" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.