Title: Rajuilma - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Author: Dreyfus, A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rajuilma - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***


RAJUILMA

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä


Kirj.

A. DREYFUS


Suomentanut Saimi Järnefelt

Alkuperäinen nimi: Une tempête sous un crane.



U. W. Telén & C:o, Kuopio, 1899.



HENKILÖT:

 _Herra_. Mykkä henkilö.
 _Rouva_.



(Pieni huone. Perällä kamiini. Ovet oikeaan ja vasempaan. Kaksi
nojatuolia kamiinin edessä. Ensimmäisen vasemmanpuolisen kulissin
ääressä lepotuoli. Oikealla pieni pöytä karahviinineen ja lasineen.
Kamiinin päällä pöytäkello).


Ensimmäinen kohtaus.

_Rouva_ (Yksin. Istuu kamiinin ääressä kuumeentapaisesti työskennellen
jotain käsityötä. Hetken kuluttua katsahtaa hän pöytäkelloa. Matalalla
äänellä:) Yksitoista! (Äänettömyyttä; kimeällä äänellä:) Yksitoista!
(Askeleita kuuluu. Rouva päästää huokauksen). Noo, vihdoinkin! (Rupeaa
jälleen työskentelemään).


Toinen kohtaus.

    Herra. Rouva.

_Herra_ (Tulee hauskana ja iloisena ja avosylin vaimonsa luo. Rouva
istuu liikahtamatta ja katsomatta ylös koko ajan työskennellen. Herra
pysähtyy hämmästyneenä ja tutkii levottomasti vaimoaan. Ei, parasta on
pysyä levollisena, syy siihen ettei hän käänny on ihan yksinkertaisesti
se, ettei hän ole kuullut hänen tuloaan. Herra hymyilee, hiipii hiljaa
hänen taaksensa ja aikoo juuri suudella häntä niskaan, kun tämä ojentaa
itsensä täydessä pituudessaan).

_Rouva_ (Katselee häntä ylenkatseellisesti).

_Herra_ (Hämmästyy ja astuu askeleen häntä kohti).

_Rouva_ (Peräytyy reippaasti). Anna minun olla!

_Herra_ (Aikoo puhua).

_Rouva_. Anna minun olla!

    (Menee huoneensa ovea kohti).

_Herra_ (Seuraa häntä silmillään).

_Rouva_ (Kynnyksellä juhlallisesti). Tästä päivästä on kaikki meidän
välillämme päättynyt.

    (Menee huoneesensa, herra syöksee jälestä. Ovi paiskataan kiinni).


Kolmas kohtaus.

_Herra_ (Yksin. -- -- -- Mitä on tapahtunut? Onko hänen vaimonsa
tosiaan raivoissaan, vai onko hän tehnyt pienen kepposen? Hän ehkä
nauraa parastaikaa. Saadakseen asiasta selvän, kallistaa hän korvansa
oveen. Ei mitään kuulu. Tämä on varmaan jotain vakavaa. Oikea vihuri
ilma. Viis rajuilmasta! Herra on nähnyt monta senkaltaista! Parasta on
antaa sen mennä ohi vaan. Herra menee kamiinin luo, lämmittää
vuorottain jalkojaan ja hieroo käsiään. Sen jälkeen ottaa hän
sanomalehden käteensä ja asettuu mukavasti nojatuoliin).


Neljäs kohtaus.

    Herra. Rouva.

_Rouva_ (Tulee huoneestaan ja asettuu miehensä eteen kiivaasti). Sinä
luulet siis tämän elämän voivan pitkittyä.

_Herra_ (hämmästyy).

_Rouva_. Sinä tietysti luulet että istuttuani koko illan sinua
odottamassa, tuntuu hyvin hupaiselta lähteä ypöyksin kylmään
huoneeseen, sillä aikaa kun sinä hyvin tyytyväisenä istut täällä
jalkojasi lämmittämässä ja lukien sanomalehteä?

_Herra_ (aikoo nousta).

_Rouva_. Oo, istu vaan! Minä en millään muotoa tahdo sinua vaivata.
Minä voin varsin hyvin käsittää, että oltuasi viisi tuntia ulkona,
haluat sinä levähtää.

_Herra_ (aikoo puhua).

_Rouva_. Se minua vaan suututtaa että olen sinua odottanut. Jos olisin
voinut aavistaa että tulisit kotia vasta kahdentoista jälkeen --

_Herra_ (katselee pöytäkelloa).

_Rouva_ (innoissaan). Suo anteeksi, tämä kello jälistää ainakin tunnin.
Kello on puoli yksi.

_Herra_ (katselee taskukelloaan).

_Rouva_. Mutta se on tietysti sinulle ihan yhden tekevä, Mitä sinä
kellosta välität? Samahan tuo lienee, jos tulet kotia kello kaksi,
kello kolme, tai vaikkapa kello kuusi aamulla.

_Herra_ (tahtoo vastustaa).

_Rouva_. Hiukan enemmän tai vähemmän, mitäpä tuo haittaa.

_Herra_. -- -- --

_Rouva_. Niin, minä tunnen sinut! Minä tiedän, mihin sinä pystyt, kun
kerran olet alkanut vaeltaa sitä leveätä tietä!

_Herra_ (hymyilee).

_Rouva_. Niin, hymyile sinä vaan, iva soveltuu hyvin sinun laisille
veitikoille.

_Herra_ (katsoo alas).

_Rouva_. Sinä olit tietysti tavan mukaan ihaeltu. Kuinka monta sydäntä
olet vanginnut?

_Herra_ (mykkänä).

_Rouva_. Montako naista oli päivällisillä?

_Herra_ (loukkaantunut).

_Rouva_. Oo, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Ne olivat virkapäivälliset!
Paljaita tiede- ja arvomiehiä. Kaikki kunnon ihmisiä ja sitäpaitsi oli
isäntä 80 vuotias vanhus. He olisivat mielellään ottaneet naisensa
mukaan, mutta ei sopinut. Mikä vahinko! Nuo naiset olisivat joutuneet
hauskaan seuraan, he olisivat nauraneet, juoneet ja laulaneet teidän
kanssanne. Ne mahtoivat olla hyvin hupaiset päivälliset!

_Herra_ -- --

_Rouva_. Eikö olekaan ollut hauska? Sitä pahempi? Sinä et suinkaan iloa
pakene; sinä voit toisinaan olla hyvinkin hauska veitikka.

_Herra_ (vaatimattomana).

_Rouva_. Sen mukaan mitä muut ovat minulle kertoneet, sillä omasta
puolestani en ole milloinkaan huomannut --

_Herra_ (vastustaen).

_Rouva_. Niin, kyllä sinä säästät hauskuutesi muille!

_Herra_ (lähestyy häntä hymyillen).

_Rouva_ (väistää häntä). Ei, ei, palaa sinä vaan lemmittyjesi luo! Minä
olen liian ylpeä kilpaillakseni heidän kanssaan. -- Minähän olen vaan
sinun vaimosi -- ja minä, Jumala paratkoon, en ole kylläksi laiha,
voidakseni miellyttää sinua.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Niin juuri, laiha!

_Herra_. -- --

_Rouva_. Oi, minä tunnen varsin hyvin sinun aistisi. Sitä ei ole vaikea
arvata. Rouva Tourimel on paras esimerkki siitä että tukku vaatetta on
kylliksi tyydyttämään sinua.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Ja se olento uskaltaa vielä tulla minun luokseni! Se on toki
liikaa!

_Herra_ (rauhoittaen).

_Rouva_. Niin, loukkaannu vaan -- sehän on liikuttavaa -- kauheata --
kuinka voi edes tuoda esiin senlaisia syytöksiä? Eikö herra Tourimel
ole sinun paras ystäväsi? Olettehan olleet yhdessä aina kouluajoista
asti, kuuluttehan samaan virka-osastoon, ja olethan sinä ollut vieraana
miehenä hänen häissään, mikä siis on luonnollisempaa kuin että sinä
aina olet ajatteleva vaan hänen parastaan?

_Herra_. -- --

_Rouva_. Minä tahdon kuitenkin ilmoittaa sinulle, ystäväni, että
maailma hyvin ihmettelee nähdessään sinut alituisesti aamiaisella
näiden hyvien ystävien luona.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Sinulla on tietysti valmiina tekosyy. Herra Tourimel asuu
aivan lähellä ministeriöä, ja onhan aivan luonnollista, kun koti on
kauempana, että menet sinne aamiaiselle. Ja mitä minuun tulee, voin
tehdä samaten, jos haluttaa!

_Herra_. -- --

_Rouva_. Vaan sinä tiedät kyllä että minä en ole niitä naisia, jotka
nousevat varhain aamulla lietsoakseen toiselle puolen Pariisia. Minä
pysyn kotona, minä! (Rouva on puhunut yhteen jaksoon. Hän on jatkanut
silmänräpäystäkään pysähtymättä. Vasta sanottuaan: "Minä pysyn kotona,
minä!" hän pysähtyy ja vetää henkeään. Tästä päättää herra että nyt on
hänen vuoronsa ja aikoo alottaa).

_Herra_ (avaa suutaan).

_Rouva_ (Alkaa taas). Jos herra Tourimel'iä haluttaa pitää ravintolaa,
niin miks'ei, hyvin kernaasti minun puolestani. Jokainen hoitaa taloaan
varainsa mukaan.

_Herra_ (alakuloisena).

_Rouva_. Kuinka hänen varansa riittävät, siitä tehköön hän tiliä
omantuntonsa kanssa. Minä en ole ollenkaan utelias tietämään, kuka
hänen vaimonsa kalliit vaatteet maksaa.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Minä vaan sanon mitä yleensä puhutaan, nimittäin että rouva
Tourimel pukee itsensä ihan liian hienosti ollaksensa entisen
rummuttajan tytär.

_Herra_ (hämmästyneenä).

_Rouva_. Niin rummuttajan tytär! Sinä et voi kieltää, olenhan itse
nähnyt hänen isänsä, tuon vekkulin, joka toimitti isälleni hänen
kunnianauhansa, voin sen sinulle näyttää, jos tahdot.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Mutta se ei liikuta sinua? Sen kyllä ymmärrän! Sinä et tahdo
saastuttaa ihannettasi, etkä vähentää armaasi kunniaa!

_Herra_ (hämmästyy).

_Rouva_. Oi, suo anteeksi! en luullut sinua niin hellätuntoiseksi.
Vastaisuudessa olen kyllä karttava tätä puheenainetta. Kaikki, mitä
rouva Tourimel tekee, on tietysti täydellistä, joskin hän koettaa
riistää minulta mieheni rakkauden ja lapsiraukalta hänen isänsä, ja
tuottaa onnelliseen kotiin epätoivoa ja turmiota, minä en ole
valittava, en, minä vaikenen, ja koetan kuvitella että kaikki on
niinkuin olla pitää, aivan luonnollista, aivan oikein ja aivan
kunniallista. Mutta minä en sano sanaakaan, vaikka väittäisit vastaan
kuinka paljon tahansa.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Vaan kenties se ei riitä? Ehkä tämä uhri ei sinua tyydytä?
Ehkä pitää minun vielä heittäytyä rouva Tourimel'in jalkoihin ja
rukoilla häntä saattamaan miestäni perikatoon.

_Herra_. -- -- (Tällä kertaa olisi hänellä tilaisuus puhua, vaan hän
pidättää itsensä, kääntyy selin, olkapäitään kohottaen).

_Rouva_. Loukkaannu vaan! Siinäpä todistus. -- Se onkin viisaasti
tehty, kun ei löydä sanoja, millä voisi itseään puolustaa.

_Herra_ (kääntyy).

_Rouva_. Millä voit itseäsi puolustaa?

_Herra_. -- -- ---

_Rouva_. Et millään! Sinulla ei ole mitään sanottavaa, ei puolta
sanaakaan, ei tavuakaan, ei mitään! ei mitään!! ei mitään!!!

_Herra_ (lähestyy häntä).

_Rouva_. Lyö vaan! -- Tee niin hyvin.

_Herra_ (hämmästyy).

_Rouva_. No, miksi et lyö?

_Herra_. -- --

_Rouva_. Eihän täällä ole kukaan sinua estämässä. Olethan sinä vahvin
-- oo, elä pelkää, en minä puolusta itseäni, olethan sinä herra
huoneessasi.

_Herra_ -- (Tälläkin kertaa voisi hän tarttua puheesen, vaan mitä hän
voi sanoa? Paras on lähteä tiehensä. Sen hän aikookin tehdä ja menee
ovea kohti).

_Rouva_. Sinua arveluttaa tarttua käsiksi minuun? Kenties pelkäät
huutavan apua.

_Herra_ (palaa).

_Rouva_. Vaan siinäpä erehdyt. Minä pidän pyhänä kodin liestä. Minä en
ole se, joka turhan vuoksi nostan melua, ja joka pitää kodinhäväistystä
etunaan.

_Herra_ (on päättänyt olla ääneti).

_Rouva_ (kertoo).

_Herra_ (katselee lakeen).

_Rouva_. Vai etkö sitä tiedä?

_Herra_ (ottaa sanomalehden ja istuu kamiinin ääreen).

_Rouva_. Vai niin, sinä et huoli vastata? Sinä tahdot lukea
sanomalehteäsi? Niin, onhan se mukavin keino suoriutua pulasta.
(Lähestyy häntä). Minä tiedän miehiä, jotka nähdessään vaimonsa
onnettomana ja kärsivänä, ja ehkäpä vielä väärän epäluulon vaivaamana,
mielellään puhdistaisivat itseään ja rauhoittaisivat häntä
sydämmellisellä sanalla ja osaaottavaisella katseella. Onko tosiaan
niin vaikeaa tuntea osanottoa niitä kohtaan, jotka teitä rakastavat?

_Herra_. -- -- (Päästää sanomalehden).

_Rouva:_ Ja kun nyt ajattelemme, mitä minä oikeastaan pyydän sinulta?
en mitään muuta kuin että sinä rehellisesti tunnustat, missä sinä olet
ollut päivällisiltä lähdettyäsi -- jos sinä todellakin olet ollut --

_Herra_ (innoissaan).

_Rouva_. Hyvä on -- minä siis otaksun että olet ollut päivällisillä.
Mutta kumminkin täytyy sinun tunnustaa että on väärin tulla kotia vasta
kahdentoista jälkeen --

_Herra_ (aikoo puhua).

_Rouva_. Kahdentoista jälkeen, kun pidot loppuivat viimeistään puoli
kymmenen.

_Herra_ (koettaa taas puhua).

_Rouva_. Itsehän sinä niin sanoit.

_Herra_ (samaten).

_Rouva_. Onko siis kummallista että minä ihmettelen --

_Herra_. -- --

_Rouva_. Tulen levottomaksi.

_Herra_. -- --

_Rouva_. Ja kun minä kysyn sinulta --

_Herra_. -- --

_Rouva_ (tyrskähtää itkuun). En saa mitään vastausta.

_Herra_ (katselee häntä osanotolla).

_Rouva_ (nyyhkien). Oi, äiti! Jos joku olisi kertonut sinulle että
tyttäresi vielä saa kätkeä kyyneleensä itseensä.

_Herra_ (loukkaantunut).

_Rouva_. Ja tämä ei ole vielä mitään. Tämä on vasta onnettomuuden alku.

_Herra_ (lähestyy häntä).

_Rouva_ (syöksee hänet pois). Anna minun olla, sanon minä. Minä en
tarvitse sinun teeskenneltyä lohdutustasi. Sinä tahdot saattaa minut
itkemään, no hyvä, minä itken! Oletko tyytyväinen nyt?

_Herra_ (Tämä on toki liikaa. Hänen kärsivällisyytensä on loppunut. Hän
kävelee poikki lattian edes takaisin pitkin askelein).

_Rouva_. Minä tiedän varsin hyvin että nyt olen naurettava! Onko
oikein että itken? Ei, minun pitäisi päin vastoin totuttaa itseäni
asemaani. Löytyyhän niin monta vaimoa, jotka kestävät miehensä
välinpitämättömyyttä ja kumminkin pysyvät pystyssä. Kaikkia
avioliittoja ei voi kohottaa. Meidän avioliittomme solmittiin liian
onnellisissa oloissa. Kaikki iloitsivat sen johdosta -- ainoa
teräväsilmäinen oli vanha täti Rosalie rukka!

_Herra_ (on seisonut kamiinin edustalla selkä yleisöön. Kuultuaan
viimeiset sanat kääntyy hän vaimoonsa).

_Rouva_. Niin, jos kohta 85 vuotias, oli hän kumminkin teräväsilmäinen.
"Ota vaari, tyttöseni!" sanoi hän minulle. -- "Sinä menet naimisiin
kuluneen miehen kanssa."

_Herra_ (vastustaen).

_Rouva_. Niin, pieninkin asia todistaa elähtynyttä miestä! -- miestä,
jonka ensimmäisestä nuoruudesta liikkui monta hämärää juttua, ja joka
tuo kotiinsa ajattelemattomia, tuhlaavaisia tapoja.

_Herra_ (Viime hetkinä on herra näyttänyt yhä kärsimättömämmältä,
kuultuaan sanan: "ajattelemattomia", taittaa hän paperiveitsen, jonka
on ottanut kamiinin päältä).

_Rouva_. Siinä sen nyt itse näet: sinä hävität kaikki. -- Siinä sinun
vastauksesi!

_Herra_ (nousee. Vaan ei! hän ei tahdo antaa vihalleen valtaa. Hän
huomaa jo pian tukehtuvansa. Rauhoittuakseen menee hän pöydän luo ja
kaataa itselleen suuren lasillisen vettä).

_Rouva_. Sinä tarvitset vettä? No, se nyt ei minua kummastuta.
Päivällisen jälkeen mahtaakin sinua janottaa!

_Herra_ (aikoo juoda, vaan vähän mietittyään ottaa sokeria ja valmistaa
lasillisen sokerivettä).

_Rouva_. No niin, hiukan sokeria ja pomeranssia -- se tekee hyvää -- ja
virkistää.

_Herra_ (nauttii äänettömänä vettään).

_Rouva_ (raivoissaan). Kun tahdot juoda sokurivettä, tahtoisin vaan
muistuttaa, ett'et täst'edes tee sitä minun huoneessani!

_Herra_ (pyyhkii rauhallisesti suutaan; äänettömyys).

_Rouva_ (ihan suunniltaan). Toissa päivänä tiputit sinä monta tippaa
siirappia minun samettikantiselle rukouskirjalleni.

_Herra_ (katuvaisena ja kohteliaana, vaan kylmänä. Asettaa lasin
pöydälle).

_Rouva_ (purkaa vihaansa). Ja nyt panen suuremman arvon rukouskirjaani,
kuin milloinkaan ennen! Mihinkä joutuisinkaan, ellei minulla olisi
rukouksen lohdutusta! Taivaalle kiitos, että vielä voin luottaa siihen
apuun, jonka uskonto antaa, ja sinä et voi pakoittaa minua halveksimaan
sitä.

_Herra_ (hymyilee).

_Rouva_. Minä kyllä tunnen sinun mielipiteesi! Ne ovat saattaneet sinut
unhottamaan kaikki velvollisuutesi perhettäsi kohtaan, ne ovat
saattaneet sinut hylkäämään uskonnon ja siveellisyyden.

_Herra_ (on päättänyt pysyä ääneti).

_Rouva_. Mitä sanot?

_Herra_ (tunnottomana).

_Rouva_. Hymyile vaan, herra Vapaa-ajattelija! Minua et kumminkaan saa
unohtamaan sitä mitä äitini minulle opetti! -- Ja äitini oli hyvin
järkevä nainen, sen toki tietänet?

_Herra_ (kohottaa olkapäitään).

_Rouva_. Vai sitäkin epäilet? Se vielä puuttui, että ottaisit äitini
ivasi esineeksi!!

_Herra_ (kohottaa kätensä taivasta kohti).

_Rouva_ (nyyhkien). Ja lisäksi tänä päivänä, minun nimipäivänäni, jota
minun kotonani aina vietettiin juhlapäivänä, ja joka muistuttaa minua
lapsuuteni ihanimmista hetkistä.

_Herra_ (katselee surullisesti vaimoaan).

_Rouva_. Niin, tänään on pyhän Felician päivä! Se ei tietysti sinua
vähintäkään liikuta!

_Herra_. -- --

_Rouva_. Tunnusta, ettet ole sitä muistanut, ettet koskaan semmoista
ajattele!

_Herra_ (koettaa puhua).

_Rouva_. Oi, älä huoli! älä koetakaan tehdä itseäsi valehtelijaksi! Se
vielä puuttuisi.

_Herra_ (kääntyy katselijoihin, ikäänkuin pyytääkseen heiltä
todistusta, sen jälkeen hän kääntyy hymyillen vaimoonsa).

_Rouva_. Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa?

_Herra_ (ottaa ääneti lippaan taskustaan ja ojentaa sen vaimolleen).

_Rouva_. Rannerengas! -- minulle! -- (Tarkastaa sitä ja lukee
kirjoituksen). "Felicia!" -- Ja senkö vuoksi tulit niin myöhään kotia!
-- (Hellästi) Oi, rakas Charles! Kuinka sinä olet herttainen -- ja
kuinka minä sinua rakastan! (Lankee hänen kaulaansa).

    (Esirippu alas).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rajuilma - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.