Title: Naimapuuhat - 2-näytöksinen huvinäytelmä
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naimapuuhat - 2-näytöksinen huvinäytelmä" ***


NAIMAPUUHAT

2-näytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

NIKOLAI GOGOL


Suom. K. Repo



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Oy,
1911.

Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana, Helsinki.



HENKILÖT:

 Agafja Tihonovna, kauppiaan tytär, morsian.
 Arina Panteleimonovna, hänen äitinsä.
 Fjokla Ivanovna, naittaja-ämmä.
 Podkolesin, virassa oleva hovineuvos.
 Kotshkarev, hänen ystävänsä.
 Kana, ulosottomies.
 Anutshkin, virasta eronnut jalkaväen upseeri.
 Shevakin, virasta eronnut meriupseeri.
 Dunjashka, palvelijatar.
 Starikov, kauppias.
 Stepan, Podkolesinin palvelija.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


Poikamiehen huone.


I Kohtaus.

PODKOLESIN (yksin, venyy sohvalla piippu hampaissa.) Kun sitä näin
yksinään joutoaikana alkaa miettiä, niin tuntuupa siltä kuin lopultakin
pitäisi naida. Ja todellakin. Elät ja olet yksinäisenä ja sitten käy
viimein kaikki niin ilettäväksi. Taaskin olen laiminlyönyt syömisen. Ja
kaikkihan näyttää olevan jo kunnossa. Naittaja-ämmäkin on jo kolme
kuukautta käynyt luonani. Itseänikin alkaa tässä jo ruveta hävettämään.
Stepan hoi!


II Kohtaus.

    Podkolesin, Stepan.

PODKOLESIN. Eikö Fjokla ole vielä tullut?

STEPAN. Ei.

PODKOLESIN. Kävitkö sinä räätälin luona?

STEPAN. Kävin.

PODKOLESIN. No, ompeleeko hän hännystakkiani?

STEPAN. Ompelee.

PODKOLESIN. Joko hän on pitkällekin ehtinyt?

STEPAN. Melkoisen pitkälle. Napinläpiä näkyi alkavan tehdä.

PODKOLESIN. Mitä sanoit?

STEPAN. Sanoin: Napinläpiä näkyi alkavan tehdä.

PODKOLESIN. Eikö hän kysynyt, mihinkä se herrasi hännystakkia
tarvitsee.

STEPAN. Ei, ei se kysynyt.

PODKOLESIN. Kenties hän sanoi: eiköhän se herrasi vaan aijo mennä
naimisiin?

STEPAN. Ei, hän ei puhunut mitään.

PODKOLESIN. Mutta tokihan näit siellä verstaassa muitakin
hännystakkeja? Hänhän näet tekee niitä muillekin.

STEPAN. Kyllä minä näin. Paljon siellä näkyi hännystakkeja riippuvan.

PODKOLESIN. No verka kuitenkin oli huonompaa noissa muissa
hännystakeissa.

STEPAN. Somempaa se on teidän takissanne.

PODKOLESIN. Mitä sanoit?

STEPAN. Sanoin: Somempaa se on teidän takissanne.

PODKOLESIN. Hyvä. Mutta eikö hän kysynyt, mitä varten se herra noin
hienosta verasta hännystakkia teettää.

STEPAN. Ei.

PODKOLESIN. Eikö hän puhunut mitään sellaista kuin että eiköhän se vain
aio mennä naimisiin.

STEPAN. Ei, ei puhunut mitään.

PODKOLESIN. Sanoit kaiketikin hänelle, mikä arvo minulla on ja missä
virassa olen.

STEPAN. Sanoin toki.

PODKOLESIN. No, mitä hän vastasi.

STEPAN. Sanoi: Tahdon koettaa parastani.

PODKOLESIN. Hyvä on. Saat mennä.

    (Stepan poistuu).


III Kohtaus.

PODKOLESIN (yksin.) Luulen, että musta hännystakki sopii minulle
parhaiten. Värilliset takit soveltuvat sihteereille, nimineuvoksille ja
muille sen kaltaisille. Niiden, jotka ovat korkeammalla virka-asteella,
on pidettävä huolta siitä... mitenkä se taas olikaan... kas kun unhotin
tuon sanan ja niin hyvän sanan sitte... unhotin kuin unhotin. Niin,
hyvä mies, pörhistelepä miten hyvänsä, hovineuvos on toki saman
arvoinen kuin eversti, vaikk'ei sillä olekaan olkalappuja. Stepan hoi.


IV Kohtaus.

    Podkolesin ja Stepan.

PODKOLESIN. No, ostitko kenkämustetta.

STEPAN. Ostin.

PODKOLESIN. Mistä puodista, siitäkö, josta neuvoin, siellä Vosnesenskin
kadulta?

STEPAN. Niin. Siitä samasta.

PODKOLESIN. No, onko se hyvää.

STEPAN. Kyllä se on hyvää.

PODKOLESIN. Oletko koettanut kiilloittaa kenkiä.

STEPAN. Olen.

PODKOLESIN. No, kiiltävätkö.

STEPAN. Kiiltävät.

PODKOLESIN. No, eikö siellä puodissa kysytty, että mitä varten se herra
sellaista kenkämustetta?

STEPAN. Ei kysytty.

PODKOLESIN. Kenties kauppias sanoi: eiköhän se herra vain tuumi mennä
naimisiin.

STEPAN. Ei, ei sanonut mitään.

PODKOLESIN. Hyvä. Mene huoneeseesi!


V Kohtaus.

PODKOLESIN (yksin.) Luulisi, että saappaat ovat vähäpätöinen asia,
mutta jos ne ovat huonosti tehdyt ja kiilloitetut, niin etpä, totta
vie, paremmassa seurassa saakaan arvosi mukaista kohtelua. Ja mikä
vielä ilettävämpää, jos sattuu olemaan käsniä jaloissa. Olisin valmis
kärsimään vaikka mitä, kunhan vain ei noita käsniä olisi. Stepan hoi!


VI Kohtaus.

    Podkolesin ja Stepan.

STEPAN. Mitä suvaitsette.

PODKOLESIN. Sanoitko suutarille, että ei saa olla käsniä.

STEPAN. Sanoin.

PODKOLESIN. No, mitä hän vastasi.

STEPAN. Sanoi: hyvä on.

    (Poistuu.)


VII Kohtaus.

    Podkolesin, sitte Stepan.

PODKOLESIN. Mutta kyllä tässä naimisessa on hommaa, onpa, hitto vie!
Saa siinä puuhata toisenkin kerran ennenkuin kaikki on kunnossa. Ei,
saakeli soikoon, se ole niin helppoa kuin sanotaan. Stepan hoi! (Stepan
tulee.) Tahdon sinulle vielä sanoa...

STEPAN. Ämmä on tullut.

PODKOLESIN. Ahaa, vai tuli, käske tänne. (Stepan menee.) Kyllä tämä
on... vaikea asia.


VIII Kohtaus.

    Podkolesin ja Fjokla.

PODKOLESIN. A-a-a. Hyvää päivää, hyvää päivää, Fjokla Ivanovna. No,
mitä, kuinka asiat menestyvät, ota tuoli ja istu ja kerro sitte. No,
mikä hänen nimensä taas olikaan, Malanja?...

FJOKLA. Agafja Tihonovna.

PODKOLESIN. Niin, niin. Agafja Tihonovna. Ja varmastikin neljänkymmenen
ikäinen vanhapiika?

FJOKLA. Ei toki, ei läheskään. Kunhan kerran menette naimisiin, niin
joka päivä tulette ylistämään ja kiittämään.

PODKOLESIN. Sinä valehtelet, Fjokla Ivanovna.

FJOKLA. Olen jo liian vanha valehtelijaksi, hyvä isä. Koiran tapa on
valehdella.

PODKOLESIN. Entäpä myötäjäiset, myötäjäiset. Kerroppa vielä kerta.

FJOKLA. Ahaa, myötäjäiset: Kivitalo Moskovan kaupunginosassa,
kaksikerroksinen kivitalo, sellainen tuottava talo, että ei uskoisi:
yksistään kauppias maksaa vuokraa 700 ruplaa kauppahuoneustostaan,
olutpuoti taas vetää paljon yleisöä puoleensa; kaksi puista
sivurakennusta, toinen kokonaan puinen, toinen kiviperustuksella,
tuottavat molemmat neljäänsataan ruplaan vuodessa. Sitä paitsi on
kasvitarha Viipurin kaupunginosassa, joka jo kolmatta vuotta on
vuokrattu kauppiaalle kaalimaaksi, sellainen raittiusmies tuo kauppias,
ei tippaakaan väkevää ota suuhunsa. Hänellä on kolme poikaa, kaksi
naimisissa ja kolmannesta hän sanoo: "hän on vielä nuori, istukoon
vielä tiskin takana jotta itselläni olisi huokeammat päivät, vanhuus
näet alkaa vaivata."

PODKOLESIN. No, minkänäköinen se morsian oikeastaan on?

FJOKLA. Kuin puhdistettu sokeri. Niin suloinen, ettei voi sanoin
selittää. Kyllä tulette olemaan tyytyväinen aivan tuohon asti (näyttää
kaulaansa), ystävillenne ja vihamiehillenne tulette sanomaan: "Kelpo
nainen se Fjokla Ivanovna, suuret kiitokset ansaitsee!"

PODKOLESIN. Niinpä niin, mutta hän ei ole kuitenkaan upseerin tytär.

FJOKLA. Kolmannen luokan kauppiaan tytär. Ja sellainen sitte, ettei hän
tuottaisi häpeää kenraalillekaan. Kauppiaasta ei tahdo kuulla
puhuttavankaan. "Aatelismies minun pitää saada, olipa hän sitte
näöltään minkälainen tahansa." Kyllä hän on upea nainen. Kun
sunnuntaisin pukeutuu silkkiin, niin kylläpä kahina kuuluu, voi Kiesus,
sitä kahinaa. Aivankuin ruhtinatar!

PODKOLESIN. No, minä kyselen tätä sen vuoksi, kun itse olen hovineuvos.
Käsitätköhän, että minun?...

FJOKLA. Tietenkin käsitän. On meidän luona käynyt hovineuvoskin, mutta
hylkäsimme: ei miellyttänyt. Oli niin omituinen: ei sanaakaan puhunut
totta, vaikka oli niin huomattavan näköinen. Minkä sille voi,
nähtävästikään Jumala ei suonut hänelle sitä onnea.

PODKOLESIN. No, onko sinulla muita naimaikäisiä tyttöjä tiedossa?

FJOKLA. Vieläkö sinulle muita. Tämä on paras.

PODKOLESIN. Onkohan se nyt vain kaikkein paras.

FJOKLA. Et koko maailmasta löydä sellaista.

PODKOLESIN. Mietitään, mietitään. Tuleppas ylihuomenna uudestaan, niin
me taas tällä tavalla: minä tässä sohvalla pitkälläni ja sinä istut
siinä tuolilla ja kerrot.

FJOKLA. Herra armahda, mitä nyt. Jo kolmatta kuukautta käyn luonasi,
eikä tule sen valmiimpaa. Istuu vaan yönutussaan ja imeskelee
piippuaan.

PODKOLESIN. Luuletko sinä sitte, että naiminen on aivan yhtä helppo
asia kuin sanoisi: "Stepan hoi, annappas saappaat!" vetäisisit ne
jalkoihisi ja läksisit. Ei, täytyy tuumia, tarkasti harkita asiaa.

FJOKLA. No päätä nyt nopeasti. Jos kerran haluat käydä katsomassa, niin
tee se. Kyllä se on sellainen tavara, että maksaa vaivan käydä
katsomassa. Käske tuoda palttoosi ja lähde viipymättä.

PODKOLESIN. Nytkö? Etkö näe, kuinka taivas on pilvessä. Lähden ulos, ja
äkkiä sade.

FJOKLA. Sitä pahempi sinulle. Päässäsihän näkyy jo harmaita hiuksia.
Kohta et kelpaa lainkaan naimisiin. En voi ymmärtää, että hän on
hovineuvos! Kyllä sellaisia sulhasia löydämme, ettemme tarvitse
kaivatakaan sinua.

PODKOLESIN. Mitä sinä nyt laskettelet? Mistä sinä äkkiä sait päähäsi,
että minulla on harmaita hiuksia. Missä sinä näet harmaan hiuksen.
(Sivelee päätään.)

FJOKLA. Kuinka ei olisi. No, sitä vartenhan ihminen elääkin, että saisi
harmaita hiuksia. Ole varuillasi! Kun hänelle ei kelpaa tämä, ei kelpaa
toinenkaan. Minulla on tiedossani sellainen kapteeni, ettet sinä kykene
läheskään hänen rinnalleen. Ja puhuukin aivankuin torvesta päästäisi.

PODKOLESIN. Sinä valehtelet, menen katsomaan peilistä -- mistä sait
päähäsi, että minulla olisi harmaita hiuksia. Stepan hoi, tuoppa peili
tänne! tahi ei menen itse katsomaan. No, se tässä vielä. Jumalani,
sehän olisi pahempaa kuin jos olisi rokonarpia kasvoissa.

    (Menee juosten toiseen huoneeseen).


IX Kohtaus.

    Fjokla ja Kotshkarev. (Tulee juosten.)

KOTSHKAREV. Missä Podkolesin?... (Huomaa Fjoklan) Sinä täällä? Ahaa,
vai sinä täällä olet!... No, kuuleppa, minkä hiton tähden sinä minut
naitit?

FJOKLA. No, mitä pahaa siinä oli. Täytit vain velvollisuutesi.

KOTSHKAREV. Velvollisuuteni. Mokoma kumma: mennä naimisiin. Enkö ilman
vaimoa olisi voinut tulla toimeen?

FJOKLA. Itsehän sinä ahdistelit minua: naita, naita, eukko kulta,
lakkaamatta olit kimpussani.

KOTSHKAREV. Ah, sinä ämmä!... No mitä varten sinä olet täällä? Aikooko
sitte Podkolesinkin?...

FJOKLA. Miksikä ei? Jumala on antanut hänenkin päälleen armonsa
paistaa.

KOTSHKAREV. Mahdotonta! Senkin ilkiö, minulle ei virketa halaistua
sanaakaan koko asiasta. No onpa se koko mies. Salavihjaa vain. Kyllä
minä...


X Kohtaus.

    Samat ja Podkolesin. (Peili kädessä, katsoen siihen tarkasti.)

KOTSHKAREV (Hiipien taakse, säikyttää.) Puff!

PODKOLESIN (Kirkasee ja pudottaa peilin.) Oletko hullu. Mitä, mitä...
Mitä tyhmyyttä tämä on? Sinä säikytit minut niin, että sydän oli pudota
paikaltaan.

KOTSHKAREV. Ei se ollut mitään. Minä tein vain vähän pilaa.

PODKOLESIN. No kaikellaista pilaa sitä keksitäänkin. En vieläkään voi
päästä säikähdyksestäni. Ja peilikin meni rikki. Ei se ollut ilmaiseksi
saatu. Englantilaisesta makasiinista olin sen ostanut.

KOTSHKAREV. No, jo riittää. Minä ostan sinulle toisen sijaan.

PODKOLESIN. Niin, kyllähän sinä ostat. Kyliä minä tiedän ne toiset
peilit: tekevät kymmentä vuotta vanhemmaksi ja naamakin menee niissä
aivan vinoon.

KOTSHKAREV. Kuuleppa. Oikeastaan olisi minulla suurempi syy suuttua
sinuun. Salaat minulta, omalta ystävältäsi. Naimaanhan sinä kuulut
aikovan.

PODKOLESIN. Joutavia. En lainkaan ole aikonut!

KOTSHKAREV. Tuossa todistuskappale (Osottaa Fjoklaa). Mikä lintu se
sitten tuossa seisoo. Kyllä se tunnetaan. No, mitäpä siitä, ei mitään,
ei mitään. Rauhoitu pois. Sehän on kristillinen asia ja myöskin
välttämätöntä isänmaan tähden. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi, minä
otan kaikki järjestääkseni. (Fjoklalle) Ja sinä, sano mikä hän on. --
Aatelisnainenko, vaiko virkamiessäädystä, tai kauppiaanko tytär. Mikä
on hänen nimensä?

FJOKLA. Agafja Tihonovna.

KOTSHKAREV. Agafja Tihonovna Brandahlystova?

FJOKLA. Ei sinne päinkään, vaan -- Kuperdjagina.

KOTSHKAREV. Asuuko hän Kuuden kauppiaan kadulla, niinkö?

FJOKLA. Ei sinne päinkään. Hän asuu Hiekan kaupunginosassa.
Saippuakadulla.

KOTSHKAREV. Ahaa, vai siellä, aivan puodin vieressä. Puutalo.

FJOKLA. Ei puodin, vaan olutkaupan vieressä.

KOTSHKAREV. Kuinka, olutkaupanko vieressä? No, silloin minä en tunne.

FJOKLA. Kun tulet kadulle, on kohta edessäsi kioski, ja kun sen
sivuutat ja käännyt vasemmalle, on aivan edessäsi, niin, aivan silmiesi
edessä, puutalo, jossa ompelijatar asuu, se sama, joka ennen asui
senaatin ylisihteerin luona. Tähän taloon elä mene, vaan kohta sen
vieressä on toinen talo, kivitalo. Ja tämä juuri onkin hänen talonsa,
sama, jossa hän asuu, Agafja Tihonovna nimittäin, morsian.

KOTSHKAREV. Hyvä, hyvä! Nyt toimitan kaikki. Sinua ei enää tarvita.
Saat mennä matkoihisi.

FJOKLA. Mitä, eikö tarvita? Itsekö sinä sitte aiot laittaa häät?

KOTSHKAREV. Itse, tietysti itse. Elä sinä enää sekaannu asiaan.

FJOKLA. Oho, miten häpeämätön! Eihän se ole mikään miesten asia.
Luopukaa siitä, herrakulta, heittäkää se minun tehtäväkseni.

KOTSHKAREV. Mene, mene! Elä sekaannu, senkin piipattaja. Tiedä, sirkka,
missä sinun on viserrettävä! Korjaa heti luusi!

FJOKLA. Leivän riistää ihmiseltä, jumalaton. Sekaannuinkin tähän
roskaan. Kun vain olisin tiennyt, niin en olisi puhunut mitään.

    (Menee pois harmissaan.)


XI Kohtaus.

    Podkolesin ja Kotshkarev.

KOTSHKAREV. No, veliseni! Tämä on sellainen asia, jota ei saa
viivyttää. Lähtekäämme.

PODKOLESIN. Enhän minä ole vielä mitään päättänyt. Ajattelin vain
vähän...

KOTSHKAREV. Joutavia, joutavia! Elä vain joudu hämillesi. Minä naitan
sinut, niin ettet itse huomaa yhtään mitään. Lähdemme paikalla
morsiamen luo, ja saat nähdä kuinka kaikki käy nopeasti.

PODKOLESIN. No, se vielä puuttui! Lähteä paikalla!

KOTSHKAREV. Niin, miksikä ei, hyvänen aika, miksikä lykätä? Katso nyt
itsekin minkälaista on olla naimatonna. Tarkastappa huonettasi, missä
siivossa se on? Tuolla kiillottamaton kenkä, tuossa pesuamme, tuossa
kokonainen läjä poroa ja tupakkaa pöydällä, ja itse sitte makaa kuin
mikäkin vetelehtijä koko päivän kylkeäkään kääntämättä.

PODKOLESIN. Niin, se on totta. Mitään järjestystä minun luonani ei
tosin ole, tiedän sen itsekin.

KOTSHKAREV. Niin, mutta kun sinulla on vaimo, niin kaikki on toisin.
Silloin et tunne enää omaa itseäsikään, etkä mitään muuta: tuossa on
sinulla sohva, tuossa pieni koiranpenikka, tuolla lintunen häkissä,
kaikellaista askaretta... Ja arveleppa vielä -- sinä istut sohvalla
-- ja äkkiä tulee viereesi tuollainen pieni soma vaimon tepakka, oikea
perhonen, niin sievä, ja pienoisilla käsillään hyväilee, silittelee
sinua.

PODKOLESIN. No, hitto, kun tässä vain oikein ajattelee, niin löytyy
todellakin kätösiä, sellaisia puhtaita, valkoisia kuin maito.

KOTSHKAREV. Eikö muuta! Eikö niillä sitte muuta olisikaan kuin pienet
kätöset!... Kyllä, veliseni, niillä on, -- niin mitäpä siitä maksaa
puhuakaan, piru oikeastaan tiennee, mitä heillä ei olisi.

PODKOLESIN. No, jos minä nyt sinulle puhun totta, niin minua todellakin
miellyttää, kun vierelläni istuu kaunis nainen.

KOTSHKAREV. Siinä nyt näet. Nyt täytyy vain ryhtyä toimiin. Elä sinä
huolehdi mistään. Hää-ruuista ja kaikesta muusta minä pidän huolen.
Sampanjaa ei saa mitenkään olla vähempää kuin tusina, sano, mitä sano,
ei vähempää. Madeiraa myöskin puolitusinaa välttämättömästi.
Morsiamella on varmastikin kokonainen liuta tätejä ja kummeja, ja ne
eivät leikistä pidä. Entä Rheinin viini? No, jääköön se, eikö niin.
Niin, ja mitä sitte tulee päivällisiin, niin minulla, hyvä veli, on
tiedossani hovikokki, joka, peijakas, syöttää sinut niin täyteen, ettet
pääse paikaltasi nousemaan.

PODKOLESIN. Herran nimessä, sinähän käyt käsiksi sellaisella innolla,
että häiden luulisi jo olevan tuossa paikassa.

KOTSHKAREV. No, miksikä ei? Miksi ne lykättäisiin? Sinähän suostut?

PODKOLESIN. Minä? En... en vielä aivan kokonaan.

KOTSHKAREV. Siinä nyt ollaan! Vastahan juuri ilmoitit, että tahdot.

PODKOLESIN. Minä vain sanoin, että mukiinhan se menisi.

KOTSHKAREV. No, hyvänen aika! Päätimmehän lopullisesti koko asian...
Mitä! Eikö sinua sitte miellytä naimisessa olo, mitä?

PODKOLESIN. Kyllä.

KOTSHKAREV. No, mitä sitte tahdot? Mikä esteenä?

PODKOLESIN. Ei mikään. Tuntuu vain niin omituiselta...

KOTSHKAREV. Omituiselta?

PODKOLESIN. Niinpä kyllä. Ajattele itse: koko ikäni olen ollut
naimaton, ja nyt yht'äkkiä naimisiin.

KOTSHKAREV. No, no, no... Etkö häpeä? Ei, minä huomaan, että sinun
kanssasi täytyy puhua vakavasti. Puhun sinulle avomielisesti, kuten isä
pojalleen. No tarkastelehan itseäsi, tarkastele huolellisesti, kuten
esim. nyt katselet minua. No, mikä sinä nyt oikeastaan olet.
Sinullahan, pölkkypää, ei ole yhtään mitään merkitystä. Mitä varten
sinä elät. Katsopa peiliin: mitä sieltä näet. Tyhmän naaman. Et muuta.
Mutta kuvittelepa mielessäsi, että sinulla on lapsia, ei ainoastaan
yksi tai kaksi, vaan kenties kokonainen puolitusinaa, ja kaikki sinun
näköisiäsi, aivan kuin kaksi vesipisaraa. Nyt sinä olet yksin,
hovineuvos, ekspeditööri, tai aikaa myöten jokin osastonpäällikkö,
Jumala sinusta selon saanee, mutta, ajattele, että ympärilläsi häärii
pieniä ekspeditöörejä, sellaisia veijareita. Ne veitikat ojentavat
sinulle pienet kätösensä, nykivät sinua, repivät parrasta, ja sinä vain
heille koiran tavoin haukahtelet ja äriset: hau, hau, hau, urrr! No,
sanopa, voitko löytää jotakin parempaa.

PODKOLESIN. Lapsethan ovat niin vallattomia: tärvelevät kaikki,
heittelevät paperit hujan hajan.

KOTSHKAREV. Antaa heidän telmiä. Nehän ovat kaikki sinun näköisiäsi. Ja
se se tässä juuri on pääasia.

PODKOLESIN. Mutta on se itse asiassa mukavaakin, hitto vie: semmoinen
tyllerö, lepertelijä, penikka ja aivan sinun näköisesi.

KOTSHKAREV. Tietysti mukavaa ja lystillistä, tietysti. No, lähdetäänpä
sitte.

PODKOLESIN. Kenties lähdetään.

KOTSHKAREV. Stepan hoi! Anna joutuin herrasi puku.

PODKOLESIN (Pukeutuu peilin edessä.) Minä ajattelen, että eiköhän
pitäisi olla valkoiset liivit päällä.

KOTSHKAREV. Joutavia. Se on aivan samantekevä.

PODKOLESIN (Pannen kaulusta kaulaansa.) Kirottu pyykkäri. On niin
huonosti laittanut kaulukseni, etteivät pysy mitenkään. Sinä, Stepan,
sano hänelle, että jollei hän, senkin tyhmyri, osaa silittää
paremmaksi, niin kyllä minä löydän toisen. Sulhastensa kanssa se
varmaankin kuluttaa aikansa, kun ei jouda silittämään kunnollisesti.

KOTSHKAREV. Jätä nyt, hyvä veli, ja joudu. Kylläpä sinä kuhnustelet.

PODKOLESIN. Heti, heti. (Panee hännystakin päälleen ja istuutuu).
Kuulepa, Ilja Fomitsh, tiedätkö mitä? Menepä sinä yksinäsi!

KOTSHKAREV. Mitä nyt: oletko tullut hulluksi. Minäkö yksin. No, kuka
tässä menee naimisiin, sinäkö vai minä?

PODKOLESIN. Minua ei todellakaan haluta nyt lähteä, jätetään mieluummin
huomiseen.

KOTSHKAREV. Onko sinulla hituistakaan järkeä? Oletko pöllö? Mies on
aivan valmis lähtemään, ja yhtäkkiä ei lähdekään. No, sanoppa, ole
hyvä, etkö sinä ole sika, etkö ole konna tämän jälkeen?

PODKOLESIN. No, mitä sinä haukut? Mistä syystä? Mitä olen tehnyt
sinulle?

KOTSHKAREV. Pöllö, täydellinen pöllö, sen tulee jokainen sanomaan
sinulle vasten naamaasi. Tyhmä kuin pässi, aivan kuin pässi, vaikka
onkin ekspeditööri. -- Ja miksi minä sitte ponnistelen. Sinun eduksesi
tietysti. Vievät palan aivan suusta. Ja tämä vain makailee, kirottu
poikamies. No, sanoppa minkä näköinen sinä olet? -- Viheliäinen nahjus,
sanoisinpa mikä sinä olet, mutta ei ole säädyllistä sanoa. Ämmä,
pahempi ämmää!

PODKOLESIN. Ja sinä sitte olet hyvä. (Puoli-ääneen.) Oletko järjissäsi.
Palvelijan läsnäollessa sadattelee, ja vieläpä sellaisilla
nimityksillä. Ei voinut etsiä toista paikkaa!

KOTSHKAREV. Kuinka sinua voi olla sättimättä, sano, ole niin hyvä?
Kellä riittää kärsivällisyyttä olla sinua sättimättä. Kuten kunnon
miehen tuleekin tehdä, päätti mennä naimisiin, menetellen siinä aivan
järkevästi, ja yhtäkkiä menettää järkensä, tollo.

PODKOLESIN. No, riittää, minä lähden matkaan -- mitä sinä huudat.

KOTSHKAREV. Lähden! Tietysti, mikäpä tässä muu auttaisi kuin lähteä.
(Stepanille). Tuo hänelle hattu ja palttoo.

PODKOLESIN (Ovella.) Oletpa sinä todellakin omituinen ihminen. Sinun
kanssasi on mahdotonta tulla toimeen. Sättii toisen pahanpäiväiseksi
ilman aihetta, ilman minkäänlaista syytä. Ei osaa lainkaan käyttäytyä.

KOTSHKAREV. No, en minä nyt enää riitele.

    (Molemmat menevät.)


XII Kohtaus.

    Huone Agafja Tihonovnan talossa.

    Agafja Tihonovna povaa kortista; täti Arina Panteleimonovna
   katselee vieressä.

AGAFJA. Taaskin, tätikulta, on tie! Eräs ruutukuningas on kiinnittänyt
huomionsa... kyyneleitä... rakkauskirje; ja vasemmalla ristikuningas
seuraa suurella osanotolla, mutta joku ilkeä akka sekaantuu väliin.

ARINA. No, keneksi luulet tuon ristikuninkaan.

AGAFJA. En tiedä.

ARINA. Minäpä tieiän.

AGAFJA. No, kuka?

ARINA. Kunnon kauppias, sama, joka asuu Verkakadulla, se Aleksei
Dmitrijevitsh Starikov.

AGAFJA. Hän se nyt ei missään tapauksessa ole. Lyön vaikka mistä vetoa,
ettei se ole hän.

ARINA. Elä kiistele, Agafja Tihonovna, hiuksetkin samallaiset,
valkoiset. Toista ristikuningasta ei saata olla.

AGAFJA. Varmastikaan ei: ristikuningas tarkottaa tässä aatelia --
kauppias on kaukana ristikuninkaasta.

ARINA. Et, Agafja Tihonovna, et puhuisi tuolla tavalla, jos
isävainajasi Tihov Panteleimonovitsh olisi elossa. Kun hän aikoinaan
jymähytti koko kämmenensä pöytään ja kiljasi: "Sylkäsen minä vasten
kasvoja sille, sanoo, joka häpeää olla kauppiaana, en anna, sanoo,
tytärtäni upseerille. Tehkööt niitä toiset." "Ja poikani, sanoo, en
anna mennä virkaan. -- Mitä, sanoo, eikö kauppias palvele keisaria yhtä
hyvin kuin joku toinenkin." Ja kun hän sitte taas iski kämmenensä
pöytään, niin auta armias sitä läimähdystä. Ja tuo käsi sitte --
kokonaisen ämpärin suuruinen -- hirmuista! Jos sanon sinulle suoraan,
niin kyllä äitisikin tunsi tuon nyrkin maun. Olisi äitivainajasi muuten
kauemmin elänyt.

AGAFJA. Ja sinä tahdot, että minunkin pitäisi saada tuollainen häjy
mies! En mistään hinnasta mene kauppiaalle!

ARINA. No, eihän Aleksei Dmitrijevitsh ole sellainen.

AGAFJA. Minä en tahdo, en tahdo! Ja hänellä on parta: kun hän rupeaa
syömään, valuu kaikki pitkin partaa. Ei, ei, ei, minä en tahdo!

ARINA. No, mistä sitä löytää kunnon aatelismiestäkään. Ei sitä vain
niin joka nurkasta oteta.

AGAFJA. Kyllä Fjokla Ivanovna etsii; hän lupasi etsiä kaikkein
parhaimman.

ARINA. Fjokla! Hänhän on suuri valehtelija, on ollut valehtelija niin
kauan kuin muistan.


XIII Kohtaus.

    Samat ja Fjokla.

FJOKLA. Oo, eihän toki, Arina Panteleimonovna, synti on syytöntä
panetella.

AGAFJA. Aa, Fjokla Ivanovna! No, mitä kuuluu, puhu, kerro, onko
tiedossa?

FJOKLA. On, on toki; annahan kun ensin hiukan hengähdän -- olen niin
paljon puuhaillut! Kiersin kaikki talot, kansliat ja ministeriöt
kompuroin, pistäysinpä kasarmeissakin... tiedätkö, äiti-kulta, kun minä
olin vähällä saada selkääni, totta jumaliste olin saada selkääni...
ämmä, joka naitti ne Aferovit, hyökkäsi päälleni: "Sinä, luntus,
toiselta leivän vain ryöstät, tiedä, missä taloissa käyt!" kiljui tuo
vietävä vasten silmiäni. "Mitä se sinuun kuuluu -- sanoin hänelle
suoraan -- olen valmis tekemään kaikki tyydyttääkseni oman neitini, elä
siitä pahastu." Mutta kylläpä minä tilasinkin sinulle miehiä! Ei koko
maailman ikänä ole vielä sellaisia nähty. Toiset niistä saapuvat jo
tänäpäivänä kosimaan. Kiiruhdin siitä ilmoittamaan.

AGAFJA. Mitä, joko tänään? Oi, Fjokla Ivanovna, sydänkäpyseni, kuinka
minua pelottaa.

FJOKLA. Älä pelkää, hyvä neiti! Sehän on jokapäiväinen asia. Tulevat ja
katselevat -- ei mitään muuta. Sinä puolestasi tarkastelet heitä, eikö
joku sattuisi miellyttämään sinua. No, jos eivät miellytä, saavat mennä
matkoihinsa.

ARINA. No, lienet toki houkutellut hyviä miehiä.

AOAFJA. Ja kuinka paljo? Montako?

FJOKLA. Monta, kuusi miestä.

AGAFJA (huudahtaen.) Uh!

FJOKLA. Mitä sinä, kultaseni, noin säikähdit! Parempi on joukosta
valita: kun yksi ei tule, niin toinen tulee.

AGAFJA. Ovatko kaikki aatelismiehiä?

FJOKLA. Kaikki, aivan kuin valikoimalla otettuja. Sellaisia
aatelismiehiä ei ole ennen nähty eikä tavattu..

AGAFJA. No, minkälaisia, minkälaisia, kerro?

FJOKLA. Oivallisia, kaikki niin hyviä ja säännöllisiä miehiä. Baltasar
Baltasarovitsh Shevakin, niin mainio mies, sotalaivastossa on
palvellut, -- hän sopii sinulle erinomaisesti. Sanoi tarvitsevansa
lihoissaan olevan morsiamen, kuihtuneista ei välitä. Sitte Ivan
Pavlovitsh, joka palvelee ulosottomiehenä; hän on niin mahtava, ettei
vain joka mies pääse hänen puheilleen. Niin huomiota herättävä ja
lihava. Ja kun hän kiljahti minulle: "Elä lorua minulle joutavia, että
muka morsian on semmoinen ja semmoinen, vaan sano suoraan paljonko
hänellä on irtainta ja kiinteää omaisuutta?" "Niin ja niin paljon" --
selittelin hänelle. "Sinä valehtelet, koiran penikka!" Ja päästi vielä
sellaisen sanan, että on aivan säädytöntä sinulle kertoa. Siinä
silmänräpäyksessä hoksasin, että tämä oli mahtava ja tärkeä herra.

AOAFJA. Kerro, ketä vielä?

FJOKLA. Vielä on Nikanor Ivanovitsh Anutshkin. Hän on erittäin hieno,
huuletkin aivan kuin mansikka, kultaseni, aivan kuin mansikka.
Mainehikas herra. Minulle pitää olla, sanoo, sellainen morsian, joka
on sievä ja sellaisen sivistyksen saanut, että osaa ranskaa puhua.
Erittäin hienokäytöksinen herra, oikea saksalainen. Niin siroryhtinen,
jalatkin niin pienet ja sievät.

AGAFJA. Ei minua nuo laihat ja hienoruumiiset herrat miellytä... minä
en tiedä... minä en näe niissä mitään, joka...

FJOKLA. No, jos sinä haluat lihavampaa, niin ota sitte Ivan Pavlovitsh.
Häntä parempaa ei mitenkään voi valita. Se nyt sitte vasta on herra,
oikea herra. Tuskin näistä ovista mahtuu sisään.

AGAFJA. Kuinka vanha hän on?

FJOKLA. Nuori mies vielä. Saattaa olla viidenkymmenen paikkeilla,
tuskin sitäkään.

AGAFJA. Entä sukunimi?

FJOKLA. Ai, sukunimi: Ivan Pavlovitsh Kana.

AGAFJA. Onko se hänen nimensä?

FJOKLA. On.

AGAFJA. Ah, jumalani, minkälainen nimi! Kuulepp, Fjokla kulta, jos minä
nyt menen hänelle ja minua ruvetaan sanomaan Agafja Tihonovna Kanaksi?
Jumala ties miltä se kuuluu.

FJOKLA. Rauhoitu, kultaseni, kyllä Venäjän maassa on samallaisia
sukunimiä. Sylkäset vain ja ristit silmäsi, etkä välitä yhtään mitään
tuota nimeä kuullessasi. Mutta, vähätpä siitä, löytyy niitä vielä
toisiakin. Jos sinua ei miellytä tämä sukunimi, niin ota sitte Baltasar
Baltasarovitsh Shevakin -- mainio sulhanen.

AGAFJA. Minkälainen hänellä on tukka?

FJOKLA. Sievä tukka.

AGAFJA. Entä nenä?

FJOKLA. Nenäkin on ylen soma. Mutta elähän suutu: hänen asuntonsa on
niin tyhjä, ettei siellä näe muuta kuin piipun, ei mitään kalustoa.

AGAFJA. Keitä sinulla on vielä.

FJOKLA. Akim Stepanovitsh Pantelejev, virkamies, nimineuvos. Änkyttää
hieman puhuessaan, mutta sensijaan niin vaatimaton.

ARINA. Aina sinä vain hoet: virkamies ja virkamies, mutta eikö hänellä
ole tapana ryypiskellä, sanopa se, ole hyvä.

FJOKLA. Kyllä häin juopi, en väitä vastaan, kyllä hän ryyppää. Mutta
mitäpä siitä, onhan hän nimineuvos, ja sitte lisäksi niin turkasen
hyvänsävyinen.

AGAFJA. Ei, minä en tahdo, että mieheni olisi juoppo.

FJOKLA. Kuten tahdot, muoriseni. Jos toinen ei kelpaa, niin valitse
sitte toinen. Muuten, mitä sillä nyt on väliä, jos joskus ottaa ryypyn
liikaa? Eihän hän koko viikkoa ole juovuksissa, sattuu päivä, että hän
on selvänäkin.

AGAFJA. No keitä vielä?

FJOKLA. Niin, on vielä eräs, mutta hän on sellainen... jääköön jumalan
haltuun. Nämä ovat parempia.

AGAFJA. Sanohan toki kuka hän on?

FJOKLA. Ei haluttaisi puhua hänestä. Onhan hän tosin valtioneuvos ja
merkkikin koristaa rintaa, mutta niin hidas on miehekseen: häntä ei saa
edes houkutelluksi ulos huoneestaan.

AGAFJA. Keitä vielä? Sinähän olet vasta kertonut viidestä ja sanoit
olevan kuusi.

FJOKLA. No, eivätkö ne ala sinulle riittää. Katsohan vaan, ettei äkkiä
pääsi mene pyörälle. Äskenhän juuri säikähdit niin kovasti.

ARINA. No, mitä noista sinun aatelismiehistäsi? Vaikka sinulla olisi
niitä kokonaista kuusi kappaletta, niin sittekin yksi ainoa kauppias
voittaa heidät kaikki.

AGAJJA. Eihän toki, Arina Panteleimonovna, kyllä aatelismies on
arvokkaampi.

ARINA. No, mitä siitä kunniasta. Katsopa esim. kun Aleksei
Dimitrijevitsh sopulinnahkainen hattu päässään kiitää hevosillaan
katuja pitkin niin että pois vaan tieltä...

AGAFJA. Mutta kun aatelismies tulee sellaista kauppiasta vastaan niin
hän sanoo: "Mitä sinä, kauppiaspahanen, annappa tietä! tahi näytäppä
minulle parasta samettia." Ja kauppias vastaa nöyrästi: "Olkaa hyvä,
herra!" -- "Otappa hattu päästäsi, tollo!" -- niin sanoo aatelismies
kauppiaalle.

ARINA. Mutta jos kauppias tahtoo, niin hän ei annakkaan verkaa,
mitenkäs silloin aatelismies. Jää alastomaksi eikä pääse liikkumaan?

AGAFJA. Hän antaa selkään kauppiaalle.

ARINA. Kauppias valittaa poliisille.

AGAFJA. Mutta aatelismies valittaa kauppiaan päälle sinatyörille.

ARINA. Ja kauppias kupernyörille.

AGAFJA. Ja aatelismies...

ARINA. Valehtelet, valehtelet, aatelismies! Kupernyöri on sinatyöriä
korkeampi. Aivan hullaantui näihin aatelismiehiinsä. Mutta sattuu sitä
että aatelismiehenkin täytyy joskus kumartaa... (Ovikelloa soitetaan).
Soitettiinko siellä?

FJOKLA. No, hyvänen aika, siinä ne nyt ovat!

ARINA. Kutka ne?

FJOKLA. Ne... joku sulhasista.

AGAFJA (hätkähtäen.) Ah!

ARINA. Pyhimykset armahtakaa meitä syntisiä! Huone on aivan
siivoomatta. (Tarttuu kaikkeen, mitä vain pöydällä on, ja juoksentelee
ympäri huonetta). Pöytäliinakin tuossa on aivan likainen. Dunjashka,
Dunjashka! (Dunjashka tulee.) Tuo pian puhdas pöytäliina!

    (Ottaa pöytäliinan ja hyörii huoneessa).

AGAFJA. Ah, tätikulta, mitä minun on tehtävä? minähän olen melkein
paitasillani.

ARINA. Voi tyttöseni, juokse pian pukeutumaan! (Häärii huoneessa.
Dunjashka tuo pöytäliinan. Soitetaan.) Juokse ja sano, että "heti!"

    (Dunjashka huutaa kaukaa: Heti:)

AGAFJA. Täti! Hameeni ei ole silitetty.

ARINA. Ah, laupias jumala, armahda meitä! Ota toinen hame!

FJOKLA (juosten.) Miksi Te ette tule? Agafja Tihonovna, kiiruhtakaa
kultaseni. (Kuulee soiton). Voi, voi, hän odottaa yhä.

ARINA. Päästä hänet sisään ja pyydä odottamaan.

    (Dunjashka juoksee eteiseen ja avaa oven. Kuuluu ääniä. Kotona?
    -- Kotona, olkaa hyvä, käykää sisään. Kaikki koettavat uteliaina
    tirkistää oven raosta eteiseen).

AGAFJA (säikähtäen huudahtaa.) Ah, miten lihava!

FJOKLA. Tulee, tulee (kaikki juoksevat täyttä laukkaa pois).


XIV Kohtaus.

    Ivan Pavlovitsh Kana ja Dunjashka.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä.

    (Poistuu).

KANA. Saattaahan odottaa, saattaapa kyllä, kunhan vain en viipyisi
liian kauan: poistuin departementista ainoastaan muutamaksi minutiksi.
Äkkiä saattaa pistää kenraalin päähän kysästä: "Missä ulosottomies?"
"Morsianta meni katsomaan"... Kunhan vain se ei antaisi minulle
sellaista morsianta, että... Mutta annappa, kun katsotaan vielä kerran
luetteloa. (Lukee) "Kaksikerroksinen kivitalo". (Kohottaa katseensa
ja silmäilee kattoa). Oikein! "Kaksi sivurakennusta, toinen
kiviperustuksella, toinen puinen..." No, tuo puurakennus on
huononpuoleinen... Vaunut, parilla ajettava reki, pari vällyä, isompi
ja pienempi. Kenties kelpaavat reumatismin aikana. Ämmä tosin vakuutti,
että ovat parasta lajia; hyvä on, olkoot vain. "Kaksi tusinaa
hopealusikoita..." Tietystihän talossa tarvitaan hopealusikoita. "Kaksi
ketunnahkaturkkia..." Hm. "Neljä suurta untuvapatjaa ja kaksi pientä."
(Puristaa huulensa yhteen) "Kuusi paria silkki- ja kuusi paria
karttuunipukua, kaksi yöviittaa, kaksi..." No, tämä on joutava pykälä!
"Alusvaatteita, lautasliinoja..." No, tehköön tässä, miten itse haluaa.
Muuten on ajoissa otettava kaikesta selvä. Nyt saattavat luvata kaikki,
sekä talon että vaunut, mutta kun olet mennyt naimisiin, huomaatkin
omistavasi ainoastaan untuvapatjoja ja höyhentyynyjä.

    (Kuuluu soitto. Dunjashka juoksee kamarin läpi avaamaan ovea.
    Kuuluu ääniä: Kotona? Kotona).


XV Kohtaus.

    Ivan Pavlovitsh ja Anutshkin.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä. He saapuvat heti.

    (Poistuu. Anutshkin kumartaa).

KANA. Hyvää päivää!

ANUTSHKIN. Minulla on kenties kunnia puhua talon suloisen emännän
isän kanssa?

KANA. Ei suinkaan, ei minkään isän kanssa. Minullahan ei ole vielä
lapsia.

ANUTSHKIN. Ai, anteeksi, anteeksi.

KANA (syrjään.) Tuon miehen naama tuntuu epäilyttävältä: eiköhän tuo
vain liene tullut samoissa aikeissa kuin minäkin (Ääneen.) Teillä
arvatenkin on jotakin asiaa talon emännälle?

ANUTSHKIN. Ei ole, ei ole mitään -- poikkesin vain taloon
kävelymatkalla ollessani.

KANA (syrjään.) Valehtelee, valehtelee, kävelymatkalta! Naida tahtoo,
konna!

    (Ovikello soi. Dunjashka juoksee avaa maan.
    Eteisessä ääniä: Kotona? Kotona.)


XVI Kohtaus.

    Samat ja Shevakin (tyttö jälessä.)

SHEVAKIN (Dunjashkalle.) Olkaa hyvä, armaani, puhdistakaa minua...
Kadulla on koko paljon pölyä. Katso tuolla, ota pois tuo untuva, ole
hyvä. (Kääntää itseään.) Niin. Kiitos, sydänkäpyseni. Ei, katsoppa
vielä, hämähäkkikö se tuolla kiipee! Entä takaa, puhdas? Kiitosi Kas,
tuossa taitaa olla vielä. (Silittää kädellään hännystakkinsa hihaa ja
katsoo Anutshkiniin ja Ivan Pavlovitshiin). Aito englantilaista
kangasta! Kyllä se on kestänyt! Kun laivastomme oli Sisiliassa v. 25,
ostin sen sieltä midshipsmanina ollessani ja teetin univormun; Pavel
Petrovitshin aikana 801 pääsin luutnantiksi, verka oli silloin vielä
aivan uusi; 814 teki laivastomme matkan maailman ympäri, ja silloin oli
takki hiukan reunoista kulunut. Ja vasta kun otin virkaeron 815, annoin
sen kääntää. Jo 10 vuotta olen sitä nyt käyttänyt ja vieläkin se on
melkein uusi. Kiitos kultaseni, m... kaunokaiseni!

    (Tekee hänelle liikkeen kädellään, astuu peilin eteen
    ja sivelee köykäisesti hiuksiaan.)

ANUTSHKIN. No, minkälaista siellä Sisiliassa, sallikaa kysyä. Tehän
suvaitsitte lausua sanan Sisilia: Kaunis maa tuo Sisilia, vai mitä?

SHEVAKIN. Ihana maa! Kolmekymmentä neljä päivää viivyimme siellä;
näköala siellä on aivan hurmaava, vakuutan sen, hyvät herrat. Niitä
vuoria, niitä puita, kranaattipuita, ja joka paikassa sitte noita
pieniä italiattaria, sellaisia ruususia, että aivan vaistomaisesti teki
mieli ottaa suukkonen.

ANUTSHKIN. Ja saaneet hyvän sivistyksen.

SHEVAKIN. Erinomaisen! Ainoastaan kreivittäret saattavat meillä olla
niin sivistyneitä kuin italiattaret. Tapahtui joskus kadulla
kävellessäni -- venäläisellä luutnantilla nähkääs on tietysti
olkapoletit tässä (näyttää kädellä) kultaompeluksilla koristetut
olkapoletit, -- niin sattuu, että tapaat tuollaisen kaunottaren,
mustasilmäisen. -- Italiassa on jokaisessa talossa verannat ja katot
sellaiset kuin tämä lattia, aivan tasaiset, -- no, niin, katsot sinne
ja näet siellä ruususen istuvan. No jotta et olisi tomppeli, niin
luonnollisesti... (Kumartaa ja tervehtii sotilaan tavoin).
Luonnollisesti. Ja puku sitte: Tässä silkkikangasta, nauhanen,
korvarenkaat y.m. kaikellaisia naisten koristuksia... sanalla sanoen
oikea herkkupalanen...

ANUTSHKIN. Sallikaa vielä kysyä mitä kieltä Sisiliassa puhutaan.

SHEVAKIN. Kaikki puhuvat ranskankieltä, luonnollisesti.

ANUTSHKIN. Kaikki naiset puhuvat ranskaa?

SHEVAKIN. Jok'ikinen. Te ette ehkä usko, kun sanon teille, että me
kolmeenkymmeneen neljään päivään, jotka vietimme siellä, emme
kertaakaan kuulleet heidän suustaan venäläistä sanaa.

ANUTSHKIN. Ei ainoatakaan sanaa.

SHEVAKIN. Ei ainoatakaan. Minä en puhu heidän aatelismiehistään ja
muista singnoreistaan, s.o. heikäläisistä upseereista; mutta ottakaapa
esim. joku sikäläinen pelkkä työmies, moukka, joka kantaa selässään
kaikellaista roskaa, ja koettakaa sanoa hänelle: "Anna, veliseni,
leipää" -- niin hän ei ymmärrä. Mutta sanoppa hänelle ranskaksi:
"Dateci del pane", tai "portate vino!" -- niin ymmärtää ja täyttää,
heti pyyntösi.

KANA. Mieltäkiinnittävä maa, huomaan minä, tuo Sisilia. Tehän sanoitte
työmies, moukka, no, minkälainen hän on? samallainenko kuin meikäläinen
-- leveäharteinen, joka kyntää peltoja, niinkö?

SHEVAKIN. En voi sanoa: en nähnyt, käyvätkö he peltotöissä, mutta mitä
tulee nuuskan käyttöön, niin voin teille sanoa, että he eivät
ainoastaan nuuskaa, vaan panevatpa vielä huuleensakin. Matka on myöskin
hyvin huokea. Siellä on melkein kaikkialla vettä, ja kaikkialla
gondooleja... On tietysti luonnollista, että siinä istuu pikku
italiatar, tuommoinen ruusunen, valkoiseen etusimeen ja liinaseen
puettuna! Seurassamme oli muutamia englantilaisia upseereja; hekin
merimiehiä, alussa tuntui todellakin omituiselta, kun emme ymmärtäneet
toinen toistamme; mutta kun sitten tulimme hyviksi tutuiksi, tulimme
mainiosti toimeen. Osota sormellasi esim. pulloa tai lasia, niin kohta
hoksaa, että se merkitsee juomista, pistä esim. nyrkkisi suuhusi ja
mauskuttele huulillasi: paf, paf -- se merkitsee tupakoimista. Yleensä
minä voin sanoa teille, että kieli on jotenkin helppoa oppia;
merimiehemme alkoivat parissa kolmessa päivässä aivan hyvin ymmärtää
toisiaan.

KANA. Erittäin ihanaa, huomaan minä, on elämä vierailla mailla -- on
erittäin mieluista tutustua henkilöön, joka on paljon nähnyt. Sallikaa
kysyä: kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

SHEVAKIN. Shevakin, virastaan eronnut luutnantti. Sallikaa minun
puolestani myöskin kysyä, kenen kanssa minulla on kunnia puhella?

KANA. Ulosottomies Ivan Pavlovitsh Kana.

SHEVAKIN (Ei kuullut.) Niin, olen minäkin haukannut palasen. Matkaa
kestää, tiedän ma, vielä melko pitkälti, ja ilmakin on kylmähkö,
siitäpä purasinkin sillipalasen ja leipää.

KANA. Ei, te ette ymmärtäneet minua, minun sukunimeni on Kana.

SHEVAKIN (Kumartaen.) Ah, anteeksi! olen vähän huonokuuloinen. Minä
ajattelin todellakin, että Te tahdoitte sanoa syöneenne kanaa.

KANA. Niin, minkä sille mahtaa! Tahdoinhan tosin jo pyytää kenraalia,
että hän sallisi minun ottaa nimekseni Kananen, mutta sukulaiseni
saivat estetyksi, sanoivat että silloin olisi melkein sama, jos nimeni
olisi Munanen.

SHEVAKIN. Niin, sattuuhan sitä. Siinä meidän kolmannessa eskaaderissa
oli kaikilla, sekä upseereilla että matruuseilla, omituisia sukunimiä!
Virutusastia, Juoppolalli, Palanut paisti. Nämä olivat luutnantteja.
Mutta erään midshipsmanin, oikein kelpo midshipsmanin, nimi oli Läpi.
Sattui, että kapteeni huusi hänelle: "Hoi Läpi, tuleppa tänne!" Kaikki
tekivät pilaa hänestä: "Siinäpä vasta Läpi", sanottiin hänelle
useinkin.

    (Eteisestä kuuluu soitto. Fjokla juoksee huoneen poikki)

KANA. Ahaa, päivää, muorikulta.

SHEVAKIN. Hyvää päivää, mitä kuuluu, sydänkäpyseni.

ANUTSHKIN. Päivää, Fjokla Ivanovna.

FJOKLA. (Juoksee kiireesti.) Kiitoksia, kiitoksia, hyvät isät,
terveyttä kuuluu!

    (Avaa oven, eteisestä kuuluu ääniä: Kotona? Kotona. Sitte
    muutamia kuiskaten lausuttuja sanoja, joihin Fjokla vastaa
    harmistuneella äänellä: Katsoppa mokomaa!)


XVII Kohtaus.

    Samat, Kotshkarev, Podkolesin ja Fjokla.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Muista vaan pitää kuranssia, muuta ei
tarvita. (Katsahtaa ympärilleen ja kumartaa hiukan hämmennyksissään;
itsekseen.) Hitto vie, minkälainen väkijoukko! Mitä tämä merkitsee?
Ovatkohan nekin sulhasia? (Sysäsee Fjoklaa ja puhuu hänelle hiljaa.)
Miltä ilmansuunnilta olet koonnut tuollaisen varisjoukon -- hä?

FJOKLA (Puoliääneen.) Ei ne variksia ole, kunniallisia ihmisiä kaikki.

KOTSHKAREV (Fjoklalle.) Ei noista noista vieraista väliä, nukkavieru
kauhtanoita.

FJOKLA. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Itselläsikään ei ole mitään
syytä ylvästellä: väliin saat leivättä lientä, väliin lientä leivän
kanssa.

KOTSHKAREV. Varmaankin noilla sinun rikkaillasi on reikä joka taskussa.
(Ääneen.) Mitä hän tekee? Tämä ovi luultavasti vie hänen
makuuhuoneeseensa.

    (Lähestyy ovea.)

FJOKLA. Häpeämätön! Sanottiinhan sinulle, että hän on pukeutumassa.

KOTSHKAREV. Viis siitä! Mitä sillä väliä? Katsahdan vain hieman, ei
muuta.

    (Tirkistää ovenraosta.)

SHEVAKIN. No, sallikaa minunkin tyydyttää uteliaisuuttani.

KANA. Sallikaa minun katsahtaa ainoastaan vilaukselta.

KOTSHKAREV (Katsoo edelleen.) Ei siellä mitään näy, hyvät herrat. Ei
voi erottaa, mikä siellä valkealta kuumottaa, onko se nainen, vaiko
tyynyn päällys.

     (Kaikki tunkeutuvat kuitenkin ovelle ja koettavat tirkistää.)

KOTSHKAREV. Sss... joku tulee.

    (Kaikki hyppäävät pois ovelta.)


XVIII Kohtaus.

    Samat ja Arina Panteleimonovna ja Agafja Tihonovna.

    (Kaikki kumartavat.)

ARINA. Missä asioissa suvaitsette kunnioittaa meitä vierailullanne?

KANA. Näin sanomalehdistä, että haluatte ottaa vastaan puutavaran ja
halkojen hankinnan ja siitä syystä -- olen näet ulosottomiehen virassa
kruunun palveluksessa -- tulin kysymään, minkälaista tavaraa ja kuinka
paljon ja minkä ajan kuluessa te voitte hankkia.

ARINA. Vaikka mitään tilauksia emme otakaan vastaan, olemme kuitenkin
iloisia tulostanne. Mikä nimenne?

KANA. Kolleginasessori Ivan Pavlovitsh Kana.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa. (Kääntyy Shevakiniin.) Sallikaa
kysyä...

SHEVAKIN. Minäkin luin sanomalehdistä jonkun ilmoituksen. Annappa
lähden käymään, tuumin itsekseni. Ilma oli erinomainen, maa viheriän
ruohon peitossa...

ARINA. Mikä teidän nimenne?

SHEVAKIN. Entinen meriväenluutnantti Baltasar Baltasarovitsh Shevakin
2:n. Oli meillä myöskin toinen Shevakin, mutta se jo otti ennen minua
virkaeron, haavottui, hyvä rouva, polven kohdalta; kuula sattui niin
omituisesti, ettei se koskettanut polvea ollenkaan, vaan lävisti
jänteet ikäänkuin neulalla olisi ommellut, sillä tavalla nähkääs, että
kun sattuu hänen lähettyvilleen niin näyttää aivan siltä kuin hän
aikoisi iskeä sinua polvella takaapäin.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa. (Kääntyen Anutshkiniin.) Sallikaa
kysyä, missä asioissa saavuitte?

ANUTSHKIN. Naapurina. Asun aivan teidän naapurinanne.

ARINA. Suvaitsetteko asua kauppiaan vaimo Tulubovan asunnossa tuolla
vastapäätä.

ANUTSHKIN. En. Asun vielä Hiekoilla, mutta aijon aikaa myöten muuttaa
tänne naapuriksi tähän kaupunginosaan.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi: istukaa. (Kääntyen Kotshkareviin.) Sallikaa
kysyä...

KOTSHKAREV. Ettekö todellakaan tunne minua? (Kääntyen Agafjan puoleen.)
Ettekö tekään, neiti?

AGAFJA. Minusta tuntuu, että en ole koskaan nähnyt teitä.

KOTSHKAREV. Koettakaapa muistella: varmastikin olette nähnyt minut
jossakin.

AGAFJA. En todellakaan muista, missä. Jollei se olisi ollut
Birjushkinien luona.

KOTSHKAREV. No, juuri siellä.

AGAFJA. Ah! Tiedättekö, mikä onnettomuus hänelle tapahtui.

KOTSHKAREV. Kuinkas muuten -- hän joutui naimisiin.

AGAFJA. Ei, mitä pahaa siinä olisi. Hän taittoi jalkansa.

ARINA. Ja pahasti taittoikin. Palasi myöhään kotiin hevosella. Kuski
oli juovuksissa ja kaatoi rattaat.

KOTSHKAREV. Niin, jotakin muistelen tapahtuneen: hän joutui naimisiin
tai taittoi jalkansa.

ARINA. Mikä nimenne?

KOTSHKAREV. Kyllä sanon -- Ilja Fomitsh Kotshkarev; sukulaisiahan me
olemme: vaimoni puhuu lakkaamatta teistä... Sallikaa, sallikaa (ottaa
Podkolesinin kädestä): ystäväni Podkolesin, Ivan Kusmitsh, hovineuvos,
ekspeditöörinä palvelee, yksin hoitaa kaikki asiat virkatoimessaan.

ARINA. Mikä nimenne?

KOTSHKAREV. Podkolesin, Ivan Kusmitsh Podkolesin. Tirehtööri on
virastossa ainoastaan näön vuoksi, tämä yksin hoitaa kaikki asiat, Ivan
Kusmitsh Podkolesin.

ARINA. Vai niin. Pyydän nöyrimmästi: istukaa.


XIX Kohtaus.

    Samat ja Starikov.

STARIKOV (Kumartaa hyvin nopeasti, kauppiaan tapaan, vähän sivuttain.)
Palvelijanne, Arina Pantelejevna! Pojat siellä Gostini dvorissa
kertoivat, että aiotte myydä villoja.

ARINA (Kääntyy halveksien, lausuu puoliääneen, mutta kuitenkin niin
kovaa, että hänkin kuulee). Ei tämä ole mikään kauppapuoti.

STARIKOV. Peijakas! Sopimattomaan aikaan taisin tulla? Ilman meitäkin
olisivat tainneet asian sopia.

ARINA. Pyydän, pyydän, Aleksei Dmitrijevitsh; vaikka villoja emme
kauppaakaan, olemme kuitenkin iloisia tulostanne. Pyydän nöyrimmästi
istumaan.

    (Kaikki istuvat. Äänettömyys.)

KANA. Omituinen ilma nykyisin; aamulla näytti aivan siltä kuin tulisi
sade, mutta tuntuu menneenkin ohi.

AOAFJA. Niin; ei tästä ilmasta ole mihinkään, joskus on kirkasta,
joskus taas aivan siinä tuokiossa sade tulossa. Ikävä, hyvin ikävä
ilma.

SHEVAKIN. Neitiseni, me olimme Sisiliassa kevätaikaan, meidän aikamme
mukaan helmikuussa. Sattui että kun läksi ulos, oli kirkas ilma ja
sitte äkkiä sade, rankka sade.

KANA. Kaikkein ikävintä on se, että kun sellaisella ilmalla täytyy
istuskella yksin. Toista on naineen ihmisen, hänellä ei ole ikävä,
mutta yksinäiselle se on aivan...

SHEVAKIN. Kuoleman ikävä, aivan kuoleman ikävä!

ANUTSHKIN. Niin, samaa minäkin.

KOTSHKAREV. Sanos muuta, aivan kiduttavaa, ei mitään iloa, jumala
armahda sellaiseen tilaan joutumasta.

KANA. Neitiseni, jos teidän tulisi valita itsellenne? Sallikaa minun
saada tietää teidän makunne. Anteeksi, että minä näin suoraan. Missä
virassa soisitte miehenne olevan?

SHEVAKIN. Tahtoisitteko, neitiseni, että teillä olisi mies, joka on
ollut tekemisissä meren myrskyisten aaltojen kanssa.

KOTSHKAREV. Ei, ei! Minun mielestäni on parhain ihminen se, joka yksin
hoitaa melkein koko departementin asiat.

ANUTSHKIN. Miksi virittää ennakkoluuloja? Miksi tahdotte halveksia
henkilöä, joka, vaikkakin on palvellut jalkaväessä, kuitenkin osaa
pitää ylhäisen seuraelämän sääntöjä arvossa?

KANA. Päättäkää te, hyvä neiti!

AGAFJA (Vaikenee.)

FJOKLA. Vastaa, armaani, sano heille jotakin.

KANA. Mitä sanotte, neiti.

KOTSHKAREV. Mikä on teidän mielipiteenne, Agafja Tihonovna?

FJOKLA (Hiljaa Agafjalle.) Sano, sano jotakin, vaikka: "Kiitän
nöyrimmästi", tai "mitä suurimmalla mielihalulla" jotakin sellaista.
Eihän sovi istua aivan ääneti.

AGAFJA (Hiljaa.) Minua hävettää, todellakin hävettää: minä lähden pois,
täti, istukaa te minun sijastani.

FJOKLA. Ah, elä toki saa aikaan sellaista häväistystä, elä mene;
häpäiset itsesi aivan kokonaan. Jumala ties mitä ne sinusta
ajattelevatkaan.

AGAFJA. Ei, kyllä minä menen, menen, menen.

    (Juoksee pois. Fjokla ja Arina seuraavat häntä.)


XX Kohtaus.

    Samat, paitsi Arinaa, Agafjaa ja Fjoklaa.

KANA. No, siinä nyt sait, kaikki menivät pois! mitä tämä merkitsee?

KOTSHKAREV. Jotakin on luultavasti tapahtunut.

SHEVAKIN. Niin, kenties puku meni epäkuntoon... No, panevat
paikoilleen... ehkäpä kaulus oli vinossa... tai piti neuloilla
kiinnittää jokin kohta.

    (Fjokla tulee sisään, kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa
    kysyen: mitä, mitä tapahtui?)

KOTSHKAREV. Jotakin on tapahtunut?

FJOKLA. Mitä olisi voinut tapahtua? Ei yhtään mitään.

KOTSHKAREV. No, miksikä hän poistui.

FJOKLA. Häntä rupesi hävettämään ja siksi hän meni. Hävetti niin, ettei
voinut istua paikallaan. Pyytää anteeksi ja kutsuu illaksi teetä
juomaan.

    (Menee).

KANA (Syrjään.) Hm! kuppi teetä! Sentähden minä en pidäkään
kosimisesta, tyhjää touhua vaan; tänään ei sovi, olkaa hyvä tulkaa
huomenna teelle, ja ylihuomiseksi sama pyyntö, miettiä näet täytyy.
Paljasta roskaa. Eihän asia ole sellainen, joka pään pyörälle panee!
Minäkin, piru vie, olen virkamies, eikä minulla ole aikaa kaikkeen.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Emäntä ei näytä rumalta, vai mitä.

PODKOLESIN. Ei näytä.

SHEVAKIN. Talon tytär on sievä.

KOTSHKAREV (Syrjään.) Hitto vieköön. Tuo pöllö on rakastunut. Vielä
tässä väliin tuppautuu. (Ääneen.) Aivan ruma, aivan ruma.

KANA. Nenä on suuri.

SHEVAKIN. No, ei, sitä minä en huomannut. Hän on tuommoinen ruusunen.

ANUTSHKIN. Minä en ole samaa mieltä. Ei, en minä nyt juuri sitä
tahtonut sanoa... Epäilenpä päinvastoin omasta puolestani tokko hän
osaa edes käyttäytyä ylhäisessä seurapiirissä. Niin, ja osanneeko hän
edes ranskaakaan.

SHEVAKIN. No, miksi te ette koetellut, rohkenen kysyä teiltä, miksi
ette puhunut hänelle ranskaa. Kenties hän taitaa sitä.

ANUTSHKIN. Te luulette että minä puhun ranskaa? Ei hyvä herra, minulla
ei ole ollut onnea saada sellaista kasvatusta. Minun isäni oli ilkiö,
nauta. Hän ei edes ajatellutkaan opettaa minulle ranskaa. Olin silloin
vielä pieni, helppo olisi ollut opettaa, maksoi vain vaivan antaa
paljaan päälle, niin kyllä olisin oppinut, varmasti olisin oppinut.

SHEVAKIN. No, entä nyt. Te kun itse ette osaa ranskaa, niin mitä hyötyä
siitä teille on, jos hän...

ANUTSHKIN. Ah, ei, ei. Nainen on aivan toisessa asemassa. On
välttämätöntä, että hän osaa, muuten hän ei tiedä, kuinka käyttäytyä
(tekee liikkeitä) ei mikään käy niinkuin pitäisi käydä.

KANA (Syrjään.) No, siitä huolehtikoon joku toinen, en vain minä. Minä
puolestani lähden ulos pihamaalle katselemaan taloa ja sivurakennusta
sieltä puolen; jos kaikki on kuin olla pitää, niin miksipä en iltasella
päättäisi asiaa. Eivät nuo sulhasmiehet ole minulle vaarallisia,
liiaksi vetelää väkeä. Eivät morsiamet sellaisista välitä.

SHEVAKIN. Lähden polttamaan piipullisen tupakkaa. Eikö meillä ole sama
matka? Sallikaa kysyä, missä asutte?

ANUTSHKIN. Hiekoilla, Petrovskin kadulla.

SHEVAKIN. Ei, tulee kierrosta: minä asun Vasili Ostrovissa 18:lla
linjalla, mutta saman tekevä muuten, minä saatan teitä.

STARIKOV. Ei, kyllä tässä on jotakin nurinkurista. Ka, muistakaa sitte
meitäkin, Agafja Tihonovna! Minun tervehdykseni, hyvät herrat!

    (Kumartaa ja menee).


XXI Kohtaus.

    Podkolesin ja Kotshkarev.

PODKOLESIN. No, mitä mekään tässä odotamme?

KOTSHKAREV. Olihan emäntä sinunkin mielestäsi suloinen vai mitä?

PODKOLESIN. Tunnustan, ettei hän minua lainkaan miellyttänyt.

KOTSHKAREV. Mitä, mitä nyt? Äskenhän juuri itse sanoit, että hän on
kaunis.

PODKOLESIN. Niinpä niin, mutta... mutta jotakin siltä puuttuu: nenäkin
on pitkä, eikä ranskaakaan osaa puhua.

KOTSHKAREV. No mitä vielä löysit? Mitä sinä siitä ranskankielestä?

PODKOLESIN. No, kyllä se vain on sillä tavalla, että on sen morsiamen
osattava ranskankieltä.

KOTSHKAREV. Mitä varten?

PODKOLESIN. Siitä syystä, että... no en minä nyt tiedä minkä vuoksi,
mutta jos hän ei sitä osaa, niin hänestä ei ole mihinkään.

KOTSHKAREV. Kyllä sinä olet koko matkija: joku pöllö sattuu sanomaan
jotakin ja sinä sitte kohta perästä. Hän on kaunis, oikein kaunis,
sellaista tyttöä et löydä mistään.

PODKOLESIN. Miellytti hän minuakin alussa, mutta kun sitte rupesivat
puhumaan, että pitkä nenä, pitkä nenä, niin aloin minäkin tarkastaa
tyttöä ja huomasin, että hänellä todellakin on koko pitkä nenä.

KOTSHKAREV. Kylläpä olet sokea! Hölmö, etkö todellakaan huomannut että
he juttelivat, saattaakseen vain sinut vieraantumaan hänestä. Enhän
minäkään kehunut häntä, sehän on yleinen tapa. Ei, hyvä veli, sellaista
tyttöä et jokapaikasta löydä! Katsoppa vain hänen silmiänsä! Hitto
vieköön, mitkä silmät, niin turkasen elävät ja puheliaat. Entäpä nenä?
Aivan kuin alabasteri, mutta eihän alabasterikaan kaikkia miellytä.
Katselehan häntä vain vähän paremmin.

PODKOLESIN (Hymyillen.) Niin, minustakin hän alkaa taas tuntua
kauniilta naiselta.

KOTSHKAREV. Tietysti hän on kaunis. Kuuleppa, hyvä veli; kun nyt toiset
ovat menneet pois, lähdetään me hänen luokseen ja päätetään asia.

PODKOLESIN. Sitä minä en tee.

KOTSHKAREV. Miksi et?

PODKOLESIN. Sehän olisi liian julkeata. Meitä on koko joukko tarjolla.
Antaa hänen itsensä valita.

KOTSHKAREV. Mitä sinä heistä, vai pelkäätkö kilpailua? Kyllä minä
heistä suoriudun yhdessä minutissa.

PODKOLESIN. Kyllähän sinä suoriudut, mutta millä tavalla?

KOTSHKAREV. Se on minun asiani. Lupaa vaan minulle ettet kieltäydy.

PODKOLESIN. Miksikä en? Kernaasti minun puolestani. Tunnustan suoraan,
että tahdon naida.

KOTSHKAREV. Kätesi!

PODKOLESIN (Ojentaa kätensä.) Tuossa!

KOTSHKAREV. Muuta en vaadikaan.

    (Menevät.)



TOINEN NÄYTÖS.


Agafja Tihonovnan huone.


I Kohtaus.

    Agafja Tihonovna yksin, sitte Kotshkarev.

AGAFJA. Kyllä se on todellakin vaikeata tuo valitseminen! Jos olisi
edes yksi tai kaksi henkeä, mutta kun on kokonaista neljä kappaletta,
niin valitse sitte miten haluat. Nikanor Ivanovitsh ei ole ruma,
vaikkakin tietysti laihanpuoleinen. Ivan Kusmitsh ei myöskään ole ruma.
Jos totta puhutaan, niin ei myöskään Ivan Pavlovitsh, hän on tosin
lihava, mutta toiselta puolen niin arvokas. Sanokaa nyt, mitä minun on
tehtävä. Baltasar Baltasarovitsh on myöskin ansiokas herra. Kyllä on
vaikeata päättää, niin äärettömän vaikeata. Mutta jos Nikanor
Ivanovitshin huulilla varustetulla miehellä olisi Ivan Kusmitshin nenä
ja jos siihen lisättäisiin jonkun verran Baltasar Baltasarin
joustavuutta sekä kenties hiukkasen Ivan Pavlovitshin lihavuutta, niin
silloin kohta voisin tehdä päätökseni. Mutta nyt... Päätäkin alkaa
kivistää. Minä luulen, että on parasta antaa arvan ratkaista asian.
Jättää kaikki Jumalan haltuun: tulkoon mikä tuli, se olkoon mieheni.
Kirjoitan paperilipulle kaikkien nimet, käärin kokoon ja tulkoon sitte
mitä tahansa. (Menee pöydän luo, ottaa sakset ja paperia, leikkaa
lippuja, käärii kokoon, jatkaen puhettaan.) Kyllä se on onnetonta tämä
nuoren tytön asema, varsinkin kun vielä lisäksi on rakastunut. Miehen
on aivan toista. Eikä tätä tahdota käsittää. No, nyt ne ovat valmiit,
asetan vain ompelukoriin, ja sitte silmät kiinni, tulkoon mitä tuli.
(Panee liput koriin ja sotkee ne käsillään.) Oi, miten kauheata... Kun
nyt jumala sallisi, että sattuisi Nikonor Ivanovitsh! Ei, miksi juuri
hän? parempi olisi Ivan Kusmitsh; niin, miksei hän, minkä puolesta hän
olisi toisia huonompi. Ei, ei, minä en tahdo... sattuipa kuka hyvänsä.
(Panee kätensä koriin ja ottaa yhden sijasta kaikki liput.) Ah, otin
kaikki, kaikki yht'aikaa. Oi, kuinka sydäntäni pakottaa! Ei, minun
täytyy ottaa ainoastaan yksi arpa, ainoastaan yksi! (Panee liput
takaisin koriin ja sekottaa. Samalla tulee Kotshkarev hiljaa huoneeseen
ja asettuu hänen taaksensa.) Ah, jos sattuisi Baltasar... mitä minä
sanoin! -- aijoin sanoa Nikonor Ivanovitsh... Ei, minä en tahdo, minä
en tahdo! Määrätköön kohtalo!

KOTSHKAREV. No, ottakaa Ivan Kusmitsh, hän on paras.

AGAFJA. Ah! (Säikähtyneenä peittää silmänsä käsillään peljäten katsoa
taakseen.)

KOTSHKAREV. Miksi peljästyitte? Elkää peljätkö, minähän se olen.
Todellakin, ottakaa Ivan Kusmitsh.

AGAFJA. Ah, minua hävettää: te kuuntelitte salaa.

KOTSHKAREV. Ei se mitään, ei se mitään. Olenhan teidän sukulaisenne.
Eihän minun läsnäollessani tarvitse hävetä; paljastakaa ihanat
kasvonne, hyvä neiti.

AGAFJA (Paljastaa kasvonsa puoliksi.) Kyllä minua todellakin hävettää.

KOTSHKAREV. No, valitkaa Ivan Kusmitsh.

AOAFJA. Ah! (Peittää jälleen kasvonsa.)

KOTSHKAREV. Hän on ihmeellinen mies, aivan täydellinen, hämmästyttävä!

AGAFJA (Paljastaa vähitellen kasvonsa.) Mitenkä sitte toisten käy? Entä
Nikonor Ivanovitsh, onhan hänkin erinomainen ihminen.

KOTSHKAREV. Aivan joutava Ivan Kusmitshiin verrattuna.

AGAFJA. Kuinka niin?

KOTSHKAREV. Tietysti, Ivan Kusmitsh on mies... ihminen, jonka vertaista
saa hakea.

AGAFJA. No, entä Ivan Pavlovitsh.

KOTSHKAREV. Hänkin on kelvoton, kuten kaikki toisetkin, aivan kelvoton.

AGAFJA. Näinköhän sitte aivan kaikki?

KOTSHKAREV. Aivan kaikki. Ajatelkaa ainoastaan, verratkaa heitä
toisiinsa, Ivan Kusmitsh on paras. Kaikki toiset ovat aivan joutavaa
väkeä, Ivan Pavlovitsh, Nikonor Ivaaovitsh ja kaikki muut, hitto ties,
mitä he oikeastaan ovat miehiään!

AGAFJA. Mutta kyllä he ovat kaikki, oikein... vaatimattomia.

KOTSHKAREV. Vaatimattomia! mitä vielä, oikeita riitapukareitta, hurjaa
väkeä. Tekeekö teidän mielenne todellakin tulla piestyksi jo häiden
jälkeisenä päivänä.

AGAFJA. Oi, Jumalani! Kyllä tämä on vaikeata, voipiko olla mitään tämän
pahempaa.

KOTSHKAREV. Tietysti ei. Tämän pahempaa ei voi edes keksiä.

AGAFJA. Te neuvotte siis, että ottaisin Ivan Kusmitshin.

KOTSHKAREV. Niin, minun neuvoni on se, että kaikkein paras on ottaa
Ivan Kusmitsh. (Syrjään.) Asia taitaa onnistua. Podkolesin odottaa
vierashuoneessa, lähden noutamaan hänet.

AGAFJA. Te ajattelette siis, että Ivan Kusmitsh...

KOTSHKAREV. Ehdottomasti Ivan Kusmitsh.

AGAFJA. Hyljätäkö sitte ne toiset?

KOTSHKAREV. Tietysti hyljätä.

AGAFJA. Mutta mitenkä minä teen sen? minua niin hävettää.

KOTSHKAREV. Mitä häpeämistä siinä on? Sanokaa yksinkertaisesti, että
olette vielä niin nuori, ettekä siis vielä halua naimisiin.

AGAFJA. Mutta he eivät usko sitä arvatenkaan, rupeavat kyselemään,
minkä vuoksi, minkä vuoksi?

KOTSHKAREV. Jos viipymättä haluatte saada eron heistä, niin sanokaa
suoraan: "Korjatkaa luunne, moukat."

AGAFJA. Kuinka minä voisin sillä tavalla?

KOTSHKAREV. No, koettakaahan: minä vakuutan teille, minä vakuutan
teille, että tämän jälkeen he pötkivät kaikki tiehensä.

AQAFJA. Mutta sehän olisi jo riidan haastamista.

KOTSHKAREV. Ettehän te kumminkaan tapaisi heitä senjälkeen.
Yhdentekevää siis.

AGAFJA. Ei se tunnu hyvältä: sattuvat vielä suuttumaan.

KOTSHKAREV. Mikä vahinko se sitte olisi, jos suuttuisivatkin? Jos sillä
olisi jotakin merkitystä, niin se olisi toista, mutta nyt voi sattua
ainoastaan, että joku sylkäisee teitä vasten silmiä. Siinä kaikki.

AGAFJA. No, kas, siinä nyt näette!

KOTSHKAREV. Mitä siitä? Toisia on syljetty useampiakin kertoja, onpa
totisesti! Minä tunnen esim. erään henkilön, mitä parhaimman miehen
muuten. Mutta hän hyöri ja pyöri, kyllästytti lopulta päällikkönsä
anomalla lakkaamatta palkanlisäystä, niin että tämä lopulta menetti
malttinsa ja sylkäisi häntä suoraan silmille, aivan totta, suoraan
silmille! "Tässä sinulle, -- sanoo päällikkö, palkankorotusta, --
jätätkö minut rauhaan, saatana!" Mutta lisäsi kuitenkin palkkaa. Niin
että mitä siitä, jos hän sylkäisi? Jos vielä nenäliina ei olisi
sattunut olemaan käsillä, niin se olisi ollut toinen asia, mutta nyt
hän otti sen heti taskustaan ja kuivasi kasvonsa. (Ovikelloa
soitetaan.) Koputetaan: varmaan joku heistä; minä en haluaisi tavata
heitä nyt. Eikö täältä pääse toista tietä pois.

AGAFJA. Kyllä keittiön kautta. Mutta minä ihan vapisen pelosta.

KOTSHKAREV. Ei se mitään. Rauhottukaa. jääkää hyvästi. (Syrjään.) Ja
nyt Podkolesin tänne.


II Kohtaus.

KANA. Neitiseni, tulin tahallani vähän aikaisemmin voidakseni
keskustella kanssanne kahdenkesken. Hyvä neiti, mitä tulee
virka-arvooni, luulen, että olette siitä selvillä: palvelen
kolleeginasessorina, olen päällikköni suosiossa, alaiseni tottelevat
minua... elämänkumppani vain puuttuu.

AGAFJA. Niin, herra.

KANA. Nyt minä olen löytänyt elämänkumppanin. Te se olette, suloinen
neiti. Sanokaa suoraan, niinkö vai ei? (Katsoo syrjäsilmäyksin häneen.)
Oi, eipä hän olekaan mikään laihankalskea saksatar, kuten moni muu. On
hänellä lihaa.

AGAFJA. Olen vielä niin nuori... en ole vielä valmistautunut naimisiin.

KANA. Mitä sanotte? Mitä varten se naittaja-ämmä sitte niin puuhailee?
Mutta, kentiespä haluattekin jotakin muuta sanoa -- puhukaa pois...
(Kuuluu ovikellon ääni.) Senkin vietävät, kun eivät anna toimittaa
asioita.


III Kohtaus.

    Samat ja Shevakin.

SHEVAKIN. Anteeksi, hyvä neiti, ehkä tulin vähän liian aikaisin.
(Kääntyy ja huomaa Kanan.) Ah, onhan täällä muitakin... Hyvää päivää,
Ivan Pavlovitsh!

KANA (Syrjään.) Mene helvettiin päivinesi! (Ääneen.) Mitä vastaatte,
neitiseni? Sanokaa vain yksi ainoa sana: "niin" tai "ei?" (Kuuluu
kellonääni.)

KANA (Sylkäsee harmissaan.) Taaskin soittavat!


IV Kohtaus.

    Samat ja Anutshkin.

ANUTSHKIN. Hyvä neiti, kenties minä tulen aikaisemmin kuin hyvä tapa
vaatii... (Huomattuaan toiset, huudahtaa ja kumartaa.) Palvelijanne!

KANA (Syrjään.) Mene hiiteen palvelijoinesi! Piruko sinutkin tänne toi,
senkin laihakoipi! (Ääneen.) No, hyvä neiti, päättäkää nyt. Olen
virkamies, joten minulla on vähän aikaa: -- "niin", tahi "ei?"

AGAFJA (Hämillään.) Ei tarvitse... ei tarvitse... (Syrjään.) En tiedä
mitä vastata.

KANA. Kuinka ei tarvita? Missä suhteessa ei tarvita?

AGAFJA. Minä en tarkoittanut mitään, en mitään... Enhän minä sitä...
(Kooten voimiaan.) Menkää matkoihinne!... (Syrjään, lyöden kätensä
yhteen.) Jumalani! mitä minä sanoin?

KANA. Kuinka "menkää matkoihinne?" Mitä merkitsee sananne: "menkää
matkoihinne?" Sallikaa minun kysyä, mitä te tarkoitatte?

    (Panee kädet taskuunsa ja polkee jalkaansa uhkaavasti.)

AGAFJA (Katsoo häneen säikähtyneesti.) Ai, ai, hän lyö minua, lyö.

    (Juoksee pois. Kana jää seisomaan suu auki. Arina Panteleimonovna
    saapuu sisään huudon kuultuaan, katsoo Kanaan ja kirkaisee: Voi,
    voi, hän lyöpi! ja juoksee pois.)

KANA. Mitä tämä nyt oikeastaan merkitsee! Onpa tämä koko juttu, totta
tosiaan!

    (Ovikello soi ja eteisessä ääniä.)

KOTSHKAREV. No, tule nyt, tule, miksi sinä pysähdyit.

PODKOLESIN. Mene sinä edellä. Tulen heti, korjaan vain hiukan
valjaitani.

KOTSHKAREVIN ÄÄNI. Luikit taaskin pakoon.

PODKOLESIN. Enkä luiki! totta jumaliste en luiki!


V Kohtaus.

    Samat ja Kontshkarev.

KOTSHKAREV. On sinulla niitä korjaamisia.

KANA (Kääntyen häneen.) Sanokaa, olkaa hyvä, eikö morsian ole
koko töllö?

KOTSHKAREV. Mitä, onko jotakin tapahtunut?

KANA. Aivan käsittämätöntä. Juoksi pois kirkuen kuin hullu: "hän lyö,
hän lyö!" Hitto ties, mitä tämä merkitsee.

KOTSHKAREV. Se on niin hänen tapaistaan: hän on hölmö.

KANA. Sanokaa, oletteko hänen sukulaisensa?

KOTSHKAREV. Olen tietysti.

KANA. Läheinenkin sukulainen, sallikaa minun kysyä?

KOTSHKAREV. Minä en oikein tiedä, äitini täti on jotakin sukua hänen
isälleen, taikka sitte hänen isänsä jotakin sukua minun tädilleni.
Vaimoni sen paremmin tietää, -- sehän kuuluu vaimoväelle.

KANA. Joko hän on ollut kauankin tuollainen.

KOTSHKAREV. Aivan pienestä pitäen.

KANA. Olisi tietenkin parempi, jos olisi viisaampi, mutta menee se
mukiin hömpsäpäinenkin, kunhan vain myötäjäiset ovat hyvät.

KOTSHKAREV. Hänellähän ei ole mitään perintöä.

KANA. Kuinka niin, no, entä kivitalo?

KOTSHKAREV. Kivitalo ainoastaan nimeksi. Mutta jos tietäisitte kuinka
se on rakennettu, seinät tehty yhdestä ainoasta tiilirivistä ja väliin
sitte sullottu kaikkea roskaa, muraa, lastuja y.m. rojua.

KANA. Mitä te puhutte?

KOTSHKAREV. Totta tietysti. Ettekö sitte tiedä, kuinka nykyisin taloja
rakennetaan? -- Kunhan vain saadaan pantatuksi, muusta ei välitetä.

KANA. Mutta eihän tämä talo ole pantattu.

KOTSHKAREV. Kuka teille sen on sanonut. Sepä se juuri on, että talo on
pantattu; eikä siinä kyllin sillä korkojakaan ei ole maksettu
kokonaiseen kahteen vuoteen. Ja senaatissa kaiken hyvän lisäksi
palvelee tytön veli, joka sekin himoitsee taloa, sellainen veijari tuo
velimies, että harvoin moista tapaa; omalta äidiltäänkin ottaisi
viimeisen paidan päältä, jumalaton.

KANA. Mutta naittaja-ämmähän puhui aivan toisin... Ah, sitä elukkaa,
hylkiötä... (Syrjään.) Mutta voipihan mies valehdella. Ämmä on tarkasti
tutkittava! ja jos hän todellakin... niin kyllä minä opetan sen sirkan
niin laulamaan, että ikänsä muistaa.

ANUTSHKIN. Sallikaa, että vaivaan teitä kysymyksillä. Minun täytyy
tunnustaa, että kun minä itse en osaa ranskaa, niin on sangen vaikeata
arvostella, osaako nainen sitä, vai eikö. Kuinka on talon emännän
laita?...

KOTSHKAREV. Ei sanaakaan!

ANUTSHKIN. Mitä sanotte?

KOTSHKAREV. Tiedän sen vallan hyvin. Hän opiskeli yhdessä vaimoni
kanssa kasvatuslaitoksessa, ja oli tunnettu laiskuri ja hölmö.
Ranskankielen opettaja oli pakotettu antamaan hänelle keppiä.

ANUTSHKIN. Ajatelkaa, että ensi näkemältä minussa heräsi jonkinlainen
aavistus siitä, ettei hän osaa ranskaa.

KANA. Hittoon ranska! Mutta tuo kirottu naittaja-ämmä. Ah, sitä
elukkaa, noita-ämmää! Jos te tietäisitte, miten hän kuvasi kaikki asiat
aivan kuin oikea taidemaalari, todellinen taidemaalari! "Talo,
sivurakennus, kiviperustuksella, hopealusikoita, rekiä, ei muuta kuin
istu ja ala ajella!" Romaaneistakin saa harvoin lukea sellaisesta
ylellisyydestä. Ai, sinä saappaanpohja!! joudu sinä vain minun
käsiini...


VI Kohtaus.

    Samat ja Fjokla.

    (Kaikki kääntyvät hänen puoleensa.)

KANA. Tuossa hän nyt on! Tuleppa tänne, vanha viettelijä, tuleppa
tänne!

ANUTSHKIN. Tehän petitte minut, Fjokla Ivanovna?

KOTSHKAREV. No, meneppä nyt tilille, julmuri.

FJOKLA. Minä en käsitä sanaakaan, mitä te puhutte: huusivat korvani
aivan lukkoon.

KANA. Talo on rakennettu ainoastaan tiilistä, sinä vanha saappaanpohja,
eikä puolikerrosta, kuten valehtelit, ja hitto ties mistä vielä.

FJOKLA. En minä tiedä, en minä ole sitä rakentanut. Kenties kokonaan
tiilistä, siksi se onkia tällainen.

KANA. Ja pantattu kaiken lisäksi! Piru sinut periköön, kirottu
noitaämmä (polkee jalkaa).

FJOKLA. Katsoppa mokomaa. Vielä riitelee. Toinen toki kiittäisi, kun on
koetettu hommata hänen puolestaan.

ANUTSHKIN. Mutta sanoittehan minullekin, Fjokla Ivanovna, että hän osaa
ranskaa.

FJOKLA. Osaa tietysti, kaikkea osaa, saksaa myöskin; mitä tapoja vain
haluat -- kaikki hän osaa.

ANUTSHKIN. No, eiköhän tuo vain liene niin, että hän puhuu ainoastaan
venättä.

FJOKLA. No, mitä pahaa siinä. Venäjä on selvempää kieltä, siksi hän
puhuukin sitä. Mutta jos hän osaisi, vaikka hottentottien kieltä, niin
sinulle olisi vain pahempi, itse kun näet et ymmärtäisi niin mitään. Ei
tarvitse jankuttaa venäjänkieltä vastaan, sillä tiedetäänhän se kyllin
hyvästi, että pyhät ihmisetkin puhuvat sitä.

KANA. Tuleppa tänne, kirottu, tuleppa minun luokseni.

FJOKLA (Hiipien lähemmäksi ovea). Enkä tule, kyllä se tiedetään, mikä
sinä olet: kovanyrkkinen mies, alat syyttä lyödä.

KANA. Katso vaan, kyyhkyseni, et sinä tästä noin vaan selviydy. Kas kun
vien sinut poliisiin, niin näet, kuinka kunniallisia ihmisiä petetään.
Saatpa nähdä! Ja sano sitte morsiamelle, että hän on konna! Kuulitko,
sano se välttämättömästi.

    (Menee pois.)

FJOKLA. Katsopa tuota heittiötä, miten suuttui. Kun on lihava, niin
arvelee, ettei toista hänen vertaistaan löydy. Mutta minä sanon, että
sinä itse olet konna. Siinä sen nyt kuulit.

ANUTSHKIN. Minun täytyy tunnustaa, rakkaani, että minä en mitenkään
voinut ajatella, että te olisitte sillä tavalla pettänyt minut. Jos
olisin tietänyt, että morsian on senvertaisella sivistyksellä
varustettu, niin minä... niin en olisi jalallani astunut tämän talon
kynnyksen yli. Niin.

    (Menee pois.)

FJOKLA. Ovatko ne syöneet liian paljon villikaalia, vai ovatko juoneet
itsensä hulluiksi. Liiasta lukemisesta he ovat järkensä menettäneet.


VII Kohtaus.

    Fjokla, Kotshkarev, Shevakin.

KOTSHKAREV (Nauraa täyttää kurkkua katsellen Fjoklaa ja osottaen häntä
sormella.)

FJOKLA (Harmissaan.) Mitä siinä hohotat?

KOTSHKAREV (Nauraa yhä.)

FJOKLA. Eh, kun sillä nyt on lysti!

KOTSHKAREV. Naittaja, akka naittaja! Mestari naittamaan! tietää miten
asia suoritetaan!

    (Nauraa edelleen.)

FJOKLA. Se aivan nikahtuu naurusta. Varmaankin äitivainajasi oli hullu
sinut synnyttäessään.

    (Menee pois.)


VII Kohtaus.

    Kotshkarev, Shevakin.

KOTSHKAREV (Nauraa edelleen.) Ah, minä en voi, totisesti, minä en voi
pidättää nauruani, minä ihan pakahdun nauruun.

    (Nauraa edelleen).

SHEVAKIN (Katsoo häneen ja alkaa myöskin nauraa.)

KOTSHKAREV (Vaipuu väsyneenä tuolille.) Oh, voimani ovat todellakin
lopussa! Tunnen, että jos vielä nauran, niin menetän viimeisetkin
voimani.

SHEVAKIN. Minua miellyttää teidän hilpeytenne. Meillä oli siellä
kapteeni Bogdanovitshin laivastossa midshipsmani, Petuhov, Anton
Ivanovitsh, jolla oli yhtä iloinen luonto kuin teillä. Sattui, ettei
hänelle muuta tarvinnut kuin näin vain näyttää yhtä sormea, kun hän jo
purskahti nauruun ja nauroi sitte iltaan asti, totta jumaliste, aivan
iltaan asti. Satuit katsahtamaan häneen, ja itseäsikin alkoi naurattaa,
lopulta puhkesitkin mukana nauramaan.

KOTSHKAREV (Vetäen henkeä.) Ah! herra armahda meitä syntisiä! Mikä sen
höperön päähän oikeastaan pisti. Ruveta naittamaan. Mikä naittaja
hänestä? Mokomakin naittaja? Mutta jos minä ryhdyn naittamaan, niin
naitankin sitten!

SHEVAKIN. Ettehän vain leikkiä laske. Voitteko todellakin naittaa?

KOTSHKAREV. Tietysti! Ketä hyvänsä ja kenenkä kanssa tahansa.

SHEVAKIN. Jos asianlaita on kuten sanotte, niin naittakaa minut tämän
talon emännän kanssa.

KOTSHKAREV. Teidät? Miksi menisitte naimisiin?

SHEVAKIN. Kuinka niin, miksi? Sallikaa minun huomauttaa, että te teette
jokseenkin omituisen kysymyksen!

KOTSHKAREV. No, kuulittehan, ettei hänellä ole perintöjä.

SHEVAKIN. Se on paha juttu tietystikin. Mutta tuommoisen ihanan ja niin
somasti esiintyvän neitosen kanssa saattaisi elää ilman perintöäkin.
Pienoinen huone (osottaa käsillään), kuten tämä tässä, pieni eteinen,
pieni kehysaita, tai tuollainen väliseinä, kuin tuo tuossa.

KOTSHKAREV. No mikä hänessä teitä oikeastaan miellyttää?

SHEVAKIN. Jos minä totta puhun, niin se, että hän on lihava nainen.
Olen suuri amatööri, kun on kysymys naisen lihavuudesta.

KOTSHKAREV (Katselee häntä kieroon, puhuu syrjään.) No, itse hän ei
ainakaan siinä suhteessa voi keikaroida, on aivan kuin tyhjä
tupakkamassi. (Ääneen). Ei, teidän ei pidä ollenkaan naida.

SHEVAKIN. Kuinka niin?

KOTSHKAREV. No, minkälainen teillä on vartalo, näin meidän kesken
sanoen? Teillähän on kukon jalat...

SHEVAKIN. Kukon?

KOTSHKAREV. Tietysti. Minkä näköinen te olette?

SHEVAKIN. Se on, kuinka niin että minulla muka on kukon jalat?

KOTSHKAREV. Niin, aivan yksinkertaisesti -- kukon jalat.

SHEVAKIN. Mutta minusta tämä alkaa tuntua loukkaukselta...

KOTSHKAREV. No, minähän puhun suoraan, kun tiedän, että olette järkevä
ihminen; toiselle en olisi sanonutkaan. Sallikaa, minä naitan teidät,
mutta toiselle.

SHEVAKIN. Ei, minä pyydän, ettette naittaisi minua toiselle. Olkaa niin
armelias, tämän talon emännälle.

KOTSHKAREV. No, tapahtukoon niin. Minä naitan teidät, mutta yhdellä
ehdolla: älkää sekaantuko asiaan, älkää edes näyttäytykö morsiamelle,
-- minä järjestän kaikki.

SHEVAKIN. Kuinka? Kaikki ilman minua. Mutta täytyyhän minun edes hetken
olla näkyvissä.

KOTSHKAREV. Ei se ole ollenkaan tarpeellista. Menkää kotiin ja
odottakaa: tänä iltana on kakki selvillä.

SHEVAKIN. Kas, se nyt olisi oikein hyvä. Mutta eikö tarvita
todistuksia, ansioluetteloa. Kenties haluaisi morsian katsella niitä.
Minä juoksen hakemaan ne.

KOTSHKAREV. Mitään ei tarvita; lähtekää vain kotia; ilmoitan teille jo
tänään. (Saattaa hänet.) Mutta, tuhannen perkelettä! mitä hittoa tämä
merkitsee? Miksi se Podkolesin ei tule? Tämä on omituista. Vieläkö hän
todellakin korjailee niitä valjaitaan.


IX Kohtaus.

    Kotshkarev, Agafja Tihonovna.

AGAFJA (Katsellen ympärilleen.) Mitä, menivätkö kaikki pois? Eikö ole
ketään jälellä?

KOTSHKAREV. Pois menivät, pois menivät. Ei ole ketään.

AGAFJA. Oi, jos te tietäisitte, miten minä vapisin. Sellaista minulle
ei ole sattunut ikipäivinä. Mutta kyllä on julma mies tuo Kana, mikä
tyranni hän olisikaan vaimolleen. Minusta tuntuu yhä, että hän on
tuossa paikassa täällä jälleen.

KOTSHKAREV. E-hei! Ei hän tule takaisin. Panen pääni pantiksi, ettei
kumpikaan niistä kahdesta näytä nokkaansa täällä.

AOAFJA. Entä kolmas?

KOTSHKAREV. Mikä kolmas?

SHEVAKIN (Päätänsä silittäen näyttäytyy ovella.) Oi, miten kernaasti
haluaisin tietää, mitä hän tuolla pikku suullaan minusta sanoo...
ruusunnuppu.

AGAFJA. No, Baltasar Baltasarovitsh?

SHEVAKIN. Ahaa, ahaa, minua tarkoittaa, minua tarkoittaa.

    (Hykertää käsiään.)

KOTSHKAREV. Hyi, saatana! Sekö? Ja minä kun ajattelin, että ketä te
oikeastaan tarkotitte. No, hänhän on yksinkertaisesti aivan täydellinen
hölmö...

SHEVAKIN. Mitä minä kuulen? Mutta tätä minä en lainkaan käsitä.

AOAFJA. Mutta ulkomuodoltaan hän näyttää oikein hyvältä ihmiseltä.

KOTSHKAREV. Juoppo.

SHEVAKIN. Totta jumaliste, minä en käsitä!

AGAFJA. Onko hän vielä lisäksi juoppokin?

KOTSHKAREV. Ajatelkaa, ilmeinen hylkiö.

SHEVAKIN (Ääneen.) Ei, sallikaa minun sanoa, sillä tavalla minä en
suinkaan pyytänyt teitä puhumaan puolestani. Toinen asia olisi sanoa
jotakin muodostani, kehua sitä -- mutta sillä tavalla ja tuommoisin
sanoin... pyydän, puhukaa jostakin toisesta, mutta ei minusta.

KOTSHKAREV. Mikä hitto hänet sai palaamaan? (Agafjalle.) Katsokaa nyt,
katsokaa nyt, tuskin pysyy jaloillaan, ja sellainen hän on joka jumalan
päivä. Ajakaa hänet pois, ja niin on kaikki jäljet ummessa! (Syrjään.)
Ja Podkolesinia ei vain näy. Senkin heittiö! Kyllä minä hänelle näytän!

    (Menee pois).


X Kohtaus.

    Agafja Tihonovna, Shevakin.

SHEVAKIN (Syrjään.) Lupasi ylistää, kehua, ja sättikin sensijaan aika
lailla! Varsin merkillinen ihminen! (Ääneen.) Hyvä neiti, älkää
uskoko...

AGAFJA. Anteeksi, minä en ole terve... päätäni pakottaa...

    (Aikoo poistua).

SHEVAKIN. Mutta kenties teitä ei miellytä jokin kohta minussa? (Näyttää
päätään.) Älkää välittäkö siitä, että tässä on vähän kaljua: ei se
merkitse mitään, sain sen kuumeessa ollessani; kyllä hiukset kasvavat
kohta.

AGAFJA. Minulle on aivan saman tekevä, mitä teidän päässänne on

SHEVAKIN. Neitiseni, kun minä puen ylleni mustan hännystakin, käy
kasvojeni väri paljon vaaleammaksi.

AGAFJA. Sen parempi teille. Hyvästi!

    (Menee).


XI Kohtaus.

SHEVAKIN (yksin puhuu hänen jälkeensä). Olkaa hyvä, neitiseni, sanokaa
syy, miksi, minkävuoksi. Tahi, onko minussa sitte todellakin jotakin
vikaa, mitä? Meni pois! Sangen omituinen tapaus! Tämä taisi tapahtua
minulle jo seitsemännentoista kerran, ja aina melkein samalla tavalla:
alussa näytti kaikki sujuvan hyvin, mutta kun tulee ratkaiseva hetki,
niin huomaatkin saaneesi rukkaset. (Kävelee huoneessa ajatuksissaan.)
Niin... Tämä taitaa olla jo 17:s morsian! Ja mitä hän oikeastaan
tahtoo? Miksi en kelvannut hänelle, niin minkä vuoksi... (Miettii).
Hämärä juttu, hämärä juttu. Mikä minussa ei miellytä (Tarkastaa
itseään.) En löydä mitään vikaa, Jumalan kiitos! Käsittämätöntä! Vai
pitäisikö lähteä kotia ja penkoa matkalaukkua. Siellä minulla on
runonpätkiä, joita ei yksikään nainen voi vastustaa, vaan täytyy hänen
antautua... Jumal'auta, järkeni ei käsitä mitään! Alussa näytti
sujuvan... Nähtävästi täytyy lähteä paluumatkalle, täytyy lähteä kotia.
Mutta ikävää tämä on, ikävää todellakin.

    (Menee).


XII Kohtaus.

    Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat sisään ja
    katselevat kumpikin taaksensa).

KOTSHKAREV. Hän ei huomannut meitä. Huomasitko miten hän lähti nenä
pitkänä?

PODKOLESIN. Saikohan hänkin rukkaset, kuten toiset?

KOTSHKAREV. Tietysti.

PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Mutta kyllä täytyy tuntua
kovin ilkeältä saada rukkaset.

KOTSHKAREV. Totta kai!

PODKOLESIN. Minä en vieläkään voi uskoa, että hän suoraan olisi sanonut
heille pitävänsä muka minua kaikkein parhaana.

KOTSHKAREV. Miksi ei! Hänhän on aivan hulluna sinun vuoksesi. Sellaista
se on rakkaus; ja minkälaisia nimityksiä hän sinusta käytti, ja kuinka
paljon hyväilynimiä hän sinulle antoi, aivan tuhansia.

PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Jos ne naiset todellakin
haluavat antaa hyväilynimiä, niin kyllä ne löytävät jos minkälaisia:
minun kärsäseni, minun torakkaiseni, pikku myrkkysieneni...

KOTSHKAREV. Mitä sanoja nuo nyt ovat! Kunhan vain menet naimisiin, niin
näet jo kahtena ensimäisenä kuukautena, minkälaisia nimiä sieltä tulee.
Sinä aivan sulat, hyvä veli, niiden vaikutuksesta.

PODKOLESIN (hymähtäen.) Näinköhän?

KOTSHKAREV. Aivan varmasti, vakuutan sen rehellisenä miehenä. Tunnusta
hänelle rakkautesi ja avaa sydämesi aivan tällä hetkellä ja pyydä hänen
kättänsä.

PODKOLESIN. Kuinka, tällä hetkellä? Mitä sinä ajattelet!

KOTSHKAREV. Välttämättömästi heti... aha, tuossa hän onkin.


XIII Kohtaus.

    Samat ja Agafja Tihonovna.

KOTSHKAREV. Neitiseni, minä toin nyt luoksenne tämän kuolevaisen, jonka
tässä näette. Ei vielä koskaan ole tavattu niin rakastunutta miestä, en
vihamiehenikään soisi olevan hänen sijassaan...

PODKOLESIN (Nykii häntä hihasta.) No, hyvä veli, sinä lasket liikoja.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Ei se mitään, ei se mitään! (Agafjalle
hiljaa.) Olkaa rohkea, hän on niin hiljainen, älkää ujostelko.
Vaikuttakaa häneen suloisilla silmillänne, menkää lähemmäksi ja
nykäskää ilkiötä olkapäällänne. Olisitte muuten pukeutunut
lyhythihaiseen pukuun. Hyvähän tosin on tuokin puku, joka nyt on
yllänne. (Ääneen.) No, minä jätän nyt teidät molemmat toistenne
suloiseen seuraan! Menen vain hetkeksi ruokahuoneeseen ja keittiöön:
täytyy järjestää, sillä kokki saapuu kohta, jolta illallinen on
tilattu, kenties viinikin on jo tuotu... Näkemiin! (Podkolesinille.)
Rohkeutta, rohkeutta!

    (Menee pois).


XIV Kohtaus.

    Podkolesin ja Agafja Tihonovna.

AGAFJA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa.

    (Istuvat ja ovat ääneti.)

PODKOLESIN. Neitiseni, pidättekö ajelemisesta?

AGAFJA. Kuinka, ajattelemisesta?

PODKOLESIN. Kesällä maalla on esim. sangen hupaista olla soutelemassa.

AGAFJA. Niin, joskus minä olen kävelemässä tuttavaini kanssa.

PODKOLESIN. Ei voi tietää, minkälainen kesä tulee.

AGAFJA. Olisi toivottava, että tulisi kaunis kesä.

    (Molemmat vaikenevat)

PODKOLESIN. Neitiseni, mistä kukista enin pidätte?

AOAFJA. Niistä, jotka enin tuoksuvat -- neilikoista.

PODKOLESIN. Kukat sopivat erittäin hyvin naisille.

AGAFJA. Niin, onhan se hupaista askaroimista. (Äänettömyys.) Missä
kirkossa olitte viime sunnuntaina.

PODKOLESIN. Vosnesenskin kirkossa, mutta edellisenä sunnuntaina olin
Kasanin kirkossa. Muutoinhan on samantekevää, missä kirkossa rukoilee.
Vosnesenskin kirkko on vain paremmin koristettu. (Äänettömyys.
Podkolesin rummuttelee sormillaan pöytää.) Kohta tulevat Katarinanhovin
kansanhuvit.

AGAFJA. Niin, kuukauden perästä taitavat tulla.

PODKOLESIN. Ei täyttä kuukauttakaan ole enää.

AGAFJA. Varmastikin tulevat hupaiset juhlat.

PODKOLESIN. Tänään meillä on 8:s päivä (lukee sormillaan) yhdeksäs,
kymmenes, yhdestoista... kahdenkymmenen kahden päivän kuluttua.

AGAFJA. Ajatelkaa, kuinka pian.

PODKOLESIN. Minä en edes ottanut tätä päivää lukuun. (Äänettömyys)
Kuinka rohkeata tämä Venäjän kansa.

AGAFJA. Kuinka niin?

PODKOLESIN. No, nuo työmiehet. Uskaltavat seistä aivan talojen
räystäällä. Kävelin tässä erään talon ohitse ja satuin näkemään, kuinka
kalkitsi ja siveli seinää, aivan tavallisena työnään suoritti
tehtävänsä pelkäämättä mitään. Urhoollista väkeä.

AGAFJA. Niin. Missä paikassa tämä tapahtuikaan?

PODKOLESIN. Sillä kadulla, jota minä kuljen joka päivä departementtiin.
Minä menen näet joka aamu virkaani.

    (Äänettömyys. Podkolesin alkaa uudelleen rummuttaa
    sormillaan, vihdoin ottaa lakkinsa ja kumartaa.)

AGAFJA. Joko te lähdette?...

PODKOLESIN. Jo. Suokaa anteeksi, jos mahdollisesti ikävystytin teitä.

AGAFJA. Kuinka se voisi olla mahdollista! Päinvastoin, minun täytyy
kiittää teitä niin hupaisesta ajanvietosta.

PODKOLESIN (Hymyillen.) Mutta minusta kuitenkin tuntui siltä, kuin
olisin ikävystyttänyt.

AGAFJA. Ah, ette suinkaan!

PODKOLESIN. Ellei, niin sallikaa minun toisten, joskus illalla...

AGAFJA. Erittäin mieluista.

    (Kumartavat toisilleen. Podkolesin poistuu.)


XV Kohtaus.

    Agafja Tihonovna (yksin).

AGAFJA. Mikä arvokas mies! Nyt vasta opin hänet oikein tuntemaan; on
mahdotonta olla häntä rakastamatta: hän on sekä vaatimaton että
järkevä. Niin, hänen ystävänsä puhui äskettäin aivan oikein; ikävä
vain, että hän läksi pois niin pian, olisin vielä niin mielelläni
kuunnellut häntä. Kuinka suloista puhella hänen kanssaan! Ja pääasia on
se, että hän ei ole mikään joutavan puhuja. Minunkin teki mieleni sanoa
hänelle parisen sanaa, mutta hätäännyin kovasti, sydämeni alkoi niin
kovasti pamppailla. Mikä oivallinen mies! Täytyy mennä tädillekin
kertomaan.

    (Menee.)


XVI Kohtaus.

    Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat).

KOTSHKAREV. Miksi kotiin? Joutavia! Miksi kotiin?

PODKOLESIN. No, mitä minä sitte tänne jäisin. Olenhan jo sanonut
hänelle kaikki, mitä minun piti sanoa.

KOTSHKAREV. Siis olet avannut hänelle sydämesi?

PODKOLESIN. No, se nyt taisi jäädä tekemättä, sydäntäni en vielä
avannut.

KOTSHKAREV. No, sepä vasta juttu! Miksi et avannut.

PODKOLESIN. Sinä tahtoisit siis, että puhumatta ensin mistään muusta,
äkkiä tunkeilevan ihmisen tavoin sanoa: "Neitiseni, minä nain teidät!"

KOTSHKAREV. No, mistä te puhelitte, mitä tyhjää lörpöttelitte
kokonaista puoli tuntia?

PODKOLESIN. Puhelimme kaikista asioista, ja minun täytyy tunnustaa,
että minä olen hyvin tyytyväinen: mitä suurimmalla mielihalulla vietin
aikani.

KOTSHKAREV. Kuuleppa, Podkolesin, ajattele nyt itse, milloin me tämän
kaiken ehdimme? Puolen tunnin perästä täytyy näet jo ajaa kirkkoon
vihille.

PODKOLESIN. Mitä, oletko järjiltäsi? Jo tänään vihille!...

KOTSHKAREV. Miksi ei?

PODKOLESIN. Jo tänään vihille?

KOTSHKAREV. No, itsehän sinä suostuit, sanoit, että kun toiset sulhaset
on ajettu pois, nait viipymättä.

PODKOLESIN. En minä nytkään tahdo sanaani syödä, mutta ei kuitenkaan
nyt paikalla; pitää nyt edes kuukausi antaa levähdysaikaa.

KOTSHKAREV. Kuukausi!

PODKOLESIN. Niin, tietysti.

KOTSHKAREV. Oletko tullut hulluksi, mitä?

PODKOLESIN. Ei missään tapauksessa kuukautta vähemmän?

KOTSHKAREV. Johan minä olen illallisenkin tilannut, pölkkypää!
Kuulehan, Ivan Kusmitsh, elä nyt ole itsepäinen. Veli-hopea, nai nyt.

PODKOLESIN. Hyvä jumala! mitä sinä puhut? Nyt heti?

KOTSHKAREV. Podkolesin, minä pyydän. Jos et tahdo itsesi tähden, niin
ainakin minun vuokseni.

PODKOLESIN. Mahdotonta.

KOTSHKAREV. Mahdollista, hyvä veli, kaikki on mahdollista; no elä nyt
oikuttele, sydänkäpyseni!

PODKOLESIN. Ei, kyllä minä en voi; se on epämukavaa, aivan epämukavaa.

KOTSHKAREV. Mitä epämukavaa? Kuka sinulle sen on sanonut? Ajattele
itse, olethan sinä viisas mies; minä en puhu tätä sinulle
liehakoidakseni sinua, en sentähden, että sinä olet ekspeditööri, vaan
rakkaudesta sinuun, sulasta rakkaudesta... No, jo riittää tuo
härkäpäisyytesi! Päätä nyt, kuten järkevä mies ainakin.

PODKOLESIN. Jos sen voisin, niin minä...

KOTSHKAREV. Ivan Kusmitsh! rakas kulta ystävä, armas! No, tahdotko että
minä lankean polvilleni eteesi?

PODKOLESIN. Minkä vuoksi?...

KOTSHKAREV (Lankeaa polvilleen.) No, katso, minä olen polvillani
edessäsi! Itse nyt näet, minä rukoilen sinua. En ikänäni tule
unhottamaan tekemääsi palvelusta, elä nyt vastusta, rakas!

PODKOLESIN. Mahdotonta, hyvä veli, aivan mahdotonta.

KOTSHKAREV (Nousee suuttuneena.) Sika!

PODKOLESIN. Ole hyvä, hauku itseäsi.

PODKOLESIN. Tyhmä ihminen! En vielä koskaan ole tuollaista nähnyt.

PODKOLESIN. Hauku, hauku.

PODKOLESIN. Ja ketä varten minä hommailin ja puuhailin. Kaiken tein
ainoastaan sinun hyväksesi, hölmö. Mitä hyötyä siitä minulle olisi
ollut? Minä jätän sinut aivan paikalla. Mitä sinä minua liikuttaisit?

PODKOLESIN. Kuka sinua on pyytänyt hommailemaan. Jätä vain, ole niin
hyvä.

KOTSHKAREV. Mutta sinähän joudut perikatoon, ethän sinä voi ilman minua
yhtään mitään tehdä. Jos et mene naimisiin, niin koko ijäksesi jäät
samallaiseksi hölmöksi.

PODKOLESIN. Mitä se sinua liikuttaa?

KOTSHKAREV. Sinun puolestasi olen tässä puuhannut, senkin kollo.

PODKOLESIN. Minä en kaipaa sinun apuasi.

KOTSHKAREV. No, mene sitte helvettiin.

PODKOLESIN. Menen kyllä.

KOTSHKAREV. Sinne sinä joudatkin.

PODKOLESIN. Mitä siitä -- sinne menenkin.

KOTSHKAREV. Mene, mene, ja taittukoon jalkasi mennessäsi. Sydämestäni
toivon, että juopunut ajuri kaataisi sinut päistikkaa kaikkein
pahimpaan paikkaan. Riepu sinä olet, etkä mikään virkamies! Minä
vannon, että meidän välimme ovat nyt lopussa, eläkä tule enää koskaan
minun silmieni eteen!

PODKOLESIN. En tulekaan.

    (Menee).

KOTSHKAREV. Mene perkeleen, parhaan ystäväsi luo! (Avaa oven ja huutaa
jälestä.) Tolvana!


XVII Kohtaus.

    Kontshkarev (yksin, astelee pitkin askelin edestakaisin.)

KOTSHKAREV. Onko maailmassa nähty koskaan ennen moista ihmistä?
Sellainen tolvana! No, jos totta ruvetaan puhumaan, niin hyvä se olen
minäkin. Sanokaa, olkaa hyvä, enkö minä ole tomppeli, enkö minä ole
tyhmä? Miksi minä ahkeroin, kiljuin kurkkuni kuivuksiin? Sanokaahan,
mikä hän on minulle? sukulainenko? Ja mikä minä olen hänelle --
lapsenpiika, täti, anoppi, kummi, vai mikä? Minkä saatanan tähden,
mistä syystä minä huolehdin hänestä, en anna itselleni hengen rauhaa,
vieköön visakinttu hänet kokonaan. Piru yksinään tietää, mistä syystä
minä hänen hyväkseen hommailen. Kysyppä joskus ihmiseltä, mitä varten
hän puuhaa? Ja hän? Tuommoinen heittiö! Mikä vastenmielinen,
konnamainen naama! Sinut, älytön raavas, sietäisi ottaa käsille ja
näpsähyttää sitte hyvästi vasten nenää, korvia, suuta, hampaita -- joka
paikkaan. (Suutuksissaan tekee muutamia näpsäyksiä ilmaan.) Harmillista
tässä on se, ettei hän välitä mistään -- surukaan häneen ei pysty, ei
pysty mikään, sama, jos kaasi vettä hanhen päälle. Tämä on
sietämätöntä. Hän menee asuntoonsa, panee sohvalle pitkäkseen ja imee
piippuaan. Mikä inhottava luontokappale! On niitä inhottavia naamoja
maailmassa muitakin, mutta tämän ilettävämpää ei voi ajatellakaan. Et
voi keksiä vastenmielisempää naamaa, Jumal'auta, et voi keksiä! Mutta
ei, menenpä tahallanikin ja tuon sen toimettoman lurjuksen takaisin!
Minä en anna hänen livahtaa pois, vaan menen ja tuon sen konnan
takaisin.


XVIII Kohtaus.

    Agafja Tihonovna (tulee.)

AGAFJA. Sydämeni pamppailee niin hirmuisen kovasti, että on aivan
vaikeaa selittää. Kaikkialla, mihin vain katseeni luon, seisoo Ivan
Kusmitsh edessäni. Kyllä se on ihan totta, ettei ihminen voi kohtaloaan
paeta. Äskettäin tahdoin ajatella kokonaan muuta, mutta ryhdyinpä
tekemään mitä tahansa, -- koetin esim. keriä lankaa ja ommella, -- ja
siinä taas Ivan Kusmitsh tunkeutuu aivan käsiini. (Oltuaan hetkisen
ääneti.) Niin, vihdoinkin minua nyt odottaa elämän muutos! Ottavat
minut, vievät kirkkoon... ja jättävät sitte yksin mieheni kanssa -- uh!
Vavistus käy läpi ruumiini. Hyvästi, sinä entinen neitsytelämäni
(Itkee). Olen niin kauan elänyt rauhassa... Niin, ja nyt äkkiä täytyy
mennä miehelle. Yksistäänkin jo huolia kuinka paljon karttuu: lapsia,
poikia, ne ovat riitelevää väkeä, ja sitte vielä, tyttäriä, ne
kasvavat, ja homma heidät sitte miehille. Olisi vielä hyvä, jos saavat
kunnon miehen, mutta jos menevät juopporatille, tai semmoiselle, joka
on valmis yhtenä päivänä menettämään koko omaisuutensa kortissa!
(Alkaa vähitellen taaskin itkeä.) En ole ehtinyt edes kunnolla
huvittelemaankaan neitseenä ollessani. En ole vielä 27-kään vuotta
tytön elämää viettänyt... (Muuttaa äänensä.) No mutta missä se Ivan
Kusmitsh näin kauan kuhnailee?


XIX Kohtaus.

    Agafja Tihonovna ja Podkolesin (Kotshkarev työntää
    hänet ovesta sisälle.)

PODKOLESIN (Vastustellen). Minä tulin luoksenne, neitiseni,
ilmoittamaan erästä asiaa... tahtoisin vain edeltäpäin tietää,
eikö se tunnu teistä omituiselta.

AGAFJA (Peittäen silmänsä.) Mitä asiaa?

PODKOLESIN. Ei, rakas neiti, sanokaa te ensin, eikö se tunnu
teistä kummalliselta?

AGAFJA (Samoin.) En voi arvata, mikä asia?

PODKOLESIN. No, tunnustakaa: varmaankin teistä tuntuu kummalliselta se,
minkä minä sanon teille?

AGAFJA. Herranen aika, kuinka se voisi tuntua kummalliselta. Teitähän
on niin mieluista kuulla.

PODKOLESIN. Mutta sitä te ette ole vielä koskaan kuullut. (Agafja
peittää silmänsä vielä tarkemmin. Samassa tulee Kotshkarev sisään
asettuen Podkolesinin taakse.) Kas, mitä se on... Mutta parasta, että
sanon sen joskus toiste.

AGAFJA. No, mikä asia se on?

PODKOLESIN. Asia... tunnustan, että minun piti se nyt ilmaista teille,
mutta minua epäilyttää vielä.

KOTSHKAREV (Itsekseen, pannen kätensä ristiin.) Herra Jumala tuota
ihmistä! Vanhan ämmän kengän roju, vaan ei ihminen, ihmiskunnan iva,
ihmisen satiiri!

AGAFJA. Miksi epäilette?

PODKOLESIN. En tiedä, mutta epäilys vaan näkyy valtaavan.

KOTSHKAREV (Ääneen.) Kuinka tämä on tyhmää, kuinka tämä on tyhmää!
Näettehän, hyvä neiti, hän pyytää teidän kättänne, tahtoo ilmoittaa,
ettei hän ilman teitä voi elää, olla olemassa, ja kysyy ainoastaan,
tahdotteko te tehdä hänet onnelliseksi?

PODKOLESIN (Melkein säikähtäen tyrkkää häntä, ja puhuu vilkkaasti.)
Herranen aika, mitä sinä!

KOTSHKAREV. No, hyvä neiti, tahdotteko tehdä onnelliseksi tämän
kuolevaisen sielun?

AGAFJA. En mitenkään rohkene ajatella voivani tehdä onnelliseksi...
mutta kyllä minä muuten suostun.

KOTSHKAREV. Luonnollisesti, luonnollisesti. Se olisi pitänyt jo aikoja
sitten sanoa. No, antakaa kätenne!

PODKOLESIN. Paikalla.

    (Tahtoo kuiskata jotakin hänen korvaansa. Kotshkarev näyttää
    nyrkkiään ja rypistää kulmiaan; Agafja ojentaa kätensä.)

KOTSHKAREV (Yhdistää kädet.) No, Jumala antakoon teille siunauksensa!
Minä suostun liittoonne ja hyväksyn sen. Avioliitto on sellainen
asia... Se ei ole samaa kuin ottaa ajuri ja käskeä ajamaan johonkin; se
on aivan toisellainen velvollisuus, se on velvollisuus... Nyt minulla
ei kuitenkaan ole aikaa selittää sitä, selitän toisella kertaa mikä
velvollisuus avioliitto on. No, Ivan Kusmitsh, suutele morsiantasi;
sinun täytyy se nyt tehdä. (Agafja peittää silmänsä.) Ei se mitään, ei
se mitään, rakas neiti, sillä se kuuluu velvollisuuteen; antakaa hänen
suudella.

PODKOLESIN. Ei, armas neiti, sallikaa minun, sallikaa nyt. (Suutelee
häntä ja ottaa kädestä.) Mikä kaunis pikku käsi! Miksi teillä, rakas
neiti, on niin soma kätönen?... Niin, armas neiti, minä tahdon, että
häät ovat heti paikalla, välttämättömästi heti paikalla.

AGAFJA. Kuinka? Heti paikalla? Mutta sehän on ehkä liian pian.

PODKOLESIN. En tahdo kuulla mitään vastaväitteitä! Minä tahdon, että
vihkiäiset olisivat vieläkin pikemmin, aivan tällä hetkellä.

KOTSHKAREV. Hyvä! Hyvä! Jalomielinen mies!... Minun täytyy tunnustaa,
että minä olen aina odottanut sinulta paljon, hyvin paljon. Hyvä neiti,
koettakaapa nyt kiirehtiä pukeutumistanne, sillä totta puhuakseni minä
olen jo tilannut vaunut ja kutsunut vieraat; he ovat jo ajaneet
kirkolle. Teidän hääpukunnehan on tietysti valmis, tiedän sen.

AGAFJA. Kuinkas muuten, jo kauan sitte. Tuossa paikassa olen
pukeutunut.


XX Kohtaus.

    Kotshkarev ja Podkolesin.

PODKOLESIN. No, kiitos, rakas veli! Nyt minä vasta näen koko ystävyyden
työsi. Oma isänikään ei olisi tehnyt minulle sitä, mitä sinä olet
tehnyt. Minä näen, että sinä olet toiminut ystävyydestä. Kiitos, veli,
vielä kerran, ikäni olen muistava tekosi. (Liikutettuna.) Ensi keväänä
minä pystytän muistopatsaan isäsi haudalle.

KOTSHKAREV. Ei mitään, hyvä veli, minä itse olen sangen iloinen.
Tuleppa tänne, niin suutelen sinua. (Suutelee häntä toiselle poskelle
ja sitte toiselle.) Suokoon jumala sinun onnellisesti elää
tyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä ja saaos paljon lapsia...

PODKOLESIN. Kiitos, rakas veli! Vasta nyt olen oppinut tietämään mitä
on elämä; nyt minulle on avautunut aivan toinen maailma. Nyt minä näen,
että kaikki liikkuu, elää, tuntee, haihtuu... en tiedä oikein itsekään
mitä kaikkea tapahtuu. Mutta ennen minä en huomannut mitään tästä
kaikesta, en ymmärtänyt mitään, s.o., suoraan sanoen minulta puuttui
kaikki ihmisen tiedot, minä en miettinyt asioita, en syventynyt niihin,
mutta elin vain kuten kaikki muutkin ihmiset elävät.

KOTSHKAREV. Olen iloinen, äärettömän iloinen. Minä lähden nyt katsomaan
kuinka pöytä on katettu; hetken perästä palaan takaisin. (Syrjään.)
Mutta joka tapauksessa on parasta panna hattu piiloon.

    (Ottaa hatun mukaansa).


XXI Kohtaus.

    Podkolesin (yksin).

PODKOLESIN. Mitä minä todellakin olen ollut tähän saakka? Olenko minä
ymmärtänyt elämän merkityksen? En ole ymmärtänyt, en ole ymmärtänyt
yhtään mitään? Mikä on ollut minun poikamiehen elämäni? Mitä minä olen
merkinnyt ja mitä minä olen tehnyt? Olen vain elänyt, palvellut, käynyt
departementissa, syönyt, maannut, sanalla sanoen, olen ollut maailman
mitättömin mies ja tavallisin ihminen. Nyt minä vasta huomaan, kuinka
tyhmiä ovat ne ihmiset, jotka eivät nai. Ja jos ajattelee kuinka paljon
ihmisiä vaeltaa tuossa sokeudessa. Jos minä olisin jossakin
hallitsijana, niin antaisin määräyksen, että kaikkien pitää naida,
kaikkien ilman poikkeusta, niin että minun valtakunnassani ei olisi
ainoatakaan naimatonta ihmistä. Ajattele, että muutaman hetken perästä
minäkin olen jo -- naimisissa! Äkkiä saat maistaa autuuden makua, josta
vain saduissa saa lukea, sellaista ihanuutta, että et löydä sanoja
millä sen kuvailisit. (Hetken vaiettuaan). Mutta kuitenkin, sano mitä
sano, tuntuu niin omituiselta kun oikein ajattelee tätä asiaa: koko
elämäsi ajaksi, koko ijäksesi tulla sidotuksi toiseen, ja sitte ei auta
enää mikään vastaanpaneminen eikä katumus, ei mikään, ei mikään:
kohtalosi on ratkaistu, lopullisesti ratkaistu. Nytkin jo on aivan
mahdotonta perääntyä: minutin perästä vihille; poistuakin on
mahdotonta, tuolla odottavat vaunut ja kaikki muukin on valmista. Mutta
tokkohan se nyt on aivan mahdotonta päästä täältä pois? Luonnollisesti
aivan mahdotonta. Ovella ja kaikkialla on ihmisiä! Jos tahdot lähteä
pois, kysytään, miksi, mihin? Ei, on mahdotonta sitä tietä poistua!
Mutta ikkuna on auki, mitähän jos ikkunan kautta? Ei, mahdotonta, ja
myöskin epäsäädyllistä olisi ikkunan kautta. Ja sekin on korkealla.
(Menee ikkunan luo.) No, ei se nyt ole juuri niin korkeallakaan, yksi
kivijalka vain ja sekin matala. Mutta mitä minun on tehtävä. Hattuakaan
ei löydy. Kuinka minä voisin lähteä ilman hattua? Olisi epämukavaa!
Mutta eiköhän todellakaan voisi poistua ilman hattua? Jos olisi koettaa
-- vai mitä? Kyllä minä koetan. (Nousee ikkunalaudalle sanoen:) "Jumala
olkoon kanssani" (hyppää kadulle ja voivottelee.) Ah! kylläpä oli
korkealla. Ajuri hoi!

AJURIN ÄÄNI. Haluatteko?

PODKOLESININ ÄÄNI. Kanavalle Semenovin sillan viereen.

AJURIN ÄÄNI. Kymmenen kopeekkaa ei ole paljon.

PODKOLESININ ÄÄNI. Olkoon menneeksi! Aja!

    (Kuuluu poistuvien rattaiden tärinä.)


XXII Kohtaus.

    Agafja Tihonovna (tulee sisään vihkiäispuvussa,
    arkana, pää alaspainettuna.)

AGAFJA. Minä en itsekään voi tietää, mikä minun on! Taaskin hävettää ja
koko ruumiini vapisee. Ah! jospa hän olisi edes hetkeksi poistunut
huoneesta; oi, jospa hän olisi mennyt jotakin hakemaan, (Arkana
silmäilee ympärilleen.) Mutta missä hän on? Täällä ei ole ketään. Mihin
hän on mennyt? (Avaa eteiseen vievän oven ja puhuu:) Fjokla, mihin Ivan
Kusmitsh on mennyt?

FJOKLA. Hän on siellä.

AGAFJA. Missä siellä?

FJOKLA (Tullen sisään.) Hän istui täällä huoneessa koko ajan.

AGAFJA. Hän ei ole täällä, kuten näet.

FJOKLA. Mutta, ei hän ole täältäkään mihinkään mennyt, -- olen istunut
eteisessä koko ajan. Minä vain en tiedä, mihin hän on joutunut. Kenties
hän on mennyt toista tietä, keittiön kautta, tai kenties hän on
pistäytynyt Arina Pantelejevnan luo?

AGAFJA. Täti! täti!


XXIII Kohtaus.

    Samat ja Arina Panteleimonovna.

ARINA (ylellisesti puettuna). No, mitä on tapahtunut?

AGAFJA. Onko Ivan Kusmitsh teidän huoneessanne?

ARINA. Ei, täällähän hänen pitäisi olla; hän ei ole käynyt luonani.

FJOKLA. Ei hän ole käynyt eteisessäkään, sillä minä olen istunut siellä
koko ajan.

AGAFJA. Mutta ei häntä täälläkään näy, kuten huomaatte.


XXIV Kohtaus.

    Samat ja Kotshkarev.

KOTSHKAREV. Mitä on tapahtunut?

AGAFJA. Ivan Kusmitsh on hävinnyt.

KOTSHKAREV. Kuinka, onko hän mennyt pois?

AGAFJA. Ei, hän ei ole mennyt poiskaan.

KOTSHKAREV. Kuinka? hän ei ole täällä, eikä ole poistunut?

FJOKLA. Minä en voi käsittää, mihin hän on joutunut? Minä olen istunut
eteisessä koko ajan, poistumatta hetkeksikään.

KOTSHKAREV. No, hitto vie, eihän hän ole voinut mihin joutua, ellei hän
kerran ole huoneesta poistunut. Jollei hän vain ole piiloutunut
johonkin?... Ivan Kusmitsh! missä sinä olet? Elä nyt hassuttele, tule
pian pois! No, mitä pilaa tämä nyt on? Kirkkoonkin olisi jo aikoja
sitte pitänyt lähteä! (Katsoo kaapin taa, katselee myöskin tuolien
alle.) Käsittämätöntä. En voi ymmärtää! Mutta eihän hän ole voinut
poistuakaan, ei millään tavalla; hän on täällä, tässä huoneessa hänen
täytyy olla. Ja hatunkin piiloitin tahallani.

ARINA. Pitäisiköhän ehkä kysyä palvelustytöltä, hän on ollut koko ajan
ulkona. Kenties hän tietää jotakin... Dunjashka! Dunjashka!


XXV

    Samat ja Dunjashka.

ARINA. Oletko nähnyt, mihin Ivan Kusmitsh meni?

DUNJASHKA. Olen, hän hyppäsi ikkunasta ulos.

    (Agafja kirkasee ja lyö kätensä yhteen).

KAIKKI KOLME. Ikkunasta.

DUNJASHKA. Niin, ja sitte hän otti ajurin ja ajoi pois.

ARINA. Puhutko totta?

KOTSHKAREV. Valehtelet, se on mahdotonta!

DUNJASHKA. Puhun aivan totta, hän hyppäsi ikkunasta! Myöskin kauppias
tuolla puodissa näki kaikki. Hän otti ajurin, jolle lupasi 10
kopeekkaa, ja ajoi pois.

ARINA (Polkien jalkaa Kotshkareville.) Mitä, herraseni, oletteko tehnyt
pilaa meistä, niinkö? tahdotteko ivata meitä? tulitteko häpäisemään
meitä, mitä? Olen jo kuudettakymmenettä ikävuotta elänyt, mutta en
vielä koskaan tällaista häpeää kokenut. Tästä kaikesta minä syljen
vasten kasvojanne, herraseni, jos kerran olette rehellinen ihminen. Te
olette petturi. Olette koko maailman edessä häväissyt tytön! Olen
talonpoikaissäädystä, enkä vielä koskaan ole tehnyt tuommoista; ja hän
on olevinaan aatelismies! Näkyy, että tuota aateluuttanne riittää vain
ruokottomuuteen ja konnuuteen.

    (Poistuu vihaisena ja vie morsiamen mukanaan,
    Kotshkarev seisoo ällistyneenä.)

FJOKLA. No, tuossa nyt seisoo mies, joka kykenee asiat järjestämään,
ilman naittajaa häät puuhaamaan! Olipa minulla vaikka minkälaisia
sulhasia tiedossani, vaikka kuinka puhtaaksi kynittyjä, mutta sellaista
en vain ole hankkinut, joka olisi ikkunasta hypännyt, ei, sellaista
minä en hanki koskaan. Anteeksi, hyvästi, hyvä herra.

KOTSHKAREV. Mitä joutavaa sinä loruat. Asian laita ei ole niin. Minä
juoksen hänen luoksensa ja tuon hänet takaisin.

    (Menee.)

FJOKLA. Niin, mene sinä vaan ja tuo hänet takaisin? Et ymmärrä
hää-asiaa. Jos nyt olisi edes oven kautta paennut, niin olisi se ollut
toinen asia, mutta kun sulhanen hyppää ikkunasta, niin se on jo aivan
käsittämätöntä.

    (Esirippu.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naimapuuhat - 2-näytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.