Title: Harhama II (of 3)
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harhama II (of 3)" ***


HARHAMA II

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.



HARHAMA

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."



Mutta kotiportilta kääntyi polku.


    Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?...

Aave kulki erämaassa.

Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä.
Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin
kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella
kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä
punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä
havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu
koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu
kulkijalle tervehdyksen:

-- "Tvii... ir!"

-- "Tvir... tvir... tvii-ir", -- vastasi pihlajan marjaisella oksalla
kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.

Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan
askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.

       *       *       *       *       *

Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt
kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.

Paikka oli pari peninkulmaa Turun--Toijalan radalta pohjoiseen päin.

Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se
oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon
kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui
rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja
punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu.
Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi
kaivonkannen alla.

Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka...

Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia.
Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen
oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta
ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.

Jo kääntyi tulija portille... Harakka hyppeli seipäissä yhä
levottomampana...

Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele,
ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla... Hän oli kotiinsa
tulossa...

Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja
silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat
aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja
pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen
ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun
kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä
portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä
ystävällisesti, kysyvästi:

-- "Olette varmaankin herra Harhama?"

-- "Kyllä", -- vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman
matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada
ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."

-- "Niinkö!" -- huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain
paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen
muassansa, lisäsi hän:

-- "Tulkaa, minä vien teidät... Ja jos eivät muut anna, niin kyllä
_minä_ sitten!"

Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka
antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja
kiusasi Harhamaa.

-- "Jos nimittäin tyydytte?" -- lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi,
kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti
ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon
akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut
häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno.
Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja,
viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:

-- "Tvii-ir!... Tvir-tvir-tvir!... Tvii-i-ir!"

Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle
ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.

-- "Älä mene!" -- varotti orava nakerteluillansa.

-- "Älä mene!" -- visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli:
"Jää tänne!"

Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se
pyrähteli seipäästä seipääseen...

Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:

-- "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda
huonekalujani... Mutta, jos tyydytte, niin..."

-- "Kyllä!... Kyllä!... Kiitos!" -- kiirehti Harhama hiukan
neuvotonna.

Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni
uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.

Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli
lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä
tietänyt _minne_ meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka
lähti _naisen_ kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi,
nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän _ei tuntenut_...

-- "Tulkaa sitten!" -- sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.

He lähtivät. Harakka seurasi mukana.

Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän
mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli
kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana;
ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen
tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä...

Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa...

Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta... Jo kohosi koti kuusen
juurelle... Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin
katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan
kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta...

Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi
orrelta ja korjata kypsynyt vilja... Ylihuomenna piti vaimon saapua
sytyttämään valkea kotilieteen... Käki kukkui kuusen latvassa...
Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut... Lähde lorisi...
Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse... Siellä nukkui
hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski
rantakiville...

Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi... Huomenna oli valkeneva
elämän juhlapäivä... Hääkutsut olivat jo kirjoitetut...

Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja
salama poltti tuvan poroksi... Tuhka peitti kotilieden ja vaimon
muiston maanmulta.

Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon
johtotähtenä...

Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa...

Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan.
Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt... Tullessansa hän oli
ajatellut: "Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta
lähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja
voimistun". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan
uudestaan, alusta, mieli mustana mujuna.

Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta
takaisin ja meni hänen kanssansa...

       *       *       *       *       *

Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa
metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten
kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen
tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden
johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman
käsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä.

Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa,
tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista.
Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta
mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui,
mutta salasi taas kaikki huolellisesti.

Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä.
Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa...

-- "Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja",
-- ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja
kaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän
tunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut,
akkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien
kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui
siihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se
ajatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli.

He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat... Outo nainen
jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin
tyhjän ajatuksettoman sanan:

-- "Jas-soo!" -- tai: "Vai niin!"

Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma,
syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät
Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä,
raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat
suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän
uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä,
metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta
vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja
pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa
käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu
lemu...

-- "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten
luotu", -- ajatteli hän.

Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön,
joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin
päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää
nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun.
Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen
rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun
äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen
ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas
uudelle kiertomatkalle... Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata
oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa,
katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:

-- "Vai niin!... Jassoo!"

He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.

-- "Anteeksi!" -- kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.

-- "Ei se tee mitään!" -- lausui outo nainen kiitokseksi
myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen
veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka...

-- "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!... Äiti tulee kohta
perästä", -- puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä,
jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen
hiljensi kulkuansa.

-- "Mutta", -- jatkoi nainen, -- "kuinka te olette tullut tämmöiseen
metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja
tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä... aivan
varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa
sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta
nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään."

-- "Ettekö _Te_ sitten ole paikkakuntalaisia?" -- kysyi Harhama,
lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.

-- "Niin, no!... Mutta minä matkustan talveksi pois... Jo
marraskuussa", -- vastasi outo nainen.

Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat.
Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan
tälle yksityisopetusta... Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen.

-- "Vai niin!" -- virkahti Harhama kiusautuneena.

-- "Semmoista vanhaa italialaista aatelia", -- lisäsi nainen hetken
kuluttua, painostaen sanojansa.

-- "_Teidän_ miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka
onkin ulkomaalainen", -- lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain
kohteliasta.

-- "Miehellänikö?" -- huudahti outo nainen. -- "Hän on ollut
kuolleena jo kaksi vuotta... Minä olen leski... Sitäpaitsi ei mieheni
ollut enää italialainen... tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian
lähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen
kasvatuksen. Myöhemmin -- naimisissaolo-aikanammekin -- hän palveli
Suomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi
suomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä
lääkintäylihallitukseen."

Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli
keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa
voimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli
ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys
kiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta
poimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet
ääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus:
"Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä..." Ja tyhjä,
äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa
ajatuksella: "Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta,
kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia... Onnea joka
on pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä.
Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää..."

-- "Tsyt!"

Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat
taas kiusalliset ajatukset:

"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan
haihtui, voit elämästä luoda... Jätä siis uuden elämän rakentaminen,
jota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää
peruskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis
metsä ja poistu!"

Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön
ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi
taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma
oli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa
ajatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain
apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas
vanteessa...

Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa
risahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas
ilkeästi puun-oksalla...

Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta,
kuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys
haukotteli... Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä
istahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän... Hän muisti
Nikitinin... Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään
reikään... Tuntui lämmin veri... Harhama vavahti ja katsahti
sormenpäitänsä...

Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea
talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului
karjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä
alas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä
kukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin
katsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä.

-- "Tässä minä asun", -- lausui outo nainen, valkean talon ohi
kulettaessa.

-- "Ja-ha!" -- vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi
seinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti
lymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen...

Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen
talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.

-- "Kas tässä!" -- hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä
hiukan punehtuneena, -- "Minä luulen, että täältä saatte ruokaa... Ja
kuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten..."

-- "Kiitos!" -- vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo
nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä.

He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa
isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään,
kahden-istuttavaan keinutuoliin.

-- "Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään", -- puheli
talon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola.

-- "Luullakseni hyvin... Täällähän on raitis ilma", -- vastasi
Harhama.

-- "Ja terveellinen... Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan
sydäntautiani", -- keskeytti outo nainen.

-- "Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin
terveen näköinen", -- virkahti Harhama.

Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä:

-- "Ei se ole vielä terve!"

Ja poskeansa osottaen selitteli hän:

-- "Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!... Katsokaa!... Miten
epäpuhdas ihonväri!... Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?"

-- "En... ikävä kyllä... Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä
puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse
puhtaus", -- vastasi Harhama väsyneenä.

-- "Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon", -- lausui
siihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla
äänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti.

Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo
nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:

-- "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä
asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?"

Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa.
Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:

-- "Ei tiedä... Meillä on tässä niin huonoa... On koko talo
rappiolla, eikä ole jaksanut korjata... Joku vuosi sitten paloi
vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut
sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras
viihtyisi..."

Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain
mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut
aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön
elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja
kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus
koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan,
hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön
suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä
työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein
lausui emäntä väsyneellä äänellä:

-- "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan
myöten..."

Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten
puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän
määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin
omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren,
savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan
rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan
rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän
huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella...

Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua.
Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä
taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu
jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen
kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla
äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa.
Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen
hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui
viimein vanha Kola lopuksi:

-- "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa,
jos herra Harhama viihtyy."

-- "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", --
vakuutti Harhama. Kola jatkoi:

-- "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän
hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne..."

Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä
puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.

Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin
nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:

-- "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat."

Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti
jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen
palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä
taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä
mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo
nainen kysyvästi:

-- "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa
luokseni teelle?"

-- "Kiitos kunniasta!... Mielelläni", -- vastasi Harhama lyhyesti.

Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.



Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.


    Elämä on purppurapukuinen kolera...

Sirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni.

Loistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan
alla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen
rannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä
peilaili veden tyynessä.

Ja järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä.
Siellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista
punottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli
mykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava
taivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven
rasvatyynestä pinnasta.

       *       *       *       *       *

Valkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta
ympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut.

Kun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä
päättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt
hänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion
multaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti
siinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä
tunnettu.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä
laajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa
multaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku
tuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä
kaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta
vetäisty ora:

-- "Miten olen tänne joutunut?... Mitä varten?... Miksi juuri
_tänne_?" -- kyseli hän itseltänsä.

Ohdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä
ohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille
Jumaluuden suuren tulikysymyksen.

-- "Kirouksen kasvi... Syntiinlankeemuksen hedelmä", -- mutisi hän
ohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis
elämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata
ja mietti:

-- "Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut
_minulle_ ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?... Tulenko minä
sitten paratiisista ajettuna?..." Ja mitä pahaa minä olen tehnyt
_tullakseni_ ajetuksi?... Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten
se rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?...
Ja kuka minut tänne toi?... Ja _minun_ tähtenikö on tämä maapala
ohdakemaaksi kirottu?

Kysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden
sammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla
kuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle
silloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta,
mutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen.
Viimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä
ynseydellä.

-- "Joutavia!" -- mutisi hän silloin. -- "Ensi kesänä kukkii tällä
maalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'... Kuokkaa vaan
ja omaa käsivartta siihen tarvitaan... Siinä koko orjantappura- ja
ohdaketaru!"

Hän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet.
Ja jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien
käsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta
leikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi
muistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä
seitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän
työrupeaman jälkeen...

Hetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu,
elämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä
oli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden
savikukot, "variksensaappaat", joita äiti voiteli kermalla,
ensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille
ja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät
pallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan
luona, tai soikulaisen lammin pesurannassa.

Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä...
Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi
Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin
herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä
eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja
maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen
puuhillensa nauranut.

Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä
kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin
lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä
palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma
loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan
muistomailla.

Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän
taas uhman-ohjakset käsiinsä:

Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:

-- "Turhia loruja!... Jumala!... Tällä maapalalla olen Jumalana
_minä_... eivätkä kuvitellut Jumalat... ihmisten pelätit... Tätä
maata komennan _minä_, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko
perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta... Minä itse karistan
täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka
haluaa..."

Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:

-- "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään..."

       *       *       *       *       *

Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman
kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli
isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin
mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun
ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti
häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen
puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja
pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina.
Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat
rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa
ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja
pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle
karhulle.

Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse...
Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja
valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan...

Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen
suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo
kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli
pulpukalla, riihet lämpisivät.

Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi
talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista
palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka
ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin
sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty
kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat
paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella,
ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.

Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa
jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa
vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut
isänmaastansa varsinkin henkisesti.

Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana.
Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui
syvemmälle metsän sydämeen.

Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu...

Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa
puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi
tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä
painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen
levätäkseen... Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen
hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.

Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys
istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa
kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä
yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja
viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.

Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon
kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä
sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän
muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä
nousu. Mutta hänen _henkensä_ oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily
kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli
hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.

Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman
kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta,
hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet
ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan
luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti
hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman
pelon.

-- "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa
paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", --
huokasi hän.

Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin
kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät
salaisten voimien terävät hampaat.

Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin
aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti...

Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa,
kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea
vastaan... Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle,
jännittyi ja -- raukesi epätoivoonsa...

Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä
vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut.
Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.

-- "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", -- mutisi hän
lohdutukseksensa.

       *       *       *       *       *

Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi,
vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata
takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän
on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat,
suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot
olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli
sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin
niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt
hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa
niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun
näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä
herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän
kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.

Hän oli päässyt verenmakuun... Hän oli toiselta puolen nähnyt koko
maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus
avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja
houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa
ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni
sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien
kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton
ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"

Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen:
kapinanhengen kanssa.

Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:

Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli
Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.

Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa.
Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen
koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan
joku kekäle, katkera ja polttava tunne.

Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt
tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa
kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa,
korottautui hän ylemmä heitä.

Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka
omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin
turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai
sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa
lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:

-- "Nouse kävelemään!"

-- "Nousen minä, nousen armaani", -- vastasi palvelija ja nousi.

Mutta silloin komensi pikku-poika:

-- "Istu!"

-- "Istun minä kultaseni, istun!" -- lohdutteli vanha Sanna istahtaen.

Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle
oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan.
Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän
luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui
Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois,
saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka
sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla
leikattiin jukko poikki.

Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas... Sittemmin oli hän poikajoukon
paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.

Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan
ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.

       *       *       *       *       *

Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria,
tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin
asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla
maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän
huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi
totisena ja rauhallisena:

-- "Niin... Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia:
korinkantajia ja herrasväkeä... Jos ei olisi kaikessa molempia, niin
elämä olisi kanneton vakka."

-- "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat... tai _kukaan_!" -- keskeytti Harhama
ärtyneenä.

Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen
verkkolankoja.

-- "Onhan se aletun työn jatkoa!" -- iloitsi hän.

Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa
siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.

-- "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei _mitään herrasväkeä_
ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita
syöpäläisiä", -- suunnitteli hän työtänsä.

-- "Ja toinen tärkeä asia on saada ne _halveksimaan_ sitä
herrasväkeä", -- jatkoi hän.

Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi
yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä
yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle
puolen hän polki, siellä petti pohja.

Hänen henkensä sinapinsiemen: _epäily_, oli itänyt ja anastanut koko
hänen olemuksensa...

-- "Valitkoot itse perustuksensa ja sen _tulevan_!. Minun asianani
on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä _olevaa_
vastaan", -- ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen:
"Pääasia on saada niissä nousemaan _kapinanhenki_."

Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten.
Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle.
Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen.
Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen
kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana
_epäily_...

Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen
epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko
tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle
usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä
tuulen varaan rakennettua...

Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää
tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä
ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha
talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli
ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen
asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata
sen ystävyyden.

Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti
toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle
yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja
vastasi:

-- "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun
_suomalaista_ kansaa ei vielä ole... On vaan vierasta herrasväkeä ja
suomalaista työväkeä. _Kansa_ syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät
yhdeksi..."

-- "Mutta hävitetään se kahtiajako", -- tarttui Harhama kiihkeästi.

-- "Niin... Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" --
virkahti Alkula.

Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle.
Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana
_paossa_...

Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin _se_ ja sitä hän ei uskaltanut
paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa...

-- "Millä?" -- toisti Alkula.

Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:

-- "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana..."

Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina
valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan... Hänenkö sanansa
pitäisi sitten olla aseena?... Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen
sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:

-- "Puhdistihan Jeesuskin temppelin _ruoskalla_... köysiruoskalla..."

-- "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi... Mutta sanokaapa: Ovatko
_ihmiset_ koskaan voineet ruoskalla _puhdistaa_ mitään?" -- lisäsi
siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.

Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:

-- "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään
muuta... Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan
säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet
yhden pahan _toisen_ pahan tieltä pois?... Minä en tunne asiaa...
mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai
eikö."

Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:

-- "Onko sitten _se temppeli_ pysynyt puhtaana?"

-- "En minä sitä väitä", -- vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset
ovat siinäkin taas _moskaa_ käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita
temppelistä pois ajaessaan... Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan
käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta
jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen
ympäriltä... Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan...
Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu..."

Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä
kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen
ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:

-- "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme
helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä..."

Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:

-- "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?"

-- "Tarkoitan", -- vastasi Alkula -- "sitä, että meidänkin aikanamme
esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina
palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen,
ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka
muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut
tulla _tuomitsemaan_ elävät ja kuolleetkin..."

Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:

-- "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän
aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska
kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö
juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: _elämän_,
ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä
ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan..."

Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli
äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen
peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli
alkanut häntä jäytää pikaisesti... Hän näki edessänsä kohoavan
jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki
itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten
puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon,
ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.

Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi
ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille
kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä
johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen
hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui,
hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin
uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta
vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa
kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät
jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli _suuri_...
se ei "etsinyt omaansa"... se tyytyi vähään... se uhrautui toisten
hyväksi... se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta,
rakkautta, mainettakin... Se oli palvelemisen arvoinen...

Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt _oliko_ edes kurjia
hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki
olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi
ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden
aatteen: _maailmankurjuuden_.

Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.

Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.

-- "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla,
näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen _oikean_
vapauden hengen", -- järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä
liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset
kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:

-- "Olisihan se perustettava... seura..."

-- "Olisi", -- murahti toinen.

Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.

       *       *       *       *       *

Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö
avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin
näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta
itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki,
ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat... Kaikki.

Kaikki... kaikki... kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.

-- "Ja minä olen menossa sen kidassa", -- vaikeroi Harhama ja jatkoi:

-- "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa... Miksi?..."

-- "Ja jos _et voi_ pelastaa, miksi et sitä ilmoita?..."

Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.

Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta,
tai _ei voi_ pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja
tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä... Hän
tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta
pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin
sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä,
kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun
teoksensa, vaikka verellänsä.

-- "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", -- ajatteli hän
yhä uudestaan, loppumattomiin.

Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille,
ilmaisematta kumminkaan _minkä_ teoksen hän aikoi kirjoittaa.
Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi
vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku
selittämätön... Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina
kysyi: "Onkohan tämä oikein?"

Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki...

Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman
aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi.
Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja
kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:

    "Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän
    Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on
    kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat
    teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy
    perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä
    ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas
    luoksemme -- jonka luulen pian tapahtuvan -- tuotte ne muassanne
    takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa,
    sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu
    pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä
    pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois
    antanut.

    Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän
    tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää
    mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen
    jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne,
    rukoilemme puolestanne.

                                             Anna Vronskaja."

Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että
_munkki Pietari_ siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan...
Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden
munkkien siunaama kynä...

Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän
ikisotkeutumaa...

Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli
ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika
punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa
istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli
työmiehen puvussa.

-- "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", -- lausui hän Harhamalle.

Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran
tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut.
Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon,
että joku oli kavaltanut.

Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.

-- "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", --
huomautti Zaiko.

Harhama katsahti sormenpäitänsä... Hän tunsi suoniansa pitkin
juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:

-- "Ikävää on, että äitini sai vihiä... löysi papereitani... Hän oli
monarkisti eikä jaksanut kestää... Sydänhalvaus oli minun kädestäni
lähtenyt..."

Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli
silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva... Verenääni soi siinä,
kuin viulunkielessä...

-- "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", -- pyysi Harhama.

-- "En tiedä... Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla... Koetan
nyt ulkomailla jäähdytellä", -- vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä
silmissä.

Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta.
Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi
nopeasti:

-- "Muistatko Hiiden myllyssä... kun samppanjalähde lorisi ja
alastomat tytöt tanssivat?"

Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti... Molemmat miehet
olivat entisen itsensä varjoja... Heidän eteensä ilmestyi mennyt
elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden
myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä,
kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä...
suuteloilla... salaperäisellä... Se näytteli suuria suunnitelmia,
kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä... Se
näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia...

Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan
noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa
helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan,
_ainoan_ todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka
loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven
pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat
lakastumattomat sanat: _"Vanitas vanitatum et omnia vanitas"...
"Kaikki on turhuutta."_

Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä
sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.

-- "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se
repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?"

Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat
olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton
kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi
Zaiko ja lausui:

-- "Ah! _Elämä on purppurapukuinen kolera_... Se syö ihmisen
elävänä..."

Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se
oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana
purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.

Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa.
Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan
pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa
kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus
paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne
ainaiset kysymykset:

-- "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?...

"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua
turmioon?...

"Ja mihin semmoinen Jumala, joka _piilotteleikse_... ei uskalla
näyttäytyä... kalvaa ihmistä salassa?...

"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, _jos_ Hän on
olemassa?...

"Ja enkö tee _väärin_ elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin
voimini nousisi _semmoista_ Jumalaa vastaan?... Semmoista
hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän
purppurapukuun?"

Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista
olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä
mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti
Jumalaa vastaan... Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun
viimeinen uhkarohkea ponnistus... Se oli hämärässä ja sotkuksissa
kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.

-- "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä _olisitkin
olemassa_... Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani
kuin lude... Sinä piru", -- puheli Harhama valmistautuessaan työhön...

Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän...

       *       *       *       *       *

Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka
kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat
ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat.
Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä
syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.

Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon
juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla
Valkamalan akkunan alla...

Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä...

Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa
alkusanoja...

Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan
häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.

-- "Siitä oli puhe", -- lisäsi Kola.

-- "Alotan illempänä... palattuani", -- ajatteli Harhama.

Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän
kellonperiinsä ja lähti... Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti
siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se
Perkeleeksi ja ilkamoi:

-- "Jehova kalastaa... Kola Pietarina... Mutta samoilla vesillä ne
ovat minunkin verkkoni..."

       *       *       *       *       *

Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti
hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen
nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon
akkuna ja outo nainen huusi siitä:

-- "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä
juomaan."

-- "Kyllä, kyllä!... Kiitos!" -- vastasi Harhama tyytymättömänä
oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle,
joka lausui pistelevällä äänenpainolla:

-- "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia...!"

Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun
valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui
oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn
eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä.
Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty
ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit
ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina
huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia
ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.

Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka
kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten
tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen
puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja
pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.

Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.

-- "Tervetuloa!" -- lausui outo nainen ystävällisesti, syvään
kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:

-- "Tahtokaa istua!"

-- "Kiitosi... Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä
minä saan Teitä puhutella", -- puhui Harhama.

-- "Kuinka?... Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista...
Nimeni on Esempio", -- huudahti nainen, selitellen samalla,
mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla
äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki
ulkonainen koreilu.

He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään
kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä,
sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan
puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli
rouva Esempio:

-- "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä
kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa... Kuinka
väkevää saa olla tee?... Tämä pitäisi olla hyvää teetä... kolme
ruplaa maksaa naula."

Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi
Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen
siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa
luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän
itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että
erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti
isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä,
oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku
koivunsiimes. Se oli aina _joskus_ ennenkin soinut hänelle, kuin
joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle
valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin
sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka
vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:

-- "Vai niin!... Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos
hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"

-- "Omassa varassansa", -- vastasi rouva Esempio nopeasti ja
päättävästi.

-- "Mutta _jaksaako_ ihminen seisoa aivan omassa varassansa?" --
kyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä.

-- "Tietysti!... Sen _täytyy_ jaksaa... Taikka oikeastaan minä en
ymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte", -- puheli rouva
Esempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä.

-- "Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä
siveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala,
asettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet
siveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea
ja mikä väärä", -- selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että
keskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän
muodon.

-- "Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?... Mikä sitä jaksaessa
on?" -- huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen.

-- "Niin... No... Jaa", -- tapaili Harhama miettivänä jatkaen: "Onhan
ihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään
nykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen
siveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien
miljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla
_jonkun_ arvoinen... ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi... ainakin
paremman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen _yhdessä_
ihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka
olisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt
ihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?"

Rouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa:

-- "Mutta mitä siinä on luomista?" -- keskeytti rouva Esempio.
"Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys... kuinka minä nyt
sanoisin Teille... sehän on _valmis_. Senhän sanoo _tunne_, mikä on
oikein ja mikä ei."

Harhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla
kertaa.

-- "Anteeksi, rouva Esempio", -- tarttui hän taas puheeseen. --
"Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin
näin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni
johtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin
selittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa
ajatustapaanne... Puhutte _tunteesta_, joka muka sanoisi, mikä
on oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne... samaten
luonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä
elämän ohjaksiksi..."

-- "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" -- keskeytti rouva
Esempio, yhä vilkastuen. -- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta
tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta... ja jaloa... ja
kaunista... Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee
kenellekään vääryyttä... Ettekö Te sitä usko?"

-- "Niin... No... Kyllä... Anteeksi!" -- tapaili Harhama epäröiden ja
tietämättä mitä vastata.

-- "Minä sanon teille esimerkin", -- huudahti taas rouva Esempio.
-- "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen,
vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä... Rupesi
ahdistelemaan saatavaansa ja... Äts!... Kerta hän sitten ajoi minut
kiroten kotoaan pois _jouluaattona_, kun menin vieraaksi. Minä
vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran
auttaa'."

-- "Vai niin!"--virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman
kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:

-- "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä
tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät
ole mitään... Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!"

Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja
jatkoi:

-- "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!... Minä sanon Teille
siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja
kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin
yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun
perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille...
Ätsh!" -- huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan
liikkeen.

Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman
edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä.
Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän
oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain... Hän mietti kaikkea sitä,
mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen
laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä.
Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt
kymmeniä tuhansia... Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti
surulliselta... Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan
tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli
rouva Esempion menneen elämän muisto: _nykyinen elämä_...

Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:

-- "Niin... Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa..."

Ja ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken
kuluttua vilkkaasti:

-- "Kun Te nyt tämän kuulitte -- että tyttöni on aviottomana syntynyt
-- niin Te varmaankin halveksitte minua... Tehän tunnutte olevan
porvarillisen yhteiskunnan ihmisiä."

-- "En suinkaan halveksi!" -- vastasi Harhama väsyneenä. "Haureutta:
uskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin
avioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen,
tavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle
rakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden
ja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi...
Solmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo
yhteiskunnan siveyskäsite... ainakin osaksi..."

-- "Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin
ajattelette!" -- huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: "Minä
luulin teitä aivan vanhoilliseksi... Armiira!... Armiira menee nyt
peseytymään!" -- lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten
Harhamalle kysyvästi: "Vai kuinka?"

-- "Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan", -- vastasi
Harhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä
kosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä
tulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset,
jota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla.
Hän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan
henkisesti häntä alempana.

Armiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä:

-- "Saako Armiira teetä?"

-- "Ei Armiira saa nyt", -- vastasi äiti.

-- "Entä sokeria?... Saako Armiira sokeria?" -- kysyi tyttö edelleen.

-- "Ei... Armiira menee nyt vaan nukkumaan."

-- "Voi... voi!" -- nenitteli tyttö poistuessaan.

Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:

-- "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat -- jos niin saan
sanoa -- avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat
lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu... Vai kuinka
Te ajattelette?"

-- "Kenties!" -- vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän:
"Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista
lapsista silti tule neroja."

-- "Ei nyt kaikista", -- myönteli rouva Esempio. -- "Riippuuhan se
myös vanhempien verestä ja lahjoista... Mutta ottakaa esimerkiksi
Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys
ja äiti vaa-aatimaton... vaatimaton maalaistyttö... Minunkin
ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen... Senkin isän suku
on samanlaista roomalaista aatelia... va-anhaa, vanhaa aatelia...
niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa
antiikkista ylimysverta... Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista
talonpoikais-aatelia... Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän
kanssa... Ja myöntäkää, että siinä on neroa!... Katsokaa!"

Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä
eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään
loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja
ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti
vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama
katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei
tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:

-- "Kyllä!... Kyllä!... Aika siroja!"

Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva
rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa
kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei
terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista
sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin
_tavallisen_ ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa,
lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa.
Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana,
kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus
oli se _tulisin_ hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun
hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi
tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että
Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä
sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se
Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet
siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva
ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:

-- "Isä on suurempi minua."

Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet
se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli
teostansa alkaa.

Nyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen
pistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän
hämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä.

-- "Jaa!" -- lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja
yhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä
ja siksi nousi ryppy otsalle.

-- "Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?" -- kysyi rouva Esempio
katkaisten pienen vaitiolon.

-- "Kiitos, rouva!"

-- "Pitäisihän tämän olla hyvää... maksaa kolme ruplaa naula", --
puheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. "Vai eikö se
maistu teistä?" -- lopetti hän.

-- "Kyllä!... Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen
sen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt
kaiken huomioni", -- vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa
kieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi
taas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen
pulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä,
kuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella
mateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi
kiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen
virkahti hän:

-- "Ehkä minä jo häiritsen Teitä?"

-- "Ette suinkaan!... Päinvastoin!" -- vastasi rouva Esempio taas
vilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: --
"Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?"

Harhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja
sosiaalisia aineita.

-- "Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'", -- tarttui rouva
Esempio puheeseen vilkkaasti. -- "Sivistyneen ja intelligentin
ihmisen huomaa jo ulkomuodosta."

Ja avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita
suortuviansa, jatkoi hän:

-- "Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on
joku 'ala'... tai miksi häntä nyt sanovat?... Huomasitteko?"

-- "Kyllä... Kyllä!" -- myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys
oudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti.

-- "Millä alalla luulette minun olevan?" -- jatkoi rouva Esempio
ihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä
suortuviansa silmukoiksi laitellessa.

-- "Ehkä olette taiteilija?" -- vastasi Harhama tuskastuneena,
epäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi
maalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui
näistä kyselyistä.

-- "Niin, mutta mikä taiteilija?" -- jatkoi rouva Esempio kyselyään.

Harhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla:

-- "Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai..."

-- "Ei... Minä olen näyttelijä", -- keskeytti rouva Esempio jyrkällä
äänenpainolla.

Ilmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä.
Hän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että
ei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi
useita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään
pyyteli hän anteeksi:

-- "Anteeksi, että en tiennyt!... Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut
maan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata
oman kansan sivistys-elämää."

Rouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle
päässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä:

"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä
taiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni
Helga Riuttalaa... Ehkä olette sen kuullut? Ainakin
teatteriarvosteluissa?... Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt
näyttämöllä vakinaisena."

-- "Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!" -- yritti Harhama,
tunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä.

-- "Ei se tee mitään", -- katkaisi rouva Esempio selitellen:

-- "Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi
vuotta virkavapaana... Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa
uudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö...
Meidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään."

Ja innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää
uudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia.
Hän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m.
on tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa
tehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava:
vatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa
helman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen:

-- "Katsokaa käyntiä!... Uuden plastiikan mukaan on astuttava
näin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän
Valkamalaan... neljä kilometriä mitä tätä väliä on... että saan
kauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin... Katsokaahan!...
Näin!"

Ja hän eli taiteessansa, kuin perhonen kukassa, tai tyttö peilin
edessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat,
tai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston:
_nykyisyytensä_... unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset
ja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa
iloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa:
siinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava
maineenseppele.

Mutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki
plastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää.
Rouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei
muutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen
tulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin
alkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa
innostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet
nyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi.

Rouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja
herttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia,
poimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli,
sitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa:
taiteeseensa.

-- "Katsokaa! Tämä liike tehdään näin... Ja tämä näin", -- selitteli
hän Harhamalle.

Harhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä.
Hänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva
Esempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse
pyörähtelevältä, tepastelevalta.

Mutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa
kukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli
niitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli
soleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun
pingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti
hymyilemättä...

Rouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta
otsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli
viattomana, avomielisenä:

-- "Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia
plastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet
selittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'"

Harhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä
kiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä
sysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua
kivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn... maailman luomiseen, sen
häviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään
yhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella.

Kun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan
liikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä
ja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes
yhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan... johonkin tapaukseen
roomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen
asiasta asiaan, nopeina, elottomina.

Mutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten,
vilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka
leikkii uuden nukkensa kanssa... Lopuksi hän näytti, miten eri lailla
esim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle... Hän selitteli:

"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan
mukaan se ojennetaan näin:"

Hän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli:

-- "Ottakaahan minun käteni!" -- pudottaen kätensä tämän käteen.
Harhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen
alaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä
paksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien
sisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen
kiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen
sairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka
arvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja
kasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat
hetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen,
Nikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä
Suomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää
heitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui
innostuneena, jatkaen näyttelyään:

-- "Pitäkäähän vielä... pitäkäähän... pitäkäähän!"

Mutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja
Harhama sai tilaisuuden lausua:

-- "Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä
ystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan."

Kuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle... Se valaisi
huonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä,
riisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan
läpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan
yli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa
huivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli
se jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja
laski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi.

-- "Siinähän se minun tyttöni nukkuu... Eikä sitä tiedä mitä
siitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki", -- puheli rouva Esempio
puoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä
elämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen
näkymättömät hapset.

-- "Jaa!... Hyvää yötä!" -- lausui Harhama viimein, kumartaen
kiusautuneena.

-- "Hyvää yötä!... Mutta _à propos_ [kesken kaiken]... Ettekö Te
voi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?...
Semmoista, jossa olisi suurempi osa... esimerkiksi semmoinen, kuin
'Magda'?... Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?" --
tarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa.

-- "En nyt muista", -- vastasi Harhama. -- "Suomenkielisiä en
tunne... Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani
kirjoittama on minua miellyttänyt."

-- "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?... Jos
nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen
sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", --
keskeytti rouva Esempio innostuneena.

-- "Kyllä!... Suvaitkaa vaan tulla!" -- vastasi Harhama.

Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen
avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa
pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi
yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran
hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden
valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun
kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala
tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun
kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja
kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:

-- "Ai... ai!... Miten kaunista!... Luonnossa on nyt 'stämningiä',
kuten sanotaan..."

Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa
hartioilla:

-- "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia...
ehkä vaan yhden ainoan näytöksen... Tahtoisin nähdä sen
äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö
odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin
hyvin vaan!... Ja samassa vetäytyä syrjään... Olette tietysti lukenut
Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] -- jatkoi rouva Esempio
kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.

-- "En, ikävä kyllä... Hyvää yötä, rouva Esempio!"

-- _"Au revoir, monsieur!"_ [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten
huomenna", -- lopetti rouva Esempio rappusilla.

-- "Terve tuloa!" -- lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi
kuutamon varjoihin.

Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale
paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt,
yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua.
Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä
keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion
ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja _tunteen_
korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän
kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi
hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen
rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän
yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko:
turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen... Se aukko oli alkanut
pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni,
suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti
rikkinäiseltä... sitten oli siitä jälellä enää repaleita...
viimein ei niitäkään... Neulanpiston tekemä reikä laajeni
äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos.
Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.

Mutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa
lattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen
ajatusten sotkeutuma.

-- "Sehän on eläimentila... Tunne, vietti, määrääjänä!" -- mietti
hän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa
valmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden
aatteeseen, eikä päässyt siitä irti.

Ja useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat
juoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä
nopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn...

Kuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä
tanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui
Hän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä.
Ja taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän,
ja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa
soitellen...

Epäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa
kirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai
kaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä
uutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: "Pitääkö minun
jäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän
ihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen
siveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden
ilmaukseksi?"

Uudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt
vielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän...

       *       *       *       *       *

Kukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja
enkeliä vartioi korea käärme.

Kun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli
yökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen,
lensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on
Aistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen
seinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas,
kirkkaampi auringon valkeata valoa...

Aistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä
kaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa
veripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen
ihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi
pikkuista enkeliä on hänellä aina apuna.

Tuula on kauneuden ihanin kukka... Hän on kuin ihanin uni... Vartalon
notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta... sen pehmeys on hempeintä
hekkumaa... sen lämpö on lempeä... sen tuoksu on impeyttä... sen
sulo mairetta... Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele...
Katse on tenhoa... taikaa... noituutta... häävuoteelle kutsua...
Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin
kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän
lumivalkeat säteet... Sen jokainen suortuva on elävää aistia... Se
hivelee hellästi... kutittaa kauniisti... häilähtää, kuin herkku,
hivaisten miehen hellimpiä... Hänen ihonsa on aistia... se on
lumetta... huumetta... suloa... Hänen huulillansa kypsyy hekkuma,
kuin makea marja... povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen
rinnanpäässä... Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen...
kantamaan neidonhaluja... naisen mielitekoja... viettien ijäistä
janoa... Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta... lempi
neidon povesta... Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä,
kun sen aika on tullut... Mutta ei ole sille tyydytystä... Hänen
impeytensä on ikuinen... Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan
väreiksi... sen tuoksuksi hekkumansa... sen mehuksi naiseutensa...
miehenkaipuunsa sen heloksi...

Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka,
joka on puhdasta himoa... huumaavaa hekkumaa... viettiä...
viettien ruokaa ja juomaa... naiseutta... mieheyttä... impeyttä...
haureutta... Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa...

Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet...
Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat... He seisovat lumivalkean
aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve
hallaksi... kieltäymys kukkaan viluksi...

Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi...
Se ei koskaan kuihdu... ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen
veripunaissa... Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä... Hänen
edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana... Se
vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan... Joka
ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa
värin mennä tuoksun mukana... Se väri menee näkymättömänä, tuoksu
menee tuntemattomana... Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat
siellä, missä milloinkin tarvitaan... Ne punottavat kotilieden
liekinpäässä... Ne kukkivat siinä keveinä... runollisina...
puhtaina... viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille
soitellessa, toisten niille runoillessa... kaikkien niitä etsiessä...
niitä palvellessa... niillä eläessä... uhratessa... Niiden lehdet
karisevat vaimon helmaan... karisevat siihen miehen poimittaviksi...
aina etsittäviksi... Ne karisevat tytön syliin sulhasen
uneksittaviksi... Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa... koristavat sen
sukkanauhoja... Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää
vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa...

Ne kukat kukkivat kaikkialla... Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo
soaistu... Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin... Ken
ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa...

Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka... Uskollisesti hoitaa Tuula
tehtäväänsä... Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut... nostaa
lemmen vaikka missä... Hän panee alkuun aviorikokset... Sitä tehdessä
taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa
kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa... Se tulee heti
ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja
pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle... Sen
lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat,
sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet... Ne kieppuvat
siinä, kuin perho tulessa...

Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman
ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta...

Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin.
Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna,
Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka
käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien
unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata
hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:

-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa
on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta _naisen_ kanssa ja
nyt kuuntelee hän jo hänen _saarnojansa_... Ja ne saarnat eivät ole
Jehovan virsikirjasta otetuita..."

-- "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa.
Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", -- huomautti Piru.

-- "Silloin alkaa minun työni", -- huomautti Tuula kukka-astiansa
viereltä.

-- "Hän ei ole _vielä_ valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta
hän kypsyy kohta", -- oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui:

-- "Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa
päivällä... Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla
hänen uniansa yöllä."

-- "Me tottelemme sinua ilolla", -- lausui Raala enkeliensä ja
itsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli
jotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua:

-- "Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä
annoin hänelle Kainin kädellä."

Enkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen:

-- "Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi...
Jos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet
ainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä
lasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi
hävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut..."

-- "Se kavala!" -- huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän
herransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun
monimiehisyydestä johtuvasta häviöstä.

Perkele hillitsi vihansa ja jatkoi:

-- "Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta,
joka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen
valtaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja... Minä olen
näyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta,
pelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa,
joko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen
valittujensa päästä..."

-- "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman
viisaus, niin tahdot", -- todisti Piru.

-- "Nainen", jatkoi Perkele -- "on ajeleva pois Jehovan voiman
suortuvat. Katsokaa!"

Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:

Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit
öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä
liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea
ruusu kädessä... Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista,
joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin
jyrkänteeltä...

Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa... Kaunis Delila
sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä... Hän
vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi... Hän vakuutti ijäti
itkevänsä, jos ei Simson palaisi... Hän vannoi päivät uhraavansa,
yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen
taivaansa: Simsonin sylin... Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa
sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä...

Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi... Hän antoi ruusun
Simsonille, sanoen:

-- "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi... Jos
ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni,
uskollisuuteni, puhtauteni."

Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua... Hän katseli
_puhtaampaa_... hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut
Sorekin ojan kauniilla rannoilla... Hän katseli sen huulta... sen
kauniita silmiä... sen hienoa hipiää... Hän tunsi sen poven paisuvan
huounnasta... Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta...
Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena
haituvana... Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan...

-- "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" -- riemuitsi
Perkele.

Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin
unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.

Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin
henkeä... Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa,
eikä tiennyt Delilan täällä olevan...

Ilta tuli... Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain
filistealaisten päälliköistä... Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja
itse ottanut asian toimittaakseen...

Kaunis yö hämärsi... Filistealainen hiipi Simsonin majaan... Delila
istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi
hänet, ja nyt hän _unohti_ ruusun... Hän muisti _muuta_... Ruusu
putosi lattialle... _Sen_ väri oli vielä muuttumatta... lehtikin oli
vielä kuihtumatta, mutta _hänessä_ muuttui jotakin...

Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila
rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta... Ei hän paennut vihollista...
Hän istui ja odotti... Heikko vartalo värisi hieman... Se värisi
pelosta... _odotuksesta_... ihastuksesta... Silmissä paloi tuli.
Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin... kätkien
jotakin... Filistealainen polvistui hänen eteensä... Hän värisi ja
lämpeni ja hehkui... Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen
edeltä... Mutta hän kätkeytyi miehensä _vuoteeseen_...

-- "Tuulan kukka on puhennut heille", -- iloitsi Perkele.

Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän
helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen
lemmenkukka".

Hän lauloi:

    "Sorekin kauniit aallot sekä rannat
    sun tähtesi mun lemmenkukkani
    ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi
    on sille kukkaselle muuttunut.
    Kuin pieni muuttolintu ajan tullen,
    keväisen lemmen maille ikävöi,
    niin kuihtumaton lemmenkukkaseni
    Sorekin kauniin puron rantamalla
    yöt päivät poimintaasi odottaa.
    Sinulle, niin kuin kukka auringolle,
    se uskollisna aina kukoistaa.
    Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo,
    tai uhrisavu pyrkii korkeuteen,
    muut kaikki unohtaen, niin mun lempein
    sun silmäystä;, aina odottaa,
    sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt,
    sen ainut ilo, päivänpaiste sen.
    Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua
    Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat
    on lemmenkukkasellein syksynmaita
    ja päivät tuskaa, murheöitä yöt."

Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana,
kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt... Simson
kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä... painoi päänsä
Delilan helmaan ja nukkui... Tuula hymyili ja katseli kaunista
aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:

Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa...
Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea
Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan
harppua... Hän muisteli silloin menneisyyttänsä... Hän muisteli
Delilaa... Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua
laulua "Ikuinen lemmenkukka"... Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin
ilkkuen... Simson tunsi äänen... raivostui... tarttui pedonvoimalla
pylväisiin... Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui
raunioiksi...

Perkele riemuitsi.

-- "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja
nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun... Tuulan kukka kasvaa
kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen
onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne _naisesta_
juosta..."

-- "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", -- imarteli Raala.

Kuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin
linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella.
Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär.
Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat
kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha... Hän hymyili aurinkona,
hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos
somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma...
tyttöys tuoksusi ihosta... viattomuus silmän tummasta sinestä...
Kaikki se oli yhteensä veripunaista...

Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä... Tyttö katsoi
kainona maahan... ei totellut... ei tullut... Salomo lähestyi _itse_
tyttöä... Tyttö pakeni arkana lintuna... Salomo polvistui tytön
eteen, päässä Israelin kruunu... Tyttö pysyi äänetönnä... Salomo
_rukoili_... Tyttö vastasi väristen:

-- "Isieni usko kieltää minut uhraamasta _sitä_ muille, kuin suurelle
Molokille... Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä
uhrata..."

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin
Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille...
kantoi häneltä parhaan uhrin _Molokille_...

-- "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", --
iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa
keralla.

Kuvaus muuttui:

Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa
huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui:
Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme... Polvi vilahti
hunnun halkeamasta... taipui notkeana... kääntyi kauniina... Lämmin
iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa... Silmissä
kukki kiehde, katseessa raju lempi...

Tyttö alkoi tanssia... Neidonhaju häilähteli huntuna hänen
ympärillään... Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen
sisälle... Kuninkaan silmät sokenivat... Tyttö tanssi kukanhajuisena,
huumaavana, hehkuvana... Kuningas kieppui perhosena tavotellen...
värähdellen... vavahdellen... Hän unohti kuningaskunnan, unohti
Israelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken... Hän näki vaan
punaisen kukan... tunsi sen hivelevän hajun... huomasi solean polven
käännähdykset... himoitsi nähdä enemmän... katsoa kukan sisintä...

Hän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa...

-- "Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi", -- ilkamoi Perkele.

Näky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen
pään. Perkele kerskaili suurena:

-- "Herodias ja Delila ovat Jehovan _valituita_: He ovat
Israelinkansan tyttäriä... Hänen _valittunsakin_ ovat minun
aseitani..."

-- "Hän Itse on sinun aseesi, sillä _Hän_ valmisti ja säästi aseen
sinulle", -- ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä:

-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta _naisen_
käsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä... _Munkki_ on ollut
kosiomiehenä... ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka
omasta pohkeestansa... Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa
koreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve
on pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa..._Vaimon_
helmassa on Harhama teoksensa kirjoittava... _Vaimo_ on ajeleva
suortuvat Jehovan päästä..._Vaimon_ käteen on Harhama kantava Jehovan
pään..."

-- "Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi _täytyy_
kaiken sitä latua kulkea", -- todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän
järkeilynsä:

-- "Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan,
mutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen
kantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä..."

Palvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä.

    "On avaruuskin sulle liika pieni.
    Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni.
    Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa.
    Sun kunniaasi kaikki julistaa.
    Oot herra tulevan
    Ja loppu olevan".

       *       *       *       *       *

Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan
aistipunakukkaa...



Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.


    Elämä on tulinen synninhiillos...

Syyskesän rauha levisi maille.

Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon
kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se
kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin
neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.

Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi.
Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet
yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen
hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi
pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:

Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea
ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla,
metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat
syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten...

Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä
helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina
ja syyskesän yöhämärä harsoina...

       *       *       *       *       *

Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi
järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona.
Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli,
ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä
suruvirttänsä...

Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat
hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan
keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan
toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika,
piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan
poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.

-- "Suomalaiset pojat lyövät palloa", -- lausui vanha Åke pojillensa
jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.

Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet
olivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät...
Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä
pallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta
kontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein
kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.

-- "Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu
sukkelaan!... Joudu kontuun!" -- räjähti iloinen, sekainen
kehotushuuto poikajoukosta.

Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa
kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.

-- "Minäpäs ennätin ensin!" -- intti toinen pojista, Irmas.

-- "Etpäs!" -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä
kiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen
ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:

-- "Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!..."

-- "Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!" -- huudahti
loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.

-- "Nyt alkavat ne tapella", -- murahti nuorin Åke Lundin pojista.
Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.

Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät
leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat
unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä
nojaten, toiset jo varustautuen.

Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin.
Vielä katsoivat toiset.

-- "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" -- kuului kehotus.

Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta
karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä
täällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt
keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan
kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja
Väinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat
toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui
veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:

-- "Kunhan minä isälle sanon!"

-- "Mitäs hän alkoi tappelun!" -- puolustautui Väinö, itkussasuin.

Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari
heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs
poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat
sanattomina.

-- "Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää", -- säälitteli Terttu
itkien ja toruen veljeänsä.

-- "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" -- puolustelihe Irmas,
katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.

Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa...

Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja
erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa,
ja puolueittain, useat itkussasuin.

Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme,
peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt
lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas
sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha
Alkula lausui mietteissänsä:

-- "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika,
joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa
katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta..."

-- "Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" -- lisäsi
Harhama mietteissänsä.

-- "Meidän" -- vastasi Alkula -- "on etsittävä siinäkin asiassa malka
omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän
oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam
Eevan ja Eeva käärmeen taakse..."

Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran
pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:

-- "Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se
viedä..."

-- "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta
paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme
virtaa?"

Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:

-- "Tai olemmeko edes oikeutetut _virtaa_ syyttämään, jos kerran
olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet
virran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme
elämänvirran kulkua ja suuntaa..."

Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka
oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut
leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt
elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei
käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän
ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:

-- "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän
luomansa?"

Alkula vastasi hitaasti:

-- "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja
jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin
virran vietäväksi..."

Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi
Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.

Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman
sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua
lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän
asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei
kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja
vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua
hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt
oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi
pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi.
Valittavana oli toinen, tai toinen.

Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen
aihetta tarkottaen:

-- "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti."

       *       *       *       *       *

Kului joku tunti.

Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen
kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti
teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja
tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle
ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:

-- "Täällä jo alkaa vieraita kulkea."

Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut,
ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa
lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa
ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan _Die
Ethik'in_ ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi
mansikkatuohkonen.

Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi
ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen
kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa
uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen
vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä
on oikeassa?

Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut.
Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua
ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti
ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui
niille, kuin taivaan autuaidenkentille.

Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit
veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän
niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän
katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen
katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona
avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas
teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen
aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon
kaikki tuntui soluvan ja häviävän.

Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja
rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta.
Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa.
Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.

Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko
kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.

Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun
entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.

Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen.
Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman
kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin
eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä:
"Kyllä!" tai: "Jaa!", tai oudosteluilla: "Noniin!" Mummon rykiminen
oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli
iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik
der reinen Vernunft'in_.

Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän
ei tahtonut olla enää "yhteiskunnan varas", vaan elää omasta työstä.
Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta
kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä
sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa
keikaroimista, pikku turhamaisuutta.

Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä
ohdakemaallakin...

Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan
itseensä...

Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä
joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä
aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen
ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle.
Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle
joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla
suuruudellansa Jumalaksi kohonneena.

Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki,
kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja
ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen
elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei
kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä
kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui
hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan
viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko
hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.

Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli
ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja
kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu
Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.

Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti
pois mieli marjanpunana...

-- "Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin", -- vakuutteli hän,
kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.

Harhama, jonka hengen _ainoana_ itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä
arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" -- rypisti hän salassa
otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.

Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin
päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin.
Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä
väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi
uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus
ystävällisesti:

-- "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein..."

Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:

-- "Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan...
Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!..."

Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui
latuansa.

Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa
väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut
häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota
sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon
ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota
hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä
muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen
hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin
ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten
tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin
käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota
kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion
nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista,
lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän
kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä
tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi.
Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen
jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää
kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän
huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä
ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään
tuskautuminen.

Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös
sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa
talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä
kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti
häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa.
Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli
hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän
sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä
siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei
yhteiskunnankaan sääntöjä.

Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja
samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy
saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat
hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka
pilkansormi näkyi kaikkialla...

Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana
huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan
häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia...

Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja
uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman
asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.

Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä
viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.

-- "Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä
häiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa,
niin sitten heti alan", -- mutisi hän.

       *       *       *       *       *

Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat
riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia.
Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä.
Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs
miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:

-- "Puno joutuin, tarvaalainen!"

-- "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" -- vastasi tyttö
suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa,
lopetti hän:

-- "Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!"

Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki
havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi.
Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan
kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:

-- "Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja
katkeroittaa ja kirvelee..."

Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:

-- "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme...
Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi
selvä olla..."

Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana,
puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui
katkerana:

-- "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse
saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi..."

Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän
käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku
pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä
riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui,
että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän
vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:

-- "Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin
riipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi
niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä..."

Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän
karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut
puida riihessä, jonka olivat _muut_ pölyiseksi lämmittäneet. Leena
jatkoi:

-- "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä..."

Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:

-- "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen,
mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä
hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä,
vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa."

Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:

-- "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla
kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön
paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä
suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... _Toisen_ kyntämä otsanryppy
on elämän suurin lahja..."

Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin
hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan -- toisen kyntämään
otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt
hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei
ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat
minun _itseni_ kyntämiä..."

Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä
tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa
muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi
Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä,
tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota
hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.

Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan
riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.

-- "Ahs!... Ne ovat joutavia", -- huudahti hän jatkaen: "Katsokaa!
Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen
pukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista
päässyt pyhäpäivään."

Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä
karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:

-- "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan
isänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa..."

Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa
näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei
malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus
hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan
sääntöjä:

-- "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus
rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on
tehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?"

-- "Kyllä, kyllä", -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus
huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin,
jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista
karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio
aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut,
tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan
mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta
se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän
sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja
maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin
karkeloivaa pölyä.

Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja
päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha
mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva
Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.

Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.

Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut.
Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä
naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat
naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien
väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin
ja jältti sitä.

-- "Esa, sattuiko makea?" -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää
leikillään naatilla.

-- "Ei. Vihava on", -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja
lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen."

Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:

-- "Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet...
Viikkiläinen!"

Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön
astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin
sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:

-- "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä
ollut arvannostossa."

Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä
kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki
oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku
korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä.
Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja
keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:

-- "Pane nyt kivi päälle!"

-- "Pane itse!" -- vastasi Irmas.

Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti
nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn:
latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla,
puhellen itsekseen:

-- "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus."

Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka
läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:

-- "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja
nostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän...
Ja rakentaa raja-aitoja..."

Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:

-- "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat,
jos joku on niitä rakennellut..."

Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä,
katkerana:

-- "Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien
raja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään
raja-aitoja ja -jokia tarvita..."

-- "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", -- oikaisi
Alkula. "Minä puhun _vääristä_ raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat
vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme,
joka on pantu kahden veljeksen välille..."

Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä
kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:

-- "Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää
missään paikassa raja-aidalle _oikeaa_ paikkaa..."

-- "Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän
kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen
kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin
ja lujin on", -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta.

Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:

-- "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa..."

Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi
vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi
käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli
kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen
kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen
tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.

Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä,
odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana
elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan
näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta.
Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili
keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja
elämän tyhjyys henkäili ulkona.

Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio
lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä
tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän
sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden
reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea,
sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja,
takertui niihin ja lopulta kaikkeen...

Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset
tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita
matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu
kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta.
Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet
tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa
sen vastaan ja kysyy pistelevästi:

-- "Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan
'Venäjän lehtiä'?"

Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu
auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa
kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää
peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama
katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat
Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi
työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja
katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa
kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa
luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja
viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman
himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat,
punoutuen uudeksi elämänlangaksi.

Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva
Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli
usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen
jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus
mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä,
huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen,
_"tunnesiveellisyyden"_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin
lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja
hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka
mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.

Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty
vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli
myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen
ja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä...

       *       *       *       *       *

Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta
yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin
vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun
vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne
taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran,
jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat
voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku
vaan lausui:

-- "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", -- jonka jälkeen useat
poistuivat.

-- "Tarvaalaisten puuhia!" -- lausui joku eteisessä poistuessaan.

-- "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" -- kuului jonkun ääni
kartanolta.

Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat,
vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä
raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä
rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia
lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja
rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas
lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti
taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten
huomaamatta saada ne innostumaan.

Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin
elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän
tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään
Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi
raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako
kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää
kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle
onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi
toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle,
että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän
itse hänelle inhottava.

-- "Niinkö!... Sepä omituista!" -- huudahti tähän rouva Esempio
hieman kummissaan.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu.
Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä
jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja
päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä.
Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi
luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin,
äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva
Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta
iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli
huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan
jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot
vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko,
kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.

Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä
aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus
vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin
taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä
oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti,
huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli
maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai
yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen _oikeaa_ palvelusta.

Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin
se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama
mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä
ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat
alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa.
Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole
äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta
uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa
uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen
ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa,
määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli
saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista,
joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt...

Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa,
kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen,
mietti hän:

-- "Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen _täysillä_
väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta
viimeistä säveltä?"

Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui
yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita
värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja
musta yö kouristi hänen olemustansa.

Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus,
joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:

-- "Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta...
Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan
hänen käynneistänsä, niin heti alan..."

Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee
levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen
oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja
yksilöllinen siveellisyys.

       *       *       *       *       *

Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa.
Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa
katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat
sen, koska luulivat että se oli niiden "toispuoluelaisten"
pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät
toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä "toisia". Oravat
heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät
niistä välitä. He ajattelevat niitä "toisia". Kotona lämpenevät
pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki
saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot
harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät
iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan
ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.

-- "Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu
venäläisemmältä... 'lähennyn'", -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan
rinnalle.

-- "Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana,
mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet
sankari", -- tiuskailee loukattu tyttö.

Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti
ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää
Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä
ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman
joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta...

-- "Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!" --
mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.

-- "Eivätkö nuo liene metsän kiroja", -- lisäsi Leena huoaten, ja
äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.

Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki
vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:

-- "Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme
lähteneitä, eikä metsästä tulleita..."

Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:

-- "Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä
lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa..."

-- "En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia,
mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me
rupeamme", -- oikaisi Alkula.

Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku
hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla
itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi
Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat
järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea
kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.

-- "Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen..."

-- "Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia", -- tarttui
katkeroittunut Esa.

Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät,
mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:

-- "Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat..."

Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti
siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla.
Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei
tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa.
Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa
jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan
kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden
kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei
tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio
oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt,
jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman
ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän
suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja
tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi
alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: "Siksikö
että voisin vertailuja tehdä?" -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun
hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa,
jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta
puhelua.

Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja
kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja
kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä
odotellaan ikävällä...

Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta,
kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä
alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli
rouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui
jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa
yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä
suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa
hänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän
kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta
hän lisäsi:

-- "Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni
Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse
sen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta...
Tahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin
halveksi, kuin uskottomuutta."

-- "Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte
siveellisyyden olemukseksi", -- katkaisi Harhama, joka taas takertui
elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.

-- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on
suurta ja jaloa", -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: "Katsokaa!
Minä tahdon sen avioliiton -- jos niin saan sanoa -- perustaa aivan
pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan
porvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa
häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa
minua korkeammalla."

Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen
siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen
siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan
tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita,
mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he
tunnustivat sen _uuden_ yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden
noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen,
mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin
tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli
Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen
vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään
asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää
ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se
ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana,
joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan
tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen
yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi
ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai
yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä
alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea
usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se
nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja
sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti
hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse
ei käsittänyt -- ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio
puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa
sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän
rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä,
voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: "Se
ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi
semmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?"

Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas
uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä
sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin
ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan
siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain
sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman
itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä
olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan
epäilyyn ja kysymykseen: "Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne
muut?"

Ja kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden
pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan
ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet
entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa
sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat
yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä
kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.

Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi.
Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta
rauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle
korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen.
Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja
sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai
suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.

Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla.
Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista,
puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin
vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan
laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä
puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi
ilkeänä kesän hautajaisia.

Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin
valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti
huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa
on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten
muutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki
Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot
hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena
ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.

Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:

-- _"À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?"

Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua
kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen
perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa
aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken
menneen. Jotain vastataksensa lausui hän:

-- "Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este...
Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin
toisen solmiamisen esteenä."

-- "Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista?
Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!" -- huudahti rouva Esempio.
Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi
sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana
kuin tyttö joka jotain kaipaa:

-- "Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan."

Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat
sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä...
salaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota
kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.

-- "Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset
elävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin
hiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos,
joka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on
tulinen synninhiillos..._"

       *       *       *       *       *

Marraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa.
Tuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat
irrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin
siemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken
isäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset,
kaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat,
kun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan
uutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle,
sen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on
vielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien
ja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat
miehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa
"itseviikkoja".

Rohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa
vyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa,
kuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö
pojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä
yösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva
tanssittaja huudahtaa soittajalle:

-- "Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!"

Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan
voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa
päähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet
hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki
ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä.
Harhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän
rintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain
katkenneen viulunkielen säveltä...

-- "Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro", -- lausui joku
äänettömyyden lopussa.

-- "Itse me kiromme kannamme", -- mutisi loukkautunut soittaja
synkkänä, poistuessaan huoneesta.

-- "Niin teemmekin", -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri
lopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan.

Miehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa
viulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös
ottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana,
rohkeana katselee hän elämää ja lausuu:

-- "Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä
me vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?"

Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian
suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa.
Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka
karulla aholla ja lausui:

-- "Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän
se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä,
sillä samojahan me olemme!"

-- "Se oli oikein sanottu!" -- iloitsi Esa ja jatkoi: "Mitäpä
siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin,
jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten...
Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa
kihlakahleita käsiin!..."

-- "No nyt se riemastui!" -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun
kanssa.

Ja Esa riemastui edelleen ja puheli:

-- "Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri
kosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet...
Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet
ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin..."

Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä
hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä
elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin...

Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan
viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän
kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää
pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua...

Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle
ja lausui reippaana:

-- "Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että
löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä
viitsii..."

Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli
tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:

-- "Raita!"

Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa.
Mutta Esa jatkoi:

-- "Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja
pellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä
paikkaa?... Eikö, Raita?"

Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:

-- "Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin
etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?...
Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun
riidelleet?"

Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan
edessä ja lausui:

-- "Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!"

-- "No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää,
miksikä ei silloin _parhaaseen_!" -- lausui Raita ja sormus kiilsi
jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan
elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.

Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa
puheli hän:

-- "Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat
riihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän
ahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna
oksalla..."

Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:

-- "Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan..."

Esa keskeytti hänet lausuen:

-- "Elämä se so..." -- hän varasti välillä suutelon Raidalta --
"elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt..."

-- "Hyi!... Et saa olla tuhma!" -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi
uudesta suudelmasta...

Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä
elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton
huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen
vuoden vaivat koettanut, lausui:

-- "Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä
suurempiin... Mutta oikein on, että otat _oikeat_ kahleet käsiisi,
sillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta
annettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat..."

-- "Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole
hunningolla", -- lausui siihen Alkula.

Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten
edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi
kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi,
molempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se
vallatonna, viehkeänä ja lausui:

-- "Kas niin, lapset!... Menkää nyt!"

Ja reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille,
nosti maljan ylös ja lausui:

-- "Tarvaalaistytön malja!"

Lakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan
pyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui:

-- "Viikkiläisten suutelo!"

Silloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa
korkealle:

-- "Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja
opettanut!"

Ja yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan,
kuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui:

-- "Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä
me myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme
lujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen
voima..."

Vanha Alkula mietti ja lopetti:

-- "Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar
omalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa
Jumalan pellonpientarelta..."

-- "No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen", -- hyvitteli
Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.

Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi
alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun
soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä
tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois
menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria
aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä
huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan
silmäkulmassa.

Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä
tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän
itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio
tuohenpalan...

Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen
oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen
elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo
Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha
aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän
oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo
oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet
täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti
Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa
pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven
haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru,
jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen
onnen...

Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian
köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli
köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen
peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen
tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli
manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:

    "Kasva syöjäsi kiroksi,
    haltijasi häpeäksi!"

Ja leikatessansa oli hän manannut:

    "Suetkohon syöjästäsi
    oman itsensä häpeä,
    sekä kiro kumppaninsa!"

Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena
talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta
yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista.
Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka
helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He
eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta
röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen
tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen.
Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli
kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.

Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja
hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle
kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit.
Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja
nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine
liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.

Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli
kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi
sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen
pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine
hyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja
Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä,
ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.

Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan
vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti
Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin
kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä.
Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata
elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa
kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä...

Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui
lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja
allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa,
rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä,
kuin kaipaisivat ne jotain.

Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt
mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.

Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se
laulu oli nimeltä "Riuttalan rantakukka". Kerran lauloi sitä nuori
mies ja Helga-neiti kuuli sanat:

    "Riuttalan rantakukka
    kukista kaunein on.
    On moni sydänrukka
    sen tähden onneton.

    Se kukka monen purren
    karille johdattaa.
    Ah, moni vielä surren
    sen kaskun kuulla saa.

    Se monen purren pettää,
    se kukkain kukkainen.
    Se monen silmän vettää.
    Nyt kerron tarun sen:

    Riuttalan kukkaisista
    on oikea yksi vaan.
    Jos ken sen löytää muista,
    hän löytää taivaan, maan.

    Jos ken sen kukan noutaa,
    sen _oikean_ niistä vaan,
    ikuisen onnen soutaa
    kotiinsa kukkimaan.

    Vaan, ah, se kukka pettää,
    ja kaikki harhaan vie.
    Se kaikki silmät vettää...
    Siks matka turhaa lie.

    Riuttalan rantakukkaa
    karistot suojailee.
    Voi sitä pursirukkaa,
    mi sen luo luovailee!"

Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä...
Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka
näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja
kaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot...

Ja silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen
kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä
se oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit
korut.

Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu
järvenselällä...

Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki
Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet,
jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse
vielä enemmän. Heidän kodistaan -- niin puheli rouva Esempio -- piti
tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille
kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta,
lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala
oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola
ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin,
laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa
puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti
ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi,
sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen
palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä,
sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin
sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava
Riuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti...

Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla
saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous,
kuin musta käärme kukanjuurelle...

Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa.
Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä
keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille
onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti
kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena,
mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa...

Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä
ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka
uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy
joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa.
Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin
uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin.
Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat
lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon
Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti
häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan.
Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen
muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot.
Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän
vastauksen: "Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni."

Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen
rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se
Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta
sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.

Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi,
mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella
sielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi
ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi...
toivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja
opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista,
jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.

Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat
ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat
lakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa
harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun
se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa
koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta,
jossa päivänpaiste lämmittää...

Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita
kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle
neidolle...

Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa
valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei
sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus
tuottamassa hänelle ennustettua kiroa...

Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro...
Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan
tietänyt...

Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva
Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään
alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä
jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille
huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon
lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi...
Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta
toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota
taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli
tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.

Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus
vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka
aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet
kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa,
menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta
luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä "toisia". Jos
sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat
sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden
"toisten" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä
kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät
rihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä
lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä.
Eräs vaimoista lausuu morsiamelle:

-- "Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan
viikkiläisen."

-- "Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni
tiedän ja siitä vastaan", -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä
kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja
rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä
oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä
kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne,
puhuen:

-- "Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä
vastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja."

Raidan rukki hurisi yhä kiivaammin ja hän vastasi reippaasti:

-- "Olkoon!... Mutta miksi minun _itseni_ pitäisi siitä ruveta
punomaan surmansilmukkaa kaulaani..."

Kaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät
rihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin
edessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista
rihmaansa...

Syksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui
kosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden
talven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen
joukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla,
vihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia
ja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä
hänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa
yhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä
vallankumoukselle.

Vihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä
juhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus
mielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen
pois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä.
Mutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin
siellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui
siinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli
heidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman
turvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti:

-- "Työn aateli!

"Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn
aatelia, oikeuksiinne..."

Hän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä,
ikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. "Se on niille varmaankin outoa
puhetta, ensimäinen ilosanoma", iloitsi Harhama ja jatkoi:

-- "Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät.
Mutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö
niiden purnut ole täydet?"

Ja taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta
kuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa:
Ne ajattelivat, että "se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin".
Harhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita,
ihastui hieman ja jatkoi:

-- "Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta
käytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka
eivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?"

Kuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät
käsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti
keskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa
oudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi:

-- "Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät
sen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä
oikeudella he sen ottavat?"

Hän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä
hämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa
uuden suuren sanan. Hän jatkoi:

-- "Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen
_vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia,
mutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_..."

Harhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat
pysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä
sanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa
väkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi
masentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän
jatkoi vielä, kuin uhmaten:

-- "Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli..."

Kuulijoista se jo tuntui "liialta"; useat katsoivat puhujaan
oudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski
kuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon
poikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa
ja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat
olivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti
Harhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä,
ymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin
halveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä:

-- "Te olette ainoa oikea aateli..."

Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten
hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti
maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta
nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin
puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei
Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken
puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja
jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti...

Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli
lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan
kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia...

Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin
hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle
niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli
kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää...

       *       *       *       *       *

Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä,
tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara.
Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi
ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman
terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se
elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön
hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn
ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka
valmisti siihen tilaisuutta.

Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan
kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa.
Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta,
joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli
hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika
kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn
sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä,
huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas
menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin.
Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten
eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: "isän" ja "äidin", munkki
Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas
epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn
terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi
taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki
elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla,
jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä
pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas
olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja
varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku
viikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista,
kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt
jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa
huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä
verkostansa.

Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa
ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset
puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä
surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa
oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva
Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta
tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä
oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän
lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen
haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän
oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut
matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän
muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat
riittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä
tehdä. Hän puheli:

-- "Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni
päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua."

Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:

-- "Ah, jos minä olisin tiennyt!"

Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain.
Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja
kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä
siveellisyyttä, hajosi ja kysyi:

-- "Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa?
Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa..."

-- "Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota...
Alhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta
katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään
epäjaloa?"

Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti
kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen
uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän
myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä
puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla
tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat
hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen
tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja
läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä
keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa,
routaisen maan odotellessa ensi lumia...

       *       *       *       *       *

Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli
jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat
ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria
ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa
synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä
talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät
synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä
ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien
avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.

Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot
viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän
oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne,
kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin,
kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman
ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille:
Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä,
sukupuoli-elämän hentoja kukkasia.

Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana.
Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle
hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:

-- "Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen
saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani..."

Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas...
Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai
kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi:

-- "Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?"

Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien
vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat...

Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio
näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo
kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen
aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa
näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin
tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin
tuntuvat johonkin.

Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä
elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen...
ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin
lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen
loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta
Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän
itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä.
Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin
se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen
kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin
odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon...

Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut
veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa,
ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.

Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat,
paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne
jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen
hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.

Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset
raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä
jo aamuisin.

Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja.
Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski
siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä...

Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin
olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty,
että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu
vaikenemisella...

Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka
nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta
ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin
sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat
jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi...

Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin,
katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän
huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden.
Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui
hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa
ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva
Esempion tuloa...

Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu
tuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä...
ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään
sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa
rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen
ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa
hipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se
kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa...

Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan.
Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat...
käytöksen... koko sielun...

Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän
usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta,
siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa.
Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa,
erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota
paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja
mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja
ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä
lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan
lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä
nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva
Esempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi,
antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.

-- "Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin
rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani", -- ajatteli Harhama
silloin joskus.

Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli
pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.

Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko
huoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki
aurinkonsa suuteloille...

Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä
koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla
nosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian
sukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta...

Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä
voimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman
teoksenkin sivuille.

Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä
öitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka...

Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama
etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella
tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa
_muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina
kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla
säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän
saa sen kauniina kaikuna ottaa...

Hän löysi _kodin_...

Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja
_perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_...

Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän
saada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai
tuntui se tahdottu _siten_ tahdottuna armaammalta... puhtaammalta...
pyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.

Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen
sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa
kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat
yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta
niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se
salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen
elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia,
vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa
mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa,
suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö
ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli
suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena
ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin
hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen
mustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis
katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon
käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana
eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä.
Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa
Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen
evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli
alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat:
_"Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit
eam in corde suo"_ [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa
häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]

Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi
taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki
vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman
saattamana aamuöiselle paluumatkalle.

       *       *       *       *       *

Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen.
Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla
hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista.
Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa.
Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta.
Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat
metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet
hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat
heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan
ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee
sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee
synkkänä: "Se on varmasti niitä toisia!"

-- "No!" -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä
ohjaksilla tiepuoleen.

-- "Nooo!" -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen
tieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan.
Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee
talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä
ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin.
Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien
kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä.
Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa
heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen
kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu
haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä...

Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana
isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista
pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana
heiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla
varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut
linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita.
Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen
väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen
_täydellisesti_, kun he ovat toisillensa _mies_ ja _vaimo_. Sen
elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli
siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se
kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin
solmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti...
vaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden
herkintä väriä...

Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun
sanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna
niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi...

Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti
oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle
paljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että _koti_ on hänellä kaiken
määränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki
yhdessä ovat työrauhan tuojia...

       *       *       *       *       *

Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut
kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu
kovistautunut kirkkaimmillensa...

Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka
yhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva
Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja
tulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin
arkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen...

-- "Niin... En minä tiedä", -- lopetti rouva Esempio aina
semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen
aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä...

Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin
kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä
omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen
kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä
mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka
näkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi,
kuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa...
Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi...
rauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi...

Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri _vapaasta_
avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden
juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan
muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin
salaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä...

Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.

Ja kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli
häntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja
kuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan
entisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea
ajatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden
vertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi,
joka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten
Jumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta
luotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin
löytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua
Jumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen
silmiänsä huumatessa...

Hän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun...

       *       *       *       *       *

Vuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan
kamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka
kukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla
hipeällä...

Puhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen
tulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen
väriinsä...

-- "En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä
tiedä", -- haaveili silloin rouva Esempio.

Harhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli
sitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi
pitkän äänettömyyden perästä:

-- "En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä
ajatellut..."

Kun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis
aamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa
peläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan,
kapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä
yhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus
peitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella
purppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä
isänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen
teoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja
täytti koko elämän.

       *       *       *       *       *

Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja
näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa
karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee
käpälillensä valmiina hyökkäämään. "Kun ei tuo toinen ennättäisi
ennen... Se on niitä toisia ", ajattelevat molemmat karhuntappajat
ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei
kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. "Ehtiköhän
se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?" -- ajattelevat
molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda
karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä
ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. "Kunhan
eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa", -- ajattelevat
kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.

Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat
viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi
keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan
ja kysyy:

-- "Kumpiko se ensimäisenä iski?"

Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja
karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa.
Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:

-- "Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä."

-- "Itse me haavoistamme vastaamme", mutisee toinen miehistä.

-- "Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta
sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi", -- lausui Alkula.

Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen,
lausui reippaasti:

-- "Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse
nuolee..."

-- "Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat", -- lisäsi siihen
viikkiläinen.

Mutta huomenna kerrottiin kylissä: "Ne toiset olisivat päästäneet
karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen." Ja toiset kertoivat:
"Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet
antoivat sille kuolin-iskun."

Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän
elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin
oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain
silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia.
Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä
tulvaavampana.

Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli
öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa,
vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa,
jonka hän oli istuttanut _kotiin_...

Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu
nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski
niitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa,
kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja
sointui sen väreihin...

Puhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta
kunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä
asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: _tunteen_ varaan...
Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin
ujosteleva, vastusteleva tyttö:

-- "Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta
en minä tiedä."

Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:

-- "Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!"

Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin
tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama _ei_ tahtonut
enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu.
Hän vaan _epäröi_ vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa,
joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana
körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean
yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa
lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa
tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa
virvaväreillä.

-- "Miksi minä sitten _epäröin_?" -- kyseli hän joskus itseltänsä.

Ja hän vastasi myös itse:

-- "Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin
muita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai
oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen
oikeudesta."

Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten,
itsensä edessä puolustautuen:

-- "Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... _Kotiahan_ minä..."

Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu.
Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei
tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke
vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä
muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä
helyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa...
pohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä...
Hän kulki sen taluttamana. Hän oli _kodista_ luonut itsellensä
mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen
kukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis
aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.

       *       *       *       *       *

Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli
aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut
kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet
sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat
pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain
kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä,
joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu
tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio
vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden
perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti
vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja
häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan
tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.

Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden
siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä,
hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti
kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa
tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas:
Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta
purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä
ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman
makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä,
peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat:
"Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_".

Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn
loistavien tarjouksien jalkoihin...

Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui
taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli
itseltänsä:

-- "Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka
on nyt kietoutunut tähän yhteen..."

Ja hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä
nytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista
häpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja
vaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut:

-- "Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'."

Mutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli
jo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus
hänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä.

Ja mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen
edessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä
enemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen
tunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin,
kiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän
kietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin
verenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon
rajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen
siveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä:

-- "Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua...
utua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot _piiat_ ja
_rengit_ sitä kahletta!..."

Hänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin
huuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne
olivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä
epäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä
kalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä:

-- "Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se
luikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa:
tätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään...
Mhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut
kädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä."

Hän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti
ynseänä:

-- "Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää
aikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella...
Muuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt
hiukset ja hampaattomat ikenet..."

Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle.
Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen
langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli
yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta
korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden
istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden
voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien
joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo
osaksi niitä 'toisia'.

Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja
Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä...

Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen
tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman
miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut...
Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda
muistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä...

Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta
taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä
uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi,
kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja
ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä
veripunaista aistipunakukkaa...

       *       *       *       *       *

Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.

Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli
valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän
johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä
odotellen. Perkele puhui hänelle:

-- "Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi
kauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!"

Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja,
kudottaa niistä valmiita unelmia.

Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja
elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää
hänen kantapäänsä alla.

Hän uneksi elämää kuvitellen:

On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa,
joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy
tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä.
Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on
_elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä
luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää,
mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa
elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä
huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman
pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät...

Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista
sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee
elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän
houkutteleviksi häiksi:

Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi.
Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja
vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys...

Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla
vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon
käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän
sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä,
puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on
kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu...

Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa
kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä
kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina,
sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen...

Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee
vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet
avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on
lämpö viluyön paleltamalle...

Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy...
nousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa
häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin.
Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla,
erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen
sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa
ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä...

Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat
tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat.
Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee
miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat...

Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo,
talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon
hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä
onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa...

Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista,
lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat
palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee
vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.

Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta
huokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa
puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa
kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo
palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka
elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut,
sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!...

Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee
tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista.
Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja
uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja
suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja...

Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa
tarkottaen: "Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty
ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun
hulluna totella?..."

Vastaukseksi hän naurahti ja lausui:

-- "Niin. Se on totta... _Ihmiset_ ovat niin sanoneet."

Ja hän naurahti ja jatkoi:

-- "Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki
sen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin."

Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi
urpuna niiden joka oksanpäässä.

-- "Miksi en sitä ottaisi?" -- mutisi hän.

Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen,
Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla
hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän
katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:

-- "Te saatte minut tällä kihlata!"

-- "Hyvä... hyvä", -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko
häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se
pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen
aistipunakukka...

       *       *       *       *       *

Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja
aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.

Silloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot
tekivät tehtäviänsä.

Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä
tulivaippa hartioilla ja puhui:

-- "Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää,
jota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa,
mitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän
himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa..."

Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme
palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja
puhui heille, Harhamaa osottaen:

-- "Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka:
veripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat
semmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus
hänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa,
mitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa,
että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä
sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee
aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se _malja_ Jehovan kielletyn puun
oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana..."

-- "Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn
hedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä,
kuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty
puu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista
aistipunakukista", -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

-- "Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä
johdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä
unelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun."

-- "Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin", -- lupasivat
enkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui
enkeleille:

-- "Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna..."

Perkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi
kulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi:

Kulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee
kosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton...
Hän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää
aviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa
kuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla,
tulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi...
lemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä
uskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman
autuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää
aistipunakukka nokassa...

Hän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä...
haihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän
loihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää
ikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja
itse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie
ne Harhasaareen huumautumaan...

Harhaman uni alkaa: Kaksi enkeliä, Iila ja Ooti, käyvät airoihin
käsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina
olkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa...
silmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä...
kaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden
venettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä...
tai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku
selvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat...
maireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu...
missä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin...
varjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne,
missä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi...
mies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat
syleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren
valkamiin Herven perääpitäessä...

Iila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman
lemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin...

Harhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat,
onnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen
niistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty
kukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet
rannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä...

Mutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku
kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon
lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho
tytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu
herkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö
rinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee
rauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella...
luvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa...

Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se
_kodin_ rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun
syliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö
punastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin
kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat,
kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on
siimes suloa, valo vedenvälkettä.

Herve-neito hymyilee Harhamalle: -- "Onko Jehova kieltänyt sinua
tänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?"

Iila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta...
Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen
ensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin
valo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen
vastaan...

Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät
sinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi
tulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen
_harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy...

Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat
_kotirannalle_...

Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on
himoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan
tunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi
ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta...

Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä...
uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä
on kaikkien unien kukka, kun mies _kotia_ kaipaa...

Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä...
Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka
laakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen:

-- "Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi
kodin rauhassa ja sen kunniaksi..."

Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa
veripunaisena... Se on aistipunakukka...

Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä...
Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen
kaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän
ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin,
jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut
aistipunakukan hienoa hajua...

Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä
selittämättä...

Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli,
kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän
puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee
hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on
himoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän
näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen
aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin
sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden
kuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen
sille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä...
hiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla...
hymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla...

Riile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee
näkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän
näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se
soi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse
helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana
hohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna...
onnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin
alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.

Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan
kukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden
suojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden
turvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi
sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka
vartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri
lahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona
ijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista...

Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito
hymyilee:

-- "Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä..."

Harhama huomaa hänen totta puhuvan...

Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon
lävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen
pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse
kiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan
suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on
kaikki hyvin kotona...

He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele
vierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni
odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu
morsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on
ainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt
kohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo
lasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen
apuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän
lauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se
tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa
kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja
mäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa
iloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki...
sen ylpeys ja ilo.

Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin
alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se
on kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana
kukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin
puhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi
ei ole kotona petturuutta...

Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta
ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen
aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se
kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä
somana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se
tuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta...

Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli
Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa:
aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se
koskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta,
ei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-,
keväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun...
kiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän
hienoimmat lumeet...

Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on
Tuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä
kukkiessa...

Mutta _nähden nähdä_ on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli
on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle...
Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa
helmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki
uuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista
tomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven
kukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se
poistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu...
veripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen
Aare-lintu.

Herve-neito hymyilee Harhamalle:

-- "Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi
kieltäisi?... Hänhän on -- sanotaan -- rakkaus?..."

Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä:
Kodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene
vesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat
teoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi
linnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan...
Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa,
virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja...
Harhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen
aistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka...
Kodissa kukkii ikuinen kukka...

-- "Tätähän _ei_ voi Jehova turhilla säännöillä kieltää", -- hymyilee
Herve-neito.

Harhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä...

Herve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika
on kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä
isän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän
toivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona...

Kuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä
marjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena,
mieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen
kukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle...

Vuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat
seppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen...

-- "Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?" -- hymyilee
Herve-neito Harhamalle.

Harhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii
kaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin
ihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään
Jumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen
sitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä
hyvää sopua...

Herve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa
lievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne,
missä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana...
huumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne,
jossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen...

Mutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka
vartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei _vieras_ sinne pääse, ei
yritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen
alle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on
himon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa...
ja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka
saaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana...

Siksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä...
Siksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan
iloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone
kodin kaikkeinpyhin...

Uni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot
ovat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on
aistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka
houkuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä...
valvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun...

Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma
hämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen
aistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se
kukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana...
ihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on
selittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä...

-- "Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?" --
hymyilee Herve-neito.

He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei
_Hänenkään_...

Herve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen
reunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää
elämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän
viimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee
huounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma...
Veripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki
värit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen
hehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen...

-- "Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä...
Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan _onnen,"_ -- hymyilee
Herve-neito...

Harhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän _tahtoi_ sen
saada ja _ottaa_...

Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja
raukesi aistipunakukan armaaseen väriin...

       *       *       *       *       *

Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä
ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira
kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen
tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti
lumen läpi.

Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta
ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin
voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden
latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan
asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä
hillittömämmin.

Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi
myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi
ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se
kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä,
heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.

Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen
hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta
ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin
suusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi
huoneeseen ja ovi sulettiin.

-- "En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin...
Hyi, minkälainen ilma!" -- lausui tulija riisuessaan lumista
takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen
pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä
kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan
mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän
yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.

Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa,
jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn
vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa...

Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän
seasta.

Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se
on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin
molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja
pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja
yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena
ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn
kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta
katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:

-- "Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja
minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän
täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää
minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?"

Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä.
Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi
lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti
vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri
kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen
kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa
kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: "Tämä on
sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla
eivät kypsy onnen-omenat..."

Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet
levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia,
kodinonnea. Ne sanoivat: "Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi
elämästä, tunnet kuin Jumala onnen." -- Hän teki päätöksensä ja
lausui:

-- "Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni..."

Hviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko
hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen
taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva
myrsky ruoskana kädessä...

Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat
laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun
olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa,
tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin
suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.

Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki...

Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä.
Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa,
hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee
kätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille
asettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin
pideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen
ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi...

Se tarjoo aistipunakukkaa...

Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii
huoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa...

Se kukkii veripunakukkana...

Ulkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen
soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat...

Niiden käsissä on aistipunakukka...

Puhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa
kuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi,
onni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma
iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta...

Ja uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka...

Yö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä...
nykyisyydestä ja tulevaisuudesta...

Mutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka.

       *       *       *       *       *

Ajanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä
kulkee kuplina sen pinnalla.

On kulunut aikaa vähäisen.

Tuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu
viskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä
auringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon
suuren karkelon seassa.

Kerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus
solahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka
ihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa:

-- "Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?"

Harhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea,
puolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa
ennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta.

Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana...



Kaksi aatelia.


    Elämä on Jumalan jauhinkivi...

Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin
lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea
kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili,
kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina,
urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta.
Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa
pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla
pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa...

Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle
ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna
hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas
kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden
äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa
kodin iltarauha...

Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä
rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu
ja tuulahtaa _kodin_ henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta,
puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta.
Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia
on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen...

Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.

Se on kodin puhdetöiden rauhaa...

       *       *       *       *       *

Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi
joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen
maailmankurjuutta.

Kodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä
hän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö,
ohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän
mietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen
muistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista.
Menneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana
hänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset
vettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden
ajan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat
mielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen
tapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja
alkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden
kanssa.

Kuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän
ohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä.
Näkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen
pihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa.

Suuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee
levolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu,
eivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa...

Nuoruuden aikoina oli historia ollut kerran Harhaman lempiaine, ei
yksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa
muinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä.
Hän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin
hengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia,
kiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin
satimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä,
johon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen
riidat.

       *       *       *       *       *

Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi
sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan
piikinpäässä punaisena kukkana...

Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi
tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja
lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä...

-- "Kasakka!" -- lausuivat kaikki hämmästyneinä...

-- "Kasakka!" -- sopersi lapsi lattialla.

Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen
rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa
toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin
kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat
jaettavansa...

Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko
kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana
heilurina...

Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies
sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia.
Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:

-- "Äiti!... Kasakka tulee..."

Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.

Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli
jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että
mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien
perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita...

Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:

-- "Joko on meidät Herra hylännyt?"

Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki
seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:

-- "Tsaari käski niin sanoa..."

Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä
vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja
lausui kasakalle arvokkaasti:

-- "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat
Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän
suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän
perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia
kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma."

Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen
miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä
hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen
maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:

-- "Tämä on Tsaarin käsky."

Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:

-- "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei
tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen
niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa
on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa,
Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan
edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän
perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on
lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea
velvollisuutensa tieltä."

-- "Hyvä on!" -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut
ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan
miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi
Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä,
ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena,
huikaistun silmän valossa.

Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten
joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä,
nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan...

Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja
varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan
ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut,
herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut
kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se
kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä
säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se
kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä...

Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin
viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun
maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti
Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland
Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen
valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden
jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia:
saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö
puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin
eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.

Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi,
samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta
päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa
itsessänsä _mies_ ja _ihminen_ yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän
sanan sisältö: _Hän on kansansa paras_.

Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu
eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla,
kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses
palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.

Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja
perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan
Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan
purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän
varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä
seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko
kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä
Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä
"kuninkaanpojaksi" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa.
Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta.
Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen
puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi
hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla:

-- "Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut
minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan
Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo
sekin minulle, Jumala!"

Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän
janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä
purjehtijaa.

-- "Täällähän on miehiä", -- mietti hän, lukiessansa historian,
musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan
musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.

       *       *       *       *       *

Historian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli
kansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala,
jota taas veti salainen voima.

Kasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua
palasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö,
joka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille:

-- "Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen.
Venäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän
bojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari _ei siis voi_ ilman
kansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa,
joka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi
ne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi
'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea
muuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa
itsevaltiutta..."

Silloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen
arimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi
avuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön
jälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei
ollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma:

-- "Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen
olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia..."

Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi
kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan
Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen,
tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän
seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä
Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:

-- "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena
Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on
siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti
erehtynytkin..."

Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian
lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa
astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin...

Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista...

Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat
mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli
vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen,
miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää
ajanhetkeä...

Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä
vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän
oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne
hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes
seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa,
jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja
puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen,
puhtaan jälkeläisen tulee tehdä:

-- "Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu
Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari
vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on
_kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä
siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin
pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän
sen _aivan_ rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta
meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan
valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan
edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon
ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä
oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa
ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän
Tsaarit vahvistaneet..."

Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi
kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset
viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena
johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta
viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta
harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä
oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä
hän ajatteli: "Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen
esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä
peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut
sitä viimeisenä pitelemään."

Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko,
kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista
lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland.
Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä
kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka
viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin
johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten
kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin
ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana,
ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi
kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik
siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten
vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon:

-- "Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako
ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta,
jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne
ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma
turma ja häpeä!"

Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset
Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja,
jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin
vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana
houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat
ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana
merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä
Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin
miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan
väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä.
Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä
Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan
vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan
edustajien puolesta Tsaarin edustajalle:

-- "Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik
ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä
perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen
kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa
kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat
isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa
vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin
perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii
niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa
kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän
Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden
pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa
asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on
hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman
kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja
Viikin miehet menevät siitä takuuseen."

Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi
lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön,
kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista
raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui
tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä.
Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan
kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan
pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:

"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä.
Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille
antaneet!"

Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi
hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen,
isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota
vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi
tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli
kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella
kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla
sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien
selillä.

Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja
kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen
salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä
kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät
entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se
paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten
akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut...

Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti
koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti
tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä
punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan
viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan...

Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse
valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut
isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin...

Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana.
Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu
jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä,
valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.

Aurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta
tulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään
lähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan
tekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui
talven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa.

Sen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja
miettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla,
johon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli,
jonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri...

Johtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun
kokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus
Tsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului:

"Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa
perustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy
vierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut
kansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi."

Ja kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on
masentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja
tähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät
kumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi
mennyt...

Kohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli
salamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon
kylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon
punaisesta reunasta. Se kuului:

"Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä
maalta!"

       *       *       *       *       *

Kaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon
punainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta.

Ja historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena,
uhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon
tuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden
edessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton
kansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää
kaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta
linnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat
vähäiset voimansa.

Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja
naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:

-- "Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden
miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia."

Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä,
suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian
päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan
oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko
ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui
katkerana, mutta jääkylmänä:

-- "Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että _te_
olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani
voima tuntea..."

Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja
hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa
luonut...

Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat
edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron
ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:

-- "Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä
vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan.
Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa
uskollisimman kansansa."

Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja.
Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli
hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli
ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen
joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta
ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.

Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä
tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona,
Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:

-- "Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka
Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan
kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa
elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä
salamatkin voimattomina maahan."

Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta,
ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus
Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko
kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman
itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin
Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja
kolmannet olivat epätoivossa.

Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle,
olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro.
Edellinen heistä lausui rauhallisena:

-- "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän
puhdistaa meitä..."

Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

-- "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä
ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on
kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta,
raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi
on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan
vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään,
josta tässä Ruonan Aatu puhui."

-- "Hyvä! Hyvä!" -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se
perustus ja kaikki olivat masentuneita.

Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun
eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua
hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti
ikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon
sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat
hapset...

       *       *       *       *       *

Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä
suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä
leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen
henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän
armottomuus nousi suurena. Se nousi _koko_ kansan hartioille. Se ei,
kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi
yhtenä miehenä:

-- _"Mitä tehdä?..."_

Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:

-- "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko
teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella
näitä minun _nykyisiä_ kivikouriani... Valitkaa!"

Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin
voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se _ei_
tiennyt, minkälaiset tulevat elämän _uudet_ kivikourat olemaan...

Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui
valintaansa ja hajosi ja hätääntyi...

Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja
lausunut niille:

-- "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla
rannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän
_isänmaamme_."

Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan
viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän
ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:

-- "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä _kerjännyt_ valtaa, tai
ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla
kunnollansa."

Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä
ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne
nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina,
sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana
ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet
seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:

-- "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa.
Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme
mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu
nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi..."

Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen
homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen
ikivanhojen aikojen suuruudesta.

-- "Siitä asti", -- jatkoi Rooland Viik -- "olemme me tätä maata
hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä
vielä esi-isiemme lippu."

Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta
muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:

-- "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta.
Viikinkipäällikkö ei koskaan _luovuta_ laivaansa. Se menettää sen."

Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä,
hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui
suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka
joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat
olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He
ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on
kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:

-- "Oikein! Me seuraamme sinua."

Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen
hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa
heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen
puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli
tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän
hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt,
kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua
ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa
elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka
hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle
osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.

Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:

-- "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille
kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja
itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen
kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella
ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. _Menetettyä_
laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen
kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle
perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen
väistyttävä maastansa."

Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko
maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen
avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu
hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä
johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden
keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan
viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat
ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan
kauhuna ja sen rannikoiden herroina.

Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja
vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata
nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.

Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä
ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin
Rooland oikeassa?"

Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli
taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha
Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin
omille miehillensä:

-- "Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta
menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka
menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole
satamamaata toisella rannalla..."

Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat
punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi
kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana
kaskitulena roihuvan maan keskellä...

Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän
puhui:

-- "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta
muustakin kuin yksinomaan laista."

Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:

-- "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan
kansan omaan henkeen..."

Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti
hänessä. Hän keskeytti:

-- "Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa,
kuin silmäteräänsä..."

Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas
jatkoi jäykkänä:

-- "Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan
korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä
tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin..."

Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:

-- "Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä
rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi
kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda
uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden..."

Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi.
Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin
maitoa sudesta.

Tarvas jatkoi yhä selvemmin:

-- "Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_,
lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla
lakinsa."

Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä,
varmana:

-- "Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa
olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei _siten_ olisi
voinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki _taulut_ pelasti hän
_lain_..."

Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena.
Tarvas jatkoi:

-- "Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta
tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet
joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat
käsivartemme, vaan myös _vastustajiemme_ käsivarret, ja sen mukaan
toimemme ohjata..."

Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.

-- "Oikeuden kanssa tinkimistä", -- kuului ääniä Viikin miesten
joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:

-- "Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta
vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki
omalla kunnollansa."

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta
Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta
vallasta. Tarvas jatkoi:

-- "Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä
rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa."

Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi
nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi.
Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:

-- "Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden
peruskiveltä: Moorankiveltä."

Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:

-- "Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla
pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade
kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa
konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi
Moorankiviä taivaasta."

Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet
paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:

-- "Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?...
Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?..."

Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi
järkkymättömänä:

-- "Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin
_keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa
kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin."

Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän
edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti
pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni
isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.

Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli
alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän
oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa
rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän
käskyn: "Miehet! Molempia vastaan!" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu,
jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta.
Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka
monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa
sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia
yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi,
ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata
Tarvaan väen.

Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea.
Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla
lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka
oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu
punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen
maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan
arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan
kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:

-- "Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo
lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja
kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä
kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan,
että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa
lippunsa."

Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän
lausui:

-- "Suomen kansan vapauden rihmat on _leikattu poikki_ Moorankiveltä
käsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit.
Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta
tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta
käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista
homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina
Suomen mies oli _maailman vapain_ ihminen."

Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi
homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle
ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen
soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti
sitä näkyä, lausuen:

-- "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta
noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että
jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies
niiden vertaisena."

Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset
kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä
juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:

-- "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta
suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse
lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta
povestansa."

Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta
tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa
näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja
murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan
verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa,
ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään,
vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki
eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa
ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat
niiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman
vereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina,
vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta,
joka oli sen oivaltanut ja osottanut.

Tarvas jatkoi tyynenä:

-- "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa
ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja
Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_..."

Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta:
Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena
viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan
suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen
muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset
homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.

Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti
haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat
panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se
muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa.
Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan
itsensä häviöllä.

Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas
sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja
osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.

-- "Se on meidän Tarvas", -- murahti joku Taivaan miehistä.
Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella
perustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se
oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät,
valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli
ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.

Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet.
Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia
kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta
polttavana. Rooland Viik puhui taas:

-- "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina
viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä
uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden
kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä."

Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:

-- "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta
tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa
jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata
kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa
tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka
näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava."

Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:

-- "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa
unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää
joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on
sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa
kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon..."

Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä
vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta
elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta
voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.

Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen
varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja,
viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja
ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa
voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen
kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja
mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.

-- "Aateli ei keskustele oikeuksistansa", -- lausui Viikin Rooland
ylenkatseellisesti.

-- "Ei _maaton_ aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden
mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella", --
lopetti vanha Tarvas.

Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja
hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on:
"petturi", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin
isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän
lausui:

-- "Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun
lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois
_mielenjäykkyytemme?_..."

Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha
kanto:

-- "Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton
ja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on
siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui
sarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte?
Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle
ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle
vallalle enemmän -- toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt",
-- vastasi Tarvas tyynesti.

-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli
kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: "petturi", mutta hänen
väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan
johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi
hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:

-- "Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet
heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja
Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja
pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee,
kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja
Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi..."

-- "Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!" -- keskeyttivät jotkut. Ritala
kiivastui ja jatkoi:

-- "He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin
Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan
_oikeuskäsitteen_ ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian."

-- "Mutta mitä meidän on tehtävä?" -- kysyivät miehet synkkinä.
Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa
näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan
mielestä ja Tarvas Ritalasta.

-- "Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies.
Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", -- vastasi Ritala, leimuten
kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.

-- "Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!"
-- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka
Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna,
sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen
varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja
kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.

Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:

-- "Juuri niihin"...

-- "Mutta kansa ei seuraa", -- keskeyttivät miehet, joita
isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat
suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.

-- "Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia
jälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin
väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on
ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?"

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi osa
epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien
hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:

-- "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme,
kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen
tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat monet liittyvät. Heistä
näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren
rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa
tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet
kaikkea.

Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa
Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet
epäröivät...

Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut.
Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä.
Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn
pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä
nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä
kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka
häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.

       *       *       *       *       *

Silloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista
uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat
liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat
näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan
tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina,
katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä,
riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki
aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin
hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi
omassa uhritulessansa...

Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä
synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat
vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä
ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta.
Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja
katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan
Karhua tai Tarpilan Juroa.

Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.

Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä
ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat
edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun,
Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja
lohduttelivat lapsiansa sanoilla:

-- "Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae
kaada!"

Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu.
Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja
pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui
hänen käteensä ja lausui:

-- "Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä
sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa..."

Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:

-- "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit
rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa
ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin
rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme
seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa
isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin."

Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:

-- "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme
miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt
kaada."

Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä.
Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin
kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien
rajoihin...

       *       *       *       *       *

Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä
ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat
liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.

Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle.
Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä.
Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan
kipeisiin kohtiin.

Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat
järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä.
Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he
väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on
salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna,
kuin salaman silpoma kuusi...

Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut
virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian
hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät
kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa
voidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille
kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.

Mutta Suomen kansa uhrasi _kahtena_ joukkona: Kainina ja Aapelina,
viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin
katsoi kumpikin _toisensa_ uhrisavua.

Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja
ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa
Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan
ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas
liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui
kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi
suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava
nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt
hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine
tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa
käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä,
puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät
entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa,
kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.

-- "Totelkaa, tai poistukaa!" -- kuului käsky käskyn perästä.

Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:

-- "Poistukaa!"

Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat
noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat
laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja
käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.

Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan
lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö
irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän
vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten
ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän
katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä
hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka
lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi
sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle
jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä
osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita,
joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui
kylmänä, suurena ja viisaana:

-- "Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken
ihmis-elämän _ainoaan_ varmaan satamaan..."

Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän
häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.

       *       *       *       *       *

Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen
utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen
entistä.

Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä:
Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli
veneestä poistunut.

Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla
valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen
kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas,
istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne
tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli
peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät
auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti
miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut
sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja
uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

       *       *       *       *       *

Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa
iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä,
jotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_...

Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä
pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna,
lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran
epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta
kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin
lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.

Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi
lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa
oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:

-- "Palaa pian terveenä takaisin!"

Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara.
Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään
valahti kyynel. Heidät oli _syyttä_ reväisty kotoa ja siksi nousi
katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.

Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He
nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että
olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät
elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja
heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin
jääneet olivat vähemmän tehneet.

Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.

Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä
siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet
Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä
sen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta
luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa
seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat
he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa
vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he
katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.

Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka
akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi
viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva
savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti
hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä
kahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta
välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:

-- "Kavaltajat!"

Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi
isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias
elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.

Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois
sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen.
Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän
miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa.
Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli
saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta
painoa.

Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan
arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:

-- "Maan kavaltajat!"

Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka
pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.

Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet
masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:

-- "Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä
lepoon?"

Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana,
järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin
Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta,
rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis
aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham
kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.

Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta
antaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren
johtajan tulee vastata:

-- "Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta
valittavaa, kuin joko _kestää_ tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me
emme voi. Siis täytyy meidän _kestää_."

Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä
sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli
voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli
taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.

       *       *       *       *       *

Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen
harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta.
Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät
hänessä kansan turmion.

Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta
vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä
oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden
silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen
ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi
sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.

Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat
savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan
yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille.
Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi
löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:

-- "Katsokaa!... Siinä se on..."

Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät,
useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat
sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet
sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja
siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin
lausuivat kaikki yhtenä:

-- "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että _kansa_
kuolee yhden tähden..."

Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki
neuvon. Ne sanoivat:

-- "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on
mies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_..."

Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä
koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas
vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan
niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava
tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.

Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun
seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen.
Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä,
elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata
antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän,
oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_.

Kylmä, _eloton_ vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan _elävän_
elämän oikeutta.

Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin
vastaamaan teoistansa...

Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana.
Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa
ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan
vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän
yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:

-- "Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis
nöyränä osaasi!..."

Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli
alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän
astui tekemään tiliä elämästänsä.

Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan
vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:

-- "Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen
palvelijaksi..."

Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen
mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on
miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen,
jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä _yksikään_ heistä siihen
koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat
huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko
ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät
syytetyltä:

-- "_Quid est veritas?_..." [Mikä on totuus?]

Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin
sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:

-- "Niin: _Quid est veritas?_"

        ? ? ?

Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset
seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki,
että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.

Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea,
lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä
puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä
vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui
hänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden
silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti
hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli
Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita
hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä
ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui
rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan
lausua. Se lausui:

-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]

Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki
nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve,
hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin
harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen,
polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina,
paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa
viattomina, posket hehkuvina:

-- _"Ecce homo!"_

Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman
puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen
tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:

-- _Ecce homo!_ s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin _elämä_
on ihminen itse.

Ja oikeuden kultavaaka teki _oman_ tehtävänsä, ihmiset omansa, ja
elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: "Se on
maailman laki."

Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon
ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten
jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha
Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat
suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu.
Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan
ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden
uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen
rinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_...

Mutta Harhama katseli _ihmistä_ historian lehdiltä, joiden muste oli
vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä,
pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun
Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän
hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran
painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen _ihmisen_ omilla
silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.

       *       *       *       *       *

Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan
hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa
välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu.
Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.

Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät
työtä, toiset katselivat heitä pettureina.

       *       *       *       *       *

Kuului taas myrkyllisiä sanoja: "petturi!" Joku jo lausui
epätoivoisena:

-- "Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_."

Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse
Tarvas:

-- "Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat
sanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen
kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei
voi sitä enää jättää häviämään!"

Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:

-- "Meitä pilkataan... häväistään... herjataan."

Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:

-- "Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se
teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama
_orjantappuraseppele_ on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä,
sillä ne ovat _väärin saatuja_..."

-- "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa", --
puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.

-- "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat
ja ylistyslauluja laulavat!..."

Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.

       *       *       *       *       *

Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät
seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat
valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.

Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He
muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja
kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli
katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä
kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten
kuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä,
sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa
kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:

-- "He ovat pettäneet maan..."

Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla
olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat
sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi
äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto":

    "Voi konsuleita! He pettivät kansan.
    He pettivät maansa ja _möivät_ sen.
    He solmivat sille surman ansan.
    He polkivat lokaan parhaat sen.

    Siis, veljet, käteenne kostonmiekka!
    Maan paariasluokaksi kirottakoon
    ne, joiden teoilla Suomen hiekka
    on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!"

Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat,
nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti
kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen.
Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta
nouseva lieska...

Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki
kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen,
jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin,
katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa
pelastuksesta. Nuori Horn lausui:

-- "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... _suuri_ rutto...
_Meidän_ on pantava sen suuhun hampaat..."

Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:

-- "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme
sen suuhun hampaat panneet!... _Sille_ rutolle on Suomessakin
tarttuma-aineita säilynyt liian paljon..."

Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin
monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut.
He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana
nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja
miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra
lopetti synkän vaitiolon lausuen:

-- "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat,
kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme."

Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:

-- "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat
leukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat
turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet
poikki..."

Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien
ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:

-- "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se
kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä
niitä hampaitansa karistelemaan..."

Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen
säestyksellä runonsa viimeisen säejakson:

    "Siis, veljet, kaikille petturinvaippa,
    ken kansan ääntä ei tottele vaan!
    Kostoksi moisille kalpa ja raippa!
    Se ainoa turva on kansan ja maan."

Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä.
Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on
liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:

-- "Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa
osaa paariasluokaksi..."

Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa.
Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin
maailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan
ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He
paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova
Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:

-- "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman
mielipide Suomen vankkureja vetämään..."

Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt
voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa
turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä
turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä
itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan
ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska
tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta,
kuin elämä itse...

Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet
taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä,
nostettuna elämää vastaan.

       *       *       *       *       *

Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt
väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat
isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut
heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja
sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana,
sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä
vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.

Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä
kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi
ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo
kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan
kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe
Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja
valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin
valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.

Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan
johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.

Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan
uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä.
Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa
ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta
rakennettua majaa.

Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa.
Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen
lattialle ja joukon johtaja puhui:

-- "Vanha Tarvas!

"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy
pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut
sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi
ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä,
mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä
alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen
susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi
ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista
tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei
ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan,
jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä
käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että
itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse."

Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä
hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla
hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen
voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan
laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä
tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä.
Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän
lähetystölle:

-- "Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun
ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä
täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy
elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla
viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja
teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti
seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi
Judaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta
savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava
väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei
tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon.
Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt
nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon,
jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä
Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin
Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei
häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat
sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja
siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi
ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä."

Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas
rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin
muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti
suomalaisia miehiänsä tarkottaen:

-- "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet
itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia,
jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa..."

Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku
jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani
Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta
sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.

Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä
ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä
valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja
seuraavan kirjeen:

-- "Suomen miehet!

"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin
epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta.
He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi
suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on
kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos
en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä
tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta
haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo
historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän
suorittaneen kirjoihin.

"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana
maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat
vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton
hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto.
Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa
niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin
lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat
niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen
portto heiluvine hiuksinensa.

"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä
on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän
hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.

"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja,
Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta,
voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni
joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa
on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun
Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa,
vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä,
että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on
häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja
Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.

"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa!
Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi,
sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia.
Ruotsalainen rannikko on _Suomen_ pellonpiennar ja kukkikoon se
punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta.
Mutta Viikin _vallalle_ suomalaisten herrana ei tässä maassa saa
olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja
jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä
maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä
haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan
silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee
voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa
tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita,
tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa,
kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina
valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden
siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen,
jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan
sitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea
omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden
kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten
hapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki
puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole _kylliksi paljon_
hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset
ikenet..."

Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan
häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin.
Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:

-- "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman
henkesi tai vieraan väen... Valitse."

Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea
mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat
entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja
toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin
johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä
epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa
ympärille.

Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi
isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli
kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja
nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea
vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta
ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt
kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä,
mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin
portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen
ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle,
verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä
välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten,
mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi,
kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.

Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain
salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin
juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä...

       *       *       *       *       *

Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni
vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt
isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli
pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva.
Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli
pistooli ja pieni myrkkykapseli...

Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki
Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin
myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja
lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti
mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa.
Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin
näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:

    "Syystuuli käy. Viimeinen punakukka
    suruissaan Suomen rantaa koristaa.
    Europan kauneimmalla akkunalla
    se suurta kesää surren kaihoaa.

    Se punakukka Suomen akkunalla
    vuossataa monta kukkinut jo on.
    Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla,
    on kestänyt se, kaunis, turvaton."

Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli
Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan
kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä
punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena
ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta
ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet
terävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä...

Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen
akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:

    "Se punakukka muualta jo aikaa
    on kuihtunut ja jäänyt unholaan.
    Ei maailmassa sille sisarrukkaa
    oo säilynyt. On tämä ainut vaan.

    Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa,
    maailman kylmän kouran koskettaa!
    Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa,
    mun käteni sua, kukka, puolustaa.

    Jo talvi saa. Viimeinen punakukka
    sen pakkasista kuihtuu kohta pois.
    Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka!
    Ken ilman punakukkaa elää vois?"

Hän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli
Suomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen
eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti
vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän,
asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.

Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä.
Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle
lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän
laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen
pistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli
Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän
muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa.
Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä
kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja
halveksiminen, ja hän lausui:

-- "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot...
Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!..."

Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin,
pukeutui ja lähti.

Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen
kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä
maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja
nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen
punakukka, hänen unelmiensa kukka...

He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina,
suuren voiman lähettäminä.

Kului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen...
kolmas... neljäs...

Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän
verensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat...
unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen...

Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne
saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:

-- "Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_,
toisen _hyve_. Ja taas päinvastoin..."

Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä
ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä
ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä,
huuliansa maiskutellen:

-- _"De mortuis nil nisi bene."_ [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]

Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan
kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:

-- "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen
täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi..."

Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli,
että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä.
Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:

-- "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen..."

Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren.
Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla.
Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut,
jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat
vihan ja koston.

-- "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", -- lausui Ruonan
Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman
vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa
vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa...

Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään
rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja
hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se
itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa
viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon
pukeutunutta Nikolain pientä varjoa...

Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen
eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja
elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä
huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia
ja häviäviä pyrinnöitä.

       *       *       *       *       *

Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli
täysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja
lähti niittämään ihmiselämää...

Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi
aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja
silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa.
Kansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat...

Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi
akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja
kansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli
hävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä
ainoastaan maanraon...

Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän
muistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman
kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä
katsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä...

Kuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle
istahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana
hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan
harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi
kanteleen säestyksellä:

    "Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi!
    Tuuti Suomen suuri matkamies!
    Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi
    johtanut on vaivaloinen ties.

    Niin monet tiet ja polut mulle laitoit
    ja monet hengen korut mulle toit.
    Niin monet kukat myös sä mulle taitoit,
    kuin kaunis sävel aina mulle soit.

    Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa
    kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan,
    ei lahjoistasi muuta vastalahjaa,
    kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.

    Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi
    sen ikkunalle pääset kukkimaan.
    Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi.
    Se luotasi ei luovu milloinkaan.

    Ei kuolo sua koskaan petä, heitä.
    Siks jätä siekin kaikki katkeruus!
    Vikani kaikki unehella peitä,
    kun on niin jalo ystäväsi uus."

Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän
oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli
niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että
ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi...
kaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle
vastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä
liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä...

Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin:
Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon
hautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin
ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi
valmiina silmää sulkemaan...

Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä
elämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän
ei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi
maansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen
kauneutta...

Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä
kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi
silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa...

Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan
liinansa paareille.

Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan
ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle,
jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu
sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita,
ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen,
joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä,
jäykkänä, suurena.

Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset
levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen.
Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien
vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:

-- "Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!"

Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: _rakkauden_
tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.

Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa
vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla.
Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana
kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla,
jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli
juopunut isänmaanrakkauden viinasta.

Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:

-- "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella
ihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä _omat_
sääriluunsa ja liata _oman_ hautansa jo ennen siihen makuulle
menoansa?..."

Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:

-- "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö
_isänmaan_ pidä sitä hänelle turvata?"

-- "Pitää", -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:

-- "Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko
soiteltavan _johtajiemme_ sääriluilla?"

-- "Emme", -- kuului vastaus.

Kirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen
kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.

Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen
pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen,
jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa
tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut,
ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja
sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen
pääkalloja, irvisti se ilkeänä:

-- "Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset..."

Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta
itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan
ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi
sääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei
voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa,
jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:

-- "Niin häpäisit sinä ihmisluusi..."

Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä...

Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi
juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä
suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa
synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä
kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät
toisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui
jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä...

Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi
lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti
ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko
kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se
mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä
vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen
mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi
vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä
siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen
pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki
sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään
vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa
johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä
seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen
edessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa
soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen
ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:

-- _"Ecce homo!"_

       *       *       *       *       *

Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena,
kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta
aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten
elämänä.

Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen "vanhin
poikansa" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa,
sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren
käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen
itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.

Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen
ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.

       *       *       *       *       *

Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa
auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase
kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen
rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut
niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski
vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen
jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja
istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko
akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät
Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset
rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous
nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit
vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun
asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston
ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen
miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta
ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva
kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana
ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat
luvan palata isiensä maahan.

Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun
seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren
viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä
laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien
äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet,
Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva
lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:

-- "Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran
rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!"

Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko
suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti
_vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi
arvokkaasti.

-- "Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan
väkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä."

-- "Mutta onhan Tarvas kuollut", -- huomauttivat toiset.

Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:

-- "Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan
sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden
sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä."

Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:

-- "Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut
esi-isillämme."

Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä
hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime
vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi
käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:

-- "On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin
väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä
häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja
mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä..."

Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän
silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän
sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan
ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen
viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva
puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:

-- "Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin."

-- "Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta
loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen
käsiin", -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin
jo rannasta, lisäsi hän: "Mutta minä lähden toivorikkain mielin,
sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä
kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä
vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima..."

Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa,
ajattelevaa.

Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka
seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen
väen ympäröimänä, ja lausui hänelle:

-- "Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika
pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?"

Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman
viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja
kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän
asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille
valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:

-- "Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja
Ilmariselle..."

Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf
lausui lopuksi:

-- "Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo
kahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet
siihen..."

Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä,
hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa,
ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella
lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen,
joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset
alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena
paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle
viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä
levittäytyi vanhan viikinkivallan _häviö:_ Kaikki oli hävinnyt,
Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän
taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti:
pääkalloa kohti...

Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden
aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui...
taivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt...
jo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta...
Ne olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo
hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski
niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt
kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme
neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien
veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat
ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa
maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita
entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar
ei ymmärtänyt sisarta.

Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien
seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen,
lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne
"toiset". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi
ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi
vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat
kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä,
eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli
uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi
ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt
miekka, vaan seppele...

Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden
viimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista
viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei
ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle,
jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat
retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt
lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä.
Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut
häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin
se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo,
jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle
ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan
_vanhimman_ olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan
merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi
päälliköksi.

Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä
niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä
poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa
ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa
ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti
aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen
akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia
Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin
olisi uudestaan astuttava _soutajiksi_ viikinki-kalerilaivaan ja
raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla...

       *       *       *       *       *

Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina
kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat
tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen
hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa
maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät
vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin
vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut
sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi
tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:

-- "Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin."

-- "Ja sinun halaattisi länteen", -- vastasi toinen, eikä kumpikaan
huomannut, että he olivat _alasti_...

Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen
herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.

Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan
väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä
sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen
kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa
ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien
loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa
poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko
yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.

Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He
näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä
eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se
suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen
häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja
kirkasti sen säteillänsä.

Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen
vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä
kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:

-- "Katsokaa! Suomi ei ole köyhä..."

Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi,
koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen
silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.

Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä
väeltä:

-- "Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla _kiviä_ leiväksi,
kun kulta kiiltää noin _likellä?_..."

Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli
muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:

-- "Tahdotteko muuttaa _kiviä_ leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?"

Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru
suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:

-- "Valitkaa kumman tahdotte!"

Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan
kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat
tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se
osotti niitä ja lausui:

-- "Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te
olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden
hallussa..."

Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:

-- "Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä
olla kultavuoren vartijana?..."

Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti
heitä:

-- "Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!"

Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt,
miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren
vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien
johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden
vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia
osottaen:

-- "Katsokaa repaleitanne! Onko _teille_ siitä kultakasasta kultaa
liiennyt?"

Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä,
kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä
kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.

Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:

-- "Katsokaapa niiden pukimia! Onko _se_ väki kitunut kullan
puutteessa?"

Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:

-- "Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun
olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet
oikeassa joukossa?"

Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli
vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat
nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti
puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:

-- "Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää
luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin
kultavuoret ovat teidän!"

-- "Irti porvareista!" -- huusi ihastunut väki oitis.

Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä
sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle
katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet
niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin
huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata,
kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja,
viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei
olisi aarre odottanut.

Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen
anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön
katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että
heitä oli niin törkeästi petetty.

Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se
kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi
Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia,
kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston
poikiessa käärmeenpoikia sen poveen.

Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä
nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä,
jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa...
sihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut
punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista
ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui
kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine
käärmeinensä...

Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka
hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä
elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik
joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi
siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa
kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon
ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen
osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään
ja oksentamaan syötyä uutena elämänä.

       *       *       *       *       *

Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen
kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina
sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta
kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei
oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun
henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:

-- "Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?"

-- "Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!" -- oli vastaus.

-- "No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille
suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt
taas siitä muistutti", -- jatkoi Grafskij.

Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin
yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä
toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa
tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä
sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi
pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä
tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle
suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan,
tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän
oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin
vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas
nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä
pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:

-- "Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä
antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä
voin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä
tuntemaan ja kenties suositella..."

Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka
nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota,
ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei
voi pois viskata.

-- "Vai kuinka Te ajattelette?" -- kysyi kenraali Grafskij, kun
Harhaman vastaus viipyi.

Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä.
Viimein vastasi hän ajatuksissansa:

-- "Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään
valtion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä
Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä
tekemään muitakin tutkimuksia."

-- "Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin
asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee", -- lausui siihen
kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:

-- "Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä
puoleeni!..."

       *       *       *       *       *

Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi
syömistänsä.

Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua.
Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja
katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman
rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa,
entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta
vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.

Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto,
yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon,
näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana
tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini
ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka
valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret
lämpimällä valollansa.

Kenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan.
Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen
vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia.
Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden
ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen
suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin
Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik
väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä,
Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne
puheenvuoron ja lausui:

-- "Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin
edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa
on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin
tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme
täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman
ihmis-aateluutensa..."

Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Viikin miehet.

-- "Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?...
Nimet esiin!" -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa
puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa
rautaisella äänellä:

-- "Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan.
Mainitsen niistä Vaarnan Riston..."

-- "Alas herjaaja!... Alas!... Alas!" -- huutavat Vaarnan miehet
kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä,
kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä
omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:

-- "Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt
hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista."

Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä.
Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten
vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee
pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.

-- "Alas herjaajat!... Alas!" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset,
Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen
puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi
vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä
puhua:

-- "Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan
hengen sudenmaitoa."

-- "Niin onkin!" -- keskeytti huudahdus.

-- "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", -- huomautti joku.

-- "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", -- yritti Erkki Finne
jatkaa.

-- "Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas
on suomalaisuuden suuri susi!" -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului
joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui
jäykkänä:

-- "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise,
johon ei koske... Se on _puhdas_ ajettuma... Siksi älköön siihen
kukaan koskeko!"

Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta
uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa.
Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja
vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä
isänmaanrakkauden uhrituohus:

-- "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi
ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle
me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien
sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille
kivelle päästy..."

Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy
äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:

-- "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla
tehty teko on laittomuutta..."

Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi
vaatimattomana ylös ja puhui:

-- "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun
hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta
tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui
Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä,
samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan
varten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme
kärsineet?"

       *       *       *       *       *

Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan
hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen
vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat
liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli
häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena,
pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi
lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä
veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään
pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin
tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:

-- "Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua
vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin
siinä erehdytte."

Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:

-- "Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja
kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa
minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika
tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole
aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan
häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan
ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai
onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain
tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet
suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on
kansa..."

Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna
jatkoi tyynenä:

-- "Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain
kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin..."

Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina
tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan.
Vaarnan Risto jatkoi:

-- "Ritalan ajatus on väärä, sillä lain _henki ei ole_ kaiverrettu
kuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain
kirjaimeen, vaan sen _henkeen_..."

Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:

-- "Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille,
että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja
se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme
ei puhdistusta tarvitse."

Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi
taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.

-- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten
penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten,
kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli
kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat
hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman
olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja
itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa
joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana...

Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:

-- "Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa
puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta.
Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa
puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle."

-- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:

-- "Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että
emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa
joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän,
niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto
Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka
itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten
itseänsä, kuten koko kansakin tekee..."

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi
voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.

Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen
akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien
pideltäväksi. Hän lausui:

-- "Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta
peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he
ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika
ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti,
ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän
Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi
kulmakivi..."

Huudot: "ei... ei... oikein... ei... oikein" katkaisevat puheen. Sen
tauottua jatkaa Rooland Viik:

-- "Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan
vieritettäväksi."

-- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin
edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:

-- "Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta
tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik
puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä
maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän
maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit
voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne
uudistaa poika isänsä kuoltua."

-- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten
penkeiltä.

Tarpila jatkoi:

-- "Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti
istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä
itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin..."

-- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat
mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt
nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen
rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa
herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan,
sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.

Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti
Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.

       *       *       *       *       *

Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä
lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat
lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.

Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:

-- "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin
vihaisina.

Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:

-- "Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!...
Pettureita!... Sala-ampujia!..."

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli
kaikkien mieliä. Hänen verensä oli _ensimäinen_ veljesveren pisara,
mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen
kädellä...

Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen
kaikista soista...

       *       *       *       *       *

Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato:
Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa
ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli
koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli
pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta,
kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka
valmistautui puhkeamaan.

Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä
portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan
luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen.
Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia
silmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä
tuhansista suista vihanmyrsky:

-- "Alas aateli! Kansa valtaan!"

Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.

-- "Alas!... Alas aateli!"--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.

-- "Alas!" -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet
peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa
nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:

-- "Toverit!

"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta
ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun
suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!"

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- riehahtaa silloin katkera huuto.
Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät
ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He
katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:

-- "Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset
laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat
vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä
kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin
viikkiläinen?"

Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat
ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:

-- "Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi,
jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?"

-- "Ei", -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa
ja rohkeutta. Hän lopetti:

-- "Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki
kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko
suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton
hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen
suuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!"

-- "Emme!... Emme!" -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat
entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla.
Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin
Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle
väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen
jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen
murina. Vaaran Esa jatkoi:

-- "Vannokaa niille pettureille kostoa."

-- "Kostoa!... Kostoa!" -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten
elämän raskaana taakkana hartiankumara. "Kostoa!" -- kohisi
joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:

-- "Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä
on meidän voimamme?"

-- "Näissä!" -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko
tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa
vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen
pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:

-- "Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa.
Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa
sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!"

-- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja
joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta
temmatusta raudasta. Puhuja lopetti:

-- "Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan
oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin
kaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa."

-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- raivosi
taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen
tunteittensa suurilla siivillä.

-- "Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!" -- liekehti
kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.

-- "Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!"
-- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen
mahtaviin säveliin.

Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät
hänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi...

Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä.
Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin
vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle,
kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin
tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina
kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa
vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota.
Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä...

-- "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", -- lausui joku
kuulijoista.

-- "Niin", -- vastasi toinen. -- "Mutta ne luonteet maksavat
lukemattomien siveellisen sortumisen."

Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki
lapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä
ja todisti jonkun näkymättömän voimaa...

       *       *       *       *       *

Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä
kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi
pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui
oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä...

Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas
tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja
vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille.
Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena
päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa
pesässä...

Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja
tyttönen hyräeli:

    "Ällös kuule,
    mitä maailma luulee!
    Sinä vaan elä emmi,
    älä emmi, vaan lemmi!

    Voithan antaa
    eukon kieliä kantaa!
    Älä usko sä heitä!
    Lempi liittävi meitä."

Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa
oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään
ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat
itkusta punertavat.

-- "Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!" --
kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas
rouva Esempion silmästä.

Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:

-- "Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta
kun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman
raakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi..."

Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan
kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:

-- "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua
loukannut?"

Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:

-- "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista...
Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään..."

Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä
nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:

-- "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!"

Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat
häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään.
Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni
hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä
odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä
kaikkea ja kuiskasi:

-- "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki
häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan,
niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa..."

Rouva Esempio jatkoi:

-- "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren
numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he
siitä edes mitään tiedäkään..."

Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli
niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä
johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä
johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut
maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa
ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana,
johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan
Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.

-- "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" -- kehotteli
hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui
siihen:

-- "Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on
testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla,
että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa
saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee
jotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin..."

Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä
perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva
Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu
salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio
muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta...
kosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä
johtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki...
pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen
eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:

-- "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä..."

Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva
peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento,
joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön,
kostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä
maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine
sääntöinensä.

Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset.
Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa
tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui
edelleen:

-- "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän
suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi
vihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia
kielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin
välejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa..."

Huoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui
aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin
hieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana
Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.

Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan
rantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet
väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin
näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä...

Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt
taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja
juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili
käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti
jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi
maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta
ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan.
Hän riemuitsi jo itseksensä:

-- "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan
otan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja
veitsi kädessä, millä suortuvia ajella..."

Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:

-- "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat..."

Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:

-- "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen
ei tarvita edes mitään kunniasanaa..."

Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä
kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden
ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla.
Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja
lausui, mieli kukkamaana:

-- "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta...
Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon
aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin
oikeaa aatelia..."

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen
katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:

    "Kahvi kiehuu ja eukot
    kielikonttia kantaa.
    Mutta lempi ei ratkee,
    eikä sen paula katkee."

Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön
ratoksi.

       *       *       *       *       *

Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut
ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan
joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen
tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli
punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä
lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se
lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten
istuneen maailman alusta asti.

Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt
valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan
puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä.
Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen:
vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut
pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin
hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.

Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa.
Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon
tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.

-- "Hei-li!" -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää
Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:

-- "Hah... hah... hah... haa!" -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin
naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja
paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:

-- "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura
talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta
ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu."

Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen.
Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty
elämän ilojen suuhun.

-- "Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet", --
keskeytti Heili.

Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille
vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:

-- "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se
on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa...
Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo
että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät!
Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!"

Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset
katselivat uutta tulokasta äänettöminä.

-- "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", -- kiivastui Heili.

-- "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden
penikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi
herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi,
mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!...
Meillä sitä aatelia ollaan..."

Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.

-- "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" -- kiivastui
Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena.
Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:

-- "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä
nuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen
viulut ne ovat voiman viuluja."

Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui
taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja
lausui:

-- "Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita..."

Sarva yltyi yhä ja ylpeili:

-- "Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit
olemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin,
niin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos
porvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää,
pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja
kerta sitä sanotaan, että: Stop!"

Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku
heistä murahti:

-- "Millähän sitä sinäkin sanot?"

-- "Milläkö kansa sanoo?" -- uhitteli Sarva. -- "Kunhan käsirysy
tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on
aatelia!"

Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia
oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli
metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt
kolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.

-- "Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat", --
murisi yksi joukosta.

-- "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän
olet jo heilumaan tottunutkin", -- pisti siihen Katri tarvaalaisten
joukosta.

Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen
ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki
itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi,
vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon,
umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki
nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä
ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa
ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta
lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti
elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän
nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan
kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi,
pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:

-- "Ah! _Elämä on kaikenhäviö_..."

       *       *       *       *       *

Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille
huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä.
Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat
kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee
maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.

Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen
lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa
puhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon
vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa...
hymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä...
jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua
sydämiin...

Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän
myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen
runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko,
josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. _Siinä_ asiassa oli hän
rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän
pöydälle. _Sitä_ rehellisyyttä ei hän _voinut_ olla noudattamatta
silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele
nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa
ja siksi ei hän _voinut_ tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä,
kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon
raatelemana.

Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se
olevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus
kaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona...

Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina.
Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia
tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi
hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän
lakeuksille...

Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä
tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt
odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva
Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan
pyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.]

-- "Tuloni kait oli Teille odottamaton", -- puheli Anna Pawlowna
ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.

-- "Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli
_toivottua_", -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla
valitulla sanalla ja kumarruksella.

-- "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?" --
kysyi Harhama, hetken puheltuansa.

Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:

-- "En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja...
Olettehan kuullut kapinasta?"

-- "Kyllä..."

-- "No niin", -- jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti
surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko
itsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei
kukaan tiedä."

Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa.
Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana,
elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä,
purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli
Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä
paljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut...
uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt
oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä
sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan.
Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme,
joka söi itseänsä.

Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla
äänellä:

-- "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa
Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on
parasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta..."

Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna
Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "_Hänkin_, joka on Jumalan
kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se
Hirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!"

Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis
tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi
Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen
tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:

-- "Kyllä elämä on joskus julma..."

Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:

-- "Ei se ole elämä... siinä on joku muu..."

Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna
Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli
surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä:

-- "Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, _minkälaisen_
elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen
tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan
pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö..."

Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys.
Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:

-- "Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta
varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä
ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun
hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien
voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen:
Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja
loppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi
Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne
vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt
herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille
eri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä
nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun
valtakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!" -- lopetti hän.
"Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat
osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku
puro jaksavan virrallansa poikki kihnata..."

Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja
toiveet. Hän vastasi hieman surullisena:

-- "Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no:
siteet... _yhteyden_ tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne,
sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta..."

-- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- "Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan
testamenttia", -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.

-- "Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?"
-- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.

-- "Anteeksi!" -- yritti Harhama puhua.

-- "No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään
unohtaa", -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi
loukkautuneena.

-- "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin.
Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen
kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole
niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta -- kun tässä nyt taas
tuli siitä puhe -- että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja
ne ovat..."

-- "Nohan?" -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.

-- "Nämä kaksi!" -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.

-- "Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa
peukaloanne pitemmälle!" -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena.
"Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä
jatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu
kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette.
Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön
tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä
Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös
tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään
nyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan...
semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?"

Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli
Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän
halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.

-- "Kyllä... On _seuraa_", -- vastasi hän tuskastuneena. Anna
Pawlowna jatkoi:

-- "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan
sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne."

Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä
tarkastellen:

-- "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on
niin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta
ihmisestä aatelisen."

Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin
yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:

-- "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia
vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää
sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea..."

-- "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä",
-- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.

Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta,
näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi
ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti,
virkkoi hän lopuksi:

-- "Niin... Mitä on sitten se _oikea_ aateli?"

Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:

-- "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte
kysymyksellänne sanoa: että _muka_ halveksitte aatelia... Kyllä minä
ajatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka
syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla...
Taas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi
aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää
vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa
istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä...
Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän
aateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa
kaapussa."

Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin,
kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa
silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei
viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän
ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna
kysyen:

-- "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?"

Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:

-- "Oma itseni... ja rouva Esempio..."

-- "Ah! Tämä jonka esittelitte?" -- tarttui Anna Pawlowna.

-- "Niin... Hän", -- vastasi Harhama kuivasti.

Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin
hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän
vaiti-olon kuluttua lausui hän:

-- "Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan
Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä
nähdä..."

Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:

-- "Kenties hän onkin kaikkea _muuta_ kuin seuraa..."

-- "Niin!" -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna
tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:

-- "No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on
kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä,
toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää..."

-- "Ja mikä on se toinen syy?" -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä
edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä,
alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:

-- "Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille
_vaimo_ niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu
'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_..."

Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän
kysyi ärtyneenä:

-- "Ja kuka on minut Magdaan sitonut?"

-- "Laki", -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.

-- "En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta", -- lisäsi Harhama
ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna
Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:

-- "Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu _itse_
määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?"

Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän
vastasi kierrellen:

-- "En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan
vapaus, mutta _tässä_ asiassa sen täytyy olla..."

-- "Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän
suhteenne _tässä_ asiassa valinnan vapautta?" -- keskeytti Anna
Pawlowna.

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä,
jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan
kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:

-- "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi
Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole _sitä_ 'rikkautta'
liian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta,
joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä
ruostekaan raiskaa..."

Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja
erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja
erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista
näkyä katsellessansa.

Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas
myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan
Venäjällä ja lopetti naurahtaen:

-- "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän
Suomen historian loimet höltyneet."

-- "Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", --
virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi
Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama
antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä
järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä
oli sidottu.

Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:

-- "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?"

-- "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa
hallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä", -- naurahti Anna
Pawlowna leikillä.

Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli
katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä
kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se
oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat
sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana,
punaisena, kipeänä paiseena.

       *       *       *       *       *

Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla,
kumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina
kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä,
jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt
oli se _ainoa_ hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja
uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro
lorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä,
koivunvarpukeinu valmis...

Pesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat
luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi
emollensa lemmenlaulunsa...

Emo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli
nauttinut sen vuoden _ainoan_ silmänräpäyksen onnen...

Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa,
vaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja
lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät,
lauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta...

Rakkaus on suuri, kun se on oikea...

-- "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja
uskollinen on meidänkin suhteemme."

"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on
ihmis-aatelin", -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän
katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.

-- "Kiitos siitä!" -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä...
Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:

-- "Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon
kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa,
kuin niidenkin rakkaus..."

Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto
on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän
puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen
pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan
hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden.
Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei
houkutellut hautovaa emoa pois.

-- "Tir... lir... vir!" -- visersi kottarainen. Varpu heilahti...
ilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso
emon pesältä.

Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen
hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta...
Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen
onnea...

Kevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet
sen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja
sen hetken ylistystä...

Rakkaus on suuri, kun se on puhdas...

       *       *       *       *       *

Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei
hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden
jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa
sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös
maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui
silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa.
Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia,
mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä
kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän
herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti
maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset,
ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella,
varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin
maailmankurjuus. _Ainoastaan_ se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle
vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten
puheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen
oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_.

Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa
nuorison kanssa.

Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen
Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein
turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa
onnistumaan.

Oli sunnuntai.

Alkulan isäntä luki raamatusta: "Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne,
hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi."

-- "Hyvää päivää!" -- tervehti Harhama.

Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:

-- "Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?"

-- "Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta
asiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta
minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna,
niin ehkä", -- alkoi Harhama puhua.

-- "Niin! Hyvähän se olisi!" -- äännähti Alkula, selaillen
raamattuansa.

-- "Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun", jatkoi Harhama
hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:

-- "Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole
samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte
ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita
muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin
aateli."

-- "Ja mikä se on?" -- tarttui Harhama kiihkeästi.

-- "Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ
turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme
terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja
muussa paheessa", -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset
heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.

-- "Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?" -- keskeytti hän
nopeasti, tuntien jonkun piston.

-- "Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa", --
vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan
päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma.
Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:

-- "Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta..."

-- "Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva
Esempion kanssa", -- jatkoi Alkula.

Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä,
kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi
hän:

-- "Entä sitten? Mutta jos hän _olisi_ vaimoni?"

Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:

-- "Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan
_julkiseksi_?"

Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:

-- "Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi,
julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden
varkaudeksi, vaikka sekin on _julkisesti_ hankittu... Sillä jos
katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne,
jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien
opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan..."

-- "Hävetkää", -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:

-- "Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se
julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee
ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole
porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti,
että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin
myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen
haureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki
jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä
kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat _itse_ tunnustavat sen
paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen _hyveeksi_
julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon,
houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella,
pettävällä kuorella?"

Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja
halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui
ylpeänä:

-- "Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä
ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella
Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan:
portto?"

Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän
puheeseen, lausuen:

-- "Te erehdytte. Minä en ole _Teille_ sanonut, että rouva Esempio
on portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri _Teidän_
silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. _Te_ olette syyllinen,
se oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te
olette _mies_ ja vastuun täytyy olla aina _miehen_ hartioilla. Jos he
peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on
huono linna."

-- "Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?" -- uhitteli
Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.

-- "Älkää taas kiivastuko... Te ette _voi_ niistä vastata. Pahan
siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen
tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon
kitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan,
ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren
syvyyteen."

Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys
rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen
vakavana:

-- "Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta
sen rinnat _täytyy_ meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää.
Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen,
siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin
koleraakaan. Sitä _toista_ me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun
asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa
pois paikkakunnalta."

Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha
Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen
petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin
kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi
heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi
hän:

-- "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän,
niinkuin miesten asia. Minä _itse_ puolestani Teitä kunnioitan ja
rakastankin, ja juuri _siksi_ olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en
ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen
sijaan kylliksi _vanha_..."

Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas,
nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena,
ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys
ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen
olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:

-- "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon,
kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te,
kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" -- hän laski kätensä
raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut
elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa
kourissa. Minä tunnen elämän..."

Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän
katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi,
peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä
"mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.

Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama
mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi
elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän
oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden
ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa.
Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi
Harhama:

-- "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?"

Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien
muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja
karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet.
Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien
välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi
lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:

-- "_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin
akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se
kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja
puhdistaa koko kansan."

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa
elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa
niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana
myllynkivenä.

Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla
elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas
seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare,
toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä
erkani akanana oikeasta.

Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. --
"Mitä on elämä? Mitä se on?" -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin
lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä.
Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat
Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: _"Ego sum via illa,
et illa veritas, et vita illa."_ [Minä olen tie, totuus ja elämä.]

Hän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta
tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset
loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja
tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli
katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa
tarkottaen:

-- "_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet
syypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja
sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä
poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä."

Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:

-- "Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!"

Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi
herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:

-- "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani
ovat omissa käsissäni..."

Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa
vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan,
pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse
hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi
elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi
ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän
halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata
häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja
esimerkki: se toinen aateli.

       *       *       *       *       *

Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä
mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen
ytimien läpi.

Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen
Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat
hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien
värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa,
kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja
ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon
edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket...

Kaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden
ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi,
pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset
selässä taiteellisena hampaikkona...

Temppeli on valtaavan ihana.

Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle
johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista
Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei
pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin
vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden,
etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset
seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset...

Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis
_kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä
kirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki
kunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.

Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen
vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti
hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen
vartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta...
kylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta
virheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka...

Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa
hänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus
nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt
sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli
kurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle...
Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen
palvelijaksi...

Mutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä,
kuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen
valtaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen
valtikkaa...

Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa
Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään
kunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini,
elävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen...
Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata...

Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden,
että Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi
Aaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini...

Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa...
himo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin
kärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla...
Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää
hän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti
kaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy
taas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun
päästyänsä...

Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis,
tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna...
Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi
silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä
alttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan
huuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle...

Hän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen
käärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on
hopeanvärisenä laskeutunut hartioille...

Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen
kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku
säveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun
koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.

Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se
on Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen
lyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se
tulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman
kauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden
tavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi...
niiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi...

       *       *       *       *       *

Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen,
jossa maailmat liikkuivat bakteereina...

Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen
enkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla
tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään...
Kauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa
oli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen
houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja
suloa.

Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa
voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen
voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.

Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit
kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:

-- "Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät
siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja
joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän
herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät
houkuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita
kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille
palvelijansa Aaraman kauniit kuplat..."

Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:

    "Hän kirkas kupla on
    ja haihtumaton.
    Hän aina valkenee,
    ijäti selkenee.
    Pimeässäkin
    silmään sokeankin
    hän aina hohtaa, kirkastuu."

Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi:

-- "Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä...
Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan
aistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!"

Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis
Niilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa...
sfinksinensä...

Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret
uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.

Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat
vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille...
Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat
valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti
kuulijoillensa:

-- "Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista
kuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada
pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua
ajatellessaan eksy Jehovan poluille..."

Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

    "Hänen kuplasensa kauniit
    Jehovalle kostaa,
    maasta suuret pyramiidit
    pilviin asti nostaa.
    Luona sen jo kaikki häärää,
    ettei muista tietä väärää."

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä
tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa,
miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan
verkoista!"

Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi
taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa...
Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa,
kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa
kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa
jumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo
ihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena
kädenkäännähdyksenä.

Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat
miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä,
jokainen jänne jousena. Piru selitti:

-- "He eivät tee sitä _hyödyn_ vuoksi. He tavottelevat kiekolla
Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan
poluille..."

Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:

Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat
varustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat
pylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät
jo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa...
Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla...
Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan
heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:

-- "Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin
henkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät
elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa
_juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan
ahtaita polkuja..."

Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:

    "Hän se kaikki polut aukoo,
    joilta kaunis kupla hohtaa.
    Hän ei lopu, hän ei taukoo.
    Jokahinen hänet kohtaa,
    joko juoksee taikka käy.
    Hän on aina, vaikk'ei näy."

Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä.
Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta
taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana.
Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka,
taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Mutta ne, jotka eivät jaksa _juoksemalla_ saavuttaa herramme
palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä
_seisomalla_. Katsokaa."

Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan
rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän
keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä
kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne
soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä
sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli
kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä...

Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään
päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon
paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.

Piru osotti näkyä, selitellen:

-- "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa
juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin
valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa
hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan
kiviset polut..."

Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät
ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu:

    "Kaikki sinne vierii,
    kaikki sinne kierii,
    missä häilyy kunniankupla.
    Siinä kaikki pyörii,
    siinä kaikki hyörii.
    Hän on
    tutkimaton."

Piru saarnasi edelleen:

-- "Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän
herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei
ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen
pyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen."

Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat
sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi
rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:

-- _"Ave, imperator, morituri te salutant."_ [Kuolemaan vihkiytyneet
tervehtivät sinua, keisari.]

Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne
marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty
väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa
päälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan...
heittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät
vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat
joukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan
karata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman
sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä
marmorikovina.

Piru selitti enkeleille:

-- "Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan
tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa...
Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie
heille Aaraman kauniilta kämmeneltä".

Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:

    "Kaikki halu on kuin miekka:
    pylväät, isänmaiden hiekka,
    pyramiidit, kilpataistot,
    tiede, taide, kaikki vaistot,
    kantaa kupliaan
    hänen sarima-lintunaan".

Piru lopetti:

-- "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät
tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä
tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!"

Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä
auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla,
laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille
tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat
metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo.
Elämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu
hedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa...
Kaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki
avautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana.

Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes.
Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi...

-- "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän
ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut
kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista _suurin_ ja
_kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", -- selitti Piru.

Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana
vartalossa.

Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa
Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa
sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen
katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa
silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:

-- "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat
vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen
suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme
polut ihmishengelle..."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

    "Kerjäläiset, kuninkaat
    sinä polvillensa painat.
    Edessäsi taivaat, maat
    taipuvat ja kumartuvat...
    Kaikki tanssii, kun sa soitat.
    Jehovan sa kohta voitat.
    Suuri olet, loppumaton,
    viisas, syvä, tutkimaton."

       *       *       *       *       *

Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä
ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito
morsiuskylvystänsä...

Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele
astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi
alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä
polvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele
loisti suurena ja puhui palvelijoillensa:

-- "Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu
turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana
Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen."

Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.

-- "Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle", -- todisti Piru. Perkele
jatkoi:

-- "Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen
vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen
pappinsa solmisi Harhaman _yhteen_ naiseen on tullut Jehovan
hirttonuoraksi. Hänen _oma pappinsa_ on sen surmansilmukan Hänen
kaulaansa heittänyt..."

-- "Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_", -- huomautti Lempo. Perkele
jatkoi selitystänsä:

-- "Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova
kieltänyt. Se on kylliksi..."

Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti
hetken kuluttua viisailla eleillä:

-- "Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka
hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt.
Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää
itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle
tutkain... Se Harhaman tieto on _minun_ hampaani, johon Jehova on
kantapäänsä astuva..."

Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän
joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He
veisasivat:

    "Jos niin tahdot, kaikkein suurin,
    kaikki aseeksesi kääntyy:
    Vihollises kantapääkin
    sinun hampaaksesi vääntyy.
    Kaikki sua palvelee,
    Kaikki sua tottelee,"

Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se
mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:

-- "Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun
syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että
jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa
on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani.
Ja ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat
minun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini
aistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!"

Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla
vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen
utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä.
Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän
edessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot...
sen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut...
välkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset
naiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat
seppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot
hiukset... kaikki mitä maassa on...

Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä
ja kysyi:

-- "Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?..."

Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja
värisi... Perkele kerskui ylpeänä:

-- "Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän
omenan jokaisella askeleellansa..."

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:

-- "Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He
syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen
he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä
nisuksi. Mikä ero niillä on?"

-- "Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy
maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään", -- vastasi Piru.

-- "Sinä vastasit oikein. _Minä_ seulon oikean väärästä, eivätkä
ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei", -- kerskui Perkele.

-- "Ja sinä olet erehtymätön", -- lisäsivät enkelit.

Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka
jatkoi:

-- "Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt
täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa
teoksensa_."

-- "Jos se on _sinun_ tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla", --
todistivat enkelit. Perkele jatkoi:

-- "Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa
tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan
härnäys, joka häntä _herättää_ Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen
kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman
kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava..."

-- "Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti
sinun omenasi", -- tarttui Horna.

Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:

-- "Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien
loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta
tavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset
tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät
sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä
on isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi
koristava..."

-- "Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja
koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä
ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi
Aaramalla valmistuttanut", -- vannoi pääenkeli Kehno.

-- "Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen
kompastuskiveksensä", -- todisti Hiisi.

Perkele jatkoi:

-- "Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita
aistipunakukkia. Katsokaa!"

Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot
riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä
kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit
portaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa...
Huilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen...
Miesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat...
Miehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo
paljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo
solahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina...
Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat
himonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis
lantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa
enemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee...
iho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo
polven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa...
värähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu
polvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan
alasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan
kaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä...
kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat
seppeleensä suudelmasta.

Perkele osotti näkyä, puhuen:

-- "He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä
aistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista...
He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä
kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa..."

Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:

    "Sun on aistipunakukka,
    se on vihollistes hukka.
    Kaikki siinä karkeloivat,
    kaikki laulut sille soivat.
    Kaikki siihen pyrkii, halaa.
    Kaikkein siivet siinä palaa."

Perkele lopetti juhlallisena:

-- "Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka
muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä.
Se jouduttaa miehen työhön pääsyä..."

Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana
ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin
kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä.
Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman
tavoteltavaksi...



Kun suortuva katkesi orjien kahleista.


    Elämä on pettävää sumua...
    se on ainaista suurta humua...

On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen
perälle.

Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin
aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla
lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä
koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat
päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä
häiritsemättä.

-- "Huuu!... Huh... huu!" -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen
kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi
Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.

Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden
kotia kulku...

Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää
asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat
karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset
lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa
maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan.
Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja
keihäs iskee haavan kontion rintaan.

Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden,
suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti...

Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä
ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.

Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi.
Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se
päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja,
vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan
ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen
ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.

Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia
ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä
avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa...

Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä.
Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin
näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä
häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen
voimien rakoon...

       *       *       *       *       *

Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy
luomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen
halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat
teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi
notkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis...

Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä...
Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa
teitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja täydellisentyy.
Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä...

Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat
suoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen
jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden
välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat
sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet
sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.

Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima...

Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se
voima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita
komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima
maailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut
suuriruhtinas ja tsaari.

Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä
vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina
viskautuvat ne toistensa ympäri.

Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa...
Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja
yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa
ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat
jo hänen käskystänsä.

Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello
laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu
kylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla.
Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä
vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo
Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä
mukaa.

Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän
tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja
vallanpakahtuma.

Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan
sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan
muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on
hävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet
kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot
järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa
käydä säännöllisesti.

Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä
päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä
koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.

Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa
Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän
kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi
on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat
sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.

Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa...
Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat
tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon
lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa
hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat
kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä,
kanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä
myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki
käy, kuin vedetyssä kellossa.

Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä
kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja
lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin
mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma,
mitä maailma on nähnyt.

Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet
satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa
valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen,
Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä.
Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset,
velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin,
sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän.
Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.

Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat
kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.

       *       *       *       *       *

Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen
käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko
suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta
luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja
kaukainen Mandshuria ja Koreakin.

       *       *       *       *       *

Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:

-- "Miehet!... Mätä olette tehneet?"

Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:

-- "Hornan luola!"

-- "Hornan luola!" -- leviää huuto yli maan.

-- "Hornan luola!" -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.

Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen...
Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin
rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä
kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet...
haisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi
tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten
uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat
kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni
vettä ja äärettömyys elämää...

-- "Voi!... Voi!... Voi... Voi!" -- kuuluu silloin vihlova
tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin
oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen...

Mutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen
rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy...
Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat
pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan
paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee
hihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää...
kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy
iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja
alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus
kukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus
vääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy
entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät
niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja
ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille
elämäntuskaa.

Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä
aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä
pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi
silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista
voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman
imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen
pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.

Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen
Tsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan
keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen
käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut,
valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman
äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä
jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli
rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä.
Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut.
Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan
kuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja
voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä
valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon
lerkahduksina...

Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen
kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon
kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa
hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave...

Venäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon
reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui
kellonheilurina maan ympäri...

Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna
toisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle
alkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä...
Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy
jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle
sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa...

Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin
keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa
kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on
nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain.
Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät
tulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat
ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä
ja kuolemasta...

Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen
täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa
puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:

-- "Seis!" -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen
on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin
kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu
silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma
jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren
kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä
murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki
vapisee sen edessä.

Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun
vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki,
ihmiskunnan suuri päivä.

Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat
palasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen
ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo
pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää...

Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan
luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli
imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja
puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.

Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä,
rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina,
kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin
edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan
todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran
anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se
lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:

-- "Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_." [Ajanhammas kalvaa
kaiken.]

       *       *       *       *       *

Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa,
hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken
kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi
se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana
homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa.
Avautui se loistava vapauden aika, jolloin _paja_ oli kuningashuone,
_seppä_ oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta
nousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän
otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin _nokinen
seppäkin_ oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.

Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman
suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut
kaikki kahleet.

       *       *       *       *       *

Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan
ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin
joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki
seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan
koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla
jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva
kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat
myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se _yksi_ voitettava.

Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti
peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta
menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä...

Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui
historian suurena hyökyaaltona.

Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin
epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin
joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:

-- "Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!"

Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden
uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme
puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään
veristä vääryyttä.

-- "Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä,
vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä", -- oli
heillä vastaus.

Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa
isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.

-- "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" -- kuuluu väkijoukon
huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.

-- "Ne ulvovat kuin susilauma", -- lausuu joku tarvaalainen.

Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti
ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli
sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa
elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa,
puhuen väellensä tyynenä:

-- "Ei hätää, se on _suomalaisuuden_ susilaumaa, jota Viik _nyt_
johtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä,
että suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on
kansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua.
Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla:
_'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä
puhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se
vallannälkä..."

-- "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" -- kysyivät Riston miehet.

-- "Meidän" -- vastasi Risto -- "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa.
Yksi _sinne_ -- te tiedätte -- ja toinen Viikin väkeen..."

-- "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!" --
keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat
toisiansa, kuin kaksi puukon terää.

-- "Juuri nyt", -- jatkaa Risto. -- "Historia ei odota myöhästynyttä.
'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä.
Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä
monta..."

Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti
maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen
häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien
tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos
punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle,
voidaksensa sitä kukkaa suojella.

-- "Alas tarvaalaiset!" -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto
jatkoi tyynenä:

-- "Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan
hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei
hän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä
yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus
voitaisiin siepata nyt _heti_ ja heittää valta _omaan_ susilaumaan.
Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin
ilveslaumassa."

Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten
katkeruutta.

-- "Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!" --
kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto
uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti
suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä,
jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin
uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki
uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa
liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.

Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan
muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen
musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko
ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen
kumoon.

Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston
eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua
suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei
ollut noudattanut kansan tahtoa...

Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä
koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen,
yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan
kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen
aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon
voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat
yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet
roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat
sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat
kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja
oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden
aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille
miehille:

-- "Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun
johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa..."

Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina.
Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin,
näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien
hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken
moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan
ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden
sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen
vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä
vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.

Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät
häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.

       *       *       *       *       *

Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen
tuleva ruoka: uusi elämä.

Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla,
valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä,
Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:

-- "Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta
hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan
ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun
annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku..." Hän
oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.

-- "Hyvä!" -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät
luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he
ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan.
He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden
valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli
valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren
kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon
nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen
vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen
valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten
hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:

-- "Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun
kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien
lisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna
maksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen
ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:

_"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius."_ [Heittäkää miekka
punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa
suomennos.]

       *       *       *       *       *

Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui
morsiameksi.

Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken.
Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat.
Kysyttiin: Kuka astuu valtaan?

Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena
morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se
näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.

-- "Meidän väki valtaan!" -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan
ryysyinen väki.

Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli
morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat
ihastuivat.

-- "Rooland Viik valtaan!" -- huusi Viikin Roolandin joukko.

Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot
paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista
kukasta.

-- "Rooland Viik peräsimeen!" -- kehottivat viikkiläiset.

-- "Kansa valtaan!" -- vaati Hornan luolan väki.

Isänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset
näyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano
yltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki
hyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui.

Nikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä
ympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille.
Isänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia.

Rooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä
seisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa.
Hornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta
morsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden
lapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä
vastassa seisoi viikkiläisten nuori väki.

Kului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat
nuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten
rintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta
oli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet
Hornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän
ruokaa...

Huomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä
valmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko
viikinkivallan ruumisarkkua.

_He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten
äänillä_... Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan
muinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä...

Historian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi
elämä, uusi aika, uudet olot... Uudet voimat nousivat siitä, kuin
suitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä,
uudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja
oksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja
hävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä
seisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa,
valmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista
elämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran
painamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä...

Ja kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan
viimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan,
ilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi
Rooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan
ja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan
yksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen _ainoan_ ijankaikkisen,
_ainoan_ kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan
_todellisen_ seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka
edessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki
kelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka
pysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja
ijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen
seppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista:

_"Sic transit gloria mundi..."_ [Näin häviää maailman kunnia.]

Mutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri
haamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen
selkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa
vertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja
kuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme
oksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas
aterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja
uhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa.

Silloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki
ainoastaan kaikenhäviön...

       *       *       *       *       *

Suomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat
ja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat.
Koko Suomi oli niiden kukkamaana.

Historian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin
Pohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka
hyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni,
mutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu
vapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta
niin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia
kestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut
vieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja.
Sen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen
pirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon.

Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan
routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä
sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi
roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan
varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita,
siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut...

Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa
hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi
itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa,
että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä
voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman
rikkauksien jaolle.

Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä
kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa
ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli
kullakin yksi tahto ja yksi ajatus.

       *       *       *       *       *

Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko
Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun
aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin
liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve,
hauskuutti; vieraitansa ylevänä.

Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka
valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä
ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän,
Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:

-- "Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu,
tekee meidän vallastamme lopun..."

Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:

-- "Mutta eihän se vaan voi tapahtua!"

Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä
punakukkaa ja lausui surullisena:

-- "Sehän olisi sivistyksen loppu..."

Ja hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen
tulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan,
kuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui
ajatuksissansa:

-- "Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on
liian voimakas..."

Synnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän
lausui, ikäänkuin johonkin tarttuen:

-- "Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa
meren myrskyjenkin halki... Ettekö usko sitä, parooni?"

Parooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti:

-- "Niin... Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat
virrat... Elämässä ei ole mitään ijankaikkista..."

Synnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta.
Parooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa
pyytäen:

-- "Sallitteko sytyttää sikarin?"

Puhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa
ja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui
ajatuksissansa:

-- "Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen
luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat
määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse..."

Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui
mietteissänsä:

-- "Niin... Turhaahan meidän on yrittääkään _elämää_ vastaan
taistella... Meidän on taisteltava _kuolemaa_ vastaan..."

Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin
värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus.
Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.

Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa
ja puhui selitellen:

-- "Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on
luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä
maassa. Me emme ole _enää_ tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme
me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut
on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa
ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös
vuotanut ruotsalaisen veri..."

Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas
kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:

-- "Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän
veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen
mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy
tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet..."

Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen
edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi.
Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä
äänettöminä kuunnellessa:

-- "Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet
ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän... Meidän
toimestamme on saanut teollisuus alkunsa... Meidän miehemme ovat
myös johtaneet asioita vuosina 1808--1809, että saatiin perustuslain
turvaama vapaus säilytetyksi... Me emme siis ole tässä maassa enää
vierasta väkeä..."

Hän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana.
Hän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän
katseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui:

-- "Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet
muut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan
miesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin
_tämä_, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet..."

Syntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli
miestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua
äänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen:

-- "Me emme ole niin heikot, kuin suomalaiset luulevat. _Meidän_
menettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin
menettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää,
nimittäin Venäjän Tsaari..."

Mutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla
pistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin
tarinoiden päälle nojattuna:

-- "Se on _kunniatonta_... Se on _hävytöntä_... Se on raukkamaista, se
viittauskin..."

Kaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi:

-- "Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!... Tiedättekö te, että meillä
on tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä
hernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin
alamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa
onko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole _Suomen_
aatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut
aatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin
luo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna
velvoittaa?... Se velvoittaa teitä antamaan _verennekin_ kansan ja
maan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta... Ah, te miehet!..."

-- "Rauhotu nyt, Synnöve!" -- yritteli Gunnar Rolf, mutta
Synnöve-rouva jatkoi:

-- "Minä en rauhotu, Gunnar... Minä en rauhotu... Minä tahdon
_puhua_, Gunnar... Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa
isänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me
myös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä
osteta maatiloittain?... Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja
kansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku,
sillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta
maansa myöjällä sitä _ei ole_. Ja mitä on kansaton aateli? Se on
rihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa... Oh te
miehet!... Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota
omiin voimiinsa..."

Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis
punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan
tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan
hiljaisuuden:

-- "Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia,
mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi..."

Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä
hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen
silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:

-- "Gunnar!... Kuule, Gunnar!... Riipu sinä kansassasi, niin kuin
minä sinun kaulassasi!... Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin
pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle...
Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen.
Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi
punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii
kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka... Ne värit sopivat
niin yhteen... Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut
_ainoastaan_ suomalainen ja ruotsalainen veri, _eikä_ venäläinen...
Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!"

Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä
äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet
istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat
punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä
huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:

-- "Kiitos, Gunnar!... Minä menen vähän huoneeseeni." -- Sitten
huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:

-- "Ah, tätä ihmis-elämää!"

Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois
tapahtumasta. Hän lausui:

-- "Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä
voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen
etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät
kansan turmioon..."

Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui:

-- "Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien
joukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä
vaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara..."

Jonkun ajan kuluttua jatkoi hän:

-- "Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa
katselee heitä epäluulolla -- ja syyllä -- ja siihen hiuskarvaan
niitä täytynee nyt lyödä... Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan
Risto kestää..."

Huoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta.
Läsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi
jäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten
nousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen
kaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee
sitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen
läpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä,
kuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä.
Vihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia
käärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui:

-- "Koko Tarvaan joukko on kukistettava... Petturit!... Koko maa
on niistä puhdistettava... Emmekä me saa niin kevytmielisesti
vallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina...
Paras panna susi sutta puremaan... antaa ritalaisten kukistaa
tarvaalaiset... ja toinen toisensa... Jos tässä rupeamme turhia
arkailemaan, niin hukka meidät perii kohta..."

Vallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui:

-- "Niin... Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei
saa kevytmielisesti hylätä..."

Vallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti
vanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui:

-- "Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan _ostaneet_... Se ei
siis ole _lahjaksi saatua_ tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet
puhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän
omaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän
päivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka
nyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme..."

Kuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka
varustautui... näytteli hampaitansa... lauloi kamalaa lauluansa.
Kaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi:

-- "Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän
nesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä
turhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden
kivi-omenaan... Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta
huokeammasta hinnasta... Verta ja terästä sitä on aina vaadittu..."

Vallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä
koristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi
rikkaus ja loisto... Von Tavast jatkoi:

-- "Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä
epäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois!
Käytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on
taito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi _omin
käsivarsin_ pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita _toinen
toisellansa_. Se on maailmanlaki... Vallan ijankaikkinen, ainoa
voimansalaisuus on sanoissa: _Divide et impera!_ [Jaa ja hallitse!]
Voitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty
toisen suden leukaluulla..."

Von Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli
tytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman
rikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: "Tämän kaiken
saat, jos..."

Kaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt
lausui:

-- "Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista,
jotka Jumalan suusta lähtevät... Se tarvitsee muutakin ja siksi ei
meidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!"

Yö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan
ritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan.

Kello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset
uuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä.

       *       *       *       *       *

Historian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena
kieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden
tulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä
kultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa.

Loistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia.
Kaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka
ja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille
molemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat
tulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä:

-- "Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se
hyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on
kukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee,
on saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava
koiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii
vainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se
henki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko
suomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä
ojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se
peittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne
levitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat...
Siis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous."

-- "Entä sitten?... Mekö Viikin väen alle uudestaan?" -- kyselivät
jotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä,
jolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven
murskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat
kahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana:

-- "Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen
koiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan
miehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja
sitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa."

Silloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan
ehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen:

-- "Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa...
Ja sitten omia veljiämme sillä tavalla..."

Nuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi:

-- "Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden...
Säästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää...
Sukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!"

-- "Hyvä!" -- huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio
puhui:

-- "Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi
vuosiksi... Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja
valoa tupaan tuomassa."

Ritala säkenöi. Hän keskeytti:

-- "Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla
imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä
hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin
tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja
koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä.
Se on aasialaista ruttoa... orjuutta... Se henki on julistettava
tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen
tarttumalta..."

Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui:

-- "Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi... Se ei likaa
pesäänsä... Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan
kunniattomiksi luovuttaa..."

Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:

-- "Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko
meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?"

Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:

-- "Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi
ja alhaisuudeksi?"

Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:

-- "Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme
kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat
huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja
turmaan?"

Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena,
elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata
olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta
aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä,
lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se
suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:

-- "Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten
johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan
siihen?..."

Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen,
joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi.
Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi
heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin
palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä
muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena,
osotti sitä ja sanoi:

-- "Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta... Ei ole sen
arvoisia lunnaita!"

Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille
osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat
valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä...

Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori
Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja
lausui:

-- "_Kunnianikin_ on tuosta liika pieni uhri... Naisten hiuksetkin
ovat siitä liika arvoton hinta..."

Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola
ja lausui:

-- _"Invia virtuti nulla est via."_ [Hyveelle on jokainen tie
kulkukelpoinen.]

Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa
yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa
yhtyi takaisin tarvaalaisiin...

Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut
vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli
kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli
oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei
enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena
punnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista
lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä,
huurteinen hengitys...

Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden
edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma
elämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan,
muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen
akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille
kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät
hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului
suuri huuto:

-- "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!"

Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan.
Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana
suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja
oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa
sen hengen vetämänä.

Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä
yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten
rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle
nälkäisenä, rikkauden janoisena.

       *       *       *       *       *

Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän
kulki taas kuplana sen virran pinnalla.

Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.

Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa.
Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui
häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen
takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä,
tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta
unohtumattomuutta.

Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski
viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi
tietä avautui hänelle silloin: _rauhantie_ ja _väkivallan polku_.

Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: "valitse rauhantie! Se on
varmin ja turvallisin".

Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja
lausui:

-- "Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni
on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma
miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi."

Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät
tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat
tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet...

Aika vieri, tiet sumenivat.

Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja
rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään
alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan
pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen
olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut
sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka
oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti
vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen
tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa
asioiden kulusta ja jatkoi sitten:

-- "Miehet!

"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan
pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on
meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme
se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän
omien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu
kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana,
estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus
nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa
nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi
ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin
kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa
kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja
vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni.
Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan
kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset
hallitsijamme."

Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan
seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan.
He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän
jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina
kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan
tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He
pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:

-- "Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!"

-- "Hyvä!... Me nousemme", -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä
puhui sitten:

-- "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet
sitä polkemassa. Kansa on _meidän_ pelastama. Minä itse olin teidän
johtajianne petturityöstä suohon laulamassa."

Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa
edelliselle:

-- "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei
niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen
nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä,
että suomalainen kansa saa lopultakin vallan."

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- jyrisi väki puolipimeässä
huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:

-- "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken
nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä."

Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan
maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen
korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela
jatkoi:

-- "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen,
jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa
kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me _saamme_ sen vallan.
Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut
samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan
rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran
puristaa myös _valta_ tämän maan herroilta." -- Ja lyöden nyrkkinsä
pöytään, huusi vankka puhuja:

-- "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!"

Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan
kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko
yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan
joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko.
Sadat olivat kahtena.

Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys
lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko
pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi
voimakkaalla äänellä:

-- "Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan
kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet
kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin
jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta,
sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat:
isänmaankamara ja Jumala."

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- mörisivät tarvaalaiset miehet
pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys
mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa
ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja
kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän
oli hetkessä niitä "toisia". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa
istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi
hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja
lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta.
Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies,
joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui.
Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle
oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus
vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen
voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti
taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset
polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku
poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland
Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä.
Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun
hän nousi ja puhui:

-- "Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon,
että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki
noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku
alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on
viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se
on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut
maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja
johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet
potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se
nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se
uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä
verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin."

Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat
aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat
yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:

-- "Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä
solvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä.
Mutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää
yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin
kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin
meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Niin!" -- ryöppyää yhteistunne.

-- "Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein", -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu
murinaa. Puhuja jatkaa:

-- "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita
keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot
me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme
solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta
sallimaan, te vastaatte, että..."

-- "Ei!" -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä
oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:

-- "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja _me yksin_ tuomitsemme
erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä
maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy
erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_.
Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_..."

-- "Oikein... Oikein", -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva
tarvaalainen joukko.

Harhama jatkoi:

-- "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa
kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa
luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen
tunnussana on: Koko kahle poikki!"

-- "Oikein!... Oikein!... Oikein!" -- kuului pimeästä. Miehet
tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua
vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui
valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.

Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua
syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien
kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä
periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille
keränpohjallisille...

Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama
ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä
joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä,
kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen
tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui,
kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän
itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista
sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:

-- "Kylläpä nyt on sumuista!"

Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui
myönnytellen:

-- "Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko
elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se
sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä..."

Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu
tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen.
Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä
äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten.
Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi
peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja
liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän
sumua.

Viimein alkoi ajaja puhua:

-- "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä..."

Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti,
kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:

-- "Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän
kohdalla..."

Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja
jatkoi:

-- "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa
lampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole
kelvanneet..."

Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi.
Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle
kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot
kutsuivat häntä ikitanssiinsa...

-- "Mitä?... Mitä?" -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:

-- "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan
lammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä
ihmisiäkin..."

Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja
lausui halveksivasti:

-- "Joutavia juttuja!..."

Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle,
aaveeksi keskelle korpea.

       *       *       *       *       *

Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut
Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle.
Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi
lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.

Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat
korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä
mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema
kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele
puhui lieskasta:

-- "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle...
Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan
väärille poluille!"

-- "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", -- rääkyivät korpit
vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta
kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.

Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako
avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi.
Siellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea,
kukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä
kuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka...
laulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa...
puro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi
kukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi...

Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel...
tuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä
päivä...

Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis
Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä,
nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille.
Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on
kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin
kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä...
hohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä
ihanimpia...

Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen
reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella
on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan
kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta...
He vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden
valoa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä...
koskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä
syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu...

Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät
Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa
isänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet
perhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi...
ahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa
niillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi
kukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi...
aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt
armaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi
tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna...

Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat
öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa
seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan...

Perkele osotti näkyä ja lausui:

-- "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä
isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei
hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla..."

-- "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin
lemmenkaipuu ihmisen povessa", -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi
lieskasta ylpeänä:

-- "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen
virittänyt _väärälle_ polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle
polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä
valtatiellä, jota koko maailma kulkee..."

-- "Se todistaa, että _sinun_ tiesi on oikea", -- lisäsivät
palvelijat.

Perkele lisäsi karskina:

-- "Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan
elättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä..."

Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat
häntä. Perkele jatkoi:

-- "Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja,
jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin
helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä
houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn
myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli,
ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne."

-- "Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat
rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan", -- vannoivat
palvelijat.

Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema
kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele
lopetti puheensa ylpeänä:

-- "Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän
on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni..."

Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi
pimeydeksi.



Työn aatelia oppimassa.


    Elämä on kova koulu...

Menemme pari päivää ajassa taakse.

Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat
kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla,
laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla
punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri
suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea
kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista
lyhentymistä.

Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala,
lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon
reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien
kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli
oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.

Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen
pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt
hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla
taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen
vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi
kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen
juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä
lausunut:

-- "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon
onni."

Korpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä
perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien
ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon
kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo
vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.

Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa,
oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat
rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan
täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä
mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin
levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_
kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja
miehen käsivartta.

Ja _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja
kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli
ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat
olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina
aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne
niitä perukoita _hiellänsä_.

Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama
sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä
mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo
miehiä ja miehet karhuja.

Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli
jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha
korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen
käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen
askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman
elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.

Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen
Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse
käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle.
Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja
toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin
perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan
alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven
honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä
nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä,
"ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee
aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon
elämän runoutta...

Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo
itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja
kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun
Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas,
lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo
eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa..."

Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen
mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei
halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta
Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse
ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä
ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt
akkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" -- oli Timo
ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän
tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki
rukka!" -- ajatteli hän mennessänsä.

Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!"
-- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle
kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta
halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli
kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä
_masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille:

-- "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän
meille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme..."

Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja
vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa...

Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän...

Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta
Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli
hirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin
puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset
suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja
Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin
teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta
omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi
kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja
kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja
sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.

Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen
koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa,
hymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei
masentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja
lausui:

-- "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon
sieltä talon hinnan."

Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" --
ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse
laski polvillensa ja lausui:

-- "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista,
lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"

Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui
miehekkäänä Jumalansa edessä.

Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki
työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja
muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa
ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa,
vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet
saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin
laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka
vaati suuren hinnan...

Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe
varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja
Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä
esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai
hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki
jäivät yksin.

Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin
uskollisesti heitä tervehtimässä...

Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie
tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin
talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut
enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän
raskaana ja lausui:

-- "Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille
valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä
on edessä uusi koettelemus."

Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä
lohdutellen:

-- "Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen
armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut
muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi
ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure,
Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko..."

Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:

-- "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."

Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä
ja vaimon rakkaudesta.

Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan
kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas
kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa
kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas
Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen
kyyneleen ja siunasi Timon työn.

Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen
heillä elämäntaival ja kivimäki kova.

       *       *       *       *       *

Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat
Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan
jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.

Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän
tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili
sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto
piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja
iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se
huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se
roiskutteli veripunaisia revontulia.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan
perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa
uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin
astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa
rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää
kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä
hän ansaitsi kirjoituksilla...

Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan
karaistun kansan joukkoon.

       *       *       *       *       *

Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat,
valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa...

Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä
istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet
miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman
vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat
taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä,
kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen
syömästä ruuasta.

Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen
Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet
sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat
penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat
kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin
seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.

Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä
puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala
ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja
lausui:

-- "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra..."

Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku
naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut
Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa
kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:

-- "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta
kuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta..."

Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:

-- "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun..."

-- "Kaikki suistuu sen suuhun", -- vahvisti joku joukosta. "Ei se
edes valitse palaansa..."

Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä
pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen
vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman
suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän
tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki,
tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä,
joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä,
raskas äänettömyys painosti.

-- "Niin on... Niin on", -- vahvistivat naiset.

-- "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän..."

Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" -- ajatteli hän.

Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin
polvillensa ja lausui:

-- "Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin
loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin
mettiäinen puna-apilassa..."

Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

-- "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä...
Sen palkka on niin suuri ja varma..."

Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi,
jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen
sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui
jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä,
kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän
täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin
harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain
jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.

Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja
väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui
hiljaa:

-- "Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin
alkaa ijankaikkinen elämä..."

Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli
taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja
mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä
eletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut
ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta,
irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:

-- "Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei
elämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa
ja katkaise miehen päiviä..."

Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia
mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua
joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein
käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen
mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä
rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin
jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo
jatkoi puhelua, lausuen:

-- "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi
valmistua..."

Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät
jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui
harvakseensa:

-- "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä
ketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja,
että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen..."

Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:

-- "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä..."

-- "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut
koettelemuksillansa", -- huokasi Annikki.

Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten
ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä.
Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas
puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja
vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.

-- "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen
hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti
elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", -- lopetti Timo...

Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon
filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat
elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat.
Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa
maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut
kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut
hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa
siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden
jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.

Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala
ihmis-elämää.

-- "Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman
saada omansa", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen
paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.

Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma
ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren
elämänkäärmeen harjaa.

Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi
kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla
ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen
valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta
ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta
purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen
suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva
Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle
tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana
seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.

       *       *       *       *       *

Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui
joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä
kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.

Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja
saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla
häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.

Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut
punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa.
Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat
nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu
kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli
totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu
kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri
kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin
valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla,
sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa,
keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja
poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin
neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi
tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu
ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.

Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli
kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille
maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.

Jo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa.
Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen
käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!

-- "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" -- lausui
Harhama.

-- "Kiitos noutamastasi!" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin
puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:

-- "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan
tähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme
täällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta..."

-- "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä
puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi",
-- lisäsi Harhama.

Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta
ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa
jatkoi rouva Esempio:

-- "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet
minut!"

Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän
suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka
lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman
terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion
teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen
elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä
mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka
hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä
suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin
miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä,
raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä
ja kuolemansa kysymystä.

Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä,
silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui
Harhamalle:

-- "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme
tietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat
lastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni
kasvattaa."

       *       *       *       *       *

Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa.
Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi
jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja
tomuinensa.

Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo
uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama
perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella
Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo
jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina
hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku
vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna,
istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:

-- "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa
rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä
kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen
ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja
ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin
kiven syliini ja kannoin koreasti pois..."

Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen
nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:

-- "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän
'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla..."

Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:

-- "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut
vielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa..."

Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja
jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän
haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän
astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta
elämänviisauttansa:

-- "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa...
Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on
toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan
ja holhoomaan..."

-- "Niinhän se on", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti
kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui
nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo
jatkoi:

-- "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa
hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä
heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa..."

Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:

-- "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut
joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä
on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä
kovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman
palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä..."

Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin
tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä
maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä
ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.

Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa:

-- "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!..."

Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä
voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha
kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka
sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui
Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko
minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja
tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas
halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä
kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi.
Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä
varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi,
tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken
elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden
kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut
jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi
vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä,
jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten
pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain
elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät
siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla
päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan
elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää
tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka
elävät kansan taakkana.

-- "Lopun tehkööt itse!" -- lopetti hän mietteensä.

Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan
jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä.
Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli
sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana
puujumalaansa...

Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa
korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä
hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla.
Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse
kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.

Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat
takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia
sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan
kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa
kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi
hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän
rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien
piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja
ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja
ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon
äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen.
Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä
myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.

       *       *       *       *       *

Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan
laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut
Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki,
niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa
lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen,
ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille.
Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta
äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas
oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän
rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta,
johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina
siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli,
ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen
aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan
suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen
räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien
valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus
tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke
naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni
ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan
odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui
pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_
vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä...

Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi
mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se
pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki
Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle.
Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina
estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia,
jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä
ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä
vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin
huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät
omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä
asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen.
Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän
pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi
salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja...

       *       *       *       *       *

Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina,
tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto
elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin
valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.

Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista
asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät.
Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa
luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän
aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja
hän oli puhunut heille:

-- "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne
avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan
kamarasta kiskotte."

Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun
seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä,
ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän
etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen
vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen
pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä,
ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan.
Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja
Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta
ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä
rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin
näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka
lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he
ovat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä.

-- "Tämä on sitä oikeaa puhetta", -- lausui Ritavaaran Mikko
Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen
Aapo lisäsi:

-- "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä
puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki
toisten suuhun..."

Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat
takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan
kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea
kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi
Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia
tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi
heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää
jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella,
ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa
palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja
pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä...

Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden
valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli
kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden,
jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden
henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään,
_ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi
niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.

Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä
uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan
toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka
kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi
päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola,
joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan
viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:

-- "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella,
vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!'
sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki
lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää
mene porokon kanssa tappelemaan", -- lopetti hän kertomuksensa.

Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli
puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen:
omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään
itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun
sitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan
tolkuttomasti pitelemään..."

Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:

-- "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin
tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on
tartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista
rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä..."

Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen
elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti
Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän
ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän
viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta
hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa
ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt
silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella
väännettävä..."

Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana
kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi
punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

-- "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän
kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä
kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa...
Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä..."

Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä
kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi...
saivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta
huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän
kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun,
että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa:
maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut
tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.

Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli
Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa
järäytti työtä pyytäessään:

-- "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut
tarpeekseni tehdä työtä."

-- "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", -- oli hänelle vastattu ja
osotettu ovea.

-- "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois
menemään", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi
parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.

Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat,
Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli
Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen
kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit,
ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin
kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten
parissa.

Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka
sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu
viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan
taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden
rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien
loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat
painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä
hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen
sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon
voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä.
Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen
siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina
loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi
henkinen kukka.

       *       *       *       *       *

Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli
ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla
Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan
takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.

Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä
kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat
kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi
koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa
ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti
metsässä pakkasen vasama.

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi
ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt
hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin
pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan
odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto.
Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa
ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.

Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen
metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat,
avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa.
Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla
nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä
täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli
päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat
punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene
solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin.
Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa
tulihiilenä polttanut.

Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren
ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra Davidin kaupungista."

Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset
paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta
kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki
kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa
taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi
jatkoi:

-- "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin
köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja
rikkaille."

Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä
suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!"

Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli
huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui
taivaallisen rauhan sumuihin.

-- "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda
meitä!" -- veisasi pappi.

Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut
tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin,
virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä,
joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda,
armahda!" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja
maan Jumalalle.

Mutta Harhama paloi tulena.

Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat,
avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana,
jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja
sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi
rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman
terävä luukynsi.

Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen
runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi
siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua
mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys
terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän
koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta
yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä...

       *       *       *       *       *

Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt
syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi,
ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta.
Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri
värit.

Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla
syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja
Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että
Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian
ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan
kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa
nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:

-- "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin
tulisitte kokoukseen."

Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat
asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan
yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean
tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet
entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet
kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.

-- "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian
kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", --
puhui Hautavaaran Kustaa.

-- "Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät.
Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen
susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa
viimeksi ulvoo", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.

Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää
tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen
elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö.
Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa
luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja
lausui: "Tulkoon valkeus!"

Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena
kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.

-- "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane
herravallastakin", -- murahti taas joku savupilvestä.

Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus
oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat
ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä
pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta
kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä..."

Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha
Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen
koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois
opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon
muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa
ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua
luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha,
ylevän-näköinen Peltovaara lausui:

-- "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että
ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen
hampaat..."

Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen
hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa
katkaisi pitkän vaitiolon:

-- "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun
ovat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää
miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat
ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä..."

Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä.
Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho
katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:

-- "Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa
ja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!..."

Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys
osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä.
Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän
huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko
oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan
viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:

-- "No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla,
niin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa
ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet..."

Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti
Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan
itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa
kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja
jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän
jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.

Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" -- lausui hän.
-- "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä
ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut
kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta,
kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla
pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne.
Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia,
sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"

Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- "Seiso lujana!
Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan
herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan
tunnuslause."

Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen.
Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen
siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas
henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin
tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä,
Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä
_uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", -- ei hän
voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei
voinut muuta vastata kuin:

-- "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka
luulette kannattavan!"

Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina
ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli
kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa.
Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä.
Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet
tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.

Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon
testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa.
Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että
se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten,
puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli
nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan.
Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti
kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen
langanpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi
se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.

       *       *       *       *       *

Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta
kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka
oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö
oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet
kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.

Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.

Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja
tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset
paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat
tielle, kuin maan alta.

Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin
kala vedessä.

Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa.
Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa,
ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli
torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset
jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen.
Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja
kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa
viereen.

Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:

Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä
kuoli. Vaimo itki ja puheli:

-- "Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?"

-- "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", -- lausui Timo.

Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa.
Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle
kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen
hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse
hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.

Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa
pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin
suurin, maansa ensimäinen.

Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli
jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:

-- "Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_."

Mutta oitis lisäsi hän:

-- "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos
tullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun
todistus taskussa..."

Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle
solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja,
jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain
yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen
edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa
ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut
viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt
kohtu hedelmöitymistänsä.

Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni
työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi
hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan
hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas,
kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja
voimaansa.

Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus
Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä
hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit
ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän
ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan,
joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen
voikilon upporikkaalle papillensa.

-- "Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla
imevät köyhien hien", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla
pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään
sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa
aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka
hetki.

Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet
leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo
äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä,
mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin
väelle, lausui Timo harvakseen:

-- "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa,
niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy..."

Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä
hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin
halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken.
Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan
suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi
hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden
istuimelle...

Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin
ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän
sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin
Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin.
Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia,
avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä.
Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä
kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.

Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa
ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi
liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä,
viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta
tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja
kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin,
jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä
vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti
häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen,
nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen
äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä
hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän
kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus
ei riitä", -- jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden
orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava
palkka!"

Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen
joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein
räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia,
kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se
pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se
vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja
pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja
kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", --
ajatteli hän -- "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois
Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä."
Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös
kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen:
"Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras..."

Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi
hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?"
-- oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän
pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu
kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.

Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli
takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa,
metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla,
Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla.
Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla,
millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi
tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana
olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi
apua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan
köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla
silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea...

Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta
tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen
mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva
jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa
äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime
hetkinä...

       *       *       *       *       *

Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti
kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui
kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta
ja kuusen latvassa keinui harakka.

Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha,
kodin suuri rauha:

Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin
kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja
suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa.
Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän
kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä.
Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu.
Annikki lähtee kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä
tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!..."

Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on
levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka
voi liata kodin, jota vaimo vartioi?...

Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen
Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä.
Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa.
Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana...

Päivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu,
tuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona.
Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja
voimana kädessä...

Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan,
uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu
työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa
tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa.
Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin
puhtaana pitäjä.

Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät,
vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan
väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan
perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle
jää kodin rauha...

Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista
uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö
tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton
lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!..."

Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana.
Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen
onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia.
Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat
tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla...

Se on Harhamalan kotirauhaa...

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa.
Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen
rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.

Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli
Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän
mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä
salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran
kohota Harhamalan uneksitun linnan.

Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston
kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan
kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien
puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua,
ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä
värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket
rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan,
alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.

-- "Herra Harhama", -- puhui hän, -- "meillä on täällä ikävä
asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu
teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat
enemmänkin."

Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä
puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi
Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi
haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää
tyyneytensä ja antaa papin jatkaa:

-- "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta
seurakunnassa..."

Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja
halveksiminen. Hän vastasi papille:

-- "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen
naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman
papit..."

Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman
sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti
kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti
äänettömyyden puhuen:

-- "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä,
jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi
hyväksyä..."

-- "Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?" -- keskeytti Harhama.
Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala
kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti
juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan,
ulkonaisesti tyynenä:

-- "Miksi ne eivät voi?"

-- "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole
tavallisia", -- yritti Airola.

Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että
Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä,
salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:

-- "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen
vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."

Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta
messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.

-- "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", -- lausui Airola
hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.

Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja
ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta.
Hän lausui tyynen näköisenä:

-- "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani
herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne
kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."

Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama
nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka
on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä
houkuttelevampina.

-- "Niin", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- "Ymmärtäkää minua,
herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs
Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan
asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"

Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti
messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan
sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi
epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa
tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva
Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä
yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut
koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se
olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä
ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin
tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani
ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään
tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja.
Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta
pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat
yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi
ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta,
jolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä,
tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:

-- "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion
rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"

Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui
hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen.
Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille
sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:

-- "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että
_he_ joutuvat häpeään."

Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja
silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta
virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia
pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:

-- "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien
edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"

Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan
kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin
liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.

-- "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" -- huokasi rouva Esempio.
Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun
ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa
jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä
rohkeammin, aivan kuin uhmaten.

Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas
reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:

-- "Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja
yhteiskuntaa..."

Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka
säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja
ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan
jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.

-- "Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani
ja pappi alkoi jo herjauksensa..."

Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto:
raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan
tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli
tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana
oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä...

Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi
jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio
kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien
nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta
sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan,
veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton
helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi
ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi,
puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.

       *       *       *       *       *

Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa
suonissa juoksivat koreat virrat.

Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis,
rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita
holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta
valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki
hohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona.

Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla
salaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen...
pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma
ilman sineen.

Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä
kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa
hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä
myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde,
pikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja...
alasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis
tuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki
hohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista
satua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa.

Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen
alla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria
vartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä
liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä,
kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on
ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.

Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea
Eereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen,
peittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo...
povessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa
helmien ikävä...

Hän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy
kullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa
maitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa...

Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat
jalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä
riippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen
suussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu
kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana
värivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden
avaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa
hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden
imeneet...

Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan
ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei
se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen
punasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä
tulikin ijankaikkisesti...

Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on
ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi
muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä
tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen...
turmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta
tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti
rokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko
sielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä
syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania
kierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille
uhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän
kullan perästä...

Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat
hohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu
Eeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat
sitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni
Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle
syötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki,
ei ehdy kullanhimo vuotamasta...

Ja kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä...
kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se
loppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet
kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu
siellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi...
tomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään
uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon...
tarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä
ihmishenkeen ahneudeksi...

Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat
välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi
punasinervänä kukkana astiassansa.

Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei
tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:

-- "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia
voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä...
Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se
voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä
Jehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa
ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!"

Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen
luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat
kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat...

Kroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta
palvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla...
toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi...
kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä...
saippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa...
neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet
soittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla
saippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä...

Ateria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret
viininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi...
kolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan
itsensä iloksi...

Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa...
Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse
soiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan
orjattarina...

Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat,
kolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen
viettien viihdykkeenä...

Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat
Kroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena
kullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan
tulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän
kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän
oli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset
orjattaret soittivat tanssin tahtia...

Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan
orjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat
sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä
valettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla...
Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä
rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas
povi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan
yön uniin...

Piru puhui enkeleille:

-- "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn
puun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka
Jehovan väärää valtaa vastaan..."

Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta
avautui uusi näky:

"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu
purppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi
maljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset
hienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei
aivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt...
otsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta
nousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen
mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja...

Piru puhui enkeleille:

-- "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle...
Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme
kullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas
mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä
miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus
hänen aseenansa..."

Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti
punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:

Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä
oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan
iloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka
kolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät
niitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu...
sielussa rikkaudennälkä ja -jano...

-- "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_", --
huomautti Piru. Näky jatkui:

Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat
kyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat
polvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin
esihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He
pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet
vapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän...
Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia...

-- "He tinkivät Jehovan hinnasta", -- huomautti Piru.

Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui
synkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli
murheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista...
Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli...

-- "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla
kullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan..."

Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta
ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän
seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui
korskeana, suurena, voimallisena:

-- "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien
alle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun
pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän
nousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain."

-- "Hän on sitä sinun armostasi", -- tarttui Piru.

Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:

-- "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan,
on jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa
Jehovan _pappejakin_..."

-- "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta
hopeasta", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä,
hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:

-- "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja
ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa..."

-- "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä...
Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon
tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_", -- vakuutti
Piru.

Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:

-- "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman
vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan
teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden
ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja..."

Eereme-enkeli vastasi nöyränä:

-- "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et
sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta
kullanhimosta."

Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:

-- "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on
häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä
ostetun tavaran _heti_..."

-- "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea,
Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", --
todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin
näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:

-- "Katsokaa!"

Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua,
kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten
niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat
tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui
palvelijoillensa:

-- "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta.
He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun
myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset
ahnurit..."

-- "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti
kierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin
olisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä", -- järkeili Piru.
Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:

-- "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan
kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä.
Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko
kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset
Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja
ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan..."

Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:

    "Aseinasi kirkas kulta
    välkkyy, hohtaa, salamoi,
    niinä nousta hiekka, multa,
    sekä kivi, vesi voi.
    Missä sinusta on henki,
    sitä kukin janoaa,
    hän on silloin sulle renki,
    helyjäsi tavottaa."

Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean
helahduksena.



Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.


    Elämä on kovaa kivimäkeä...

Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät
rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden
viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen
varrella asuva kansa.

Pohjola on voiman ja miesten maa.

Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan.
Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti
ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan
nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat
tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten
lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut
hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt
on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki
voimansa, jos mieli ehtiä perille.

Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä
hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä
luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen
kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus
karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset
voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä
voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien
kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse
tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka
riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin
puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:

-- "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi
muuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut
lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen
onnenkukka-ulappasi."

-- "En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista
sinun luonasi", -- vastasi rouva Esempio.

Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen
sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa
uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat
ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita.
Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua
kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki
Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä
rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden
Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri
päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.

Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa
heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se
Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti
katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän
vatsaan.

Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja
vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne
olivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _"Suomalainen kansallishenki
peruskiveksi! Kansa eheäksi!"_

Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän
ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan,
kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa
tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas
vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.

Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun
korvissa. Se kuului:

-- "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan
omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa
siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet.
Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven
salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan!
Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä,
eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"

Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan
kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi
silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun
uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.

Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti
tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili
mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu.
Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas,
itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa
ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue
muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa,
koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka
järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet
koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä,
kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita,
salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita,
ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan
suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi
kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.

Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman
sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki
Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä
punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi
olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo
roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja
seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi
rihmaksi, joka häntä veti työhön.

Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa
eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se
päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa
tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan,
joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten
kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä
jumalanpalvelusta.

       *       *       *       *       *

Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä
ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen
taivaalla jo yöt läpeensä.

Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko
Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan
muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan
Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui
puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:

-- "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen
jää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta,
eikä koskaan lopu..."

Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän
kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:

-- "Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista
homeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen
haudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei
pääse milloinkaan elämästä pois..."

Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen
kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin
hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi
harvasanaisena:

-- "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän
pellonhöysteeksi..."

Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys
ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta.
Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän
pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" -- ajatteli hän.

Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:

-- "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan
juhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan
muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja
näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia..."

Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:

-- "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi
niille juhliakaan..."

-- "Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin
kulta", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:

-- "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa,
että kuolee unohduksiin..."

Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin.
Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle
kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi
että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti
kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna
nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän
ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian
aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta
käsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä.

Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:

-- "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se
on toista, kuin itsensä kehuminen..."

-- "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita
joulujuhlia", -- lisäsi Laurilan Aapo.

Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi,
jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin
Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa.
Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen
seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä
jatkoi puhetta:

-- "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo
näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään
uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin
näin kovin repaleina ja eripurainen..."

-- "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen
Väinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä,
kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", -- tarttui
Laurilan Aapo.

Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä.
Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki
salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli,
ettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä
odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää
itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti.
Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:

-- "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja...
Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun,
niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin
muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee
nälkä... ihan viimeinen tiukka..."

-- "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty...
Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi
Väinämöinen", -- lisäsi siihen Peltovaara.

Timo nousi ja lopetti:

-- "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on
niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään
kuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään..."

Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä
kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis
astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun.
Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi
hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja
odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.

Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin
äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää
sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka
kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.

       *       *       *       *       *

Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat
Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa
vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä.
Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi
siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi
avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen
keskustelun valossa.

Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana,
tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.

Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan
ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen
sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika.
Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi
maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä
hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun
päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken
kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää
rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä,
Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui
niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat
surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä
pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot
havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen
alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna
maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:

-- "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan
johtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä...
Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole
itsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin...
Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä
päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko
kansa-parka, heimoriitojen repimä..."

Mielikki puhui surullisena:

-- "Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka
mättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi
mustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat
kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla...
Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle
väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta..."

Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen
poukamaa, ja lausui surullisena:

-- "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on
kaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki..."

Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:

-- "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä...
Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää
heimo puhdas... Syntyy jo sekasukua..."

Ukko lausui lopuksi surullisena:

-- "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus
ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan
Väinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta,
joukosta Kalevan kansan!..."

"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä
pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi
laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä
lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet
tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön
laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä,
huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun
kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi
Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät
rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi..."

Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:

    "Valitkoon uus' Jumala
    uuden suuren lauluniekan!
    Pidelköön häntä kivuissa,
    kärsimyksissä kovissa
    niin kuin matoa tulessa,
    kunnes laulaa suuren laulun,
    hätähuudon hirvittävän,
    särkemähän tomuksi mielet,
    että kirot kirpoavat
    pois mielen jäätymistä."

Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin,
kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi
tyydytyksensä.

Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat
koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa
arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia
kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi
Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat
henkiset revontulet.

Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät
ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin
taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön.
_Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä
ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat
jos vaan _otat_..." Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa
joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on
_neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!"

Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa
lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa
puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki
purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden
voimien edestä pölynä.

       *       *       *       *       *

Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku
lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa.
Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta,
kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.

Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä
juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien
känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja
pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa
isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja
jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen
kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat
tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon.
Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli
tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan
aateliksi.

Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi
petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa.
Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi
tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan
jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan
joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina,
maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne
hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki
heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden
edessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen
korskeana ja...

Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä.
Hän _ylisti_ sitä... Hän puhui:

-- "Kansalaiset!

"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä
koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se
oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi
ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen
virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä
eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset
kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on
pahimpia:

"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät
notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja
laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa
vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."

Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi
puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa
ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia
pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen
koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät
kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja
ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita
miellyttävän. Hän jatkoi:

-- "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä
saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on
toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa
viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen
mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."

Hu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat
puhujaa yhtenä silmänä.

-- "Ne ovat meidän ajatuksiamme", -- voi lukea kaikkialta.

Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli
maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova
punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!...

Harhama jatkoi:

-- "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa
hartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte
painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille..."

Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat
tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden
tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän
nosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän
kumarsi sitä.

Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas
kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:

-- "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette
itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan
kynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele
käskyä, _repikää_ ne silloin alas!"

_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden
kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä
sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina,
köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä
rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden
kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti
hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:

-- "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte
repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään
niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi
täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet
virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa."

Yhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana.
Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli
puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat
oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme
yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti
tavotellen:

-- "Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin
vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta
nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä,
karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät
Suomen kanteleen täyteen vireeseen."

Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi
suuttuneena. "Oikein... oikein!" -- kuului ääniä ja näkyi ilme
kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen
povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta
yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena
halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo
seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat
ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan
kanssa:

-- "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen,
pohja nostetaan pintaan."

Aivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.

Aivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä
kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:

-- "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä,
missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista.
Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen
revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat
suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."

Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja
kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että
maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.

Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä:
Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset
salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi
Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi
revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:

-- "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan
ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun
maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen
kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."

Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa
kerjäläinen...

Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina
luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan
hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.

Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata
vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat
hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään
Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:

-- "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen,
että..."

-- "No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää
elää", -- keskeytti toinen.

Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan
vakavana:

-- "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa
kivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään
urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."

Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat
tosiksi...

Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta
ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät
elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän
ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä,
salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja
kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi
ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän
näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin
elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen
ainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä
luurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti
kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä:
hautaa kohti.

Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta:
armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan
laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:

-- "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan
täyty..."

Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka
panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan
ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä
merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:

-- "Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot
elämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja
kaikesta..."

Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:

    "Ja kerran laulus, synnyinmaa,
    korkeimman kaiun saa."

Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän
mietti:

-- "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu
saa korkeimman kaiun."

Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi.
Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa
kuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän
kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli
alkanut sommitella runoa.

Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta.
Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös
tuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki
epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.

Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja
kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:

-- "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"

Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten
lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion
ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena
kyvyistänsä:

-- "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että
minä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta
kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku..."

       *       *       *       *       *

Pauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa
synnytyskivuissa.

Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman
syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden
ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu
huusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui...
kiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä
miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa
äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin
kourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä
puristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja
kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se
ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon
suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman
suurta sylipainia.

Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat
tuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi...
Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi
synnytyskivuissa...

Kuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki
pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja
ilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...

Maailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut
tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria
sikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden
sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla
syöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat
toisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät
ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden
onkalossa...

Mutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan...
ja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja
käärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä,
kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet
kädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin
tuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana,
kuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana
kaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen
ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.

Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen
ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:

-- "Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä
purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_
vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy
raskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä
minulle..."

Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti
sen voimaa:

    "Joka emä, kohtu, kantaa
    kohta sulle sikiöitä.
    Sekin, joll' ei ole rantaa
    eikä päiviä, ei öitä,
    sulle siittää maailmoita.
    Sinua ei kukaan voita."

Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät
laulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden
perukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat...
Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:

-- "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä
maailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se
hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!"

Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:

    "Käskysi on ruoka, juoma
    meille, sekä lepo myös.
    Oikeuden virran-uoma
    olet sinä. Kohta työs
    ovat loppuun suoritetut.
    Silloin ovat nuoritetut
    Vihollises kädet, jalat.
    Silloin suuruutesi salat
    kirkastuvat niin kuin koi.
    Sit' ei kukaan estää voi."

Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun
säestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui
ja pauhasi... Perkele jatkoi:

-- "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun
henkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa
maanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä...
Harhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava
isku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään
ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_
hampaani."

Ihana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät
tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harhama II (of 3)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.