Title: Israelitar - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Israelitar - Kertomus" ***


ISRAELITAR

Kertomus


Kirj.

IRMARI RANTAMALA [Algot Untola]



Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



I.


Miten ihanaa, tyyntä, kirkasta! Vuohipaimenen vaimo seisoi
väririkkaalla vuorenrinteellä vehmaan öljypuun juurella kuin ihana
kuva. Hiljainen vuohi seisoi hänen vierellänsä, ja hänen laskoksille
poimuttuneen pukunsa heleät värit eroittautuivat rauhallisina
kuvakauniin vuorenrinteen rikkaana viheriöivästä taustasta.

Ei ääntä...

Oli jo iltapuoli. Valo alkoi hiljaa raueta, päivän kuumuus väsyi ja
viileytyi. Läntisen vuorikeilan huippu hahmoittui jo tummana
taivastaustaansa vasten, mutta itäisen vuoren rinteelle levisi vielä
hiljainen, rauhallinen ilta-auringon valo. Ei liikettä, ei
huokaustakaan. Toukomettinen vain aherti kukassa, ja sääskiparvi survoi
äänettömänä iltavalossa.

Rikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään
kirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat
viattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet
helmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja
väsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun
rinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat
hymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä
kalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen
pienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä
ruohokossa.

Miten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko
tämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta.

Tajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes
katsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä
vain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella
rauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli
kautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären
ihanin, suloisin unelma.

Ah!

Mutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii
mieleen ääneti kuin uni.

"Tsip!"

Pieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten
taas nukkui kaikki ihanuudessa.

Oikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut
hänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä
ajat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja.
Perheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä
unessa Herran, joka oli sanonut:

"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä,
missä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!"

Sitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman
ihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit.

Ja siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin
onnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki
hänen katseensa kohdan:

"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus
on, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen
neuvonantaja ja Rauhan päämies."

Niin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä
kantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen
tajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas
maailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen,
jonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät
minulle.

"Lea!" kuului häntä tiedustava ääni.

"Ah! Se on isäni ääni!"

Hän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat
linnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä:

"Tulleeko hän taas puhumaan siitä..."

Sillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä
Sakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja
katkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat
joutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat
taistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet
rinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat
vannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat
vetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin
ainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi
veren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi
poskeen noussut joku hellä lämpö.

"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi... Stefaania..."

Sen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla,
kauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti,
vaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa,
niin...

Minä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että
hän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle
rauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan:

"Ah, Stefaan!"

Miten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi.
Helteisemmäksikö? Kaipaavaksiko?

Kenties... Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja
hennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se _hellä_
aavistus... se...

"Ah minua!"

Hennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä,
hermostuneina. Jotain hypistellen ja...

"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!"

Se mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä!

Hän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden
tyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta
nyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se
ihana, äänetön, etäinen kajaste.

Isä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman
aiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat
jo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut
niveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin
hän saapui nytkin.

"Jehovamme rauhaa sinulle, tyttäreni Lea!" tervehti hän istahtaen.

"Ja sinullekin, isäni rakas!"

Vaiettiin lyhyt hetki. Vanhus näytti syventyvän johonkin. Katse maassa
alkoi hän vihdoin äskeisen johdosta mietiksien puhua:

"Niin, lapseni..."

Sitten hän taas mietti. Hiushopeiden valkaisema vanha pää ikäänkuin
painui alas.

"Hän yksin pysyy ja jää. Häneen kaikki ajatukset viimein kokoontuvat",
jatkoi hän hiljaa, mietiskellen, kuin itsekseen puhuen.

"Hän yksin se kaiken alku ja loppu on."

Vaiettiin hetki.

"Niin, isä", äänsi lopulta tytär hiljaa. Kädet herpautuivat helmaan
entistä avuttomampina, ja...

Ei mitään. Lammas-emo kalliotöyryllä vain laskeutuu levolle
rauhallisina nukkuvien karitsoittensa viereen. Vuohipaimenen vaimo
siellä toisaalla on istahtanut ja istuu nyt öljypuun alla kuin
mietiskellen, poski käteen nojattuna, ja äskeinen vuohi nukkuu
rauhallisena hänen jalkojensa edessä.

Oikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella
nytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen.

"Mitä minun pitikään sinulle puhua", muisteli hän, kainaloin sauvaansa
nojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui
jostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen:

"Me-e... me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin", puhui
hän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. "Vuoteni vierivät hiljaa
alamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat."

Miten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti
salavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä
enemmän lämpöä poskeen.

"Ah, isä!"

Katse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään
silmää, joka sumeni. Isä jatkoi:

"Sinä, lapseni, tiedät..."

Stefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan.
Miettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän
kuin yksin, hiljaa:

"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat
ne ovat Jehovamme lahja meille." Niin hän puhui hiljakseen ja sitten
ikäänkuin huolehtien jatkoi:

"Rikkauteen, lapseni..."

Siihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet
aallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä
siitäkin:

"Rikkaudestakin, kuten kaikesta", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen,
pää nuokuksissa, "siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena
kuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa
hälvenevistä sumuista".

"Niin", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä,
vanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua,
ei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut
löytää sanoja.

"Niin... isä", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta.
Isäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä.
Ilta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen
aherti pehmeänä kukassansa.

Siinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan
iltavettä?

Salavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen
kasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat
valkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat
vetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti
hänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä
tapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja
kasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu
jatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja.

Jo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen
alkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui
hennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi:

"Isä!"

Se tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa
kämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi:

"Sinun luonasi, isä..."

Ei tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin.
Hän korjasi ajatusta jatkaen:

"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla..."

Isä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat
tulivat hitaasti, lämpimästi...

"Minun päiväni täällä", puhui hän ihanasti venytellen, "ne ovat
niinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle..."

Niinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella
onnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni
täällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja
kaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää
vain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli.

"Niin, isä", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. "Meidän on
täällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?"

"Lapseni..."

Mutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno.
Painukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra
itse valmistaa mielesi, Lea!

Ja niin edelleen.

En, en voi.

Enkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. --
Sitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin
johtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin
kaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu
neitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja
etelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne.

Mutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä... Ei
ääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa
latvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena,
ja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina
yhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi
Ahaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen,
hiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta
taivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä
punaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi
iltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä,
joka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja
hukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa.



II.


Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän
kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen
välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina
he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät
vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä
villeinä ja vallattomina hyppelivät.

Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi
kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen
työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet
tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta
veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen
kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.

Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa
näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut
Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja
hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso
ylisti.

"Marjat... Ihana morsian!... Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä
palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja
lisännyt:

"Sinun omasi!... Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"

Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen,
joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja
metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen
Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.

Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.

"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo
onnelliselle, uni väsyneelle.

"Hän karttelee minua..."

Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa
ja erakko ystävieni parissa... Ja niin oli aika kulunut, päivä oli
tullut, toinen mennyt.

"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut..."

Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät
edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja...

Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on
kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu
sarasta, ja siksi...

Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja
koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten
yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina
edestakaisin lentelevät.

Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa.
Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen
painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä
ensin, toisesta sitten.

Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui.
Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin
vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle
siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä
lentoon nyt.

Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen
kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä.
Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus
Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka
vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa
kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli
jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa,
nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin... jospa ehkä olenkin
Se!"

Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen
katseensa hehkui.

"Siellä on Baabel!"

Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa
hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima... nyt _jo_!

"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!"

Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten
siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:

"Rooma!"... Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä
häneen.

"Jos minä olisin _Hän_!"

Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen
parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.

"_Jos_ olisin...!"

Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti
odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että...

"Ettäkö en _voi_..."

Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa,
ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.

Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.

Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.
Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!
Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja
tarujen maailmaan lennättää meidät.

Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein
mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen
kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi
noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:

"Niin silloin!..."

Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus
kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.

"Minä!..."

Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi
hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja
päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin
aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui
toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.

"Mutta en yksin!"

Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin
salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.

"Yhdessä me jakaisimme kaiken... Sinun kanssasi, Lea!"

Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun
lakkaa tuuli.

"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet
kantaisivat meitä halki rajattomuuden..."

Huimaavaa!

"Lea!... Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme
huutaisi silloin, ja..."

Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän
oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja...

Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean
maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..

Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja
niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä...

En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se
pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on
minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä
vailla oleva.

"Lea!"

Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen
silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan,
jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.

       *       *       *       *       *

Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina
kisaellen toinen toistansa seurasivat.

Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden
matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta
hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä
muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä
Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen
välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei
sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti
hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma
kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.

Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli
hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä
enemmän vältellyt häntä.

"Siispä uhkaa minua..."

Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän
sen sanoittakin.

Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi
maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä
lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja
ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.

"Jos hän olisi minun?"

Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.

"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin..."

Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää,
niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä
maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua,
vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.

"Mutta..."

Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä:
ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen
pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä
notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä
lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä
kädessä.

Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin
murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä
kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi
jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja
vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen
helähdyksen.

Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin
ajatukseton.

"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.

"Ah... sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul
heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:

    "Niin tanssivat neidot
    kuin untuvat, ah!"

Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja
huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan
tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa
lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko
sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut
hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin
mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:

"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"

Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään
juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa,
kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.

"Hops!... Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun
vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:

"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin
kielellänsä."

Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa.
Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin
puheeseensa.

"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.

"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan
joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja... sano
nyt, Stefaan... No?"

"Niin mitä?"

"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan
Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"

Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti
raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin
uskovia ja kehaisi iloisena:

"Mutta Jerusalemin tyttäret!... Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita
profeetta Jesaias tuomitsee!... Ne, Stefaan!"

Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo
ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli
kuin vaahtoava viini.

"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me
etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja
palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis
antaa voi!"

Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan
kehaisi:

"Minä, Stefaan!"

Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin
puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.

"Kuin hitusen... Niin, Stefaan!"

Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka
todellakin viehätti herkkää mieltä.

    "On viini-juhla. Yöhöni
    luo hellä autuus, tyttöni!"

käänsi Saul iloiseksi lauluksi.

Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan
kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin,
josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen
kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä
maailma antaa voi.

Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla
vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo
majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä
pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun
viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki
yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja
ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten
iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.

Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen
ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä,
jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.

Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo
minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista,
hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.



III.


Olkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty,
aina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten
pääskystä vetää sen vanha pesä.

Se olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea
tammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet,
sydänpäivän kuumuutta pitäen.

Miten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku
akkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka
asukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä
haikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli
siellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä
odottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut
yksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen
tuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti.

Niin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu
lamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise.

Tämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli
Lean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime
hetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean
puolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin
mielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön.

"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa
päivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa
iltaruskosi hänen ehtoittensa yli!" Se rukous oli alati Lean puolesta
hänen huulillansa palanut.

Ja niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi
synagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat
puhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät
ja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut
tämä aution huoneen valo.

Tänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui
huulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän
toivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan,
jota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa
hartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli
aivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta,
muistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan.
Siksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin
kuin konsanaan. Hän rukoili:

"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti
olemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja
vuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina
pitäneet, mutta..."

Miten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi:

"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä
ajoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos
Sinä yhäti viivyt."

Miten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi:

"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja
rukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja..."

Oli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin
epätoivossa anoen hän jatkoi:

"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja
monet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka
eivät itseänsäkään auttaa voi.

"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme
voimansa ja sisältönsä saa.

"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen."

Ja hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat
taas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle
painuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli.

       *       *       *       *       *

"Kuule minua!"

Se oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi
Lean tulleen.

"Rauha sinulle!" tervehti hän isällisesti.

"Ja sinulle siunaus, pappi!"

Ja niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta
turvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä
huoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa
kuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat
häneltä.

"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun
me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä
puhelullansa. Hän saikin rohkeutta.

"Minulla, pappi..." yritteli hän, mutta taas painui katse arkana
maahan. "Minulla olisi salainen toivo."

Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.

Toivo, mutta... En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:

"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi,
että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.

Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.

"Olisiko?... Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun
aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain
hämärää.

"Mutta jos sinä, pappi..."

Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän
sitten...

Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle
siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja
kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis
astumaan sumunkin varaan jo.

"Niin, pappi!..."

Älä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä:

"Herra itse tietää sen..."

Ja pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti
hän:

"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi
täyttymys ja määrä. Amen."

Ja hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä:

"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!"

"Ja sinulle kiitos, pappi!"

       *       *       *       *       *

Lie ollut jo yli puolipäivän.

Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi
sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään
eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä
rauha.

Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja
matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan
heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään
varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren
päivänpaisteiselle rinteelle.

Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen!
Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään
siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen
siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan
pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla
perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset,
ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora
luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen
kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä
hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin
joku himmeä uni.

Ah niin!

Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea
silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten
levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien
suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana,
pian täyttyvä toivoni...

Ah meitä!

Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja
tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli,
ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me
onnettomuudeksi uskomme ja sanomme.

Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta,
sillä niitä ei ole... ei liene... ei pitäisi olla...

"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni.

"Ah!... Stefaan!... Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli
jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.

"Tervehdin sinua, Lea!"

Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden
tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä,
kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin,
arkailivat toisiinsa katsahtaakaan.

Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina
rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi...

Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon
edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi...

"Tvirl... lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä
tirskahduksella puhelun alun.

"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti
silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan
kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:

"Kävin metsästämässä, mutta..."

Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt
äkkiä siihen.

"Niin..." Lea sen äänsi.

Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän
huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä:
näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein,
miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa
yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse
näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?

Omituista...

Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani
kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni
saa, ja niin minä alan...

Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien
ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut
huomannutkaan, ja...

"Ah!"

Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä,
alkoi...

Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani
hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?

"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun
heltynyt mieli nyt niin käski.

Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat
toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.

Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa
on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo
viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he...

Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.

Muulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi.

"Hops! Joudu!" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta
eloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin
arvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja
huomauttaen siitä kysyi:

"Menetkö, Stefaan?"

Nuorukainen näytti miettivän vastausta.

"Stefaan?" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä.

"Mitäpä minä täälläkään..."

Täällä... miten sanoisin... sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja...
täällä:

"Tyhjässä laaksossa", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo.

Tyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui?
Siksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton.

En tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin
etäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa
ilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua...

Niin... niin.

Tämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin
pois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa
tyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin...

Ah! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti!

Hän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille:

"Tyhjässäkö?..."

Onhan sinulla kotisi ja isäsi. -- Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa
neuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän
niihin, ei kotiin, ei isään.

"Isäni..." tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän
hän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi:

"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään
ole."

Mikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku
sanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas.

Rukoustorvi soi...

"Jehova... auta!" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi
poskille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut
rukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, "Neitseestä syntyvän"
ja...

Onneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi
iloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen
verho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot
vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja
iloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät
mukanansa eri suunnille.

Mutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien
rypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai
tonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se
ennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi.

Ja hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön
hiljainen, kirkas kuutamovalo.



IV.


Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.

Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo
kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus.
Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja
puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.

Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän
hyörinästä tyhjenevään laaksoon.

Ah!

Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on
silloin kaikki täällä laaksossa jäävä!

Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet
sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja
sinä jäät yksin.

Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo,
ja jäljellä on tyhjyys...

Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät
pohjoiseen... lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät...

Muuttolinnut! _Miksi_ ne lähtevät ja mihin?

Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä
tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi
emmekä kysymättä olla?

Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?... veressäkö?...
hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?

Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä
valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei
peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen
palmu siellä täällä.

Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta.
Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa
ystävättä kulkee...

Kulkee...

Mitä?... Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai...

Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua... Se se kai minua
säikähdyksellä sykähdytti... Minä koetan taas vain rauhoittua ja
karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.

Mutta ei! Ei se onnistu _nyt_. Taaskin nousee sieluuni outo kuva.
Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää.
Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin
hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento
muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin
ylös.

Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä
ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?

Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi
silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä
sakeneva, äänetön hämärä.

Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän
huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt...

Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin
viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi...

Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi
kyynel niin herkästi heruu niistä?

Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun
murheestani huolinekaan nyt. --

Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja
hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat,
miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen
salatusta ne kertoivat.

"Israelin Jumala!"

Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina.
Lea kuuli, kuinka hän jatkoi:

"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä
jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan
jätä!"

Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin
sumu. Isä jatkoi:

"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on."

Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! -- Isä
jatkoi:

"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne
lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä."

Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän
oli herännyt.

"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin
pysyt kuin vuori.

"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen."

Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se
autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi
tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.

Mutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin
riemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja
hänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa,
ennustus:

"Katso, _neitsyt_ siittää ja synnyttää..."

Minua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo.

Hän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin
katkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain
riippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta
kuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen
ääni.

       *       *       *       *       *

Israel ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki
kypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana
kuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku
poutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä
taivassavussa uiden.

Lea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja
uumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja
hoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa.

"Tip, tip, te pienet!" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai
linnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan.
Milloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla
tai ympärillä lennellen pitivät iloa.

Lintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli!

"Tip, tip!" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni
oli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt.

"Rauhaa, Lea!... Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea,
pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen
Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.

"Vo-oi miten kaunis!... Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja
samalla hyvitellen häntä.

"Niin, Martta!... Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja
lisäsi äkkiä:

"Ne ovat niin armaita... Vai eivätkö ole?"

Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he
ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi,
että:

"He-erran morsian... He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja
Saara vahvisti pitkällä:

"Hä-äänen... Hä-äänen on Sakeuksen Lea!"

"He-erran hän on... Herran, ei muiden!... Ei muiden... ei muiden ole
hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.

Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin
mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä
tehden siunasivat:

"Jehovan nimeen!... Herran nimeen!... Onni sinulle!... Ilo ja onni,
Lea, Sakeuksen tytär!"

Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.

"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat."

Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle
selitteli linnuistansa:

"Uhratakseni Herralle..."

Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa.
Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken
tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä
ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta
kyyhkysenpoikaa.

"Eikö niin, isä?... Että me menemme uhraamaan?"

Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen
punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain
vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi
miettivänä, ensi sanaansa venyttäen:

"Ja-a, lapseni... miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?"

Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.

"Miksikäkö?" tapaili Lea.

"Niin... miksi?"

"Siksi, isä, että... että, isä..."

Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.

"Että... tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän
lopuksi.

Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.

"Me-e..." alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni
onkin ainoastaan... se on ainoastaan..." tapaili hän. Vaikea olikin nyt
löytää sattuvia sanoja.

"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.

"Se on... on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin
itseksensä miettien.

"Sillä..."

Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina
pettänyt ja tyhjäksi hajonnut.

"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin...
jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta...
mu-mutta..."

Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten
matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni...

Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:

"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja..."

Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä
ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain
lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki
on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle
repii ja reuhtoo ja...

"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen
varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:

"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä... Se on väsyvä tunne ja haihtuva
ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole."

"Ah meitä!"

Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu
laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet.
Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään
nyt.

"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt",
jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa.
Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän
tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti:

"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin
haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä
pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä... Niin mekin..."

Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.

"Mekin..." jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me
Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea."

Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen
särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä
hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.

Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä
aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.

Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan,
painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä
rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä
voi.



V.


Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan
voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka
voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.

Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan
vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua
alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain
puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua
anoaksensa, ja kolmannet -- ja hyvin monet -- eivät enää nousseet
minkään jumalan puoleen.

Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit
uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä,
jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että
köyhät osansa saisivat.

Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne
rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin.
Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne
olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden
varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.

"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän
hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi
almuja heille.

"Siunatkoon!... Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin
kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat
häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:

"Kuin He-erran kukka!... Niinkuin Je-ehovan ruusu!"

"O-onni hänelle!... O-onni ja siunaus hänelle!"

Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle
niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi
väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies
rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana
kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua
olallansa pidellen.

Ah!

Niin käy huokaus alati idästä länteen.

Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme
ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee.
Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.

He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen
elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa
kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan
hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.

"Jehova... Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut.

"Niin, niin!... Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!"
jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:

"Hä-än... Hä-ään... Hä-ään!"

Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on
tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä
Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset
vaakuttivat kuin yhdestä suusta.

"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin
vihastunein äänin mutisten:

"Hänkö se!"...

Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat,
että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.

Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin
maahan iskien:

"Ei!"

Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:

"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me
köyhät..."

Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen
häneltä sanaa.

"Me köyhät olemme..." jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja
rikkaiden saalis ja..."

"Herran nimessä!... Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti.

"... ja astinlauta... Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä
vain se ynseä.

Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia,
ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.

"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua,
uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.

"Sillä Jehova lähettää Hänet!"

"Je-ehova!" tuli taas halveksiva...

"Hänkö?... Jehova!... Olematon..."

"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu.

"Niin ja... Hei!... Hei!... Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän
sai vuoron ja kysyi:

"Ja miksi ei Jehova _itse_ tule?"

Hurskaat vaikenivat.

"Niin... niin... niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs
vaivainen:

"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen
siis _lähettää_ muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa...
Messiasta, puhun, lähettää..."

Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä
viattomat lapset.

"Niin... niin!" huudahdeltiin.

"Niin... Ja _mistä_ Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne
se lähettää pitäisi?" jatkoi joku.

Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain
ilkkuivat:

"Häh?... Ähäh!"

He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä...

Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri...

Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain... Näinkö siis
Israelinkin ajatukset...

"Häh!... Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat,
joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden
rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne
iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin
ynseillen Jehovasta:

"Se menee itse lepäämään!"

Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän.

"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas
nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:

"Ei!... Ei!... Ei!"

Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on
Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon,
kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä
ei-huudollansa tarkoittivat.

Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli
riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut
vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut
tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa
haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli
ilmestynyt sitä väijymään.

       *       *       *       *       *

Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä
hämärä.

Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.
"Tämä puhe..."

Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi
tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa
lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja
elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja...

"Miksi he napisevat?"

Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo
kameli aivan liikkumatta kuin kuva.

"Miksi he?"

Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina
olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille,
niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että
tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen
leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä
hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.

"Miksi?"

Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä
vetäytyi harmaammaksi.

Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka
kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen
lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja
ihaninta.

Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö --
miettii hän. -- Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee
elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä
isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee,
ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän
hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen...

Voi minua!

Ystävä! Sinä olet toki minulla!

Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä
oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli
lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän
kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli
hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati
valvova silmä oli hän Lealle ollut.

Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea
kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin
täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat
mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä
ja rikasta taivasväriä vasten.

Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku
huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä:
ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä
hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä
ja hyvitteli:

"Tyttäreni... ainoiseni!"

Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja
poistaa!

"Leaseni... tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne
iloisille vainioille!"

Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.

"No-oin!"

Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!
Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja...

Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen
mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.

"Katso... taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin
puuhillensa puhuen ja toisteli:

"Seestyy... seestyy... seestyy kaikki..."

"Niin, Haagar... äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin
olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen
käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:

"Haagar kulta!... Kuule, sinä ystäväni... Haagarini..."

Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö,
nauroi surujansa salaten kuin vallaton.

"Sinä... Haagar... Sinä..."

"Noo!... Lapseni!... Kultaseni!... Vallattomani!... Minua vanhaako
sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja
kuin irroittautuen.

"Sinua... ystävääni... minun..." jatkoi vain Lea, ja kun huolet
hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:

"Haagar!... Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea
ja elämäniloa?... Eikö, Haagarini?... Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin
kutittelemalla että: kielläppäs se!

"Mhyh... elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen
lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.

"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten
hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut
mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina
näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.

"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.

"Niin... Mitä ne ovat... ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli
Lea.

Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi
vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.

"Niin... Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.

"Ne, lapseni..."

Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin
jatkoi:

"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja..."

Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta
vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta...

Hän oli vaiennut.

"Mitä, Haagar?"

"Mutta hetken vain ne kestävät... ne vesien ilot..."

Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt
koko ne vedet ja niiden ilot... Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja
ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.

"Sinä!... Ystäväni!"

Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä
vallattomasti hän jatkoi:

"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä... Me..."

Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.

"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!... Ne pysyvät... Ne..."

Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar
huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa
kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta,
hyvää lasta.

Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä
hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin
sen viattomat vuonat vienyt.



VI.


Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!

Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne
lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte
silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun
mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.

Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät,
niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!

Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei
enää ole kotirantaa, ei matkan määrää...

Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio
meri ja ainainen eloton yö...

Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,
Lea.

Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni
nyt!

       *       *       *       *       *

Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi
Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan
mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja
kehoitteli tulisesti:

"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla
ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit... Seelah!"

Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän
kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja
sen...

Miten ihanaa!

"Niin, Stefaan, siellä..."

Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne:

"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä
ovat ja... Seelah!"

Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan.

"Stefaan!"...

Niin, ystäväni... Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi,
Saul!

Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, _jos_ se milloin orvoksi
ja yksinäiseksi jää.

"Kuule, Stefaan!"

Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman
Jerusalemista.

"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien
pappien Jerusalemia!... Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas
raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun
epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.

"Heleijaa, Stefaan!... Loruja ne ovat, ne Jehovat ja... sen taivaat."

Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:

"Niin, Stefaan!... Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!... Ah!"

Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on
taivas jo maailmassa...

"Katso, Stefaan!"

Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä
veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa
punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo
kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.

       *       *       *       *       *

Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt
vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.

Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon
jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso
ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.

"Jos hän olisi minun!... Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja
iloisen sanan: Stefaan!"

Niin. Sitä hän mietti.

"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi _täällä_ kaikki... olisi
Jerusalem... ja maailma ... ja taivaskin olisi..."

Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni
täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka
minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää
minulta.

Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi
taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai
piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin
pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä
pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen
suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten
heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän,
ilmassa huojuvan värijuovan.

       *       *       *       *       *

Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.

Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset
vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin
puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti
vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.

Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain
joskus liikahutti korviansa.

"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"

Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet,
vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina
hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.

"Ystäväni Lea!"

Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle
jäi syvä ystävän kaipuu.

"Voi minua ilman häntä!"

Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät
majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija
soittaa... rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt
välitä.

Voi minua!

Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä
kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat
toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:

"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!"

       *       *       *       *       *

Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen
öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä,
ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.

Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin
isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat
usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui
nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä
asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa
rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen
johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.

"Olisiko...?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin,
että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta,
aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja
kukkaset kedolla kasvamaan... näimme siitä ihanasta unta, ja kun
heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.

Mikä pettymys!

"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina
selitykseksi. Me -- tarkoittivat he -- riitelimme ehkä liika kauan.
Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka
meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.

"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"

Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää
silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän
vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.

Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan
nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.

Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he
käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta.
Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.

"Mutta, Sakeus... minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen
isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi
isänvaltansa.

"Niin, Sakeus!..."

Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on
pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät
pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri
siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet
ovat.

"Ymmärrätkö, Sakeus?"

Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki
esteet rikki.

"Se on tapahtuva... Sakeus."

Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien,
syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta,
punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.

"Katso, Jooas..." alkoi hän ja hitaasti jatkoi:

"Katso: lempeyden voima on suurin."

Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.

"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat
nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".

Ah niin! Taas hän mietti:

"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme
povessa se-sen..." tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka
on heidät yhdistävä kerran".

He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen
kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa
voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää
isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:

"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky..."

Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!

"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta
lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan... Usko minua,
Jooas."

Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla
rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti,
missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki...

Kaikki... kaikki... kaikki...

Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää
ikäänkuin painui alas.

"Niin, Jooas... me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä
ystävä ajatteli.

"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon
kiitos ja kunnia! Amen."

Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he
nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan
multaa ja tomua vain.

He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo
ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin
sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.

       *       *       *       *       *

Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin
aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja
kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin
kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.

Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan
raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.

Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa
hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut
kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä
oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys,
millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki
isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.

"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta
odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:

"Menepäs heti... mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee
kymmenyksiä!"

Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut,
ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi
oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä.
Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen
joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän
käskyn.

"Stefaan! Kas sinä!"

Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka.
Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä
sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla
toivotti:

"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"

"No, Ruuben!"

Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein
se puheli ja selitteli:

"Minä olen huomannut... ha-haa!"

Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti
huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja
ilmoitti:

"Tuolla, Stefaan!... Siellä ne ovat!"

Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta.
Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää
nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää
iskien:

"Sillä niin sitä minäkin tein!"

Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis,
se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli
väkistellyt ja vikisteilyt...

"Mutta _minä_!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben
Hasajan poika... minä..."

Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut
tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri
silloin kun se on kuuma.

"Ja niin suli tyttö kuin vaha!... Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä,
suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut
kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn
kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä...

"Ja, Stefaan..."

Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket... ihanan
Saaransa... kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut
niin kaunista, puhdasta.

"Se hetki..." yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei
toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen
antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä... helähdys
kukassa ja...

Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa.
Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä
sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.

"Niin, Stefaan... niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni
kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko
vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se
on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".

Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana.
Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen
alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien
valintapaikalle kulkeva karitsajono.



VII.


Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa
maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti
kyntäjä verkkaista lauluansa.

Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli
istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä
hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja
poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin
kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto
hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi
hän puhui siitä nyt isällensä:

"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen."

Se ei ollut enää pyyntö, vaan _ilmoitus_. Isä nousi. Käsi puristi
sauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina.

"Sinä vain ilmoitat sen minulle?" lausui hän, silmissä ankara katse.

"Niin... Sillä kun sinä et _pyyntöäni_ kuule, niin..."

"Poika!" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan.
Molemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet.

"Minä olen sinun isäsi!" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa
näyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. "Tiedätkö, että minä olen
isäsi?"

Ja vastaus tuli:

"Tiedän... Mutta myös sen, että minä olen mies... en poikanen enkä
lapsi..."

Se oli odottamatonta.

"Kautta Jehovan!" kuohahti vanhus. "Etkö kunnioita minua? Isääsi?"

Hän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien
vastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika:

"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat
tieni..."

"Vaiti!"

"Ei, isä!"

Ja luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa.

"'Tieni'", äänsi isä halveksien. "Mitkä 'tieni'!"

"Tieni... ja kotini... ja tarpeeni... ja vereni..."

"Vaiti!"

Tukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja
poika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä
viittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti
neljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi:

"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?"

Ei vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona.

"Vastaa!"

Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt!
Vaikka uhman vuoksi nyt!

"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?"

"Olemattoman!"

Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut.
Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti:

"Jehova suuri!... Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!"

Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika
huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä
istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa
nojaten.

       *       *       *       *       *

Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin
ensi pimeä.

Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän
rukoilee:

"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat,
en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus
järkkyisi, en minä sinusta järky.

"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin
kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen
kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.

"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala."

Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken
synkkään, mykkään äänettömyyteensä.

       *       *       *       *       *

Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian.
Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo
keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.

"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä
käsivartta ja lisäsi:

"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki... kaikki ... kaikki vain yksi
ainoa... yksi ainoa valkeneva huomen, ja... Lea!"

"Sinua!"

"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi
onni ja ilo.

"Sinua, Rebekka!"

Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta...

Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin
viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät
huokauksen!

Miksi?

Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani
ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon...
kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki:
toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot
niin usein siihenkin... lempeen. Miksi siis en...?

Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta
maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja
antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.

Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä
puoli-surullisen kaihoisan:

"Niin... sinua, Rebekka!"

Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan
saattamaan kotiin.

"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian
juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti
ilmaan.

"Noin, lintuseni!... Noin ylös, armaani!"

"Hops!"

Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui
Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä
kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti
kehoitteli:

"Noo... sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi
minulle. Sinä... sinä..."

Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti,
vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien
ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:

"Sinä... Joel... sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin
he unohtivat.

"Tulit... tulit!... Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista
iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin
ja hoki vain ainoaansa:

"Sinä... sinä... Ah sinä!"

Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi
kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa,
puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.

"Tulin... tulin... tulin... minä tulin", ehti hän vain hokea siinä
suudelmien välissä.

Ah heitä!

"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä
sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten
hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:

"Niin... Sinua, Rebekka!"

       *       *       *       *       *

Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät.
Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä... missä
hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen
hinnaksi annettu nyt.

Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja
syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli
puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi
jotain, mitä mieli mietteeksi toi.

"Tip... tip... tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille.
Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa
hän kaipasi... kaipasi...

Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole
selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen...

Ehkä se toinenkin... Ehkä... Kenties... Kaikki on minulle toisinaan
sumua ja kuumetta ja unta...

Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon
taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja...

Niin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla
kylliksi voimaa siihen...

Sillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta
Arabian maasta...

Ne tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin
untuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me
niiden käsissä olemme, Herra!

Ja siksi...

"Rauha sinulle!"

"Haagar!" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä
iloittaaksensa hän puheli:

"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta... Tuovat iloa ja elämää
laaksoomme, Lea!"

Ja nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja
puhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti.

"Mutta ah!" keskeytti Haagar äkkiä. "Anna kun korjaan nauhojasi... ja
hameesi poimuja ja..."

Niitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui
muuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä,
jonne ne kesäksi menevät:

"Ne poloiset."

"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat
pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?... Ne pienet."

Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!

He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli
Haagar:

"Pettyvät... pettyvät!... Pettyvät ne pienet!... Mutta mitäpä siitä",
käänsi hän äkkiä ja lisäsi:

"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee
ohi eikä milloinkaan palaa... Ka-aikki... kaikki... kaikki, ystäväni",
käänsi hän taaskin huokailuksi.

Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:

"Heh-hei!... Mitäpä siis siitä!... Pettyminen, lapseni, se että
huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille..."

Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se
jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo _vanhaksi_ meille.
Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.

"Ah!"



VIII.


Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt
läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli
jotakin outoa tapahtunut.

"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja
pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja
arvelivat:

"Se on saatana... hän, joka on pahuuden itu ja syy..."

Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat
murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta
puhuaksensa.

Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa
majaa.

       *       *       *       *       *

Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson
ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki
tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.

Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen
huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean
sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä
siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen.
Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran
yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja
hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa
kuin juoksevaa vettä.

"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut
siroitan vuoteeseen... näin... Kas, kuinka kaunis!... Kunpa hän tulee
nyt!..."

Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on
iloinen.

Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.

"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne... Ja tuo olkoon tuossa!... No
nyt... Lea!... Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.

Mikä kiitollisuus!

"Sinä, Haagarini!... Sinä muistit sen... syntymäpäiväni!"

Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa
ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle
Haagarille:

"Tiedätkö?... Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?... Tiedätkö,
Haagar?"

Ja vastausta odottamatta hän selitti:

"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!"

"Sinua, lapsi!... Sinun ilojasi, pienoiseni!"

Ja ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta,
kypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta,
outoa, iloista laulua: Hoosiannaa.

Uutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä
kukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea
kyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden
sävyn.

Tänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä
taivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi
niistä nyt Haagarille:

"Hänkin tervehti... Ja hän... ja Rebekka ja... Heleijaa!"

Aivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva.
Haagar hymyili ja aloitti salaperäisellä:

"Yksi vain vieraista puuttuu..."

"Kuka?"

"Mhy-hyh..."

Miten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla
selvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä:

"Voi, kuka!"

Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu...

"No kuka?"

"Stefaan!"

"Hän;... Haagat!"

Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi
ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän
teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:

"Sinä!... Vai sinä!... Semmoisia!"

Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen
toistellen:

"Se-e... se vanhan sydän aavistaa... Aavistaa se mikä, se nuorelle
oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi... Hohhoi."

Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin
olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa
huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste
ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen...

Niin!

Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan
vain, että on niin hyvä ja kepeä olla.

On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä
vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi.
Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja
kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva
puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin
tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.

Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja
virkeyttä lisännyt.

Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli
joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua
paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:

"Ja joutsen vuotteli armastansa..."

"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun
vuoteensa ja...

"Sua Haagarini!... Miten ihanaa!... Haagar!... Haagar!" käänsi hän
kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.

"Mi-mistä?" esteli Haagar.

Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar
hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:

"Niin... Vuode, lapseni... vuode... se on meille vaimoille paljon..."

Onni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä
on, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki
tajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti:

"Me... me-e, jotka olemme kokeneet... me ... me vanhat tiedämme",
puheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin
olisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen.

"Vuode... vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille... Vaimoille
meille kullekin kerran", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea
hymähti ja matki:

"Viheriöi!... Mistä?" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi
tekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi:

"O-onnesta... Onnesta, lemmestä ja autuudesta..."

"Voi sua!"

Ja hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella
vuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä... Heidän pukujensa
värit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten,
ja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja
katsoi alempana tanssivien nuorten iloa.

Mutta ah! Taaskin siis!

Niinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa
asiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä
ainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen
terävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa
Leastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä:

"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva... Hänen, joka
luvattu on?"

Siinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi
Sinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen
verrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni
hajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä
itse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra!

"Niin... kuka?" toisti Lea, kun vastaus viipyi.

"Ah, lapseni", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi:

"Ja kuka on Hän, joka tulee?... Se Luvattu."

Lea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena.

"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?... Että Hän on Herrasta..."

Ja äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili
Haagar:

"Katsohan, Lea..."

Muutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt:

"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on
Herrasta."

"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien
tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:

"Niin, niin, lapseni!... Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta,
sillä sinä olit heille rakkaudesta..."

"Haagar!"

Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua
äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:

"En minä ymmärrä... En minä käsitä tätä..."

Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt
iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies
kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut
sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.

Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat
nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä
olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä
on.

Meitä vaimoja Israelissa!

Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut,
sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan,
surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:

"Herrasta... Herrasta meissä kaikki hyvä on... kaikki hyvä ja paras...
paras ja hyvä... Ohhoi."

Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä
nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään
laaksoon.

Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan
enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä
vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen
rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen,
hiljainen nuotiotuli.



IX.


Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on
Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen
toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin
se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja
sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.

Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä
siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja
juotiin.

"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi,
autuaaksikin."

"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.

"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.

"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.

"Niin... niin... niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.

"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä
puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin... näin onnellinen ja..."

Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille
hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!

Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät
sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen
askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten
hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain
surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä
aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt.
Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja...

"Rauhaa, Leani!"

Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen
sairaudesta.

"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös..." lisäsi hän. Stefaania
hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.

"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.

"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta
ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla
silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili
ja poistui askareillensa.

"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan
toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki
vaikenemaan saada.

Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan...

Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni...

Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit...

Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä,
ja jos sinä luokseni rientäisit...

Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni
sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä...

Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun
poveni helteinen on...

Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en
sitä tehdä saa...

Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun
sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle
pyhitän...

Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue
minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe
tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua...

Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä
ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen...

"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.

Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui
surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti
tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja
laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain
kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:

    "Yöt valvotut
    sun tähtesi,
    jos tietäisit sa ne..."

Ken sitä laulaa?... Hänkö?... Stefaan?... Kenties!

Oi Stefaan!

Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi
kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.

       *       *       *       *       *

Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen
talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut
Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.

"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.

"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä",
lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.

Haagar mietti. Sitten hän virkkoi:

"Kuule, Sakeus."

Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:

"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä... mhy-hyy...", keskeytti
hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:

"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä... Se veri vain aikansa
meitä..."

Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta
mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:

"Sillä mies..."

Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin.
Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa
ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä
ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.

"Niin, Sakeus..."

Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme
viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure
tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota
kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme
siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.

"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran
on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.

"Varmasti, Sakeus!"

Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.

"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta,
palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja
teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää."

Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli
tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.

"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime
aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa.
Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.

"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja
missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.

"Heleijaa!"

Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.

"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän
ymmärtänyt.

"Mitä niin?" kysyi hän.

"Sitä että... että... ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään
tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.

"Että... että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki
selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka
iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat
ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi --
oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja...

Heleijaa

Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.

Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun
tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen,
ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne...

    "Jos viinisi
    sa unhoitat..."

... niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi
hylkäät ja itse iloitset, niin...

Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla...

En minä siis voi. Minun täytyy.

Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan
öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa,
taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni...

Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja...

En voi enää pidättäytyä... en olla kova...

"Stefaan!"

"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:

"Lea."

Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse
katseessa...

Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää... ikäänkuin
voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja
minä...

Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä
salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki
hillitä itkua ja mieltä.

"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä.
Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla
käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:

"Stefaan... Minä..."

Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa,
kuiskaten:

"Minä..."

En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta...

"Stefaan... sääli minua, sillä..."

Sillä minä rakastan sinua!

Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja
kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.

Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää
tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen
Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi
ja lauloi ja tanssi ja soitti.

Heleijaa!



X.


Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!

Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen...

Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä
suojele minua...

Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni,
sillä minä olen nainen...

Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä
värähdän ja Sinusta putoan pois...

Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja
hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra...

Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä
minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie...

Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima.
Iankaikkisesti. Amen.

       *       *       *       *       *

Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne
päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin
sukeltaen.

Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä
Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli
kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.

"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen
kaivoa, ja... Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa
vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!"

Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:

"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin... So, kameli! Kävele,
kävele!... Lomps... lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua
lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.

"Että jos on Rebekkana Lea... niinkuin Eleasarilla, niin..."

Miten omituinen hän taas oli!

"Niin älä pelkää... älä pelkää, Stefaan!... Kyllä minä... No!... Lomps,
lomps, kameli!"

Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee
juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja
niin tuli Iisakin morsiameksi.

"Sillä se on merkki... Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä.
He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan
kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:

"Ja silloin, Stefaan!... Silloin!... Älä ujostele silloin!"

Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja
vieläkin neuvoi:

"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan..."

Älä niitä pakene, älä punastu.

"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse... Arvaas, herrani
Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on
itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei
vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:

"Sinä anna suukko neitoselle!... Seelah!"

Se on vanha ja koeteltu viisaus.

"No-o... Ruuben siinä!"

Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään.
Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi,
jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja...

Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo
sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri.
Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä...

Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä...
Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin...

Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan
hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan
hänelle hellän sanan.

Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat.
Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:

"Le-a!... So-o!... Vai!"

Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä
kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin
leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.

"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!... Lomps kaivolle, kamelit!... So!... Ja
missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain
hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli
ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:

"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!... Paraat sulhaset
sinulle, sinä paras Israelissa!"

Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli
laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko
vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä
ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja
puheli:

"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle."

Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja
äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi
leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen
surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa
vuorikauriin perästä.

Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän
synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet
pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha
iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja
onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja
entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa
sävel.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä
sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja
aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat
rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.

Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se
aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen
akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:

    "Te valkeat liljat
    niin puhtahat, te..."

"Lapseni... Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys.

"Ah, isä!... Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli
nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai
se kaikki jo oli.

"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja
alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin
nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen
salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut
taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut
ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen
voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.

"Isä kulta!"

Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot
siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet,
jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä
lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa,
suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen
viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja
altis.

He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja
raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin
sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä
mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain
joskus keskeyttivät puheen.

Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka
ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi
siitäkin puhua.

"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu
Aabrahamissa lupaus..."

"Ah!... Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän
vavahti, kun isä lausui sanan _lupaus_.

"... lupaus, että... että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa,
katse maassa, "että meidän pitää..."

Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti
hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet
nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää
nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:

"... että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin... niin lukuisiksi kuin
hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."

Ah!

Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse
syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut
tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta
loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta
nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän
jatkoi:

"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä... kieltäytyä", tapaili
hän sanoja, "vaan... jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa
toteutumisen pantti ja tie."

Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti,
miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa,
tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä
jatkoi kuin yksikseen puhuen.

"Alistuminen, tyttäreni..." puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä
ihmisissä suurinta sankariutta, sillä... si-sillä se on pahimman
vihollisemme, oman itsemme voittamista".

Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää
nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui
vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille
mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti
poistua huoneesta.

Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui
poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi
ja katsoi silmiin.

"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät
kyyneltyneinä koki hän jatkaa:

"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa
sinulle... Sinä tiedät, isä..."

Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi
sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden
puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:

"Isä!... Katso minun silmiini, isä!"

Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle
olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.

"Isä!"

Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.

Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten
isän.

Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun
luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen
esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen
polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.



XI.


Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se
kaikki on oleva Herralle Israelissa!

Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.

Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän
hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset
elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja
missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut
voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin
ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista
kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja
imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä
mukaan.

Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul
yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei
ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka
jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa
Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.

"Ne Baabelin tyttäret ne siellä..."

Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!

"Ja ne ihanat Samarian tytöt... Ne tanssivat tyttäret ja... Ah!"

Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni
Saul, sillä en minä ymmärrä.

En ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima,
joka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi.

"Ja sitten ne Molokin juhlat", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan
kokenut! Ja sitten:

"Filistealaisten tyttäret ne siellä... Ne... tiedätkö... ne hehkuvat
pakanoiden tyttäret... Stefaan!"

Niitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä,
jolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin
hienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella
voideltuina.

"Ah, Stefaan!"

Sylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja...

"Mutta!" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin
himoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää
salaisuutta ilmoittaen hän kerskasi:

"Se on Samarian tyttö... Ihana ja hehkuva samariatar."

Se ihanin kaikista, se...

Ah, te... te hekumaiset hengähdykset...

"Niin, Stefaan..."

Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili
Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen
palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä,
kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.

"Niin... Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se
ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo...

"Ah!... Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä.

"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren.

"Niin, Stefaan!... Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet
ja... Tule!... Heleijaa!"

Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen.
Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen
sieluun... loihtiutuivat... liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina...

Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan
oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin
puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva
nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn
yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas,
jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten
palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.

Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua.
Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean
kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.

       *       *       *       *       *

Rahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja
laulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta.
Jostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu:

        "Hoosianna, Daavidin poika!"

"Taas ne lapset!" äänsi joku, ja toinen lisäsi:

"Ennustavat."

Sen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja
johtui siitä jumaliin yleensä.

"Johan se nyt tulee!... Odottakaa vain!" huudahteli joku halveksivasti
koko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret
paljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi:

"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut
ja menojansa mennyt ... Pyh!"

Eikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet
kepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia.

"O-on... on niitä Messiaita ollut Israelissa", todistivat toisetkin.
Yhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat.

"Silloinkin... ja silloinkin... Se... Ja se... Ja se!" hälistiin ja
muisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut,
saarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina
uskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut
tai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi.

"Nytkin kuuluu joku saarnaavan... Jordanilla vai missä", ilmoitti eräs.
Huhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty.
Tavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä!

    "Jos kuohuisit
    sa viinini..."

kuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies
tarttui nyt puheeseen arvellen:

"Onhan meillä Jehova..."

"On... on... on!" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme!
Mies jatkoi:

"Mutta..."

Hän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha,
iloinen veitikka aivan. Nyt hän taas:

"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä." Hän viittasi itään,
Baabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi
veri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi
iloinen ukko pakanain jumalia luetellen:

"Sitten Molok!"...

"Se on filistealaisten... filistealaisten... Tyyron ja Siidonin",
hälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne
kuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää
mieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele:

"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus..."

"Hyi... Rietas!" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta
miehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja
häveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi.
Risaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin
riemusta. Ukko jatkoi:

"Mutta Egyptissä!... Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu."

Ne hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja
innostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri
paljain päin.

"Lintu!... Vai lintu!" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko
vahvisti:

"Niin, lintu... Ja sitten tulee Apis, mutta se on..."

"Härkä... härkä... härkä!" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva,
naurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea
risapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi.

"Mutta meidän Jehova!... Se se on!" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa.

"Se... se... se... se!... Se se on!" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon
sekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden
olemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka
yllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui
nyt tokaisten hölmönä:

"Ja sitten tulee vielä Messias..."

Se oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat
pakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on
vain yksi.

"Ja sitten meillä on... kaksi", riemuitsi jo se risamekkoinen ja
pörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten
lapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä
hyvänsä, monta... hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt
puhumaan Messiaasta.

"Jehovalla on silloin poika... Kun olisi vielä muija!" puhui se
leikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit.

"Muija... muija... muija!" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava
joukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia
Jumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli
hyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat
häneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin
poikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää.

He lapset! He onnelliset ja autuaat!

       *       *       *       *       *

Niin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen!

Ja taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten.
Minä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen
toivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko
Hän onkin heille!

Käteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa
tuoda kyyneleet minulle.

Mutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille
vesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, "Isebelin kaivolla", juotti
mies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun
juurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että
sinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän.

Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon
puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja
kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen
hämärä.

Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä
siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.

       *       *       *       *       *

Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan
aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa
lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla
koristivat hameensa neidot.

    "Kuohu, viini armas!
    Lemmi, neito sa!"

Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat.
Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli
heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena
oli.

"Lea... Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä
vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin
keinutellen.

"Nääs, Lea!... Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle.

"Ole iloinen!... Naura!... Laula!"

    "Me kuolevat, me!
    Me lapsoset maan..."

Ja niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät
toisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten
mieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä
rinnasta.

       *       *       *       *       *

Minä en tiedä, miten minussa kaikki lienee.

Yhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä...

Minä en tajua... Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä _helteen_
juhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin
iloiset viestit ja...

Minua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä...

"Lea!... Lea!... Lea!" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan
hänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä
rakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt:

"Katso!... Katso, Lea!"

Katso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni... ja
eikö...

Tsyt!

Huh!... Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse
heittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini...

Mutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat
ilot.

       *       *       *       *       *

"Seelah!"

Mitähän ne niin ylistävät taas!

Mutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai
puhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se...

Minua ujostuttaa sanoa se... se raukaiseva sana...

... se minussa hiljaa nukkuva... se viaton... se, jonka heräämistä minä
koetan unelmani ja toivoni tähden estää... se...

On kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini
hiljaa... Minä...

Huh... ystäväni kuva... Stefaanin...

Niin!... Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän
tervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin
hänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin
juhlivia ja näin...

Niin... Ne ovat morsiamia... rakastavat... antautuvat... ovat
onnellisia... saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella
hellyydellä ja...

"Onni ja ilo sinulle, Lea!"

Se oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin
tervehti.

"Juhlan ilo ja onnet sinulle", korjaili hän vieläkin.

"Ja sinulle sen rauha ja kaik..."

"Ei... ei... ei... ei", keskeytti iloinen Rebekka. "Ei mitään minulle,
sillä minulla on jo kaikki..."

"Sinua!"

"Niin... kaikki .,. kaikki... Rakkaus... ja onni... ja... Ah, Lea!"
hoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten:

"Miksi et sinä, Lea... ystäväni,..?"

Hän suuteli Leaa iloisesti.

"Sinä..." jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. "Sinä kaunein ja
paras meistä sisarista..."

Hän pyöräytti Leaa vyötäisiltä.

"Hopsis!" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen:

"Sinä... Miksi et sinä... sinä, ihana ystäväni ... sulhasta?...
armasta?... Leaseni..."

Ja hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos
juhliin ja sanoi:

"Katso!"

Mutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana
kukki siellä heleä ilo.

       *       *       *       *       *

Seelah!

Vuosia... aikakausia... iäisesti kestävät _nämä_ juhlat, nämä
_nuoruuden_ ja viinin juhlat...

Katson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana
punakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena
nuoren Hilkian sylissä ja... Kai se siksi kukkineekin niin ihanana!
Siellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa
syleilyssä... istuu ja... Miten he syleilevät ja... miten heidän
pukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi... Sulavat
ja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten...

Huilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain
sielustani... On kuin se kutsuisi minua... Taas alkaa minua raukaista
ja... Minua vetää joku outo, ihana onni... Minä näen...

Hys!...

Ei... Se oli vain se...

Se punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen
minun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni... Minä tahtoisin...

Minä tahtoisin ehkä tavata hänet... hänet, ystäväni... Stefaanin, niin
että...

Ah!

Taas vetää minua se äänetön, outo onni... Jaksanko minä kestää, sillä
minua väsyttää... Minussa herää se... se vaisto... se puhtaana nukkunut
viaton lapsi, ja...

Raukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee
voimiani, niin että...

Ah niin!

Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä
voittaisin vuoret.

Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä
lannistaisin toisella toisen...

Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi
ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis
toisenkin tuho...

Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista.
Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho...

Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden
syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan...

Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?

On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa
ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi
paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:

Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni... Ne kutsuvat...
viepoittavat... Minä...

"Kutrikin tuo!... Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle
valahtaneelle kiharallensa.

"Muut kaikki siellä... onnellisina... Minä yksin."

"Lea!... Kultaseni."

Se oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään,
Haagaria, äitiä, sillä...

Sillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi... se...

Se hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi _kokonansa_...
vaatii unohtamaan ystävät... äidit... siskot... kaiken... itsensäkin
unelminensa.

"Lapseni... Kultaseni!" yritteli Haagar lempeästi.

"Oma Leaseni..."

"Äss!"

Miten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko
elämässä. Haagar hämmästyi ja yritti:

"Kuule, armaani..."

"Ei... ei... ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän
voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli
hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:

"Ei... ei, Haagar!... Minä en voi... En voi... en voi... en voi!"

Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin
palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.

Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.

"Ei... ei... ei!" hoki hän hermostuneena... "Sinä et saa... Et saa...
et saa, Haagar..."

Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka
ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar
katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja
horjua.

"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin
tytön äidilliseen syleilyynsä.

Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.

En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin
se uusi väsymys.

Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy
helteinen, salainen työ, ja...

Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki,
jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien
vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.

En tajua, sillä minä näen ainoastaan...

Uh... Untuvia minä näen... Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat
vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois
muut voimat.

Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo
onni...

Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä
untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä...

Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi
hiljainen huilu...

Heijaa!

Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut,
riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!

Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on.
Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni
ottaa ja kaikkeni hänelle antaa...

Sillä vain _hänen_ luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en
tahtoisi janota...

Sillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni,
toivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on
minulla hänen kauttansa ja hänessä yksin.

Niin, niin...

Sillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman
niitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden
puutteeseen kuivunut on...

Se on totta...

Se on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden
suuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että
minä ystävälleni kaikkeni antaa saan...

Niin. Vain silloin olet sinä nainen...

Siksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa
hän istuu ja minua odottaa tuolla...

Hän sulkee minut syleilyynsä... Hän...

Ahl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa
on minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni.

Niin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista
pääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta!

Ah, Stefaan!

       *       *       *       *       *

Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin
voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te
petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?

Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa,
ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena,
hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä
vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:

"Istu viereeni, ystäväni!"

Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä,
toteutunut se, jota hän ikävöi.

"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui.
Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?

"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet."

Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:

"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?"

Niin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet
heränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat
onneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me...

Me olemme onnellisia.

Eivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota
ei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa.

"Niin, Stefaan!" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen
kuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se
on nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu...

Lempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä... siellä
etäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta
me...

Me olemme onnellisia!

_Itse_ minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse
kietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua
palavasti... annan sinulle sieluni parhaan ja...

Sinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on
täyttyvä...

Minä palan... Minun aistini... se huumautunut vaimo minussa... Nyt minä
suutelen... syleilen... antaudun kuin unessa sinulle...

"Stefaan!"...

Hän viskautui nuoren miehen kaulaan ja...

    "Hoosianna, Daavidin poika!
    Kiitetty olkoon..."

Salama oli iskenyt!

"Jehova!... Voi meitä!" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin
kauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä:

"Se oli varoitus... enne... Se laulu..."

Se muistutti häntä siitä, joka on "neitseestä syntyvä", hänen
elämänunelmastansa. Hän kauhistui.

"Lea!" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi.

"Ei... ei!... Ei... ei!" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut.

"Lea!"

"Pois!... Pois... kauas!" kiivastui hän.

Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:

"Ei... Minä tahdon sinut."

Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse
päästyäni käänny!

"Minä sinut _otan_!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:

"Pois!... Iäksi pois luotani!... Minä vihaan sinua!... Palvelijat!...
Väki!... Apua!... Apua!"

Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo
hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan
seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat
he toisillensa nyt.

"Mikä?... Mikä?" hätäili Haagar.

"Ei... ei... ei mitään... ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea
peitellä.

"Minä vain... minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain...
kaaduin ja... minä... Ei se mitään, Haagar."

Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea
jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili
kyynelsilmin:

"Haagar!... Äitini!... Minua onnetonta!... Ole minulle äiti, Haagar,
vielä kerran nyt vain... Ole... oi ole... oi ole!..."

Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa.
Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa
puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan.
Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät
tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja
vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka
oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.



XII.


Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen
ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?

En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni
siihen syventyä voi...

Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle
ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia
ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle...

Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava
olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on...

Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni
juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan...

Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa
juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien...

Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan
samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis
naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.

Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat
minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo
lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina...

Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja
iankaikkisesti rukoileva olen...

Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä,
kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina,
ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave
näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.

Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.

Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän
olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.

Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja
Stefaan kysyi lyhyesti:

"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?... Seebako?"

"Niin."

"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?"
ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.

"Mitä?... Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.

"Jollet, niin... Ilman sinuakin lähden!"

Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli
lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä
en koskaan enää luoksesi palata voi."

Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua
kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.

Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa
Jerusalem ja Samaria ja koko maailma...

Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.

Mutta sittenkin!

Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?

En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä
keveästi kuin aina ennen...

Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot
hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä
ja kaikkensa.

Mutta hei vaan. Ei se enää auta!

Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka
hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin
kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa.
Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät
hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi
kertoa:

"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin... Ja tiedätkö miksi?"

Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:

"Naisen tähden!... Rakkauden. Pyh!"

Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli
hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä,
mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä
elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen
elämään.

"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.

Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti
morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä
houreen, hullun toivon:

"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.

"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.

"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja
valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!

"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te..."

Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia
vastaan.

Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt
teille.

"Tule, Saul, ystäväni!... Jatkamme matkaa!"

Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista
Messias-petturia vastaan.

"Hevosemme ovat levänneet... Tule!"

Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön,
joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri
sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa
mistä sai.

Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se
etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.

Ah!

Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton
kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet
heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui
kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.

"Mutta mitäpä niistä... suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset
olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja
laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren
kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!

Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja
yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset
nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset
ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa
illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.

Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut
ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa
Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan
lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja
sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.

Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä
heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn
huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista
iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta
nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen
alistumisen rauha.

"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää!
Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi
takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy
eloton ja iloton rauha.

Miksi siis surisin!

Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.

"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä,
alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut.
Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli
syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.

"Te käteni!... Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti
ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.

Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman
toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin.
Muiden nähden hän aina hymyili.

Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen
silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:

"Lea!... Mikä sinun on, ystäväni?"

"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea
leikiksi panna:

"Ne ovat vain nämä minun silmäni... Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän
samaa surullista hymyä hymähtäen.

Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä
minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.

Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!

Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta,
ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu
jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut
jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla
hellyyttä isäänsä kohtaan.

"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän
kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin
tähden..."

Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi
häneen hellästi, surullisena, ja pyysi:

"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!"

"Riemuiten, isä!" Ja hän luki:

"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun
edessäsi.

"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun
huutoni puoleen!

"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki
helvettiä jo.

"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka
haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista."

Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!

"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä",
todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli
lohdutusta:

"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle... Sinä ravitset minut... Et
Sinä hylkää minun sieluani helvetissä... etkä salli Sinun pyhäsi
turmelusta nähdä."

Miten luottavaa! Miten turvallista!

"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:

"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!"

       *       *       *       *       **

Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili
puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat
loitompana, vaatteet viinistä punaisina.

Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne
puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi,
kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.

Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi
isältänsä hän kysyi:

"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta... Niin
että milloin uskot Hänen tulevan?"

Isä mietti.

"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos
hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!"

"I-isä!"

Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli
minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja
tyynenä jatkoi:

"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä... Ah minun
rintaani ja yskimistäni!... Sillä..."

Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!

"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja
jo-jos..." tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään...
vaikkapa niin, että täytetään se, niin me... me, lapseni, jäämme
köyhiksi... si-sillä... sillä toivo on enemmän kuin sen toivon
täyttyminen meille."

Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee
työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää
meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo
on minkään arvoinen ollut.

Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.

Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran
väsynyt suru.

"Niin, lapseni... Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme
onneksi... Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä
jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:

"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos..."

Jos lähettää meille Messiaan.

Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär.
Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa
sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni
siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa
minua.

Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin
pian sammuva katse.

"En minä ymmärrä, isä."

Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen
miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen
hän selitteli nyt heikosti:

"Meille... meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä... näin",
jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei
ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista ... Se... se
estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta..."

Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse
oli kiintynyt johonkin ylös.

"Jos se luvattu Messias tulisi... jos Hän olisi kaikkien kansojen
Herra, niin..."

Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi
siihen perheeseen.

"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti
lujasti:

"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon
sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti.
Amen."

Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa
oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei
myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.

Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja
tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria
leikkivät lapset.

Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella
jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha
spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen
puun alle ja...

Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat
nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja
hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja
iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa
vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja
kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen
soi.

Vain siellä etäällä... siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli
hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja
vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan
uinuvaan, haihtuvaan sineen.



XIII.


Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme,
ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo...

Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä
ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi...

Ja siksi...

Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis
ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa
unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään...

Ah niin...

Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi
minä luotani pois työnsin...

Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä
mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta...

Minua onnetonta Leaa!

Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi
antaa ja unohtaa, niin...

Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki
lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi...

Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä,
kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.

Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo
kuoleman läheinen, lempeä tulo.

       *       *       *       *       *

Eräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin
uhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat
viipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet
heiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen
maailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine
iloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten...

Niin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli
palava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun
jano poltti eikä oikeaa vettä ollut.

"Sinä totut jo tähän!" iloitsi Saul hänen puolestansa. "Sinä löydät
ilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä."

Ehkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren
kaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti.

Vuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi.
Kerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he
yöpyä laaksoon.

Se maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin
kurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa,
kuorsasi ja örisi karkeasti.

"Nouse! Vieraita!... Nouse, Simeon!" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko
heräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi,
älytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja
kakistella.

"Rauha teille Jehovassa!" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa
niin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan
leukaperiä myöten.

"E-ee, veljet!... Je-ehovan rauha teille!" toisteli hän
puoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita
epäluuloisesti.

"Ja te, väki!" irvisti hän niillekin. "Teillekin Jehovan, meidän
Herramme rauha!... Ö-rhöö!" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti.

"Ja sinulle viisaus Häneltä!" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää
tahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen
tiedusti hän heiltä, mistä he tulivat.

"Baalin juhlilta."

Saul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa
tehdäksensä.

"Baalin juhlilta!" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija.
"Baalin juhlilta, te pakanat!" Väki näytti liikahtavan.

"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!" jatkoi hän kauhisteluansa,
ja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon
kidasta.

"Ulos, te pakanoiden penikat!"

"Ei hätäillä!" uhkaili Saul.

Syntyi hälinä, torailu ja riita.

"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!" huusi raivostunut Simeon. "E-eeh, te
tomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!"

"Jehovan!" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. "Mikä se moinen otus
on?... Jehova!"

Se tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin...
Riita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he
jo Jumalan rangaistuksella.

"Hän on rankaiseva!... Maahan Hän on lyövä teidät!" jyrisi Simeon. Eräs
vaimo tarttui nyt:

"Ja Hän, joka tulee... Joka on neitseestä syntyvä... Messias!" uhkaili
se jo Messiaankin rangaistuksella.

"Suus kiinni, akka!" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa:

"Neitseestä syntyvä!... Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran
ilman miestäkin maailmaan pääsee?"

"Ja miksi ei yksistään miehestä?" kivahti Saul.

Ne vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi
silloin Stefaan:

"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö... Sillä katso, miten usein
neitseet synnyttävät -- äpäriä."

"Te pilkkaajat!... Pty-hyi!"

"Te pyhän häpäisijät!"

Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin
nyrkkejä, mutta:

"Ei pelätä!"

Pappikin saapui ja alkoi nuhdella.

"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se.

"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!... Jehovan!... Onpas
pelätti!"

Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta
saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen
matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä
poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä
myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.

Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä
ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä
pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.

"Sillä emme me niitä tarvitse... Emme me ole koskaan niiltä apua
saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he
niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana
kantaa.

Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! --
Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua
ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien
takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti
kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä
kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi
sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.

Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa
hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo
pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien
suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas
metsä soi ihanassa aamuvalossa... Kuului jo työhön lähtevien
peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani
yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.

       *       *       *       *       *

Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti.
Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja
herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja
hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain
viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.

Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen
ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä
pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään
levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla
hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä
mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.

Mutta se, joka hänet näki, hän...

Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi... ilman sinua
olla, sinä ihana vaimo!

Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää
voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien
laskoksissa ja puheli yksin:

"Niin... Olkoot ne kaikki edelleenkin niin."

Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:

"Todistakoot ne vain minulle alati sitä... sitä, mikä _oli_!"

Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.

Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen
astuivat Stefaan ja Saul.

"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena.

"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba
ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat
tulleet.

"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!"

Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä...

Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo
sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua...

"Seeba!"

Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta
surullisesti, säälivästi.

"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin
lapselle puhuen.

"Sinua ainoaa!"

Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet
akkunan luo ja puhui:

"Nuori ystäväni Mestarissa!... Tulet myöhään... Ei... ei", korjasi hän
äkkiä. "Tulit... et tullut liika _aikaiseen_."

Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä
hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman
surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän
kertoi:

"Katso, ystäväni..."

Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä
_tämä_ ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja...

"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä..."

Hän ikäänkuin muisteli:

"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias... Miksi vavahdat,
ystäväni?... Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on
ollut, ja Hän puhdisti minut."

Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.

"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä
Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen
tietä puhui hän:

"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy
kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin
ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit."

Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja
ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja
vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin
päin häipyvä etäinen taivaanranta.

Minä menehdyn.

Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi,
rauhallisesti:

"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!"

Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa,
jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän
silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin...

Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän
taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut
lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.

Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin
harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet
löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä
antaa voi.

       *       *       *       *       *

Siispä: Voi minua!

Sillä taas olet sinä "Messias" minun suonieni juoksulle salvan pannut,
ja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt!

Lintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä.
Sillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt...

Kaiken... kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio
vedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja
leikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa...

Siispä:

Siispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta
Jehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen
paljastava ja maahan polkeva teidät...

Sinutkin, sinä nykyinen "Messias"... Kuinkahan mones sillä nimellä
Israeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo!

Siispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia
tuhoamaan tahdon minä joutua nyt!

Ja ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä,
siinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen
kiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa
poudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia
avuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja
kantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja
hieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena
kuolleen kuormakamelin haaskaa.



XIV.


Oikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan!

Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet
joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön
rauha.

Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin
Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.

"Ainoastaan sinä minulla enää olet."

Mikä orpous!

Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää
itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä
murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää
minulle enää ole.

Ja silloin...

Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni
muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla!
Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä
vuoririnteillänsä. Ja...

Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen
luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja
vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.

Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen
tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain
puheli.

"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?"

"Minäkö?"

Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua
hänessä?

"Oletko?"

"Niin... En minä onnetonkaan ole... Sillä, katso..."

Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi
avoimemmin.

"Sillä katso, Lea... Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä... tai
varmaankin niin, että vasta se..."

Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta...

"... se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"... se... no,
lapsi... meidät vasta jalostaa...

Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä
kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi.
Vaiettiinkin jo hieman.

"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin..."

Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai
se oli vakavaa.

"Mitä 'niin', Rebekka?"

"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:

"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään...
ajoittain..."

Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle
halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.

"Niin, Lea... Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat."

Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää
kuhilasta ole.

Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun,
josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada
olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä.
Hän oli surullinen.

Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen
tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:

"Niin, Rebekka!... Ehkä se on niin..."

Ehkä on meissä se puhumasi kaipuu... se kaipuu, joka meille sitten
kuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia
sekaisin, tuo.

"Niin... Ehkä... Ehkä sittenkin, ystävä, niin!"

Vaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun
juurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin
kuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän
puristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen
kasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa.

       *       *       *       *       *

Niin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä
olen yksin.

Päivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava
kuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni
kirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole...

Niin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset
poutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni
mitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja
paareille pantu...

Se elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja
turvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet
pesästä pois...

Pois... pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni
kuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun
huoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei
kajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton
uikutus...

Ah Herra!...

Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi
lohduttaa minua...

Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea
minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte
osattomaksi vaimon minussa...

Ja siksi, Herra...

Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä
täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se
jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?

"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni
Stefaan, sieltä etsin!"...

Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena
katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla
vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja
tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.

       *       *       *       *       *

Niin yksinäistä!

Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa
painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.

Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista...

Koetan katsoa laaksoon. Siellä... tuolla törröttää kuin aave se
kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella
kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja... Kai se
senvuoksi kuivui...

Huh!... On kuin puistattaisi!... Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen
ovea ja... Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!... Miten
onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla...

Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain
autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin
huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi
häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:

"Haagar! Rakastatko sinä minua?"

"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki
hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse
häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi:

"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!... Älä koskaan jätä minua
yksin ja..."

Hän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta.

"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!"

Lea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen:

"Ja... jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää."

Pää painui alakuloisena alas Haagarin rintaan nojaten, ja katse vajosi
maahan surullisena. Mutta Haagar iloitsi. Juuri tätä hän oli odottanut.

"Tule, ystävä!" veti hän häntä akkunan ääreen, osoitti Jerusalemiin
vievää tietä ja kysyi:

"Näetkö tuon tien!"

Lea arvasi tarkoituksen ja huokasi.

"Älä huokaa! Lähde! Nouda hänet takaisin, lapsi!"

Ei hän vastannut, katsoi vain, ja mieleen nousi taas se kaipuu. Haagar
jatkoi:

"Nääs... Ei se mitään ole!... Sinä löydät hänet... Nääs
metsäkanatkin..."

Nekin eksyvät joskus toisistansa, puoliso puolisosta. Mutta ne löytävät
toisensa taas.

"Usko se, Lea!" vakuutti hän lisäten:

"Usko! Sillä rakkauden voima on suuri, ja se antaa palkaksi sinulle
paljon..."

Ja hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja
selitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu
suureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein
paras ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki.
Kaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen
poveen.

"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy... Sinä et väsy... Sinä kestät ja
sinä voitat, tyttäreni!"

Niin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella
kajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt
katse niin kaipaavana kääntyi.

Ja kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua
kyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne
Jerusalemiin päin ja lausui päättävästi:

"Niin... Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon
anteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule,
sillä minä olen sinun!"

Kointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se
vilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka
nyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien
ja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa.

Mutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle.
Kamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla
satuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina
saattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet
selkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi
keinutteleva kulku Jerusalemia kohti.

Niin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä
valtaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille
mitään voi.

Laitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen
synagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi
Aaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina.



XV.


Ei!

Ette te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti
Stefaan usein itseksensä.

Kauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille
kuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää
uni ja aamuinen hämärä.

Ja siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret...

En minä sitä sanoa voi... Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin
uni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se
menee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä
kaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, _jos_...

Niin: _Jos!_... Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä
ne ovat jo... Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat...
ainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä...

Ja usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin
yksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä.
Keuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat
tottuneet ja jota kaipasivat nyt.

Eräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan
juomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman
isokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä
viiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja,
pesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat.

Nyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut,
metsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso
arpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen
tullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä,
hampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana
Kerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja
leuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän
olisi alati irvistänyt.

Huh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä
väliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä.

Ja he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden
epäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja
ketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien,
vilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen:

"Se on synti juutalaiselle..." Se, että pakanan majaansa päästää ja
sille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: "Mutta, nääs,
Salomokin..." Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli
faaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä
eroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job,
kysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään
katsoa tuijottaen:

"Pakana... Entäs... Se on... Mikä sinun jumalasi on?... Baal?... Hah?"

"Ei", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin
koira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti:

"Meillä on monta... Hyvin monta." Ja hän luetteli sormillansa,
taivutellen niitä sitä mukaa rystyistä:

"Ensin on Osiris... sitten on... ja sitten..."

Niitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti
viisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin.

"Ee-e! Siin' on jumalaa!... Ee-e!" raapaisi hän pörröistä päätänsä.
"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin..."

"Ja entä tuota?... Uhraatte?... Se on: auttavatko?" tiedustaa tökersi
Job edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina,
mutta vilkas äly sekaisin.

"Niin?... Auttavatko?... Eh?" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen
isäntä-ukko.

Ja Kerbus alkoi kertoa. Eniten pitävät he nyt niistä jumalista, jotka
ovat tyhmimpiä, niin että voi uhratessa pettää niitä.

"Äh!... Äh!... Uhri maksaa! Uhri maksaa!" riemuitsi isäntä. Kerbus
innostui jatkamaan:

"Sitäkin jumalaa kun silloinkin... Petettiin, nääs... Heh!"

Uh! Minua ilettävät nyt jo kaikki Jumalat. Tuhota minä ne tahtoisin
kaikki. -- Ikäänkuin kuono irvellä kertoi pakana, miten pyhälle
krokodiilille oli uhrattu teuraslihan asemesta krokodiilinraatoa. Se
huvitti kaikkia. Naurettiin makeasti. Suu irvellä kysäisi nyt Kerbus
vuorostansa Jobilta:

"Entäs sinulla?... Että... Heh... Mikä jumala on?"

"Jehova!" ilmoitti Job tylsällä tokaisulla, ja viisaasti silmää iskien
lisäsi ketterehtivä isäntäukko:

"Vanha ukko, Jehova... Vanha, mutta kova ukko, kun pauhaa!"...

"Yks' vain?" tiedustaa tokaisi tylsä Kerbus lisää. Hänestä se oli
vähän.

"Yksi... Yksi, niin, yksi!"

Kerbus pudisti päätänsä moista köyhyyttä oudostellen, mutta silloin
ehätti vilkas isäntä-ukko lisäämään:

"Mutta nyt sillä on jo poika."

"Poika!" Kerbus aivan hölmistyi. Hampaat paistoivat leuasta entistä
valkeampina, nauravammin.

"Ja akka?... Akkako myös?" kysyä tokaisi hän, köyhä pää moisesta
sekaisin.

"Ei!" kielsi ukko. Pakana ei ymmärtänyt.

"Kuinkas poika... kun ei akkaa?" meni hän tyyten sekaisin. Ukko
selittää veitikoi silloin vihjailevaa, salaperäistä:

"Se... nääs... Ne, nääs, nämä Israelin ihanat tytöt... ne lipsarit,
ne..."

Hän iski silmää entistä veikeämmin ja lisäsi:

"Ne tytön vekkulit!... Ne osaavat pojallensa isän löytää..."

Sille naurettiin. He nauroivat ja iloitsivat kuten lapset, viattomasti
aivan, kun asia nyt kerran huvitti heitä. Ukko alkoi selitellä sitä
jumalanpoika-juttua, ilmoittaen:

"Kuuluu olevan sepän poika Natsareetista..."

Ja hän selitti asian, kertoi kuinka taaskin eräs, joka sanoo olevansa
Messias, Jumalan poika, saarnailee ja kansa uskoo, kuten jo monasti
ennen on äkkiä ilmestyneihin Messiaksiin uskonut. Papit vainoovat sitä,
mutta pelkäävät samalla, koska uskovien joukko yhä vain kasvaa.

"Tässä kuuluu lähellä saarnaavan taaskin", lopetti hän, raaputteli
kupeitansa, hääri viiniastioinensa ja leileinensä ja vilkutteli
viekkailla silmillänsä.

Mutta Stefaan oli koko ajan kuunnellut äänettömänä. Nyt hän nousi,
lähti kuin ärsytetty, päätti etsiä Messiaan, josta oli kuullut ukon
puhuvan, vangituttaa hänet ja toimittaa tuomittavaksi.

Tai vaikka mitä. Jotain rajua minä nyt vain haluan tehdä, sillä minä
olen paljon kärsinyt ja kaikkeni menettänyt.

Sinun tähtesi, sinä "Messias", olen minä tuhoon joutunut, tullut
kaikesta tyhjäksi, joutunut nyt jo epätoivoon, ja epätoivoisena minä
syöksyn nyt sinua vastaan, kostamaan kaiken sinulle.

       *       *       *       *       *

Ah minua!

Sillä niin se on: En minä sinusta, ystäväni, etsinyt iloja ja
nautintoja. Enempää ja suurempaa minä sinusta etsin, sinun hellyyttäsi
minä sinusta etsin...

Iloja ja nautinnoita voivat muutkin, sinun siskosi, minulle antaa.
Mutta sitä muuta he eivät minulle antaa voi.

He eivät siis voi korvata sitä, jonka sinä minulta kielsit, ja siksi
olen minä nyt tyhjä, ja minun iloni ovat kuin autioita, ja niinkuin
kuoleman ääniä ne ovat...

Ja siksi olen minä nyt altis uudelle, altis sille onnelle, joka minua
odottaa ja joka kaikesta luopumisessa on...

Sillä se hetki on tuleva, jolloin vaistoni sanoo minulle:

Luovu kaikesta! -- sanoo se minulle -- sillä maailman voi voittaa
itsellensä ainoastaan luopumalla siitä...

       *       *       *       *       *

Te onnen ja kaiken orvot maailmassa! Vaikka te olisitte niinkuin
turvattomat linnut, niin älkää peljätkö, vaan rientäkää luokseni!

Jos teille ei suo rakkautta isä, ja jos äitikin teiltä sylinsä sulkisi
ja ystävä ja puoliso hellyytensä kieltäisi, niin tulkaa luokseni, te
osattomat ja orvot lapset, ja minä korvaan sen kaiken teille.

Ja niin löysi Stefaankin Jeesuksen, jota tuhoamaan hän oli lähtenyt.
Tämä saarnasi suurelle, hiljaiselle joukolle tammien ja öljypuiden
ympäröimässä paikassa ja hartaan auringon taivaalla hiljaa paistaessa.
Mieli ynseänä pysähdytti Stefaan ratsunsa siihen lähelle, öljypuun
alle, ja jäi kuuntelemaan.

Ja Jeesus saarnasi:

"Ja yhdellä miehellä oli kaksi poikaa."

Rauha levisi Hänen sanoistansa yli kaiken kuin päivänpaiste, joka Hänen
kasvojansa kirkasti.

"Ja nuorempi sanoi isällensä: isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä
minulle on tuleva. Ja hän jakoi tavaransa pojillensa."

Kuulenko minä oikein? Lausuuko Hän niin sen sanan: "Isä"?... Niin
toisin kuin muut, vai... Pettääkö kuulo minua?

"Ja nuorempi poika meni ja tuhlasi kaiken omaisuutensa
irstaisuudessa!"...

Ei... Minua väsyttää. Vuotaako ehkä voima pois minusta?... Ja mikä
voima?

"Ja tuli suuri hätä siihen maakuntaan... ja hän rupesi hätäytymään ja
kauhistumaan."

Kuulkaa, te pienet kukkaset siellä kedolla ja te hartaat puut siellä
lehdossa! Rauhoittukaa, te ihmismielet! Sillä en minä kuitenkaan teitä
hylkää, en teitä orvoiksi jätä.

"Ja hän rupesi yhden maakunnan kauppamiehen palvelijaksi, ja se lähetti
hänet maakyliinsä kaitsemaan sikoja."

Minun voimani nöyrtyvät jo kuin lapsi. Voi meitä, joilla ei ole lempeää
isää!

"Ja hän pyysi täyttää vatsansa ravalla, jota siat söivät, mutta ei
kukaan hänelle sitäkään antanut."

Voi meitä, joille maailma on armoton ja kova... meitä, joiden päät
painuvat alas, kun Sinä meille rauhaa ja lempeyttä julistat!

"Mutta koska hän mielensä malttoi, sanoi hän: Minä palaan isäni luo ja
sanon hänelle: 'Isä! Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun
edessäsi ja en ansaitse, että sinä minua pojaksesi sanoisit.'"

Herra! Minä jo hajoan ja väsyn! En minä jaksaisi kuulla, sillä Sinun
lempeytesi ja Sinun nöyrä rauhasi musertaa minut ja nöyryyttää minut,
Herra...

"'Mutta tee minut yhden palvelijasi vertaiseksi!' Ja hän palasi isänsä
luo ja sanoi: 'Isä!'"...

Isä!... Mikä hellä sana, kun Sinä, Herra, sen lausut!

Sillä ainoastaan teidän korvissanne on tämä Isä-sana tähän saakka
soinut, mutta minä olen painava sen teidän sydämiinne ja te olette
saava uuden ilon ja...

Ah Herra! Meidän orvot sydämemme alkavat avautua, ja niiden salaiset
haavat alkavat jo hiljaa vuotaa... Sillä...

"Kun hänen isänsä hänet jo kaukaa näki, juoksi hän vastaan, armahti
häntä, lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänelle ja sanoi:

"'Tämä minun rakas poikani oli kuollut ja virkosi taas. Hän oli
kadonnut, mutta on löydetty nyt.'"

Herra Jeesus Kristus! Me olemme edessäsi kuin katuvat ja palvovat
lapset!

Sillä mikä uusi rauha on Sinun sanoissasi ja mikä uusi hiljainen ilo
odottaa meitä Sinun isäsi huoneessa, Herra!

Sillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja
hartaan metsän yli ja...

Niinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti
tyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen
ja levon ihanuudella.

"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan.

"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa!

"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö,
sillä minä voitin maailman! Amen."

Amen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole!

       *       *       *       *       *

Ilta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen
puoli oli peittynyt tummaan pimentoon.

Äänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia
kohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa,
mutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen
viinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi.

"Viiniä!" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä
tuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja
juutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä
istuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat
päihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui
omaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää
leikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti:

"Heh, sinä!... Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!" haukkua tolkutti
tylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin
jumalalle ja ynseili:

"Ei ole akkaakaan... Mutta poika on!... Heh!"

Job kirosi, mutta pakana vain yltyi.

"Toisen akkaa!... Pty-hyi!" riiteli hän.

"Pakana!... Koira!" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia:

"Raadon lihaakin!... Omaansa tuota!..." irvisti hän kita auki kuin
älytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan.

"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!... Heh!" kinasi hän kokien tylsin
elein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä
peijausta. Nousi ankara riita.

"Koirat!... Pakanat!" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat.
Jatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit
nousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin
oman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä
jumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset
leluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä
puolesta.

"Pakana!... Koiran syöjiä... ne sinun jumalasi!" huusi tylsä Job,
silmät kiiluvina kuin tiikerin.

"Toisen akkaa... Jehovasi!... Heh! Ilman häitä..."

"Hys!... Hys!" sovitteli ketterä isäntä-ukko häärien, pani leikiksi,
pyyteli, selitteli:

"Heitä tora!... Herkeä!... Jos ilman häitä, niin... Heitä!... Poika
häät pitää..."

Stefaan lähti. Olikin jo ilta. Taivaalle alkoi syttyä palava tähti
toisensa perästä.

Mutta uusia ne tähdet nyt tuntuivat hänelle olevan. Ne vanhat alkoivat
jo sammua hänessä.

       *       *       *       *       *

On kuin painostaisi minua. Yön hiljaisuus peittää jo kaupungin ja maat.
Siellä jossain salaisuuksissansa heräävät vain yö-ilot... siellä niissä
kätketyissä majoissa ja asumuksissa...

Huh!... Huoneenikin on hämärä, ja minä olen yksin...

"Sinä!... Hei!" löi äkkiä tullut Saul häntä silloin iloisesti,
tervehtien olalle. Hän olikin nyt iloisempi ja repäisevämpi kuin
tavallisesti.

"Tiedätkös mitä!" kerskui hän. Hänkin oli nyt kuullut Jeesuksesta.
Oppineet sadukealaiset olivat siitä puhuneet seurassa, josta hän juuri
tuli. He olivat siellä pilkalla määritelleet ilmestyneen Messiaan
olemuksen ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jumalan suhteen häneen, sen
hänen oman oppinsa mukaan, että hän on muka Jumala ja samalla Jumalan
poika. Sitä määrittelyä Saul nyt selitteli ystävälleen aivan rentonaan.

"Jumala, näätkö Stefaan, on siittänyt pojan, mutta..."

Mutta kun Hän, Jumala, ei voi jakautua, koska Hän on yksi ainoa, niin:

"Hän on siis siittänyt ja synnyttänyt -- oman itsensä!... Hei!"

Hän nauroi. Ei hän innoissansa huomannut sitäkään, että Stefaan katsoi
häneen surullisesti. Hän luuli sen vain tätä pulmaa mietiksivän. Hän
jatkoi:

"Hän on siis nyt itse oma isänsä, ja Hänellä on poika, joka on isänsä,
siis pojan oma poika!"

Hän nauroi sille raikkaasti. Näki, että hän nautti siitä.

"Poika oman itsensä poika ja isä... ja isä... Jehova, se juupeli, minkä
perhesotkun laittoi ukko itsellensä", käänsi hän riemuisan ivansa,
vihelsi ihmettelynsä ja lopetti.

"No eikös ole ukolla perhe kunnossa ja sukupuu selvempi kuin Aabrahamin
siemenellä Aadamista lähtien hamaan minuun Sauliin, Abnerin poikaan
saakka!... Jumpsis ja hei!"

Nyt sen siis, ystäväni tiedät:

"Että muna on muninut itsensä. Jumala synnyttänyt itsensä omana
poikanansa. Ja niin päässyt isä-ukoksi itsellensä..."

Ja miten rento ja raikas hän oli nyt!

Mutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa... en minä voinekaan enää
ymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä...

Niin... Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä.

Siksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla
lepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena,
kuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo
kelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli.



XVI.


Lohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta...

"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa"... ja: "miekan pitää
tunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset
ilmoitettaisiin".

Ruuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt
viemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut.
Stefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin
riemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda
hänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä
Lea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen
astuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan,
joilla hän koki pitää Leaa iloisena.

Ja läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat
Lealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori,
siellä se kaupunki, se ja se laakso ja...

Mutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en
muistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä
hidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä.

Ja mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen
ikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli
tuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa.
Jokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen
suonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen.

"Stefaan!" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi
Haagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat
taas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla
erillämme?

Ei, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä.

Ja yhä kiihkeämmin hän hoputti:

"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis,
etten minä liika myöhään tulisi!"

       *       *       *       *       *

He kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki
pitää mieltä vireillä puhellen:

"Tuollakin lehdossa lintuset... Noin parittain ja iloisesti..."

Niin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt
Stefaanista:

"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan... Aina oli hän kuin... kuin
oikea... eikä kuin väärä..."

Luota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän
sillä.

Aivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi,
kaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi
osui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja
herkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän
suonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait
siitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että
heissä ollut olisi... Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä
rakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua... avaan sinulle poveni ja
alati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani:

"Ystäväni!... Stefaan!"

       *       *       *       *       *

Heidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet,
mutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit
ratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen.

Niin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä,
sillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin
lähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne
puuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi
erääseen majaan.

Ja siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän
sinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt...

Hän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt
täyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo
ja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta
pitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa.

Hän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös,
kauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän
kiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui.

"Me", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, "me käymme taas
ryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset..."

Seppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei
muistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt
havahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja...

Ja lähteemme keitaassa siellä, se nyt nukkuva lapsi, se herää iloiseen
haasteluunsa. Se tervehtii meitä ja sanoo meille:

"Te rakkaat!"

Ah teitä, te lapset! Ah teitä, te toisenne löytäneet pienet!

Mutta mitä? Vuorilta laskeutui vastaan ihmisvirta. Kuin nuora tai puro
solui sen pitkän-pitkä jono mutkittelevaa tietä myöten yhä alemma. Sen
alkupäätä ei näkynyt, ei loppuakaan, sillä tienmutka peitti sen.

Ja äkkiä helähti laulu aivan läheltä, siitä tienmutkan takaa:

        "Hoosianna, Daavidin poika!"

Hän hämmästyi, vavahti. Laulu läheni. Se oli riemuhuutoa, jota suuret
joukot veisasivat. Nyt tuli jo jonon pää vastaan, mutkan takaa
ilmestyen. Hän väistyi tiepuoleen kuin pelästynyt. Etumaisena kulki
nuori mies, palmunlehvä kädessä, ja lauloi täysin rinnoin. Se tuli nyt
jo kohdalle, pysähtyi.

"Lea!"

"Stefaan!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus, ja hän tuijotti
Stefaaniin kuin kivettyneenä.

Mutta Stefaan oli iloinen, rauhallinen.

"Niin, Lea! Me löysimme Messiaan", todisti hän kasvot ilosta
loistavina.

Mutta jono suoltui ja työnsi pois tieltä. Iloinen laulu ja heiluvat
palmunlehvät sekoittivat yhdeksi ainoaksi riemuksi kaiken.

"Seuraa Häntä, Lea!" kehoitti vielä Stefaan ja jatkoi kulkuansa
palmunlehväänsä hänelle jäähyväisiksi heiluttaen: "Seuraa!... Katso!"

Hän tulee!

Hän!

Ja silloin Lea näki Hänen kasvonsa. Ne olivat ne samat
kasvojenpiirteet, jotka hän oli kerran unessa nähnyt. Hän seisoi kuin
kivipatsas, mitään selvästi tajuamatta, ja antoi kuin kaikelle kuollut
jonon suoltua ohi.

Viimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti:

"He ovat ottaneet aasimme, Lea!"

Sillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän
niin paljon uneksinut ja kärsinyt oli.

"He?... Aasimme?... Ruuben!"

Mutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei
ole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä...

Sillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä
ovat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on
alkanut iäisyys ja yö...

Amen, sinä elämäni siis!

       *       *       *       *       *

Niin, Voi minua!

Sillä nyt minä muistan isäni sanat: "Voi Israelia, jos sen toivo
täyttynyt on!"

Sillä _jos_ se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää
maailmassa mitään ole...

Ei yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut
minulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo
kuollut.

Ja siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy
kuoleman haju -- enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa
saada voi...

Minä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni
käyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras
on minusta nyt pois pisartuva...

Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle.
Hän riittää meille."

Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun
Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun
Jumalani.

Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa!
Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!

Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.

       *       *       *       *       *

Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa
kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää
oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin,
sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.

Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli
hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.

Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies
kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.

"Se on Hän!"

Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan
tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana
kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja
peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten
veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin
sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä
epätoivoinen parahdus:

"Voi minua!"

Se oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin
kuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset
valittavaa:

"Voi meitä!"

Se huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä
oli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto:

"Voi meitä!"

Ja Jeesus kääntyi silloin ja sanoi:

"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja
lapsianne!

"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa
tapahtuu."

Tungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin
kuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja
koko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen
ristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa.

       *       *       *       *       *

"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko
pimeni ja..."

Eräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa
Saul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti
silloin Saul:

"No niin... Hänestä _voi_ nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat
hänet _aikanansa_..."

Ne toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä
"aikanansa"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi
silloin Saul:

"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' -- siis
oikeastaan itsestänsä -- isoisän..."

Aikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa
joksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota.

Ja silloin:

"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi
haudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle."

       *       *       *       *       *

Oli taas kolea, harmaa päivä.

Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin
portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.

"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi
kivitetyn murskaksi runneltu ruumis.

"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen
kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:

"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!

"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi
kodista karkoitin sinut!

"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain
ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!

"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja
muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana
jäljellä on..."

Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä,
jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä
hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.

       *       *       *       *       *

"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni
tähden!"

Miten kivikovaa!

Oli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul
syössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt
näön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt
Messiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen
jumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla.

Mutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat
vuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki
he tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon
kärsinyt ja ihana Lea.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Israelitar - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.