Title: Ruijan rannoilta - Kertomus Norjan Lapista
Author: Aikio, Matti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruijan rannoilta - Kertomus Norjan Lapista" ***


RUIJAN RANNOILTA

Kertomus Norjan Lapista

Kirj.

MATTI AIKIO

Norjan kielestä ("I Dyreskind") suomentanut Aksel von Schantz



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



Matti Aikio.


Matti Aikio on lappalainen kirjailija, jonka tässä suomennettu
esikoisteos ilmestyi kuusi vuotta takaperin. Se saavutti niin suurta
suosiota, että hän jo seuraavana vuonna julkaisi toisen ruijalaisen
novellinsa, nimeltä "Ginunga-gap", ja sittemmin on hän uusilla
teoksillaan luonut itselleen jokseenkin huomattavan aseman
norjalaisessa kirjallisuudessa; hän ei nimittäin käytä tuotannossaan
äidinkieltänsä, kuten hänen ainoa toinen kirjailijaksi lyöttäytynyt
maanmiehensä naapurimaassa Ruotsissa.

Aikio on, kuten luonnollista, valinnutkin kuvattavakseen kotiseutunsa
Ruijan olot ja ihmiset. Mutta hän ei ole varsinainen kansankirjailija,
vaan herkkä taiteilija, joka sommittelee vaikuttavia kohtauksia niin
realistisesti, niin todellista näkemystä ilmaisevasti kuin olisi
taidemaalaaja siinä siveltimellään loihtinut värikkäitä kuvia lukijan
tarkasteltavaksi. Nämä kohtaukset ovat osittain hyvinkin löyhässä
yhteydessä keskenään, välikohdat jättää kirjailija lukijan
täytettäviksi. Tämä keskityksen puute saattaa tuntua hiukan
häiritsevältäkin lukijasta, joka on tottunut kaunokirjalliselta
teokselta vaatimaan yhtenäistä juonta, mutta hän huomaa piankin että
hajallisuuden syynä on tekijän tulinen luonnonlaatu, joka vaatii häntä
välittömästi kuvaamaan elettyä ihmishyörinää ristiriitaisine tunteineen
ja vaikuttimineen juuri sellaisena kirjavana sarjana kuin se ilmenee
tarkalle havaintojen tekijälle. Tällainen kuvajakso ehdottomasti
herättää lukijan mielenkiintoa; ennen Aikiota ei yksikään ole
käsitellyt lappalaisten elämää niin selkeästi ja varmasti, ja
toimintapiirin uutuus viehättää lukijaa.

Niinpä täytyy "Ruijan rannoilta"-teoksessa katsoa Aikiolle suureksi
taiteelliseksi saavutukseksi sitä, että hän teoksensa laiminlyödystä
rakenteesta huolimatta on kyennyt tutustuttamaan lukijan todellisiin
_ihmisiin_. Tarmokas poronvaras Biettar Oula ja hänen muhkea eukkonsa
Elle, paatunut äitinsä ja raukkamainen Lasse-renkinsä, vanhan akkansa
kuolemaa toivoessaan itsensä rappiolle ryypiskelevä Nikko Nille,
Helsingissä papiksi lukenut Jussa ja tämän kalseaan rakkauteen pyrkivä
sivistyneen maailman neitonen Elna eivät ole pelkkiä mielenkiintoisia
romaanisankareita, vaan todellisia lähimäisiämme, joiden seuraan lukija
lyöttäytyy peräti mielellään. Tekijässä on paljon samaa alkuperäistä
voimaa ja elämänhalua, jota hän on esittänyt rotunsa lapsille kuuluvana
-- väliin eri sukupuolten värähdyttelevänä kiihtymyksenä, väliin
sellaisina sielunjärkkymyksinä kuin Biettar Oulan öisinä harhanäkyinä
nuotion ääressä hänen houkuteltuaan renkinsä heikkoihin jäihin
hukkumaan. Aikion raju alkuperäisyys ja tulinen havaintopiirtely
ansaitsevat tulla tunnetuiksi meikäläisenkin yleisön keskuudessa, joka
tulee siten tutustuneeksi omintakeiseen taiteilijaan ja uuteen
maailmaan.



I.


Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli ääriään myöten täynnä. Väliaidan
sisäpuolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, että sinne mahtui
vouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.

Biettar Oula [Pekan Olli, Olli Pekanpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat
väliaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleet
kuulemassa heille pidettävää morsiuspuhetta eivätkä seisseet
porovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.

Lasse, joka oli alkujaan ollut syytettävänä, seisoi kyyryllään pienen
vankihuoneen oven takana ja piti korvaansa lähellä avaimenreikää,
kuullakseen edes jotakin isäntänsä antamista selityksistä. Hän oli
aamupäivällä äkkiä ruvennut juonittelemaan, asia oli sotkeutunut ja
saanut Biettar Oulalle vaarallisen käänteen.

"Kuusi vaadinta" [naarasporoa, _suom_.], kuiskasi eräs vankihuoneen
oven lähellä seisova mies, joka oli innokkaasti puhelevinaan naapurinsa
kanssa. "Kuusi vaadinta", sanoi hän toistamiseen. Ja Lasse oli siksi
viisas, että hän heti ymmärsi sen Biettar Oulan uudeksi tarjoukseksi.
Hän mukautui. Olkoon menneeksi... Sitäpaitsi oppii Trondhjemin
laitoksessa norjaa ja ihmisten tapoja. Ja onhan kaupunkikin näkemisen
arvoinen, kuten hän oli kuullut. Vankihuonekin siellä on valoisa ja
miellyttävä, ei ainakaan tämän pimeän ja likaisen kopin kaltainen.

Vastikään virkaansa vahvistettu ja nuori vouti tähysti tutkivasti
Biettar Oulaa. "Sanokaa -- -- kuinka on mahdollista, että te muutamien
vuosien kuluessa olette voinut kohota piirin rikkaimmaksi
tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili, kasvoillaan häveliäs ilme, ja hiveli mustaa,
lappalaiselle tavattoman tiheää partaansa. "Minä hoidan laumaani",
sanoi hän. Hänellä oli vaistomainen tunto siitä että viaton kehaisu
antoi hänen sanoilleen luotettavuuden sävyä. "Uuninlämpö täällä
alamaassa ei, Jumalan kiitos, ole vielä käynyt minulle niin rakkaaksi,
että jättäisin karjani palvelijain haltuun, -- kuten tavaksi kuuluu
tulleen viime aikoina." Hänen muuten teräväpiirteiset, rohkeata
oveluutta kuvastavat silmäkulmansa pysyivät nyt tiukasti luottamusta
herättävissä poimuissa. Näytti siltä kuin ei hän olisi edes aavistanut,
että vouti koetti saada häntä ansaan.

Täysin selvillä siitä, että vaatteet tekevät miehen, oli hän pukeutunut
hienoimmasta poronvasan [poronvasikka] nahasta tehtyyn mustaan peskiin.
Lanteilla oli nahkavyössä runsaasti nelikulmaisia metallilevyjä, jotka
hänen liikkuessaan heiluivat ja kimaltelivat. Pystyyn peskinkaulukseen
oli hän käärinyt suuren, veripunaisen silkkinilahuivin, jonka nipukat
ja paksut pehmeät ripsut olivat somassa järjestyksessä hänen leveällä
rinnallaan. Suorissa voimakkaissa säärissä oli kiiltävän mustat,
lyhytkarvaiset säpäkkeet [poron koipinahasta tehdyt lahkeet, _suom_.].
Koko hänen muhkea olentonsa osotti hänen suonissaan virtaavan runsaasti
kainulaisverta, vieläpä parasta lajia.

Biettar Oulan rehevän näköinen vaimo Elle, jonka suuret tummansiniset
silmät olivat epäilemättä varkain kulkeutuneet rotuun, oli sillä välin,
kun vouti merkitsi pöytäkirjaan, unhottanut Biettar Oulan tänään
hänelle kiireessä antamat kierosti sommitellut vastaukset. Hän oli
kiintynyt tarkastamaan nuoren voudin kirkkaita pitkähköjä kasvoja,
pieniä lihavia käsiä ja hänen virkapukunsa kultaisia nauhoja, -- tätä
korkeamman ihmisen ilmestystä, jolla oli viisituhatta kruunua tuloja ja
melkein Jumalan ulkomuoto. Mutta -- se ei ollutkaan tavallisen
lappalaisen siveellistä, puoleksi pelokasta kuninkaallisen norjalaisen
virkamiehen kunnioittamista. Salaa peritty germaanilainen veri alkoi
läikkyä kuumana. Eloisat hymypoimut kaartuivat houkuttelevan
viehättävästi suupieliin, samalla kun sieramet tuontuostakin laajenivat
elämänhalusta.

Hurmiosta herättivät hänet pikku Andin alituiset vaatimukset. Tämä veti
äitiään mustasta verkapeskistä hokien: tsidsji! tsjidsji!

Hän istahti lattialle ja avasi povensa, vetäen esille aimollisen
rinnan. Poika painoi siihen syvälle kaikki kymmenen sormeaan ja
mielihyvästä äännellen pureutui kiinni, heittäen tyytyväisen silmäyksen
voutiin, jonka tuomarikasvojen juhlallisuutta miedonsi hetkellinen
hymy. Huolimatta kahden ja puolen vuoden iästään ei Andi ollut vielä
kyennyt heittämään vanhoja tapojaan.

Aina kun ovi aukeni, hulmahti tupaan harmaina pilvinä kylmää, huurua,
pyyhkäisten yli korokkeen, nuuskien paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen
puolustusasianajajan jalkoja ja sen jälkeen kadoten, tullakseen katosta
tippuvina vesipisaroina jälleen esille. Sellainen riippuva tipahdus
tähtäsi suoraan pikku Andin suuhun -- ja osasi ikäänkuin maidon
miedontajaksi. Tästä ilmaisi pikku Andi suuttumuksensa voimakkaammin
kuin ehkä tarkoituksensa olikaan, lausuen lapsenkielellään äkäisesti:
pelkele!

Hehkuvan uunin lämmin sulatti vähitellen pieniä soikeita aukkoja
jäätyneihin akkunoihin. Ulkopuolella poikaset kiihkeinä kiistelivät
näistä rei'istä, saadakseen tirkistellä tupaan. Heillä ei ollut niin
hyvää onnea kuin Jussalla, seudun etevimmän lappalaisen pojalla. Tämä
oli mairittelevalla hymyllään ja lupaamalla poronkyytiä sekä muuta
hyvää saanut poliisin puolelleen. Sitäpaitsi oli hän varmuuden vuoksi
pyhästi ja juhlallisesti valehdellut, että hän oli jo täyttänyt
viisitoista vuotta.

Jussa oli tähän asti pysynyt perällä. Mutta kuullessaan pikku Andin
huutavan tsjidsjiä astui hän reippaasti ja rohkeasti esiin. Ellen iso
rinta aaltoili niinkuin vinha maininki.

Vouti ja yleinen syyttäjä kuiskuttelivat keskenään,
puolustusasianajajan istuessa haukotellen ja itsekseen muristen kuten
tavallista. Poliisi, joka seisoi ryhtevin rinnoin aivan kuin olisi
ollut ainoa arvoltaan Norjassa, sai käskyn tuoda Lassen sisälle.

Vankihuoneen ovi avattiin. Kosteakiiltoinen pistepari tuikki Lassen
vetisen hatarissa, tiirottavissa silmissä, kun lampun hohde ulottui
häneen asti. Ne tavoittelivat ehdottomasti Biettar Oulaa, joka äkkiä
leimautti lujan katseen palvelijaansa, suomiakseen häntä viimeisistä
vastaväitteistään.

Lasse astui esiin, laski surkuteltavan hennot kätensä väliaidalle,
seisoi yhdellä jalalla ja huojutteli polveaan edes takaisin, jotta
ruumis heilahteli. Hänen paksut huulensa törröttivät kuin olisivat ne
olleet jonkun toisen, ja erehdyksestä painallettu hänen harmaan
kalpeaan muotoonsa. Alahuuli lerpattikin alituista kodittomuuttaan.
Niukat partahaivenet harittivat kuin jäätyneellä laidunmaalla
nälkiintyneen poron karvat. Oli jotain liikuttavan surullista hänen
avuttomassa ulkomuodossaan. Mutta nyt oli hän melkein hyvillään siitä,
että Biettar Oula oli saanut nujerretuksi hänen viimeiset epäilyksensä.
Jussa oli Biettar Oulan kunnioittava ihailija. Mutta kovinpa hänen tuli
surku Lassea! Hän oli nähnyt saman avuttoman ja alakuloisen ilmeen
useilla ihmisillä, tuon ilmeen, joka myötäkäymisenkin hetkinä katsastaa
kysyvästi kohtaloaan, uskaltamatta oikein luottaa sen hyvään
tarkoitukseen. Hän tunsi itketyttävän lämmönsäväyksen sydämessään ja
rukoili hartaasti Jumalaa, että hän auttaisi Lassea.

Niin, Lassen oli pakko tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas.
Ratkaisevan sanan johdosta kohosi väkisinkin helpoituksen huokaus hänen
rinnastaan.

Juttu päättyi lyhyeen. Seitsemän kuukautta.

Ellen rehevä rinta paisui ja painui jälleen turvallisesti ja
voimakkaasti, niin että sieramet laajenivat värähdellen kuin kauvan
pidätetyn lemmenhuokauksen jälkeen. Sillä miten olisi käynytkään, jos
vouti olisi ruvennut urkkimaan häneltä niitä vastauksia, joita Biettar
Oula oli Ellelle etukäteen neuvonut, mutta jotka nyt monellaisten
vaikutelmain johdosta olivat seonneet. Biettar Oula oli tyrkyttänyt ne
hänelle kaikkea maallista pahaa uhkaillen, mutta myöskin kaunein sanoin
ja houkuttelevin lupauksin. Hänen sieluaan oli kyllä tympäissyt ja
nostanut kapinaan tällainen valehtelutaidon juonikkuus, mutta siitä ei
ollut lähtenyt mitään apua.

Biettar Oulan ja Ellen ei tarvinnut tehdä valaa, koska heidän
todistuksensa olivat lopulta olleet hiukan horjuvia. Jumalan kiitos!
Väärän valan eteentulon pelosta oli Biettar Oulan otsa päivän mittaan
usein peittynyt kylmällä hiellä. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat
kuin jänteet, eivätkä hermonsakaan yhtään heikompia. Ne olivat
kestäneet taistelun sielussa kiemurrelleiden käärmemäisten aaveiden
kanssa, kavaltamatta häntä. Ja samalla voimalla kukisti hän nyt
mielessään kuohuvan, puheluhaluisen ilonkin.

Mutta olisiko hän uskaltanut ojentaa kättään valantekoon, jos niikseen
olisi tullut? Tuskinpa. Vasta tänään, kun Lasse oli ruvennut
juonittelemaan, oli hänen täytynyt ajatella valanteon välttämättömyyttä
mahdolliseksi. Mutta hän ei ollut maininnut mitään siitä Ellelle, joka
varmaankin olisi silloin pilannut koko jutun.

Väki lähti tuvasta ja tunsi pettymystä sen johdosta, että kaikkityyni
olikin supistunut yksinomaan Lasse-pahan syyllisyyteen. Mutta oli
joukossa niitäkin, joilla oli vainua asian oikeasta laidasta, nimittäin
kylän koilliskulmalla vakinaisesti asuvat porovarkaat. Harvinaistahan
on aina asiantuntemus.

Pikku pojat, jotka olivat hekin yhtä ja toista kuulleet, eivät myöskään
olleet tyytyväisiä tulokseen. He olivat peräti jännittyneinä odottaneet
saadakseen nähdä Biettar Oulaa -- itse Biettar Oulaa! -- vietävän
vankeuteen. Mutta mieluimmin sen olisi pitänyt päättyä pöyristyttävään
seikkailuun: pattovalaan ja Biettar Oulan sitä seuraavaan kohtaukseen
pahanhengen ja hänen koko liittonsa kanssa. Siinä sitä olisi ollut
tarinaa kerrottavaksi sammuvan liesivalkean ääressä, varjojen
suuretessa ja tarinan hiipiessä kiihoittavan värisyttävänä kuulijan
likelle.

Väki lähti pihan poikki tielle, joka johti joen töyräälle
rihkamakauppaan. He tassuttelivat keveissä, pehmeissä lapinkengissään
pöllömäisen äänettömästi. Sitä helpommin sai poliisi huomiota, kun hän
virallisen touhukkaasti raivasi itselleen tietä joukon läpi. Hänellä
oli nimittäin kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka hänen tömistävien
askeltensa alla panivat kovaksi tallatun lumen kirskumaan.

Oli näet pureva pakkanen. Sankat tervankatkuiset savupatsaat nousivat
hormeista nopeaan kiirivinä kierukkoina suoraan ylös tyyneen ilmaan.
Vaikka olikin jo pimeä, kuului halkoranteilta kirveeniskuja. Kovat,
läpijäätyneet koivunrangot paukkuivat ja räiskyivät halkeillessaan.
Siellä täällä kuului myös aisakellon kumeata kalkatusta tiiviissä,
raskaassa pakkasilmassa. Matalalla leijaava villava sumupilvi näkyi
alavaa kolmikulmaista nientä kiertävän joen yllä. Molemmin puolin jokea
olivat metsäselänteet mukavasti nojallaan matalia, tasaisesti kaartuvia
ja alastomia tuntureita vasten.

Käräjätuvasta lähtenyt väkijoukko oli pysähtynyt rihkamakaupan eteen ja
seisoi siinä tuokion hytisten ja koputellen vuoron perään jalkaa
toiseen.

Vähitellen täyttivät he puodin, jossa jo ennestään oli joitakuita
porolappalaisia myymäläpöydän ääressä siemailemassa naukkuja.

"Minulla on tuhat poroa", kerskui Nikko Nille, aikoinaan kunnon mies,
mutta nykyään juoppo ja suuri rehentelijä. Hän oli Biettar Oulan
pahimpia kadehtijoita, sillä hän oli aikoinaan kosiskellut muhkeaa ja
lihavaa Elleä. Hän kerskui, sillä hänellä oli vain kuusisataa poroa,
jotka saadakseen hänen oli täytynyt viedä alttarin eteen vanha ontuva
leskivaimo. Hän oli ruvennut kosiskelemaan Elleä heti vehnäspäivien
jälkeen. Mutta kun vanhojen kuolema useinkin odotuttaa pitkään, näytti
Ellestä parhaalta mennä naimisiin pulskimman miehen kanssa, mitä hän
tunsi, vaikka tämä samalla oli tunturien hurjin petokin.

"Koko Hammerfestin säästöpankki on hyppysissäni", isoili Nikko Nille.
Musta rupiviiru näkyi poikittain hänen kalpeassa alahuulessaan, ja
harmaata vaahtia pursusi suupielistä.

"Voisin ostaa koko Biettar Oulan lauman, mutta minä en tahdo sellaisia
poroja, jotka -- --" Vastustamaton pelko esti häntä sanomasta
ajatustaan loppuun. Hän alkoi laulaa tilapäisiä häväistyslauluja
Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkia huomattavampia lappalaisia
kunnioittavat laulutaitoiset lauluilla, joilla kullakin on oma nuotti.]
"Biettar Oula ta-a-appaa talviö-ö-öinä." Autuaallisen näköisiä miehiä
ja neitosia lyöttäysi mukaan, syleillen toisiaan ja keinuttaen
ruumistaan nuotin tahdissa. Heidän höyryävät, tiheäkarvaisista
peskeistä esiinpistävät pyöreät kasvonsa loistivat vaskenpunaisina
heikossa lampun valossa, joka punasinervänä tunki läpi kostean,
viinalta löyhkäävän höyryn. Hikipisarat heidän kasvoillaan,
sekoittuneina vanhaan liuenneeseen likaan, kävivät sakkamaisiksi ja
lyijynharmaiksi. Rihkamakauppa sisältöineen oli kuin juhlain aikana.
Hyllyjä koristivat räikeänväriset verat, esiliinat ja olkahuivit:
siniset, keltaiset ja punaiset, kaikkine koreine mauttomuuksineen.
Myymäläpöydällä oli lasikaapissa suuri valikoima messinkisormuksia,
solkia ja kaikenlaista pientä kiiltorihkamaa.

Viimeksi tulleet tunkeutuivat humalaisten joukkoon, ja ryypiskellen
tuopeista tai pulloista koettivat hekin suuremmalla tai pienemmällä
menestyksellä näyttää päihtyneiltä.

"Ri-iekko raukka, riekko, ri-iekko. Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta tiheään sulloutunut joukko hätkähti, kun Biettar Oula riuhtaisi
oven auki ja avasi kyynäspäillään tien myymäläpöydän ääreen. Pikku Andi
piteli kiinni isänsä pitkästä tupesta. Mahtava lapinpuukko
hopeahelaisine päineen oli pojan hartaiden mielihalujen esine.

Biettar Oula heitti ison, lihavan poronpaistin myymäläpöydälle. "Tuon
edestä konjakkia." Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset,
joi aina parasta paloviinaa, ja aina osoittikin kauppamies hänelle
suurta huomiota. Tuoppi asetettiin esille. Hän otti aika siemauksen ja
ojensi sen sitten Ellelle, joka vain makusteli -- naisten tavoin vähän
virnistäen. -- Elle pyyhki sitten silkkihuivinsa nipukalla reheviä
huuliaan, joiden punainen väri oli täyteläinen ja tuores.

Biettar Oula seisoi kauvan ääneti, mutta ryyppi yhtämittaa. Mustilla ja
hiukan vinoilla silmillään, jotka vähitellen olivat saaneet kiiluvan
hehkun, tähyili hän tuikeasti erästä ryhmää, tämän seistessä piirissä
parrattoman nuoren miehen ympärillä, jota Nikko Nille nyt juotti
päihin.

"Saapas nähdä, paljonko Lassen omaisuus kasvaa korkoa hänen
poissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja sitten tulee hänestä oppinut mies
kuin itse paholainen! Ehkä hän koulunsa läpi käytyään saa lukkarinviran
Kautokeinossa", naljaili nuorukainen kovalla äänellään ja suuntasi
tyhmästi tiirottavan, harhailevan katseensa ylös ilmaan -- ilman
kiinnekohtaa. Nikko Nille nauroi ivallisesti.

Biettar Oula ojentausi. Suonet hänen oikeassa ohimossaan pullistuivat
kovin. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Mutta hän astui joukkoa kohti.
Nuorukainen meni muitten taakse huutaen minkä kurkusta lähti: "Hän
tappaa minut, aa-aa-aah!" Biettar Oula hänestä viisi välitti. Sen
sijaan tarttui hän Nikko Nilleä kaulukseen, riuhtaisi yhdellä
tempaisulla peskin halki edestä ja takaa vyöhön asti ja heitti hänet,
läimäytettyään kädellään paljaaseen selkään, kahden jauhosäkin väliin,
niin että hän sananmukaisesti katosi jauhopilveen. "Pois tieltä,
kirottu retale!" ärjäisi hän raivatessaan tietä joukon läpi. Hän työnsi
Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen tukevasti kiinni.

Puodissa olijat, äkkiä selvinneinä, seurasivat heitä pihalle, missä
Biettar Oulan kaksi pylvääseen sidottua ajoporoa söi jäkälää.

Elle riisui verkapeskin yltään ja pujotteli tiheäkarvaisen nahkapeskin
sen sijalle. Sen jälkeen sitoi hän pikku Andin oman pulkkansa keulaan.
Notkeana kuin kärppä hiipi hän poronsa luo ja pani varovasti
keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget
kauniin, valkoisen eläimen kaulaan; se vapisi halusta lähteä
liikkeelle. Vetohihna oli kiinnitetty mahan alle poikkipuolin
asetettuun luokkaan.

Biettar Oula oli myös jo valmiina lähtöön. Hän oli pannut
karhunnahkakauluksen hartioilleen ja käärinyt ohjaksen pään oikeaan
käteensä. [Käytetään vain yhtä ohjasta; se on kiinnitetty päitsien
tapaisiin, joitten toinen hihna menee silmien ja sarvien välitse ja
yhtyy toiseen niskan päältä kaulan alle menevään hihnaan.]

"Aja sinä edellä!" sanoi hän Ellelle.

Elle nykäisi hiukan hihnasta, ja uljaan eläimen tehdessä ensimäiset
valtaiset kuumeelliset hyppäyksensä ponnahti Elle muutamin rivakoin
harppauksin mukaan -- ja heittäysi sitten terhakalla loikkauksella
pulkkaan. Juuri kun poro oli kiepahtamassa vasemmalle, läiskähti ohjas
seljän yli, ja samassa silmänräpäyksessä muutti elukka suuntaansa niin
rajusti, että pulkka huimassa heilahduksessaan narskui pahasti, jättäen
valkean juovan pihamaan likaiseen kovaksi tallattuun lumeen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan, pidättämällä sitä hetkisen paikallaan.
Vauhkoin silmin tanssi ja reutoi se sulasta innosta saada ojentaa
jalkansa hillittömästi liikkeelle. Mutta kun Biettar Oula äkkiä kohotti
kätensä ja kumartui hyppäykseen, kirmasi poro eteenpäin ja samalla
tuiskahti Biettar Oula pulkkaan kuten petolintu, joka hyökkää pakenevan
saaliinsa niskaan.

Huikea meno tuntui kuin putoukselta ja säväytteli hänen ruumistaan
kiireestä kantapäähän. Yli koko seudun kaikui hänen äänekäs ja
ylimielinen joelluksensa, jonka säveltä kiihoittava ajo siivitti.

Äsken niin meluava, nyt kohmelon nolostuttama väkijoukko epäröi
päästääkö vai eikö ilmoille Biettar Oulaa kohtaan tuntemaansa salattua
ihailua. Tälläkin kertaa tuli äskeisen nuorukaisen osaksi lausua
kirvoittava sana. "Ainoastaan Biettar Oula voi noin tehdä."

Ja kasvavan innostuksen vallassa puhuttiin Biettar Oulasta yhtä ja
toista. Olihan nuori, kaunis norjalainen tyttökin, meren rannalla
asuvan vanhan "Groobeinin" (Harmaakoiven) lapsi seurannut häntä
syksyllä jonkun matkaa tunturille päin, uskaltamatta silti tulla
näkyviin.

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan parilla
säkkineulan pistolla kuromaan hänen peskinsä kiinni. Hänen tultuaan
ulos sanoi nuorukainen hänelle -- kiitokseksi hyvästä kestityksestä:
"No, kirveleekö vielä selkää?" Joukosta kuului raakaa naurua. Tyrkkien
houkuteltiin nuorukaista jatkamaan.

"Kuinka monen koiran haukuntamatkan päässä luulet olevan Ellen,
tunturin ihanimman naisen, jota et saanut, vanhasta, ontuvasta ja
tuulen kuivattamasta linnunpelättimestäsi? Pitäisin mieluummin
säkillisen ruutikuivia poronkarvoja sänkytoverinani kuin akkaasi. Hän
on sitkeä kuin parkittu nahka. Ei viinakaan pysty tekemään hänestä
loppua... Vai odotatko ehkä vielä, että hän kuolee? E-hei, ystäväiseni,
kyllä vanhan luut kykenevät vielä kauvankin harmiksesi pitämään
pystyssä hänen kuivettunutta ruumistaan. Äh, äh, hyi saakeli!"

Suulastelijan kasvot ja keltaiset hampaat näkyivät irvistävästä suusta
kaksinkertaisine ylähuulineen, samalla kun häijyt, vetiset silmät
vilkuivat ylös.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika aikaa ennen kuin akka kuolee --
hi hi hi hi."

Totta olikin, että Nikko Nille oli valinnut uuden kullan, nuoren tytön,
jonka pyylevä lihavuus oli ainoa, mikä muistutti Elleä.

"Laula kullastasi", alkoi nuorukainen taas. Mutta samassa löi
kaikkialla läsnä oleva Jussa kämmenellään vasten hänen virnuilevaa
suutansa. "Vaikka oletkin renttu, niin luuletko sinä sen takia saavasi
sillä tavoin ihmisiä kohtaan leukojasi käyttää."

Odottamattomasta lyönnistä kellahti nuorukainen kenttään. Ja väkijoukko
kohteli häntä nyt yhtä ilkeästi kuin äsken Nikko Nilleä.

"Biettar Oula ei viitsinyt koskea poikaan, he he he", nauraa räkätti
muuan joukosta. "Hän ei viitsinyt tahrata kättään tuollaisella -- he he
he."

Nuorukainen oli sillä välin keksinyt keinon. Hän alkoi parkua
änkytellen, että Jussa oli lyönyt rikki hänen hampaansa ja huulensa.
Väkijoukko sai syytä tekeytyä suuttuneeksi. Nyt oli Jussan saatava
selkäänsä. "Sinut pitää vangita!" -- "Sinä olet, totta totisesti, koko
seudun pahin kakara!" -- "Luuletko sentähden, että olet Jongun poika,
saavasi pahoin pidellä köyhää raukkaa?" -- "Ryövärin poika, mokomakin,
joka nostelee tyttöjen hameita, ajaa hevoset piloille ja mennä vuonna
oli hän vähällä ratsastaa vasan kuoliaaksi!" -- "Kumma ettei häntä jo
aikaa sitten ole pantu kiinni! Parasta on, koska meillä nyt on vouti
täällä, ottaa häntä kynkkäluusta."

Tuollaiset soimaukset eivät olleet uusia Jussalle, mutta kuitenkin
tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Monet aikaisemmat yhteentörmäykset
koillisrajalta olevan joukon kanssa olivat juurruttaneet häneen pelkoa.
Ja nuorukainen harjotti sillävälin suoranaista kiristystä, vaikka Jussa
usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita pelkkää hyvän hyvyyttään --
kantamatta juuri sillähaavaa vereksiä kolttosia omallatunnollaan. Ja
menipä nuorukainen joskus niinkin pitkälle, että kieltäysi ottamasta
vastaan lahjuksia, uhaten laverrella vanhalle Jongulle Jussan kaikki
ilkityöt. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siitä olisi tullut
pitkälti palttinaa valkaistavaksi...

"Pyydä anteeksi nuorukaiselta", sanoi eräs ja tarttui Jussaa niskasta.

Jussa sai riuhtaistuksi itsensä irti ja riensi Nikko Nillen kanssa
pois. Matkalla pysähtyi Nikko Nille ja sanoi: "Eipä oikein sopisi mennä
kotia repeytyneessä peskissä."

"Kuule --", sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossasi, niin
juoksen viemään sen kotiin ja annan akan juoda siitä itsensä
sikahumalaan. Tiedäthän, että silloin on helppo kehveltää häneltä
avaimet, päästäksesi aittaan vaihtamaan peskiä."

Nikko Nille hymyili. "Saat totta totisesti ajaa porollani koko
huomispäivän", sanoi hän.

Jussa kiiruhti kotiin pulloineen. Nikko Nille majaili nimittäin vanhan
Jongun luona.

Nikko Nille lähti syrjätietä joen rannalle. Siellä istuutui hän
puoleksi lumeen hautautuneelle aidalle. Vanhuksen piti saada aikaa
juoda itsensä päihin.

Paikka oli hiljainen ja kaukana syrjässä kyläntieltä.

Pitkiä revontulikieluja syöksyi pohjoisen taivaan rannalta. Ne
tuikkivat sikinsokin Linnunradan välkehtivän meren alla, kiemurtelivat
ja painuivat läikehtien etelää kohti. Ne liikehtivät kuin ärsytetyt
tarun jättiläiskäärmeet, jotka tuskan tavattomalla voimalla
vääntelehtivät hehkuvilla hiilillä. Huikaisevia heijastuksia kirmaili
aavemaisen nopeasti hulmuten pitkin sinertävän valkoista, säkenöivistä
kidepisteistä kimmeltelevää hankea, heitellen salamoita laakson
kupeiden hongikkoihin ja joen yllä leijuvaan litteäksi painuneeseen
usvaröykkiöön. Väliin avautui tämä taivaan tuhatkätinen kellanvalkoinen
kummitus, siellä täällä paljastaen palasen sinistä taivasta suurine ja
rauhallisesti väräjävine tähtineen.

Toisella puolen jokea niemellä kasvavien koivujen raskaat oksat
huokuivat kevyttä huurua, jonka pakkanen samassa silmänräpäyksessä
kiteytti valkeiksi härmäkiehkuroiksi; niiden keskeltä puiden
paksukaarnaiset rungot näkyivät vain mustina suonina. Mutta silmulehdet
pusersivat pihkaa itsestään ja takeltuivat umppuaiheiden suojaksi.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt pakkasesta eikä pystynyt
saamaan tolkkua jäätyneestä silmusta, istui oksalla, hennot koivet
painuneina hyytävään kuuraan. Pakkanen oli tunkeutunut sen höyhenpuvun
sisään pyrstön juuresta ja hiipi armottomana yli ruumiin. Silmälautaset
painuivat kiinni, ja pää sekä kaula koettivat vetäytyä untuvapeitteen
turviin, mutta turhaan. Jalat vatsan alle koukistuneina putosi pikku
lintu lumelle... Mutta sen viimeinen aistimus oli suloista
hyvinvointia. Se uneksi lentävänsä päiväpaisteen armaassa lämmössä.
Nikko Nille kohotti katseensa. Hän huomasi lounaassa päin vilkasta
liikettä yli tasaisesti kaartuvan lumikentän. Sen erotti pitkästä
välimatkasta huolimatta varsin hyvin, sillä täysikuu oli juuri noussut
idästä...

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi
tulla. Mikko Nille sanoi sen vielä ääneen: "Mutta se voi tulla." --
Elle-raukka!... Jonakuna päivänä on hän yksin nuorena ja avuttomana. No
niin! Nikko Nille ei tahdo silloin olla järin kova hänelle. Nikko Nille
auttaa häntä. Mutta kun Elle sitte jonakuna iltana tulee hänen luokseen
ja muistuttaa menneiden päivien rakkaudesta, silloin sanoo hän: "Minun
on sääli sinua, Elle. Mutta sinä tiedät, että rakastan Aira Maritia ja
Aira Marit minua. Ensi kuussa vietämme häämme." -- Silloin murtuu Elle
ja itkee katkerasti. Mutta hän sanoo Ellelle vain: "Hyvästi, Elle!
Jumala olkoon kanssasi!" -- ja poistuu sen enempää virkkamatta...

Kylmä karmi Nikko Nillen selkää. Huonosti oli kauppamies ommellut
repeytyneen selkämyksen. Äskeinen ikävä yhteenotto Biettar Oulan kanssa
johtui nyt äkkiä hänen mieleensä ja keskeytti hänen korkealentoiset
unelmansa.

Hyvä Jumala, eikö sen akan nauskuvat niveleet ikinä herpaannu! Ja vielä
uhkaili hän alituiseen tulevansa kummittelemaan kuoltuansa. Ikäänkuin
hän ei olisi elänyt jo kylliksi. Olihan hän jo kymmenen vuotta kulkenut
kuin nahkoihin puettu kuolemanvaltakunnan edustaja! Ja siinä oli Aira
Marit niin nuorena, sievänä ja kukkeana! Hänen tervettä järkeänsä
karvastutti, ja kapinoinut oli se tätä luonnottomuutta vastaan kauvan.
Hän alkoi juoda, joi yhä enemmän ja enemmän, kävi rivoksi päissään,
mutta ainoastaan puheittensa puolesta, rehenteli ja kerskui typerästi
ja hävitti omaisuuttaan. Ja hyvinkin saattoi olla perää siinä, että hän
oli alkanut varastella poroja. Alussa oli hän ritarillinen aviomies.
Varsinainen aviomies ei hän ollut sentään koskaan ollut. Hän oli
kuitenkin tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Sikäli saattoi
häntä vieläkin sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli toden teolla myöskin
hyväpäinen, kunnanhallituksen jäsen. Puheenjohtaja antoi suuren arvon
hänen sanoilleen asiain ratkaisussa. Kirjoittamaan ei hän kuitenkaan
ollut koskaan oppinut. Hän kirjoitti pöytäkirjain alle toisen pitäessä
kynänvarresta kiinni.

Keväisin, mennessään karjoineen tuntureille, oli hän monena kertana
ollut lujasti vakuutettu siitä, että kun hän syksyllä tulee takaisin,
ei akasta ole muuta jäljellä kuin surullinen selonteko hänen
viimeisestä taudistaan.

Nikko Nille lähti kotia kohti.

Jussa oli pihalla toisten poikien kanssa leikkimässä revontulia
[yleinen poikien leikki tunturiseuduilla]. He pitivät kukin
kaislatukkoa kohotetuissa käsissään ja huusivat: "Gakko! gakko!"
(mätäs! mätäs!) Revontulet näyttivät siitä raivostuvan ja uhkaavan
iskeä heihin, mutta pojat juoksivat pajaan piiloon.

"Jussa!" huusi Nikko Nille.

"Akka on jo päissään", sanoi Jussa tullen hänen luokseen, "ja pehmeänä
kuin lämmin suoli... Avaimet? Pyh! ne heltiävät hänen kädestään
helposti kuin karvat mädänneestä poronnahasta."

"Etkö sinä menisi ottamaan niitä häneltä?"

"Ooh -- -- hän tahtoo kaikin mokomin, että sinä tulet ensin sisälle
saamaan häneltä naukun."

Se oli liian voimakas houkutin Nikko Nillelle. Hän koetti avata
varovasti ovea, mutta sittekin se kitisi ilkeän hälyttävästi jäätyneitä
oviaukon täytteitä vasten. Katsomatta oikeaan tai vasempaan hiipi hän
varkain vanhuksen luo, joka istui lieden ääressä päreellä syttämässä
piippunysäänsä.

"Kas --, oletko jo kotona, poikani! Nyt pitää sinun todellakin saada
ryyppy! Ryyppy vanhan Saaran kädestä. Mitä? -- Epäiletkö ehkä, ettei
vanha Saara suo pojalleen ryyppyä?" Hänen hymyn levittämässä suussaan
näkyi yksinäinen viallinen hammas.

Kulautettuaan viinaryypyn kurkustaan alas sanoi Nikko Nille: "Nyt
pitäisi minun päästä aittaan."

"Mene vain, poikani! -- Mutta suukkonen ensin!... Nyt en ole suudellut
sinua sitte kun -- -- --, niin, lempo tiesi olenko kerrassaan koskaan
suudellut sinua! Mutta nyt sinun pitää mojauttaa muisku ja oikein
läiskähtävä!" Nikko Nille ällistyi. Tuollaista ei vanhus ollut ennen
keksinyt. Eikä hän kai nytkään olisi sitä tehnyt, jollei Jussa olisi
häntä siihen neuvonut. Ja hän näytti tarkoittavan täyttä totta. Tässä
ei auttanut mikään "rakkahin!" ja sentähden, arveli Nikko Nille, on
parasta näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä... Hän oli jo
kumartumaisillaan alas, mutta huomasi samassa peremmällä istuvan Aira
Maritin, joka oli aivan tulipunainen hillityn naurun pakoituksesta.
Ennenkuin hän ennätti vetäytyä takaisin oli vanhus jo tarttunut kiinni
hänen peskinkaulukseensa. "Et, hitto vieköön, petkutakaan minua
suutelostani tällä kertaa!"

"Akka, oletko hullu!"

"Se on sama sinulle, mutta suutelon minä tahdon!" Tavattoman kiihkon
vallassa kuroitti hän suutaan Nikko Nillen huulille. Siinä kahakassa
horjahti hän lyhyellä säärellään ja kaatui puolitekoiselle hevosreen
kehykselle, jota Jongu oli valmistamassa, ja samassa ratkesi
kauppamiehen purjelangalla kuroma ommel. Siinä oli nyt Nikko Nille,
vasen puoli yläruumista paljaana, -- ja vanhus makasi kehyksellä --
lyhyt väärä sääri ylöspäin kohonneena. Nikko Nille lyyhistyi kokoon --
hengitys salpautuneena, kuin olisi saanut kylmän suihkeen niskaansa.
Mutta äkkiä näkyi hänen mieleensä juolahtavan aatos. Hän veti puukon
tupesta, leikkasi poikki peskinhihan, josta suutelonhaluinen vanhus oli
pitänyt kiinni, ja livahti ulos.

Pullea, vääräsäärinen Aira Marit ähkyi ja voihki ainiaan herkästi
purskahtelevan naurunsa vallassa. Hänen täyteläinen povensa ja
ihramahansa hytkyi kuin valtainen kampela lyhyen hameen alla, ja hän
takoi kämmenillään pyyleviä reisiään, pyyhkien väliin kyynelherneitä
poskiltaan, jotka kikatuksen puuska oli kohottanut tirrisilmien alle,
kuroen ne kahdeksi karpaloitsevaksi raoksi molemmin puolin pikku
latuskanenää, joka nyt oli melkein upoksissa.

"Auta minua ylös!" huusi vanhus huitoen pullo toisessa kädessään ja
poikkioin hiha toisessa.

"Seisaallesi siitä, vanha pakana", sanoi Jussa ryhtyen kiskomaan häntä.
"Jos olit kuvitellut, että Nikko Nille ei kykenisi vetämään vertoja
muinaiselle Joosefille vakaassa kunniallisuudessa, niin erehdyit."

Elämänhalun ilmaisu oli siinä määrin pirteyttänyt vanhusta, että hän
lyyhäsi lattian poikki kuin siipirikko lintu ja kuukertui Aira Maritin
syliin. "Oletko sinä suudellut häntä?" huusi hän. Hän tarrasi
kilpailijatartaan rintamuksen saumasta kiinni ja ravisteli häntä aika
lailla. "Oletko suudellut häntä?... Katso minuun, senkin
hanhenpoikanen!... Saat uskoakin, että vanha Saara kyllä osaa elää,
jollei muun takia, niin pelkästään härnätäkseen teitä, kiusatakseen
teitä!... Ymmärrätkö? Teidän pitää töllistellä vain toisianne kunnes
kuihdutte. Niinkuin hirvas [koirasporo, jota ei ole kuohittu] ja
vaadin, jotka seisovat eri puolella aitaa... He he he -- vanhalla
Saaralla on myös aihetta elää, näetkös!" -- Ja vanhus nauroi makeasti
ja luisui alas Aira Maritin tukevasta sylistä.

Aira Marit punastui itketyttävästä häveliäisyydestä, pujahti ulos ja
riensi luhtiin, missä hän asui vanhempiensa kera, jotka myös olivat
porolappalaisia. Hänen sakea verensä ei ollut milloinkaan houkutellut
häntä antautumaan alttiiksi lemmen vaaroille. Ja kun Nikko Nille
puolestaan oli piintynyt puhtauden mies, oli kaikki mitä parhaassa
kunnossa. Kapinanpurkaukset saivat Nikko Nillen vain säikähtymään
jälkeenpäin ja olivat armottomasti tuomittuja tukahtumaan
kieltäymykseen.



II.


Kyläniemen ylärinteeltä -- missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö
alkoi -- laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa -- huojuivat kepeissä
raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia
käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja
polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.

Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja
käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta
lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni
tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi
liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa
säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti
taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa,
jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti
väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen sen
kunnollisesti vilulta.

Puolen penikulman päässä kylästä poikkesivat he sivutielle, joka kulki
pitkin hyvin kapeata syrjäjokea. Paksun kuuran taivuttamat koivut ja
pajut riippuivat joen matalilta äyräiltä alas, joten tiestä muodostui
melkein pimeä tunneli: taivasta näkyi ainoastaan kapea kaistale.

Poron sarvet rapisuttelivat oksia, kuuraa tuiskahteli alas ja peitti
Biettar Oulan kasvot, kun tämä oli taas uinahtanut. Äkkiä huitaisi hän
molemmin käsin ulospäin ja haukkoi ilmaa. Heräämäisillään olevien
aistien vajavat todellisuusvaikutelmat sekaantuivat pahoihin
unennäköihin. Hänen haihattelevat puoliavoimet silmänsä näkivät vielä
Lassen taapäin vääntyneen pään -- tuolla kaukana, kaukana ylhäällä; hän
näki sen niin järjettömän selvästi! Itse vaipui hän alas kosteaan
sumumereen, ja juuri kun putouksen värisyttävä huimaus oli
salpaamaisillaan häneltä hengityksen, sai hän hätääntyneesti
kirkaistuksi...

Elle pysäytti poronsa ja juoksi hänen luokseen. "Oula!... Oulatsjam
(Oulaseni)!" Ähkyen painoi mies rintaansa ja katseli ympärilleen. "Minä
vain näin unta. -- Aja edelleen!"

Ylängöllä pienessä, soukassa laaksossa kiersi tuore hevosenreen jälki
suurta kelokukkulaa, kun taasen monijuovainen pulkkalatu oikaisi
itäistä laakson seinää ylös. Porot punnersivat sitkeästi ylös jyrkkää
vierua, ojentausivat, jotta maha ja turpa koskivat lumeen, kielen
roikkuessa toisesta suupielestä. Keuhkot työskentelivät kuin rivakassa
tahdissa poljetut urkupalkeet, puuskutellen valkoisia föllähdyksiä
sieramista.

Kun jyrkänteeltä laajeni eteen alaston tunturitasanko, saattoi Biettar
Oula hengittää taas vapaasti. Pulkat rahisivat viimeisiä vaivaiskoivuja
vasten, jotka eivät edes ylttäneet lumen pintaan.

Kaksi riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siipiensä kärjillä viiruja
lumeen. Räkättäen tekivät ne kaarroksen ja laskeutuivat siivet
levällään pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Pulkanjälkeen sattuva varjo solui kapeana,
tummansinisenä nauhana hieman kuperan tasangon halki, jolle oli
kasautunut korkeiksi ja mataliksi aalloiksi keveätä kuivaa lumenvitiä
vanhojen jääriitteiden päälle; kiiltävinä päivinä oli näitä paksun
lumipeitteen povella suoja-ilmain jäljiltä.

Alamaalle avautui täältä laaja näköala koilliseen. Tuolla ja täällä
vilkkui taloista vielä tulia. Mutta ne sammuivat toinen toisensa
jälkeen.

Etelässä pyöristyi tasanko uuteen laaksoon päin. Lumi oli täällä
porojen möyhimää, ja suksen- sekä pulkanjälkiä risteili kaikkialla.

Hajallinen porolauma liikehti laakson toisella rinteellä
harvan näreikön läpi ja ravisti kuuraa ryhmyisistä, matalista
tunturikoivuista. Parintuhannen poron kaviovarpaiden nauske kuulosti
etäiseltä, tiheältä rankkasateelta. Yön hiljaisuutta häiritsi paimenen
yksitoikkoinen joikuminen, jonka keskeyttäen hän äkkiä suuttumuksesta
käheällä äänellä huusi: "Hei, Girjes! [koiran nimi. (Girjes-täplikäs.)]
-- Suu kiinni, kirottu rakki! Muutoin revin kielen suustasi, riivattu
pörrökarva!" -- Pyöreä, hännätön elukka oli -- ajaessaan laumasta
eronnutta poroa -- liiaksi toimeensa innostuneena ahdistanut sitä vielä
keskellä laumaakin. "Girjes!" Narttu haukahti vielä pari kertaa, mutta
vähemmän terhakasti, ja laukkoi lauman toiselle sivulle, välittämättä
muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä kappaleen matkaa laaksonpohjassa
puroa pitkin, joka oli siellä täällä kasautunut isoiksi kellanharmaiksi
ja vihreäreunaisiksi jääkyhmyiksi. Vihdoin avautui pieni
ympyriäinen, raivattu aukio koivumetsässä, jossa näkyi muutamia
männynkänttyröitäkin. Heikko, punertava hohde kiilui mustan,
savuttuneen sarkateltan oven raosta. Teltan puukehys pistäysi
ristikkäisinä, nokisina kärkinä ylös räppänästä. Haukkuva koiraparvi
syöksyi teltasta ulos, pysähtyi vinkuen ja epävarmana -- tunsi sitten
isäntäväen ja juoksi ilosta ulvahdellen ja hyppien heitä vastaan.

-- "Mitä -- tekö siellä?" sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohottautuen
ja hohuttaen tulta sammuviin hiiliin. Hänen monivuotinen palvelijansa
Aslak nousi myös jaloilleen.

Biettar Oulan huoleton sävy -- ja se että hän ylipäänsä oli
palannutkaan -- vapautti heidät tekemästä kiusallista kysymystä,
miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon peskinsä povesta,
silisivät vaot Aslakin leveän suun ympäriltä maireaan hymyilyyn.
Yhdellä ainoalla henkäisyllä loihti Aslak uuden roihun kekäleistä. Hän
oli kuitenkin lisäksi heittämäisillään tuleen jyhkeän, tervaisen
kannonjuurakon, mutta Elle ehkäisi hänet siitä: "Luulisi sinua
typeräksi lantalaiseksi!" sanoi hän äänenpainolla, johon Aslak ei ollut
tottunut. [Lantalaiseksi sanovat lappalaiset maataviljelevää väestöä.
_Suom_.]

"Niin", alkoi Biettar Oula, kun pullo oli kiertänyt ympäri, "Lasse
valitsi järkevän osan, päättäen katua ja tehdä parannuksen ja olla
vilpitön."

Aslak painoi purskuen likaiset kasvonsa poveaan vasten, heittäysi sitte
seljälleen ja nauroi pakahtuakseen. "Totisesti saatkin antaa minulle
naukun lisää... Koitukoon Trondhjemin seminaarilaiselle paljon oppia ja
iloa matkastaan."

Mutta näytti kuin keskustelu tästä asiasta ei olisi oikein tahtonut
luistaa.

Tuesta riippuva pata alkoi porehtia siltä puolen, jolla tuli oli
voimakkain. Biettar muori puhalsi rasvan kiehumattomalle laidalle ja
ammensi sen siitä puukuppiin. Biettar Oulalla oli huikea ruokahalu, hän
leikkasi ison palan kuumaa lihaa, kastoi sen rasvaan, muokkasi sitä
kiireesti lujilla hampaillaan ja antoi sen livahtaa alas kurkustaan,
kyynelten tirsuessa hänen silmistään: hän näytti jättäytyvän kohtalon
huomaan ja säveästi odottavan mitä lämpö saisi vatsassa aikaan.

Biettar muori tiedusti, olivatko he käyneet Jongulla. Kuten useat
muutkin lappalaiset, katsoi Biettar Oulan perhe parhaaksi olla hyvissä
väleissä Jongun kanssa; siitä oli yhtä ja toista etua, muun muassa sen
johdosta, että Jongu tarpeen tullen osti varastavilta porolappalaisilta
poroja.

Kyllä he olivat käyneet. Pikku Andinkin olivat he nyt viime sunnuntaina
saaneet kastatettua.

"Kai hän käyttäysi toimituksen aikana siivosti?" tiedusti Aslak,
vilkaisten pikku Andiin, joka jo sikeästi nukkui vällyjen alla.

"Eipä oikein, hänen olisi pitänyt paremmin tuntea ristiäismenot",
vastasi Biettar Oula. "Papin lukiessa rukousta kirjasta oli hän
hävinnyt meiltä tiehensä. Annoin hänelle kelpo tukkapöllyn, saadessani
hänet käsiini ulkoa. 'Jos et käyttäydy ihmisten lailla ristittäessä,
saat toisenkin, kurja pakana!' sanoin hänelle... Mutta kuulehan lisää!
Puuseppä Nils, senkin kekkuli, menee ja sanoo papille, että poika on
kastettu kotona. Kaikkeen sitä hänenkin pitää sekaantua. 'Mutta sinähän
sanoit eilen, ettei poikaa ole kastettu kotona', torui pappi ja katsoi
minuun. -- 'Niin, -- mutta älkää pahaksenne panko', minä sanoin, 'mutta
minusta tuntui kuin ei Aslak olisi oikein osannut ristiä enkä minä
voinut ottaa tunnolleni sitä, että poika ei ollut saanut säädyllistä
kastetta.'"

"Mitä sinä siitä", tuumi Aslak. "Luinhan minä kaikki ristimiskaavan
kirjaimet käsikirjasta, -- vaikka en ole lukenut papiksi enkä
Trondhjemissakaan opiskellut", lisäsi hän hymyillen.

"Olihan se vähän ikävää, mutta mitäpä siitä", tuumi Biettar Oula.
"Pappikin sentään tuli jälkeenpäin ottamaan minua kädestä ja sanoi
minun tehneen oikein ja kristillisesti, kun tahdoin varmistua siitä,
että poika sai kunnollisen kasteen."

Tämä poikkeaminen Lassen jutusta oli kuitenkin kuin kissan kiertelyä
kuuman puuron ympärillä. Sen tuttavallinen sävyjä viinan teho oli nyt
hälventänyt heidän arastelevan kainostelunsa. Tuntien jonkinlaista
ylpeyttä -- eikä ainoastaan iloa onnellisesta tuloksesta -- kertoi
Biettar Oula, kuinka näppärästi hän oli kiemurrellut selville verkosta.
Mutta -- lisäsi hän -- ensi kertaa eivät lakipykälien koukut olleetkaan
hänen ylitseen luistaneet, hänen jäämättänsä niihin killumaan. Tyhjän
päiten ei hänellä ollut ammattiveljiensä keskuudessa kunnianimenä
"viekas". Usein kävikin häneltä neuvoa kysymässä sellaisia, jotka
vieraan poron anastamisesta epäiltyinä olivat joutuneet pulaan.

Mutta kun muori Biettar kuuli, että Lasse oli alkanut juonitella, äityi
hän hurjaan raivoon, ja uhkasi Lassea kaiken maailman vaivoilla, kun
hän tulee kotiin. "Voi kunniatonta raukkaa!... Paholainen minut
vieköön, jos hän saa edes maistaa maitoakaan niistä kuudesta
vaatimesta!" Hän seuhtoi käsillään istuessaan tulen loimussa,
mustanruskea telttaseinä taustanaan, ja tiukensi katseensa vetämällä
silmäkulmat ryppyyn. "Ruveta nyt kauppoihin tuollaisen haisevan
tuohikontin kanssa! Kauppoihin Lassen kanssa!... Ei sinua uskoisi äiti
Biettarin pojaksi! Olisit hitto vieköön saanut isältä selkääsi, jos hän
vielä eläisi!"

"No, mutta äiti! -- Mitä lempoa saatoin tehdä, kun -- -- --"

"Äh -- loruja!... Olet kai sentään sen verran järkeä perinyt isältäsi
ja minultakin, että olisit voinut laverrella sekä voudin että viskaalin
pään pyörälle!"

"Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu!" sanoi siihen Elle.

Äiti Biettar vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. "Jos nyt et pidä suutasi
kiinni, läimäytän sinua korvalle, jotta tiedät... Hyvä Jumala! Jo sitä
saapi kuulla täällä jos minkälaisia tyhmyyksiä. Mutta sinun, Oula, joka
olet miehenpuoli, sinun pitäisi toki tietää, ettei syytetyltä vaadita
valaa... Minä en koskaan käy alamaassa, mutta totisesti tunnenkin lakia
paremmin kuin te!"

Aslak istui kuten tavallisesti oikea käsi povessa ja kynsi rintaansa.
Hän ei puhunut mitään, huokaili vain. Ja mitäpä hänellä olisikaan ollut
tekemistä, kun äiti Biettar oli sillä päällä. Tunturi ja lakeudet
olivat Biettar muorin; muusta ei ollut puhettakaan. Ei ollut hän
koskaan ollut kenenkään käskettävänä. Ja jos hyväuskoinen
porolappalainen yritti naapuriltaan vaatia oikeutta, niin päättyi asia
aina niin, että asianomaisen täytyi kerätä kilunsa ja kalunsa ja mennä
tiehensä. Muorin suurimpana nautintona oli kopeloida lämpimiä
poronsuolia. Sekä hänellä että hänen pojallaan oli tapana juoda äsken
tapetun poron haavasta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai pimeänä
syysiltana olivat teurastaneet toisen omistaman poron, oli muori
tulisessa toimessa, peitti kaikki tappamisen jäljet ja kannusti
poikaansa miehuullisella joikumisella ja uhkamielisillä sanoilla.

Välittämättä enempää kuin ennenkään anoppinsa raivonpurkauksista istui
Elle nuotion ääressä lämmittelemässä, peski polville levitettynä. Hän
hautoi äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli hänestä niin ihmeen
outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli liittynyt tunturiin ja
tunturi-ihmisiin, tuntui hänestä melkein unelta. Hän oli kuin
linnunpoika, joka on pudonnut pesästä, korkean puun latvasta. Niin,
äsken ollessaan kotia tulossa ajatteli hän, että hänen pitäisi ottaa
anoppiaan ja Aslakia kädestä, -- niinkuin kauan kotoa poissa ollut...
Nyt nukkuu valkopaitainen vouti... silkkipeite yllään... Ja häneltä
otti surullisen lyhyen ajan miettiä, mitä ihanuuksia täällä tunturilla
oli. Täällä oli teltta; ulkopuolella oli joitakin pulkkia
ruokatavaroineen ja vaatteineen. Ja vielä oli heillä aitta, jopa hyvin
varustettu aitta; mutta se oli alhaalla kylässä...

Hänen hajamielisyytensä tarttui muihinkin. Biettar Oulakin oli ääneti.
Aslak huokaili yhä enemmän.

Mutta tähän raukeaan mielialaan kajahti äiti Biettarin ylpeä kehuminen
kuin torven toitotus, jolloin porolauman kuullaan rajuilman tavoin
syöksähtävän laakson pohjaan. "Suurempaa ja kauniimpaa laumaa kuin
meidän ei samoile näillä tienoin. Ja äiti Biettar se on suojellut sen
varkailta ja pedoilta, -- tämän lauman, joka soluu kuin elävä
kultatulva tunturien yli!"

Hän veti telttaseinän alta vanhan, tomuisen taikarummun, jota muka
säilytettiin vain "huvin vuoksi", ja löi sillä poikaansa selkään,
sanoen: "Rummuta sinä, Oula, joka olet edesmenneen Biettarin poika! --
Olethan nyt kumminkin minun poikani, sinä... Saadaanpa nähdä, tuleeko
Lasse takaisin vai eikö."

Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja asetti taikarummun --
ison koivuisen renkaan -- polvilleen. Renkaaseen pingotetulle nahalle
oli lepänkuorimaalilla sivelty monellaisia kuvia: siinä oli
porolappalainen, jolla oli sukset ojennettuina aurinkoa kohti;
norjalainen, joka seisoi toinen jalka teltan katolla ja toinen
potkimassa paholaista; tämä taasen kosketti Jumalaa ja suurta mäntyä.
Kirkon ovella seisoi susi, näyttäen pohtivan, mennäkö kirkkoon vai
eikö.

"Aseta tämä hopeasormus auringon kohdalle."

Biettar Oula alkoi lyödä rumpua, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.
Biettar muori jännitti katseensa ja piti kättä valon edessä, ettei se
häiritsisi. Aslak unohti kokonaan rintansa kynsimisen. Hänen leveä
suunsa suipistui suppiloksi, ja rypistynein silmäkulmin tuijotti hän
renkaaseen, ja viimein alkoi hyppiä norjalaisen kuvan päällä.

"Tuo on kuolemaksi!" huudahti Aslak. "Lasse kuolee!"

"Niin -- totta tosiaan!" arveli muori Biettar. "Eivät saa
trondhjemilaiset madot imettäväkseen kovinkaan herkullista raatoa --
mutta onneksi olkoon!"

"Ei, se merkitsee, että vouti aikoo tulla tänne", tuumi Elle. Hän sanoi
sen ihan tahtomattansa. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt
löi kovemmin -- ei ennen kuin hän tunsi haluavansa lyödä rikki koko
rummun.

"Tulkoon sitten!" sanoi hän ja löi vasaran varren nahan läpi. Hän
heitti rummun räppänästä ja ärjäisi vihoissaan: "Jos hän tulee tänne
jotakin minulta kaivelemaan, niin minä kaivan ytimen hänen luistaan!"

Tuli oli sammumaisillaan. Puolihämärässä teltassa näki Elle hänen
silmävalkuaistensa välähtelevän mustien silmäterien koko ympäryksissä.

Eipä vain! Biettar Oula ei suinkaan uskonut, että vouti saapuisi sen
paremmin tuolla kuin tälläkään asialla...

Suuri, voimakas mies, jonka ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia Ellen
ehdottomasta omistamisesta, oli nyt äkkiä joutunut epäilyksen
hävittävien voimien yllättämäksi, hän, joka oli aina tottunut
voittamaan eikä ollut koskaan sanottavasti kadehtinut ketään.

Kun Elle tuskastuneena kömpi sydän-yöllä hänen viereensä taljan alle ja
kuiski hänen korvaansa hyväileviä sanoja, nipisti Oula häntä reidestä,
niin että hän oli vähällä huutaa. Sitten tarrasi Oula hänen sierameensa
ja sai vaivoin hillityksi itsensä tempaamasta sitä irti.



III.


Monella hevosella lähdettiin kymmenen penikulman matkalle
tunturitasangon yli ja alas Lofjordeniin ostamaan jauhoja ja muuta
tavaraa. Jussa sai ensi kertaa olla mukana.

Päivän sarastaessa painui joukkue synkkään tunturirotkoon. Jyrkkien
rinteiden louhikossa kasvoi yksinäisiä ja tavattoman soleita mäntyjä,
huojuen lauhkeassa länsituulessa, joka kohisi aavikon yli ja lähetti
liukuvan tuulahduksen alas laaksoonkin.

Jussa näki sähkölennättimen. Hänen täytyi hypätä reestä ja kapaista
patsaan juurelle. Se lauloi, ja kumeasti väräjävä metallisointu
loittoni verkalleen lankoja pitkin. Pylvään tyvi oli upotettu
nelikulmaiseksi muurattuun kiviseen jalustaan, joka hänen mielestään
oli kuin koristukseksi rakennettu.

He ajoivat juoksua hietapilkkuista joen jäätä.

Kainulaisten taloja sinisiksi maalattuine ovineen ja akkunapienoineen
tuli hetkeksi näkyviin. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja aitoja
vasten ryöpyttänyt korkeita nietoksia. Lunta oli ajautunut myöskin
koivikkomäkien rinteillä jyrkiksi kinoksiksi. Talviauringon ensimäisten
säteitten värähdellessä loistivat kaukaisella tunturin rinteellä
hietakivet kullalta, jonka hohteen saivat tunnelmarikkaammaksi
lumijuovat ja harmaankeltaiset jääröykkiöt rotkoissa ja kallioitten
halkeamissa.

Jussin sydän paisui vauhdin rivakkuudesta ja hänelle oudoista
näkemistä, joihin liittyi vielä se nautinto, että hän pääsi omalla
nuorella ja virkeällä oriillaan etumaiseksi. Kulkusten kilinä korkeassa
aisojen väliin kiinnitetyssä puuluokassa vaikutti oriin kannustajana.
Voi sitä menoa! Näytti siltä kuin olisi kaikkia sen lihaksia ja
jänteitä öljyllä voideltu. Tuuli huiskutti sen häntää lauteelta
toiselle, ja sen uhkea harja hulmusi voimallisesti kaartuneella
kaulalla, tuulen tupruttaessa ja kieputtaessa hienoa keveää lunta kuin
valkoisia usvapilviä.

Tuores meri-ilma hälvensi Jussan mielestä sen jännityksen, joka oli
herännyt hänessä tällä toista vuorokautta kestäneellä matkalla.

He ajoivat pienen mäen päälle. Groobeinin talo tuli koivikon laidasta
näkyviin. Jussa katseli sitä ihmeissään, se oli kuin unennäköä. Hänen
edessään oli nyt monikuistinen valkeaksi maalattu asuinrakennus. Ovissa
kiiltelivät messinkikääkät, ja korkeissa kiviportaissa oli rautaiset
kaiteet. Tämä näytti Jussasta satulinnalta. Puutarhassa säteili pylvään
nenässä kiiltävä kuula. Pitkä rivi punaiseksi maalattuja aittoja ja
varastohuoneita oli laiturin vieressä, sekä mahtavia nostokoneita. Nämä
vetivät Jussan huomion puoleensa, ja hän sai satamassa yhä uutta
katseltavaa veneistä. Etäällä kohosivat meren mahtavat mainingit
taivasta kohti -- taivasta kohti! Näytti siltä kuin aallot olisivat
liikkuneet ilmassa.

Jussa ikäänkuin tunsi itsensä äkkiä mitättömäksi ja pieneksi. Ori piti
kuitenkin hänen rohkeuttaan yllä. Se oli hetken sankari? Tihrusilmäisiä
kalastajalappalaisia, pienikasvuisia, vaaleapartaisia norjalaisia
kalastajia sekä tummakasvoisia kainulaisia lammasnahkaturkeissaan
hääräsi oriin ympärillä. Samassa kun se oli päästetty valjaista, teki
se voimakkaan käänteen, hirnahti reimasti, nosti päänsä korkealle ja
loi yleissilmäyksen koko ympäristöönsä. Tamman nähdessään tähysti se
sitä pöllöttävin silmin ja tulistunein katsein. Kaksi voimakasta
kainulaista tarttui sen päähän, mutta heidän ponnistuksistaan
huolimatta veti se heidät perässään...

Mutta herättipä Jussakin omasta puolestaan huomiota. Hänen valkoinen
vasannahkapeskinsä, saukonnahkalakkinsa, jonka nelikulmainen päällystä
oli mustaa verkaa, valkoiset, sirot lapinkenkänsä ja ennen kaikkea
hänen sysitummat silmänsä, jotka olivat matkasta ja uusista nähtävistä
saaneet lämpimän hohteen, vetivät puoleensa katseita. Varsinkin muuan
nuori, kaunis tyttö silmäili häntä uteliaana suuren, valkeaksi maalatun
talon ikkunasta, uutimien takaa.

"Harmaakoipi tulee! -- Varo, ettei se pure päätäsi poikki!" sanoi eräs
lähellä olevista.

Vanha Norum, joka tulla kepsutti varastohuoneesta, seisahtui
nostaakseen silmiltään lakkikulunsa liertä. Hän lähti taas liikkeelle
lyhyin, nopein askelin, kun kumaran vartalonsa tähden töin tuskin pysyi
tasapainossa, jotapaitsi hänen säärensä tahtoivat koukistua liiaksi
polvien kohdalta sivulle. Hänen punainen ja aivan vähän harmahtava
poskipartansa pisti silmään lumivalkoisen ja vielä tuuhean tukan
ohella. Hänen terveen punaiset kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet,
että hän jo oli kahdeksankymmenen korvilla. Takkiaan ei hän ollut
kunnollisesti saanut nappiin, mutta hänen paksu punainen kaulahuivinsa
korvasi puutteen.

Jussa tunsi mieltänsä ahdistavan. Tuo pureva lisänimi oli saanut hänet
ennakkoluuloiseksi, -- ja hänen pelkoaan kartutti se, että hän oli
kotiseudullaan tottunut pitämään melkeinpä joka toista ihmistä
vihamielisenä. Mutta vanhuksen herttaisen viehättävä, sydämellinen hymy
sai kuitenkin Jussan sydämen lämpenemään.

"Siinäpä reipas nuorukainen! -- kenen poika?" tiedusti vanhus lapiksi.

"Jongun poika", vastasi Jussa vapisevin äänin. Vanhus herätti hänessä
puoleksi pelkoa ja kiitollisuuden tunnetta.

"Vai niin, -- vanhan kauppatuttavani Jongun poika. No, sitä minä jo
aavistinkin. Sinullahan on erinomainen hevonen. Vanha veikko taitaa jo
olla virkaheittona? -- Tämä on ensi kertaa täällä." Jussa ei ollut
koskaan nähnyt niin herttaista ja pirteää vanhusta.

"Käsken rengin hoitaa hyvin hevostasi. Sinä saat nukkua tuvassa." Vielä
Jussan luota kävellä sipsuttaessaan sanoi hän: "Vai Jongun poika!"

Jussa punastui, tuli iloiseksi ja mielistyi hänelle osoitetusta
suosiosta.

Vaikka vanha Norum jo oli erillään kaupan hoidosta, -- se oli nimittäin
jo aikoja sitten joutunut eräälle hänen pojistaan --, hääräili hän
kumminkin totuttuun tapaansa ja jakeli käskyjään. Hän ei voinut sietää
sitä ajatusta, ettei hän enää kykenisi olemaan hyödyksi. Hänellä oli
loppumaton varasto neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja
palvelijansa piti muka totella -- ja väliin piti heidän myöskin olla
katsovinaan tärkeäksi kysyä neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".

Noustessaan vaivaloisesti ja ähkyen asuinrakennuksen portaita huomasi
hän keittiöpalvelijattaren heittämässä likavettä ihan keittiön
portaitten eteen.

"Jolline!"

Palvelijatar kohotti säikähtyneen katseensa häneen.

"Tule tänne!" sanoi hän ja oikaisi vanhuuden koukistaman pyöreän
selkänsä. "Senkin keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut sotkemaan
pihamaani -- mokomakin tursistunut luuska! Jos oikein tekisin, niin
työntäisin sinut likavesiämpäriin ja viskaisin sinut sontakasalle
tallin taakse. Älä nyt seiso siinä muljottamassa minuun pyöreillä
lehmänsilmilläsi!"

Hän kääntyi kahteen mielistelevästi nauravaan kalastajaan päin:
"Tiedättekö, miksi hänen nimensä on Jolline? [Jolle, vene. _Suom_.] --
Hänen isänsä, lestadiolaissaarnaaja, on selittänyt minulle sen
arvoituksen. 'Hän on syntynyt veneessä', on sananselittäjä minulle
kertonut."

Tuo pikku mielenkuohahdus herätti hänessä eloon uutta puuhan halua. Hän
hoippuroi kauppaan lyhyin, nopein askelin, kumarassa kuin jauhosäkin
kantaja ja ollen kuin kompastumaisillaan. Kauppapalvelijan piti täyttää
hänen kukkaronsa pikkurahoilla. Hänen arvokkuutensa vaati, että hänellä
oli rahaa jaella. Hänellä oli omituisia päähänpistoja. Väliin pani hän
parikin miestä tekemään minkä mitäkin -- halkomaan kallioita -- Herra
tiesi miksi! -- tai paikkaamaan vanhaa veneluoskaa. Illalla kutsui hän
sitten työmiehensä tilille. Sen hän aina toimitti suuresti nauttien
tehtävästään.

Niin suuri oli hänen työhalunsa, että vaikka hän kaksikymmentä vuotta
sitten oli tullut huomaamaan "nousukkaiden" tehneen hänen elämänsä
katkeraksi, jatkoi hän liikkeensä hoitamista sittenkin täysin voimin,
kunnes se meni vararikkoon. Tämän jälkeen joutui liike pojan
hoidettavaksi.

Eipä ihmekään, että hän piti nousukkaita todellisina ihmissyöjinä,
jotka oli "siitetty mielenkarvaudessa ja kateudessa". Entisaikoina,
jolloin hän todella oli seudun isä, ei ollut paljon "noita häijyjä,
ryppyisiä kasvoja, jotka alituisesti näyttivät virnuilevan oman
häijyytensä tuntien. Ruijassa oli vielä silloin taloja, joihin olisi
voitu ottaa vastaan arvohenkilöitä, -- vaikkapa ruhtinaallisia. Me
nuoret herrat olimme ylhäisten perheissä Bergenissä sekä Englannissa,
Hollannissa ja Venäjällä oppineet hovitapoja", kertoili hän.

Hätäisesti syötyään juoksi Jussa vuonon rannalle. Hän tuijotti
harmaanvihreään veteen ja näki monenmoisia ihmeitä pohjassa. Vesi ei
virrannut eikä ollut tyynikään. Se vain keinuili verkalleen
huoahdellen, siinä keveästi ja leikillisen voimakkaasti läikkyessään
vuonon kiviä vasten. Hän näki taivaan rannan yhtyneenä mereen. Maailman
syviltä meriltä nouti täällä rannalla rauhallisesti liikehtivä vesi
voimansa ja valtaisen painavuutensa: näytti siltä kuin olisi tavattoman
iso, nukkuva eläin raukeasti nytkäytellyt käpäliään.

Hän katsasti raudoitettuja laivoja ankkureineen ja kettinkeineen.
Niiden mastot olivat paksut kuin tukkipuut. Ihmiset, jotka tuollaisia
hoitivat, olivat kai suuria olentoja... Näitä nähdessään valtasi hänet
jälleen alakuloisuus ja koti-ikävä.

Nuori tyttö luisui alas rantaan suoraan Jussaa kohti ja jarrutti
jaloillaan, jotta Jussa voi nähdä hänen hyvin muodostuneet pohkeensa.
Kun tyttö kohotti katseensa, oli Jussa varma siitä, että hän oli vanhan
Norumin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki, pitkät valkoiset
sormikkaat, jotka ulottuivat kyynäspäihin, ja viehättävä sininen
viitta. Jalassa oli hänellä päällyskengät, joiden ruojut oli sisustettu
nahalla.

Hän seisoi päin laskevaa aurinkoa, joka loi kultaisia juovia hänen
kullankeltaisille hiuksilleen ja teki hänen ruskeitten silmiensä
lämpimänkostean, raukean hohteen etäisemmäksi.

Hän tarkasti hetken Jussaa.

"Oletko tuntureilta kotoisin?" kysyi hän lapiksi ja hymyili
ystävällisesti.

"Olen."

"Kunpa minullakin olisi tuollaiset valkoiset lapinkengät kuin sinulla!
Voitko hankkia minulle tuollaiset?"

Jussa sanoi voivansa. -- Mitä ne maksaisivat? -- Ne eivät maksaisi
mitään. Mutta samassa punastui Jussa. Hän oli huomannut puhuneensa
liian tuttavallisesti. Oli tyhmää ja sopimatonta tarjota kenkiä
ilmaiseksi. Mitäpä tyttö välittäisi hänen lahjoituksistaan! Ja hän
punastui yhä enemmän.

Ei, se ei käynyt laatuun; tyttö sanoi mieluummin tahtovansa maksaa
niistä -- olematta huomaavinansakaan Jussan hämiä.

"Tunnetko Biettar Oulaa?" kysäisi hän.

Jussa sanoi tuntevansa. Hän ei voinut olla luomatta tutkivaa katsetta
tyttöön. Nyt punastui tämä vuorostaan... "Kysyin sitä vain siksi että
mielestäni muistutat Biettar Oulaa."

Jussa ylpistyi, ja koko hänen olemuksensa sai toisen sävyn. Hänellä oli
paljon kerrottavaa Biettar Oulasta, ja tyttö uskalsi ilmaista, että
häntä halutti kuulla tuosta "salaperäisestä, voimakkaasta miehestä. --
Uskotko hänen osaavan loihtia? Minä en ainakaan usko. Mutta hän
muistuttaa maata, jossa hän asuu. Hän on niin rajaton. Samaa sanoo
opettajattareni, sähköttäjä. Et taida oikein ymmärtää minua. Tarkoitan,
että hän on kuin se, jolla ei ole mitään rajoja, varsinkin silloin, kun
hän seisoo ihan ääneti ja katselee jotakin ihmistä. Opettajattareni
sanoo, että hänen melkein tekisi mieli paeta Biettar Oulan kanssa...
Kaikki lienee hyvin kummallista siellä -- lakeuden toisella puolen...
Ja sitten on taas ääretön lakeus kotiseutusi takanakin, -- Eikö niin?
Minulla on käsittämätön halu matkustaa sinne, vaikka puoleksi
pelkäänkin... Luulisin Biettar Oulan voivan loihtia metsän käymällä
vain sen läpi."

"Biettar Oula on kovin merkillinen!" huudahti tyttö lopuksi
innostuksissaan. Hänen katseensa, joka äkkiä oli tullut raukeaksi,
rasitti Jussaa, mutta vaikutti samalla puoleensa vetävästi. Mutta Jussa
sai vain hetken ihailla tyttöä tuollaisena, sillä yhtäkkiä palasi tälle
hänen tavallinen sävynsä, joka vaikutti loitontavasti Jussaan. Tyttö
oli hämillään siitä, että oli ilmaissut sielunsa sisintä.

"Mene keittiöön, siellä antaa palvelijatar sinulle kahvia ja
voileipää", sanoi tyttö kävellessään rannalta.

Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielun kirkastama ja nuoren
tytön katsannon kaunistama.

Jussa katseli merta ja tunsi siinä Elnan äskeisen katseen. Hän räpytti
silmiään tuntien olonsa kummallisen kankeaksi... Häneltä pääsi vihdoin
helpoituksen huokaus. Mitä olikaan tuo miltei tuskaannuksen tila?

Vuonon toisella rannalla näkyi lumikinoksien yli johtavia mustia
polkuja ja niiden välissä kalastajalappalaisten maakuoppia mustina,
savuavina laikkuina. Kaksi kalastajalappalaista souti vuonon poikki ja
laski valkamaan. Niin likaisia ja kurjannäköisiä ihmisiä ei Jussa ollut
ennen nähnyt. Heidän sarkapeskinsa olivat keltaisenruskeita
hylkeenrasvasta, kaulahuivit kiilsivät liasta kankeina.

Jussa meni keittiöön. Seisottuaan hetken oven suulla istuutui hän
rahille. Kotipitäjässään oli hän ollut papin, nimismiehen ja kauppiaan
keittiössä. Miksipä hän siis ei osaisi käyttäytyä. Tässä keittiössä oli
kuitenkin kaikki paljon suurempaa ja ylellisempää. Rahikaapissa oli
kahdeksan ovea, kun sitävastoin kotipitäjän pappilan rahikaapissa oli
ainoastaan neljä.

Palvelijatar kestitsi häntä kahvilla ja voileivällä. Elna oli käskenyt,
sanoi hän.

Syödessään kuuli Jussa "Groobeinin" kovasti aivastavan ruokasalissa
sekä senjälkeen kakistavan ja ähkivän tyytyväisenä. Samassa kun
Groobein avasi ruokasalin oven, kumartui Jussa sivulle ja näki
ruokasalissa suunnilleen samanlaista kuin kotipitäjän pappilan
ruokasalissa.

"Sinähän aterioitset kuin nuoret herrat ainakin", virkkoi Groobein
ystävällisesti. Enpä olekaan ensi kertaa, ajatteli Jussa, aterioimassa
herraskeittiössä.

"Taitaisit mielelläsi, Jolline, tänä iltana käydä seuroissa. Olet
päivisin niin paljon touhussa, että sietäisitpä saada vähän
vapauttakin."

Tuo ei ollut yllätys Jollinelle. Aamullisen myrskyn jälkeen kannatti
hänen mielestään saadakin erityinen hyvitys.

Groobein pyysi Jussaa saliin. Mutta silloin ei Jussa enää tuntenut
itseään varmaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka siellä
pitäisi käyttäytyä. Hän pysähtyi ruokasaliin, ja juuri kun hän oli
kysymäisillään, eikö saisi olla siellä, kuului käsky: "tulehan tänne
vain!" ja Groobein tuuppasi hänet samalla sisään raskaitten oviverhojen
välistä.

Suuri uhkea kattolamppu loisti siellä kuin joku satumainen valolähde.
Liekkiä ei näkynyt ollenkaan. Ja pöytien ja tuolien ja kaiken
sisustuksen värit sulausivat niin yhteen, ettei Jussa saanut selvää,
mitä värejä ne olivat: eivät ne olleet punaisia, ei keltaisia, eikä
sinisiäkään. Siellä täällä näkyi kuitenkin kullan-, hopean- sekä
vaskenkarvaista. Näytti siltä kuin ei seiniä olisikaan; Jussa vain
otaksui ne oleviksi. Vielä enemmän yhteensulautuvaa ihanuutta sai hän
nähdä toisessa huoneessa. Papin pienet pojat, jotka olivat Elnan
vieraina, kiertelivät tuoleja hyppien ja meluten. Lihavat verkapukuiset
pienokaiset löpisivät äänekkäästi -- antamatta mitään arvoa sille
pyhätölle, jossa olivat. He eivät totelleet edes Groobeinin kieltoa. Ja
kovin oli hauska kuulla lasten puhuvan norjaa!

Jussa huomasi istuvansa pöydän ääressä. Hän hiveli kädellään
pöytäpeitettä. Niin oli kuin olisi silitellyt varsan selkää. Groobein
haki suuresta lasikaapista penkoen ja kolistellen "pientä rasiaa",
näyttääkseen sitä Jussalle. Sillä aikaa näytti Elna hänelle
kaikenlaisia kuvia ja kauniita esineitä, joihin Jussa ei kumminkaan
voinut kiinnittää ollenkaan huomiota.

Tyttö oli niin lähellä häntä; Jussa tunsi hänen hengityksensä. Hän
katseli Elnan tuuhean, mustan tukan varjosta kostein silmin Elnan
ylpeästi aaltoilevaa povea hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä,
toisella kädellään nojaten pöydän syrjään. Ja Elna oli kuitenkin vain
lapsi. Jussa tuli raukeaksi häntä katsellessaan... Hän oli nähnyt
herrasnaisia ennenkin, kauniita suurikasvuisia naisia, mutta heidän
ruumiinsa oli ollut niin syvällä kummallisten vaatteiden sisällä, että
ajatukset tuskin kykenivät tavottamaan. Heidän pukujensa täytteet ja
monet poimut saivat ajatukset harhateille. Hän oli tuskin ajatellut
mitään inhimillistä naisissa. Mutta nyt kaikki kaukaiset, häilyvät
unikuvat johtuivat hänen mieleensä Elnaa katsellessa. Hänen väljä,
yksinkertainen puseronsa hulmusi niin maallisen lujasti ja elävästi
kahdesta kohti. Hänen hameensa oli kiinni vyötäröllä. Kaulan puna
ilmaisi hänen verensä herkkyyttä... Mutta nainen kirkastettuna se nyt
oli hänen edessään, solakkana ja ylevänä, valoisana, suorana ja
korkeana, vaatteissa, jotka liehuivat hänen yllään kuin hemmotellut
ajatukset. Hänen palmikkonauhansakin oli kuin ihanan kasvin lehti!
Mutta viehättävintä oli hänessä kuitenkin hänen hymyilynsä ja hurmaava,
teeskentelemätön ystävällisyytensä, joka ilmeni hänen avonaisilla,
selväpiirteisillä kasvoillaan.

       *       *       *       *

Tuuli, jota oli aamulla tuskin tuntunut, oli iltapuoleen kiihtynyt
ulvovaksi myrskyksi, joka kiskoi suuria vaahtopäitä Jäämereltä ja
paiski niitä rannan kallioihin.

Avara, matala ja pieniakkunainen kainulaistupa oli täpösen täynnä,

Kaikki istuivat, ja synkkä hiljaisuus vallitsi. He olivat ahdistavan
pelon valtaamina, odottaessaan sitä tuskallista nautintoa, jota heille
vähän ajan päästä tarjottaisiin. Veli Karjalainen Suomesta aikoi
nimittäin puhua tänä iltana.

Laiha, tummanverinen ja pitkä Karjalainen nousi seisoalleen. Hän oli
kuin haamu höyryn himmentämässä lampun valossa. Tummien silmien
tavattoman tiukka katse lipui hiljalleen pitkin seurakuntaa ja painosti
väkeä kuin hiljainen raskas tyven rajuilman edellä. Hengittäen
kuuluvasti liitti hän kätensä ristiin ja alkoi ummessa silmin
sävyisästi ja hiljaa rukoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"
[Alkutekstissä suomeksi. _Suom_.]

Sanat kuuluivat kaukaiselta meren kohulta. Tavut soinnahtelivat,
huokailivat -- liittyivät vitkallisen venyteltyinä toisiinsa, hänen
rukoillessaan mielettömän hartaasti, avuttoman kiihkoisasti,
alakuloisen nöyrästi. Ja kun hän sitte sanomattoman kaihomielisellä,
hellällä äänennousulla suostutteli; Jumalaa viidennessä rukouksessa:
"ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" [Alkutekstissä suomeksi.
_Suom_.] purskahtivat naiset itkuun, ei kauhun tuottamien vaivojen
johdosta, vaan epämääräisestä hurmauksesta. Taistelijaruumiiseen
kahlitun voimallisen saarnaajasielun mainingit ulottausivat
läikehtimään kuulijoissa, otti heidät valtaansa, tärisytti heidän
hermojaan kylmin ja lämpöisin väristyksin.

Karjalainen istuutui. Hän alotti virren, henkiystävät yhtyivät ja sävel
kohosi. Nautintorikkaan pöyristyksen säväys sai veisuun vavahtelemaan,
ja ilma huoneessa tärisi kuin tuskan ja rauhattomuuden kuohuttelema
veri.

Peloittavia olivat sanat, joita kuin merihädässä puhkesi Karjalaisen
rinnasta, hänen alkaessaan puhua. Huojutellen ruumistaan ja lapsellisen
pelokas ilme leveillä kasvoillaan pälyilivät köyhät likaisenkeltaiseen
sarkapukuun puetut kalastajalappalaiset avuttomasti ympärilleen.
Suomen synkkien salojen mies ammottavine hurjine silmineen
ja naisten valitukset saivat mukaansa tähän asti rauhalliset
kalastajalappalaisetkin. Yli sekamelskan, jossa kuului haikeita
huokauksia ja kovaa itkua ja joka vähitellen paisui yksiääniseksi
hätähuudoksi kuului Karjalaisen heleän sointuva ääni. Samalla Jäämeren
myrsky ulvoen rynnisti tuon tuostakin nurkkia vasten, niin että ne
ryskähtelivät, ja kiiti suhisten laaksojen ja autioitten lakeuksien
yli. Kiruttiin ja ryhmityttiin toisiinsa kiinni. Karjalainen heitti nyt
saarnaamasta ja oli kuin Jumala, katsoessaan noita nöyrtyneitä,
vääntelehteviä ihmisiä.

Mutta muutamat olivat iljettäviä ennenaikaisessa, valheellisessa
haltioittumistilassaan, niinkuin eräskin vaimo Jussan kotiseudulta. Hän
se ensimäisenä hypähti pystyyn ja huusi rumalla, leveällä suullaan.

Karjalainen alkoi taas saarnata. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
Päihdyttävän riemun vallassa ja sydämen kylläisyydestä itkunsekaisella
äänellä luki hän paksusta raamatusta: "Sillä Jumalan oikealle kädelle
koroitettu karitsa vartioipi ja johtaa elämänlähteelle heitä ja Jumala
on pyyhkivä jokaisen kyyneleen heidän silmistänsä." Hän hymyili, hän
naurahti, sanankuulijat hymyilivät, naurahtivat, sitte pyrskähtäen
äänekkääseen nauruun. Muutamat hypähtivät pystyyn, tanssivat
mielettömän hurjina, vilpittömän ja intoisen iloisina, kaatoivat
tuoleja ja penkkejä ja syleilivät autuaallisesti itkien toisiaan,
miehet ja naiset yhtenä joukkona. Eräs lihava nuori vaimo sätki
jaloillaan kuin mikäkin temppuilija. Alushousut putosivat nilkkoihin.
Hänen miehensä huomautti hänelle, nykäisten hameesta: "Kuule -- vedä
housusi ylös!" Mutta hän ei kuullut, hyppi yhä vain. Huomatuimmat
kansalaiset katselivat toisiinsa ja tuumivat naurussa suin: "Hyppihän
Davidkin Herran arkin edessä!"

Kun hyppijät toinen toisensa perästä olivat lakanneet leiskumasta kuin
päihtymyksen raukaisemina, nousi joukon johtaja seisoalleen ja sanoi:
"Tunnustakaamme syntimme!"

Nytpä tuli lihavakin nainen tajuntaansa, tarttui nopeasti
alushousuihinsa, vetäisi ne paikoilleen ja tunnusti yhden ainoan
tekemänsä synnin -- -- -- oli käynyt matkustavainen uskonveli -- ja kun
tulee pitkien taipaleiden takaa ja on vielä hengenheimolainen, niin
sattuu helpostikin joskus horjahdus. Vaimo otti synninpäästön mehevästi
hymyillen vastaan. Eipä Jussan kotiseudulta oleva huutava nainenkaan
tahtonut jäädä edellisestä jäljelle, vaan kertoi iljettävän jutun.

Ja mikäli monet raskautetut omattunnot saivat huojennusta, jotta oltiin
toistaiseksi melkein synnittömiä, alkoi mielialakin kohota. Miehet
leikkelivät lehtitupakkaa ruupuiksi, puhuivat hevosista ja
lörpöttelivät kaikenlaista Jumalasta. Naiset ympäröivät Karjalaisen ja
kertoivat toinen toistaan mehevämpiä juttuja pyhän hengen miltei
uskomattoman kummallisista hyvistä vaikutuksista heihin. Saarnamiehet
kutsuttiin sitten toiseen huoneeseen, jossa he ahmivat kuivattua lihaa
ja lohta, särpien kahvia päälle niin paljon kuin kukin halusi.

Seurojen aiheuttama tunnelma oli kokonaan vallannut Jussan. Raukeana
asteli hän myöhään illalla vuonon rantaa kotia kohti. Karjalainen oli
suuri ja mahtava kuin profeetta rukoillessaan, laulaessaan, puhuessaan
ja sanoessaan puoliääneen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Vieläkin
kaikuivat nuo sanat hänen korvissansa, raskaasti ja verkalleen kuten
vuonon aallot, jotka nyt tuulen tyynnyttyä vyöryivät vaimenevan
vitkallisina... Jospa hän joskus voisi puhua kuin Karjalainen! Niin,
jospa hänestä tulisi pappi! Oi, jospa hän saisi kirkon korkean holvin
alla, mustassa kaavussa ja valkea kaulus kaulassa, pauhata
saarnastuolista, korkealla, erillään muista, -- kalpeana ja
rukoilevana, kaikkien sanankuulijoiden katsoessa häneen!

Hän pysähtyi ja nojasi puutarhan aitaa vasten. Ainoastaan yhdestä
akkunasta, joka oli korkealla, näkyi valoa. Hän näki varjon liikkuvan
akkunakaihtimen yläpuolella valkeakattoisessa ullakkokamarissa. Tuo
näky herätti hänessä viehättävän tunteen ja sai hänet ajattelemaan,
että Elna pani nyt levolle ja ummisti silmänsä, ruskeat silmänsä,
joitten katsannossa oli kummallista raukeutta. Sitä kävi yhä
suloisemmaksi ja suloisemmaksi ajatella. Ja poika seisoi siinä kauvan
alallaan. Silmäluomet alkoivat painua kiinni, ja lopulta ei hän nähnyt
muuta siitä loisteesta, jonka revontulet olivat heijastuttaneet
puutarhassa olevaan kuulaan, kuin hämärän valopilkun. Hän kuuli
vieläkin vuonon kummallisten aaltojen hiljaisen pauhinan.

Samassa kun hänen päänsä vaipui karvaista peskinhihaa vasten näki hän
unta, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että Elna
suuntasi verkalleen ujon katseensa häneen... Hän heräsi juuri silloin
kun ojensi kätensä tavoittaakseen katselijan.



IV.


Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula Groobeinin suuren
purjeveneen siimeksessä rannalla syömässä kuivattua poronlihaa,
saadakseen voimia pitkää tunturimatkaa varten. Hän oli ostanut täyden
poronkantamuksen kahvia, sokeria ja joitakin välttämättömiä tavaroita
-- kuten neuloja, lankarullia, nuorakeriä, pienen padan sekä vähäisen
saippuaa. Elle oli tullut vielä hienommaksi entistään.

Syötyään sulloi hän jätteet parkitusta poronnahasta tehtyyn laukkuun,
jonka sitoi säkkisatulaan. Juuri kun hän aikoi lähteä, käveli Groobein
horjahdellen, lyhyin askelin häntä kohti.

Nähtyään aamulla Biettar Oulan oli Groobein vannonut, että hän sanoo
Biettar Oulalle suorat sanat, jotka eivät tuntuisi hänestä ollenkaan
hyviltä. Mutta hän oli saarnaansa yhä lykännyt ja lykännyt, sillävälin
rauhattomasti harhaillen kartanolla ja purkaen kylläistä sisuansa
omille väille: siinä ei mikään epäröiminen tullut kysymykseen. Sen
olisi pitänyt tapahtua jo viime vuonna! Silloin, asian ollessa
vereksenä, olisi hänen pitänyt ampua parikymmentä ruosteista kuulaa
Biettar Oulan läpi -- kirotun mäyrän... Voi! vanhat raihnaantuvat pian
ja ikä kuluttaa pois kiihkon ja rohkeuden. Vielä kymmenen vuotta sitten
ei Groobein juuri epäillyt, kun oli kysymyksessä jäytävän harmin
huojennus tai jonkin totuuden julkilausuminen. Mutta toisin oli nyt!
Hänen mieleensä oli kuitenkin johtunut kaunistella laiminlyöntiään.
Niin järkevä ihminen kuin Biettar Oula olisi varmaankin -- oli hän
tänään ajatellut ja sanonut -- ajanut kotiin haaveellisen tyttöhupakon,
jos olisi saanut hänet näkyviinsä, -- ja koko juttu oli nyt jo vuoden
vanha. Eihän hän mahtanut mitään sille, että tytön mieleen oli johtunut
sellainen mielettömyys kuin lähteä häntä seuraamaan tuntureille...

Ei Groobein nytkään suunnatessaan kulkunsa Biettar Oulan luo tuntenut
mitään ylentävää kiihtymystä, vaan ainoastaan heikkoa toivoa, että
riemastuttava suuttumus ilmestyisi ratkaisevalla hetkellä; ainakin
kannatti koettaa. Hän pysähtyi ja varjosti silmiään käsisyrjällä...

Ehkä sittenkin oli parasta alottaa varovaisesti. "Biettar Oulako
siinä?" Biettar Oulahan se oli.

"Laumasi on kai tuntureilla lännessä päin?"

"Niin on, kolme penikulmaa täältä."

"Eikö ole tukala kävellä noin paksussa puvussa tällä helteellä?"

Biettar Oulalla oli nimittäin kaksi sarkapeskiä ja päässä verkalakki,
jonka päälakena oli nelikulmainen, haahkan untuvilla täytetty patja.
Tästä huolimatta ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa hänen
päivänpaahtamilla, ruskeilla kasvoillaan; hänen tukevissa jäsenissään
olivat lihakset lujat ja sitkeät kuin jänteet.

"Niin, niin, -- onnea vain matkallesi!"

Groobein oli uutterasti ponnistellut tänään toteuttaakseen suuren
päätöksensä -- ja nyt ei siitä tullutkaan mitään! Hän istuutui
sahatukille ja istui siinä kauan sanattomana, suruissaan ja
masennuksissa. Lopuksi pyrskähti vanha taistelija, aikoinaan
häikäilemättömän miehuullinen ja omavaltainen Groobein, itkuun. Hän ei
ollut uskonut olevansa jo niin kerrassaan mennyttä miestä. Jumala häntä
auttakoon! Hänestä ei ollut enää edes kärventämään tunturilappalaisen
kinttuja!... Oli kuin olisi hän nyt vasta huomannut, että hänen
käsiselkänsä olivat mustumassa ja että niissä oli pyöreitä syvennyksiä,
joissa ohuet ja kiiltävät kelmut sekä arpiset poimut vain muistuttivat
mennyttä täytelyyttä. Hän oli viime vuosina usein puhunut lähtevänsä
Arkangeliin vanhaa ystäväänsä konsuli Kakovstseffiä tervehtimään, mutta
huonon terveytensä tähden oli hän lykännyt matkansa taas tulevaan
vuoteen: "Herra tiesi, tuleeko lähtöä silloinkaan."

Vanhus itki katkerasti. Lopullisen kuihtumisen tuskallinen tunne oli
niin rutosti vallannut hänet.

       *       *       *       *       *

Käveltyään lehtimetsän läpi lähti Biettar Oula astelemaan omaa tuttua
polkuaan ylös jyrkkää tunturin rinnettä, jolla oli paljon sammalen
peittämiä kiviä. Siinä louhikossa oli rapautuneita, valjenneita luita,
joissa paikotellen näkyi sammalnukkaa. Ne olivat jäännöksiä
venäläisestä sissijoukosta, Venäjän karjalaisista, jotka usein
entisaikoina tekivät ryöstö- ja sotaretkiä Lappiin.

Täällä tunturilla olivat he tavanneet pimeänä syysiltana
tunturilappalaisen ja pakoittaneet hänet lähtemään oppaaksensa.
Alastulo tunturilta oli hyvin vaivaloinen, oli lappalainen kertonut, ja
sentähden piti heidän sitoa itsensä kiinni toinen toiseensa. Opas kulki
edellä hiljoilleen juosten ja piti tulisoihtua kädessään. Tultuaan
jyrkänteen partaalle heitti hän tulisoihdun alas ja kyykistyi piiloon
kiven taakse, mutta karjalaiset juoksivat soihdun perässä, vierivät
alas ja kuolivat.

Biettar Oula oli jo kaukana tuntureilla ja samosi nyt kesäyön viileässä
päiväpaisteessa. Siellä täällä oli ruohopälviä, joille viimevuotinen
kulo antoi harmahtavan värin. Kellertävän harmaanvihreä poronjäkälä
ryömi tiheänä ja paksuna ylös kiveliötä ikuisen lumen peittämän huipun
juurelle. Puro pulppusi harmaanukkaisessa pajukossa sekä pyöreä- ja
pienilehtisten, sikin sokin kiemurtelevien vaivaiskoivujen välissä ja
katosi suohon, joka oli hilloista keltaisenaan.

Tunturikurmitsa lähti lentoon harmaalta kalliolta ja päästi ilmoille
pitkästä, hiukan kaarevasta nokastaan kalkahtelevia, kipeän surullisia
parahduksia, joista selvästi kuvastui tunturin yksitoikkoisuus; sitte
se laskeutui pelonomaisesti ja hillitysti räpyttäen siipiään toiselle
harmaalle kalliolle.

Kultainen hohde kirkastutti läheisten huippujen lunta, ja etäisemmät
lumihuiput näyttivät uivilta joutsenilta yöllisessä sädeloistossa.
Taivas oli pilvetön ja tummansininen kuin meri.

Kalliorotkoissa ja laaksoissa virtaavien tunturipurojen pauhina, joka
kuului kaukaisena jumuna, häiritsi väliin yön ylevää hiljaisuutta.

Monimutkaisen rotkon poikki mentyä tuli näkyviin syvä laakso, jonka
pohjassa oli pieni, pitkulainen lampi. Lähellä lammen rantaa oli hänen
purjekankaasta tehty kesätelttansa. Teltan vierestä nousi pienestä
nuotiosta sininen savu. Taampana loikoili jäätiköllä porolauma
päiväpaisteessa mitä suloisimmassa rauhassa sääskiltä. Lammen rannalla
lojui Aslak keppi kädessä kuivalla sammalmättäällä, koirien
ympäröimänä.

"Isä! isä!" huusi pikku Andi keskeyttäen työnsä. Hän oli yritellyt
nakata suopungin silmukkaa pajupensaan ympärille. Elle istui nuotion
ääressä ompelemassa Biettar Oulalle valkoisia palttinahousuja.

"Tervetuloa taas, Oulatsjam! No, miten matkalla kävi?"

"Kiitos! -- hyvin."

Syödessään vastasaatua keitettyä rautua kertoili Biettar Oula matkansa
varrelta Ellelle, joka tarkasteli tavaraostoksia. Hän tiesi kuulumisia
sisämaan tienoiltakin. Jussa oli matkustanut johonkin Suomen suureen
kylään lukeakseen siellä papiksi.. "Kyllä Jussasta tulee suuri herra",
sanoi Elle. "Ja hänestä voi tulla uskovainenkin, kun hän saa tutkia
niin paljon Jumalan sanaa. Ja osasihan Jussa sitäpaitsi hyvin suomea."

"Nikko Nillen akka kuuluu olevan sairaana", jatkoi Biettar Oula.

"Kas -- vai niin! Taitaapa Nikko Nille hyvinkin kärsimättömänä odottaa
kuolemansanomaa... Kunpahan akka ei vain parantuisi tai hoksaisi ruveta
kummittelemaan."

"Olisin heti valmis", tuumi Biettar Oula, "lähettämään hänelle
pikaviestin siitä tapauksesta, jos hän olisi hiukan lähempänä. Se on
siksi suloinen tieto, että saisin hänet sillä ystäväkseni kaluinensa,
kampsuinensa. Ehkäpä hän siinä tapauksessa luopuisi kavalasta
tuumastaan siirtyä syksyllä karjoineen ennen meitä etelään, saadakseen
ne porot haltuunsa, jotka muuttaessamme eroaisivat laumastamme. Nikko
Nillestä on tullut pitkäkyntinen."

Biettar Oula oli sellainen, että hän siveyden nimessä harmistui, kun
joku rehellinen mies lankesi kiusaukseen. Nyt oli sitäpaitsi valoisa
kesä; hänen mielensä oli rauhallinen ja puhdas ja pahat tekonsa lähes
vuoden vanhoja: Biettar Oula saattoi siis nyt kesällä puhua
pitkäkyntisistä, kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut ja keveä.

Elle astui hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi katsoen
ujona alas: "Oi, jospa luopuisit huimista tavoistasi, Oulatsjam!"

Biettar Oula hymyili. Aina kun Elle puhui hänen "huimista tavoistaan",
koetti hän keskeyttää puheen hymyllä. Voimakkaampia sanoja ei Elle
oikein rohjennut käyttää. Mutta tuo säveä sanontatapa teki hänet
ihmeellisen ujoksi -- ja vastustamattomaksi. Biettar Oula hiveli Ellen
kauniin täyteläistä selkää. Tuntureilla ei ollut ainoallakaan muulla
naisella niin suuria ja reheviä jäseniä. Povi kohosi hänellä kuin vuori
väljän, lyhyen peskin alla.

"Katso!" huudahti Biettar Oula. "Katso, kuinka näppärä hän on. Hän
tiukentaa suopungin juuri silloin kun pitääkin. Suopunki kuristaa
pensasta kuin peto. Kas, kas!... Pensas tempoilee ja ponnistaa vastaan
kuin vasa... Taitaapa olla totta kuten ennustetaan, että Andista tulee
vielä tunturin etevin mies."

"Mutta miten käy tunturin parhaan tytön?" kysäisi Elle ja vilkaisi
häneen ujosti ja leikillisesti hymyillen.

"No, älähän siitä hätäile! Olet ihan nuori vielä."

"Mutta muistathan, että pikku Andi täytti kolme vuotta viime
juhannuksena... Ja vielä olen paraissa voimissa. Olisipa sopivaa, jos
saisimme lantalaisen vävyksemme. Hänen luonaan meillä olisi majapaikka,
käydessämme talvisin kirkolla. Kyllä Biettar Oulan tyttö saisi seudun
parhaimmat kosijoikseen... Lantalaistyttöä et tietystikään miniäksi
tahtoisi?"

"Lantalaista miniäksi!" -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle
kauhistus: kuinka voisi tunturilappalainen mennä naimisiin
lantalaistytön kanssa! "Telttammekin rupeaisi löyhkäämään navetalta,
jos sellainen täällä olisi. Näyttäisi se nyt joltakin, jos täällä
teltassamme olisi rahilla istuva lehmätyttö, -- sillä rahi hänellä
tietysti pitäisi olla. Ja hittoko häntä rupeaisi silmällä pitämään,
ettei hän jonakin kauniina päivänä kaatuisi rahiltaan tuleen ja
polttaisi itseään. Tuskinpa voit ajatellakaan, että Biettar Oulan poika
rupeaisi lantaa vetämään ja tekemään heinää parille likaiselle
lehmälle."

Istuessaan siinä katselivat he poroja, jotka ryhmittyneinä loikoivat
jäätiköllä. Ne märehtivät liikutellen tyytyväisesti korviaan ja silmät
raukeina varhaisen aamuauringon hohteesta.

Toinen toisensa jälkeen nousivat ne seisoalleen, oikoivat raajojaan ja
lähtivät jäätiköltä. Samassa rupesivat koirat haukkumaan, mutta Aslak
sai ne hillityksi tavallisilla ärjymisillään, käänsi kylkeään ja nukkui
taas. Porot alkoivat nyt muovata nuoria rustomaisia ja hienon
karvanahan peittämiä sarvitynkiään, lyömällä ja takomalla niitä
takakoparallaan ja hankaamalla niitä kivenkylkeen, ja kurottivat sitten
katseensa niihin, tarkastaakseen niiden muotoa.

Äiti Biettar, joka oli herännyt, kurkisteli teltan ovelta ja toivotti
hyvää huomenta Oulalle. "Olet kotona taas. Nytpä meidän sopii käydä
vaatimia lypsämään!" sanoi muori.

Aurinko paistoi jo idästä heidän levolle mennessänsä. Porot siirtyivät
märehtimään mikä minnekin ylängölle.



V.


Nikko Nille oli tosiaankin aikonut muuttaa Biettar Oulan edellä
etelään, mutta hänen ja muittenkin lappalaisten suunnitellessa
matkaansa ja vakoillessa oli Biettar Oula kapistuksineen lähtenyt
liikkeelle ennen kuin siitä saatiin tietoa.

Hän oli asettunut syksyksi sisämaan laakson pohjoispuolelle, havumetsän
rajalle, tunturikoivikon laitaan, noin viisi penikulmaa kirkolta, puron
ääreen lähelle postipolkua.

Biettar Oula ei kartellut yleisiä teitä eikä etsinyt olosijakseen
syrjäseutuja.

Viimepäiväisten sateitten tähden olivat vaatteet kastuneet. Niitä
riippui nyt kuivamassa teltan lähistöllä puissa.

Eräänä iltana tuli Nikko Nille Biettar Oulan teltalle ja toivotti hyvää
päivää.

"Jumal' antakoon!" vastasi Biettar Oula, otti tulijan sydämellisesti
vastaan ja vei hänet telttaan.

"Muuton aikana on sinunkin laumastasi poroja eronnut", tuumi Biettar
Oula heidän kyykistyessään taljoille istumaan.

"On kyllä. Aikomukseni onkin mennä niitä hakemaan läheisistä
laumoista."

"Näin meidänkin laumassa yhden porosi."

Hämmästyksestä remahtivat Nikko Nillen silmät näin suuriksi, että
varmaankin olisi Biettar Oula pahastunut, jos olisi sattunut katsomaan
häneen.

Nikko Nille ei totta puhuen ollut juuri uskonut, että Biettar Oula
olisi jättänyt henkiin toisen omistamaa poroa, joka oli tullut hänen
lähettyvilleen.

Mutta puhuessaan Nikko Nillen porosta oli Biettar Oula rehellisen
näköinen kuin olisi hän useinkin ilmoittanut omistajille heidän
poroistaan, mitä oli hänen laumaansa eksynyt.

Sillä kyllä Biettar Oulakin silloin, kun oli kysymyksessä hänen
määrätyssä suhteessa huonon maineensa paikkaaminen yhdellä ainoalla
porokehnolla, malttoi antaa suopungin olla rauhassa hartioillaan. Elle
hymyili ihastuksissaan ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko
Nillekin. Suosiota siellä ja täällä! Tämä oli äiti Biettarin hyväksymä
temppu. Hän oli kyllä ensin ajatellut niinkin, että tämä olisi liian
aikainen uhri kunniallisuuden alttarille, mutta mietittyään asiaa
tarkemmin tuntui hänestä, että vähän hyvää mainettakin olisi tarpeen.
"No niin! Anna poro!" oli hän tuuminut.

Nikko Nille ei oikeastaan ollut poikennut Biettar Oulan luo puhuakseen
hänelle kadonneista poroistaan. Se oli vain veruke. Hän oli tullut
Biettar Oulan luo osoittamaan kiitollisuuttaan ja sovinnollisuuttaan
siitä, että Biettar Oula oli ensimäisenä tuonut tuntureille paljon
lupaavan sanoman Nikko Nillen vaimon sairastumisesta. Sittemmin oli
sanoma kierrellyt viikkokausia niillä laajoilla aloilla, missä Nikko
Nille liikkui, ja viimein palasi se hänen luokseen, mutta tällä kertaa
kuolinsanomana, ja Nikko Nille punastui, kun hänelle kerrottiin se
tieto.

Hän ei olisi nyt vähääkään välittänyt, jos Biettar Oula olisikin
tappanut hänen poronsa. Mitäpä arvoa oli porolla nyt, kun hän oli
adventtiajan suloisten toivomuksien hurmaamana. Hänen unelmansa ja
haaveensa näyttivät nyt toteutuvan: vihdoinkin pääsisi hän häitä
viettämään.

Hän oli sanomattoman nöyrä ja onnellinen nauttiessaan Ellen ja
Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.

Elle pani saraheiniä [Carex vesicaria] hänen kesäkenkiinsä [terät
parkitsemattomasta hylkeennahasta ja kaudot sekä lyhyet varret
parkitusta poronnahasta]. Erinomaisen hauskaa oli hänen vapaasti ja
tuttavallisesti keskustella Ellen kanssa. Biettar Oula oli nyt hänen
ystävänsä. Ja olipa sentään hyvä puoli asiassa sekin, että Biettar Oula
tästälähtien antoi hänen poroillensa rauhan. Aikomuksena oli hänellä
lähteä muutaman päivän kuluttua kirkolle yhdessä kultansa kanssa, niin,
kultansa kanssa! Sen uskoi hän salaisuutena Ellelle ja Biettar Oulalle.

Hyvä Jumala, kuinka kernaasti hän soikaan näille molemmille kaikkea
hyvää!

Hän ei kehdannut ilmaista suurta onnentunnettaan. Nyt oli Nikko
Nillellä kyllä varaa antaa rauha heidän tunteelleen, että he olivat
parempia kuin muut.

"Aira Marit onkin paras tyttö koko pitäjässämme", tuumi Elle.

"Eikä sinullekaan kukaan nuorista miehistämme vedä vertoja. Sinä olet
pulska ja älykäs, ja kuulutpa laintuntijana kuntamme hallintoonkin",
kehui Biettar Oula.

Niin, Nikko Nille soi heille sydämensä sisimmästä kaikkea hyvää.

Mutta kun hän Biettar Oulan kanssa meni laumalle, tuntui hänestä kuin
lauman näkeminen olisi hänessä herättänyt eloon hiukan entistä
katkeruutta.

Hetken tarkasteltuaan huomasivat he siellä Nikko Nillen poron.
Oikeanpuoleinen korva oli kärjestä poikki, ja vasemman korvan
ulkosyrjässä oli leikkaus vinoon.

Nikko Nillellä oli tervattu, kankea suopunki kaulassaan. Hän olisi
mielellään antanut Biettar Oulan heittää, mutta kun Biettar Oula ei
näyttänyt olevan siihen halukas, vihtesi hän sen, pitkän,
hienonpuoleisen nuoran, pienehköksi vyyhdiksi ja hiivittyään lähemmäs
poroa heitti, mutta ohi. Närkästyneenä tuosta heitti hän toisen kerran
hermostuneesti, ja taaskin ohi.

Nytpä tahtoi Biettar Oulakin näyttää taitoaan. Hän otti Nikko Nilleltä
suopungin, vihtesi sen päästä päähän ja heitti. Kuului viuhunaa ja
samassa oli suopungin silmukka poron sarvissa. Poro kirmaisi eteenpäin
aivan kuin se olisi saanut keihään niskaansa, lauman keskustaan, mutta
Biettar Oula veti sen luokseen liikkumatta paikaltaan.

Nikko Nille tunsi taasen kateuden kipinää rinnassaan, mutta tuli
jälleen liikutetuksi, kun Biettar Oula itse lausui toivomuksensa, että
hänetkin kutsuttaisiin häihin; siellä olisi silloin saatavana lahja,
jota ei kukaan muu vielä ollut saanut.

Biettar Oula piti siis todella tärkeänä olla Nikko Nillen ystävänä!

Nikko Nille soi hänelle lopultakin kaikkea hyvää!



VI.


Hetkinen oli kulunut Nikko Nillen lähdöstä; oli jo hämärä.

Nuotio roihusi rätisten teltan vieressä. Litteälle kivelle levitettyjä
kenkäheiniä muokkasi äiti Biettar koivuisella kurikalla. Biettar Oula
oli koristelemassa poronsarvesta tehtyä lusikkaa. Hän piirteli siihen
veitsellä ristiin rastiin riimuja ja muita koristuksia. Elle asetteli
pehmitettyjä kenkäheinälyhteitä kiville kuivamaan.

Biettar Oulan tapansa mukaan tuolloin tällöin tähystellessä metsän
reunaa joka taholle, alkavat koirat haukkua. Hän toruu niitä. Metsästä
kuuluu kelottuneitten oksien ratinaa ja pudonneitten lehtien kahinaa.
Puitten välistä näkee Biettar Oula kolme miestä tulevan postitietä ja
kääntyvän nuotiota kohti. Nyt tunsi hän heistä kaksi postimiehiksi,
mutta kuka oli kolmas?

"Kah -- piru vieköön! -- Lassehan se on!" huudahti Aslak unohtaen
nimittää häntä Trondhjemin seminaarilaiseksi.

Lassella oli musta hattu -- ja hän oli kalpeakin kuin itse oppinein
hyväkäs. Hänellä oli vyökin, mutta se ei ollut lanteilla kuten
ihmisillä, joita epäillään pahantapaisiksi, vaan ylempänä kuin
hurskaalla saarnamiehellä. Tukka oli leikattu lyhyeksi, ja
tervehtiessään isäntäväkeä nosti hän hattuaan. Hän se nyt oli juuri
sellainen, jota Groobein olisi sanonut "yleväkäytöksiseksi ihmiseksi".

Lasse ei tietysti ollut tervetullut vieras Biettar Oulan eikä
muittenkaan mielestä. He eivät sitäpaitsi olleet tienneet häntä vielä
oikein odottaakaan. Biettar Oula oli kyllä kovistanut häneltä
juhlallisen valan, ettei hän koskaan ilmaisisi salaisuuttaan, mutta
sittenkin...

He olivat sentään osoittavinaan Lasselle kaikkea mahdollista huomiota.
Biettar Oula yritti kuitenkin puhella hänen kanssaan niin, etteivät
postimiehet huomaisi hänellä olevan mitään keskeneräistä Lassen kanssa:
hän tekeytyi nimittäin huvittavan ivalliseksi, mutta lausumansa sanat
kirvelivät kuitenkin häntä itseään eniten.

Lasse käytti usein norjalaisia sanoja ja käänteitä. Vankilassa oli hän
tehnyt monenlaista työtä. Hän oli valmistanut siellä "jakkaran" ja
"vasun", kutonut "verkon" sekä opetellut "kaunokirjoitusta".

Postimiehet päättivät yöpyä tänne, sillä täältä oli vielä kolme
penikulmaa joen rantaan metsäpirtille. Siellä oli heillä vene, jolla he
tavallisesti soutivat kylään.

Syödessään kertoivat postimiehet yhtä ja toista suuresta maailmasta.

"Vadsön vouti kuuluu olleen", kertoi toinen, "Hammerfestin voudin luona
keskustelemassa lakipykälästä, josta he olivat eri mieltä. Kiivaasti
siinä haasteltiin. He ovat kumpikin visuja pykälämiehiä. Vadsön vouti
heistä kumminkin kuuluu etevämpi olevan."

"Niin mutta hän ei ole mitään asianajaja Lundan rinnalla!" tuumi Aslak.
"Siinä sitä on viekas ja suuritietoinen mies! Ei vain taidakaan olla
yhtään sellaista pykälää, jota ei hän osaisi ulkoa, tarratakseen siihen
kiinni milloin sopii... Mutta osaapa hän ottaa maksuakin!"

Biettar Oula kertoi Nikko Nillen käyneen heillä ehtoopäivällä. Mutta
mitä hupaista postimiehet saattoivat nähdä siinä, että Nikko Nille
aikoi matkustaa kultasensa kanssa alamaahan, sitä eivät toiset kyenneet
käsittämään. Olihan Nikko Nilleen tosin alkanut tarttua jotakin
ehdottomasti naurettavaa, mutta sentäänkin... Ei suinkaan akka
kummitellut? -- No, eipä juuri muutoinkaan...

He puhelivat siinä kaikenlaista, mutta vaikenivat väliin ja tuijottivat
nuotioon, miettien puhelemaansa.

Punaiset liekit liehuivat nuoleskellen paksua savua, joka nousi
korkealle ja latvastaan tuon tuostakin laajeni syksyillan pimeää
pilvitaivastakin mustemmaksi savuröykkiöksi. Tuulenpuuska löi väliin
tulikielet sivulle leveiksi poimukkaiksi vaipoiksi, jotka miltei
samalla kohosivat ylös ohuiksi ja pitkiksi kieluiksi. Nämä vipajavina
ja kuin lentoon haluten irtautuivat, mutta sammuivat omaan kalvavaan
tulikiihkoonsa.

Nuotion pitkälti valaisemassa metsänreunassa ja metsässä kiilui
jäisellä lumella kosteita syyslehtiä.

Mentyään telttaan panivat he levolle nuotion ääreen poronnahoista ja
hoikista notkeista koivunoksista tehdylle leveälle vuoteelle.

Pimeys hiipi nuotion hiilustalle, joka vielä lennähytteli joitakuita
kuoleutuvia lehahduksia. Viimeinen punainen pilkku siirrähti
värähdellen ja hukkui pimeään.

Mutta kylmä puro solisi uikuttaen kuin sokea penikka pimeässä,
loppumattoman rauhattomana pulpattaen alhaalla uomassaan, joka hiipi
mutkitellen ja valonarkana pitkin laaksonseinämää alas.

Porot, jotka jo olivat varsin paksussa talvikarvassa, makasivat
pehmeällä sammalella. Paimenet nukkuivat pensaan juurella pää ja kädet
peskin sisällä ja pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.



VII.


Pimeässä saavat verevyyttä valon kalpeat ajatukset. Pimeässä kiiluvat
yöpöllön silmät, ja murhanhimo paisuttaa petoeläinten jäsenet. Elämän
neste kuohuu täyteläisistä huokosista ja virtaa värisevien helmien
tavoin jokaiseen hermoon.

Äiti Biettar oli maannut valveilla koko yön, sappi karvaana
pakahduttavasta suuttumuksesta, kun Lasse oli nyt tullut perimään
kuutta vaadintansa. Kuinka olikaan hänen verensä kiehunut, kun hän
huomasi poikansa epävarman sävyn Lassea kohtaan! Hänen koko sieluansa
tympäisi, ja nyt maatessaan hän noitui ja potki taljan alla.

Mutta sitte purskahti hän nauruun ja puri peskinhihaa, ettei herättäisi
muita... Olihan laumassa kolme vierasta ja vielä merkitsemätöntä vasaa!
Jollei Lasse tyytyisi niihin ja yhteen rehellisesti uhrattuun
päällisiksi, niin menköön takaisin seminaariin!... Hitto vieköön,
eiköhän tuota kohmettunutta mäyrää, vaadinten kiristäjää, vedettäisi
nenästä! Ja tämä viekkaus samalla toimittaisi Lassen paulaan, hänen
ikuiseksi orjakseen. Kyllä hän sen miehen pitäisi kurissa, se oli
varma... Silloin saisi Elle niin paljon kuin tahtoi pitää
roskasaarnojaan Biettar Oulalle, -- kunpa hän jo ei olisi ehtinyt
turmella äiti Biettarin poikaa!

       *       *       *       *       *

Postimiehet olivat lähteneet.

Lasse loikoili vielä venytellen taljallaan. Tämähän oli hänen
ensimäinen päivänsä. Hän otti "seminaarista" saamansa rukouskirjan ja
alkoi lukea sitä.

"Sanotaanko siinä hartauskirjassa mitään lupausten ja sopimusten
rikkomisesta?" kysäisi äiti Biettar.

Lasse katsoi häneen säikähtäen ja oli säälittävän tyhmän näköinen.

"Töllistele vain, kurja retale!" ärjäisi äiti Biettar ja löi samalla
kahvimyllyn hiilustalle, jotta säkeniä tuprusi räppänään. "Tuskinpa
olet ansainnut kolmea sopuliakaan, saati kolmea vaadinta!" Koetteeksi
oli hän mainitsematta kuutta.

Aslak oli purskahtaa nauruun ajatellessaan, että äiti Biettar halusi
"tarttua härkää sarvista". Lasse tuntui sen lauseparren yhteydessä
hänestä kovin hullunkuriselta.

"Pitää minun toki saada mitä minulle on luvattu", jupisi Lasse
itkunsekaisella äänellä.

"Luvattuko? -- Kaikkipa ne nyt puhuvat lupauksista! -- Älä luule! Ei
voi puhua lupauksista kaikenlaisten epäröitsevien lörpöttäjien kanssa.
-- Mitä sinulle sitten on luvattu?"

"Tiedäthän sen itsekin."

"Mutta tiedätkö sinä, mitä minä lupaan sinulle? Ripustan sinut jaloista
puuhun ja annan selkään, jos vähänkin yrität tehdä vaatimuksia,
viheliäinen sanasi syöjä! Jos olisin tiennyt, että sinä olet sellainen
tolvana kuin oikeuden edessä osoitit olevasi, eivät sopimukset olisi
tulleet kysymykseenkään... Mutta minä pidän itseäni liian hyvänä
kohtelemaan sinua ansiosi mukaan."

-- "Nouse nyt ylös siitä ja tule mukanani laumalle, jotta saan
kiireimmiten välit selviksi kanssasi! Syö kumminkin ensin. Siinä on
sinulle ydintä, lämmintä makkaraa ja vasta keitettyä nuoren poron
selkää. Pistele menemään, poikaseni!"

Lasse nousi vuoteeltaan koneellisesti, söi ja tunsi itsensä
virkeämmäksi ja rohkeammaksi.

He lähtivät laumalle. Sekä Elle että Biettar Oula olivat pysyneet
ääneti koko ajan. Elle olisi kyllä mielellään kieltänyt Biettar muoria
houkuttelemasta Lassea hullutuksiin, mutta hän ei tohtinut, -- eikä hän
viitsinytkään, sillä ei hän sillä olisi mitään aikaan saanut.

Varhain aamulla oli äiti Biettar puhunut suunnitelmastaan pojalleen, ja
sillä hetkellä se tuntui pojasta hyvin ajatellulta. Mutta myöhemmin,
kun Biettar Oula katseli Lassen kalpeaa muotoa ja raukeita silmiä,
heltyi hän, ja silloin olisi hän mielellään antanut hänelle luvatut
kuusi vaadinta. Olisihan asia silloin tullut selväksi edes jotenkuten.
Mutta hänen äitinsä oli kuin kaksiteräinen miekka, ja pojan täytyi
taipua. Tietämättään oli hänen tahtonsa heikontunut. Hänellä oli
ainoastaan tunne siitä, että jotain oli esteenä hänen tahtonsa
täytäntöön panemisessa.

Lasse hikoili ja väsyi koettaessaan pysytellä vanhan noidan
kintereillä, sillä hän oli vielä heikkona vankeudessa olostaan. Akka
kulki kevein askelin ja hiljaa kuin pöllö: hänen askeleitaan ei voinut
koskaan kuulla.

Kun he olivat tulleet laumalle, piti Biettar muori Lasselle tällaisen
puheen: "Laumassa tuolla on, kuten huomaat, kolme merkitsemätöntä
vasaa. Kaksi niistä on vaadinta. Saat nämä ja lisäksi yhden
täysikasvuisen vaatimen, mutta jos et hyväksy ehdotustani, et saa
mitään. Miten päin päätät?"

Lasse, joka oli äkkiä joutunut enimmin pelkäämäänsä pinteeseen --
tekemään päätöksen, vieläpä nopeasti -- hikoili yhä enemmän.

Mutta pelko, ettei hän saisi mitään, jos ei tyytyisi näihin, tahi
että hän joutuisi ikäviin rettelöihin, jos rupeaisi jollakin
epämiellyttävällä tavalla vaatimaan hänelle aikaisemmin luvattuja,
tuntui sitten antavan hänelle tarmoa, ja hän vastasi myöntävästi.

Mutta samalla alkoi hänessä itää pieni, sitkeävoimainen katkeruuden
siemen.



VIII.


Eräänä iltana tulee Nikko Nille kävellen alamaan päätietä alas, ylpeänä
ja hyvillään. Kuin vastatuuleen rynnistäen kulkee hän hiukan kumarassa
ja oikea olkapää koholla. Se johtuu siitä, että hänen molemmat kätensä
ovat toimessa; toisella taluttaa hän poromullia -- alamaassa ei vielä
ollut rekikeliä, -- ja toisella, oikealla, pitelee hän Aira Maritin
huivin liepukasta. Ja Aira Marit rimpuilee toisinaan miltei yhtä paljon
kuin mulli. Ovathan nuoret tytöt kainoja tai ainakin teeskentelevät
kainoutta. Mutta tällä kertaa ei Aira Marit tekeydy. Hän koettaa
hymyillä, mutta ei voi. Hän vain punehtuu ja ihan horjahtelee, sillä
hän on rasittunut miettiessään tulevaa asemaansa ja unelmoidessaan.
Hänen pienet, veltot aivonsa eivät ole tottuneet kauas tähtääviin
ajatuksiin, ja hänen sydämensä ennemmin löisi tasaisesti ja verkkaan.
Hänen muutoin herkät naurulihaksensa ovat nyt kuin lamauksissa. Sillä
hänen täytyy ajatella kohtapuoleen luopuvansa isästään ja äidistään ja
joutuvansa Nikko Nillen vaimoksi... Hän saa istua omassa teltassa,
ommella peskejä ja housuja sekä askartaa kaikenmoista muuta.

Ja nyt on enää tuskin sataa askelta Jongun taloon... Hyvä Jumala!
Siellä kohdellaan häntä kuin morsianta, jonka häät ovat lähellä. Tuo
tuntuu hänestä pyörryttävän juhlalliselta... Onpa toki hyvä, että on
näin pimeä.

He ovat juuri laskeutumaisillaan alas pienen mäen rinnettä, jonka alla
Jongun talo on, kun Nikko Nille pysähtyy äkkiä ja tempaa kultasensa
kiinni itseensä. Hän vapisee kuin haavan lehti, sillä hänestä tuntuu
kuin olisi hän ihan selvästi nähnyt akkansa haamun kulkevan valaistun
akkunan ohitse navettaa kohti.

"Mitä nyt?" tiedustaa Aira Marit, joka on vähällä kaatua seisoessaan
siinä väärine säärineen, jalkaterät sisäänpäin.

"Etkö sinä nähnyt häntä?"

He ovat hetken ääneti, hengittämättä.

"Tuolla se on!" kuiskaa Nikko Nille.

"Kah-h, voi taivas!" ähkäisee Aira Marit ja vaalenee kalman kalpeaksi.

He kohdistavat katseensa polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; varmaankin
on haamu matkalla takaisin hautaan...

Ei -- siellä ei sitä näy...

Niin! Jumalan nimessä perille sittenkin! -- Kunpa vain pääsisivät
mahdollisimman joutuin livistämään tupaan.

Mutta äkkiä kuulevat he nuorukaisen honottavan äänen pihalta: "No,
mihin hornaan hän hävisi? Tuskin olemme saaneet tuon viipsinpuuresun
arkkuun, kun se jo hyppää ylös!"

Nuorukaisen vihanpurkaus sai nauramaan hänen ympärillään häärivän
joukon, jonka Nikko Nille ja Aira Marit näkivät hämärästi sen
seuratessa nuorukaista, kun tämä veti ruumisarkun muotoista laatikkoa
portaita kohti.

"Kolmatta kertaa hautaamme jo häntä", jatkoi nuorukainen. "Mutta
saatuamme hänet arkkuun, naulaamme me kannen kiinni kuusituumaisilla ja
luemme isä meidän seitsemän kertaa oikein päin ja yhtä monta kertaa
takaperosin. Ja rohkeimpana pitää, sinun, Erke mennä kirkkomaalle
kahdentoista tienoissa tänä yönä heittämään kolme kertaa yöpöllön
istumapuun juurelta ottamaasi lantaa hautaan ja sanomaan joka kerta:
'lepää rauhassa, vanha Saara, hu, hu, hu!'"

Ja nuorukainen leiskui kartanolla haeskellen vanhusta, joka oli niin
vastahakoinen kuolemaan. Hän oli tänään koilliskulmalla kuokkavieraana
syönyt oivan aterian porovarkaitten luona, ja sentähden oli hän noin
reippaana. Tuollaisten ateriain jälkeen tuli hän tavallisesti seudun
lounaispuolelle ja oli siellä vihoissaan porovarkaitten tappojuhlille,
joita he pitivät syksyöinä. Tämä viha johtui arvattavasti siitä, että
omatunto soimasi häntä väärin hankitun lihan syömisestä. Tänä iltana ei
hänellä kumminkaan ollut aikaa saarnata parannusta siitä.

"Lemmon nulikka!" kuului akka käheästi ja kiukkuisesti ärjäisevän
navetan luota. Hänen liialliset liikkeensä olivat ärsyttäneet pässin
hänen kimppuunsa.

Nuorukainen riensi paikalle ja pelasti hänet miehuullisesti pässin
hyökkäyksiltä.

"Kuule", huusi hän, "pässi pannaan kahdeksaksi päiväksi hautaasi
vartioimaan. No -- etkö lähde takaisin kirstuun, vai tahdotko ensin
hyvästellä Nikko Nilleä?"

Akka uhkaili nuorukaista kepillä. Häneltä oli visusti pidetty salassa,
että hänet oli huhuiltu kuolleeksi, ja hän lynkytti iloissaan Nikko
Nillen syliin ja sanoi mitä ystävällisimmin hymyillen: "Sinäkö siinä,
poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!"

Vaikka Nikko Nille nyt oli selvillä asiasta, ei hän kuitenkaan ollut
vieläkään tointunut mitä elävimmin nähdyn aaveen aiheuttamasta
säikähdyksestä; mutta hän ei voinut olla tarttumatta akkansa käteen.
Tämä tuntui ruumiin kädeltä, ja kylmä hiki nousi Nikko Nillen otsalle.
Aira Marit ei sitävastoin uskaltanut kätellä. Hän vapisi ja vaikerteli
epäröidessään mitä tehdä. Eräs luotettava nuori mies kietoi kätensä
hänen kaulaansa ja vakuutti, ettei akka ole ollut hengettömänä, vaan
oli tähän päivään asti ollut ihka elävänä. Vihdoin viimeinkin heitti
hän vaikertelemasta. Kuin itsestään läimähti äkkiä käsi suulle ja nauru
pyrskähteli ulos sieramista.

       *       *       *       *       *

Paria viikkoa myöhemmin kertoi muuan kirkolla käynyt metsästäjä eräässä
tyhjässä paimenmajassa olostaan seuraavaa:

Muutamana iltana loikoessaan makuusijalla ja ollessaan juuri
uinahtamaisillaan -- jollei jo nukkunutkin -- kuuli hän ulkoa
pikkulapsen porua. Mökissä oli pilkkosen pimeä. Hän makaa kuunnellen ja
katselee ovea kohti. Siellä alkaa hohtaa pieni valopilkku; se suurenee
suurenemistaan ja saa lopuksi pienen lapsen muodon... Hän älyää
silloin, että se on lehtolapsi, salassa synnytetty; sellaistenhan
tiedetään haeskelevan äitiään ja tahtovan saada kristillisen kasteen ja
kristityn nimen, ennen kuin voivat uinua maan povessa rauhassa.

Hän panee kätensä ristiin ja sanoo: "Niilas olkoon nimesi. Niilas, minä
kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimeen!" ja hän viskasi kolme
kupillista vettä sen päälle.

Ilmestys katosi ja pääsi autuaaseen lepoon.

Tästä sai alkunsa se huhu, että Aira Marit oli salassa synnyttänyt
lapsen. Ei hän ollut viimeksi käyskennellyt yksinään peskissään,
sanottiin. Mutta muuan viisas ja luotettava vaimo kykeni todistamaan,
että koko juttu oli ilkeätä keksintöä. Ja hän puhui totta. Aira Marit
ei ollut sellainen. Eikä Nikko Nillekään.



IX.


Jussa oli eilen tullut kotiaan.

Useita vuosia oli hän ollut poissa. Hän sanoi itseään nyt Juhaniksi,
mutta kotona ei kukaan saanut nimitetyksi häntä muuksi kuin Jussaksi.

Lopputaival -- Inarinjärveltä -- oli vienyt kerrassaan kahdeksan
päivää.

Keli oli nimittäin käynyt kehnoksi. Parin viimeisen penikulman matkalla
oli hänen väliin täytynyt siepata sukset olalleen.

Oltiin nimittäin toukokuun puolivälissä. Tänään oli hän rohjennut
lähteä kävelemään joen rannalle. Hänellä oli tympäisevä tunne, että hän
näytteli kovin vierasta osaa kotona. Kunpa ensimäiset päivät
kuluisivat...

Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä,
ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton
tukalaa olla välimuotona.

Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli
lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes
katunut syntiään.

Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä
huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän
tulijan.

Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina
hänen mieleensä...

Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana... Hän tähtäsi katseensa
neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja
likalätäkköjen välistä...

"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? -- Tuskin tunnette minua enää;
mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." -- Tämän sanoi
hän suomeksi.

"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei
ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."

"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"

"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia
viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua
käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia
ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja
keveää!... Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin
miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi.
Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin
kysyn!... Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"

Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavasti
Jussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?...

On kohtauksia, joita seuraa salattu juhla, ja juhlariemu kätkee
paljon...

"Minkätähden Te luette suomalaiseksi papiksi, hra Jongu?"

"Siihen en osaa oikein itsekään vastata."

"Mielestäni olisi Teidän pitänyt lukea norjalaiseksi papiksi... Mutta
jos Teistä tulee pappi naapuripitäjääseen Suomessa, tulen minäkin
kuuntelemaan saarnaanne."

"Lupaatteko sen! -- Silloin saarnaan minä ainoastaan Teille, yksinomaan
Teille!"

"Toivon, että Te silloin saarnaatte suomeksi, ettekä lapiksi!... Eikö
siellä naapuripitäjässä ole kivikirkko?"

"On."

"Hyvin kapeassa autioon tasankoon pistävässä laaksossa?"

"Niin juuri!"

"Ja laaksossa on tuskin ainoatakaan muuta elollista olentoa kuin
pappi?"

"Eipä juuri."

Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen
ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista... Luuletteko
viihtyvänne siellä?"

"Se on sen ajan murhe! -- Vielä minusta ei ole tullut pappia."

"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"

Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.

Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen
loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta
Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki
juhlaloiste...

Sitte kysyi Jussa: "Miksikä pitäisi minun olla pappina juuri siellä?"

"Niin -- -- --. Sanonpa Teille -- -- --, olin etelässä pari vuotta.
Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä.
Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä.
Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa
käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä
hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun... Ja
olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä
sanankuulijananne..."

"Sanoitte aina?"

"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä
kaivattiin sinne... Mutta nyt pitää minun toki lähteä... Olen käynyt
joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan
onkaan uoma!"

Hän jätti hyvästi ja läksi.

Jussa seisoi katsellen hänen jälkeensä.

Runsas elämän ilo uhkui hänen nuorekkaasta olennostaan.

Yhä seisoi Jussa siinä hehkuvin mielin keskellä kevään uhkuvaa
levottomuutta... "Ihmiset etelässä vilkkaampia ja eriluontoisia kuin
täällä!"

Vielä kerran tuli hän näkyviin -- kirkkomäellä; hänen hiuksensa saivat
auringon valossa kultahohteen. Kuinka ylväs ja suoraryhtinen hän
olikaan!... Ihmiset etelässä valkeaksi maalatuissa taloissaan ja
hyvinrakennetuissa palatseissaan, -- täällä sitävastoin synkissä
metsissä ja autioilla tunturimailla! -- Ihmiset etelässä pyrkivät valoa
kohti ja valtaavat maan ja ilman, mutta täällä paetaan pimeyteen ja
tuhoon...

Mutta Jussa oli nuori ja voimakas, ja hänen sieramensa laajenivat
virkistävän tuoreesta maan tuoksusta. Ilmassa oli auringon utua, ja
kaikkialta kuului kevätpurojen pauhinaa.

Kevät tulee kuin kuumehoureet varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu
maalta talvipuvun räikeässä törkeydessään, kuivaa kuumin sätein
jokaisen lumettoman pälven ja saa juurien mehun toimimaan roudasta
vapaassa mullassa. Se täyttää ilman juhlallisella usvalla ja saa
elolliset toivomaan ja pakostakin hurmaantumaan.

Jussa nousi törmälle ja meni koivikkoon. Siellä poimunahkainen
pitkäkarvainen vasikka puskuen tavoitteli suuhunsa silmuja ja hienoja
oksia. Syttyvää eläintoivoa kuvastui senkin suurista, raukeista
silmistä. Se heitti puremasta, katsoi kauvan usvaiseen ilmaan... Ja
sitten alkoi se kovasti ammua.

Pitkät tulvillaan olevat niittyojat virtasivat keltaisessa vaahdossa
joen hiekkarinnettä alas. Vähän väliä vyöryi kiiltäviä maanmöhkäleitä
mätkähdellen alas ja pani hiekansekaisen veden loiskahtelemaan jään
sinertävälle reunalle.

Valkoisia putouksia pilkisteli laaksojen rinnemetsistä, sillä
vuorokauden ensimäisestä tunnista viimeiseen saakka kylpi kenttien lumi
auringon helteessä ja suli vastustamattomana.

Metsämailla oli tukinveistäjiä. Päiväpaisteesta väräjävä kevätilma
kaikui kirveen helähdyksistä.



X.


On valoisa kevätyö -- aurinko kultaa lakeuksia. Yön hiljaisuudessa
kuuluu ainoastaan kahinaa Jussan hiihtäessä hangella.

Hän hiihtää pitkän niittylahden eteläpuolta, metsän reunaa mäen alla,
missä vielä on lunta. Puhdistaakseen pyssyään laukaisee hän jalkainsa
viereen lumeen. Lumen alta kuuluu lyhyt ja kumea jymähdys. Hänellä oli
isoreikäinen, vanha pyssy. Tärähdys oli katkaista hänen solisluunsa.
Koivikosta kuului nopeita, voimakkaita siivenlyöntejä, ja pari jänistä
vilisti pitkin metsänreunaa. -- Laukaus oli ainakin saanut eläimet
liikkeelle makuusijoiltaan.

Hän ampuu riekon ja kiihoittuu laukauksen aiheuttamasta jyrinästä.
Hankea punaavan veren näkeminen herättää hänen entisen verenhimonsa
henkiin; hän oli nimittäin poikana, Biettar Oulan tapaa noudattaen,
tottunut juomaan kuumaa eläimenverta. Hän puristaa riekosta veren
suuhunsa. Kuin ensimäiset viiniryypyt lämmittää ja virkistää se häntä
ja saa silmät hehkumaan. Pensaat, mäet ja tunturit sekä eläimet täällä
vapaassa luonnossa johtavat hänen mieleensä entisaikoja. Eivät häiritse
häntä nyt uteliaat ihmiset -- Jumalan kiitos!... Hän laukaisee
ruutipanoksen näreikköä kohti, istuessaan lumettomalla töyryllä
pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, kunnialaukaus meille
kaikille!

Jänis laukkaa hänen ohitsensa. Se haistaa ruutia ilmasta ja käännähtää
hypähtäen, mutta kohtaa toisen ruutipanoksen ja lähtee suoraan Jussaa
kohti, pysähtyy ja istuutuu vähän matkan päähän hänestä. Jussa työntää
suuren, kostean pihkamöhkäleen pyssynpiippuun ja ampuu jänistä kuonoon.
Se heittää kuperkeikan, puistaa nyhähdellen päätään ja kapaisee
tiehensä. Tuosta Jussa hillittömään nauruun. "Anteeksi! -- Olisi voinut
käydä pahemminkin", sanoi hän.

Jussa on tullut sivulaaksossa juoksevan, pienen joen rannalle.

Hiljaa kuin petoeläin hiipii hän pajukkoa törmälle, nähdäkseen olisiko
hanhia joen suulla.

Siellä ei ollut mitään. Pääjoen jäällä oli vieläkin näkyvissä laajalti
poron jälkiä, sinertävässä lumisohjussa. Nähtävästi oli Biettar Oula
nykyisin suurine laumoineen samonnut tätä tietä pohjoiseen. Kellään
muulla ei ollut niin suurta karjaa.

Jussa makailee koivikossa miettien yhtä ja toista.

Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee
sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko.
Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä
hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa
niitä kuin metsävalkea... Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät
toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.

Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät
koskettaessaan toisiinsa.

Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina.
Elna... Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten
vuosta... Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?

       *       *       *       *       *

Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen
kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja
papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja
maailmasta... Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana
tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!... Kulje sinä vain maan
päällä, Elna, niin se notkuu enemmän -- -- -- En kestä tätä, rintaani
polttaa, katseeni sumentuu... Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee
vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä
tätä -- -- --

Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi
laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.

Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen
karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.

Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.

Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen.
Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen
jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita
kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden
haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain
Jussaa.

Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!

Harmaa höyry suusta tupruten laukkaa susi niemen sivua. Hanki kahisee
suksen liukuessa.

Susi laukkaa joen poikki sen pohjoisrannalle, ja edelleen metsään.
Jussa juoksee sukset jalassa vetelän rantasaven yli, jättää sukset
rannalle ja porhaltaa suden perässä mäkeä ylös. Väliin katoaa se hänen
näkyvistään. Jussa on jo hengästynyt, mutta susikin on väsynyt, sillä
haavaa pakoittaa, ja siitä on juossut jo paljon verta.

Susi menee hoipertaen louhikkoista tunturin rinnettä ylös ja pysähtyy
kallion kielekkeen alle. Jussa kaataa suuren panoksen ruutia pyssyynsä
ja työntää piippuun kotona valamansa lyijykuulan. Hän astuu lähelle
sutta, joka räpyttää silmiään ja vaahtokitaisena uhkaa häntä. "Henki
pois!"

Suden alaleuka retkahtaa ammolleen; luoti on musertanut sen. Istuen
kahareisin karvaisen eläimen päällä hän työntää pitkän puukkonsa sen
rintaan.

Hiki polttelee hänen silmissään, ja kädet vapisevat väsymyksestä hänen
eläimellisen raateliaana nylkiessään sutta.

Jussa kiipeää kalliolle ja riisuu vaatteensa vääntääkseen niistä
märkyyden pois, levittäen ne sitte auringonpaisteeseen kuivaamaan.

Hän istuutuu kalliolle, kietoen sudennahan ympärilleen, ja katselee
jokea, joka näillä tienoin virtavana ja jo vapaana jäistä kiertää
korkeaa hietarinteistä kukkulaa. Täältä näkee hän paimenmajoja, joissa
hän on kaikissa käynyt. Tuolla ovat ne mäet, joilla hän usein on
pistäytynyt syömässä vareksenmarjoja ja mustikoita. Tuolla näkyvät
mäenrinteet, joilta hän syksyisin on poiminut puolukoita. Hän tuntee
kaikki polut näillä tienoin. Tuolla syvässä poukamassa on hänen
ongessaan usein hopealta hohtava lohi temmeltänyt. Hän on kuljeskellut
täällä kaikkialla. Joka kolkka on hänelle tuttu: joka suon, joka
korven, kaikki hän muistaa.

-- Lähellepä Biettar Oula on asettunut. Pohjoisessa päin näkee hän
savun nousevan kahden tuuhean männyn välistä. Hän pukeutuu nopeaan ja
lähtee sinne.



XI.


Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei Biettar
Oula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.

"Kah -- Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"

"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä,
iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"

Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.

"Niin, -- mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."

"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.

Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin
aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin
odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten.
Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut,
sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat
sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan
pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat
ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä
lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat
ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään
kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.

Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi
parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.

Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita
vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot
kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.

"Olemmepa me -- kunnallishallituksen jäsenet -- ajatelleet kehoittaa
paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme.
Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan."
Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole
pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko
kuolleet tai köyhtyneet."

Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta
kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres,
että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli
ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on
siunatussa tilassa.

Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:

Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli
kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana
Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin
suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä
uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin
olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta,
uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.

Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi
ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän
itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa -- alussa. Mutta
hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin
ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän
nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! -- Turhamaisuus valtasi hänet
siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen
puhdistuksen.

Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu
puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui
kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.

Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan
kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen
ansiona...

"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.

"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua
onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta
sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja
kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän
kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten
tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin.
Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle
tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt
parempia päiviä."

"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"

"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi -- kuten parhaimmat
vaatimet."

Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä
helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän
hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen
käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.

"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena
työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on
tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän
nyt tuleekin toimeen."

Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui
mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi
hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.

Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa
huomionosoituksissa häntä kohtaan, -- ilmeistä ponnistelua Lassen
kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.

Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi
vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja
surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei
Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään.
Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan
ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan
voimakasta Biettar Oulaa.

Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin
oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin
laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.

"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos
sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan,
miten saarnaat Jumalan sanaa."



XII.


Paluumatkallaan näki Jussa korppien lentelevän ja rääkkyvän sudenraadon
ympärillä, uskaltamatta laskeutua maahan; arvattavasti oli kettu
ottanut saaliin haltuunsa.

Vesi oli rajusti noussut joessa, ja jäät olivat monin paikoin
irrallaan. Näiltä tienoin ei hän päässyt joen poikki, vaan täytyi
lähteä kävelemään joen pohjoista rantaa kirkolle päin.

Kun hän iltapuoleen oli tullut vastapäätä kirkkonientä olevalle mäelle,
laski joki jäitään.

Toisella rannalla, niemellä, oli väkeä jäiden laskua katsomassa. Siellä
seisoi Elnakin etumaisena, vaalea viitta yllään. Hänen hiuksensa
loistivat kullalta ilta-auringon valossa. Jussa heilutti sudennahkaa.
Toiselta rannalta vastattiin. Huiskuttaessaan nenäliinaansa käveli Elna
joen partaalle. Papin rouva piti kiinni hänen viitastaan, ettei hän
suistuisi jokeen.

Jäätelejä rynnisti toisia vastaan, niin että valkoisista muruista
muodostui röykkiö niiden yhtymäkohtaan. Ahdinko kasvoi ja virran vauhti
väheni. Vesi nousi nopeasti. Joen hietarannat olivat jo veden alla, ja
niittyniemellä oli ainoastaan yksinäisiä pajupensaita näkyvissä. Vesi
oli tällä puolen noussut metsän reunaan asti. Niityn mutkassa risteili
jäälauttoja, joita tarttui puiden väliin. Kirkonkylän puoleiselle
verrattain korkealle ja jyrkälle törmälle kärkkyi jo vesi.

Suuri, pitkä jääteli liukui hitaasti alas vastustamattomalla voimalla
ja työnsi edeltään jääröykkiöitä. Sen alapää törmäsi ahteen rinteeseen
Jussan lähelle. Helisten lohkeili jääpuikkoja törmälle. Teli alkoi
kääntyä, ja lopulta töyttäsi yläpääkin rantaan kirkkonientä vasten,
muodostaen siten sillan. Telin alareunalta pursusi vesi kohisten
jäitten päälle.

Jussa hyppäsi suksilleen ja ajaa karautti porollaan jääteliä toiselle
rannalle. Lumisobju tuprusi suksien kärkien edestä.

"Mutta hyväinen aika, Jongu, kuinka Te meitä säikäytitte!" huudahti
Elna. "Miten voi juolahtaa mieleennekään ryhtyä niin ilmeisen
vaaralliseen uhmatekoon, kuin ajamaan tuollaisen uiskentelevan
vaahtosillan yli?!"

"Näyttäytyäkseni -- edullisesti!" -- Veitikkamaisesti kuiskasi hän
sitten suomeksi: "Suoraan sanoen, jos Te ette olisi ollut täällä,
niin --"

"Niin, mutta Te ette saa enää koskaan panna henkeänne alttiiksi minun
tähteni. Tahdoin sanoa nimittäin -- --"

"En, en, neitiseni! en enää!"

Jussa huomasi itsekin lausuvansa nuo sanat ärtyisellä äänellä; hänen
jäseniään sirkoi, ja häntä puistatti, eikä siitä tahtonut loppua tulla.

"Tahdoin sanoa nimittäin -- -- --" Tuskallisessa hämmennyksessään ei
neiti tavannut sopivaa, selvittävää sanaa ajatuksensa ilmaisemiseen.

"Ei liene tarkoituksenanne ollut lausua, että ainoastaan antaessanne
erityisen luvan saisin panna henkeni alttiiksi Teidän tähtenne?"

Elnan juuri pahoitellessa sitä, että oli alottanut hankalasti, loukkasi
Jussan töykeä huomautus häntä kovasti.

Hyvästeltyään lähti Jussa ja tempasi vihoissaan poron liikkeelle. Hänen
sielussaan oli tapahtunut äkillinen muutos.



XIII.


Elna ja Jussa istuivat niemellä, kylän yläpuolella. He olivat
asettuneet pajupensaikon siimekseen niityn ulkoreunalle. Aurinko
valaisi joen leveää ja loivaa hietikkorantaa, ja kiillekivisirut
kimaltelivat hietikolla kuin hopea.

Paksuruumiisia mettiäisiä lenteli pensaitten lähistöllä.
Laiskanomaisesti istahtivat ne tuon tuostakin keltaisille
pajunnorkoille tai niityn sinikelloille. Kesän ehtoopäiväaurinko loi
valohämyä puiden varjojen sekaan.

Jussa tunsi sisäistä pakkoa kiittää Jumalaa kesästä ja hänestä, jonka
pää nojasi hänen rintaansa vasten ja jonka kuuma rakkaus häneen oli
pyhittänyt kesän.

Mutta tähän ihanaan hiljaisuuteen tunkeutui nyyhkytystä Elnan rinnasta.
Onnen ensimäinen verso on hento ja vilunarka kuin umppu, joka
pakkasessa ja rajuilmassa turmeltuu, ja lakastuu auringon paahteessa...

Jussa ei oikein tiennyt, miksi tyttö itki, mutta hänkin heltyi. "Miksi
olet niin murheissasi, Elna?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Älä pahastu, rakas Juhani! Kuule, kun sanon!" Hänen nyyhkytyksensä
muuttui haikeaksi itkuksi. "Minusta tuntuu kuin sydämesi olisi väliin
kylmä, ja silloin tulee minun kovin tukala ollakseni." Näin puhuessaan
siirtyi hän lähemmäs Jussaa aivan kuin uskaltamatta jättää tilaa heidän
väliinsä.

Jussa ei voinut ensin vastata mitään. Tämä oli jotenkin aavistamatonta.
Tähän asti oli heidän keskustelunsa ollut surutonta kuin unelmat
valoisana kesäyönä.

"Onko sinulla ikävä, Elna?"

"Niin, -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä pahastu minulle!" Hän
kietaisi käsivartensa Jussan kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Voi,
kuinka tummat ovat silmäsi, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan
tuota minulle mitään pahaa! -- Muistatko ensimäistä kohtaustamme?
Muistatko, että silloin ikävöin tänne, -- vaikka pelkäsin tätä maata ja
ihmisiä sellaisia kuin Biettar Oula? Myöhemmin en sitä usein ole
ajatellut, -- mutta senjälkeen kun ensi kerran kohtasin sinut täällä,
on se usein johtunut mieleeni... Ei minua vallannut -- älä pahastu,
Juhani, jos sen sanon -- yksinomaan ilo tavatessani sinut jälleen.
Myöskin tuo kummallinen lapsuusajan tuska heräsi minussa eloon. Mutta
silloin kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle sattuessani sanomaan
jotakin, mitä en tarkoittanut, selveni se minulle täydellisesti. Sinä
sait hirmuisen kovan kiillon silmiisi. -- Ei yksinomaan mielipaha
siitä, että olin närkästyttänyt sinua, saanut minua tulemaan
luoksesi... Minun oli silloin kovin paha olla! -- Ei se ollut
yksinomaan mielipaha... Se oli... niin, en tahdo sinua verrata
käärmeeseen; mutta olen kuullut tai lukenut, että pienet linnut
lentävät käärmeen kitaan, -- vaikka ne pelkäävätkin sitä. Mutta ehkäpä
juuri pelko ajaakin ne tuohon kauheaan kohtaloon. En kuitenkaan minä
pelännyt enkä pelkää sinua, en sillä tavoin. Mutta tuska, tuska,
Juhani! Se ei antanut silmänräpäykseksikään minulle rauhaa! Mutta sinä
olit minulle silloin vihoissasi, välttelit minua. Ehkä saatoin itseni
naurunalaiseksi ihmisten silmissä, mutta siitä en välittänyt. Papin
rouva koetti saada minua järkiini. Järkiini! Mitä minä järkevyydestä
välitin! Toisinaan näin sinut vilahdukselta, ja silloin näytti minusta
kuin ympärilläsi olisi ollut jotain, mitä en osaa oikein selittää.
Niin, se ilmaisi jotain sisäistä yksinäisyyttä; se teki minut miltei
merikipeäksi."

Ja hän painautui taas nyyhkyttäen Jussaan kiinni. "Ja kuitenkin --
kuitenkin rakastan minä sinua, Juhani, kaikesta sydämestäni. Rakastan
sinua avuttoman määrättömästi. Ehkä tuskani johtuukin siitä, -- ja
myöskin siitä, että sydämesi on väliin niin kylmä!... Kunpa ei sinussa
olisi tuota kamalaa autiutta!"

Hän vaikeni. Mutta Jussa ei virkkanut sanaakaan.

Ihminen herää ihmeellisen kaukokatseiseen näkemykseen, kun hänen
elämänvirtansa äkkiä tunkeutuu hallaiseen hyhmään.

Jussa ajatteli tyttöä, joka polveutui maailman kauneimmasta rodusta,
sen mahtavista valtiaista ja valoisista jumalista. Ja hän ajatteli
Jäämeren rannikon yksinäisiä majoja ja savupirttejä sekä niissä
asustavia ihmisiä. Hän oli itse syntynyt pimeänä syysiltana, äitinsä
ollessa kokoomassa poronjäkälää metsärajan yläpuolella. Heidän oli
täytynyt yöpyä sinne, ja pimeys oli hänen ensimäisenä katseltavanaan
maailmassa... Oliko meri vajottanut raskautensa Elnan silmiin?

-- "Juhani! -- Rakastatko minua? Voi, sinun pitää rakastaa minua!...
Muistatko, kun vihdoinkin tapasin sinut täällä metsässä? Toivottelin
silloin olevani kaukana, ja samoin varmaan sinäkin. Emme kumminkaan
voineet mennä toistemme ohi. Olit mahtavan näköinen, suuri ja tumma,
kun äkkiä ilmestyit koivikon laitaan. Muistatko, että vapisin, kun otit
kädestäni kiinni? Silmät kostuivat, en itkenyt; mutta -- se vaikutti
minuun niin hirveän rajusti."

"Näin sinut, Elna, yöllä sitä päivää vasten, jolloin kohtasimme
toisemme; olit varhain aamulla kylpemässä pappilan puutarhan ruohokon
kasteessa. Sinulla oli vaaleansininen viitta heitettynä yllesi."

"Näitkö todellakin minut? -- Se oli epähienoa uteliaisuutta, Juhani."
Puna nousi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, ja hän hymyili puoleksi
hämillään ja nauttien.

"Olit ihana seistessäsi siinä hetkisen päin aurinkoa. Sinulla oli
kasteen kiilto vaaleansinisellä viitallasi."

"Olinko ihana? -- Rakasta minua, Juhani! Rakasta!"

Hänen hihansa olivat soluneet ylös. Jussa tunsi kaulallaan hänen
vaalean ranteensa valtasuonen tykytyksen ja näki nuoren, uhkean tytön
ohuitten kesävaatteitten verhoaman rintakehän liikkeet.

"Se yö oli lämmin. En saanut unta. Ajattelin sinua, ja siitä tuli yhä
kuumempi ollakseni. Siksi menin kasteeseen kylpemään, se oli niin
virkistävän viileätä."

He olivat jälleen molemmat ääneti.

"Ehkä vihaat minua, Juhani?"

Jussa ei vastannut siihenkään mitään. Sitävastoin kysyi hän: "Miten
olet ajatellut suhdettamme? Sano minulle, Elna!"

"Suhdettamme?... Suhdettamme!... Niin, -- siitähän emme ole koskaan
puhuneet! Voitko sinä käsittää sitä?! Miksi emme ole siitä koskaan
puhuneet?!"

"Arvattavasti siksi, että meidän välillämme ei ole milloinkaan ollut
mitään suhdetta. Eikä varmaankaan voi koskaan tullakaan."

Tuskin Elna itsekään huomasi, että vapautuksen huokaus kohosi hänen
rinnastaan. "Ennenkuin matkustan täältä, tahdon minä sittenkin sen
suloisen tiedon, että rakastat minua kaikesta sydämestäsi!"

Hän kumartui katsoakseen Jussaa silmiin, mutta samassa nojautui hän
taakse päin. Jussan katse oli tyly ja kylmä.

"Juhani!"...

"Matkustatko jokea alas kotiisi, Elna?"

"Matkustan! -- Enkö ole jo puhunut siitä sinulle?"

"Et ole... Et ole sitä maininnut. Tuskinpa olisit nytkään maininnut,
jollen olisi kysynyt... Mieleeni johtui kysyä."

He olivat ääneti. Elna nykki hermostuneesti ruohoa.

Vihdoin sanoi hän: "Vouti kuuluu olevan huvimatkalla etelässä."

"Vai niin!"

Seurasi tuskastuttava hiljaisuus. "Hän asuu joen suussa", sanoi sitte
Jussa. "Olen nähnyt hänet yhden ainoan kerran, useita vuosia sitten,
nimittäin silloin, kun hän tutki Biettar Oulaa porovarkausjutussa,
häntä, jonka sanoit loihtivan metsän, käymällä vain sen läpi."

"En matkusta jokea alas siinä tarkoituksessa, että kohtaisin hänet."

Mutta Jussa ei vastannut mitään. "Juhani!" huudahti Elna ja ojensi
peloissaan kätensä hänelle. "Älä ole vihoissasi minulle, Juhani! Älä
ole vihoissasi minulle, tyttö-raukalle!"

"Jos pelkäät minua, niin mene pois. Ja sydämellinen kiitos seurastasi!"
sanoi hän puristaen ystävällisesti Elnan kättä. "Pakenemallahan pahasta
päästään."

Elna lyyhistyi Jussan syliin valittavasti itkien. "Ei -- ei voi olla
niin, että me eroaisimme ainiaaksi, -- emme ainiaaksi, Juhani!... Auta
minua, hyvä Jumala! En voi elää sinutta, Juhani! En voi! Sieluni
kuoleutuu minussa, ja minä kuihdun elävänä ja nuorena. -- Älä katso
minuun tuolla tavoin! Ole hyvä minulle, Juhani!"

Tyttö laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. "Anna minun suudella sinua
vielä kerran!... Koeta, kuinka minun sydämeni tykyttää!... Luulen
olevani sairas. Älä tee minulle mitään pahaa!... Voi ei, kenties on
turha vaatia sinulta sitä lupausta. -- -- Hivele otsaanikin!...
Kiitos!... Se on kiinni kaulan sivulla; avaan sen itse... Voi, kuinka
viehättävästi hengityksesi lämmittää rintaani!... Kiitos, Juhani,
kiitos hyvyydestäsi!"

       *       *       *       *       *

Jussa istui taas yksinään. Ja hän istui siinä kauvan. Paha ajatus ja
yksikin kova sana vihloo rakastavan sydäntä aivan kuin hurjan eläimen
purema haava. Ihmistä vaivaa polttava jano saada sovitusta, mutta kun
hän aavistaa sen olevan lähellä, säikähtää hän ja karttaa sitä.

Kuullessaan sauvoimien kolinaa herää hän mietteistään.

Alempana, toisella puolella jokea, niemen takana, näkee Jussa veneen,
jota mies ja vaimo sauvovat ylös leveätä, tasaisesti virtaavaa jokea.
He ovat juuri siinä, missä hietasärkkä niemen takana kapeana yhtyy
hietikkorantaan, joka vesirajasta nousee loivasti ja etempänä jyrkästi.

Vene on uusi, leveäpohjainen ja korkeakeulainen. Ohueen tervattuna
kiiltää se punaiselta auringon valossa. Mies, jolla on valkea paita
yllä ja kudottu punainen huivi uumilla, sauvoo perässä, nainen
keulassa. Hänen lyhyt, rantuisesta patjaliinasta tehty röijynsä on
etupuolelta märkä aina rintoihin asti. He pistävät yhtä aikaa
sauvoimensa veteen, ja nojatessaan pitkiin, sileiksi höylättyihin
salkoihinsa siirtävät he käsiään ainaisin kolmin ottein latvaa kohti ja
työntävät, niin että vesi kuohuu keulan edessä ja aallot vyöryvät
loiskien rannan somerikolle.

Hietikkorinne kajahtelee heidän puheestaan ja sauvoimien säännöllisistä
kosketuksista veneen laitaan sekä veneen pohjalle heitettyjen
kiiltävien peltipannujen kolahduksista. He ovat menossa laidunmajalle.

Hietikkorinteessä, koivun ja katajan juurien koossa pitämän turpeen
alla, on pääskysten kaivamia reikiä. Pääskyset lentävät niistä ulos ja
sisään ja liitävät ristiin rastiin, pyytäessään kilvan sääskiä ja
hietaperhosia.

Jokitörmän, mäkien ja tunturirinteen kuvaiset joessa hajoavat veneen
aalloista ja keikkuvat alhaalla kirkkaassa sinivalkeassa vedessä.

Seuraavana päivänä käyskentelee Jussa kylällä. Se on kesälevossaan.
Lapset ja vanhemmat ihmiset ovat paimenessa. Miehiä on tukinuitossa ja
turskanpyynnissä meren puolella, toisia on lohenpyynnissä joella.

Talojen ovet ja akkunat ovat auki. Avojaloin kutovat naiset sarkaa ja
kehräävät villoja. Tuuletetut ja puhdistetut huoneet kaikuvat heidän
puheestaan ja kaiteittein tiheistä iskuista. Tuulenpuuska panee väliin
heinikot aaltoilemaan ja saa ne kimaltelemaan auringon valossa.

... Palajaisiko hän sittenkin hyvästelemään Elnaa?

-- Ei...

Hän laskeutuu makuulle lehtimetsän reunaan kylän aliniemelle; hän ei
ole etäämpänä jokitörmästä kuin että saa joen näkyviinsä, jos
kohottautuu... Silloin kuulee hän airojen loisketta. -- Entä jos hän
laskeutuisi rantaan sanomaan hyvästi?

-- Ei...

"Soutakaa rantaan", kuulee hän tytön sanovan kyyditsijöilleen. Jussa
juoksee syvemmälle metsään ja piiloutuu sinne.

Tovin kuluttua nousee Elna törmälle, tuijottaa hetkisen jännittyneenä
siihen paikkaan, jossa Jussa oli maannut... ja juoksee takaisin
veneeseen.



XIV.


Vuosien kuluessa oli Lassea yhä vaikeampi kohditella. Mutta hän ei
koskaan uhannut: hänen harminsa siitä, että oli saanut korvaukseksi
kolme vasaa ja yhden mitättömän vaatimen, ei koskaan voinut kohota
sellaiseen voimaan, että se olisi vapautumisekseen vaatinut
vihanpurkausta. Mutta vaikkakin tämä häneen juurtunut katkeruus oli
voimaton, niin sai se hänet kuitenkin -- tai ehkä juuri siksi --
heltymättömän loitontuvaksi Biettar Oulasta. Muori Biettar oli kyllä
kehunut terveenä ollessaan kykenevänsä pitämään häntä kurissa. Mutta
muorin tultua kivuloiseksi oli Lassen olo helpompi ja hänen hyyhmäinen
luonteensa sai uusia aineksia, kun hän muisteli äiti Biettarin röyhkeää
omavaltaisuutta. Kaikki tämä painoi leimansa hänen silmiinsä, koko
muotoonsa ja kaikkiin tuon tahdottomasti tottelevan olennon toimiin.

Ja Lasse, jolla ei ollut koskaan elämässään ollut vaikutusvaltaa
ihmiseen, ei voinut vähääkään vähentää vallastaan Biettar Oulaan.
Hitunen ihmisrakkautta, joka hänellä oli ollut, kuoleutui tähän
myrtymiseen -- ainakin Biettar Oulaa kohtaan. Nyt oli hänen vallassaan
voimakkain ihminen, jonka hän tunsi; nyt piti puristaa! Ja aikaa myöten
oppi hän todellakin myös itse ymmärtämään, että juuri tuo verettömän
harmaa hänessä, jota voitiin aavistaa, mutta joka ei koskaan tullut
näkyviin, oli hänen voimanaan. Ja siihen suuntaan saatua leiviskäänsä
käytti hän parhaimmalla tavalla.

Tämä hänen olemuksensa sai aikaan, että Biettar Oula ei voinut ajoissa
ottaa hänestä vaaria. Siinä oli jotain, minkä Biettar Oula oli toivonut
aikojen kuluessa häviävän. Hän ei ollut tottunut mairittelemaan eikä
pikkumaiseen epäilevään huomaavaisuuteen. Kateutta ja muuta sellaista
oli hän tottunut suvaitsemaan Lassessa.

Tässä asemassa ei Biettar Oula ollut huomannut, mikä muutos hänessä oli
tapahtunut sillä aikaa, kun Lasse oli poissa.

Hän oli jo ollessaan oikeuden edessä saanut alkuaiheen nykyiseen
heikkouteensa. Tukalassa asemassa oli hän silloin, kun hän pelkäsi,
että hänen ehkä piti tehdä väärä vala. Silloin oli hän totta puhuen
ensi kertaa tekemisissä pelon kanssa. Jo ensimäisenä yönä senjälkeen
valtasi hänet paha aavistus, että hän vielä kerran joutuisi pulaan
Lassen tähden. Myöhemmin piti hän sitä kyllä pelkkänä mielikuvituksena,
mutta -- väliin kumminkin vaipui hän henkeään pidätellen sitä
miettimään.

Lassen tultua kesti tällaista Biettar Oulan sisäistä tyhjentymistä
melkeinpä hänen tietämättään useita vuosia. Mutta kun hänen maineensa
äkkiä oli tullut paremmaksi -- myöskin hänen tietämättään -- ja hän
kohosi arvosta arvoon, päästen lopulta kunnanhallituksen jäseneksi,
huomasi hän tilansa, tuli araksi ja epäluuloiseksi. Hänelle selvisi
nyt, kuinka paljon Lassen ilkeät katseet ja painostava käytös olivat
vähentäneet hänen vastustusvoimaansa. Hänellä ei ollut enää ollenkaan
itsensähillitsemiskykyä, eikä hän käsittänyt, mitkä keinot olisivat
tehokkaita: hän antoi Lasselle lahjoja ja oli naurettavan huomaavainen
--, vaikka hänellä oli kyllin kokemuksia siitä, ettei enkelinkään
hyväntahtoisuus olisi saanut Lassea heltymään, päinvastoin teki se
hänet vain tunteettomammaksi.

Hän tuli ihan neuvottomaksi ja avuttomaksi etsiessään keinoja Lassen
taltuttamiseksi.

Viime aikoina vaivasi Biettar Oulaa unettomuus. Eräänäkin yönä valvoi
hän kauvan. Hän makasi jäykkänä, hermot jännityksessä. Hänen rinnastaan
alkoi kuulua pitkäveteistä tärinää, joka oli kuin seinäkellon ääntä sen
alkaessa lyödä. Hän säpsähti, ja samassa kiiti valojuova hänen
silmiensä ohi. Hän nousi istualleen ja pani kätensä sydämelleen
saadakseen varmuutta siihen, että hän vielä eli, ja tuijotti senjälkeen
ympärilleen. Teltassaan hän huomasi elävänä olevansa, ison ja somasti
kuorsaavan Ellensä vieressä.

Seuraavanakin yönä valvoi hän ja odotti tuskallisena edellisen yön
tapahtuman toistumista. Hän makasi %ummessa silmin arvellen, että ehkä
uni sittenkin tulisi... Nyt näkee hän harmaan täplän. Ovatko hänen
silmänsä ummessa? -- Ovat... Mutta sittenkin näkee hän harmaan täplän
vähän matkan päässä. Se siirrähtää lähemmäs ja samassa muuttuu Lassen
kasvoiksi verestävine silmineen. Lassen kasvot näyttävät nyt
verettömiltä ja harmaammilta kuin ennen... Hetken perästä muuttuvat ne
Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, jotka myös ovat verettömät ja harmaat.

Hän nousi istualleen ja voihki. "Mikä sinua, Oulatsjam, vaivaa?" kysyi
Elle, joka oli herännyt hänen voihkinastaan.

Biettar Oula siirtyi Ellen taljan alle ja painoi päänsä hänen rintaansa
vasten peloissaan ja vapisten kuin pieni lapsi...

Nyt oli hän, kuten kerran ennenkin, epäilyksien vallassa. Hän ei ollut
moneen vuoteen ajatellut sitä asiaa. Hänet valtasi halu repiä Elleä
nenästä ja nipistää reidestä, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka
pahoin voudille kävisi, jos hän... Hän pelästyi: hän ei voinut uskoa
sitä, että hän itse pääsisi voittajana taistelusta. Hänellä ei ollut
rohkeutta. Seuraukset peloittivat häntä... Hän toivoi, ettei joutuisi
sellaiseen... Joutavia! -- -- Vouti oli ottanut Groobeinin tytön
Jussalta. Olihan yleensä puhuttu, että Jussa hänet naipi... Kuka siis
tietää! -- -- --



XV.


Eräänä syksynä olivat he asettuneet karjoineen sisämaanlaakson
eteläpuolelle, tunturilammen rannalle, noin kymmenen penikulmaa
kirkolta kaakkoon.

Muutamana iltana ei kuulunut paimenten joikumista.

Biettar muori makasi viimeisillään.

Porolauman tömistely teltan ohitse ilman paimenten tavanmukaisia
huutoja kuului hyvin synkältä -- kuin henkien suhinalta -- lisäten
hetken vakavuutta.

"Etkö voi haukkua hiljaa! -- Girjes! huosh!"

Muori heilutti keppiä ja raappi tiheäkarvaista taljaa, joka hänellä oli
peitteenä.

Andi -- pikku Andi, joksi häntä vieläkin sanottiin -- istui toisella
puolen nuotiota. Aina kun katkuava savu kosteitten koivunoksien
palaessa kokoontui pilveksi, katsoi hän padan sivutse äiti Biettariin.
Isoäidin silmät näkyivät kiiltävinä ja kankeina mustaa telttaseinää
vasten. Hän koetti nyt olla katsomatta usein isoäitiään. Hän istui
siinä masentuneena, kyyneleitäkään ei tämä turtumus heruttanut
poskille. Elle istui Uusi Testamentti ja virsikirja kädessä.

Revontulet roihusivat värisevinä kieluina taivaan laella.

"Taivas palaa! -- Paetkaamme!" sopersi Biettar muori ja katsoi räppänää
kohti... "Polje veri lumeen, Oula!... Peitä kaikki jäljet! Voipiko
merkkiä muuttaa? -- Eikö? -- Leikkaa korvat poikki!"

Biettar Oula kalpeni. Nuo hänen äitinsä sanat olivat Biettar Oulalle
tutut. Ne oli hän usein ennenkin kuullut ollessaan äitinsä kanssa öisin
toisten poroja tappamassa. "Lueppa, Elle, Testamenttia!" Elle avasi
vapisevin käsin likaisen kirjansa. Musta savu karvasteli hänen silmiään
ja nuotio valaisi niin huonosti, ettei hän nähnyt hyvin lukea, ja
sitäpaitsi ei hän rippikoulusta päästyään ollut vaivannut itseään
lukemisella.

"Etkö kykenisi edes lausumaan pikku rukousta?"

Kyllä -- mutta... pahaksi onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut mitään
sellaista rukousta, jonka hän olisi osannut ulkoa.

"Mutta virka hänelle joku Herran sana!"

Kyllä -- kunhan hän vain keksisi jonkun semmoisen!

"Emmekö laulaisi virttä, Elle?"

"Jumala, Herra taivaassa." Sen osasivat he molemmat hyvin. Mutta
ainoastaan yhden säkeistön.

"Laulakaamme se vielä kerran", sanoi Biettar Oula. He veisasivat sen
neljään kertaan ja heidän sydämensä lämpeni siitä.

Kunpa he nyt lisäksi osaisivat lausua muutaman Herran sanan!

Elle alkoi sanella ulkomuististaan isämeitää. Eihän se kyllä tahtonut
oikein luistaa, mutta muisti hän kuitenkin enimmät kohdat...

"Jeesus", kuiskasi äiti Biettar.

Ja samassa kun Biettar Oula avasi teltan oven tuodakseen polttopuita,
vetäisi äiti Biettar viimeisen henkäyksen, kylmän syksyhöyryn
tuntureilta hyökätessä hänen vuoteelleen.

"Eikö hän sanonut: Jeesus?"

"Sanoi!"

       *       *       *       *       *

Vaivaloista olisi ollut viedä ruumis kirkolle tähän aikaan, sillä lunta
ei vielä ollut.

Paria päivää myöhemmin pantiin hänen ruumiinsa pulkkaan ja haudattiin
tunturirotkoon.

Hänen vanha palvelijansa Aslak hautasi hänet, lukien hautaamissanat
virsikirjasta. Sitte latoi hän suuren kiviröykkiön haudalle, etteivät
pedot kaivaisi ruumista esille.



XVI.


Viime päivinä oli satanut räntää, joka ilman jäähdyttyä oli jäätynyt.
Porojen oli vaikea saada jäkälää esille jäisen lumen alta. Ne olivat
ahkeraan liikkeellä ylängöllä etsimässä paljaita paikkoja.

Eräänä päivänä äiti Biettarin kuoleman jälkeen seisoivat Biettar Oula
ja Lasse teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta
tapansa mukaan kuhnaili hän mahdollisimman kauvan.

Biettar Oula virkahti: "Näetkö poroja tuolla kukkulalla lammen toisella
puolella? -- Olisi ehkä parasta ajaa ne eteläpäähän lampea. Siellä on
laidun parempaa."

Kyllähän... Kyllähän -- -- Lasse aikoi tehdä sen. "Jää on kai nyt siksi
vahvaa, että voin kävellä yli."

Biettar Oula puri hammasta. Ajatukset, joita hän oli viime päivinä
hautonut mielessään, olivat äkkiä toteutumassa, vieläpä ennen kuin hän
oli oikein ehtinyt niihin perehtyäkään.

"On, varmastikin." Oulan ääni petti; hänen täytyi niellä lauseensa
jatko.

Lasse lähti kävelemään jäätä. Vastasataneessa lumessa venyi jälki
pitemmäksi ja pitemmäksi. Jäässä kuului rysähdyksiä, väliin
pitkällisempääkin jumua... Biettar Oula vapisi.

Lasse lähenee jo jyrkkää kallioseinää, toisella puolen lampea...
Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa huutaa Lassea
kääntymään takaisin, -- -- mutta ääni takertuu kurkkuun. Hän lyyhistyy
ja saa kirkaistuksi juuri silloin kun jääkin murtuu... Avannossa kellui
lakki, jota hiljalleen heiluttelivat pintaan nousevat kuplat... Sitten
oli kaikki hiljaista. Kallion seinustalla oli vesi syvää.



XVII.


Huuhkaja on erämaan hiljaisia asukkaita. Se on mahtava siellä
yksinäisyydessään, ja onnettomuutta ennustaa sen lähenteleminen
ihmisten olinpaikkoja. Se tulee nimittäin muistuttamaan "rikoksesta
jonka tiedät".

Biettar Oula, joka oli nyt alkanut karttaa ihmisiä eikä koskaan
vetäytynyt telttaansa ennen kuin myöhään yöllä, istui kerran
iltahämyssä korkean kallion reunalla, joka jyrkästi laskeutui jokeen.
Laaksossa oli jo pimeä, mutta ylängölläkin valaistus yhä enemmän ja
enemmän keräytyi kellanvihreäksi hohteeksi lännen tunturirajalle, ja
välimatkat kutistuivat kaikkialla likitysten.

Biettar Oula on kantanut suuren kasan kuivia, tervaisia puunjuuria
kallion reunalle. Hirmu voi tulla, ja nuotio on hyvänä turvana, kun
pimeys on niellyt ylängön...

Kuuluu kolea toitotus: "huhuhu". Biettar Oula katsoo ylös ja näkee
yksinäisen, kalliolta kohoavan käiverän männyn latvassa kaksi kiiluvaa
silmää...

Se on huuhkaja, joka näyttää kotkan suuruiselta yön harmajaa taivasta
vasten. Järkähtämättömänä alallaan istuu se siinä tuuheine
höyhenpeitteineen. Täplikäs rinta on harmaja kuin läpinäkyvä ruumiin
pinta, ja hehkuvat silmäterät sen ihmisenpään muotoisessa päässä
tuijottavat suureen olentoon kallion reunalle. Se kääntää vähän päätään
ja räpäyttää hiukan silmiään -- ja kaikki kuoleutuu taas
hievahtamattomuuteen, joka salpaa katsojalta hengityksen.

Biettar Oulan valtaa hillitön halu katkaista vallitseva kuolemankolkko
hiljaisuus suuren elukan jyrisevällä mylvähdyksellä... Mutta ärjähdys
ei pääse rinnasta, hänen täytyy olla vaiti...

Vihdoinkin lähtee otus lentoon ja laskeutuu hiljaa kuin henkiolento
pilkkoisen pimeään laaksoon.

Se on kuoleman lähettiläs. Kolmannen kerran tulee se seurassaan hänen
ja ikuisen pimeyden herra...

Lakeudelta kuuluu kohinaa. Se on syysmyrsky.

Biettar Oula haparoi juurakkokasan luo. Hän piiraisee tulitikulla
polveensa, fosforituike välähtää pimeässä, väristen ja rätisten hänen
vapisevien kämmeniensä välissä... Hän sytyttää rovion... Syysmyrsky saa
liekit roihuamaan, ne värittävät mahtavat kohti taivasta vyöryvät
savujoukot kailavan punaisiksi. Hehkuvat puut paukkuvat, ja säkeniä
tupruaa niistä. Koiran valittava haukunta kuuluu halki pimeyden laakson
toiselta puolen... Liekit valaisevat laajalti pimeyttä laakson yllä ja
myöskin jonkun matkaa kalliota, joka riippuu kosteuttaan välähtelevänä
syvässä pimeydessä.

Biettar Oula juoksee, hekkumallinen kauhun tunne ruumiissaan, nuotion
ympäri ja huitoo käsillään... "Jää on lujaa", kuiskaa hän myötätuuleen,
joka ulvoen rynnistää laakson puita vasten ja väliin viheltäen puistaa
jyrkänteen hoikkia ja kuivia pensaanoksia.

Se valittaa huojuvassa metsässä ja vonkuu pimeässä.

"Olen tappanut hänet", kuiskaa hän myötätuuleen, ja mielettömyys hehkuu
hänen silmistään hänen hyppiessään sinne tänne loimuavan nuotion
ääressä... Hän seisahtuu kuunnellakseen. "Nyt lentävät sanani myrskyn
mukana."

Hän panee korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunpa ne eivät kohtaisi
ketään!... Sh! Nyt läimähtävät ne akkunaa vasten!"... "Kenet olet
tappanut? -- Kenet olet tappanut, Biettar Oula?" -- Mutta Biettar Oulan
sanat eivät ilmaise sen enempää. Ne ovat lattialla, ja kun vouti
piiraisee tikkuun tulen katsoakseen, näkee hän ainoastaan sanat: "Olen
tappanut hänet." Mutta seinällä huomaa hän sanat: "Jää kestää." Ne ovat
lyöneet seinää vasten niin voimakkaasti, että säteitä on pärskähdellyt
niitä...

Taas kuiskaa Biettar Oula: "Jos kavallat minut, kaivan ytimen
luistasi!"...

Toisella puolen laakson asuvat lappalaiset, jotka olivat heränneet
koirien haukuntaan, seisoivat peljästyneinä katsellen roihuavan nuotion
ympärillä leiskuvaa olentoa.

Äkkiä vierähtävät kekäleet nuotiosta, menevät muruiksi vieriessään ja
putoavat pitkänä tulijuovana alas pimeyteen. Kivi vierii ryskien
rosoista kalliota alas, jää halkeilee ja vesi nousee murtaen jään, sen
valittava ääni hajautuu tuhansiin suuntiin kaikkialle, vaikenee
hetkeksi, mutta herää henkiin kaukana, kierii takaisin ja kohdattuaan
lähtöpaikkansa saa nuortunein voimin aikaan mahtavan valittavan
ryskeen. Eloton vesi, joka äsken tahdottoman rattoisasti virtasi jään
alla, läikehtii jään päälle, kunnes se viimein väsähtää... On hiljaista
taas. Mutta vielä kerran kuuluu vinkuvaa suhinaa kaukaa alhaalta, ja
jyrkänteeltä kuuluu julmia sanoja myrskyn puhaltaessa, sekä ääntä, joka
paisuu rajuksi joikumiseksi ja saapi koirat ulvomaan, kajautellen
jumalattomia sanoja myrskyyn.



XVIII.


Myöhään eräänä talvi-iltana istuu Jussa akkunan ääressä katsellen ulos.
Suuren kivikirkon vieressä, kirkkomaalla, ovat kallelleen painuneet
puuristit miltei lumen peitossa. Lumikinokset ulottuvat kirkon
seinustalla aina kapeihin akkunoihin asti. Räystäälle on lunta
ryöpyttänyt riippuvaksi kinokseksi.

Koivunäreikkö kömpii ylös laakson rinnettä, mutta sekin tuntuu matkalla
hukkuvan lumeen, joka saa syleillä koko matalahkoa selännettä ja laskea
koko lakeuden valtansa alle.

Talvitiekin, joka kulkee ylös pikku laaksoon, on puoleksi ummessa.
Niillä parilla perheellä, jotka asuvat edempänä, kirkon yläpuolella, ei
ole paljoakaan asioita toimitettavana maailmalla. Melkein kaikki muut
Jussan pitäjäläiset asuvat nimittäin pitkän rajajoen varrella,
hajallaan penikulmien alalla.

Näin on hän istunut joka ilta, viime syksynä saatuaan kutsumuksen --
tavotellut ääniä kuullakseen, halunnut häiritä hiljaisuutta omalla
äänellään, mutta tulematta sitä koskaan tehneeksi.

Kun tämä pakahduttava kirkaisun kaipuu nyt taas palaa,
astuu hän ruokasalin ovelle ja avaa sen, kuullakseen vanhaa
kainulaispalvelijatarta, joka veisaa hengellisiä lauluja keittiössä.
Kuin vanhat kuluneet virkakalustot on hänkin mennyt perintönä papilta
papille, jotka vain vähän aikaa kuin vieraina ovat olleet täällä.

Hetken kuluttua menee hän taas istuutumaan akkunan ääreen...

Vanha Marja on käynyt levolle, täysikuu nousee selänteen takaa.

Ja yhä istuu Jussa pieniruutuisen akkunan ääressä.

Kirkon heittämästä leveästä varjosta pistää äkkiä esiin kieleke, joka
siirtyy nytkähdellen lumen yli ja katoaa tornin pitkään varjoon.

Jussa jännittää katsettaan.

Kirkkomaan aidan vieressä seisoo mies riisumassa poroaan valjaista. Hän
sitoo sen kiinni, sivaltaa sukset jalkaansa ja oikaisee suoraan
lumikentän halki pappilaa kohti.

Kookas haamu lähenee akkunaa.

Jussa nousee seisoalleen.

Mies katsoo akkunasta sisään. Kuuraisten kulmien alta hehkuu katse,
jonka Jussa luulee tuntevansa.

Jussa yrittää avata kiinnijäätynyttä akkunaa, mutta mies viittaa
kieltäen. "Sh!" -- Hän painaa kasvonsa ihan ruutua vasten: "Oletko
yksinäsi, Jussa?" kuiskaa hän.

"Olen. Eikö siinä olekin Biettar Oula?... Mene ovelle, minä tulen
avaamaan sen." -- --

Biettar Oulan itku oli vähitellen tyyntynyt hillityksi nyyhkyttelyksi.
Sanat vääntyivät ja pusertuivat ylös kurkusta; ne painuivat alas ja
ponnahtivat jälleen ylös, tyhjentäessään hänen elämänsä suurta
halkeavaa ajosta. Suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt sitte kun
lapsena, ja sentähden olikin hänen itkunsa sitä hillittömämpää ja
katkerampaa...

-- -- "Aloin huutaa häntä kääntymään takaisin, mutta silloin tuntui
kuin joku olisi estänyt ääntäni pääsemästä kuuluville, vaikka keuhkoni
olivat ilmaa täynnä, jotta olin vähällä tukehtua... Paha ajatus
varmaankin esti minua huutamasta... Ajatus, paha ajatukseni, se on
hänet hengiltä ottanut!... Miettipä asiaa miltä puolelta tahansa, niin
en sittenkään muuta syytä keksi siihen. Ja lopulta en voinut sitä enää
kestää. En voinut mitenkään, Jussa. Minun täytyi matkustaa tänne. En
uskaltanut mennä kotipitäjäni papin luo. Ja olenhan sinut tuntenut
lapsuudestasi asti."

Jussa oli sammuttanut lampun, ja kuu valaisi Biettar Oulan kalpeita,
riutuneita kasvoja, hänen istuessaan lattialla, pää nojallaan Jussan
polvea vasten.

"Syntisi -- tuo sinun paha ajatuksesi, josta puhut -- ei itsessään
ole pahempi kuin synnit ja ajatukset yleensä -- etkä sinä sen
takia ole näin kovasti kärsinyt. Mutta mielesi oli sillä kertaa sairas,
koko sielusi oli hellä ja kipeä, ja jokainen ajatus kasvoi
omassatunnossasi niinkuin pääsee rehottamaan rikkaruohon siemen
muheassa ruokamullassa... No niin, pidä syntisi syntinä! -- Mutta ole
vakuutettu siitä, että synnin kauhistavaisuus, joka vaivaa
omaatuntoasi, on saanut sinut Jumalan puoleen -- kuin suuri hyökyaalto,
joka saa valtoihinsa hukkuvan ihmisen ja pelastaa hänet... Etkö itse
tunne olevasi nyt matkalla Jumalan tykö?"

Kyllä -- Biettar Oula tunsi. Kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, käsitti
hän olevansa matkalla Jumalan tykö.

He polvistuivat akkunan ääreen ja rukoilivat Jumalaa.

"Luuletko minun nyt voivan nauttia Herranehtoollista?"

"Juuri nyt sinä voitkin."

Jussa veti kaavun ylleen ja he lähtivät kirkkoon.

Biettar Oula polvistui alttarin eteen.

Suuressa, pimeässä kirkossa paloi kaksi yksinäistä alttarikynttilää.
Seiniltä päin alttaria kohti virtaava kylmä ilma pani liekit
vipajamaan. Ilma höyrysi heidän hengittäessään. Avara, tyhjä ja korkea
huone kaikui papin vakaasti, mutta hillitysti lukiessa ehtoollisen
asettamissanoja. Yön vakavuus, yksinäisen ihmisen synninhätä ja pyhä
toimitus loivat sävyä hänen ääneensä ja olivat aiheena sen hellään
kaikuun.

Kun hän lausui sanat: "samoin otti hän myös kalkin", kirkastuivat
Biettar Oulan kasvot rauhasta.

Jo ennen aamusarastusta oli Biettar Oula taipaleella. Hän ajoi joen
jäätä ylöspäin.



XIX.


Jussa sai äkillisen maineen heränneenä pappina. Hän antoi tuuhean,
mustan tukkansa kasvaa pitkäksi, ja joka sunnuntai olivat hänen
kasvonsa käyneet laihemmiksi ja kalpeammiksi ja näyttivät heijastavan
hivuttavaa, salaista iloa erämaan hiljaisuudessa vietetyn elämän
yksinäisyydestä. Hänen rauhoittavan herttaisen lempeytensä vuoksi
viihtyivät tosin ihmiset, joita hän väliin tapasi, hyvin hänen
seurassaan, mutta mitään tuttavallisempaa suhdetta ei hänen ja
seurakuntansa välillä kumminkaan ollut. Hänen olemuksessaan tuntui
jotain vieraannuttavaa.

Mutta eräänä sunnuntaina, myöhään keväällä, näytti ihmisistä, että hän
ihan horjui levottomuudesta, jota ei kyennyt salaamaan. Mitä oli
hänelle tapahtunut? Hän ei hallinnut sanojaan, ne olivat usein ankaria
eivätkä kai aina aivan kristillisiäkään; hän puhui asioista, joista
kansalla ei ollut käsitystä, ja tämä herätti napinaa. Ei pitäisi papin
ylpeillä, jos hänellä onkin vähän enemmän tietoja kun tavallisella
talonpojalla. Oikeanlaiset papit eivät koskaan alentuneet
tuollaiseen...

Jussa oli saanut kuulla jotain Elnasta.

Tuo huhuiltu epämääräinen, mikä oli käynyt kaivamaan esiin hänen
juurtuneita nuoruusmuistojaan, kuohutti hänen sisintänsä niin, että hän
houri vimmoissaan ja puhui seinille: se väänsi muistojen etäisimmätkin
mutkat suoriksi, harhaili kaikkialla, saamatta missään rauhaa, -- sillä
hän ei tiennyt itse, mihin tuo epämääräinen olisi kiinnitettävä. Oli
liian monia mahdollisuuksia.

-- Elnan miehen oli täytynyt matkustaa yksin etelään. Elna itse ei
ollut kyennyt laittautumaan valmiiksi. -- -- --

Oli tullut puhetta nuotiosta ja yöllisestä melusta. Tunturilappalaiset
olivat kuulleet sanoja, jotka koskivat voutiakin, ja ne olivat julmia
sanoja. Voutikin sai siitä tietää, ja kun hän muisteli Biettar Oulaa,
tuota merkillisen suurta synkkää miestä, tunsi hän mieltänsä
ahdistavan. Tämän vuoksi sekä ruumiillisen ja henkisen väsymyksensä
takia, johon oli ollut syynä monien talvien painostava pimeys ja monet
lohdutuksen pikarit, oli hän matkustanut etelään, vaikkei hän vielä
ollut saanut toista virkaa. Mutta Elna ei ollut vielä kyennyt
laittautumaan valmiiksi...

Näin oli kerrottu.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina seisoo Jussa saarnastuolissa ja puhuu
kuuromykästä, joka sai Jumalalta kuulonsa ja puhetaitonsa jälleen.

Kerran on hänen katseensa kohdannut kaukana oven suussa erään naisen,
ja hänen sanansa alkavat harhailla. Kun hänen silmänsä toistamiseen
kääntyvät naiseen, värähdyttää häntä epäselvä aistimus, nainen on
lappalaispuvussa, mutta -- -- --

... Hän pysähtyy, puristaa huulensa yhteen ja likistää käsikirjan
kämmentensä väliin, katse kiintyneenä valjenneihin rystysiin.

Sitte puhui hän seuraavaa:

"Jossakin suurella valtamerellä pistäytyy merenalainen luola jyrkkään
kallioseinään, -- kuinka pitkälle, sitä ei kukaan tiedä.

"Pakoveden aikana näkee sen vettä tippuvan ja vihreäloisteisen holvin
katoavan mustaan pimentoon, ja taustalla kuoleutuu maininki etäiseksi
kohuksi.

"Nousuveden aikana joutuu aukon yläreunakin veden alle, mutta aina kun
hyrsky ponnahtaa takaisin, avautuu osa luolan suuta möyryten kuten
läylentäessä, -- kunnes uusia hyrskeitä kohoaa ja aukko koristen särpää
veden ja kaiken lähellä olevan.

"Tällä luolalla kerrottiin olevan ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.

"Eräs kaukaa tuleva outo mies, joka oli lapsena tullut kuuromykäksi,
saapui eräänä päivänä yrittämään viimeistä keinoa, ihmettä.

"Ei kukaan oikein tiennyt, mistä hän oli kotoisin. Mutta eräs nuori,
vaaleaverinen nainen sanoi hänen olevan idästä päin, rämelakeuksilta...

"Muukalainen soutaa ihmeitätekevän luolan suulle.

"Mainingit heittelevät venettä sinne tänne; ja sitte sieppaa rotko
suuren imaisun, jotta kylmästi värähdyttäviä ilmavirtoja puuskahtaa
kuuromykän keuhkoista, hänen kielensä kahleet laukeavat, hän päästää
kirkaisun, riemuitsevan kirkaisun tuon ahnaan nielun edessä, hänen
korvansa aukeavat, ja hän kuuntelee pyörryttävän iloisena meren
pauhinaa ja kääntää veneen pois luolan ratkaisevasta särpäyksestä...

"Ja kävellessään rannalta sanomattoman iloisena avautuneiden aistiensa
toiminnasta, tapaa hän tuon vaaleaverisen naisen. 'Minä osaan puhua!
Herralle kiitos! Minä osaan puhua ja kuulen', ja hän aikoo syleillä
naista, sillä hän tuntee kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan.

"Mutta nainen työntää hänet pois: 'Menkää tiehenne siitä! -- Mitä minä
välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö!'

"Mies tahtoi saada sanotuksi: 'Ei, ei! -- Siinä olette oikeassa. Pyydän
anteeksi: en tarkoittanut pahaa.' -- Mutta samassa herpautuivat jälleen
hänen kielensä jänteet: hän ei saanut sitä sanotuksi. Eivätkä hänen
korvansakaan enää kuulleet.

"Mutta ne ainoat sanat, mitä ne olivat kuulleet siitä asti kun äidin
ääni viimeisen kerran sointui lapsensieluun, jota kuurous oli
eroittamassa elämän suuresta laulusta -- ne ainoat sanat olivat:
'Menkää tiehenne siitä! Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai
ettekö?!'

"Pitkämatkainen muukalainen souti uudestaan merenalaiselle luolalle,
mutta tällä kertaa masennuksissaan. Mikään ylentävä usko ei temponut
hänen kielensä jäykkiä jänteitä eikä tulistuttanut hänen korviaan.
Meren imuvirtaus herätti hänessä vain pelkoa. Ei tapahtunut mitään
ihmettä, eikä hänellä ollut voimia kääntää venettä poiskaan.

"Aukko nieli hänet.

"Ja mitä nielu saa haltuunsa, sen se pitää omanaan.

"Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja vastustamattomana kuin
kuolema särpii se viimeisetkin murenet -- pitkin väliajoin -- ilman
kiirettä..."

Jussa liitti kätensä ristiin: "Jumala olkoon sen oudon kuuromykän
sielulle armollinen! Amen!" -- -- --

Kun Jussa astui ulos sakaristosta, istui vieras nainen jo reessä --
kaukana tien alivarressa.

Hän piteli ohjaksia itse. Hevonen pyrki porhaltamaan liikkeelle, mutta
hän pidätti sitä.

Pappi seisoi hievahtamattomana portailla. Käsi tempoi ja pyrki
karvalakin reunaan, mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja häntä kidutti
sielunsa nääntymys...

Nainen katsoi taakseen.

Leuka painui yhä enemmän ja enemmän rintaa vasten, katseen tulviessa
pappiin, ja kenties hänen verensä tulvi mukana; katsoja vaaleni...
Hevonen nykäisi. Hän ojensi ohjakset ajajalle. "Aja nopeasti!"

Vasta kun he kääntyivät joen päälle, laukesi hänen henkensä väräjävään
huokaukseen, ja huulet vavahtelivat kiireisesti.

"Aja nopeasti!"

Vauhdin tuottamaan nautintoon tunkeutui tuon tuostakin tuskansekainen
tunne, että takana liehui jotakin varjoa, ajatusta kirkon portaille
jääneestä. Vielä kerran huumasi aistit mielenkarvaus ja halu joutua sen
miehen syleilemäksi, joka käyskenteli yksinäisyyden ympäröimänä...
Kenties oli hän tulossa takana?... Hänen täytyi katsoa taakseen. Yhä
uudestaan ja uudestaan täytyi hänen kääntyä katsomaan; arvoituksellinen
epävarmuus alkoi taas kuristaa hänen henkeänsä...

Mutta sitte hän heräsi taas. "Aja nopeasti!"

... Aurinko pistäytyi pilvenhattaran taakse ja heitti punervan hohteen
lumen höytäleille, joita alkoi leijua alas, ensin harvakseen, sitte
tiheämpään, -- kunnes auringon kajastus ei enää kyennyt tunkeutumaan
niiden läpi...

Hän istui kokoonvaipuneena karhuntaljan alla... Hänen vaaleakutrisen
pikku poikansa ei enää tarvitsisi kysyä, milloin he matkustaisivat isän
luo. Hyvä Jumala, hänen oli käynyt kovin sääliksi miestänsä, kun "se
alkoi" syksyllä -- syksyllä Juhanin tullessa verestyttämään muistoja.
Mutta hän ei voinut sille mitään! Ja hän oli monet kerrat itkenyt,
ettei voinut sille mitään...

Vuono ja meri tulivat näkyviin.

Kyyneleet sulattivat hiutaleet hänen poskiltaan. "Juhani! minä en
voinut sille mitään! Jumala minua auttakoon! minä en tiennyt
paremmin"...

Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut
hänen albumiinsa. Se oli piirretty goottilaisin kirjaimin:

"Jos kohtaat elämässä suuren pettymyksen, lapseni -- ja yksi on
kaikista pettymyksistä suurin --, niin älä luule, että ensimäisen
katkeruuden tuska on surua."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruijan rannoilta - Kertomus Norjan Lapista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.