Title: Ihmiskunnan edustaja
Author: Emerson, Ralph Waldo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiskunnan edustaja" ***


IHMISKUNNAN EDUSTAJIA

Kirj.

RALPH WALDO EMERSON

Suom. Volter Kilpi



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Suurten miesten merkityksestä.
  II. Plato, filosofi.
        Plato, lisäyksiä.
 III. Swedenborg, mystikko.
  IV. Montaigne, epäilijä.
   V. Shakespeare, runoilija.
  VI. Napoleon, käytännön mies.
 VII. Goethe, kirjailija.



Esipuhe.


_Ralph Waldo Emerson_ syntyi 25 p. toukok. 1803 Bostonissa.
Hän kuului vuonna 1685 Amerikaan muuttaneeseen englantilaiseen
dissenters' sukuun. [Dissenters'eiksi nimitettiin Englannissa
valtiokirkkoon kuulumattomia uskonlahkoja.] Hänen esi-isänsä
olivat kuudessa polvessa olleet pappeja, samalla myöskin kulkien
paikkakuntansa kirjallisten harrastusten etunenässä. Papilliselle
uralle antautui nuori Ralph Waldokin, suorittaen 1829 papintutkinnon,
ja tullen papiksi Bostonin unitaristiseen seurakuntaan. Vaikka hän
saavuttikin suurta suosiota saarnaajana, ilmeni kumminkin pian
ristiriitoja, ja jo 1832 erosi hän vakinaisesta papintoimestaan.
Hän kyllä myöhemminkin vielä esiintyi saarnaajana, mutta suhde
hänen ja teologisen maailman välillä oli sentään särkynyt, ja
kun hän 1837 julkaisi Jumaluusopillisen tiedekunnan vanhemmalle
osastolle osoitetun kirjelmänsä, jossa hän julisti uskonnollista
riippumattomuutta ja vapautumista muodollisesta, kirkollisesta
kristinuskosta, tuli juopa täydelliseksi, ja hän erosi lopullisesti
papillisesta toimestaan 1838.

Sitä ennen oli hän 1833 matkustanut Europaan, kulkenut Italiassa,
Ranskassa, Englannissa, tutustunut Europan johtaviin henkiin, tullen
persoonalliseen yhteyteen m.m. Wordsworthin, Coleridgen, ja samoin
Thomas Carlylen kanssa, johon hän liittyi elinikäisen ystävyyden
siteillä. Amerikaan palattuaan alkoi hän toimia kirjailijana, sekä
esiintyä luennoitsijana, tehden lukuisia laajoja luentomatkoja.
Aluksi sai hän kokea kiihkeää vastustusta, häntä pidettiin
hourupäisenä haaveilijana, mutta vähitellen, kirja kirjalta ja luento
luennolta alkoi hänen vaikutuksensa teho kasvaa. Hänen ympärilleen
muodostui Bostonissa ja pienessä lähikaupungissa Concordissa piiri
nuoria intoilijoita -- transcendentalisteiksi he nimittivät itseään
--; ehkä voi ryhmää lähimmin ja valaisevimmin verrata vähän myöhemmin
Englannissa John Ruskinin ympärille muodostuneeseen prerafaelitiseen
liikkeeseen. Tähän ryhmään kuului joukko myöhemmin laajempaakin
mainetta saavuttaneita nimiä, kuten Thoreau, Hawthorne, Alcott,
Margaret Fuller y.m. Tästä, sanoisinko seurakunnasta säteili
Emersonin vaikutus, vähä vähältä, mutta varmasti leveten, kunnes
hänen saavuttamansa tunnustus jo noin 1860 tienoilla alkoi olla täysi
ja ehdoton. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi luentomatkojaan viime
vuosiinsa asti, matkaten Amerikassa ja Englannissakin, ja julkaisi
yhä uusia, kasvavalla suosiolla vastaanotettuja kirjoitelmakokoelmia.
Täten viettäen tyyntä ja työteliästä ajattelija-elämää kuoli hän
vihdoin 27 p. huhtik. 1882 yhtenä Europan ja Amerikan ajatuselämän
tunnustettuna johtajana ja kasvattajana. --

Emersonin maine perustuu hänen lukuisiin kirjoitelmakokoelmiinsa. Hän
on kyllä julkaissut kokoelman runojakin, mutta hänen hengenlaadullaan
ei ollut sitä välitöntä lyyrillisyyttä, että runous olisi ollut hänen
henkensä lähin ja luonnollisin ilmaisumuoto. Hän oli liika kylmä
karu ihminen, voidakseen tulvahtua elämän välitöntä lämpöä huokuviin
näkyihin ja tuntemuksiin, hän oli elämään etäisemmässä viileämmässä
suhteessa kuin elämää luova, iloonsa ja suruunsa hykertyvä runoilija.
Runoilijan, puhuakseen täydestä, vavahtuneesta rinnasta, täytyy
tuntemuksellaan sukeltaa elämän aaltoihin, täytyy itse elää mukana
ilon ja kärsimyksen erehdyksessä, täytyy tuntea hetken tuska kaikessa
kovassa pakahduttavassa lievittämättömyydessään, suoraan rajoitettuun
ihmiseen kohdistuvassa rajattomuudessaan, täytyy tuntea ilokin
ehdottomana, varjottomana, sulana elämän valona ja viserryksenä.
Ajattelija on elämästä kauempana. Hänkin näkee elämän, mutta
elämän, jossa on nykyhetkessä läsnä entisyyskin ja tulevaisuuden
mahdollisuudet. Niinpä ei hän voikaan niin täydellä olennon
pohjaisella vakuutuksella jättäytyä hetken mielialan valtaamaksi.
Hänen ajatuksensa ikäänkuin eristää hänet suorasta syttyneestä
tuskasta ja suorasta syttyneestä ilosta.

Jotain tämmöistä on Emersonin suhteessa elämään. Hänen järkensä
on kuin tasainen tyyni valaistus, joka yltäyleisenä levittäytyy
elämän ylitse. Hänessä on jotain omituista älyn irrallisuutta ja
viileyttä, on kuin ei persoonallisen elämän kipeät, samentavat,
tuskalliset liikutukset ylettyisi häneen asti, hän näkee kaiken
inhimillisen, mutta joku ihmeellinen taika vapahtaa hänet joutumasta
tämän inhimillisen uhriksi, hän näkee elämän, mutta ei ikäänkuin
tunne elämän yksityistuntemuksien sakeaa samentavaa pakkoa, hänen
henkisessä ilmapiirissään vallitsee valaiseva, läpinäkevä järki, ei
kipeä, elämän pohjalla kärsivä, inhimillinen rajoitettu tuntemus.
Kun lukee hänen kirjojaan, on kuin saisi järkensä omituisesti
valaistummaksi ja ikäänkuin ylennetyksi, vapautetuksi, näkee saman
elämän, kuin jokapäiväisesti ympärillään, mutta ihmeellisesti
itsestään eroitettuna, nähtynä kuin ihmeellisen tyynnyttävän ja
kirkastavan seesteen läpi. Aivan kuin seisoisi ihminen läpinäkyvällä
jäällä ja näkisi rauhassa allaan kirkkaana ja heijeisen selvänä sen
syvänteen, joka muulloin levottomana vaarallisena velloo.

Jokainen hänen lauseensa on kylmää, lämmittämätöntä, mutta lempeästi
valaisevaa järjen säteilyä, josta levittäytyy mieleen tyven
ehtymätön henkinen ilo. Ja ne ovat jokainen vilpittömiä, läheisiä,
oleellisia. Niitä saa jättäytyä pohtimaan mielessään turvallisella
luottamuksella. Ne sisältävät aina jotakin. Ne ovat niin sanoakseni
sentraalisia, aina kunkin sanottavan keskelle upottauvia, ja
valaisevat ne sieltä kuin yhdessä silmänräpäyksessä kaikki sanottavan
kanssa yhteydessä olevat asiat. Jokainen lause on oma ajatuksensa,
ja vaikka se ensi silmäykseltä olisi hämäräkin ja oraakelinomainen,
tietää ennakolta, että kannattaa vaivan aukaista sen tarkoitus
itselleen selväksi, sillä jokainen niistä lauseista kätkee valovoimaa
itsessään.

Emersonin kirjat ovat valmiin kypsän miehuuden hartauskirjoja. Hän
kirjoittaa ihmisille, jotka vakavan, ihmisensä vaativan työn lomassa
kaipaavat hengen maailmankin virvoittavaa vilvakasta kosketusta ja
sitä varten etsivät ystävää, jonka huulilta juoksee elämänkokemus
painokkaina, sisällökkäinä sanoina, joita saavat hetkeksensä unohtua
kuulemaan ja omassa mielessään tosiksi havaitsemaan. Tämmöinen
kokenut, miehekäs ystävä juuri on Emerson. Hän puhuu meille
jokapäiväisimmistä asioista, puhuu kaikesta, mikä jokapäiväisessä
elämässä on mieltämme ja ajatuksiamme lähellä; tuskinpa on ihmisellä
mielentilaa, jota hän ei jossain lauselmassaan olisi pukenut sanoiksi
ja kuulakkaaksi, tyynnyttäväksi ajatukseksi.

Se ytimekkyys ja sisällökkyys, jolla Emersonin joka lause on ladattu,
riippuu osaksi hänen työtavastaan kirjailijana. Hän ei kirjoita
mitään yhtenäisiä esityksiä, hän kirjoittaa lauseittain. Ajatuksen,
mikä kulloinkin on kirkastunut hänelle, on hän pukenut lauselmaksi,
nämä lauselmansa sommittelee hän myöhemmin yhteen, sikäli kuin ne
ovat jossakin ajatus- tai asiayhteydessä keskenään. Tätenpä ei hän
johdukaan mihinkään kuolleeseen johtelemiseen, jokaisen lauseensa
antaa hän semmoisenaan, asiallisuudellaan itsensä todistavana,
elävänä, elämää sisältävänä. Sisällökäs ihminen on sulkenut itsensä
niihin kokonaisesti, antanut niissä koko hetkellisen elämän
näkemyksensä.

Tosin johtuu tästä samasta asiasta sekin, ett'ei hän koskaan anna
järjestelmällistä, täydellistä esitystä elämänkatsomuksestaan. Ja
myöskin se, että hänen ajatuksensa yhdessä kohtaa saattavat näyttää
olevan vaikeasti ristiriidassa hänen jossakin toisessa yhteydessä
esittämiensä ajatusten kanssa. Mutta tämä on ainoastaan näennäistä ja
johtuu arvostelijan malttamattomuudesta. Hänen maailmankatsomuksensa,
semmoisena kuin se puhuu hänen kaikista teoksistaan ja hänen
jokaisesta lauseestaan, on päinvastoin ihmeellisen eheä. Juuri
se, että hän joka lauseessa antaa ajatuksensa niin välittömästi
ja kokonaisesti ja minkään sivuajatuksen heikentämättä, valaa
niihin semmoisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden, jommoista
hän ei olisi voinut saavuttaa rautaisimmallakaan ulkonaisella
järjestelmällisyydellä. Jos hänen ajatuksensa joskus tilapäisesti
näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin on upottauduttava
niiden henkeen, tunkeuduttava ainoastaan syvemmälle hänen
persoonallisuuteensa, ja sieltä käsin, kuin korkeammalta tasolta,
on selkenevä, kuinka tämä ristiriita ei olekaan mikään ristiriita,
ainoastaan sama asia nähtynä eri valaistuksessa. Ajatusrakenteen
kokonaisuus riippuu sisällisesti rehellisyydestä ja kiinteästä,
kohdistuvasta, asiassa pysyvästä kuvausvoimasta, eikä mistään
ulkonaisesti noudatetusta johdonmukaisuudesta. Ken puhuu
välittömästi havaitsemuksensa mukaisesti ja valaa lauselmansa omasta
persoonallisuudestaan, hänen sanansa oikeassa hengessä ymmärrettyinä
eivät voi joutua ristiriitaan keskenään; ristiriidan tuo niihin
ainoastaan vieras, typistävä, ajatusten hennot juuret katkaiseva
katsoja, joka ei voi omassa mielessään uudestaan synnyttää ja nähdä
herätettyä kuvaa yhteyksissään ja riippuvaisuuksissaan.

Tämmöisen jokaiseen yksityiseen kohtaan keskittyvän
sisältöpitoisuutensa vuoksi onkin Emerson henkisesti ravitsevimpia
kirjailijoita. Sanon ravitsevimpia, sillä en löydä muutakaan sanaa,
joka lähemmin vastaisi sitä tyydytettyä, turvallista tunnetta,
jolla häntä lukee. Tosin löytyy kirjailijoita ja ajattelijoita,
jotka ovat elämän tykyntää lähempänä, joiden suonissa elämä itse
väkevämpänä, ahdistavampana, mutta ihanampanakin sykkii, joilla
on hedelmällisempi, suurempia kokonaisuuksia omakseen sulattava
omistuskyky, jotka voivat hengestään heittää valtaavammat siltakaaret
ihmisen järjen ja olemisen salaperäisyyden välille, jotka, lyhyesti
sanoen, ovat elämää uhkuvammat, riemukkaammat ja riemastuttavammat,
semmoisia, joiden olennossa on väkevämpi usko ja elämä, ja jotka
siis voivat sytyttääkin väkevämpää uskoa ja elämää, mutta näiden
ihmiskunnan huumaajain ja hurmaajain rinnalla ja ohella on Emersonin
laatuisilla viileämmillä, karummilla hengilläkin oma ihana ylevä
tehtävänsä ihmiselämän kirkastajina ja tyynnyttäjinä. Heidän
silmäinsä alla ei tosin olemisemme salaperäisyydessä muodostu mitään
uutta, he eivät hedelmöitä meitä, avaa meitä uusiin näkemyksiin,
näkemyksiin, joiden huumauksessa unohtaisimme itsemme, omat rajamme,
ulkonaisen olemisemme vajanaisuudet, mutta he avaavat meille olevan
hetken arvokkaaksi, täyttävät mielemme mietiskeliäällä tyvenellä
järjen ilolla, rikastuttavat jokapäiväistä olemistamme. --

Se Emersonin kirja, joka täten ilmestyy suomenkielellä, ei
ehkä ole se kirja, jossa Emersonin kirjoitustapa esiintyy
luonteenomaisimpanaan ja välittömimpänään. Emerson on siellä
parhaiten kotonaan, missä hän saa lausua ajatuksensa vapaasti,
minkään ulkonaisen sommittelu-näkökohdan häntä häiritsemättä. Niinpä
ovatkin hänen omimpia kirjojaan ne, joissa hänen selvitettävänään
oleva aine ei mitenkään sido häntä pysymään jonkun ulkonaisen
kokonaisuuden puitteissa, vaan joissa hän saa pudotella ajatuksensa
kuin kultamurusina lukijan poimittaviksi ja joissa ei useinkaan näe,
missä yhteydessä juuri luettu lause on edelliseensä ja selvitettävään
asiaan, mutta joissa lause itsenään ja semmoisenaan on täyden
ajattelevan huomion arvoinen. Tässä, nyt puheenaolevassa kirjassa ei
Emerson ihan niin vapaasti ja huolettomasti saa jättäytyä kuhunkin
yksityiseen lauseeseensa, hänen täytyy, -- vaikka toisinaan tunteekin
miten väkinäisesti se tapahtuu -- koota ajatuksensa kulloinkin
käsiteltävän persoonallisuuden ympärille, ryhmittää ne tiukemmin
ja kohdistuvammin käsiteltävää ainetta koskeviksi. Mutta tästä
ulkonaisesta keskittäymispakosta johtuu myöskin, että tämä kirja
lienee edullisin ensi tutustaumiselle Emersoniin. Hänen ihmiskunnan
johtavia henkiä käsittelevät luentonsa saavat siitä semmoisen
helposti seurattavan yhtenäisyyden, jota muuten ei Emersonilla
tapaa, ja ovat ne siitä syystä kevyemmät lukea kuin useat muut hänen
kirjoituksensa. Sen ohella on Emerson näissäkin yhä Emerson, lyhyt,
ytimekäs, sattuva, ja tarjoo esitettävä, korkea, ihmistä lähellä
oleva aine hänelle tilaisuuden lukemattomiin karun miehekkäisiin,
henkeä rohkaiseviin ja valaiseviin sanoihin.

-- Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kun tämä otolliseksi ja
terveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä
täällä Suomessa, jolloin kaikki keskinäinen arvonanto ja kunnioitus
ihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin
kaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät
pimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin
räikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys. On hyvä, jos
tässä masentavassa sekasorrossa mielet hetkeksi tulevat johdetuiksi
siihen mielentilaan, joka on kaiken todellisen edistymisen ensimäinen
ehto ja lähde, kunnioitukseen ihmiskunnan parhaimpia kohtaan.
_Kunnioitus_, ehdoton, avaroittava, on nimittäin ihmisen kasvattavin,
kohottavin tunne; siitä juo sielu iäisyyttä ja kasvuvoimaa, ja
sen varassa vartumme, tulemme ihmisiksi. Kunnioituksen voima on
sivistyksen voimaa. Siinä kansassa ei ole ainesta sivistyskansaksi,
jonka jäsenissä ei pala sammumaton, harras kunnioitus, joka ei,
kaiken muun unohtaen, kunnioita henkeä. Ja hengen kunnioittamiseen on
Emerson suuri kasvattaja.

_Volter Kilpi_.



I.

Suurten miesten merkityksestä.


On luonnollista uskoa suuriin miehiin. Emme hämmästyisi yhtäkkiä
tavatessamme nuoruutemme toverit sankareina ja ruhtinaallisessa
asemassa. Kaikki mytologia alkaa puolijumalilla, ja olot, joissa nämä
elävät, saavat ylevän ja runollisen loisteen: heidän neronsa kohottaa
ne kirkkauteen. Gautama-taruissa söivät ensimäiset ihmiset maata, ja
maistui se heistä suloisen hyvältä.

Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä
voima on parasten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja
terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut
iloisaa ja virkistävän voimakasta. Elämä tulee suloiseksi ja
siedettäväksi ainoastaan uskoessamme, että tällainen seurustelu
on mahdollista, ja todellisuudessa tai henkisesti pyrimme me
olemaan ylempiemme seurassa. Heidän nimiensä mukaan nimitämme me
lapsemme ja maamme. Heidän nimensä ovat kutouneet sanoiksi kieleen,
heidän teoksensa ja kuvansa kaunistavat huoneitamme, ja jokainen
päiväntapahtuma johtaa mieleen jonkun kaskun heistä.

Etsiä suurta miestä on nuoruuden unelma ja miehuuden vakavin teko.
Me matkustamme vieraisiin maihin tavataksemme hänen luomiaan -- jos
mahdollista saadaksemme nähdä vilahduksen hänestä itsestäänkin.
Mutta sen sijaan työntää kohtalo meidät toisaalle. Te sanotte,
että englantilaiset ovat käytännöllistä väkeä, saksalaiset
vieraanvaraisia, että Valensiassa on suloinen ilmasto ja että
Sacramenton vuorissa on kultaa koottavana. Entä sitte, mutta minä en
matkusta tavatakseni mukavuudessa elävää, rikasta ja vieraanvaraista
kansaa tai kirkasta sini-ilmaa tai kalleuksia, jotka ovat liika
kalliita. Mutta kunpa olisi joku magneetti, joka osoittaisi ne maat
ja asumukset, missä sisällisesti rikkaita ja voimakkaita ihmisiä
asuu, niin moisin kaiken ja ostaisin sen, ja vielä tänäpäivänä
lähtisin minä matkalle.

Koko ihmissuku on yhdessä kanssamme velassa heille. Tieto, että
jossakin kaupungissa asuu mies, joka on keksinyt rautatien, kohottaa
kaikkien sen asukkaiden arvoa silmissäni. Mutta suunnattominkin
kaupunki, jos sen asukkaat ovat henkisesti mierolaisia, on inhottava
kuin mätänevä juusto, tai muurahaiskeko, -- mitä suurempi, sitä
inhottavampi.

Meidän uskontomme on näiden suojeluspyhäimme rakastamista ja
hellimistä. Tarujen jumalat ovat huippu- ja välkekohtia suurten
miesten elämässä. Kaikki me valamme astiamme saman kaavan mukaan.
Kaikki meidän valtaavat jumaluusoppimme, juutalaisuus, kristinusko,
buddhalaisuus, muhamettilaisuus, ovat välttämättömiä ja välittömiä
ihmismielen vuodatuksia. Historiantutkija on kuin mies, joka menee
kauppapuotiin ostaakseen pukuja tai verhoja. Hän kuvittelee saaneensa
uuden esineen. Jos hän käväisisi tehtaassa, havaitsisi hän, että
hänen uusi kankaansa vain toistaa samoja kiehkuroita ja ruusukkeita
kuin ne, mitkä tapaa Theben pyramidien sisäseinämillä. Käsityksemme
jumalasta ja jumaluudesta on ihmissielun kirkastunut kuva. Ihminen
ei voi piirtää, luoda taikka ajatella muuta kuin ihmistä. Hän uskoo,
että suurten alkuaineitten pohjana ovat hänen ajatuksensa. Ja meidän
ajattelumme tapaa kaikkialla saman alkuolemuksen, olkoon se sitte
yhtenä tai erillisenä.

Jos nyt ryhdymme tutkimaan sen avun laatua, minkä saamme muilta,
niin varokaamme liiaksi noudattamasta nykyaikaista tutkimusta
ja alkakaamme kylliksi alusta. Me emme saa taistella rakkautta
vastaan emmekä kieltää toisten ihmisten oleellista olemassaoloa. En
tiedä, miten meidän on käyvä. Meissä elää yhteiskunnallisia voimia
ja vaistoja. Meidän tunteemme toisia ihmisiä kohtaan synnyttää
jonkinlaisen edun ja hyödyn vuorovaikutuksen, jota ei mikään voi
korvata. Voin toisen avulla tehdä semmoista, jota en voi tehdä
yksin. Voin sanoa sinulle semmoista, jota en ennen ole voinut sanoa
itselleni. Muut ihmiset ovat suurennuslaseja, joiden avulla luemme
omaa mieltämme. Kukin ihminen etsii ihmisiä, jotka ovat toista
laatua kuin hän itse, ja hyviä laatuaan; se on: hän etsii ihmisiä,
jotka ovat hänen vastakohtiaan, ja mitä jyrkimmässä määrässä hänen
vastakohtiaan. Mitä voimakkaampi on luonto, sitä tehokkaampi on sen
vastavaikutus. Säilyttäkäämme laadut puhtaina. Jättäkäämme pikkunerot
arvoonsa. Pääeroavaisuus ihmisten välillä on siinä, täyttävätkö
he omat tehtävänsä vai eivätkö. Ihminen on semmoinen jalo kasvi,
joka kehkeää kuin palmu sisältä ulospäin. Omat tehtävänsä, vaikka
mahdottomat toisille, voi hän suorittaa kevyesti ja kuin leikillä.
Sokurin on helppoa olla makeata ja salpietarin suolaista. Näemme
usein paljon vaivaa tavoittaaksemme ja saavuttaaksemme semmoista,
joka itsestään lankeaisi käsiimme. Sitä ihmistä pidän minä suurena
miehenä, joka elää korkeammissa ajatuspiireissä, joihinka toisten
täytyy kohota työllä ja vaivalla; hänen tarvitsee ainoastaan aukaista
silmänsä nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa ja suurissa
suhteissa, kun taas toisten täytyy tehdä tuskallisia korjauksia
ja valppaasti varoa itseään kaikilta mahdollisilta erehdyksiltä.
Sellainen ihminen auttaa meitä juuri tässä suhteessa. Kauniin
henkilön ei ole mikään vaiva kuvastaa kauniilta silmiimme, ja
kuitenkin, kuinka armaan hyvä on hänen tekonsa! Vaikeampaa ei ole
viisaankaan jakaa viisauttaan toisille. Ja kukin voi tehdä omat
parhaat tekonsa helpoimmasti. "Peu de moyens, beaucoup d'effét."
[Vähällä paljon.] Se on suuri, ken luonnostaan on sitä, mitä hän on,
eikä missään muistuta toisia.

Mutta hänen täytyy olla hengenheimolaisemme ja vaikuttaa jollakin
tapaa selvittävästi elämäämme. En voi itse ilmaista, mitä haluaisin
tietää, mutta olen huomannut löytyvän ihmisiä, joiden luonne
tai teot vastaavat kysymyksiin, joita en ole älynnyt tehdäkään.
Vastaapa joku semmoiseenkin kysymykseen, jota ei kukaan hänen
aikalaisistaan ole tehnyt, ja jää yksin. Menneet ja nykyiset
uskonnot ja filosofiat vastaavat moneen muuhun kysymykseen. Muutamat
ihmiset vaikuttavat meihin rikkaina mahdollisuuksina, mutta ollen
avuttomia itsessään ja avuttomia aikansa keskellä eivät he --
ikäänkuin jonkun leikkivän ilmassa liihottelevan vaiston uhreina
-- voi ilmaista sitä, mitä kaipaamme ilmaistuksi. Mutta suuret
ovat lähellä, me tunnemme heidät ensi silmäykseltä. He tyydyttävät
kaikki odotuksemme ja täyttävät aina paikkansa. Mikä on hyvää,
se on aina vaikutusvoimaista, hedelmällistä; se ottaa tilansa,
hankkii ravintonsa ja liittolaisensa. Terve omena kantaa siemeniä,
ei sekasikiö. Jos mies on paikallaan, on hän luova, hedelmällinen,
kiehtova, ja hurmaten joukot panee hän aikeensa täytäntöön. Virta
uurtaa omat uomansa, ja kukin oikeutettu aate murtaa omat tiensä ja
luo omat menestymisehtonsa: -- viljaa ravinnoksi, muodot ja laitokset
ilmaisukeinoiksi sisäisille pyrinnöille, aseet taistelua varten,
oppilaat, jotka sitä selvittävät. Todellisella taiteilijalla on koko
maanpiiri alustanaan, seikkailijalla ei vuosikausien taistelujen
jälkeenkään ole leveämpää ponnistusalaa jalkainsa alla kuin omat
anturansa.

Tavallisessa puheessamme eroitamme kaksi eri laatua hyötyä tai
etua, joita meillä on suurista miehistä. Välitön anti on mieluista
alkuperäisemmälle käsityskannalle; välitön aineellisen tai henkisen
avun anti, semmoisten kuin terveys, ikuinen nuoruus, tarkat aistit,
parannustaito, taikavoima, ennustustaito. Poikanen uskoo, että on
olemassa opettaja, joka voi myydä hänelle viisautta. Kirkkokunnat
uskovat vieraaseen lunastusvoimaan. Mutta, tarkemmin katsoen, emme
anna suurta arvoa välittömille antimille. Ihminen on sisältäpäin
kehkeävä olento, ja kasvatus on ainoastaan kehittämistä. Muilta
saamamme apu on keinotekoista, ulkonaista, verrattuna luonnon
ilmestyksiin itsessämme. Minkä täten opimme, on ihanaa opittuna ja
toteutettuna, ja vaikutus siitä jää elämään. Todellinen siveys on
sisäistä ja säteilee sielusta ulospäin. Antimet ovat ristiriidassa
kaikkeuden lakien kanssa. Toisia palvellen palvelemme itseämme.
Ihmisen lunastus tapahtuu hänen itsensä kautta. "Hoida omat asiasi!"
sanoo henki: "houkkio, aiotko kurottaa pilviin tai sekaantua muiden
ihmisten asioihin?" Vielä on jälellä välillinen palvelus. Ihmisillä
on kuvannollinen ja edustava merkitys, ja hyödyttävät he meitä
henkisesti. Böhme ja Swedenborg näkivät, että oliot ja asiat ovat
esikuvallisia ja edustavia. Samaten ovat ihmiset esikuvallisia,
edustaen ensinnäkin olioita, toiseksi aatteita.

Kuten kasvit muuntavat kivennäisaineita eläinten ravinnoksi,
siten muuntaa kukin ihminen jotakin raaka-ainesta luonnossa
ihmistarpeisiin. Tulen, sähkön, magnetismin, raudan, lyijyn,
lasin, pellavan, silkin, puuvillan keksijät; työ-aseitten tekijät,
kymmenmurtolaskutavan keksijä, mittaustieteilijä, insinööri,
soittotaiteilija, -- kukin he omalta kohdaltaan tasoittavat yhteistä
tietä läpi tiettömän, tuntemattoman tiheikön. Kussakin ihmisessä
elää joku salaperäinen veto jotakin varmaa luonnonalaa kohti,
jonka toteuttaja ja tulkitsija hän on, kuten Linné kasvien, Huber
mehiläisten, Fries jäkäläin, Van Mons päärynäin, Dalton atoomien,
Euclides viivojen, Newton differentsiaalilaskutavan.

Ihminen on luonnon keskiö, josta langat johtavat kaikkeen maailmassa,
niin juoksevaan kuin kiinteäänkin, niin aineellisesti olevaan kuin
aineessa vaikuttavaankin. Maa pyörii, ja jokainen turve, jokainen
kivi joutuu kerta puolipäivän auringon paahteeseen: samaten joutuu
jokainen elin, jokainen elintoiminta, happo, kide, tomuhiukkanen
suhteeseen ihmisen aivojen kanssa. Se saa vartoa kauan, mutta
sen vuoro tulee. Kullakin kasvilla on oma loisensa ja kullakin
luodulla oliolla oma rakastajansa ja runoilijansa. Höyry, rauta,
puu, kivihiili, magneetti, jodi, vilja, puuvilla ovat jo päässeet
oikeuksiinsa; mutta kuinka harvoja aineksia on taidokkuutemme
sentään tähän asti käyttänyt hyväkseen! Enimmät luontokappaleet
ja luonnonvoimat piilevät vielä salassa ja odottavat. Näyttää
kuin kukin niistä odottaisi, kuten tarujen lumottu prinsessa,
määrättyä ihmisellistä vapauttajaansa. Kukin niistä on päästettävä
lumouksestaan ja astuva päivänvaloon ihmishaamussa. Keksintöjen
historiassa näyttää kuin olisi kukin kypsä ja salattu totuus
ikäänkuin muovaillut aivot itselleen. Magneetin piti ruumiillistua
ihmiseksi jonakin -- Gilbertinä, Swedenborgina, tai Örstedinä,
ennenkuin ihmisjärki voi käsittää sen voimat.

Jos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin
voittopuoliin; -- niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen
vakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee
luonnon sulona -- kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus,
kulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja
ravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut
kiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä
vaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota
ensimäistä olemisen ylistystä, -- "ja katso, kaikki oli sangen
hyvää". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja
mieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen
kokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin
etuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei
ole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä
ja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa,
optiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide,
tähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin
voi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon
astuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä.
Mutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme
niihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin
tenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen
omistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen
mahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja
havaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen
puolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa
vaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa
sillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä
päätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät
kiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat,
joutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat.
Mutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei
ainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin.
Ainoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen
ymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on
suorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi
tullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki
sinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi
lukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja
voimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta
luotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole
virvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka
syvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa
salaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat
lukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja
että ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä
Berzeliuksia ja Davys'ia?

Niinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa
navasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää
tilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista
päivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen
toisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi
elämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja
tuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta
lukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä
ainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme
toistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan
heidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on
saanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut
Homeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa
unohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten
jälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen
valosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri,
siveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli
kuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme
kartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä
uranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää
avaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä
paljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin
keksiessämme uuden tähden.

Olemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista
aineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan
säkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle -- meitä
hyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa.
Tähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja
käsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon,
joka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: "Älä taistele
liika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko
sotataitosi." Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa
opimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja
aavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.

Ihmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu
on minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää
ja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta
jään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi;
kaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien
lisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää
minua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan
minkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä
tuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki
mikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun
halua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: "Tiedän hänellä olevan
suunnattoman työkyvyn", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten
vaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, "jonka työteliäisyyttä
ja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka
oli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään
voinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus
oli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa", -- tai
Falklandista, "joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän
ennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä". Emme voi lukea
Plutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen
lauselmaan: "Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä
Loon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat
päättäväisiksi."

Tämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen;
kuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien
aikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan.
Mitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele,
kun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka
tukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni.
Rakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin
hän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään.
Mitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se
liittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat
halventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään
jotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan
varrella enää saata meitä häpeämään.

Tästä riippuu tuo minusta mitä puhtain kunnioitus, jota kaikki
kansanluokat tuntevat päivän sankaria kohtaan, Coriolanuksesta ja
Gracchuksesta alkaen Pittiin, Lafayetteen, Wellingtoniin, Websteriin,
Lamartineen asti. Kuulkaa, mikä riemu täyttää kadut. Kansa ei voi
nähdä häntä kyllikseen. Miehestä he riemuitsevat! Kas siinä pää ja
vartalo! Mikä otsa! mitkä silmät! Atlaksen olkapäät, ja koko ryhti
sankarillinen; ja sisäistä voimaa kyllin johtamaan tuota mahtavaa
koneistoa! Tämä ilo siitä, että on päässyt täyteen ilmaisuunsa se,
mikä jokapäiväisessä kokemuksessa tavallisesti esiintyy surkastuneena
ja keskeneräisenä, toistuu ja paljoa korkeammassa muodossa siinä
ilossa, joka lukijalla on kirjailijanerosta, ja on juuri tässä tämän
ilon salaisuus. Mitään ei ole jätetty kätköön. On tulta kyllin, jotta
sillä sulattaa vaikka kokonaisen kultavuoren. Shakespearen pääansion
voi sanoa olevan siinä, että hän kaikista ihmisistä parhaiten on
osannut englannin kieltä ja voinut ilmaista, mitä on tahtonut. Mutta
tuo ilmaisun vapaa ja esteetön virtailu uomissaan ja kanavissaan on
ainoastaan terveyttä tai onnellista luonnonlaatua. Shakespearen nimi
johtaa mieleen toisia ja puhtaasti henkisiä lahjoja.

Senaattoreilla ja ruhtinailla ritarimerkkeineen, kunniamiekkoineen
ja vaakunakilpineen ei ole jaettavinaan suosionosoituksia,
verrattavia siihen, että ilmaisee toiselle ihmiselle ajatuksia,
jotka edellyttävät vissiä ylemmyyttä hänen hengenelämässään. Tätä
kunniaa, joka jokapäiväisessä ympäristössä tuskin kohtaa ihmistä
kuin kerran pari hänen elämässään, jakaa nero alinomaa ympärilleen
tyytyväisenä, jos silloin tällöin, kerta vuosisadassa, hänen
antimensa otetaan vastaan. Aineellisten arvojen määrääjät alenevat
ikäänkuin joiksikin kokeiksi ja leipureiksi, kohta kun ilmenee joku
noita henkisten arvojen määrittelijöitä. Nero on yliaistillisten
asiain luonnontutkija tai maantieteilijä, ja piirtää hän niiden
karttaa; ja tutustuttamalla meitä uusiin toiminnan aloihin jäähdyttää
hän mielenkiintoamme entisiin. Me omaksumme nämät yhtäkkiä sinä
todellisuutena, josta se maailma, johon aiemmin olimme tutustuneet,
oli ainoastaan heijastuskuva.

Menemme voimistelusaliin tai uimakouluun nähdäksemme ruumiinvoimaa
ja -kauneutta; yhtäläinen ilo ja korkeampi nautinto on kaikenlaisten
henkisten lahjojen näkemisestä; semmoisten kuin muiston voima,
matemaattinen yhdistelykyky, suuri ajattelumahti, elävä mielikuvitus,
samaten monipuolisuus ja syventymis- ja keskittymisvoima, nämä
kaikki kun ilmaisevat ihmismielen näkymättömiä elimiä ja jäseniä,
jotka jäsen jäseneltä vastaavat ruumiinosia. Me astumme näet täten
uudelle voimistelutanterelle ja opimme arvioimaan ihmisiä heidän
todellisimpien ominaisuuksiensa mukaan tai, kuten Plato sanoo:
"valitsemaan ne, jotka ilman silmien tai minkään muun aistimen
apua etenevät kohti totuutta ja todellista olemista". Ensimäinen
näistä voimista on mielikuvituksen ilakointi, lumo ja riemukas
luova toiminta. Ihmisen mielikuvituksen herätessä näyttävät hänen
voimansa kasvavan kymmen- ja tuhatkertaisiksi. Se herättää meissä
ihanan vapauden ja riippumattomuuden tunnon ja virittää mielessämme
uljaan uskaltavan rohkeuden. Me tulemme kimmoisiksi kuin ruutikaasu,
ja lauselma jossakin kirjassa tai sana, joka on lausuttu jossakin
keskustelussa, vapahtavat mielikuvituksemme, ja silmänräpäyksessä
huuhtelee päätämme linnunrata ja jalkamme tallaavat syvänteiden
pohjaa. Ja tämmöinen hyväteko on todellista, sillä nämä hengen
avaruudet ovat oikeutettua perintöämme, ja kerta astuttuamme yli
rajojen, emme enää koskaan ole aivan samoja säälittäviä rajoitettuja
olentoja kuin ennen.

Ylemmät hengen lahjat ovat niin läheisiä toisilleen, että kaikissa
etevimmissä kyvyissä aina ilmenee jotakin mielikuvituksen voimaa,
jopa lahjakkaimmissa matematikoissakin mutta varsinkin ilmenee sitä
mielissä, joiden ajattelu on välitöntä sisäistä havaitsemista. Nämät
auttavat meitä sillä, että käsittävät elämän pohjaa hallitsevan
yhteyden ja vastakohtaisuuden. Plato, Shakespeare, Swedenborg, Goethe
eivät ikinä ummistaneet silmiään kummaltakaan näistä laeista. Näiden
lakien tajuaminen on jonkinlainen sielujen mittapuu. Pienet sielut
ovat pieniä juuri siksi että ovat voimattomia niitä tajuamaan.

Mutta näilläkin kemuilla on mässäyksensä. Järjen meissä herättämä
ilo muuttuu järjen tulkitsijan jumaloimiseksi. Varsinkin tapaamme
esimerkkejä tämmöisestä orjistumisesta silloin kun ihmiskuntaa on
opettanut ja ohjannut henki, jonka ajatusvoima on ollut erikoisesti
sääntöperäistä. Tästä ovat esimerkkejä Aristoteleen hallitseva
asema ajatusmaailmassa, Ptolemaioksen tähtitiede, Lutherin, Baconin
ja Locken vaikutus, -- sekä uskonnossa kaikkien pappisvaltojen,
pyhimysten ja lahkokuntien historia, jotka ovat ottaneet nimensä
perustajansa mukaan. Mutta voi, joka ihminen on sellainen uhri.
Ihmiselimen heikkous viekottelee aina voimaa käyttämään voimaansa
väärin. Jokapäiväinen kyky riemukseen huikaisee ja sokaisee katsojan.
Todellinen nero taas tahtoo varjella meitä itseltään. Todellinen nero
ei tahdo orjuuttaa, vaan vapahtaa ja herättää meissä uusia aisteja.
Jos kaupunkiimme ilmestyisi viisas mies, niin herättäisi hän niissä,
jotka puhuisivat hänen kanssaan, uuden voiman ja rikkauden tunnon,
aukaisemalla heidän silmänsä näkemään heille tähän asti tuntemattomia
aarteita, hän rauhoittaisi mielemme horjumattoman vakaiksi ja
tyynnyttäisi meidät vakuutetuiksi siitä, ettei meitä voi pettää,
koska kukin voisi nähdä elinehtojemme vajanaisuudet ja varmuudet.
Rikas näkisi erehdyksensä ja köyhyytensä, köyhä turvasijansa ja
apuneuvonsa.

Mutta luonto saattaa kaiken aikanaan tasapainoon. Sen keinona
on kiertokulku. Sielu ei siedä vallitsijaa ylitsensä, ja kaipaa
vaihtelua. Perheenemännät sanovat palvelijasta, joka on ollut
kelvollinen: hän on palvellut jo liika kauan meillä. Olemme
ainoastaan taipumuksia, tai paremmin vielä ilmauksia ja oireita, eikä
kukaan meistä ole täydellinen. Me hipaisemme ja käymme, ja juomme
siemauksen sieltä täältä elämän lukemattomia kuohuja. Kiertokulku
on luonnon laki. Kun luonto riistää meiltä suuren miehen, tähystää
kansa taivaanrantaa nähdäkseen hänen seuraajansa, mutta semmoista ei
näy, eikä ole näkyväkään. Hän on viimeinen laatuansa. Lähin suuri
mies on esiytyvä jollakin toisella kokonaan uudella alalla; tällä
kertaa ei mikään Jefferson tai Franklin, vaan joku suuri kauppanero,
senjälkeen joku rautatiekuningas, sitten kalojen tutkija, sitte joku
puhvelinpyytäjä ja tutkimusmatkailija, tai joku puolivilli Lännen
kenraali. Tämä on turvamme karkeampiin vallitsijoihimme nähden,
parhaimpia vastaan taas on hienompi apukeino. Voima, josta he tekevät
meidät osallisiksi, ei ole heidän omaansa. Kun meitä hurmaavat
aate-ihanteet, niin emme ole niistä velassa Platolle, vaan niille
itselleen, joiden velallinen itse Platokin on.

En saa unohtaa, että olemme erikoisessa velassa eräälle erityiselle
ryhmälle. Elämä on asteikkosarja. Suuret miehemme ovat suuressa
määrässä eriarvoisia. Ihmiset ovat kaikkina aikoina noudattaneet
joitakin harvoja miehiä, jotka joko sen aatteen laadun vuoksi,
jota he edustavat, tai suuren vastaanottokykynsä takia ovat
oikeutetut johtajan ja lainsäätäjän asemaan. Nämä opettavat meille
alkuperäisen luonnon ominaisuudet -- avaavat meille luonnon sisäisen
lainmukaisuuden. Me uiskentelemme päivä päivältä harhojen virtaa, ja
mieltämme tenhoovat ne ilmalinnat ja kangastukset, jotka pettävät
ihmisiä ympärillämme. Mutta elämä on totinen asia. Valoisina hetkinä
sanomme: "Auetkoon minulle tie todellisuuteen, liika kauan olen
kantanut narrinkaapua." Tahdomme oppia tuntemaan taloustieteemme
ja valtiotaitomme perusteet. Oppikaamme salakirjaimien selitys,
tai, jos ihmiset ja asiat ovat jonkun taivaallisen sävelteoksen
katkelmia, niin perehtykäämme sen juoksutuksiin. Järkemme on pettänyt
meitä, mutta on ollut täysijärkisiä, tervemielisiä ihmisiä, jotka
ovat iloinneet ja nauttineet rikkaasta, sisällökkäästä olemisesta.
Minkä he tietävät, sen tietävät he meidän hyväksemme. Jokaisen uuden
miehen ohella tulee ilmi jokin uusi luonnonsalaisuus, eikä raamattua
ole kirjoitettava loppuun, ennenkuin on syntynyt viimeinen suuri
mies. Nämä miehet taltuttavat eläimellisen luonnon huumehaaveet,
he saattavat meidät mieleviksi ja malttaviksi ja antavat meille
uusia pyrintöperiä ja uusia voimia. Ihmisten kunnioitus valitsee
nämät korkeimmalle sijalle. Siitä ovat todistuksena ne lukemattomat
muistopatsaat, muotokuvat ja muistomerkit, jotka johtavat heitä
mieliimme jokaisessa kaupungissa, kylässä, asunnossa ja laivassa: --

    Yhä nousevat etehemme haamunsa heidän
    Ylevämmät veljemme, yhtä tok' verta;
    Ja he vihkivät pöydät ja vuotehet meidän
    Sulolemmellä sanojensa, katseittensa.

[Käännöksessä esiytyvät runosäkeet on suomentanut maisteri _O. E.
Helkiö_.]

Kuinka ilmaisisin ja selittäisin aatteiden ratkaisevan merkityksen,
sen ihanan palveluksen, jonka tekevät meille ne, jotka istuttavat
siveellisiä totuuksia ihmismieliin ja yleistajuntaan? -- Elämäni
ajan on minua kiusannut eräs ainainen arviointi. Kun työskentelen
puutarhassani ja karsin ja hoidan omenapuutani, niin tyydyttää
työskentelyni minua, ja voisin jatkaa sitä loputtomiin. Mutta silloin
tuleekin mieleeni, että päivä on kulunut ja ett'en ole tehnyt
muuta kuin tätä mieluisaa tyhjänpäiväistä. Matkustan Bostoniin
tai New-Yorkiin ja juoksen asioillani: ne tulevat suoritetuiksi,
mutta päättynyt on päiväkin. Minua kiusaa muistellessani, minkä
hinnan täten olen maksanut tämmöisistä joutavuuksista. Johtuu
mieleeni tarun aasinnahka, joka oli semmoinen, että ken vaan istui
sillä, hänen toivonsa täyttyivät, mutta joka toivolta hävisi siitä
palanen. Menen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Mitä tehnenkin,
en voi siirtää silmiäni kellosta. Mutta jos ilmaantuisi siellä
seuraan joku hieno ylevä sielu, joka tietäisi tuskin mitään eri
ihmisistä ja puolueista, Carolinasta ja Cubasta, mutta joka voisi
paljastaa lain, jota nämä kaikki erikoisasiat noudattavat, ja siten
vakuuttaisi minut siitä iäisestä oikeudesta, joka tekee tyhjäksi
jokaisen väärän pelaajan aikeet ja joka saattaa vararikkoon jokaisen
omanvoiton pyytäjän, joku, joka antaisi minulle tunnon siitä
ett'en ole riippuvainen maastani ja ympäristöstäni ja ajasta ja
ihmisruumiista, niin vapahtaisi se ihminen minut; minä unohtaisin
kellon, liukuisin ulkopuolelle tukalia ahdistavia suhteitani,
toipuisin vammoistani, heräisin kuolemattomaksi päästessäni tuntoon
iäisistä haihtumattomista omaisuuksistani. Täällä keskellämme on
kamppailu ankara rikkaudesta ja köyhyydestä. Me elämme torilla, jolla
on saatavissa ainoastaan rajoitettu määrä vehnää tai villaa tai
maata, ja jos minulla on niitä enemmän, niin täytyy niitä jollakin
toisella olla sitä vähemmän. Näyttää kuin en saisi omistaa mitään
rikkomatta hyviä tapoja vastaan. Kukaan ei iloitse toisen ilosta,
koko olomme on alinomaista sotajalalla olemista, alinomaista väärää
sortamista. Jokainen saksilaisrotuinen lapsi on kasvatettu tahtomaan
olla ensimäinen. Se on meidän järjestelmämme; ja jokainen joutuu
arvostelemaan arvonsa sen mukaan, miten syvää mielipahaa, kateutta
ja vihaa hän herättää kanssakilpailijoissaan. Mutta noilla uusilla
aloilla, aatteitten mailla on tilaa yllin ja kyllin: siellä ei ole
sortavaa oman arvon tuntoa eikä töykeätä toisten teiden sulkemista.

Ihailen suuria miehiä, millä alalla he esiintyvätkin, ihailen
toiminnan miehiä ja ajatuksen miehiä, ihailen jyrhiä ja ihailen
herkkiä, "Jumalan ruoskia" ja "ihmiskunnan lemmikkejä". Ihailen
ensimäistä Caesaria ja Espanjan Kaarle V:ttä; Ruotsin Kaarle
XII:tta, Richard Plantagenetiä ja Ranskan Bonapartea. Ylistän
jokaista kelvollista miestä, virkamiestä, joka täyttää sijansa,
upseeria, ministeriä, senaattoria. Ihailen hallitsijaa, joka seisoo
lujasti, raudanvarmasti paikallaan, jalosyntyisenä, rikkaana,
ylväänä, kaunopuheliaana, menestyvänä, lumoten kaikki alaisikseen
ja valtansa ja voimansa tuiksi. Miekka ja nuija, tai mielet kuin
miekka ja nuija, jouduttavat maailmojen työtä. Mutta suurempana
pidän häntä, jos hän voi kieltää itsensä, ja kaikki sankarit ja
sallia, että tulvii niiden sijalle järjenvalo, jonka rinnalla ja
edessä yksityisoliot unohtuvat, tuo ylevänhieno, vastustamattomasti
ylöspäin kohottava voima hengessämme, joka hävittää tunnon kaikesta
yksityisolemisesta; voima niin suuri, että voiman omistajakin sen
edessä hupenee olemasta. Silloin on hän oikea hallitsija, jos hän
antaa hallitusmuodon kansalleen, silloin oikea pappi, jos hän
julistaa sielujen yhdenvertaisuutta ja vapahtaa palvelijansa heidän
sokeasta jumaloimisestaan, silloin oikea keisari, jos hän voi olla
ilmankin valtakuntaansa.

Mutta tarkoitukseni oli ainoastaan vähän tarkemmasti määritellä paria
kolmea näistä palveluksista. Luonto ei koskaan säästä opiumiaan ja
lievityskeinojaan; vaan kaikkialle missä se vammaa luomiaan jollakin
rumuudella tai puutteellisuudella, tuhlaa se voiteitaan haavalle,
ja kärsivä kulkee iloisana läpi elämänsä, aavistamatta kurjuuttansa
ja kykenemättä näkemään sitä, vaikka koko maailma jok'ikinen päivä
osoittaa sitä sormellaan. Arvottomat ja vahingolliset yhteiskunnan
jäsenet, joiden olemassaolo on yhteiskunnallinen mätä, pitävät
poikkeuksetta itseään sorretuimpina olentoina maailmassa eivätkä
ikinä toivu hämmästymästä aikalaistensa kiittämättömyyttä ja
itsekkyyttä. Maapallomme paljastaa kätkettyjä voimiansa, ei
ainoastaan sankareissa ja ylienkeleissä, vaan myöskin kielikelloissa
ja juoruakoissa. Eiköhän ole omituista sekin, että on kätketty
kaikkeen olevaan varma määränsä hitaista saamattomuutta, säilyttävää,
vastustavaa voimaa, jolle kaikki muuttuminen ja herääminen on
vastahakoista? Ihan riippumatta kunkin henkisistä voimista ylpeilee
jokainen ihminen mielipiteestään ja on varma siitä, että hän on
oikeassa. Ei ole sitä raihnaisinta isoäitiä, eikä narrimaisinta
hölmöä, joka, käyttäen viimeisiä hitusia ymmärryksen ja järjen
lahjojaan, ei omassa mielessään virnistelisi ja ilkkuisi toisten
mielettömyyksille. Mikäli joku ihminen on erilainen kuin minä, sikäli
on hän minun silmissäni houkkio. Ihminen ei voi aavistaakaan, että
hän saattaisi olla väärässä. Miten nerokasta liittää asiat toisiinsa
tuolla liitekeinolla lujemmalla kuin mikään sementti! Mutta kesken
kaikkea tätä sokean itsetyytyväisyyden virnistelyä astuu yht'äkkiä
ohitsemme haamu, jota itse Thersiteskin voisi kunnioittaa ja ihailla.
Se on hän, jonka pitäisi johtaa meitä sillä tiellä, jota vaellamme.
Hänen apunsa on rajaton ja ehtymätön. Ilman Platoa melkeinpä
kadottaisimme uskomme järkiperäisten kirjojen mahdollisuuteen.
Me näytämme tarvitsevamme ainoastaan yhtä, mutta juuri sen me
tarvitsemmekin. Me kaipaamme liittyä ylevän uljaisiin ihmisiin, koska
vastaanottokykymme on rajoittamaton ja koska seurustelu suurten
kanssa helposti istuttaa suuruutta ajatuksiimme ja tapoihimme.
Kaikissa meissä asuu viisauden mahdollisuus, vaikkapa se ainoastaan
niin harvoissa elävänä vaikuttaa. Tarvitaan ainoastaan yksi viisas
seurassa, ja kaikki ovat viisaita; niin nopea on tartunta.

Siten ovat suuret miehet kuin voide, joka poistaa silmiltämme
itserakkauden kalvon, antaen meille kyvyn nähdä toisia ihmisiä
ja heidän tekojaan. Mutta on vikoja ja heikkouksia, jotka ovat
syöpyneet kokonaisiin kansoihin ja aikakausiin. Ihmiset tulevat
aikalaisiinsa, vieläpä enemmän kuin esi-isiinsä. On huomattu,
että vanhat aviopuolisot, tai henkilöt, jotka monta vuotta ovat
asuneet yhdessä, tulevat toistensa näköisiksi; ja, jos he eläisivät
kylliksi kauan, emme voisi eroittaa heitä toisistaan. Luonto kammoo
tuommoista yhteenmukauvaisuutta, joka uhkaisi sulattaa maailman
muodottomaksi möhkäleeksi, ja rientää särkemään tuommoisia hentoja
yhteenliittymisiä. Samanlaista sulaumista tapahtuu saman kaupungin,
saman lahkon, saman puolueen jäsenien kesken; ja ajan aatteet
liikkuvat ilmassa ja tartuttavat kaikki, jotka hengittävät sitä.
Nähtyinä tarpeeksi korkealta näyttäisivät New-York täällä ja tuolla
Lontoo, ja koko länsimainen sivistys kuin mielettömyyksien pesältä.
Me pidämme toisiamme silmällä ja kiihotamme kilvoittelevalla
kateudellamme ajan virmaa mielettömyyttä. Kilpenä omaatuntoamme
vastaan käytämme yleistä tapaa ja aikalaisiamme. Ja toisaalta on
ylen helppoa olla yhtä viisas ja hyvä kuin kanssaihmisemme. Opimme
varsin helposti aikalaisiltamme sen minkä hekin tietävät, ja opimme
sen ikäänkuin omistaisimme sen ihomme huokosten kautta. Me tajuamme
sen myötätunnon voimalla, tai kuten vaimo kohoo miehensä henkiselle
ja siveelliselle tasolle. Mutta me pysähdymme siihen, mihin hekin
pysähtyvät. Hyvin vaikeata on meidän astua siitä edemmäksi. Suuri
ihminen, tai semmoinen, joka pysyy luonnon povella ja katkaisee
tapojen siteet, pelastaa meidät uskollisesti noudattaessaan
johtavia aatteita sovinnaisista erehdyksistä ja suojelee meitä
aikalaisiltamme. He ovat niitä poikkeuksia, joita tarvitsemme
kaiken muun yhtäläistyessä. Vieras suuruus on vastamyrkky kaikelle
ummehtuneelle, keskinkertaisuuteensa piintyvälle salaseuraisuudelle.

Täten vahvistaa ja vaurastuttaa meitä nero, ja me virkenemme
tahmentumisesta, jonka liika paljo seurusteleminen vertaistemme
kanssa on aiheuttanut, ja me uskallamme riemuiten luonnon syvyyksiin,
suuntaan, johonka hän meitä johtaa. Miten korvaakaan yksi ainoa suuri
mies kokonaiset kääpiökansat! Jokainen äiti soisi yhden pojistaan
neroksi, vaikkapa kaikki muut jäisivätkin keskinkertaisiksi. Mutta
uusi vaara uhkaa suuren miehen vaikutuksen liikanaisuudessa. Hänen
vetovoimansa tempaa meidät sijaltamme. Me olemme tulleet henkisesti
riippuvaisiksi ja henkisiksi itsemurhaajiksi. Oi! tuolla jo häämöttää
apumme taivaan rannalla: -- uusia suuria miehiä, uudenlaatuisia ja
uusin lahjoin, kaikki tasoittaen ja heikentäen toistensa vaikutusta.
Me saamme kyllämme kunkin erikoisen suuruuden hunajasta. Jokainen
sankari muuttuu lopulta rasitukseksi. Voltaire ei ollut ehkä mikään
ilkeä ihminen, kuitenkin hän sanoi lempeästä Jesuksesta: "Kunpa en
ikinä enää tarvitsisi kuulla sen miehen nimeä." Ylistetään George
Washingtonin kuntoa. -- "Hitto vieköön koko Georg Washingtonin!"
on jakobini-paran ainoa vastaus ja puolustus. Mutta ihmisluonto
tarvitsee tämmöisen turvakeinon. Mitä suurempi on keskihakuisuus,
sitä suurempi on myöskin keskipakoisuus. Suuren miehen vastapainoksi
asetamme hänen vastakohtansa, ja valtion menestys riippuu tästä
vipusimesta.

On joka tapauksessa sentään jyrkkä rajansa suurten miesten
vaikutuksella. Suuret määrät semmoisia ominaisuuksia, joita emme voi
käyttää, estävät meitä lähestymästä neroja. He vaikuttavat varsin
tenhoovasti ja luokseenvetävästi meihin, ja ovat kaukaa nähden kuin
omiamme, mutta joka taholta olemme estetyt lähestymästä heitä. Mitä
vahvempi on veto heitä kohti, sitä tehoisampi on myöskin työntö
poispäin. On ikäänkuin jotain epätodellista, epäpätevää siinä
hyvässä, jonka he ovat tehneet meille. Syvimmät havaintonsa ja
näkemyksensä havaitsee ja näkee ihminen itselleen. Ne ovat jotakin
epäoleellista hänen seuraajalleen, niin kauan kuin hän ei itse ole
omassa olemuksessaan niitä kokenut. On kuin olisi jumaluus varustanut
jokaisen sielun, jonka se lähettää luontoon, varmoilla voimilla
ja hyveillä, joita ei voi jakaa ja antaa toisille ihmisille, ja
kuin olisi se lähettäessään tämän sielun toteuttamaan jotain uutta
tehtävää olevain piirissä, piirtänyt sille sanat: "Ei siirrettävä
toiselle henkilölle", tai "Ainoastaan tätä matkaa varten". On jotakin
pettävää ihmismielten keskinäisissä suhteissa. Rajakivet ihmisten
välillä ovat näkymättömät, mutta niiden yli ei koskaan voi astua.
Ihmisessä elää niin harras tahto jakaa ja niin harras tahto ottaa
vastaan, että jokainen ihminen pyrkii häipymään toiseksi ihmiseksi;
mutta yksilöisyyden laki tekee tehoisiksi salaiset voimansa: sinä
olet sinä ja minä olen minä, ja niinä pysymme.

Sillä luonto tahtoo, että kaikki pysyy itsenään; ja samalla kuin
kukin yksilö pyrkii kasvamaan ja kasvamaan ja sulkemaan kaiken muun
pois ja laajenemaan maailman ja olemisen ääriin asti ja tekemään
tyhjäksi omalla itsellään kaiken, silloin on luonnon sitkeä
alinomainen pyrkimys suojella kaikkea yksityistä kaikelta muulta.
Kaikkeen on kätkettynä itsensäsäilyttämisen ja itsensäpuolustamisen
voima. Mikään ei ole ilmeisempää kuin se voima, joka suojaa jokaista
yksilöä toisilta yksilöiltä maailmassa, jossa hyväntekijä niin
helposti vaihtuu sortajaksi, ainoastaan siten, että hän jatkaa
vaikutusvoimaansa aloille, joissa sitä ei enää tarvita, maailmassa,
jossa lapset näyttävät niin kokonaan olevan ajattelemattomain
vanhempainsa armoilla, ja jossa yleensä melkein kaikki ihmiset ovat
liiaksi seuranhaluisia ja toistensa asioihin sekautuvia. Täydellä
syyllä puhumme me lasten suojelusenkeleistä. Kuinka paljon ovatkaan
he, juuri lapset edellämme välittömyydessään ja vaistossaan,
joka kavahtaa huonoja henkilöitä sekä kaikkea halpamaisuutta! He
vuodattavat omaa yltäkylläistä suloansa kaikkeen, mitä he näkevät.
Senpävuoksi eivät he olekaan semmoisten kasvattajapoloisten armoilla,
kuin me täysikäiset. Jos me töykimme ja nuhtelemme heitä, niin
unohtavat he nopeasti sen ja saavat itseluottamusta, ja jos me
hemmottelemme heitä ja suvaitsemme heidän vikojaan, niin löytävät he
muualta ohjeensa.

Meidän ei tarvitse pelätä ylivoimaista vaikutusta. Jalolla, alttiilla
luottamuksella saamme antautua. Palvele suuruutta! Älä kavahda
mitään nöyrtymistä. Äläkä säästä mitään palvelusta, jonka vaan voit
tehdä. Ole jäsen heidän ruumiistaan, heidän suunsa hengitys. Uhraa
itsekkyytesi! Mitä siitä, kun vaan tulet avarammaksi ja jalommaksi?
Älä välitä, jos sinua tästä moitittaisiin: altistuminen, antauminen
olkoon kernaasti suurempi kuin tuo nurja ylpeys, joka saidasti
säilyttää omat rajansa. Tule toiseksi; älä ole itseäsi, vaan Platon
oppilas; älä itsenäinen ihminen, vaan kristitty, älä luonnontutkija,
vaan Descartesin oppilas, älä runoilija, vaan Shakespearen seuraaja.
Turhaa, kehityksen pyörää ei voi pysäyttää; ei hitauden ja pelon,
eipä itse rakkaudenkaan voimat voi sinua kiinnittää. Eteenpäin,
iäti eteenpäin! Mikroskooppi havaitsee monadin tai väre-eläimen
liikkuvan infusorioiden keskellä veden pisarassa. Yht'äkkiä ilmestyy
eläimeen pilkku, joka laajenee raoksi, ja samassa on edessämme kaksi
täydellistä eläintä. Samanlaista iäti jatkuvaa eroittautumista
tapahtuu ajatusmaailmassa ja yhteiskunnassa. Lapset luulevat,
ett'eivät he voi elää ilman vanhempiaan. Mutta pikemmin kuin he
huomaavatkaan, on tuo musta pilkku ilmestynyt ja ero tapahtunut. Joku
sattuma paljastaa heille nyt heidän riippumattomuutensa.

Mutta _"suuret miehet"_ -- se nimitys on melkein loukkaus. Löytyykö
siis luokkia? Onko olemassa kohtalo? Miten käy sen lupauksen, joka
on hyveelle annettu? Syvämielinen nuorukainen valittaa luonnon
kohtuuttomuutta. "Ylväs ja ihana on sankarinne", sanoo hän, "mutta
katsokaahan Pekka-parkaa tuossa, jonka maailmana ovat hänen
työntikärrynsä, katsokaahan kaikkia noita lukemattomia Pekkoja!"
Miksi ovat joukot hamasta historian alkupäivistä asti olleet
miekkojen ja kanuunoiden ruokana. Ihanteet aateloivat muutamat harvat
johtajat, joilla on tunnetta, järkeä, rakkautta, uhrautumisvoimaa; ja
nämä pyhittävät sodan ja kuoleman; mutta mitä jää noiden poloisten
osaksi, jotka he pestaavat ja surmaavat? Ihmisten halpa-arvoisuus
on jokapäiväinen murhenäytelmä. Toisten halpuus on meille yhtä
oleellinen tappio kuin se, että itse olisimme halpoja; sillä me
kaipaamme yhteiselämää.

Vastaukseksi näihin huomautuksiin voisi sanoa, että yhteiskunta on
ikäänkuin Pestalozzin järjestelmän mukaan toimiva koulu: kaikki ovat
vuoroonsa sekä opettajia että oppilaita. Meille on yhtä edullista
sekä vastaanottaa että jakaa. Ihmiset, jotka tietävät samaa, eivät
läheskään ole edullisin seura toisilleen. Mutta saatettakoon
sen sijaan jokaisen älykkään ihmisen seuraan toinen, toisilla
kokemuksilla varustettu ihminen, ja kohta on kuin laskisi vettä
järvestä, kaivamalla rinnalle matalamman säiliön. Tämä tuntuisi
tuottavan jo aivan ulkonaistakin etua, ja suureksi hyödyksi on
se jokaiselle puhujalle, koska hän siten voi muovata ajatuksensa
selviksi itselleen. Persoonallinen mielentilanne vaihtuu varsin
keveästi arvokkuudesta riippuvaisuuteen. Ja jos näyttää siltä, kuin
ei joku koskaan istuisi johtajan istuimella, vaan aina seisoisi
ja palvelisi, niin johtuu se siitä, ett'emme ole saaneet seurata
seuran toimintaa tarpeeksi pitkää aikaa, jotta näyteltäväin osain
kiertokulku olisi ollut täydellinen. Mitä taas tulee siihen, että
puhumme joukoista ja tavallisista ihmisistä, niin ei ole mitään
tavallisia ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on lopullisesti sama arvo, ja
todellinen taide on mahdollinen ainoastaan sen vakuutuksen pohjalla,
että kukin kyky kohdallaan saa ylistävän tunnustuksensa. Rehellinen
kilpailu ja vapaa kenttä ja tuoreimmat laakerit kaikille voittajille
alallaan! Mutta taivas on varannut saman liikkumistilan kaikelle
olevalle. Kukin on levoton, kunnes hän on heittänyt oman säteensä
kaikkeuden kupuun, ja siten nähnyt oman voimansa kirkastetuimmassa
ihanuudessaan ja täydellisyydessään.

Päivän sankarien suuruus on suhteellista; he kasvavat nopeammin; tai
ovat he semmoisia, joissa menestyksen hetkenä on ollut kypsänä jokin
ominaisuus, jota sinä hetkenä on kaivattu. Toiset ajat vaativat taas
toisia ominaisuuksia. Muutamat säteet livahtavat tavallisen katsojan
nähtävistä, ja tarvitsevat hienompaa silmää, tullakseen huomatuiksi.
Kysy suurelta mieheltä, onko ketään häntä suurempaa. Hänen
aateveljiään on, eikä silti että joukko ei heitä huomaa vähemmän
suuria, vaan päinvastoin suurempia. Luonto ei ikinä lähetä suurta
miestä elämään uskomatta samalla salaisuutta siitä jollekin toiselle
sielulle.

Yksi ilahuttava tosiasia käy esiin näistä tutkisteluistamme, -- se
että rakkaudessamme on todellista kohoamisvoimaa. Yhdeksännentoista
vuosisadan kuuluisuudet ovat joskus lueteltavat todistuksina
kehittymättömyydestämme. Ihmiskunnan kehitys on kaiken historioimisen
ainoana todellisena aineena. Meidän täytyy siinä monessa kohdassa
luottaa omiin johteluihimme ja täyttää monta aukkoa kertomuksessa.
Kaikkeuden historia on ilmiöiden esille tulemista, ja elämä on
muistelemista, mieleen johtamista. Yksikään ihminen kaikissa
kuuluisuuksien sarjoissa ei ole sulaa järkeä tai valoa tai sitä
elämän ja tiedon alkuolentoa, jota etsimme; hän on ainoastaan omalla
alallaan ikäänkuin tähystyskohta uusia mahdollisuuksia kohden. Kunpa
voisimmekin jonakin päivänä saattaa päätteeseen tuon ikiolennon
kuvan, josta nuo sädehtivät pisteet ovat osia! Tutkiessamme muutamia
ihmisiä joudumme kuin joillekin alkualoille, jossa yksilöllisyys
häipyy ja kaikki koskevat ja yhtyvät toisiinsa voimainsa
äärimmäisyydessä. Siellä ei enää voi tulvehtivaa ajatusta ja tuntoa
sitoa ja pidättää mikään persoonallisuuden raja. Tässä on suurten
miesten voimien salaisuus -- heidän sielunsa laajenee ja vuodattuu.
Uusi sielun ominaisuus työskentelee päivät ja yöt ja levittäytyy
kuin keskipisteestään ulospäin laajeneva rengas sekä pyrkii ilmoille
noudattaen uusia tuntemattomia lakejaan: sielujen sisäinen yhteys
näyttäytyy läheisimmäksi: mikä on löytänyt tiehykkeensä yhteen, sitä
ei voi sulkea toisestakaan, ja pieninkin lisäys totuudenhavainnossa
ja voimassa jollakin taholla on yhtä suuri lisäys kaikkien tuon
henkisen tasavallan jäsenien totuuden havainnossa ja voimissa. Jos
kaikki erot kyvyssä ja asemassa häipyvät olemattomiin, kun katsoo
yksilöitä siinä iäisyydessä, joka on välttämätön, jotta kunkin
tehtävä saa todellisen täytäntönsä, niin häipyy tuo näennäinen
vääryys vielä nopeammin, jos kohoomme näkemään kaikkien yksilöiden
sisäisen, keskisen yhteyden, ja havaitsemme, että ne ovat saman
iäisen olemuksen muodostumia, josta virtaa kaikki oleva ja elämä.

Ihmisyyden henki on historian oikea näkökohta. Laadut ja ominaisuudet
pysyvät; ihmiset, joissa ne ilmenevät, ilmaisevat niitä, milloin
kirkkaammin, milloin heikommin, ja väistyvät taaskin; laadut ja
ominaisuudet jäävät ja ilmenevät taas uusissa aivoissa. Mikään
kokemus ei ole jokapäiväisempi. Joskus on nähty fenixlintuja, niitä
ei enään nähdä, mutta maailma ei silti ole päässyt lumouksestaan.
Astiat, joille näette piirretyiksi pyhiä vertauskuvia, esiytyvät
teille nyt tavallisina savenvalajan teoksina, mutta kuvien on pyhä,
ja vielä tänä päivänä saatatte nähdä ne samat kuvat, mutta nyt
piirrettyinä kaikkeuden seinille. Joksikin aikaa ovat opettajamme
meille ikäänkuin edistysaskeleittemme merkkipaaluja ja mittoja.
Joskus ovat he olleet tiedon enkeleitä ja heidän haamunsa piirtelivät
pilviä. Myöhemmin tulimme lähemmäksi heitä, näimme heidän voimansa,
kehityksensä ja rajansa; ja he luovuttivat sijansa toisille neroille.
Onpa onni, jos jokukin nimi jää niin korkealle, ett'emme vielä pysty
lukemaan sitä lähempää ja että aika ja vertailu eivät ole riistäneet
sädettäkään sen loisteesta. Mutta lopulta olemme herkeävät etsimästä
ihmisissä täydellisyyttä ja tyytyvät heidän yhteiskunnalliseen ja
edustavaan laatuunsa. Kaikki, mikä koskee yksilöä, on tilapäistä ja
ainoastaan tulevaisuutta varten, kuten yksilö itsekin, joka kohoo
rajoistaan ja rajoituksistaan yleiseen olemiseen. Emme koskaan saa
todellisinta ja parasta hyötyä nerosta niin kauan kuin pidämme häntä
alkuperäisenä voimana. Samana hetkenä, jona hän lakkaa olemasta
meille perussyynä, alkaa hän auttaa meitä sitä enemmän vaikutuksena.
Sillä silloin ilmenee hän meille valtaavamman mielen ja tahdon
tulkkina. Pimeä minäkin muuttuu läpinäkyväksi Alkusyyn valossa.

Kuitenkin, ihmiskasvatuksen ja ihmistoimeliaisuuden rajoissa voimme
sanoa, että suuria miehiä on olemassa, jotta voisi esiintyä vielä
suurempia. Elollisen luonnon tarkoituksena on pyrkiä korkeampaan, ja
ken voi määrätä tämän pyrkimyksen rajat? Ihmisen tehtävänä on luoda
valoa hämäryyteen ja kylvää kaikkialle, koko elämänsä ajan, tiedon ja
laulun siemeniä, jotta ilmasto, vilja, eläimet, ihmiset lauhkenisivat
ja jotta rakkauden ja lempeyden taimet versoisivat moninkertaisina.



II.

Plato, filosofi.


Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin
uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa
kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen
lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet,
ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat
kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen,
sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen,
puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen
elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi
käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota
vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on
Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä
olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo
irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut
oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka
vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle
ajalleen -- joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau,
Alfieri, Coleridge -- kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka
ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä
viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään
jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin
sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän
ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg,
Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua
hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän
ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen
opeistaan.

Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon
-- Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä,
koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä
ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut
vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat
ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka
monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen
miehiään -- platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen
sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir
Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy
Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus
ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen
sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken
siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa
häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa.
Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää
eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka
englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen:
"kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan
kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet
näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato
uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen
laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja
ulkopuolelle.

Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen
tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen
arveltujen teoksien suhteen -- mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä
väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen,
päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy
epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita
Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet
nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että
heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he
eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten
useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa
useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata
määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen
oppilaittensa.

Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko
oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja
sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet
ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään;
kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se
vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa
aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan
luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan
unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä
arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa
hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan
ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta
tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja
jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista;
jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä
ottaa lunnaansa kaikista maista.

Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon -- Philolaoksen,
Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli,
vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään
voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi --
kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä
myöhemmässä ajatusmaailmassa -- vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen,
mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja
ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle
ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä
laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi.
Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla
välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine
ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet
ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen,
joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta
perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla
on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa
määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen
välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä
yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan
korkeampaa päämäärää varten.

Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät
tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän
elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos
haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on
heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla
erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä
ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät
hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten
filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.

Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles
kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen
nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana
yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta
ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli.
Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua
Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen
siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan,
sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan
kolme -- toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen
pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan
Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa
kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan
kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.

Mutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän
miehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa --
mistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä,
sitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen
raamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen
miehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon
kirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan,
kaikki kirkot, jokaisen runoilijan -- tehden korkeimmissa
ajatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin
ikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen
totuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä
ja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani
hämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa
ihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan,
jonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki
sen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa -- mutta ei
kenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin
historioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole
siinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen
arvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja
tilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä.
Kuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja
filosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä,
joka meidän nyt on suoritettava.

Tämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja
laajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa
arvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon
järjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen
kehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät,
kirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta
ilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa
ja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas,
niin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen,
niin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he
tekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on
hiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun
sivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille
eivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä
ja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät
he tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa
yksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan
selviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista
heikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa
kasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa.
"Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka
olisi ymmärtänyt minua", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua,
runoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä -- kaikki siksi ett'eivät
he kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria
myöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä
olennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että
hän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan;
ja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet,
sukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian
laita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon
eristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.

Jokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin
nuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin
älylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti
ylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen
kurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön
ikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan
taivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden
hetki ja voimien huippukohta.

Samanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja
samanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot
kuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma
alkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa,
joka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten
tietosaavutusten kautta.

Ennen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan
geometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat
alkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta,
vedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin
alkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato,
järjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai
ihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää
Aasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee
tarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. "Ken voi jäsennellä ja määritellä
oikein, hän on oleva minulle kuin Jumala."

Tällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen
suorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on
aina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys.
2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka
liittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset
eroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu -- niinpä juuri
tämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin -- havaitsee aina
asioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta
puhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa
elää mielessämme läsnä.

Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta,
sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta
sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että
se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden
-- ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon
keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat
Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama
pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana
kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä,
vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa
moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden
kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä.
Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen
nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat.
Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa
poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut
toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä
ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin
matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä,
kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.

Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus
antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä
rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen
olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän,
etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat,
Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta
kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja
ylevimpiin laulelmiin.

Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä,
aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja
sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat
kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun
voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin
minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko
tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja
ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät."
"Sanat _minä_ ja _minun_ aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä
on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on
sielu -- sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja
muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva,
vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta
sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten
nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin
nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä
oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa,
on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden.
Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen
sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen
luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan
esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava
muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin
ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain
Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan
nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole
minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole
sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia,
enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa
sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä
kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen
on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää
näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen,
ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan -- vapahtumaan luonnosta.

Jos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka
nielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus
aivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen
on ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti,
jälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee
itseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi
perusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät
ja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen
järkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on
lepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen
säteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa
itsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa,
toinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista,
toinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä
saavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos
voimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita
kummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa,
että toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta --
päästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen
käyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.

Kukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa
perustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon
pohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla
moninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys
osiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.

Näillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa.
Aasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa,
filosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat
yliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa
kuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan
ja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän
uskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen
luonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi
hengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on
taiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti
rajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.

Europalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien
laajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä,
muoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles,
Ateena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla,
jota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta
vielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään
pimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään
Pariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat -- ei
neulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain,
kehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään
intialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten
hävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili
nuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta;
ja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla
näyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin
uuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly
Lowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät.
Roomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin
kauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt,
höyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa
ympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen
kirjallisuus.

Sillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko
olennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken
olevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan
moninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta
ja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää,
pintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti
hän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa.
Sekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan.
Määrittelevä ajattelu ja luonnonfilosofia ovat europalaisen hengen
tuntomerkkejä; hän laski niiden pohjaksi Aasian uskonnollisuuden.

Lyhyesti, oli syntynyt henki, jonka mieli saattoi itsessään
tasapainoon nämä voimat, pohjaansa myöten tajuten kummankin. On
yhtä helppoa olla suuri kuin pienikin. Syy miksi emme kohta usko
suuriin henkiin on se, että ne ovat kokemuksemme ulkopuolella.
Todellisessa elämässä ovat ne niin harvinaisia, että ne ovat melkein
uskomattomia; mutta pohjaltaan ei ole olemassa mitään ennakkoluuloja
heitä vastaan, vaan päinvastoin on mitä vahvimmat ennakkoluulot
heidän edukseen. Mutta olkoonpa kuultu ääniä pilvistä vai ei, olkoon
hänen äitinsä tai isänsä uneksinut, että poikanen olisi Apollon
lapsi, olkoon mehiläisparvi laskeunut hänen huulilleen vai ei,
ihminen oli syntynyt, joka voi nähdä saman asian molemmat puolet.
Tuo ihmeellinen, luonnossa niin tavallinen yhdiste, Jupiter-mitalin
päällinen ja alinen puoli, mahdottomuuksien yhdistymys, joka ilmenee
ja toistuu jok'ainoassa oliossa: niiden todellinen ja niiden henkinen
merkitys -- se oli nyt kokonaisenaan siirtynyt myöskin ihmistajuntaan.

Sielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti
yliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille
vastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman
hyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin.
Joskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin
tuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno
puhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista
ja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista,
hevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli
itsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu,
että asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen
esityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat
täyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina
asioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen,
joilla ottaa ja omistaa omansa.

Jokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa
perusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin
kahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä
rannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin
vaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme
jostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka
ei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan
silloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden
on taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin
paljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen
kahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin
voiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja
ehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon
ja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous
ilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina
jonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat
vierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja
käyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten
statistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon.
Asiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän
kiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin
toisen puolen Jupiter-mitalia.

Ottaaksemme yhden esimerkin: -- luonnonfilosofit olivat suunnitelleet
kukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-,
liikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia
tai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien
ja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät
semmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan
ikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän
senvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: "Selittäkäämme syy, mikä
sai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän
oli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta.
Ilman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki
olevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken
tahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn
ja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa." "Kaikki oleva on
olemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä."
Tämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.

Tämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen,
ilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa
nerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat
ja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka
kuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei
ole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan
tarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet
hänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain,
rajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen.
Hänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä
käsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla
on lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen
sisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se
pistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain
ruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: "Jos Jupiter astuisi
maan päälle, puhuisi hän kuten Plato."

Tämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa
suorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä
jonkinmoinen vakavuus, joka "Tasavallassa", ja "Phaidonissa"
kohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt
sairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta
säilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan
edessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa
kirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus
kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen
teoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän
rehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja
kunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi
kansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo,
että runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat
lähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että
jumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan
tekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa
houreessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden
valtakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee
sielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee
rankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja
saksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.

Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa,
että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: -- "Ole
uljas!" ja toisella portilla -- "Ole uljas, uljas, aina uljas!"
ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika
uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen
malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä
radallaan -- niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa
sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa.
Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan
Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä
hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen
ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen,
ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin
yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin
tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään
useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa
huoneessa kuin köyhäkään, -- vaan on hänellä kulloinkin juuri se
puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima,
samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty
sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä
tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi
hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi -- eepillinen esitys,
erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys,
tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin
ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja
hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan
ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen
arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta"
ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan
käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen
kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.

Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä
osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti
antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää
kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja
valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta
jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä."
Hänellä oli varoja olla antelias, -- hänellä, jolla näköpiirinsä
auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon
avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen
kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän
leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän
maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin
mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä
vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu
kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina
valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet
täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni
semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden
halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat
ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni
mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin.
Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä
voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon
kaikki muut kilpataistelut täällä."

Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään
ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että
ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina
ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja
oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla
filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä
ei ole, -- tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen
runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta
Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä
olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän
nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan
tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.

Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja
peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai
mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja
kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti
sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten
Parmenideessä, että siten oli laita -- että tämä Oleva kohosi järjen
rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin
tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin
koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti
ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" --
se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa,
-- rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä
ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan
kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa
europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä;
ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat
käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat
toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun,
osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme.
Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede
suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota
sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä -- sanon sitä
dialektiikaksi -- joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta.
Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä
arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen.
Tieteet, parhaimmatkin -- matematiikka ja astronomia -- ovat kuin
metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain
sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen
käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen.
"Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen
tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi,
vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan
tieteeseen, joka käsittää kaiken."

"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä,
elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä
järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole
tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan
ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen
hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää,
että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on
hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin
lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että
totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme
selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen
vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden
olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on
todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki
onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole
mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata,
on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on
hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus -- antaa
kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä
muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta.
Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja
tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti
paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme
mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja
sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja
todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään
voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin
se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.

Täten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki
Spartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin
kuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen.
Hän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista,
hyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja
henkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. "Oi Sokrates", sanoi
Glaukon, "koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen
kuunteleminen kuin tämä nyt." Minkä arvon antaakaan hän neron
suurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä
arvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän
ihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän
kasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle,
astronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän
ylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla
käyttää silmiämme: "Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi
ihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen
kehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin,
jotka voimat -- vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin,
niin yksisointuisen vaihtelemattomiin -- kuitenkin ovat sukua noiden
kiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina
järkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden
vaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia
eksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta." Ja "Tasavallassa":
-- "Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä
jonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja
haudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi
ennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden."

Hän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea
tunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille
tulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset
luonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa
synnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta
ja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. "Ne,
jotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti
muodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea
talonpoikiin ja käsityöläisiin." Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina
aikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä
kantansa. "Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta,
mitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden
tilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan
sen." Platon kanta oli yhtä selvä. "Olemisen viidestä järjestyksestä
voivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä." "Tasavallassaan"
hän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja
taipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.

Viehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä
esiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi
saada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on
tullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei
ansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt
viisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut
hänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on
tapahtunut. "Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole
mitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva
henki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän
kanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen
kanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta.
Semmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on
Jumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin;
mutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt,
eiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka
vastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut,
joka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu." Aivan
kuin hän olisi sanonut: "Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä
en voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi
sinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme
oleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat
sinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä
olen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan
yläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä
salaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa.
Kaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en
antamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni."

Hän sanoi: hengenviljelystä! -- hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt
lisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta
ihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka
ei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja.
Plato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen'
kohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan
ja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta
kerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta --
kunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle,
ja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista.
Hän sanoi silloin: "Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen
ja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan
pienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole
sivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen
itsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme
mistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat
ovat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita".

Avain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti
kahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman
totuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja
sanoo hän: "Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan.
Leikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista -- toinen edustava
aistien, toinen käsitteiden maailmaa -- ja näistä kahdesta uudesta
leikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä
osaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja
ja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet:
kasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon
käsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on
sisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia." Näitä
neljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko,
ymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa,
samaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan
kuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen
toimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.

Kaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa
opettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää
eloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne
se saapuukin -- ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan;
mutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon
kauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota
meidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos
sen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan.
Saman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä
taiteessa. "Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää
silmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen
tällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja
voimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on
kaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja
kuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista."

Sama on asianlaita aina: "Juhlapidot" on opetus samassa hengessä,
joka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille
saarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen
rakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan
kaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden
mereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina
läsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa
pohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta -- ainoastaan Jumala.
Samassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi
opettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että
suurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja
että ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.

Tämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut
ikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu
kaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on
muovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon
hengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen
kaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi
eroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on
paras esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten
voimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta
kunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät,
tavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se
toisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun -- sitä enemmän kun
hänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle
pilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka
aina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä,
savenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän
oli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja
itsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus,
että kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja
johti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä -- väittelemään
hän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet
häneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen
keskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää
koko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja
väittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä
sanotaan "aika velikulta".

Hän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli
hirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan
lähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit,
antoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea
Ateenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli
puheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä
lausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista
ja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista,
joita ei voi nimittääkään -- varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin
hienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin
Franklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi
jalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa
kuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä
jatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.

Kunnon vanha setä hän oli suurine korvineen -- kauhea lavertelija
-- mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen
uskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen
joukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta
jouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen
yksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan
kansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet
turmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän
elää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä
vedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä
kestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä
kukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään
alusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki
paljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen
tilaisuutta mielihuvitukseensa -- puhua mielensä mukaan kaiken
päivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa -- silloin
tällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita,
hyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan
on, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä
keskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä
tietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot
puhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä
ateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan
voi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin
vakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään
suvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta,
mutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain
väärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse
kumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua
mitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja
väärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka
ylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta,
jonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka
aina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän
sai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä
herttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta
hän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä.
Ei pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin
johtopäätöksiin joko -- tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja
Gorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo
hirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle
seuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei
edes voi sanoa, mitä se onkaan -- tuo Sokrates-tahkiainen on siinä
määrin noitunut hänet.

Tämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs
lystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine
hänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi
yhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä
voittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen
tai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen.
Syytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa
hän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa
elämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän
kansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates
astui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei
voinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton
lahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan
petoksella. "Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava
kaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja
rummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te
puhutte." Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen
maine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja
maailman historiassa.

Tuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja
marttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein
pyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti
kiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä
tajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui
kuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten
aarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa
onnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos
ja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen
toisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen
omituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen
yhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti
ja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa,
joille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä
taas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen
kuvastamina.

On vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä
välittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä
ovat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti
tieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin,
selvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia,
kuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä
mitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että
hänen kirjoitelmillaan ei ole -- ja tämä riippuu epäilemättä juuri
järjen ylivallasta hänen teoksissaan -- sitä elävää vaikutusvoimaa,
mikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman
arabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa
asettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen
johonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.

Enpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme
tässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole
mikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja
suolan ominaisuudet suolan.

Toisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat
puoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä
olemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja
selkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä:
hän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista.
Häntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate
pukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä,
täydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt,
ei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä,
ei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat
paljaita tilkka- ja palatekeleitä.

Pisinkin aalto häipyy nopeasti mereen. Platosta olisi platonismi
ollut kylläkin suotava: itsetietoinen ja tarkka maailmankuva,
ennen kaikkea tarkka. Sen pitää olla maailma kulkeneena Platon
hengen kautta, ei mitään vähempää. Jokaisella atoomilla pitää olla
platoninen vivahdus; jokaisen ennen tuntemasi atoomin, jokaisen
suhteen tai ominaisuuden olet tapaava täällä ja tunteva, mutta
nyt järjestettynä, ei luontoa enää, vaan taidetta. Ja sinä olet
tunteva että Aleksander todellakin valtasi miehin ja ratsuin
valtakuntia taivaankappaleissa -- mutta nämä valtakunnat ja aine,
josta valtakunnat luodaan, alkuvoimat, itse taivaankappaleetkin
ja taivaankappalten ja ihmisten lait ovat kulkeneet kuin ravinto
hänen ruumiiseensa eivätkä enää ole ravintoa, vaan ruumista;
siten on koko tämä jättiläissuupala sulanut Platoksi. Hän on
anastanut omistusoikeuden koko maailmaan. Tämä on individualismin
ylväin pyrintö. Mutta tämä suupala osoittautuu liika suureksi.
Jättiläiskäärmeellä on hyvä halu nielaista se, mutta se ei onnistu.
Sen yritys raukee tyhjiin, ja purressaan tukehtuu se: purtu maailma
tarrautuu purijaa hampaisiin. Siinä on hänen turmansa: voittamaton
luonto elää edelleen ja unohtaa hänet. Siten tapahtuu kaikille: siten
täytyy tapahtua Platollekin. Iäisen luonnon rinnalla häipyy Plato
ainoastaan filosofiseksi kokeeksi. Hän pohtii sinne ja pohtii tänne.
Teräväjärkisinkään saksalainen, hänen uskollisin oppilaansa, ei ole
koskaan voinut sanoa, mitä platonismi todella on; ja tosiaankin,
häneltä voi jokaisessa suuressa kysymyksessä esittää mitä ihanimpia
lausuntoja tueksi aivan päinvastaisille käsityksille.

Olemme pakotetut sanomaan tämän, jos meidän täytyy ottaa huomioon
Platon tai jonkun toisen filosofin yrityksiä vallita luontoa -- joka
ei ole vallittavissa. Ikinä ei ole mikään neronvoima vähimmälläkään
menestyksellä voinut selittää olemista. Arvoitus pysyy arvoituksena.
Mutta on väärin olettaa että Platolla oli tämä kunnianhimo. Älkäämme
näyttäkö kohtelevan kevytmielisesti hänen kunnioitettavaa nimeään.
Ihmiset ovat järjen voimiensa mukaan antaneet tunnustuksensa hänen
yliaistillisille pyrinnöilleen. Ken tahtoo oppia tuntemaan häntä,
verratkoon häntä ei luontoon vaan toisiin ihmisiin. Kuinka monet
ihmispolvet ovatkaan menneet lepoonsa, ja yhä on hän saavuttamaton!
Mahtavana ihmisjärjen rakenteena kuin joku Karnak tai keskiaikaiset
tuomiokirkot tai etrurialaiset muinaisjäännökset vaatii hänen
elämäntyönsä tullakseen käsitetyksi ihmishengen voimat kaikessa
niiden laajuudessa. Minä arvelen, että hänet näkee todellisimmin,
kun näkee hänet syvimmän kunnioituksen silmillä. Mitä syvemmin
häneen perehtyy, sitä syvempänä ilmenee hänen järkensä ja sitä
moninkertaisempina hänen ansionsa. Sanoessamme: kas tuossa on hieno
kokoelma satuja tai kiittäessämme hänen kirjoitustapaansa tai
tervettä älyään tai aritmeettista kykyään puhumme kuin koulupojat,
ja pelkäänpä että suurin osa siitä kärsimättömästä kritiikistämme,
jolla arvostelemme dialektiikkaa, ei ole paljoakaan pätevämpää.
Tämä kritiikkimme on hiukan sukua kärsimättömyydellemme penikulman
pituudesta, kun meillä on kiire; mutta on kuitenkin parasta, että
penikulma saa pitää tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä kyynäräänsä.
Syvällenäkevä Plato on suhdittanut valot ja varjot elämämme hengen
mukaan.


Plato, lisäyksiä.

Bohnin "Serial library" sarjassa ilmestynyt oivallinen
englanninkielinen käännös Platon teoksista, jota pidämme parhaimpana
palveluksena, minkä halpahintaiset kirjallisuussarjat ovat tehneet,
tarjoo meille tilaisuuden muutamaan pikaiseen huomautukseen tämän
kiintotähden korkeudesta ja valovoimasta tai liittämään tähän, kuten
sanomalehdet sanovat, tuoreimmat tiedot Platosta.

Laajan yleistämiskykynsä kautta on nykyaikainen tiede oppinut
korvaamaan ihmisen tutkijalle yksilöiden vajanaisuudet piirtämällä
hänen eteensä sukujen kasvun ja kehityksen ääriviivat ja herättämään
tyyntymystä ja toivoa mielessä ainoastaan yksinkertaisesti
valaisemalla ääretöntä taustaa. Ihmisolennon kehityksen taustana
ovat sisilisko ja kasvi. Hänen taiteensa ja tieteensä, hänen otsansa
kevyet kirkkaat lapset, näyttävät ihmeellisiltä katsottuina siinä
valossa, että niiden luojan otsa joskus on ollut härän, krokotiilin
tai kalan otsan kaltainen. Näyttää kuin luonto ei mitenkään olisi
ollut tyytymätön tuloksiinsa, kun se verrattuna geologiseen yöhön
takanaan viidessä kuudessa vuosituhannessa on tuonut ilmoille viisi
kuusi miestä semmoista kuin Homeros, Phidias, Menu ja Kolumbus.
Ja todistavatkin nämä näytteet puun kelpoisuutta. Ne osoittavat
selvää edistystä trilobiittiin tai sisiliskoon nähden ja ovat
hyvänä perustana vastaiselle edistymiselle. Tällä taiteilijalla
on aikaa ja tilaa yllin kyllin, eikä se tajua teidän puheitanne
ikävistä valmisteluista. Se odotteli kärsivällisesti ohivierivät
paleontologiset ajanjaksot, kunnes löi hetki, jolloin ihminen
oli ilmestyvä. Ja taaskin kuluu aikoja ja ajanjaksoja ennenkuin
ihmisjärki aavistaa maan liikkuvan, ja taaskin aikoja ennenkuin
voidaan piirtää vaistojen ja hengenvoimien kartat. Mutta kuten
sukujen samaten on yksityisten ihmistenkin toistaan seuraaminen
kohtalon määräämä ja ihana, ja Platolla on onni merkitä ihmiskunnan
historiassa uuden ajanjakson alkua.

Platon maine ei perustu mihinkään yksityiseen johtopäätelmään tai
sokraattisten mietiskelyjen mestarilliseen esitykseen tai mihinkään
erikoiseen todisteluun, kuten esimerkiksi todisteluun sielun
kuolemattomuudesta. Hän on enempi kuin erikoistuntija tai koulumies
tai geometrian tutkija tai yleensä jonkun erityisen sanoman julistaja
ja profeetta. Hän edustaa hengen etuoikeuksia, nimenomaan varsinkin
sitä hengenvoimaa, joka johtaa asioita korkeammalle ja korkeammalle
tasolle ja siten kehittelee kussakin asiassa esille taimen, jossa
se ikäänkuin sisältä kasvaa ja levenee. Tämmöiseen kasvuvoimaan
herättäminen kuuluu ajatuksen olemukseen. Luonnontutkija ei koskaan
voi johtaa meitä käsittämään sitä, vaikka hän tekisi mitä havaintoja
maailmankaikkeudesta tahansa, vaan on hän yhtä köyhä piirtäessään
papereilleen Orionin sumutähtiä kuin mitatessaan maapalstan kulmaa.
Mutta Platon Tasavallan voi sanoa tällaisen sisäisen levenemisvoiman
vuoksi aiheuttaneen ja siis ikäänkuin edeltäkäsin itsessään
käsittäneen Laplacen astronomian. Kasvu- ja levenemisvoima on
elimellistä. Henki ei luo sitä, mitä se käsittää, yhtä vähän kuin
silmä luo näkemänsä ruusun. Lukiessamme Platon ansioksi sen, että
hänellä oli tätä ajatuksen kasvuvoimaa, sanomme ainoastaan että hän
oli täydellisempi ihminen, joka voi käyttää luonnon tajuamiseen
aistien, ymmärryksen ja järjen täyttä asteikkoa. Tämä ajatuksen
sisäinen levenemisvoima on siinä, että henkinen näkövoimamme jatkuu
vielä, kun taivaanranta jo rajoittaa luonnollista näkemistämme, ja
että tämä kaukonäkö paljastaa meille luonnonlakien kauaskantoiset
joka taholle levittäytyvät säteet. Plato seisoo kaikkialla
teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta
kaikkeuden. Senpätähden kasvaakin jokainen hänen sanansa kuin luonnon
selitykseksi. Minne hän luokin silmänsä, näkee hän sivu sen, mikä
on, johonkin syvempään ja vieläkin syvempään. Hänen havaitsemuksensa
vastakohtien synnystä toisistaan, kuoleman elämästä ja elämän
kuolemasta -- tuo laki, jonka mukaan luonnossa eroittaminen on
yhdistämistä, mätäneminen ja kolera ainoastaan merkkejä uuden elämän
muodostumisesta; se, mitenkä hän näkee pienen suuressa ja suuren
pienessä, mitenkä hän tutkii valtiota kansalaisessa ja kansalaista
valtiossa ja lopulta jättää epäilemään, onko hän esittänytkin
Tasavaltansa vertauskuvaksi yksityisen ihmissielun kasvatuksesta;
hänen ihanat määrittelynsä aatteista, ajasta, muodosta, laadusta,
viivoista, määrittelynsä, jotka toisinaan ovat ehdollisia, kuten
määrittelyt hyveestä, rohkeudesta, oikeudesta, kohtuudesta; hänen
mieltymyksensä opettaviin vertauksiin ja hänen vertauksensa itsekin:
Trophoniuksen luola, Gygeen sormus, vaunujenajaja hevosineen,
kultainen, hopeainen, vaskinen ja rautainen luonteenlaatu, Theuth ja
Thamus ja näky Hadeksesta ja Kohtalottarista -- satuja, jotka ovat
syöpyneet ihmisten mieliin kuin eläinradan merkit; hänen aurinkoinen
silmänsä ja hänen lempeä sielunsa hänen yhtäläistymisoppinsa, hänen
oppinsa muistelemisesta, hänen selvä näkemyksensä toistumisen laeista
tai siitä vastavaikutuksesta, joka turvaa oikeuden välittömän
toteutumisen kautta kaikkeuden: oppi, joka esiytyy kaikkialla, mutta
varsinkin lauselmassa: "Mitä tulee meihin Jumalasta, se palaa meistä
Jumalaan", ja. Sokrateen uskossa, että lait täällä alhaalla ovat
tuolla ylhäällä vallitsevien lakien siskoja.

Vielä sattuvampia esimerkkejä tarjoovat hänen siveelliset
johtopäätöksensä. Plato väittää, että tieto ja hyve ovat yhtä, pahe
nimittäin ei voi koskaan tuntea itseään ja hyvettä, mutta hyve
tuntee sekä itsensä että paheen. Silmä todisti, että oikeus oli
parasta niin kauan kuin se oli hyödyllistä, Plato opettaa, että
se on aina hyödyllistä, että hyöty siitä on sisäistä ja pysyvää,
vaikkapa oikeamielinen salaisikin oikeutensa jumalilta ja ihmisiltä,
että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä, että rikollisen
pitäisi tavoitella rangaistustaan, että valhe oli vahingollisempi
kuin murha ja että tietämättömyys ja tietämättömyydessä lausuttu
valhe oli turmiollisempi kuin tapaturmassa tehty murha, että sielu
vastahakoisesti sallii itseltään riistettävän totuuden, ett'ei
yksikään ihminen tee syntiä ehdoin tahdoin, että luonnon tie
edistykseen kulkee hengestä ruumiiseen ja että vaikkapa terve ruumis
ei voi saattaa entiselleen sairasta sielua, niin voi kuitenkin terve
sielu palauttaa ruumiin parhaaseen mahdolliseen tilaan. Viisaalla
on oikeus vallita tietämätöntä, nimittäin ohjata häntä tietoon. Ken
soittaa väärin, hänelle on oikea rangaistus se, että hän ohjataan
oikeaan ääneen; sakko, joka on hyvän ihmisen maksettava hänen
kieltäytyessään hallitsemasta, on että hän joutuu itseään huonomman
hallittavaksi; jotta hänen vartiomiehensä eivät tavoittelisi, kultaa
ja hopeaa, on heille opetettava, että heillä on omissa sieluissaan
kultaa ja hopeaa, ja on tämä saattava ihmiset taipuvaisiksi antamaan
kullekin, mitä hän vaan tarvitsee.

Tämä kaukonäkö selittää myöskin sen merkityksen, jonka hän antaa
geometrialle. Hän näki, että yliaistillinen maailma oli yhtä
lakiperäinen ja säännönmukainen kuin maapallokin ja että taivaallinen
geometria oli yhtä paikallaan siellä kuin viivojen ja kulmien
logiikka täällä alhaalla, että maailma oli läpeensä matemaattinen,
että hapen, typen ja kalkin suhteet ovat muuttumattomat, että aina on
olemassa varmat määrät vettä, liuskakiveä ja magnesiumia; tarkalleen
yhtä muuttumattomat ovat siveysperusteidenkin keskinäiset suhteet.

Tämä aikaisin Goethe vihaten kaikkea teennäisyyttä ja valhetta
iloitsi voidessaan paljastaa sen tosiolevan, joka on tilapäisen
pohjana: hän tuo ilmi kaikkialla vallitsevan yhteyden, yhtenäisyyden
ja kuvaannollisuuden, vihaa kaikkea eristäytymistä ja ilmestyy
kuin rikkauden jumala maankiertäjäin hökkeleihin saaden voiman ja
taidon lähteet kumpuamaan esiin kaikessa, mihin hän koskettaakin.
Siveystiede oli silloin vielä uusi ja köyhä, kun Plato voi kirjoittaa
täten: "Kukaan niistä, joiden ajatukset ovat säilyneet aikamme
tunnettaviksi, ei ole vielä koskaan tuominnut vääryyttä tai ylistänyt
oikeutta muuten kuin sikäli kuin se on omansa kohottamaan mainetta
tai kunniaa tai tuottamaan etua; samalla kun ei kumpaakaan niihin
itseensä ja niiden itsenäiseen olemassa oloon nähden ihmisen sielussa
salassa sekä jumalilta että ihmisiltä ole läheskään riittävästi
tutkittu, ei runomuodossa eikä suorasanaisissa kirjoitelmissa --
erittäinkin kuinka toinen niistä on suurin paha, mitä ihmissielu voi
itsessään kätkeä, ja oikeus taas ihmissielun suurin hyvä."

Hänen määrittelynsä aatteista, että ne ovat yksinkertaisia, pysyviä,
yhtenäisiä, itsestään olevia -- joka määrittely iäksi eroitti ne
älyn havainnoista -- merkitsee uuden kehityskauden alkua maailmassa.
Hän oli syntynyt havaitsemaan hengen itsestäänkehkenevän ja
kehittyvän, rajattoman ja aina uutta synnyttävän voiman, voiman, joka
yht'aikaa on olemisen sekä keskellisyyden että häviämisen salaisuus.
Plato on itsessään niin keskitetty henki, että hän hyvin olisi
voinut tulla toimeen ilman oppikaavojaankin. Tiedon ja aatteiden
olemassaolo paljastaa hänelle iäisyyden olemassaolon, ja hän esittää
oppinsa muistelemisesta todennäköisimpänä yksityiskohtaisena
elämänselityksenä. Olkoon, että se oli haaveellinen -- se ei merkitse
mitään; tietomme ja olemisen pohjattomuuden välillä on kuitenkin
olemassa todellinen yheys, ja yhtä suurenmoinen kuin se on, pitää sen
selityksenkin olla.

Hänen ajatuksensa on koskettanut kaikkia ajattelun pääkohtia. Hän
kirjoitti hengen oman asteikon pohjalla ja niinpä ovat kaikki
asiat sopusointuisessa järjestyksessä hänen kuvauksessaan.
Väsymättä sovitti hän siihen kaiken menneisyyden ja kävi käsiksi
yksityiskohtiin rohkeudella, jonka hän havaitsi vallitsevan
luonnonelämässä. Voisi sanoa, että hänen edeltäjänsä olivat
piirtäneet hengen kartalle kukin oman maatiluksensa, maakuntansa,
saarensa, mutta että Plato vasta piirsi maapallon kuvan. Hän
ihmisellistyttää luonnon hengen, ihminen on pienoismaailma. Kaikki
näkyväisen taivaan kehät vastaavat kukin kehäänsä ihmisen hengessä.
Ei ole olemassa hituistakaan, joka ei olisi maailmanlakien alainen,
eikä ole mitään satunnaista ihmishengen toiminnassa. Olioiden
nimetkin ovat salliman määräämät ja noudattavat olioiden luontoa.
Kaikilla Panteonin jumalillakin on jokin syvä merkityksensä, joka
ilmenee heidän nimissään. Jumalat ovat aatteita. Pan ilmaisee
puhelahjaa tai ilmaisemiskykyä, Saturnus mietiskelyä, Jupiter
hallitsevaa, kuninkaallista mieltä, Mars intohimoa, Venus
sopusuhtaisuutta, Calliope maailmansielua, Aglaia hengen valaistusta.

Nämä ajatukset olivat jo useinkin valonkipinöinä ilmenneet hurskaille
ja runollisille hengille, mutta nyt tulee tämä laajasti ja syvästi
sivistynyt, kaikki tunteva kreikkalainen mittaustieteilijä, hengen
Euclides mahteineen ja sommittelee ne arvoonsa ja järjestykseensä
vihkien toisiinsa luonnon kummatkin puolet. Aikaisemmin kuin kukaan
toinen ihminen havaitsi hän siveellisen tunteen henkisen arvon. Hän
kuvaa oman ihannekuvansa esittäessään Timaioksessa jumalan, joka
johtaa olevan sekaannuksesta järjestykseen. Hän sytytti valkean
niin tarkalleen olemisen keskipisteeseen, että koko olemisen kehään
levittäytyi valo ja että voimme eroittaa navat ja päiväntasaajan
ja leveysasteet, jokaisen kaaren ja solmun: maailmanselitelmä
niin tasasuhteinen ja niin hienovireinen että tekisi mieli sanoa
sen sopusuhtaista rakennetta huuhtoilleen kokonaisten aikakausien
tuulenhumun, eikä että se oli lyhytikäisen kirjoittajan hätäisesti
haamuilema kyhäelmä. Tästä johtuu että erästä tarkalleen rajoitettua
laatua ihmisiä, nimittäin niitä, jotka ovat taipuvaisia antamaan
jokaiselle totuudelle henkisen eli siis siveellisjärkiperäisen
selityksen asettaen sille ikäänkuin kaukaisemman ja toisen
tarkoitusperän kuin sen, mikä on varsinaisesti sen oma, sanotaan
platonisteiksi. Siten on Michel Angelo platonisti soneteissaan.
Shakespeare on platonisti, kun hän kirjoittaa, "Luontoa ei tehdä
paremmaksi keinoilla, mutta luonto itse tekee keinot", tai:

                  "Ken uskollisna
    kukistunutta herraa vielä seuraa,
    hän voittaa sen, ku voitti hältä herran,
    ja sijansa saavuttaa hän historjassa."

Hamlet on sula platonisti, ja ainoastaan Shakespearen oma
hengensuuruus estää lukemasta häntä tämän koulun mainioimmaksi
edustajaksi. Swedenborg on koko suorasanaisessa runoelmassaan
"Aviollinen rakkaus" platonisti.

Hänen ylevä terävyytensä perusti hänen arvonsa ajattelijain
kesken. Hänen saavuttamansa yleisen suosion salaisuus on taas
hänen siveellisessä pyrintöperässään, joka teki hänet rakkaaksi
ja kallisarvoiseksi ihmisille. "Järki", sanoi hän, "on taivaan
ja maan kuningas"; mutta Platolla on järki aina siveellistä.
Hänen kirjoituksillaan on samaten runouden ikuinen nuoruus. Hänen
väitteensä, enimmät niistä, olisi voinut pukea soneteiksi, eikä
olekaan runous ikinä liihoitellut korkeammalle kuin Timaioksessa
ja Phaidroksessa. -- Runoilijanakin on hän ainoastaan ajatuksen
maailmoissa liikkuva. Hän ei kuten Pythagoras tehnyt itseään
tehottomaksi sommittelemalla ulkomaailmaa koskevia säännöksiä.
Koko hänen esityksensä Tasavallassa on käsitettävä myytilliseksi,
jonka tarkoituksena oli toisinaan räikein värein ilmaista hänen
ajatuksiaan. Ei voi ryhtyä sääntelemään joutumatta vaaraan tulla
ulkokullaiseksi teeskentelijäksi.

Oli suurisuuntainen tuuma tuo suuruuden rajoittamaton
etuoikeuksellisuus, jonka hän myönsi palkintona parhaimmille (ja
jonka hän sitä erikoisesti painostaakseen puki vaimojen yhteisyyden
muotoon). Kaksi laatua ihmisiä on oleva ulkopuolella lakeja:
ensinnäkin semmoiset, jotka hairahduksien kautta ovat asettaneet
itsensä ulkopuolelle lakien suojeluksen -- lakipatot, ja toiseksi
ne, jotka luonnonlahjojensa tai ansioittensa vuoksi ovat meidän
hyvitystemme saavutuspiirin ulkopuolella: he olkoot vapautetut
kansalaisvelvollisuuksista ja lakien yläpuolella. Me uskomme heidät
heidän omaan edesvastuuseensa, tehkööt he kanssamme miten tahtovat.
Älköön kukaan tohtiko arvostella Michel Angelon ja Sokrateen
epäsäännöllisyyksiä jokapäiväisen elämän mittapuulla.

Tasavaltansa kahdeksannessa kirjassa sirottaa hän hieman
matemaattista tomua silmiimme. On surullista nähdä hänen tuollaisten
ylevän jalojen opetusten jälkeen myöntävän hallitseville
oikeuden valehdella. Plato suvaitsee leikkiä pikkuisen Kohtaloa
vähäarvoisemmille ihmisille kuten ihmiset suvaitsevat tehdä
koirilleen ja kissoilleen.



III.

Swedenborg, mystikko.


Etevistä henkilöistä eivät ne, jotka ovat ihmisille
kallisarvoisimmat, kuulu siihen ihmiskunnan luokkaan, jota
taloustieteilijät sanovat tuottavaksi: heillä ei ole mitään käsissään
tarjottavana, he eivät ole kasvattaneet ruista, eivät leiponeet
leipää, he eivät ole perustaneet mitään siirtomaata, eivät keksineet
mitään kangastuoleja. Korkeampaan arvoluokkaan kuuluvat tämän
kaupunkeja rakentavan, toreilla hyörivän ihmissuvun arvostelussa
ja rakkaudessa nuo runoilijat, jotka henkisistä valtakunnistaan
ilahuttavat ja elähyttävät ajatusta ja mielikuvitusta aatteilla
ja kuvilla, jotka kohottavat ihmisen yläpuolelle tätä viljan ja
rahan maailmaa ja lohduttavat häntä päivän pettymyksissä ja kaupan
ja aherruksen jokapäiväisyydessä. Samoin on filosofillakin arvo,
joka mairittelee hänen järkeään antaen sen ratkaistavaksi ajatuksen
pulmia, jotka virittävät hänessä uusia voimia. Muut rakennelkoot
kaupunkejaan -- hän on olemassa ymmärtääkseen niitä ja ylläpitääkseen
niissä kunnioitusta. Mutta on vielä olemassa eräs luokka, joka
johtaa meitä kokonaan toiselle alalle siveyden tai tahdon maailmaan.
Tälle ajatuksenalalle ovat erikoista sen vaatimukset. Missä tahansa
oikeudentunto ilmoittaikse, siellä astuu se etusijalle kaikkeen
muuhun nähden. Muut asiat luon minä runoksi, mutta siveellinen tunne
luo runoksi minut.

On toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen
nykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen
ja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs
kaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä
levoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole
ilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on
Shakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti,
että olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat
ratkaistavat ennen kaikkea muuta -- ja että näiden kysymyksien
ratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään
kirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi
ja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan
niiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden
ilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus
kutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin
aukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden
portit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai
Koraanin kielellä lausuttuna: "Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki,
mitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja
ett'ette enää palaa meihin?" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa
ja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija,
näyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.

    "Sua elämän vallat kaikki kumartaa,
    Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on."

Kaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan
ne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin,
ja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla
luokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne
seuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa
tämänlaatuiselle ihmiselle:

    "Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa!
    sä kutsun sait -- muut vain sun kanssas pääsee!"

Tämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja
rakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen.
Kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii
kokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen
aavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul
Khain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat
keskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: "Kaiken minkä hän
näkee, tiedän minä," mystikko taas: "Kaiken minkä hän tietää,
näen minä". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä
näkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota
Plato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet
sielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten
hindut sanovat: "on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat
uudestaan syntyen" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa
ja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut
tietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa
voi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. "Koska kaikki
asiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa,
ja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä
ihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa
sanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta
mieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla
löytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän
ei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen
on muistelemista." Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii,
on pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki,
jossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti
kaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa;
ja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja
laeissa.

Taival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen
sanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen
lankeamiseksi -- sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten
maailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten
haltiotilasta -- autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään,
vakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, "yksinäisen pako yksinäisen
luoksi", sanoo Plotinos; "mystis", silmien sulkeminen -- siitä
sana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen,
Bunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset
johtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä
tilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja
järkyttää vastaanottajansa mielen. "Se runtelee tämän multamajan"
ja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen
väkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen
arvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee
kirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä
kohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin
voimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka
heikentää ja halventaa sitä? --

               "Vie tottakin
    se saavutuksistamme korkeimmista
    syvyyden, voiman ominaisuuttemme."

Sanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan
ainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta
ei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa
vailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa
mielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä,
rubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat
ruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta
astiasavea, savea tai mutaa.

Uudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta
tämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel
Swedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa
silmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin
yhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja
nyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit,
Kristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto
hänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten,
näytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin
yhdistetty useammista henkilöistä -- ikäänkuin puutarhoissa nuo
jättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen
kukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin
ja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan
kuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin
joku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset
ihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä
häiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille
suuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.

Hänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta
kuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja
tanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa
ja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa
ja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen
monipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa
oppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa.
Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet
asessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi
kotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan
yliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä
loistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi
kaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin
neljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan
tutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716
kirjansa "Daedalus Hyperboreus" ja työskenteli tästä lähtien
seuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä
teoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan
teologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi
hänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki
hänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi
nyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään
tieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja
antautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja
julkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin
herttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella
Dresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin
erosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio
maksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa
olivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII:n kanssa,
joka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti
häntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII:n seuraajankin
puolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat
finanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään.
Ruotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen
harvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi
hänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset
tietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä,
merikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa
hänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui
jonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja
julkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei
koskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen.
Hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä,
maito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa
puutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei
näytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman
puolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen
kahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan
Lontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi,
joka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli
täydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan
ulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin
jokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa,
mutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.

Nero, jonka oli valaistava aikansa tieto paljoa ylevämmällä
tiedolla, jonka oli mentävä ulkopuolelle avaruuden ja ajan rajoja
ja uskaltauduttava hämäriin henkien valtakuntiin ja koetettava
perustaa uusi uskonto maailmaan -- alkoi opintonsa kivilouhimoissa
ja pajoissa, sulatuspannujen ja sulatuskauhojen parissa,
laivaveistämöillä ja leikkaushuoneissa. Kukaan yksityinen ihminen ei
ehkä kykene arvostelemaan kaikkien hänen niin eri aloja käsitteleväin
teostensa ansioita. Ilokseen huomaa asiantuntijain antavan korkeimman
tunnustuksensa hänen kirjoilleen vuorikaivoksista ja metalleista.
Näyttää kuin olisi hän ennakolta aavistanut paljo semmoista, josta
yhdeksännentoista vuosisadan tiede vasta on päässyt selville; niinpä
on hän astronomian alalla aavistanut seitsemännen kiertotähden
olemassaolon -- vaan onnettomuudeksi ei kahdeksannen, myöskin
on hän ennakolta aavistanut nykyaikaisen astronomian käsityksen
kiertotähtien muodostumisesta auringosta, magnetismin alalla taas
monta myöhemmän tutkijan tärkeätä koetta ja johtopäätöstä, kemiassa
atoomiteorian, anatomiassa Schlichtingin, Monron ja Wilsonin
keksinnöt sekä on selittänyt ensimäisenä keuhkojen toiminnan. Hänen
oivallinen englantilainen julkaisijansa ei, ylevämielisesti kyllä,
mitenkään erikoisesti painosta hänen keksintöjään, koska hän itse
oli liika suuri tavoitellakseen alkuperäisyyden mainetta, ja voimme
siitä, mistä hän katsoi voivansa olla välittämättä, arvostella, mitä
hänessä todella oli.

Ollen verrattoman suuri henki on hän kaukana ajastaan, joka ei häntä
ymmärrä, ja vaatii hän suunnatonta etäisyyttä tullakseen huomatuksi;
hän kuten Aristoteles, Bacon, Selden, Humboldt herättää mielessä
tunteen jonkinmoisen rajattoman oppineisuuden mahdollisuudesta
ikäänkuin ihmishengen kaikkialla läsnäolemisesta luonnossa. Hänen
ylevässä näkemyksessään, kun hän ikäänkuin jostain tornista
katsoo yli luonnon ja taiteiden koskaan kadottamatta huomiostaan
olioiden rakennetta ja järjestystä, melkeinpä toteutuu hänen oma
kuvauksensa "Principiassa" ihmisen alkuperäisestä täydellisyydestä.
Mutta paljon ylempänä vielä kuin hänen erikoiskeksintönsä on hänen
pääansionsa, hänen voimiensa tyven kokonaisuus. Vedenpisaralla on
meren ominaisuudet, mutta siinä ei voi syntyä myrskyä. Orkesterilla
on kauneutensa niinkuin huilullakin, sotajoukolla voimansa niinkuin
sankarillakin, ja ne, jotka ovat parhaiten perehtyneet nykyaikaiseen
kirjallisuuteen, ovat Swedenborgissa ihailevat enimmän hänen
aineellista runsauttaan. Yhtenä kirjallisuuden mammutjättiläisenä ja
mastodonttina ei hän ole mitattavissa kokonaisilla tieteellisillä
seuroilla tavallisia oppineita. Hänen valtaava läsnäolonsa voisi
lyödä pakosalle kokonaisten yliopistojen pitkätakit. Meidän
kirjamme ovat harhaanviepiä, koska ne ainoastaan ovat katkelmia:
niiden lauselmat ovat keveitä sanasutkauksia eikä luonnollisen
keskustelun elimellisiä osia, lapsellisia, luonnon herättämän ilon
tai hämmästyksen huudahduksia tai, mikä pahempi, perustuu niiden
lyhytaikainen maine niiden julkeuteen tai niiden vastahakoisuuteen
luonnon järjestystä kohtaan muodostaen joitakin eriskummaisuuksia
tai merkillisyyksiä, jotka ehdoin tahdoin ovat epäsoinnussa luonnon
kanssa ja jotka ovat pukeuneet muotoon vartavasten ällistystä
herättääkseen, kuten silmänkääntäjät tekevät salatessaan keinonsa.
Mutta Swedenborg työskentelee järjestelmällisesti, ja jokainen
hänen lauselmansa kohdistuu olevaan todellisuuteen; kaikki syynsä
esittää hän täsmällisesti, kaikki hänen hengenvoimansa työskentelevät
astronomisella tarkkuudella, ja hänen ihmeellinen kirjoitustapansa on
täydellisesti vapaa kaikesta mahtailusta ja itsekkyydestä.

Swedenborg oli syntynyt suurten aatteitten ilmakehässä. On vaikea
sanoa, mikä oli hänen omaansa: joka tapauksessa löysi hänen elämänsä
kirkastuksen ylevimmissä kaikkeuden kuvissa. Verevän voimakas
Aristoteleen ajatustapa, laajuudessaan ja täydellisyydessään
saattaen nerokkaalla säteilyllään häpeään meidän hedelmättömän ja
kankean suorasuuntaisen logiikkamme, käyttäen apuneuvoinaan sarjoja
ja asteita, vaikutuksia ja tarkoitusperiä, kyeten eroittamaan
voiman muodosta, olevan tilapäisestä ja aukaisten terminologiallaan
ja määrittelyillään valtatiet luontoon, oli kasvattanut sarjan
atleettisia filosofeja. Harvey oli osoittanut veren kiertokulun,
Gilbert että maa oli magneetti, Descartes Gilbertin magneetin, sen
pyörre-, kierre- ja napaominaisuuksien opettamana oli vallannut.
Europan ajatuksellaan pyörreliikunnosta luonnon salaisuuden
selityksenä. Newton julkaisi samana vuonna, jona Swedenborg
syntyi, "Principia'nsa" ja perusteli yleisen painovoiman. Malpighi
seuraten Hippokrateen, Leukippon ja Lucretiuksen korkeita oppeja
oli painostanut sitä sääntöä, että luonto vaikuttaa vähimmässä --
"tota in minimis existit natura" --. Verrattomat anatomit, kuten
Swammerdam, Leeuwenhoek, Winslow, Eustachius, Heister, Vesalius,
Boerhaave olivat jättäneet leikkelyveitselle ja mikroskoopille
ainoastaan vähän paljastettavaa ihmisen ruumiinrakenteessa ja
vertailevassa anatomiassa; Linné, hänen aikalaisensa, oli oman
ihanan tieteensä alalla todistanut, että "luonto on aina itsensä
kaltainen", ja lopuksi olivat Leibnitz ja Christian Wolff kosmologian
alalla osoittaneet sääntöperäisen menettelytavan etevämmyyden ja
laajimmasti sovelluttaneet periaatteita käytäntöön, samalla kun Locke
ja Grotius olivat vetäneet niistä siveysopilliset johtopäätökset.
Mitä jäi laajasuuntaisimman neron tehtäväksi muuta kuin kohota heidän
yläpuolelleen ja osoittaa heidän perusteensa tosiksi ja yhdistää ne
toisiinsa? Helposti näkeekin näissä hengissä Swedenborgin tutkimusten
alkujuuret ja hänen ajatustehtäviensä herättäjät ja aiheuttajat.
Hänellä oli voima sulattaa itseensä ja herättää eloon nämä
suunnattomat ajatusmäärät. Näiden nerojen läheisyys, joista toinen
tai toinen aina oli ollut jonkin hänen pääaatteensa keksijä, tekee
kuitenkin Swedenborgista uuden esimerkin siitä, kuinka vaikeata on
hedelmällisimmänkin neron osoittautua alkuperäiseksi ja olla jonkun
luonnonlain ensimäinen havaitsija ja ilmaisija.

Hän nimitti lempinäkemyksiään muoto-opiksi, sarja- ja asteopiksi,
vaikutusopiksi ja vastaavaisuusopiksi. Hänen esityksensä näistä
opeista on semmoinen, että sitä kannattaa tutkia hänen kirjoissaan.
Ne eivät ole joka ihmisen luettavia, mutta ken voi lukea niitä,
hänen vaivansa tulevat palkituiksi. Hänen teologiset teoksensa ovat
omiansa valaisemaan muita. Hänen teoksensa riittäisivät kirjastoksi
yksinäiselle ja versoovanväkevälle tutkijalle, ja hänen kirjansa
"Elävän maailman taloudesta" on yksi niitä kirjoja, jotka ajattelunsa
ylevän arvokkuuden vuoksi ovat ihmissuvulle kunniaksi. Hän ei
suotta ollut tutkinut kiviään ja metallejaan. Hänen monipuoliset ja
varmapohjaiset tietonsa antavat hänen kirjoitustavalleen kärjekkään
kimalteen ja saavat sen kiteymään kuin ajatuksensärmiksi, niin
että se muistuttaa talviaamua, jolloin ilma säteilee ja kimaltaa
jäähiuteista. Aineen ylevyys valaa ylevyyttä kirjoitustapaankin.
Hän oli luontainen kosmologi, koska hänellä oli synnynnäinen
taipumus havaitsemaan yhteyden kaikessa, mikä teki pelkän suuruuden
merkityksettömäksi hänelle. Magneettisessa rauta-atoomissa havaitsi
hän samat voimat vaikuttamassa kuin ne, jotka ovat muodostaneet
auringon ja tähtien kierteet.

Hänen elinajatuksensa olivat: jokaisen luonnonlain yleispätevyys,
platoninen oppi kaiken olevan asteettaisuudesta, kaiken muuttuminen
ja vaihtuminen toinen toiseensa ja siitä johtuva kaikkien osien
toisiaan vastaavaisuus, tuo syvämielisen hieno ajatus, että pieni
selittää suuren ja suuri pienen, ihmisen keskeisasema luonnon
sydämessä ja yhteys, jossa kaikki oleva on keskenään; hän näki,
että ihmisruumis tarkimmasti käsittää itsessään luonnonkaikkeuden,
on pienoismaailma, on ikäänkuin väline, jonka avulla sielu omistaa
itseensä aineellisen maailman; niin piti hän aivan päinvastoin kuin
skeptikot, että "mitä viisaampi ihminen on, sitä hartaammin on hän
kunnioittava Jumaluutta". Lyhyesti, hän kannatti hartaasti sitä
filosofiaa, joka opettaa kaiken olevan yhteyttä, jota uskoa hän ei
sentään kuten uneksijat Berlinissä ja Bostonissa omistanut joutessaan
ja leväperäisesti, vaan jolla hän kokeili ja jonka hän perusteli
vuosikausien työllä osoittaen sitä omistaessaan samaa uljuutta ja
voimaa kuin ankarin viikingi, jonka hänen tuima Ruotsinsa koskaan oli
lähettänyt taistoretkille.

Hänen maailmanselitelmänsä perustuu vanhimpiin filosofeihin, ja
valaisevat sitä kukaties parhaiten uusimpain ajattelijain havainnot.
Se on tämä: luonto toistaa toistamistaan samoja voimiaan, vaikka
eri tasoilla. Vanha mietelmä sanoo: "Luonto pysyy aina itsensä
kaltaisena." Kasvissa kehkeytyy silmukka tai itävä solu lehdeksi
ja taaskin uudeksi lehdeksi, tässä lehdessä taas on voima muuttua
juurukaksi, heteeksi, emiöksi, teriöksi, verhiöksi, siemeneksi.
Koko kasvi on lehden toistumistaan toistumisessa, vähempi tai
suurempi määrä lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoa määrää sitte
sen muodon, mikä lehdelle on tuleva. Eläimessä muodostaa luonto
selkänikaman tai sarjan selkänikamia ja etenee edelleen uusin nikamin
rajoitetusti ainoastaan muunnellen niiden muotoa nikama nikamalta,
maailman loppuun. -- Eräs runollinen anatomi meidän päivinämme
sanoo, että käärme vaakasuorana viivana ja ihminen kohtisuorana
viivana muodostavat suoran kulman ja että näiden salaperäisten
viivojen välille soveltuu koko elävä maailma, ja hän olettaa, että
jouhimato, kastemato tai käärme on ollut selkärangan alkumuotona
eli perikuvana. Ilmeisesti sovittaa luonto tämän selkärangan päähän
kaksi pienempää nikamajaksoa käsivarsiksi ja käsivarsien päähän uusia
käsiksi; toisessa päässä selkärankaa se toistaa tämän menettelynsä
muodostaen sääret ja jalat. Rungon huippuun sovittaa se vielä yhden
nikamasarjan, joka käpristyy ja kiertyy kuten toukka sykkyräksi
ja muodostaa pääkallon, jolla taas vuorostaan on ulkonemansa:
kädet muodostuvat täällä yläleuaksi, jalat alaleuaksi, sormia
ja varpaita edustavat ylä- ja alahampaat. Tämä uusi nikamasarja
on määrätty täyttämään korkeita tarkoitusperiä. Se on ikäänkuin
uusi ihminen edellisen hartioilla. Se voi melkeinpä irtautua
rungostaan ja elää omin neuvoin, kuten Plato kuvaa Timaioksessa.
Siinä toistuu korkeammalla tasolla kaikki, mitä on tapahtunut
itse rungossakin. Luonto sanelee opetuksensa toistamiseen, vaikka
ylemmässä sävellajissa. Henki on hienompi laji ruumista, ja toistuvat
siinä uudessa ja eetterisemmässä muodossa kaikki sen toiminnat,
ravinnon nauttiminen, sulattaminen, yhdistäminen ja erittäminen sekä
sikiytyminen. Täällä aivoissa toistuu koko tämä ravitsemistoiminta
kokemusten omistamisessa, niiden vertailemisessa, kypsyttämisessä
ja sulattamisessa. Täällä toistuu myöskin sikiytymisen mysteria.
Aivoissa on sekä mies- että naispuolisia ominaisuuksia: siellä
tehdään avioliittoja ja on hedelmällisyyttä. Eikä ole mitään
rajaa näille toistensa takaa aukeneville kohoaville asteille,
vaan seuraa sarja sarjaa. Kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen
otetaan mukaan seuraavaan sarjaan, ja jokainen sarja toistaa
kohta kohdalta edellisen sarjan elintoimintaa. Me olemme alttiit
soveltumaan äärettömyyteen. Meitä on vaikea tyydyttää, emmekä rakasta
mitään loppuvaa; eikä luonnossa ole mitään loppuvaa, vaan kaikki
täytettyään jonkun tarkoituksen siirretään ylempään sarjaan kohoten
täten kohoamistaan aina henkisiin ja taivaallisiin olentoihin asti.
Kuten joku säveltäjä, siten luova voimakin väsymättä toistaa jotain
yksinkertaista säveltä tai aihetta, milloin korkeassa äänilajissa,
milloin matalassa, milloin yksi- milloin moniäänisesti antaen sen
kaikua tuhatkertaisena, kunnes se laulullaan täyttää maat ja taivaat.

Painolaki Newtonin selittämänä on hyvä kylläkin, mutta vielä
valtaavampi on se havaitessamme, että kemia on saman ainejoukkoja
hallitsevan lain ulottautumista ainehiukkasiinkin ja että
atoomiteoria osoittaa kemiallisten vaikutusten myöskin olevan
mekaanista laatua. Metafysiikka osoittaa myöskin henkisen elämän
ilmiöissä vallitsevan jonkinlaisen painovoiman, ja ranskalaisten
tilastotieteilijäin kamalat taulut näyttävät, että voi tarkistaa
jokaisen päähänpiston ja oikunkin varmoihin numerolukuihin. Jos
yksi kahdesta- tai kolmestakymmenestä tuhannesta ihmisestä syö
anturanahkaa tai nai isoäitinsä, niin silloin löytyy jokaisessa
kahdessa- tai kolmessakymmenessä tuhannessa ihmisessä joku sellainen,
joka syö anturanahkaa -- tai nai isoäitinsä. Mitä me nimitämme
painovoimaksi ja pidämme ehdottomana, onkin vain mahtavamman virran
sivuhaara, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Astronomia on oivallinen
asia, mutta sen pitää ylettyä elämään saavuttaakseen täyden arvonsa
eikä pysyä yksin tahdissaan ja avaruuksissaan. Veren pallohiukkanen
kiertää oman napansa ympäri ihmisen suonissa kuten tähti taivaalla,
ja järjen kehät ovat sukua taivaan kehille. Jokaisella luonnonlailla
on sama yleismaailmallinen luonteensa: syömisellä, unella tai
talvihorroksella, pyörimisellä, sikiytymisellä, muodonvaihdoksella,
kierreliikunnolla, jonka havaitsee yhtähyvin munassa kuin
kiertotähdessäkin. Nämä luonnon valtaavat loppusoinnut ja toistumiset
-- nuo rakkaat, niin tutut kasvot, jotka jokaisessa uudessa muodossa
säikäyttävät meitä niin odottamattoman naamarin verhoomina, että
luulemme ne kokonaan vieraiksi, ja lopulta kohottavat tämän
yhdennäköisyyden aina jumalallisten muotojen haamuun -- ilahuttivat
ja riemastuttivat Swedenborgin profeetallista silmää, ja meidän
on pidettävä häntä yhtenä johtajana siinä vallankumouksessa, joka
antamalla tieteelle aatesisällön on antanut tarkoitusperää vailla
oleville lukemat: tornille kokeiluille niiden sisäisen johteen ja
muodon ja lahjoittanut niille sykkivän sydämen.

Jonkinmoisella mielihaikeudella tunnustan, että hänen painetut
teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen komeaan nidokseen, joista
noin puolet käsittävät hänen tieteelliset teoksensa, ja kuuluupa
joukko käsikirjoituksia vielä olevan julkaisemattakin Tukholman
kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen tieteelliset teoksensa ovat juuri
vastikään käännetyt englannin kielelle ja ilmestyneet oivallisena
painoksena.

Swedenborg painatti nämä tieteelliset teoksensa kymmenen vuoden
kuluessa 1734:sta vuoteen 1744, ja ovat ne siitä asti pysyneet
huomaamattomina, ja nyt, kun vuosisata niiden ilmestymisestä
on kulunut umpeen, on hän vihdoinkin tavannut oppilaansa Mr
Wilkinsonissa Lontoossa, filosofisessa kriitikossa, jonka järjen ja
mielikuvituksen voimat ovat niin tasasuhtaisen elokkaaat ja vilkkaat,
että niitä voi verrata ainoastaan Lord Baconin hengenlahjoihin, ja
on tämä nyt herättänyt uuteen eloon mestarinsa tähän päivään asti
haudatut kirjat ja kääntänyt ne erinomaisen onnistuneesti niiden
unohdetusta latinasta englannin kielelle antaakseen niiden alkaa
vaelluksensa maailman ympäri meidän kauppa- ja valloittajakielemme
siivin. Tämä hämmästyttävä Swedenborgin uudestaan ilmestyminen
sata vuotta jälkeenpäin hänen oppilaassaan on asetettava rinnan
oudoimpien tapausten kanssa hänen elämässään. Kuten kerrotaan, on
tämä runollinen oikeuksiinsa pääseminen tapahtunut Mr Clissoldin
aineellisin turvin, ja on sitä suuresti myöskin tukenut kääntäjän
kirjallinen aisti. Ne erinomaiset esipuheet, joilla Mr Wilkinson on
rikastuttanut näitä nidoksia, asettavat varjoon kaiken sen, mitä
viime aikoina on kirjoitettu Englannissa filosofian alalla, eikä
minulla ole mitään lisättävänä niiden omalla alalla.

"Elävä maailma" on ihmeellisen ansiokas kirja. Sen tarkoitusperä
on mitä ylevin -- se tahtoo yhdistää taaskin yhdeksi tiedon ja
hengen, jotka niin kauan ovat olleet erillään toisistaan. Se oli
anatomin kuvaus ihmisruumiista suoritettuna ylevimmällä runollisella
lennolla. Ei voi lukea mitään uljaanylväämpää ja loistoisampaa kuin
tätä esitystä aineesta, joka tavallisessa käsittelyssä on niin
kuivakiskoista ja vastenmielistä. Hän näki luonnon, "joka kiersi
ikuisena kierteenä rattain, jotka eivät ikinä kuivu, ja akselein,
jotka eivät ikinä kitise," ja koetti toisinaan "löytää ne salaiset
lymypaikat, joissa Luonto työskentelee tuliensa ääressä työpajojensa
syvyydessä," samalla kuin hänen kuvauksensa arvoa kohottaa se kiinteä
uskollisuus, jolla se perustuu anatomisiin kokeisiin. On huomattava,
että tämä ylevä nero ehdottomasti asettaa analyyttisen, jäsentelevän
tutkimustavan etusijalle synteettiseen, yhdistävään, kokonaisesti
havaitsevaan nähden ja että hän kirjassa, jonka koko sävy on uljasta
runollista kokonaisnäkemistä, vetoomalla vetoo siihen, että hän aina
nojautuu tarkkaan kokemukseen.

Hän tunsi, vaikkapa yksinkin, luonnon iäisen virtailun sekä kuinka
viisas oli Amasiksen ammoinen vastaus sille, joka pyysi häntä juomaan
meren tyhjäksi: -- "Kernaasti, jos sinä vaan suljet ne lähteet, jotka
siihen juoksevat." Harva tunsi niinkuin hän luonnon ja sen kaikki
hienoudet tai ilmaisi niin terävän tarkasti sen menettelytavat.
Hän arveli, että luonto asettaa uskomme yhtä kovalle koetukselle
kuin ihmeetkin. "Hän huomasi, että luonto edeten alkuperusteistaan
asteettain kulki kautta kaikkien olotilojen, ikäänkuin kulkisi sen
tie kautta kaiken olevan." "Sillä niin usein kuin se kohottautuu
yläpuolelle näkyväisten ilmiöiden piirin tai toisin sanoen vetäytyy
sisäisyyteensä, se aivan kuin häviää näkyvistä, eikä kukaan
tiedä, mitä siitä on tullut tai minne se on mennyt, niin että on
välttämätöntä turvautua tieteen apuun sen askeleita seuratessa."

Tuommoinen jonkin lopullisen päämäärän tai lopputarkoituksen
valossa harjoitettu tutkimus elähyttää ihmeellisesti tai herättää
kuin persoonalliseksi koko kirjan. Tämä kirja tuo esiin hänen
mielioppinsa: Hippokrateen muinaisen opin, että aivot ovat rauhasia,
Leukippon, että atoomin ominaisuudet tuntee ainesjoukkojen
ominaisuuksista, tai Platon, että makrokosmin tuntee mikrokosmista,
maailmankaikkeuden pienoismaailmasta, tai opin, joka sisältyy
Lucretiuksen säkeihin, --

    Ossa videlicet e pauxillis atque minutis
    Ossibus sic et de pauxillis atque minutis
    Visceribus viscus gigni, sanguenque creari
    Sanguinis inter se multis coeuntibus guttis;
    Ex aurique putat micis consistere posse
    Aurum, et de terris terram concrescere parvis;
    Ignibus ex igneis, humorem humoribus esse.

                                     Lib. I. 835.

    Muodostuneitapa luut ovat pienen pienistä luista,
    elimetki kaikki on niin ylen pienistä vain elimistä,
    suonia kiertävä vuo, sekin syntyy veripisaroista,
    kulta on kitehiä vain, on maakin rakehia mullan,
    valkea kipenistä saa, kuten pisarista paljous vetten --

tai joita Malpighi on sisällyttänyt oppilauselmaansa, että "luonto
on ja sisältyy kokonaan eläimiin", -- ja on tämä oppi Swedenborgin
mieliajatus. "On pysyvänä lakina elimellisessä maailmassa, että
suuremmat, yhdistetyt ja näkyvät muodot ovat olemassa ja muodostuvat
pienemmistä, yksinkertaisemmista ja lopulta näkymättömistä
muodoista, jotka työskentelevät samalla tavalla kuin suuremmatkin,
mutta täydellisemmin ja yleispätevämmin, lopulta pienimmissä,
äärimmäisissä muodoissaan niin täydellisesti ja yleispätevästi, että
ne ovat kuin aate, joka käsittää koko niiden kaikkeuden." Jokaisen
elimen pienoisosat ovat yhtä monta pienoiselintä, yhdenlaatuiset
kuin se, jonka ne kaikkineen muodostavatkin: kielen pienoisosat
ovat pienoiskieliä, vatsan pienoisosat pienoisvatsoja, sydämen
pienoissydämiä. Tämä hedelmällinen aate avaa meille tien kaikkiin
salaisuuksiin. Mikä on liika pientä silmän havaittavaksi, sen voi
nähdä yhdisteryhmistä, mikä taas on liika suurta käsitettäväksi,
sen voi käsittää sen pienoisosista. Tämän ajatuksen voi sovelluttaa
kaikkialle. "Nälkä on yhdistelmä lukemattomia pikkunälkiä eli
verenmenetyksiä pienoissuonissa kautta koko ruumiin." Se avaa meille
teologiankin. "Ihminen on jonkinlainen pienoistaivas vastaten henkien
maailmaa ja taivasta. Jokainen ihmisen yksityinen aate, jokainen
mielenliikutus, vieläpä jokainen pienin mielenliikutuksen osakin
ovat itsessään hänen kuvansa ja kuvastuksensa. Hengen voi tuntea
laadulleen yhdestä ainoasta ajatuksesta. Jumala on suuri ihminen."

Hänen luonnontutkimuksensa pelkäämättömyys ja perinpohjaisuus
haastoi hänet selittämään muodotkin. "Muodot kohoavat järjestyksessä
alhaisimmasta korkeimpaan. Alhaisin muoto on kulma tai maallinen ja
ruumiillinen muoto. Toinen ja lähimmästi korkein muoto on ympyrä,
jota myöskin sanotaan rajattoman monikulmaiseksi, koska ympyrän
piiri on rajattomasti toistuva kulma. Tätä ylempi muoto on kierre,
spiraalimuoto, ympyrän alkuperä ja mitta, sen halkaisijat eivät
ole suoraviivaisia, vaan vaihdellen ympyränmuotoisia, ja niiden
keskuksena on pallopinta, sentähden sanotaankin sitä rajattomasti
toistuvaksi ympyräksi. Tätä ylempi muoto on pyörremuoto eli
rajattomasti toistuva kierre, sitä lähin on rajattomasti toistuva
pyörremuoto eli taivas, ja lopuksi rajattomasti toistuva taivaallinen
muoto eli henki."

Olikohan ihme, että noin rohkea nero uskalsi astua viimeisenkin
askelen -- kuvitella, että hän voi saavuttaa tietojenkin
tiedon, paljastaa maailman tarkoituksen? "Elävän maailman" ensi
nidoksessa hän jo viittaa tähän muutamassa varsin merkittävässä
reunamuistutuksessa: --

"Opissamme eduskuvallisuudesta tai vastaavaisuuksista tulemme
käsittelemään kumpaakin näitä vertauskuvallisia ja perikuvallisia
yhtäläisyyksiä ja niitä hämmästyttäviä tosiasioita, jotka esiytyvät
ei ainoastaan elävässä ruumiissa, vaan koko luonnossa, ja jotka niin
kokonaan vastaavat ylimpiä ja henkisiä ilmiöitä, että olisi valmis
valalla vannomaan, että fyysillinen maailma on pelkkä henkisen
maailman vertauskuva, jopa siinä määrin, että jos ilmaisemme minkä
tahansa luonnontotuuden fysikallisena ja kielellisesti tarkkana
oppilauselmana ja annamme tälle lauselmalle ainoastaan vastaavan
ja henkisen sisällön, tällä keinoin saamme fysikallisen totuuden
tai säännön sijasta henkisen totuuden tai teologisen oppilauselman,
vaikkapa kukaan kuolevainen ei olisi voinut ennakolta sanoa, että
jotakin tuommoista olisi voinut tulla esiin ainoastaan suoran
kirjaimellisen merkitysvaihdon kautta, varsinkin kun toinen sääntö
erikseen katsottuna ei näytä olevan missään suhteessa toiseen. Aion
myöhemmin julkaista sarjan esimerkkejä tämmöisistä vastaavaisuuksista
sekä samalla sanaluettelon, joka sisältää henkisten asiain
nimitykset, samoinkuin fyysillistenkin, joidenka vastineita ne ovat.
Tämä vertauskuvallisuus ulottuu koko elävään ruumiiseen."

Tämä näissä sanoissa julkilausuttu totuus on kätkettynä kaikkeen
runouteen, vertauksiin, satuihin, tunnusmerkkien käytäntöön ja
kielenrakenteeseen. Plato tunsi sen, kuten ilmenee hänen kahdesti
kahtia jaetusta viivastaan Tasavallan kuudennessa kirjassa. Lordi
Bacon oli havainnut, että totuus ja luonto eivät eroa toisistaan
enempää kuin leimasin leimastaan, ja hän esittää näytteeksi muutamia
fysikallisia väitteitä sekä niiden rinnalle väitteitä, joissa
niiden merkitys on käännetty siveellisiä ja poliittisia asioita
koskevaksi. Böhme ja kaikki mystikot edellyttävät tätä lakia
hämärissä arvoituksellisissa kirjoissaan. Runoilijat, sikäli kuin he
ovat runoilijoita, noudattavat sitä, mutta he tuntevat sen ainoastaan
leikkikaluna, kuten tunnettiin magneetti jo ammoisista ajoista.
Swedenborg vasta ensimäisenä tarkemmin ja tieteellisesti määritteli
tämän totuuden, koska hän tunsi sen läsnäolon kaikessa eikä
koskaan kadottanut sitä näkyvistään. Se sisältyi, kuten jo olemme
selittäneet, sekä yhteys- että toistumisoppiin, koska henkiset sarjat
tarkalleen vastaavat aineellisia sarjoja. Sitä huomaamaan tarvittiin
käsityskykyä, joka voi asettaa asiat järjestykseen ja sarjoihin,
tai paremmin, siihen tarvittiin niin oikeaa tähystyskohtaa, että
silmien näköviiva lankeisi yhteen maailman akselin kanssa. Maa
oli ylläpitänyt ihmislapsiaan viidet kuudet vuostuhannet, heillä
oli tieteensä, uskontonsa, filosofiansa, ja kuitenkaan eivät he
olleet kyenneet näkemään sitä sisällistä vastaavaisuutta, joka on
vallitsemassa luonnon jokaisen osan välillä. Ja tähän hetkeen asti
ei ole kirjallisuudessa kirjaa, joka tieteellisesti selvittäisi
tämän kaiken olevan vertauskuvallisuutta. Luulisi, että kohta kun
ihmiset olivat saaneet viittauksenkin, että jokainen aisteilla
tajuttava esine -- eläin, vuori, virta, ilma -- vieläpä avaruus
ja aikakin eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään
aineellisen loppumäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä
ainoastaan kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista
velvollisuuksista, kaikki muut tieteet olisi sysätty syrjään, ja
että tuollainen noin suuria lupaava tiede olisi anastanut kaikki
voimat palvelukseensa sekä että jokainen ihminen kysyisi kaikelta
olevalta, mikä on sen tarkoitus? miksi pidättää tämä ilmapiiri minut
iloineni ja suruineni kehässään? miksi kuulen minä saman ajatuksen
lukemattomain eri äänten ilmituomana ja luen samaa, ei koskaan
kokonaisenaan julkilausuttua totuutta loputtomassa kuvakielessä?
Toki, olkoonpa sitten, ettei näitä asioita voi järjellä tajuta tai
että vaaditaan vuosisatojen työskentelyä ja valmistusta, ennenkuin
voi ilmestyä niin harvinainen ja rikas henki -- ei ole sitä
pyrstötähteä, vuorikerrostumaa, kivettymää, kalaa, nelijalkaista,
hämähäkkiä, sientä, joka ei kiinnittäisi oppineiden ja luokittelijain
mieltä suuremmassa määrässä kuin koko olemisen tarkoitus ja päämäärä.

Mutta Swedenborg ei tyytynyt katsomaan maailmaa ainoastaan
tällaiselta käytännölliseltä kyökkinäkökannalta. Hänen
viidentenäkymmenentenäneljäntenä ikävuotenaan valtasivat nämä
ajatukset hänet, ja syvässä hengessään antoi hän tilaa sille
vaaralliselle, uskonnon historiassa liika usein esiytyvälle luulolle,
että hän oli epätavallinen ihminen, jolle oli suotu tulla yhteyteen
enkelien ja henkien kanssa, ja tämä haltioittuminen yhdistyi hänessä
juuri hänen tehtäväänsä näkyvän maailman sisällisen siveellisen
merkityksen selittäjänä. Luonnon järjestyksen oikeaan tajuamiseen,
samalla sekä laajakantoiseen että yksityiskohtaisesti tarkkaan,
lisäsi hän siveellisten lakien älyämisen nähtyinä niiden laajimmalta
yhteiskunnalliselta näkökannalta, mutta mitä ikänä hän näkikin,
sen hän näki jonkinlaisen äärimmäisen, hänen luontoonsa perustuvan
muotoon pyrkivän hengenlaatunsa vuoksi havainnollisesti, kuvissa,
kuuli vuorokeskusteluina, ja muodostui se hänelle tapahtumaksi.
Koettaessaan ilmaista jotakin lakia tarkimmin ja terveimmin kätki hän
sen välttämättömästi vertauksen muotoon.

Nykyaikainen psykologia ei voi esittää toista tämän vertaista
esimerkkiä horjahtaneesta henkisestä tasapainosta. Hengen päävoimat
pysyivät yhä terveessä toiminnassa, ja lukijalle, joka voi
kompastumatta suvaita esityksessä esittäjän omituisuuksia, ovat
esityksen tulokset silti valaisevia, ja todisti hän sattuvammin
yleisiä lakejaan kuin mitä heikompihenkinen, mutta tasapainossa oleva
ihminen olisi voinut tehdä. Hän koettaa kuvata uuden hengentilansa
laatuakin vakuuttaen, että "hänen läsnäoloansa henkimaailmassa
seuraa jonkinmoinen eroittautuminen, joka sentään ainoastaan koskee
hänen olentonsa ajattelevaa eikä sen tahtovaa osaa"; ja väittää hän
näkevänsä "sisällisellä näöllään tuon toisen elämän ilmiöt selvemmin,
kuin hän näkee ilmiöt tässä maailmassa".

Omaksuttuaan uskon, että muutamilla kirjoilla Vanhassa- ja
Uudessatestamentissa oli läpeensä vertauskuvallinen luonne
tai että ne olivat kirjoitetut enkelien tai haltioittumisen
valaistuksessa, käytti hän viimeiset elinvuotensa kehitelläkseen
niiden kirjaimellisesta merkityksestä esiin niiden yleismaailmallisen
sisällön. Hän oli lainannut Platolta tuon hienon syvällisen
tarinan "ammoisesta kansasta, ihmisistä, parempia kuin me ja
jumalia lähempänä olevista", ja lisäsi hän siihen, että nämä
ihmiset käsittivät ja käsittelivät maata vertauskuvallisesti,
että he nähdessään maallisia asioita ja ilmiöitä eivät ollenkaan
ajatelleetkaan niitä, vaan ainoastaan sitä, mitä ne merkitsivät ja
edustivat. Vastavuoroisuus ajatusten ja ilmiöiden välillä valtasi
tästä lähtien hänet kokonaan. "Itsepä elimellinen muotokin on
sen tarkoituksen kaltainen, jonka leimaa se kantaa." Yksityinen
ihminen on kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan sovellettua
oikeutta tai vääryyttä, itsekkyyttä tai kiitollisuutta. Ja syyn
tähän sopusuhtaisuuteen mainitsee hän "Arcana" teoksessaan: "Syy,
miksi kaikki yksityiset ilmiöt taivaassa ja maan päällä ovat
eduskuvallisia, on se, että ne ovat olemassa Jumalan, taivaan
kautta tapahtuvan voiman vaikutuksesta." Tämä suunniteltu aie
näiden vastaavaisuuksien esittämisestä, joka yksityiskohtaisen
tarkasti suoritettuna olisi muodostunut maailmojen runoksi, jossa
historia ja tieteet olisivat esittäneet ratkaisevinta osaa,
suppeutui ja hämmentyi siitä yksinomaan teologisesta suunnasta,
jonka hänen tutkimuksensa nyt saivat. Hänen luonnonkäsityksensä
ei ole ihmisellistä ja yleismaailmallista, vaan mystillistä ja
hebrealaista. Hän kiinnittää jokaisen luonnon ilmiön johonkin
teologiseen käsitteeseen: -- hevonen merkitsee lihallista ymmärrystä,
puu havaitsemusta, kuu uskoa, kissa merkitsee sitä, kamelikurki tätä,
kaali jotain kolmatta, ja kytkee hän täten kuivakiskoisesti jokaisen
vertauskuvan johonkin kirkolliseen käsitteeseen. Liukas, ketterä
Proteus ei ole niin helposti vangittavissa. Luonnossa esiintyy
jokainen erikoinen vertauskuva lukemattomissa eri osissa, samaten
kuin jokainen aineshiukkanen kiertää vuorostaan jokaisen ainesyhtymän
kautta. Elämän pohjaa hallitseva yhteys tekee mahdolliseksi kullekin
vertauskuvalle perättäin ilmaista kaikki todellisen olemisen laadut
ja vivahdukset. Kun lasketaan taivasten vesiä maan päälle, sopii
jokainen siivilä jokaiseen vesijohtoon. Luonto kostaa viipymättä
turhantarkkurille, joka yrittää jäähmetyttää ja kahlehtia sen
laineita. Se ei noudata kirjainta. Kaikki on käsitettävä neron
leimahduksella, ja meidän pitää seistä ihmisyytemme ja voimaimme
huipulla ymmärtääksemme jotakin oikein.

Hänen teologiset mielitekonsa hämmensivät siis täten onnettomasti
hänen luonnontulkitsemis-yritystään, ja vertauskuvien sanaluettelo on
vielä kirjoittamatta. Mutta tämä tulkitsija, jota ihmiskunta yhä saa
odottaa, ei ole tapaava toista edelläkävijää, joka olisi päässyt niin
lähelle itse tehtävää.

Swedenborg nimittää itseään kirjojensa nimilehdellä "Herran Jesuksen
Kristuksen palvelijaksi," ja järkensä voimaan ja vaikutukseen
nähden onkin hän viimeinen kirkkoisä, jolla todennäköisesti ei
enää ole oleva seuraajaa. Ei ole mikään ihme, että hänen syvä
sisällinen viisautensa antoi hänelle suuren merkityksen opettajana.
Kuihtuneeseen, tapoihin jäähmettyneeseen kirkkoon, joka enää tuotti
ainoastaan kuivakiskoisia katekismuksiaan, johti hän taaskin luonnon,
ja uskova päästen vapaaksi sanojen ja tekstien sakastista, havaitsee
hämmästyksekseen itse olevansa osa uskonsa kokonaisuudesta: hänen
uskonsa ajattelee hänen puolestaan ja on sovitettavissa kaikkeen:
hän kääntelee sitä joka taholle, se sopii joka kohtaan elämässä,
selvittää ja ylentää jokaisen yksityisen kohdan. Uskonnon asemesta,
joka kolme neljä kertaa elämässä tuli viralliseen kosketukseen hänen
kanssaan -- kun hän syntyi, kun hän meni avioliittoon, kun hän
sairastui ja kun hän kuoli, ja muuten jätti hänet omaan rauhaansa
-- esiytyi tässä hänelle oppi, joka seurasi häntä kaiken päivää,
seurasi häntä hänen uneensa ja uniinsakin, seurasi häntä hänen
ajatuksiinsa ja osoitti hänelle, miten kaukaista, korkeaa sukuperää
hänen ajatuksensa ovat, seurasi häntä hänen seurapiiriinsä ja osoitti
hänelle, mitkä sukulaisuussiteet liittävät häntä hänen vertaisiinsa
ja vastustajiinsa, seurasi häntä luonnon ilmiöiden piiriinkin ja
osoitti niiden alkuperän ja tarkoituksen, mikä oli ystävällistä
ja mikä vaarallista ja vahingollista, ja aukaisi se tulevaisen
maailmankin ihmisille ilmoittaen että samat lait ovat jatkuvat siellä
kuin täälläkin. Hänen oppilaansa vakuuttavat, että hänen kirjojensa
tutkiskelu on elähyttänyt heidän järjenvoimiaan.

Ei ole toista niin vaikeaa tehtävää kritiikille kuin hänen
teologisten teostensa arvosteleminen; niiden ansiot ovat niin
ilmeiset ja suuret, ja kuitenkin täytyy niiden arvosta niin paljon
vähentää. Niiden suunnaton erämainen laveus on kuin hiekka-aavikko
ja niiden sekainen yhteydettömyys kuin autiointa kuumehourailua.
Hän on niin ylenmäärin seikkaperäinen selittelyissään ja hänen
käsityksensä ihmisten tietämättömyydestä on merkillisen liioiteltu.
Ihmiset ovat hyvin kerkeitä uskomaan tämänlaatuisia totuuksia. Hän
kuitenkin ihan uhkuu uusia väitöksiä: hän on rikas keksijä, ja hän
keksii asioita, jotka meille ovat ylen tärkeitä. Hänen ajatuksensa
upottautuu ja havaitsee kaikki olennaiset yhtäläisyydet kuten
rakennuksen ja sen rakentajan yhtäläisyyden keskenään. Hän näki
ilmiöt niiden laeissa, toiminnan vaan ei rakenteen yhtäläisyydessä.
Ilmaistessaan ja kehitellessään esiin totuutta noudattaa hän
aina vaihtumatonta järjestystä ja menettelytapaa edeten asiaan
säännöllisesti sisältä uloskäsin. Mikä vakavuus ja painokas hartaus
asuukaan hänessä -- hänen silmänsä ei hetkeksikään hievahda, ei
turhamaisuuden värähdystäkään hänessä, ei katsahdustakaan itseensä,
ei minkäänlaatuista tavallista kirjailijaylpeyttä, ajatuksen ja
mietiskelyn mies, mutta mies, jota ei ainoakaan käytännön mies
maailmassa voisi teeskennellä halveksivansa! Platon olkapäitä
peittää oppineen viitta: hänen pukunsa, vaikkapa purppurasta ja
melkeinpä taivaissa kudottu, on akadeeminen juhlapuku, ja estävät sen
avarat laskokset hänen liikuntojaan. Mutta tämä mystikko herättäisi
Caesarinkin kunnioituksen. Itsepä Lykurgos kumartaisi hänen edessään.

Swedenborgin siveellinen tieto, hänen toimintansa yleisten erehdysten
oikaisijana ja siveellisten lakien julistajana kohottavat hänet
asemaan, jossa hän ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikaiseen
kirjailijaan, ja oikeuttavat hänelle sijan ihmiskunnan lainsäätäjien
seassa, joka jonkun ihmispolven on ollut tyhjänä. Se hitaasti
levittäytyvä, mutta valtaava vaikutus, jonka hän on saavuttanut, on
saavuttava huippukohtansa kuten muittenkin uskonnollisten nerojen
vaikutus, ja on sillä oleva nousu- ja laskuaikansa ennenkuin se voi
tyyntyä pysyvään määräänsä. Epäilemättä ei se, mikä on todellista
ja yleispätevää hänessä, voi rajoittua niiden piiriin, jotka
täydellisimmästi ovat hänen henkensä läpitunkemat, vaan on se
siirtyvä viisaan ja oikean ajattelun yhteiseen varastoon. Maailmalla
on varmasti vaikuttava kemiallinen menettelytapansa, jolla se
eroittaa ja vetää itseensä kaiken, mikä sen lapsissa on arvokasta,
jättäen syrjään suurimpainkin henkien heikkoudet ja rajoitukset.

Se sielujenvaellus, jonka kreikkalaisten vanha Ovidiuksen kokooma
mytologia tuntee, sekä indialaisten oppi samasta asiasta, jonka
he käsittävät objektiiviseksi tai todellisesti tapahtuvaksi
ruumiissa vieraan tahdon voimasta -- pukeutuu Swedenborgin mielessä
filosofisempaan asuun. Se on hänelle subjektiivista ja riippuu
kokonaan asianomaisen henkilön ajatuksesta. Kaikki asiat kaikkeudessa
järjestäytyvät uudestaan suhteessaan kuhunkin henkilöön riippuen
siitä rakkaudesta, joka vallitsee tämän sielua. Ihminen on sellainen,
millaiset hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat. Ihminen on ihminen
tahtonsa voimasta, ei tietojensa ja ymmärryksensä vuoksi. Sellainen
kuin hän on, siten hän näkee asiat. Maalliset avioliittositeet
ovat katkaistut. Sisäiset ominaisuudet liittävät kaiken toiseensa
henkisessä maailmassa. Mihin tahansa enkelit loivatkin katseensa,
oli kaikki taivaallista heille. Jokainen pahahenki pitää itseään
ihmisenä, ja on hän sille, joka on yhtä paha kuin hän itsekin,
mukava mies, puhtaalle taas on hän kaiken saastan pesä. Ei mikään
voi vastustaa yhtymispyrintöä, kaikessa on painoja vetovoimansa,
kaltainen etsii kaltaistaan, mitä me sanomme runolliseksi oikeudeksi,
tapahtuu silmänräpäyksessä. Olemme joutuneet maailmaan, joka on
elävää runoa. Kaikki on samaa kuin minäkin. Linnut ja eläimet eivät
ole lintuja ja eläimiä, vaan kaikkien nykyhetkellä elävien ihmisten
sielujen ja tahtojen vuodatuksia. Kunkin huone ja tila muodostuu
hänen itsensä mukaan. Henkiä ahdistaa kuoleman pelko, eivätkä he
muista, että he jo ovat kuolleet. Ne, jotka elävät pahuudessa ja
vääryydessä, pelkäävät kaikkia muita. Jotka ovat sammuttaneet
itsessään rakkauden, harhailevat ja pakenevat, piirit, joita he
lähenevät, havaitsevat heidän laatunsa ja karkoittavat heidät
pois. Ahnaat ovat asuvinaan komeroissa, joissa säilytetään heidän
rahansa, joita hiiret kaluavat. Ne, jotka pitävät hyviä tekoja
ansiollisina, ovat hakkaavinaan puita. "Kysyin heiltä, eivätkö
he jo olleet väsyneet? He vastasivat, ett'eivät he vielä olleet
tehneet tarpeeksi työtä ansaitakseen taivasta." Hän lausuu kultaisia
sanoja, jotka ihmeellisen ihanasti ilmaisevat siveellisiä lakeja,
kuten pukiessaan sanoiksi tuon kuuluisan lauselmansa: "Taivaassa
enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että
vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta." "Mitä enemmän enkeleitä,
sitä enemmän tilaa." "Ihmisen täydellistymys on hyödyn rakkaudessa."
"Ihminen täydellisessä muodossaan on taivas." "Mikä on Hänestä, on
Häntä." "Tarkoitusperät kohoavat, sikäli kuin luonto alenee." Ja
tuo runollinen kuvaus sisimmässä taivaassa olevasta kirjoituksesta,
jota oppimatonkin voi lukea, se kun on kokoonpantu taivaan muodon
mukaisista kaarista. Hän melkeinpä tekee oikeutetuksi väitteensä
yliluonnollisista näkemyksistään ihmeellisillä havaitsemuksillaan
ihmisruumiin ja hengen rakenteesta. "Taivaassa ei ole kenenkään
sallittu seistä toisen takana ja katsoa häntä niskaan, sillä silloin
häiriytyisi Jumalasta virtaava vaikutus." Enkelit tuntevat ihmisen
äänen soinnusta hänen rakkautensa, tämän soinnun vivahduksista hänen
viisautensa ja hänen sanojensa merkityksestä hänen tietonsa.

Kirjassaan "Aviollinen rakkaus" on hän kehitellyt esiin avioliiton
merkityksen. Tästä kirjasta voi sanoa, että se huolimatta
ylevimmästä sisällöstään ei kuitenkaan ole saavuttanut menestystä.
Se oli tulemaisillaan rakkauden ylistyslauluksi, siksi, jota Plato
tavoitteli "Juhlapidoissaan," rakkauden, josta, kuten Dante sanoo,
Casella lauloi enkeleille paratiisissa ja joka oikeasti ylistettynä
heräämisessään, nautinnossaan ja vaikutuksissaan kylläkin voisi
ylentää sydämiä, se kun avaisi ihmisten eteen kaikkien järjestöjen,
säännösten ja tapojen synnyn. Kirjasta olisi tullut ylevä ja suuri,
jos hän olisi jättänyt pois kaiken hebrealaisuuden ja jos hän olisi
esittänyt lain ilman väkinäisiä teennäisiä sommitteluja sulana
siveyssääntönä ja sillä ylentymis- ja kohottaumisvapaudella, jota
olemisen luonne vaatii.

Kirja on hieno platonisesti kehittelevä esitys avioliiton
käsitteestä, ja opettaa se, että sukupuolellinen eroavaisuus
on yleistä eikä paikallista, että miehisyys miehessä määrää
laadulleen jokaisen elimen, teon ja ajatuksen, naisellisuus
naisessa. Senpätähden ei avioliitollisella yhdistymisellä niinhyvin
todellisessa kuin henkimaailmassakaan ole hetkellistä merkitystä,
vaan on sen merkitys täydellinen, koko olennon käsittävä ja
alituinen; puhtaus ei ole mikään paikallinen, vaan yleinen, koko
olennon käsittävä hyve, epäpuhtaus kun ilmenee yhtä hyvin kaikessa
olossa ja elossa, puheessa ja ajattelussa kuin siitostoiminnassakin,
ja vaikkapa immet, jotka hän näki taivaassa, olivat ihania, niin
olivat aviovaimot vielä verrattomasti ihanampia, ja yleni heidän
ihanuutensa päivä päivältä.

Toki pingottaa Swedenborg tapansa mukaan tämänkin teoriansa
tilapäiseen muotoon. Hän antaa avioliitolle aivan ylenmääräisen
merkityksen, ja vaikkapa hän havaitseekin vääriä avioliittoja
maan päällä, kuvittelee hän, että taivaassa tapahtuvat viisaammat
valinnat. Mutta kehittyvien, muodostuvien sielujen kaikki rakkaudet
ja ystävyydet ovat hetkellisiä. _Rakastatko minua?_ tarkoittaa:
Näetkö sinä saman totuuden kuin minä? Jos näet, on ilomme yhteinen,
mutta pianpa toinen meistä havaitsee uuden totuuden, ja me olemme
eroitetut, eikä mikään side maailmassa voi pysyttää meitä yhdessä.
Minä tiedän, kuinka ihana on tämä rakkauden malja -- minä olen
olemassa sinua varten, sinä minua varten -- mutta se on lapsen
tarrautumista leikkikaluunsa, yritys ikuistaa kotiliesi ja hääkammio,
säilyttää kuva-aapinen, josta niin somasti ammensimme ensi tietomme.
Jumalan Eedeni on autio ja aava kuten luonto ja maailma ulkona,
kun sitä kuvittelee räiskyvän, lämpöisen lieden ääressä iltasella,
siellä ulkona tuntuu niin kylmältä ja alakuloiselta, kun siinä
kyyröttää hehkuvan hiilustansa ääressä; mutta kerran ulkona taaskin
säälimme niitä, jotka voivat kieltää itseltään luonnon ylevän
suuruuden istuakseen kynttilänsä ja korttiensa ääressä. Ehkäpä onkin
"Aviollisen rakkauden" oikeana aineena ihmisten olo ja seurustelu
keskenään, joidenka lakeja tässä perusteellisesti valaistaan. Kirja
on väärä, jos sen ajatukset kirjaimellisesti sovitetaan avioliittoa
koskeviksi. Sillä Jumala on sielun morsian ja sulhanen. Taivas ei ole
kahden hengen sovittamista yhteen, vaan kaikkien sielujen yhteyttä.
Me kohtaamme toisemme ja viivähdämme hetken yhdessä jonkun ajatuksen
temppelissä ja eroamme ikään kuin emme eroaisikaan yhdistyäksemme
uudessa ajatuksessa uusiin kanssailoitsijoihimme. On niin vähän
jumalaista tuon _rakastatko sinä minua?_ alhaisessa ja omistavassa
sisällössä, että ainoastaan kun jätät ja kadotat minut antautumalla
ja heittäytymällä tunteeseen, joka on meitä molempia korkeampi,
tulen vedetyksi ja olen lähellä sinua, rinnallasi, ja tulen taas
sysätyksi luotasi, jos liität silmäsi minuun ja pyydät rakkauttani.
Itse asiassa vaihdamme me henkisessä maailmassa joka silmänräpäys
sukupuolta. Sinä rakastat sitä, mikä minussa on arvokasta, silloin
olen minä sinun miehesi, mutta minä en liitä sinua itseeni, vaan
minun arvoni liittää sinut, ja se arvo taas on pisara siitä arvon
valtamerestä, joka aukenee yläpuolellani. Sillävälin ihailen minä
suurempaa arvoa jossakin toisessa, ja tulen siten hänen vaimokseen.
Hän taas pyrkii kohden korkeampaa arvoa jossakin toisessa hengessä ja
alistuu vaimoksi eli vastaanottavaksi tälle vaikutukselle.

Olkoon syynä se itseään kiduttava tapa, johon hän oli totuttautunut,
tai epäluuloinen ankaruus sitä heikkoutta kohtaan, jonka uhriksi
ajattelevat ihmiset ovat niin alttiita joutumaan, joka tapauksessa
saavutti hän tuon erikoisen siveellisen vajanaisuuden esittämisessä
ja selvittämisessä terävyyden, jota ei yksikään omatunto voi kestää.
Tarkoitan hänen tunnettaan siitä, että tiede vaikuttaa turmelevasti
ja särkevästä hyvään ihmisessä. "Uskon arvosteleminen on samaa kuin
sen epäileminen ja kieltäminen." Hän oli tuskallisesti tietoisa
tiedon ja teon välillä vallitsevasta erosta, ja tämän tunteensa tuo
hän alinomaa ilmi. Filosofit ovat sentähden kyy- ja lohikäärmeitä,
lentäviä liskoja y.m. kauhuja, oppineita velhoja ja silmänkääntäjiä.

Mutta tämä asianhaara juuri herättää meissä sen raskaan epäluulon,
että tässä olemme hänen oman tuskansa jäljillä. Mahdollisesti
kostivat Swedenborgin sisäänpäinkääntyneet hengenlahjat täten
itsensä. Menestys tai suotuisa nerokkuus näyttävät riippuvan
sydämen ja järjen onnellisesta tasapainosta keskenään ja siitä
siveellisten ja henkisten voimien oikeasta suhteesta toisiinsa,
jota on niin vaikea tavoittaa ja joka kenties noudattaa samoja
kemiallisia suhdelakeja kuin nekin, jotka tekevät välttämättömäksi,
että ainemäärät ovat varmassa suhteessa toisiinsa, jotta voi syntyä
yhdistys, kuten juuri esimerkiksi kaasut yhdistyvät toisiinsa
visseissä tarkoissa suhdemäärissä, mutta eivät missä suhteissa
tahansa. Täysinäistä maljaa on vaikea kantaa, ja tämä mies, joka niin
yltäkylläisesti oli varustettu sydämen ja hengen lahjoilla, joutui
jo aikaisin vaaralliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Kirjassaan
"Elävä maailma" hämmästytti hän meitä ilmoittamalla, että hän rakasti
jäsentelevää eikä yhdistelevää ja yhtenänäkevää menettelytapaa
tieteessä, ja nyt täytettyään viidennenkymmenennen ikävuotensa alkaa
hän kadehtia järkeään ja vaikkapa hän älyykin, ett'ei totuus eikä
hyvyys kumpikaan esiinny erikseen, vaan että kummankin aina täytyy
sekautua ja liittyä toiseensa, taistelee hän asettuen omantunnon
puolelle omaa järkeään vastaan ja panettelee ja herjaa sitä joka
tilaisuudessa. Tämmöinen kiihkomielisyys kostaa itsensä paikalla.
Kauneus kadottaa sulonsa, rakkaus armautensa, kun totuus, taivaan
toinen puolisko, kielletään, samaten kuin nerokkaan miehen vallannut
katkeruus johtaa hänet purevaan pilkkaan ja himmentää hänen
arvostelukykynsä. Hän on viisas, mutta viisas itsensä uhallakin.
Loputtoman surun sävy ja valituksen ääni täyttää koko tämän kaamean
kaikkeuden. Profeetan istuimella istuu vampyyri, ja mässää se
kamalalla ahneudella tuskan kuvissa. Totisesti, lintu ei kyhää
nopeammin pesäänsä, eikä myyrä kaivaudu näppärämmin maahan kuin tämä
sielujen tietäjä rakentaa jokaiselle uudelle rikoksellisten parvelle
uuden helvetin ja manalan, toistaan kamalamman. Hän laskettiin alas
pilaria myöten, joka näytti olevan vaskea, mutta sen muodostivatkin
enkelihenget, jotta hän voisi loukkaantumatta laskeutua piinattujen
luokse ja nähdä sielujen perikadon, ja hän kuuli siellä heidän
loputtomat valituksensa, hän näki heidän kiduttajansa, jotka
kiihdyttivät ja lisäsivät heidän tuskiaan rajattomiin, näki
veijarien, murhamiesten, irstailijoiden helvetit sekä rosvojen, jotka
surmaavat ja keittävät ihmisiä, näki petturien hirvittävän kuilun,
näki ruumiinulostuksia sisältävät helvetit, kostonhimoisten helvetin,
kostonhimoisten, joiden kasvot olivat kuin pyöreä, leveä kakku ja
joiden käsivarret pyörivät kuin ratas. Lukuunottamatta Rabelais'ta ja
Swiftia ei kukaan ole tuntenut saastaa ja turmelusta niin perinpohjin
kuin hän.

Näitä kirjoja on käytettävä varovasti. On vaarallista antaa noiden
haihtuvien ajatuskuvien jäähmettyä varmaan muotoon. Ollen tosia
liihoittelevassa muodossaan muuttuvat ne vääriksi kiinteinä. Niiden
oikeinkäsittämiseen vaaditaan hänen kanssaan melkein tasavoimaista
neroa. Mutta kun hänen näkynsä muuttuvat useiden eri-ikäisten ja
erilahjaisten ihmisten sovinnaiseksi yhteiskieleksi, väärenee niiden
merkitys. Kreikan viisas kansa tapasi antaa lahjakkaimpain ja
hyveellisimpäin nuorukaistensa heidän kasvatukseensa kuuluvana oppia
eleusilaiset salaopit, joissa heille komeilla menoilla ja asteettain
opetettiin korkeimmat vanhan ajan viisauden tuntemat totuudet.
Tulinen ja syvämielinen nuorukainen, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen
vuotias, lukekoon kerta nämä Swedenborgin kirjat, nämä rakkauden ja
omantunnon salaopit, ja sitte sysätköön ne ikipäiviksi syrjään. Neroa
ahdistavat aina tämänlaatuiset unet, kun sille aukeavat helvetit
ja taivaat. Mutta nämä kuvat ovat käsitettävät mystillisinä eli
siis kokonaan mielivaltaisina ja tilapäisinä totuuden kuvina -- ei
itse totuutena. Joku toinen vertauskuva olisi saattanut olla yhtä
paikallaan; silloin voi vaaratta käsitellä niitä.

Swedenborgin maailmanjärjestelmältä puuttuu keskeinen itsemääräävä
välittömyys; se on voimaperäinen eikä elävä, ja siltä puuttuu elämää
synnyttävä voima. Se ei tunne yksilöitä. Kaikkeus on jättiläiskide,
jonka kaikki hiukkaset ja liuskat lepäävät häiritsemättömässä
järjestyksessä ja murtumattomassa yhteydessä, mutta kylminä ja
liikkumattomina. Mikä näyttää yksilöltä ja tahdolta, ei ole sitä.
Keskuksesta ääriviivaan asti ulottuu loputon sarja väliketjuja
riistäen kaikelta toiminnalta vapauden ja luonteen. Kaikkeus riutuu
hänen runossaan magneettisessa unessa ja kuvastaa ainoastaan
magnetiseeraajansa henkeä. Jokainen ajatus herää jokaisessa ihmisessä
häntä ympäröivien enkelipiirien vaikutuksesta ja näissä taas vielä
korkeampien piirien ja niin yhä edelleen. Kaikki hänen perikuvansa
tarkoittavat samoja harvoja asioita. Kaikki hänen henkilönsä puhuvat
samaa kieltä. Kaikki hänellä puhuvat Swedenborgin tapaan. Olkoot he
keitä tahansa, saman värisiä ovat he lopulta kaikki. Tämä Kaaron
kulettaa heidät kaikki venheessään, kuninkaat, neuvokset, hovimiehet,
oppineet, Sir Isak Newtonin, Sir Hans Sloanen, kuningas Yrjö II:n,
Muhammedin tai kenen tahansa, ja kaikki tulevat he muodoltaan ja
olennoltaan yhtä kolkon näköisiksi. Ainoastaan Ciceron ilmestyessä
sävähtää kohtelias tietäjämme hieman ja kaihtaa sanomasta, että
hän oli puhunut Ciceron kanssa, ja huomauttaa jonkinmoisella
inhimillisellä epäröinnillä puhuneensa "erään kanssa, jonka minun oli
sallittu uskoa olevan Ciceron"; mutta kun tuo roomalaiseksi itsensä
sanova aukaisee suunsa, niin kauaksi kaikkonevat silloin Rooma ja
kaunopuheisuus -- me kuulemme sulaa swedenborgilaista teologiaa
kuten kaikkialla muuallakin. Hänen taivaansa ja helvettinsä ovat
tyhjiä ja autioita tämän yksilöllisyyden puutteen vuoksi. Siellä
ei ole ihmisten tuhansia lukemattomia suhtautumisia toisiinsa. Se
mielenkiinto, joka luonnossa liittyy jokaiseen ihmiseen, koska hän
on oikeassa ollessaan väärässäkin ja väärässä ollessaan oikeassakin,
koska hän tekee tyhjiksi kaikki säännöt ja luokitteluyritykset -- on
otettava nimittäin huomioon niin monet poikkeukset, satunnaisuudet
ja tulevaisuusmahdollisuudet -- koska hän on voimakas paheittensa
vuoksi ja koska juuri hänen hyveensä taas usein tekevät hänet
tehottomaksi -- kaikki tämä laukenee hänen maailmassaan vallitsevan
täydellisen yksisointuisuuden vuoksi. Tämä puute tehoo aina
hänen maailmanjärjestelmänsä keskukseen asti. Vaikkapa "Herran"
työskentelystä puhutaan joka rivillä, ei se sentään koskaan herää
mielessämme eläväksi. Ei ole mitään loistetta siinä silmässä, joka
tuijottaa keskuksesta ja jonka pitäisi virvoittaa eloon siitä
kokonaan riippuva suunnaton olevain piiri.

Perusvirhe Swedenborgin hengessä on sen teologinen suunta. Missään
emme tapaa hänellä kaikkeakäsittävän viisauden ennakkoluulottomuutta,
vaan olemme aina kirkossa. Hebrealainen runotar, joka opetti
ihmisille tiedon oikeasta ja väärästä, on yhtä rajattomasti
tenhonnut hänet, kuin se oli tenhonnut kansat. Muodot ja tavat
kohosivat, samaan pyhyyteen kuin olemuskin. Palestiina alkaa tulla
yhä arvokkaammaksi ihmiskunnan historian lukuna, mutta yhä vähemmän
soveliaaksi kasvatusvälineenä. Swedenborgin nero, suurin uudempina
aikoina näillä ajatuksen aloilla, tuhoutui yrittäessään elähyttää ja
säilyttää sitä, joka jo oli saapunut luonnollisille rajoilleen ja
joka sääntävän Salliman määräyksestä jo oli väistymässä hallitsevasta
asemastaan länsimaisten ajatus- ja ilmaisutapojen tieltä.
Swedenborg ja Böhme hairahtuivat kumpikin liittyessään kristinuskon
vertauskuvaan, sensijaan että olisivat liittyneet siihen siveelliseen
tunteeseen, joka kantaa sylissään lukemattomat kristinuskot,
ihmisyydet, jumaluudet.

Tämä vieraan vaikutuksen ylenmääräisyys osoittaikse myöskin
meille oudossa ja luonnottomassa kaunopuheisuudessa. "Mitä minä",
kummastelee kärsimätön lukija, "noista jaspiksista ja sardoniksista,
berylleistä ja kalsedoneista, arkeista ja pääsiäislampaista,
efaheista ja efodeista, spitaalisista ja syöksytautisista,
ylistysuhreista ja makeista leivistä, tulivaunuista, kruunu- ja
sarvipäistä, lohikäärmeistä, behemoteista ja yksisarvisista? Jääkööt
ne itämaalaisille, minulle ne eivät merkitse mitään. Mitä suurempaa
oppineisuutta osoitat niitä selvittäessäsi, sitä ilmeisempi on
niiden asiaankuulumattomuus. Mitä yhteenkuuluvampi ja huolellisemmin
sommiteltu järjestelmä on, sitä vähemmän on se minulle mieleen. Sanon
kuten spartalainen: 'Miksi puhut niin paljon asian hyväksi, joka ei
ole miksikään hyväksi?' Minun oppini on semmoista kuin sen Jumala
minulle on antanut synnyssäni ja jokapäiväisessä olossani, kun olen
ilokseni ja opikseni käyttänyt omia silmiäni enkä kenenkään toisen
ihmisen. Minusta näyttää kaikista mielettömyyksistä joutavimmalta
se, että tulee joku vierasmaalainen ja lupaa antaa minulle minun
kaunopuheisuuteni sijasta omansa ja ilahuttaa minua pelikaaneillaan
ja haikaroillaan rastaan ja leppäkertun asemasta, palmuillaan ja
seetrimetsillään kuusien ja mäntyjen sijasta."

Locke sanoi: "Kun Jumala luo profeetan, ei hän samalla tee ihmistä
olemattomaksi!" Swedenborgin elämäkerta vahvistaa tämän huomautuksen.
Pitäjäriidat Ruotsin kirkossa Lutherin ja Melanktonin kannattajain ja
vastustajain välillä "ainoastaan uskosta" tai "ainoastaan teoista"
tunkeutuvat hänen mietiskelyihinsä kaikkeuden järjestyksestä ja
taivaallisista yhteiskunnista. Tämä luterilaisen piispan poika, jolle
taivaat aukenevat, niin että hän omin silmin ja rikassisältöisimmissä
vertauksissa näkee olemisen kaamean valtaavan totuuden ja sitte
julistaa kirjoissaan kuin taivaallisella valtuudella siveellisen
luonnon kumoamattomia salaisuuksia -- hän pysyy kaiken tämän
suuruuden ohella itsessään luterilaisen piispan poikana; hänen
arvostelunsa ovat ruotsalaisen kynäsoturin, ja hänen suunnattomat
näkemyksensä ovat ostetut kivikovain rajoitusten hinnalla. Muisto
hänen väittelyistään seuraa häntä hänen seurusteluunsa henkienkin
kanssa. Hän on kuin Michel Angelo, joka freskoissaan pisti ne
kardinaalit, jotka olivat loukanneet häntä, paistumaan kokonaisten
perkelevuorien alle, tai kuin Dante, joka rankaisevissa säkeissä
kosti kaikki hänelle yksityisesti tehdyt vääryydet, tai ehkäpä
vielä enemmän kuin Montaignen maalaispappi, joka raeilman piestessä
kylää ajattelee tuomiopäivän tulleeksi ja pakanain ja ihmissyöjäin
jo saaneen osansa. Swedenborg hämmästyttää meitä yhtä paljon
Melanktonillaan, Lutherillaan ja Wolffillaan, joita hän kiduttaa
helvetissä, kuin omilla kirjoillaan, joita hän kuuluttaa enkeleille.

Samaan teologiseen puristimeen ovat pingotetut useat hänen
oppilauselmistaan. Hänen pääperustansa siveyskysymyksissä on, että
pahaa pitää karttaa kuin syntiä. Mutta se ei tunne, mitä paha on ja
mitä hyvä, joka arvelee laskevansa perustan sanomalla, että pahaa
on kartettava kuin pahaa. Epäilemättä johtui hän tähän halusta
sovelluttaa tähän käsityksen Jumalan persoonallisuudesta. Mutta se
ei auta pitkälle. Joku, sanot sinä, pelkää ruusu tautia -- osoita
hänelle, että se pelko on paha; tai joku pelkää helvettiä -- osoita
hänelle, että _pelko_ on paha. Ken rakastaa hyvyyttä, hänessä
asustavat enkelit, hän kunnioittaa kunnioitusta ja elää yhteydessä
Jumalan kanssa. Mitä vähemmän askartelemme syntiemme kanssa, sitä
parempi. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa tuhlata hetkiään
omantunnon tuskiin. "Ainoastaan työskentelemisen velvollisuus ei
muodostu siteeksi meille", sanovat hindut; "tieto vapahtaa meidät,
kaikki muut velvollisuudet ainoastaan uuvuttavat meitä."

Toinen opinkappale, joka kehkeää hänen vahingollisesta teologisesta
rajoituksestaan, on hänen oppinsa helvetistä. Swedenborgilla on
perkeleitä. Paha, sanovat vanhat filosofit, on hyvää, joka on
syntymässä. Sulan pahuuden olemassaolo on epäuskon äärimmäinen
oletus. Se on oletus, jota ei voi tukea millään järjen perusteella,
se on ateismia, se on äärimmäisintä jumaluuden pilkkaamista.
Euripides lausui aivan oikein:

    Hyvyys ja elämä jumalain on samaa;
    ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.

Mihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt
teologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen
mahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei
väsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja
kukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai
hirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns
huudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä "Vanhalle Nickie Ben raukalle"
["Nickie Ben", skotlantilainen pirunnimitys.]

    Viel' tutki itseäs ja käänny!

on oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on
ulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin
tunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun
ylevämmän hengen sanoissa: -- "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei
ole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai
vihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella -- heissä olen minä ja
he minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua
yksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen;
hän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva
hyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden."

Mitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten
ilmestysten näkemisestä -- niin ainoastaan hänen rehellisyytensä
ja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen
ilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään.
Jos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen
tuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset
toisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja
englantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on
pyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan
tarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman
Hengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden
kielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai
löytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut
edullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: "En tiedä, mitä Jumala on,
mutta sen tiedän, mitä hän ei ole." Hindut ovat nimittäneet Ylintä
Olemista "sisäisyyden pakoksi". "Valaistut" kveekarit selittävät
"valonsa" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon,
vaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia
esimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti
todistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat
Swedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa
tapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys
niin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien
siirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen
siirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee
kaiken hämmentämistä ja kaaosta.

Taivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan
ajattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa
huuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai
kuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista
jumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa
vuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi
taivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille
vihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta
varmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille,
mikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän
taiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut
tähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen
maailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi
kuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja
syystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat
runoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun
joskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel -- tuo
sydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko
vierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.

Tässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on
saapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään
kauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko
runotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen
manalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa
on samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin,
joita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen
mielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä,
kaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan
hyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen,
hyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi
poloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä
takapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule
hänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle,
että hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä
sillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla
vähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat
vaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille,
eivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan
ja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: -- heidän
taivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai
semmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja
talonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen,
veretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan
ja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän
kalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän
kulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus
peruukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan
jonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein.
Lämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle
ainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen
vapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän
värähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja
lempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa,
ja kun hän vakuuttaa, että "rakkaus jossakin suhteessa on suurempi
kuin Jumala", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä
hänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on
suuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen
mystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on
loukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän
henkeä ja työntää luotaan.

Suuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee
näkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin
aamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin,
emmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan.
Muutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset
taas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa
hänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä
napasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen
piiriin.

On merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti
vertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen
kokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet
toisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa,
joka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen
kieliopin ja alkeet -- miksikä hän ei voinut loihtia siitä
ainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään
aikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen
ystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän
hellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja
vastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä,
että hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen
järjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen
kirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään
sulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään
lempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta
ainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä
mitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme
turvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään
lintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo
täydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä
tietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten
käheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole
enää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi.
Hänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä
nivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin
paljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.

Kuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon
alttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen
elämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden
siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa
luonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti
olemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat
köysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset
raakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: -- tälle
paikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa;
"se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani." Älä perusta
luottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään
sääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten
vanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua
-- ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi
turvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja
alati! -- ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa
hänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä
uljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten
eräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka
sanoo, "Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon
alimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa,
pidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja
Jumalaan."

Swedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen,
joka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen
alalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi
luonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden
johtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus
havaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa
ja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen
palveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän
horjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky
ja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota
eivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet -- ja näin tekee
hän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei
edellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä -- ja palkitsevan ja
rankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä
ihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.



IV.

Montaigne, epäilijä.


Kullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu
ajatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä
toinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei
ole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun
katsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän
esiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: "kruuna
tai klaava!" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa
meidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa
esiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen
yllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä
tuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa
tapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee
jotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä,
jonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa
lakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään,
miksi? mitä varten? Tämä "kruuna ja klaava" kuuluu filosofien
kielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen
ja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä
kutsua.

Jokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai
toiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata
ihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai
toiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät
tosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat
he asiat ja tapahtumat kulkuun -- taidon ja toiminnan miehiä. Toiset
taas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja
ajattelun miehiä, neroja.

Kumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan.
Plotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros
ja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato
ja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole
omistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja
yleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin
mitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin
ylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto
kuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja
Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan
lempeämpi.

Varsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu.
Nero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan.
Onko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai
värivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen -- niin
hän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen
-- ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa
hetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot
niiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä
ja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota
kuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli,
rautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman
mitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun
se on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion,
koulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden
ihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat
nähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat
aatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen
ihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena
sanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella?
ja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan
ikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet
todellisuuteen.

Toisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet -- aineellinen maailma,
käsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin --
ja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja
ponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin
muutkaan ihmiset ole vapahdettu -- painavat raskaasti toisella
vaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin
perussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta
ovat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei
ajatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen
ja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse
mikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa
omaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja
aineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden
miehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät
ajatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse
ovat säilyttäneet järkensä.

Myöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja
kokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla
hiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä
koskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin
kykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen
jälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat
menettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka
ainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia
houreita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa
ihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja
aineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta
Godfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen
kauppias tuli sisään. "Veljenpoikani", sanoi Godfrey, "sinulla on
kunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä". "Enpä tiedä
miten suuria lienette", vastasi guinealainen, "mutta en pidä teidän
ulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te
molemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla."
Täten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja
maksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet
johtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet
enemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan
ja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa
kieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että
revolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet
kannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon
tunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet
hellä ja herkkätunteinen -- niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä
oli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi

    "Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.
    Der bleibt ein Narr sein Leben lang."

    [Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,
    Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]

tai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut
oppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään
humalaan. "Hermot", sanoo Cabanis, "muodostavat ihmisen". Naapurini,
iloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että
rahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa.
"Hän puolestaan", sanoo hän, "antaa omansa mennä kurkustaan alas ja
nauttii siten niiden hyvän."

Tämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa
väliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa
meidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki
tuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin
mukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin,
ja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa?
Ruokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta
olemme saavat siitä kyllämme. "Oh", sanoi elähtänyt herrasmies
Oxfordissa, "ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta -- mutta mitä
siitä!"

Hieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi,
jota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se
ei näe muuta kuin heinätukkonsa. "On niin paljo vaivaa maailmaan
tulemisesta", sanoi lordi Bolingbroke, "ja vielä enemmän vaivaa ja
vielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee
siitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma." Tunnen erään
tämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa
ihmisluonteesta sanoihin: "Ihminen on kirottu konna" ja luonnollisena
lisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: -- "maailma elää petoksen
ja valheen varassa ja samanpa aion minäkin."

Aatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa
toisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon
esiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä,
skeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän
mennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan
vipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen
karttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden,
hän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies,
kylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi
säilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei
mitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen
tuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? -- Te liioittelette
kumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän
kelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte
perinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja
kuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset,
niin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja
mistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja
harhaluuloihin.

Mutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua
oppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja
ja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia,
päivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa -- kalvakkoja,
likaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa
miten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia -- he ovat pelkkiä
ilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat
koko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen
ajatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta
rakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta
ja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja
tahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja
elämään.

Mutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko.
Minä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan
äärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava
filosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että
teeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää
teeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään
ei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi
ennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat.
Jos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta
sen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on
vastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei
vilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen
kantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä -- miksei hän lykkää
lopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin
oppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä
matkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä
kiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni,
"skopein", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa.
Mitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin
oppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun
tietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet,
joita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin
julkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota
minut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää
väittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin
tiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus
on? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen
kanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan
yksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita,
kaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken
totuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.

Ken voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun
huomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi
ratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto
ole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että
semmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka
eivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle,
joka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö,
pysyy yhä sattuvana: "menetkö vai olet menemättä, kummassakin
tapauksessa olet katuva tekoasi." Entä kysymys valtiosta sitte?
Koko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan
ei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon
tuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen
puolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi.
Entä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen,
joka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä
johtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan
alalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa
täysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen
sielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät
häntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta
ohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että
vastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä
nykyisen "vapaa kilpailu"-järjestelmän ja "yhteistoiminnan"
ystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että
työ on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen
ja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin
ainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta,
että työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet
huutavat yhdestä suusta: "Meillä ei ole mitään ajatuksia!"
Sivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle
anteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on
silmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon.
Tärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut
kirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita.
Lyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, "ettemme
anna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä",
niin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme
hyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan
tavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei
mitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme,
oppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. "Ihmiset
ovat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he
suuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona,
kuihtuvat he." Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme
se, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista,
käytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla.
Olkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä
mitään huppelehtivia aaveita.

Tässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta -- tämä punnitsevan
katselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu
epäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen -- jopa
oman epäilyksensäkin epäilemiseen -- kaikkein vähimmän perustuu se
pilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä
eivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan.
Epäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja
laskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että
ihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä
lisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata
itsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa
toisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat,
toisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija
kuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa.
Hänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi
puolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta
rakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika
matalallekaan -- tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.

Filosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka
soveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on
liika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen
ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu
liika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa
teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me
tarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen,
dogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien
voimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon
mukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää
määrätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen
pitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on
kaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus
on ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä,
ohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä
tai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja
rakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman
läheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä
kiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon,
parhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset.
Kaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: -- suloiset muodot,
rautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja,
neuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa,
kaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.

Ehdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää
itsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta,
jokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän
välttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa
taidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä
ja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja
maanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä
elämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille.
Ihminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille,
vaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen
järkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema
äärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan,
voimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria,
vaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille
kuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen
ajattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen --
siinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.

Nämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin
personallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on
kohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven
turvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin
edustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut
pitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni
häneen yhä on kasvanut.

Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan"
(Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin
poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua
vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin
lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä
syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan
jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui
se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin
Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste
Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden
vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen
oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen
kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin
hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John
Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan,
että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen
linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa,
ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka
Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille
piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu
Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais"-painoksensa
johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä
William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä
Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja,
jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja
omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä,
jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on
hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on
kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus.
Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri
menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä.
Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita,
jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja
kuolemattomana minulle.

V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin
kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja
asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan
ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan
hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen,
tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella
taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle.
Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä
että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen
älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina,
jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa
avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat
vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen
rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa
ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä
tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä
-- Henrik IV:n ja Montaignen.

Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin.
Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta;
mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut
kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin
kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin
melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden
jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset
tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon
tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen
raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään
kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle
herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin
pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman
näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin
hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen
tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka
varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka
ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan
ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä
hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten
jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin
ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen
vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.

"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan,
että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja
minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi
ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että
Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja
hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen
ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja
etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."

Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä
ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan
herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan;
virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua
merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia
kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että
hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan,
sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut
nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä
ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän
arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa
satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne,
filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta
ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei
mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa
Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli
saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän
kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je?
[Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä,
on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita
kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa -- minä en hellitä
totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot
ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle
tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan;
tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti
tiedän -- huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja
alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani,
veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista,
joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta
pikkuasiasta -- kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa
romanssia. -- Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa.
Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat
kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden
minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset
puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja
vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin
kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma
itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi
johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin
ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan
koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten
ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni
ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin
onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä,
niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!

Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta
aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea
suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt
ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi
mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti
ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan,
ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa
häntä.

Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen
lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän
kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi
noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne
ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka
työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu
joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät
kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot
ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja
uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa
liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon.
Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä,
liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei
mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa
suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi
aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän
jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen
tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me
nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla.
Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa
varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei
ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä
ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi
poikkeus tästä -- hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä
hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa
kohoaa intohimoisemmaksi.

Montaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana
kurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan!
Kolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin.
"Mutta", sanoi hän, "jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi
mennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut
minusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin,
yleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen
johtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani." Kuolemansakin
hetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que
sçais je? Mitä tiedän minä?

Maailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille
kielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta
Europassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain
rajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin,
maailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.

Onko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että
hän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän
järjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus
yksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme.
Olemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka,
kaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja
ihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan
vuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon
viivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai
perustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa,
vaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: -- syytön onnettomuus ja
ansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista
syntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että
semmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee
todelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme
sen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me
rakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja
vihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille
ilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää
hyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä
laitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen
toimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin
elähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti
tuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset
esittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä
vastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa
perhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio,
elämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin
ylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin
syystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan
kuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.

Mutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja
näkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme
katkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota
Montaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on
jonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki
on kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin
sanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja
tasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden
liioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.

Skeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin
yksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän
havaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään
ja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin
esipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään
koskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän
hengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa
kyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä
juuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka
kaikissa muutoksissaan pysyy samana.

Ylevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla
yhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin
nähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on
huono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee
omistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten
kömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään
missään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet
vaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen
isänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter
Raleighin "Souls Errand" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: "Ei
ole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani"
-- ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista,
jumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja:
toki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen.
Käypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien
ja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että
elämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä
kuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan
näitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden
asianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista
epäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän
sanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.

Aion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme
nimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai
kielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman
tuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi
menettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle
raatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia,
kun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta
tarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan -- noillekin hirmuille
on myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään
sunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan
kumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin
löytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.

En ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän
että nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On
yhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen
arveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on
kuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on
tieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat,
nerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus
kaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo,
teräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on
havaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä
hartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan
orpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että
lainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He
tapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa,
ja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen:
"Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne." Niin
vaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla
heinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi
oli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen
vuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he:
me havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista
ja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon
epäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen,
kyvyn ja älyn elähyttäjän?

Tämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin
yhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman
esineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan
runoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset
yksityiset havaintojen tekijät -- niin tunnustan sentään, ett'ei
se ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu
nimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen.
Se mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin
tai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana
koskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja
siveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia
hävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet
pahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä
viisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon
ja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja
uskoon.

Ovat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi
kaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi
ruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin
ja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi
ihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut
sen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä
toimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan
on ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron
perään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä
sekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen
kohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi
jalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää
joku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen
läpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu
Salomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita
varten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää
uusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen
järki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on
sittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen
-- ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää
parhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja
parhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta
ja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta
ruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen
olekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän
takaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta
nopeakäänteisyydestä -- uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä
on Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä
sillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua,
viittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan
asioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan,
kaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja
sukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai
onkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä
tuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä
senkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan
koettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.

Sana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta
siitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan
usein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa
kasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä,
rakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat
liika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista
meidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille,
voitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni
tehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä
perinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja
keuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta
vastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää
kaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada
ravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.

Mutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka
itsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä.
Kiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa
kohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi
vain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja
ravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme
yhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan,
jättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin
kaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut
kaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien
niinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana
havaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan
niille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi
säännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on
perussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli
jumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä
tietämättömyytenä eksytti koko maailman.

Vai lausuisinko sen täten? -- Elämän outous perustuu jokaisen
sopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja
käytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki
havaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä
kesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään
suoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi
tai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen.
Jos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti
viidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja.
Mutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme
näe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon
vastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät
koskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise
taipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta,
luvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme
huomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai
puhvelinlihaa -- hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän
tarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin
suunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan
työmuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio,
se ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän
yhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset
toistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan
mahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten
kanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat
yksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei
odottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän
valittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään
rohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta
ja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät,
miten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä
yksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.

Nämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset
opettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska
hyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä
epäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan
meidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän
epäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista?
Onkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi
kuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään
teessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa
kasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa,
nälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät
hänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla
tiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut
tarkoituksensa.

Usko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä.
Muutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat
kantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista
heidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti
antautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna.
Kerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään
suistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle
puolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja
jumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on
vaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin
luonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä
jälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai
toisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan
vaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien
tavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä,
että nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa.
Mutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa
tähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja
välttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa
uskovan.

Suuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä,
haaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei
oteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan
uskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat
ehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa
hän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus
myönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman
ystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja
jyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: "Oi, nuo asiat pysyvät
sinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo
erikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä,
jotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa
se pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä
on parannus alettava." Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat
hänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa
kysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän
menettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten
kaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan,
ett'eivät ne häntä huvita.

Eivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden
kalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun
kuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä.
Mutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä
sentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet
kieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena
epäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden
siveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen
ystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta
vääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin?
Väittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja
ylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen
kaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle
kaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan
menettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten
muotojen ohitse. George Fox näki "kokonaisen pimeyden ja kuoleman
valtameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren,
joka aaltoili tuon pimeyden yllä".

Lopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne,
joka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin
mielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle:
siveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä
helposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret
tasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson
asioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme
skeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät
minulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi.
Ajattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde:
luonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää
elämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja
lakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo
tyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua
maailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua,
joka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa
välillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä,
mikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.

Charles Fourier julisti, että "ihmisen halut suhtautuvat hänen
saavutettavissaan olevaan onneen", toisin sanoen, jokainen toive
ennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus
aivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten
henkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta
jonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan
jokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta,
kaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten
avaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt
nälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja
itselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle
päivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa
-- malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän
vettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella,
että hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella
pyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut
laskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä
painolaista ja kemiasta -- mutta ensi yrityksellä koettaessaan
voimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä.
Hän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään
itsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon,
jotka kaikki vihelsivät -- ja yhä lauloivat seireenit: "ihmisen halut
suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen". Jokaisessa
huoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan
pyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa -- juopa ihanteellisen
voiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.

Totuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana
avuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä
yleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan
mitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan
erityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien
yleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja
sanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä,
tuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan
toivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja
niinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa
konnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa
yhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen
rosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen
tie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään
jotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan
esiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän
taaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä
uimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää
sormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko
historian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja
vuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien
ja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.

Oppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa,
oppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden
sortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän
olevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen
itse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja
mielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy
iäiseen perussyyhyn.

"Jos uppoo venhe, vie se uuteen mereen."



V.

Shakespeare, runoilija.


Suuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden
kuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä,
tiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä
semmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista
sisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole
alkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset.
Sankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun
tuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän
kaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja
toimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero
on velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu
kaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu
jotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka
on soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja
pilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta
täynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä
kohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.

Aikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria
yksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään
valintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo
itselleen: "Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän
jonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen
tutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille,
minulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide,
minä aavistan uuden mekaanisen voiman"; ei siten, vaan tapaa hän
itsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa
aatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla,
jossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa
kaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen.
Kirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä,
ja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat
hänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut
saavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se
kasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän
parantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa
kivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan
ja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo
koottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja
sopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin,
joita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden
korvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut
hänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen
edellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut
virrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki
ovat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä
hedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien,
kansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä
kaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä
olisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea
alkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä
kaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä
lävitse.

Shakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa
kiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui
helposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä.
Puritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset
valtiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa
kaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset
aitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä
kuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden
huvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta
tukahuttaa sanomalehdistöä -- vaikkapa olisimme vahvinkin puolue
-- niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan,
puritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka
yht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä,
pilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat
sen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut
kansallisen merkityksen -- toki ei mitenkään niin silmiinpistävää,
että kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä
sitä Englannin historiassa -- mutta ei silti mitenkään vähemmän
tärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras
todistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka
yht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson,
Chapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger,
Beaumont ja Fletcher.

On mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten,
että hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata
aikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava
kuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa
edullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli
Lontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina
ja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin
esitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta
yleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin
kuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se
ei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa
Brutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin
asti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja
surullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja
espanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika
tunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä
käsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja
on säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On
nykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne
ovat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava
nero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun
puheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun,
että kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän
lukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan.
Heidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä
on vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet
maatkoot kernaasti siellä, missä ovat.

Shakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen
näytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti
voi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut
vallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa
nykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan
Englannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin
kuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan
ylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija
tarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi
muovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa.
Ne liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen,
ja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat
ne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa
rohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä
suuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille.
Egyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen
suojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena
korkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin
tehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu
esiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä
pitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan
kuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin
vapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus
kylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun
alettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta
temppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua,
oikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn
tyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli
rakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä
keräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut
ja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei
ainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa
luomiinsa.

Itse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja
voi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen
velkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa
"Henrik VI:n" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden,
joidenka "6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen
edeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899
kokonaan itse". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan
kappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on
tärkeä palanen ulkoista historiaa. "Henrik VIII:ssa" olen selvästi
näkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen
oma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen
oli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään
oli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin
niiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua
ja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen
runomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa
ja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu
parhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan
mukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava
vivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen
käsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta,
kantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että
kohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.

Shakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia
juonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen
kekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin
kasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden
vaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä
olemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito
ja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia.
Suuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää
omaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin
hänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen
jokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan
jaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin
hänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä
hänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut
ne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa,
runollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin,
yhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen.
Jopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset
puhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon
tuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän
tuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle
paikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa
asemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He
tunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja
he ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin
runoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen
perijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.

    "Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet,
    myös jumalaisen Troian vaiheet."

Chaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa
englantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan
Pope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien
englantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa
hänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja.
Mutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer
näyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan
Guido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian
sodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen
ja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja
provencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: "The Romaunt of
the Rose" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean
de Meun'in "Ruusun romaanista", "Troilus ja Cressida" Lollius di
Urbinon kirjasta, "Kukko ja kettu" Marian Lais'ista, "Maineen huone"
(House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista
käyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo
tai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa
itseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä,
missä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen
jättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi
kirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä
alkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten
kirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi
omistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen
sulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta
jahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti
omiksemme.

Sitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan
katse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin
lakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien
puolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät
tiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen
toiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka
kirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet
hänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen
hieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja
sädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät,
siten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja
siten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään
lähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja,
perinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä --
jotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään.
Puhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai
tunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys
vetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan
oraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se
todella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen,
johonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen
neroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan
omasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle
tekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään
todellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.

On helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa
ei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut
laajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet
kuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen
raamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta.
Mutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole
käännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat
työskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin
ei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan
niin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri
aikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon
rukouksista ja menoista -- jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien
ajanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista
ja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa
"Isä meidän" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se
on kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien
rukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas
lakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten
määritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden
terävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka
ovat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon
teoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen
edelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina.
Kaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet
ja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin
samanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille.
Maailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen
kuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja
yksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät
ole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on
aika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias,
maanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen
kirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan,
jokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä
yleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä
velassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle
ajalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.

Olemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja
Shakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat
selvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa
esittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta
sekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi "Ferrex ja
Porrex" ja "Gurton-mummon neula" nimisistä kappaleista alkaen aina
niihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne
kappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän
lopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä
herättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet
jokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä
eivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä
pilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat
he saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut
salametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin
portilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan
oli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan
sänkynsä.

On jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa,
jolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki
kynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt,
siinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen
vähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai
kuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja,
samalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa
toisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi
yksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava -- miehen, joka
häntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää
itsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman
ensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa
ja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä -- ainoakaan ihminen
ei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus
pysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille
kuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti
kuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse
hänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa
mitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja
ylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa
mainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän
piti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja
jalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana
heistä kahdesta.

Jos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää
älyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää
häntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja
eli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet
kirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin:
Theodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex,
lordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac
Walton, t:ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton,
John Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo
Särpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut
tekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän
epäilemättä on tavannut, -- Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont,
Massinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte
Perikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä
suuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan
ei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa.
Runoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä.
Vierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin
epäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan
alettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa
mukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa
Shakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden
isä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä
Wielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä
läheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen
ja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka
mietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia
tavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa
kirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on
se näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen
säkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun.
Coleridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella
täsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä,
mutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen
valtaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko
määräävät aikakautemme henkisen laadun.

Shakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt
tiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota
jokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä
tuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen
näytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin
ainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita
sekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän
vuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria:
sen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän
säästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen
tilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa
rakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita
Lontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen
maanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti
Macbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip
Rogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri
otteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä
ilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään.
Hän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka
ei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja
teatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat
täydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.

Mutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä
tutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista
sitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti,
joka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian
kirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan,
koulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta,
avioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta,
ja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta
kuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään
aukaisseet "Nykyaikaisen Plutarkon" ja lukeneet siitä jonkun
elämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden
olemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin
näkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää
historia. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet
öljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park
ja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick,
Kemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he
kruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä
tunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna
esiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme
suloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille
kotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään
kuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä,
ja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan
näyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään
osaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:

    "Se mitä tietää,
    Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä
    Kuun välkkehessä kummittelet."

    [P. Cajanderin suomennos.]

Sama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa,
maailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla
voimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden
kuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä
tavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista
seutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare
millekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille
tai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman
synnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa
ilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, "avarat rotkot, karut auhdot",
joissa Othello oli vankeudessa -- missähän on pikkuserkku tai veljen
pojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen
kirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä
salaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa
taiteessa -- Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa,
Phidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian
maalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa
-- on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi
on häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee
teot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. --

Shakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä
hänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä
itsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina
hetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille
kaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita
vanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt,
selvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku
noita ilmaheijeisiä ajatuksia -- taivaitten purjehtijoita -- jotka
näyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan
ihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina -- ja sanokaahan,
vastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä
tai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.

Siispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin
niukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana
Aubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset
tiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja
kohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea,
jos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen
kanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa
niistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta
sydämestä -- hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta,
rikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla
voimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai
ilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista
salaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi
käsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan
kirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa
havaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka
ymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut
oppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen
herkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman
henkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä?
Hänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan
voi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen
mieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen
vierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot
Timon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään.
Kaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin
on hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme.
Mitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon,
aistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt.
Mistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän
virkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän
kuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille?
Kuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan?
Mikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa
rinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle
maailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?

Eräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua
Shakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa
dramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä
runoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa
yhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin
toisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli
paljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja
kuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään.
Jos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka
hyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija
hän oli -- ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä,
että se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se
kääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän
on kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille,
esitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja
typistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen
ajatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu
epätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita
viisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti
sävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen
elämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi
englantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän
piirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin,
hän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden
vilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne
välivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän
voi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää
hienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän
tunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon
järjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja
kammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään
edessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden
rinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa
vai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka
alkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.

Shakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin
hän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän
viisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin
ikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin,
mutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja
luomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella
sitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka
suinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden --
hän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan
ulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden
tasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän
puki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne
ihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella
eläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia
kuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä
suloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen
lahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän
helähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava
ihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon
joku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa
esiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja
puheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän
halulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen
huomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu
hänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella
ei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita,
vaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään
oikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien
kuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai
sovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä:
ylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on
viisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten
luonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman
ponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan,
tehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa
ovat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin
kertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima
niin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat
sitä täydellisesti käsittää.

Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi
ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut
uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän
luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa
uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan
ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella
ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä
tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista.
Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti,
hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä
tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät
nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.

Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi
tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään.
Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää
yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti
syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei
ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin
täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi
antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on
näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.

Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit,
vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat
yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten
ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten
luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu,
ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko
runoa.

Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus,
joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin
tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja
on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että
loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä
ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin,
jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat
vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu
astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa
olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä
satulassa.

Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja
vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen
saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä;
mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen
elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää
jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy
täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään
perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut
uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä.
Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen
kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme,
että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei
siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.

Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen.
Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla
runoilija -- onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa
hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän
riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi,
joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja
hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen
sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan
päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut
tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää
auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo:
"On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä
on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän
kirkas ja iloinen -- tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi
on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja
vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan,
ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka
ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa
esityksessään.

Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä
kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa
humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä
on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman
niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin
vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja
epätäydellisyyttä.

Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja
sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä;
he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa
omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että
maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja
tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa
satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia
ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana
selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja
muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan
astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle
nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä
voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin,
selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä
alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi.
Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku
tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet
vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin
sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa
kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!"
Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat
kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus
Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on -- luuletteko
te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä
ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa.
Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista,
miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se
ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen
tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen
Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa
näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa
sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat
eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa,
mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut
vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren
kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin,
olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että
hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä
uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan
lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen -- että hän ei
ollut viisas omassa elämässään -- se on merkittävä ihmiskunnan
aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman
ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön
ajanvietteeksi.

Hyvä -- toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen,
saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin
ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella?
Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn,
suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous
laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui
aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi,
koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat
Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä,
kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin
kuulijan sydän heissä lannistui.

Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä.
Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole
ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa
mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva
aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava
auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään
yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken
käsittävän viisauden kanssa.



VI.

Napoleon, käytännön mies.


Yhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on
Bonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen
valta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja
edustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka
vallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä.
Swedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa
yhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan,
jokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että
keuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa
lukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e.
Jos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja
innostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin
tapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota
hän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.

Meidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus
vanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka
jo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä,
joiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä -- se on
työn, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja
joka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin
pääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn
etujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset
ja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen,
uudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta
jäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen,
rohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi
ja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää
kaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua
-- liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko
Europassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän
edustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko
keskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa
ruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän
paheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä
pyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja
käyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän
päämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa
määrässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut
ja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat
apukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi
tuleminen on päämäärä. "Jumala on luvannut", sanoo Koraani,
"jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä." Pariisi, Lontoo
ja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat
profeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.

Kaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia,
elämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä
tutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen
ilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin
nykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys -- tai
käyttääksemme hänen omia sanojaan, "mikään kapusiinimunkki" -- hän
ei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen
ihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin
jokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä
kaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien
ansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi
noudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa
ihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään:
hyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita
aterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa,
tilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien,
kuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet
nautinnot, julkiset kunnianosoitukset -- tarkalleen sitä, mikä
ilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä -- kaikkea
sitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.

On luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi
joukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan
edusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa
toisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau
jokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa.
Dumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja
kuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti
sopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi
lyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui
hänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla
Mirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti,
että hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. "Se
on mahdotonta", sanoi Dumont, "koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt
sen lordi Elginille." "Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi
Elginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi,
niin pidän sen kuitenkin huomenna", ja hän pitikin sen todella
seuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti.
Mirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että
ajatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä
paljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja
että hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon
ehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun
kansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen
valta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen
mies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin
laajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen,
että hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman
toimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää
painot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki
etevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa
hänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat
toimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä
jokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen
Napoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi
ansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.

Bonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli
rajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja
hengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon
alimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken
teeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se
suuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta --
mutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän
sysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät
ihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten
asiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän
senaatista puhuessaan lausui: "Sire, pyrkimys täydellisyyteen on
pahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä." Vapauden ja
edistyksen puolustajat ovat hänelle "ideologeja" -- jolla sanalla
hänen suussaan on varsin halventava merkitys; "Necker on ideologi",
"Lafayette on ideologi."

Eräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: "Jos
tahdot menestyä, älä ole liika hyvä." On eduksi asianomaiselle,
jos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja
jalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli
ylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu
sopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli
vaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.

Napoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi
turvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole
mitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea,
rautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa
on kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei
ikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän
luonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä
tosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset
tietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin,
jotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä,
seppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät,
ja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset
tuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu
tavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä.
Mutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan
älyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä
yhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa
ruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat
meri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he
omaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee
ja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja
laivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että
kaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.

Sotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan.
Sen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä
enemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee
hyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa
hän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen
aina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen
voimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä
taidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan
taistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin
joukolle.

Aika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät
kehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli
luokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen.
Terve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo
näkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä
ja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen
toinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja
päättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee
kaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen
puolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi
nimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.

Kaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja
niinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies
syntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä
kuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat
päivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain
ennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin
äkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään
epäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja
siinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet
erehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset
ja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja
tulisuutensa. "Minun rautakäteni", sanoi hän, "ei ollut käsivarteni
päässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni." Hän kunnioitti
luonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä,
sen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt
itseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa
vastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus
hänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän
itseään "Kohtalon lapseksi". "Minua syytetään", sanoi hän, "että
olen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään
rikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni,
on turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui
ajan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti
maani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen
mielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin
minua hyödyttäneet?" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan:
"Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen
olosuhteitten luoma."

Hänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo
yhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava
realisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden
ja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden
oleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen
kohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se
perustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään,
vaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne
kentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy
neuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: "Olen
johtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut
aikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen
henkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani
suurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme
olleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että
olen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden
ovat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni."

Meidän päiviimme asti vilisee historia esimerkkejä kuningasten ja
hallitsijain kyvyttömyydestä. He ovat säälittäviä ihmisiä, sillä he
eivät tiedä, mitä heidän on tehtävä. Kutojat ovat lakossa leivän
puutteen vuoksi, ja kuningas ja hänen ministerinsä tietämättä mitä
tehdä vastaavat heille pajuneteilla. Mutta Napoleon ymmärsi asiansa.
Tässä oli mies, joka jokaisena hetkenä ja tapahtumainkäänteessä
tiesi, mitä seuraavana oli tehtävä. Tämmöinen rohkaisee ja virkistää
ei ainoastaan kuningasten, vaan myöskin kansalaisten mieliä.
Useimmilla ihmisillä ei yleensä ole seuraavaa hetkeä, he elävät
kädestä suuhun ilman suunnitelmaa, ovat aina matkansa päässä ja
odottavat joka tekonsa jälkeen toiminnanaihetta ulkopuoleltaan.
Napoleon olisi ollut maailman erinomaisin ihminen, jos hänen
tarkoitusperänsä olisivat olleet puhtaasti yleisiä. Semmoisenaankin
herättää hän luottamusta ja rohkaisee mieltä toimintansa ihmeellisen
yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Hän on järkähtämätön,
varma, itsensäkieltävä, tarpeen tullessa vaatimatonkin, valmis
uhraamaan kaiken tarkoitusperänsä saavuttamiseksi -- rahaa,
sotajoukot, kenraalit, oman turvallisuutensakin; häntä ei johda
harhaan kuten tavallisia seikkailijoita hänen omien voimiensa
loisto. "Tapahtumat eivät saa määrätä valtiotaitoa", sanoi hän,
"vaan valtiotaidon on määrättävä tapahtumat." "Riuhtaistautua joka
tapauksen mukaan, on samaa kuin olla omaamatta mitään valtiollista
järjestelmää." Hänen voittonsa olivat hänelle ainoastaan yhtä monta
porttia, eikä hän koskaan hetkeksikään tilapäisten olosuhteitten
huikaisevassa temmellyksessä kadottanut silmistään tietään eteenpäin.
Hän tiesi, mitä oli tehtävä, ja riensi suoraan päämaaliansa
kohden. Hän olisi tahtonut lyhentää suorinta kohtisuoraa tietäkin
päämääräänsä. Epäilemättä voi hänen elämäkerrastaan poimia kamalia
kaskuja siitä hinnasta, millä hän osti saavutuksensa, mutta häntä ei
silti ole katsottava julmaksi, vaan ainoastaan semmoiseksi, joka ei
tuntenut mitään esteitä tahdolleen; hän ei ollut verenhimoinen ja
julma -- mutta onneton se asia tai ihminen, joka oli hänen tiellään!
Ei verenhimoinen, mutta verta säästämätön -- ja säälitön. Hän näki
ainoastaan tarkoittamansa asian: esteen oli väistyminen tieltä.
"Sire, kenraali Clarke ei voi itävaltalaisten patterin hirvittävän
tulen vuoksi yhtyä kenraali Junot'iin." -- "Vallatkoon patterin." --
"Sire, jokainen rykmentti, joka lähenee tuota helvetillistä tulta,
on tuhon oma. Sire, mitä käskette?" -- "Eteenpäin, eteenpäin!"
Seruzier, tykistöeversti, kuvaa "Sotamuistelmissaan" seuraavasti
muutamaa kohtausta Austerlitzin tappelun jälkeen: "Juuri kun Venäjän
armeija vaikeasti, mutta hyvässä järjestyksessä peräytyi jäätyneen
järven yli, kiidätti keisari Napoleon täyttä karkua tykistöä kohden.
'Te tuhlaatte aikaa', huusi hän, 'ampukaa noita joukkoja, niiden
täytyy hukkua, tähdätkää jäähän!' Käsky pysyi kymmenen minuuttia
täyttämättä. Turhaan sijoitettiin tarkoituksen saavuttamiseksi joukko
upseereita, minut niiden mukana erään mäen rinteelle, kuulamme
kiitivät jäätä myöten sitä murtamatta. Havaiten tämän koetin minä
yksinkertaista keinoa tähtäämällä kevyemmillä tykeillä ylöspäin.
Raskaitten kuulien melkein kohtisuora putoaminen aikaansai toivotun
tuloksen. Minun keinoani noudattivat välittömästi viereiset patterit,
ja silmänräpäyksessä olimme haudanneet muutamia tuhansia venäläisiä
ja itävaltalaisia järven pohjaan." [Koska en ole saanut tietoani
alkuperäisestä lähteestä enkä ole tilaisuudessa saamaan käsiini
Seruzier'ta, en tohdi käyttää tapaamaani korkeaa lukumääräilmoitusta.]

Hänen apuneuvojensa runsauden edessä tuntui jokainen este hupenevan
olemattomiin. "Ei saa olla mitään Alppeja", sanoi hän ja rakensi
oivalliset tiensä, jotka asteettain kiemurrellen kapusivat niiden
äkkijyrkimpiä rinteitä, kunnes Italia oli yhtä avoimena Pariisille
kuin mikä kaupunki tahansa Ranskassa. Tarmonsa takaa taisteli hän
kruununsa puolesta. Päätettyään, mitä oli tehtävä, teki hän sen
kaikella mahdillaan. Hän ponnisti kaikki voimansa. Hän pani kaikki
alttiiksi eikä säästänyt mitään, ei ampumavaroja, ei rahaa, ei
joukkoja, ei kenraaleja, ei itseään.

Ilolla näemme kaiken täyttävän tehtävänsä laatunsa mukaan, olkoon
se sitte lypsylehmä tai kalkkarokäärme; ja jos sota on paras keino
kansainvälisiä riitaisuuksia ratkaistaessa (kuten suurin osa
ihmiskuntaa näkyy arvelevan), niin oli Bonaparte varmaankin oikeassa
käydessään niitä perinpohjin. "Sodan suuri perusaate on siinä", sanoi
hän, "että armeijan pitää aina, päivällä ja yöllä ja joka hetki olla
valmiina voimainsa mukaiseen vastarintaan." Hän ei ikinä säästänyt
ampumavarojaan, vaan antoi hän sataa vihollisen asemaa vastaan
rautavirran -- pommeja, kuulia, yhteislaukauksia -- tuhotakseen
kaiken vastustuksen. Jokaista kohtaa vastaan, jossa vastarinta
oli tulinen, keskitti hän eskvadroonan eskvadroonan jälkeen
musertavaksi ylivoimaksi, kunnes se oli pyyhitty pois tieltä. Eräälle
rakuunarykmentille sanoi Napoleon Lobensteinissä, kaksi päivää ennen
Jenan taistelua:

"Pojat, älkää pelätkö kuolemaa; kun sotamiehet käyvät uljaasti päin
kuolemaa, pakoittavat he sen vihollisen riveihin." Hyökkäyksen
tuoksinassa hän ei enää säästänyt itseään. Hän pusersi kaikki
voimansa. On sula totuus, että hän Italiassa teki, minkä hän voi ja
kaiken, minkä hän voi. Hän oli toisinaan perikadon partaalla, ja
hänen oma persoonansa häilyi suurimmassa vaarassa. Arcolen luona
tuli hän suistetuksi suohon, itävaltalaiset seisoivat hänen ja
hänen joukkojensa välillä täydessä hyökkäyksessä, ja hän pelastui
ainoastaan äärimpäin ponnistusten kautta. Lonaton luona ja muissa
paikoissa riippui hiuskarvasta, ett'ei hän joutunut vangiksi. Hän
taisteli kuudessakymmenessä taistelussa. Hän ei koskaan saanut
kyllikseen, jokainen voitto oli ainoastaan uusi ase. "Minun
valtani kukistuisi, ellen ylläpitäisi sitä aina uusilla voitoilla;
taistelut ja voitot ovat tehneet minusta sen mitä olen, taistelujen
ja voittojen avulla on minun pysyttävä pystyssäkin." Hän tunsi
kuten jokainen viisas mies, että tarvitaan yhtä paljon elinvoimaa
säilyttämiseen kuin luomiseenkin. Olemme aina vaarassa, aina
vaikeuksissa, aina perikadon partaalla, ja ainoastaan neuvokkuus ja
rohkeus voi meidät pelastaa.

Tätä elokkuutta valvoi ja hillitsi kylmin järki ja tarkkuus.
Pikainen kuin salama hän oli hyökätessään ja saavuttamaton
vallituksissaan. Hänen hyökkäyksensäkään ei koskaan ollut
äkkipikaisen rohkeuden teko, vaan tarkkojen laskujen tulos. Hänen
käsityksensä parhaasta puolustuskeinosta oli, että piti aina olla
hyökkäävänä puolena. "Kunnianhimoni", sanoi hän "oli suuri, mutta
kylmä." Eräässä keskustelussaan Las Casas'in kanssa huomautti
hän: "Mitä siveelliseen rohkeuteen tulee, niin olen harvoin
tavannut semmoista kello-kaksi-aamulla-laatua: tarkoitan semmoista
valmistaumatonta rohkeutta, joka on tarpeen odottamattomissa
tilaisuuksissa ja joka kaikkein aavistamattomimmissakin tapauksissa
sallii mielen täysin vapaasti arvostella ja ratkaista"; ja
epäröimättä selitti hän itsellään olevan suurimmassa määrässä tuota
"kello-kaksi-aamulla-rohkeutta, ja ainoastaan harvoin tavanneensa
vertaisiaan siinä suhteessa."

Kaikki riippui hänen laskelmiensa tarkkuudesta, eivätkä tähdet olleet
täsmällisemmät kierrossaan kuin hänen laskunsa. Hänen persoonallinen
huomionsa ulottui vähäpätöisimpäänkin pikkuseikkaan. "Montebellon
luona käskin Kellermannin hyökkäämään kahdeksansadan ratsumiehen
kanssa, ja näillä eristi hän kuusituhatta unkarilaista krenatööriä
aivan itävaltalaisen ratsuväen silmien edessä. Tämä ratsuväki
oli parin kilometrin päässä ja olisi neljännestunnissa voinut
saapua paikalle ja olen huomannut, että juuri nämä neljännestunnit
aina ratkaisevat taistelun." "Ennen taistelua ajatteli Bonaparte
ainoastaan hiukan, mitä olisi tehtävä, jos hän saisi voiton, mutta
paljon, mitä hänen oli tehtävä, jos onni kääntyisi vastaiseksi."
Sama punnitseva ja terve järki ilmenee kaikessa hänen toiminnassaan.
Hänen ohjeensa kirjurilleen Tuileriessa ansaitsevat mainitsemista.
"Yöllä astukaa huoneeseeni niin harvoin kuin mahdollista. Älkää
herättäkö minua, jos teillä on jotain hyviä uutisia; niillä ei ole
mitään kiirettä. Mutta jos teillä on huonoja uutisia, herättäkää
minut paikalla, sillä silloin ei ole hetkeäkään tuhlattavana."
Samanlaatuista omituista ajansäästöä tavoitteli hän menettelyssään
rasittavan kirjeenvaihtonsa suhteen ollessaan kenraalina Italiassa.
Hän määräsi Bourriennen jättämään kaikki kirjeet aukaisematta
kolmeksi viikoksi ja huomasi silloin suureksi tyydytyksekseen,
kuinka suuri osa kirjeenvaihdosta täten oli saanut täytäntönsä
tosiasioissa, eikä enää kaivannut vastausta. Hänen työkykynsä oli
suunnaton, melkein yli-inhimillinen. On ollut monta työkykyistä
kuningasta Odysseuksesta Wilhelm Oranialaiseen asti, mutta ainoakaan
ei ole saanut toimeen kymmenettäkään osaa siitä, mitä tämä mies on
ennättänyt.

Näihin luonnonlahjoihin liittyi Napoleonilla se etu, että hän oli
syntynyt yksityiseen ja halpaan asemaan. Myöhempinä päivinään
oli hän kylläkin heikko koettaakseen liittää kruunuihinsa ja
kunniamerkkeihinsä vielä aatelisuuden säätykunnian; mutta
hän tunnusti, missä kiitollisuuden velassa hän oli ankaralle
kasvatukselleen, eikä salannut halveksumistaan syntyperäisiä
kuninkaita, "noita perinnöllisiä aaseja" kohtaan, kuten hän
karkeasti nimitti Bourboneja. Hän sanoi, että "maanpakonsa aikana
eivät he olleet oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään".
Bonaparte oli palvellut kaikissa sotapalveluksen eri arvoasteissa
ja ollut kansalainen ennenkuin hän oli keisari, ja oli hänellä siis
avain ymmärtämään kansaa. Hänen huomautuksensa ja arvostelunsa
ilmaisevat hänen keskiluokantuntemuksensa pätevyyttä ja tarkkuutta.
Ne, joilla oli tekemistä hänen kanssaan, havaitsivat, että hän
ei ollut petettävissä, vaan että hän voi laskea yhtä hyvin kuin
joku toinenkin. Tämä ilmenee joka kohdassa hänen S:t Helenalla
kirjoitettaviksi sanelemiaan "Muistelmia". Kun keisarinnan menot
ja hänen oma taloutensa sekä palatsinsa olivat saaneet hänet
suuriin velkoihin, tarkasti Napoleon itse velkojien laskut, keksi
liikavaatimuksia ja laskuvirheitä ja supisti heidän vaatimuksistaan
melkoisia summia.

Valtaavasta aseestaan, nimittäin niistä miljoonista, jotka
noudattivat hänen käskyjään, sai hän kiittää edustavaa asemaansa. Hän
kiinnittää mieltämme semmoisena kuin hän seisoo edessämme Ranskan
ja Europan ensimäisenä; ja hän pysyy päällikkönä ja kuninkaana
ainoastaan sikäli kuin vallankumous tai työtä tekeväin joukkojen
edut tapaavat hänessä elimensä ja johtajansa. Yhteiskunnallisessa
suhteessa tunsi hän työn merkityksen ja arvon ja kallistui
luonnostaan sille puolelle. Minua miellyttää muuan tapaus, jonka eräs
hänen elämäkerrankirjoittajistaan S:t Helenalla kertoo. "Kävellessään
kerta mrs Balcomben kanssa meni muutamia palvelijoita ohitse
tiellä kantaen raskaita laatikkoja, ja mrs Balcombe vaati jotenkin
suuttuneesti heitä pysymään jälissä. Napoleon keskeytti sanoen:
'Kunnioittakaa kuormaa, rouva!' Keisariutensa aikoina kiinnitti
hän huomiotaan pääkaupungin torien korjaamiseen ja kaunistamiseen.
'Tori', sanoi hän, 'on tavallisen kansan Louvre.' Hänen päätekonsa,
jotka ovat jääneet hänen jälkeensä, ovat hänen mainiot tiensä. Hän
täytti joukkonsa hengellään, ja jonkinmoinen vapaa ja toverillinen
suhde kehittyi hänen ja niiden välille, suhde, jommoista hovisäännöt
ja -muodot eivät milloinkaan suvainneet upseerien ja hänen itsensä
välillä. Ne tekivät hänen silmäinsä alla semmoista, johonka mitkään
muut joukot eivät olisi pystyneet. Paras todiste hänen suhteestaan
joukkoihinsa on hänen päiväkäskynsä Austerlitzin taistelupäivän
aamulla, jossa Napoleon lupaa joukoilleen pysyttäytyä poissa tulesta.
Tämä julistus, joka on aivan päinvastainen, kuin mitä kenraalit ja
ruhtinaat tavallisesti antavat taistelupäivän aamulla, valaisee
riittävästi armeijan ihailevaa kunnioitusta johtajaansa kohtaan."

Mutta vaikkapa täten yksityiskohdissa onkin yhteyttä Napoleonin ja
rahvaan välillä, niin piilee hänen todellinen voimansa sentään siinä
kansan vakaumuksessa, että hän nerossaan ja pyrintöperissään oli sen
edustaja ei ainoastaan silloin, kun hän imarteli sitä, vaan myöskin
kun hän antoi sen tuntea valtaansa ja kun hän otti sen nuorukaiset
riveihinsä. Yhtä hyvin kuin kuka Jakobiini tahansa Ranskassa osasi
hän haastella vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta; viitattaessa siihen
kalliiseen, vuosisatoja vanhaan vereen, joka oli vuodatettu,
kun murhattiin Enghienin herttua, lausui hän: 'Eihän minunkaan
vereni mitään ojavettä ole.' Kansa tunsi, että valtaistuimella
ei enää istunut ja maata imenyt pieni joukko vallanperijöitä,
jotka olivat eroitetut kaikesta yhteydestä maanlasten kanssa, ja
jotka elivät ammoin sitte unohdetun yhteiskuntatilan aatteissa ja
ennakkoluuloissa. Tuon verenimijäin sijasta hallitsi nyt Tuileriessa
mies heidän joukostansa, jolla oli samat tiedot ja mielipiteet kuin
heilläkin ja joka siis aukaisisi heille ja heidän lapsilleen tiet
voimaan ja vaikutukseen. Lopussa oli nyt uneliaan ja itsekkään
politiikan aika, joka aina ehkäisi ja asetti rajat nuorten miesten
voimille ja edistymiselle, ja toiminnan ja kunnianhimon aika
alkanut. Ihmisen voimat ja toimeliaisuus olivat nyt löytäneet
käytäntönsä; loistavat palkinnot kimaltelivat nuorukaisten ja
kykyjen silmäin edessä. Vanha, rautasiteinen, keskiaikainen Ranska
oli muuttunut nuoreksi Ohioksi tai New Yorkiksi, ja ne jotka saivat
tuntea uuden hallitsijan hellittämätöntä ankaruutta, suvaitsivat
sitä sen sotilasjärjestelmän välttämättömänä seurauksena, joka oli
karkoittanut sortajat. Ja vielä silloinkin kun kansan enemmistö jo
oli alkanut kysellä, olivatko he todella voittaneet mitään uuden
hallitsijan uuvuttavain sotaväen ottojen ja veronkantojen kautta --
vielä silloinkin astuivat kaikki maan kyvykkäät miehet, mitä arvoa ja
laatua he olivatkin, puolustamaan häntä luonnollisena suojelijanaan.
Kun häntä 1814 neuvottiin turvautumaan ylempiin kansanluokkiin, sanoi
Napoleon ympärillään oleville: "Hyvät herrat, nykyisessä asemassani
on ainoa aatelistoni esikaupunkien roskaväki."

Napoleon vastasi näitä luontaisia odotuksia. Hänen asemansa vaati
välttämättömästi häntä suosimaan kaikenlaatuista kyvykkyyttä ja
antamaan sille kaikki luottamustoimet, ja hänen taipumuksensa
kävi tässä yhteen hänen valtiotaitonsa kanssa. Kuten jokainen
suurempilahjainen henkilö kaipasi hänkin epäilemättä miehiä ja
vertaisiaan ja tunsi halua mitata voimiaan toisten mestarien kanssa
eikä sietänyt houkkioita ja ala-arvoisia henkilöitä. Italiassa
etsi hän miehiä eikä löytänyt ainoatakaan. "Hyvä Jumala!" sanoi
hän, "kuinka harvinaisia ovat todelliset miehet! Italiassa on
kahdeksantoista miljoonaa ihmistä, ja suurella vaivalla olen tuskin
tavannut heitä kaksi -- Dandolon ja Melzin." Myöhemmin hänen
kokemuksiensa laajetessa ei hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan
kasvanut. Muutamana katkerana hetkenä sanoi hän eräälle vanhemmista
ystävistään: "Ihmiset ansaitsevat sen halveksimisen, jonka he minussa
herättävät. Minun tarvitsee ainoastaan ripustaa hiukan kultarihmaa
kunnon tasavaltalaisteni takille, ja kohta ovat he, mitä ikinä vaan
tahdon." Tämä kärsimättömyys kaikkea henkistä löyhyyttä vastaan oli
kuitenkin epäsuora tunnustus niille kyvykkäille henkilöille, jotka
olivat pakoittaneet hänen kunnioittamaan itseään, ei ainoastaan
hänen ystävinään ja apumiehinään, vaan myöskin hänen vastustajinaan.
Hän ei voinut sekoittaa Foxia ja Pittiä, Carnotia, Lafayettea
ja Bernadottea hovinsa liehakoitsijoihin, ja huolimatta hänen
järjestelmällisen itsekkyytensä aiheuttamasta pyrinnöstä halventaa
niiden suurten sotapäällikköjen ansioita, jotka taistelivat hänen
kanssaan ja puolestaan, on hän antanut varsin suuren tunnustuksen
päälliköille semmoisille kuin Lannes, Duroc, Kleber, Dessaix,
Massena, Murat, Ney ja Augereau. Vaikkakin hän tunsi itsensä heidän
suojelijakseen ja heidän onnensa perustajaksi, ikäänkuin silloin kun
hän sanoi: "Olen tehnyt kenraalini maan tomusta," ei hän kuitenkaan
voinut salata tyydytystään saadessaan heiltä apua ja kannatusta,
joka suhtautui hänen tehtävänsä suuruuteen. Venäjän sotaretkellä
valtasi hänet marsalkka Neyn rohkeus ja neuvokkuus siinä määrin,
että hän sanoi: "Minulla on rahakirstussani kaksisataa miljoonaa,
ja ne kaikki antaisin Neystä." Luonnekuvaukset, jotka hän on
piirtänyt muutamista marsalkoistaan, ovat tarkkapiirtoiset, ja
vaikkapa ne eivät tyydyttäneetkään ranskalaisten upseerien pohjatonta
turhamaisuutta, ovat ne kuitenkin epäilemättä tarkalleen osattuja. Ja
itse asiassa, kaikenlaatuista ansiokkuutta tarvittiin, ja oli sillä
vapaa edistymismahdollisuus hänen hallituksensa aikana. "Tunnen",
sanoi hän, "jokaisen kenraalini syvyyden ja ponnen." Luontaista
kykyä kohtasi varmasti ystävällinen vastaanotto hänen hovissaan.
Seitsemäntoista miestä on hänen aikoinaan kohonnut tavallisesta
sotamiehestä kuninkaiksi, marsalkoiksi, herttuoiksi tai kenraaleiksi,
ja Kunnialegioonan ristejä jaettiin persoonallisen arvon eikä
perhesuhteitten mukaan. "Kun sotamiehet ovat saaneet tulikasteen
taistelutanterella, ovat he kaikki samanarvoisia silmissäni."

Kun kuningas, joka luonnostaan on kuningas, saa kuninkaan nimenkin,
on jokainen tyydytetty ja hyvillään. Vallankumous oikeutti Faubourg
St. Antoinen mahtavan roskaväen samaten kuin jokaisen tallipojan ja
ruudinkantajan armeijassa pitämään Napoleonia lihana heidän lihastaan
ja heidän puolueensa miehenä; mutta suuren kyvyn menestyksessä on
jotakin, joka voittaa puolelleen yleisenkin myötätuntoisuuden.
Missä vaan järki ja henki voittaa tuhmuuden ja vilpin, siellä
tuntevat kaikki järkevät ihmiset oman etunsa päässeen voitolle, ja
järkiolentoina tunnemme ilmassa kuin puhdistavan sähköiskun, kun
henkinen mahti kukistaa aineellisen voiman. Kun vaan irtaudumme
paikallisesta ja tilapäisestä puolueellisuudesta, tunnemme, että
Napoleon taistelee puolestamme; hänen voittonsa ovat kunniallisia
voittoja, tuo voimakas höyrykone työskentelee meidän hyväksemme. Mikä
vaan vetoaa mielikuvitukseemme kohoten yli tavallisten ihmisvoiman
rajojen, rohkaisee ja vapahtaa ihmeellisesti mieltämme. Tuo kyvykäs
valtaava pää, joka vyörytteli ja käsitteli itsessään semmoisia
aatteita ja suunnitelmia, tuo silmä, joka kantoi läpi Europan,
tuo neuvokas kekseliäisyys, nuo ehtymättömät apuneuvot: -- mitä
tapahtumia, mitä romanttisia kuvia, mitä outoja ja ihmeellisiä
tilaisuuksia ja käänteitä! -- kun hän auringon laskeutuessa Sisilian
mereen tähystelee Alppeja kohden, kun hän järjestäen sotajoukkojaan
taistelurintamaan pyramiidien juurella sanoo niille: "Noiden
pyramiidien laelta katsoo teitä neljäkymmentä vuosisataa", kun
hän kulkee läpi Punaisen meren ja kahlaa Suezin kannaksen lahtea.
Ptolemaisin rannikolla hautoi hän päässään suunnattomia suunnitelmia.
"Jos olisin saanut valloitetuksi Acren, olisin muuttanut maailman
muodon." Yönä jälkeen Austerlitzin taistelun, joka oli hänen
keisariksi tulemisensa vuosipäivä, tervehti hänen armeijansa häntä
koristelaitteella, jonka muodosti neljäkymmentä taistelussa vallattua
lippua. Ehkä hänen ilonsa saadessaan tehdä nämä vastakohdat niin
räikeiksi kuin mahdollista on hieman lapsellista, kuten silloin
kun hän huvitti itseään antamalla kuningasten vartoa itseään hänen
odotushuoneissaan Tilsitissä, Pariisissa, Erfurtissa.

Emme voi kesken kaikkea ihmisten yleistä saamattomuutta,
ryhdittömyyttä ja väliäpitämättömyyttä kylliksi onnitella itseämme
siitä, että meillä on tämä ripeä, voimakas, toimekas mies, joka
tarttui tilaisuutta partaan ja osoitti meille, mitä on tehtävissä ja
saavutettavissa pelkästään niillä voimilla, jotka jossakin määrin
ovat jokaisen ihmisen käytettävissä, nimittäin täsmällisyydellä,
tarkkuudella, rohkeudella ja päättävällä perusteellisuudella!
"Itävaltalaiset", sanoi hän, "eivät tunne ajan arvoa." Esittäisin
hänet aikaisempina vuosinaan varovan viisauden perikuvana. Hänen
voimansa ei piile missään hurjassa uhkarohkeassa yltiöpäisyydessä,
missään haltioittuneessa innostuksessa kuten Muhammedin tai missään
erikoisessa valtaavassa lumous- ja vakuutuskyvyssä, vaan on se siinä,
että hän kussakin erikoisessa tapauksessa turvautui terveeseen
järkeensä eikä luottanut sääntöihin ja tapoihin, Opetus, jonka hän
antaa meille, on sama, jonka elokkuus ja valppaus aina antavat
-- nimittäin, että niillä on aina tilaa maailmassa. Miten moneen
pelokkaaseen epäilyyn on tämän miehen elämä vastauksena. Kun hän
astui esiin, oli yleisenä mielipiteenä sotilaspiireissä se, ett'ei
ollut mitään uudistettavaa sota-alalla kuten nykyään on yleisenä
mielipiteenä, ett'ei ole mitään uudistettavaa valtiotaidon, kirkon,
kirjallisuuden, kaupan, maanviljelyksen tai yhteiskunnallisten
olojen ja tapojen aloilla, ja kuten on kaikkina aikoina yleisenä
uskona, että maailma on saavuttanut lopullisen kehityksensä. Mutta
Bonaparte ymmärsi asiat paremmin kuin yleinen mielipide ja vielä
enemmän: hän tiesi, että hän ymmärsi ne paremmin. Luulen että
kaikki ihmiset ymmärtävät asiat paremmin kuin mitä heidän tekonsa
osoittavat, tietävät että ne laitokset, joita me niin monisanaisesti
ylistelemme, eivät ole muuta kuin käyntikortteja ja kuplia; mutta
he eivät jaksa uskoa tietoonsa. Bonaparte luotti omaan järkeensä
eikä välittänyt vähääkään toisten ajatuksista. Maailma kohteli hänen
uutuuksiaan aivan kuten se kohtelee kaikkia uutuuksia -- esitteli
loputtomia vastaväitteitä, esitti kaikkia mahdollisia esteitä, mutta
hän näpsäytti sormiaan sen vastaväitteille. "Se, mikä tuottaa niin
suuria vaikeuksia maasotapäällikölle", huomaa ja huomauttaa hän, "on
niin runsaiden ihmis- ja eläinmäärien välttämätön muonitus. Jos hän
antautuu toimennusmiestensä määrättäväksi, ei hän pääse liikahtamaan
paikaltaan, ja kaikki hänen liikkeensä ovat olevat tehottomat."
Hänen terveestä järjestään on esimerkkinä hänen lausuntonsa menosta
yli Alppien talvisaikaan, jota siihen asti kaikki sotakirjailijat
toinen toistaan matkien olivat kuvanneet mahdottomaksi. "Talvi",
sanoo Napoleon, "ei ole epäedullisin vuodenaika menolle yli korkeiden
vuorien. Lumi on silloin lujaa, ilmasuhteet tasaisia, eikä tarvitse
pelätä lumivyöryjä, jotka ovat ainoa todellinen vaara Alpeilla.
Noilla korkeilla vuorilla on usein joulukuulla varsin kauniita
päiviä, jolloin ilma on kuivahkon kylmää ja erinomaisen tyyntä."
Luettakoon edelleen hänen kuvauksensa taistelun voittamisen taidosta.
"Jokaisessa taistelussa tulee hetki, jolloin uljaimmatkin joukot
uskaliaimpain ponnistusten jälkeen tuntevat halua livistää pakoon.
Tämä säikäys syntyy siitä, että ne kadottavat luottamuksen omaan
rohkeuteensa, ja tarvitaan ainoastaan vähäpätöinen sysäys, jokin
tekosyy, joka herättää niiden rohkeuden uudelleen. Taito on nyt
tämän sysäyksen aikaansaamisessa ja tämän tekosyyn keksimisessä.
Arcolen luona voitin minä taistelun kahdellakymmenellä viidellä
ratsumiehellä. Älysin tuon väsähdyshetken ja käytin sitä hyväkseni,
annoin jokaiselle noista kahdestakymmenestäviidestäni torven ja
voitin taistelun tällä hyppysellisellä miehiä. Nähkääs, kaksi
armeijaa on kuin kaksi elävää ruumista, jotka kohtaavat toisensa
ja koettavat säikäyttää toisiaan: tulee silloin säikähdyksen
silmänräpäys, ja sitä silmänräpäystä on käytettävä hyväksi. Kun
on ottanut osaa moneen taisteluun, huomaa tämän silmänräpäyksen
helposti: se on yhtä helppoa kuin yhteenlasku."

Tämä yhdeksännentoista vuosisadan edustaja liitti muihin lahjoihinsa
myöskin lahjan mietiskellä yleisiä asioita. Häntä ilahutti käsitellä
kaikkia käytännöllisiä, kirjallisia ja yliaistillisia kysymyksiä.
Hänen mielipiteensä on aina alkuperäinen ja käy aina suoraan asiaan
käsiksi. Egyptin matkallaan oli hänen tapansa päivällisen jälkeen
määrätä kolme neljä henkilöä puolustamaan jotakin lauselmaa ja yhtä
monta vastustamaan sitä. Hän määräsi puheenaineen, ja koskivat
keskustelut uskontoa, eri laatuisia hallitusmuotoja ja sotataitoa.
Eräänä päivänä kysyi hän, olivatko tähdet asuttuja? Toisena
kuinka kauan maailma oli ollut olemassa? Kolmantena esitti hän
pohdittavaksi, oliko maapallo häviävä tulen vaiko veden kautta, joku
toinen kerta keskusteltiin taas aavistusten todenperäisyydestä tai
pettävyydestä ja unien merkityksestä. Varsinkin oli hän mieltynyt
puhumaan uskonnosta. 1806 puhui hän Fournier'in, Montpellier'in
piispan kanssa teologisista asioista. Oli kaksi asiaa, joista he
eivät voineet päästä yksimielisyyteen, nimittäin opit helvetistä
ja pelastuksesta kirkon ulkopuolella. Keisari kertoi Josefinelle
väitelleensä näistä kahdesta asiasta oikein peijakkaasti, mutta
piispan pysyneen järkähtämätönnä. Filosofeille hän kernaasti myönsi
kaiken, mitä oli todistettu uskontoa vastaan ihmisten ja ajan tekona;
mutta hän ei sietänyt kuulla mistään materialismista. Eräänä kauniina
yönä laivan kannella kesken kiihkeätä väittelyä materialismista
osoitti Bonaparte tähtiä kohden ja sanoi: "Hyvät herrat, puhukaa
niin paljo kuin tahdotte -- mutta kuka on tehnyt kaiken tuon?"
Häntä ilahutti keskustella tiedemiesten kanssa, varsinkin Monge'n
ja Berthollet'in; mutta kirjailijoita hän ylenkatsoi: "ne ovat
pelkkiä suupaltteja". Myöskin lääketieteestä puhui hän mielellään
varsinkin niiden käytännöllisten lääkärien kanssa, joita hän piti
korkeimmassa arvossa, kuten Corvisart'in Pariisissa ja Antonomarchi'n
St. Helenalla. "Uskokaa minua", sanoi hän tälle jälkimäiselle,
"olisi parempi meille jättää kaikki nuo lääkityskeinot: elämä on
linnoitus, josta ette te enkä minä tunne mitään. Miksikä häiritä sitä
sen itsepuolustautumisessa? Sen omat keinot ovat paljoa tehoisammat
kuin teidän työhuoneenne kaikki leikkelyveitset. Corvisart tunnusti
suoraan minulle, että kaikki teidän likaiset sekoitelmanne eivät
kelpaa mihinkään. Lääketiede on kokoelma epävarmoja määräyksiä,
joiden tulokset kaiken kaikkiaan otettuina ovat ihmiskunnalle enemmän
vaarallisia kuin hyödyllisiä. Vesi, ilma ja puhtaus ovat minun
lääkekirjani pääkappaleet."

Hänen muistelmillaan, jotka hän saneli kreivi Montholon'ille ja
kenraali Gourgaud'ille St. Helenalla, on suuri arvo sittenkin, vaikka
niissä hänen tunnetun vilpillisyytensä vuoksi nähtävästi onkin
tehtävä melkoisia miedonnuksia ja poistoja. Hänellä on luonteessaan
sitä hyvänsuopuutta, joka seuraa voimaa ja itsetietoista ylemmyyttä.
Ihailen hänen yksinkertaisia, selviä taistelukuvauksiaan, jotka ovat
yhtä hyvät kuin Caesarin, hänen suopeata ja tarpeeksi kunnioittavaa
esitystään marsalkka Wurmserista ja muista vastustajistaan ja
hänen kirjailijakykyään vaihtelevien aineittensa asianmukaisessa
käsittelemisessä. Miellyttävin osa on kuvaus Egyptinretkestä.

Hänellä oli ajattelevat ja syvät hetkensä. Joutohetkinään joko
leirissä tai palatsissaan Napoleon osoittautuu neroksi, joka
heittäytyy punnitsemaan yliaistillisia asioita samalla synnynnäisellä
totuudenpyrkimyksellä ja samalla kärsimättömyydellä kaikkea tyhjää
sanahelinää vastaan, jota hän oli tottunut osoittamaan sodassa.
Hän voi nauttia yhtä paljon jokaisesta mielikuvituksen leikistä,
romaanista tai sukkeluudesta kuin onnistuneesta sotaliikkeestäkin
taistelutanterella. Häntä huvitti kiihdyttää Josefinen ja hänen
hovinaistensa mielikuvitusta kertomalla hämärästi valaistussa
huoneessa tekaistuja kauhujuttuja, joiden vaikutusta hänen äänensä ja
näyttelijäkykynsä erinomaisesti lisäsivät.

Sanon Napoleonia aikamme keskiluokan edustajaksi ja asianajajaksi,
tuon joukon, joka tavoitellen rikkautta tungokseen asti täyttää
nykyaikaisen maailman torit, puodit, konttorit, tehtaat, laivat.
Hän oli kansankiihottaja, vanhojen tapojen kukistaja, sisällinen
uudistaja, vapaamielinen, äärimmäisyysmies, keinojen keksijä, joka
aukaisi ovet ja torit ja kumosi yksinoikeudet ja väärinkäytökset.
Luonnollisesti eivät rikkaat ja ylimykset pitäneet hänestä.
Englanti, pääoman keskus, ja Rooma ja Itävalta, perinnäistapojen
ja sukutaulujen keskukset, vastustivat häntä. Vanhentuneiden
ja vanhoillisten kansanluokkien hämmennys, Rooman ylhäisten
pappihupakkojen ja narrien säikäys -- jotka toivottomuudessaan olivat
valmiit turvautumaan kaikkeen, tuliseen rautaankin -- valtiomiesten
onnistumattomat yritykset turhilla lupauksilla pettää ja vilpistää
häntä, Itävallan keisarin salakavala ystävyys sekä nuorten tulisten,
toimintakykyisten miesten vaisto, joka kaikkialla havaitsi hänessä
keskiluokan mahtavan edustajan, antavat loistoa ja tehoa hänen
elämäkerralleen. Hänellä oli edustamainsa joukkojen hyveet,
hänellä oli myöskin heidän huonot puolensa. Surukseni on minun
tunnustaminen, että tällä loistavalla kuvalla on toinenkin puolensa.
Mutta rikkauksien tavoittelussamme havaitsemme aina sen onnettoman
puolen, että se pettää meidät ja on saavutettavissa ainoastaan
tunteittemme tukahuttamisen tai heikentämisen kustannuksella;
eikä ole siis vältettävissä, että tapaamme saman asianlaidan
vallitsemassa tämän taistelijan elämässäkin, joka yksinkertaisesti
oli päättänyt saavuttaa loistavan menestyksen elämässä valitsematta
ja häikäilemättä keinojaan.

Bonapartelta puuttuivat aivan ihmeteltävässä määrässä kaikki jalommat
tunteet. Maailman sivistyneimmän ajan ja kansan ensimäisellä
edustajalla ei ole tavallisen totuudenrakkauden ja kunniallisuuden
tajua ja hyveitä. Hän tekee vääryyttä kenraaleilleen, on itsekäs ja
omistaa kaiken itselleen, anastaa halpamaisesti Kellermannin tai
Bernadotten suurtekojen kunnian ja ansion, hän vehkeilee syöstäkseen
uskollisen Junot'insa toivottomaan vararikkoon poistaakseen hänet
siten Pariisista, jossa hänen tapojensa tuttavallinen, suorasukaisuus
loukkaa hänen valtaistuimensa nuorta arvoa. Hän valehtelee
häikäilemättä. Virallinen lehti, hänen Moniteurs'insa ja kaikki hänen
tiedonantonsa ja julistuksensa sisältävät ainoastaan sen, minkä hän
soisi ihmisten uskovan; ja mikä pahempi, yksinäisessä saaressaan
istui hän kylmäverisesti väärentäen tosiasioita, aikamääriä
ja luonteita saadakseen elämänsä teatraalisesti tehokkaaseen
valaistukseen. Kuten kaikki ranskalaiset rakasti hän intohimoisesti
näyttämöllistä vaikuttavaisuutta. Jokaisen teon, josta huokuisikin
ylevämpi henki, myrkyttää tämä alituinen vaikutuksen ja tehon
laskeminen. Hänen "tähtensä", hänen kunnian rakkautensa, hänen
oppinsa sielun kuolemattomuudesta ovat kaikki aitoranskalaisia.
"Minun pitää häikäistä ja hämmästyttää. Jos myöntäisin painovapauden,
olisi valtani kolmessa päivässä mennyttä." Hänen mielipyrkimyksensä
on herättää itsestään niin paljo melua kuin mahdollista. "Suuri
maine on suurta melua, mitä enemmän, sitä kauemmaksi kuuluu.
Lait, laitokset, muistopatsaat, kansat, kaikki ne luhistuvat ja
kukistuvat, ainoastaan huuto ja maine pysyy ja kaikuu aikojen
taakse." Kuolemattomuus on hänelle yksinkertaisesti mainetta. Hänen
käsityksensä siitä, mikä tehoo ihmisiin, ei ole perin mairitteleva.
"On kaksi vipusinta, joilla voi saada ihmiset liikkeelle --
omanvoiton pyyntö ja pelko. Rakkaus on ainoastaan tuhma joutava
mielijohde, uskokaa se. Ystävyys on ainoastaan sana. En rakasta
ketään. En rakasta veljiänikään, ehkä Josefia hiukan tottumuksesta ja
koska hän on vanhempi veljeni; ja Duroc'ista, hänestä pidän myöskin,
mutta miksi? -- koska hänen luonteensa miellyttää minua: hän on tuima
ja päättävä, luulen, ett'ei se mies ole ikinä vuodattanut kyyneltä.
Ja omasta puolestani tiedän hyvin, ett'ei minulla ole ainoatakaan
luotettavaa ystävää. Niin kauan kuin pysyn sinä, mitä olen, on
minulla oleva niin sanottuja ystäviä kuinka paljon hyvänsä. Tunteet
jääkööt naisten asiaksi, miehen pitää olla luja sydämeltään ja
tarkoitusperiltään tai olkoon sekoittumatta sotaan ja valtiotoimiin."
Hän oli täysin häikäilemätön. Hän olisi voinut varastaa, panetella,
murhata, hukuttaa tai myrkyttää, jos se vaan oli hänen edukseen. Hän
ei tuntenut mitään jalomielisyyttä, vaan pelkkää halpaa vihaa, hän
oli rajattoman itsekäs ja uskoton, petti korttipelissä, oli kauhea
juoruamaan, aukaisi toisten kirjeitä ja ylpeili pahamaineisesta
poliisilaitoksestaan, hieroi käsiään ilosta, kun oli saanut kuulla
jonkun salaisuuden ympäristöstään ja kehuskeli "tietävänsä kaiken",
hän sekausi naispukujen leikkelemiseen ja kuunteli tuntematonna
kaduilla kansan hurraahuutoja ja ylistelyjä. Hänen tapansa
olivat karkeat ja jyrkät. Hän käyttäytyi naisia kohtaan alhaisen
tuttavallisesti. Hän tapasi nypistää heitä korviin tai nipistellä
poskeen ollessaan hyvällä tuulella, miehiäkin hän loppupäiviinsä
asti nykii korvista ja viiksistä ja silittää ja taputtaa heitä kuin
hevosia. Ei käy ilmi, onko hän kuunnellut avaimenrei'issä, ainakaan
ei ole saatu häntä siinä kiinni. Lyhyesti, kun olemme perehtyneet
kaikkeen tuohon sädehtivään voimaan ja loistoon, niin huomaamme
lopullisesti, ettemme ole olleet tekemisissä minkään kunnonmiehen
kanssa, vaan petturin ja roiston: ja hän ansaitsee täydellisesti
nimityksen _Jupiter Scapin_ tai Veijari-Jupiter.

Kuvatessani niitä kahta puoluetta, joihinka nykyaikainen yhteiskunta
jakautuu -- kansanvaltaista ja vanhoillista sanoin, että Bonaparte
edustaa kansanvaltaisuutta, toiminnan ja käytännön miehiä
ennallaanolijoita ja vanhoillisia vastaan. En silloin huomauttanut
eräästä asiasta, joka kuuluu niiden oleellisiin ominaisuuksiin,
nimittäin, että nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan kuten
nuori ja vanha. Kansanvaltainen on nuori vanhoillinen, vanhoillinen
vanha kansanvaltainen. Ylimysmielinen on kypsynyt ja hedelmäksi
tullut kansanvaltainen -- kumpikin puolue seisoo nimittäin samalla
pohjalla, omaisuuden ratkaisevan merkityksen perustalla, jota
toinen tavoittelee saavuttaakseen, toinen taas säilyttääkseen.
Bonaparten voi sanoa edustavan koko tämän puolueen historiaa, sen
nuoruutta ja sen vanhuutta, vieläpä runollisen oikeudenmukaisuuden
perustalla sen kohtaloakin omassa kohtalossaan. Vastavallankumous,
vastapuolue odottaa yhä toteuttajaansa ja edustajaansa, miestä, joka
rakastaa ja ajaa todellisesti yleisiä ja yhteishyvällisiä asioita ja
tarkoitusperiä.

Napoleon oli kuin mahdollisimman edullisissa olosuhteissa tehty koe
siitä, mihinkä järki pystyy ilman omaatuntoa. Ikinä ei ole ollut
johtajaa, jolla olisi ollut semmoiset lahjat ja voimat, ikinä ei
ole ollut johtajalla semmoisia apuneuvoja ja apulaisia. Ja mitä
tuloksia jättivät nyt tämä rajaton kyky ja valtava voima, nämä
suunnattomat armeijat, poltetut kaupungit, tuhlatut aarteistot,
miljoonat uhratut miehet, koko hämmennetty, turmeltu Europa? Ei
mitään. Kaikki häipyi kuten hänen kanuunainsa savu eikä jättänyt
jälkeäkään. Hän jätti Ranskan pienempänä, köyhempänä, heikompana kuin
minä hän sen tapasi, ja koko vapaustaistelu oli alettava alusta.
Koko koe oli perusteeltaan itsemurhaavaa laatua. Ranska palveli
häntä voimallaan ja väellään ja varoillaan, niin kauan kuin se voi
nähdä etunsa hänen eduissaan, mutta kun ihmiset huomasivat, että
voittoa seurasi uusi sota, tuhouneita armeijoita uudet sotamiesotot
ja että ne, jotka olivat ponnistelleet niin henkeen ja vereen asti,
eivät koskaan päässeet nauttimaan työnsä hedelmästä -- he eivät
päässeet tuhlaamaan, mitä olivat saaneet kokoon, eivät päässeet
lepäämään höyhenpatjoillaan eikä pöyhistelemään palatseihinsa,
-- kun he huomasivat tämän kaiken, niin luopuivat he hänestä.
Ihmiset havaitsivat, että hänen kaikkinielaiseva itsekkyytensä oli
tuhoisa kaikille muille. Hän oli kuin sähkörausku, joka vaikuttaa
yhtämittaisia sähköiskuja siihen, joka on tarttunut siihen ja
aikaansaa nykäyksiä, jotka kiristävät kokoon käden lihakset, niin
ett'ei voi aukaista sormia, ja kala jatkaa ja antaa yhä voimakkaampia
iskuja, kunnes se lopuksi rampaa ja surmaa uhrinsa. Siten tämä
rajaton itsekkyyden kuilu kutisti, heikensi ja omisti itseensä niiden
ihmisten voiman ja olemuksen, jotka palvelivat häntä; ja yleisenä
huudahduksena Ranskassa ja Europassa 1814 oli "kylliksi hänestä";
"kylliksi Bonapartesta".

Se ei ollut Bonaparten syy. Hän teki kaikkensa elääkseen ja
menestyäkseen ilman siveellisiä periaatteita. Hänet ehkäisi ja tuhosi
asiain luonto, iäinen laki, joka vallitsee ihmisiä ja maailmaa,
ja vaikkapa tehtäisiin miljoonat kokeet, olisi tulos aina sama.
Jokainen koe, jolla on aineellinen ja itsekäs tarkoitusperä, on
raukeava tyhjiin, tehköön sen sitte joukko tai yksityinen ihminen.
Rauhaarakastava Fourier on saava aikaan yhtä vähän kuin tuhoisa
Napoleon. Niin kauan kuin sivistyksemme perustuu omaisuuteen,
keinotekoisiin esteihin ja etuoikeuksiin, on se oleva alinomaisten
epäonnistumisten ja pettymysten uhrina. Rikkautemme ovat jättävät
meidät sairaiksi, hymyymme on sekautuva katkeruutta, ja viinimme on
polttava suussamme. Ainoastaan se hyvä kantaa hedelmää, josta voimme
nauttia ovet avoimina ja joka on hyväksi kaikille ihmisille.



VII.

Goethe, kirjailija.


Maailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin
kirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen
elämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen
tehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte
valita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.

Luonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät
kirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin
seuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren
kylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan,
sanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen.
Putoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei
astu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä
pysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko
kaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja
piirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on
kauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine
on peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään
sitä ymmärtävälle.

Luonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja
kertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään
anna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa
on kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus
muodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi.
Kertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin
jonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden
kuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä.
Menneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina,
vaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon,
niin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat
tärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan
tämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se,
mikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään,
kunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen
puhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan
erikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen.
Muutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa
jokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on
kasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä.
Mitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja
kuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että
olisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että
kaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin
vähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin
yrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä,
niin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä --
ja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä
ja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa
tapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo:
"Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin." Vimma ja tuskatkin kasvavat
hänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa
hän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan
täyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: "Kun
olen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin", ja jos tuntisimme
kaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian,
johtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus
hänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen
lääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn.
Kirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen
voittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle,
että kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on
ainoastaan ulkopuolista -- ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain
asian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän
alkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt
loistaa hänelle -- voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun
totuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella,
voidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa,
vaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme
esilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja
hallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on
muovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.

Tämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee
kaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on
ainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja
luonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut
korkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka
näkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia,
ja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat
korkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan
olemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on
sydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen.
Se on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on
valmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään
ainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa,
yksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on
valmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja
kudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät
näkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka
seuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin
henkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka
sarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se
ainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.

Jos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa,
niin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi.
Yhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä
miestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen
kaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin
nähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä
keppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in
radallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan;
ja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen
jonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät
hullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan
ja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu
tästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen
kautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin
ihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että
hän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja
asemaansa taaskin -- niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan
palaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.

Tutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä
elää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt
on pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja
hengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut
kiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin
jokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja
varmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla
kunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä
samalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista
järjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi.
Arvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan
tai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada
käyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan
ennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta
voisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa -- että
semmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.

Jos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää
mietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan
varmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle
on sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja
munkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja
rukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus,
itsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki
toimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot --
mutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle
ylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei
ole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet,
se kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen.
Ensimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan
ohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon
tahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon
unohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden,
shakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin
puhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan
ainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa.
Mutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen
teoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden
alemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa
tarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen,
viekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat,
teoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman
käytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen,
niissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut
kirjoittavat pyhissä kirjoissaan: "Lapset ainoastaan, vaan eivät
oppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri
asiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän,
ja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on
ajattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun
oppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti." Sillä
suuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta
se puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa
yksityiselämässä.

Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat
sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat
käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja
tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä
eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään
muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in
kysymys, -- ei se: onko joku rikas? -- onko hänellä mitään
luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai
sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? --
vaan: _onko hän yleensä jotakin?_ täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää
olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion
johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja
ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa
kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on
kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä
välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.

Yhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin
kirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä,
ett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä
tekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa
asemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy
aina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti
raamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat,
murhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia,
lakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen
hänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän
kirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä.
Jokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja
taivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä
tärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi
hän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän
sekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan
imartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman
kansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen
häpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa
hallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa
tai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä
kirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka
sanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?

Jonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään
johtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei
tapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi
tutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.

Kuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen
elämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen
runoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa
hengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään
edellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi
sen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden
henkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on
levittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset
piirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa
yleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa,
mutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta,
mutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen,
mehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia,
mutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia,
ei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia,
ei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista
kirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole
ikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee
kuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen
elämän -- elämän keskiaikana -- yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi,
mutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän,
että se hämmentää.

Goethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen,
joka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja
tietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi
helposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs
henki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret
ja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä
kun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta,
jonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi
se, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan
rappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei
ollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa,
että se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista
tulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut
kohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai
muinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron
mieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten,
rajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei
riipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.

Helena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä
kirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään
on tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden,
tieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä
kaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen
oppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa
kautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta,
geologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa
juuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen
luonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi
tilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä
pian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä
eivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja,
vaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on
uskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset.
Tämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen
vielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa.
Ja kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi
laakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan,
ja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella
ihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja
sulolla.

Kirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä.
Tämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja
nykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat
siinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot
toimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander
saapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä
yhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti
takaisin.

Hänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton
näköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin
vähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille
kuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli
vuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa,
kiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa
vuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut
semmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden
luokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin
sisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi
järjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut
atoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset
elinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa
havaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka
asustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja
jokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi
hänen naamareitaan: --

    "Pakonsakin salaista on läsnäolemista",

ja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun
jokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän
elokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa
tai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista
ja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla
osoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen
tekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän
johtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen
ja -keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä.
Hän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. "Minulla
on itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan,
kirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää." Hän kirjoittaa mitä
asiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta
paljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen
sanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen
ja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt
taiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat
luonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten
vanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät
-- ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys
siitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja
tapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat
lopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se
ihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna,
joka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen
moneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt
nykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti
tai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen
kasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti
sekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin
muuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui
hän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon
yksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama.
"Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja
siemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan
ja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet
nikamista voimien keskittyessä päähän." Optiikan alalla taas
hylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen
väri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa
yhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen
huokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta
kohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei
suvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan
uudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta
on uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku
toinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän
ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita
asioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua
unohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta,
tavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja
mistä tahansa yleensä.

Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme
esittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista
yleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt
merkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut
käyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli
hänelle avuksi ohjeensa: "En ole kuullut mistään rikoksesta, jota
en itse olisi voinut tehdä." Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen.
Hän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen,
hän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten
semmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja
Heidelbergin elämään 1820, joko siten -- tai häntä ei ollenkaan ole
olemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa,
sarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä
häntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään,
jokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka
niin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta,
-- ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi
joka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän
siitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli
asunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut,
oli puhdas järki asetettuna -- kuten aina on pyrkimys -- aistien
palvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen
ensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan
liitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.

En aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan.
Niitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä
ja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia
etevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä
Wilhelm Meisteriä.

Wilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan,
jota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan
täydelliseksi kuvaukseksi -- ikäänkuin toiset romaanit, Scottin
esimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita,
mutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen
hämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin
teräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana
nerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme
kohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen,
virkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla
selkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän,
tapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä
elämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia
valonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta
tyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja,
joka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen,
nerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on
sangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä
sitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva
sen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea
sitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä
arvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen
ponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa
laakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin
eräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan
toiveita ja tuovansa ilmi "Nuor'-Englanti"-nimisen puolueen
poliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija
parlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea
ja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan
ja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman
kuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren
luonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen
ja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä
seurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten
aatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi,
kunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena
yhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle
suurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla
ylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen
korvissaan. "Olen ainoastaan ihminen", sanoo hän, "minä hengitän ja
teen työtä ihmiskunnan hyväksi", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja
äärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin
niin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin
huonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan
ilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan.
Ja kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain
lakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti
ja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole
liikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että
meidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se
hyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä
ja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.

Kirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista
aristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys
ei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää.
Luonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty
todelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta.
Ainoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja
riemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa
varsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.

Palava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa "läpeensä nykyaikaiseksi
ja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu,
samoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee
yksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen
kuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys
esiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena
uneksumisena"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin
pian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen
elämänsä loppuun.

Mikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa
Goethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko
kansansa kanssa -- hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen
totuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö
on tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn
tai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa
jotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän
henkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä
maissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun
vaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä -- montako
palstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta
hengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka
käytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on
sensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan
pysähdä pintaan, vaan kysyy alati: _mitä varten?_ Saksalainen yleisö
vaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee,
mutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä
ajatukset?

Kyky yksin ei muodosta kirjailijaa. Kirjan takana pitää olla miehen,
persoonallisuuden, joka syntyperällään ja ominaisuuksillaan vastaa
kirjassaan esittämistään opeista ja joka on olemassa nähdäkseen ja
esittääkseen asiat juuri siten eikä millään muulla tavalla, joka käy
käsiksi tosiasioihin, koska ne ovat tosiasioita. Ellei hän voi tänään
ilmaista tarkalleen sitä, mitä hän tahtoo, niin pysyvät tosiasiat
samoina ja avautuvat ehkä huomenna hänelle. Hänen mielellään lepää
kuin taakka -- totuuden taakka, joka kaipaa ilmaisuansa -- hän
käsittää sen selvemmin tai epäselvemmin, ja hänen tehtävänsä ja
kutsumuksensa maailmassa on nähdä lävitse nuo tosiasiat ja tuoda
ne julki. Mitä merkitsee se, että hän astuu harhaan ja sammaltaa,
että hänen äänensä on karhea tai kirkuva tai että hänen tieteellinen
kykynsä tai kuvansa eivät riitä? Hänen julistettavansa asia on
löytävä tieteelliset ilmitulemiskeinonsa ja kuvansa, täytelään
soinnukkaan ilmaisunsa. Vaikka hän olisi mykkä, puhkeisi se sanoiksi.
Ellei siten ole ellei miehessä syki ja polta semmoinen Jumalan sana
mitä siitä, kuinka taidokas, luistava, loistokas hän on?

Merkitsee paljon ajatuksen voimaan nähden, seisooko sen takana mies
vai eikö. Tieteellisissä aikakauskirjoissa ja vaikutusrikkaissa
sanomalehdissä en tapaa mitään varmaa luonnetta, ainoastaan
edesvastuuttomia varjoja, usein jonkun varakkaan tieteellisen seuran
tai jonkun onnenonkijan, joka sepitelmänsä turvin ja varjossa toivoo
voivansa käydä jostakin. Mutta oikean kirjan jokaisessa lauseessa
ja käänteessä näen minä todellista päättävää ihmistä silmään, hänen
voimansa ja kammonsa lainehtii joka sanassa, jokainen pilkkukin ja
ajatusviiva elää, koko kirja on versoovan voimakas ja elokas -- voi
vaikuttaa kauas ja kauan.

Englannissa ja Amerikassa voi olla kreikkalaisen tai roomalaisen
kirjallisuuden täysi tuntija omaamatta silti säkenettäkään runollista
aistia tai tulta. Se seikka, että joku on käyttänyt vuosia
perehtyäkseen Platoon tai Proclokseen, ei silti aiheuta otaksumaan,
että hänellä olisi ylevä ajatuskanta tai että hän halpelisi
kaupunkinsa hienoja tapoja. Mutta saksalaisilla on naurettavan
luja usko näihin asioihin, ylioppilas luentosalin ulkopuolellakin
hautoo yhä päässään luentoa, ja professori ei voi irtautua siitä
luulosta, että filosofian totuuksilla on jotain tehtävää Berlinissä
ja Münchenissäkin. Tämä harras vakavuus antaa heille voiman nähdä
pitemmälle kuin paljon lahjakkaammatkaan miehet. Siksipä ovatkin
melkein kaikki arvokkaammat jäsentelyt ja määrittelyt, jotka ovat
käypää tavaraa ylemmässä puhekielessä, saapuneet meille Saksasta.
Mutta sensijaan kuin nerokkaat ja oppineet miehet Englannissa ja
Ranskassa käyvät käsiksi tutkimukseensa ja tehtäväänsä jonkinmoisella
kevyydellä, eikä mitenkään yleensä edellytetä, että aihe tai kanta,
jonka he ovat omaksuneet, jotenkin syvemmin ja luonteen perustuksia
myöten olisi vallannut heidät -- niin sensijaan Goethe, Saksan
kansan pää ja tuki ei puhu ainoastaan siksi, että hänellä on kykyä,
vaan loistaa totuus hänen sanojensa takaa: hän on syvimmässä
merkityksessä viisas, vaikkapa hänen kykynsä ja lahjakkuutensa
usein kätkee hänen viisautensa. Kuinka erinomainen joku hänen
lausumansa ajatus onkaan, hän tavoittaa sillä aina vielä jotakin
enempää. Se herättää uteliaisuuteni. Hänellä on sitä peloittavaa
hengen riippumattomuutta, jonka ihminen saavuttaa seurustellessaan
totuuden kanssa; kuulkaa häntä tai olkaa kuulematta, hänen tekonsa
pysyy, eikä teidän mielenkiintonne rajoitu hänen kertomukseensa,
eikä hän täytettyään tyydyttävästi tehtävänsä häivy muistosta kuten
leipuri jätettyään meille leipänsä, vaan merkitsee hänen itsensä
rinnalla hänen teoksensa vähemmän. Ikuinen, iäinen voima, joka on
luonut maailman, on uskonut itsensä tälle miehelle suuremmassa
määrässä kuin kenellekään toiselle ihmiselle. En tohdi väittää, että
Goethe olisi kohonnut korkeimmille huipuille, miltä nero on meille
puhunut. Hän ei ole kunnioittaen nöyrtynyt korkeimman ykseyden
eteen, hän ei ole kyennyt koko olennollaan jättäytymään siveellisen
tunteen valtaamaksi. On ylevämpiä, korkeampia säveliä runoudessa,
kuin mitä hän koskaan on virittänyt hereille. On kirjailijoita,
joilla on vähemmät lahjat, mutta joiden sointu on puhtaampi ja ja
herkempi ja jotka liikuttavat syvemmin sydäntä. Goethe ei voi koskaan
tulla rakkaaksi ihmisille. Hän ei ole sielunsa pohjasta antautunut
puhtaalle totuudelle semmoisenaan, vaan ainoastaan totuudelle sikäli
kuin se edistää sivistystä. Hän ei tavoittele sen vähempää kuin
vallata koko luonnon, koko totuuden omalle osalleen: mies, jota
ei voi lahjoa tai johtaa harhaan tai säikäyttää, mies, jolla on
järkähtämätön itsensähillitsemis- ja itsekieltäymisvoima ja jolla
on vaan yksi ainoa arvosteluperuste kaikkiin ihmisiin nähden --
_mitä voit sinä opettaa minulle?_ Kaikkia ominaisuuksia ja lahjoja
arvostelee hän ainoastaan tältä kannalta: säätyarvoa, etuoikeuksia,
terveyttä, aikaa, itse olemistakin.

Hän on sivistyksen perikuvallinen edustaja, kaikkien taiteiden,
tieteiden ja tapahtumien harrastaja, taiteellinen, vaan ei
taiteilija, henkevä, vaan ei henkinen. Ei ole olemassa mitään, jota
hän ei olisi oikeutettu tuntemaan, ei ole ainoatakaan asetta neron
asevarastossa, jota hän joskus ei olisi ottanut käteensä, mutta
mitä tarkimmin huolehtien ett'ei hänen apukeinonsa hetkeksikään
käy hänelle ylivoimaiseksi. Hän eristää joka asian valokehällä,
eristää itsensäkin ja kalliimman, minkä hän omistaa. Häneltä ei ole
mitään salassa eikä mitään peitossa. Vaanivat pahat henget olivat
hänen kuvattavinaan, samaten pyhimys, joka näki pahat henget, ja
yliaistilliset voimat pukeutuivat muotoon. "Hurskauskaan ei ole
mikään päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla me puhtaimman
sisäisen mielenrauhan kautta saavutamme korkeimman sivistyksen."
Ja hänen voimansa tunkeutua kaunotaiteiden jokaisen salaisuuden
perille tekee Goethen aseman vielä kylmemmän valtaavaksi. Hänen
tunteensa palvelevat häntä kuten naiset, joita Cicero käytti
houkutellakseen tietoonsa salaliittolaisten juonet. Hänellä ei ole
mitään vihollisia. Voit olla hänen vihollisensa -- jos sillä voit
opettaa hänelle jotain, jota et voi ystävyydelläsi hänelle opettaa
-- olkoonpa se opetus sitte vaikka ainoastaan kokemus, jonka hän
voi saada sortumisestasi. Vihollinen ja semmoisena tervetullut,
mutta vihollinen ylevässä merkityksessä. Hän ei voi vihata ketään;
hänen aikansa on liika kallis. Luonne-eroavaisuuksiin perustuvia
vastakohtaisuuksia suvaittakoon, mutta vain kuten keisarien
vihamielisyydet, jotka taistellaan arvokkaan ylväästi kuningaskuntien
poikki ja yläpuolella.

Hänen itse kirjoittamansa elämäkerta, jolle hän pani nimeksi "Runoa
ja totta elämästäni", on tämän aatteen ilmituomista -- aatteen,
joka nykyään saksalaisen hengen välityksellä tunnetaan kautta koko
maailman, mutta joka oli uutuus Englannille niinhyvin vanhalle kuin
uudelle, silloin kun kirja ilmestyi -- että nimittäin ihminen on
olemassa sivistyäkseen: ei sitä varten, mitä hän voi aikaansaada,
vaan sitä varten, mitä voidaan aikaansaada hänessä. Ainoa huomattava
tulos, mikä elämällä voi olla, on asioiden ja elämän vaikutus
ihmiseen. Henkevä syvämielinen ihminen voi katsoa itseään kuin
vierasta henkilöä, siksipä kiinnittävät hänen mieltänsä yhtä paljon
hänen heikkoutensa ja pettymyksensä kuin hänen menestyksensäkin.
Vaikkapa hän haluaakin edistyä ja menestyä aikeissaan, niin
vielä syvempi on hänen halunsa oppia tuntemaan ihmisen elämää ja
kohtaloa, sill'aikaa kuin itsepyyteiset sumeina pilvinä ajelehtivat
hänen ympärillään eivätkä tavoittele ja pyydä muuta kuin matalaa
aineellista etua.

Tämä aate vallitsee _Dichtung und Wahrheit_-kirjaa ja määrää,
mitkä elämänpuolet siinä tulevat esitetyiksi, jossa suhteessa
asiain ulkonaisella näennäisellä tärkeydellä, henkilöiden arvolla
ja omaisuussuhteilla ei ole mitään määräämisvaltaa. Tosiaankin
tarjoo kirja tuiki vähän aineksia semmoiselle esitykselle, mitä me
sanoisimme "Goethen elämäkerraksi"; siinä esiytyy varsin niukalti
aikamääriä, kirjeenvaihtoa ei ollenkaan, ei mitään yksityiskohtaisia
tietoja hänen viroistaan ja virkatoimistaan, ei mitään valoa hänen
avioelämäänsä, ja noin kymmenvuotinen ajanjakso hänen elämäänsä, aika
hänen Weimariin asettumisensa jälkeen, jonka luulisi vilkkaimmaksi
hänen elämässään, on kokonaan sivuutettu. Sensijaan anastavat
etualan muutamat rakkausjutut, jotka kuten sanotaan menivät
myttyyn, ja muuttuvat mitä tärkeimmiksi tapahtumiksi, hän ihan
syytää meille yksityiskohtia -- erityisellä mielihyvällä esittää
hän joitakin omituisia mielikuvitelmia, maailman syntyoppeja ja
itse muovailemiaan uskontoja sekä varsinkin suhteitaan merkittäviin
miehiin ja tärkeimpiin ajatusrikkaisiin ajanjaksoihin. Hänen
"Päivä- ja vuosikirjansa", hänen "Italian matkansa", hänen "Ranskan
sotaretkensä" ja hänen "Värioppinsa" historiallinen osa kiinnittävät
mieltä samasta syystä. Viimeksimainitussa hän lyhyesti kuvaa
Kepleriä, Roger Baconia, Galileita, Newtonia, Voltairea j.n.e., ja
on tämän kirjanosan viehätys siinä suurpiirteisen yksinkertaisessa
tavassa, jolla hän esittää suhteet Europan tieteellisen historian
suuruuksien ja itsensä välillä, tuo pelkkä viivojen vetäminen
Goethestä Kepleriin, Goethestä Baconiin, Goethestä Newtoniin. Tuo
viivanvetäminen on ajalle ja henkilölle mitä peloittavimman tehtävän
suoritus, ja se ilahuttaa mieltämme silloinkin, kun eivät Iphigenia
ja Faust voi meitä ilahuttaa, kysymättä sentään koskaan läheskään
sitä mielikuvituksen ponnistusta kuin Faust ja Iphigenia.

Tämä taiteen lakiensäätäjä ei ole mikään taiteilija. Johtuiko tämä
siitä, että hän tiesi liika paljon, että hänen näkövoimansa oli
mikroskooppinen ja esti häntä näkemästä oikeissa näkösuhteissa,
näkemästä kokonaisuutta? Hän luo katkelmittain, hän runoilee
tilapäärunoja, hän kirjoittaa kokonaisia ensyklopedioja yksityisiä
mietelmiä. Jos hän ryhtyy kirjoittamaan jotakin draamaa tai romaania,
kokoo ja järjestää hän havaintonsa tuhansilta tahoilta ja yhdistää
ne yhdeksi ruumiiksi niin hyvin kuin hän taitaa. Paljo on semmoista,
joka ei ota sulautuakseen kokonaisuuteen, ne hän liittää irtonaisina
osina mukaan kuten kysymyksessä olevain henkilöiden kirjeinä, otteina
heidän päiväkirjoistaan ynnä muuna semmoisena. Sittekin jää paljo
semmoista, jota ei saa sovitetuksi. Ne voi ainoastaan kirjansitoja
liittää jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi: ja sitenpä on meillä
huolimatta monen hänen teoksensa löyhästä hajanaisesta rakenteesta
kokonaisia nidoksia irrallisia kyhäelmiä, mietelmiä, Xenioita y.m.

Otaksun, että hänen kertomuksensa maailmallinen sävy johtuu
hänen tietoisasta itsesivistyksestään. Se oli suuren oppineen,
heikkoutta, joka rakasti maailmaa kiitollisuudesta, joka tiesi,
missä oli tavattavissa kirjastot, taidekokoelmat, rakennustaiteen
mestariteokset, tieteelliset työhuoneet, oppineet ja huoleton vapaus
ja joka ei täysin luottanut siihen, että köyhyys ja alastomuus saavat
hyvityksensä. Sokrates rakasti Ateenaa, Montaigne Pariisia ja Madame
de Staël sanoi, että hänellä oli ainoastaan yksi heikkous (nimittäin
Pariisi). Tällä asianhaaralla on suotuisa puolensa. Kaikki nerot
ovat tavallisesti niin huonosti varustetut ja hauraat, että aina
haluaisi heidän saaneen elää jossain toisissa olosuhteissa. Harvoin
tapaamme jonkun, joka ei tuntisi itseään turvattomaksi ja pelkäisi
elämässä. Hyvien ja ylevää tavoittelevien ihmisten kasvoilla lepää
joku häpeän puna, ja heissä on joku vivahdus hullunkurisuutta.
Mutta tämä mies oli täysin kotonaan ja tyytyväinen ajassaan ja
maailmassaan. Ei kukaan ole ollut niin elämään soveltuva kuin hän
ja täydemmällä sydämellä ollut mukana leikissä. Siinä sivistyksen
ja hengenviljelyksen harrastuksessa, joka on hänen teostensa
henkenä, piilee niiden voima. Pyrkimys iäiseen ehdottomaan totuuteen
riippumatta omasta henkisestä kehittymisestä sen ohessa, on tosin
korkeampi aate. Runollisen innostuksen valtaan antauminen on
korkeampaa, mutta verrattuna niihin vaikuttimiin, jotka aiheuttavat
kirjat Englannissa ja Amerikassa, on tämä vakavaa totuutta ja on
tällä totuuden kohottava ja herättävä voima. Siten on hän antanut
kirjoille osan niiden entistä mahtia ja arvoa.

Goethe saapuen liioinsivistyneeseen maahan ja aikaan, jolloin
alkuperäistä neroa rasittivat kirjojen ja koneellisten apuneuvojen
taakka ja tehtävien hajoittava moninaisuus, opetti ihmisille, kuinka
on meneteltävä tämän vuorenkorkuisen asiasekoitelman kanssa ja kuinka
se on tehtävä alamaiseksi. Yhdistän hänet ja Napoleonin, koska he
molemmat edustavat luonnon kärsimättömyyttä ja vastavaikutusta
kaikkea muotoihin kangistunutta sovinnaisuutta vastaan kaksi ankaraa
todellisuuden miestä, jotka oppilaineen ovat nykyisiksi ja kaikiksi
ajoiksi armahtamatta laskeneet kirveen kaiken näennäisyyden ja
tekohurskauden juurelle. Tämä iloisa työntekijä, jota ei kiihoittanut
mikään ulkonaisen kansansuosion tavoittelu tai muu yllyke, vaan
joka nouti kaiken pyrkimysvoimansa ja kaikki pyrintöperänsä omasta
rinnastaan, suuntaili itselleen työmäärät kuin jättiläiselle,
väsähtämättä tai levähtämättä muuten kuin työalaa vaihtamalla
työskenteli hän kahdeksankymmentä vuotta ensimäisen innostuksensa
voimalla.

Nykyaikaisen tieteen viimeinen opetus on, että suurin rakenteen
yksinkertaisuus ei ole harvojen perusaineiden tulos, vaan syntynyt
mitä kehittyneimmästä moninaisuudesta. Ihminen on luonnon
monimutkaisin ja yhdistetyin kappale -- väre-eläin, _volvox
globator_, muodostaa toisen äärimmäisyyden. Meidän tulee oppia
nostamaan korkomme ja kantamaan tulomme entisten ja nykyisten aikojen
suunnattomasta perinnöstä. Goethe opettaa meille rohkeutta ja
kaikkien aikojen yhdenarvoisuutta, ja että jonkin ajan epäsuotuisat
olosuhteet ovat olemassa ainoastaan pelokkaalle mielelle. Nero
leijaa auringonpaisteineen ja sointuineen pimeimpien ja kuuroimpien
ajanjaksojen yllä. Mikään panttikirja, mikään tahra ei voi pidättää
tai tarttua ihmisiin tai aikaan. Maailma on nuori: entisajan suuret
miehet kutsuvat meitä hartaan ystävällisinä. Meidänkin pitää
kirjoittaa raamattumme, yhdistää taaskin taivaat ja maallinen
maailma. Neron salaisuus on siinä, ettei se suvaitse mitään
harhakuvitelmia, että se tekee todelliseksi kaiken, minkä tiedämme,
että se nykyaikaisen elämän korkealle kehittyneessä hienoudessa
taiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla sekä ihmisissä vaatii
harrasta vilpittömyyttä, todenperäisyyttä ja tarkoitusperää ja että
se ensimäiseksi, viimeiseksi, keskimäiseksi ja aina kunnioittaa
jokaista totuutta saattamalla sen käytäntöön.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiskunnan edustaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.