Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Magnhild - Kertomus
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Magnhild - Kertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MAGNHILD

Kertomus

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut Kaarlo Koskimies



WSOY, Porvoo, 1914.



I.


Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki
par'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee
yhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie.
Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen
matalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä
leviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.

Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se
lepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin
ympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.

Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan.
Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki
sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on
köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen
kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin,
karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle.
Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".

Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista,
joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut
kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään
yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän
katseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi,
saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.

"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.

"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo",
tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että
saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö
seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen
asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison
roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin
etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen
hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.

"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" -- sanoi matkustaja, osottaen
sormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hän
keskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoit
pari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" -- "Ajoin niin monen
vieremän ohi." -- Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkon
toisella puolen." -- "Se oli vanha vieremä." -- "Niin, siitä on kyllä
kauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Se
vierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänen
vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli,
suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänet
virran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaan
sinne; hän makasi tainnoksissa."

Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseen
tarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hän
odotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan.
Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laakson
pohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran.
Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoi
kirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu,
satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia,
valko- ja punamaalissa taikka aivan maalaamattomia; vuonon reuna
oli täynnä laitureita. Par'aikaa savusi siellä höyrylaiva; edempänä
virran suussa näkyi pari vanhaa prikiä ottavan lastia.

Kirkko oli uusi, sitä oli koetettu rakentaa vanhaan norjalaiseen
puukirkkotyyliin. Matkustajamme taisi oivaltaa tämän, sillä hän
seisahtui, tarkasti tuokion verran kirkon ulkopuolta, astui sitten
maahan ja meni portista sisään sekä edelleen kirkon ovesta; sekä
portti että ovi seisoivat avoinna. Hän oli tuskin päässyt sisään,
kun alettiin kelloilla soittaa; hän näki oviaukosta morsiussaaton
lähestyvän satamapaikalta. Kun hän taas tuli ulos, oli morsiusväki
likellä kirkkotarhan porttia, ja tässä hän seisoi väen kulkiessa
siitä sivutse: -- sulhanen, vanhanpuoleinen mies, jolla oli pari
rotevaa nyrkkiä ja iso naama, morsian nuori neito, pyöreähkö ja
kömpelö. Morsiusneidot olivat kaikki valkoisiin pukeutuneet ja
käsineet käsissä; ei kukaan heistä uskaltanut silmäillä muukalaiseen,
muuta kuin sivusta vilhuen, useimmat olivat käyristyneet, yksi oli
vino, tuskin oli ainoatakaan oikein säännöllisen muotoista.

Heidän miehiset ihanteensa tulivat jälestäpäin, harmaat, ruskeat tai
mustat huopahatut päässä, maatalaahaavat lievetakit, väljät kurtikat
tai pyörönutut yllään; tukkansa olivat useimmat kiertäneet kiemuralle
eteenpäin korvan juureen, ja mitä heillä oli partaa, kasvoi se
ylä- tai alaleuvassa. Kasvot olivat luisevat, suut enimmäkseen
raakamaiset; useilta oli tupakanliemi suupielet tummaksi painanut,
muutamain pullutti poskessa purumälli.

Matkustaja tuli ehdottomasti ajatelleeksi naista sadetakissa. Hänen
historiansa oli maiseman historia. Hänen hienot, itsetiedottomat
kasvonsa uneksivat hämärää kaipuuta, kuten tunturit täynnänsä
sadesäitä; kaikki, mitä hän näki, muuttui tämän naisen kehyksiksi,
maisemat samoin kuin kansa.

Hänen tultuansa tien viereen astui kyytityttö pyörtänölle, missä
hevonen kalvoi ruohoa. Mutta vielä hillitessään hevosta ohjaksista
katseli hän, siirtämättä silmiään muuanne, morsiussaattoa. "Oletko
kihloissa?" kysyi herra hymyillen. -- "Joka minut omakseen vie, ei
ole vielä silmiä saanut", vastasi neito sananlaskulla. -- "Taidatpa
siis ikävöidä jonnekin edemmäs kuin missä nyt olet?" kysyi toinen,
"ehkäpä Amerikkaan?" lisäsi hän. Neito ihmetteli; se sana iski
varmaan kohdalleen. "Matkarahojako pikemmin ansaitaksesi sinä kyytejä
ajelet? Juomarahoja heruu kai runsaasti? Mitä?" Tyttö punastui eikä
antanut sanaakaan vastimeksi, mutta istui selin matkustajaan, jo
ennenkuin tämä oli ajopeliin noussut.

He olivat pian hotellien kohdalla, joita kohosi valkoisiksi
maalattuina kahden puolen tietä, heti siinä mistä tie aukeni
varsinaiselle lastauspaikalle. He pidättivät yhden tämmöisen
rakennuksen ulkopuolella. Ylhäällä säleaidan nojassa seisoi muutamia
souvareita, enimmästään nuoria poika-jätkiä; he olivat kaiketi
katselleet morsiussaattoa ja odottivat nyt matkustajia, joiden oli
lähdettävä höyrylaivalle. Vastasaapunut astui alas ja meni sisään,
sillä välin kuin neito ryhtyi irroittamaan matka-arkkua siteistä.
Sill'aikaa lienee hänelle tarjottu apua, sillä kun matkustaja tuli
ikkunaan, näki hän neidon tyrkkäävän luotansa pitkää lyhytnuttuista
viikaria. Arvattavasti virkahti tämä samassa jotakin siivotonta ja
sai samanlaisen vastauksen, koska toiset räjähtivät nauramaan. Neito
tuli kantaen raskasta arkkua. Matkustaja avasi hänelle oven ja neito
naurahti kohdatessaan hänet. Laskiessaan rahaa kokoon neidolle lausui
hän: "Minä olen, Rönnaug, samaa mieltä kuin sinäkin siinä, että sinun
tulee päästä pois täältä Amerikkaan niin pian kuin mahdollista."
Neito sai kaksi species-riksiä juomarahaa. "Minä panen roponi lisää",
sanoi mies totisena. Neito katsahti suurin silmin ja auki suin
häneen, otti rahat ja kiitti, tarttui sitte molemmin käsin tukkaansa,
joka taas oli valahtanut silmille. Mutta siinä hän hukkasi muutamia
rahoja, jotka hänellä oli toisessa, puolittain nyrkistyneessä
kourassaan. Kun hän kumartui näitä ottamaan, lähti muutamia hakasia
irti hänen alusliivistään, jolloin kaulahuivi irtausi ja siitä
pujahti esiin nipukka, johon jotakin oli sidottu, niin että se oli
raskas. Sillä välin kuin hän tätä järjesteli, hukkasi hän taaskin
rahoja. Hän selvisi kuitenkin perältä koko ylellisyytensä jutusta ja
hänet vastaanotettiin heti säädyttömillä kokkapuheilla. Mutta tällä
kertaa hän ei vastannut; sen sijaan hän arasti vilkaisi sisään,
ajaessaan siitä reippaasti ohi hevosellaan. Matkustajan oli sallittu
vielä kerran nähdä hänet, sillä kun hän vähän myöhemmin ajoi alas
laivarantaan, seisoi neito selin katuun päin ovessa jonka yläpuolella
riippui nimikilpi kirjaimineen: "Skarlie, Satulaseppä." Hän tuli
likemmä ja näki Magnhildin seisovan eteisessä. Tämä ei ollut riisunut
yltään sadetakkia, vaikka jo aikaa oli laannut satamasta. Huipukka
oli hänellä vielä päänsä peittona. Magnhild näki herran ensinnä ja
vetäytyi peremmälle eteiseen: Rönnaug kääntyi ja peräytyi hänkin heti.

Sinä iltana ostettiin Rönnaugin matkapiletti, sillä summa oli täysi.
Magnhild ei riisunut yltänsä, kun Rönnaug myöhään yöllä lähti
kotiin päin. Hän istui isossa tuolissa pienessä, matalassa majassa,
tai käyskenteli edes ja takaisin. Ja kerran hän, nojaten raskasta
päätänsä akkunaruutuun, lausui puolittain ääneensä: "niin lieneepä
hän, Rönnaug, määrättynä johonkin."



II.


Hän oli ennen kuullut nämä sanat.

Ensi kerran hän ne kuuli kirkkomaalla tuona tuulisena talvipäivänä,
jolloin hänen neljätoista sukulaistaan haudattiin, kaikki ne, joita
hän rakasti, sekä vanhemmat että sisaret ja veljet. Nyt seisoi
hän siinä jälleen! Tuuli oli sieltä täältä lakaissut pois lumen;
aidanseipäät törröttivät esiin lumesta, näkyviin nostivat myös isot
kivet kasvonsa ikäänkuin mitkäkin hirviönpäät, jotka viruivat siinä,
muu ruumis lumihankeen haudattuna. Tuuli vinkui heidän takanaan
aukeassa kirkonkäytävässä, josta lapiot äsken oli ulos otettu,
ja alhaalle vanhasta puutapulista kirkon katolta kello rämisi
rämisemistään korvia vihloen.

Talonpoikaiskansa seisoi ympärillä sinisenä viluissaan lapaset
käsissä ja napitettuna; pappi hylkeensaappaissa ja nahkavaatteet
messukasukan alla; hänelläkin oli käsissään isot villalapaset, joilla
hän nyt hosui ja piirteli ympärilleen. Hän osoitti toisella lapasella
tyttöä. "-- -- Lapsi rukka jäi seisomaan jaloilleen, ja kelkka
kädessään hänet syydettiin alas jäätyneen virran poikki, -- ainoana
olentona, jonka Herra tahtoi pelastaa! _Mikä osa hänelle lienee
sallittu_?" -- --

Tyttö ajoi kotiin hänen seurassaan, istuen hänen sylissään. Hän,
pappi oli uskonut hänet seurakuntansa holhottavaksi ja otti hänet
nyt "toistaiseksi" itse luokseen "näyttääkseen itse ensimäisenä
hyvää esimerkkiä." Tyttö istui tyynnä suojelijansa turkin turvissa,
pienet viluiset kätösensä hänen pehmeissä suurissa lapasissaan, hänen
lihavain, pehmeiden kättensä kätkössä. Ja kaiken aikaa hän istui ja
ajatteli: "Mikähän se minulle sitten lie osakseni sallittu?"

Hän ajatteli saavansa nähdä sen jo sisään tultuansa. Mutta hän ei
nähnyt siellä mitään semmoista, jota hän ei jo olisi nähnyt ennen,
paitsi kun hän astui sisemmäisiin suojiin, missä etenkin eräs
piano, jolla par'aikaa soitettiin, suuressa määrin kiinnitti hänen
huomiotansa.

Mutta siinäpä hän unohtikin sen ajatuksen, jonka valtaamana hän oli
sisään astunut.

Tässä talossa oli kaksi tytärtä, hieman jäykkää jäseniltään, joilla
oli pyöreähköt pääkköset ja suuret vaaleat hiuspatukat. He olivat
hiljan saaneet opettajattaren, kalpean ja lihavahkon, jonka kaula
oli paljaampi ja hiat avonaisemmat, kuin mitä Magnhild vielä oli
nähnyt. Hänen puheestaan kuului kuin jos ääni ei olisi oikein
puhtaana kurkusta kulkenut ja Magnhildin täytyi ehdottomasti pari
kertaa rykäistä hänen asemestaan, vaikka tietysti siitä ei mitään
apua ollut. Opettajatar kysyi Magnhildin nimeä ja osasiko hän lukea,
ja sitä Magnhild osasi, sillä koko hänen sukunsa oli ollut hyvin
luvunhaluista. Ja silloin opettajatar ehdotti, aina saman epäpuhtaan
äänen siinä sivussa sorahtaessa, että hänen siis pitäisi yhtyä
pikkutyttöjen kanssa samalle opinuralle kannustamaan heitä eteenpäin.
Magnhild oli vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

Rouva istui vieressä ja pisteli koruompelua. Nyt hän katsahtaen
ylös Magnhildiin virkkoi: "Niin, halusta", ja siitä kallistui hän
jälleen koruompelunsa yli. Hän oli keskikokoinen, ei ollut laiha,
eikä lihava ja hänellä oli pieni pää ja vaaleat hiukset. Pappi, järeä
ja raskas, tuli alas riisuttuaan yltään kauhtanan; hän poltteli ja
sanoi huoneen lävitse astuessaan: "Tuolla näkyy tulevan kalakuorma",
ja astui edelleen ulos. Nuorin tytöistä ryhtyi uudelleen soittamaan
skaalojansa. Magnhild ei tiennyt, oliko hänen jälleen mentävä ulos
keittiöön. Hän istui vielä halkolaatikolla uunin vieressä, tämä
epätietoisuus kiusanansa, kun ihmiset kutsuttiin viereiseen suojaan
aterialle. Kaikki panivat työkalunsa kokoon, ja pianon ääressä
istunut pikkutyttö sulki sen. Mutta kun Magnhild oli yksinään ja
kuuli veisten kalinan, alkoi hän itkeä, sillä hän ei ollut vielä sinä
päivänä syönyt. Keskellä ateriaa tuli pappi ulos ruokahuoneesta;
sillä sisällä oli päästy yksimielisyyteen siitä, että hän oli
kenties ostanut liian vähän kalaa. Hän aukaisi akkunan ja huusi
miestä odottamaan, kunnes he olisivat ruokineet. Hän kääntyi jälleen
ruokahuoneeseen ja näki pikkutytön halkolaatikolla. "Oletko sinä
nälissäsi?" kysyi hän. Tyttö ei vastannut. Pappi oli elänyt kylliksi
kauan rahvaan kesken ymmärtääkseen, että hänen äänettömyytensä
merkitsi myöntöä, ja niinpä hän otti tytön kädestä ja talutti hänet
pöytään, jossa ääneti tehtiin tilaa hänelle. Jälkeen puolisten luisti
hän kelkkamäkeä pikkutyttöjen kanssa, luki sitten yhdessä heidän
kanssaan ja sai raamatunhistoriasta läksyn samalla kuin hekin, söi
sitten heidän mukanaan välipalaa ja asuili taas mukana, kunnes tuli
illallinen, jolloin hän aterioi toisten kanssa samassa pöydässä. Hän
nukkui sen yön syömäsuojan rahilla ja työskenteli seuraavan päivän
yhdessä papin tytärten kanssa.

Hänellä oli ainoastaan ne vaatteet, joihin hän oli pukeutunut; mutta
opettajatar ompeli jonkun vanhan hameen uudestaan hänelle; hän
sai myös omakseen vanhan paidan toiselta pikku-neitoselta ja hän
astua tellusteli rouvan kengissä. Rahi, jonka lotjassa hän vietti
öitänsä, siirrettiin ruokahuoneesta, silloin kun tämä jätettiin
asunnoksi parille suutarille, joiden nyt oli "neulottava talo
kuntoon." Se asetettiin keittiöön, mutta oli siellä tiellä; sitten
palvelusneitojen suojaan, mutta ovi osui aina lyömään siihen, ja näin
se siirtyi ylös lastenkammioon. Näinpä siis tapahtui että Magnhild
joutui järjestään syömään, työskentelemään ja nukkumaan yhdessä papin
tytärten kanssa; ja kun hänelle ei koskaan tullut ommeltua omia
vaatteita, joutui hän käymään puettuna heidän vaatteihinsa.

Yhtä odottamatta hän joutui soittelemaan. Keksittiin näet, että
hänessä piili runsaammin soiton lahjoja ja taipumuksia kuin
tyttärissä; niin täytyi hänen siis itse oppia voidakseen auttaa heitä
oppimaan.

Itse puolestaan hän kasvoi pitkäksi ja sai kauniin lauluäänen.
Opettajatar opasteli häntä, mutta etupäässä laulamaan nuottien
mukaan, alunpitäen vain siitä syystä, että opettajatar ylipäänsä
etusijassa noudatti konemaisuutta, myöhemmin sen ohessa siksi että
heitä heidän yksinäisyydessään siellä ylämaissa alkoi huvittaa se
että hän kykeni kehittäytymään erinomaiseen taituruuteen laulamaan
suoraan nuottilehdestä. Kirkkoherra saattoi loikoa sohvalla (tämä oli
hänen mieliasentonsa) ja nauraa ääneensä, milloin Magnhild niinkuin
orava puussa lauloi ylös- ja alaspäin kaikellaiset harjoitelmat
järjestänsä. Siitä koitui Magnhildille se seuraus, että hän sai
oppia lisää -- ei soitantoa, kuten ehkä olisi odottanut, -- vaan
juurikopankudontaa!

Siihen aikaan syttyi näet kiihkeän kuumeen tavoin ihmisissä se
usko, että näppäryyttä käsitöissä olisi levitettävä rahvaan
keskuuteen ja opettajia sitä varten toimitettiin myöskin puheemme
alaisiin seutuihin. Magnhild valittiin ensi oppilaaksi; hän
oli varmaan sormistaan sukevin. -- Vasunkudonnan jälkeen tuli
kaksinkertainen kehruurukki, sen jälkeen kankaan kudonta, semminkin
enemmän taidetekoinen, sitten koruompelu j.n.e., j.n.e. Hän oppi
tuon kaiken hyvin ripeästi, t.s. hän oppi innokkaasti niin kauan
kuin oli perehdyttävä aineeseen; mutta pitemmälti häntä ei enää
huvittanut kehittyä. Mutta kun hänen nyt oli opetettava muita, sekä
täysikasvuisia että lapsia, varttui tavaksi että hänen kahdesti
viikossa tuli tavata oppilaansa kansakoululla, jossa monta silloin
oli koolla. Mikä kerran oli järjestynyt totutuksi tavaksi, sitä hän
ei enempää ajatellut. Talo, jossa hänellä oli toimensa, antoi sen
hänelle.

Rouva suoritti säännöllisen kiertokulkunsa keittiössä, kellarissa
ja navetassa, sitten hän pisteli koruompeluansa; koko talo oli
kauttaaltaan koruin ommeltu. Hänen olisi uskonut itsensä olleen
paksun hämähäkin, jonka pieni pyöreä pää kutoeli verkkojansa
istuinten, pöytien, sänkyjen, rekien, vaunujen päällitse. Harvoin
kuultiin hänen ääntänsä, harvoin häntä puhuteltiin.

Kirkkoherra oli rouvaansa paljoa vanhempi. Hänen kasvonsa pistivät
katsojan silmiin senpuolesta, että niissä oli niin niukalta nenää ja
leukaa, niin vähän silmäin puolta, mutta niin paljon kaikkea muuta.
Hän oli aikoinaan suorittanut laihan tutkinnon ja elättänyt itseään
kotiopettajan toimella, kunnes hän vanhemmiten joutui naimisiin
erään entisen kouluoppilaansa, sangen varakkaan neidin kanssa.
Silloin hän alkoi hakea papinvirkoja, "ainoa ala millä hän konsanaan
oli ilmaissut jäntevyyttä", kuten hänen oli tapansa puhua laskien
pilaa itsestään. Kymmenen vuotta haettuaan hän saikin (vähän aikaa
sitten) tämän pappispaikan, eikä hän juuri koskaan voinut toivoa
saavansa parempaa. Hän loikoi mieluimmin sohvalla ja lueskeli, eniten
romaaneja, mutta myöskin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Opettajatar istui samassa tuolissa, jossa Magnhild oli nähnyt hänet
ensi päivänä, kulki saman kierroksen kirkolle ja sieltä takaisin joka
päivä, ja oli kellon lyömällä tehtävissään. Hän oli vähitellen käynyt
ylenmäärin lihavaksi, piti yhä edelleen näkyvissä alastonta kaulaansa
ja paljaita käsivarsiaan, toi yhä edelleen kuuluviin tuon hillityn,
sorahtavan äänen kurkustaan, jota ei mikään liikutus vielä ollut
saanut puhdistaa.

Papintyttäristä varttui isot ja kömpelöt isänsä perään, ollen
heillä pienet, pyöreät päät äitinsä mukaan. Magnhild ja he olivat
ystävyksin, s.o. he nukkuivat samassa huoneessa, tekivät työtä,
leikkivät ja ruokivat yhdessä. Siellä ei liikkunut ajatuksia niillä
seuduin. Jos ne tulivat ulkoapäin, eivät ne missään tapauksessa
ennättäneet kansliaa edemmäs. Kirkkoherra ei ilmaissut mieltänsä
muille. Hän korkeintaan luki heille jonkun uuden tai vanhan romaanin,
se tahtoo sanoa, milloin se oli hauska.

Eräänä iltana he istuivat kokoontuneina pöydän ympärillä; kirkkoherra
suostuttuaan heidän pyyntöihinsä luki heille par'aikaa ääneensä
"Pickwick-klubin papereista."

Silloin aukeni hitaasti keittiön ovi, ja sisään pisti iso kalju
pää, siinä leveä tylppänenä ja hymyilevät kasvojen eleet. Sisään
pistettiin hyvin väljässä housunlahkeessa lyhyt sääri, tämän
jälkeen toinen käyrä ja sentakia vielä lyhyempi. Koko kuvio nilkkui
kääntyessään tämän käyrän säären taipeessa ympäri lukitsemaan ovea.
Hän esitti heille samassa takaosan samaa suurta päätä ynnä soukan
hiusreunan sen alapuolella, nelitahkoisen selän, suhdattoman suuren
takapuolen, jota vain puoleksi peitti pyöreä mekko. Taaskin hän
teki ikäänkuin kumartavan käänteen heitä kohden ja tarjosi jälleen
näkyviin hymyilevän naamansa tylppänenineen. Pikkutytöt kallistuivat
syvään käsitöidensä yli; tukahutettu naurun tirske kuului yhden
ompelupöydän luota, samallainen toisen. "Onko se satulaseppä?"
kysyi pappi ja nousi seisoalle. "On niin", vastattiin, ja vieras
nilkutti esiin ja tarjosi kouran, niin ylön suuren ja niin leveillä
pyöreillä sormenpäillä varustetun, että papin ehdottomasti täytyi
sitä katsella, kätellessään sitä. Kouraa tarjottiin edelleen
kateltavaksi, ja kun vuoro tuli Magnhildille, rämähti tämä nauruun
nähdessään kätensä katoavan tuohon kouraan. Toinen naurunräjähdys
toisensa perästä kuului ja tukahutettiin. Kirkkoherra kiiruhti
sanomaan, että he lukivat "Pickwick-klubia." -- "Aa-haa!" vastasi
satulaseppä; "niin, se kyllä osaa naurattaa." -- "Oletteko lukenut
sen?" kysäisi kirkkoherra. -- "Kyllä, niinä vuosina, jolloin olin
Amerikassa, luin minä useimmat englantilaiset kirjailijat; ne ovat
minulla kaikki tyynni koottuina kotonani", vastasi hän ja alkoi
jutella niistä helppohintaisista kansanpainoksista, joita siellä voi
tavata käsiinsä. Nuorten tyttöjen naurut eivät ole niinkään helposti
hillittävissä; semmoinen oli taaskin räjähtämässä, vielä sittenkin
kun satulaseppä oli saanut sytytetyn piipun hampaihinsa ja lukemista
jatkettiin. Nythän he jo helposti saivat tekosyyn nauruunsa.
Kirkkoherra hetken päästä väsyi ja tahtoi lopettaa, mutta satulaseppä
tarjoutui lukemaan lisää ja lukikin todella. Hän luki kuivaan,
tyyneen tapaan ja niin oudosti lausuen esiintyviä henkilöiden ja
paikkain nimiä, että tekstin oma huumori vaikutti vastustamatta;
itse kirkkoherra yhtyi nauruun, jota ei kukaan enää pidättänyt.
Tytöt eivät tehneet itselleen selvää mitä he kukin nauroivat; vielä
ylös tultuansa levolle mennäkseen, he naureskelivat, ja riisuessaan
he kävelivät satulasepän tavoin, matkivat hänen tervehtimis- ja
puhetapaansa, mainitsivat vieraat nimet hänen (englantilaisella)
lausunnallaan; Magnhild oli näppärin jätkyttelemään; hän oli pannut
huomioonsa enimmät seikat.

Silloin hän oli viidentoista vuotias, käyden kuudettatoista vuottansa.

Seuraavana päivänä viettivät he jokaisen pienenkin joutohetken
ruokasalissa, joka ei enää ollut ruokalana, vaan työpajana.
Satulaseppä jutteli monivuotisesta oleskelustaan Amerikassa sekä
matkoiltaan Englannissa ja Saksassa; hän kertoili keskeyttämättä
työtänsä ja aina sekotellen juttuihinsa pilapuhetta. Alituinen
naureskelu kuulijatarten puolelta seurasi kertomuksen kulkua.
He tuskin itsekään havaitsivat, miten he vähitellen lakkasivat
nauramasta häntä ja sensijaan mieltyivät hänen juttujensa
älykkyyteen; eivät he myöskään ennenkun myöhemmin huomanneet, mitä
kaikkea he oppivat häneltä. Häntä kaivattiin siinä määrin, sittenkun
hän vihdoin matkusti pois, että puheet hänestä täyttivät enemmän
kuin puolet heidän yhdessäolostaan monta päivää perästäpäin eivätkä
milloinkaan peräti lakanneet.

Kaksi asiaa oli syvimmin vaikuttanut Magnhildiin. Ensinnäkin
ne englantilaiset ja saksalaiset laulut, jotka hän oli heille
laulanut. Magnhild ei ollut ymmärtänyt tekstiä, paitsi kenties
paloittain; mutta miten sävelmät olivatkaan häntä viehättäneet! --
Virsiä veisattaessa eräänä pyhäpäivänä olivat he vasta ensikerran
huomanneet, että Skarliella oli kaunis ääni. Nyt hänen täytyi
alituiseen laulaa. Nuo vieraat sävelmät, tänne liehuneina, ensin
virittyään täyteläämmästä elämästä, vapaammista oloista, suuremmista
vaikutelmista elivät Magnhildin mielessä kaiken kesää. Ne olivat ensi
kuvat, jotka herättivät todellista kaipiota. Voipi myös sanoa, että
hän nyt ensi kerran oikein oivalsi, mitä laulu on. Eräänä päivänä
jälleen laulellessaan noita ijänikuisia skaaloja, alottaakseen
siitä jälleen nuottien laulantoa hän tapasi itsensä tuntemasta
tätä sävelitöntä laulua ikäänkuin siipien suhinaksi häkin seiniä
vastaan, miten se alituisena turhana kaipiona liiteli ylös ja alas
seiniä, ikkunoita, ovia vastaan -- niinpä vihdoin hämähäkin verkkoina
laskeutui verhoamaan huonekaluja. Ainoastaan _hänen_ laulujansa
saattoi hän kuulla väsymättä! Hänen niitä hyräillessään metsän värit
liittyivät yhteen ainoaksi kuvaksi, ja sitä hän ei milloinkaan ennen
ollut havainnut. Taajuus ja vahvuus puiden latvoissa ylhäällä ja
puiden latvojen alla, ylös pitkin koko tunturiseinämää ikäänkuin
tempasi hänet valtaansa; virran pauhina viehätti häntä salatenholla.

Toinen mikä niin tenhoisasti oli vaikuttanut Magnhildiin ja tässä
toimi mukana, oli Skarlien kertomus miten hän oli ontuvaksi joutunut.
Hän oli Amerikassa nuorena miehenä pelastanut 12-vuotiaan pojan
palavasta talosta; hän oli pojan kanssa kaatunut raunioksi raukeavan
talon alle. Molemmat oli vedetty esiin raunioiden alta, Skarlie jalka
murskana, mutta poika ehjänä ja terveenä. Nyt tuo oli yksi Amerikan
etevimpiä miehiä. Hän oli pelastettava, "hän oli määrätty jotakin
varten."

Tämä muistutus --! Magnhildin oman sallimuksen ajatus oli tähän asti
maannut piilossa kirkkotarhan talvipuvussa, talvihämärässä, itkussa
ja korvia särkevässä kellojensoitossa; se oli ollut joinkin määrin
hämärä. Nyt se siirtyi suuriin kaupunkeihin tuolle puolen valtamerta
laivojen, palavien talojen, laulujen, suurten kohtaloiden vaiheille.
Tästä ajasta alkaen hän uneksi siitä, mikä hänelle oli sallittuna,
jonakin etäisenä ja suurena.



III.


Lopulla samaa kesää kaikki kolme tyttöä laskettiin ripille. Heille
kaikille tämä tuli jonakin niin tiettynä, että se mikä antoi
heille enimmän ajattelemista oli millaisen puvun he saisivat täksi
juhlapäiväksi. Magnhild, joka ei vielä koskaan ollut pitänyt itseänsä
varten leikattua ja neulottua pukua, ihmetteli saisiko hän nyt
sellaisen. Ei. Pikkuneidit saivat silkkipuvut, hän sai uudestaan
neulottuna vanhan mustan hameen, joka oli kutistunut liian pieneksi
rouvalle.

Se oli liian lyhyt sekä liivin että helmojen puolesta; mutta sitä hän
itse tuskin huomasi. Hän sai pienen värillisen silkkihuivin kaulaansa
opettajattarelta sekä hopeasoljen; hän lainasi rouvan arkisaalin,
käsineet lainasi hänelle opettajatar.

Hänen sisällinen valmistuksensa ei ollut ulkonaista suurempi.

Päivä solui hauskasti ilman erikoista mielenliikutusta. Uskonnolliset
mielialat olivat pappilassa, samoin kuin kai muutenkin seutukunnassa,
tyyntä tottumustouhua. Itkusteltiin jonkun verran kirkossa,
kirkkoherra tarjosi viiniä pöydässä ja esitti maljan, ja puhuttiin
vähinsä siitä, mitä nyt Magnhildista tulisi. Viimeisestä oli
sen verran jälkivaikutusta, että Magnhild kahvin jälkeen lähti
ulos istumaan itsekseen. Hän tuijotti tuonne leveää hiekka- ja
kiviraidetta kohti keskellä lehväpukuista tunturiseinämää, vihdoin
mahtavaa metsikköä kohti keskellä lakeutta, sillä siellä oli hänen
kotinsa ollut.

Pikkuveikot ja siskot seisoivat hänen edessään, toiset valoisat
kasvot toistensa vieressä. Tuli myös hänen äitinsä, jonka
raskasmielinen katse tapaili hänen silmiään; uurteen suun pielessä
näki hän jälleen. Emon lempeä ääni, kaunis virren veisuu valui
hänen ympärillään. Oltiin juuri tänään kirkossa veisattu yksi niitä
virsiä, joita hänen oli tapana laulaa. Isä istui jälleen rahin
ääressä hopeatöineen, joissa hän oli taituri. Kirja tai sanomalehti
oli levällään hänen vieressään, jonka lukemiseen hän vähä väliä
syventyi tai käänsi lehden kun seisahtui työstään. Hänen pitkät,
hienot kasvonsa kääntyivät toisinaan kamaria ja siellä olevia
kohtaan. Vanhat isotvanhemmat istuivat tuvassa Magnhildin sivulla.
Isoäiti hääri löytääkseen jonkun herkkupalan Magnhildille, samalla
kuin toinen isovanhus kertoi hänelle jonkun seikkailun. Koira venyi
pitkänään lieden ääressä, pörröisenä ja harmaana. Sen ulina oli
viimeinen elävä ääni, minkä Magnhild oli kuullut takanaan, silloin
kun hänet vietiin alas ylitse. Tuo harmaan kaamea päivä peitti taas
koko lapsuuden kuvan yöhön, ukonjylinään ja kauhistukseen. Hän peitti
katseensa ja hyrskähti itkuun.

Satulasepän laulut tulivat tuuditellen -- kaihoa, epäselviä kuvia.
Hänen puolittain ymmärrettyjä viisujansa ja jutelmiansa, joihin
Magnhild usein otaksui perättömiä edellytyksiä, kulki kirjavana
jonona ohitse ja väsyneenä päivän ajatuksista, liikutuksista ja
ikävistä, -- tyhjänä, hylättynä vaipui hän nukuksiin.

Illalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille
päästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai
lomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun
rakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin
silmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän
uuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin
käsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen
kertaan ja sai papintyttären mukaansa.

Sitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti
hänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa;
hänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli
niitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina
roikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut
järjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki
yhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset
halki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle
hänen kurkkuunsa.

Skarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän
nyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen
rekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta
hänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi
eteisessä ottaakseen turkit yltänsä.

Loppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat
hänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja
arveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut
-- myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen
pystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä
oli tavallinen mielipide, -- mutta hän puikahti tavallisesti
pilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa
selontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua
mielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta
vähitellen rohkeammin.

Magnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt
nauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai
hänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon
kuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti.
Opettajattaren "lihavaa lepoa", vieläpä ystävätärtenkin "ymmyrkäisiä
keltapäitä" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie
kuvasi, oli siksi yllättävän uutta; -- Magnhild ei huomannut, että
tämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.

Maalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa
rakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä
kohtaan; häntä nimitettiin "satulasepän vaimoksi", syystä että hän
aina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä
ja kutsui silloin oitis itsekin häntä "vaimokseen", "pitkäksi
vaimokseen", "valkoveri-vaimokseen", "omaksi vallan nuoreksi
vaimokseen."

Seuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen
pitemmälle. Opettajatar jäi "toistaiseksi" paikoilleen.

Satulaseppä tuli taas syksyllä suorittamaan työnsä valmiiksi.
Magnhild oleskeli nyt sen johdosta entistä enemmin kahden kesken
hänen seurassaan. Satulaseppä oli rattoisampi kuin milloinkaan
ennen. Eräs pilanlasku, jota hän usein uusiskeli, oli matkustelu
maan ympäri "nuoren vaimonsa" kanssa. Heillä oli hirmuisen paljon
seikkailuja matkallaan, ja paljon merkillistä he kokivat, jota hän
kertoi asiallisesti ja jolla oli itsenäkemyksen arvo. Mutta kaikkein
rattoisimmin noiden kahden matkustajan kuvat pistivät esiin -- mies
nilkuttaen edellä matkalaukku kädessään ja nainen rientäen perässä
sadetakki yllään ja sateenvarjo kädessään, poikki aution aron,
pölypilvessä janoissaan ja sydämestään suuttuneena äijäänsä. Sitten
he olivat lepäävinään miehen pikku talossa Örenissä, missä Magnhild
teki mitä vain halusi ja varusti itselleen olonsa mukavasti kuin
kuningatar.

       *       *       *       *       *

Ei ole helppo kuvata minkä näköistä naamaa kirkkoherra esitti eräänä
iltana, jolloin satulaseppä astui virastoon, istui häntä vastapäätä
ja yleisen johdannon jälkeen kysyi: oliko kirkkoherralla mitään sitä
vastaan, että Magnhild tulisi hänen vaimokseen? Kirkkoherra makasi
sohvalla poltellen piippuaan, hän hukkasi piipun suustaan, käsi
vaipui sen mukana, lihava naama veltostui taikinan tapaiseksi, josta
silmät pistivät aatteettomina esiin kuin kaksi rusinaa -- kunnes
hän yht'äkkiä rytkähti ja melkoinen joukko joustimia ja pontimia
hänen allansa natisten ja pamahtaen notkahti; kirja, joka virui
nurinpäin hänen polvellaan, luisti lattialle, satulaseppä otti sen
hymyillen ylös ja selaili sitä. Kirkkoherra oli noussut seisoalle.
"Mitä Magnhild siihen sanoo?" Satulaseppä katsahti hymyillen ylös:
"Luonnollisesti en olisi kysynyt, ellei häntä voitaisi ajatella
sopivaksi minun kanssani siitä asiasta." Pappi otti piipun suuhunsa
ja höyrysi poispäin. Hän tyyntyi vähitellen jonkun verran, ja
pysähtämättä kulkuaan lausui: "oikeastaan minä en tiedä mitä tuosta
tytöstä on tuleva." Satulaseppä tuijotti taas ilmoihin kirjasta,
jota hän selaili ja jonka hän nyt laski käsistään: "Onhan se enemmin
jonkinlaista adoptionia eli omaksi-ottoa kuin avioliittoa. Magnhild
voipi tuolla alhaalla minun luonani kehittyä miksi hän itse tahtoo."
Kirkkoherra katseli miestä, puuhkaili ja meni -- ja puuhkaili. "Niin,
olettehan te varakas mies?" -- "No, jollen varakaskaan, niin ainakin
on minulla kyllin varoja mennäkseni naimisiin." Hän hymyili.

Mutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt
kirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa,
jolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle
mieliksi joutua näin yllätetyksi. "Minun täytyy puhua asiasta vaimoni
kanssa", sanoi hän ja puhisi. "Niin minun täytyy", lisäsi hän
varmemmin; -- "ja Magnhildin kanssa", tuli jälestäpäin.

"Luonnollisesti", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.

Tuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän
lepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas
höyryävää aviomiestään. "Niin, miten sinusta näyttää?" kysyi tämä
jälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta
ja meni jälleen. "Mies on liian vanha", sanoi papinrouva vihdoin. --
"Ja varmaan perin ilkijuoninen", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui
rouvansa likelle ja kuiskasi: "Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän
tulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää
suurta tehdasta suuressa kaupungissa. -- Varakas ja viekas lurjus!"

Kirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa
kieltä.

"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!" kuiskasi
rouva. -- "Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!" toisti pappi ja
näpsäytti sormillaan, "viekoitella!" Hän mennä höyrytti poispäin.

"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!" virkkoi rouva, jolta
vierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. "Kuules,
eukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!" ja
liikahti raskaasti paikalta.

Hetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella,
oudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: "Onko
todella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon
satulaseppäroivion vaimoksi?" Kirkkoherra käytti usein tuommoista
yhteisnimitystä "roivio" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi
niin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän
käsittivät molemmat myöntämiseksi. "Miksi sinä et tule meidän
puheille sellaisista asioista?" kysyi pappi pahoillaan. "Tämä on
niin kummallista sinulta, Magnhild", sanoi rouva ja itki. Magnhild
suorastaan säikähtyi.

"Tahdotko todella saada hänet?" kysyi kirkkoherra ja seisahtui
ratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut
tottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään
rohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli
ollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä
tottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli
sekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä
piitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä
hänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja
näin hän sensijaan alkoi itkeä.

No, -- eihän kirkkoherra tahtonut kiduttaa häntä. Tehty kuin tehty.
-- Hänen kävi vain Magnhildia sääliksi, ja niinpä hän sydämensä
hyvyydessä tahtoi auttaa häntä laskemaan perusteita hänen valintansa
pohjaksi. Olihan Skarlie, lausui hän, sangen varakas mies, ja hän,
Magnhild ainoastaan köyhä tyttö, joka ei ainakaan siltä puolen nähden
voinut odottaa parempaa avio-onnea. Vanha mies tosin oli, mutta oli
itse sanonut katsovansa asiaa pikemmin adoptionin kuin naimakaupan
kannalta; hän tahtoi tytön onnea.

Mutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän
juoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään
ikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen
rientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen
selkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että
satulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä _etteivät_ kirkkoherra
ja rouva tahtoneet häntä omakseen.

_Niin_ oli _hän_ asian käsittänyt.

Kun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan
rouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen
opettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein
älykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, -- mutta eihän
sen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä.
(Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös
Magnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa.
Magnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun,
mutta ei muuten virkkanut sanaakaan.

Kirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt
kerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä.
Satulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä
valmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei
hän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.

Magnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä
pöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar
katsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian
takia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.

Eräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja
ison paketin Magnhildille. Kirje kuului:

    'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen
    matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä
    sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, -- eikös
    totta?

    Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan,
    niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen
    tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan
    olen tehnyt.

    Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa
    sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt
    sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä
    ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun
    mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle:

    1 mustan silkkihameen (Lyonin taftia),

    1 ruskean (Kashemiria),

    1 sinisen (ohutta villa-kangasta).

    Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua
    parhaiten.

    Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat
    sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.

    Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä,
    heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna
    saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän
    kirjeen saat.

    Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista
    pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään
    olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.

    Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa
    perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi

                                      _T. Skarlie_.'

Magnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että
iso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä
lukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin
ja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa
naisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan
punastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki
ääneensä.

Nyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo,
heittäytyi tämän kaulaan, kuiski: "anteeksi!" pisti kirjeen hänelle
käteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa "anteeksi!",
mutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa,
otti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta
sisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman,
järkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa.
Se miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen
näyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen
miehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki
kaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä
kirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin
Magnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä,
koska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren,
jonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat,
jotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja
kapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä
ja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi
saattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi
mies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat
Magnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän -- ei uskaltanut
enää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren
avustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei
tulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut
sukulaisia eikä tulevaisuutta.

Seuraavina päivinä kävi hän itsekseen salaista taistelua. Mutta
häneltä puuttui siihen jäntevyyttä. Ja mistäpä hän olisikaan sitä
saanut? Mihin hän turvautuisi, kun kirkkoherran herrasväki niin
ilmeisesti oli väsynyt häneen?

Vähän jälkeenpäin tuli laatikko sisältäen hänen pukujansa y.m.
Magnhild antoi sen seista, mutta opettajatar, joka niin hyvin ymmärsi
tämän kainouden, piti huolta siitä että se avattiin. Hän ja rouva
ottivat ulos vaatekappaleen toisensa perästä, eikä aikaakaan, kun
Magnhild jo seisoi verhottuna toiseen pukuun toisensa perästä ison
kuvastimen ääressä salin etusuojamassa. Ovet olivat suljetut, rouva
ja opettajatar kovin innoissaan. Vihdoin tuli musta silkkipuku,
eikä Magnhild enää jäänyt väliäpitämättömäksi. Hän tunsi punastuvan
mielihyvän nähdessään peilissä oman kuvansa hienon puvun puitteissa.
Hän keksi ilmi oman itsensä pala palalta. Jos ne olivat kasvot, niin
ei hän ennen kuin vasta tänään oikein ollut pannut merkille, että
niiden kasvot, jotka hän nyt näki vieressään, valuivat yhteen, kun
taas hänen kasvonsa -- -- Hän näki sen sillä itsetunnolla, minkä
kaunis, hyvin istuva puku heti paikalla herättää.

Tämä hänen oman itsensä kuva seisoi päiväkausin elävänä hänen
edessään. Hän varoi hämmentämästä sitä katselemalla enään itseään
peilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren
taa jotakin vierasta ja suurta etsimään.

Entäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa
luotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä
on käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? -- Niin, kuinka monasti
hän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä
asiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.

Häntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia
pukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään
lähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui
näkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin,
johdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta
jonakin, joka ei koskenut häntä.

Skarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet
korvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän
ponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä
hän oli suorastaan rakastettava.

Magnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia
kapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman
tilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen,
lukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö
tunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie
haasteli kauan yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen
alkoi hengitellä tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen,
joka istui siinä etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän
kaljun pään, tuuheat kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten
hänen suuret kouransa ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet
somanmuotoisina piilivät syvällä lihassa, joka taas kaikkialta,
siis myös edestäpäin ympäröi ne vahvalla, pyöreällä kehyksellä.
Etuisimmasta päästään ne olivat likaiset -- seikka, josta
opettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli varoittanut
oppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild katseli niitä
punertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka kauttaaltaan
peittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti, mutta
ikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän
itseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja
sanoen: "Niin vain, Magnhild!" laski hän sen kumppalinsa molempain
käsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä
istui hän ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan,
ei osannut ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut
häneen. Miehen pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin,
ne pistivät. Sitä Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt,
hän karkasi pystyyn. Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut
taaksensa, vaan alkoi askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen
loppuosaa käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään
tapauksessa, hetkisen perästä _mies_ sen jätti.

Opettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli mukana,
hän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken tapahtua
liikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.

Samoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut
lisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita
istui ja seisoi keittiön ovella, ja tässä, joka oli raollaan, hän
näki lastenpäitä.

Lukkari pani virren soimaan, heti kun kirkkoherra tuli alas.

Magnhild ei silmännyt sulhoansa. Pappi kosketti helliä soittimen
kieliä, rouva itki, opettajatar samoin, mutta Magnhildin kylmyys
vaikutti viluttavasti sekä edelliseen että molempiin jälkimäisiin.
Puhe supistui lyhyeksi ja liikkui aivan yleisissä ajatuksissa.
Jälestä tuli kuivia onnitteluja ja kiusallinen äänettömyys. Jopa
satulaseppäkin oli hukannut hymynsä. Tuli kuin vapauttavana tieto,
että päivällinen oli valmis.

Päivällispöydässä tahtoi kirkkoherra esittää maljan ja aloitti:
"Rakas Magnhild, minä toivon, ettei sinulla ole mitään meitä vastaan
-- --", pitemmälle hän ei päässyt, sillä tässä tyrskähti Magnhild
niin rajuun itkuun, että se vähitellen tempasi mukaansa rouvan,
opettajattaren, vieläpä kirkkoherrankin ja tuokioksi seisahtui
kaikki. Kirkkoherra yksin kykeni vasta vihdoin lisäämään lauseen:
"Muista meitä!" Mutta siinä syntyi taas sama sydäntä särkevä itku,
niin ettei mitään maljaa tullut juotua. Mitä tuo nyt oikeastaan oli,
se ei selvennyt kellekkään heistä, paitsi ehkä sulhaselle, joka jäi
olemaan vaiti.

Jälkiruoan aikana tuli yksi neitsyeistä sisään ja kuiskasi muutaman
sanan morsiamelle. Siellä oli Rönnaug, joka tahtoi jättää hänet
hyvästi. Hän oli odottanut siitä asti kuin he menivät pöytään, eikä
nyt voinut kauempaa odottaa. Magnhild lähti ulos. Rönnaug seisoi
ulkona porstuan portailla, perin viluisena, hän ei sanonut tahtovansa
olla sisällä tiellä. Hän katseli morsiamen pukua ja huomasi sen
ylenmäärin hienoksi, hän veti lapasen toisesta kädestään ja pyyhkäisi
siihen kätensä takapuolta. "Niin kyllä hän on rikas", sanoi
Rönnaug, "mutta vaikka olisivat antaneet minulle hopeaisen hameen,
en sittekään tahtoisi", ja hän lisäsi jotakin, jota ei sovi tässä
kertoa, josta Magnhild hehkuvin poskin antoi hänelle kunnollisen
korvatillikan. Kaulahuivi tosin lievensi sitä jonkun määrin, mutta
kyllä se oli erittäin hyvin tarkoitettu.

Magnhild tuli jälleen sisään ja istahti, mutta ei paikalleen yljän
viereen, vaan lavitsalle akkunan ääreen. Hän ei sanonut tahtovansa
syödä enää. Ei auttanut, että häntä pyydettiin ainakin olemaan mukana
kunnes muut olisivat valmiit. Hän ei sanonut jaksavansa.

Lähtö seurasi pian kahvin jälkeen. Sattui väliin eräs tapahtuma, joka
hillitsi liikutuksen millaiseksi tahansa tämä saattoikin sukeutua. Se
oli se että ylkä -- ensi kiireessä hän näytti karvaiselta pedolta --
tuli kantaen sisään turkiskappaa, karvoilla sisustettuja patinoita,
karvatakkia ja lakkia, karvanahkakäsineitä ja puuhkaa. Koko
kantamuksensa hän laski Magnhildin jalkain juureen ja sanoi kuivan
vakavasti: "Lasken tämän sinun jalkojesi juureen!" Räjähdettiin
nauruun, johon Magnhildinkin täytyi yhtyä. Kaikki kokoontuivat
tavarain ympärille, jotka makasivat hujan hajan matolla, ja kaikki
joutuivat ihmetyksiin. Oli selvä, ettei Magnhildillekään ollut
vastenmielistä nähdä eteensä hajotettavan semmoista lahjaa juuri
talvimatkan edellä, jota varten hän oli saanut luvan lainata
koko joukon kapineita.

Hiukan jälestäpäin seisoi hän verhottuna siniseen pukuunsa, ja
sen verran lapsi tai nainen hän oli, että se hänestä tuntui
hupaiselta. Välittömästi perään puettiin hänen yllensä uudet
päällysvaatteet, verho verholta, yleisen mielenkiinnon vallitessa,
joka nousi ylimmilleen silloin kun Magnhild talutettiin peilin
ääreen katselemaan itseänsä. Hevonen oli ajettu porraspäihin, ja
Skarlie saapui juuri, hänkin matkapuvussa, yllään koirannahkaturkit,
päällyssaappaat ja säärystimet poronnahkaiset sekä litteä turkislakki
päässään. Hän oli melkein yhtä paksu kuin pitkä, ja nostaakseen
vireille hilpeyttä ontua nilkutti hän peilin puoleen, asettuen
kuivan lystikkäästi Magnhildin kanssa vierekkäin. Kaikki nauroivat,
jopa morsian itsekin -- vaietakseen kuitenkin kohta tuppisuuksi.
Sama tuppisuisuus painoi vielä valtaansa hyvästijätön. Vasta heidän
pappilan jätettyään pyrskähti nuorikko jälleen itkuun.

Hän katseli lumipeittoista sorakumpua kotinsa kohdalla, mutta
väsyneenä, ikäänkuin hänkin sisältä olisi ollut soran ja lumen
peitossa.

Sää oli kylmä. Laakso kapeni yhä ahtaammaksi, tie puikkelehti tiheän
metsän lävitse. Yksinäinen tähti kimalsi.

Skarlie oli piirtänyt kuvia lumeen ruoskallaan, nyt osotti hän sillä
tähteä ja alkoi hyräillä, sitten laulella jotakin skottilaista
laulua. Se seurasi niinkuin raskasmielinen lintu myötä toiselta lumen
alla painuksissa huokaavalta hongalta toisen luo. Magnhild kysyi
sen sisällystä, ja se soveltui hyvin rekiretkelle syvällä metsässä.
Skarlie kertoili enemmän Skotlannista, sen historiasta, oleskelustaan
siellä.

Kerran aljettuaan jatkoi hän ja jutteli vähin erin niin rattoisia
kaskuja, että Magnhildin, heidän astuessaan ulos reestä levähtämään,
täytyi ihmetellä sitä että hän oli jaksanut nauraa ja että he olivat
ajaneet melkein kaksi peninkulmaa.

Skarlie auttoi Magnhildia ulos reestä ja sisälle majatalon suojiin,
mutta lähti itse heti ulos antamaan apetta hevoselle.

Sisällä istui ylhäinen nuori nainen avoimen tulisijan ääressä ja
lämmittelihe. Ylt'ympäri raheilla viruivat hänen päällysvaatteensa
ollen osittain niin hienoista kankaista ja turkiksista tehdyt, että
Magnhildin uteliaana täytyi tunnustella niitä. Myöskin matkapuku,
jota nainen piti yllään, teki, mitä kankaaseen ja kuosiin tulee,
saman vaikutuksen kuin luonnonhistoriassa aivan toisesta maailman
osasta ilmestynyt eläin. Hänen kasvoissaan kuvastui nuoruus ja
surunsekainen leppeys. Hän oli valkeaverinen, silmät olivat hänellä
hieman raukeat, nenä hienon kaareva. Hiuksetkin olivat omituiseen
tapaan asetetut. Lattialla käveli nuori laihahko mies edes ja
takaisin. Hänen päällyssaappaansa seisoivat tulisijan luona, itse
asteli hän ympärillä keveissä sahvianikengissä, jotka oli sisustettu
valkoisella nahalla. Sirosti ja keveästi hän sipsutteli.

"Oletko sinä Skarlien nuori vaimo?" kysyi majatalon emäntä, eräs
hieman vanhempi nainen, joka asetti tuolin takan ääreen Magnhildille.
Ennenkuin Magnhild ennätti vastata, tuli Skarlie tuoden muutamia
kapineita reestä. Hänen paljas päänsä, joka puoleksi nousi näkyviin
kaiken pörröisen karvaympärystänsä sisältä, poronnahkakengät suurten
laajain juurten lailla jatkuen lattialle vetivät herrasnaisen
kummastelevat silmät puoleensa. -- "Onko tuo vaimosi?" toisti
emäntä, kääntyen Skarlien puoleen. "Kyllä, se on vaimoni", sanoi
toinen hilpeästi ja ontui edelleen. Nuori mies katseli Magnhildia,
joka tunsi punastuvansa tuliseksi hänen katseensa alaisena. Tämä
oli jotakin aivan uutta hänelle. Oliko se ilkkumista? Nyt jo
herrasnainenkin katseli Magnhildia, emäntä pyysi tätä istumaan
valkean loistoon, mutta hän jäi hämärään tuonnemmas rahille.

Kello oli kai jo kymmenen, kun he saapuivat Öreniin; mutta kaikki
kynttilät olivat sammutetut, jopa siitäkin talosta, jonka edustalle
he seisahtuivat. Heränneenä kulkusten kalinasta tuli vanha eukko
portin edustalle, avasi ja kurkisti ulos, meni sitten takaisin ja
sytytti. Hän kohtasi Magnhildin porstuassa, valaisi hänelle ja
sanoi viimein: "Ollos sinä tervetullut!" Inhakka satulasepän haju
täytti eteisen, sillä työpaja ja myymälä olivat vasemmalla. Äikeä
haju esti Magnhildia vastaamasta. He poikkesivat oikealle. Magnhild
riisui kiireesti päällysvaatteet yltänsä, sillä hän tunsi itseään
oksettavan. Tuskin oli hän riisuutunut valmiiksi, ennenkun hän
luomatta katsetta ympärilleen tai sanomatta mitään akalle, joka
seisoi katsellen häntä kynttilän liekin takaa, meni ja avasi erään
oven, jonka hän kohta sisään astuessaan oli pannut huomioonsa. Hän
valaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven
lukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut
kolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä
alettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä
kädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti
lujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään.
Satulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli
hevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin
pöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.



IV.


Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.

Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin
vanhaan.

Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa,
maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie
muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli
kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä
nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.

Silloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja
neidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.
Itse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa
Magnhild seurusteli.

Bergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee
tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta -- vähät siitä, mutta sen perästä
he eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.

Skarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli
rahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen,
vaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa
seudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut
koulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt
hänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä
paitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika
kului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta
lukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.

Rönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut
palveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja
Amerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä
enää minään hylkiönä.

Magnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne
niin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä
asiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö
yksinään.

Nostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki
tuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta
niin helposti eikä toiselta ollenkaan.

Aamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen
kiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan.
Hän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin,
tavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä
päivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen
sekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka
hän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. "Varovasti!
varovasti!" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.

Kurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean
miehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven
edustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin
ja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi
matkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä
matkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.

Magnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi
ja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi.
Mies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä
milloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita
kasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli
ikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen
toisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa,
mutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen
suuhunsa ja unohti vastata.

Nyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän
näköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti.
_Mitä_ hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä.
Vastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös
katsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan
säntillisyyteensä.

Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa
otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki
puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin
väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään
askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.

On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on
tyhjä.

Ei Magnhildkaan uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja kuunteli.
Tulisiko piano soimaan? Olihan vieras säveltäjä, niin oli isäntä
sanonut. Olipa hänkin mielestään lukenut tuon nimen sanomista.
Millaiseltahan tuollaisen soitto kuuluisi? Täytyisihän siinä
ikäänkuin ihmeitä tapahtua! Täytyihän kumminkin siitä helähtää
jotakin hänen köyhään elämäänsä, joka siitä kajahtaisi. Hän
tarvitsi mielestään jonkin mahtavan hengen ilmestystä itselleen.
Hänen katseensa luisui kukkasten yli, jotka koristivat hänen
ikkunoitaan ja joilla auringon säteet vilkkuivat. Silmät tähdättyinä
"Kauppamatkueeseen erämaassa", joka riippui kehyksissä lasin alla
oven pielessä ja joka nyt kerrassaan näytti hänestä niin eloisalta,
niin somasti järjestetyltä ryhmiin ja henkilöihin nähden -- korvat
herkkinä tajuamaan lintujen viserrystä naapurin puutarhassa ja
harakkain säkätystä edempänä vainiolla, hän istui iloiten ja odotti.
Halki ilon viilsi kysymys: "Tyytyyköhän Skarlie nyt siihen, mitä
olet tehnyt? Uusi sohva voi saada vahinkoa, uusi sänky samoin
pilaantua?... Mies on kivulloinen, ei kukaan saata tietää..."
Magnhild nousi istualle, otti esiin kynän, mustetta, paperia ja
kirjoitti Skarlielle ensi kerran eläessään. Toista tuntia hän
ponnisteli ennenkuin kirje valmistui. Se kuului näin:

    'Olen vuokrannut salin ja makuukamarin yläpuolella olevat
    huoneet eräälle kivulloiselle herralle, joka soittaa pianoa.
    Hintojen määrääminen jääköön sinun tehtäväksesi.

    Olen antanut kantaa yhden uusista sohvista (jouhilla
    täytöstetyn) sekä yhden joustavapohjaisista sängyistä sinne
    ylös. Vuokralaisemme tahtoo asustaa pehmeästi. Ehkei se
    ollut minulta oikein tehty.

                                          _Magnhild_.'

Hän oli pyyhkäissyt pois sanat: "Nyt saan kuulla soittoa."
Päällekirjoitus oli tuottanut tukaluutta; hän jätti mitään
käyttämättä. "Vaimosi" oli hän ensin kirjoittanut alle, mutta sitten
pyyhkäissyt sen. -- Tämän muotoisena kirje kyhättiin puhtaaksi ja
pantiin menemään; se helpotti hänen mieltänsä. Hän istui taas tyynnä
alas odottamaan. Hän kuuli herran saavan päivällistä, hän söi silloin
itsekin hiukan ja uinahti uneen. Eipä hän ollutkaan nukkunut juuri
ollenkaan edellisenä yönä.

Hän heräsi, -- vieras ei vielä soittanut; Magnhild nukkui jälleen ja
näki unta, että jossain oli silta pingotettu tunturilta tunturille.
Hän sanoi itsekseen että se oli Kölnin viereinen silta, josta
suuri kivipainos-kuva riippui seinällä sänkykamarin kohdalla.
Mutta nyt se kumminkin ulottui toisen korkean tunturin harjulta
poikki syvän laakson toiselle, kohoten korkeana ristikkorakenteena
ylös maasta. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä vienommaksi
ja värikkäämmäksi se sukeutui, sillä katso! se oli kutoutunut
sateenkaaren säikeistä ja se seisoi säkenöiden ja läpikuultavana
kuin kohtisuoraan tunturiselänteeltä selänteelle vedetty viiva.
Mutta tämän poikki pingotettiin ristikkäin toinen silta, siitäpä
molemmat heilumaan vitkallista, kaksijakoista tahtia, ja pian oli
siitä laakso sädemerenä, missä kaikki värit välkkyivät ja heiluivat
ristin rastin, siltoja vain ei enää näkynyt. Eipä tuntureitakaan enää
ollut, vaan riutuvat värit yksinään täyttivät kaikki ajateltavissa
olevat näköalat. Kuinka avarat ne olivat! kuinka kauas hän nyt pystyi
näkemään? Hän hätääntyi äärettömyydessä ja heräsi... Hän kuuli
soitettavan päänsä yläpuolella. Talon ulkopuolella seistiin paikka
täynnä väkeä, joka hiljaa silmäili ylöspäin.

Magnhild ei liikahtanut. Sävel virtasi täyteläänä, valoisa kauneus
loisti hänen soitostaan. Magnhild istui kuunnellen, kunnes tunsi
soiton virtana valavan päätänsä, käsiänsä, helmaansa. Tästä valui
siunausta hänen pikkukodilleen, sen sisäinen kyynelmaailma loisti
ikihelmien valossa. Hän työnsi tuolinsa syvemmälle nurkkaan. Mutta
sielläkin, missä hän istui, tunsi hän olevansa kaikkihyvän Salliman
nähtävissä, joka oli hänen kohtalonsa salannut. Taiteilija soitteli
säveliään kuuluviin tiedosta, jota Magnhildilla ei ollut, mutta
intohimoksi, joka samassa heräsi hänessä. Hän ojensi ulos kätensä,
vetäisi ne kohta takaisin puoleensa ja hyrskähti itkuun.

Kauan tämän ohi mentyä -- kun kansa jo oli hajonnut ja taiteilija
vaiennut -- istui Magnhild vielä paikallaan. Elämällä oli tarkoitus,
myös hänkin saisi astua sinne sisään rikasta ihanuutta nauttimaan.
Niinkuin nyt lauloi hänessä, olisi kerran laulava hänen ympärillään!
Riisuessaan yltänsä käytti hän siihen sekä salia että makuusuojaa
jopa puolta tuntia tavallista runsaammin. Hän laskeutui makuulle,
ensikerran tuntien omaavansa jotakin, jota varten kannatti nousta.
Hän kuuli yläpuolellaan taiteilijan askeleet, jotka olivat
köykäisemmät kuin muiden. Myöskin kosketteli hän huonekaluja vienon
varovasti; hänen silmistään loisti hyväntahtoisuus, tämä loisto
sekä sen takainen syvä, puoleensa vetävä ilme oli se, mitä Magnhild
viimeiseksi selvään huomasi.

Seurasi päiviä, joita on mahdoton kuvata. Magnhild kävi
opetustunneillaan, mutta riensi niiltä kotia, jossa musiikki otti
häntä vastaan, ja talon ympärillä kihisi kuuntelijoita. Hän tuskin
ollenkaan enää jätti kotiansa. Joko oli taiteilija kotona ja
Magnhild odotti hänen soittoansa, tai lähti edellinen kävelylle ja
jälkimäinen odotti häntä kotiin palaavaksi. Magnhild punastui, kun
hän käväisi tervehtimässä ja vetäytyi peremmäksi. Jos taiteilija
tuli saliin pyytämään jotakin, tärähti Magnhild läpitsensä, kun
edellisen jalat kuuluivat lähestyvän. Hän seisoi hämmentyneenä ja
tuskin tajusi, mitä mies pyysi siinä seistessään. He olivat tuskin
puhuneet keskenään kymmentä sanaa kymmeneen päivään, mutta nainen
tiesi jo miehen pienimmätkin totunnaistavat, pienimmät erikoisseikat
hänen puvussaan. Hän näki milloin tuo ruskea pehmyt tukka asui korvan
takana tai oli vierähtänyt eteen päin, milloin hänen harmaa hattunsa
ajelehti niskassa tai kohosi otsalle, milloin hän käytti käsineitä
tai milloin oli käyttämättä, milloin hänellä oli hartiot käärittyinä
villaroitiin, milloin ei. Entäs nainen itse? Kaksi uutta kesäpukua
oli hän teettänyt itselleen, ja kävi vain puettuna toiseen. Uuden
hatun oli hän ostanut.

Hän luuli syntyneensä soitantoa varten -- mutta ei tuntenut ollenkaan
halua minkään alun tekoon. Häntä tyydytti kyllin tuon toisen soitto
ja läheisyys.

Hän kehkeytyi päivä päivältä yhä runsaammin versovaan ajatusten
silmikkoelämään. Se oli alkuaan valmistaunut hänen uneilu-elämästään,
mutta musiikin ilmaa tunsi hän nyt kaipaavansa elääkseen. Hän ei
älynnyt, että tuon miehen vieno olento, jota sairaus oli vielä
enemmän henkevöittänyt, oli hänen elämässään jotakin uutta, kallista,
ajatuksia elvyttävää. Siitä mielihyvästä, jota taiteilija vaikutti ja
josta Magnhild punastui, siitä tämä kiitti ja kunnioitti yksin soiton
säveliä.

Koulussa sai hän yksityishenkilöä kohtaan mielenkiinnon, jommoista
hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, vieläpä merimiehen vaimonkin
kanssa, joka siivosi hänen asuntoaan, antausi hän haasteluun. Hänen
sielustaan revähti joka päivä rikki joku peittävä esiverho. Hän
pehmeni niinkuin siirto-iässä oleva nainen, jota ikää hän ei koskaan
ollut kokenut. Kirjoja, joita hän oli pappilassa lukenut tai kuullut
luettavan, nousi jälleen uusina eloon hänelle. Nousi ilmi henkilöitä,
joita hän ei silloin ollut nähnyt; ne saivat verta, väriä, eloa.
Olipa tapauksia elämästä tai kirjoista, jotka aikoinaan olivat
liukuneet ohi sumuna; nyt vasta sumu niistä haihtui ja hälveni ja
äkkiä astui ilmi elokuvia. Magnhild heräsi, kuten itämainen impi,
seraljiin suljettuna, jonakin päivänä herää lauluun akkunansa alta ja
turbaanin väläykseen.



V.


Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui
saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen
vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.

Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs
paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi
akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas.
Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat
tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla
kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä,
kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja
pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä,
että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat
luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja
paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä
irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle
ja hymähti.

Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.

Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen
ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat,
kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri
se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi
tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta
silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti
päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki,
että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.

Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan
kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä
tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön
ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta
herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi
olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia
kukkaruukkuja auringon mukaan -- hänen tavallista työtänsä. Hän oli
vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen
pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili
hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti
kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi.
"Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild
ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi
korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen
ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin
kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai
kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas
ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet.
Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se
hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli
siitä kaksin verroin kukka -- se, mitä nämä silmät katselivat, sai
juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.

Yläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild
punastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: "Se on
eräs majakas... joka..." "Minä tiedän sen, hän otti minut eilen
vastaan laiturilla." Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli
likemmäs: "Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään."
Rouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan
välisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. "Onko kello täällä jo niin
paljon?" Hän katsahti omaa kelloansa. "Meidän piti lähteä ulos k:lo
yksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää
meille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren
kupeita pitkin!" Magnhild vastasi oitis myöntäen.

"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon,
että te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!" Hän pusersi
lievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran
luo. Magnhild jäi seisomaan paikalle -- aivan kelmeänä.

Päätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään
romahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari
narisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.

Hän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi
molemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta
tuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen
silmät olivat niin raukeat ja vakavat. "Onko äiti täällä?" kysyi hän
niin varovasti. "Hän on siellä ylhäällä", vastasi Magnhild, ja oman
äänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja
hänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin,
sulkenut oven.

Magnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut,
sillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: "Äiti tulee; minun
piti käydä sinun luonasi. -- -- Miks sinä itket?" -- Mutta Magnhild
ei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. "Nyt äiti tulee." Ja
Magnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään
makuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen
ja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin
lukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden
vilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä,
avomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui
ilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.

Rouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin
vyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi
katsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se
oli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että
hän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä
suudeltiin -- ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain
hengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu
ympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin -- sitten
kiivaasti -- povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin
syvästi ikäänkuin hengenhädässä.

Taaskin ääneti, ja sitten kuiskien: "Tule nyt!" Nainen kävi
edellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi
kokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa
matalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset
kohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.

Rouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen
pitsihuivin. "Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on
yllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan", sanoi hän päästäen auki
sen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi
itse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. "Vaan kuinka
te pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat -- ja sitten
tuommoinen tukanasento? Ei --" ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä
vastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. "Nyt minä koetan
--!" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin
vastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: "Ei
suinkaan!" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista,
käsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin,
laskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan,
josta se muuten jäi valtoimena riippumaan. "Katsos nyt!" ja edessä
pidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä
määrin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen
edessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen
ympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin
katsellen sanoi: "Nyt sa olet kaunis!" -- ja herra ikkunassa, joka
myös silmäili alaspäin ja hymyili -- Magnhild nousi seisaalle ja
tahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä
peremmälle huoneeseen vedetyksi. "Älä ujostele! Me pidämme vielä
hauskaa yhdessä", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen
hellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut.
"Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten
mennä!"

Magnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi
hänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana,
päälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä -- suhtamäärän
puutteeksi -- Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä
häntä vaivasi.

"No, ettekö jo tule?" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään
päässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui
väikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti
käsineet sormiinsa. "Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä.
Tulkaa nyt!" -- Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen
turviinsa. "Minä menen sinun mukanasi!" hän sanoi. Magnhild ei
kuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden,
säveltäjän piti myös tuleman mukaan. "Sinun kätesi vapisee!" sanoi
pikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan
polttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, -- vielä yksi katse
Tandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään
tervehti. "Menemmekö ylös metsään?" kysyi pienokainen, joka piti
häntä kiinni kädestä. "Kyllä", vastasi rouva; "eikös tästä käy
oikotie poikki maiden, talon taitse?" -- "Kyllä." -- "No mennään
sitte sitä."

He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja
poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa
peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä,
rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö.
-- "Magnhild." -- "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja
se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko
nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän
tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan
univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan
yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei
kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut
sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran
vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen
huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.

He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin
paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen,
ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin
mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti
hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen
ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella.
Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi
kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään
kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon
aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja
tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei
ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.

Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa
Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä
tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta,
joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä
hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande
vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas
rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla,
jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla,
arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi,
vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun
jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan
parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että
hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja
kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin,
Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä
lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai
siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista,
joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne
sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.

Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine
hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä,
vilkastuivat vähitellen.

Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa
siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.

Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä.
Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo
törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää -- vaan
ei kauemmin.



VI.


Magnhild heräsi toisena aamuna -- ei suloisiin muistelmiin, kuten
joka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen
oli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä
aiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti -- mitä
hän olisikaan tänään kokeva?

Hän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin
avoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen.
Jotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän
jälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä,
kauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä
opetustunnilleen.

Sopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka
uudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen
punaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt
ja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka
moniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta
samalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran
arvossa.

Tänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki
jälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat
selkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan
itkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut
siitä.

Tanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen
hyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild
ei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi
siinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä
äkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä
kuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten
surinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan,
joka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli
kuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät
värit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä
värien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen,
ruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä
koskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi
väkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden
kalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä
värähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä
pisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman
aurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan.
Magnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin.
Häntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.

Jälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä
lapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He
kokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille.
Rouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä
tavallistaan henkisentyneemmältä.

Keskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit,
jotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti.
Mainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus,
totunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys,
ulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden
oikeus esitettiin äärettömäksi -- -- "Kas nyt tuota, joka taas
istuu etusormi suussaan!" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi
sanomattomasti ja hilpeämieli nousi.

Vähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja
tukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän
pappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön
laulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset
täyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi,
sitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: "Tuolla tulee äiti!"
Magnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä
Tande: "Mutta, lapsi, laulathan sinä?" He olivat päivän kuluessa
alkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan,
Magnhild ei saattanut tehdä samoin. -- "Sepä oli korkein ja kirkkain
sopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut", sanoi Tande joka nyt
hänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut
nuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti
pystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan
ja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli
häntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat,
ulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat
tämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin
suojella Magnhildia.

Hetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin -- ja mentiin suoraa
päätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.

Rouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti
joka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden
täytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa
laulaneensa jo ennen.

Hän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin -- siitä ei
saattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä
laulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä
samoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä
semmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen
kauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä
ollut nähty.

Rouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt,
kuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi
sentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos
tämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt
sitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.

Mikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän
sävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu
koskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli
siinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin
tänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset
kaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit
molemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput
verhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina
puolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen
pimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten
yhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse,
seisahtuivat ne.

Yleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.

Kun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin
ajan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän
lähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten
he pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua.
Rouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta
syntymään.

Tanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että
tämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.

Hän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan.
Tande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: "kiitos tästä päivästä!"
Magnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä
myös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti
hämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä
odottaen saadakseen sanoa "hyvää yötä." Hän viivähti hiukan ennenkuin
sen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään
muutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin
seisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi
vasten poveaan.

Hiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen
elämänsä onnellisin. Mutta tämä --?

Kun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti.
Hän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken
soittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä
pyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet -- esiin suljahtava
pitkä tukka -- hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki
valuvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen
kuiskaukseensa "kiitos tästä päivästä!" -- Rouva Bangin puolella oli
pimeä.

Ennen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan
vielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä
ollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan.
Surunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin
sopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän
puhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla
mäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas,
jossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja -siskot tulivat
hänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri
tavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.

Koulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset
eilis-illasta, oliko _hän_, Magnhild laulanut, _mitä_ he olivat
laulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä
useammin laulamaan.

Kysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, _hänen_
salaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa
jäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt
kotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan
kanssa! --

Ja niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon
mukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli
Magnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.

Säveltäjä otti Magnhildin vastaan puhuttelematta häntä. Hän vain
tervehti ja mennen suoraan pianon ääreen käänsi päätänsä ikäänkuin
pyytääkseen vierasta tulemaan lähemmäs. Tämä lauloi sävelikköjä,
toinen viitteillä oikaisi, yleensä katselematta häneen, koko tunti
sujui tyynesti kuin mikäkin rauhainen toimitus; Magnhild oli siitä
kiitollinen.

Hän meni opettajansa luota ylitse rouva Bangin puolelle. Tämä istui
tai paremmin oikoi pitkänään sohvalla avattu kirja polvellaan,
mutta edessään Magda, jonka kanssa hän puheli. Hän oli vakava
tai pikemmin suruissaan. Hän katsahti Magnhildiin, mutta puhui
edelleen tytön kanssa, ikäänkuin ei kukaan olisi tullut sisään.
Magnhild jäi seisomaan, peräti pettyneenä. Silloin rouva Bang
työnsi lapsen luotaan ja katsahti jälleen ylös. "Tule lähemmäs!"
sanoi hän väsyneesti ja teki kädellään liikahduksen, jota Magnhild
ei ymmärtänyt. "Istu tuohon lavitsalle, tarkoitan!" Se tapahtui.
"Sinä olet ollut hänen luonansa?" Rouvan sormet olivat laskeneet
irralle Magnhildin hiukset: "Solmu ei ollut oikein sidottu" -- ja
vähän jälkeenpäin taputtaen häntä: "Sinä olet suloinen lapsi." Rouva
istautui ylös sohvaan, katsasti Magnhildia silmiin ja käänsi hänen
päätänsä ylöspäin. "Olen päättänyt tehdä sinut somaksi, itseäni
somemmaksi. Näetkös, mitä tänään olen ostanut?" Pöydällä Magnhildin
takana oli pitkä kangaskäärö kesäpukua varten. "Se on sinua varten,
se vaate on somistava sinua!" -- "Mutta, rouva Bang!?" -- "Älä sano
mitään, ystäväni! Minä en ole onnellinen, jollen saa tehdä jotakin
tämmöistä ja tässä on minulla lisäksi omat syyni." Hänen suuret
ihmeelliset silmänsä ikäänkuin uiskelivat. "Kas niin nyt", sanoi hän
ja nousi äkisti seisaalle. "Nyt syömme yhdessä päivällistä, mutta
ensin pieni kävely, ja jälkeen puolisten pitkä kävely ja sitten
laulua ja sitten suloinen lepo -- hän suosii semmoista! --"

Mutta yhtä vähän pitkää kuin lyhyttäkään kävelyä syntyi, sillä sattui
sade. Silloin rouva Bang heti kävi käsiksi Magnhildin kesäpukuun,
jonka hän omien antamiensa mittojen mukaan sai siellä lähistössä
neulotuksi.

He lauloivat yhdessä, jopa enemmän kuin edellisenä päivänä.
Sähkösanomalla tilattiin kaksiäänisiä lauluja. Pari päivää
jälkeenpäin ne saapuivat. Seuraavina päivinä useimmat mitä tarkimmin
läpikäytiin. Magnhildilla oli joka päivä määrätty tuntinsa. Tande
meni sille noudattaen samaa afäärimaista hiljaisuutta kuin ensi
päivänä. Magnhild rohkaisi mielensä.

Ihmeellisiä päiviä nuo! Laulua ja uudelleen laulua ja yhdessä-oloa,
enimmäkseen rouva Bangin luona, jossa he tuon tuostakin söivät sekä
päivällistä että illallista. Toisena päivänä rouva mitä iloisimmalla
tuulella, otellakseen taas seuraavana päivänä pahan päänsäryn
poltteissa, jolloin hän, musta-puna-ruskearaitainen huivi kiedottuna
päänsä ympäri turbaaniksi, istui tai makasi raukeasti uinaillen.

Heidän istuessaan muutamana päivänä yhdessä ja Magdan seistessä
akkunan pielessä, lausui pienoinen: "Sinun tykösi, Magnhild, menee
muuan mies, joka ontuu." Magnhild nousi peräti punastuneena.

"Mitä se on?" sanoi rouva Bang, joka päänsäryn poltteissa makasi
sohvalla ja puheli kuiskaillen Tanden kanssa. "Aa, onko se --"
Magnhild etsi hattuansa, löysi sen ja lähti. Hän kuuli avoimesta
akkunasta lapsen puheen: "-- -- ontuva, ruma mies joka -- --"

Skarlie teki sen vuoden työtä aavalla merenrannikolla. Siellä oli
ulkomainen höyrylaiva joutunut haaksirikkoon, Skarlie ja pari
miestä Bergenistä olivat ostaneet hylyn, sillä se voitiin korjata
kulkukuntoon paljon vähemmällä rahankulungilla kuin alkuaan oli
luultu. Olivatpa vielä erinomaisesti hyötyneet kaupasta. Skarlie
johti puuveistäjän, maalarin sekä satulasepän työt aluksen
korjauksessa. Nyt hän tuli kotia hakemaan lisää muonaa työmiehilleen.

Astuessaan taloonsa joutui hän heti ihmetyksen valtaan, joka ei
ollut vähäinen. Kaikki kunnossa! Ja huoneet täynnä sulotuoksua!
Magnhild tuli -- sisään astui komea herrasnainen! Itse kasvot olivat
muuttuneet. Ne olivat ikäänkuin avoimet, ja hiukset, vapaasti valuen
kaulan ja hieman viettäväin olkapäiden yli loivat valonloisteen
ohimoille ja koko vartalon ympärille. Hän jäi seisomaan kynnykselle
käsi lukolla. Mies oli istautunut isoon tuoliin nurkassa, jossa hän
pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Ensi kummastuksen ohi mentyä hän
sanoi: "Hyvää päivää!" Ei mitään vastausta. Mutta Magnhild astui
sisään ja sulki oven jälkeensä. "Kuinka hienoa työtä täällä on tehty!
Onko se hyyryläisesi --?" Magnhild kipristi suutansa, pienensi
silmiänsä ja katsoi kylmästi mieheen. Mutta tämä jatkoi sävyisämmin:
"Hänkö se myös on sinulle uuden läningin neulonut?" Nyt Magnhild
nauroi. "Kuinkas sinun nykyään käy?" kysyi hän hetkisen perästä.
"Kyllähän ei sovi moittia, olen pian saanut asiani valmiiksi." Hän
oli saanut olentoonsa vähän sen miehen leveilyä, joka hyötyisästi
hoitaa asioitansa. "Täälläpä vasta lämmin lekottaa." sanoi hän.
Aurinko oli juuri ikään paljastanut kasvonsa pitkällisen sateen
jälkeen ja paahtoi niinkuin se osaakin syyskuun alulla. Skarlie
oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin käyrä sääri salli ja kallistautui
taappäin samalla kun hänen valtavat kouransa jäivät riippumaan tuolin
sivunojain ylitse alaspäin, niinkuin minkäkin merihirviön uimukset.

"Sinä katselet minua?" sanoi hän hullunkurisimmalla eleellään.
Magnhild kääntyi tutkivalla silmäyksellä akkunaan päin.

Sali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta.
Magnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja
peräytyi.

"Missä vuokralaisesi on?" -- "Hän on tuolla toisella puolen." --
"Asuuko sielläkin joku?" -- "Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa."
-- "Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?" -- "Niin!"

Skarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja
kaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja
istui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän
sekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan.
"Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?"
Toinen ei vastannut. "Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen
tulla herrasveikariksi!" -- Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen
häntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli
paljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo
valkoisena. "Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! -- Enhän kai tosin
ole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?" "Tahdotko
jotain syötävää?" kysyi Magnhild. -- "Minä söin jo laivassa." --
"Entäs juotavaa?" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti
sen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli
juodessaan poikki kadun. "Kas siinäpä saakelin vallasnainen! _Sekö_
siis se rouva?" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki
rouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.

Hän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin
istautui.

Hän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin
ovessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä
aukaisevan oven puutarhaan: "Magnhild? -- Oikein, siellä se on!"
Pikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen
kaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä
kohden. Skarlie oli peräytynyt.

"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" -- "Tervehdi ja kiitä,
en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes
kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" -- "Niin!"
-- "Kuka hän on?" -- Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun --",
mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän
toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan
ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin
kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta,
joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele
minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan
portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni,
katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.

Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti
kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein
tyhjänä.

Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä
tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja
rupesi nysäänsä pistämään. -- "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen
naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." -- "Onkos herra taiteilija
myöskin nainut?" -- "En minä tiedä." -- "Minä näin heidän suutelevan
toisiaan", sanoi Skarlie.

Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole
nähnyt!" -- "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän",
sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.

Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta
takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat
sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan
eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi
pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa.
Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin,
jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä
niitä.

Magnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja
maidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.

Ovi aukeni, Skarlie tuli liikaten. "Olen levittänyt pöydälle
liinan", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta,
"sillä se kai oli tuon tarkoitus?" -- ja nyt hän otti mitä oli
esiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän
kysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai
myös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti
liedelle teevettä.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa
illallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie
kertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä
Tande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti.
Levotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se
kirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi
Magnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja
sisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti
oikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä
hartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän
mielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto
alkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: "Tiedätkös mitä,
Magnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä
voit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri -- ja muun kanssa
eihän sinun ole mitään tekemistä!" Skarlie oli erinomaisen hyvällä
jäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän
työpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.

Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä
kynttilän mukaansa.

Magnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki
ikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui
levolle.

Ensi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.

Siellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta,
jonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko
käsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia
kaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli
kyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta
hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä
huomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli
sillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli
yhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan
toisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko
häneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva
Bangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju
ja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että
kummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin
heidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai
ilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu --
ja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten.
Hänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka
päivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen
lyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä
päivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan
palkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.

Tultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan
juttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild
puikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.

Vilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat
yhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin
rumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt
rouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään,
peitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin
latistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun
kokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä
vastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.

Rouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja
välkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat,
tai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan
jonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä
kädenkäänteellä.

Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään,
näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana,
vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen
-- siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai
aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin
eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset,
Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut
astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.

"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa
vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi
lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu
-- se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies
katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä
nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee:
"Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta
ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva
oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä
huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko -- --"
Magnhild oli jo keittiössä.

Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa
matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.

Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun.
Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa,
ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään
hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna
rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt
painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen
päänsä vasten olkapäätään -- tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta
Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen
syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät
kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita
oksia jostain kukasta ikkunalla.

Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja
kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa,
"suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."

Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen
hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki
kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän.
"Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin
haluat pois! -- Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti.
"Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen
metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei
meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen,
syksy oli lähellä -- ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.



VII.


He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat,
kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta
he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He
lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen
ikkunain takaa.

Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja
istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas
käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä
pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin
sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva
Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se
on puhdas -- niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli
juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten
tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat
olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset
tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.

"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies,
insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan.
Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja
kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.

Tästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut
unta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin
suhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen
vaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan!
Otaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! -- Hän tunsi itsensä
hehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.

Heti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa
kuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja
meni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita,
joita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi
lähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä
palata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti
jäähyväiset.

Magnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä
palannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan
ulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan
Magdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen
kasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai
muotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki,
astuivat sisään ja portaita ylös -- eihän sentään saattanut syntyä
mitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän
ja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään "Hyvää päivää, oletko _sinä_
täällä!" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi
suljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi
pienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain
asteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, -- nyt avattiin ovi,
hän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki
kolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen
puvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi
tälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin
ohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen
poikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä,
vitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata
kulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti,
hyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen
hämmästyksen vallassa.

Iltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra
myhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen
tahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.

Herraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli
Magnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista
Magnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle
muutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. "Pikku Magda ne
oikeastaan lähettää", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin
puoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili
häntä.

Hän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran
vesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta
erämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen,
monasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten
valokuvia. "Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?" sanoi
hän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin,
seisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.

"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?" kysyi hän ja istautui.
"Pian kolme vuotta", Magnhild punastui. -- "Sinun täytyy ottaa
yllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä", sanoi
pienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen
milloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti.
Pari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät
hymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan
taputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa
nojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.

Herra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin,
alkoi silittää partaansa ja lausui: "Täällä on hyvin kaunista,
täällä." -- "Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?"
keskeytti tyttö. -- "Kohta tultuani takaisin kaupunkiin", sanoi
isä ja hyväili häntä. -- "Isä rakentaa linnoja", selitti pienoinen
eikä ylvästelemättä, "isä rakentelee kotonakin", hän lisäsi, "isä
rakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja
huoneet ovat tulleet niin koreiksi -- sinun pitäisi nähdä ne!" Ja
tyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo
kyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei
mitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä:
"Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella"
-- pikku Magda selitti heti missä he olivat --, "ja sieltä --", hän
aikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan
toinen ajatus ehkäistä kesken.

Hän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella.
Herra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys;
sitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. "Tuo
soittaa erinomaisen kauniisti", hän virkkoi ja nousi seisaalle.

Seuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti
takaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli
lähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan
väyläänsä.

Eräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän
retuisesti puettuna.

Heti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse
hänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei
tahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä
lohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys,
hänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan
suunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; "Niin,
lapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat
minut!" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla
mitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt,
mutta silmät, kasvojen ilme, ryhti -- ovi oli avoinna, äkillisen
hämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin
hyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut
ja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille
tämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken.
Jos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua
kaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse
auttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.

Rouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista.
Palvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja
miten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan
noiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista
jäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian
ehtineet apuun -- kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet
tahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin
pukua puhtaaksi. "Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä
kohtaan", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin
Magnhild. Tande katsahti ylös: "Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin
hänet", vastasi hän ja pyyhki edelleen.

Rouva Bang kalpeni harmaaksi. "Hannu!" huusi hän ja hyrskähti itkuun.
Hän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän
kuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän
eräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja
ajatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja
koko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: -- se ajatus minkä
rouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.

Tande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta
häneltä enempää apua vastaan. Että _hänen_ pitäisi tehdä niin ja että
Tanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli
edestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild
saattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään
rouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli
keittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä
auttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä
lautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä
keskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen
saliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että
Magda nukahti ja Magnhild meni.

Vähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi
hän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva
Bangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen
oikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen
oli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi
Magnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.

Skarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa
kapteini Bangin seurakseen.

Eräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin
suhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili
pahasti itsekseen, että tuo "eräs" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie
itse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut
viittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta,
merimiehen vaimolta että parilta muiltakin.

"Kapteini oli kiltti", kertoi Skarlie, "hän oli itse mielestään
arvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden
iloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa." Magnhild
virkkoi: "Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä
likaisempi kuin se, mitä sinä -- -- ." Magnhild oli juuri menossa
rouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.

Hänen oli mentävä Magdan kanssa "esitykseen", jota vanha ruotsalainen
tuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana
niityllä.

Magnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä
mukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan
rouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.

Näin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja
Tande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen
ulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella
oli "varatut paikat", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille
paikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.

Vanha "taituri" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä
kapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen,
oli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen
ulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild
tämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: "Näetkös,
kuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!" Rouva hymähti. Samassa
tuli vanhus heitä kohti. Sillä "varattujen" paikkojen joukossa
oli hänellä vielä yksi "erityisemmin varattu", nim. selkänojalla
varustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin
kauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan
sekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen
kohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin
seisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari
askelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.

Vanhalla "taiteilijalla" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen,
kolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta.
Samassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen
poikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei
ollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä.
Hän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta.
Hän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi.
Rouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti,
puhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain
katsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka
otti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. _"Merci,
madame!"_ sanoi poika ja kumarsi.

"Suutele kädelle!" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti.
Hän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.

Liikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen,
neljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän
ei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti -- sanoi hän -- hän tahtoi
istua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.

Mutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä.
Niinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa,
sillä nainen oli tunnettu. Olihan se "kone-Martta." Kaksi vuotta
takaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi
ompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä
hän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt
matkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m.
ompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut
onnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja
oli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon
raastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä
näytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän
istui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän
sivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.

Vanha "taituri" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin
puolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja
äreästi, istumaan muualle.

Martta ehkä itsekin kammahti kaikkea sitä silkin kahinaa, jonka
kosketuksiin hän oli joutunut, sillä hän nousi todella mennäkseen
toisaalle. Magnhild katsahti hänen peräänsä ja äkkäsi Skarlien. Aivan
tämän viereen nainen seisahtui. Heti perästä astui hän jälleen esiin
ja lausui: "Istunpa nyt kumminkin tähän minä!" Hän istui penkille,
lapsi sivullaan.

Ukko jätti komppeensa. Hän oli vihoissaan. "Sinä senkin saakel... --"
Hän muisti kai seisovansa hienojen herrasväkien edessä, sillä hän
jatkoi: "Maksaa rahaa istua tässä!" -- "Tässä on riksi!" sanoi Martta
ja kurotti samalla rahansa.

"Hyvä, hyvä!" kähisi herra, "mutta istu nyt toiselle penkille!
Tahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!" pyysi hän niitä,
jotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin
tai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: "Piru vieköön, jos niin
teen!" sanoi hän. "Antakaa hänen istua!" kuiskasi rouva Bang. "Ei
millään muotoa!" lausui liehakoiva vanha herra "tässä on ylhäisen
herrasväen paikka!" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos
Martta karkasi pystyyn kuin vimmattu. "Annakkos sinä, Ruotsin velho,
mun vesani heti olla rauhassa!" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi
muijaa jatkamaan. "Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua!
-- ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin -- siinä kuin
minäkin!" -- Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti
rouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin
komennosta, haudan hiljaisuus.

Rouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen
hakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana
seisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada
esitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.

Rouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti
takaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea.
Mutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun
teräskuplaan.

Mutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin
selvästi ilmaisi: "Rouva, minä en tunne teitä!" Ja hänen hienosti
kaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet
huulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät
timanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys
näyttivät sanovan: "Älä koske minuun!" Silmä veti harson harson
päälle.

Kaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin
puoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan!
Sillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang
voinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua
tyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.

Taaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin
vilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä
muistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän
singahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta
häipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi -- niin, mitähän
tehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa
ja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman.
Kyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa,
kurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä
niin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään
parkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä
ulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja
silloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän
hymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen
nuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin
kaksi upseeria kaikkien nähtävinä -- mutta kukapa kieltää kenraalin
lakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä
pitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän
itse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti
vasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin
kapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan.
Kenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali
istuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle,
sittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti
usein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä
oli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.

Rouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain
outoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli
sitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes
silmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen
kipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan
ajutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain
kuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan
muutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti
niinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin
käsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; -- mutta hän kuuli
samassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa
hän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen
miehensä ei ollut voinut saapua.

Tiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! -- mutta joko ensi
aamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi
hänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin
vuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli
jo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän,
Magnhild, itse oli tuo pieni kuula; -- ja entäs suuri --? Ei
hän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään
yksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi.
Niinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä
silmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.

"Tuo ukko on tavattoman väkevä", sanoi ajutantti. "Näin kerran
Venetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa
toista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka
asettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä
huipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla.
Alimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla
kuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia -- --"

"-- Jos minä kuolisin tällä hetkellä", puheli rouva Bang toisella
puolen, "ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden
paljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet
keksinnöt hurmaisivat minua -- mitähän ihanampaa voisi tulla?"
-- "Niin pitkälle minä en ajattele", vastasi kenraalin vankka
ääni, "mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin
onni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja
kuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on
yhdentekevää." Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.

"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!" lausui ilve-sankari
käheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei
liikahtanut paikoiltaan.

"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?" kyseli Magda, kun kuuli
niiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.

Tunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen
röyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta;
vuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman
yläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan
kammottavaa.

Alkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja
painostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä
nuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä
kaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan
nais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi
seisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä
mukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin;
hän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin
nousi eikä sanonut mitään.

Lähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan
katsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta
vyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat
silmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva
pysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti
liikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista
somuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja,
solakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan
puvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka
sointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen
etääntyvä soitto.

Kun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä
lausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen
sisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi.
Pahastuneena meni hän omalle puolelleen.

Tande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin,
tavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat
kuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: "Älä koske
minuun!" -- timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen
syvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden
kaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt
kärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää
muistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi
säikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon
suojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.

Eteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta?
Ei, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild
kyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan.
"Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa", hän sanoi. Hän oli muuten
itse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. "Onko
sinun täytynyt odottaa kyytimiestä?" kysyi Magnhild. -- "Ei, vaan
lihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi
lähteä ilman; se tuli nyt äsken." -- Magnhild ei puhunut enempää, ja
Skarlie oli valmis lähtöön. -- "Voi nyt hyvin sen aikaa!" hän oli
ottanut kamssunsa ja katsahti "kultaansa."

"Skarlie", sanoi tämä; "sinäkö annoit ompelukone-Martalle
riksin-rahan?" -- Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi:
"Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?" -- Magnhild kalpeni: "Olen usein
halveksinut sinua", hän sanoi, "mutta en milloinkaan niin kuin sillä
kertaa." Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen.
Kuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.

Muutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia
ei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.

Magnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä
kuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen
alkoivat.

Jotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa
Tanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.

Hän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt
hän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.

Askeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton
selittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista
selvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen
neljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin
ei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä
ja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti
ennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies
sentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse
mieli.

Omaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä
öiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään
itselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa,
ei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se
saattaisikaan olla?

Askeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin
hitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei
vastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.

Oli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva
Bangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin
täytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia
ulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni
itse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia
tulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä
oli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita,
kohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman
pienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin,
puuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: "Rouva
lähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle
sanomassa." Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.

Rouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa
yöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen
huivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän
taempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin,
joka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle
pielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman
kätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä.
Kuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin
omakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan
ja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui
istualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa.
Hän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja
myötätunnon puolelleen. "Kiitos!" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen
epätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa,
joita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva
Bang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja
istumaan ihan sängyn viereen. "Täällä kuuluu kaikki", hän kuiskasi
osottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. "Ei, tähän sängylle!"
sanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen
paikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien
käsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä
valuivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän
katseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat
hervottomat.

"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild", sanoi hän hiljaa. "Minulla
on pari asiaa sanottavana sinulle. -- Älä pelästy" -- seurasi käden
puserrus; "se ei ole minun historiani, -- se onkin aivan lyhyt, sillä
minun tarvitsee olla yksinäni." Kyyneleet vierähtivät näiden viime
sanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.

"Sinä olet joutunut naimisiin -- -- en ymmärrä miten, -- -- enkä
tahdokaan sitä tietää!" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi
aikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: "Älä kosta --"
mutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen,
verhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti
pielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien
kiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.

"Se oli tyhmästi minulta", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt
Magnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka
täytti huoneen mehevällä sulohajullaan. "Ei minulla ole mitään neuvoa
antaa -- mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? -- Istu jälleen!"
Magnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen
kätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla
pitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. "Tiedätkö, että _sinä_ olet
syypää siihen mitä tänään tapahtui?" -- Magnhild kävi hehkuvan
punaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta
rouva pidätti häntä. "Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut _hänen_
ajatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno,
-- ja minä --!" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin
kuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, -- ennenkuin hän vihdoin huokasi
niin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä
ääretöntä kärsimystä --!

Magnhild kuuli oman sydämensä sykkivän; hän ei uskaltanut liikahtaa,
hillitsi vain omia henkäyksiään. Hän tunsi hikoavansa. --

"Niin niin, Magnhild -- ole sinä nyt varuillasi!" Magnhild nousi
pystyyn. Rouva Bang käänsi päänsä hänen jälkeensä: "Älä huoli
ylvästellä!" hän lausui. "Onko sinulla mitään paikkaa, jonne voit
paeta turviin? -- Vastaa minulle!"

Magnhild kykeni töin tuskin kokoamaan ajatuksiaan, mutta vastasi
"on", ainoastaan tottumuksesta tottelemaan rouva Bangia. Hän ei
ajatellut mitään pakopaikkaa, vaan ainoastaan lähteä sieltä missä oli
ja heti paikalla. Mutta ennenkuin hän pystyi tähän, lausui rouva Bang
katseltuaan häntä kaiken aikaa: "Minä sanon sinulle asian, josta et
tiedä. Sinä rakastat _häntä."_

Magnhild suoristihe salaman nopeasti, silmät tähdättyinä rouva Bangin
silmiin. Siitä syntyi lyhyt taistelu, jossa rouva Bangin silmät
ikäänkuin hengittivät vastustajansa silmiin. Tämä hämmentyi, punastui
ja kallisti päänsä käsiänsä kohden. Rouva Bang oikasihe suoraksi
istualtaan ja kävi kiinni hänen käsivarteensa. Magnhild vastusti
vielä, rintansa nousi ja laski -- hän horjahti, ikäänkuin etsien
tukea, ja kallistui vihdoin siihen suuntaan, missä hän tunsi rouva
Bangin käden pusertavan.

Hän laskeutui pitkäkseen toisen rintaa vasten ja itki kiihkoisasti.



VIII.


Seuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo
ojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen,
vähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton
naisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä
meni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero,
ympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen.
"Keltähän tuo saattaa olla?" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli
"Magnhild." Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:

    'Herra H. Tande!

    Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja
    opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen
    olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole
    maksettava mitään asunnon vuokraa.

    Minun täytyy matkustaa saamatta sanoa Teille tätä. Vielä kerran
    lämpimät kiitokseni.

                                             _Magnhild_.'

Tande luki kirjeen varmaankin viidesti. Sitte tutki hän vielä kutakin
sanaa ja kirjainta erikseen. Tämän kirjeen edellä oli käynyt kymmenen
konseptia, kymmenen hylättyä jäljennöstä, sen hän tunsi. "Magnhild"
oli sujuvammin kirjoitettu kuin muut sanat, sitä lie harjoiteltu
useammin jo ennen.

Mutta tämmöiset pienet keksinnöt eivät lievittäneet sitä ankaraa
soimausta, joka tuijotti häntä vastaan koko kirjeestä! Hän makasi
kauan hiljaa laskettuaan kirjeen kädestään.

Hän alkoi hetken päästä oikealla kädellään rummuttaa raidille erään
sävellyksen diskanttia; jos se olisi ehtinyt pianolle asti ja
Magnhild olisi sen kuullut, olisi hän sen tuntenut.

Yht'äkkiä syöksähti hän vuoteelta ja sisään vierimäiseen suojaan.
Kaihtimen takaa katseli hän varovasti toiselle puolelle. Aivan
oikein: siellä olivat kaikki ikkunat auki, kaksi eukkoa hommasi
lattian pesossa, talo oli tyhjä. Tande käveli edestakaisin viheltäen.

Hän käveli, kunnes häntä vilutti. Sitten rupesi hän pukeutumaan.
Siihen toimeen meni häneltä tavallisesti tunti, joll'aikaa hän ehti
vähän pianoakin soitella. Tänään vei pukeminen kaksi tuntia, eikä hän
silti pysähdellyt pianon ääreen.

Hän teki hyvin pitkän kävelyretken sinä aamupäivänä, eikä sentään
niille paikoille, joilla he ennen olivat yhdessä käyneet. Jo tällä
kävelyllä alkoivat eletyt seikat järjestyä siten, että hän itse sai
paljon vähemmän syytä osalleen. Toisena päivänä hänelle ei jäänyt
juuri ollenkaan enää syyllisyyttä. Kolmantena alkoi taas illemmalla
sydän sulaa. Mutta seuraavana aamuna heitti hän hymyhuulin koko
"jutun" unohduksiin.

Ensi päivänä oli hän kahdesti alottanut kirjettä Magnhildille, mutta
kummallakin kertaa reväissyt kirjeen kahtia. Neljäntenä päivänä keksi
hän sensijaan sävelaiheen. Siitä saattoi, kirjavasti soittimille
soviteltuna, syntyä rikas sommitelma, uhkuen loistavaa levottomuutta.
Muutaman tahtia siitä luontevasta, sulovienosta säveleestä, joka oli
loihtinut Magnhildille kuvia hänen lapsuudestaan, saattoi sivauttaa
vihmana sekaan. Voihan ne erottaakin siitä?

Mutta kun ei tuosta aiheesta koskaan tahtonut valmista tulla, tajusi
hän ettei tehtävä ollut täällä eikä tällä kertaa suoritettavissa. Hän
kuljeskeli siellä vielä viikonpäivät, niin sulloi hän pillit pussiin.
Pianon jätti hän avain suulla ja samosi sitten matkalle Saksaan.



IX.


Viidettä vuotta jälemmin, eräänä pyhäiltana keväällä, käveli
joitakuita nuoria neitoja lastauspaikan ainoaa suurempaa katua
ylöspäin, kävelivät käsikkäin; heitä keräytyi yhä useampia, sillä
neidot astelivat kolmiäänisin laulellen.

Satulasepän talon kohdalla (jossa muuten ei enää ollut mitään
nimikilpeä ovella eikä myymälää) astuivat he hitaammin, ikäänkuin
tarkoittaen laulunsa kuuluviin saamista sinne. Ehkä myös odottivat
saavansa nähdä eräät kasvot noissa matalissa ikkunoissa; mutta he
eivät nähneet mitään ja astuivat eteenpäin.

Kun viimeisetkin olivat menneet ohi, nousi eräs nainen isosta
nurkkatuolista. Hän ei ollut muuta kuin puoliksi pukeissa, astui
hajalla hiuksin, laahaten tohveleita jaloissaan. Kun hän tiesi,
ettei ketään asunut vastapäätä, eikä nähnyt ketään kadulla, uskalsi
hän edetä akkunalle asti, vaipui siellä ajatuksiin nojaten päätänsä
käsivarteen, tätä taas akkunapieleen. Hän kuunteli sävelten sointuja,
jotka silloin tällöin saapuivat hänen korviinsa.

Tämä laulukunta muistutti Magnhildia siitä, että hänkin kerran oli
rakastanut laulua ja siinä luullut päämääränsä olevan. Hän se siinä
nyt seisoi, hän, vaikka olikin sunnuntai tai ehkä juuri siitä syystä
että oli sunnuntai, ei ollut katsonut maksavan vaivaa pukea yllensä.
Oli jo kello kuusi jälkeenpuolenpäivän.

Hän heräsi ajavain vaunujen kolinaan toiselta taholta. Höyrylaiva
oli siis saapunut. Niin tottunut oli hän tähän ainoaan poikkeukseen
lastauspaikan tavallisesta autiudesta, että hän unohti ettei
ollutkaan pukeutunut: hänen täytyi nähdä keitä siinä tuli. Ne olivat
kaksi herrasnaista, toinen lapsi sylissään ja päivänvarjostin
levitettynä ylitsensä, toinen hiuksissaan häilyvä harso, vilkkaat
silmät vähän pyöreähköjen kasvojen puitteissa. Yllään skottilainen
matkapuku -- vaunujen ohi huristessa -- hän nyökkäsi Magnhildille,
hänen auringon paahtamat kasvonsa säteilivät. Nyt hän käänsi päänsä
takaisin ja vihjasi hansikoidulla kädellään.

Kuka ilmojen alla tuo taisikaan olla? Magnhild oli hämmästyksestä,
joka hänessä aina muuttui ujoudeksi, väistynyt kauas peremmälle
huoneeseen. Kukahan se saattoi olla? Siinä oli jotakin tuttua esiin
pyrkimässä, vaikka voimatta -- kun sama herrasnainen tulikin juosten
alas tietä jälleen. Hänen rivakka matka-asunsa viritti vauhtia; siinä
hän hyppäsi portaita ylös ja seisoi selko selälleen avatussa ovessa.
He katselivat toisiaan silmästä silmään.

"Etkös s'nää' tunnekkaan mua?" kysyi komea herrasnainen paikkakunnan
leveimmällä murteella.

"Rönnaug!"

"Niinpä tietysti!" Ja he syleilivät toisiaan.

"My dear! I am here (kultaseni, olen täällä) ainoastaan sinun
tähtesi. I will (tahdon) sanua sinulle että all those years I have
(kaikkina näinä vuosina) olen ajatellut paljon tätä hetkeä. My dear
Magnhild!"

Hän haasteli kolmea kieltä: englantia, paikkakunnan murretta ja
hiukan maan yleiskieltä!

"I have spoken (olen puhunut) norjaa a couple of months only (vasta
pari kuukautta) enkä osaa ollenkaan puhua hyvin."

Hänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä
lämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa
vaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli
muhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta
liikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi.
Hänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa,
sulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä
istuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä
menoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista.
Hän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä
uskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti
ylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo
yli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja
syyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin
käsittäneet.

Hän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan
etupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja
lausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin
tyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien
takana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he
juttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten
tuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän
taas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko
tämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat
he sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun
mainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä
liittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että
Rönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa,
hän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai
uudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita
säätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän
vieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi
sitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin -- se
oli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, -- ja sai pian
tietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut,
ja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta.
Herran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja.
Kaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona;
hyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää
Magnhildin nähdä -- ei "huomenna", eikä myöskään "sitten", vaan nyt,
_heti paikalla!_ Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten
kiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan -- ja Magnhildin
vastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.

Magnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug
kuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa,
nimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo
oli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen "noo'n"
-- vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa
huoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin --
englantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan "disappointed."
Magnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana
oli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä
miehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen
siit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle
elämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että "disappointed" merkitsee
"pettynyt." -- Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta
että aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa,
ja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild
ehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug
toistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen
seinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia
kohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui
Magnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli
tapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen
oli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki
hän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen
mitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta
mielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie
ollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut -- ei, mitähän
tuo nyt olikaan?

He menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan
oli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut
kolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat
kääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle,
seisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia,
vanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä
irvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään -- vasta silloin Rönnaug
heräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän
kyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin
tarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin,
suhteissa, joita tämä häpesi -- tunsi hän miehen heti. Rönnaug
tarttui äkkiä Magnhildin käteen: "Do you know him? What is his name?
Does he live here?" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko
hän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä.
Magnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: "Asuu, viime
talvesta saakka." -- "What hänen nimensä on?" -- "Grong." -- "Have
you puhunut hänen kanssaan?" -- "Enemmän hänen poikansa kanssa; se
oli hän, joka seisoi tuolla." Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka
juuri ajoi kiivaasti -- voipa melkein sanoa vihaisesti, -- heidän
ohitsensa.

He saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin
palvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut
poikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi
se herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi
häneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti
miss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät
lähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. "Todellakin, olemmeko
saaneet kehdon!" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen
kehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan
lähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug
kallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään.
Mutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka
oli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.

Rönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti
tämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi
seurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa
seisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän
niitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän
milloinkaan oli nähnyt. -- "Kenenkä nuo ovat?" -- "Minun!" vastasi
Rönnaug.

Betsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä
ulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin
luo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen
käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Will you go with me in this
carriage through the country, Magnhild?" Jo koskettelusta oli
Magnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen
hengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki,
vaikkei se suinkaan pusertanut. "Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi
maakunnan in this -- näissä ajoneuvoissa, Magnhild?" kuuli hän vielä
kerran kysyttävän vapisevalla äänellä. "Tahdon", kuiskasi Magnhild.

Rönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut
huoneen sisään. "Ovatko nuo vaunut Amerikasta?" -- "Lontoosta." --
"Mitäs niistä annoit?" -- "Charles bought it." [Charles osti ne] --
"Onko miehes mukanasi?" -- "Yes -- on!" -- ja Rönnaug lisäsi: -- "Not
here; Constantinople, -- delivery of guns. -- September we are to
meet -- Liverpool." [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa -- kanuunain
hankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös
Magnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?

Magnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He
menivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon
väkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten
mukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden
sisään hän kysyi: "Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?"
(yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). -- "Ei, semmoinen touhu tuottaa
niin paljon vaivaa." Rönnaug lausahti pikaan "hyvää yötä" ja harppasi
rappuja ylös tiehensä.

Magnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi,
että hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan
ullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!

Tästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt
häntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.



X.


Minkä hän ensiksi näki, tullessaan aamulla kymmenen jälkeen ulos
makuusuojastaan, oli taaskin Rönnaug, joka tullen lastauspaikalta
juuri oli menossa hänen -- ei hänen, vaan papin luo, sen nuoren
pastorin, joka asui Magnhildin luona entisessä satulasepän
työpajassa. Rönnaug, hänkö papin luona? Vielä kello 11 hän oli
siellä. Ja tullessaan ulos, pastorin, nuoren ujon miehen saattamana,
pisti hän vain pikimmältään päänsä Magnhildin majaan, tervehti ja
katosi taas pastorin seurassa.

Magnhild sai vielä enemmän ihmettelyn aihetta, kun hän päivemmällä
näki Rönnaugin Grongin seurassa. Tämä pisti hänen vihakseen, vaikkei
hän itsekään selvästi tiennyt miksi. Sitten seuraavana päivänä
käväisi Rönnaug häntä katsomassa, mutta aivan pikipäinsä; juteltiin
hiukan niistä näistä lastauspaikan asukkaista, joita Rönnaugia oli
huvittanut tavata uudestaan, mutta ei matkasta sanaakaan. Kului
useita päiviä, eikä asiasta mainittu -- oliko hän ehkä jättänyt sen
sikseen!

Mutta sitte kuuli Magnhild samasta matkasta muilta: ensiksi
merimiehen vaimolta, joka siivosi hänen huoneitaan, sitten siltä,
jolta hän osti kalaa, vihdoin kaikilta. Mikä siis neuvoksi? Sillä
lähteä mukaan hän ei millään ehdoin tahtonut.

Rönnaug kertoi hänelle lukevansa norjaa Grongin, samoin, jottei
kiusaisi liiaksi yhtä kerrallaan, pastorin johdolla; hän sanoi
myöskin kirjoittavansa "aineita", ja naurahti. Näin lyhyesti hän
kosketteli henkilöitä, suhteita, kuvaten niiden luontoa ja laatua --
ja tuosta heti taas toisiin asioihin! Magnhildia ei kutsuttu tulemaan
hotelliin. Rönnaug veti usein lastansa pienessä vankkurissa, jonka
hän oli ostanut. Hän seisahteli silloin ja näytti lastaan kaikille
ihmisille, joita kohtasi, mutta Magnhildille hän ei kertaakaan tullut
lapsen kanssa.

Rönnaug herätti erinomaista huomiota lastauspaikalla. Satamissa tosin
ei ole harvinaista tavata merkillisiä onnen ja olojen vaiheita. Mutta
päättäen Rönnaugin antamista lahjoista, koko hänen esiintymisestään,
täytyi hänen olla upporikas, samalla kun hän kuitenkin oli
kunnollisin ja luontevin kaikista. Magnhild kuuli vain yhtenään häntä
kiiteltävän; ainoastaan pastori tuli kerran sanoneeksi, että häntä
varmaan haittasi se kärsivällisyyden puute, joka on onnenlapsen
omituisuus.

Mutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai
ollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän
ei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin
varovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa
suoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.

Pastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut,
ja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut
tai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä
henkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne
asumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten
käyttääkseen niitä edukseen -- "tarvitsematta kilpailla kenenkään
kanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena." Hän oli "ivailija
ja kyynikko", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli
hauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut
muuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa --
eli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa
nuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse
kovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.

Grong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas,
vaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa,
sen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä
Magnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään
kyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään "pitkän Loviisan"
toimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta,
mutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka
matkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte
taivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli
ylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän
tylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä
näitä -- mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.

Entäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten
heittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte
Norrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut
kokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen.
Mies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä
hituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna
vaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut?
Hyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.

Grong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan
poikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli --
ja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui!
Mutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta,
pelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään
päässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan
sydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.

Niinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin
pakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan
mahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä
aikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.

Siksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin
suinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa.
Magnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä
jos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä
tarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.

Tämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti
Magnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka
juur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma
sukeutui lopuksi tähän muotoon:

    'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in
    kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa
    pitkälle matkalle.

                                             _Magnhild_.'

Hänestä tuntui olonsa kuin kavaltajan, kun hän täsmälleen klo 12 pani
tämän sähkösanoman menemään. Kavaltajan? Ketä vastaan? Oliko hän
sitte velvollinen tilintekoon kellekään? -- Miten olikaan, pois hän
lähti sinä iltapäivänä, jottei häntä tavattaisi kotona. Kun ehtoolla
palasi kotiin, oli sillä välin saapunut sähkösanoma:

"Huomenna kotona höyrylaivalla. _Skarlie."_

Rönnaug haki Magnhildia klo 8 seuraavana aamuna; hän tahtoi yllättää
häntä ihan valmiilla matkapuvulla, joka löytyi hotellissa. Mutta
Magnhildin puolella oli ovi lukossa. Rönnaug kiersi toiselta puolen
ja kurkisti sisään sänkykamariin ikkunasta, jossa kartiini oli
vedetty ylös. Magnhild oli ulkosalla! Hän joka harvoin oli jalkeilla
ennen kello 9.

Hyvä, mitäs muuta kuin sinne klo 9. Ovi lukossa! Klo 10 samoin;
sitten sinne järjestään joka neljännestunnin kuluttua, mutta
yhäti lukossa. Silloin alkoi Rönnaug epäillä. Ja klo 11 hän antoi
runsaat juomarahat kahdelle poika naskalille, että nämä seisoisivat
vartioimassa ja ilmoittaisivat hänelle kun näkisivät Magnhildin
tulevan kotia.

Itse oli hän hotellissa odottamassa. Kello tuli 1, 2, 3 -- ei mitään
tietoa. -- Hän tarkasti vartioitansa, nämä järjestyksessä. Kello tuli
4, 5; -- taas tarkastus. Tuli 6, -- silloin tuli toinen poika karkua
juosten, ja Rönnaug hattu kädessä portaita alas poikaa kohti.

Hän tapasi Magnhildin keittiössä. Magnhild hommasi niin tulisella
kiireellä, ettei Rönnaug saanut hänelle sanaa sanotuksi. Hän kierteli
lakkaamatta keittiön, pihan, huoneitten väliä. Oli hän kellarissakin,
oli hyvin kauan. Rönnaug odotti, mutta kun Magnhild ei koskaan
päässyt lepoon, etsi hän hänet käsille syömäkammiosta. Kysyi siellä,
eikö Magnhild voisi seurata häntä pikimmältään hotelliin. Ei ollut
aikaa. Hän latoi par'aikaa voita lautaselle. "Kelle voita latelet?"
-- "Aa --". Hänen kätensä, joka piteli lusikkaa värisi; sen Rönnaug
huomasi. "Tuleeko Skarlie höyrylaivalla -- nyt?" Magnhild ei voinut
kieltää; sillä olisihan se kohta nähty perättömäksi, ja sentähden hän
sanoi: tulee. -- "Niinpä olet siis kutsunut häntä tulemaan?" Magnhild
laski lusikan kädestään ja meni sisään. Rönnaug perään.

Ja nyt kävi selväksi, kuinka paljon hyvää, mehevää norjaa Rönnaug
täll'aikaa oli oppinut, jos se ei ollutkaan aivan puhdasta tai
virheetöntä. Hän kysyi ensin, tiesikö tämä sitä että Skarlie estäisi
hänen matkansa. Ja kun Magnhild, sen sijaan että vastaisi, pujahti
sänkykamariin, riensi Rönnaug perään, sanoen, että "tänään et
kumminkaan pääse käsistäni."

Tämä "tänään" kertoi Magnhildille, että Rönnaug jo kauan oli pitänyt
häntä mielessään. Jos akkuna, jonka ääressä Magnhild nyt seisoi,
olisi ollut vähän väljempi, olisi hän varmaan hypännyt siitä ulos.

Mutta ennenkuin Rönnaug ehti ryhtyä mihinkään toden teolla,
tapahtui jotakin. Kadulta kuului melua ja naurun rähinää ja sen
seasta raivokas miehen ääni "Ja sinäkö tahdot kieltää minua ripille
menemästä, sen ulkokullattu perkele?" Hiljaa -- ja siitä taas helakka
naurun rämäys. Arvatenkin mies samalla joutui poliisin käsiin ja
vietiin pois, poikien ja ämmäin äänet yhtyivät huutaen ja nauraen
yleiseen hälinään, hiljeten hiljenemistään etääntyessään.

Ei kumpikaan kamarissa olijoista ollut poistunut paikaltaan. He
olivat kumpikin katsahtaneet ulos ovesta salin ikkunoihin päin, mutta
olivat myös kumpikin kääntyneet jälleen sisään, Magnhild puutarhaa
kohti. Mutta Rönnaug oli tämän keskeytyksen johdosta muistanut
ompelukone-Marttaa, joka aikanaan oli ollut lastauspaikan kauhuna ja
riemuna. Tuskin oli siis meteli tauonnut, kun hän lausui: "Muistatko
Masiina-Marttaa? Muistatko, että sanoin sulle jotakin miehestäsi ja
hänestä? -- Olen nyt tiedustellut tarkemmin, ja tiedän enemmän. Mutta
arvollesi alentavaa on elää saman katon alla Skarlien moisen miehen
kanssa."

Magnhild pyörähti ympäri kalpeana, ylpeänä. "Se ei koske minuun."
-- "Eikö se koske sinuun? Sinä istut hänen huoneissaan, syöt hänen
ruokaansa, pidät hänen vaatteitaan ja nimeään -- eikö se koske
sinuun?"

Mutta Magnhild sujahti hänen sivutsensa saliin suomatta hänelle
sanaakaan vastineeksi. Hän jäi seisomaan yhden kadunpuoleisen ikkunan
ääreen.

"Niin, ellet tunne tuosta häpeää, Magnhild, niin olet jo syvemmälle
vaipunut kuin uskoinkaan."

Magnhild oli juuri nojannut päätänsä akkunapieleen. Nyt kohotti hän
sitä senverran että saattoi katsahtaa Rönnaugiin ja hymyillä, sitten
laski hän sen jälleen alas. Mutta tuo hymyily viritti punastuksen
Rönnaugin poskille, sillä hän tunsi tuossa heidän yhdessä vietettyä
nuoruuttaan verrattavan toisiinsa.

"Minä ymmärrän, mitä ajattelet" -- hänen äänensä värisi -- "enkä
luullut sinua niin ilkeäksi, vaikka kyllä heti kohdatessamme huomasin
erehtyneeni siinä että ikävöin sinua."

Mutta tämä oli kai hänen omastakin mielestään liian ankaraa, sillä
hän pysähtyi. Eihän hänen aikeensa sitäpaitsi ollutkaan rikkoa
välejänsä Magnhildin kanssa, päinvastoin! -- Ja niinpä hän suuttui
Magnhildille, joka oli saattanut hänet niin pahasti unohtamaan
itsensä! Eikö tuo ollut alusta asti toiminut niin? Kuinka lämpimästi
hän olikaan tullut, ja kuinka kylmästi häntä oli kohdeltu! Ja näitä
ajatellessaan hän alkoi puhua ääneensä.

"En tiennyt mitään ihanampaa maan päällä kuin saada näyttää sinulle
lastani! Eihän minulla ollut ketään toista, jolle sitä näyttäisin.
Mutta sinä et tahtonut edes nähdäkään sitä -- sillä et viitsinyt
muuttaa vaatteitasi niin vähäisen asian vuoksi." Hän oli alkanut
lempeästi, mutta ennenkun pääsi loppuun, värisi ääni ja hän tyrskähti
itkuun.

Yht'äkkiä Magnhild kavahti pystyyn ja ohjasi askeleensa -- ensin
keittiön ovelle, mutta siellähän juuri olikin Rönnaug, sitten
sänkykamarin ovea kohti, mutta muisti ettei sinne auttaisi paeta,
kääntyi siitä takaisin, kohtasi Rönnaugin, ei tiennyt minne mennä --
ja peräytyi entiseen asemaansa.

Mutta tätä ei Rönnaug itse asiassa nähnyt, sillä nyt hänen oma
mielensä oli kiihkeästi kuohuksissa. "Sinulla ei ole ollenkaan
sydäntä, Magnhild; hirveää on että täytyy sanoa se! Niin kauan olet
antautunut loassa laahattavaksi, kunnes olet menettänyt kaiken
tunteesi, -- niin oletkin vain! Kun minä pakotin sinua katsomaan
lastani, et viitsinyt edes suudella sitä! Et edes kyykistynyt sen
puoleen, et sanonut ainoata sanaa, et sanaakaan, et nähnyt kuinka
kaunis se oli!" -- Puhe tukahtui jälleen itkuun. "Mutta se on
ymmärrettävissä", jatkoi hän, "sillä eihän sinulla itsellä ole lasta
ollut. Sitä en tullut ajatelleeksi -- sillä muuten olisin palannut
_heti_ paikalla! -- Kuinka _minä_ petyin -- no, siitä olenkin
Charlesille kirjoittanut!" -- Hän keskeytti itsensä puhuen uuteen,
pontevampaan äänisävyyn: "Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet. Tai on
varmaankin kaikki sinussa kuollut! Kun sinulla on vara valita ihan
vapaasti -- ja silloin valitset Skarlien! Mennä kirjeellä Skarlieta
noutamaan!" -- Astellen kiivaasti edes ja takaisin hän jatkoi: "Ei,
ei! Tämä on kuitenkin sama Magnhild, joka oli niin hieno ja puhdas,
että pelasti minun!" Hän seisahtui ja katsoi Magnhildiin. "Mutta
sitäpä en koskaan unohdakaan, _ja sinun on tultava minun kanssani,
Magnhild_!" -- -- Ja äkkiä heltyen: "Eikö sinulla ole sanaakaan
minulle? Etkö voi käsittää, että minä pidän sinusta? -- -- Etkö
vähääkään välitä siitä, että olen tullut tänne sinua hakemaan aina
Amerikasta?"

Hän ei tarkannut, että tuli lausuneeksi koko asiansa, hän seisoi
vain ja odotti saadakseen nähdä Magnhildin heräävän ja kääntyvän
häneen päin. Hän ei ollut kyllin likellä, nähdäkseen että kyyneliä
jo putoili ikkunalaudalle. Hän näki vain ettei Magnhild liikahtanut,
ei hievahtanut paikaltaan. Tästä hän sydäntyi, ja äkkinäisenä
päätöksissään, kuten ainakin sydämen kuohuessa kyllyyttään, hän lähti
pois. Magnhild näki hänen itkien kiirehtivän katua ylös katsahtamatta
sisään.

Eikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui
lapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta
syliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.

Hän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei
tullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin
hän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse.
Mies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään
ikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata
pannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen
todella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, -- näin hän ajatteli
vain silmänräpäyksen -- ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen
tuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa
pastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa
kenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.

Hän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli
suurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä,
hartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään,
tirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä
luotaan... nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään... Siinä
samassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin
ja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. "Rönnaug!"
-- "Niin, niin!" -- "Minä se olen -- Magnhild!" -- Rönnaug kohousi
istualleen sängyssään vielä unen horroksissa. -- "Kyllä näen, --
sinä -- se olet sinä -- Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild?
Tahdotko seurata mukanani?" -- "Tahdon!" Ja Magnhild heittäysi hänen
ylitsensä ja hyrskähti itkuun -- millaiseen itkuun? Sellaiseen
kuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä
-- "Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" -- "Minä en voi sitä sanoa!"
ja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin
irtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. -- "Mutta nyt sinä
seuraat minua?" "Kyllä", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua.
Ja Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään
siihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön
kannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua
sielussa.

Istuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän
tarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild
oli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä.
Saattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu
yllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän
olikaan tapahtunut? -- Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan
valmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen
uusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut
kiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki
uudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi:
"Yrittikö tuo väkivaltaa?" -- "Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt",
sanoi Magnhild, "ne ovat muita asioita", ja itku valtasi taas hänet
niin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että
itsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään
amerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen
valveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua.
Hän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt.
"Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän
täältä lähdettävä:" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti
tyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon
hän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa
hänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin
kokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä.
Tunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen
sulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki
nukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon
sivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti
tunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa,
tunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa,
virta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi
uraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta
tullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta
kiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja
onnistunutta aiettansa.

Ne luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten
olisi voinut tuottaa Magnhildille -- virkistysretkenä monivuotisten
kärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella
lapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa -- -- ne haipuivat tyhjiin
väsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän
päivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä,
niin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa.
Hän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli
nähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut
ainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen
alkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), -- vaan hän tahtoi
myös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli
piikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet
siellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei
miellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.

Nukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin
omakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa.
Hän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen,
seuraava kyytiasema -- ja reunaan lisättynä:

    "Meille linnut liversivät kvit-kvit!
    _Meill'_ asua aiotte kai, kvit-kvit?"
    "Emme aattele rahtuakaan, tra-raa,
    Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!"

"Mitä hassutusta tämä on?" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille
se käännettiin.

Nyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon
pihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa
sieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli
kääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa,
naisella oli ollut harso kasvojen edessä.

He puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan,
sillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme
älysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden
vastanaineen onnellisen sepittämät, -- ja niiden ajatusyhtymäin
johdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä
kahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli
niin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla
kohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi
omia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut
kaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä
oli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.

Tästä oli kuitenkin valjennut ihmeellinen päivä, aurinko oli kohonnut
tällä kohtaa niin korkeiden tunturien yläpuolelle. Laakso, vaikkakin
ahdas, oli siinä asemassa, että aurinko täytti sen paisteellaan
alhaalta asti. Virta soukkeni täällä, samalla kuin sen juopa kävi
kivisemmäksi; se juoksi valkoisena vaahdosta, missä aaltojen telme
kiehui, riensi ruohon vihreänä, missä telme tyyntyi, sinisenä,
missä pengermän harju sitä varjosti, harmaana missä se savisesta
pohjasta nosti liejua pinnalle. Ruoho alempana pörrötti karheina
karvatyppäinä, ylempänä nostellen keskeltään suuria voikukkia,
suurimpia mitä he vielä olivat nähneet.

Tunturit ylinnä kimalsivat. Tumma hongisto nousi; niiden povelta
ja helmasta niin mehuisan rehevänä, että ken sitä oikein osasi
katsella, hän ehdottomasti virkistyi siitä. Täällä likinnä tietä
kasvoi lehtimetsää, sillä hongisto: oli siitä hakattu pois, mutta
muuten se kyllä uutta alaa valloittaen tunkeusi jälleen esiin
sankasta emämaastaan taempaa. Maantie oli pölytön. Metsän laidassa
välkkyi tunturikukkasia ja niissä viimeiset kastehelmet siltä
päivältä. Matkailijat seisauttivat ja poimivat kukkia, istuivat
sitten ja huvittelivat lasta kukilla, sitoivat seppeliä, joilla
sitä koristivat. Vähän ylempänä, missä virta vaipui syvemmä heidän
allensa, niin ettei sen pauhina painanut kaikkia muita ääniä
kuulumattomiin, livertelivät lintuparvet riemuissaan. Rastaat joko
yksitellen tai parvittain hyppivät keikkuen puusta puuhun, niiden
voimakas sävel virvotti mieltä; joku säikähtynyt metso pakeni väkevin
siivin siuvaisten pois oksien välitse. Hevosten jäljissä juokseva
koira säikähytti riekkoja lentoon; ne kirkuivat, lentää räpyttivät,
lymysivät kanervikkoon, kirkuivat ja pelosta pyrähtivät uudelleen
lentoon, mutta palasivat kiertäen kaartaen entisille asemilleen.
Niillä oli varmaankin pesänsä täällä, missä koivuja kasvoi niin
taajassa pienen kanervalaikan ympärillä.

"Oi, kuinka olen halunnut tälle matkalle! Ja Charles, joka laski
mun sille!" -- Kyynelet kimalsivat Rönnaugin silmissä, mutta hän
keskeytti puheensa suudeltuaan lastaan: "Ei mitään kyyneliä! Miksi?"

Ja hän lauloi:

    "Shed no tear! Oh shed no tear!
    The flower will bloom another year.
    Weep no more! Weep no more!
    Young buds sleep in the roots with core."

Suomeksi:

    Älä itke yhtään kyyneltä!
    Ens' vuonna kukkii kasvi taas
    Jo lakkaa kyynelöimästä!
    Nuoret silmikot uinuu juurissa.

"Tämä on meidän kesämatkamme, Magnhild! The summer-travels in Norway!
Nyt eteenpäin!"

Mutta Magnhild kallistui alas ja kätki kasvot käsiinsä.

"Kyllä olosi kääntyy hyväksi, Magnhild! Charles pitää siitä huolta,
hän on niin kiltti!"

Mutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän
pidättyi.

Se aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva
tunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä
metsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät
Rönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi
jälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin
sille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä
"Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?" -- "Josko häntä rakastan? No
--! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia
Teidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa',
-- no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle:
'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin
tahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että
tulisin onnelliseksi'; -- no, hyvä -- hän tuli onnelliseksi. Ja
kun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku
Harryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja
norjalaisen ystävättäresi myös mukana', -- niin tapaa hän meidät
Liverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä -- ja norjalaisen
ystävättäreni myös!" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.

He vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan
vaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen
vanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa
päiväkirjaan. "Se kuului asiaan", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän
hymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin:
"kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle" -- sattuvasti kuvaten näitä
"kahta henkilöä" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät
edes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! -- oli kirjoitettuna
seuraavasti:

    "Silmut, marjat, koko kukka,
    koko kasvi lempeen yhtyy;
    kourillaan kun talvi ryhtyy
    oksiin -- kasvin perii hukka.
    Lemp' ei tunne keskimaata --
    Elää täytyy sen tai laata!"

Rönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki
kolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää
arvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että
tässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin
omituisissa olosuhteissa -- mutta missä? Olivatko vastanaineita
vai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko
vain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai -- --
niin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi
jäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden
muistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä
kirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa
sellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä
eilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän
toistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan
kirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo
kaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä
kirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä
tuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä
kirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna -- lukiko hän oikein?
-- Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä
samalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat
muut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä
kopioimaan.

He ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa.
Mutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen
kävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi
saada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski
ajajan seisahduttaa -- tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat
levähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti
Magnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja
sanoi: "Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!"

Magnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa
pakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten
täälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä
kellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen
kylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden
välissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus,
loitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain
yksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua.
Se soi niin heleästi puiden välistä.

Magnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen
taitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä,
niinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua
morsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja
vilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena.
Säteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: "Suuria
toiveita -- ja petin" oli siinä -- suuria toiveita -- ja petin,
hän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän
luki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja
-- onnellisuuden ja taistelon muistoja -- -- hän ei malttanut
istua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja
koettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten
välistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai
rohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen,
ei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta
hän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia
lauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä
lukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki,
mutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä
puserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi
ikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä,
sen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä,
jossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea.
Timantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi
loihti leikiten "kukkasia nurmelle." Ollen kokonaan Tanden luona
alkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti
enemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa.
Hän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi
uudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti
alottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen.
Hän ei voinut enempää! --

Mitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti
liikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia
ja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!

Ensimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa
metsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu
väräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai -- se ei ollut
lausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa
suloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri
_hän_ oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä
Tandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta --
kauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! -- ja johon hän,
Tande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. -- Kuinka
hienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä
kaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se
totta, saattoiko se olla totta?

Oi, vähät siitä! Mutta saada tuntea pohjimmiten kaikkea, mitä
Tande oli tuntenut, se oli Magnhildin surussa ikäänkuin aurinko,
joka kostean ilman takaa vähitellen soluu utukerroksiin, luoden
tuhansia, ennen aavistamattomia valovaikutelmia ylös ja alaspäin.
Mikä virkoamisen tunne vuosikausien tyhjyyden, kaipuun, sureksinnan
perästä!

Vasta myöhemmin pyrkivät ajatukset esiin yksitellen, eikä oikeastaan
ennenkuin Rönnaug saapui. Se olikin niin vaikea lukea, tämä kirje,
se tuntui paikotellen ikäänkuin käännökseltä vieraasta kielestä. --
Mutta nyt kirjeeseen! -- --

    'Minä palajan etelästä. Luulin olevani kyllin voimakas. Ah! --
    Sanomalehdet ovat kai kertoneet Teille, että olen sairas. Mutta
    ne eivät tiedä, mitä minä nyt tiedän.

    Ensimmäinen, minkä teen tässä uudessa tietävyydessäni, on että
    kirjoitan Teille, rakas Magnhild.

    Te kummastutte tietenkin tuskallisesti nähdessänne minun
    allekirjoitukseni. Minä herätin suuria toiveita -- ja petin,
    silloin kun ne piti täytettämän.

    Tuhannesti olen sitten ajatellut, kuinka vastahakoiselta Teistä
    on täytynyt tuntua mennä pianon luo ja koetella laulua, jota me
    kolmisin olimme yhdessä opiskelleet, tai harjoitelmaa, jota me
    kahden olimme suoritelleet. Olisi tosiaankin ihme, jos voisitte
    siinä edistyä.

    Tuhannesti olen myös itsekseni miettinyt, kirjoittaisinko Teille
    ja sanoisinko, mitä nyt viimeinkin sanon Teille että tämä on
    ollut elämäni syvin murhe.

    Te vapautitte minut eräästä kerran rikkaasta, mutta sitten
    ala-arvoisesta suhteesta, ja tämä kaikki koitui minulle
    nousuksi. Viattomuuden itu sielussani oli jälleen saanut ilmaa.
    Tämän vapautuksen koko laajuutta en oivaltanut, niin kauan
    kuin olimme yhdessä. Ja kiitokseksi siitä mitä teitte minulle,
    olen hävittänyt Teidän elämäänne minkä vain olen voinut. Mutta
    olen myöskin ikävöinnyt saadakseni sanoa Teille mitä nyt
    uskon, nimittäin: meidän tarkoituksemme täällä maan päällä
    ei ole ainoastaan se, minkä itse tunnemme, ei ainoastaan se
    minkä uskomme olevan elämämme päätehtävän. Kun Te, itse siitä
    tietämättänne annoitte minulle puhtaamman, korkeamman suunnan,
    täytitte Tekin tarkoitusperän, rakas Magnhild. Se oli ehkä
    vähäinen, mutta olikin ehkä vain sadannes jostakin suuremmasta
    elintehtävästä, jota olette suorittanut paljon useampia kohtaan
    itse aavistamattanne sitä.

    Magnhild, nyt voin minä sanoa sen joutumatta väärinkäsitetyksi
    ja samalla myös vahingoittamatta, sillä Te olette tullut
    puoliviidettä vuotta vanhemmaksi, ja minä lähden pois -- niin,
    nyt minä uskon Teille tulevan siitä apua, että saatte kuulla
    sen. Siis: sielunne viattomuus oli ihmeellisen kohtalonne
    kautta kasvanut siveellisyydeksi, joka Teissä ilmeni voimana,
    suurempana kuin kenessäkään muussa, jota olen tuntenut. Se
    oli sitä ihanampi, kun se ei itse tietänyt ilmauksistaan. Se
    hengähti kaiken, ujostelevan tottumattomuutenne jok'ainoasta
    liikkeestä. Se tuli minun huomattaviini ei ainoastaan
    Teidän punastuksessanne, Magnhild, ei, vaan myöskin äänenne
    soinnussa, sekä siinä välittömässä suhteessa, johon asetuitte
    jokaista kohtaan, jolle puhuitte, tai jota vain silmäsitte tai
    tervehditte. Se ihminen Teidän lähellänne, joka ei ollut puhdas,
    esiintyi inhottavana. Te opetitte langenneellekin, mikä kauneus
    siveellisyydellä on.

    Teillä on täysi oikeus iloita siitä, mitä tässä sanon Teille.
    Niin soisinpa, että se vielä enemmän kuin ainoastaan ilahuttaisi
    Teitä. Ei ole hyvä murehtia hukkaan mennyttä elämäntarkoitusta,
    Magnhild, ja Grongilta saamistani kirjeistä saatan ymmärtää, että
    Te nyt teette niin. Ken ei saavuta ensimmäistä tai suurinta,
    mitä mielisi saavuttaa, ei silti saa heti vaipua alakuloiseen
    toimettomuuteen, sillä täten hän ehkäisee sen tuhatlehtisen
    päämäärän, mikä elämänpuulla on. -- Ehkä itse pettymyksenkin
    täytyi olla siinä mukana?'

        *       *       *       *       *

    (Viisi päivää myöhemmin.)

    'Magnhild, minä en puhu näin puolustellakseni itseäni. Joka
    kerta kuin aattelen Teidän lauluanne, tiedän mitä olen
    ehkäissyt edistymästä. Siinä oli puhtaus jota ei intohimo
    ollut koskettanut, sentähden se puhdistavasti värähti läpi
    sieluni. Siitä tuoksui hyviä muistoja, jotka palauttivat
    mieleeni lapsuuden ajat, äitini, hyvät opettajani, ensimmäiset
    käsitykseni soittotaiteesta, ensimmäisen haluni saada tyydykettä
    rakkaudelleni tai kauneuden kaipuulleni. Myöskin elämän
    ensimmäiset heleät värit soluivat jälleen esiin, ne jotka tosin
    eivät vielä olleet räikeitä, mutta eivät myöskään lian tahrimia.

    Ajattelen tätä laulua taiteellisesti kehitettynä, kauttaaltaan
    sielullista elämää säteilevänä -- mikä ilmestys! Ja tämän minä
    olen ehkäissyt.

    Ostin yhdessä ollessamme muutamia isänne tekemiä solkia. En
    näyttänyt niitä kellekään. Silloisessa ympäristössäni ne olisivat
    herättäneet epäluuloja ja siten rauhattomuutta. Mutta näissä
    soljissa tajusin perinnäisiä taipumuksia, Magnhild -- suvun
    tehtäviä, joita Teidän luontaislahjanne jatkaisivat. Teidän
    isänne töissä ilmenee viaton mielikuvitus, kärsivällisyys,
    epätäydellisessä ikäänkuin huokaus vielä arvokkaampien,
    valloilleen vielä päästämättömäin voimien povesta.

    Onko kaikki tämä nyt seisahtunut, sentähden että _Te_ olette
    seisahtunut, joka olette suvun viimeinen ja lapseton? Ei, en minä
    itseäni puolustele.'

       *       *       *       *       *

    (Minun on taas täytynyt jättää kirjeeni kesken useaksi päiväksi.
    Nyt täytyy yrittää jatkaa loppuun.)

    'Älkää antako sen, minkä minä olen rikkonut Teitä ja siten
    valitettavasti myös useita muita vastaan sekä nykyaikana että
    tulevaisuudessa, kelvata Teille puolusteeksi olemaan sen takia
    tästä lähin enää mitään tekemättä! Voittehan, jos tahdotte,
    laskea valloilleen sen mitä Teissä piilee kykyjä, tavalla tai
    toisella. Ja tehkää nyt niin senkintähden että minä rukoilen sitä
    Teiltä! Te voitte keventää rikokseni taakan ajatukselleni nyt
    elämäni viimeisinä hetkinä.

    Niin oloani helpottaakin tätä kirjottaessani. Se lempeys, jolla
    Te vielä kaikesta huolimatta ajattelette minua (minä tunnen sen!)
    lähettää minulle sanoman.

    Teidän tulee, minkä suinkin voitte, pelastaa elämäni työ, myöskin
    siinä missä se jäi keskeneräiseksi, kuten se on aljettu. Teidän
    tulee se rakentaa ja parantaa päiseksi, Magnhild!

    Tunnette kai kuitenkin tämän rukouksen samalla lohdutukseksi?'

       *       *       *       *       *

(En päässyt pitemmälle, mutta tänään voin paremmin.) 'Jos tämä
auttaa avaamaan Teille jälleen mailman, niin että astutte sisään ja
käytte käsiksi siihen -- niin, jos kaikki se, minkä joko tykkänään
laiminlöitte tai jätitte puolitiehen, voipi saada arvon olla renkaana
tehtävässä ja täten tulla rakkaaksi -- silloin teette hyvää minulle,
muistakaa se! Jääkää hyvästi!

Ah niin, jää _hyvästi!_ Minun on muita kirjeitä kyhättävä enkä jaksa
paljon. _Jääkää hyvästi!_

                                               _Hans Tande_.'

       *       *       *       *       *

(Kahdeksan päivää myöhemmin.)

'Siirrän kirjeeseeni Teille seuraavan kohdan toisesta kirjeestä
toiselle henkilölle:

Ei ole totta, että rakkaus on _kaikille_ kulkutienä elämään. Ehk'ei
se ole sitä edes puolillekaan niistä, jotka saapuvat perille _tosi
elämään_.

Niitä on monta, jotka pilaavat olemassa-olonsa kaipaamalla rakkautta
tai tavoittelemalla rakkauttaan. Muutamat heistä eivät ehkä
voisikaan muuta (ihmiset ovat niin erilaiset, olosuhteet usein heitä
puolustamassa), mutta ne, joiden olen nähnyt niin tekevän, olisivat
ehdottomasti voineet hillitä itseään ja siitä saaneet omakseen uuden
voiman. He jättivät kuitenkin kaikki yritykset sikseen, saatuaan
tähän yllykettä kirjallisuudesta ja taiteesta, jonka lyhytnäköisyys
johtui siitä että se oli tahdoltaan tahrattu.'



XI.


Magnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta
Rönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon
oli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti.
Missä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen -- ja tämän
kehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja
sitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja
punaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin
katse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä
vahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta,
väreistä.

"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!"
[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.

Jokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen
sanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.

He kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild
muuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot
säteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan
Magnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä
elämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta
sisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut
sielunsa toiselle -- siinä oli jotakin tapahtunut!

He valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon
päivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla,
sillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.

Seuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:

    Meit' tervehti kaarneet tiellämme.
    Se huono on enne; vaan jumalille
    emme uhranneet ole vihaisille,
    eikä leppeetkään meitä suosine.
    Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa,
    joka voimamme on ja meitä suojaa.
    Siis pelko pois! Me nauramme enteille,

Näistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro
matkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja
tässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan
vasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan
kohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin
vanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin
rinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.

Tuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän
ajatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö
taaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän
äsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä
seurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän
läheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta
saattoi nähdä pappilan.

Oli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät
koivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti
Rolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki
pelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään
porraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle,
jonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland
kirkaisivat hiukan molemmat -- ja kun pahasta oli päästy niin
vähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin
mukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä
siirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin
pappilassa! Tuo sama kivi -- kuinka monet sadat rattaat olivatkaan
ajaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois?
Siinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se
Aune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild
kysäisi: "Ovatko ne saaneet koiran?" Rönnaug vastasi: "Lyönpä vetoa,
että se on tullut itsestään!"

Vanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin
kaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi
koira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan
kuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä
lierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen,
johon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja
rytkähteli ylhäällä -- kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä
joustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen
koirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta
tämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään
ulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä,
lierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän
liikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.

Kirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli
kuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat
kätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä
kauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä
huvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa,
etenkin koira.

Sytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi
koruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi.
asiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin
ja onnellisesti aikaansaatu), että "pikkutyttöjen" tulevaisuus
oli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja
ne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli
käsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. -- Enemmän
huolissaan olivat he olleet "neidin" puolesta (näin nimitettiin
entistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin
hyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä
siihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut
mitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta
Jumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. "Neiti"
ei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä
muutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä
oli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan
rasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja
pappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin;
tämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä
vihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. "Niin monivaiheista,
Magnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen
vihkituoliin. Ah juu! -- Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku,
lapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!"

Vihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset,
puhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat
asuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään,
puheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään,
ottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle
lavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi
jotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin
silmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko
harsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö
taas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi.
"Ja neiti kun on kuollut?" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat
yht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. "Hän
kuoli halvaukseen", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten
jatkoivat koruompeluansa.

Kirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään,
josta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita
muitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille
kolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi
myöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin
hengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä
vastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.

Kolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten
vuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä
vanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle.
Silloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi
kaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan
sitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka
otettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.

Koira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin
katseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän
tarjosi.

Samassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen
hiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin
rouva hämillään ja ihmeissään -- ja Magnhild ei osannut pitemmälti
selittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen
jälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.

Mitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild
aamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen
katseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.

Ikävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja
viattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi
aavistaa jotakin.

Kirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan
muistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään
hyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt,
ennenkun Magnhild sitä teki.

Se kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski
niin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin
tekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan,
huomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat
kiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja
tämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.

Hän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut
puheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt.
Hän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän
naurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet,
naurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta
nyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli
saanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen
sielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle.
Jos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja
puolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen
voiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan
viekoittelijaa vastaan.

Jos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen
ei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja
etupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa.
Tarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen,
jotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat
sietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi
ajettu maantielle -- rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten
hän oli ollut.

Niin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä,
joka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, -- mutta myös enimmin hyvää,
sillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.

Mutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin
alati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia,
ja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!

Hän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä
kanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.

Nyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin
vain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, -- nyt vasta hän käsitti,
miltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä
Magnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan,
näyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet
onnellisemmaksi -- ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes
seurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä -- sentähden
ettei ollut viitsinyt pukea ylleen.

Hän istui jälleen kukkulalle vanhempainsa raunistuneen kodin ääreen
ja peitti häveten kasvonsa.

Niiden ajatusten seurasta, jotka täällä syntyivät, hän ei eronnut
ennenkuin iltapuoleen, väsyneenä sielultaan ja ruumiiltaan.

Myöhän ehtoolla sanoessaan hyvää yötä Rönnaugille, kietoi hän
käsivartensa tämän vyötäisille ja kallisti päänsä häntä vasten. Mutta
hän ei löytänyt mitään sanoja, sillä niitä ei ilmaannu ensi kerralla.



XII.


Rönnaug näki seuraavana aamuna unta laulusta, hän kuuli sitä vielä
herätessään, ja vähän jälkeenpäin hän selveni sen verran, että kysyi
itseltään, Magnhildkohan se todella siellä lauloi! Tämän ajatuksen
piristämänä hän vallan valveillaan jätti vuoteensa.

Tuskin saatuaan aamupuvun yllensä, hän avasi ikkunan. Arkisalista,
s.o. talon alikerroksen toisesta päästä soi laulua heikon
pianonsoiton myötä. Laulu oli puhdasta, korkeaa, se oli ihan varmaan
Magnhildin.

Rönnaug kiirehti suoriutuakseen valmiiksi ja tullakseen alas.
Ullakolta otti hän kenkänsä, vetääkseen ne jalkaansa vasta ulkona,
kun näet pelkäsi herättää miss Rolandia ja lasta. Siellä tuli joku
portaissa; hän laski pikaa kengät alas ja asettausi eteen, sillä pää,
joka pisti ylös, oli Grongin. Tuoko täällä?

Mies tervehti naista katsahtaen häneen tiukan terävästi ja meni
mitään sanomatta viereiseen suojaan.

Rönnaug istui kuunnellen laulua pukeutuessaan valmiiksi. Se solui
niin tasaisesti ja tyynesti. Siitä soi kyllä iloakin, mutta
hillittyä, sitä saattoi sanoa kuulakan heleäksi.

Rönnaug pysyi hiljaa, kunnes Magnhild lopetti, ja viipyi vielä
hiukan. Sitten meni hän alas. Ovi oli raollaan, sentähden oli hän
kuullut niin selvästi. Magnhild oli kääntynyt pianotuolin mukana ja
istui puhellen molemmille pikkuystävilleen lapsuusvuosiltaan, he
istuivat hänen kummallakin puolellaan. Heille hän näytti laulaneen.

He nousivat kaikki seisomaan, kun Rönnaug astui sisään. Magnhild
pyysi hänen katsoa kelloa. Tosiaankin se oli vasta kymmenen! Magnhild
oli jo ollut kauan jalkeilla. -- Ja laulanut?

Tytöt lähtivät tuomaan kahvia, munia y.m. ruokasaliin. Heti
huomattuaan olevansa Rönnaugin kanssa kahden riensi Magnhild tältä
kysymään, tiesikö hän, että Grong oli täällä. Rönnaug kertoi
vast'ikään kohdanneensa hänet. "Niin", kuiskasi Magnhild, "hän
on matkalla poikaansa peräämässä. Aatteleppas tuo on karannut
morsiamensa kanssa! Sulhanen on 20-vuotias, morsian kai kuudentoista
korvissa!"

"Siis runot?" -- "Olivat tietysti sulhon sepittämät. Grong on
raivoissaan. Olihan poika kasvatettava runoilijaksi!" He nauroivat
molemmin. Poika puitukka oli todella harvinaisen lahjakas, kertoi
Magnhild edelleen, ja isä oli hänen tähtensä lukenut jos jotakin, ja
matkustellut hänen kanssaan Saksat, Ranskat, Englannit ja Italiat.
Nyt piti pojan vielä saada jotakin vaikutusta mieleensä kotimaan
luonnosta ja kansanelämästä, ja -- kippis! -- samassa tuo onkin
tiessään!

Grongin askelia kuului portaista, joten ei sen enempää tullut
juteltua. Mutta terävän tuikkeen he saivat ukon silmästä hänen sisään
tultuaan. Hän asteli edes ja takaisin, kätkeytyen partaansa ikäänkuin
metsään ja piillen silmälasiensa takana, niinkuin se joka kurkistaa
kuvaansa kaivossa.

Istuttiin myöhäiseen aamiaispöytään, jossa papinrouva ujon
ystävällisenä tervehti kutakin yksitellen. Kirkkoherra oli poissa
koululla kokouksessa.

Aamiaisen jälkeen, jonka aikana Grong ei avannut suutansa muuta
paitsi syödäkseen ja juodakseen, meni hän arkihuoneen ja eteisen
lävitse suoraan ulos rappusille. Rönnaug meni pelotonna perään,
koska tahtoi puhutella häntä. Grong huomasi sen ja tahtoi väistää,
mutta saavutettiin ja hänen täytyi astella toisen kanssa tuonnemmas
tien suuntaan. Mutta kuullessaan mitä kysymys koski, huusi hän:
"Minä olen niin saakelisti suuttunut tuohon pitkään naiseen ja
hänen ijänaikuiseen tarkoitusperäänsä, että minun suustani ette saa
sanaakaan! Odotan sitäpaitsi kyytimiestäni." Hän tahtoi kääntyä
pois, mutta Rönnaug piti nauraen hänestä kiinni ja palautti hänet
puheen-aiheesen. Mutta ennenkuin Rönnaug ehti kertoa, mitä Grongin
tarvitsi tietää, keskeytti tämä hänet.

"Ei sillä suoraan sanoen ole mitään tarkoitusperää ollenkaan,
sen pituinen se tarina! -- Entäs tuon laulu? Tande on niin usein
kirjoittanut minulle tuosta laulusta. Nyt kuuntelin sitä tässä
aamulla -- ja tiedättekö mitä? Virheetöntä säntillisyyttä, puhdas
nuotti, tekniikkaa, niin tietysti, mutta ei mitään kuvitusvoimaa,
ei mitään sieluun sattuvaa, ei sisältöä -- ja mistä saakelista hän
_sitä_ olisi saanutkaan?

"Jos hänellä olisi ollut kuvitusvoimaa, olisi hänellä myös ollut
tarmoa ja semmoisilla laulukeinoilla, semmoisella tekniikan taidolla
hän olisi _ollut laulajatar_ -- olipa sitten löytynyt Tandea tai ei,
oli sitten ollut Skarlien tai Farlien kanssa naimisissa?"

Grongin puheen karkeasta ja törkeästä muodosta huolimatta saattoi
siinä kuitenkin olla senverran totta, että kannatti suoria hänelle
oikein selville Magnhildin historia. Grong ei kyennyt vastustamaan
sielunelämän esityksen viehätystä. Hän oli tuota pikaa pelkkää
korvaa, unohti sekä suuttumuksensa että hevoskyytinsä.

Hän kuuli siitä Magnhildista, joka tuskin viitsi pukea yllensä ja
antoi Skarlien tehdä ja sanoa mitä tahansa, mutta joka samassa kuin
Skarlie mainitsee Tanden ja hänen nimensä yhdessä -- s.o. murtautuu
sinne missä Magnhild asuu piilossa -- heti paikalla karkaa hänen
luotansa Amerikkaan! Eikö siinä kenties ollut tarmoa?

Grong sai kuulla siitä Magnhildista, joka estettynä suurimmasta
ei mielinyt mitään enää. Suhde Tandeen asetettiin ilmi selville:
tunsihan Grong sen jo osittain Tanden omien sanojen perusteella.
Rönnaug luuli olevankin oikeinta kertoa hänelle Tanden kirjeestä;
tämän hän muisti, se kun oli niin syvästi häneen vaikuttanut. Ja mitä
se nyt vaikutti myös Grongiin! Kuinka raskaalta lieneekään kerran
tuntunut tästä miehestä luopua siitä mihin hän ensin oli luullut
olevansa aiottu? Ja nyt taas heittää poikansa menneeksi? Kuinka
olivat Rönnaug ja Magnhild hennoneet nauraa jotakin semmoista --
kuten he vielä tänä aamuna olivat tehneet!

"Lohdutustako siinä ajatuksessa, että meidän tarkoitusperämme on
korkeampi ja moninaisempi kuin mitä itse näemme? Niin sille, joka
tahdottomasti ja sokeasti alistuu tuon tuntemattoman hallituksen
alle. Minä en sitä voi!" Hän nosti nyrkistyneen kätensä, mutta antoi
sen hiljaa vaipua. "Onko rikos ohjata määrätyitä tarkoitusperiä
kohden, panna tahtonsa, edesvastuunsa siihen mukaan? Katsos
hyönteistä tuossa. Se kulkee oijeti eteenpäin, se tahtoo varmaan
jotakin. Nyt poljen sen kuoliaaksi. Kas noin!"

Hetken perästä hän jatkoi: "Olisittepa nähnyt vaimoni! Hän kiiti
tietänsä liehuvin lipuin -- silmät, ajatukset säkenöivät. Minnekä?
Juuri silloin kun hän minun avullani alkoi saada selville kykynsä ja
tehtävänsä, hän sammui. Tähdenlento!

"Minulla oli ystävä. Kuinka lahjakas ja innokas! Kuinka kaunis hän
olikaan! Kahdenkymmenen ja muutaman vuoden ikäisenä hän kaatui
tanskalaisella sotavallilla hädin mainittuna, hädin muistettuna!
Tähdenlento!

"Mutta mikä huolenpito olennoista, jotka eivät tahdo eivätkä voi
mitään! Tuo kalastaja Norrlannista ('Pohjoismaalta') pelastui
yksinään, kun kokonainen pitäjä sortui häviöön. Ja hän sai elää yli
60 vuotta, tyhmänä kuin se turska, jota hän merestä veteli.

"Vai muittenko vuoksi? Samanaikuistenko kasvattamiseksi?
Jälkipolvienko hedelmän edistämiseksi? Niin niin! lohduttakaa te
sillä itseänne! Minun täytyy, voidakseni niin tehdä, itse nähdä, itse
tuntea se. Myyrän elämää pimeässä ja sattuman varassa minä en osaa
elää, enpä edes vaikka saisin todistuksen siitä, että kerran kaikki
valkenee, nimittäin haudan tuolla puolen. Ihmettelen niitä, jotka
sitä osaavat!"

"Toisin sanoen: te halveksitte niitä!" väitähti väliin Rönnaug. Grong
katsahti häneen, mutta ei vastannut.

Rönnaug halusi mielellään tietää, mihin nyt neuvottaisi Magnhildia.
Grong vastasi rivakasti: "Työtä tekemään!" -- "Määräsuuntaakin
vailla? Työtäkö vain tekemään?" -- Grong pysähtyi. "Sanonpa teille,
hyvä rouva, yhden asian. Magnhildin onnettomuus on ollut siinä, että
hän on kaiken ikänsä saanut ihan itsestään kaikki, mitä hänellä piti
olla, joka aterian, joka puvun. Jos hän olisi ollut kovassa työssä
tai kasvattanut lapsia, ei hän olisi unelmia haparoinut." -- "Siis
tehdä työtä ilman tarkoitusperää?" toisti Rönnaug. -- "Niit' on niin
monenlaisia tarkoitusperiä", sanoi Grong äreästi ja vaikeni siihen.
Silminnähtävästi hän oli kiertänyt piirinsä umpeen ja seisoi taas
lähtökohdalla vihoissaan siitä, mitä oli sattunut hänelle itselleen.

He olivat pyörtäneet ja seisoivat jälleen kauniissa koivukujanteessa
talon tykönä. Sieltä he kuulivat laulua, menivät likemmäs,
pysähtyivät ja kuuntelivat tarkasti. Sillä akkunat olivat auki ja
joka sävel soi kirkkaana puhtaana. "Siinä äänessä on viattomuutta",
Grong virkkoi, "se on kyllä totta. Mutta viattomuus on vain
passiivinen ominaisuus." He astuivat edemmäs.

"Ei siis kuitenkaan pelkkää tekniikkaa?" kysyi Rönnaug.

Tähän Grong ei vastannut mitään. Hän oli joutunut toiseen
ajatussarjaan. Heidän seistessään rakennuksen edustalla, hän
pysähtyi: "Magnhild on kai kuten minäkin keskeneräisen sukutyön
kannattaja. Mutta kuoleehan hänen sukunsa loppuun hänessä -- entäs
minun? Ei, tästä saattaa tulla hulluksi! Missä on kyytini?" --

Grong kulki päärakennuksen sivutse takapihalle päin, Rönnaug
hitaammin jälessä. Kyytimies ei ollut tullut. Grong murisi ja lähti
menemään vaunuvajalle, jonka ovi oli avoinna, ja siellä hän näki
Rönnaugin vaunut. Tämä tuli mukaan, ja Grong puhui hänelle vaunuista.
Ne olivat kyllä liian köykäiset matkavaunuiksi, tuumi ukko. Toinen
etupyörä oli jo nähtävästi vioittunut, koska se oli otettu pois.
Siis riippui sepästä, kauanko naisten oli jäätävä tänne. Mutta hän
matkustaisi heti, sillä tuossapa perältäkin! -- kyyti ajoi paikalle.

Grong hyvästeli vain pikimmältään, ikäänkuin hänen olisi jo ensi
nurkasta käännyttävä takaisin; hän kävi noutamassa kapineitaan.
Rönnaug tahtoi kuitenkin odottaa, kunnes hän jälleen tulisi ulos.

Rönnaug oli kiintynyt häneen. Ehkei pojan sentään ollutkaan niin
huonosti laita, kuin isästä nyt näytti. Grongissa oli semmoinen
rauhattomuus; aiheutuiko se ehkä siitä että hänellä oli niin
monenlaiset "lahjat", mutta ei mitään määräsuuntaista lahjaa? Rönnaug
oli kerran kuullut hänen käyttävän samaa sanaa puolittain piloillaan
eräästä toisesta. Mutta yhdeksi päälahjaksi koottuna sen täytyi olla,
sen Rönnaug älysi. Näin oli kyllä Magnhildin laita, mutta kenties se
oli liian vähäinen? Tekniikka? Niin, jos tämä oli hänen päälahjansa,
niin voihan se sukeutua muotoonsa laulussa!

Ei tuo selvennyt hänelle. Ja se oli niin lohdutonta, sillä nythän
oli neuvo annettava, päätös tehtävä. Rönnaug rukoili Jumalaa
ystävättärensä puolesta sekä tuon synkän miehen puolesta, joka
juuri tuli ulos, papinrouvan saattamana, ainoan, jota hän näytti
hyvästelleen.

"Sano sitten terveisiä vanhalle opettajalleni", lausui hän ylhäältä
kääsin istuimelta, tarttuen rouvan käteen. "Sano hänelle -- älä sano
hänelle mitään!" Grong läimähytti hevosta niin äkkiä, että kyytipoika
oli vähällä jäädä pääsemättä mukaan.

Papinrouva virkahti jotakin, että tuo mies ei varmaankaan ole
onnellinen; jäi siitä seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. Silloin
tuli samaa tietä joku nainen ylös heitä kohti. Se tervehti myhäillen
rouvaa mennessään ohi keittiöön. "Saitko sen myydyksi?" -- "Sainhan."
-- "Niin näkeehän sen sinusta." Ja kääntyen Rönnaugiin sanoi rouva:
"Se eukko, uskokaa, teki Magnhildin onnelliseksi tänä aamuna", --
"Mitenkä niin?" -- "Eukon piti mennä kauppiaalle käsitöineen, hän
-- kauppias -- on ostelijana eräälle kauppaliikkeelle kaupungissa."
Samassa sattui Magnhild tulemaan keittiöön. Eukko nähdessään hänet
tervehti -- luistaahan siltä puhe niin helposti -- ja alkoi jutella
ja itkustella, itkustella ja jutella, miten köyhä hän oli ollut,
mutta kuinka hyvin he nyt tulivat toimeen hän sekä lapset. Magnhild
on näet useampana vuonna pitänyt käsityökoulua täällä ylämaissa, ja
tuo eukko on ollut kaikkein ahkerimpia siinä. Voittepa uskoa, että
tuo kotiteollisuus-homma on niin levinnyt koko ympäristöön, että
tuskin on ainoatakaan köyhää enää pitäjässämme.

"Mutta Magnhild -- ilostuiko hän?" -- "Hän ilostui niin -- sillä pian
sen perästä kuulimme hänen laulavan. Ja viime kerralla, kuin hän oli
täällä, emme saaneet häntä edes pianoa soittamaan."

Rönnaug tervehti miss Rolandia ja lastansa, jotka parhaiksi tulivat.
Vähän myöhemmin tahtoi hän mennä eteisestä arkisaliin, silloin
kuului taas sieltä laulun säveliä. Molemmat papintyttäret lauloivat
kaksiäänisesti hennoilla äänillään, toinen vähän epäselvemmin kuin
toinen. Laulaa laahateltiin:

"Herran isän-kä'ess' on kaikk'."

Ovi oli avoinna. Toinen tytöistä istui pianon ääressä, toinen seisoi
vieressä. Magnhild istui heidän edessään nojautuen pianoon.

Rauha säteili pienen virren säkeestä, syystä että sen laulajissa
asui rauha. Pienet keltaiset päät puvunkaulusten yläpuolella eivät
liikahtaneet, piano soi melkein kuiskien. Mutta päivänpaiste
välkehtien koruompeluin kirjatuilla huonekaluilla ja päällyspeitoilla
soi sopusointuisasti mukaan etäältä.

Tehtävänsä suoritettuaan kertoi heistä toinen, että eräs matkustava
rouvasihminen oli opettanut heille virren, ja toinen että Neiti oli
kirjoittanut siihen alto-äänen. Puhumatta tai asentoansa muuttamatta
kurotti Magnhild kätensä ja lähinnä seisova tyttö kävi siihen kiinni.

Ulkoa kuului puhuvien ääniä, sieltä tuli kirkkoherra seurassaan
useita miehiä. He suuntasivat askeleensa suoraan portaille, joten
siis Rönnaug tuli sisään. Kohta kuului portailta poljentaa;
sisällä-olijat nousivat paikoiltaan, Magnhild peräytyi Rönnaugin luo.
Silloin ensin koira, sitte kirkkoherra astuivat mahtavasti sisään,
ja hänen jälissään kömpi vitkalleen sisään kuusi tai seitsemän
talollista peräkkäin, raskaita, työn kuluttamia ihmisiä pienestä
tunturiseutukunnasta. Magnhild likistihe Rönnaugiin, joka myös
väistyi vähän peremmäs, niin että he jäivät seisomaan tuon ison
harsopeitteisen peilin eteen. Kirkkoherra sanoi hyvää huomenta ensin
rouva Randonille sitte Magnhildille ja tiedusti heidän vointiansa.
Sitten tulivat talolliset toinen toisensa jälkeen ja kättelivät,
kiertäen koko salin, järjestään kaikkia siellä olevia. "Kutsu sisään
äiti!" sanoi kirkkoherra toiselle tyttärelleen ja rykäisi. Rouva
saapui, ja heti talonpojat kukin vuorostaan kättelemään häntä ja
sitten palaamaan paikalleen. Kirkkoherra pyyhki kasvojaan, asettui
pelästyneen Magnhildin eteen ja lausui:

"Rakas Magnhild, älä pelästy! Pienoisen seurakuntamme edustajat
ovat tänäpänä sattumalta ko'ossa kouluhuoneella. Ja siellä tulin
minä maininneeksi, että sinä matkasi varrelta olet poikennut tänne,
ja silloin siellä joku sanoi: häntä on meidän kiitettävä siitä,
että vaivaishoito täällä maksaa niin vähän. Ja samaa sanoivat
useat muutkin. Silloin minä sanoin, että tätä tulisi meidän lausua
hänelle itselleen; siitä oltiin yhtä mieltä. Sinä et kaiketi koskaan
ole saanut kiitosta, rakas lapsi, et täällä, etkä tuolla alhaalla
Örenissä, vaikka siellä varmaankin vaikutukset työstäsi ovat
suuremmat ja ovatkin sieltä levinneet seurakuntiin kahden puolen
vuonoa. Rakas lapsi, Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Niin kauan kuin
näemme ne omissa pikkukohtaloissamme, olemme onnelliset; mutta kun
emme näe niitä, olemme kovin onnettomat." (Tässä tyrskähti Magnhild
itkuun).

"Kun sinä, vetäen kelkkaa pikku kädelläsi, siirryit alas lumivyöryn
mukana vahinkoon joutumatta, tapahtui tämä sitä varten, että sinusta
koituisi siunausta monelle.

"Älä halveksu tämän köyhän paikkakunnan kiitosta, se on rukous sinun
puolestasi kaikkivaltiaalle. Itse tiedät, mitä hän on sanonut: kaiken
minkä olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen olette
tehneet minulle. -- Soisin että sen tuntisit!"

Kirkkoherra kääntyi ja lausui samaan juhlalliseen saarnanuottiin
vaimollensa: "Antakaa näiden miesten tulla ruokituiksi!" Laskien
sitten leikkipuhetta, hän astuskeli heidän keskellään, mutta huone
jymähteli siitä. Mitä enemmin Magnhildin mieli oli heltynyt, sitä
onnellisemmaksi kirkkoherra tunsi itsensä.

Magnhild halusi saada puhua kirkkoherran kanssa kahden, sillä
ellei hän olisi joutunut tämän kotiin, ei olisi syntynyt mitään
sellaista, josta hän nyt niin aivan ansaitsematta sai kiitosta. Mutta
kirkkoherran kiivaus hillitsi häntä.

Miehet ravittiin. He kättelivät taaskin koko talonväen järjestään
ja poistuivat kirkkoherra etupäässään, jonka ääni kaikui jääneiden
korviin melkein vielä koulupihalta asti.



XIII.


Iltapäivällä tuli posti Örenistä ja siinä kirje Magnhildille. Tämä
pelästyi ja antoi sen Rönnaugille, joka jätti sen takaisin hänelle
ilmoittaen, että sen hän kyllä saattaisi lukea. "Tästä saat nähdä,
mitä matkasi on aikaansaanut", lisäsi hän. Kirje oli pitkältä
Loviisalta:

    'Rakas Magnhild!

    Minun piti tänään käydä luonasi noutamassa sitä mallia, jonka
    lupasit selittää meille. Mutta tapasinkin hra Skarlien yksin
    kotona, ja hän ei ollut oikein -- niin kuinka minä sen oikein
    sanoisinkaan, sillä en ole koskaan nähnyt niin onnetonta ihmistä.
    Hän sanoi sinun lähteneen tiehesi.

    Kuulin sitten sinun matkustaneen rouva Randonin kanssa, ja
    silloin ajattelin että nyt varmaankin olet siellä ylämaan
    pappilassa, ja sinne minä kirjoitan. Sillä sinä et saa lähteä
    pois meidän luotamme, Magnhild! Taikka jos matkustatkin, täytyy
    sinun tulla takaisin luoksemme!

    Olemme kyllä kaikki ymmärtäneet, ettet ole ollut onnellinen;
    mutta sinä et ole tahtonut puhua siitä ja niinpä emme mekään ole.
    Mutta etkö voisi olla _meillä?_

    Miten on käyvä sen uuden työnpuuhan, jonka juuri olemme saaneet
    hyvälle alulle? Emme siinä tule toimeen omin päin. Entäs laulun?
    Rakas Magnhild, minua ja Mariaa kiittävät niin monet, mehän
    nyt tässä vastaamme siitä. Mutta tiedämme kaikki, ketä meidän
    on kiittäminen siitä, että meillä on hyvä toimeentulomme, että
    pidämme hauskaa yhdessä ja voimme tukea toinen toistamme. Nyt
    sinun lähdettyäsi vaivaa meitä niin hirveästi se ajatus, ettemme
    kai milloinkaan ole tuottaneet sinulle mitään oikeaa iloa, niin
    ettet tunne meitä.

    Voisimme tehdä sinulle paljon taaskin puolestamme, uskotko,
    jos vain saisimme siihen lupaa. Älä lähde luotamme! Tahi tule
    takaisin, sittenkun olet tarpeeksi matkustanut!

    Oma sydämensä pohjasta kiitollinen

                                            _Loviisasi_.'


Kirjeessä oli ylensirosti piirretty jälkikirjoitus Marialta:

    'Tulin niin murheelliseksi, kun Loviisa kertoi sen minulle.
    Hän on etevämpi kyvyltään kuin minä kyttyräselkäinen raukka.
    Hän on jo kirjoittanut ja sanonut mitä me kaikki, niin kaikki
    ajattelemme asiasta.

    Mutta minulla on _suurin_ syy kirjoittaa! Mitä minusta olisi
    tullut maailmassa, ellet sinä olisi tullut kouluun ja tehnyt
    minua taitavaksi juuri siinä mihin minä paraiten pystyn? Ilman
    sinua olisin ollut muille rasituksena tai tehnyt ilotonta työtä.
    Nyt olen mielestäni mukana semmoisessa, joka on alati kasvava.
    Niin, nyt olen iloinen!

    Kas, siinäpä sen nyt sanoinkin! Kuinka usein olenkaan tahtonut,
    mutta en ole uskaltanut, sillä silloin sinä aloit ujoksua.

    Olisimme oikeastaan voineet viihtyä niin erinomaisesti yhdessä.
    Vaan, eiköhän vieläkin voitaisi elää niin?

    Sinun

                                          _Mariasi_.

    Jälkikirjoitus:

    Uskot ehkä minun tarkoittavan sitä, että olet jättänyt meitä
    huomioon ottamatta. Ei, sitä et ole. Olet siksi ollut liian
    kärsivällinen meitä kohtaan.

    Ei, vaan tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut sinulle
    yhdentekevää, ihmiset ja kaikki -- _sitä_ tarkoitan.

    Etkö voi, kuten Loviisa sanoo, tulla meille? Me yhdymme
    ympärillesi suojaamaan sinua niinkuin mehiläiset kuningatartansa.
    Rakas Magnhild!'

       *       *       *       *       *

Ei voi paremmin sanoin ilmaista sitä, mikä nyt tapahtui Magnhildille,
kuin että hänessä alkoi norua uusia elon lähteitä. Tämä avunanto
sillä, mitä hän ei milloinkaan ollut ajatellut muuksi kuin
ajanvietoksi ja totunnaistavaksi, teki tehonsa sekin. Hän tahtoi
kuitenkin koettaa ansaita tätä harrastusta; hän tiesi nyt mitä hänen
oli tehtävä.

Hän meni puhumaan Rönnaugin kanssa ulos pihalle. Alkoi päivä jo
illastua, kanat olivat menneet koppiinsa ja istuivat kaakottaen
puikoillansa, lehmät oli tuotu laitumelta ja kulkivat ohitse.
Heinänhaju tuoksahti niitä vastaan, sillä oli par'aikaa heinänkorjuu.

Rönnaug tunsi asemansa niin varmaksi, että hän uskalsi ilmoittaa
Magnhildille, mitä sama posti oli tuonut, nimittäin sanomalehtiä,
joissa oli sähkösanoma Münchenistä, että Tande oli kuollut. Tieto ei
koskenut Magnhildiin muuten paitsi että he seisahtuivat kotvan aikaa
ja kävelivät kauan ääneti, sillä olihan Tandea aina ajateltu joksikin
etäiseksi eikä hän nytkään tuntunut olevan likempänä. Ja mitä hän
hiljan oli lähettänyt Magnhildille ohjeeksi, se toteni nyt syvemmin.

Eipä hän tämän jälkeen lähinnä ottanutkaan Tandea puheiksi, vaan
Skarlien. Olisi kai ehkä sentään oikeinta viestinviejällä haettaa
hänet tänne, niin että he saisivat keskenään sopia asioista
ennenkuin Magnhild matkustaisi. Rönnaug ei ollut haluton suostumaan
tähän, tahtoi kuitenkin ettei Magnhild itse, vaan hän saisi pitää
sopimuksesta huolta. Eihän siinä ollut muuta sanottavaa, kuin mitä
Magnhild nyt oli päättänyt tehdä.

Puheenvaihtelo liikkui toisa ja toisa aivan kuten he itsekin. Kaikki
talonväki oli heinäniityllä, siellä oli myös miss Roland lapsen
kanssa. Sinne hekin olivat menossa. Samalla saapui pihaan muuan
nuorukainen viheltäen ja molemmat kädet taskussa. Nähdessään nuo
kaksi herrasnaista taukosi hän sekä astelemasta että viheltämästä.
Hän jäi seisomaan oikean jalan nojaan, siirsi vasemman eteenpäin
kantapään varaan, samalla liikuttaen säärtä, niin että jalkaterä
heilahteli sivuttain.

Pian tuli poika likemmäs. "Sinäkö se olet nimeltäsi Magnhild?"
kysyi hän paikkakunnan laulavalla kielimurteella. Hän tähysti
oikeanpuolista henkilöä, joka vastasikin "olen." -- "Pyytäisin sinua
tulemaan alas taloomme, Synstevolden'iin, sillä siellä istuu eräs
runko ja vartoo sinua."

"Mikä sen nimi on?" kysyi Rönnaug. -- "Sitä minun ei pitänyt sanoa",
virkkoi poika, samalla kun hän taaskin työnsi eteenpäin vasemman
jalkansa, heilutti jalkaterää ja tuijotti heinäladolle päin. Niin
Rönnaug muutti puheensa murteen mukaan ja kysyi "eikö tuo 'runko'
ollut liippajalka." "Suittipa todella niin olla", vastasi poika ja
naurahti.

Silloin Rönnaug juoksahti vanhan Antin luo, joka juuri tuli
ladolta tyhjä häkki rattaillaan, ajaakseen jälleen ulos. Rattaiden
kolina esti ukkoa kuulemasta Rönnaugin huutoa, tämän täytyi juosta
saadakseen hänet kuuluvansa. "Sinäkö se olet ottanut toisen etupyörän
vaunuistani?" kysyi hän. -- "Etupyörän vaunuistasi?" kysyi vanha
Antti, "onko se poissa?" -- "Seiso hiljaa, pakana!" huusi hän samalla
toiselle hevoselle ja tempasi sitä niin kovaa suupielistä, että se
ei enää pyrkinyt eteenpäin, vaan työnsi takaperin, se kun vielä oli
varsamainen.

Mutta sillävälin Rönnaug oli älynnyt oikean asianlaidan ja oli
jättänyt Antin. Hän kertoi vitkaan englanninkielellä Magnhildille,
mitä luuli saaneensa selville. Pojan, joka vielä seisoi paikallaan,
ei pitänyt saada tietää sitä. Antti ajoi eteenpäin.

Magnhild nauroi: "Niin, hän on tullut, Hän se on!" ja kääntyen
poikaan päin sanoi hän kohta tulevansa mukaan.

Rönnaug koetti saada Magnhildia jäämään ja sallimaan _hänen_ mennä.
Ei, Magnhild tahtoi mennä itse. Hän oli jo täydessä menossa, kun
Rönnaug huusi hänen peräänsä tulevansa hetken päästä katsomaan miten
asian kävi. Toinen kääntyi hymyillen taakseen: "Teeppä niin halusta!"
--

Hetken päästä lähti Rönnaug menemään Synstevoldeniin päin. Hän tiesi
kyllä, ettei Skarliella olisi tarjottavana mitään mikä houkuttelisi
Magnhildia, mutta hän saattaisi olla vastenmielinen, kenties raaka.
Tuo etupyörä kehoitti olemaan varuillaan! --

Ei kai ollut ketään, jota Skarlie niin inhotti kuin Rönnaugia.
Tämä tunsi miehen! Ei kukaan paitsi Rönnaug voinut aavistaa,
mitä kaikkea tuo, ollen kurja pelkuri oli koettanut Magnhildia
kohtaan, tahratakseen hänen mielikuvitustaan, murtaakseen häneltä
kunniantunnon. Magnhildin alituisella punastuksella oli oma
historiansa.

Mikähän se niin sitoi tuota miestä häneen? Alussa tietenkin joku
toivo, joka pian haihtui tyhjiin. Mutta sitten? Eilen illalla, kun
katolilaiset luostarit sattuivat puheiksi, oli kirkkoherra maininnut
Skarlien -- joka oli paljon maailmaa nähnyt sekä ajatteleva mies
-- Skarlien sanoneen, että luostareissa munkit yöt päivät yhtenään
rukoilevat sovittaakseen siten muun kansan yhtenäistä rukouksen
laiminlyöntiä. Sentähden ihmiset muka niin mielellään maksavat rahaa
luostareihin, se on syntivelan vähin erin kuittaamista puhtaalla
rahalla.

Tällöin oli Rönnaug istunut ajatellen: eiköhän Skarlie tässä vain
tunnustanut omaa suhdettansa Magnhildiin? Hän piti tätä luonansa
siten suoritellakseen vähin erin syntivelka-taakkaansa!

Ja syystä hän ei suonut Magnhildia muille.

Olisipa hän vain ollut tyly ja kärsimätön, niin Magnhild olisi heti
paikalla jättänyt hänet. Vaan sepä juuri osui onnettomasti, että hän
oli pelkuri eikä koskaan voinut kokonaan luopua hänestä. Oltuaan
ahdistavainen, antoi hän heti myöten, oltuaan pahansisuinen tuli hän
heti taas niin ystävälliseksi ja hauskaksi. Ja tämä se oli pitänyt
koko hökötyksen koossa.

Näitä ja tämmöisiä miettien oli Rönnaug lähtenyt kulkemaan tilusten
poikki, jottei häntä nähtäisi kartanosta. Täällä ei ruohoa vielä oltu
niitetty, hän polki sitä jalkoihinsa armotta, mutta seisahtui erään
nurmikon ääreen, jonka kukkasten kirjavaa väriloistoa hänen täytyi
ihailla. Silloin kuuli hän puhuvien ääniä. Edessä kasvoi paljon
pensaita, näiden välistä vilahti hänen silmiinsä ne kaksi, joita hän
etsi.

Siellä istuivat Skarlie ja Magnhild ruohikossa, edellinen
paitahihasillaan ja hatutta päin.

Puolittain peläten Magnhildia ja vähääkään väliä pitämättä miehestä
rupesi Rönnaug heti väijymään. Hän pysyi piilossa istuessaan kahden
pensaan välissä; nuo kaksi näkyivät selvästi, koska paikka heidän
takanaan oli avoin.

"Silloin minäkin lopetan kaikki työni Ören'in puolella, minä lähden
perääsi." -- "Tee niin aikaa, mutta lopeta nyt kaikki uhkaukset.
Viimeisen kerran: Minä lähden matkalle! Lähden näkemään ja oppimaan.
Sitten tulen takaisin opettamaan muita." -- "Tuletko sitten minulle?"
-- "Sitä en tiedä". -- "Oh, tiedätpä kyllä!" -- "No, niin ehkä
tiedänkin. Sillä, jos olet muuttanut elämäsi, tulen kyllä luoksesi;
mutta en usko että voit muuttaa itseäsi ja sentähden saatan yhtähyvin
heti sanoa, että en tule." -- "Sinä et tiedä mitä kaikkea minä voin
tehdä sinun hyväksesi!" -- "Vai testamenttiko taas? Oi, elkäämme
puhuko niistä mitään!"

Magnhild istui hypistellen kukkaa, jota hän katseli. Skarlie oli
pannut lyhyemmän jalkansa allensa, kasvot olivat kokoon rypistyneet,
silmät tuikkivat. "Sinä et koskaan ole tunnustanut minun ansioitani!"
-- "En, se on totta. Minun on sinua kiittäminen paljosta, jota
olen ottanut sinulta vastaan kiittämättä. Jos Jumala suo, tulen
kerran kiittämään." -- "Eikö kaikki voisi korjautua hyväksi? Mitä
sinä tahdot? Matkustaako? Matkustakaamme yhdessä, meillä on varoja
siihen." -- "Kuten sanottu, heittäkäämme joutavat jutut!" -- Mies
parka huokaili, otti piippunysänsä ja peitti sen etusormellaan. Se
oli täyteen täpätty, hän otti esiin tulitikkulaatikon. -- "Kun osaat
poltella, ei ole vielä hätä käsissä", sanoi Magnhild. -- "Oi, en minä
polttele, se on vain vanhaa tottumusta", huoahti mies raskaasti.
"Ei se niin ole, Magnhild, että minun laitani on hyvin, jos sinä
matkustat. Sillä se on samaa kuin sulkea taloni ja karkoittaa
minut. Ihmisten juorut käyvät ylön raskaiksi minulle." Mies näytti
nyt oikein onnettomalta. Magnhild tapaili useampia kukkasia, mutta
jos Skarlie odotti vastausta, odotti hän turhaan. -- "Ei ole hyvä
sen, jolla on väkevä luonto", sanoi hän -- "perkele voittaa sen
monessa kohdin. -- Ajattelin, että _sinä_ minua auttaisit. Tahdoin
vain sanoa sen: jos olisimme saaneet hupaisan kodin ja lapsia." --
Magnhild kavahti niin nopeasti pystyyn, että kukat valahtivat hänen
helmastaan. "Minä sanon: lopeta kaikki tuollaiset! Joka tahtoo
jotakin hyvää, ei aloita niinkuin sinä. Ja alustakaan huolimatta
-- -- olisit ehkä sittenkin voinut -- Mutta miten menettelitkään?
Sanonpa vain: lakkaa kaikesta tuosta!" Hän käveli pari askelta ja
tuli takaisin: "Ei, en minä tehnyt väärin, kun rupesin sinulle, sillä
lupasithan, että saisin elää ja toimia ihan niinkuin itse tahtoisin.
Ja minä olin niin kokematon lapsi, etten ensinkään älynnyt, että sinä
minulle viekkaasti paulan viritit. Mutta tein väärin, kun, kuultuani
miten asian laita oikeastaan oli, en heti hyljännyt sinua. Enkä
sittemminkään vielä, vaan annoin asiain mennä menojaan! Mutta tämä
riippuu niin monen seikan yhteydestä, -- -- ja niistä elkäämme nyt
puhuko. Sillä nyt koskee kysymys vain sitä, että me kukin kohdastamme
korjaamme mitä olemme rikkoneet. Jätä _minut_ ja koeta täyttää
velvollisuutesi _muita_ kohtaan."

"Mitäs sillä tarkoitat?" Hän tirkisti silmillään ja naama suippeni.
-- "Tarkoitan, mitä olen kuullut, että olet peijannut täällä toisia
voittosi vuoksi. Koeta korjata se vääryys -- jos todella niin haluat
parannusta." -- "Tuo ei ole totta. Sitäpaitsi se ei koske sinua." --
"Ei, ei; niin tulee kai parannuskin olemaan sen mukaan -- tässä kuten
muissa kohdin! -- -- No, niin hyvästi nyt! Asia jää siis silleen
kuten olen sanonut." Mies katsahti ylös, murti suuta väänsi päätä
ja irvisti niin pahasti, että silmät melkein katosivat sankkain
kulmakarvojen varjoon. "Et sinä pääse täältä mihinkään, ellen minä
tahdo!" -- "Oo!" -- "Oletko pait' sitä ajatellut mitä teet? Onko
sinulla siihen oikeutta Jumalan edessä?" -- "Sinä tiedät, mitä minä
_siitä_ asiasta ajattelen." -- "Ja eikö jo mitä! Tuo epäsiveellisten
avioliittojen juttu, sehän on suoraan sanoen hassutusta. Ei siitä
sanota mitään raamatussa. Olen katsonut perään." -- Magnhild
pyyhkäisi juuri hiuksensa otsaltaan: "No, tässä kumminkin sanotaan
siitä", virkkoi hän ja kääntyi mennäkseen. Silloin alkoi Skarlie
nousta pystyyn, hän oli kovin vihoissaan.

Samalla Rönnaugkin riensi ylös, sillä nyt hän saattoi tulla näkyviin.

Yht'äkkiä seisoivat he kaikki kolme vastakkain.

Rönnaug kävi sulosuin ja sirosilmin suoraan Skarlieta kohden, painoi
sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi englanniksi oikein iloinneensa
hänen näkemisestään, herra S. oli muka aina ollut niin erinomaisen
hyvä häntä, Rönnaugia kohtaan. Ja sitten rupesi hän pilaa laskemaan,
samalla uljaasti ja mielistellen. Miehen täytyi nauraa ja vastasipa
hän jotain samoin englanniksi, niin Rönnaug siihen sivautti sukkelan
kokkapuheen, johon toinen osasi vastata, ja kohta nauraa remahtivat
he oikein hilpeästi. Tämä muhkea, voimakkaasti kehittynyt nainen
teki Skarlieen vaikutuksen, joka, hänen tietämättään, ikäänkuin
siirsi hänet toiseen paikkaan ja antoi hänen ajatuksilleen uuden
suunnan. Pilanpito vilkastui vilkastumistaan. Se kävi englanniksi,
jota mies haasteli huvikseen, mielellään hän myös toi näkyviin
taisteluvalmiutensa, sillä sitä hänellä oli. Rönnaug piti häntä
jonkinlaisen lumouksen vallassa, joka ei tehnyt mitään ehjän hyvää
vaikutusta Magnhildiin. Sillä tätä pelotti nähdessään mitä voimia
Rönnaugilla oli käytettävissään. Tämä näytti kietovan kuin kapaloon
tuon miehen katseellaan, puheellaan, taistoon vaativalla ilmiöllään.
Mutta hänen silmänsä säkenöivät keskellä naurua: hänen olisi tehnyt
mieli lyödä vastustajaansa korvalle! On olemassa koossapitovoima
naisten välillä silloin kun heidän on suojeltava tai kostettava
toisiaan.

Vilkkaan pakinan kestäessä sai Rönnaug juttukumppalinsa nilkuttamaan
mukaansa pensasten ympäri. Ja kun he seisoivat näiden toisella
puolen, kääntyi hän sitä pensasta kohti, jonka takana hän oli piillyt
kuunnellessaan. Siellä hän taivutti sivuun pari oksaa ja kysyi
toiselta hymyillen, eikö hän tahtoisi olla niin kohtelias, että
auttaisi heitä vierittämään kotia pyörää, joka virui siellä piilossa.
Ei hän nyt kumminkaan voisi sallia naisten tehdä sitä yksin!

Skarlie yhtyi ilman muuta Rönnaugin nauruun, mutta ei liikahtanut
auttamaan häntä. Hän sanoi olevansa paitahihasilla, hänen täytyi
ensin mennä hakemaan takkinsa, jos hänen olisi tultava mukaan taloon.

Noo! Saattoihan takin tuottaa sananviejällä, ja paitahihasilla
olisi mukavinta pyörittää, arveli Rönnaug -- ja ryhtyi siitä yksin
nostamaan pyörää, laulaen: "Hohoi!" Heti kun hän sai sen pystyyn,
kaatui se kellelleen, "sillä siinä täytyi olla kaksi sitä vekaraa
veivaamassa!" Hän taivuttihe pyörään päin ja katsahti siitä asemasta
ylös Skarlieen veitikkamaisilla silmillä, jotka vastustamatta vetivät
tuon katseet hänen kasvoihinsa ja rehevään vartaloonsa. Mies kävi
silmänräpäyksessä kiinni, pyörä nousi. He vierittivät sitä yhdessä
kumpikin tukien puoleltaan, toinen hyppien, toinen nilkuttaen
hilpeiden sanojen ja räikeän naurun vaihdellessa. Magnhild tuli
hiljakseen perässä. Hän loi katseen Skarlien kaljun pään yli, katse
leimahti hilpeyttä ja voitonylpeyttä. Mutta kun se peräytettiin,
olisi sen pitänyt jättää jälkeensä kaksi punaviirua poltettuina
miehen selkään ja niskaan.

Väli ei ollut aivan lyhyt, mies ohkui. Pian Rönnaug tunsi hänen
hikipisaroitaan käsillään, sitä nopeammin hän pyöritti. Miehen
lauseet typistyivät sanoiksi, sanat tavuiksi, hän yritti nauraa
salatakseen nolouttansa. Vihdoin hän ei jaksanut siirtää kumpaakaan,
ei itseään eikä pyörää, vaan kuukertui ruohoon, punaisissaan kuin
pihlajamarja-terttu, silmät muljollaan ja ammossa suin, hän haukkoi
henkeään ja oli läkähtyä.

Rönnaug huusi vanhaa Anttia, joka par'aikaa ajoi ohi tiellä
heinikuormineen, että hän tulisi sinne pyörää ottamaan. Sitten pisti
hän käsivartensa Magnhildin käsikynkkään, hyvästeli ja kiitti --
yhäti englannin kielin -- monin tuhansin kerroin oivallisesta avusta,
nyt he voisivat lähteä matkalle huomen-aamulla varhain. -- Hyvästi!

Maantielle noustuaan katsahtivat he taakseen. Antin eleistä he
saattoivat huomata, että hän kyseli Skarlielta, miten pyörä oli sinne
joutunut. Skarlie teki äkäisen kädenliikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi
lennättää sekä pyörän että Antin kauas pois tai ehkä toivottaisi
molemmille yht'aikaa hyvää matkaa sinne, jonne Norjassa ei ole
harvinaista haluta sijoittaa vähemmin hyviä ystäviänsä. He näkivät
hänen kääntyvän tielle päin, Rönnaug liehutti heti nenäliinallaan ja
huutaa huikahutti samaan ilmansuuntaan jäähyvästin. Se kajahti illan
hiljaisuudessa.

Mutta he olivat astelleet ainoastaan muutaman askelta, kun Rönnaug
seisahtui laskemaan loput suuttumustaan ilmoille. Se tapahtui
sanoissa, joita tuli tulvanaan melkein kuiskaten. Magnhild erotti
vain vähäisen osan sanoista, mutta ne olivat kyytityttö-ajalta kylän
raitilta kotoisin, ja ne olivatkin sitten tavalliseen sanastoon
verrattuina kuin virtahevoset kärpäsiin.

Magnhild peräytyi. Rönnaug tuijotti häneen rajusti, koettipa sentään
jo malttaa mieltänsä: "You are right!" -- mutta siinä purskahtikin
esiin uusi suuttumuksen, jopa kauhun puuska, sillä olihan hän nyt
joutunut muistamaan noita aikoja, jolloin hänkin paraan taitonsa
takaa sohi päältään noita niljaisia, rumia elukoita, joita rahvaan
rutakon sameasta syvyydestä ryömi pinnalle, ja moiset, kuin tuo
rahjus tuolla mäen alla, istuivat rutakon reunalla onkien -- -- Hän
koperoi taskustaan Charles Randonin viimeistä kirjettä, jota hän aina
piti irtonaisena päällään, kunnes tapasi viimeksi tulleen; tämän hän
painoi huulilleen ja tyrskähti itkuun, jota pitkitti, niin että hänen
täytyi istautua.

Ensi kerran heidän elämässään Magnhild nyt näki hänen itkevän. Eipä
hän laivan kannellakaan, Amerikkaan lähtiessään, ollut itkenyt,
päinvastoin!



XIV.


He jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että
Magnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset
niin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon
ajatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.

Eräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja
miss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri
joutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät
isojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.

"Magnhild!" huudettiin vaunuista, ennenkuin he oikein ehtivät kääntyä
niihin päin.

Magnhild katsahti ylös, muuan mustiin puettu nainen hymyili hänelle.
Magnhild juoksi heti tämän luo, ajaja seisahutti. Se oli rouva Bang.

Rouva sulki Magnhildin syliinsä ja suuteli häntä. Rouvan vieressä
istui lihava sotaherra, joka tervehti häntä. Rouva oli laiha, hänellä
oli yllään surupuku uusinta muotia: mustat helmet sirotettuina puvun
päälle välkähtivät joka liikahduksesta; päässä oli hattu lierit
kiverrettyinä ylöspäin, siinä heilahteli sulka ja alas valui viljava
harso kääriytyen kaulan ympäri. Hän vilahutti säteilevät silmänsä
yön helmasta, sillä juuri siinä ympärystössä ne saivat viehättävän
loiston. Surunvoittoinen altistumus näytti ikäänkuin vallitsevan
kasvoissa, tempoilevan niiden hermoja, taivuttavan suun hymyä,
luukuvan silmissä. "Niin, minä olen muuttunut", sanoi hän raukeasti.

Magnhild siirsi katseensa rouva Bangista lihavaan upseeriin. Rouvan
silmät seurasivat katsetta: "Etkö enää tunne miestäni? Vai etkö
nähnyt häntä koskaan?"

Herra istui kymmenkertaisessa rasvakerroksessa, ikään kuin suurten
pielusten sisällä, ottaen osalleen kaksi kolmannesta koko vaunujen
tilasta, rouva istui vieressä likistyksissä, sillä herran toinen
olkapää ja käsivarsi lepäsivät hänen olkapäällään ja käsivarrellaan.
Herra näytti hyvänsuovalta ja varsin tyytyväiseltä. Mutta kun loi
silmänsä hänen raskaasta, lihakkaasta naamastaan ja ruumiistaan
rouvan puoleen, näytti tämä henkisentyneeltä -- aina kättä myöten,
jonka hän nyt riisui paljaaksi käsineestä.

Yhtenään seuraten Magnhildin silmäystä, pyyhkäisi hän Magnhildin
otsalta takaisin kutrin, joka oli kierahtanut alas, ja antoi kätensä
vitkaan, pehmeästi solua hänen poskeansa myöten. -- "Te käytte
surupuvussa?" -- "Niin pitäisi koko maan tehdä, lapseni." Vähän
jälkeenpäin ja matalammin: "Hän on kuollut."

-- "Sinä saat muistaa, että on kiire, jos meidän on ehdittävä
höyrylaivaan".

Rouva Bang ei katsahtanut ylös aviomiehensä puhuessa: hän silitti
hiuskiemuraa, jonka hän äsken oli pyyhkäissyt syrjään. Bang viittasi
ajajalle, vaunut alkoivat vierrä.

"Minä aion Amerikkaan", kuiskasi Magnhild, samalla kun luisahti alas
vaunun astuimelta.

Rouva Bang katsoi hänen peräänsä, näytti sitten koko laajuudessaan
käsittävän mitä sisälsi se, että Skarlien vaimon piti lähteä pois,
kauas pois -- mitä edellytyksiä sillä tapauksella täytyi olla, mitä
seurauksia. Saivatpa näet hänen kasvonsa jälleen jotakin entistä
hehkuaan, hänen ruumiinsa tarmoa: tuokiossa seisoi hän pystyssä,
kääntyi kokonaan ympäri ja heilutti. Millä suloudella!

Mies ei antanut vaunujen uudelleen seisahtua. Hän rajoittautui vain
käymään kiinni rouvaan toisella kädellään. Tätä liikuntoa mahtoi
seurata kehoitus istumaan, sillä niin teki rouva kohta.

Sulkatöyhtö näkyi heiluvan ihan herran olkapään vieressä. Enempää ei
näkynyt, rouva oli varmaan jättäytynyt luisuman alas.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Magnhild - Kertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home