Title: Candide
Author: Voltaire
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Candide" ***


CANDIDE

Eli

Avosydämisen ja vilpittömän nuoren miehen
ihmeelliset seikkailut


Kirj.

VOLTAIRE


Suom. L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.

Oy Weilin & Göös kirjapainossa.



VOLTAIRE.


Vanhan asianajajan Francois Arouet'n molemmat pojat tekivät isänsä
suunnitelmiin monta harmillista muutosta. Toisesta tuli vanhuksen
suureksi suruksi kirjailija, toisesta taas liiaksi porvarillisen
arkipäiväisyyden mies.

Kirjailija-pojasta tuli kuitenkin 18:nnen vuosisadan kuuluisimpia
miehiä, sillä hän juuri oli Voltaire, oikealta nimeltään Francois
Marie Arouet.

Tullessaan tähän maailmaan marraskuun 21 p. 1694 oli hän niin laiha,
pieni ja heikko, ettei hänestä luultu tulevan eläjää minkäänlaista.
Mutta jo tässä sai hän ensimäisen tilaisuuden saattaa profeetat
häpeään, sillä aivan kuin harmiksi heille jäikin hän elämään, pitäen
sitten uljaasti kuolemaa loitolla kokonaista 84 vuotta.

Voltaire halasi ylhäisten seuraa, ja kumminsa, apotti Chateauneuf'in
avulla pääsikin hän hienoston seurapiiriin. Selvän päänsä ja
pelottavan terävän kielensä avulla hankki hän siellä itselleen
kaiken sen menestyksen, minkä aateliton ja ulkomuodoltaan vaatimaton
porvarinuorukainen silloisten Ranskan ylimysten keskuudessa hankkia
saattoi. Se ei ollut suinkaan helppoa. Kun Voltaire ei voinut alistua
kumartelemaan erästä ylhäistä nuorta ylimystä, annatti tämä hänelle
lakeijoillaan selkään. Kun hän selkäsaunan johdosta vaati ylimyksen
kaksintaisteluun, pääsi hän täten tekemästään "häväistyksestä"
Bastiljiin. Vaikka se olikin hänelle jo tuttu paikka hän oli vähää
ennen ollut siellä liki vuoden erään Ludvig XIV:stä kirjoitetun
pilkkalaulun johdosta, jota hän ei tosin ollut kirjoittanut --,
katsoi hän tämän tapahtumasarjan kuitenkin niin kuvaavaksi, että
hän sai siitä herätyksen koko elämän ajaksi. Hän huomasi, ettei se,
joka oli oikeassa, saanut tässä maailmassa aina tuota oikeuttaan
tunnustetuksi.

Hänen tuotantonsa pirtein osa kietoutuu tämän "yleisesti tunnetun
ja surullisen tosiasian" ympärille; pienissä pilkkahenkisissä
romaaneissa, joista tämä nyt suomeksi käännetty "Candide", (1758) on
yksi, heiluttaa hän terävän satiirin ruoskaa kaikkia ennakkoluuloja
vastaan. "Candide"'ssä hän nimenomaan panee vastalauseen sitä
filosofi Leibnitzin hyväntahtoista ja edistysvihollista väitettä
vastaan, että tämä meidän maailmamme on parhain kaikista
mahdollisista. Ylimyksen ruoska oli iskenyt kipinän, toisellaisen
kuin tarkoitus oli.

Muutamien kuukausien kuluttua pääsi hän Bastiljista ehdolla,
että menisi maanpakoon. Hän matkusti silloin Englantiin. Hän
oli näihin aikoihin vähän yli kolmenkymmenen, tunsi perinpohjin
maansa ja sen pääkaupungin, sen turmeltuneet elämäntavat, huonon
hallituksen ja kurjan oikeuslaitoksen. Englannissa sai hän nähdä
lujan ja järjestetyn kansanvaltaisen hallituksen, lujan yleisen
oikeudentunnon, suuremman yksilöllisen, jopa aatelittomallekin
suodun vapauden. Oleskelu siellä tuli hänelle toiseksi herätykseksi,
se kun johti hänet toimimaan ajan yhteiskunnallisia ja henkisiä
kysymyksiä pohtivana filosofisena kirjailijana, historioitsijana ja
ihmisoikeuksien puoltajana.

Hänellä olikin nyt hyvä tilaisuus työskennellä rauhassa.
Englannista palattuaan oli hän asettunut asumaan maaseudulle erään
ystävättärensä luo, jossa hän huolista vapaana saattoi kokonaan
antautua kirjailijatyöhönsä. Nidos ja lentolehtinen toisensa jälkeen
sinkosi hänen kynästään. Neron ja ennakkoluulottoman arvostelun
lahjomaton ja näinä aikoina oudolla viehätyksellä vaikuttava
voima ihastutti lukijat, ja pian oli Voltaire aikansa ja maansa
kuuluisimpia ja pelätyimpiä henkilöitä. Hän seurasi nykyaikaisen
sanomalehden valppaudella kaikkea, ja lausui melkein kaikista aikansa
periaatteellisesti tärkeämmistä ilmiöistä mielipiteensä, ollen
yksinään niinä vuosina samaa kuin nykyään joku johtava maailmanlehti.
Historiallisilla teoksillaan, näytelmillään ja romaaneillaan,
eepoksillaan ja saduillaan, nimettömillä pikkukirjasillaan, joita
levisi suunnattoman suurina painoksina, tavattoman laajalla
kirjevaihdollaan, sukkeluuksillaan ja terävillä vastauksillaan,
ohjasi hän aikansa mielipiteitä sekä ylimystön että porvariston
piireissä. Hän oli suorastaan aikansa henkinen keskus; hänen
toimintansa tavaton monipuolisuus ja laajuus hämmästytti niin Fredrik
II:sta, että hänen lausuntonsa mukaan olisi voinut luulla kokonaisen
oppineen seuran toimivan Voltaire-nimellä.

Vuonna 1749 kuoli Voltairen ystävätär. Silloin matkusti hän
Fredrik II:n kutsusta Berliniin, mutta ei viihtynyt siellä kauan;
ystävyksille tuli riita ja v. 1753 matkusti Voltaire tiehensä.

Sweitsin rajalta osti hän nyt pienen maatilan sekä myöhemmin aivan
sen läheltä, mutta Sweitsin alueelta, toisen, kuuluisan Ferney'n.
Täällä naureskeli hän vain Ranskan hallituksen yrityksille saada
hänet vangituksi, milloin hän vain sattui kirjoittamaan hallituksesta
jotakin loukkaavaa, ja sellaista tapahtui hallituksen mielestä
valitettavan usein. Vahingoniloisella nopeudella kannatti ukko
itsensä aina, kun tällaisesta tuli kysymys, tilalleen Sweitsin
puolelle, iloitellen sieltä vastustajansa pettymykselle.

Tilallaan piti hän loistavaa hovia; vierainaan hänellä oli
ruhtinaita, jotka kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Alustalaistensa
taloudellisen aseman paransi hän viisailla uudistuksilla. Hänen
maineensa ja osaksensa saamansa kansan suosio kohosi korkeimmilleen,
kun hän nyt, sotahuutonaan kuuluisa lause: "hävittäkää se kurja",
alotti loistavan taistelun eräitten syyttömästi tuomittujen
"kerettiläisten" muiston puhdistamiseksi. Hän oli yksin toisella
puolella, ja vastustajana oli ajan mahtavin voima, katolinen kirkko
ja sen jesuiittavalta, mutta silti Voltaire hehkuvalla innollaan
ja leimuavalla rohkeudellaan vei asiansa voittoon sitkeän ja
monivuotisen taistelun jälkeen. Sisällöltään oli tämä taistelu kahden
aikakauden, kahden maailmankatsomuksen, edistyksen ja vanhoillisuuden
taistelua, jonka merkitys on katoamaton.

Kun hän 84-vuotiaana teki vaivaloisen matkan Parisiin, ollakseen
vielä kerran läsnä erään näytelmänsä esityksessä, muodostui matka
hänelle suoranaiseksi riemukuluksi. Kunnianosoitukset saavuttivat
huippunsa siinä "runoilijan kruunauksessa", joka yleisön riemuitessa
tapahtui Parisin oopperassa maaliskuussa 1778. Ilo ja mielenliikutus
mursi hänen voimansa ja hän kuoli vähän jälkeenpäin.

Tässä nyt suomalaiselle yleisölle tarjona olevassa teoksessa
esiintyvät Voltairen parhaat kirjailijaominaisuudet: viehättävän
kertojan lahja, terävä, mutta ei katkera ironia, "kansantajuinen
aatteellisuus", humoristinen, keveän hilpeä ja koseeraava,
yllättävillä vastakohdilla, käänteillä ja väitteillä mielenkiintoa
hereilläpitävä tyylitaito. Se on ihmeellinen sekoitus pilaa ja totta,
pilkkaa ja salattua itkua ihmiskunnan pahuuden tähden.

Ja maailma on sadan vuoden perästä yhäkin niin paljon entinen ja sama
kuin Voltairen aikana, että hänen suolansa ei ole käynyt vähääkään
mauttomaksi.



ENSIMÄINEN LUKU.

Kuinka Candide kasvatettiin eräässä kauniissa linnassa ja kuinka hän
siitä samaisesta tuli poisajetuksi.


Westfalissa, herra parooni Thunder-ten-Tronckhin linnassa eli
kerran nuori poika, jolle luonto oli lahjoittanut mitä lempeimmän
mielenlaadun. Hänen kasvonsa olivat hänen sielunsa kuvastin.
Hänen arvostelutapansa oli yhtä suora kuin hänen sydämensä oli
yksinkertainen; tämä, luullakseni, oli juuri syynä siihen, että häntä
nimitettiin Candide'ksi. [Ranskalainen sana _candide_ merkitsee:
avosydäminen.] Talon vanhat palvelijat epäilivät, että hän oli herra
paroonin sisaren ja erään naapurissa asuvan, hyvän ja kunniallisen
aatelismiehen poika, miehen, jonka kanssa tämä neiti ei koskaan ollut
tahtonut mennä naimisiin, sentähden ettei hän ollut voinut todistaa
omistavansa enempää kuin seitsemänkymmentäyksi sukupolvea esi-isiä,
koska muu osa hänen sukupuustaan oli kadonnut aikojen hämärään.

Herra parooni oli Westfalin kaikkein mahtavimpia ylimyksiä, sillä
hänen linnassaan oli oikea portti ja ikkunat; hänen ritarisalinsa oli
lisäksi seinäverhoilla koristettu. Kaikki alipihojen koirat voitiin
tarpeen tullen yhdistää jahtiparveksi; tallirengit olivat hänen
esiratsastajiaan; kylän pappi oli hänen hovisaarnaajansa. Kaikki
nimittivät häntä armolliseksi herraksi ja nauroivat, kun hän kertoi
kaskuja.

Rouva paroonitar, joka painoi noin sataviisikymmentä naulaa,
nautti tältä pohjalta erittäin suurta kunnioitusta ja hoiti
emännänvelvollisuutensa aivan erityisellä arvokkaisuudella, joka
seikka teki hänet vieläkin kunnioitettavammaksi. Hänen tyttärensä
Kunigunda, joka oli seitsemäntoistavuotias, oli verevä, tuores,
lihava, ruokahalua herättävä. Paroonin poika taas tuntui kaikessa
olevan isänsä arvoinen. Kotiopettaja Pangloss oli talon oraakkeli ja
pieni Candide kuunteli hänen opetuksiaan koko sillä luottamuksella,
joka oli ominaista hänen ijälleen ja luonteelleen.

Pangloss opetti metafysiko-teologo-kosmolonigologiaa. Hän todisti
ihailtavan selvästi, ettei ole olemassa mitään seurausta ilman syytä
ja että tässä parhaimmassa kaikista mahdollisista maailmoista hänen
ylhäisyytensä herra paroonin linna oli kaunein kaikista mahdollisista
linnoista ja rouva paroonitar paras kaikista mahdollisista
paroonittarista.

"On tieteellisesti todistettu", sanoi hän, "että asiat eivät voi
olla toisin kuin mitä ne ovat; sillä koska kaikki on luotu jotakin
tarkoitusta varten, niin on kaikki luonnollisesti luotu parasta
mahdollista tarkoitusperää silmällä pitäen. Pankaa tarkasti merkille,
kuinka nenät ovat luodut varta vasten kannattamaan silmälaseja, ja
sentähden onkin meillä silmälasit; jalat ovat ilmeisesti rakennetut
sukkia ja jalkineita varten, sentähden onkin meillä sukat ja
jalkineet; kivet ovat tehdyt lohkomista ja linnojen rakentamista
varten, sentähden onkin armollisella paroonilla erittäin kaunis
linna; maakuntamme mahtavimman paroonin täytyy luonnollisesti myös
asua parhaiten. Ja koska siat ovat tehdyt tullakseen syödyiksi,
syömme me sikoja vuodet umpeensa. Tästä seuraa, että ne, jotka ovat
tuoneet esille sen väitteen, että kaikki on hyvin, ovat sanoneet
tyhmyyden; pitäisi sanoa, että kaikki on järjestetty parhain päin."

Candide kuunteli tarkkaavaisesti ja uskoi viattomasti kaikki; sillä
hänen mielestään nti Kunigunda oli erinomaisen kaunis, vaikkei
hänellä koskaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä hänelle. Hän
tuli siihen johtopäätökseen, että onnen jälkeen olla syntynyt parooni
von Thunder-ten-Tronckhiksi toinen onnen aste oli olla nti Kunigunda,
kolmas nähdä hänet joka päivä ja neljäs kuunnella mestari Panglossia,
maakunnan ja niinmuodoin myös koko maapallon suurinta filosofia.

Eräänä päivänä Kunigunda kävellessään linnan lähellä olevassa
pienessä metsässä, jota nimitettiin puistoksi, näki pensastojen
lomitse, miten tohtori Pangloss antoi opetusta kokemusperäisessä
fysiikassa hänen äitinsä kamarineitsyeelle, joka oli hyvin sievä ja
hyvin oppivainen ruskeasilmäinen impi. Koska nti Kunigundalla oli
suuret taipumukset tieteisiin, tarkkasi hän henkeä vetämättä niitä
useasti toistuvia kokeita, joiden todistajaksi hän oli joutunut;
hän näki selvästi tohtorin riittävän aiheen syyt ja seuraukset, ja
hän palasi sieltä kiihottuneessa mielentilassa, hyvin mietteissään,
palaen opinhalusta ja päätellen itsekseen, että hän erittäin hyvin
soveltuisi riittäväksi aiheeksi nuorelle Candidelle, samoin kuin tämä
hänelle itselleen.

Linnaan palaillessaan hän kohtasi Candiden ja punastui; Candide
punastui myöskin. Kunigunda sanoi hyvääpäivää vavahtelevalla äänellä,
ja Candide sanoi hänelle jotakin, tietämättä mitä hän sanoi.

Seuraavana päivänä päivällisen jälkeen, kun oli noustu pöydästä,
joutuivat Kunigunda ja Candide sattumalta erään varjostimen taa.
Kunigunda pudotti nenäliinansa. Candide nosti sen lattialta;
Kunigunda tarttui kaikessa viattomuudessaan hänen käteensä,
nuorukainen suuteli kaikessa viattomuudessaan nuoren neidin kättä
aivan erikoisen kiihkeästi, hellästi ja armaasti; heidän huulensa
yhtyivät, heidän silmänsä alkoivat hehkua, heidän polvensa vapisivat,
heidän kätensä eksyivät harhateille.

Herra parooni von Thunder-ten-Tronckh sattui samassa kulkemaan
varjostimen ohitse ja nähdessään tämän syyn ja tämän seurauksen, ajoi
hän Candiden pois linnasta antaen hänelle muutamia vahvoja potkuja
takapuoleen.

Kunigunda pyörtyi; ja rouva paroonitar löi häntä korvalle heti kun
hän jälleen heräsi tietoisuuteen; ja mitä suurin sekasorto vallitsi
tässä kauneimmassa ja miellyttävimmässä kaikista mahdollisista
linnoista.



TOINEN LUKU.

Mitä Candidelle tapahtui bulgarialaisten keskuudessa.


Kun Candide näin oli tullut poisajetuksi tästä maallisesta
paratiisista, kulki hän kauan aikaa tietämättä minne, itkien,
kohottaen tuon tuostakin silmänsä taivasta kohden ja kääntäen
ne myös usein takaisin tuon maailman kauneimman linnan puoleen,
jossa oli tuo maailman kaunein vapaaherrallinen neiti. Hän nukkui
illallista syömättä keskellä peltoja kahden vaon välissä. Lumi
putoili suurina hiutaleina, aivan jähmettyneenä alkoi Candide
seuraavana päivänä laahautua lähintä kaupunkia kohti, jonka nimi
oli Waldberghoff-trarbk-dik-dorff, aivan rahatta ja puolikuolleena
nälästä ja väsymyksestä. Hän pysähtyi surullisena erään kapakan
ovelle. Kaksi siniseen puettua miestä huomasi hänet.

-- Toveri, sanoi toinen, kas tuossapa on pulska nuorukainen, joka
täyttää mitat.

He tulivat Candiden luo ja pyysivät häntä hyvin kohteliaasti
päivällistä syömään.

-- Hyvät herrat, sanoi heille Candide miellyttävällä
vaatimattomuudella, teette minulle suuren kunnian, mutta minulla ei
ole millä maksaa puolestani.

-- Oh, herraseni, sanoi hänelle toinen sinisistä, henkilöt, joilla
on sellaiset edellytykset ja ansiot kuin teillä, eivät koskaan maksa
mitään. Ettekö ole viisi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä?

-- Kyllä, se on juuri pituuteni, hyvät herrat, vastasi hän kumartaen.

-- Siispä, herraseni, käykää pöytään, emme ainoastaan maksa
edestänne, vaan vielä lisäksi pidämme huolta siitä, että mieheltä
sellaiselta kuin te, ei tästä lähin koskaan ole puuttuva rahaa;
ihmiset ovat luodut ainoastaan auttamaan toisiaan.

-- Olette oikeassa, sanoi Candide, sitä juuri on herra Pangloss
minulle aina sanonut; huomaan kyllä, että kaikki on järjestetty
maailmassa parhain päin.

Häntä pyydettiin ottamaan vastaan muutamia kultarahoja; hän otti ne
ja tahtoi antaa niistä velkakirjan; sitä hänen ei kuitenkaan sallittu
tehdä. Ja niinpä istuttiin pöytään.

-- Rakastatte varmaankin suuresti?... alkoi toinen.

-- Oi kyllä, vastasi Candide, rakastan suuresti neiti Kunigundaa.

-- Ei, sanoi toinen herroista, me kysymme teiltä, ettekö rakasta
suuresti bulgarien kuningasta.

-- En ollenkaan, sanoi hän, sillä en ole häntä koskaan nähnyt.

-- Kuinka? hän on ihanin kaikista kuninkaista ja meidän täytyy juoda
hänen maljansa.

-- Kovin kernaasti, hyvät herrat, sanoi Candide ja joi.

-- Se riittää, sanottiin hänelle, nyt olette te bulgarien tuki ja
turva, puoltaja ja sankari; teidän onnenne on taattu ja kunnian tie
viittaa teille.

Hänelle pantiin sitten heti raudat jalkoihin ja hänet vietiin
rykmenttiin.

Täällä häntä komennettiin kääntymään oikeaan ja vasempaan, nostamaan
kivääriä olalle ja laskemaan jalalle, tähtäämään, ampumaan, kulkemaan
juoksumarssissa; ja hänelle annettiin kolmekymmentä kepinlyöntiä.
Seuraavana päivänä hän teki harjoitukset jo vähän vähemmän huonosti
ja sai ainoastaan kaksi kymmentä lyöntiä; sitä seuraavana päivänä
hänelle annettiin ainoastaan kymmenen ja toverit katsovat häntä kuin
ihme-eläintä.

Candide oli itse vielä aivan hämmästyksissään eikä lainkaan selvillä
omasta sankaruudestaan. Eräänä kauniina kevätpäivänä pisti hänen
päähänsä lähteä kävelylle ja hän alkoi kulkea suoraan eteenpäin ollen
siinä uskossa, että ihmisillä samoin kuin eläimilläkin oli täysi
oikeus mielin määrin käyttää jalkojaan. Hän ei ollut vielä kävellyt
kahta peninkulmaakaan, kun jo neljä muuta kuusi jalkaa pitkää
sankaria saavutti hänet, sitoi hänet ja vei hänet tyrmään.

Häneltä kysyttiin lain mukaisessa järjestyksessä, mistä hän piti
enemmän: juosta kolmekymmentä kuusi kertaa kujaa koko rykmentin läpi
tai saada yht'aikaa kaksitoista lyijykuulaa aivoihinsa. Turhaan
vetosi hän ihmisen vapaaseen tahtoon, selittäen, ettei hän tahtonut
kumpaakaan. Hänen täytyi tehdä valintansa; ja sen Jumalan lahjan
voimalla, jota nimitetään vapaudeksi, hän vihdoin päätti juosta kujaa
kolmekymmentäkuusi kertaa; hän teki sen kaksi kertaa. Rykmentissä
oli kaksi tuhatta miestä, joten hän siis silloin yhteensä jo oli
saanut neljä tuhatta raipan iskua, jotka niskasta peräpakaroihin asti
raatelivat hänen hermojaan ja lihaksiaan. Kun kolmannen kujanjuoksun
piti alkaa, niin Candide, joka ei enää kestänyt enempää, pyysi sitä
armoa, että häneltä hyväntahtoisesti suvaittaisiin katkaista kaula.
Hänelle myönnettiinkin tämä suosionosoitus, hänen silmänsä sidottiin
ja hänen käskettiin laskeutua polvilleen.

Tällä hetkellä juuri sattui bulgarien kuningas kulkemaan siitä
ohitse; hän kyseli rikoksen laatua ja kun tällä kuninkaalla oli
suuret älyn lahjat, -- ymmärsi hän siitä kaikesta, mitä hän sai
kuulla, että Candide oli nuori metafyysikko, joka ei juuri mitään
tiennyt maailman menosta, ja hän armahti hänet jalomielisesti, joka
teko ansaitsee tulla ylistetyksi kaikissa sanomalehdissä ja kaikkina
aikoina.

Eräs kelpo haavalääkäri paransi Candiden kolmessa viikossa
Dioskorideen keksimillä lievikkeillä.

Hänellä oli jo vähän nahkaa ja hän osasi kävellä, kun sota syttyi
bulgarialaisten ja arabialaisten kuninkaiden välillä.



KOLMAS LUKU.

Kuinka Candide pelastautui bulgarialaisten käsistä ja mitä hänelle
sitten tapahtui.


On mahdotonta kuvitellakaan mitään sen kauniimpaa, sorjempaa,
loistavampaa ja paremmin järjestettyä kuin nuo molemmat sotajoukot,
joiden torvet, pillit, oboet, rummut, kanuunat saivat aikaan
sellaisen yhteissoinnun, että sen vertaista ei ole kuultu ikinä edes
helvetissäkään. Kanuunat kaatoivat ensin noin kuusi tuhatta miestä
kummaltakin puolen; senjälkeen riisti muskettituli noin yhdeksän tai
kymmenen tuhatta veijaria pois tästä maailmasta, joka on parhain
kaikista ja jonka pintaa he olivat olemuksellaan saastuttaneet;
pistin muodosti myöskin riittävän syyn muutamien tuhansien ihmisten
kuolemaan. Koko saavutus saattoi nousta noin kolmeenkymmeneen
tuhanteen sieluun.

Candide, joka vapisi niinkuin filosofi, pidättelihe parhaimpansa
mukaan piilossa tämän sankarillisen teurastuksen aikana.

Vihdoin kun molemmat kuninkaat paraikaa laulattivat _Te Deumia_
leirissään, päätti hän valita toisen paikan syitten ja seurausten
mietiskelylle.

Hän raivasi itselleen tien kuolleiden ja kuolevien ylitse ja
pääsi täten ensiksi erääseen naapurikylään; se oli tuhkana. Se
oli arabialais-kylä, jonka bulgarialaiset olivat polttaneet
kansan parasta valvovien lakien mukaisesti. Täällä makasi joka
paikassa pistimien ja luotien lävistämiä vanhuksia sekä heidän
vierellään kuolevia vaimoja, jotka puhkaistuin kurkuin pitelivät
lapsiaan rinnoillaan, tyttöjä, joilta oli vatsat halaistu ja jotka
viruivat henkitoreissaan tyydytettyään ensin muutamien sankarien
luonnollisia tarpeita; toiset rukoilivat puolipalaneina, että
heidät lopetettaisiin kokonaan. Ulos valuneita aivoja näkyi maassa
katkottujen käsien ja jalkojen seassa.

Candide pakeni kiireimmän kautta toiseen kylään: se kuului
bulgarialaisille ja arabialaiset sankarit olivat menetelleet siellä
aivan samoin. Candide jatkoi yhä matkaansa kuolonkamppailussa
nytkähtelevien jäsenten ja suitsevien raunioiden poikki ja saapui
siten vihdoin sotanäyttämön ulkopuolelle kantaen haarapussissaan
vähäisiä eväitään ja muistellen lakkaamatta Kunigundaa.

Kun hän saapui Hollantiin, olivat hänen ruokavaransa lopussa, mutta
koska hän oli kuullut kerrottavan, että kaikki ihmiset olivat
rikkaita tässä maassa ja lisäksi vielä kristittyjä, ei hän ollenkaan
epäillyt, etteikö häntä kohdeltaisi täällä yhtä hyvin kuin häntä oli
kohdeltu herra paroonin linnassa, ennenkuin hän siellä oli tullut
poisajetuksi neiti Kunigundan kauniiden silmien takia.

Hän anoi almua useilta arvokkailta ja vakavilta henkilöiltä, jotka
vastasivat hänelle, että jos hän vielä edelleen jatkaisi tämän
elinkeinon harjoittamista, suljettaisiin hänet kuritushuoneeseen
oppimaan elämisen taitoa.

Hän kääntyi sitten erään miehen puoleen, joka juuri oli
kokonaisen tunnin yhtämittaa suuren kuulijakunnan edessä puhunut
hyväntekeväisyydestä. Tämä saarnaaja katsoi häneen ja sanoi:

-- Mistä syystä te täällä olette? Oletteko kenties hyvän asian vuoksi?

Ei ole mitään seurausta ilman syytä, vastasi Candide vaatimattomasti;
kaikki on välttämättömyyden ketjussa ja parhain päin järjestetty; on
ollut välttämätöntä, että olen tullut poisajetuksi neiti Kunigundan
luota, että olen suorittanut kujanjuoksun, ja on välttämätöntä, että
kerjään leipäni siihen asti, kunnes voin sitä ansaita; kaikki tämä ei
voisi olla toisin.

-- Ystäväni, sanoi puhuja, uskotteko, että paavi on antikristus?

-- En ole ennen kuullut sitä, vastasi Candide; mutta oli hän sitä tai
tätä, niin pääasia on, että olen leivän puutteessa.

-- Et ansaitse saadakaan leipää, sanoi puhuja; mene tiehesi lurjus,
äläkä ikinä enää tule silmieni eteen!

Puhujan vaimo oli tällä välin pistänyt päänsä ulos ikkunasta ja
saatuaan selville, että siellä oli mies, joka epäili, olikohan paavi
antikristus, kumosi hän hänen päähänsä täysinäisen... Oi taivas,
kuinka korkealle naisten uskonnollinen innostus voikaan kohota!

Eräs mies, jota ei koskaan oltu kastettu, eräs kunnon anabaptisti,
nimeltä Jacques, näki tämän julman ja arvottoman tavan, jolla yhtä
hänen veljeään kohdeltiin, olentoa, jolla kuitenkin oli kaksi
höyhenetöntä jalkaa ja kuolematon sielu ja hän vei hänet kotiinsa,
puhdisti hänet, antoi hänelle leipää ja olutta, lahjoitti hänelle
kaksi floriinia ja tahtoipa vielä lisäksi opettaa häntä valmistamaan
persialaisia kankaitakin, jotka kuuluivat hänen erikoisalaansa ja
jotka, kuten tunnettua, tehdään kaikki Hollannissa.

Candide, joka melkein olisi tahtonut langeta polvilleen hänen
eteensä, huudahti:

-- Mestari Pangloss oli totta tosiaan oikeassa sanoessaan,
että kaikki tässä maailmassa on mahdollisimman hyvin; sillä
minua liikuttaa äärettömän paljon enemmän teidän erinomainen
jalomielisyytenne, kuin se kovuus, joka tuli minun osakseni tuon
mustamekkoisen herran ja hänen rouva puolisonsa puolelta.

Seuraavana päivänä hän kävelyllään kohtasi erään kerjäläisen, joka
ylt'yleensâ oli paiseiden peitossa. Hänen silmänsä olivat elottomat,
nenänpää pois tipahtanut, suu vinossa, hampaat mustat, hän puhui
käheästi korahdellen ja sai tavantakaa ankaria yskäkohtauksia ja joka
kohtauksella sylkäisi hän suustaan hampaan.



NELJÄS LUKU.

Kuinka Candide tapasi vanhan filosofian opettajansa, tohtori
Panglossin ja mitä sitten tapahtui.


Candide, joka tunsi vielä enemmän sääliä kuin inhoa tuota
kauhistuttavaa kerjäläistä kohtaan, -- antoi hänelle ne kaksi
floriinia, jotka hän oli saanut tuolta kunnon Jacques-anabaptistilta.
Aave tuijotti häneen kiinteästi, purskahti itkuun ja lankesi hänen
kaulaansa.

Candide peräytyi pelästyneenä.

-- Voi, sanoi tuo kurja raukka toiselle kurjalle, ettekö enää tunne
rakasta Panglossianne?

-- Mitä kuulenkaan, tekö se olettekin, rakas mestarini, ja tässä
surkuteltavassa tilassa! Mikä onnettomuus onkaan teitä kohdannut?
Minkätähden ette enää ole tuossa kauneimmassa kaikista linnoista? Ja
miten on käynyt neiti Kunigundan, tuon helmen neitsyeitten joukossa,
tuon luonnon mestariteoksen?

-- Menehdyn tähän paikkaan, huokasi Pangloss.

Heti vei Candide hänet anabaptistin talliin, jossa hän antoi hänelle
vähän leipää ja kun Pangloss hiukan oli tointunut, kysyi hän tältä
uudestaan:

-- Entä Kunigunda, miten on hänen laitansa?

-- Hän on kuollut, vastasi toinen.

Tämän kuullessaan Candide pyörtyi: hänen ystävänsä virvoitteli häntä
huonolla etikalla, jota sattumalta löytyi tilkkanen tallissa; vihdoin
avasi Candide jälleen silmänsä.

-- Kunigunda on kuollut! Voi sinua, sinä paras kaikista maailmoista,
minne häivytkään silmistäni! Mihin tautiin hän kuoli? Tai kenties
hän kuolikin sen johdosta, että hän näki, miten hänen herra isänsä
ankarilla potkuilla ajoi minut pois kauniista linnastaan?

-- Ei, sanoi Pangloss, bulgarialaiset sotilaat, halkaisivat hänen
vatsansa tehtyään hänelle ensin väkivaltaa niin paljon kuin yleensä
naiselle voi tehdä. He löivät myöskin kallon puhki herra paroonilta,
joka tahtoi häntä suojella. Rouva paroonitar silvottiin palasiksi,
ja minun holhokkiraukkani joutui aivan saman kohtelun alaiseksi
kuin hänen sisarensakin, ja mitä itse linnaan tulee, niin siitä ei
jäänyt kiveä kiven päälle, ei ainoatakaan latoa, ei lammasta, ankkaa
eikä puuta; mutta meidät on hyvin kostettu, sillä arabialaiset
menettelivät aivan samoin eräässä naapuri-linnassa, joka kuului
muutamalle bulgarialaiselle paroonille.

Tämän selostuksen aikana Candide pyörtyi uudestaan, mutta tultuaan
jälleen tajuihinsa ja sanottuaan kaikki, mitä hänen tässä tapauksessa
tuli sanoa, alkoi hän pohtia syytä ja seurausta ja sitä riittävää
aihetta, joka oli saattanut Panglossin noin surkuteltavaan tilaan.

-- Voi, sanoi Pangloss, se on rakkaus, rakkaus, tuo ihmissuvun
lohduttaja, maailmojen ylläpitäjä, kaikkien tuntevien olentojen
sielu, hellä rakkaus.

-- Voi, niin, sanoi Candide, myöskin minä olen tuntenut tämän
rakkauden, tuon sydänten hallitsijan, tuon sielun meidän sielussamme;
se ei ole tosin minulle koskaan tuottanut muuta kuin yhden suudelman
ja parikymmentä potkua takapuoleen. Kuinka on tämä kaunis syy voinut
aiheuttaa niin kammottavan seurauksen?

Pangloss vastasi seuraavasti:

-- Oi rakas Candideni, tehän tunsitte Paquetten, tuon kunnianarvoisen
paroonittaremme soman seuranaisen; hänen sylissään olen saanut
maistaa niitä paratiisin iloja, jotka ovat aiheuttaneet nämä helvetin
vaivat, jotka nyt minua jäytävät; hän oli tuon sairauden saastuttama,
ja on ehkä nyt jo kuollutkin siihen. Paquette oli saanut tämän
lahjan eräältä hyvin oppineelta fransiskaani-munkilta, joka oli sen
ammentanut suoraan alkulähteestä, sillä hän oli saanut sen eräältä
vanhalta kreivittäreltä, joka oli saanut sen eräältä ratsuväen
kapteenilta, joka taas sai kiittää siitä erästä markiisitarta, joka
oli vuorostaan siitä velassa eräälle hovipojalle, joka oli saanut
sen eräältä jesuiitalta, joka ollen noviisi oli vastaanottanut
sen suoraan alenevassa polvessa eräältä Kristoffer Kolumbuksen
seuralaiselta. Mitä minuun tulee, niin en enää tartuta sitä
keneenkään, sillä olen mennyttä miestä.

-- Oi, Pangloss, huudahti Candide, onpa tuo omituinen sukutaulu.
Perkele itse taitaa sitten olla sen kanta-isä, vai kuinka?

-- Ei ollenkaan, vastasi tuo suuri mies, se oli vallan välttämätön
asia, tuiki tarpeellinen aines tässä parhaimmassa kaikista
maailmoista; sillä jollei Kolumbus eräällä Amerikan saarella olisi
saanut tätä tautia, joka myrkyttää luomisen lähteen, joka usein
suorastaan ehkäisee sikiämisen ja ilmeisesti on ristiriidassa
luonnon suuren tarkoitusperän kanssa, ei meillä olisi suklaatia eikä
kosinellia; vielä lisäksi on huomattava, että tähän päivään asti tämä
tauti on jäänyt tunnusmerkilliseksi yksinomaan meidän maanosallemme
samoin kuin oppiriidatkin. Turkkilaiset, intialaiset, persialaiset,
kiinalaiset, siamilaiset, japanilaiset eivät tunne sitä vielä;
mutta on olemassa kyllä riittävä syy otaksua, että hekin vuorostaan
joidenkin vuosisatojen kuluttua tulevat sen tuntemaan. Toistaiseksi
se on tehnyt ihailtavia edistysaskelia meidän keskuudessamme ja
etenkin noissa suurissa, hyvinkasvatetuista ja kunniallisista
palkkasotureista muodostetuissa armeijoissa, jotka määräävät
valtioiden kohtalot; saa olla varma siitä, että kun kolmekymmentä
tuhatta miestä seisoo sotarintamassa yhtä suurta vastustajajoukkoa
vastassa, niin on kummallakin puolen noin kaksikymmentä tuhatta
kuppatautista.

-- Onpa tuo todellakin ihailtavaa, sanoi Candide, mutta nyt meidän
täytyy saada teidät terveeksi.

-- Kuinka se olisi mahdollista, sanoi Pangloss; minulla ei ole
killinkiäkään, rakas ystävä, ja koko maapallollamme ei ole
ainoatakaan paikkaa, jossa voisi saada suoneniskua ja peräruisketta
ilmaiseksi.

Kun Candide kuuli tämän, huomasi hän, mitä oli tehtävä: hän meni
rukoilemaan apua armeliaalta anabaptisti Jacques'ilta ja kuvaili
hänelle niin liikuttavasti sen tilan, johon hänen ystävänsä oli
joutunut, että tuo hyvä mies heti otti turviinsa tohtori Panglossin
ja antoi parantaa hänet omalla kustannuksellaan. Näissä parannuksissa
kadotti Pangloss ainoastaan yhden silmän ja yhden korvan. Hän
kirjoitti hyvin ja osasi erinomaisesti laskea, jonka vuoksi
anabaptisti Jacques otti hänet kirjanpitäjäkseen.

Kun hän kaksi kuukautta myöhemmin oli pakotettu liikeasioittensa
vuoksi matkustamaan Lissaboniin, otti hän molemmat filosofit mukaansa
laivalle. Pangloss selitti hänelle, kuinka kaikki oli niin hyvin,
ettei paremmin voinut olla. Jacques ei ollut aivan sitä mielipidettä.

-- Ihmiset ovat varmaankin hiukan turmelleet luontoa, sanoi
hän, sillä eiväthän he ole syntyneet susiksi, mutta ovat
kumminkin sellaisiksi muuttuneet. Jumala ei ole antanut heille
kaksikymmentäneljä-naulaisia tykkejä eikä pistimiä, mutta he ovat
laittaneet itselleen sellaisia hävittääkseen toisiaan. Entä mitä
sanotte vararikoista ja oikeudesta, joka anastaa vararikon tekijän
koko omaisuuden vetäen nenästä saamamiehiä!

-- Kaikki tämä on aivan välttämätöntä, vastasi yksisilmäinen
tohtori; yksityisten onnettomuudet edistävät yleistä hyvinvointia,
joten siis kaikki on väin sitä paremmin, mitä enemmän on yksityisiä
onnettomuuksia.

Hänen näin puhellessaan oli ilma synkistynyt, tuulet puhalsivat
kaikista neljästä ilmansuunnasta ja juuri kun Lissabonin satama alkoi
näkyä, yllätti laivan hirvittävin rajumyrsky, mitä milloinkaan vielä
on nähty.



VIIDES LUKU.

Myrsky, haaksirikko, maanjäristys ja miten tohtori Panglossin,
Candiden ja anabaptisti Jacquesin siinä kävi.


Toiset puolet matkustajista olivat aivan heikkoja, puolikuolleita
siitä sanoin kuvaamattomasta häiriöstä, jonka laivan keinuminen oli
aiheuttanut heidän hermostossaan ja heidän ruumiinsa edestakaisin
vellovissa nesteissä, joten heillä ei ollut edes voimaa olla
levottomia vaaran uhatessa. Toiset taas huusivat ja rukoilivat.
Purjeet olivat siekaleina, mastot poikki, laiva vuoti kovasti. Työtä
yrittivät tehdä vielä jotkut, jotka siihen kykenivät, mutta kukaan ei
kuullut toistaan, kukaan ei pitänyt komentoa.

Anabaptisti avusti vähän laivan ohjaamisessa kannella; äkkiä
eräs raivostunut merimies antoi hänelle niin ankaran iskun,
että hän putosi pitkäkseen kannelle, mutta antamastaan iskusta
sai tämä myös itse niin tuiman töytäyksen, että hän pää edellä
paiskautui laivanpartaan yli; hän tarttui kuitenkin kiinni erääseen
maston tynkään ja jäi siihen riippumaan. Hyväsydäminen Jacques
riensi hätään, auttoi hänet ylös, mutta keikahti samassa siinä
ponnistellessaan yli laidan ja putosi mereen aivan merimiehen silmien
edessä, joka antoi hänen hukkua viitsimättä lahjoittaa hänelle edes
yhtä ainoaa silmäystä.

Candide lähestyi samassa, ja ehti nähdä hyväntekijänsä vielä
silmänräpäyksen ajan aaltojen pinnalla, jonne hän kuitenkin heti
vaipui kadoten sinne ainiaaksi. Hän tahtoi heittäytyä hänen,
jälkeensä mereen, mutta filosofi Pangloss esti hänet siitä
todistamalla, että Lissabonin sataman edusta oli luotu varta vasten
juuri sentähden, että tämä anabaptisti siihen hukkuisi.

Sillä aikaa kun hän todisti tätä, hajosi laiva kokonaan, kaikki
menivät pohjaan lukuunottamatta Panglossia, Candidea ja tuota raakaa
merimiestä, joka oli syynä hyveellisen anabaptistin hukkumiseen.
Tuo lurjus ui onnellisesti rannalle, jonne myös Pangloss ja Candide
pääsivät erään laudanpätkän avulla.

Kun he jonkun verran olivat toipuneet, lähtivät he kävelemään
Lissabonia kohti: heille oli jäänyt vielä jonkun verran rahaakin,
jonka avulla he toivoivat pelastuvansa nälkäkuolemasta samoin kuin
olivat pelastuneet myrskystäkin.

Mutta tuskin olivat he hyväntekijänsä kuolemaa itkien astuneet
jalallaan kaupunkiin, kun he jo tunsivat maan jalkojensa alla
vapisevan; meri kohosi kuohuen satamissa ja murskasi kaikki laivat,
jotka olivat ankkurissa; liekki- ja tuhkapyörteet peittivät kadut
ja torit; talot luhistuivat, katot suistuivat maahan, perustukset
sortuivat. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä hautautui raunioihin, miehiä
ja naisia, kansaa kaiken-ikäistä.

Merimies päästi kirouksen, ja virkkoi vihellellen:

-- Täällä voi ansaita jotakin.

-- Mikä voinee olla riittävä syy tähän ilmiöön? sanoi Pangloss.

-- Nyt on maailman loppu! huudahti Candide.

Mutta merimies kiiruhti heti raunioiden sekaan, uhmaten itse kuolemaa
löytääkseen rahaa, löysikin, anasti itselleen, joi itsensä humalaan;
ja nukuttuaan jälleen päänsä selväksi hän osti rakkautta ensimäiseltä
myötämieliseltä lutkalta, jonka hän tapasi hävitettyjen talojen
raunioilla, kuolevien ja kuolleiden keskellä.

Pangloss nykäsi häntä kuitenkin hiasta:

-- Ystäväni, sanoi hän, tämä ei ole oikein; teillä ei ole
yleismaailmallista järkeä; valitsette huonosti aikanne.

-- Piru vieköön, vastasi tämä, olen merimies ja Bataviassa syntynyt,
neljä retkeä olen tehnyt Japaniin ja joka kerralla olen polkenut
ristinkuvaa, puhu mitä tahdot yleismaailmallisesta järjestä, niin
tapasitpa nyt mestarisi!

Muutamat sortuvat kiven lohkareet olivat sattuneet Candideen, hän
virui haavoittuneena kadulla, muran peitossa; hän sanoi Panglossille:

-- Voi, hanki minulle vähän viiniä ja öljyä, olen aivan
kuolemaisillani.

-- Tämä maanjäristys ei ole mikään erikoisen uusi ilmiö, vastasi
Pangloss, Liman kaupungissa Amerikassa oli viime vuonna aivan
samantapainen tärinä; samat syyt, samat seuraukset; on varmaankin
olemassa jonkinlainen maanalainen rikkikivivyöhyke Liman ja
Lissabonin välillä.

-- Se on hyvin mahdollista, sanoi Candide, mutta tuo Jumalan nimessä
minulle vähän viiniä ja öljyä.

-- Kuinka, mahdollista! vastasi filosofi, uskallan väittää, että se
on todistettu asia.

Candide meni tainnoksiin ja Pangloss toi hänelle vähän vettä lähellä
olevasta kaivosta.

Seuraavana päivänä he harhaillessaan raunioiden lomissa löysivät
vähän suuhun pantavaa ja saivat siitä jälleen uutta voimaa; sitten he
alkoivat niinkuin muutkin auttaa kuolemasta pelastuneita asukkaita
koettaen lievittää heidän kärsimyksiään.

Muutamat kaupunkilaiset, joille he olivat olleet avullisia,
toimittivat heille niin hyvän päivällisen kuin sellaisessa
hävityksessä suinkin oli mahdollista. Siitä huolimatta ateria oli
surullinen; kestivieraat kostuttivat leipänsä kyynelillään; mutta
Pangloss lohdutti heitä vakuuttaen, että asiat eivät voineet olla
toisin.

-- Sillä, sanoi hän, kaikki tämä on parhain päin järjestetty. Sillä
jos kerran tulivuori on Lissabonissa, niin ei se voi olla missään
muualla. Sillä ei ole mahdollista, että mikään on muualla kuin missä
se on, sillä kaikki on hyvin.

Pieni inkvisitsionin palvelukseen kuuluva musta mies, joka istui
hänen vieressään, ryhtyi nyt kohteliaasti puheisiin ja sanoi:

-- Nähtävästi ei herra usko perisyntiin, sillä jos kaikki on parhain
päin, ei ole myöskään syntiinlankeemusta eikä rangaistusta.

-- Pyydän mitä alamaisimmin anteeksi Teidän Ylhäisyydeltänne, vastasi
Pangloss vieläkin kohteliaammin, mutta ihmisen syntiinlankeemus
ja kirous olivat aivan välttämättömiä tässä parhaimmassa kaikista
maailmoista.

-- Herra ei siis usko vapaaseen tahtoon? sanoi inkvisiittori.

-- Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi, sanoi
Pangloss, mutta vapaa tahto kuuluu absoluuttiseen välttämättömyyteen,
sillä oli välttämätöntä että meillä oli vapaa tahto, sillä juuri
määrätty tahto...

Pangloss oli juuri keskellä selitystään, kun inkvisiittori antoi
päällään merkin asemiehelleen, joka paraillaan kaatoi hänen lasiinsa
Porton eli Oporton viiniä.



KUUDES LUKU.

Kuinka maanjäristyksen torjumiseksi toimeenpantiin juhlallinen
autodafee ja kuinka Candide sai selkäänsä.


Tämän maanjäristyksen jälkeen, joka oli hävittänyt kolme neljättä
osaa Lissabonista, eivät maan viisaat tienneet sen tehokkaampaa
keinoa estääkseen kaupunkia täydellisesti tuhoutumasta, kuin
toimittaa kansalle juhlallinen autodafee. Coimbran yliopisto oli
nimittäin antanut sellaisen lausunnon, että pettämättömin keino
maanjäristysten estämiseksi oli suurilla juhlallisuuksilla julkisesti
kärventää muutamia henkilöitä.

Sentähden olikin jo otettu kiinni muuan biskaijalainen, josta oli
toteennäytetty, että hän oli nainut oman kumminsa, sekä kaksi
portugalilaista, jotka ollen Mooseksen uskolaisia kananpoikasta
syödessään olivat leikanneet siitä rasvan pois. Edellämainitun
päivällisen jälkeen vangittiin myöskin tohtori Pangloss ja hänen
oppilaansa Candide, edellinen senvuoksi, että hän oli puhunut,
jälkimäinen senvuoksi, että hän oli kuunnellut hyväksyvällä ilmeellä.
Molemmille annettiin oma komeronsa, joka oli erittäin raikas ja siitä
hyvä, ettei auringonvalo ainakaan koskaan siellä häirinnyt.

Viikon kuluttua puetettiin molemmat kuolinpukuun ja heidän päänsä
koristettiin paperista tehdyillä hiipoilla. Candiden hiippa ja puku
olivat kirjaillut alaspäin loimuavilla liekeillä ja pirunkuvilla,
joilla ei ollut häntää eikä kynsiä, jota vastoin tohtorin piruilla
oli nämä ruumiinosat ja myöskin hänen liekkinsä loimusivat ylöspäin.

Näin puettuina he saivat kulkea juhlasaatossa sekä kuunnella
sitten hyvin mahtipontista saarnaa, jonka jälkeen tuli erittäin
kaunista kirkkomusiikkia. Candidea lyötiin laulun tahdin mukaan;
biskaijalainen ja ne molemmat henkilöt, jotka eivät olleet tahtoneet
syödä rasvaa, poltettiin ja Pangloss hirtettiin, vaikka tämä oli
vasten tapoja.

Samana päivänä tapahtui uusi maanjäristys hirvittävällä ryskeellä.

Candide oli kauhusta ja hämmästyksestä puolipyörryksissä, hän oli
yltä päältä veressä, värisi koko ruumiiltaan ja sanoi itsekseen:

-- Jos tämä on parhain mahdollinen maailma, niin millaisia
lienevätkään sitten ne muut? Selkäsaunasta en vielä sanoisi mitään,
selkäänihän sain jo bulgarialaisiltakin. Mutta voi sinua rakas
ystäväni Pangloss, suurin kaikista filosofeista, että minun piti
nähdä sinun riippuvan hirressä tietämättä edes miksi! Voi sinä minun
rakas anabaptistini, paras kaikista ihmisistä, että sinun piti
hukkua satamaan! Voi neiti Kunigunda, helmi tyttöjen seassa, oliko
todellakin välttämätöntä, että sinulta piti puhkaistaman vatsa!

Hän yritti lähteä pois, mutta pysyi tuskin jaloillaan kaiken sen
saarnaamisen, ruoskimisen, synninpäästön ja siunauksen jälkeen, mikä
hänen osakseen oli tullut.

Samassa tuli hänen luokseen muuan vanha muori, joka puhutteli häntä
seuraavasti:

-- Älä ole milläsikään, poikaseni, ole hyvällä mielellä ja seuraa
minua.



SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka muuan vanha muori otti Candiden hoivaansa ja kuinka hän
jälleen löysi rakkautensa esineen.


Candide ei lainkaan ollut hyvällä mielellä, mutta hän seurasi
kuitenkin muoria erääsen tuparähjään. Muori antoi hänelle
voiderasian, jonka sisällöllä hänen piti hieroa itseään, antoi
myöskin syömistä ja juomista sekä osoitti hänelle lisäksi pienen,
verrattain siistin vuoteen; vuoteen vieressä oli täydellinen puvusto.

-- Syökää, juokaa, nukkukaa, sanoi hän, ja suojelkoon teitä Pyhä
Neitsyt, hänen ylhäisyytensä pyhä Antonius Padualainen ja hänen
ylhäisyytensä pyhä Compostellan Jakob. Tulen huomenna takaisin.

Candide, joka vieläkin oli aivan ällistyksissään sen kaiken johdosta,
mitä hän oli saanut nähdä ja kokea ja vielä enemmän tämän vanhan
eukon armeliaisuudesta, tahtoi suudella, hänen kättään.

-- Minun käteni ei suinkaan ole se, jota teidän tulee suudella,
sanoi muori; huomenna palaan. Hierokaa itseänne voiteella, syökää ja
nukkukaa.

Kaikista onnettomuuksistaan huolimatta Candide söi ja nukkui.

Seuraavana päivänä toi eukko hänelle aamiaista, tarkasti hänen
selkäänsä, hieroi itse häntä eräällä toisella voiteella. Hän toi
sitten taas päivällistä, palasi vielä illallakin ja toi illallista.

Sitä seuraavana päivänä hän uudisti saman menettelyn.

-- Kuka te olette? kysyi Candide joka kerralla. Mistä johtuu kaikki
tämä hyvyys? Ja millä voin osoittaa teille kiitollisuuttani?

Tuo hyvä eukko ei koskaan vastannut mitään. Illan suussa hän taas
palasi, mutta tällä kertaa hän ei tuonutkaan illallista.

-- Tulkaa kanssani, sanoi hän, älkääkä virkkako sanaakaan.

Eukko tarttui hänen käsipuoleensa ja niin he kävelivät noin
neljännes-peninkulman maaseudulle päin; silloin he saapuivat erääseen
yksinäiseen, puutarhojen ja kanavien ympäröimään taloon.

Muori koputti eräälle pienelle ovelle; se avautui. Salaportaita
myöten johdatti hän sitten Candiden erääseen kullanväriseen
salonkiin, istutti hänet kauniisti kirjaillulle sohvalle, sulki oven
ja meni tiehensä.

Candide luuli uneksivansa, koko hänen entinen elämänsäkin oli hänestä
vain kuin paha uni, nykyhetki sensijaan vallan autuaallinen.

Vähän ajan kuluttua palasi muori; hän tuki voimiensa takaa erästä
vapisevaa, hunnutettua naista, jonka ryhti oli majesteetillinen ja
koko puku ylt'yleensâ säihkyvien jalokivien peitossa.

-- Ottakaa pois huntu, sanoi eukko Candidelle.

Nuorukainen lähestyi, ja kohotti hunnun kainolla kädenliikkeellä.

Mikä hetki! Mikä yllätys!

Hän luuli näkevänsä nti Kunigundan. Ja hän näki hänet todellakin, se
oli hän itse ilmielävänä.

Voimat pettivät hänet, hän ei saanut esille ainoatakaan sanaa,
vaan vaipui tajuttomana hänen jalkoihinsa, Kunigunda taaskin uupui
sohvalle.

Muori priiskoitteli heidän päälleen väkiviinansekaisia vesiä. Siitä
he vähitellen tointuivat ja alkoivat puhutella toisiaan. Ensiksi
oli heidän puheensa vain katkonaisia sanoja, sitten risteileviä
kysymyksiä ja vastauksia, huokauksia, kyyneleitä, huutoja.

Eukko neuvoi heitä pitämään niin vähän meteliä kuin suinkin ja jätti
heidät sitten omiin hoteisiinsa.

-- Ah, oletteko siis todellakin siinä, sanoi Candide, te elätte siis,
ja minä tapaan teidät täällä Portugalissa! Teitä ei olekaan siis
raiskattu! Teiltä ei olekaan siis vedetty vatsaa halki, niinkuin
filosofi Pangloss minulle vakuutti?

-- Onpa niinkin, vastasi kaunis Kunigunda, mutta ihminen ei aina
kuole tämänlaatuisista tapaturmista.

-- Mutta onko totta, että teidän isänne ja äitinne ovat tapetut?

-- Se on liiankin totta, vastasi Kunigunda itkien.

-- Entä veljenne?

-- Veljeni on myöskin tapettu.

-- Ja minkätähden olette te Portugalissa? Ja kuinka saitte tietää,
että minä olin täällä? Ja minkä kummallisen seikkailun varjossa
olette tuottaneet minut tähän taloon?

-- Kerron teille kyllä kaikki, vastasi nuori nainen; mutta sitä ennen
täytyy teidän ensin kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut
sen viattoman suudelman jälkeen, jonka minulle annoitte ja niiden
potkujen jälkeen, jotka sen johdosta saitte.

Candide totteli häntä syvällä kunnioituksella. Ja vaikkakin hän vielä
oli hyvin hämmästynyt, vaikkakin hänen äänensä oli heikko ja värisevä
ja vaikkakin hänen selkärankaansa vielä vähän kolotti, kertoi hän
kuitenkin Kunigundalle mitä suurimmalla suorasukaisuudella kaikki,
mitä hän oli saanut kokea heidän eroamisensa jälkeen.

Kunigunda kuunteli häntä silmät taivasta kohti kohotettuina.
Hän uhrasi viljalti kyyneleitä hyvän anabaptistin ja Panglossin
kuolemalle, jonka jälkeen hän seuraavin sanoin alkoi puhua
Candidelle, joka ei antanut ainoankaan sanan mennä hukkaan ja joka
aivan söi häntä silmillään.



KAHDEKSAS LUKU

Kunigundan tarina


Makasin vuoteessani ja olin juuri syvässä unessa, kun taivas katsoi
hyväksi lähettää bulgarialaiset kauniiseen Tunder-ten-Tronckhin
linnaan; he pistivät kuoliaaksi isäni ja veljeni ja silpoivat äitini
pieniksi palasiksi. Eräs suuri, kuuden jalan pituinen bulgarialainen,
joka huomasi, että tässä näytelmässä olin kadottanut tajuntani,
ryhtyi tekemään minulle väkivaltaa. Tämä herätti minut jälleen
tietoisuuteen, toinnuin ennalleni, purin, kynsin, tahdoin repiä
silmät pois päästä tuolta suurelta bulgarialaiselta, tietämättä
ollenkaan, että kaikki tämä, mikä tapahtui isäni linnassa, oli
yleisten tapojen vaatimaa: Tuo raakalainen iski minua puukolla
vasempaan kupeeseen, jossa minulla vieläkin on arpi.

-- Voi, tahtoisin mielelläni nähdä sen, sanoi viaton Candide.

Ehditte kyllä vielä, sanoi Kunigunda, mutta antakaa minun nyt jatkaa.

-- Jatkakaa, sanoi Candide.

Kunigunda jatkoi siitä, mihin oli lopettanut:

Eräs bulgarialainen kapteeni tuli samassa sisälle, ja näki minun
makaavan siinä verissäni. Mutta sotamies ei antanut häiritä itseään.
Silloin kapteeni suuttui siitä epäkunnioituksesta, jota tuo
raakalainen häntä kohtaan osoitti, ja tappoi hänet aivan päälleni.
Sitten hän antoi sitoa minut ja vei minut sotavankina leiriinsä.
Siellä pesin niitä vähäisiä paitoja, mitä hänellä oli, ja keitin
hänen ruokaansa. Hänen mielestään olin kovin sievä, mitäpä siitä
salaisin, ja mitä häneen itseensä tulee, niin täytyy minun tunnustaa,
että hän oli hyvin sorjatekoinen ja että hänen ihonsa oli valkea ja
hivelevän pehmeä; muuten ei hän paljoakaan ymmärtänyt henkevyydestä
eikä filosofiasta, ja saattoi heti nähdä, ettei hän ollut nauttinut
tohtori Panglossin kasvatusta.

Kun hän kolmen kuukauden kuluttua oli kyllästynyt minuun sekä
myös kuluttanut loppuun kaikki rahansa, möi hän minut eräälle don
Issaskar-nimiselle juutalaiselle, jolla oli liikeasioita sekä
Hollannissa että Portugalissa ja joka oli intohimoisesti naisiin
menevä. Tämä juutalainen kiintyi suuresti minun persoonaani, mutta
hän ei hyötynyt minusta mitään; minun oli paljon helpompi vastustaa
häntä kuin tuota bulgarialaista sotilasta: kunniallinen tyttö voidaan
kyllä raiskata kerta, mutta siitä hänen hyveellisyytensä vain
vahvistuu. Suostutellakseen minua vei tuo juutalainen minut tähän
maataloon, jossa nyt näette minut. Tähän asti olin luullut, ettei
maan päällä ollut mitään niin kaunista kuin Thunder-ten-Tronckhin
linna; tästä harhaluulosta olen nyt päässyt.

Eräänä päivänä kun olin messussa, näki suurinkvisiittori minut; hän
katseli minua kauan ja lähetti sitten minulle sanan, että hänen
täytyi saada puhella kanssani salaisista asioista. Minut vietiin
hänen palatsiinsa; ilmaisin hänelle ylhäisen syntyperäni ja hän
puolestaan valkaisi minulle, kuinka alentavaa oli arvolleni kuulua
israeliitalle. Don Issaskarille tehtiin nyt hänen puolestaan ehdotus,
että minut luovutettaisiin hänen ylhäisyydelleen. Mutta don Issaskar,
joka on hovin pankkiiri ja luoton-antaja, ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan. Inkvisiittori uhkasi häntä roviolla. Vihdoin tuo
kunnon juutalainen säikähdyksissään teki sellaisen kauppasopimuksen,
että talo ja minä kuuluisimme molemmille yhteisesti, että
juutalaisella olisi maanantait, perjantait ja sabbattipäivä ja
inkvisiittorilla kaikki muut päivät viikossa. Jo puoli vuotta on tämä
sopimus ollut voimassa. Eikä se ole suinkaan kiilunut aivan ilman
riitaisuuksia; sillä usein on ollut epätietoista, kuuluuko lauantain
ja sunnuntain välinen yö vanhaan tai uuteen testamenttiin. Omasta
puolestani olen tehnyt vastarintaa kummallekin ja luulen, että se
juuri on aiheuttanut sen, että minua aina on rakastettu.

Kuitenkin suvaitsi herra inkvisiittori puolittain torjuakseen
maanjäristyksen uhkaa, puolittain levottuuttaakseen don Issaskaria,
panna toimeen autodafeen. Minulle hän teki sen kunnian, että hän
kutsui minut sinne ja antoi minulle erittäin edullisen paikan. Messun
ja itse toimituksen välillä tarjottiin meille naisille virvokkeita.
Minua kauhistutti tosiaan jo suuresti nähdä poltettavan noita kahta
juutalaista ja tuota kunnon biskaijalaista, joka oli nainut kumminsa.
Mutta mikä olikaan hämmästykseni, tuskani ja pelästykseni, kun erään
_san beniton_ ja hiipan alta olin erottavinani Panglossin haahmon.
Hieroin silmiäni, tarkistin näköni, ja näin miten hänet vedettiin
hirteen, jolloin menin tainnoksiin.

Tuskin olin siitä tointunut, kun näin teidät edessäni paljaaksi
riisuttuna, apposen alasti; se oli kauhistukseni, hämmästykseni,
tuskani ja epätoivoni huippu. Sillä voinpa vakuuttaa teille, että
teidän ihonne on vielä valkeampi, herkänheleämpi kuin bulgarialaisen
kapteenini. Tämä näky teki kaksinkertaiseksi kaikki ne tunteet, jotka
jo muutenkin minua rasittivat ja hivuttivat. Koetin huutaa, tahdoin
sanoa: "Heretkää, raakalaiset!" mutta ääni takertui kurkkuuni ja
huutoni olisivat olleetkin turhat.

Sitten kun teidät oli oikein kypsäksi ruoskittu, aloin kysellä
itseltäni, kuinka on selitettävissä, että rakastettava Candide ja
viisas Pangloss ovat Lissabonissa, toinen ottaakseen vastaan sata
raipanlyöntiä ja toinen tullakseen hirtetyksi herra inkvisiittorin
käskystä, jonka viimeksimainitun lemmitty minulla on kunnia olla?
Pangloss on minua siis julmasti pettänyt sanoessaan, että kaikki aina
käy mahdollisimman hyvin tässä maailmassa.

Olin syvästi liikutettu ja järkytetty, toisin vuoroin aivan poissa
suunniltani, toisin vuoroin taas vähällä kuolla väsymyksestä.
Päässäni pyörivät kaikenlaiset kuvat: isäni, äitini ja veljeni
murha, tuon hävyttömän bulgarialaissotilaan tihutyö ja puukonisku,
jonka sain häneltä, orjuuteni, kyökkipiian toimeni, bulgarialainen
kapteenini, tuo kurja don Issaskar ja tuo inhoittava inkvisiittorini,
tohtori Panglossin hirttäminen ja tuo suuri, juhlallinen _miserere_,
jonka aikana teitä ruoskittiin ja ennenkaikkea se suudelma, jonka
annoin teille kaihtimen takana, silloin kun viimeksi näin teidät.
Kiitin sydämessäni Jumalaa, joka oli saattanut teidät jälleen
luokseni niin monien koettelemuksien jälkeen.

Käskin vanhan apu-eukkoni pitää huolta teistä ja tuoda teidät
tänne heti kun se vain kävisi päinsä. Hän on tehnyt erittäin hyvin
tehtävänsä; joten minulla nyt on ollut onni nähdä teidät jälleen,
kuulla teitä ja puhua teille...

Teillä mahtaa olla verinen nälkä, minulla on myöskin hyvä ruokahalu,
alottakaamme sentähden illallisesta.

He istuutuivat sitten pöytään molemmat; ja illallisen jälkeen
asettuivat he jälleen tuolle kauniille leposohvalle, josta jo äsken
puhuimme. Siinä he olivat vieläkin samalla paikalla, kun signor
don Issasskar, toinen talon molemmista isännistä, astui sisälle.
Oli sabbatti-päivä; hän tuli sentähden nauttimaan oikeuksistaan ja
ilmituomaan hellää rakkauttaan.



YHDEKSÄS LUKU.

Mitä Kunigundalle, Candidelle, suurinkvisiittorille ja juutalaiselle
sitten tapahtui.


Tämä Issaskar oli kuumaverisin hebrealainen, mitä vielä milloinkaan
on nähty Israelissa sitten Babylonin vankeuden.

-- Sinä galilealainen narttu, huusi hän, eikö sinulle enää riitä
herra suur-inkvisiittorikaan, pitääkö tämän lurjuksenkin vielä
lisäksi jakaa kanssani.

Näin sanoen hän veti esiin pitkän tikarin, joka hänellä aina oli
mukanaan, ja hyökkäsi Candiden kimppuun luullen vastapuoluettaan
aseettomaksi. Mutta kunnon westfalilaisemmepa olikin puvustonsa
mukana saanut muorilta myöskin kauniin sapelin. Ja vaikka hän olikin
hyvin lempeä tavoiltaan ja luonnonlaadultaan, veti hän nyt esiin
miekkansa ja survaisi israeliitan kuoliaaksi lattialle kauniin
Kunigundan jalkojen juureen.

-- Pyhä Neitsyt, huusi tämä, miten meidän nyt käy! Ihminen on
surmattu täällä minun luonani! Jos oikeudenpalvelijat tulevat, niin
olemme hukassa!

-- Jos Panglossia ei olisi hirtetty, sanoi Candide, antaisi hän
meille nyt hyvän neuvon tässä pulassa, sillä hän oli suuri filosofi.
Mutta paremman puutteessa voimme kysyä neuvoa muoriltamme.

Hän oli hyvin viisas vanha nainen ja alkoi juuri jaella neuvojaan,
kun toinen pieni ovi avautui. Tunti oli kulunut puoliyöstä, sunnuntai
oli alkanut; ja tämä päivä kuului hra inkvisiittorille.

Hän astuu siis sisälle ja näkee kaikki: ruoskittamansa Candiden
edessään miekka kädessä, kuolleen ruumiin lattialla, pelästyneen
Kunigundan ja eukkopahasen, joka paraillaan oli jakelemassa neuvojaan.

On tärkeätä tietää, mitä tällä hetkellä tapahtui Candiden sielussa ja
mihin suuntaan hänen ajatuksensa kulkivat.

Jos tämä pyhä mies nyt huutaa apua, ajatteli hän, joudun ehdottomasti
poltettavaksi. Saman voi hän tehdä myös Kunigundalle. Hän on
säälimättömästi ruoskittanut minua, hän on kilpakosijani. Ja kun
kerran nyt olen päässyt tappamisen vauhtiin, lienee parasta etten
siekaile.

Tämä ajatuksenjuoksu oli selvä ja nopea, ja antamatta
suur-inkvisiittorille aikaa toipua hämmästyksestään hän lävisti hänet
miekallaan kaataen hänet juutalaisen viereen.

-- Se oli jo toinen, sanoi Kunigunda. Nyt ei ole mikään armahdus
mahdollinen enää, me olemme kirkonkirouksessa, viimeinen hetkemme
on tullut. Mutta kuinka herran nimessä te olette voinut, te, joka
luonnostanne olette niin lempeä, kahdessa minuutissa tappaa sekä
juutalaisen että papin?

-- Kaunis neitiseni, vastasi Candide, kun ihminen on rakastunut,
mustasukkainen ja inkvisitsionin ruoskittama, niin ei hän enää ole
tekojensa herra.

Silloin puuttui myös muori puheisiin ja sanoi:

-- Tallissa on kolme andalusialaista hevosta sekä kaikki tarvittavat
satulat ja suitset. Laittakoon uljas Candide ne lähtökuntoon.
Rouvalla on tukaatteja ja timantteja; nouskaamme nopeasti hevosten
selkään, vaikkakaan minä en voi istua muuta kuin toisella
takapuoliskollani, ja ratsastakaamme Cadiziin. On mitä ihanin ilma ja
on erittäin nautinto rikasta matkustaa yöllä, jolloin on viileä.

Candide satuloi paikalla kaikki kolme hevosta. Ja niinpä Kunigunda,
muori ja hän ratsastivat kolmekymmentä penikulmaa levähtämättä yhteen
menoon.

Silläaikaa kun he täten nelistivät pois Lissabonista, oli pyhä
järjestysvalta saapunut taloon. Hänen Ylhäisyytensä haudattiin sitten
kauniiseen kirkkoon ja Issaskar heitettiin tunkiolle.

Mutta Candide, Kunigunda ja muori-vanha olivat jo pienessä Avacenan
kaupungissa keskellä Sierra-Morenan vuoria. Ja siellä he eräässä
ravintolassa keskustelivat seuraavasti:



KYMMENES LUKU.

Missä kurjassa kunnossa Candide, Kunigunda ja eukko saapuvat Cadiziin
ja kuinka he lähtevät laivamatkalle.


-- Kukahan on voinut varastaa minun tukaattini ja timanttini! sanoi
Kunigunda itkien. Millä me nyt elämme? Mitä teemme? Mistä nyt löydän
sellaisia inkvisiittoreita ja juutalaisia, jotka antavat minulle
uusia sijaan.

-- Valitettavasti, sanoi eukko, epäilen kovasti erästä
kunnianarvoista fransiskaani-isää, joka viime yönä nukkui
kanssamme samassa majatalossa Badajozissa. Jumala minua varjelkoon
langettamasta liian äkkipikaista tuomiota, mutta hän kävi kaksi
kertaa meidän huoneessamme ja lähti matkalle kauan ennen meitä.

-- Niin, huokasi Candide, hyvä Pangloss todisti minulle usein, kuinka
kaikki maallinen hyvä on kaikkien ihmisten yhteis-omaisuutta ja
kuinka jokaisella on siihen yhtä suuri oikeus. Näitä periaatteita
seuraten olisi tuon fransiskaanimunkin kuitenkin pitänyt jättää
meille sen verran, että olisimme voineet päättää matkamme. Teillä ei
ole siis enää yhtään mitään, kaunis Kunigundani?

-- Ei niin killinkiäkään, vastasi hän.

-- Mikä nyt neuvoksi? sanoi Candide.

-- Myykäämme yksi hevosista, sanoi muori. Minä istun satulassa neidin
takana, vaikkakaan en voi istua kuin yhdellä takapuoliskollani, ja
siten pääsemme kuitenkin Cadiziin.

Samassa ravintolassa oli muuan benediktiinipriori; hän osti hevosen
pilkkahinnasta. Candide, Kunigunda ja muori jatkoivat sitten
matkaansa Lusenan, Chillaksen ja Lebrixan kautta ja saapuivat vihdoin
Cadiziin.

Täällä varustettiin paraikaa laivastoa ja koottiin sotaväkeä ampumaan
järkeä Paraguayn kunnianarvoisiin jesuiitta-isiin, joita syytettiin
siitä, että he lähellä Pyhän Sakramentin kaupunkia olivat yllyttäneet
erästä heimoa kapinaan Espanjan ja Portugalin kuningasta vastaan.

Candide, joka oli ollut bulgarialaisessa sotapalveluksessa, antoi
tuon pienen sotajoukon kenraalille näytteen bulgarialaisesta
äkseerauksesta ja teki sen niin suurella siroudella, nopeudella,
taidolla, ylevyydellä ja notkeudella, että hänen käsiinsä uskottiin
erään jalkajoukko-osaston ylin johto.

Hän oli siis nyt kapteeni; ja hän astui laivaan mukanaan nti
Kunigunda, muori, kaksi palvelijaa ja ne molemmat andalusialaiset
hevoset, jotka aikoinaan olivat kuuluneet Portugalin hra
suurinkvisiittorille.

Laivamatkalla he keskustelivat paljon Pangloss-paran filosofiasta.

-- Me olemme nyt matkalla toiseen maailmaan, sanoi Candide;
epäilemättä on tämä maailma juuri se, jossa kaikki on hyvin, sillä
täytyypä myöntää, että tämän oman maailmamme fyysillisissä ja
moraalisissa olosuhteissa voisi löytyä yhtä ja toista valittamisen
aihetta.

-- Rakastan teitä kaikesta sydämestäni, sanoi Kunigunda, mutta
mieleni on vielä aivan järkytetty kaikesta mitä olen nähnyt ja mitä
olen kokenut.

-- Kaikki käy kyllä hyvin, vastasi Candide. Tämän uuden maailman
merikin on jo paljon ansiokkaampi kuin meidän Europamme meret; se on
tyynempi ja tuulet ovat tasaisempia. Varmasti on tämä uusi maailma
paras kaikista mahdollisista maailmoista.

-- Suokoon Jumala, että niin olisi, sanoi Kunigunda, mutta minä olen
tässä vanhassa ollut niin hirvittävän onneton, että sydämeni melkein
kieltäytyy enää mitään toivomasta.

-- Kaikki tässä valittavatkin! tokaisi muori, eikä teistä kukaan
sentään ole kokenut sellaisia onnettomuuksia kuin minä.

Kunigunda oli vähällä purskahtaa nauruun ja hänen mielestään tämä
kelpo muori oli kovin leikillinen väittäessään olevansa onnettomampi
kuin hän.

-- Ohoh, muori-kulta, sanoi hän, ellette nuoruudessanne ole tavanneet
kahta bulgarialaista ja tullut kahdesti raiskatuksi, ellette ole
saanut kahta puukon-iskua vatsaanne, ellei teiltä ole hävitetty
kahta linnaa, ellei teiltä ole silmienne edessä murhattu kahta
äitiä ja kahta isää ja ellette ole nähnyt kahta rakastajaanne
ruoskittavan autodafee-juhlallisuuksissa, niin en ymmärrä, että
voisitte onnettomuuksissa millään lailla kilpailla kanssani. Ottakaa
vielä lisäksi huomioon, että olen synnynnäinen paroonitar, jolla
on seitsemänkymmentäkaksi polvea esi-isiä, ja kuitenkin olen ollut
kyökkipiikana.

-- Neitiseni, vastasi vanhus, te ette tunne minun syntyperääni; ja
jos näyttäisin teille takapuoleni, niin ette puhuisi, niinkuin nyt
puhutte, vaan ottaisitte takaisin sananne.



YHDESTOISTA LUKU.

Muorin tarina.


Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset,
minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole
ollut palvelijan asemassa.

Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina
neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa,
jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat
pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun
puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet
yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä,
herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita.
Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä
rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin
konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet
ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan
molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan
tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät.
Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni,
joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja
takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.

Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan
prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis
kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja
rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava
sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa
rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.

Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen
kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja,
opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa
tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan
lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini
rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi
tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.

Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli
epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä,
tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia
muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis
maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään
kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari
Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun
marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen.
Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten
sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa
rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.

Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat,
samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan
ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset
heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua,
oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin
tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko
maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan
kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla
tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä
tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden
sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta.
Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan
jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai
turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä
koskaan ole yritetty kumota.

En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle
täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte
kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä
merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme,
yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin
mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin
hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä
impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka
oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta
kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä
tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että
rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä
me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin
saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin
ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.

Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin
viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli
oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri
kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan,
tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan;
kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.

Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka
kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin,
hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset
olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa:
sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä
ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei
ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy
sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä
europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin
Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja
vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin,
oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien
ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta
käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta
käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan
ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän
naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen
raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti
turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi
vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme,
äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi
runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä
kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä
saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne,
jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat,
tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja
minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.

Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen
sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä
noita viittä Muhametin säätämää rukousta.

Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä,
johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren
oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon,
pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat
rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli
enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä
heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun
tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin
valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti
italian kielellä.



KAHDESTOISTA LUKU.

Jatkoa muorin onnettomuuksiin.


Olin suuresti hämmästynyt ja ihastunut kuullessani äidinkieltäni
enkä myöskään ollut vähemmän ihmeissäni eräiden sanojen sisällöstä,
jotka olin kuullut tämän miehen huulilta, ja minä vastasin hänelle,
että maailmassa oli kyllä paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin se,
minkä vuoksi hän valitteli. Kerroin hänelle muutamin sanoin kaikki
ne kovat kohtalot, jotka olivat vyöryneet minun ylitseni, ja sitten
vaivuin jälleen tiedottomuuden tilaan.

Hän kantoi minut erääseen läheiseen taloon, toimitti minut
vuoteeseen, ja hankki minulle ruokaa. Hän palveli, lohdutti ja
imarteli minua kaikin tavoin ja sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut
nähnyt mitään niin kaunista kuin minä ja ettei hän vielä milloinkaan
ollut niin suuresti surrut ja ikävöinyt sitä, mitä ei kukaan enää
voinut antaa hänelle takaisin.

-- Olen syntynyt Napolissa, kertoi hän, ja tässä kaupungissa
kuohitaan noin kaksi tai kolme tuhatta lasta joka vuosi. Osa kuolee
heistä kyllä, mutta toiset saavat äänen, joka on kauniimpi kuin
naisten ääni; ja joita oikein onnestaa, pääsevät hallitsemaan
kokonaisia valtakuntia. [Italialainen laulaja Farinelli (s. Napolissa
1709) hallitsi Ferdinand VI:n suosikkina Espanjaa. Ferdinand VI kuoli
puoli vuotta Candiden ilmestymisen jälkeen.] Minuun nähden onnistui
tuo leikkaus odottamattoman hyvin ja minusta tuli rouva Palestrinan
prinsessan kapellilaulaja.

-- Minun äitini! huudahdin.

-- Äitinne! huudahti hän itkien. Mitä kuulenkaan! Olisitteko te
se nuori prinsessa, jonka kasvattajana minä olin aina kuudenteen
ikävuoteen asti ja josta jo silloin selvästi saattoi nähdä, että
hänestä kerran tulisi noin kaunis kuin te nyt olette.

-- Se olen juuri minä, ja äitini on myös täällä neljänsadan askeleen
päässä täältä, erään ruumisläjän alla, neljään osaan silvottuna...

Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut; hän kertoi
minulle myöskin omat seikkailunsa ja niin sain tietää, että eräs
kristitty suurvalta oli lähettänyt hänet Marokon kuninkaan luo
tekemään hänen kanssaan sopimusta, jonka mukaan afrikalainen
hallitsija saisi ruutia, kanuunia ja laivoja, jotta hänen olisi
helpompi häiritä muiden kristittyjen kaupankäyntiä.

-- Minun tehtäväni on nyt suoritettu, sanoi tuo kunnon eunukki. Astun
Centossa laivaan ja vien teidät mukanani Italiaan.

Kiitin häntä liikutuksen kyyneleet silmissäni. Mutta sensijaan että
hän olisi vienyt minut Italiaan, vei hän minut Algieriin sekä möi
minut tämän maakunnan "dei'lle". Tuskin oli tämä kauppa tehty, kun
rutto, joka siihen aikaan raivosi kaikkialla Afrikassa, Aasiassa ja
Europassa, ilmestyi myöskin Algieriin aivan pelottavalla voimalla.
Olette kyllä nähneet maanjäristyksiä, mutta, neitiseni, onko teillä
koskaan ollut ruttoa?

-- Ei koskaan, vastasi paroonitar.

-- Jos teillä joskus olisi ollut se, jatkoi eukko, niin myöntäisitte,
että se on vielä paljon pahempaa kuin maanjäristys.

Se on hyvin tavallinen Afrikassa ja minäkin sain sen. Kuvitelkaahan,
millainen tilanne tämä oli paavin tyttärelle, joka oli vain
viidentoista vuoden vanha ja kuitenkin näiden kolmen kuukauden ajalla
oli saanut kestää köyhyyttä ja orjuutta, joka oli raiskattu melkein
joka päivä, joka oli nähnyt äitinsä silvottavan silmäinsä edessä
neljään osaan, joka oli saanut kärsiä nälkää ja sodan kauhuja ja nyt
oli kuolemaisillaan ruttoon Algierissa. Minä en kuollut kumminkaan,
mutta eunukkini, "dei" ja melkein koko Algierin seralji joutuivat
surman omiksi.

Kun tämän hirvittävän ruton ensimäiset ja pahimmat hyökkäykset olivat
ohitse, myytiin kaikki "dei"'n eloon jääneet orjattaret. Minut
osti eräs kauppias, joka vei minut Tunikseen; täällä hän möi minut
eräälle toiselle kauppiaalle, joka vuorostaan möi minut Tripolikseen,
Tripoliksesta minut myytiin Aleksandriaan, Aleksandriasta Smyrnaan,
Smyrnasta Konstantinopoliin. Vihdoin jouduin erään janitsaari-"agan"
haltuun, joka vähän sen jälkeen komennettiin puolustamaan Asovaa,
jota venäläiset paraillaan piirittivät.

"Aga", joka oli hyvin naisiin menevä mies, vei koko haareminsa
mukanaan ja sijoitti meidät Palus-Meotiksen rannalla olevaan pieneen
linnoitukseen, jonka suojelijoiksi hän jätti kaksi mustaa eunukkia
ja kaksikymmentä sotilasta. Ryssiä tapettiin summattomat määrät ja
he antoivat takaisin samalla mitalla. Koko Asova oli pelkkää verta
ja tulta. Ei mitään ikäkautta eikä sukupuolta säästetty. Lopulta oli
valloittamatta enää vain meidän pieni linnoituksemme ja viholliset
päättivät kukistaa meidät nälällä. Nuo kaksikymmentä janitsaaria
olivat vannoneet olla antautumatta ja kun nälänhätä kävi aivan
sietämättömäksi, katsoivat he olevansa pahoitetut syömään nuo meidän
kaksi eunukkiamme, jotta heidän ei tarvitsisi rikkoa valaansa.
Muutamien päivien kuluttua he päättivät syödä myöskin naiset.

Onneksi oli meillä hyvin hurskas ja hellätunteinen "imam"
[muhamettilainen pappi], joka piti janitsaareille kauniin saarnan,
jossa hän kehoitti heitä, etteivät he ainakaan aivan kokonaan
tappaisi meitä.

-- Leikatkaa, sanoi hän, ainoastaan toinen pyllynpuolisko pois
jokaiselta näistä naisista, saatte sillä jo aika hyvän aterian.
Jos asianhaarat vaativat, niin voitte milloin tahansa myöhemmin
saada saman verran lisäksi. Taivas on kyllä palkitseva teille tämän
armeliaan tekonne ja auttava teitä hädässä.

Hän puhui hyvin kaunopuheliaasti ja sai heidät taivutetuiksi
puolelleen; niinpä meille siis tehtiin tuo hirvittävä leikkaus.
"Imam" voiteli meitä sen jälkeen samalla palsamilla, jolla
ympärileikattuja lapsiakin voidellaan; mutta siitä huolimatta olimme
kaikki vähällä kuolla.

Tuskin olivat janitsaarit ehtineet lopettaa sen aterian, jonka olimme
heille luovuttaneet, kun jo ryssät olivat kimpussamme ahdistaen meitä
laakeista laivoistaan niin ankarasti, että linnoitus kukistui eikä
ainoakaan janitsaareista päässyt pakoon.

Meidän tilaamme eivät ryssät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota.
Mutta onneksi on kaikkialla ranskalaisia haavalääkäreitä ja eräs
sellainen, hyvin taitava lisäksi, otti meidät hoitoonsa ja paransi
meidät. Ja ikäni kaiken olen muistava häntä sentähden, että hän,
sitten kun haavani olivat menneet umpeen, teki minulle eräänlaisia
ehdotuksia. Sitäpaitsi kehoitti hän meitä kaikkia lohduttautumaan
parhaamme mukaan sekä vakuutti, että useissa piirityksissä oli
tapahtunut samanlaista ja että sotalaki oli sellainen.

Heti kun toverini pääsivät jalkeille, lähetettiin heidät Moskovaan.
Minä jouduin erään pajarin osalle, joka pani minut puutarhatyöhön
ja antoi minulle pampustaan kaksikymmentä kertaa päivässä. Mutta
kahden vuoden kuluttua tämä herra telotettiin yhdessä kolmenkymmenen
muun pajarin kanssa joittenkin hovirettelöiden vuoksi; silloin
käytin tilaisuutta hyväkseni ja pakenin. Vaelsin läpi koko Venäjän
valtakunnan. Olin kauan aikaa kapakkatyttönä Rigassa, myöhemmin
myös Rostockissa, Wismarissa, Leipzigissä, Casselissa, Utrechtissa,
Leydenissä, Haagissa ja Rotterdamissa. Kurjuudessa ja häpeässä
olen saanut vanhettua, vailla toista pyllynpuoliskoa, hetkeksikään
unhottamatta, että sentään olen paavin tytär. Sadat kerrat olen
aikonut tappaa itseni, mutta aina on elämänrakkaus minut siitä
pidättänyt. Tämä naurettava heikkous on epäilemättä yksi meidän
kaikkein turmiollisimpia taipumuksiamme, sillä ei ole mitään sen
typerämpää, kuin yhä edelleenkin kantaa taakkaa, jonka kuitenkin
joka hetki tahtoisi heittää maahan, inhota omaa olemassa-oloaan ja
kuitenkin pitää siitä kiinni, toisin sanoen hyväillä sitä käärmettä,
joka kalvaa meitä, kunnes se on syönyt loppuun sydämemme.

Niissä maissa, joiden halki kohtalo on minut kulettanut, ja niissä
kapakoissa, joissa olen palvellut, olen nähnyt äärettömän paljon
ihmisiä, jotka ovat sadatelleet elämäänsä, mutta en ole nähnyt
muuta kuin kaksitoista, jotka vapaaehtoisesti ovat tehneet lopun
kurjuudestaan; ne olivat: kolme neekeriä, neljä englantilaista, neljä
geneveläistä ja eräs saksalainen professori nimeltä Robek.

Lopuksi jouduin juutalaisen don Issaskarin palvelukseen. Hän
antoi minut teidän käytettäväksenne, kaunis neitiseni. Kiinnyin
teidän kohtaloonne, niin että teidän seikkailunne olivat melkein
lähempänä sydäntäni kuin omani. Enkä olisi edes koskaan puhunutkaan
onnettomuuksistani, ellette olisi hieman härnänneet minua ja ellei
yleensä olisi tapana laivamatkoilla ajan kuluksi tarinoida.

Niinpä niin neitiseni, minä olen vanha ja kokenut ja tunnen maailman
menon. Pyytäkääpäs vain huviksenne jokaista matkustajaa kertomaan
teille elämänvaiheensa, ja jos heidän joukossaan on yksikään ainoa,
joka ei monesti olisi kironnut elämäänsä ja luullut olevansa maailman
onnettomin ihminen, niin saatte heittää minut vaikka pää edellä
mereen.



KOLMASTOISTA LUKU.

Kuinka Candiden täytyi erota kauniista Kunigundasta ja muorista.


Kun kaunis Kunigunda oli kuullut muorin tarinan, osoitti hän tälle
kaikkea sitä kunnioitusta, minkä niin ansiokas ja korkeasäätyinen
henkilö oli oikeutettu saamaan. Hän otti myös varteen hänen
ehdotuksensa sekä pani kaikki matkustajat vuoron perään kertomaan
elämäntarinansa. Kunigundan ja Candiden täytyi myöntää, että muori
oli oikeassa.

-- Onpa suuri vahinko, sanoi Candide, että tuo viisas Pangloss on
tullut vastoin kaikkia hyviä tapoja hirtetyksi autodafee-juhlissa.
Hän osaisi puhua meille ihailtavia asioita kaikesta siitä
ruumiillisesta ja henkisestä pahasta, jota on sekä maalla että
merellä ja minullakin olisi nyt tarpeeksi rohkeutta kaikella
kunnioituksella tehdä muutamia vastaväitteitä.

Kun kaikki olivat ehtineet kertoa tarinansa, oli matkakin
lopussa: saavuttiin Buenos-Ayreksen satamaan. Kunigunda, kapteeni
Candide ja muori menivät suoraa päätä kuvernööri don Fernando
d'Ibaraa y Eigueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzan luo. Tämä
aatelisherra oli kovin ylpeä, niinkuin ainoastaan niin monella
nimellä varustettu henkilö voi olla. Hän kohteli kaikkia miehiä
mitä ylhäissäätyisimmällä halveksumalla, nosti puhuessaan nenänsä
niin korkealle ilmaan, korotti äänensä niin käskeväksi, esiintyi ja
käyttäytyi kaikin puolin niin mahtipontisesti ja pöyhkeilevästi, että
kaikkien, joilla oli kunnia päästä hänen puheilleen, teki mieli antaa
hänelle selkään. Naisia hän sitävastoin rakasti intohimoisesti.

Kunigunda oli hänen mielestään kauneinta, mitä hän vielä koskaan oli
nähnyt. Ensi töikseen hän kysyi, oliko Kunigunda kenties kapteenin
rouva. Se synkeä ilme, jolla hän teki tämän kysymyksen, pelästytti
Candidea. Hän ei uskaltanut sanoa, että Kunigunda oli hänen vaimonsa,
koska hän itse asiassa ei ollut sitä; hän ei myöskään uskaltanut
nimittää häntä sisarekseen, koska hän yhtä vähän oli sitä; ja
vaikkakin tällainen hätävalhe oli hyvin suosittu jo vanhalla ajalla
ja vaikkakin se voi olla hyödyllinen nykyajankin ihmisille, niin oli
Candiden sielu kuitenkin aivan liian puhdas tässäkään tapauksessa
poiketakseen totuudesta.

-- Neiti Kunigunda, sanoi hän, tahtoo epäilemättä tehdä minulle sen
kunnian, että hän menee kanssani naimisiin ja me anomme nöyrimmästi,
että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi pitää meille häät.

Don Fernando d'Ibaraa y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souza
kiersi ylös viiksensä ja hymyili happamesti; sitten antoi hän
kapteeni Candidelle määräyksen mennä pitämään kompanian tarkastusta.

Candide totteli. Kuvernööri jäi kahden neiti Kunigundan kanssa.

Hän tunnusti hänelle intohimoisesti rakkauttaan, vakuutti jo
seuraavana päivänä naivansa hänet alttarin edessä, tai jollakin
muulla tavoin, aivan niinkuin Kunigundalle vain olisi mieluisinta.
Kunigunda pyysi neljännestunnin miettimisaikaa kysyäkseen neuvoa
muorilta ja antaakseen lopullisen päätöksensä.

Muori sanoi Kunigundalle:

-- Neitiseni, teillä on seitsemänkymmentä kaksi sukupolvea esi-isiä
eikä niin killinkiäkään rahaa ja jos vain sanotte yhden ainoan
sanan, pääsette naimisiin Etelä-Amerikan mahtavimman aatelisherran
kanssa, jolla sitäpaitsi on hyvin kauniit viikset. Sopiiko teidän
nyt ylvästellä niin turhan tarkalla uskollisuudella. Bulgarialaiset
ovat raiskanneet teidät, eräs juutalainen ja eräs inkvisiittori
ovat myös molemmat omistaneet suosionne, eikä sitäpaitsi hätä lue
lakia. Sen vain sanon, että jos olisin teidän sijassanne, ottaisin
empimättä miehekseni herra kuvernöörin, jolloin myös samalla tulisin
tilaisuuteen tekemään kapteeni Candiden onnelliseksi.

Sillä aikaa kun muori täten haasteli kaikella sillä viisaudella
ja varovaisuudella, minkä ikä ja kokemus ovat omiaan ihmisessä
kasvattamaan, laski pieni laiva satamaan, laivassa oli "alkadi"
[alkadi = espanjalainen rauhantuomari] ja useita "alguazilejä"
[alguazili = espanj. poliisi].

Asian laita oli nimittäin tällainen:

Muori oli aivan oikein arvannut, että juuri tuo leveähihainen
fransiskaani-munkki oli varastanut Kunigundan timantit ja rahat
silloin kun he tekivät tuon pikaisen pakoretken Candiden kanssa.

Sama munkki tarjosi sitten kaupaksi muutamia näistä kalleuksista
eräälle jalokivikauppiaalle, joka tunsi ne suur-inkvisiittorin
omaisuudeksi. Fransiskaani-munkki hirtettiin, mutta ennen kuolemaansa
tunnusti hän varastaneensa ne, sekä kuvaili, minkä näköisiä ne
henkilöt olivat, joilta hän oli ne varastanut, ja minne päin
he olivat matkalla. Candiden ja Kunigundan pako oli jo tullut
ilmitietoon. Heitä oli lähetetty kiinni ottamaan Cadizissa ja sieltä
taas viipymättä lähdetty laivalla heitä takaa-ajamaan. Ja tämä laiva
oli jo Buenos-Ayreksen satamassa.

Tieto siitä että "alkadi" oli tullut kaupunkiin ottamaan kiinni
suur-inkvisiittorin murhaajia, levisi heti kaikkialle.

Viisas muori oli heti selvillä siitä, kuinka tässä tapauksessa oli
meneteltävä.

-- Te ette mitenkään voi paeta, sanoi hän Kunigundalle, eikä
teillä ole mitään pelättävääkään. Ettehän te ole tappanut hänen
korkea-arvoisuuttaan. Ja sitäpaitsi ei kuvernööri, joka rakastaa
teitä, tule sallimaan, että teitä pahoin pidellään. Jääkää
paikoillenne kaikessa rauhassa.

Samassa riensi muori myös Candiden luo.

-- Paetkaa, sanoi hän, tai olette tunnin kuluttua roviolla.

Ei ollut hetkeäkään hukattavana. Mutta kuinka voida erota
Kunigundasta! Ja minne paeta?



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuinka Paraguayn jesuiitat ottivat vastaan Candiden ja Cacambon.


Candide oli Cadizista ottanut itselleen sekarotuisen palvelijan,
jollaisia on paljon Espanjan rannikoilla ja siirtomaissa. Hän oli
erään tukumanilaisen mestitsin poika ja vain neljännesosaltaan
espanjalainen. Hän oli ollut jos jonakin: kuoropoikana, lukkarina,
merimiehenä, maallikkomunkkina, sotamiehenä, lakeijana. Hänen nimensä
oli Cacambo ja hän rakasti suuresti herraansa, sentähden että hänen
herransa oli kovin hyvä ihminen hänen mielestään.

Cacambo satuloitsi mitä suurimmalla kiireellä molemmat
andalusialaiset hevoset.

-- Rakas isäntäni, sanoi hän, seuratkaamme muorin neuvoa, lähtekäämme
heti ja ratsastakaamme taaksemme vilkaisematta, niin että kaviot
kypenöi.

Candide puhkesi itkuun.

-- Oi, sinä minun rakas Kunigundani, täytyykö minun jättää sinut nyt
juuri, kun kuvernööri aikoi naittaa meidät! Voi Kunigunda, kuinka käy
sinun nyt tässä vento-vieraassa maassa!

-- Hänen käy, niinkuin hänen tuleekin käydä, sanoi Cacambo, naiset
eivät koskaan joudu pulaan, Jumala pitää kyllä huolen heistä. Mutta
kiiruhtakaamme nyt!

-- Mihinkä sinä minut viet? Minne menemme? Ja mitä teemme ilman
Kunigundaa? kysyi Candide.

-- Kautta pyhän Compostellan Jakobin, vastasi Cacambo, pitihän teidän
tulla sotimaan jesuiittoja vastaan, no, menkäämme sotimaan heidän
puolestaan! Minä tunnen tiet jotenkin hyvin ja opastan teidät suoraan
heidän valtakuntaansa. He tulevat olemaan aivan ihastuksissaan,
saadessaan kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta ja teillä
tulee olemaan heidän keskuudessaan loistava ura. Jos ei menesty
toisessa maailmassa, niin menestyy toisessa. Sitäpaitsi on erittäin
hupaista nähdä ja tehdä uusia asioita.

-- Sinä olet siis joskus ennen ollut Paraguayssa? kysyi Candide.

-- Olkaa varma siitä, sanoi Cacambo; minä olen ollut ruoskijana
Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kollegiossa ja minä tunnen _los
padres_'ien, näiden "isien" hallituksen yhtä hyvin kuin Madridin
kadut. Se on jotakin aivan ihailtavaa. Valtakunta on läpimitaten jo
kolme sataa penikulmaa ja se on jaettu kolmeenkymmeneen maakuntaan.
_Los padres'illa_ on kaikki ja kansalla ei ole mitään, se on oikeuden
ja järjen suoranainen mestariteos. Itse puolestani en tiedä mitään
niin jumalallista kuin _los padres_'it, jotka täällä käyvät sotaa
Espanjan ja Portugalin kuninkaita vastaan ja jotka Europassa ovat
heidän rippi-isiään, jotka täällä tappavat espanjalaisia ja jotka
Madridissa lähettävät heitä taivaaseen. Tämä näytelmä on minusta
vallan ihastuttava. Teistä tulee onnellisin kaikista ihmisistä. Ja
kuinka _los padres_'it tulevatkaan iloitsemaan saadessaan tietää,
että he saavat kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta.

Heti kun he olivat saapuneet ensimäiselle rajapyykille, ilmoitti
Cacambo vahtisotilaille, että eräs kapteeni pyysi saada puhua hänen
pyhyytensä yli-päällikön kanssa. Siitä vietiin sana päävartioon,
josta eräs paraguaylainen upseeri lähti alamaisimmin viemään sanomaa
ylipäällikölle.

Candidelta ja Cacambolta riisuttiin ensiksi aseet ja heidän molemmat
hevosensa otettiin talteen. Sitten vietiin nuo molemmat muukalaiset
kahden sotilasrivin keskitse ylipäällikön eteen; tämä seisoi
kunniakujan perällä, kolmikulmainen hattu päässä, kaapu korvissa,
miekka sivulla ja piikki kädessä. Hän antoi merkin. Heti astui
esiin pari tusinaa sotamiehiä, jotka piirittivät vastatulleet. Eräs
kersantti selitti heille, että heidän tuli odottaa, että ylipäällikkö
ei voinut nyt puhua heidän kanssaan, että hänen korkea-arvoisuutensa
priori ei sallinut kenenkään espanjalaisen aukaista suutaan muuta
kuin hänen läsnäollessaan eikä viipyä kolmea tuntia kauemmin maassa.

-- Ja missä on sitten hänen korkea-arvoisuutensa priori? kysyi
Cacambo.

-- Hän meni messusta päästyään paraatiin, vastasi kersantti, ettekä
te pääse suutelemaan hänen kannuksiaan ennenkuin kolmen tunnin
kuluttua.

-- Mutta, sanoi Cacambo, hra kapteeni, joka on kuolemaisillaan
nälkään samoinkuin minäkin, ei ole mikään espanjalainen, hän on
saksalainen. Emmekö sentähden voisi saada vähän aamiaista sill'aikaa
kun odotamme hänen Pyhää Korkeuttaan?

Kersantti kiiruhti tuota pikaa tekemään tästä keskustelusta selkoa
ylipäällikölle.

-- Herra olkoon kiitetty, sanoi tämä. Koska hän on saksalainen, voin
puhella hänen kanssaan. Vietäköön hän siis minun lehtimajaani.

Heti vietiin Candide lehvistä rakennettuun vastaanottohuoneeseen,
jota koristi viheriäisestä ja kultaillusta marmorista tehty
kaunis pylväskäytävä sekä lukuisia ristikkohäkkejä, joissa
näkyi papukaijoja, kolibreja, helmikanoja ja kaikenlaisia mitä
harvinaisimpia lintuja.

Mainio aamiainen odotti kultavadeilla. Ja hänen pyhyytensä isä
ylipäällikkö astui lehtimajaan aterioimaan samoihin aikoihin kun
paraguaylaisetkin ulkona alkoivat syödä maissiaan puulautasilta
maassa polttavassa auringon paahteessa.

Hän oli hyvin kaunis nuori mies, jolla oli täyteläiset posket,
hieno, valkea ja verevä iho, kaarevat kulmakarvat, eloisat silmät,
ruusuiset korvat, heleänpunaiset huulet. Hän oli ylpeän näköinen,
mutta ei samalla tavoin kuin espanjalaiset tai jesuiitat. Candidelle
ja Cacambolle annettiin takaisin aseet, jotka heiltä äsken oli
riistetty, samoin nuo molemmat andalusialaiset hevoset. Cacambo
antoi niille kauraa lehtimajan kuistin suulla ja piti kaikkien
äkkiyllätysten varalta koko ajan niitä tiukasti silmällä.

Candide suuteli ensin ylipäällikön kauhtanan lievettä, sitten he
istuivat pöytään.

-- Te olette siis saksalainen, kysyi jesuiitta häneltä saksaksi.

-- Olen, pyhä isä, vastasi Candide.

Näitä sanoja vaihtaessaan katselivat he kumpikin toisiaan mitä
suurimmalla hämmästyksellä, voimatta salata liikutustaan.

-- Ja mistä osasta Saksaa te olette kotoisin? kysyi jesuiitta.

-- Tuosta kurjasta Westfalin maasta, sanoi Candide. Olen syntynyt
Thunder-ten-Tronckhin linnassa.

-- Taivas! Onko se mahdollista? huudahti ylipäällikkö.

-- Oi ihmeiden ihmettä! huudahti Candide.

-- Olisitteko se todellakin te! sanoi ylipäällikkö.

-- Tämä ei ole mahdollista! sanoi Candide.

He kaatuivat kumpikin selälleen pelkästä ällistyksestä. Sitten he
syleilivät toisiaan ja vuodattivat runsaita kyynelvirtoja.

-- Pyhä isäni, voinko uskoa silmiäni! Te olette siis kauniin
Kunigundan veli, sama, jonka bulgarialaiset tappoivat! Te olette
herra paroonin poika, te paraguaylainen jesuiitta! Onpa tämä maailma
hyvin kummallinen kapine. Oi, Pangloss, Pangloss, kuinka te nyt
olisitte iloinen, ellette olisi hirtetty!

Ylipäällikkö lähetti pois ne neekeriorjat ja paraguaylaiset
palvelijat, jotka olivat aterian aikana kaataneet viiniä
vuorikristallista tehtyihin maljakkoihin. Hän kiitti sitten Jumalaa
ja pyhää Ignatiusta tuhansia kertoja yhä pitäen syleilyssään
Candidea. Ja heidän molempain kasvot kylpivät kyyneleissä.

-- Mutta varmasti tulette vielä enemmän hämmästyneeksi, liikutetuksi
ja järkytetyksi, sanoi Candide, jos ilmoitan teille, että neiti
Kunigunda, teidän sisarenne, josta olette luulleet, että hän makaa
kuolleena bulgarialaisten puukko vatsassaan, onkin elossa ja mitä
parhaimmissa voimissa.

-- Missä?

-- Lähimmässä naapuristossanne Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona,
jota vastaan yhdessä tahdomme taistella.

Jokainen uusi sana, jonka he tämän pitkän keskustelun aikana
lausuivat, ilmitoi uusia ihmeitä ja lisäsi heidän hämmästystään. He
puhuivat, kuuntelivat ja katselivat kaikesta sielustaan ja mielestään.

Ja koska he olivat saksalaisia, viipyivät he kauan pöydässä
ja odotellessaan hänen korkea-arvoisuuttaan prioria haasteli
ylipäällikkö rakkaalle Candidelleen seuraavasti.



VIIDESTOISTA EUKU.

Kuinka Candide tappoi rakkaan Kunigundansa veljen.


Koko elämäni ijän tulen säilyttämään muistossani sen hirveän päivän,
jolloin näin isäni ja äitini tapettavan ja sisareni raiskattavan.

Kun bulgarialaiset olivat menneet, ei jumaloitua sisartani löytynyt
mistään. Mutta äitini, isäni, kaksi palvelijatarta ja kolme
pientä poikaa, jotka kaikki oli surmattu, sekä minut heitettiin
erääseen kärryyn, jossa meidät piti viedä haudattaviksi erääseen
jesuiitta-kappeliin, kahden peninkulman päässä isäni linnasta.
Muuan jesuiitta priiskoitti päällemme pyhää vettä, joka oli kamalan
suolaista; siitä pirskahti muutamia pisaroita silmilleni; pyhä isä
huomasi silloin, että silmäluomeni värähtivät. Hän pani kätensä
sydämelleni ja tunsi, että se vielä sykki. Minulle annettiin apua ja
kolmen viikon kuluttua olin yhtä terve kuin ennenkin.

Kuten tiedätte, rakas Candideni, olin hyvin kaunis nuorukainen. Kävin
päivä päivältä vain kauniimmaksi ja niinpä hänen pyhyytensä isä
Croust, luostarin apotti, kiintyi minuun hyvin hellillä ystävyyden
siteillä. Hän antoi minulle noviisinpuvun ja joku aika sen jälkeen
lähetettiin minut Roomaan itse pyhän päämiehemme luo, joka tarvitsi
käytettäväkseen nuoria saksalaisia jesuiittoja. Paraguayn hallitsijat
ottavat nimittäin hyvin epäkernaasti vastaan espanjalaisia
jesuiittoja; he pitävät enemmän muukalaisista, joita he luulevat
voivansa paremmin hallita. Hänen pyhyytensä ylipäämies katsoi minut
otolliseksi liittymään tämän viinamäen työntekijöihin, ja niin me
sitten lähdimme matkaan, eräs puolalainen, eräs tyrolilainen ja minä.
Tänne saavuttuani tehtiin minulle se kunnia, että minut nimitettiin
alidiakooniksi ja luutnantiksi. Nyt olen jo eversti ja pappi.

Mitä sotaan tulee niin valmistamme Espanjan kuninkaan joukoille
lämpimän vastaanoton. Minä vannon teille, että he kaikki joutuvat
kirkonkiroukseen ja saavat selkäänsä. Itse Kaitselmus on lähettänyt
teidät tänne meitä auttamaan. Mutta onko siis todellakin varma,
että rakas sisareni Kunigunda on täällä lähellä, Buenos-Ayreksen
kuvernöörin luona?

Candide otti asian valalleen. Heidän kyyneleensä alkoivat uudestaan
tulvia.

Parooni ei väsynyt syleilemään Candidea, hän nimitti häntä veljekseen
ja pelastajakseen.

-- Ah! kenties on niin sallittu, sanoi hän, että vielä yhdessä
saamme, rakas Candideni, astua voittajina kaupunkiin ja vapauttaa
sisareni Kunigundan.

-- Se on minunkin korkein toivoni, sanoi Candide, sillä aikomukseni
oli naida hänet ja toivon vieläkin voivani tehdä sen.

-- Te häpeämätön lurjus, vastasi parooni, tekö rohkenisitte luoda
silmänne sisareeni, jolla on seitsemänkymmentäkaksi sukupolvea
esi-isiä! Mikä kuulumaton röyhkeys puhua minulle niin uhkarohkeasta
suunnitelmasta!

Candide, joka kerrassaan kivettyi senkaltaisesta puheesta, vastasi:

-- Pyhä isä, tässä asiassa ei auta kaikki maailman sukupolvet. Minä
olen pelastanut sisarenne juutalaisen ja inkvisiittorin sylistä, hän
on minulle suuressa kiitollisuuden velassa ja tahtoo mennä kanssani
naimisiin. Mestari Pangloss sanoi minulle aina, että kaikki ihmiset
ovat yhdenvertaisia ja saatte olla varma siitä, että minä nain hänet.

-- Senpä saamme nähdä, senkin vintiö, sanoi jesuiitta-parooni
Thunder-ten-Tronckh. Ja samassa antoi hän hänelle aimo läimäyksen
miekkansa kahvalla vasten kasvoja.

Heti veti myös Candide omansa esille ja upotti sen kahvaansa
myöten jesuiitta-paroonin vatsaan. Mutta vetäessään sen siitä ulos
vertahöyryävänä, pillahti hän itkuun.

-- Oi Jumalani, valitti hän, minä olen tappanut entisen herrani,
ystäväni ja lankoni. Minä olen paras ihminen koko maailmassa ja nyt
olen tappanut jo kolmannen ihmisen. Ja näiden kolmen joukossa oli
kaksi pappia.

Cacambo, joka koko ajan oli ollut vahdissa kuistikon suulla, riensi
heti saapuville.

-- Nyt ei meillä ole muuta neuvoa kuin myydä henkemme mahdollisimman
kalliisti, sanoi hänelle isäntänsä. Pian tulee varmaankin ihmisiä
tänne lehtimajaan; täytyy kuolla ase kädessä.

Cacambo, joka ei suinkaan ensi kertaa ollut pappia kyydissä,
ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän riisti paroonin yltä
jesuiitta-kauhtanan ja verhosi Candiden siihen; sitten hän löi hänen
päähänsä vainajan kolmikulmaisen hatun ja istutti hänet hevosen
selkään.

Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

-- Menkäämme nyt täyttä neliä, rakas isäntäni. Kaikki ihmiset
luulevat teitä jesuiitaksi, joka on menossa jakamaan käskyjä. Ja
ennenkuin kukaan ymmärtää lähteä meitä takaa-ajamaan, olemme jo rajan
ulkopuolella.

Ja näin sanoessaan hän oli jo kaukana huutaen espanjan kielellä:

-- Tehkää tilaa, tehkää tilaa, hänen ylhäisyydelleen everstille!



KUUDESTOISTA LUKU.

Miten molemmat matkamiehet joutuvat tekemisiin kahden tytön ja kahden
apinan kanssa ja mitä heille tapahtui villien Pitkäkorvien parissa.


Candide ja hänen palvelijansa olivat jo rajojen ulkopuolella eikä
kukaan leirissä vielä tiennyt mitään saksalaisen jesuiitan murhasta.
Vikkelä Cacambo oli viisaasti kyllä sullonut reppuunsa leipää,
suklaatia, kinkkua, hedelmiä ja muutamia viinipulloja. He olivat
nyt andalusialaisilla hevosillaan tulleet aivan uppo-outoon maahan,
jossa ei ollut minkäänlaisia teitä. Vihdoin aukeni heidän silmäinsä
eteen kaunis, purojen halkoma niitty. Täällä molemmat matkamiehet
päättivät levähtää ja päästivät hevosensa laitumelle. Cacambo
ehdotti herralleen, että hekin söisivät ja näytti itse hänelle hyvää
esimerkkiä.

-- Kuinka sinä luulet, sanoi Candide, että minä voisin syödä kinkkua,
kun olen tappanut herra paroonin pojan ja kun olen ijäksi päivikseni
tuomittu elämään erilläni kauniista Kunigundasta? Mitä hyödyttää
pitkittää näitä kurjia päiviäni, jotka minun täytyy viettää kaukana
hänestä, omantunnon vaivoissa ja epätoivossa? Ja mitä sanookaan
_Journal de Trévoux_? [Jesuiittojen sanomalehti, perustettu 1701.]

Niin puhuessaan hän söi vahvasti koko ajan.

Aurinko laski. Nuo molemmat harhautuneet kuulivat äkkiä muutamia
lyhyitä huutoja, jotka kuulostivat naisten ääniltä. He eivät
tienneet, ilmaisivatko nämä huudot tuskaa vai iloa, mutta he nousivat
kuitenkin nopeasti tuntien jonkinlaista outoa levottomuutta, joka
helposti valtaa mielen tuntemattomassa maassa. Pian he saivat nähdä,
mistä tuo kirkuna tuli. Kaksi aivan ilkialastonta nuorta tyttöä
tuli keveästi juosten pitkin niityn vartta ja heidän jälessään
juoksi kaksi apinaa, jotka koko ajan näykkivät heitä takapuolesta.
Candide tuli liikutetuksi tästä näystä joutuen syvän säälin valtaan.
Bulgarialaisten luona hän oli oppinut ampumaan ja hän olisi osannut
ampua vaikka pähkinän puusta ollenkaan lehtiä satuttamatta. Hän
tarttui senvuoksi kaksipiippuiseen espanjalaiseen pyssyynsä ja ampui
kuoliaaksi nuo molemmat apinat.

-- Jumalalle kiitos! rakas Cacamboni, nyt olen pelastanut suuresta
vaarasta nuo molemmat tyttöraukat, ja jos olenkin tehnyt synnin
tappaessani inkvisiittorin ja jesuiitan, niin olen sen nyt sovittanut
pelastaessani näiden molempain tyttöjen hengen. Ja kuka tietää, ehkä
he hyvinkin ovat korkeasäätyisiä neitejä, jossa tapauksessa tämä
seikkailu on meille suureksi ansioksi tässä maassa.

Hän aikoi jatkaa, mutta samassa tyrehtyivät häneltä sanat, kun
hän näki, miten nuo molemmat tytöt hellästi syleilivät apinoita
vuodattaen katkeria kyyneliä niiden kuolleiden ruumiiden ääressä ja
täyttäen ilman tuskaisilla valitushuudoillaan.

-- En todellakaan odottanut heiltä niin suurta sielun jaloutta, sanoi
hän vihdoin Cacambolle. Mutta tämä vastasi:

-- Olettepa te nyt asettaneet kauniisti asianne, rakas isäntäni! Te
olette tappanut noiden neitien rakastajat!

-- Heidän rakastajansa! Olisiko se mahdollista! Sinä teet pilkkaa
minusta, Cacambo! Et ikinä voi uskotella minulle mitään senkaltaista!

-- Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, aina te hämmästytte
kaikesta. Mitä ihmettä siinä nyt on, että on sellaisiakin
maita, joissa apinat saavuttavat naisten suosion. Nehän ovat
sentään neljännes-osa-ihmisiä, aivan niinkuin minä olen
neljännes-osa-espanjalainen.

-- Ah, nyt minä muistankin, sanoi Candide, mestari Panglossilta
kuulleeni, että muinais-ajalla sellaisia asioita todellakin olisi
tapahtunut ja että näistä ristisiitoksista olisi syntynyt olentoja
sellaisia kuin aigipanit, faunit ja satyyrit, joita useat antiikin
suurista henkilöistä kertovat nähneensäkin. Mutta minä luulin aina
näitä kertomuksia pelkiksi taruiksi.

-- Nyt mahtanette kuitenkin olla vakuutettu niiden
todenmukaisuudesta. Ja näette nyt itse, miten henkilöt, joilla ei
ole korkeampaa kasvatusta, niitä käytännössä toteuttavat. Ainoa,
mitä minä muuten pelkään, on se, että nämä naiset vielä voivat tehdä
meille jonkun ilkeän kepposen.

Nämä hyvin perustellut mietteet saivat aikaan sen, että Candide
ja Cacambo lähtivät pois niittyvierulta ja painuivat metsään. He
söivät sitten yhdessä illallista ja sitten kun molemmat yhdestä
pitäin olivat kyllältään sadatelleet Portugalin inkvisiittoria,
Buenos-Ayreksen kuvernööriä, ja paroonia, vaipuivat he syvään uneen
sammalmättäälle.

Kun he heräsivät, tunsivat he, etteivät he ollenkaan voineet
liikuttaa jäseniään. Tämä johtui siitä, että yön aikana Pitkäkorvat,
maan asukkaat, joille nuo molemmat naiset olivat ilmiantaneet
heidät, olivat sitoneet heidät käsistään ja jaloistaan tukevasti
kiinni niiniköysillä. Heidän ympärillään oli noin viisikymmentä
aivan alastonta Pitkäkorvaa, jotka kaikki olivat asestetut nuolilla,
nuijilla ja kivikirveillä. Toiset heistä keittivät vettä suuressa
kattilassa, toiset laittoivat käyttökuntoon paistin vartaita ja
kaikki huusivat täyttä kurkkua:

-- Jesuiitta, jesuiitta! Me saamme kostaa ja saamme mainion aterian!
Saamme syödä jesuiitan lihaa, saamme syödä jesuiitan lihaa!

-- Enkös arvannut oikein, rakas isäntäni, huudahti Cacambo
surullisesti, kun sanoin, että nuo naiset vielä tekisivät meille
jonkun ilkeän kepposen.

Kun Candide huomasi keittokattilan ja paistinvartaat, sanoi hän:

-- Varma on, että tulemme joko keitetyiksi tai paistetuiksi. Voi
mitä sanoisikaan nyt mestari Pangloss, jos hän saisi nähdä, miltä
oikein puhdas luonto näyttää. Kaikki on muka hyvin! No olkoon minun
puolestani! Mutta täytyypä minun sentään sanoa, että on vähän julmaa,
että ensin on kadottanut neiti Kunigundan ja sitten vielä joutuu
Pitkäkorvien paistinvartaaseen.

Mutta Cacambo ei menettänyt rohkeuttaan.

-- Älkää vielä olko epätoivossanne, sanoi hän masentuneelle
Candidelle. Minä osaan hiukan näitten kansojen kielenkäyttöä,
tahdonpa puhua heille.

-- Älä vain unohda selittää heille, kuinka äärettömän epäinhimillistä
on keittää ihmisiä ja kuinka epäkristillistäkin se on!

-- Hyvät herrat, puhui Cacambo, te valmistaudutte siis tänään syömään
jesuiittaa. Se on aivan paikallaan, ei mikään ole sen kauniimpaa
kuin kohdella vihollisiaan juuri täten. Itse asiassa on luonnon
lain mukaista tappaa lähimmäisiämme ja näin menetellään kaikkialla
maailmassa. Jos emme kaikki käytäkään syömis-oikeuttamme, niin johtuu
se siitä, että meillä muualla on muutakin hyvää syömistä. Mutta
teillä luonnollisesti ei ole yhtä usein tilaisuutta herkuttelemaan
kuin meillä. Ja tietenkin on parempi itse syödä vihollisensa kuin
jättää korpeille ja variksille voittonsa hedelmät. Mutta hyvät
herrat, ette suinkaan te tahdo syödä ystäviänne. Te luulette,
että saatte pistää paistinvartaaseen jesuiitan, mutta tämä,
jonka aiotte paistaa, onkin teidän puolustajanne, vihollistenne
vihollinen. Mitä minuun taas tulee, niin olen teidän maastanne
kotoisin. Herra, jonka tässä näette, on isäntäni, ja sen sijaan,
että hän olisi jesuiitta, on hän itse tappanut jesuiitan, ja hän
on pukeutunut tappamansa miehen vaatteisiin, mistä juuri johtuu
erehdyksenne. Tunnustellaksenne, olenko puhunut totta, voitte ottaa
hänen pukunsa, mennä siinä asussa _los padres_'ien valtakunnan
rajalle ja kuulustella sieltä, eikö herrani ole tappanut erästä
jesuiitta-upseeria. Tämä toimenpide ei ota pitkää aikaa ja te voitte
aina syödä meidät myöhemminkin, jos huomaatte, että olen valehdellut.
Mutta jos olen puhunut totta, niin tunnette kyllä siksi hyvin
kansain-välisen oikeuden periaatteet, mitä laki ja hyvä tapa tässä
suhteessa vaatii, että olen varma siitä, että armahdatte meidät.

Pitkäkorvien mielestä tämä puhe oli hyvin järkevä. He valitsivat
sentähden kaksi luotettavaa kansalaista, joiden mitä kiireimmiten oli
otettava selvä asiasta. Nämä molemmat kansanedustajat toimittivat
asiansa suurella henkisellä valppaudella ja palasivat pian tuoden
hyviä uutisia. Pitkäkorvat päästivät heti vapaiksi molemmat vankinsa,
osoittivat heitä kohtaan kaikkea mahdollista kunnioitusta, tarjosivat
heille tyttöjä ja kaikenlaista muuta virvoketta, ja saattoivat heitä
aina heidän valtakuntansa äärimmille rajoille asti koko ajan riemusta
hihkuen.

-- Hän ei olekaan mikään jesuiitta, hän ei olekaan mikään jesuiitta!

Candide ei ollenkaan lakannut ihmettelemästä vapautuksensa aihetta.

-- Mikä ihmeellinen kansa! hän sanoi. Minkälaiset ihmiset,
minkälaiset tavat! Jos ei minulla olisi ollut onnea pistää miekkaani
neiti Kunigundan veljen sydämeen, niin olisin nyt aivan armotta
tullut syödyksi. Mutta joka tapauksessa on luonnontila hyvä,
koskapahan nuo velikullat, sensijaan että olisivat pistäneet minut
poskeensa, kohtelivat minua äärettömän kunnioittavasti, heti kun he
saivat tietää, että en ollut mikään jesuiitta.



SEITSEMÄSTOISTA EUKU.

Kuinka Candide ja hänen palvelijansa saapuvat Eldoradon maahan ja
mitä he siellä näkivät.


Kun he olivat päässeet Pitkäkorvien maan ulkorajoille, sanoi Cacambo
Candidelle:

-- Näette nyt, että tämä pallonpuolisko ei ole rahtuistakaan parempi
kuin tuo toinen. Uskokaa minua, paras on, että palaamme jälleen
Europaan niin pian kuin suinkin.

-- Kuinka me sinne voisimme palata, sanoi Candide, ja minne me
siellä menisimme? Jos menen omaan maahani, ovat bulgarialaiset
ja arabialaiset siellä vastassani ja he tappavat jokaisen, joka
heidän eteensä sattuu. Jos palaan Portugaliin, joudun roviolle.
Jos taas jäämme tähän maahan, olemme joka hetki vaarassa joutua
paistinvartaaseen. Mutta kuinka sittenkään voisin jättää tätä
maanosaa, jossa neiti Kunigunda asuu!

-- Lähtekäämme sitten Cayenneen, ehdotti Cacambo. Siellä tapaamme
ranskalaisia, jotka kiertävät maailman ympäri. He voivat auttaa meitä
tästä pälkähästä. Ehkä Jumala meitä vielä armahtaa.

Ei ollut niinkään helppoa päästä Cayenneen. He tiesivät kyllä
vähän, mihin suuntaan heidän oli kulettava, mutta vuoret, virrat,
kuilut, ryövärit ja villi-ihmiset olivat kaikkialla hirvittävinä
esteinä. Heidän hevosensa olivat vähällä kaatua väsymyksestä; heidän
muonavaransa olivat myös lopussa. Noin kuukauden ajan he elättivät
itseään pelkillä luonnon antimilla.

Vihdoin saapuivat he erään pienen virran luo, jonka partaalla kasvoi
kokospalmuja, joiden hedelmät antoivat heille jälleen uutta voimaa ja
rohkeutta.

Cacambo, joka osasi antaa aina yhtä hyviä neuvoja kuin muorikin,
sanoi Candidelle:

-- Nyt emme enää voi täten jatkaa. Olemme kävelleet jo enemmän
kuin liikaa. Tuolla näen tyhjän veneen ajelehtivan virran mukana.
Täyttäkäämme se kokospähkinöillä, heittäytykäämme tuon pienen aluksen
armoille. On varmaa, että virta aina vie johonkin asuttuun seutuun.
Jos ne kohtalot, jotka meitä siellä odottavat, eivät olisikaan niin
miellyttävää laatua, niin on niillä ainakin se etu, että ne ovat
uusia.

-- Tehkäämme sitten niin, sanoi Candide, ja antakaamme asiamme Herran
huomaan!

He velloivat täten muutamia penikulmia eteenpäin milloin kuivien,
milloin vihannoivien, milloin jyrkkien, milloin alhaisten seutujen
lomitse. Virran uoma laajeni yhä. Vihdoin se luisui sisään
näkymättömästä kuilusta, jonka yllä kaarsi suunnattomat, pilvien
korkuiset kalliot.

Mutta nuo molemmat matkamiehet eivät silti kadottaneet rohkeuttaan.
He antoivat aaltojen kuljettaa venheen tuohon kurimon kuiluun.
Ja virta, joka tällä kohdalla taas oli kapea ja vuolas, lennätti
heidät holvissa eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja pauhinalla.
Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näkivät he vihdoin jälleen
päivän valon. Mutta heidän ruuhensa murtui vuoren särkkiin ja
kokonaisen peninkulman saivat he laahautua kiveltä kivelle, kunnes
he vihdoin näkivät yllään kaartuvan äärettömän suuren, joka puolelta
ylipääsemättömien vuorien rajoittaman taivaan.

Maa, johon he olivat saapuneet, oli viljelty niin tarpeen kuin
nautinnon lakeja silmällä pitäen. Kaikkialla yhtyivät hyöty ja
huvi. Tiet olivat täynnä tai oikeammin, niiden koristuksena oli
kaunismuotoisia ja loistavasta aineesta tehtyjä ajopelejä, joissa
istui harvinaisen kauniita miehiä ja naisia ja joiden eteen oli
valjastettu suuria, punaisia ja nopeakulkuisia lampaita, jotka
nopeudessa voittivat kaikki Andalusian, Tetuan ja Mequinezin
jaloimmat hevoset.

-- Onpa tässä kerrankin maa, joka on parempi kuin Westfali, sanoi
Candide.

Ja he astuivat ensimäiseen kylään, minkä lie tiellään kohtasivat.
Kylänportilla oli joukko lapsia, jotka huvikseen heittelivät
kivellä maaliin ja joilla kaikilla oli kullankirjaillut vaatteet
yllään, vaikkakin aivan risaiset. Nuo molemmat toisesta maailmasta
tulleet matkailijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kivet, joilla
lapset leikittelivät, olivat jotenkin suuria pyöreitä liuskoja,
mitkä keltaisia, mitkä punaisia, mitkä viheriäisiä, mutta kaikki
erinomaisen säteileviä. Matkailijamme tulivat uteliaiksi ja ottivat
maasta käteensä muutamia. Ne olivatkin pelkkiä kultapalasia, pelkkiä
smaragdeja ja rubiineja, joista pieninkin jo olisi kelvannut itse
Suur-Mogulin valtaistuinta koristamaan.

-- Epäilemättä, sanoi Cacambo, ovat nämä leikkivät lapset tämän maan
kuninkaan poikia.

Samassa tuli kylän opettaja kutsumaan oppilaitaan kouluun.

-- Tuossa on varmaan, sanoi Candide, kuninkaallisen perheen
kotiopettaja.

Nuo pienet risamekot keskeyttivät leikkinsä ja jättivät siihen
kivensä ja kaikki leikkivälineensä. Candide kokosi ne maasta,
kiiruhti kasvattajan luo ja ojensi ne kohteliaasti hänelle tehden
hänelle merkkien avulla ymmärrettäväksi, että Heidän Kuninkaalliset
Korkeutensa olivat unohtaneet jälkeensä kultansa ja jalokivensä.

Kyläkoulun opettaja heitti hymyillen ne pois, katseli vähän aikaa
Candideen suurella hämmästyksellä ja jatkoi sitten matkaansa.

Matkailijat eivät laiminlyöneet koota itselleen jälelle jääneitä
kultia, rubiineja ja smaragdeja.

-- Mutta onpa tämä vasta ihmeellinen maa! huudahti Candide. Tämän
maan kuninkaan lapset mahtavat olla kovin hyvin kasvatettuja, koska
heidät on opetettu halveksimaan kultaa ja jalokiviä.

Cacambo oli yhtä hämmästynyt kuin Candidekin.

Vihdoin he lähestyivät kylän ensimäistä taloa. Se oli komea niinkuin
joku europalainen linna. Oven luona vilisi ihmisiä ja vielä enemmän
oli talon sisällä, josta tunki ulos kauniita säveleitä ja erinomaisen
suloinen ruuan tuoksu. Cacambo meni ovelle ja kuuli, että ihmiset
puhuivat perun kieltä. Se oli juuri hänen äidinkielensä, sillä kuten
jokainen tietää, oli Cacambo syntynyt Tukumanin kylässä, jossa ei
kukaan puhunut mitään muuta kieltä.

-- Minä voin olla teille tulkkina, sanoi hän Candidelle. Menkäämme
vain sisälle. Tämä on ravintola.

Heti kaksi kultapukuista ja rusettitukkaista nuorukaista ja neitosta
kiiruhti esiin pyytäen heitä vain istumaan pöytään. Ateriaan kuului
neljä liemiruokaa ja näiden lisäksi oli pöydällä vielä kaksi
papukaijaa, keitetty kondorikotka, joka painoi kaksisataa naulaa,
kaksi erittäin hyvänmakuiseksi valmistettua apinaa, kolmesataa
kolibria, kaikki samassa vadissa, ja kuusisataa pikku lintua eräässä
toisessa, lisäksi hienosti höystettyjä muhennoksia, herkullisia
leivoksia. Kaikki tämä tarjoiltiin vuorikristalli-astioissa. Ja
koko ajan tarjoilija-nuorukaiset ja -neitoset kaatoivat maljakoihin
erilaisia sokeriruo'oista valmistettuja juomia.

Ravintolavieraat olivat etupäässä kauppiaita ja ajomiehiä. Kaikki
käyttäytyivät äärimmäisen kohteliaasti. Ne muutamat kysymykset, jotka
he tekivät Cacambolle, osoittivat mitä harkituinta hienotunteisuutta,
samoin pyrkivät he vastauksissaan puhumaan hänen toivomuksiensa
mukaisesti.

Kun ateria oli lopussa, luulivat Cacambo ja Candide ruhtinaallisesti
maksaneensa osansa heittäessään pöydälle pari niistä suurista
kultakolikoista, jotka he tieltä olivat koonneet. Mutta isäntä
ja emäntä remahtivat täyttä kurkkua nauramaan ja nauroivat niin,
että heidän täytyi pidellä vatsaansa. Vihdoin sanoi isäntä vähän
tyynnyttyään:

-- Hyvät herrat, me näemme kyllä, että te olette muukalaisia. Me emme
useasti näe sellaisia luonamme, ja sentähden saatte suoda meille
anteeksi, että rupesimme nauramaan, kun tarjositte meille maksuksi
maantien kiviä. Teillä ei varmaankaan ole maan käypää rahaa, mutta
sitä ette tarvitsekaan täällä syödessänne. Kaikki liikkeen ja kaupan
helpottamiseksi rakennetut majatalot ylläpidetään valtion varoilla.
Te olette sitäpaitsi syöneet huonosti täällä, sillä tämä on köyhä
kylä. Mutta kaikkialla muualla voidaan teidät ottaa vastaan ansionne
mukaisesti.

Cacambo selitti Candidelle isännän puheen merkityksen ja Candide
kuunteli sitä samalla ihastuksella ja hämmästyksellä, jolla Cacambo
sen esitti.

-- Mikä onkaan sitten tämä maa, sanoivat he toinen toisilleen, jota
ei missään muussa maailmanpaikassa tunneta ja jossa koko luonto
on niin erilaatuinen kuin omassamme! Luultavasti on tämä juuri se
maa, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyy tietysti välttämättä olla
yksi sellainenkin. Ja vaikka mestari Pangloss olisikin sanonut mitä
tahansa, niin huomasin kuitenkin useasti, että Westfalissa ainakin
kaikki kävi päin seiniä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mitä he näkivät Eldoradon maassa.


Cacambo ilmaisi ravintolanisännälle heidän uteliaisuutensa. Tämä
vastasi:

-- Minä olen kovin oppimaton mies ja minun on hyvä olla sellaisena
kuin olen. Mutta meillä on täällä eräs vanhus, joka aikoinaan
on ollut hovissa ja joka on koko valtakunnan viisain ja samalla
puheliain mies.

Ja heti hän johdatti Cacambon vanhuksen luo. Candide oli nyt vain
toisarvoinen henkilö ja hän sai luvan seurata renkiään. He astuivat
sisälle erääseen hyvin yksinkertaiseen taloon, sillä ovi oli
ainoastaan hopeasta ja sisäseinien laudoitukset ainoastaan kullasta,
mutta muuten niin taitehikkaasti ja somasti veisteltyjä, etteivät
edes kallisarvoisimmatkaan laudoitukset olisi voineet vetää niille
vertoja. Eteisessä tosin oli silauksien asemesta vain rubiineja
ja smaragdeja, mutta se sopusointuinen järjestys, joka kaikkialla
vallitsi, korvasi sensijaan tämän äärimmäisen yksinkertaisuuden.

Vanhus istutti molemmat vieraansa kolibrin höyhenillä täytetylle
sohvalle ja tarjosi heille viiniä timanttimaljakoista. Senjälkeen hän
tyydytti heidän uteliaisuutensa seuraavin sanoin:

-- Olen sadan seitsemänkymmenen kahden vuoden vanha ja Perun
kummalliset mullistukset tulin tietämään isävainajaltani, joka
oli silloin kuninkaan tallimestarina, ja joka omin silmin oli
nähnyt ne. Tämä valtakunta, jossa me nyt asumme, on Inka-kansan
muinainen isänmaa, josta se varomattomasti kyllä lähti liikkeelle
valloittaakseen erään toisen maanpaikan, jossa espanjalaiset
myöhemmin heidät perinpohjin tuhosivat.

Ne heimopäälliköt, jotka olivat jääneet isänmaahansa, olivat
sensijaan viisaampia. He sääsivät kansan suostumuksella sellaisen
lain, ettei kukaan maan asukkaista enää saisi mennä valtakunnan
rajojen ulkopuolelle. Tästä johtuu se viattomuuden ja onnellisuuden
tila, missä nykyään elämme. Espanjalaisilla on kyllä ollut hämärä
aavistus tästä maasta ja he ovat nimittäneet sitä Eldoradoksi. Ja
eräs englantilainen ritari Raleigh oli kerran noin sata vuotta sitten
meitä sangen lähelläkin, mutta kun ylipääsemättömät vuoret ja kuilut
ympäröivät meitä joka puolelta, olemme tähän asti saaneet olla
rauhassa noilta Europan ryöstönhimoisilta kansoilta, joilla on aivan
käsittämätön, raivokas himo meidän maamme kiviin ja soraan ja jotka
päästäkseen siitä porosta osallisiksi tappaisivat varmasti meidät
kaikki viimeiseen mieheen.

Keskustelu oli pitkä, se kosketteli maan valtiomuotoa, tapoja,
naisia, yleisiä näytelmiä ja taiteita. Lopuksi Candide, jolla aina
oli suuri taipumus metafysiikkaan, käski Cacambon kysyä, oliko tässä
maassa jonkinlaista uskontoa.

Vanhus punastui hieman.

-- Kuinka voitte epäilläkään sitä, sanoi hän. Emmehän toki ole niin
kiittämättömiä!

Cacambo kysyi nöyrästi, mikä Eldoradon uskonto siis oli?

Puna kohosi uudestaan vanhuksen poskille.

-- Voiko olla kahta uskontoa? sanoi hän. Meillä on tietenkin sama
uskonto kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Me palvelemme Jumalaa
aamusta iltaan.

-- Palveletteko siis ainoastaan yhtä Jumalaa? kysyi Cacambo, joka
edelleenkin tulkitsi Candiden tiedonjanoista epäilyä?

-- Luonnollisesti, vastasi vanhus, koska niitä ei ole kahta eikä
kolmea eikä neljää. Mutta täytyypä minun myöntää, että teidän
maanosanne ihmiset tekevät kovin omituisia kysymyksiä.

Candide ei vain väsynyt haastattelemaan tätä kunnon vanhusta. Hän
tahtoi myöskin tietää, kuinka ihmiset rukoilivat Jumalaa Eldoradossa.

Me emme rukoile häntä ollenkaan, sanoi tuo hyvä ja kunnian-arvoinen
tietoviisas, meillä ei ole mitään häneltä pyydettävää, sillä hän on
antanut meille kaikki, mitä tarvitsemmekin. Me ainoastaan ylistämme
häntä lakkaamatta.

Candide tuli nyt hyvin uteliaaksi näkemään, millaisia tämän maan
papit olivat ja hän pyysi Cacambon kysymään, missä he olivat.

Tuo hyvä vanhus hymyili.

-- Ystäväiseni, sanoi hän, me olemme kaikki pappeja; kuningas ja
kaikki heimoruhtinaat laulavat joka aamu juhlallisesti ylistyshymnejä
ja viisi tai kuusi tuhatta sävelniekkaa on heitä säestämässä.

-- Mitä, eikö teillä ole ollenkaan munkkeja, jotka opettavat,
väittelevät, hallitsevat, punovat juonia ja polttavat roviolla kaikki
ne, jotka eivät ole samaa mielipidettä kuin he itse.

-- Mutta silloinhan meidän täytyisi olla hulluja, sanoi vanhus.
Me olemme täällä kaikki samaa mielipidettä emmekä ymmärrä, mitä
tarkoitatte munkeilla.

Candide oli kaikesta kuulemastaan yhtä hurmaantunut ja sanoi itselleen

-- Onpa tämä kokonaan toista kuin Westfalissa ja hra paroonin
linnassa, ja jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, ei hän
enää olisi väittänyt, että Thunder-ten-Tronckhin linna oli parasta
mitä maailmassa oli. Täytyy ensin matkustaa ja nähdä maailmaa, se on
varma se!

Tämän pitkän keskustelun jälkeen antoi tuo ystävällinen vanhus
valjastaa kuusi jäärää vaunujen eteen ja antoi molempien
matkailijoiden käytettäväksi kaksitoista palvelijaa, joiden tuli
ohjata heidät hoviin.

-- Suonette minulle anteeksi, sanoi hän heille, että korkea ikäni
riistää minulta kunnian saada saattaa teitä. Kuningas on kyllä
ottava teidät vastaan tavalla, joka ei ole antava teille aihetta
tyytymättömyyteen. Ja jos maan tavoissa olisikin joitakin sellaisia,
jotka eivät teitä miellyttäisi, niin ette varmaankaan pane pahaksenne.

Candide ja Cacambo nousivat vaunuihin. Nuo kuusi jäärää lähtivät
liikkeelle nopeasti kuin linnut ja vähemmässä kuin neljässä tunnissa
saavuttiin kuninkaallisen palatsin edustalle, joka sijaitsi
pääkaupungin toisessa laidassa.

Linnan porttaali oli kaksi sataa kaksikymmentä jalkaa korkea ja sata
jalkaa leveä; mitä ainetta se oli, sitä oli sensijaan mahdotonta
tietää. Saattoi kyllä nähdä, että se aivan huimaavassa määrässä
voitti kaiken tuon liikkuvan hiekan ja kivisoran, jota me nimitämme
kullaksi ja jalokiviksi.

Kaksikymmentä kaunista kuninkaan henkivartiostoon kuuluvaa tyttöä
otti vastaan Candiden ja Cacambon heidän astuessaan alas vaunuista.
He veivät heidät sitten kylpyyn ja pukivat heidät kolibrin untuvasta
kudottuihin pukuihin, jonka toimituksen jälkeen hovin korkeimmat
virkamiehet ja virkanaiset johdattivat heidät Hänen Majesteettinsa
huoneistoon kahden kunniarivin keskitse, johon kumpaankin kuului
hovitapojen mukaisesti noin tuhat soittoniekkaa. Kun he tulivat
valtaistuinsalin ovelle, kysyi Cacambo eräältä hoviherralta,
kuinka oli meneteltävä Hänen Majesteettiaan tervehtiessä, oliko
heittäydyttävä polvilleen vai vatsalleen maahan, oliko pantava kädet
eteen vai taakse tai oliko ehkä nuoltava lattian tomua, toisin
sanoen, mikä tässä tapauksessa oli tavanmukainen juhlameno.

-- Tapana on, sanoi hoviherra, syleillä kuningasta ja suudella häntä
molemmille poskille.

Candide ja Cacambo syöksyivät syliksi Hänen Majesteettiinsa, joka
otti heidät vastaan sanoin kuvaamattomalla rakastettavuudella ja
pyysi heitä kohteliaasti illalliselle.

Sitä odotellessa näyteltiin heille kaupunkia, sen pilviin asti
kohoavia julkisia rakennuksia, sen tuhansilla pylväillä koristettuja
toreja, sen lukuisia suihkukaivoja, joista virtasi mistä puhdasta
vettä, mistä ruusuvettä, mistä taas sokeriruokoviiniä, joka
lakkaamatta valui valtaviin jonkinlaisilla jalokivillä kivitettyihin
altaisiin ja levitti ympärilleen neilikan ja kaneelin tuoksun.

Candide pyysi nähdä oikeuspalatsia ja parlamenttia. Hänelle
vastattiin, ettei sellaisia ollut lainkaan ja ettei milloinkaan
käyty käräjiä. Hän tiedusteli sitten, oliko vankiloita, ja hänelle
vastattiin kieltävästi. Mutta mikä häntä kuitenkin eniten ihmetytti
ja ihastutti, oli tiedepalatsi, jossa hän näki kaksi tuhatta jalkaa
pitkän gallerian, joka oli aivan täynnä pelkkiä matemaattisia ja
fysikaalisia koneita.

Kierreltyään täten koko iltapäivän ja ehdittyään nähdä noin
tuhannennen osan kaupunkia, vietiin heidät jälleen kuninkaan luo.

Candide ja Cacambo istuivat pöydän keskessä Hänen Majesteettinsa
ja hovinaisien välillä. Eikä koskaan vielä ole syöty niin hyvää
illallista eikä koskaan vielä ole illallispöydässä kuultu henkevämpiä
puheita, kuin ne, jotka Hänen Majesteettinsa suusta lähtivät! Cacambo
selitti kuninkaan sukkeluudet Candidelle ja vielä käännettyinäkin
ne olivat yhtä hauskoja. Ja tämä seikka ei suinkaan vähiten
hämmästyttänyt Candidea.

Kokonaisen kuukauden he viipyivät tässä vieraanvaraisessa paikassa.
Mutta joka päivä puheli Candide Cacambolle tähän tapaan:

-- Totta on, ystäväni, enkä lakkaa sitä toistamasta, että se linna,
jossa olen syntynyt, ei mitenkään ole tämän maan veroinen. Mutta
neiti Kunigundaa ei sittenkään ole täällä ja sinullakin voi olla
jokin rakastajatar Europassa, jota kaipaat. Jos jäämme tänne, emme
merkitse täällä sen enempää kuin muutkaan; jos sitävastoin palaamme
muuhun maailmaan ja meillä on mukanamme vaikkapa vain kaksitoista
Eldoradon kivillä kuormitettua jäärää, niin olemme rikkaammat kuin
kaikki maailman kuninkaat yhteisesti. Meidän ei silloin myöskään enää
tarvitse pelätä minkäänlaisia inkvisiittoreita ja me voimme helposti
valloittaa takaisin neiti Kunigundan.

Cacamboakin miellytti tällainen puhe, sillä ihminen on nyt kerta
kaikkiaan sellainen, että hänellä on halu näyttäytyä maailmalle,
tehdä itsensä tärkeäksi maalaistensa parissa, ja kerskailla sillä,
mitä hän on nähnyt matkoillaan. Ja niinpä nuo kaksi onnellista
päättivät lakata sitä olemasta ja pyysivät Hänen Majesteetiltaan
lupaa lähteä pois.

-- Te teette suuren tyhmyyden, sanoi heille kuningas. Tosin ei
minulla ole mitään liian suuria käsityksiä maastani, mutta jos
ihmisellä kerran on mukiinmenevä olo jossakin, on hänen siinä
paikassa oltava. Kuitenkaan ei minulla ole minkäänlaista oikeutta
pidättää muukalaisia maassani. Sellainen olisi hirmuvaltiutta eikä
laisinkaan tapojemme ja lakiemme mukaista. Kaikki ihmiset ovat
vapaita, lähtekää siis milloin teitä vain haluttaa. Mutta poispääsy
on kovin hankalaa. On aivan mahdotonta lähteä pyrkimään ylöspäin
sitä vuolasta virtaa, jota pitkin te ihmeen kautta pääsitte tänne ja
joka vierii kallioholvien alitse. Vuoret taaskin, jotka ympäröivät
valtakuntaani, ovat kymmenentuhatta jalkaa korkeat ja äkkijyrkät
kuin seinät ikään, lisäksi ne ovat enemmän kuin kymmenen peninkulmaa
leveät ja päättyvät myöskin toiselta puolen äkkijyrkänteihin.
Kuitenkin, koska te kerran niin välttämättä tahdotte lähteä, tahdon
antaa kone-insinööreilleni käskyn, että he valmistavat sellaisen
koneen, jolla te mukavasti voitte matkustaa. Mutta sitten kun te
olette onnellisesti vuorten tuolla puolen, saatte jäädä oman onnenne
varaan, kukaan ei voi saattaa teitä kauemmaksi, sillä alamaiseni ovat
luvanneet olla menemättä valtakuntansa rajojen ulkopuolelle ja he
ovat aivan liian viisaita syödäkseen sanansa. Muuten saatte pyytää
minulta mitä ikinä haluatte.

-- Me emme pyydä Teidän Majesteetiltanne muuta, sanoi Cacambo, kuin
muutamia ruokavaroilla ja maan kivillä ja soralla kuormitettuja
lampaita.

Kuningas rupesi nauramaan:

-- Minä en voi ymmärtää, sanoi hän, miksi te europalaiset niin
äärettömästi pidätte meidän keltaisesta sorastamme, mutta ottakaa
sitä vain niin paljon kuin tahdotte ja käyköön teille hyvin.

Hän antoi heti käskyn insinööreilleen, että näiden piti rakentaa
sellainen kone, jolla nuo molemmat merkilliset miehet voitaisiin
nostaa valtakunnan ulkopuolelle. Kolme tuhatta etevää fyysikkoa
ryhtyi heti työhön käsiksi ja kahden viikon kuluttua oli kone
valmis eikä tullut maksamaan enempää kuin kaksikymmentä miljoonaa
sterlinki-puntaa maan käypää rahaa. Candide ja Cacambo asetettiin
koneeseen, jossa jo oli odottamassa kaksi suurta, satulalla ja
suitsilla varustettua punalammasta, jotka olivat tarkoitetut
ratsuiksi vuorilta päästyä, lisäksi kaksikymmentä muonavaroilla
kuormattua lastilammasta, kolmekymmentä maan harvinaisuuksia
ja lahjoja kantavaa ja viisikymmentä kullalla, jalokivillä ja
timanteilla sälytettyä.

Kuningas syleili hellästi molempia maailman kiertäjiä.

Oli todellakin kaunista katsella heidän lähtöään ja sitä kekseliästä
tapaa, millä heidät lampaineen nostettiin vuorten huipuille.

Saatettuaan heidät niiden yli sanoivat fyysikot heille hyvästit ja
erkanivat.

Ja Candidella ei enää ollut mitään muuta halua eikä päämäärää kuin
viedä lampaansa nti Kunigundan jalkojen juureen.

-- Meillä on kyllä, millä maksaa Buenos-Ayreksen kuvernöörille, siinä
tapauksessa että neiti Kunigunda olisi rahalla lunastettavissa.
Lähtekäämme Cayenneen ja nouskaamme siellä laivaan, sitten voimme
vähän katsella ympärillemme, minkä kuningaskunnan mahdollisesti
haluamme ostaa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Mitä heille tapahtui Surinamissa ja kuinka Candide tutustui Martiniin.


Ensimäinen matkapäivä kului sangen miellyttävästi. Molempia
matkailijoita innostutti tietoisuus siitä, että ne aarteet, jotka he
omistivat, olivat suuremmat kuin kaikki Aasian, Europan ja Afrikan
aarteet yhteensä. Ihastuksissaan kaiverteli Candide Kunigundan nimeä
sinne tänne tien puihin. Toisena päivänä vajosi kaksi lampaista
suohon; ne katosivat sinne kuormineen päivineen. Muutaman päivän
kuluttua kuoli vielä kaksi lammasta väsymyksestä; seitsemän tai
kahdeksan kuoli nälkään eräässä erämaassa, vielä putosi jonkun ajan
kuluttua muutamia vuorten kuiluihin.

Vihdoin oli heillä sadan päivän kuluttua jälellä enää vain kaksi
lammasta. Ja Candide sanoi Cacambolle:

-- Siitä nyt näet ystäväni, kuinka katoavaista, tavaraa tämän
maailman rikkaudet ovat. Ei ole mitään muuta pysyväistä kuin hyve ja
onni saada jälleen nähdä neiti Kunigunda.

-- Niinpä kyllä, sanoi Cacambo, mutta meillä on vielä jälellä kaksi
lammasta, joiden selässä on enemmän aarteita kuin mitä Espanjan
kuninkaalla on eläissään. Ja tuolla kaukana näen kaupungin, joka
luullakseni on Surinam ja joka kuuluu hollantilaisille. Nyt loppuvat
pian vaivamme ja onnemme päivät alkavat. Kun he lähestyivät
kaupunkia, löysivät he erään neekerin, joka virui maassa ja jonka
yllä oli vain vaillinainen alaosa vaatekertaa, nimittäin sinisestä
palttinasta tehty housunpuolikas; tältä miesraukalta puuttui kokonaan
vasen jalka ja oikea käsi.

-- Hyvä Jumala, puhutteli Candide häntä hollannin kielellä, mitä
sinä, ystäväni, siinä teet ja miten olet joutunut noin surkeaan
tilaan?

-- Odotan tässä isäntääni, tuota kuuluisaa kauppiasta hra
Vanderdenduria, vastasi neekeri.

-- Ja hra Vanderdendurko sinua on noin pahoin pidellyt? kysyi Candide.

-- Hän juuri, herra, vastasi neekeri. Sellainen on tapa täällä.
Kaksi kertaa vuodessa saamme vaatteita, nim. yhdet palttinaiset
housut, siinä kaikki. Jos työskentelemme sokeritehtaissa ja jos
myllynkivi sattuu musertamaan sormemme, niin leikataan meiltä pois
koko käsi. Jos tahdomme paeta, hakataan meiltä pois toinen jalka.
Kuten näette olen minä läpikäynyt nämä molemmat rangaistukset.
Tällä hinnalla te syötte sokeria Europassa. Kuitenkin silloin kun
äitini möi minut kymmenestä Patagonian myntistä Guinean rannikolla,
sanoi hän minulle: "Rakas lapseni, siunaa fetishejämme ja palvele
niitä aina uskollisesti; ne antavat sinulle onnellisen elämän;
sinä olet nyt jo saavuttanut sen kunnian, että olet päässyt meidän
valkoisten herrojemme orjaksi ja sillä tehnyt myös isäsi ja äitisi
onnellisiksi." Niin, en tiedä, olenko tehnyt heidät onnellisiksi,
mutta he eivät ainakaan ole tehneet onnelliseksi minua. Koirat,
apinat ja papukaijat ovat tuhat kertaa vähemmän onnettomia kuin
me. Hollantilaiset fetishit, jotka minut ovat kääntäneet uskoonsa,
sanovat minulle joka sunnuntai, että me olemme kaikki Adamin
lapsia, sekä valkoiset että mustat. Minä en ole genealogi, mutta
jos nuo saamamiehet ovat oikeassa, niin olemme kaikki keskenämme
pikkuserkkuja. Ja siinä tapauksessa täytynee teidänkin myöntää, ettei
juuri voi kamalammin kohdella sukulaisiaan.

-- Oi, Pangloss! huudahti Candide. Sinä et varmaankaan koskaan ollut
voinut kuvitellakaan sellaisia kauheuksia! Nyt riittää minullekin!
Minun täytyy vihdoinkin luopua optimismistasi!

-- Optimismi! Mitä se on? kysyi Cacambo.

-- Voi ystäväni, vastasi Candide, se on mieletön halu itsepintaisesti
inttää, että kaikki on hyvin, silloin kun kaikki on pahoin.

Ja hän vuodatti kyyneleitä katsellessaan neekeriä.

Ja itkien saapui hän Surinamin kaupunkiin.

Kaikkein ensimäiseksi tiedustelivat he, olisiko satamassa jotakin
laivaa, jonka voisi lähettää Buenos-Ayrekseen. Henkilö, jonka puoleen
he tässä asiassa kääntyivät, sattui juuri olemaan eräs espanjalainen
laivakippari, joka lupautui kauppoihin kohtuullisesta korvauksesta.
He päättivät tätä asiaa varten yhtyä eräässä kaupungin kapakassa.

Candide ja uskollinen Cacambo menivät sinne heti lampaineen häntä
odottamaan.

Candide, jolla aina oli sydän huulillaan, kertoi avomielisesti
espanjalaiselle kaikki seikkailunsa ja uskoi hänelle myös, että hänen
oli aikomus ryöstää neiti Kunigunda.

-- Siinä tapauksessa varon kyllä viemästä teitä Buenos-Ayrekseen,
sanoi laivakippari, sillä minua odottaisi siellä varma hirttonuora ja
teitä samoin: tietäkää, että kaunis Kunigunda on hänen ylhäisyytensä
käskynhaltijan lempi-rakastajatar.

Tämä oli kova isku Candidelle, hän itki kauan.

Vihdoin hän veti Cacambon syrjään.

-- Nyt minä tiedän, rakas ystäväni, sanoi hän, mitä sinun on
tekeminen. Meillä on kummallakin taskuissamme noin viiden tai
kuuden miljoonan edestä timantteja. Sinä olet taitavampi kuin
minä, mene sinä hakemaan neiti Kunigundaa Buenos-Ayreksesta. Jos
kuvernööri tekee estelyjä, niin anna hänelle yksi miljoona, ja
jos hän sitten vieläkin hankaa vastaan, niin anna kaksi. Sinähän
et ole tappanut mitään inkvisiittoria, sinua ei siksi kukaan osaa
epäillä. Sillä välin minä hankin itselleni toisen laivan ja purjehdin
Veneziaan sinua odottamaan. Se on vapaa valtio, jossa ei ole mitään
peljättävänä ei bulgarialaisten, ei arabialaisten, ei juutalaisten
eikä inkvisiittorien puolelta.

Cacambo hyväksyi tämän viisaan ehdotuksen. Tosin oli hän onneton
siitä, että hänen näin täytyi erota hyvästä herrastaan, josta samalla
oli tullut hänen läheisin ystävänsä, mutta ilo siitä, että hän tällä
tavoin saattoi olla hänelle hyödyksi, voitti hänessä kuitenkin eron
tuskan He syleilivät toisiaan kyyneleet silmissä. Candide terotti
hänen mieleensä, ettei hän suinkaan unohtaisi tuota kunnon muoria.
Cacambo lähti matkaan vielä samana päivänä, sillä hän oli kaikin
puolin hyvä ja avulias ihminen.

Candide viipyi vielä jonkun aikaa Surinamissa odotellen löytävänsä
toisen samanlaisen laivakipparin, joka olisi taipuvainen viemään
hänet ja hänen kaksi lammastaan Italiaan. Hän pestasi itselleen
palvelijoita ja osteli valmiiksi kaikki, mitä hän arveli
tarvitsevansa niin pitkällä laivamatkalla. Vihdoin tapasi hän hra
Vanderdendurin, joka oli suuren laivan omistaja.

-- Mitä tahdotte, kysyi hän tältä, jos viette minut sekä palvelijani,
tavarani ja molemmat lampaani suorinta tietä Veneziaan.

Laivanomistaja määräsi kymmenen tuhatta piasteria. Candide suostui
siihen heti.

Ohoh, vai sillä lailla, tuumi tuo viisas Vanderdendur itsekseen, tämä
muukalainen maksaa noin vain kymmenen tuhatta piasteria ilman muuta!
Hän mahtaa olla upporikas.

Hän palasi hetken kuluttua takaisin ja selitti, ettei hän voinutkaan
tehdä tuota matkaa alle kahdenkymmenen tuhannen.

-- Hyvä on, saatte siis kaksikymmentä tuhatta, sanoi Candide.

No enpäs ole kuullut kummempaa, mumisi kauppias itsekseen, tälle
miehelle on yhdentekevää, antaako hän kymmenen tuhatta tai
kaksikymmentä tuhatta piasteria.

Hän palasi vielä kerran Candiden luo ja sanoi, ettei hän sittenkään
voinut viedä häntä Veneziaan vähemmästä kuin kolmestakymmenestä
tuhannesta piasterista.

-- Saatte siis kolmekymmentä tuhatta, vastasi Candide.

Ohoh, ajatteli tähän hollantilainen kauppias, kolmekymmentä tuhatta
piasteria ei siis merkitse mitään tälle miehelle; varmaankin on
noitten molempien lampaitten selässä satumaisia aarteita. Mutta
jääköön nyt asia tälleen toistaiseksi. Parasta on pistää nyt ensiksi
varmuuden vuoksi taskuunsa nuo kolmekymmentä tuhatta piasteria,
sittepähän nähdään!

Candide möi kaksi pientä timanttia, joista jo pienempi oli arvoltaan
suurempi kuin se summa minkä kippari oli pyytänyt. Hän maksoi
matkansa etukäteen ja molemmat lampaat kuljetettiin laivaan. Candide
astui myös pieneen veneeseen, mennäkseen sillä laivaan, joka kellui
kauempana sataman edustalla. Mutta tätä otollista hetkeä käyttikin
kapteeni hyväkseen, hän nosti samassa purjeet ja irroitti ankkurin.
Tuuli oli hänelle myötäinen ja pian katosi laiva hämmästyneen ja
pelästyneen Candiden näkyvistä.

-- Voi, huusi hän, tämäpä on oikein vanhan maailman arvoinen
kepponen! Hän palasi takaisin rannalle kovin synkällä mielellä. Eikä
ihmekään. Olihan hän juuri kadottanut omaisuuden, jolla olisi voinut
täyttää vaikka kahdenkymmenen hallitsijan aarre-aitat.

Hän lähti erään hollantilaisen tuomarin luo. Ja vähän kiihottunut
kun oli, kolkutti hän tuimasti ovea. Hän astui sisään, kuvasi
onnettomuutensa ja huusi tätä tehdessään vähän kovaäänisemmin kuin
mikä oli soveliasta. Aluksi tuomari sentähden tuomitsi hänet kymmenen
tuhannen piasterin sakkoihin loukkaavasta käytöksestä. Sitten hän
vasta alkoi kuunnella häntä kärsivällisemmin, lupasi ottaa hänen
asiansa tutkittavaksi heti kun kauppias oli palannut sekä vaati
vielä toiset kymmenentuhatta piasteria vaivojensa palkkioksi tästä
neuvottelusta.

Nämä kokemukset masensivat Candiden kokonaan. Tosin oli hänelle
jo elämässä tapahtunut monenlaisia ja tuhatkertaa tuskallisempia
onnettomuuksia, mutta se kylmäverinen tapa, jolla tuomari
ja laivakippari nyt viimeksi olivat hänen luottamustaan
väärinkäyttäneet, kiehutti hänen sappeaan ja teki hänet synkän
raskasmieliseksi. Ihmisten pahuus esiintyi äkkiä hänen sielunsa
silmille koko alastomassa rumuudessaan ja se teki kaikki hänen
ajatuksensa surullisiksi.

Vihdoin sai hän kuulla, että eräs ranskalainen laiva oli lähdössä
Bordeaux'hon ja koska hänellä ei enää ollut mitään timanteilla
kuormitettuja lampaita kuljetettavanaan, vuokrasi hän siitä
kohtuhinnasta itselleen hytin ja antoi samalla kuuluttaa kaupungilla,
että jos löytyisi joku sellainen kunniallinen ihminen, joka tahtoisi
tehdä hänelle matkaseuraa, antaisi hän hänelle vapaan matkan, ruuan
ja kaksi tuhatta piasteria, kuitenkin sillä ehdolla, että tämän
miehen tuli olla onnettomin ihminen koko maassa.

Halukkaita ilmestyi niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet
edes kokonaiseen laivastoon. Candide erotteli senvuoksi ensin heidän
joukostaan lähemmän tarkastelun alaiseksi noin parikymmentä henkilöä,
joilla hänen mielestään näytti olevan parhaimmat edellytykset
täyttää hänen ehtonsa, myöskin mitä seuran pitoon tulee, ja jotka
muuten kaikki väittivät ansaitsevansa etusijan. Hän vei heidät
kaikki ravintolaan ja tarjosi heille illallista sillä ehdolla, että
jokainen valallaan vannoisi kertoa elämän tarinansa suoraan ja
vääristelemättä, luvaten valita sen, joka hänen mielestään tuntui
kaikkein säälittävimmältä ja jolla oli eniten syytä olla tyytymätön
tilaansa. Kaikille muille lupasi hän myös antaa jonkun apurahan.

Kokous kesti aina kello neljään aamulla. Kuunnellessaan heidän
seikkailujaan muisteli hän, mitä vanha muori oli hänelle sanonut
silloin, kun he olivat matkalla Buenos-Ayrekseen ja kuinka hän oli
pannut päänsä pantiksi siitä, ettei laivalla ollut ainoatakaan
sellaista, jolle ei olisi joskus tapahtunut suuria onnettomuuksia.

Ja jokaisen uuden elämäntarinan kohdalla hän muisti Panglossia.
Olisipa tuon Panglossparan nyt vaikea puolustaa järjestelmäänsä,
ajatteli hän. Toivoisinpa melkein, että hän olisi mukana. Jos
jossakin on kaikki hyvin, niin on se vain Eldoradossa, eikä missään
muualla maan päällä.

Vihdoin lankesi hänen valintansa erään köyhän tiedemiehen osalle,
joka oli työskennellyt kymmenen vuotta Amsterdamin kirjankustantajien
hyväksi. Hänen mielestään ei voinut maailmassa olla enää sen
tympäisevämpää ammattia.

Tämä oppinut mies, joka muuten oli erinomaisen hyvä ihminen, oli
kokenut monenlaista kovaa. Hänellä oli ollut vaimo, joka oli
varastanut hänet putipuhtaaksi, poika, joka oli antanut selkään
hänelle, tytär, joka oli hyljännyt hänet ja karannut erään
portugalilaisen kanssa. Häneltä oli juuri riistetty eräs pieni virka,
jolla hän eli, ja Surinamin papit vainosivat häntä, sentähden, että
he pitivät häntä socinianina. [Socinianit, eräs 1500 luvulla syntynyt
lahko, joka kielsi kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden.]

On kyllä myönnettävä, että kaikki nuo muut olivat vähintäin yhtä
onnettomia, mutta Candide valitsi hänet siksi, että hän toivoi tuon
oppineen miehen seurasta paljon huvia matkalla.

Kaikkien muitten mielestä Candide oli kovin epäoikeudenmukainen.
Mutta hän lauhdutti heitä lahjoittamalla kullekin sata piasteria.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui merellä.


Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana
Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet;
ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista
Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin
riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja
aineellisesta kurjuudesta.

Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että
hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin
Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella
kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta,
maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin
hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin
konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä
hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta,
ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan
Panglossin järjestelmään päin.

-- Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette
kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja
henkisestä pahasta?

-- Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua
socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen
manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama
uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja
pahan periaatteelle.]

-- Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole
manikealaisia.

-- Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella
toisin.

-- Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.

-- Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi
kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin.
Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen
tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa,
jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin
olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin,
lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään
kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan
ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa
jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden
edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat
heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa
kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka
lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka
ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä
tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin
kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet
kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton
pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä
kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä
julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen
niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut
manikealainen.

-- Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.

-- Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole
koskaan nähnyt.

Heidän näin keskustellessaan kuului äkkiä kanuunan pauketta. Ja
jyske yltyi hetki hetkeltä. Jokainen tarttui kaukoputkeensa.
Nähtiin kaksi laivaa, jotka sotivat noin kolmen penikulman päässä
toisistaan. Tuuli ajoi molemmat laivat niin lähelle ranskalaista,
että siitä vallan ilokseen saattoi katsella taistelun kulkua. Vihdoin
toinen laivoista tähtäsi toiseen niin syvällekäyvän ja oikeaan
osatun yhteislaukauksen, että se paikalla upposi. Candide ja Martin
erottivat aivan selvästi uppoavan laivan kannella noin satakunta
ihmistä, jotka kaikki kohottivat kätensä taivasta kohden päästäen
ilmoille sydäntä särkeviä huutoja; hetki senjälkeen ei näkynyt eikä
kuulunut enää mitään.

-- Tuossa nyt on, sanoi Martin, yksi esimerkki siitä, miten ihmiset
kohtelevat toisiaan.

-- Totta on, sanoi Candide, että tuollaisessa kohtauksessa on jotakin
pirullista.

Heidän näin puhellessaan hän huomasi jotakin heleänpunaista, joka
ui meressä aivan lähellä heidän laivaansa. Laskettiin vene vesille
tutkimaan, mitä se voisi olla. Se oli yksi Candiden lampaista. Ja hän
iloitsi enemmän saadessaan tämän yhden takaisin kuin mitä hän oli
surrut menettäessään sata, vaikka ne kaikki olivat Eldoradon suurilla
timanteilla kuormitettuja.

Ranskalainen kapteeni sai piankin selville, että jälelle jääneen
laivan kapteeni oli espanjalainen ja upotetun laivan päällikkö
taaskin hollantilainen merirosvo: sama juuri, joka oli varastanut
Candiden aarteet. Ne äärettömät rikkaudet, jotka tuo roisto oli
anastanut, makasivat nyt hänen kerallaan meren pohjalla; ja
ainoastaan yksi lammas oli pelastunut.

-- Kuten näette, sanoi Candide Martinille, seuraa rikosta myös
joskus rangaistus. Tuo hollantilainen hirtehinen sai juuri sellaisen
kohtalon, minkä hän ansaitsikin.

-- Se on kyllä totta, sanoi Martin, mutta oliko välttämätöntä, että
myös kaikkien muiden laivalla olevien matkustajien piti hukkua?
Jumala rankaisi tuota lurjusta, mutta piru upotti kaikki muut.

Sillä välin sekä ranskalainen että espanjalainen laiva jatkoivat
matkaansa ja Candide ja Martin jatkoivat myös rauhassa keskusteluaan.
He väittelivät yhtä mittaa kaksi viikkoa ja kahden viikon päästä
he olivat yhtä pitkällä kuin ensimäisenäkin päivänä. Mutta pääasia
kummallekin oli vain saada puhua, välittää ajatuksiaan ja lohduttaa
toisiaan.

Candide silitti hyväilevästi lammastaan.

-- Koska kerran olen saanut sinut takaisin, puheli hän, saanen
varmasti vielä Kunigundankin.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Candide ja Martin lähestyvät Ranskan rantoja ja selittelevät
toisilleen mielipiteitään.


Vihdoin tuli Ranskan rannikko näkyviin.

-- Oletteko koskaan ollut Ranskassa, herra Martin? kysyi Candide.

-- Olen, vastasi Martin, olen vaeltanut monen maakunnan läpi.
Toisissa on puolet asukkaista hulluja, toisissa on väestö liian
viekasta, toisissa liian hyvänahkaista ja typerää, toisissa
turhanpäiväisesti kaunosieluilevaa; mutta jokaikisessä poikkeuksetta
on ihmisten ensimäinen ja tärkein askare rakkaus, toinen panettelu ja
kolmas roskan puhuminen.

-- Mutta, herra Martin, oletteko koskaan nähnyt Parisia?

-- Olen kyllä, olen nähnyt Parisinkin. Se on kokoomus, kaikista
yllämainituista ihmislajeista. Se on kaaos, sekasortoinen tungos,
jossa kaikki ihmiset etsivät huvitusta, mutta ei juuri kukaan löydä
sitä, sikäli kuin minä asiaa ymmärrän. Mutta en ole oleskellut
siellä pitkää aikaa. Heti kun saavuin sinne, varastettiin minulta
kaikki, mitä minulla oli, Saint-Germainen markkinoilla; lisäksi
pidätettiin minut itseni muka varkaana ja sain istua kahdeksan päivää
vankilassa. Senjälkeen rupesin korjauslukijaksi erääseen kirjapainoon
ja ansaitsin siten niin paljon rahaa, että saatoin jälleen palata
jalkaisin Hollantiin. Opin kuitenkin tällä aikaa tarpeeksi
tuntemaan tämän kaupungin kirjalliset, valtiolliset ja hengelliset
koirankuonolaiset. Sanotaan, että ihmiset siellä muka olisivat kovin
kohteliaita ja rakastettavia, -- uskoo, kuka tahtoo!

-- Minä puolestani, sanoi Candide, en ole lainkaan utelias näkemään
Ranskaa. Voitte hyvin ymmärtää, että kun kerran on ollut kokonaisen
kuukauden Eldoradossa, ei maailmassa enää ole mitään muuta näkemisen
arvoista kuin neiti Kunigunda. Lähden häntä Veneziaan odottelemaan.
Matkustamme Ranskan halki suoraan Italiaan. Tulette kai mukaan, vai
kuinka?

-- Sangen mielelläni, sanoi Martin. Sanotaan tosin, että Veneziassa
ei ole hyvä muilla kuin sen omalla aatelistolla, mutta että siellä
kuitenkin otetaan vieraanvaraisesti vastaan muukalaisiakin, jos
heillä vain on paljon rahaa. Minulla ei ole sitä ollenkaan, teillä
sitävastoin on ja minä seuraan teitä kaikkialle.

-- Mutta kesken kaikkia, sanoi Candide, luuletteko, että maa alkuaan
on ollut merenä, niinkuin vakuutetaan tuossa paksussa kirjassa, jota
kapteenimme kulettaa mukanaan?

-- Minä en luule siitä asiasta yhtään mitään, sanoi Martin, enkä
yleensä kallista korvaani sellaisille hourailuille enemmän kuin
niillekään, mitä meille nykyaikana syötetään.

-- Mutta mitä tarkoitusta varten on siis maailma oikeastaan luotu?
kysyi Candide.

-- Raivostuttaakseen meitä, vastasi Martin.

-- Eikö teistä ole hyvin ihmeellistä, jatkoi Candide, tuo mitä
kerroin Pitkäkorvien maasta, tarkoitan noiden molempien tyttöjen
rakkautta apinoihin?

-- Ei ollenkaan, sanoi Martin. Mitä ihmeellistä siinä olisi, minä
olen nähnyt maailmassa niin paljon merkillisempiäkin asioita.

-- Luuletteko siis, kysyi Candide, että ihmiset aina ovat tappaneet
toisiaan samoin kuin he nyt tekevät, että he aina ovat olleet yhtä
valheellisia, petollisia, kavaloita, kiittämättömiä, rosvoilevia,
epäluotettavia, heikkoja, halpamaisia, kateellisia, persoja,
juoppoja, saitoja, kunnianhimoisia, verenhimoisia, panettelevia,
irstailevia, sokean kiihkomielisiä, tekopyhiä ja tyhmiä?

-- Luuletteko te, kysyi Martin, että kyyhkyshaukat aina ovat syöneet
kyyhkysiä, kun ovat saaneet niitä kynsiinsä?

-- Epäilemättä, sanoi Candide.

-- No, niin, sanoi Martin, jos kyyhkyshaukoilla aina on ollut sama
luonne, miksi siis ihmiset olisivat vaihtaneet omaansa?

-- Oh, sanoi Candide, onpa siinä eroa sentään, sillä ihmisen vapaa
tahto...

Näin haastellen he saapuivat Bordeaux'hon.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui Ranskassa.


Candide viipyi Bordeaux'ssa vain sen aikaa, että hän ehti myydä
muutamia Eldoradon kiviä ja hankkia itselleen hyvät kahdenistuttavat
matkavaunut; sillä hän ei voinut enää hetkeäkään olla ilman rakasta
Martin-filosofiaan. Mikä häntä muuten kovasti murhetutti, oli se,
että hänen täytyi erota lampaastaan, jonka hän luovutti Bordeaux'n
Tiedeakatemialle, joka julisti, että sen vuoden palkinnon saajan
oli vastattava kysymykseen, minkätähden tämä lammas oli punainen.
Palkinto myönnettiin eräälle pohjoismaiselle oppineelle, joka todisti
"A plus B, minus C, jaettuna Z:llä" kaavan avulla, että lampaan
täytyi olla juuri punainen ja että sen välttämättä täytyi kuolla
lammaskapiin.

Kaikki matkustajat, jotka Candide tapasi majataloissa matkan
varrella, sanoivat hänelle:

-- Me matkustamme Parisiin.

Tämä yleinen matkakiihko herätti hänessäkin halun nähdä tätä
pääkaupunkia. Eikä sinne poikkeaminen sitä paitsi merkinnyt
suurtakaan mutkaa Venezian reitissä.

Tuskin oli Candide päässyt perille ja saapunut majataloon, kun hän
matkan rasituksista uupuneena lievästi sairastui. Mutta koska hänen
sormessaan oli nähty äärettömän suuri timantti ja myöskin eräs
hänen vaunuistaan nostetuista lippaista oli huomattu ihmeteltävän
raskaaksi, oli hänen ympärillään heti siinä silmänräpäyksessä kaksi
lääkäriä, joita hän ei ollut kutsuttanut, muutamia uskollisia
uppo-outoja ystäviä, jotka eivät liikahtaneetkaan hänen vuoteensa
luota, ja kaksi nunnaa, jotka lämmittivät hänelle liemiruokia.

Martin tuumi:

-- Minä muistan myöskin olleeni sairas Parisissa ensimäisellä
matkallani, mutta minä olin kovin köyhä, eikä minulla myöskään ollut
mitään ystäviä, nunnia eikä lääkäreitä vuoteeni ääressä, mutta
paranin kuitenkin.

Candideen sitävastoin tekivät lääkärit ja suoneniskut aivan
päinvastaisen vaikutuksen ja hänen tautinsa paheni arveluttavasti.
Eräs samassa kaupunginkorttelissa asuva pappi tuli ystävällisesti
tarjoamaan kaupan pääsylippua toiseen maailmaan. Candide ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan. Nunnat vakuuttivat hänelle, että se oli
aivan viimeistä muotia. Candide vastasi, ettei hän tahtonut olla
mikään muotikeikari, ja Martin tahtoi heittää papin ulos ikkunasta.
Mustatakki vannoi, ettei Candide siinä tapauksessa tulisi saamaan
kunniallista hautausta ja Martin vannoi hautaavansa papin vaikka
elävältä, ellei hän heti menisi pois heitä häiritsemästä. Riita kävi
yhä kuumemmaksi, kunnes Martin vihdoin tarttui pappia kaulukseen ja
heitti hänet alas portaista. Tästä syntyi suuri häväistysjuttu, josta
pidettiin pitkää pöytäkirjaa.

Candide parani ja koko toipumisaikansa oli hänellä joka ilta hienoa
ja hauskaa seuraa luonaan. Pelattiin korkeaa peliä ja Candide oli
suuresti ihmeissään siitä, ettei hänen kohdalleen milloinkaan
sattunut ässiä. Mutta Martin ei sitä ihmetellyt laisinkaan.

Niiden joukossa, jotka täten kaupungin puolesta hauskuttivat Candidea
läsnäolollaan, oli myös muuan pieni périgordilainen apotti. Hän
kuului noihin tunkeileviin, aina ilomielisiin, aina avuliaisiin,
hävyttömiin, mielisteleviin ja mukautuviin ihmisiin, jotka
kalastelevat ohimatkustavia muukalaisia, kertovat heille kaupungin
häväistysjutut ja pitävät huolen heidän huvituksistaan ja rahoistaan.

Tämä apotti vei Candiden ja Martinin kaikkein ensimäiseksi
teatteriin, jossa juuri oli jonkun murhenäytelmän ensi-ilta. Candide
sai paikan eräiden kaunosielujen vieressä, joka seikka ei kuitenkaan
estänyt häntä itkemästä ääneen aina kun joku mestarillisesti näytelty
kohtaus liikutti hänen sydäntään. Muuan hänen kaunosieluisista
vierustovereistaan huomautti hänelle väliajalla:

-- Teillä ei ole mitään syytä itkeä, pääosan esittäjätär on kovin
huono, hänen vastanäyttelijänsä on vielä huonompi, ja kappale
itse on vielä huonompi kuin kaikki näyttelijät yhteensä. Tekijä
ei osaa ainoatakaan sanaa arabiaa ja kuitenkin tapahtuu näytelmän
toiminta Arabiassa ja lisäksi on hän sellainen ihminen, joka ei usko
synnynnäiseen nerouteen. Jos tahdotte, voin huomenna tuoda teille
kaksikymmentä häntä vastaan kirjoitettua lentokirjasta.

-- Montako näytelmäkappaletta teillä on Ranskassa? kysyä Candide
apotilta, joka vastasi:

-- Viisi tai kuusi tuhatta.

-- Se on paljon, sanoi Candide, ja montako on niiden joukossa hyvää?

Viisitoista tai kuusitoista, vastasi toinen.

-- Se on paljon, sanoi Martin.

Erittäinkin saavutti Candiden suosion eräs näyttelijätär, joka
näytteli kuningatar Elisabethia muutamassa jotensakin nolossa
murhenäytelmässä, jota silloin tällöin esitettiin. [Corneillen
kirjoittama: _Essex'in kreivi_.]

-- Tämä näyttelijätär, sanoi Candide Martinille, miellyttää minua
suuresti; hän muistuttaa neiti Kunigundaa ja tahtoisin siksi hyvin
kernaasti tehdä hänen tuttavuuttaan.

Périgordilainen apotti tarjoutui heti välittäjäksi.

Candide, joka oli saanut saksalaisen kasvatuksen, kysyi senvuoksi,
minkälaiset seurustelutavat täällä päin olivat vallalla ja miten
Ranskassa kohdeltiin tällaisia Englannin kuningattaria.

-- Erilailla eri paikoissa, sanoi apotti; maaseudulla mennään heidän
kanssaan kapakkaan, Parisissa heitä pidetään suuressa kunniassa,
niinkauan kun he ovat kauniita, mutta kuoltuaan joutuvat he kaikki
rikkaläjälle.

-- Joutuvatko kuningattaret rikkaläjälle! huudahti Candide.

-- Varmasti, sanoi Martin. Herra apotti on oikeassa. Olin juuri
silloin Parisissa, kun neiti Momine [tarkoittaa kuuluisaa
traagillista näyttelijätärtä Adrietine Lecouvreuria (1692-1730)]
muutti, kuten sanotaan, tästä elämästä toiseen, ja häneltä
kiellettiin tuo niin sanottu kunniallinen hautaus, nimittäin kunnia
saada yhdessä korttelin kaiken edesmenneen roskaväen kanssa mädätä
kurjalla hautausmaalla. Hänen seurueensa hautasi hänet erikseen
kaikista muista erääseen Bourgognekadun nurkkaukseen, joka tapaus
mahtoi tuntua hänestä hyvin tuskalliselta, sillä hänellä oli hyvin
korkealle tähtäävä mielenlaatu.

-- Sepä oli epäkohteliaasti tehty, sanoi Candide.

-- Minkäpäs sille mahtaa, sanoi Martin, tämän paikkakunnan ihmiset
ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Ei missään saa nähdä niin suuria
ristiriitaisuuksia ja vastakohtaisuuksia kuin tämän hullunkurisen
kansan hallinnossa, lainkäytössä, uskonnollisissa menoissa ja
näytelmissä.

-- Onko siinä perää, että Parisissa aina nauretaan? kysyi Candide.

-- On kyllä, vastasi apotti, mutta se tapahtuu pelkästä kiukusta,
sillä tyytymättömyys ilmenee kaikkialla naurunhohotuksen muodossa;
mitä hirveimmät rikoksetkin toimitetaan täällä nauraen.

-- Kuka oli tuo porsas, kysyi Candide, joka puhui minulle niin paljon
pahaa tuosta kappaleesta, joka minua niin suuresti itketti, ja noista
näyttelijöistä, jotka minua niin suuresti miellyttivät?

-- Oh, se oli eräs sellainen lurjus, vastasi apotti, joka juuri
ansaitsee elatuksensa panettelemalla kaikkia näytelmiä ja kaikkia
kirjoja. Hän vihaa jokaista, joka vähänkin menestyy, aivan niinkuin
eunukit vihaavat niitä, jotka voivat nauttia. Hän on yksi noita
kirjallisuuden loisia, jotka elävät loasta ja myrkystä, hän on
toimittaja.

-- Mitä te tarkoitatte toimittajalla? sanoi Candide.

-- Hän on, sanoi apotti, sanomalehtineekeri, oikea Fréron. [Fréron,
kuuluisa arvostelija, Voltairen ja encyklopedistien vastustaja
(1718-1776), jota Voltaire useasti ruoskii satiireissaan.]

Näin puhelivat Candide, Martin ja périgordilainen portaita
alasmennessään, kun he muun väkijoukon mukana vyöryivät ulos
teatterista näytelmän loputtua.

-- Vaikkakin palan halusta nähdä jälleen neiti Kunigundan, sanoi
Candide, tahtoisin kuitenkin hyvin mielelläni illastaa neiti
Claironin kanssa, sillä hän oli mielestäni vallan ihastuttava.

Apotti ei kuitenkaan ollut oikea mies lähestymään neiti Claironia,
joka aina erikoisella huolella valitsi seuransa.

-- Hän ei ole tänä iltana vapaa, sanoi apotti, mutta sensijaan on
minulla kunnia tehdä teidät, tutuksi erään hienon naisen kanssa,
jonka salonkiin tahdon teidät opastaa ja jossa opitte tuntemaan koko
Parisin, aivan yhtä hyvin kuin olisitte olleet täällä jo neljä vuotta.

Candide, joka luonnostaan oli utelias, antoi johdattaa itsensä tämän
naisen luo, joka asui kaukana Saint-Honorén etukaupungissa. Kun he
saapuivat sinne, pelattiin siellä paraillaan faraota. Kaksitoista
synkkää haahmoa istui siinä pienet kirjaset kädessä merkiten muistiin
tappioitaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, pelaajien otsat olivat
kalpeat ja pankinpitäjä näytti levottomalta. Talon emäntä itse istui
tämän armottoman pankinpitäjän vieressä seuraten ilvessilmillään
pelin menoa, kuinka panokset hetki hetkeltä kaksistuivat, kuinka
jokainen pelaaja tilaisuuden sattuessa merkitsi korttinsa; hän
antoi heidän jälleen silittää jälkensä pitäen heitä silmällä
ankarasti, mutta samalla kohteliaasti, uskaltamatta koskaan suuttua,
jotta ei kadottaisi näitä liiketuttaviaan. Tätä naista nimittivät
vieraat markiisitar de Parolignaciksi. Hänen viisitoistavuotias
tyttärensä istui peliseuran keskellä huomauttaen silloin tällöin
jollakin silmäniskulla äitiään niistä tempuista, joihin nämä
ihmisparat turvautuivat lievittääkseen vähän kohtalon julmuutta. Kun
périgordilainen apotti, Candide ja Martin astuivat sisälle, ei kukaan
noussut heitä tervehtimään. Heidän tuloaan ei edes huomattu, niin
olivat kaikki syventyneet kortteihinsa.

-- Rouva paroonitar von Thunder-ten-Tronckh oli paljon kohteliaampi,
huomautti Candide.

Sillä välin oli apotti lähestynyt markiisitarta ja kuiskannut
jotakin hänen korvaansa. Tämä nousi nyt puolittain ja soi Candidelle
suosiollisen hymyilyn, Martinia hän myös tervehti alentuvan
armollisella päänliikkeellä. Hän toimitti Candidelle istuimen ja
kortit. Ja kahdessa pelissä hän ehti jo hävitä viisikymmentä tuhatta
frangia. Senjälkeen syötiin hyvin ilomieliset illalliset ja kaikki
ihmettelivät sitä, ettei Candide vähääkään murehtinut häviötään. Ja
lakeijat sanoivat toisilleen lakeija-kielellään:

-- Se mahtaa olla joku englantilainen lordi.

Ilta kului sitten tavalliseen parisilaiseen tapaan. Ensin ei kukaan
puhunut mitään, sitten syntyi sellainen puheensorina, ettei voinut
erottaa ainoatakaan sanaa; siinä oli sukkeluuksia, joista useimmat
olivat mauttomia ja typeriä, vääriä uutisia, järjettömiä jaarituksia,
vähän politiikkaa ja paljon panettelua; uusin kirjallisuuskin joutui
keskustelun alaiseksi.

-- Oletteko lukeneet, kysyi périgordilainen apotti, teologian tohtori
hra Gauchat'n uutta romaania? [Gauchat julkaisi huonon teoksen
_Lettres sur quelques écrits de ce temps_, joka hankki hänelle hyvin
tuottavan viran.]

-- Minä olen lukenut, vastasi eräs vieraista, mutta en jaksanut
lukea loppuun. Onhan meillä hävyttömiä kirjoitelmia paljonkin, mutta
kaikki yhteensä eivät edes vedä vertoja teologian tohtori Gauchat'n
hävyttömyydelle. Minä olen niin kyllästynyt huonon kirjallisuuden
tulvaan, että olen epätoivoissani ruvennut pelaamaan uhkapeliä.

-- Ja mitä sanotte arkki diakoni Trublet'n teoksesta _Kirjoitelmia
eri aloilta_? kysyi apotti. [Trublet (1697-1770), tunnettu
esteettinen arvostelija, oli hyökännyt myös Voltairen _Henriaden_
kimppuun.]

-- Oh! tuo kuolettavan ikävä herra, sanoi rouva de Parolignac. Miten
suurella mahtiponnella hän puhuu asioista, jotka koko maailma tietää!
Miten pitkästi ja perinpohjaisesti hän selittelee sellaista, joka
ei ole edes parin sanan arvoista! Miten hengettömästi hän käyttelee
toisten henkevyyttä ja miten tyystin hän turmelee sen, minkä hän
ensin varastaa! Miten vastenmielisesti hän vaikuttaa minuun! Mutta
se vaikutus saakin nyt olla lopussa. Pari sivua olen kyllä lukenut
arkkidiakonia, mutta en lue häneltä enää riviäkään elämän ijässäni.

Eräs oppinut ja hienosti sivistynyt mies, joka myös istui pöydässä,
yhtyi täydelleen markiisittaren mielipiteeseen.

Sitten ruvettiin puhumaan tragedioista. Emäntä kysyi, mistä se
johtui, että oli sellaisia murhenäytelmiä, jotka kyllä menivät jonkun
kerran teatterissa, mutta joita oli mahdoton lukea. Tuo äskeinen
älyniekka selitti hyvin taitavasti, kuinka joku näytelmäkappale
vallan hyvin saattoi olla jossakin määrin huvittava ja kuitenkin
melkein kokonaan arvoton; hän todisti lyhyesti ja terävästi,
kuinka ei suinkaan riittänyt, että näytelmässä oli pari tavallista
romaanitilannetta, jotka aina kiehtovat katsojia, vaan kuinka
tekijän ennenkaikkea tuli olla uusi ja omaperäinen, olematta
silti teeskennelty, useimmiten ylevä ja aina luonnollinen, suuri
ihmissydänten tuntija ja ilmituoja, suuri runoilija ainoankaan
näytelmän henkilön silti saamatta näyttää runolliselta, miten
hänen tuli hallita mestarillisesti kieltä, puhua sitä puhtaasti,
katkeamattomalla sulosointuisuudella, muodon sentään koskaan
pääsemättä määräämään sisältöä.

-- Se joka ei ota huomioon näitä sääntöjä, jatkoi hän, voi kyllä
tehdä jonkun murhenäytelmän, joka saavuttaa teatterimenestyksen,
mutta häntä ei koskaan voida pitää hyvänä kirjailijana. Hyviä
tragedioja on sangen vähän; toiset ovat loppusointuihin sorvailtuja
ja vuorokeskusteluiksi kirjoitettuja idyllejä, toiset ovat
ikävystyttävän pitkiä valtiollisia keskustelemuksia tai pelottavan
laveita filosofisia selostuksia, toiset tyyliltään barbaarisia
kuumehoureita, hahmoiteltuja katkelmia, loppumattomia puheita
jumalille, joille vielä paremmin kuin ihmisille voi omistaa
valheellisia periaatteita ja pöyhkeitä ylimalkaisuuksia.

Candide kuunteli tätä puhetta suurella tarkkaavaisuudella ja
sai hyvin korkean käsityksen puhujasta. Ja kun markiisitar
kohteliaisuudessaan oli antanut Candidelle paikan omalla sivullaan,
otti hän itselleen vapauden kumartua hänen puoleensa kysyäkseen
hiljaa, kuka tämä mies oli, joka puhui niin hyvin.

-- Hän on eräs oppinut, vastasi talon rouva, joka ei pelaa
laisinkaan, mutta jonka apotti välistä tuo tänne illalliselle.
Hän on suuri näytelmäin ja kirjojen tuntija, ja hän on itsekin
kirjoittanut erään tragedian, joka sai osakseen vihellyksiä, ja erään
kirjan, jota ei koskaan ole nähty ulkopuolella kustantajan kätköjä,
lukuunottamatta sitä yhtä omistuskappaletta, jonka hän on minulle
lahjoittanut.

-- Mikä suuri mies! sanoi Candide. Tosiaan toinen Pangloss!

Ja kääntyen hänen puoleensa kysyi Candide:

-- Herraseni, epäilemättä on teidänkin mielipiteenne se, että kaikki
on järjestetty parhain päin tässä maailmassa, sekä henkisessä että
aineellisessa suhteessa ja että ei mikään voisi olla toisin kuin mitä
se on?

-- Minunko mielipiteeni, hyvä herra, ei suinkaan! Päinvastoin olen
sitä mieltä, että kaikki käy meillä hullusti, että kukaan ei tiedä,
mikä on hänen oikea paikkansa tai velvollisuutensa, ei mitä hän tekee
tai mitä hänen oikeastaan olisi tekeminen, että lukuunottamatta
tällaisia illallispitoja, joissa mieliala yleensä on iloinen ja
jotensakin sovinnollinen, ihmiset kuluttavat aikansa riidoissa ja
kinastuksissa: jansenistit [hollantilaisen piispan Janseniuksen
(1585-1638) kannattajat, jotka uskovat armoon ja ennaltamääräykseen]
molinisteja [espanjalaisen jesuiitan Molinoksen kannattajat,
jotka uskovat armoon ja vapaaseen tahtoon] vastaan, parlamentin
jäsenet kirkon miehiä vastaan, hovimiehet hovimiehiä, kirjailijat
kirjailijoita, rahamiehet kansaa, vaimot miehiään, sukulaiset
sukulaisia vastaan. Aina vain iänikuista sotaa!

Candide vastasi hänelle:

-- Olenpa minä nähnyt pahempiakin asioita. Mutta eräs viisas
mies, jolle sittemmin tapahtui se pieni onnettomuus, että hän
tuli hirtetyksi, opetti minulle, että kaikki nämäkin seikat
ovat erinomaisen ihailtavia, ne ovat vain kauniille taululle
välttämättömiä varjoja.

-- Teidän hirtetty mestarinne oli tavaton koiranleuka, sanoi Martin,
ja teidän varjonne ovat itse asiassa kauhistuttavia likatäpliä.

-- Ihmiset tekevät niitä itse, sanoi Candide, he eivät voi tulla
toimeen ilman niitä.

-- Mutta silloinhan se ei ole heidän vikansa, sanoi Martin.

Useimmille pelivieraille oli tällainen kielenkäyttö vallan
käsittämätöntä, joten he eivät ottaneetkaan siihen osaa, ainoastaan
maistelivat ahkerasti maljojaan. Martin jatkoi keskustelua oppineen
kanssa ja Candide kertoi seikkailuistaan talon emännälle.

Illallisen jälkeen vei markiisitar Candiden makuukammioonsa ja
tarjosi hänelle paikan eräällä sohvalla.

-- Vai niin, sanoi hän, te olette siis todella yhä edelleenkin yhtä
silmittömästi rakastunut nti Kunigunda von Thunder-ten-Tronckhiin?

-- Olen, rouvaseni, vastasi Candide.

-- Te vastaatte niinkuin ainakin oikea Westfalin nuorukainen, vastasi
markiisitar hellästi hymyillen. Ranskalainen olisi teidän sijassanne
sanonut näin: "Totta on, että olen rakastanut nti Kunigundaa, mutta
nähtyäni teidät, rouvaseni, pelkään, etten enää voi häntä rakastaa."

-- Ah, rouvaseni, sanoi Candide, minä vastaan teille aivan kuinka
vain tahdotte.

-- Teidän rakkautenne häneen, jatkoi markisitar, alkoi siitä, että
otitte maasta hänen nenäliinansa. Nyt pyydän teitä ottamaan maasta
pudottamani sukkanauhan.

-- Kaikesta sydämestäni; sanoi Candide, nostaen lattialta sukkanauhan.

-- Mutta -- tahdon myöskin, että panette sen paikoilleen, sanoi
nainen.

Ja Candide asetti sen paikoilleen.

-- Nähkääs, jatkoi nainen, otan huomioon sen, että olette
muukalainen. Parisilaiset rakastajani saavat välistä turhaan
huokailla pari viikkoakin, mutta teille tahdon antautua heti
ensimäisenä yönä, sillä täytyyhän toki maansa puolesta osoittaa
vieraanvaraisuutta Westfalin nuorukaiselle.

Kaunotar oli sillä välin huomannut nuoren vieraansa sormissa
kaksi jättiläiskokoista timanttia, joita hän alkoi ylistää niin
vilpittömällä hehkulla, että ne piankin Candiden sormista vaelsivat
markiisittaren sormiin.

Kun Candide périgordilaisen apottinsa seurassa palaili kotiin, oli
hänellä hiukan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli ollut uskoton
neiti Kunigundalle. Herra apotti otti osaa hänen suruunsa, sillä
hänellä ei ollut suurtakaan iloa niistä viidestäkymmenestä tuhannesta
frangista, jotka Candide oli pelissä hävinnyt, eikä myöskään niistä
kahdesta suuresta timantista, jotka hän puolittain pakosta oli
lahjoittanut. Hänen tarkoituksensa oli nimittäin niin paljon kuin
mahdollista hyötyä Candiden tuttavuudesta. Apotti kyseli vielä yhtä
ja toista nti Kunigundasta, ja Candide lupasi pyytää tältä tuhannesti
anteeksi uskottomuuttaan, heti kun hän tapaisi kaunokaisensa
Veneziassa.

Périgordilainen kävi yhä kohteliaammaksi ja huomaavaisemmaksi,
osoittaen lämmintä harrastusta kaikkea kohtaan, mitä Candide vain
sanoi tai teki tai aikoi tehdä.

-- Teillä on siis, herraseni, sanoi hän, sovittu kohtaus hänen
kanssaan Veneziassa?

-- On kyllä, herra apotti, vastasi Candide. Minun täytyy välttämättä
matkustaa sinne häntä tapaamaan.

Ja taas unohtui hän puhumaan rakkautensa esineestä ja kertoi tapansa
mukaan apotille pitkän sarjan seikkailuja, joita hänellä oli ollut
tämän kuuluisan westfalittaren kanssa.

-- Olenpa varma siitä, sanoi apotti, että nti Kunigunda on hyvin
henkevä nainen, ja että hän myös kirjoittaa hurmaavia kirjeitä.

-- En ole koskaan saanut sellaisia, vastasi Candide. Voitte
itsekin ymmärtää miksi: tultuani ensin linnasta rakkauteni tähden
pois potkituksi, en tietystikään voinut hänelle kirjoittaa, heti
senjälkeen sain kuulla, että hän oli kuollut, sitten taaskin löysin
hänet ja kadotin jälleen yhtä arvaamattomasti, nyt olen tosin
lähettänyt pikalähetin hänen luokseen aina kahdentuhannen viiden
sadan penikulman päähän ja odotan häneltä vastausta.

Apotti kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti miettiväiseltä. Hetken
kuluttua hän erosi molemmista muukalaisista hyvästeltyään heidät
ensin mitä hellimmästi.

Seuraavana aamuna sai Candide heti herätessään näin kuuluvan kirjeen:

"Hyvä herra, minun kallis rakastajani! Jo viikon ajan olen maannut
sairaana tässä samassa kaupungissa ja nyt juuri sain kuulla, että
tekin olette täällä. Rientäisin heti syliinne, jos vain voisin
liikkua. Bordeaux'ssa sain tietää, että olitte tullut sen kautta.
Jätin sinne uskollisen Cacambon ja muorin, joiden pian pitäisi tulla
jälessä. Buenos-Ayreksen kuvernööri on vienyt minulta kaikki, mutta
teidän sydämenne on toki kuitenkin minulla vielä jälellä. Tulkaa pian
luokseni, teidän läsnäolonne on antava minulle uutta elämänvoimaa,
ellen kuole siihen paikkaan ilosta."

Tämä ihana ja odottamaton kirje saattoi Candiden aivan kuvaamattoman
riemun valtaan ja toiselta puolen oli tieto rakkaan Kunigundan
sairaudesta musertaa hänen sydämensä. Näiden kahden tunteen välillä
vaappuen hän kokosi nopeasti kultansa ja timanttinsa ja lähti
Martinin kanssa siihen hotelliin, jossa nti Kunigunda asui.

Hän astui sisälle mielenliikutuksesta väristen. Hänen sydämensä
tykytti aivan haljetakseen ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.
Hän tahtoi vetää auki vuoteen uutimet ja pyysi tuomaan valoa.

-- Herra varjelkoon, sanoi piika, valo tappaisi hänet!

Ja samassa veti hän jälleen tiukasti kiinni esiripun.

-- Rakas Kunigundani, sanoi Candide itkien, kuinka on laitanne? Jos
ette saa nähdä minua, niin puhukaa minulle edes jotakin.

-- Hän ei voi puhua, sanoi piika.

Sensijaan ojensi vuoteessa lepäävä nainen ulos paksun, palleroisen
käden, jota Candide kauan aikaa huuhteli kyynelillään ja jonka hän
sitten täytti timanteilla jättäen vielä lisäksi tuolille täysinäisen
kultasäkin.

Kesken kaikkea astui äkkiä sisälle eräs oikeudenpalvelija mukanaan
périgordilainen apotti ja joukko aseellisia miehiä.

-- Nämä ovat siis ne kaksi epäilyksenalaista muukalaista? sanoi hän.

Ja viivyttelemättä hän otatti heidät kiinni ja antoi vartioilleen
määräyksen viedä heidät vankilaan.

-- Eldoradossa ei vain näin kohdeltu matkustajia, sanoi Candide.

-- Minusta on tullut vain yhä enemmän manikealainen, sanoi Martin.

-- Mutta, hyvä herra, minne aiotte viedä meidät? kysyi Candide.

-- Paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota, vastasi
oikeudenpalvelija.

Martin, joka pian oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä,
käsitti nyt, että nainen, joka esiintyi Kunigundana, ei ollutkaan
Kunigunda, vaan petollinen seikkailijatar, hra périgordilainen apotti
samaten petkuttaja, joka oli rientänyt käyttämään väärin Candiden
viatonta luottamusta ja oikeudenpalvelija samanlainen onnenonkija,
josta helposti saattoi päästä irti.

Sensijaan että Candide siis olisi antautunut pitkään
oikeudenkäyntiin, hän noudatti Martinin neuvoa ja tarjosi
oikeudenpalvelijalle kolmea pientä timanttia, joista kukin oli
noin kolmen tuhannen pistolin arvoinen, sillä hän halusi yhä
kärsimättömästi päästä näkemään oikeaa Kunigundaa.

-- Oo, herraseni, sanoi hänelle silloin norsunluisella sauvalla
varustettu mies, vaikka olisitte tehneet kaikki mahdolliset rikokset,
niin olette kuitenkin kunniallisin ihminen koko maailmassa. Kolme
timanttia, joista kukin on kolmentuhannen pistolin arvoinen! Hyvä
herra, annan ennemmin vaikka tappaa itseni teidän puolestanne,
ennenkuin vien teidät tyrmään. Tosin meillä tavallisesti vangitaan
kaikki muukalaiset, mutta minä hoidan kyllä tämän asian. Minulla on
eräs veli Dieppessä, Normandiassa, vien teidät sinne. Ja jos voitte
antaa hänellekin muutamia timantteja, pitäähän teistä varmasti yhtä
hyvää huolta kuin minäkin.

-- Mutta minkätähden täällä siis kaikki muukalaiset vangitaan? kysyi
Candide.

Périgordilainen apotti tarttui nyt puheeseen ja sanoi:

-- Sentähden, että kerran eräs lurjus Atrébatie'n [= Artois.
Sieltä oli kotoisin Robert Damiens, joka 5 p. tammik. 1757 teki
epäonnistuneen murhayrityksen Ludvig XV:ttä vastaan.] maakunnasta,
joka oli kallistanut korvansa väärille opeille, teki kuningasmurhan,
ei tosin sellaista kuin v. 1610 toukokuussa [Ravaillac murhasi
silloin Henrik IV:n], vaan sellaisen, jollainen toimitettiin 1594
joulukuussa [Jean Châtel'in epäonnistunut murhayritys Henrik IV:tä
vastaan] ja jollaisia on toimitettu paljon muinakin vuosina ja
muissakin kuissa ja joiden toimeenpanijoina aina on ollut joitakin
lurjuksia, jotka ovat saaneet joitakin tuhmuuksia päähänsä.
[Tarkoitetaan niitä uskonnollisia riitoja, jotka ovat olleet syynä
Damiensin ja Châtelin y.m. tekoihin.]

Oikeudenpalvelija selitti sitten lähemmin, mistä oli kysymys.

-- Voi noita ilkimyksiä! huudahti Candide. Että sellaisia hirveyksiä
voi tapahtua kansan keskuudessa, joka kuitenkin tanssii ja
laulaa! Tahdon niin pian kuin suinkin päästä pois tästä maasta,
jossa apinat yllyttävät tiikereitä veritöihin! Omassa maassani
olen taaskin nähnyt karhuja, mutta ihmisiä en ole nähnyt missään
muualla kuin Eldoradossa. Lähettäkää, Jumalan nimessä, hyvä herra
oikeudenpalvelija, minut Veneziaan, jossa minun on oltava odottamassa
neiti Kunigundaa.

-- En voi lähettää teitä minnekään muualle kuin ala-Normandiaan,
sanoi esivallan edustaja.

Ja hän antoi heti irroittaa heidän kahleensa ja lähetti pois väkensä
ilmoittaen heille erehtyneensä. Sitten hän vei Candiden ja Martinin
Dieppeen ja jätti heidät veljensä huostaan.

Sataman edustalla oli ankkurissa pieni hollantilainen laiva.
Normandialainen, joka myöskin kolmen timantin avulla oli muutettu
maailman avuliaimmaksi ihmiseksi, vei Candiden seuralaisineen tähän
laivaan, joka juuri oli lähdössä Portsmouthin kaupunkiin Englannissa.

Matka ei käynyt siis juuri Veneziaa kohden, mutta Candidesta tuntui
niinkuin hän olisi päässyt pois itse helvetistä ja hän toivoi heti
ensimäisessä tilaisuudessa voivansa jälleen ohjata kulkunsa kohti
Veneziaa.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Candide ja Martin saapuvat Englannin rannikolle ja mitä he siellä
näkevät.


-- Voi Pangloss, Pangloss! Voi Martin, Martin! Voi sinä minun rakas
Kunigundani! Mitä onkaan tämä maailma! puhkesi Candide puhumaan
hollantilaisella laivalla.

-- Se on jotakin hyvin järjetöntä ja inhoittavaa, vastasi Martin.

-- Tehän tunnette Englannin, ovatko ihmiset siellä yhtä hulluja kuin
Ranskassakin?

-- Heidän hulluutensa on taas toista lajia, vastasi Martin. Tehän
tiedätte, että nämä kaksi kansakuntaa käyvät paraikaa keskenään
sotaa muutamasta vaivaisesta tynnyrinalasta lunta Canadan rajalla
ja että ne tähän kunniakkaaseen sotaan kuluttavat enemmän rahaa
kuin mitä koko Canada maksaa. Kummassako maassa taaskin on enemmän
hulluinhuoneeseen pantavia ihmisiä, sitä en voi täsmälleen ratkaista
niillä pienillä tietovaroilla, mitä minulla on käytettävissäni; sen
vain tiedän, että ihmiset tässä maassa, johon nyt tulemme, ovat hyvin
raskasmielisiä.

Heidän näin keskustellessaan laski laiva Portsmouthin satamaan.
Rannalla oli suuri joukko ihmisiä, jotka kaikki silmiä rävähyttämättä
tuijottivat erääseen sotalaivaan, jonka kannella eräs lihavahko mies
makasi polvillaan silmät sidottuna. [Englantilainen amiraali Byng.
Hänet ammuttiin v. 1757 muka senvuoksi, että hän edellisenä vuonna
sodassa ranskalaisia vastaan olisi osoittanut laimeutta ja puuttuvaa
rohkeutta. Itse asiassa uhrasi hallitus hänet voidakseen itse
säilyttää asemansa. Voltaire ei tuntenut häntä henkilökohtaisesti,
mutta oli koettanut auttaa häntä.] Neljä sotilasta, jotka seisoivat
hänen edessään, ampuivat kukin kolme laukausta hänen päähänsä mitä
rauhallisimmalla ilmeellä maailmassa. Senjälkeen hajosi väkijoukko
erinomaisen tyytyväisen näköisenä.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi Candide, ja mikä saatanallinen
voima täten riivaa ihmisiä kaikkialla?

Hän kysyi sitten, kuka tuo paksu mies oli, joka juuri oli tapettu
niin suurilla juhlallisuuksilla.

-- Hän on eräs amiraali, vastattiin hänelle.

-- Ja minkätähden oli tuo amiraali tapettava?

-- Sentähden, ettei hän itse ollut tapattanut tarpeeksi paljon
ihmisiä. On huomattu, ettei hän eräässä meritaistelussa ollut
tarpeeksi lähellä ranskalaista amiraalia.

-- Mutta, sanoi Candide, olihan ranskalainen amiraali silloin myös
yhtä kaukana englantilaisesta amiraalista kuin tämä hänestä.

-- Epäilemättä, vastattiin hänelle, mutta tässä maassa on
terveellistä tappaa silloin tällöin joku amiraali rohkaistakseen
muita.

Candide oli niin järkytetty ja loukkaantunut kaikesta, mitä hän näki
ja kuuli, ettei hän tahtonut edes nousta maihin, vaan mieluummin
vielä kerran antautui vaaraan tulla petetyksi ja teki paikalla
sopimuksen hollantilaisen laivakapteenin kanssa siitä, että tämä
viipymättä veisi hänet Veneziaan.

Kahden päivän kuluttua oli kippari valmis lähtemään. He sivuuttivat
Ranskan rannikon, he purjehtivat myös Lissabonin ohitse, jolloin
tämä näky saattoi Candiden värisemään. Gibraltarin salmen kautta he
tulivat Välimerelle ja pääsivät vihdoin onnellisesti Veneziaan.

-- Jumalalle kiitos, sanoi Candide syleillen Martinia, täällä saan
siis vihdoinkin nähdä kauniin Kunigundan. Cacamboon luotan niinkuin
itseeni. Kaikki on hyvin, kaikki käy hyvin, kaikki käy mahdollisimman
hyvin.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Hiukan Paquettesta ja veli Girofléesta.


Heti kun hän oli tullut Veneziaan, alkoi hän tiedustella Cacamboa
kaikista kapakoista, kaikista kahviloista, kaikkien ilotyttöjen
luota, mutta ei missään ollut jälkeäkään hänestä. Hän lähetti joka
päivä kyselyjä kaikille vastasaapuneille pursille ja laivoille; ei
kukaan tiennyt hänestä mitään.

-- Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä
aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta
Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa
Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla
vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään
ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja
erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä
minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut
paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän
kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin,
kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.

Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt
oopperassa _alla moda_ eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa.
Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.

Martin sanoi hänelle:

-- Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette,
että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa
taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä
maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet,
ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä,
ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään
pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne
Kunigundan.

Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys
vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän
hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta
kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.

Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta
ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he
San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä
kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska,
hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja
itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja
lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja
nipisti häntä silloin tällöin poskesta.

-- Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että
nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun
maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia,
mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he
ovat hyvin onnellisia olentoja.

-- Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi
Martin.

-- Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin
saatte itse nähdä, että en erehdy.

Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti
ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja,
Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa,
Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.

Neiti punastui, teatini otti mielihyvällä vastaan tarjouksen.
Tyttö seurasi häntä koko ajan katsellen Candidiin hämmästynein ja
ihmettelevin silmin, jotka vähitellen himmentyivät kyyneleistä.

Heti kun hän oli tullut Candiden huoneeseen, sanoi hän:

-- Onko mahdollista, ettei herra Candide enää tunne Paquettea?

Nämä sanat kuullessaan Candide, joka tähän asti ei ollut kiinnittänyt
häneen juuri minkäänlaista huomiota, sentähden että hänen ajatuksensa
yksinomaan askartelivat neiti Kunigundassa, kääntyi hänen puoleensa
ja sanoi:

-- Voi, lapsi parka, tekö siis saatoitte tohtori Panglossin siihen
koreaan tilaan, jossa viimeksi näin hänet?

-- Voi, hyvä herra, minähän sen tein, sanoi Paquette, näen kyllä,
että tiedätte kaikki. Minäkin olen kuullut niistä hirvittävistä
onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet koko rouva paroonittaren
huonekuntaa ja kaunista Kunigundaa; mutta taivas tietää, että omakaan
kohtaloni ei ole ollut vähemmän surullinen. Olin viattomuus itse
silloin, kun ensi kerran minut näitte. Eräs fransiskaanimunkki, joka
oli rippi-isäni, sai minut helposti vietellyksi. Sen seuraukset
olivat kauhistavat. Minunkin oli pakko lähteä pois linnasta vähän
senjälkeen, kun herra, parooni oli ajanut teidät sieltä ulos
lähettämällä vielä jälkeenne nuo ankarat potkut takapuoleen.
Jollei eräs kuuluisa lääkäri olisi armahtanut minua, olisin
varmasti kuollut. Kiitokseksi olin sitten jonkun aikaa tämän
lääkärin rakastajatar. Hänen vaimonsa, joka oli hulluuteen saakka
mustasukkainen, löi minua joka päivä armottomasti, hän oli oikea
raivotar. Tämä lääkäri oli rumin ihminen taivaan kannen alla ja minä
onnettomin kaikista luontokappaleista saadessani lakkaamatta selkään
miehen vuoksi, jota en laisinkaan rakastanut. Mutta arvannette,
hyvä herra, kuinka äkeälle naiselle on vaarallista olla lääkärin
vaimona. Tämä, joka lopuksi ei enää voinut sietää vaimonsa loukkaavaa
käytöstä, antoi hänelle eräänä päivänä pienen nuhan parantimeksi niin
voimakasta lääkettä, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli hirveisiin
kouristuksiin. Rouvan sukulaiset nostivat miestä vastaan oikeusjutun;
hän karkasi ja minut pantiin vankeuteen. Viattomuuteni ei olisi
minua pelastanut, ellen olisi ollut jonkun verran sievän näköinen.
Tuomari vapautti minut sillä ehdolla, että hän saisi täyttää lääkärin
paikan. Pian kuitenkin eräs kilpailijatar työnsi minut syrjään ja
minut ajettiin ovelle niine hyvineni, joten jälleen olin pakotettu
jatkamaan tätä inhoittavaa ammattia, joka teistä sivullisista
näyttää niin hauskalta, mutta joka meille itsellemme on ainaista
alennusta ja kurjuutta. Tulin ammattiani harjoittamaan Veneziaan.
Voi, hyvä herra, ette voi kuvitellakaan, millaista on, kun on
pakotettu erotuksetta hyväilemään ketä hyvänsä, vanhoja kauppiaita,
asianajajia, munkkeja, gondoolimiehiä ja apotteja, kun joka hetki
saa olla alttiina kaikenlaisille häväistyksille ja solvauksille, kun
on usein niin köyhä, että saa lainata alushameen, joka on vain sitä
varten olemassa, että joku vastenmielinen miesryökäle saisi sitä
kohottaa, kun toinen jo varastaa sen, mitä toiselta on ansainnut,
kun poliisiviranomaiset nylkevät ja kiskovat ja edessä ei ole muuta
tulevaisuutta kuin kaamea, hyljätty vanhuus ja kuolema sairaalassa
tai rikkaläjällä. Jos teillä olisi käsitystäkään tästä kaikesta,
myöntäisitte, että olen onnettomin olento koko maailmassa.

Näillä sanoilla avasi Paquette sydäntään hyvälle Candidelle tämän
huoneessa Martinin läsnäollessa, joka sanoi Candidelle:

-- Näette nyt, että olen jo voittanut puolet vedosta.

Veli Giroflée oli jäänyt ruokasaliin ja odotellut siellä päivällistä
pullon vierellä.

-- Mutta, sanoi Candide Paquettelle, te olitte sentään niin iloisen
ja tyytyväisen näköinen silloin kun tapasin teidät. Te laulelitte ja
hyväilitte teatinimunkkia aivan luonnollisella mieltymyksellä. Te
näytitte vähintään yhtä onnelliselta kuin mitä te väitätte olevanne
onneton.

-- Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin
kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä
sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta
miellyttääkseni erästä munkkia.

Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan
oikeassa.

Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. -- Ateria kului hyvin
hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.

-- Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan
onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne,
koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis
tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja
säätyynne.

-- Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin
makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen
ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon.
Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään
tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon
Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja
helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen
muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori
aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin
palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion
seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.

Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:

-- No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?

Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi
tuhatta.

-- Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka
pääni pantiksi.

-- Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla
ehkä vieläkin onnettomammiksi.

-- Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi
seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan,
että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä.
Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin
mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.

-- Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran
tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin
vahvasti.

-- Olette hyvin kova, sanoi Candide.

-- Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.

-- Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat
lakkaamatta.

-- Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot
ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin.
Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin
kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään
on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.

-- Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori
Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan
varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan.
Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.

-- Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan
olennon, sanoi Martin.

Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä
vastaan heidät seuraavana päivänä.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Vierailu ylhäisen venezialaisen aatelismiehen signor Pococuranten
luona.


Candide ja Martin lähtivät gondoolilla kulkemaan pitkin Brentaa ja
saapuivat siten jalon Pococuranten palatsin edustalle. Palatsia
ympäröivät puutarhat olivat luonnollisesti kauniilla marmoripatsailla
koristetut ja palatsi itse rakennustaiteellinen mestariteos.

Talon herra, joka oli noin kuudenkymmenenvuotias ja kovin rikas mies,
otti nuo molemmat uteliaat vieraat vastaan erittäin kohteliaasti,
mutta samalla sangen kylmästi, joka seikka jonkin verran hämmensi
Candidea, mutta sensijaan miellytti Martinia.

Ensinnäkin tarjottiin suklaatia. Tämä toimitus oli uskottu kahden
sievän, siististi puetun nuoren tytön toimeksi, jotka pitivät huolta
siitä, että suklaati kunnollisesti vaahtosi kupeissa.

Candide ei voinut olla ylistelemättä heidän kauneuttaan, sirouttaan
ja kätevyyttään.

-- Hyviä tyttöjä, se on totta, sanoi senaattori Pococurante;
minä otankin heidät siksi joskus sänkyyni, sillä olen hyvin
kyllästynyt kaupungin hienoston naisiin ja heidän keimailuunsa,
mustasukkaisuuteensa, riitaisuuksiinsa, pahantuulisuuteensa,
pikkumaisuuksiinsa, ylpeyteensä, typeryyksiinsä ja sonetteihin, joita
heille lakkaamatta täytyy joko itse kirjoittaa tai tilata muilta.
Mutta nämäkin molemmat tytöt alkavat jo minua ikävystyttää.

Aamiaisen jälkeen he tekivät pitkän kierroksen suuressa
taulugalleriassa, ja Candide ihasteli suuresti taulujen erinomaista
kauneutta. Hän kysyi, kenen mestarin tekoa kokoelman molemmat
suurimmat taulut olivat.

-- Ne ovat Rafaelilta, sanoi senaattori. Minä ostin ne pelkästä
turhamaisuudesta muutama vuosi takaperin ja maksoin niistä aivan
satumaisen hinnan. Niitä pidetään Italian kauneimpina, mutta minua ne
eivät miellytä laisinkaan: väritys on liian ruskea, kuviot eivät ole
tarpeeksi pyöristettyjä eivätkä astu tarpeeksi esille, laskosverhot
eivät muistuta ollenkaan kangasta, lyhyesti sanoen, sanottakoon
sitten mitä tahansa, ei minun mielestäni näissä maalauksissa ole
luontoa rehellisesti jäljitelty ja minä en pidä taulusta, ellei se
vaikuta minuun samalla lailla kuin elävä luonto. Ja sellaisia tauluja
ei ole. Minulla on hyvin paljon tauluja, mutta en enää viitsi niitä
katsella.

Päivällistä odotellessa antoi Pococurante esittää vierailleen pienen
konsertin ajan kuluksi.

Candiden mielestä oli musiikki vallan taivaallista.

-- Tuollainen meteli, sanoi Pococurante, voi huvittaa puolisen
tuntia, mutta jos sitä kestää kauemmin, väsyttää se kaikkia ihmisiä,
vaikkakaan ei kukaan uskalla sitä tunnustaa. Musiikki on meidän
päivinämme muuttunut vain vaikeaksi temppuilemiseksi ja teknilliseksi
taituruudeksi, ja se, mikä ei ole mitään muuta kuin vaikeaa, ei
huvita ajan pitkään. Ooppera miellyttäisi minua kenties sittenkin
enemmän, ellei siitäkin olisi viime aikoina tehty jonkinlainen
epäsikiö, joka suorastaan kääntää mieltä. Kuka nyt viitsisi mennä
katsomaan huonoja musiikkidraamoja, joissa kohtauksilla ei ole muuta
tarkoitusta kuin tuoda älyttömästi esille pari kolme laulunpätkää,
joissa näyttelijä saa koetella kurkkuaan. Tai kuka nyt tahtoisi tai
voisi haltioitua, kun hänen edessään lavalla seisoo joku kuohilas,
joka avuttoman näköisenä vaappuu edestakaisin livertäen Caesarin ja
Caton rooleja. Itse puolestani olen jo aikoja sitten luopunut näistä
köyhistä huvituksista, jotka nykyään ovat muka Italian kunnia ja
joihin ruhtinaat tuhlaavat niin paljon rahaa.

Candide yritti heikosti väittää vastaan. Martin oli täydelleen samaa
mieltä kuin senaattori.

Käytiin pöytään. Ja suuremmoisen päivällisen jälkeen mentiin
kirjastoon.

Candiden silmään osui erinomaisen komeasti sidottu Homeros ja hän
antoi sen johdosta hänen ylhäisyydelleen tunnustuksen hänen hyvästä
taideaististaan.

-- Tämä sama kirja, sanoi hän, oli myös suuren Panglossin, Saksan
parhaimman filosofin lempiteos.

-- Ei minun, sanoi Pococurante kylmästi. Minullekin uskoteltiin
ennen aikaan, että muka nautin sitä lukiessani, mutta itse asiassa
nuo lakkaamatta toistuvat taistelut, jotka kaikki ovat toistensa
kaltaisia, nuo jumalat, jotka alati hääräävät tekemättä koskaan
mitään ratkaisevaa, tuo kaunis Helena, joka on sodan aiheuttaja,
mutta joka tuskin ollenkaan esiintyy koko runoelmassa, tuo Troja,
jota piiritetään ja piiritetään eikä koskaan valloiteta, kaikki tuo
oli minusta kuolettavan ikävää. Olen välistä kysynyt oppineilta,
onko Homeros kenties muidenkin mielestä yhtä ikävää kuin minusta, ja
kaikki rehelliset ihmiset ovat tunnustaneet, että kirja on pudonnut
heidän kädestään lattialle, kun he ovat yrittäneet sitä lukea. Mutta
siitä huolimatta ei se saa puuttua kenenkään kirjastosta; sillä on
muinaismuiston arvo, niinkuin ruostuneilla mitaleillakin senkin
jälkeen kun ne eivät enää käy kaupassa.

-- Mutta Vergiliuksesta on Teidän Ylhäisyydellänne varmaankin
toisenlaiset ajatukset?

-- Myönnän kyllä, sanoi Pococurante, että toinen, neljäs ja kuudes
kirja hänen _Aeneidistään_ ovat erinomaisia, mutta mitä tulee
sellaisiin henkilöihin kuin hänen hurskas Aeneaksensa, tai uljas
Kleontes, ja hänen ystävänsä Achates ja pieni Ascanius ja tyhmä
Patinus-kuningas ja porvarillinen Amata ja mauton Pavinia, niin
luulen, ettei koko maailman kirjallisuudessa ole mitään niin kylmää
ja luonnonvastaista. Mieluummin sentään otan käteeni vaikka Tasson ja
Arioston, vaikkakin silloin on vaarassa nukahtaa seisoalleen.

-- Uskaltaisinko vielä kysyä teiltä, signor, sanoi Candide, ettekö
sentään suurella nautinnolla lue Horatiusta?

-- Horatiuksesta löytää kyllä eräitä elämänohjeita, joita maailman
mies voi käyttää hyväkseen ja jotka puserrettuina tarmokkaaseen
runopukuun painuvat helpommin muistiin. Mutta mitä minua liikuttaa
hänen Brindisin-matkansa, tai hänen kuvauksensa huonosta
päivällisestä tai joku moukkamainen riita kahden epäilyttävän
henkilön välillä, joista toisen, Rupilius-nimisen, sanat
_haisivat kuin märkä-paiseet_ ja toisen _maistuivat etikalta_.
Mitä suurinta vastenmielisyyttä ovat minussa herättäneet myös ne
runot, joissa hän ivaa vanhoja akkoja ja noitia enkä minä voi
ymmärtää, miten se voidaan lukea hänelle ansioksi, että hän sanoo
ystävälleen Maecenakselle, että jos tämä asettaa hänet lyyrillisten
runoilijoiden joukkoon, "on hän kohottava ylevän otsansa tähtiin."
Tyhmyrit ihailevat kaikkea, mitä vain joku kuuluisa kirjailija on
kirjoittanut. Minä luen ainoastaan omiksi tarpeikseni ja pidän
ainoastaan sellaisesta, mikä minulle soveltuu.

Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti
arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin
sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.

-- Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen
mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?

-- Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun
kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan
aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen.
Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet
paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen
johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon
kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman
kenenkään avustusta.

-- Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia
kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden
joukossa voi olla jotakin hyvääkin!

-- Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan
kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon
kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on
vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.

-- Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide,
italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.

-- On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä
niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas
noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes
yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin
teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan
niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.

Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä
englantilaisia kirjoja.

-- Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti
kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.

-- Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä
ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan
ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään
asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella
ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja
se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä
hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä
kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.

Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään
kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.

-- Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut
ensimäisen kirjan _Genesistä_ kymmenen kirjaa pitkillä,
raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten
jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka,
sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman
sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren
kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa
kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja
joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön
muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä
ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti
jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa
pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan
italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen
keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne
kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen
vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen
pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin
haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui
yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun
siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja
aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä
välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.

Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän
kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.

-- Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että
tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia
runoilijoitamme.

-- Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.

-- Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä.
Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.

Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.

Candide ylisti sen ihanuutta.

-- En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää
rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta,
jaloviivaisempaa istutusmaata.

Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen
Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille:

-- No nyt ainakin on teidän myönnettävä, että tuo mies on onnellisin
kaikista kuolevaisista, sillä hän on kaiken yläpuolella.

-- Ettekö te siis nähnyt, että hän oli vain kaikkeen kyllästynyt! Ja
jo Platon sanoi aikoinaan, että parhaat vatsat eivät suinkaan olleet
ne, jotka eivät ottaneet vastaan mitään ravintoa.

-- Mutta, sanoi Candide, eikö kuitenkin ole hauskaa osata arvostella
kaikkea ja havaita vikoja sielläkin, missä muut ihmiset luulevat
näkevänsä pelkkää kauneutta?

-- Tarkoitatte siis, että ihmiselle tuottaa iloa olla tuntematta
mistään iloa!

-- Kaikesta päättäen ei maailmassa siis ole ketään muuta onnellista
kuin minä sinä päivänä, jolloin jälleen näen neiti Kunigundan.

-- Se on hyvin toivottavaa, sanoi Martin.

Mutta päivät ja viikot vierivät edelleen eikä vain Cacamboa tullut.

Ja Candide oli niin murheensa vallassa, ettei hän edes huomannut
sitä, että Paquette ja veli Giroflée eivät olleet käyneet edes
kiittämässä häntä.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kuinka Candide ja Martin illastivat kuuden muukalaisen seurassa ja
keitä nämä olivat.


Eräänä iltana kun Candide Martinin kanssa oli menossa ravintolaan,
muiden vieraiden joukkoon aterioimaan, juoksi eräs pikimusta mies
hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:

-- Valmistukaa paikalla lähtemään; olkaa valmis joka hetki!

Hän kääntyi ja näki Cacambon. Ainoastaan Kunigundan näkeminen olisi
voinut tuottaa hänelle iloisemman hämmästyksen. Hän oli aivan tulla
hulluksi ilosta, syleili rakasta ystäväänsä ja kysyi:

-- Ja Kunigunda on siis myöskin täällä, eikö totta? Missä hän on? Vie
minut heti hänen luokseen, jotta saamme yhdessä ilosta kuolla.

-- Kunigunda ei ole täällä, sanoi Cacambo, hän on Konstantinopolissa.

-- Oi, taivas! Konstantinopolissa! Mutta olkoon hän vaikka Kiinassa,
lennän kuin lintu hänen luokseen. Lähtekäämme heti!

-- Lähdemme vasta illallisen jälkeen, vastasi Cacambo. En voi nyt
sanoa teille sen enempää, olen orja ja herrani odottaa minua. Minun
täytyy palvella häntä pöydässä. Älkää olko siitä tietävinänne mitään.
Syökää ja olkaa valmis ja varuillanne.

Candiden sydän löi riemusta ja tuskasta. Hän oli ihastuksissaan
siitä, että jälleen oli nähnyt uskollisen asioitsijansa, mutta
hämmästynyt siitä, että tämä oli orjana. Kunigundan jälleennäkemisen
ajatus täytti kokonaan hänen mielensä, hänen sydämensä sykki
levottomasti ja kaikki meni hänen päässään sekaisin. Tässä
mielentilassa hän istuutui pöytään Martinin kanssa, joka aivan
kylmäverisesti seurasi näitä seikkailuja. Pöydässä istui jo ennestään
kuusi muukalaista, jotka olivat tulleet Veneziaan karnevaalia
viettämään.

Cacambo, joka hoiti juomanlaskijan virkaa eräälle muukalaisista,
kuiskasi tämän korvaan aterian päätyttyä:

-- Sire, Teidän Majesteettinne voi lähteä, milloin vain haluaa, laiva
on lähtövalmis.

Nämä sanat sanottuaan hän poistui.

Muut vieraat katselivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät sanoneet
sanaakaan.

Heti senjälkeen lähestyi eräs toinen palvelija herraansa ja sanoi:

-- Sire, Teidän Majesteettinne vaunut odottavat Paduassa ja parkki on
kunnossa.

Isäntä viittasi kädellään ja palvelija poistui.

Kaikki pöytävieraat katsahtivat vielä kerran toisiinsa ja näyttivät
entistään hämmästyneemmiltä.

Kolmas käskyläinen lähestyi nyt kolmatta muukalaista ja sanoi:

-- Sire, uskokaa minua, Teidän Majesteetillenne ei ole hyvä viipyä
täällä kauemmin. Asetan kaikki lähtökuntoon. --

Ja samassa hän hävisi.

Candide ja Martin olivat silloin varmat siitä, että tämä oli
jonkinlaista karnevaalipilaa.

Neljäs palvelija sanoi neljännelle herralle:

-- Teidän Majesteettinne voi lähteä milloin vain tahtoo.

Ja hän meni sen sanottuaan pois niinkuin muutkin.

Viides pikentti sanoi samat sanat viidennelle herralle. Mutta kuudes
puhui aivan erilaisessa äänilajissa kuudennelle muukalaiselle, joka
juuri sattui istumaan Candiden vieressä, hän sanoi nimittäin:

-- Saakeli soikoon, sire, täällä ei enää tahdota antaa velaksi mitään
Teidän Majesteetillenne eikä minullekaan, ja meidät voidaan vielä
tänä yönä passittaa vankeuteen, niin että minun täytyy katsoa tässä
eteeni, hyvästi!

Kun kaikki palvelijat olivat hävinneet, istuivat nuo kuusi
muukalaista ja Martin ja Candide hyvän aikaa aivan äänettöminä.

Vihdoin Candide keskeytti hiljaisuuden.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, onpa tämä omituista pilaa! Minkätähden te
kaikki olette kuninkaita? Mitä minuun ja Martiniin tulee, niin täytyy
minun tunnustaa, ettemme me ole mitään kuninkaita ollenkaan.

Cacambon isäntä tarttui silloin juhlallisenvakavasti puheeseen ja
sanoi italian kielellä:

-- Minä en ole lainkaan mikään ilvehtijä, minun nimeni oli Achmed
III. [Sulttaanina (1703-1730). Janitsaarit ollen tyytymättömiä hänen
sotaiseen hallitukseensa pakottivat hänet luopumaan hallituksesta,
ja hän kuoli vankeudessa 1736. Saman sulttaanin luona sai Kaarle
XII turvapaikan.] Olen ollut suursulttaanina monta vuotta; syöksin
veljeni valtaistuimelta ja veljenpoikani syöksi minut. Kaikki
visiirini teloitettiin ja itse saan riutua lopun elämääni vanhassa
haaremissa. Kuitenkin sallii veljenpoikani, suursulttaani Mahmud
minun joskus terveyteni vuoksi lähteä pienelle matkalle ja sentähden
olen nyt tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Achmedin vieressä istuva nuorukainen alkoi sitten puhua ja sanoi:

-- Minun nimeni on Ivan ja minä olen ollut kaikkien venäläisten
itsevaltias. [Ivan VII, erotettiin hallituksesta yhdenvuotiaana,
murhattiin 1764, kolme vuotta _Candiden_ ilmestymisen jälkeen.] Minut
syöstiin valtaistuimelta jo silloin kun makasin kehdossa. Isäni ja
äitini suljettiin tyrmään ja itse olen saanut kasvaa vankilassa.
Välistä saan vanginvartioitteni seurassa vähän matkustella ja
sentähden olen nyt täällä Veneziassa karnevaalia viettämässä.

Kolmas sanoi:

-- Minä olen Kaarle Edvard, Englannin kuningas. [1688 karkoitetun
Kaarle II:n poika, joka ranskalaisten avustamana teki muutamia
epäonnistuneita maallenousun yrityksiä Englantiin; kuoli Roomassa
1788.] Isältäni perin oikeudet kruunuun ja olen siksi käynyt
sotaa niiden puolesta. Kahdeksalta sadalta liittolaiseltani on
suorastaan revitty sydän ulos rinnasta ja pommitettu heitä sillä
poskille. Minäkin olen istunut vankeudessa. Nyt olen menossa Roomaan
tervehtimään kuninkaallista isääni, joka myös samoin kuin minä ja
iso-isäni on valtaistuimeltaan syösty. Näin olen joutunut Venezian
karnevaalijuhliin.

Neljäs ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:

-- Minä olen Puolan kuningas. [August III, Saksin vaaliruhtinas,
1733 valittu Puolan kuninkaaksi, karkoitettu valtakunnastaan
seitsemänvuotisen sodan aikana.] Huonon sotaonnen vuoksi olen
kadottanut perintömaani ja samanlaiset vastoinkäymiset kohtasivat
myös isääni. Alistun Sallimuksen tahdon alle samoin kuin sulttaani
Achmed, keisari Ivan ja Kaarle-Edvard, joille kaikille Jumala suokoon
pitkän ijän! Ja minä olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Viides sanoi:

-- Minä olen myöskin Puolan kuningas [Stanislaus Leczinski, 1704
valittu Puolan kuninkaaksi, pakeni Poltavan taistelun jälkeen
Ruotsiin. 1733 valitsi hänet eräs puolue uudestaan kuninkaaksi,
mutta hän ei voinut pitää puoliaan August III:tta vastaan. Luopui
kruunusta 1735, sai herttuakunnakseen Lothringin, jota hän hallitsi
niin hyvin, että sai lisänimekseen "Hyväntekijä". Kirjoitti
filosofisia teoksia ja hänen hovinsa Lunevillessä oli kirjallisten
henkilöiden kokouspaikka. Voltaire kirjoitti siellä _Zadigin_.] ja
olen kadottanut valtakuntani kokonaista kaksi kertaa; Mutta sallimus
on sensijaan lahjoittanut minulle toisen valtion, jossa olen tehnyt
enemmän hyvää kuin mitä kaikki sannaattien kuninkaat yhteensä ovat
tehneet Weichselin rannoilla. Minäkin alistun Kaitselmuksen tahdon
alle ja olen tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Nyt oli kuudennen hallitsijan vuoro puhua.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en tosin ole niin korkea herra
kuin te kaikki muut, mutta siitä huolimatta olen ollut kuningas
yhtä hyvin kuin kukaan teistä. Minä olen Teodor, ja minut on kerran
valittu Korsikan kuninkaaksi. [Parooni Teodor von Neuhof (1686-1756)
auttoi korsikalaisia 1735 vapaustaistelussa Genuaa vastaan, mutta
hänen täytyi paeta sieltä jo seuraavana vuonna. Nousi jälleen 1747
Korsikan rannalle, mutta ei saavuttanut menestystä. Hän lähti
sitten Lontooseen, jossa hänet pantiin velkavankeuteen.] Minua on
kerran nimitetty _teidän majesteetiksenne_ ja nyt minua tuskin
viitsitään puhutella _herraksi_. Olen lyöttänyt rahaa ja nyt minulla
ei ole niin pennin pyöreää. Minulla on ollut kaksi valtiosihteeriä
käytettävänäni ja nyt on minulla tuskin edes palvelijaa. Olen istunut
oikealla valtaistuimella ja kuitenkin olen pitkän aikaa saanut virua
Lontoossa vankilan oljilla. Ja pelkään pahasti, että minua täälläkin
odottaa sama kohtalo, vaikka olen samoin kuin kaikki muutkin Teidän
Majesteettinne tullut Veneziaan karnevaalia viettämään.

Nuo viisi muuta kuningasta kuuntelivat tätä puhetta jalomielisellä
myötätuntoisuudella. Jokainen heistä antoi kuningas Teodorille
kaksikymmentä sekiiniä pukujen ja paitojen ostoon.

Candide lahjoitti hänelle kahden tuhannen sekiinin arvoisen timantin.

-- Kuka hän on, sanoivat nuo viisi kuningasta, tuo yksinkertainen
moukka, jolla on varaa antaa sata kertaa enemmän kuin kellään meistä
ja joka lisäksi vielä tekee sen?

Kun he nousivat pöydästä, tuli heitä vastaan neljä vastasaapunutta
pikkuruhtinasta, jotka myöskin olivat huonon sotaonnen vuoksi
kadottaneet valtakuntansa ja jotka sentähden tulivat Veneziaan
karnevaalia viettämään.

Mutta Candide ei kiinnittänyt enää minkäänlaista huomiota näihin
uusiin tulokkaisiin. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin että miten
hän niin pian kuin suinkin pääsisi Konstantinopoliin rakasta
Kunigundaansa tapaamaan.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Candiden matka Konstantinopoliin.


Uskollinen Cacambo oli jo turkkilaisen laivakapteenin kanssa
sopinut siitä, että tämä ottaisi Candiden ja Martinin mukaansa
Achmed-sulttaanin laivaan. He heittäytyivät siis polvilleen hänen
Korkean Kurjuutensa jalkoihin ja lähtivät laivaan.

Matkalla sanoi Candide Martinille:

-- Me olemme siis tänä iltana aterioineet kuuden viralta pannun
kuninkaan seurassa ja yhdelle heistä oli minulla vielä kunnia
antaa almu. Ehkäpä on maailmassa paljon muita yhtä onnettomia ja
onnettomampiakin ruhtinaita. Ja minä olen kadottanut ainoastaan
sata lammasta ja nyt saan rientää Kunigundan syliin! Rakas
Martin-ystäväni, kyllä Pangloss sittenkin oli oikeassa: kaikki on
maailmassa hyvin.

-- Toivoisin, että niin olisi.

-- Mutta, sanoi Candide, oli tuo sentään joka tapauksessa melkein
uskomaton seikkailu, mikä meillä oli Veneziassa. Onko koskaan vielä
kuultu tai nähty, että kuusi viraltapantua kuningasta olisi syönyt
yhteistä illallista samassa kapakassa.

-- Ei tuo nyt ole sen kummempaa kuin moni muukaan niistä
tapahtumista, mitä meille on sattunut, sanoi Martin. Viraltapannut
kuninkaat ovat hyvin tavallisia ilmiöitä ja mitä taas tulee siihen
kunniaan, että olemme saaneet syödä heidän seurassaan, niin on se
niin mitätön, ettei siihen voi kiinnittää mitään huomiota.

Heti kun Candide oli päässyt laivaan, lankesi hän vanhan palvelijansa
ja ystävänsä Cacambon kaulaan.

-- No, sanoi hän, kerro nyt, mitä Kunigunda tekee. Onko hän
edelleenkin sama ihanuuden ihmekukka kuin ennen? Rakastaako hän minua
edelleenkin? Miten hän voi? Olet varmaankin ostanut hänelle palatsin
Konstantinopolissa?

-- Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, Kunigunda pesee astioita
Propontiksen rannalla eräälle prinssille, jolla ei ole niitä
suinkaan liiaksi. Hän on orjattarena erään Ragotski-nimisen entisen
hallitsijan talossa, jolle Suur-Turkki antaa kolme taaleria
päivittäin hengen ylläpitimiksi. Mutta mikä on paljon surullisempaa,
on se seikka, että hän on kadottanut kauneutensa ja tullut
hirvittävän rumaksi.

-- Oli hän sitten ruma tai kaunis, sanoi Candide, niin olen kumminkin
kunniallinen mies ja minun velvollisuuteni on rakastaa häntä aina.
Mutta miten on hän voinut joutua niin halpaan asemaan, vaikka hänellä
oli rahaa noin viisi tai kuusi miljoonaa, jotka sinä veit hänelle?

-- Oli kyllä rahaa, sanoi Cacambo, mutta sillä ei pitkälle potkittu.
Ensin minun piti antaa kaksi miljoonaa senor don Fernando d'Ibaraa
y Figueora y Mascarenes y Lampourdos y Souzalle, Buenos-Ayreksen
kuvernöörille, saadakseni tämän luovuttamaan pois nti Kunigundan. Ja
eräs merirosvo kaappasi meiltä muitta mutkitta loput. Tämä merirosvo
vei meidät sitten Cap Matapaniin, Miloon, Nikosiaan, Samokseen,
Petraan, Dardanelleihin, Marmaramerelle ja Skutariin. Kunigunda ja
muori ovat molemmat tuon ruhtinaan palveluksessa, josta juuri puhuin,
ja minä olen viralta pannun sulttaanin orjana.

-- Mikä kauhistava onnettomuuksien ketju! huudahti Candide. Mutta
kaikesta huolimatta on minulla vielä muutamia timantteja jälellä ja
niillä voin helposti ostaa Kunigundan vapaaksi. Mutta onpa sentään
suuri vahinko, että hän on tullut niin rumaksi.

Sitten hän kääntyen Martinin puoleen, kysyi:

-- Kuka teidän mielestänne nyt on eniten surkuteltava, keisari
Achmed, keisari Ivan, kuningas Kaarle Edvard vai minä?

-- Sitä en voi sanoa, vastasi Martin, sitä varten pitäisi minun voida
katsoa suoraan teidän sydämiinne.

-- Ah, sanoi Candide, olisipa Pangloss vain täällä, niin hän kyllä
tietäisi sen ja ilmoittaisi sen meille.

-- En kyllä tiedä, sanoi Martin, millä vaa'alla teidän Panglossinne
olisi mahtanut punnita ihmisten onnettomuuksia ja määrätä heidän
kärsimyksensä asteita. Ainoa, minkä minä uskallan väittää, on se,
että maan pinnalla on miljoonia sata kertaa surkuteltavampia ihmisiä
kuin Kaarle Edvard, keisari Ivan ja sulttaani Achmed.

-- Paljon mahdollista, sanoi Candide.

Pari päivää myöhemmin saavuttiin Mustan meren kanaaliin.

Ensi töikseen Candide osti vapaaksi Cacambon, joka tuli hänelle hyvin
kalliiksi. Sitten hän hetkeäkään viivyttelemättä astui seuralaisineen
erääseen kaleerivenheeseen soudattaakseen itsensä Propontiksen
rannalle ja päästäkseen tapaamaan rakasta Kunigundaansa, oli hän
sitten kuinka ruma tahansa.

Soutajien joukossa oli kaksi vankia, jotka toimittivat tehtävänsä
kovin huonosti ja joiden paljaita olkapäitä itämainen laivuri vähän
päästä hutkaisi palmikoidulla nahkaruoskallaan. Täten tuli Candide
kohdistaneeksi heihin enemmän huomiota kuin muihin kaleeriorjiin
ja hän lähestyi heitä vastustamattoman säälin tunteen pakottamana.
Heidän epäinhimillisiksi vääristyneissä piirteissään oli jotakin,
joka hämärästi muistutti Panglossia ja neiti Kunigundan veljeä, tuota
onnetonta jesuiittaa ja paroonia. Tämä yhdennäköisyys liikutti ja
murhetutti syvästi Candiden mieltä ja hän katseli heitä vieläkin
tarkkaavaisemmin.

-- Omituista, sanoi hän Cacambolle, jollen omin silmin olisi nähnyt
mestari Panglossin riippuvan hirressä ja jollen onnettomuudekseni
olisi omin käsin sattunut tappamaan paroonia, niin luulisinpä
melkein, että he tuossa soutavat tätä kaleeria.

Kuullessaan Candiden mainitsevan paroonin ja Panglossin nimeä,
huudahtivat nuo molemmat pakkovangit suurella äänellä, antoivat
airojensa pysähtyä ja jäivät liikkumattomina penkille tuijottamaan.
Laivuri hyökkäsi heti heidän kimppuunsa ja ruoska alkoi taas läiskyä
heidän yllään.

-- Lopettakaa, lopettakaa, herra, huusi Candide, minä annan teille
niin paljon rahaa kuin vain ikinä tahdotte!

-- Mitä? Onko se todellakin Candide, sanoi toinen vangeista.

-- Mitä? Onko se todellakin Candide, toisti myös toinen.

-- Onko tämä unta, sanoi Candide, vai olenko todellakin valveilla?
Olenko todellakin kaleerilaivassa? Onko tuo sama herra parooni,
jonka minä tapoin? Ja tuo toinen sama mestari Pangloss, jonka näin
riippuvan hirressä?

-- Samat miehet olemme, vastasivat he.

-- Mitä kuulenkaan! Tuoko siis on se suuri filosofi! sanoi Martin.

-- Kuulkaa, herra laivuri, sanoi Candide, kuinka suuren
lunastussumman tahdotte hra von Thunder-ten-Tronckhista, joka on yksi
keisarikunnan ensimäisiä parooneja, ja hra Panglossista, joka on
Saksanmaan syvin metafyysikko?

-- Kristitty koira, vastasi laivuri, koska nämä kaksi kristittyä
koiraa, jotka tuossa soutavat kaleeria, ovat kerran parooneita
ja metafyysikoita, jotka ammatit epäilemättä ovat hyvin arvossa
pidettyjä heidän omassa maassaan, niin saat antaa heistä
viisikymmentä tuhatta sekiiniä.

-- Saatte ne, herra, ja viekää minut salamannopeasti takaisin
Konstantinopoliin! Tai ei, viekää minut neiti Kunigundan luo.

Mutta itämainen laivuri oli jo Candiden ensimäistä käskyä totellen
kääntänyt veneensä kokan kohti kaupunkia ja soutualus halkoi vettä
nopeammin kuin lintu lentää.

Candide syleili kerta toisensa jälkeen paroonia ja Panglossia.

-- Ja kuinka en siis olekaan tappanut teitä, rakas paroonini? Ja
kuinka olette vielä hengissä, rakas Panglossini, vaikka olette
hirtetty? Ja minkätähden olette molemmat Turkissa kaleerisoutajina?

-- Onko totta, että rakas sisareni on myöskin tässä maassa? kysyi
parooni.

-- On, vastasi Cacambo.

-- Ja te olette siis todellakin minun rakas oppilaani Candide?
huudahteli Pangloss.

Candide esitti heille Martinin ja Cacambon, ja kaikki syleilivät
toisiaan ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Kaleeri kiiti eteenpäin kuin
tuulispää ja tuossa tuokiossa he olivatkin jo satamassa.

Lähetettiin sana eräälle juutalaiselle, että tämä heti paikalla
saapuisi kauppoja hieromaan. Hän tuli ja Candide möi hänelle
viidestä kymmenestä sekiinistä erään timantin, jonka arvo oli sata
tuhatta sekiiniä, mutta juutalainen vannoi Abrahamin nimessä,
ettei hän mitenkään voinut antaa enempää. Candide lunasti sitten
viivyttelemättä paroonin ja Panglossin vapaiksi. Viimeksimainittu
heittäytyi vapauttajansa jalkoihin huuhdellen niitä kyynelillään;
toinen kiitti häntä pienellä päännyökkäyksellä luvaten maksaa hänelle
tuon summan takaisin ensi tilassa.

-- Mutta onko todellakin mahdollista, että sisareni on täällä
Turkissa? kysyi hän.

-- Ei mikään ole sen mahdollisempaa, vastasi Cacambo, koska hän
kerran pesee transsylvanialaisen ruhtinaan lautasia.

Lähetettiin vielä hakemaan kaksi juutalaista ja Candide möi vielä
kaksi timanttia ja kaikki astuivat jälleen erääseen toiseen kaleeriin
ja lähtivät Kunigundaa vapauttamaan.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Mitä Candidelle, Kunigundalle, Panglossille, Martinille ynnä muille
tapahtui.


-- Siis vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isäni,
sanoi Candide paroonille, että silloin viimeksi työnsin sapelin
vatsaanne.

-- Älkäämme puhuko siitä enää, sanoi parooni; myönnän, että minäkin
olin vähän liiaksi kuumaverinen. Mutta koska te tahdotte tietää, mitä
kohtalon oikkua saan kiittää siitä, että nyt olen kaleerivankina,
niin kuulkaa: senjälkeen kun kollegion apteekkari-veli oli lääkinnyt
haavani, hyökkäsi kimppuuni joukko espanjalaisia, jotka ottivat minut
mukaansa ja heittivät minut Buenos-Ayreksen vankilaan juuri samoihin
aikoihin kun sisareni lähti sieltä pois. Pyysin päästä takaisin
Roomaan isä ylikenraalin luo, ja minut nimitettiin Konstantinopolissa
olevan Ranskan lähettilään hovisaarnaajaksi. Tuskin olin vielä ollut
viikkoakaan tuossa virassa, kun eräänä iltana tapasin muutaman
erittäin kaunistekoisen nuoren ikoglanin. Oli hyvin kuuma, tuo nuori
mies tahtoi kylpeä; käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin myöskin
kylpemään. En nimittäin tiennyt, että kristitty, jos hänet vain
tavattiin alastomana nuoren mahomettilaisen parissa, oli tehnyt
itsensä syypääksi kuolemanrikokseen. Eräs kadi määräsi minulle sata
kepinlyöntiä jalkapohjiin sekä tuomitsi minut kaleerivangiksi.
En luule, että vielä milloinkaan maailmassa on tehty verisempää
vääryyttä. Mutta tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, minkätähden
sisareni on erään turkkilaisten turviin paenneen transsylvanialaisen
ruhtinaan kyökkipiikana.

-- Mutta kuinka on mahdollista, että minulla jälleen on ilo nähdä
teitä, rakas Panglossini?

-- Totta on, sanoi Pangloss, että olette nähnyt minun roikkuvan
hirressä. Oikeastaanhan minut olisi pitänyt polttaa, mutta kuten
muistatte oli kova rankkasade juuri silloin kun minua yritettiin
paistaa. Ja myrsky yltyi niin, ettei tulen sytyttämisestä voinut
olla puhettakaan. Ja kun ei parempaakaan keksitty, vedettiin minut
hirteen. Eräs haavalääkäri osti ruumiini, vei minut kotiinsa ja alkoi
leikellä minua vetäen ensin nahan auki navasta solisluuhun. Eipä
juuri voi tulla huonommin hirtetyiksi kuin mitä minä olin tullut.
Pyhän inkvisitsionin määräysten ylin toimeenpanija, joka oli muuan
alidiakoni, poltti todellakin ihmisiä aivan mallikelpoisen hyvin,
mutta hän ei ollut tottunut hirttämään. Nuora oli märkä eikä liukunut
tasaisesti, vaan takertui solmulle. Joka tapauksessa hengitin vielä
ja heti ensimäisestä ristileikkauksesta parahdin niin pahasti, että
haavalääkäri kaatui selälleen kauhistuksesta ja luullen leikelleensä
itse perkelettä hän puolikuolleena pelosta lähti pakoon sellaisella
kyydillä että hän vielä kerran portaissa kaatui. Tuon metelin
kuullessaan kiiruhti hänen vaimonsa viereisestä huoneesta katsomaan
mikä oli hätänä, ja kun hän näki minut pöydällä leikattuna, pelästyi
hän vielä enemmän kuin hänen miehensä ja lähti hänen jälessään pakoon
kaatuen hänen päälleen. Kun he vähän olivat tointuneet ensimäisestä
säikähdyksestään, sanoi lääkärin rouva lääkärille:

-- Ukkoseni, kuinka sinun päähäsi pälkähtikin ruveta leikkelemään
vääräuskoista? Etkö sinä tiedä, että tällaisten ihmisten ruumiissa
asuu aina perkele. Minä menen kiireesti hakemaan pappia, että hän
ajaisi ulos perkeleen.

Tämän ehdotuksen kuullessani säikähdin kovasti ja kooten kaikki
voimani sain huudetuksi: "Armahtakaa minua!" Vihdoin tuo
portugalilainen parturi [parturit toimittivat siihen aikaan
haavalääkärin tehtäviä] tuli vähän rohkeammaksi; hän neuloi jälleen
yhteen nahkani ja hänen vaimonsa hoiti minua, joten jälleen parin
viikon kuluttua olin jalkeilla. Parturi hankki minulle paikankin,
pääsin nimittäin hänen toimestaan erään Veneziaan matkustavan
maltalaisritarin palvelijaksi. Mutta kun isännälläni ei ollut millä
maksaa minulle, rupesin erään venezialaisen kauppiaan palvelukseen ja
seurasin häntä Konstantinopoliin.

Eräänä päivänä pisti päähäni mennä sisälle erääseen moskeaan. Siellä
ei ollut ketään muuta kuin eräs vanha imam ja eräs hyvin sievä
ja nuori nainen, joka paraikaa hartaasti luki paternosteriaan.
Hänen povensa oli aivan paljaana ja oli siihen pistetty kaunis
kimppu tulpaaneja, ruusuja, vuokkoja, leinikoita, hyasintteja ja
kevätesikoita. Hän antoi kukkavihkonsa pudota; minä nostin sen ylös
ja annoin sen hänelle takaisin erittäin kunnioittavalla hartaudella.
Tämä toimitus kesti kuitenkin niin kauan, että imam suuttui ja
nähdessään, että minä olin kristitty, huusi apua. Minut vietiin kadin
luo, joka annatti minulle sata piiskaniskua jalkapohjiin ja lähetti
minut kaleeriorjuuteen. Minut kytkettiin juuri samaan kaleeriin
ja samalle penkille kuin herra paroonikin. Samassa kaleerissa oli
vielä neljä marseillelaista nuorukaista, viisi napolilaista pappia,
kaksi korfulaista munkkia, jotka kaikki vakuuttivat, että sellaista
sattui täällä jok'ikinen päivä. Hra parooni väitti, että hänelle oli
tapahtunut suurempi vääryys kuin minulle; minä taaskin puolestani
väitin, että oli paljon luvallisempaa kiinnittää kukkavihko jonkun
naisen rintaan kuin olla ilkialastomana jonkun ikoglanin kanssa. Niin
me kiistelimme lakkaamatta ja saimme kumpikin kaksikymmentä pampun
lyöntiä joka päivä siihen asti, kunnes vihdoin syyn ja seurausten
katkeamaton virta johdatti teidät kaleeriimme ja päästi meidät teidän
avullanne vapauteen.

-- Mutta kuulkaa nyt, rakas Panglossini, sanoi hänelle Candide,
ajattelitteko silloinkin, kun teidät hirtettiin, leikeltiin,
ruoskittiin puolikuolleeksi ja kun teidät vietiin kaleeriorjaksi,
että kaikki kävi parhain päin tässä maailmassa?

-- Mielipiteeni maailman menosta on aina ollut sama ja muuttumaton,
vastasi Pangloss, sillä minähän olen filosofi eikä minun sovi
peruuttaa mielipiteitäni. Eikä Leibnitz saata sitäpaitsi mitenkään
olla väärässä, eikä voi olla mitään sen kauniimpaa asiaa kuin
maailman ennakolta määrätty sopusointuisuus, kaikkeus ja atoomit.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Kuinka Candide jälleen löysi Kunigundan ja muorin.


Sillä välin kun Candide, parooni, Pangloss, Martin ja Cacambo näin
kertoilivat toisilleen seikkailujaan ja keskustelivat maailman
menon järjellisyydestä tai ei-järjellisyydestä, väitellen syistä
ja seurauksista, henkisestä ja aineellisesta pahasta, vapaudesta
ja välttämättömyydestä ja niistä lohdutuksen mahdollisuuksista,
joita turkkilaisten kaleeriin kytketyllä ihmisellä on
käytettävänään, joutui matka ja he saapuivat Propontiksen rannalle,
transsylvanialaisen ruhtinaan asunnolle.

Ensimäiset olennot, jotka he täällä näkivät, olivat juuri Kunigunda
ja muori, jotka levittelivät pyyheitä nuoralle kuivamaan.

Tämä näky saattoi paroonin kalpenemaan. Itse Candidekin, tuo hellä
rakastaja, peräytyi vaistomaisen kauhun valtaamana kolme askelta
taaksepäin nähdessään kauniin Kunigundan seisovan siinä edessään
ahavan ruskettamana, punareunaisin silmin, kuivunein rinnoin,
ryppyisin poskin, karkein ja sierettynein käsivarsin, mutta
kohteliaisuudesta hän kuitenkin sitten astui lähemmäksi. Kunigunda
syleili Candidea ja veljeään. Muorikin sai tervehdyssyleilyn. Candide
osti molemmat vapaiksi.

Lähellä oli pieni vuokratalo; muori ehdotti, että Candide tyytyisi
ensi aluksi siihen, siksi aikaa, kunnes seurueen asiat saataisiin
paremmin järjestetyiksi.

Kunigunda ei tiennyt, että hän oli tullut rumaksi, sillä kukaan ei
ollut sitä hänelle ilmoittanut. Hän muistutti Candidea lupauksistaan
niin tiukassa äänilajissa, että tuo hyvä Candide ei tohtinut panna
vastaan. Hän teki senvuoksi paroonille tiettäväksi, että hän aikoi
naida hänen sisarensa.

-- Sellainen halpamaisuus hänen puoleltaan ja sellainen hävyttömyys
teidän puoleltanne ei tule ikipäivinä kysymykseenkään. Tällaista
häväistystä en mitenkään voi ottaa edesvastuulleni; eiväthän sisareni
lapset silloin pääsisi edes Saksan aatelisiin luostarikouluihin.
Ei, sisareni ei milloinkaan saa mennä naimisiin muun kuin jonkun
keisarikunnan paroonin kanssa.

Kunigunda heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huuhteli niitä
kyynelillään, mutta hän pysyi järkähtämättömänä.

-- Hullu ylimys, sanoi Candide hänelle, minä olen vapauttanut sinut
kaleeriorjuudesta, olen maksanut lunnaasi, olen maksanut sisaresi
lunnaat. Hän oli täällä astiain pesijänä, hän on ruma ja minä
hyvyydessäni otan hänet sittenkin vaimokseni ja sinä kehtaat vielä
muka vastustaa!

Jos antaisin vihalleni valtaa, tappaisin sinut vieläkin kerran!

-- Saat tappaa minut kuinka monta kertaa tahansa, sanoi parooni,
mutta sisartani et saa niin kauan kuin minä elän.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Loppupäätelmä.


Candidella ei sydämensä syvyydessä ollut mitään halua naida
Kunigundaa. Mutta paroonin ääretön röyhkeys sai hänet uhallakin
pitämään kiinni naimissuunnitelmasta ja toiselta puolen ahdisti
Kunigunda häntä tällä asialla niin ankarasti, ettei hän voinut
kieltäytyä.

Hän kysyi neuvoa Panglossilta, Martinilta ja uskolliselta Cacambolta.

Pangloss loisti tiedoillaan selittäen pitkästi ja perinpohjaisesti,
ettei paroonilla ollut minkäänlaista määräämisvaltaa sisarensa yli,
ja että tämä saattoi kaikkien keisarikunnan lakien mukaisesti solmia
Candiden kanssa vasemman käden avioliiton. Martin olisi tahtonut
heittää paroonin mereen. Cacambo ehdotti, että hänet annettaisiin
takaisin kaleerilaivurille, jonka nöyryytyksen jälkeen hänet
lähetettäisiin ensimäisellä laivalla Roomaan, isä ylikenraalille.

Tämä ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen; myöskin muori oli sen
puolella. Kunigundalle ei siitä sanottu mitään. Pienellä rahasummalla
oli kaikki järjestetty. Ja kaikki iloitsivat siitä, että he kerrankin
olivat saaneet puijata jesuiittaa ja rangaista ylpeydestä saksalaista
paroonia.

Nyt olisi ollut luonnollista, että Candide, kun hän vihdoinkin
niin monien vastoinkäymisten jälkeen oli päässyt naimisiin
rakastajattarensa kanssa, yhdessä filosofi Panglossin, filosofi
Martinin, varovaisen Cacambon ja muorin kanssa olisi Inka-kansan
maasta tuomillaan timanteilla elänyt hyvin ja viettänyt mitä
miellyttävintä elämää. Mutta juutalaiset olivat niin vetäneet
häntä nenästä, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta kuin tuo
pieni vuokratalo. Hänen vaimonsa, joka päivä päivältä kävi yhä
rumemmaksi, tuli riitaiseksi ja sietämättömäksi; muori oli vanhuuden
raihnas ja vielä pahempituulinen kuin Kunigunda. Cacambo, joka teki
puutarhatöitä ja kävi myymässä vihanneksia Konstantinopolissa, oli
liialla työllä rasitettu ja kiroili lakkaamatta kohtaloaan. Pangloss
oli epätoivoissaan siitä, että hän ei saanut loistaa jossakin Saksan
yliopistossa; Martin puolestaan taas oli vahvasti vakuutettu siitä,
että kaikkialla on yhtä paha olla, ja hän ottikin senvuoksi kaikki
asiat kärsivällisesti.

Joskus Candide ja Martin ja Pangloss vielä väittelivät metafysiikasta
ja moraalista. Talonsa ikkunoista he näkivät useasti, kuinka sen
ohitse liukui laivoja täynnä effendejä, pashoja ja kadeja, joita
vietiin maanpakoon Lemnokseen, Mytileneen ja Erzerumiin. He näkivät
myös, kuinka sijalle saapui uusia effendejä, uusia pashoja ja uusia
kadeja, jotka asettuivat karkoitettujen paikalle ja jotka vuorostaan
taas karkoitettiin. Ja he näkivät myös paljon huolellisesti hakattuja
päitä, joita kuljetettiin Korkealle Portille. Nämä näyt antoivat
uutta vauhtia heidän keskusteluilleen.

Mutta aina silloin kun väittely taukosi, valtasi heidät niin ääretön
ikävystyminen ja elämän inho, että muori eräänä päivänä sanoa tokaisi
suoraan:

-- Enpä tosiaan tiedä, mikä on pahempaa: sekö, että joutuu
sata kertaa mustien merirosvojen raiskattavaksi, saa toisen
pyllynpuoliskonsa poisleikatuksi, juoksee kujaa bulgarialaisten
luona, tulee ruoskituksi ja hirtetyksi autodafeessa, makaa elävänä
leikkelypöydällä, soutaa kaleeria, lyhyesti sanoen kokee kaikki ne
surkeudet mitä me olemme kokeneet tai sekö, että on täällä eikä tee
mitään?

-- Sepä onkin tärkeä kysymys, sanoi Candide.

Tämä kysymys herätti heissä jälleen uusia mietelmiä ja Martin etenkin
oli sitä mieltä, että ihminen oli luotu elämään joko ainaisen
levottomuuden kouristuksissa tai ainaisen ikävystymisen horroksessa.
Candide ei oikein voinut yhtyä tähän mielipiteeseen, mutta hän ei
myöskään voinut esittää mitään parempaakaan. Pangloss myönsi, että
hän aina oli hirvittävästi kärsinyt, mutta että koska hän kerran
oli vakiinnuttanut sen mielipiteen, että kaikki maailmassa meni
ihailtavan hyvin, pysyi hän siinä edelleenkin, vaikkei enää siihen
uskonutkaan.

Tapahtui sitten eräs seikka, joka lopullisestikin tuntui vahvistavan
todeksi Martinin inhoittavat periaatteet ja joka oli omiaan tekemään
Candiden entistä enemmän epävarmaksi ja viemään Panglossin filosofian
kokonaan luisulle pinnalle.

Eräänä päivänä nimittäin he näkivät Paquetten ja veli Girofléen
saapuvan heidän maataloonsa mitä kurjimmassa tilassa. He olivat hyvin
pian tehneet lopun saamistaan kolmesta tuhannesta piasterista, he
olivat eronneet, jälleen sopineet ja riitautuneet taas uudelleen,
joutuneet vankeuteen ja karanneet sieltä. Lopuksi oli veli Giroflée
mennyt Turkin uskoon. Paquette jatkoi ammattinsa harjoittamista
kaikkialla, minne he tulivat, mutta ei ansainnut sillä enää mitään.

-- Enkös juuri sanonut sitä, sanoi Martin Candidelle, että
lahjarahanne olisivat pian tuhlatut ja saattaisivat heidät vain
entistä kurjemmiksi. Teillä itsellänne ja Cacambolla on ollut
miljoonia piastereita taskussanne, ettekä te ole ollenkaan sen
onnellisempia kuin veli Giroflée ja Paquette.

-- Kas vaan, kas vaan, sanoi Pangloss Paquettelle, taivas on siis
taas johdattanut teidät luoksemme. Lapsi-raukka, tiedättekö, että
olette tullut minulle hyvin kalliiksi, olette maksanut minulle
nenänpään, toisen silmän ja toisen korvan. Ja miltä te itse näytätte!
Voi, voi, tätä maailmaa!

Tämä uusi tapaus antoi heille entistä enemmän filosofeeraamisen
aihetta.

Naapuristossa asui eräs hyvin kuuluisa dervishi, jota pidettiin
Turkin parhaimpana filosofina. He lähtivät kysymään neuvoa häneltä.

Pangloss johti puhetta ja sanoi hänelle:

-- Mestari, me tulemme kysymään sinulta, minkätähden niin ihmeellinen
eläin kuin ihminen on luotu.

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, sanoi hänelle dervishi, mitä se
sinuun kuuluu?

-- Mutta, pyhä isä, sanoi Candide, on kuitenkin niin hirvittävästi
paljon pahaa maan päällä.

-- Entä sitten, sanoi dervishi, jos on pahaa ja hyvää? Kun Hänen
Korkeutensa suvaitsee lähettää jonkun laivan Egyptiin, mitä välittää
hän siitä, onko laivarotilla hyvä tai paha olla.

-- Mitä siis tehdä? kysyi Pangloss.

-- Vaieta, sanoi dervishi.

-- Minä luulin kuitenkin, sanoi Pangloss, että minulla olisi ilo
vähän keskustella kanssanne syistä ja seurauksista, parhaasta
kaikista mahdollisista maailmoista, pahan alkuperästä, sielun
olemuksesta ja edeltäpäin säädetystä sopusointuisuudesta.

Nämä sanat kuullessaan dervishi sulki oven hänen nenänsä edestä.

Tämän keskustelun aikana oli levinnyt sellainen uutinen, että
Konstantinopolissa oli juur'ikään kuristettu kaksi visiiriä ja yksi
mufti ja että myöskin useampia heidän ystävistään oli seivästetty.
Tämä tapaus herätti kaikkialla muutaman tunnin ajan suurta huomiota.
Kun Pangloss, Candide ja Martin palasivat pieneen taloonsa, tapasivat
he erään vanhan, hyväntahtoisen näköisen vanhuksen, joka vilvoitteli
ovensa edustalla oranssipuiden siimeksessä.

Pangloss, joka oli yhtä utelias kuin puheliaskin, kysyi häneltä, mikä
tuon vastakuristetun muftin nimi oli.

-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi tuo kunnon mies,
en ole vielä elämänijässäni tiennyt ainoankaan muftin tai visiirin
nimeä. En tiedä mitään siitä tapauksesta, josta minulle puhutte,
mutta minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka ylipäänsä sekaantuvat
yleisiin asioihin, saavat välistä kurjan lopun ja että he nähtävästi
ansaitsevatkin sen. Mutta en koskaan viitsi ottaa selvää siitä,
mitä Konstantinopolissa tapahtuu; minä vain viljelen puutarhaani ja
lähetän sinne kaupan sen hedelmiä.

Nämä sanat sanottuaan hän pyysi vieraita astumaan sisälle taloonsa.
Hänen kaksi poikaansa ja kaksi tytärtään tarjosivat heille useamman
laatuisia itse valmistamiaan soseita, seetripuunkuorihillolla
täytettyä kaimakia, oransseja, sitrooneja, lemooneja, ananasseja,
taateleita, pistasioita, puhdasta mokkakahvia, joka ei ollut Batavian
ja saarien huonolla kahvilla sekotettua. Senjälkeen voitelivat tuon
hyvän mahomettilaisen tyttäret Candiden, Panglossin ja Martinin
parrat hyvänhajuisilla öljyillä.

-- Teillä mahtaa olla, sanoi Candide turkkilaiselle, hyvin laajat ja
komeat maat?

-- Minulla ei ole muuta kuin kaksikymmentä auran-alaa, vastasi
turkkilainen, joita viljelen lapsineni. Työ pitää meistä kaukana
kolme suurta onnettomuutta: ikävystymisen, paheen ja puutteen.

Kotiin palatessaan otti Candide turkkilaisen sanat syvän
tutkistelemuksen alaiseksi ja sanoi Panglossille ja Martinille:

-- Tuo kunnon vanhus näyttää minusta hankkineen itselleen paljon
paremman kohtalon kuin ne kuusi kuningasta, joiden kanssa meillä oli
kerran kunnia illastaa.

-- Korkea asema, sanoi Pangloss, on aina kovin vaarallista, siitä
ovat kaikki filosofit yksimielisiä. Sillä Aod murhasi moabiittein
kuninkaan Eglonin, Absalom joutui riippumaan hiuksistaan ja sai
kolme keihään pistosta ruumiiseensa, Baza murhasi kuningas Nadabin,
Jerobeamin pojan, Zambri kuningas Elan, Jehu Ochosiaan, Jojada
Attalian, kuninkaat Joakim, Jekonias ja Zedekias joutuivat orjiksi.
Tiedätte myös, millaisen lopun saivat Kroisos, Astvages, Dareios,
Dionysos Syrakusalainen, Pyrrhos, Perseus, Hannibal, Jugurtha,
Ariovisus, Caesar, Pompeijus, Nero, Oto, Vitellius, Domitianus,
Englannin Rikhard II, Edvard II, Henrik VI, Rikhard III, Maria
Stuart, Kaarle I, Ranskan kolme Henrikiä, keisari Henrik IV.
Tiedätte...

-- Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä
puutarhaamme.

-- Olette oikeassa, sanoi Pangloss, sillä kun ihminen pantiin Edenin
yrttitarhaan, pantiin hänet sinne _ut operaretur eum_, viljelemään
sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.

-- Tehkäämme siis työtä, älkäämmekä viisastelko, sanoi Martin. Se on
ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.

Koko tuo pieni seura suostui tähän kiitettävään ehdotukseen. Jokainen
rupesi käyttämään niitä kykyjä mitä hänellä oli.

Ja pieni maatila tuotti hyvin. Kunigunda oli kyllä, sitä ei käy
kieltäminen, hyvin ruma, mutta hänestä tuli erinomainen pasteijain
leipoja. Paquette harjoitti korukirjailua, ja muori piti huolta
heidän vaatteistaan. Kaikki olivat jollakin lailla hyödyksi, yksinpä
veli Girofléekin, josta tuli hyvä puuseppä ja lopulta oikein
kunniallinen ihminenkin.

Pangloss sanoi välistä Candidelle:

-- Tässä parhaassa kaikista maailmoista ovat kaikki tapaukset
katkeamattomassa ketjussa. Sillä ellei teitä rakkautenne vuoksi neiti
Kunigundaan olisi ajettu pois eräästä kauniista linnasta ja ellette
samassa tilaisuudessa olisi saanut vahvoja potkuja takapuoleenne,
ellette olisi joutunut inkvisitsionin käsiin, ellette olisi jalan
vaeltanut halki Amerikan, ellette olisi tuikannut miekkaanne paroonin
sydämeen, ellette olisi kadottanut kaikkia ihanan Eldoradon lampaita,
niin ette nyt söisi tässä seetripuunkuorihilloa ja pistasioita.

-- Se oli kyllä hyvin sanottu, vastasi Candide, mutta ennenkaikkea:
viljelkäämme puutarhaamme!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Candide" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.