Title: Mestarin rakkausseikkailut - Kaksinäytöksinen ilveily
Author: Valakorpi, U. W.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mestarin rakkausseikkailut - Kaksinäytöksinen ilveily" ***


MESTARIN RAKKAUSSEIKKAILUT

Kaksinäytöksinen ilveily


Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson,
1905.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



HENKILÖT:

 Mestari Naskali, suutarimestari.
 Joonas,   | suutarinoppilaita.
 Jaakoppi, |
 Mari, palvelustyttö.
 Herra Koivu.
 Amanda Koivu, hänen vaimonsa.
 Kaksi herrasmiestä.

Tapaus pikkukaupungissa. Aika nykyinen.



Ensimäinen näytös.


Mestarin työhuone. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä ikkuna. --
Joonas ja Jaakoppi neulovat pöydän ääressä.

_Joonas_: Minä en voi ymmärtää, mikä on tullut mestarille. Hän istuu
alinomaa kammarissaan tuumien ja mietiskellen.

_Jaakoppi_: Selittämätön on asia. Kumma kyllä, koskaan ennen ei ole
mestari, ei ainakaan sinä aikana, kun olen minä hänen palveluksessaan
ollut, näin tuumaavaisena istunut.

_Joonas_: Yhtä ja toista olen asiasta ajatellut, tulematta kumminkaan
mihinkään varmaan tulokseen. Mutta hieman oikeaan päin luulen sentään
osanneeni.

_Jaakoppi_: Mikä siis mielestäsi on syynä mestarin mielenmuutokseen?

_Joonas_: Hm. Lieneepä miesparka pikiintynyt johonkin kaupunkimme
kaunottarista.

_Jaakoppi_: Lempo vieköön! Hyvä olet arvailemaan. Se ei ensinkään ole
mahdotonta. Mutta mistä sait mieleesi tämän?

_Joonas_: Enhän tuota mistään erityisestä seikasta varteen ottanut.
Tässä neuloessani tuli mieleeni, mistä lie tullutkin.

_Jaakoppi_: Niin, jos rakastunut onkin mestari, on hänen rakkautensa
tulista ja palavaa -- se on varma. Muuten lienee tämä ensi kerta -- jos
nimittäin asia on niinkuin luulet -- kun mestari on naisväen tähden
tuumailemaan ruvennut.

_Joonas_: Ensi kerta se lienee, niin luulen minäkin. Mutta se
ensimmäinen rakkaushan juuri onkin sitä tulisinta rakkautta.

_Jaakoppi_: Kukahan sitten olisi tuo onnellinen, johonka mestari olisi
silmänsä kiinnittänyt?

_Joonas_: Se on arvaamaton asia ainakin nyt vielä. Mutta jos jutussa ja
ajatuksissani perää lie, niin saammehan nähdä.

_Mari_ (huutaa ovelta): Ruoka on pöydällä!

_Jaakoppi_: Tullaan heti. -- Lähdetään nyt veliseni syömään ja
lihottamaan ruumistamme.

    (Panevat pois työnsä.)

_Joonas_: Lähtekäämme ja tehkäämme kuten sanoit.

    (Pois).

_Mestari_ (Tulee toisesta ovesta. Hän on paitahihasillaan ja suutarin
housuissa): Peijakas! Rupeaapa jo hikihelmi otsalleni herahtelemaan. Se
on sentään peijakkaan meininkiä tuo hameväkeen pikiintyminen. Ajatukset
panee sekasin, sekottaapa pian järjenkin miehen päässä! Kummallinen
seikka tosiaankin! Lempoko olisi uskonut että vielä sitä minäkin
muijaväkeen tarttuisin, minä, joka en ole iki-maailmassa heidän
kanssansa seuraa pitänyt. Mutta kaikkeahan sitä saa nähdä ijän
karttuessa. Kummallinen juttu tosiaankin! Viikko sitten tulee
verstaaseeni kaunis naishenkilö, lihava kuin rovastin säkki ja pullea
kuin tavallinen mamma ainakin, tulee verstaaseeni ja pyytää minun
ottamaan kengän mittaa. En ole ennen akkaväeltä mittaa ottaessani
hämmästynyt, vaikka jo olenkin vuotta kaksikymmentä suutarina ollut, ja
monelle Eevan lapselle kengät valmistanut. En lempo vie olekaan! Mutta
jo ensi silmäyksiä heitettyäni tähän pulleaan eukkoon, tunsin
rinnassani outoa ahdistusta, tunsin polttoa povessani. Ja ottaessani
mittaa hänen jalastaan, vapisivat minun käteni, ne vapisivat -- kumma
kyllä. Ja kun hän oli mennyt, olin minä miesparka kuin lumottu, ja
lumottu olen ollut yhä vieläkin, aina siitä merkillisestä päivästä
asti. Maistu ei minulle ruoka, sillä minä ajattelen vain häntä; tehdä
en voi minä työtä, sillä häntä, oi häntä minä ainoastaan ajattelen.
Olisin niin mielelläni omin käsin hänen kenkänsä valmistanut, mutta
mitä voin minä sille että vapisevat käteni. Unikaan ei öisin tahdo
silmiini tulla, sillä minun aatokseni tuossa pulleassa eukossa liikkuu.
Viime yönä uneksin minä hänestä. Olin istuvinani tässä samassa
huoneessa, tavallisessa työssäni. Oli hämärä ja ylhäältä ikkunasta
paistoi kuu huoneeseen. Yht'äkkiä tunsin minä jonkun heittäytyvän
kaulaani. Se oli hän, tuo pyylevä muija. Silloin en voinut minäkään
hillitä tunteitani: vaivuin hänen syliinsä, ja meidän huulemme sulivat
tuhansiin suuteloihin. Mutta parhaillamme lemmen ihanuudesta
nauttiessamme, kuului äkkiä vierestämme elämää. Jonkun näin minä
tarttuvan niskaani ja äänen kuulin huutavan: "Konna, olet vietellyt
minun vaimoni!" ja silloin heräsin minä. -- Mutta jospa, jospa olisikin
jo naimisissa tuo eukko, jospa olisikin totta minun uneni! Silloin
olisin minä mennyttä miestä, niin kovasti olen tuohon muijaan
pikiintynyt. -- Olen jahdannut häntä kaduilla saamatta kuitenkaan häntä
edes näkyviini. Ah! Huomenna toki saan nähdä hänet. Silloin tulee hän
hakemaan kenkiänsä ja silloin minä hälle kaulaan kiepsahdan. Ja
huomenna siis jo saan tietää, jos hän on naimisissa tahi ei. -- Ah,
rintani, älä riehu! Minä huomiseen odotan, odotan mikä tästä tuleman
pitää. -- Mutta mitäpä jos miehilleni hieman keventäisin sydäntäni? Se
ei taitaisi olla hullumpaa! Antaisin heidän ymmärtää mikä minua vaivaa;
tietysti en kaikkia juurtajaksain kertoisi, en, sillä siiloin tekisin
tuhmasti. Mutta ilmoittamalla heille hieman sivuseikkoja, en asiaa
pahenna, mutta sydämeni saisin siten keveämmäksi. -- Mutta missä ovat
miehet? Joonas ja Jaakoppi, tulkaapa tänne!

_Joonas_ (ulkoa): Kohta, mestari. Viimeistä palaa pistän suuhuni.

_Mestari_ (erikseen): He ovat päivällisellä. Ihme ja kumma! Niinkuin
minuutit lentävät päivät. Nyt jo päivällis-aika! Kummallista!

_Miehet_ (tulevat).

_Mestari_: Jaha. Te olitte päivällisellä. Ikävä kyllä että en antanut
teidän syödä rauhassa, mutta...

_Joonas_: Aika olikin jo lopettaa, kutsuitte oikeaan aikaan, mestari.

_Mestari_: Tuota, sinä kai Joonas, olet saanut valmiiksi ne kengät,
jotka olivat laitettavat perjantaiksi?

_Joonas_: Ne naisväen kengätkö?

_Mestari_: Juuri ne. Ovatko ne valmiit?

_Joonas_: Valmiina ovat olleet jo eilisestä asti. Ja jos mestari haluaa
nähdä työtäni...

_Mestari_: No näytähän minulle.

_Joonas_ (ottaa työpöydältä parin kenkiä): Tässä mestari. Parhaani
mukaan olen kengät valmistanut.

_Mestari_: Sen näen. Oivallinen suutari tulee sinusta, poikani.
(Erikseen) Ah, miten iloiseksi hän tulee nähdessään nämä. Ja ilmaiseksi
on hän ne saava. Kukapa sitä nyt maksua kehtaisi. (Joonakselle) Niin,
hyvin olet tehnyt työsi. Paremmin tehtyjä kenkiä tuskin näkee.

_Joonas_: Mestari on erityisesti huolehtinut näitten kenkien
valmistamisesta -- ja sentähden olen pannut parastani.

_Mestari_: Erityisesti huolehtinut? Mitä sanot, poika?

_Joonas_: Tarkoitin vaan, että mestari on joka päivä tiedustellut
minulta joko kengät pian valmistuvat.

_Mestari_: Tiedustellut? No niin. Tahdoin vaan kiiruhtaa sinua
työssäsi. Tuo eukko joka kengät tilasi oli erinomaisen miellyttävä
muija, erinomaisen miellyttävä pojat, ja hän pyysi, että ne
valmistettaisiin tämän ajan kuluessa -- nimittäin perjantaiksi. Ja että
sinä et vaan olisi unhottanut valmistaa niitä, tahdoin vaan... No,
niin, se on hyvä, että ne nyt ovat valmiit. (Kävelee edestakaisin)
Kuulkaa pojat, olitteko sisällä silloin, kun tuo eukko oli täällä?

_Jaakoppi_: Kyllä, mestari. (Erikseen Joonakselle) Nyt on arvoitus
selkeänä: mestari on rakastunut tuohon eukkoon.

_Mestari_: No millaisen vaikutuksen teki hän teihin? Eikö hän ollut
miellyttävä, saakelin miellyttävä? Te, jotka olette nuoria, ymmärrätte
paremmin arvostella muijaväkeä.

_Joonas_: Mestari on aivan oikeassa. Todellakin miellyttävä eukko.
(Erikseen Jaakopille) Meidän täytyy puhua mestarille mieliksi.

_Jaakoppi_: Miellyttävä ja kaunis, peijakkaan kaunis.

_Mestari_: Kaunis, kaunis, hän oli kaunis! Eikö ollut?

_Jaakoppi_: Aivan niin, mestari.

_Joonas_: Semmoiset muijat ne juuri miesten sydämiä varastavat.

_Mestari_: Jaa-a, sen ne tekevät. Vievät mennessään kuin minkäkin
vähäpätöisen kappaleen. Se on todellakin surkeata.

_Joonas_: Mestari on varmaan erityisesti mieltynyt tähän eukkoon?

_Mestari_: Jaa, se tahtoo sanoa, että sinä olet oikeassa. Peijakkaan
tarkka äly on teillä nuoremmilla äkkäämään vanhempain ihmisten
tunteita. Olen mieltynyt tähän eukkoon -- ja vieläpä enemmänkin: olen
rakastunut tähän eukkoon. Ne ovat niin viekoittelevaa väkeä tuo
muijaväki. Älkää, älkää pojat vaan ruvetko heidän kanssansa pakinoille
-- se ei ole terveellistä, ei saakuri vie olekaan. Ettehän vain te
pojat ole kiinnittäneet katsettanne tähän eukkoon?

_Joonas_: Ei, toki, mestari, ei toki, sillä teille, meidän mestarinamme
ja isäntänämme, on etuoikeus muijaväkeen nähden. Paljon ei puuttunut,
ettemme eukolle kaulaan kapsahtaneet, mutta luovuimme toki aikeestamme,
sillä samassa ajattelimme, että jos mestarikin on eukkoon mieltynyt --
ja isännälle annettakoon etuoikeus.

_Mestari_: Niinkö tuumasitte pojat, vai niinkö tuumasitte. Te olette
kunnon poikia, niin totta tosiaan olettekin. Teistä minä pidän. --
Mutta melkeinpä olisi parasta ollut, kun tätä asiata oikein ajattelen,
ettei tuo muija olisi konsanaan minun verstaaseeni tullutkaan, sillä
paljon päänvaivaa, paljon sydämen kipua on hän minulle saattanut. Ei
ole leikkimistä naisten kanssa, ei ole -- eivät ne sääliä tunne, kun
sydämiä varastavat, Jumala paratkoon.

_Joonas_ (erikseen): Tulisesti on mestari rakastunut, sen näkee
kaikesta. Todellakin lystillinen juttu!

_Mestari_: Paljon on eukko minulle sydämen kipua laittanut, kuten
sanoin, enkä minä oikein tiedä, mitä minun olisi tässä asiassa tehtävä.

_Joonas_ (erikseen): Minun täytyy auttaa mestaria. (Mestarille) Mitäpä
tässä muuta on tehtävänä, kun naida eukko.

_Mestari_: Naida! Nopeasti teette te nuoremmat päätöksiä, liian
nopeasti, kuten luulen. Minä olen nyt viikon visusti harkinnut asiaa,
miettinyt yöllä ja päivällä, mutta varmaan päätökseen en vielä ole
tullut. (Äänettömyys) Kuulkaahan pojat, te varmaankin tunnette eukon!

_Joonas_: Kyllä, mestari. Hänen nimensä on Amanda Koivu, ja hän asuu
Sukkavartaankadun varrella.

_Mestari_ (kävelee edestakaisin; äkisti): Mutta nyt muistan yhden
asian, tärkeimmän kaikista, ja ellei se ole niin, kuten toivoisin, on
kaikki tämän muijan suhteen mahdotonta. Voi, ellei se olisi niin!

_Jaakoppi_: Mestari kai tarkoittaa, onko eukko naimisissa tai ei?

_Mestari_: Juuri sitä, juuri sitä. Sano pian jos tiedät.

_Jaakoppi_ (erikseen): Tätä seikkaa en muistanut äsken. Eukko on
naimisissa kun onkin. Mutta minun täytyy lohduttaa mestaria.
(Mestarille). Mestari voi olla vakuutettu siitä, että eukko ei ole
naimisissa.

_Mestari_: Puhutko totta, poika?

_Joonas_: Minä takaan, että hän on puhunut totta, (eriks. Jaakopille)
Meidän täytyy lohduttaa mestaria.

_Mestari_: Siis kaikki hyvin. Minä nain hänet. Nyt se on päätetty.
Mutta te, jotka olette nuoria, tiedätte paremmin, kuinka tulee naisten
kanssa seurustella. Sanokaa nyt tarkemmin, kuinka minä käyttäydyn hänen
seurassaan.

_Jaakoppi_: Sen tietää mestari paraiten itse. Turhaan sitä meiltä
poikanulikoilta tutkailette. Ei sovi meidän vanhemmille neuvoa antaa.

_Mestari_: Älkäähän nyt, poikani, itseänne niin tietämättömäksi tehkö.
Minä en todellakaan tiedä mitä minä ensinnäkin puhun hänelle. Minulla
on naisten seurassa hidas puhe ja kankea kieli.

_Joonas_: Kyllähän nyt mestari osaa hänelle jotain puhua.

_Mestari_: Mutta naisväen seurassa olen minä ujo -- paha periköön!
Miten ensinnäkin aloitan keskustelun?

_Joonas_: No, mestari puhuu nyt ensin ilmoista ja tuulten suunnista, ja
vähitellen siirtää sitten keskustelun tuohon oikeaan asiaan.

_Mestari_: Aivan oikein, juuri niin. Näin pääsen siunattuun alkuun.
Todellakin tarkka äly on teillä nuoremmilla. -- Mutta vielä yksi asia.
Minun kai tarvitsee pukeutua sortuukiin ja maniskoihin siksi kun hän
tulee, sillä esiintyessäni sellaisissa kapistuksissa, mielistyy hän
minuun enemmän.

_Joonas_: Siinä tekee mestari aivan oikein. Esiintyessänne hienona
mielistyy hän teihin paremmin. (Erikseen) Tämä juttu alkaa käydä
lystilliseksi!

_Mestari_: Pitkään aikaan en ole käyttänyt sortuukiani, joten se ei
liene aivan käyttökunnossa. On parasta kaiketi antaa se aikanaan
Marille puhdistettavaksi. -- Mari, kuuleppas!

_Mari_ (tulee).

_Mestari_: Minulla on annettavana sinulle pieni tehtävä. Ota minun
vaatekaapistani sortuukini ja puhdista se huomiseksi. Koeta, jos se on
mahdollista, saada pois kaikki pilkut ja muut asiaan kuulumattomat.

_Mari_: Kyllä mestari.

    (Pois).

_Jaakoppi_: Mestari, kuulkaahan! Erehdyitte hieman. Sanoitte, että
Marin tulee harjata sortuuki huomiseksi, mutta jo tänäpäivänähän lupasi
tuo rouva tulla hakemaan kenkiänsä. Nythän on perjantai.

_Mestari_: Perjantai? Sinä olet erehtynyt.

_Jaakoppi_: Mestari on väärässä. Eikö nyt ole perjantai, Joonas?

_Joonas_: Perjantai on. (Katsoo akkunasta) Ja kuka tulee tuolla
kadulla? Sehän on juuri se rouva, joka tulee hakemaan kenkiään.

_Mestari_: Tuleeko hän siellä? Lempo soikoon! Ja minä olen tällaisessa
asussa!

_Joonas_: Mutta mestari, älkäähän nyt!

_Jaakoppi_: Lieneekö sillä nyt niin väliä, vaikka ette olekkaan
juhlapuvussa?

_Mestari_: Väliä! Heti saa hän minusta huonon käsityksen. -- Mari,
Mari, missä on Mari?

_Mari_ (tulee): Täällä, mestari.

_Mestari_: Kuulehan Mari, jos joku tulee kyökkiin ja kysyy minua, niin
älä millään ehdolla laske sisälle, ennenkuin minä olen pukeutunut.
Lupaatko sen?

_Mari_: Kyllä, mestari. Käsken hänen odottaa.

_Mestari_: Tee se, kiltti tyttöseni. Oletko jo harjannut minun
sortuukini.

_Mari_: Mutta mestarihan sanoi äsken, että sen tulee olla harjattuna
vasta huomiseksi?

_Mestari_: Minä erehdyin. Tuo se tänne heti vaikka harjaamatonnakin.
Joudu, joudu! -- Kuules nyt tuli joku sisään, älä laske tänne!

_Mari_: En laske. Sanon, että mestari on makuulla.

    (Pois).

_Mestari_: Saakuri sentään, kun en tuota nyt muistanut, että on
perjantai.

_Joonas_: Mutta eihän tämä nyt ollut niin vaarallista.

_Jaakoppi_: Tuossa jo tulee Marikin. Me autamme teitä pukeutumisessa.

_Mari_ (tulee tuoden mestarin sortuukia)

_Mestari_: Kiitoksia Mari! Tuliko joku kyökkiin?

_Mari_: Eräs eukko vain; hän tuli hakemaan kenkiänsä.

_Mestari_ (erikseen): Se on hän. (Marille) Mene pitämään seuraa hänelle
ja pyydä odottamaan siksi kun olen valmiina.

_Mari_ (erikseen, mennessään): Kyllä. Mitähän mestari nyt noin
putsailee yhden ämmän takia.

    (Pois)

_Mestari_: Nyt sortuuki selkään. Auttakaa minua pojat!

_Pojat_ (auttavat mestaria pukeutumisessa).

_Mestari_: Hyvä! Mutta peijakas, enhän muistanut ollenkaan housuja.
Nämähän ovat vaan tavalliset työhousut; ne eivät mitenkään sovi yhteen
sortuukin kanssa. Mitä teen nyt, mitä todellakin teen?

_Joonas_: Hän ei huomaa niitä. Onhan tuossa sortuukissa sitäpaitsi niin
pitkät hännät ettei juuri tiedä, jos miehellä on housuja ollenkaan.

_Mestari_: Jumalan kiitos! Todellakin! Mutta entäs sitten paidan
kaulukseni; se ei taida olla hyvän näköinen, sillä en ole muuttanut
paitaa kolmeen viikkoon. (Katsoo peiliin) Oikein arvasin: musta se on
kuin pata. Mitä teen sen kanssa, hyvät ystävät, sanokaa! Millä hetkellä
hyvänsä voi hän tulla sisään.

_Jaakoppi_: Se ei luullakseni tee mitään haittaa. Tuskinpa sitä edes
näkyykään.

_Joonas_: Kuinka mestari nyt ajattelee tuollaisia turhanaikaisia.

_Mestari_: No olkoon niin! Ja mistäpä sen paidan nyt koppaisi.
Likaisina ovat kaikki. -- Kuinka istuu sortuuki selässäni?

_Jaakoppi_: Mainiosti. Mestari voi olla aivan huoleti sen suhteen.

_Amanda_ (kyökissä): Minä en mitenkään voi odottaa kauempaa. Päästä
minut heti sisälle.

_Mari_ (kyökissä): Mutta mestari sanoi, että teidän tulee odottaa. Minä
en päästä.

_Mestari_: Nyt hän tulee. Pojat, menkää te pojat ulos täältä ovesta;
voinhan vapaammin puhua hänen kanssansa, kun ei ole sisällä muita.

_Joonas_: Me menemme. (Erikseen) Mikähän juttu tästä syntyy. -- Tule,
Jaakko.

    (Pois)

    (Samassa aukenee toinen ovi, ja Mari ja Amanda tulevat
    kamppaillen ovesta. Mari koettaa vetää Amandaa takaisin.)

_Amanda_: Mokomakin letukka!

_Mari_: En voinut sille mitään, mestari. Hän tuli väkisin sisälle.

_Mestari_: Mitä sinä höpiset? -- Päivää! -- Tuo tyttö se on sellainen
-- selkäänsä tarvitsisi.

_Mari_ (itku kurkussa): Mutta mestarihan käski minua...

_Mestari_: Käskin! Vieläkö uskallat valehdella! Käskinkö minä sinua
estämään sisäänpääsyä kunniallisilta ihmisiltä, häh! Mene pois siitä
tillittämästä!

_Mari_ (menee itkien): Semmoisen palkan siitä nyt sitten sain.

_Mestari_: Tuo tyttö se on sellainen... Amanda antaa nyt anteeksi hänen
tyhmyytensä.

_Amanda_: Amanda? Mistä tiedätte nimeni?

_Mestari_: Mistäkö tiedän Amandan nimen? Sällithän tuon minulle
ilmoittivat. -- Mutta miksi ei Amanda istu? Tässä on tuoli.

_Amanda_: Kiitoksia. Väsynyt olenkin aikalailla.

    (Istuu).

_Mestari_: Kaunis ilma on tuolla ulkona.

_Amanda_: Onhan ollut kaunista syksyä.

_Mestari_: Ei ole satanut edes. Tuulikin taitaa olla etelässä.

_Amanda_: Siellähän se lienee. -- Mutta kauan en joudakaan nyt
istumaan. Täytyy toimittaa asiansa ja sitten mennä kotiin.

_Mestari_: Noo -- mihinkä sitä nyt sellainen kiire.

_Amanda_: Kiirettähän sitä on aina, ei juuri ole aikaa levähtämiseen.
-- Ne kengät kai ovat jo valmiit?

_Mestari_: Heh, valmiitko? Valmiina ovat olleet jo pari päivää. En toki
olisi unhottanut sitä, että niiden tulee olla laitettuna täksi
päiväksi.

_Amanda_: Mutta eihän tuo olisi ollut niin kummallista. Tapahtuuhan
usein, että suutarit unohtavat kenkien valmistamisen; harvoin ovat
täsmällisiä.

_Mestari_: Tapahtuuhan kyllä usein niin, kuten sanoitte; tapahtunut on
monasti minullekin samalla tavalla; mutta juuri sentähden, että nämä
kengät olivat valmistettavat Amandalle, huolehdin erityisesti niiden
valmistamisesta.

_Amanda_ (hymyten): Kiitän teitä, mestari. -- Mutta nyt täytyy minun
lähteä. Liian kauan jo lienenkin viivytellyt.

_Mestari_: Täällä ovat kengät.

    (Käärii ne sanomalehtipaperiin ja antaa Amandalle).

_Amanda_: Mestari antaa nyt anteeksi, mutta minulla ei ole rahaa
mukanani. En aikonut tullakaan tänne asti ja siten jäi rahakukkaroni
kotiin.

_Mestari_ (taputtaen häntä olalle): No, no, mitäpä nyt maksusta. Amanda
voi olla aivan huoleti sen suhteen. Kengistä en mitään maksua ota.

_Amanda_ (erikseen): Miksi hän on noin kummallinen? (Mestarille) Eihän
sitä nyi kukaan voi ilmaiseksi työtä tehdä. Kyllä lähetän maksun
huomenna. Hyvästi nyt!

    (Pois).

_Mestari_: Hyvästi!

_Mestari_ (Katsoo kaihomielellä hänen jälkeensä): Siinä hän nyt meni,
enkä sanaakaan rakkaudestani hänelle lausunut. Mutta hän ymmärsi ehkä,
hän katsoi minua niin lempeästi -- hän katsoi minua niin lempeästi --
minä huomasin sen. Sinä sydämmeni muija! Ah, tahdonpa seurata sinua,
tahdonpa ottaa asunnostasi selvän. Ilta on jo pimeä, ja kadut
vaarallisia. Sinulle ehkä voisi tapahtua jotain pahaa.

    (Ottaa hattunsa seinältä ja syöksyy ulos).

_Joonas_ ja _Jaakoppi_ (tulevat sisään mestarin mentyä).

_Joonas_: Siinä hän nyt meni, hulluuteen asti on miesparka rakastunut.
-- Mutta kuuleppa Jaakoppi!

_Jaakoppi_: No!

_Joonas_: Kun asiata oikein ajattelen, teimme sentään kehnosti,
pettäessämme mestaria.

_Jaakoppi_: Pettäessämme mestaria?

_Joonas_: Niin juuri. Miksi emme heti sanoneet hänelle asian todellista
laitaa, miksi emme heti sanoneet hänelle, että tuo eukko on naimisissa.
Silloin olisi mestari ehkä hiukan aikaa pahalla tuulella ollut, mutta
olisi sentään nuo hullut seikkailunsa heittänyt -- sen tiedän varmaan.

_Jaakoppi_: Aivan oikein. Meidän olisi pitänyt pysyä totuudessa.
Mestari on aina ollut hyvä mies, häntä emme olisi saaneet pettää. --
Pahaa emme kumminkaan alusta alkaenkaan tarkoittaneet, vaan
päinvastoin. Tahdoimmehan pitää mestaria hyvällä tuulella -- emme
tahtoneet sentähden hänelle totuutta lausua. Mutta pitemmälle emme
ajatelleet tuumaakaan, veliseni -- ikävää tosiaankin.

_Joonas_: Emme ajatelleet yhtään pitemmälle, Jumala paratkoon! Asia
tulee kumminkin kerran ilmi -- ja silloin on mestarin pettymys paljoa
suurempi, kuin se olisi ollut silloin, kun hänelle heti olisimme
totuuden lausuneet. Pahoin teimme veliseni, pahoin teimme!

_Jaakoppi_: Mutta kuulehan! On parasta, että heti kiiruhdamme mestarin
perään ja ilmoitamme hänelle totuuden, ennenkuin hän ehtii pitempiin
seikkailuihin ryhtyä.

_Joonas_: Neuvosi on hyvä. Mestariamme emme saa pettää. Anteeksi
häneltä pyydämme tuhmuuttamme.

_Jaakoppi_: Kaulaan kiepsahdamme. Mestari on hyvä mies, hän ei ole
meitä liiaksi tuomitseva.

_Joonas_: Mutta kiiruhtakaamme! Mitä pikemmin mestari saa asian
selville, sitä parempi.

_Jaakoppi_: Menkäämme! -- Missä on hattuni?

_Joonas_: Tässä! Tule!

    (Pois)

Esirippu.



Toinen näytös.


Katu. Mestari kävelee edestakaisin katsellen erääseen akkunaan. Melkein
pimeä.

_Mestari_: No, olipa nyt edes hyvä, että seurasin häntä ja tiedän nyt
missä hän asuu. Tästä portista meni hän sisään; seurasin visusti hänen
kintereillänsä. Mutta lieneeköhän tämä akkuna hänen akkunansa? Siitä en
ole varma. Nyt tulee minun ottaa asiasta selvää tavalla tai toisella.
-- Ahaa, tuolla tulee eräs herrasmies, häneltä tahdon tiedustella
asiata.

_Herra Koivu_ (tulee, kävelee edestakaisin ja katselee epäillen
mestariin; erikseen): Minä en voi ymmärtää, miksi tuo mies kävelee
minun vaimoni akkunan alla. Ainakin kymmenen minuuttia on hän jo siinä
paseerannut.

_Mestari_: Hyvää iltaa, herra! Saanko luvan kysyä...

_Koivu_: (erikseen): Hän näyttää niin kummalliselta.

_Mestari_: Saanko luvan kysyä, asuuko tässä eräs rouvasihminen nimeltä
Amanda Koivu? Tässä talossa näin?

_Koivu_ (erikseen): Siis todellakin on hän tekemisissä minun vaimoni
kanssa. Mutta minä en ilmaise vielä mitään. Haluan saada asiat
selville. (Mestarille) Aivan oikein, herraseni. Tässä talossa asuu eräs
sen niminen rouvasihminen.

_Mestari_: Olen ehkä liian utelias, herra hyvä, kun kysyn, onko tämä
akkuna hänen huoneensa akkuna?

_Koivu_ (erikseen): Vai niin, sinä konna! Kyllä minä opetan sinulle,
mitä se tahtoo sanoa, että jahdata toisten vaimoja. (Mestarille) Kyllä
hän asuu tässä huoneessa. Mutta minä en voi ymmärtää, miksi te
herraseni niin tarkalleen tiedustelette hänen asuntoansa.

_Mestari_: Pyydän anteeksi, tuhatkertaisesi anteeksi, sillä en voi
vastata teidän kysymykseenne, koska asiani ovat sitä laatua, että...

_Koivu_: Voitte olla varma minun vaitiolostani, hyvä herra.

_Mestari_: En voi ilmoittaa sitä teille, en voi. Asiani vaatii mitä
syvintä salaisuutta.

_Koivu_: Herraseni, te teette minut todellakin uteliaaksi.

_Mestari_: Mutta ymmärrättehän nyt itsekin, hyvä herra, ymmärrätte
ilman minun selitystänikin, että miehet usein haluavat tavata...

_Koivu_: Haluavat tavata...

_Mestari_: Niin -- mitäpä salaisin sitä enää. Ilmi tulee se kumminkin.
Sanon siis teille suoraan, että saisitte uteliaisuutenne tyydytetyksi:
tämä rouvasihminen on minun lemmittyni.

_Koivu_: Teidän lemmittynne?

_Mestari_: Niin -- hän on minun lemmittyni. Ja onko tuo sitten niin
ihme, jos rakastavaiset joskus tapaavat toisensa.

_Koivu_: Ja kun ei mies tiedä varmaan, missä hänen lemmittynsä asuu,
kysyy hän sitä ohikulkevilta -- ja näin saa hän asian selville.

_Mestari_: Aivan niin, herra hyvä, aivan niin.

_Koivu_: Herraseni, minun täytyy suuresti teidän menettelyänne
ihmetellä.

_Mestari_: Annoitte minulle tiedoksi, missä hän asuu; saan sentähden
nöyrimmästi kiittää teitä suosiollisesta avustanne.

_Koivu_: Ellette te heti paikalla tee selvää menettelystänne, huudan
minä poliisin tänne ja te saatte oikeuden edessä vastata teoistanne.

_Mestari_: Ahaa, nyt ymmärrän. Olen saanut kilpakosijan. Hän on
todellakin miellyttävä muija tuo Amanda. Harva mies se, ken ei häneen
pikiinny.

_Koivu_: Te olette nyt joko humalassa tai hulluna.

_Mestari_: Mutta turhaan te häntä enää riiailette. Hän on minun ja niin
tulee olemaan aina. Olisittepa vaan nähnyt, miten lempeästi hän minua
katseli! -- Mutta tehän riehutte kuin jalopeura!

_Koivu_ (vihan vimmassa): Kuinka te uskallatte, kuinka te uskallatte
pitää lemmittynänne toisen vaimoa?

_Mestari_: Toisen vaimoa? Niin voitte uskotella muita mutta ei minua.
Koetatte sillä tavoin saada minua poistumaan, mutta voin edeltäpäin
ilmoittaa teille, herra hyvä, että siitä ei tule mitään. Muka ettenkö
minä tietäisi, onko Amanda naimisissa tahi ei. Omat säliini, omat
rakastetut säliini minulle selvästi sanoivat, että miestä ei hänellä
ole. Ja he eivät koskaan valehtele.

_Koivu_ (tarkastaa lähemmin mestaria): Vai niin! Te olette suutari
Naskali. Hyvä, että ilmaisitte itsenne. Asia ei tule jäämään tähän,
arvoisa suutari, vaan tulee se pitkittymään sangen pitkäksi. (Erikseen)
Kaikki sopii hyvin. Vaimoni kävi viikko sitten tilaamassa kenkiä tuolta
suutarilta. Mutta olisiko todellakin minun vaimoni minulle uskoton?
Paras että annan heti tuon heittiön poliisin haltuun.

    (Menee).

_Mestari_ (yksin): Juuttaan mies! Tuohon tuli hän nyt astelemaan ja
väijymään minun askeleitani. Sinä mustasukkainen otus! Sanoo häntä
vaimokseen päästäkseen minusta erilleen. Heh! Todellakin visusti
keksitty, täytyy sanoa. Mutta mitä huolin minä hänestä: Näyttää
menneenkin jo menojansa. Tahdon siis käyttää tilaisuutta hyväkseni.
(Naputtaa akkunaan). Näin koputtavat miehet rakastettujensa akkunoille.
Mitäpä jos laulaisin hänelle pienoisen laulun, se ehkä miellyttäisi
häntä. Ja kaikeksi onneksi osaankin juuri sellaisen laulun, jossa
mainitaan hänen nimeänsä. Hän on ikihyviksi minun laulustani ihastuva.

(Laulaa akkunan alla):

    Oi sä armas lemmittyni,
    kullannuppu, kulta,
    riennä tänne, kulje tänne,
    suutelon saat multa!
    Oi sä armas Amanda,
    muista, muista minua!

    Ei oo mulla sielun rauhaa,
    tulta sielussani,
    kun et armas Amandani
    kulje rinnallani.
    Tullos tänne, armahin,
    pääset mulle sylihin!

_Amanda_ (on avannut ikkunan suutarin laulaessa ja kuunnellut
kummastuneena; erikseen): Suutari Naskali! Mitä tahtonee hän minusta?
(Mestarille) Olette varmaan erehtynyt, mestari, tullessanne laulamaan
minun akkunani alle?

_Mestari_: Ah! Sielläkö te olette! Hyvää iltaa!

_Amanda_: Mutta mitä te tahdotte minusta?

_Mestari_: Kuten huomasitte, lauloin minä teille. Ja te kuulitte minun
lauluni. Ah, mikä onni! Jos minä aina saisin laulaa ainoastaan teille.

_Amanda_ (erikseen): Miesparka on mennyt päästänsä pyörälle.
(Mestarille) Ja miksi mestari sitten haluaisi laulaa ainoastaan
minulle?

_Mestari_: Ettekö sitä tiedä, ettekö tiedä, että minä nautin
taivaallista onnea teidän läheisyydessänne ja vaivun mitä synkimpään
epätoivoon, kun olen yksinäni.

_Amanda_: Mutta, mestari hyvä! Lopettakaa nyt jo. Katsokaa tuolla tulee
ihmisiä. Mitä ajattelisivatkaan he nähdessään meidät yhdessä!

_Mestari_: He ajattelisivat näin: tuolla haastelee keskenänsä
rakastavainen pari; antakaamme heidän rauhassa jutella ja kulkekaamme
pois häiritsemästä heitä. Näin ajattelisivat he.

_Amanda_: Menkää mestari. En halua kauempaa kuulla teidän mauttomia
juttujanne. Puhukaa niin jollekulle muulle, mutta ei minulle, mestari.

    Kaksi herrasmiestä (tulevat. He katselevat Mestaria ja Amandaa,
    jotka eivät huomaa heitä, ja heitä osoittaen supattavat
    keskenänsä).

_Mestari_: Mutta minulla on teille asiaa, minulla on teille niin paljon
puhumista.

_Amanda_: Hyvästi mestari! Nyt suljen minä akkunan.

_Mestari_: Mutta ojentakaa edes kätenne minulle, saadakseni sanoa
hyvästi.

_Amanda_: Lupaatteko sitten, että menette?

_Mestari_: Kautta kunniani.

_Amanda_ (ojentaa kätensä): Siis hyvästi!

_Mestari_: Niin valkea käsi, niin pienoinen käsi!

    (Suutelee sitä).

_Amanda_ (vetää äkisti pois kätensä ja sulkee ikkunan): Te olette
hävytön!

_Mestari_: Hyvästi, kultaseni, hyvästi! Olkoon suloista sun unesi?

    (Pois).

_1:nen herrasmies_: Mitä tuumaat veliseni asiasta?

_2:nen herrasmies_: Mitäpä tuosta. Mestari Naskali näkyy olevan
läheisessä tuttavuudessa kauppias Koivun rouvan kanssa. Kaunis juttu
tosiaankin.

_1:nen herrasmies_: Olisipa nyt kauppias saapuvilla. Mutta tietysti
ilmoitamme hänelle asian?

_2:nen herrasmies_: Luonnollisesti. Ja tuokin rouva kun on olevinaan
niin erinomaisen siveä, puhdas kuin taivaan enkeli. Ha, ha, ha!

_1:nen herrasmies_: Sellaista se on elämä täällä kaupungissa; ei tiedä
mies koska muija viedään. -- Mutta katsohan, tuolla tulee kauppias kuin
käskettynä.

_Koivu_ (tulee).

_2:nen herrasmies_: Hyvää iltaa, kauppias!

_Koivu_: Iltaa! Mitäs kuuluu?

_1:nen herrasmies_: Ei erinomaista, lukuunottamatta äskeistä tapausta.
Tapahtui nimittäin tässä asuntonne edustalla jotain kummallista...

_Koivu_: Kummallista?

_1:nen herrasmies_: Niin. Tässä nimittäin suutarimestari Naskali --
suokaa anteeksi mutta pidän velvollisuutenani kertoa asian suoraan --
oli hieman puheissa vaimonne kanssa.

_Koivu_: Sitä kyllä odotinkin. Vähän aikaa sitten oli hän täällä,
käveli edestakaisin ja katseli vaimoni ikkunaan. Ymmärsin kyllä hänen
aikeensa, ja sanoi hän itsekin tulleensa lemmittyään tapaamaan. Hän ei
näy tietävän, että vaimoni on naimisissa. Lähdin hakemaan poliisia
antaakseni heti tuon heittiön poliisin haltuun, mutta missään en ole
tavannut jälkeäkään järjestysmiehistä.

_1:nen herrasmies_: Se on tavallista täällä kaupungissamme, että
koskaan jälkeen seitsemän ei ole tavattavissa kaduilla poliisia. Sillä
silloin istuvat nämä herrat, nämä kaupunkimme neljä poliisia, Kankkusen
kahvilassa veljenmaljoja maistellen.

_2:nen herrasmies_: Se on totta. Ei tiedä miehet silloin maailmasta
eikä arestiin taluttamisesta. -- Mutta katsokaahan, eikö tuo ole
suutarimestari Naskali, joka tulee tuolla.

_Koivu_: Sama mies. Mutta nyt otamme hänet tilille.

_1:nen herrasmies_: Sen teemme. Kuulkaahan! Tulkaa tänne varjoon, ettei
hän huomaa meitä. Sitten kun näemme, mitä hänellä on tekeillä, tartumme
häneen käsiksi.

_Koivu_: Tehdään niin.

    (Väistyvät syrjemmälle)

_Mestari_ (tulee): En voinut mennä vielä kotiin. Tahdon vielä hiukkasen
hänen kanssansa haastella, tahdon jo tänä iltana puhua kaikki selville
hänen kanssansa. Ah! Miten pehmeä olikin hänen kätensä, miten valkea ja
puhdas. Hänen otsansa paistoi kuin aurinko, hänen poskillaan kukkivat
ruusut, ja huulillansa väreilivät tuhannet hymyt. Mutta hän oli hieman
nyrpeä minulle. Se ei kuitenkaan minua pahoita, sillä ymmärränhän minä
sen, että hän koetteli minun luontoani, se on selvä. Ah! Amanda, sinut
näin minä syliini suljen!

    (Syleilee ilmaa).

    (Samassa hyökkäävät kaikki herrat esiin ja tarttuvat
    kummastuksissaan olevan mestarin niskaan).

_Koivu_: Mutta nytpä tulikin mestari kiinni seikkailuistaan.

_Mestari_: Mi-mitä tämä on! Yhäti tuo sama mies, minun vainoojani, joka
jo äsken minun askeleitani seurasi. Nyt on hän hankkinut itselleen
lisäväkeä. -- Mikä todellakin on aikomuksenne?

_1:nen herrasmies_: Ahaa, mestari ei näy ymmärtävän meininkiä. No,
voimmehan sen teille selittääkin. Mestari kai muistaa äskeisen
keskustelunsa kauppias Koivun rouvan kanssa ja sen, kuinka hän
paseeraili hänen akkunansa alla?

_Mestari_: Kauppias Koivun rouvan kanssa?

_Koivu_: Aivan niin, herraseni, minun vaimoni.

_2:nen herrasmies_: Sallikaa minun sanoa, herra mestari, että se on
jokseenkin epäilyttävää olla keskustelussa toisen miehen vaimon kanssa
tähän aikaan päivästä.

_Mestari_: Herraseni, sallikaat minun sanoa, että te nyt joko
kadehditte minua tai teette minusta pilkkaa. Mutta sellaista en
kauempaa voi kärsiä! Ja ellette te heti mene matkoihinne ja jätä minua
rauhaan, niin suutarin sanalla minä vannon, että...

_Joonas_ ja _Jaakoppi_: (tulevat).

_Joonas_ (heittäytyy mestarin kaulaan): Täälläkö te olette, mestari!

_Jaakoppi_ (tekee samoin): Olemme olleet niin levottomia teidän
tähtenne!

_Mestari_: Täällä olen, poikaseni, täällä, ja vieläpä kolmen heittiön
ympäröimänä. He pitävät kiinni, kuten huomaatte. Ja minkätähden? Heh!
Sentähden, että he kaikki mielivät samaa naista kun minäkin. Tämä
kateellinen maailma!

_Joonas_: Ah, mestari, miksi koskaan ryhdyitte tähän onnettomaan
rakkausseikkailuun?

_Mestari_: Miksikö ryhdyin! Alanpa epäillä, että minä teistäkin,
poikaseni, saan vastaanväittäjiä. Mutta jumal'aut, jos niin on asia,
niin vartokaahan, kun tulemme kotiin, polvihihnaa saatte niin että
pläikyy!

_Joonas_: Mestari, antakaa anteeksi! Tämä kaikki on meidän syymme.

_Jaakoppi_: Niin, antakaa anteeksi, mestari!

_Mestari_: Mitä!

_Joonas_: Ellemme olisi valehdelleet teille, ette olisi ehkä koskaan
ryhtyneet tähän onnettomaan rakkausseikkailuun. Näimme, mestari, että
olitte silmänne kiinnittäneet erääseen rouvasihmiseen, joka kävi
tilaamassa teiltä kenkiä. Mutta kuka oli tämä rouvasihminen? Kauppias
Koivun rouva.

_Mestari_: Mitä! Sanoittehan te minulle, oi sanoittehan te minulle,
ettei hän ole naimisissa?

_Joonas_: Ah, mestari! Pelkäsimme että tulette pahalle tuulelle
ilmoittaessamme teille totuuden, tahdoimme puhua teille mieliksi,
tahdoimme lohduttaa teitä...

_Mestari_: Te juupelit! Luuletteko, että olisin ruvennut kulkemaan
vaimon perässä, jonka tiedän olevan naimisissa; luuletteko, että olisin
tullut mustalle mielelle! Te peijakkaan penikat! Pidätte siis minua
muhamettiläisenä ja publikaanina!

_Joonas_: Mutta, mestari hyvä...

_Mestari_: Ja nyt olen minä kuin hullu kulkenut hänen perässään pitkin
katuja siinä varmassa luulossa, että olen hänet omakseni saava. Voi
minua miesparkaa! Voi minua kurjinta kaikista suutarimestareista!

_Koivu_: Vai tällainen juttu! Todellakin naurettavaa laatua. Mutta mitä
sanoi vaimoni nähdessään, että mestari on tullut rakastuneeksi?

_Joonas_: Mitäpä olisi hän sanonut! Hän nauroi tietysti.

_Mestari_: Nauroi! Hän hymyili minulle. Oi kuitenkin, että kaiken piti
loppua näin lyhyeen!

_1:nen herrasmies_: Mestari parka! Minua myös säälittää tämä teidän
onneton rakkautenne.

_2:nen herrasmies_: Mutta täst'edes tutkikaa tarkemmin asia, ennenkuin
antautte mihinkään seikkailuihin. Sen neuvon antaisin teille. Sitten ei
tarvitse näin katua jälestäpäin. Älkääkä vast'edes uskoko kisällienne
valheita.

_Mestari_: Mihinkään tekemisiin naisten kanssa en antaudu, en
jumal'auta tee sitä! Tämä oli ensimäinen rakkauteni, ja myös viimeinen
se olkoon.

_Koivu_: Vaimollani on tässä seikkailussa myös vikansa. Miksi ei hän
heti ilmoittanut mestarille asian todellista laitaa, vaan antoi asian
pitkittyä. Säälin suuresti kohtaloanne, mestari, mutta vaimoni saakoon
myös parisen sanaa.

    (Pois).

_Herrasmiehet_ (vetäytyvät nauraen pois).

_Mestari_: Mutta teille lurjuksille, teille, jotka olette koko jutun
alkuunpanijat, teille olen näyttävä, mitä se tahtoo sanoa, että tällä
tavoin pettää mestariansa!

_Miehet_ (heittäytyvät mestarin kaulaan). Antakaa anteeksi, mestari!

    (Esirippu)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mestarin rakkausseikkailut - Kaksinäytöksinen ilveily" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.