Title: Ensimmäiset ihmiset kuussa
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ensimmäiset ihmiset kuussa" ***


ENSIMMÄISET IHMISET KUUSSA

Kirj.

H. G. Wells


Tekijän luvalla suomensi Samuli S.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

     I. Mr. Bedford tutustuu Mr. Cavorin kanssa Lympnessä.
    II. Cavoriitin ensimmäinen valmistuminen.
   III. Pallon rakentaminen.
    IV. Pallon sisässä.
     V. Matkalla kuuhun.
    VI. Maihin kuussa.
   VII. Päivännousu kuussa.
  VIII. Aamu kuussa.
    IX. Tähystely alkaa.
     X. Eksyneitä ihmisiä kuussa.
    XI. Kuunvasikkain laitumilla.
   XII. Seleniitan ulkomuoto.
  XIII. Mr. Cavorin arveluita.
   XIV. Keskustelu-kokeita.
    XV. Huimaava silta.
   XVI. Näkökohtia.
  XVII. Taistelu teurastajain luolassa.
 XVIII. Auringon valossa.
   XIX. Mr. Bedford yksinään.
    XX. Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.
   XXI. Mr. Bedford Littlestonessa.
  XXII. Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedon-anto.
 XXIII. Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.
  XXIV. Seleniitain luonnonhistoria.
   XXV. Suuri Lunari.
  XXVI. Cavorin viimeinen tiedonanto.



I.

Mr. Bedford tutustuu Mr. Cavorin kanssa Lympnessä.


Kun nyt istahdan kirjoittamaan tänne viiniköynnösten siimekseen,
eteläisen Italian sinitaivas pääni päällä, niin minua hiukan
hämmästyttää, ajatellessani, että minun osallisuuteni Mr. Cavorin
kummallisissa seikkailuissa oli sittenkin vain pelkkää sattumaa. Minä
jouduin niihin sellaisena aikana, jolloin arvelin olevani täydessä
turvassa pienimmiltäkin häirityksiltä. Olin tullut Lympneen siinä
luulossa, että se se vasta on sellainen paikka maailmassa, missä ei
mit'ikään tapahdu. "Täällä", ajattelin, "täällä, jos missään, saa
olla rauhassa ja tehdä työtä."

Ja seurauksena kaikesta tuosta on tämä kirja. Näin se sallimus
välisti kokonaan tyhjäksi tekee ihmisen pienet suunnitelmat.

Olkoon tässä nyt ohimennen mainittuna, että minä vast'ikään olin
kestänyt aika keikauksen eräässä taloudellisessa yrityksessä. Nyt kun
tässä istun, ympärilläni kaikki rikkauden luomat edut, nyt tuntuu
oikein nautinnolta mainita silloista hätääni. Saatan senkin myöntää,
että jossain määrin olin itsekin ollut vikapää kovaan onneeni.
Saattaa olla, että minussa on jonkun verran kykyä yhteen ja toiseen;
liikehommain hoito ei ainakaan kuulu niihin. Mutta siihen aikaan minä
olin nuori, ja nuoruuteni moitittaviin puoliin liittyi sekin, että
luulin olevani ties kuinkakin taitava affääreissä. Nuorihan minä
ikääni nähden vieläkin olen, mutta se, mikä minulle silloin tapahtui,
on nyäissyt pois palasen nuoruutta minun ajatuksistani. Onko se
minussa tuonut palasen älyäkin päivänvaloon, se on sangen epäiltävä
asia.

Tuskin tarvinnee käydä juurta jaksain kertomaan, millaiset
spekulationit laskivat minut maihin Lympnessä Kentin kreivikuntaa.
Nykyaikanahan lyöpyy liikeyrityksiinkin räikeä seikkailun leima.
Minä olin pannut liikkeesen liian paljo. Näissä tällaisissa asioissa
vallitsee järkähtämättömästi vissi määrä antamista ja ottamista, ja
minun osakseni oli lopulti tullut antaminen. Ilkeältä se vain tuntui,
että vielä silloinkin kuin minulla ei enää ollut kuin kouran täysi
tyhjää, muuan äkäpää velkoja piti sopivana ruveta häjyksi. Olette
kukaties huomanneet, kuinka tulisena välisti leimahtaa loukatun
hyvän avun tunto tahi lienette vain tunteneet sellaista. Kovin hän
ahdisti minua. Ja vihdoin näytti siltä, ettei minun auta muuta
kuin ruveta kirjoittamaan näytelmiä, ellei tässä täydy käydä elää
kitkuttamaan kauppapalvelijana. Mutta ennenkuin niin hullusti käy
-- arvelin -- niin kyllä minä ponnistan kaikki voimani, saadakseni
näytelmän kokoon, sillä minussa on jonkun verran mielikuvitusta
ja loistavan upeuden aisteja. Paitsi varmaa vakaumusta kyvyistäni
affäärimiehenä, oli minussa siihen aikaan aina asunut sekin luulo,
että pystyn kirjoittamaan varsin hyvän näytelmän. Eikä tuommoinen
ajatus luullakseni kovin harvinainen olekaan. Minä tiesin, ettei
millään muulla yrityksellä -- lain ja asetusten mukaisia liiketoimia
lukuun-ottamatta -- ole niin loistavaa onnistumisen mahdollisuutta,
ja tämä se kaiketikin yhä enemmän ja enemmän vahvisti minua
päätöksessäni. Ja niinpä olin jo tottunut siihen ajatukseen, että
tämä kirjoittamaton näytelmä on oleva sangen sopiva ajanvietto, jahka
vaan ensi kertaa sateinen päivä sattuu.

Ja se sateinen päivä sattuikin, ja minä ryhdyin työhön.

Pianpa huomasin näytelmän kirjoittamisen kysyvän enemmän aikaa kuin
olin luullutkaan. Olin laskenut siihen menevän kymmenen päivää ja
saapunut Lympneen, hankkiakseni sopivan tyyssijan itselleni siksi
aikaa kuin työtä kestää. Onnellisena pidin itseäni, kun sain tämän
pienen huvilan, tehtyäni kontrahdin kolmeksi vuodeksi.

Hankin siihen sitten muutamia huonekaluja ja valmistin täällä
ollessani ruokani omin käsin. Mrs. Bond olisi kyllä kauhistunut minun
keitoksiani, mutta, uskokaa pois, ei niistä mausteita puuttunut.
Minulla oli kahvikattila, keitinpata munia ja toinen perunoita
varten ja pannu, jossa sopi paistaa makkaroita ja sianlihaa -- siinä
yksinkertaiset esineet elämäni mukavuutta varten. Eihän ihminen
aina voi elää upeasti, mutta yksinkertaisuus on aina mahdollinen
vaihtoehto. Ja sitten otin velaksi 18-gallonin nassakan olutta ja
panin kellariin, ja leipää toi minulle joka päivä muuan luottavainen
leipuri. Eihän tämä nyt ihan Sybarin mallin mukaista liene ollut,
mutta olen minä kovempaakin kokenut. Säälikseni kyllä hiukan kävi
tuo leipuri, joka oli kerrassaan kunnon mies, mutta parasta toivoin
häneenkin nähden.

Jos ken yksinäisyyttä kaipaa, niin ei sen parempaa paikkaa ole kuin
Lympne tuolla saviperäisessä osassa Kentiä. Minun mökkini seisoi
entisen merikallion rinteellä, katsella tähystellen Romneyn aulangon
yli ulos ulapalle. Sateisilla ilmoilla tämä paikka on melkein
saavuttamattomissa, ja niin siellä kerrottiin, että polisimiehen
täytyy kaikkein vetelimmät kohdat matkastaan kulkea lautapalaset
jalkain alla. En sitä koskaan omin silmin nähnyt, mutta saatan
kyllä mielessäni tuon kaiken kuvailla. Koko kylässä ei ole kuin
moniahta mökki ja talo, ja joka oven edessä seista törröttää isoja
koivuluutia, joilla pahimmat saviliejut luodaan pois. Tästä jo
saanee jonkinlaisen kuvauksen seudun ulkomuodosta. Melkein tekisi
mieli epäillä, tokko moista paikkaa on olemassakaan, ellei se olisi
kalpenevia muistoja jo kauan sitten menneiltä päiviltä.

Roomalaisvallan aikoina siinä oli Englannin suuri satama, Portus
Lemanus. Nyt on meri siitä neljän mailin päässä. Jyrkkä mäenrinne on
täynnään roomalaisia tiilejä suuremmissa ja pienemmissä röykkiöissä,
ja siitä muinoinen Watling Sreet, paikoin vieläkin kivellä
laskettuna, ampuu nuolena pohjoista kohti. Usein seisoskelin mäen
kukkulalla, mietiskellen kaikkea tuota, ja mieleeni kuvastuivat
kaikki nuo galerit ja legionat, sotavangit ja viran-omaiset, naiset
ja kauppiaat, minunmoiseni liikemiehet, kaikki nuo ihmisparvet, joita
touhuten ja pauhaten satamasta läksi ja satamaan tuli. Ja nyt vain
pelkkiä tiiliröykkiöitä ruohoisella rinteellä, pari lammasta ja --
minä! Ja siinä, missä ennen muinoin satama oli sijainnut, siinä nyt
aulanko leveänä, kaarevana vyöhykkeenä kulkee kaukaista Dungenessia
kohti. Siellä täällä siintää silmään yksinäisiä puuryhmiä ja vanhain;
keskiaikaisten kaupunkien kirkontorneja, jotka nekin Lemanusen mukana
kulkevat yhä lähemmäs ja lähemmäs häviötänsä.

Tämä näky aulangolle oli todellakin kauniimpia, mitä milloinkaan olen
saanut silmäillä. Dungeness, luullakseni viidentoista mailin päässä,
kuulsi kuin lautta merenpinnalla, ja loitommalla länttä kohden
kohoilivat Hastingsin kukkulat mailleen menevän auringon paisteessa.
Välisti ne näyttivät kirkkailta ja läheisiltä, vuoroin taas himmeiltä
ja matalilta, ja usein autere pyyhkäisi ne kokonaan näkyvistä. Ja
kaikissa lähimmissä osissa aulankoa kulki ristiin rastiin valoisia
ojia ja kaivannoita.

Akkuna, jonka ääressä minä työskentelin, antoi tälle mäennyppylälle,
ja siitä minun silmäni ensi kertaa sattuivat Cavoriin. Olin juuri
parhaillani sovittelemassa näyttämöllepanoa, mieli kokonaan kiinni
tässä vaikeassa työssä, ja silloin hän luonnollisestikin veti
huomioni puoleensa.

Aurinko oli laskenut, ja taivaanranta kuulsi tuolla vehreissä ja
keltaisissa väreissä täynnä rauhaa. Tätä pohjaa vasten juuri ilmeni
hänen, tuon kummallisen pikku olennon, musta kuva.

Hän oli varttansa vähäinen, pullea, ohutsäärinen mies, kulmikas
liikkeissään. Hän oli katsonut sopivaksi verhota tuon ylen
kummallisen sielunsa krikettilakkiin, päällysviittaan ja
polkupyöräilijän polvihousuihin ja sukkiin. Miksikä niin, sitä en
tiedä, sillä ei hän koskaan pyöräillyt eikä koskaan krikettiäkään
pelannut. Tuo oli kovin oikullista vaateparsien yhdyntää, enkä
väinkään tiedä, mihin se perustui. Hän heilutteli käsiään ja viskoi
jalkojaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja pörisi. Niin hän
pörisi kuin sähköä olisi ollut liikkeellä. Ette te semmoista pörinää
ikinä ole kuulleet. Ja tuon tuostakin hän koristeli kulkkuaan aivan
ylenpalttisella melulla.

Äsken oli satanut, ja jos hänen käyntinsä jo muutoinkin oli
nytkähtelevää, niin sitä enemmän se hytki ja nytki nyt tuolla
liukkaalla polulla. Aurinkoon päin käännyttyänsä, hän pysähtyi,
veti kellonsa esille ja epäröi. Sitten hän huitasi suonenvetoisesti
kättään, kääntyi ympärinsä ja läksi paluumatkalleen, ilmeistä
kiirettä osoittaen koko olennossaan. Ei hän enää käsiään heitellyt,
vaan astui pitkin askelin, jotka saivat hänen verrattain suurten
jalkainsa koon niin edulliseen valoon kuin suinkin mahdollista, --
kenkiin tarttunut savi se ihan liioitteli, koettaessaan paisuttaa
niitten ulottuvaisuutta.

Tämä tapahtui, ollessani siellä ensimmäistä päivää, juuri kuin
näytelmän kirjoittamisen tarmo oli minussa ylimmillään, ja minä
pidin tätä sattumaa harmillisena häirityksenä -- siihenhän meni
viisi minuttia hukkaan. Ryhdyin jälleen näyttämöllepanooni. Mutta
kun sama ilmiö uudistui seuraavana iltana merkillisen täsmällisesti,
ja sen seuraavana taas ja ihan joka ilta, milloin ei vaan satanut,
niin jo alkoi se näyttämölle-pano käydä kovin tuskalliseksi. "Hiis
tuota miestä!" virkoin itsekseni. "Tanssinukeksiko hän tuossa
harjoittelekse!" Ja niin minä monta iltaa peräkkäin sadattelin häntä
oikein sydämeni pohjasta.

Senjälkeen minun harmini muuttui kummasteluksi ja uteliaisuudeksi.
Mitä ihmeitä se mies tuolla lailla menettelee? Neljäntenätoista
iltana en enää jaksanut kestää tuota, vaan avasin akkunaoven heti
kuin hän oli tullut näkyviin, astuin verannan poikki ja menin suoraa
päätä siihen paikkaan, missä hänen oli tapa säännöllisesti pysähtyä.

Hän oli juuri vetänyt kellonsa esille, hänen luokseen saapuessani.
Hän oli kasvoistaan pullea ja punakka, silmäkulmat ruskeat -- tätä
ennen olin häntä katsellut vain valoa vastaan.

-- Yksi silmänräpäys, sir, -- virkoin minä, hänen käännyttyään.

Hän pysähtyi.

-- Silmänkö räpäys? -- sanoi hän. -- Kyllä. Tahi jos tahdotte
puhutella minua kauemmin ettekä pidä pyyntöäni liiallisena...
teidän silmänräpäyksenne on mennytkin jo... niin olisiko teidän
vastenmielistä lähteä mukaan?

-- Ei millään muotoa, -- vastasin minä, käyden hänen rinnalleen.

-- Minun tapani ovat säännölliset ja aikani seurustelua varten
rajoitettu.

-- Ja tämä aikanne on nyt kävelyä varten?

-- Niin on. Minä tulen tänne auringonlaskua ihailemaan.

-- Ettepä.

-- Sir?

-- Ettehän te sitä milloinkaan katsele.

-- Enkö?

-- Ette. Minä olen tarkastellut teitä jo kolmenatoista iltana, ettekä
te kertaakaan ole katsellut auringonlaskua, ette kertaakaan.

Hän rypisti kulmiaan, niinkuin se, joka kohtaa pulmallisen probleman.

-- No niin, minä nautin auringonvalosta... ilmasta... Minä astun tätä
polkua pitkin tuon portin kautta -- hän viittasi päällään taaksepäin
-- ja sitten ympäri...

-- Ettepä. Ette koskaan ole tehnyt sillä tapaa. Turhia juttuja. Eihän
siellä mitään tietä ole. Tänäkin iltana esimerkiksi...

-- Tänäkin iltana... Malttakaas. Jaha! Minä vilkasin juuri kelloani,
huomasin sen olevan kolme minuttia yli sen määrätyn puolen tunnin,
päätin, ettei minulla ole enää aikaa astua ympäri, käännyin...

-- Niinhän te teette joka kerta.

Hän katsahti minuun ja vaipui miettimään.

-- Kenties siinä on perää, nyt kuin oikein ajattelen sitä. Mutta
mistäs asiasta teillä olikaan aikomus puhua?

-- Juuri siitä.

-- Siitäkö?

-- Niin. Miksikä te teette tuolla tavoin? Joka ilta te tulette ja
pidätte ääntä.

-- Ääntäkö?

-- Tällaista näin... -- minä koetin matkia hänen pörinäänsä.

Hän loi silmänsä minuun. Pörinä oli silminnähtävästi hänenkin
mielestään epähauskaa.

-- Panenko minä _noin_? -- kysyi hän.

-- Jok'ikinen ilta.

-- Siten olisi uskonut.

Hän pysähtyi ja katseli minua totisena.

-- Onko se mahdollista? -- sanoi hän. -- Ettäkö minuun olisi
piintynyt jonkinlaisia tottumuksia?

-- Siitäpä näyttää.

Hän tarttui alahuuleensa ja vei sen vielä alemmas, tuijotellen
rapakkoon jalkainsa juuressa.

-- Minun ajatukseni askaroitsevat niin paljon, -- virkkoi hän. -- Ja
te tahtoisitte tietää, _miksikä_ minä kaikkea tuollaista teen! No
niin, sir, minä vain vakuutan teille, etten lainkaan tiedä, miksikä
minä teen sellaista, mistä te puhutte, eikä siinä kyllä, mutta minä
en edes ole tiennyt sellaista tekevänikään. Ja kun tarkoin mietin,
niin aivanhan se on niin kuin te sanotte. En ole _milloinkaan_ ollut
tätä kenttää kauempana... Ja nuo tuommoiset seikat ne vaivaavat
teitä, niinhän?

Miten olikaan, mutta minä rupesin jo hiukan leppymään tuohon mieheen.

-- Eihän ne juuri _vaivaa_, -- vastasin minä. -- Mutta kuvailkaahan
mielessänne, että itse olette sepittämässä näytelmää.

-- Ei minusta semmoiseen.

-- No tai jotain, mikä vaatii koko huomiotanne.

-- Jaha, -- sanoi hän mietiskellen, -- niinpä niinkin.

Hänen sanoissansa helähti niin suuri määrä mielenhaikeutta, että
minä lepyin yhä lauhkeammaksi. Ja onhan tuo todellakin armotonta:
mennä ihan vento vieraalta ihmiseltä kysymään, miksikä hän pörisee
yleisellä maantiellä.

-- Näettehän nyt, -- virkkoi hän vennosti; -- se on tottumusta.

-- Sen huomaan kyllä.

-- Minun täytyy luopua siitä.

-- Ei suinkaan, jos siitä tulee teille haittaa... Ja sitä paitsi,
eihän minulla ole mitään oikeutta... olin vain niin rohkea...

-- Ei suinkaan, sir, -- sanoi hän, -- ei suinkaan. Minä olen teille
sangen kiitollinen. Minun pitäisi olla varuillani tuommoisista
seikoista. Ja niin minä vast'edes olenkin. Saisinko vaivata teitä
vielä kerran... tuo pörinä...?

-- Tällaista se osapuille on: pörrörrörrör. Mutta tiedättehän...

-- Olen erittäin kiitollinen teille. Minä tiedän todellakin käyväni
aivan suunnattoman hajamieliseksi. Te olette aivan oikeassa, sir,
oikeassa kaikin puolin. Minä olen kuin olenkin teidän velallisenne.
Loppu siitä tuleman pitää kerrassaan. Ja nyt, sir, olen vienyt teidät
kauemmaksi kuin minun olisi pitänytkään.

-- Minä toivon, ettei minun tungettelevaisuuteni...

-- Ei millään muotoa, sir, ei millään muotoa...

Me katselimme toisiamme tuokion verran. Minä kohotin sitten hattuani
ja toivotin hänelle hyvää iltaa. Hän vastasi nytkähdellen, ja niin
erottiin.

Aidan porraslaudalta minä katsahdin vielä kerran tuohon poistuvaan
olentoon. Liikkeet olivat huomattavasti muuttuneet: hän näytti
hervahtuneelta, lyyhistyneeltä. Muistellessani miehen entisiä
huitomisia ja pörinää, tuo muutos tuntui minusta kummallisen
liikuttavalta. Minä katselin häntä, kunnes hän oli kadonnut
näkyvistä. Ajattelin jo, että parasta minun olisi ollut pysyä omissa
töissäni. Näissä mietteissäni palasin huvilaani ja kävin jälleen
näytelmäni kimppuun.

Huomis-iltana miestä ei näkynyt, ei sitä seuraavanakaan.

Mutta yhä edelleen hän oli mielessäni: ajattelin näet, että häntä
sopisi käyttää näytelmäni kehittämisessä erinomaisena mallina
hempeämieliseen, koomilliseen personaan. Kolmantena päivänä hän tuli
luokseni.

Ensi alussa en tahtonut päästä selville, mikä hänet oli tänne tuonut.
Hän haasteli jonkun aikaa aivan jokapäiväisistä seikoista, kunnes
viimeinkin tuli pääasiaan. Hän tahtoi ostaa minut pois huvilastani.

-- Katsokaa, -- puhui hän, -- enhän minä millään muotoa teitä moiti,
mutta te olette poistanut minusta erään tottumuksen, ja se häiritsee
kokonaan minun päiväni. Täällä minä olen kävellyt jo monta, monta
vuotta. Ja pörinää olen pitänyt, epäilemättä... Kaiken tuon te olette
tehnyt mahdottomaksi.

Minä ehdotin, että hän valitsisi toisen suunnan.

-- Ei. Ei ole mitään muuta suuntaa. Tämä on ainoa. Olen tiedustellut.
Ja nyt... joka ilta kello neljä... minulla on kuin seinä edessä.

-- Mutta, hyvä herra, jos tämä on niin tärkeätä teille...

-- Se on elinkysymys. Katsokaas, minä olen tutkija... olen kiintynyt
erääsen tieteelliseen tutkimukseen. Minä asun... -- hän pysähtyi ja
näkyi miettivän -- juuri tuolla noin, -- jatkoi hän sitten, viitaten
äkkiä arveluttavan läheltä minun silmääni. -- Tuo talo valkoisine
piippuineen, jonka näette tuolla puitten takaa. Minun eloni ja oloni
on aivan tavallisuudesta poikkeavaa... tavallisuudesta poikkeavaa.
Minä olen pääsemäisilläni erään mitä tärkeimmän keksinnön perille...
minä vakuutan teille: _kaikkein tärkeimmän_, mitä milloinkaan on
tehty. Se kysyy yhtämittaista miettimistä, yhtämittaista ajatuksen
vapautta ja toimintaa. Ja iltapäivä se on minun paras aikani! Silloin
minussa kuohumalla kuohuu uusia ajatuksia... uusia näkökohtia.

-- Mutta eikö sopisi astua ohitse?

-- Silloin olisi kaikki toisin. Minä tulisin silloin itsetietoiseksi.
Minä rupeaisin silloin ajattelemaan teitä ja teidän näytelmäänne...
ajattelisin teidän tarkastelevan minua ärtyneenä... sen sijaan kuin
minun pitäisi tehdä työtä. Ei! Minun pitää saada tämä huvila.

Minä miettimään. Täytyihän minun luonnollisestikin harkita asiaa
perinpohjin, ennenkuin ratkaisevan vastauksen annan. Niinä aikoina
olin kyllä valmis affäärejä tekemään, ja myöminen oli minulle aina
houkuttelevaa. Mutta ensinnäkin: eihän tämä ole minun huvilani, ja
vaikka sen möisinkin hänelle hyvästä hinnasta, niin saattaisi sen
luovuttamisesta joutua ikävyyksiin, jos nykyinen omistaja saisi
vihiä asiasta. Ja toiseksi: minä... no niin, minuahan ei oltu vielä
julistettu vapaaksi veloistani. Tässä täytyy olla hyvin varovainen.
Sitä paitsi tuntui minusta sangen intressantilta se seikka, että tuo
mies tuossa on kukaties pääsemäisillään jonkun arvokkaan keksinnön
perille. Olisihan hauska, ajattelin, saada lähempiä tietoja hänen
tutkimuksistaan, ei missään epärehellisessä tarkoituksessa, vaan
sitä varten vain, että tieto tuosta saattaisi olla jonkinlaisena
virkistyksenä näytelmän kirjoittamisen vaivaloisessa työssä. Minä
työnsin tuntosarveni esille.

Hän oli vallan kernas antamaan tietoja. Ja kun hän kerran oli
vauhtiin päässyt, niin keskustelu muuttui kuin muuttuikin
yksinpuheluksi. Hän puhui niinkuin kauan aikaa sulkeissa ollut
mies, joka on asiata ajatellut pitkin ja poikki uudestaan ja
taas uudestaan. Hän puhui melkein tunnin umpeen, ja minun täytyy
tunnustaa, että minulla oli täysi työ ja tekeminen kuunnellessani.
Mutta kaiken aikaa siinä helähteli tuommoinen tyytyväisyyden
sivuääni, niinkuin ainakin, kun tietää laiminlyöneensä työn, jonka
on tehtäväkseen ottanut. Tämän ensimmäisen keskustelun aikana en
minä paljoakaan selvää saanut hänen työnsä lopullisesta päämäärästä.
Toinen puoli hänen puhettansa oli täynnään minulle aivan outoja
teknillisiä termejä, ja pari kohtaa, joita hän suvaitsi sanoa
matemaatikan aiheiksi, hän valaisi siten, että mustekynällä piirtää
raapautti kirjekuoren selkään laskuja, sellaisia, että minun kävi
vaikeaksi olla ymmärtävinänikään niitä.

-- Niin, niin, -- virkoin minä vain, -- jatkakaa, jatkakaa.

Sen verran minulle kumminkin selväsi, ettei hän ole mikään
sairasmielinen mies, joka luulee tekevänsä ties mitä keksinnöitä.
Niin sairasmieliseltä kuin mies näyttikin, ilmeni hänessä niin
paljon voimaa, että moinen luulo oli ihan mahdotonta. Ja olipa miten
olikaan, niin mekanillisten mahdollisuuksien piiriin se keksintö vain
kuului. Hän kertoi, että hänellä on työpaja ja siinä kolme apulaista
-- alkujaan tavallisia puuseppiä, -- jotka hän oli harjoittanut. No
niin, työpajasta patentti-toimistoon ei ole kuin yksi askel. Hän
kutsui minua katsomaan tekeleitään, ja minä suostuin kernaasti,
varoen kumminkin millään tavoin alleviivaamasta tätä kernauttani.
Puheenaollut huvilan kauppa siirtyi tuonnemmas, ja siitä minulle hyvä
mieli.

Vihdoin hän nousi, pyydellen anteeksi, että oli istunut niin kauan,
mainiten samalla, kuinka hauska hänen oli ollut haastella työstään;
ikävä vaan, että hän niin harvoin saa sellaista mielihyvää nauttia.
Harvoin muka hän on kohdannut niin intelligenttiä kuulijata kuin
minä olen; peräti harvoin hänellä on tilaisuutta seurustella
asian-ymmärtäväin tiedemiesten kanssa.

-- Niin paljon pikkumaisuutta, -- selitteli hän, -- niin paljon
vehkeilyä! -- Todellakin, jos joku on saanut jonkun aatteen, jonkun
hedelmällisen aatteen... En tahtoisi olla armoton, mutta...

Minä olen niitä, jotka uskovat impulsseihin. Minä tein ehdotuksen,
joka kenties oli liian pikainen. Mutta ottakaa toki lukuun,
että minäkin olin kaksi viikkoa ollut ypö yksinäni, näytelmää
kirjoittamassa Lympnessä. Sitä paitsi oli minulla vieläkin omantunnon
vaivoja siitä, että olin tehnyt tyhjäksi hänen kävelyretkensä.

-- Miks'ette, sanoin minä, -- miksette saata ottaa nyt tätä
uudeksi tottumukseksi sen entisen sijaan, jonka minä olen
teiltä tärvellyt... miksette ainakin siksi aikaa, kunnes saamme
lukkoon tuon huvila-asian? Se, mitä te tarvitsette, on saada
kiinnitetyiksi ajatuksianne työhönne, juuri sitä, mitä olette tehnyt
iltakävelyillänne. Pahaksi onneksi on nyt näistä kävelyistä tullut
loppu... ette enää saa asiata entiselleen. Mutta eikö sopisi tulla
tänne, kertomaan minulle toimistanne. Käyttäkää minua seinänä, jota
vastaan viskaatte ajatuksianne, ja josta ne kimmahtavat teille
takaisin. Minulla on totta maar liian vähän tietoja, pystyäkseni
varastamaan omikseni teidän aatteitanne, enkä tunne ketään
tiedemiestä...

Minä pysähdyin. Hän vaipui mietteisinsä. Ehdotukseni veti
nähtävästikin hänen huomiotaan puoleensa.

-- Mutta minä pelkään ikävystyttäväni teitä, -- virkkoi hän.

-- Olenko liian tuhma mielestänne?

-- Ette suinkaan, mutta tuommoiset teknilliset asiat...

-- Oli miten oli, mutta te herätitte tän'iltana minussa tavatonta
mielenkiintoa.

-- Siitä olisi todellakin minulle suuri apu. Ei mikään selvitä
ihmisen aatteita niin paljon kuin niitten esittäminen muille. Tähän
saakka...

-- Hyvä sir, älkää sanoko enää mitään.

-- Mutta onko teillä todellakin aikaa semmoiseen?

-- Ei ole sen parempaa lepoa kuin vaihtelu askareissa, -- sanoin minä
syvällä vakaumuksella.

Asia oli päätetty. Verandani portailla hän kääntyi ympärinsä.

-- Olen teille muutoinkin jo suuressa kiitollisuuden velassa, --
virkkoi hän.

Minä äännähdin kysyvästi.

-- Te olette kerrassaan parantanut minut tuosta naurettavasta
pöristelemisen tottumuksesta, -- selitti hän.

Muistaakseni minä sanoin olevani iloinen, saadessani osoittaa hänelle
jonkun palveluksen, ja hän läksi pois.

Äskeisen keskustelun virittämä ajatuksenjuoksu näkyi päässeen
hänessä valtaan. Hänen kätensä alkoivat jälleen heilahdella entiseen
tapaansa, ja tuulen huhauksissa kuului korvaani hiljainen pörrörrör.

Mutta vähätpä minä oikeastaan siitä...

Hän tuli huomenissa ja senkin jälkeisenä päivänä ja piti kaksi
luentoa fysikasta. Tyytyväisiä olimme niihin kumpainenkin.
Hänen kasvojensa ilme osoitti hänen olevan perinpohjin selvillä
"eeteristä" ja "voimain tuubeista" ja "gravitationi-potenseista" ja
sen semmoisista. Minä istuin toisessa nojatuolissa, tuon tuostakin
virkkaen, pitääkseni miestä vauhdissa: "niin, niin", "jaha", "kyllä
minä olen mukana."

Kamalan vaikeita asioita nuo, mutta luulenpa, ettei hänellä ollut
aavistustakaan, kuinka paljon niistä meni minun ymmärrykseni yli. Oli
hetkiä, jolloin epäilin, tokko minä oikein seuraankaan, mutta sainhan
joka tapauksessa levähtää tuosta kovan onnen näytelmästäni. Silloin
tällöin selvenivät nuo asiat minulle hetkiseksi, kadotakseen jälleen
juuri silloin kuin luulin päässeeni niitten perille. Vuoroin taas
minun tarkkaavaisuuteni katkesi kerrassaan, enkä sitä enää vireille
vetänytkään. Siinä istuin vain, katsella tuijotellen häneen ja
mietiskellen, eiköhän olisi parasta käyttää häntä päähenkilön mallina
johonkin kelpo ilveilyyn ja antaa palttua kaikelle muulle. Ja sitten
taas ymmärsin häntä jonkun matkaa.

Ensi tilaisuuden sattuessa käväsin hänen asunnossaan. Se oli avara
ja huolellisesti sisustettu. Muita palvelijoita ei ollut kuin hänen
kolme apulaistansa, ja koko hänen dietissään ja yksityis-elämässään
yleensä oli filosofillisen yksinkertaisuuden leima. Hän oli
vesipoika ja vegetariaani ja kaikkea semmoista, mikä logilliseen
elämänjärjestykseen kuuluu. Mutta koko hänen talonsa sisällinen asu
osoitti, että on täällä jotain muutakin kuin pelkkää filosofillista
mietintää. Se tiesi kellarista ullakkoon asti työtä ja toimintaa, --
omituinen tyyssija todellakin täällä syrjäisessä kylässä. Alakerrassa
oli höyläpenkkejä ja työkaluja; leivintuvan uunit ja pesutuvan
kattilat oli muodostettu suuriksi sulatuspesiksi, kellari oli
täynnään dynamoita, ja puutarhassa seisoi kaasumittari. Hän näytteli
minulle kaikkea tätä luottavalla mielihyvällä, niinkuin konsanaankin
se, joka on liian kauan elänyt yksinänsä. Hänen umpimielisyytensä se
tulvaili nyt ylenpalttisen luottamuksen vuona, ja minulla oli onni
olla astiana, johon se purkautui.

Nuo kolme apulaista olivat arvokkaita tyypejä siitä työmiesluokasta,
josta olivat peräsin: tunnollista, vaikka vähätietoistakin,
rotevaa, kohteliasta, altista väkeä. Ensimmäinen, Spargus, jonka
huolena oli keittäminen ja kaikki metallityöt, oli aikoinaan ollut
merimiehenä. Toinen, Gibbs, oli puuseppä. Kolmas, entinen päiväläinen
puutarhatöissä, oli nyt yleinen avustaja. He olivat pelkkiä
ruumiillisen työn tekijöitä. Kaiken henkisen työn toimitti Cavor.
Hyvin oli minulla himmeä käsitys siitä, mutta nuo apulaiset eivät
ymmärtäneet siitä yhtään mitään.

Ja nyt noitten tutkimusten luontoon ja laatuun. Mutta tässä
minua valitettavasti kohtaa vaikea vastus. Minä en ole niinkään
tieteellinen asiantuntija, ja jos yrittäisin käyttää Mr. Cavorin
tieteellistä kieltä, niin pelkäänpä, että joutuisimme umpisolaan
kumpainenkin, niin lukija kuin minäkin. Ja melkein varmaa on, että
minä tulisin tehneeksi pukin ja toisen, joista minulle nauraisi
jok'ainoa ylioppilas, joka tässä maassa tutkii matemaatillista
fysikkaa. Parasta lienee siis, että kerron vaikutelmistani omalla
vaillinaisella kielellä, yrittelemättäkään verhoutua tietäväisyyden
pukuun, johon minulla ei ole mitään oikeutta.

Mr Cavorin tutkimusten loppumääränä oli muuan aine, joka olisi
"läpäisemätön" -- itse hän käytti jotain toista sanaa, jota en enää
muista, mutta tämä se suunnilleen vastaa sitä -- niin, läpäisemätön,
s.o. joka "ei päästäisi läpitsensä minkään muotoista säteilevää
energiaa." "Säteilevä energia" -- niin hän minulle selitti -- on
jotain samallaista kuin valo, tai lämpö, tai Röntgenin säteet,
joista parina viime vuonna on niin paljon puhuttu, tai Marconin
sähköaallot, tahi gravitationi (eli vetovoima). Kaikki nämä asiat,
sanoi hän, _säteilevät_ ulos keskipisteistä ja vaikuttavat esineesen
matkan päästä. Siitä tuo nimitys "säteilevä energia." Nyt ovat
melkein kaikki aineet läpäisemättömiä jollekin muodolle säteilevää
energiaa. Lasi esimerkiksi päästää läpitsensä valon, mutta lämpö
kulkee sen lävitse paljoa hitaammin, jonka vuoksi lasi kelpaakin
uuninverhostimeksi. Aluna päästää läpitsensä valon, mutta ei lainkaan
lämpöä. Hiili-bisulfidissa liuotettu jodi sitä vastoin estää kokonaan
valon, mutta päästää lämmön lävitsensä. Se kätkee teiltä tulen,
mutta päästää kaiken siitä tulevan lämmön vaikuttamaan teihin.
Metallit ovat läpäisemättömiä ei ainoastaan valolle ja lämmölle, vaan
sähkö-energiallekin, joka kyllä kulkee sekä jodiliuoksen että lasin
läpi melkein yhtä hyvin kuin ei niitä sen edessä olisikaan. Ja niin
edespäin.

Nyt on asianlaita semmoinen, että kaikki aineet "läpäisevät"
gravitationin. Ihminen saattaa monenlaisilla suojuksilla pidättää
valon tai lämmön, tai auringon sähköperäisen vaikutuksen, tai
maanlämmön mistä hyvänsä; metallilaatoilla hän saattaa suojella
esineitä Marconin säteiltä. Mutta auringon vetovoimalta ja maan
vetovoimalta ei voi suojella millään. Ja miksikä ei voi, sitä on
vaikea sanoa. Cavor ei ymmärtänyt, miksikä ei sellaistakin ainetta
olisi olemassa, enkä minäkään osannut sanoa, miksei. En ollut
sellaista mahdollisuutta ennen koskaan ajatellutkaan. Ja hän teki
laskelmia paperille, jotka joku lordi Kelvin, tai professori Lodge,
tai professori Karl Pearson, tai joku muu tuommoinen tiedemies kyllä
olisi epäilemättä ymmärtänyt, mutta jotka minut vaivuttivat ihan
toivottomuuden hämärään. Ja näillä laskelmillaan hän osoitti, että
semmoinen aine ei ainoastaan ole mahdollista, vaan että sen täytyy
täyttää ne ja ne ehdotkin.

Se oli hämmästyttävää harkintaa. Mahdotonta minun olisi kuvailla
tässä, kuinka se aikoinaan minua hämmästytti ja mieltäni kiinnitti.
"Niin, niin", virkoin minä vaan kaikkeen tuohon, "antaa mennä vaan,
antaa mennä!" Riittänee nyt täksi kertaa mainita, että hän luuli
pystyvänsä valmistamaan tällaista gravitationia läpäisemätöntä
ainetta monimutkaisesta sekotuksesta metalleja ja jotain uutta --
uutta alkuainetta -- luullakseni _helium_ nimistä, jota hänelle
oli lähetetty Lontoosta sinetillä suljetuissa kiviruukuissa. Tästä
seikasta on lausuttu epäilyksiä, mutta minä olen melkein varma, että
_heliumia_ nuo sinetillä suljetut kiviruukut sisälsivät. Nestemäistä
ja ohutta se kaikessa tapauksessa oli.

Jospa vain olisin huomannut tehdä muistiinpanoja!... Mutta mitenkäpäs
minä osasin silloin arvatakaan sen tarpeellisuutta?

Jokainen, kenessä rahtusenkaan verran mielikuvitusta asuu, käsittää
kyllä, kuinka vähän mahdollisuuksia moisella aineella on, ja
ymmärtänee siis myös osapuille sen liikutuksen, jota tunsin,
huomatessani, kuinka tämä asia Cavorin käyttämäin epäselväin sanain
hämäryydestä alkoi selviämistään minulle selvitä. Koomillinen
näytelmän ratkaisu todellakin! Kului joltinenkin aika, ennenkuin
otin uskoakseni täydellisesti käsittäneeni hänet, ja kaikin mokomin
minä varoin tekemästä sellaisia kysymyksiä, joitten johdosta
hän olisi saattanut arvata, kuinka omiansa väärinkäsityksille
hänen jokapäiväiset selittelynsä ovatkaan. Mutta se, joka tätä
kertomaani lukee, ei sittenkään saata kokonaan käsittää minun
mielenliikutustani, sillä minun kuivasta esityksestäni on mahdoton
tajuta minun vakaumustani siitä, että tämän hämmästyttävän aineen
keksiminen oli täyttymäisillään.

En muista istuneeni enää täyttä tuntiakaan näytelmäni ääressä siitä
pitäin kuin olin ruvennut käymään hänen luonansa. Mielikuvitukseni
askarteli nyt muissa asioissa. Tuon aineen mahdollisuuksilla
ei näkynyt olevan rajoja ensinkään. Minne vaan käännyinkään,
-- kaikkialla kohtasin ihmeellisiä asioita ja perinpohjaisia
mullistuksia. Esimerkiksi: jos tahtoo nostaa jonkun painon,
olkoonpa kuinka suunnattoman raskas hyvänsä, niin ei tarvitse muuta
kuin panee laatan tuota ainetta sen alle, ja silloin sen nostaa
vaikka olkikorrella. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisestikin
tämän prinsipin sovelluttaminen tykkeihin ja panssarilaivoihin
sekä kaikkiin sotatarpeisin ja sodankäynti-tapoihin, siitä sitten
laivakulkuun, rautateihin, rakennuksiin ja kaikkiin mahdollisiin
muotoihin inhimillistä teollisuutta. Tuo sattuma, joka oli minut
johtanut ihan tämän uuden ajan -- aikakaudenkin -- syntymähommiin,
oli yksi niitä, joita tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa.
Ja tämä ajatus se kehittyi ja laajeni laajenemistaan. Muun
muassa minä näin omankin pelastukseni affäärimiehenä. Minä näin
kantayhtiön ja haarayhtiöitä, hankkeita oikealla ja hankkeita
vasemmalla, renkaita, trusteja, privilegioita ja konsessioneja... ne
laajenivat laajenemistaan, kunnes vihdoin suunnaton, hämmästyttävä
Cavoriiti-yhtiö hallitsi ja vallitsi maailmaa.

Ja minä mukana!

Minä viitotin tieni suoraan eteenpäin. Tiesin kyllä panevani kaikki
uhalle, mutta tein ratkaisevan harppauksen yhdellä kertaa.

-- Meillä on käsissämme valtavin ase, mitä maailmassa milloinkaan
on keksitty, -- sanoin minä, pannen painoa sanalle "meillä". --
Jos aiotte pitää minua loitolla siitä, niin joudutte tekemisiin
huimapäisen miehen kanssa. Huomisesta alkaen aion ruveta neljänneksi
apumieheksi teille.

Hän näytti hämmästyvän minun innostustani, osoittamatta kumminkaan
pienintäkään epäluuloa tai vihamielisyyttä. Päinvastoin hän esiintyi
varsin vaatimattomasti.

Hän katsahti minuun epäröiden.

-- Mutta aiotteko todellakin...? -- sanoi hän. -- Entäs näytelmä?
Kuinkas sen käy?

-- Se on ollut ja mennyt! -- huudahdin minä. -- Arvoisa sir, ettekö
te näe, mitä nyt jo olette saavuttanut! Ettekö näe, mitä olette
saavuttamaisillanne?

Tämä oli tosin vain retorillinen puheenparsi, mutta ei hän
todellakaan nähnyt kaikkea sitä. Ensi alussa en ottanut tuota
uskoakseni. Hänellä ei ollut aavistustakaan keksintönsä
merkityksestä. Tuo omituinen pikku mies oli koko ajan tehnyt
työtä pelkästään teoretisella pohjalla! Puhuessaan "kaikkein
tärkeimmästä kokemuksesta", mitä maailma milloinkaan on nähnyt,
hän oli tarkoittanut, että se täydentää niin monta teoriaa ja
poistaa niin monta epätietoisuutta. Mitenkä se aine, jonka hän oli
keksimäisillään, olisi käytäntöön sovellutettava, siitä hän välitti
yhtä vähän kuin jos hän olisi ollut kone, joka tykkejä valaa.
Tuo aine on keksittävissä, ja hän keksii sen. _V'la tout_, kuten
franskalainen sanoo.

Ja niin lapsellinen mies sitten! Jos hän tuon aineen saa keksineeksi,
niin se muka menee cavoriitin tai cavoriinin nimisenä perinnöksi
jälkimaailmalle, ja hänestä tehdään F.R.S., [Fellow of the Royal
Society of Arts, kuninkaallisen tiedeseuran jäsen.] ja hänen
muotokuvansa leviää kaikkialle, siinä muka mies, jolla on arvokkaita
ansioita _luonnon_ alalla, ja sen semmoista. Siinä kaikki, minkä
hän näki! Ja tämän pommin hän olisi heittänyt maailmaan yhtä
huolettomasti kuin ilmoituksen jonkun sääskilajin löydöstä, ellen
minä olisi sattunut yhtymään häneen. Ja siellä se sitten olisi
loikonut ja sammua tuhahtanut, niinkuin pari muutakin pikku asiaa,
joita nuo tiedemiehet ovat sytyttäneet ja meille viskanneet.

Ja kun tämä kerran oli minulle selvinnyt, niin nyt se olin minä,
joka puhuin, ja Cavor, joka virkkoi: "niin niin, jatkakaa vain!"
Minä kavahdin pystyyn. Minä astuin lattiata edestakaisin, huitoen ja
viittoen kuin 20-vuotias poika. Minä koetin saada häntä käsittämään,
mikä hänen velvollisuutensa ja vastuun-alaisuutensa tässä asiassa
on... mikä _meidän_ velvollisuutemme ja vastuun-alaisuutemme tässä
asiassa on. Minä vakuutin hänelle, että me saamme varoja yltäkyllin,
pannaksemme toimeen mitä yhteiskunnallisia mullistuksia vain
tahdomme; koko maailma on oleva meidän, ja me saamme hallita sitä
ihan mielemme mukaan. Minä kerroin hänelle yhtiöistä ja patenteista
ja salassa pidettävästä toiminnasta.

Kaikki tämä näkyi vaikuttavan häneen samalla tapaa kuin hänen
matemaatikansa oli vaikuttanut minuun. Mies oli hämillään; sen näki
hänen pienten punakkain kasvojensa ilmeestä. Hän jupisi jotain
sellaista, että vähät hän muka rikkaudesta, mutta minä kumosin
kaikki epäröimiset. Hänhän on tulemassa rikkaaksi; tyhjää siis
tuo tuommoinen jupina. Minä annoin hänen ymmärtää, mikä minä olen
miehiäni, semmoinen nimittäin, jolla on koko lailla affäärikokemusta.
En maininnut mitään, että siihen aikaan vielä olin selviämättömän
vararikon alainen, -- sehän olikin vain väliaikaista tilaa, -- vaan
luulen saaneeni näennäisen omaisuuteni ja finansiaaliset vaatimukset
esiintymään varsin sopusointuisesti. Ja aivan huomaamatta -- niinkuin
tuommoisten ehdotusten laita yleensäkin on -- meidän välillämme
syntyi yksimielisyys cavoriiti-monopolista: hän tuota ainetta
valmistaa, ja minä pidän siitä ääntä.

Minä tartuin kuin iiliäinen tuohon "me"... "Te" ja "minä" olivat
minulle nyt jo tuntemattomia sanoja.

Hänen mielestänsä olisi se voitto, josta minä puhuin käytettävä
tutkimusten jatkamiseksi, mutta sehän tietysti oli asia, josta sopi
myöhemminkin keskustella.

-- Mainiota! -- riemuitsin minä. -- Mainiota!

Pääasia, väitin minä, on nyt se, että tuota ainetta saadaan syntymään.

-- Siinä se vasta aine! -- huudahtelin minä. -- Ei sitä kotia, ei
tehdasta, ei linnaa, ei laivaa, joka uskaltaisi olla sitä vailla!
Se on oleva vielä ylt'yleisempää kuin patenttilääke! Ei sitä
kohtaa siinä, ei yhtäkään sen kymmenestä tuhannesta käyttämisen
mahdollisuudesta, joka ei tekisi meitä rikkaammiksi, Cavor, kuin
ahnainkin ahnas ikinä voi kuvailla!

-- Jaa-a! -- virkkoi hän. -- On maar se sittenkin niin. Merkillistä,
kuinka avautuukaan uusia näkökohtia, kun asiasta puhelee.

-- Ja nyt on sattunut niin, että te olette tullut siitä puhelleeksi
sen oikean miehen kanssa.

-- Tokkopa -- liitti hän, -- tokkopa kukaan ääretöntä rikkautta
_vastustaakaan_. Mutta on siinä kumminkin yksi seikka...

Hän pysähtyi. Minä olin ääneti.

-- Mahdollistahan on, tiedättekös, ett'emme kykenekään saamaan
tuota ainetta aikaan. Sekin saattaa olla yksi niitä asioita, jotka
teoriassa ovat mahdollisia, mutta käytännössä sulaa hulluutta. Tahi
jos saammekin sen syntymään, niin tulee joku pikku mutka...

-- Josta me kyllä selviämme, kun se tulee, -- virkoin minä.



II.

Cavoriitin ensimmäinen valmistaminen.


Turha oli Cavorin pelko, ettei ainetta todellisesti saataisi aikaan,
sillä 14 p:nä lokakuuta 1899 se valmistui kuin valmistuikin.

Omituista kyllä, se valmistui sattumalta, jota Mr. Cavor ei ollut
osannut aavistaakaan. Hän oli sulattanut yhteen koko joukon
metalleja ja jotain muita aineksia -- voi jospa nyt tietäisin kaikki
yksityisseikat! -- ja aikoi jättää tämän sekoituksen seisomaan
viikon päiviksi ja päästää sen sitten vähitellen jäähtymään. Ellei
hän ollut erehtynyt laskuissaan, niin piti lopullisen vaiheen
tuossa sekoituksessa tapahtua silloin kuin sen lämpötila on alennut
60 asteesen Fahrenheitiä. Mutta nyt sattui apulaisissa Cavorin
tietämättä syntymään erimielisyyttä siitä, kenenkä oikeastaan tulisi
valvoa valkeata sulatus-uunissa. Gibbs, joka oli tähän asti siitä
huolta pitänyt, oli äkkiä yrittänyt sälyttää tämän tehtävän entisen
puutarhurin niskoille, sillä perustuksella muka, että hiili on
maata, maasta kaivettua, eikä niinmuodoin mitenkään kuulu puusepän
toimialaan. Entinen puutarhuri taas väitti, että hiili on metallia
tai malmintapaista ainetta; ei se lainkaan kuulu kokin ammattiin.
Mutta Spargus väitti hellittämättä, että Gibbs se on, jonka tulee
pitää valkeasta huolta, koskapa hän kerran puuseppä on, ja hiili,
kuten kaikki tietävät, on maatunutta puuta. Seurauksena tästä oli se,
että Gibbs lakkasi lisäämästä hiiliä uuniin, eikä toisetkaan sitä
tehneet. Cavor taas ei saattanut huomata asiain menevän hullusti
päin, sillä hän oli kokonaan vaipunut mietiskelemään eräänlaista
cavoriiti-lentokonetta, ottamatta lukuun ilman tekemää vastarintaa
ynnä paria muuta asianhaaraa. Ja hänen ennen-aikainen keksintönsä
toteutuminen tapahtui juuri silloin kuin hän oli astumassa kedon
poikki minun huvilaani iltapakinoille ja teetä juomaan.

Sangen selvästi muistan tuon tapauksen. Teevesi oli kiehumassa,
kaikki oli valmiina, ja tuo "pörrörrör" oli saanut minut astumaan
verannalle. Hänen liikehtivä olentonsa kuvastui mustana syksyistä
taivasta vastaan, jossa aurinko teki laskuaan, ja hänen talonsa
uuninpiiput pistivät näkyviin tuolta puitten uhkeitten latvain yli.
Kauempana kohoilivat Wealden Hills kukkulat vaalean sinervinä, ja
vasemmalla levittelihe hämäräinen aulanko avarana ja levollisena. Ja
silloin...

Nuo uuninpiiput lensivät ilmaan, hajoten siellä paksuksi parveksi
tiilikiviä. Katto ja huonekaluja sekaisin meni samaa tietä. Niiden
perään hulvahti suunnaton valkoinen tulenliekki. Puut rakennuksen
ympärillä huojuivat ja kieppuivat, heitellen pirstaleitansa
ylös hehkuvaan valoon nekin. Korvissani kajahti ankara ukkosen
jyrinä, joka löi kuuroksi toisen korvani koko elämäni iäksi, ja
ylt'ympärilläni särkyivät kaikki akkunaruudut.

Minä astuin kolme askelta verannalta Cavorin asuntoa kohti, ja
samassa tuli tuuli takaapäin.

Nuttuni liepeet heilahtivat silmänräpäyksessä pääni yli, ja minä
läksin suurin hypyin ja harppauksin, aivan vasten tahtoani, astumaan
Cavoria kohti. Mutta samassa sieppasi vihuri keksijän valtoihinsa
ja läksi kieputtaen kiidättämään häntä kautta vinkuvan ja vonkuvan
ilman. Minä näin yhden uuninpiippuni paiskautuvan maahan viiden
kuuden metrin päässä minusta, hyppäävän parikymmentä askelta ja
lähtevän sitten suurin loikkauksin rientämään hävityksen keskustaa
kohti. Sääriään viskellen ja käsiään heitellen Cavor putosi maahan,
kieri ja vieri siinä ensin jonkun matkaa, nousi sitten pystyyn,
jolloin ilman-henki taas tarttui häneen ja läksi lennättämään miestä
sanomattomalla vauhdilla eteenpäin, kunnes hän vihdoin katosi puitten
väliin, jotka tuolla hänen talonsa kohdalla kieppuivat ja kierivät,
oksillaan toisiansa piesten.

Sakea savu- ja tuhkapilvi sekä kokonainen patsas siniseltä hohtavaa
ainetta syöksi taivaanlakea kohti. Suuri palanen aitaa lensi ilmassa
minun ohitseni, putosi maahan pystyyn, kaatui siitä kyljilleen ja
jäi siihen. Pahin vaara oli nyt ohi. Raivoisa liike ilmassa oli
tauonnut. Ankara tuuli puhalsi vain, ja minä huomasin jälleen yhä
vielä hengittäväni ja jalkojeni olevan kohdallaan. Asetuin nyt
seljin tuulta vasten ja jaksoin kestää asemillani. Siinä sitten oli
tilaisuus tutkia, minkä verran minulla vielä on järkeä jäljellä.

Tällä hetkellä koko maailma esiintyi aivan toisenlaisessa muodossa.
Rauhallinen, rusottava ilmanranta oli kadonnut näkyvistä, mustia
pilviä kiiti taivaalla, kaikki oli painautunut maata vasten ja
huojui kovan tuulen kourissa. Katsahdin taakseni, nähdäkseni, onko
minun taloni suunnilleen paikallansa, ja läksin sitten kompastellen
astumaan puita kohti, joitten helmaan Cavor oli kadonnut, ja joitten
lehdettömäin oksain välitse liekkejä leimusi hänen palavasta
talostansa.

Astuin viidakkoon, jossa minua heitteli puusta puuhun. Niistä kiinni
pidellen, haeskelin häntä silmilläni jonkun aikaa, mutta turhaan.
Tulin sitten katsahtaneeksi kasalliseen katkenneita oksia ja
aidankappaleita hänen puutarhansa muurin juurella ja huomasin siinä
jotain liikehtimistä. Minä juoksemaan sinnepäin, mutta ennenkuin
sinne ennätinkään, erkani tuosta kasasta jotain ruskeata... Se
kohosi liejun tahraamille jaloilleen ja ojensi kaksi hervakkaa,
verta vuotavaa kättä. Tuon olennon keskikohdalta roikkui vaatteen
repaleita, huojuen ilmassa.

Ensi hätään en ollut tuntea tuota multakasaa, mutta sitten huomasin
sen olevan Cavorin, koko mies ihan liejussa siitä rapakosta, johon
oli pudonnut. Hän asettui kumaraan tuulta vasten, käsillänsä kaapien
pois liejua silmistään ja suustaan.

Hän ojensi jotain kädentapaista, joka oli yltäänsä savessa ja
mudassa, ja astui askeleen minua kohti. Hänen kasvonsa ne elähtelivät
liikutuksesta, liejupalasten myötäänsä tipahdellessa niistä maahan.
En ikinä ole nähnyt niin ruhjoutunutta ja viheliäistä olentoa, ja
siksipä hämmästyin niin peräti, kuullessani hänen kähähtävän:

-- Onnitelkaa minua, -- onnitelkaa!

-- Onnitellako teitä! -- huudahdin minä. -- Hyvät ihmiset! Ja minkä
johdosta?

-- Nyt se on tehty.

-- Vai niin? Mutta mitä ihmeitä tuo räjäys merkitsee?

Tuuli vingahti samassa ja vei hänen sanansa mennessään.

Sen verran kumminkin sain selvää, ettei tämä ollut räjäystä lainkaan.
Tuuli paiskasi minut hänen luokseen, ja niin sitä nyt seisoimme
siinä, toisistamme kiinnipidellen.

-- Koettakaa päästä takaisin minun talooni! -- pauhasin minä hänen
korvaansa. Hän ei kuullut minun sanojani, vaan höpisi jotain
tuollaista kuin "kolme marttyriä... tiede..." ja "mitäpäs hyötyä
siitä..." Sillä hetkellä vaivasi häntä se ajatus, että hänen kolme
apulaistansa olivat saaneet surmansa pyörremyrskyssä. Kaikeksi
onneksi hän oli erehtynyt. Heti hänen lähdettyään astumaan minun
huvilaani, he olivat pistäytyneet Lympnen ravintolaan hiukan
virvoittelemaan itseään ja keskustelemaan siitä uuninlämmityksen
asiasta.

Minä uudistan kehoitukseni, että lähdettäisi meille, ja tällä kertaa
hän ymmärsi minut. Yhdessä lähdettiinkin kulkemaan käsikoukkua, ja
vihdoin meidän onnistui päästä katon alle, mikäli nimittäin minun
huvilassani kattoa oli. Istuttiin ensin hetken aikaa, nojatuolissaan
kumpikin, ja läähätettiin. Kaikki akkunat olivat säpäleinä ja
keveämmät huonekalut huiskin haiskin. Korvaamatonta vahinkoa ei
sentään ollut tapahtunut. Keittiön ovi oli kaikeksi onneksi kestänyt
ilman painon, niin että kaikki saviastiat ja keittokalut olivat
pysyneet ehjinä. Öljykeittiö paloi vielä, ja minä kaasin kattilaan
vettä teetä varten, Senjälkeen olin valmis kuulemaan Cavorin
selityksiä.

-- Kaikki, niinkuin olla pitää, -- intti hän, -- kaikki niinkuin olla
pitää. Nyt se on tehty. Kaikki kohdallaan.

-- Kuinka? -- vastasin minä. -- Vai kaikki kohdallaan vainen?
Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole enää yhtään latoa pystyssä, ei
aitaa ehjänä, ei olkikattoa paikallaan...

-- Kohdallaan on kaikki... _totisesti_. Enhän minä tielysti osannut
aavistaakaan tätä pientä myllerrystä. Minun mieleni oli kiinnitettynä
muihin asioihin, ja minussa on taipumusta pitämään vähä-arvoisina
tuollaisia käytännöllisiä sivuseikkoja. Mutta kohdallaan on...

-- Mutta, hyvä sir! -- huudahdin minä, -- Ettekö te huomaa tehneenne
monen tuhannen punnan vahingon?

-- Tässä kohden minä luotan teidän vaitioloonne. Minä en ole mikään
käytännöllinen mies, mutta ettekö luule ihmisien pitävän tätä vain
hirmumyrskynä?

-- Entäs se räjäys...

-- Se _ei ollut_ räjäystä. Sen pituinen se. Minä olen vain, kuten
jo sanoin, taipuvainen pitämään vähäpätöisinä tuommoisia pikku
asioita, ja niinpä tulin epähuomiosta panneeksi tuota ainetta, tuota
cavoriitia, liian ohueen, avaraan astiaan...

Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi jälleen:

-- Olettehan te selvillä siitä, että tämä aine ei läpäise
gravitationia, että se poistaa esineitten molemminpuolisen vetovoiman?

-- Kyllä, -- vastasin minä, -- kyllä.

-- No niin. Heti kuin minun aineeni oli jäähtynyt lämpötilaan 60°
Fahrenheitiä ja oli siis täysin valmistunut, silloin sen yläpuolella
olevalla ilmalla ja laen ja katon osalla ei enää ollut mitään painoa.
Tiedätte kai... ja tietäähän sen nykyjään jokainen... että ilmalla,
niinkuin muillakin kappaleilla _on_ painoa, että se likistää joka
suunnalle 14 1/2 naulan voimalla kutakin neliötuumaa kohti...

-- Tiedän, tiedän. Entä sitten?

-- Tiedän minäkin sen, -- huomautti hän. -- Mutta tämä osoittaa
teille vain, kuinka hyödytöntä tieto on, ellette sitä mihinkään
käytä. No niin, painovoima lakkasi vaikuttamasta cavoriitin
yläpuolella: ilmalla siinä ei ollut enää painoa, mutta ympärillä --
ei päällä, vaan ympärillä -- oleva ilma likisti yhä mieheen naulan
voimalla neliötuumaa kohti tuota äkkiä painottomaksi tullutta ilmaa.
Aha! Joko alkaa selvitä? Cavoriitin ympärillä oleva ilma hyökkäsi
vastustamattomalla voimalla cavoriitin yläpuolella olevaan ilmaan;
tämä sai siitä ankaran sysäyksen ylöspäin, sen sijalle tunkeunut
ilma kadotti silmänräpäyksessä painonsa, se ei enää likistänyt, vaan
seurasi perässä, puhkaisi laen, tempasi mennessään katon...

Hetken perästä hän jatkoi:

-- Siinä syntyi nähkääs ilma-suihkukaivo, jonkinlainen uuninpiippu
ilmaan. Ja ellei cavoriiti itsekin olisi irtaantunut ja imeytynyt
tuohon uuninpiippuun, niin... huomaatteko mitä olisi tapahtunut?

Minä miettimään.

-- Eiköhän, -- virkoin sitten, -- eiköhän ilma olisi noussut yhä vain
korkeammalle ja korkeammalle tuon hornamaisen aineen yläpuolella?

-- Juuri niin, -- vastasi hän, -- suunnaton suihkukaivo...

-- Joka olisi pursunnut ylös avaruuteen! Hyvä isä! Sitä tietähän
olisi mennä pursunnut koko ilmakehä maan päältä. Maa olisi jäänyt
ilmaa vaille! Tuo pieni aineen palanen olisi ollut koko ihmiskunnan
surma!

-- No ei se sitä ilmakehää ainaiseksi olisi tyhjään avaruuteen
vienyt, -- selitti Cavor, -- mutta käytännölliset seuraukset olisivat
olleet... yhtä pahat. Se olisi siepannut pois ilmakehän maan
ympäriltä, kuorinut kuin bananin ja lennättänyt sen tuhansien mailien
päähän. Sieltä se tietysti olisi pudonnut takaisin, -- mutta...
tukehtuneen maailman päälle! Meidän kannaltamme katsottuna melkein
yhtä hyvä, vaikkei olisi takaisin tullutkaan!

Minä katsoa tuijotin häneen. Hämmästyksissäni en vielä lainkaan
käsittänyt, että kaikki minun toiveeni olivat rauenneet tyhjiin.

-- Mitäs te nyt aiotte tehdä? -- kysyin minä.

-- Ensinnäkin, jos saisin lainaksi multalusikan, niin kaapisin pois
hiukan tätä multaa ja maata, mikä minua nyt verhoaa, ja toiseksi, jos
saisin käyttää hyödykseni teidän talonne mukavuuksia, niin ottaisin
kylvyn. Ja sitte me haastelemme kaikessa rauhassa. Varovaisinta
olisi -- lisäsi hän, laskien savisen kätensä minun käsivarrelleni,
-- ett'emme puhuisi tästä asiasta kellekään. Minä tiedän saaneeni
aikaan paljon vahinkoa... kenties on ympäristöllä yksi ja toinen
talokin kukistunut. Mutta, toiselta puolen, mahdotontahan minun on
korvata tekemääni vahinkoa, ja jos oikea syy siihen tulee tunnetuksi,
niin syntyy nurinaa ja narinaa, ja työni keskeytyy. Eihän ihminen
saata _kaikkea_ ennakolta arvata, enkä minä suostuisi hetkiseksikään
raskauttamaan teoretillisia tutkimuksiani vielä käytännöllisilläkin
harkinnoilla. Aikaa voittain, kun teidän käytännöllinen älynne on
otettu avuksi, ja cavoriiti pääsee selville vesille, -- selville
vesille, sehän on oikea sana, eikö niin? -- ja kun se on toteuttanut
kaiken sen, mitä te siitä olette ennustanut, niin silloin kyllä
sovimme noitten ihmisten kanssa. Mutta ei vielä, ei vielä. Ellei
muuta selitystä anneta, niin ihmiset -- meteorologisen tieteen
nykyjään vielä ollessa niin heikolla kannalla -- luulevat koko
tapausta cykloni-myrskyn syyksi. Ja sitten pantanee toimeen yleinen
rahankeräys, ja koska minunkin taloni on kukistunut ja poroksi
palanut, niin minäkin saan melkoisen summan vahingonkorvaukseksi,
ja siitähän on oleva verraton apu tutkimustemme jatkamiseen. Mutta
jos saavat tietää _minun_ olleen vikapään, niin ei yleistä keräystä
tulekaan, vaan jokikinen äittelee ja ärhentelee. Ja siitä on
ilmeisenä seurauksena se, etten enää voi rauhassa työskennellä. Minun
kolme apulaistani ovat kukaties saaneet surmansa tai eivät ole. Se on
yksityisseikka se. Jos ovat, niin eipä siitä suurtakaan vahinkoa, he
kun olivat enemmän uutteria kuin taitavia, ja tähän ennen-aikaiseen
sattumukseen on suureksi osaksi pidettävä syynä heidän yhteistä
huolimattomuuttansa sulatus-uunin hoitamisessa. Jos hengissä ovat,
niin tokkopa heissä on miestä tekemään asiasta oikeata selkoa? He
yhtyvät tuohon hirmumyrsky-juttuun hekin. Ja jos minä, sill'aikaa
kuin oma taloni toistaiseksi on käyttämättömässä kunnossa, saisin
asunnokseni jonkun vapaan huoneen tässä teidän huvilassanne...

Hän pysähtyi ja katsahti minuun.

Noin kyvykäs mies, ajattelin, ei ole mikään jokapäiväinen vieras.

-- Kenties, -- virkoin -- kenties on parasta, että ensiksikin käymme
hankkimassa multalusikan -- ja vein hänet kasvihuoneen raunioille.

Hänen kylpiessään minä sitten yksinäni rupesin asiata pohtimaan.
Seurustelussa Mr. Cavorin kanssa oli ilmeisesti varjopuolia, joita
en ollut osannut ennakolta arvatakaan. Hänen hajamielisyytensä,
joka vast'ikään oli ollut vähällä pyyhkäistä pois kaikki elävät
olennot maan pinnalta, saattaa minä hetkenä hyvänsä johtaa
johonkin muuhun ankaraan pulmaan. Toiselta puolen minä olin nuori,
taloudellinen asemani rempallaan, ja minä tällä hetkellä valmis
mihin häikäilemättömään seikkailuun hyvänsä, siinä toivossa,
että hyvä siitä lopulti tulee. Olin saanut päähäni, että ainakin
puolet affääriä tulisi minun osalleni. Kaikeksi onneksi minä olin,
kuten jo mainittu, vuokrannut huvilani kolmeksi vuodeksi, ilman
korjausvelvollisuutta. Asuntooni hätäpikaa hankittu sisustus, sen
verran kuin sitä oli, oli maksamatta, vakuutettu... Loppujen lopussa
minä päätin edelleen olla yksissä hänen kanssaan ja katsoa, minnepäin
asia alkaa kallistua.

Asiat olivat nyt tosin astuneet uuteen valoon. En epäillyt enää tuon
aineen suunnatonta voimaa, mutta sitä aloin epäillä, että kuinkahan
niitten tykinlavettien ja patenttikenkien mahtaa käydä.

Heti ruvettiinkin panemaan hänen laboratoriotansa jälleen kuntoon,
päästäksemme kokeiluja jatkamaan. Cavor puheli nyt entistä enemmän
minun käsityskannaltani, kun nousi kysymys, mitenkä tuota ainetta
tästä puolin olisi valmistettava.

-- Tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas, -- puheli hän
jonkinlaisella hilpeydellä, jota en olisi luullut hänestä olevankaan,
-- tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas. Kenties olemme joutuneet
ojasta allikkoon, mutta teoretillinen puoli ainakin on meillä
voitettua kantaa. Jos suinkin saatamme välttää kokonaan kukistamasta
tätä meidän pikku planettaamme, niin teemme, minkä voimme. Mutta
jotain uhan-alaista siinä _täytyy_ olla! Täytyy! Semmoista on
kokeilussa aina. Ja tässä kysytään nyt _teidän_, käytännöllisen
miehen, neuvoja. Minä puolestani arvelen, että meidän sopii asettaa
se syrjilleen ja tehdä hyvin ohueksi. En tiedä sentään. Minulla on
hämärä aavistus eräästä toisesta valmistustavasta. Tuskin sitä nyt
sentään osaan selittää. Mutta omituista: juuri silloin kuin tuuli
vieritteli minua liejussa enkä tiennyt, mihinkä koko tämä seikkailu
päättyy, juuri silloin iski mieleeni, että niin minun olisi pitänyt
tehdä.

Muutamia pieniä vaikeuksia kohdattiin kyllä, mutta niistä huolimatta
käytiin asettamaan laboratoriota kuntoon. Työ ja tekeminen meillä
oli, ennenkuin päästiin lopullisesti ratkaisemaan, mihin muotoon ja
millä tavalla uudet kokeet ovat tehtävät. Ainoa haitta oli noitten
kolmen apulaisen kieltäyminen pitämästä minua työnjohtajana. Mutta
parin päivän perästä saatiin sekin seikka selville.



III.

Pallon rakentaminen.


Muistan niin selvään sen tilaisuuden, jolloin Cavor ensi kertaa puhui
minulle pallostansa. Se ajatus oli sävähdellyt hänen mielessänsä
ennenkin, mutta nyt se näkyi äkkiä vallanneen hänet. Olimme juuri
palajamassa minun huvilaani teelle. Matkalla hän rupesi taas
pörisemään ja huudahti äkkiä:

-- Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!

-- Vie perille... minne niin? -- kysäsin minä!

-- Avaruuteen... kaikkialle! Kuuhun!

-- Mitäs te nyt tarkoitatte?

-- Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain
tarkoitan!

Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin
hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut
aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän
selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.

-- Tämmöistä se on, -- sanoi hän. -- Tuon aineen, joka estää
gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin
latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli
jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin.
Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti
ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut
ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos
tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?

-- Silloin se lennähtäisi kerrassaan ylös!

-- Tietysti! Eikä se sen pahempaa melua pitäisi kuin suuren tykinkään
pamaus.

-- Mutta mitäs hyvää siitä olisi?

-- Minä lennähtäisin ylös minäkin.

Minä laskin teekuppini alas ja katselin häneen silmät seljällään.

-- Aatelkaahan pallo, selitteli hän, niin suuri, että kaksi henkeä
koneineen siihen mahtuu. Se tehdään teräksestä ja vuorataan paksulla
lasilla. Sen sisään pannaan tarpeellinen määrä jähmetettyä ilmaa,
konsentrioituja ravintoaineita, vedentislaus-kone ynnä muuta
sellaista. Ja ulommainen teräspinta se sitten ikäänkuin emaljoidaan...

-- Cavoriitillako?

-- Niin juuri.

-- Mutta mitenkäs te pääsette sisään?

-- "Mitenkä kokkare puuroon pääsi?" kysyi entinen mies.

-- Olen minä tuon kuullut. Mutta sanokaa, miten?

-- Se on sangen yksinkertainen asia. Ilmanpitävä kulkuaukko -- muuta
ei tarvitse. Tietysti se tulee olemaan hiukan monimutkainen kapine.
Pitäähän olla venttili, mistä esineitä heitellä ulos, jos tarvis
vaatii, menettämällä ilmaa niin vähän kuin suinkin mahdollista.

-- Niinkuin Jules Vernen romaanissa "Maasta kuuhun", niinkö?

Mutta Cavor ei ollut romaanien lukija.

-- Alanpa ymmärtää, -- virkoin minä verkalleen. -- Te saatatte mennä
sisään ja sulkeutua sinne niinkauan kuin cavoriiti on lämpimänä,
ja jäähdyttyään se ei enää läpäise gravitationia, ja silloin te
lennähdätte...

-- Yhdellä nykäyksellä.

-- Ja lähdette kiitämään suoran viivan suuntaa... --

Minä pysähdyin hetkiseksi ja jatkoin sitten:

-- Mikäs sen pallon estäisi kulkemasta avaruudessa yhä suoraa
suuntaa iät kaiket? Ettehän te ole lainkaan varma, tuletteko lopulta
minnekään, ja jos tulette, niin... mitenkäs sen paluumatkan käy?

-- Sitä juuri olen miettinyt, -- vastasi Cavor. -- Sitä minä juuri
tarkoitin, sanoessani "se se perille vie". Sisimmäinen lasikuula
on oleva ilmanpitävä ja, kulkuaukkoa lukematta, yhtenäistä massaa,
ilman liitoksia. Teräspallon taas saattaa rakentaa viilekkeistä,
joista jokaista käy kääriminen kokoon kuin rulla-uudinta. Niitä
saattaa helposti liikutella jousilla, ja niitten kääntäminen
rullalle ja purkaminen rullalta tapahtuu sähkön avulla, joka lasiin
valettuja platinatankoja myöten kulkee yläpintaan. Kaikki tämä on
vain yksityisseikkoja. Huomaatte siis, että pallon ulkopuolinen
cavoriiti-kuori on oleva kokoonpantu akkunoista eli uutimista,
nimittäkääpä niitä nyt miksi hyvänsä. No niin, kaikkien akkunain
eli uutimien ollessa kiinni, ei mitään valoa, eikä lämpöä, eikä
gravitationia eikä minkäänlaista säteilevää energiaa pääse pallon
sisään. Se on lentävä avaruudessa suoraa suuntaa, niinkuin te
sanotte. Entäs kun joku akkuna avataan? Aatelkaas, että joku akkuna
avataan! Silloin jokainoa raskas kappale, mikä sattuu olemaan samassa
suunnassa, rupeaa vetämään meitä puoleensa...

Minä istuin, tarkasti kuunnellen häntä.

-- Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän minä _sen_.

-- Käytännössä me saatamme luovia avaruudessa minne vaan mieli tekee,
antautuen milloin minkin kappaleen vetovoiman alaiseksi.

-- Niin, niin, _se_ on kyllä selvä. Mutta...

-- No?

-- Minen ymmärrä, mitä me tällä kaikella teemme. Eihän se ole
oikeastaan muuta kuin ponnahtelemista maasta pois ja maahan takaisin.

-- Juuri niin. Sopisi esimerkiksi mennä kuuhunkin.

-- Entä sitten? Mitäs te sieltä luulette löytävänne?

-- Sittenpähän näkisi... Oo! Aatelkaas, kuinka paljon uusia tietoja!

-- Onko siellä ilmaa?

-- Eiköhän tuota liene?

-- Kaunis ajatus, -- sanoin minä, -- mutta minusta tämä yritys tuntuu
kovin laajaperäiseltä. Kuuhun asti! Minä tekisin ensin pienempiä
kokeita täällä.

-- Ne eivät saata tulla kysymykseen, sillä ilma tekee haittaa.

-- Miksei tuota aatetta jousilla liikkuvista uutimista --
cavoriiti-uutimista lujissa teräs-astioissa -- sopisi toteuttaa
raskaitten esineitten nostamiseksi?

-- Ne ei toimisi, -- intti Cavor. -- Ja sitä paitsi, ei avaruuteen
meneminen ole paljoa pahempaa, jos ensinkään, kuin naparetketkään.
Käyhän ihmisiä naparetkilläkin.

-- Ei affäärimiehiä. Ja vaikka käykin, niin sellaisista retkistä
maksetaan. Ja jos hullusti käy, niin lähetetään retkikuntia heitä
pelastamaan. Mutta tämä... tässähän ampua jysäyttää itsensä ihan
ilmaiseksi maailmasta pois.

-- Sanokaa: tiedusteluretkelle.

-- Teidän mielestänne kai niin... Kirjan siitä joku kukaties
pyöräyttäisi.

-- En ensinkään epäile, ettei siellä olisi mineraaleja.

-- Esimerkiksi?

-- Rikkiä, malmeja, mitäpä kultaakin, mahdollisesti uusia alkuaineita
myös.

-- Mutta kuljetuskulungit... -- virkoin minä. -- Te ette
ole käytännöllinen mies, senhän itsekin tiedätte. Kuuhan on
neljännes-miljonan mailin päässä.

-- Minun mielestäni ei minkään tavaramytyn kuljetus käy kalliiksi,
jos se pannaan cavoriitilaatikkoon.

Sit'en minä ollut ajatellutkaan.

-- Vapaasti toimitettuna vastaan-ottajan päähän, niinkö?

-- Ja tokkopa meidän tarvitsisi pysähtyä kuuhunkaan!

-- Ettäkö siis...?

-- Onhan Mars... siellä on raitista ilmaa, uusi ympäristö,
miellyttävä keveyden tunne. Olisipa hauska käväistä siellä.

-- Onko Marsissa ilmaa?

-- On kyllä.

-- Näyttää siltä kuin sinne saattaisi perustaa vaikka parantolan.
Entäs matka? Kuinka pitkälti Marsiin on?

-- Kaksisataa miljonaa mailia, -- virkkoi Cavor ikäänkuin ohimennen.
-- Läheltä aurinkoakin siinä mentäisiin.

Mielikuvitukseni elähtelemään jälleen.

-- Siinä on, virkoin minä, on kuin onkin jotain kaikessa tuossa. Tuo
matkustaminen...

Ja muuan erinomainen mahdollisuus sävähti nyt päässäni. Minä
näin äkkiä, niinkuin näyssä, cavorilaisia laivoja ja palloja
oikein "loistopainoksina" sinkoilevan ristiin rastiin kautta koko
aurinkokunnan. "Etuoston oikeuksia" iski aivoissani... etuoston
oikeuksia planetoissa! Mieleeni muistui muinaisen Espanjan monopoli
Amerikan kultaan. Eikä ollut enää kysymys siitä tai tästä planetasta,
vaan kaikista. Minä tuijotin Cavorin punakkoihin kasvoihin, ja
mielikuvitukseni läksi äkkiä hyppimään ja heitteleimään. Minä nousin
ylös, minä astuin edestakaisin; minun kieleni pääsi valloilleen.

-- Minä alan päästä asian perille, -- puhelin minä; -- jo vainenkin
alan päästä perille.

Tuntui siltä kuin epäilyksen ja innostumisen välillä ei olisi
kulunut, aikaa ensinkään.

-- Mutta tämähän on suuren suurta! -- huudahtelin minä. -- Tämä on
ruhtinaallista! En olisi luullut tällaista unissanikaan näkeväni.

Ja kun kerran minun vastarintani kylmyys oli sulanut, silloin
hänenkin tähän asti kamuritsassa ollut kiihkonsa pääsi valloilleen.
Hänkin nousi ylös ja alkoi kävellä. Hänkin huitoi käsiään
ja huudahteli. Me menettelimme kuin haltioissaan olijat. Ja
haltioissammehan me _olimmekin_.

-- Me panemme toimeen kaiken tämän! -- lausui hän vastaukseksi
johonkin minun epäröimiseeni.

-- Me panemme pian toimeen kaiken tämän! Jo tän'iltana rupeamme
piirustamaan muotteja! -- sanoi hän.

-- Ihan nyt juuri! -- vastasin minä, ja niin riennettiin
laboratorioon, käymään käsiksi työhön.

Koko sen yön minä olin kuin lapsi lumotussa linnassa. Aamunhämärä
tapasi meidät täydessä työssä ja toimessa. Oli jo täysi päiväkin,
mutta yhä meillä sähkölamput paloivat. Muistan vielä, miltä
piirustukset näyttivät. Minä siimestin ja väritin, Cavor piirusti...
Töherrettyä hätätyötä oli jokikinen kynänpiirros, mutta ihmeellisen
tarkkoja kaikki. Tänä yönä saatiin valmiiksi piirustukset
teräs-uutimiin, jotka sitten heti tilattiin tehtaasta. Lasipallon
piirustukset valmistuivat viikon perästä. Iltapakinat ja muut
puhteenvietot jäivät kokonaan pois. Työtä tehtiin yhtämittaa.
Maattiin ja aterioitiin silloin vaan kuin ei nälältä ja väsymykseltä
enää jaksanut mitään tehdä. Meidän intomme tarttui talon kolmeen
apulaiseenkin, vaikkei heillä ollut pienintäkään käsitystä,
millainen pallo se tässä syntyykään. Gibbs se oli näinä päivinä
unohtanut kokonaan kävelemisen taidon: hän juoksi kaikkialla, yksin
huoneissakin, juoksi kuin joku olisi perässä ajanut.

Ja pallo se valmistui valmistumistaan. Kului joulukuu, jo
tammikuukin -- tammikuussa minulta kerran meni kokonainen päivä
lumen luomiseen laboratorion ja huvilan välillä -- ja niin kului
helmi- ja maaliskuukin. Maaliskuussa alkoi työ lähetä loppuaan.
Tammikuussa tuotiin hevosilla suuri tavara-arkku. Paksusta lasista
tehty pallo oli nyt valmiina, ja se asetettiin kranan alle, jolla
se oli nostettava teräspallon sisään. Kaikki teräspallon kaaret
ja kartiinit -- pallo ei ollut ihan pyöreä, vaan monisärmäinen,
rullauudin kullakin pinnalla, -- olivat saapuneet helmikuussa,
ja alaosa niitattiin kokoon. Cavoriititahas oli jo käynyt kaksi
valmistusvaihettaan, ja puolet sitä käytettiin kaarten ja uutimien
sivelemiseen. Merkillistä, kuinka tarkoin me olimme noudattaneet
Cavorin ensimmäistä inspirationia, suunnitelmaa laatiessamme.
Ja kun koko pallo oli niitattu kokoon, silloin hän ehdotti,
että väliaikaisesta laboratoriosta, jossa koko työ oli tehty,
karkeatekoinen katto purettaisiin pois, ja pallon ympärille
rakennettaisiin sulatus-uuni. Tarkoituksena nimittäin oli, että
cavoriitin viimeinen valmistusaika oli tapahtuva siten, että tahas
kuumennetaan hehkuvaan tilaan heliumivirrassa, silloinkuin jo koko
pallo on sillä sivelty.

Ja sitten sitä keskusteltiin ja päätettiin, mitä kaikkea on otettava
mukaan: kokoonpuristettuja ravintoaineita, koncentrioituja nesteitä,
happea varaksi teräslieriöissä, laitoksia ilman puhdistamista varten
hiilihaposta ja muista kaasuista ja hapen valmistamista varten
natrium-hyperoksidista, vesikondensaatoreita ynnä muuta. Muistan
vielä tuon nurkkaan läjätyn pienen kasan: läkkiastioita, kääryjä,
arkkuja. Ne tiesivät, että tässä on täysi tosi mielessä.

Se oli yhtämittaisen puuhan ja homman aikaa, jossa ei sanottavaksi
ennättänyt mietiskellä. Mutta kerran, kun valmistukset jo olivat
päättymäisillään, omituinen apeus täytti mieleni. Olin koko aamun
ollut muuraamassa sulatus-uunia ja istahdin nyt ihan uupuneena
keskelle tiilikasaa. Kaikki näytti minusta nyt niin hämärältä ja
uskomattomalta.

-- Mutta kuulkaas nyt, Cavor, -- virkoin minä. -- Kun kaikki ympäri
käy, niin mitäs tästä kaikesta lopuksi tulee?

Hän myhähti.

-- Se on lähtemäisillään, tämä kapine.

-- Kuuhun... -- mietiskelin minä. -- Mitäs te luulette sieltä
löytävänne? Eihän kuussa eloa ole.

Hän kohautti olkapäitään.

-- Saadaan nähdä, -- sanoi hän.

-- Tokko? -- virkoin minä, katsella tuijottaen maahan.

-- Te olette väsynyt, -- huomautti hän. -- Parasta olisi, kun
menisitte kävelemään tän'iltana.

-- Enkä mene! -- intin minä. -- Lähden tästä päättämään tämän
muuraustyön.

Minä menin, ja seurauksena oli -- uneton yö.

Tuskin olen sellaista yötä koskaan viettänyt. Olihan minulla ollut
pahoja hetkiä niinä aikoina kuin asiani joutuivat epäkuntoon, mutta
pahinkin niistä oli suloista unta tämän loppumattoman, tuskallisen
valvomisen rinnalla. Minua rupesi niin sanomattomasti kammottamaan
koko tämä yritys.

En muista sitä ennen milloinkaan ajatelleeni, mitä kaikkia vaaroja
kohti nyt oikeastaan mennään. Mutta nyt niitä tuli pitkässä jonossa
kuin kummitukset, jotka ennen muinoin Pragia piirittivät. Nyt
niitä tuli ja leirittyi minun ympärilleni. Minut masensi ajatus
tämän meidän hankkeemme harvinaisuudesta, sen ylimaallisuudesta.
Tuntui kuin olisin herännyt mieluisasta unesta mitä hirvittävimpiin
tosioloihin. Minä makasin silmät auki, ja pallo se näytti käyvän
hetkestä hetkeen yhä hatarammaksi ja heikommaksi, Cavor itse yhä
epätodellisemmaksi ja fantastisemmaksi ja koko yritys yhä hassummaksi
ja hassummaksi.

Nousin vuoteeltani ja rupesin kävelemään. Astuin akkunaan ja katselin
ulos äärettömään avaruuteen. Tähtien välissä oli tyhjä, käsittämätön
pimeys! Minä koetin kerätä kokoon kaikki hajanaiset tietoni
tähtitieteessä, mitä minulla epäsäännöllisten opintojeni ajoilta
vielä jäljellä oli, mutta ne olivat liian huojuvia, pystyäkseni
luomaan mitään käsitystä siitä, mikä meitä odottaa. Menin vihdoin
takaisin vuoteeseni ja torkahdin hetkiseksi. Mutta painajainen
ahdisti minua senkin lyhyen ajan: minä syöksin ja syöksin ja syöksin
yhä syvemmälle avaruuksien pohjattomaan kuiluun.

Aamiaispöydässä minä hämmästytin Cavoria, sanoen hänelle lyhyesti:

-- Minen lähde teidän kanssanne palloon.

Kaikki hänen vastalauseensa kohtasivat minussa äreätä itsepäisyyttä.

-- Koko juttu on kovin hassua, -- sanoin minä. -- Minen tule. Kovin
hassua on koko juttu.

Enkä lähtenyt hänen kanssaan laboratorioonkaan. Äkäiltyäni jonkun
aikaa huvilani ympärillä, pistin hatun päähäni, sieppasin kepin
kouraani ja läksin kulkemaan yksinäni, itsekään tietämättä, minne.
Aamu sattui olemaan herttainen: tuuli lämmin, taivaan kansi
tummansininen, ylt'ympärillä kevään ensimmäinen vihannuus ja
kaikkialla lintuparvien laulua. Poikkesin pieneen ravintolaan lähellä
Elhamia, tilasin biffiä ja olutta ja säikäytin isännän, kun ilmasta
puhellessamme, äkkiä sanoa tokaisin:

-- Ken tällaisella ilmalla jättää tämän maailman, niin ilmeinen hullu
se on.

-- No niin, sitä minnäi justiisa sanon, kun ne haasto siitä, --
virkkoi isäntä, ja silloin sain kuulla, että ainakin yhdelle sielu
paralle tämä maailma oli käynyt niin oudoksi, että oli sivaltanut
kaulansa poikki.

Sieltä lähtiessäni olivat ajatukseni saaneet uuden suunnan.
Iltapäivällä nukuin makeaan uneen eräässä päivänpaisteisessa paikassa
ja läksin virkistynein voimin eteenpäin.

Saavuin tuosta sitten samannäköiseen ravintolaan lähellä Canterburyä.
Köynnöskasveja kierteli niin sirosti sen seinillä, ja emäntä oli
siistinnäköinen, vanha vaimo, jota mielikseen katseli. Huomasin
itselläni olevan sen verran rahaa, maksaakseni huoneesta, ja päätin
olla yötä täällä. Hän oli puhelias ihminen ja kertoi muun muassa,
ettei ollut milloinkaan käynyt Lontoossa.

-- Canterburyä kauempana en ole koskaan käynyt, -- sanoi hän. --
Minen ole niitä teidän tyhjäntoimittajianne.

-- Mitäs sanoisitte matkasta kuuhun! -- kysäisin minä.

-- En minoo niistä ilmapalloista tykännyt milloinkaan, -- vastasi
hän, nähtävästikin pitäen tuommoista sangen tavallisena matkana. --
En menis semmoseen, en sitä vastenkaan.

Tuo tuntui minusta kovin lystikkäältä. Illastettuani minä istahdin
lavitsalle ravintolan edustalla ja haastelin parin työmiehen kanssa
tiilenpoltosta ja mootorirattaista ja viime vuoden kriketistä. Ja
lännen taivaalla teki laskuansa kuun sirppi, aurinkoa seuraten,
sinervän kalpeana kuin kaukaisen alppivuoren huippu.

Huomenissa palasin Cavorin luokse.

-- Minä lähden mukaan, -- sanoin. -- Olin hiukan suunniltani, siinä
kaikki.

Se oli ollut ainoa kerta, jolloin olin vakavasti epäillyt meidän
yritystämme. Pelkkäin hermojen syytä! Siitä pitäin tein työtä hiukan
varovammin ja kävin joka ilta jaloittelemassa. Ja vihdoin oli kaikki
työt saatu valmiiksi. Sulatus-uunissa vain pidettiin vielä valkeata
vireillä.



IV.

Pallon sisässä.


-- Menkää sisään! -- sanoi Cavor, istuessani kulkuaukon laidalla
ratsain ja katsellessani pallon pimeään sisustaan. Me olimme kahden
kesken. Oli ilta, aurinko oli laskenut, ja hämärän hiljaisuuteen oli
kiedottua kaikki.

Minä nostin toisenkin jalkani pallon sisään ja liu'uin sileätä
lasinpintaa myöten pallon pohjalle, jossa käännyin vastaan-ottamaan
Cavorin kädestä ruokatavara-säiliöitä ja muita tarpeellisia
kapineita. Pallon sisässä oli lämmin, termometri näytti 80° F, ja
koska tarkoitus oli, että säteilemällä menisi niin vähän lämpöä
hukkaan kuin suinkin, jos ensinkään, niin oli meillä vain kengät
jalassa ja ohut ihopuku yllä. Kaikiksi varoiksi oli sentään mukana
pakallinen paksuja villavaatteita ja useampia paksuja peitteitä.
Cavorin neuvon mukaan minä laskin laatikon, happilieriöt ynnä
muut kapineet irralleen jalkaini juureen. Hän käveli katottomassa
laboratoriossa jonkun aikaa ristiin rastiin, tarkastellen, oliko
jotain meiltä jäänyt, ja kiipesi sitten hänkin sisään. Minä huomasin
jotain hänen kädessään.

-- Mitäs teillä siinä? -- kysyin minä.

-- Ettekö te ottanut mitään lukemista mukaanne?

-- Hyväinen aika! En!

-- En muistanut sanoa teille siitä. Ties, mitenkä kauan tätä matkaa
kestänee... Saattaa mennä viikkojakin.

-- Mutta...

-- Tässä pallossa me saamme lentää liihoitella ihan ilman mitään
työtä.

-- Jospa tuon olisin tiennyt...

Hän kurkisti ulos kulkuaukosta.

-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- tuolla on jotain.

-- Onkos meillä aikaa vielä?

-- Tunnin verran.

Minä katsahdin ulos. Laboratoriossa oli muuan vanha numero
sanomalehteä _Tit-Bits_, luultavastikin jonkun apulaisen sinne
jättämä. Kauempana nurkassa huomasin repaleisen kappaleen _Lloyds
News'iä_. Otin ne ja kiipesin takaisin palloon.

-- Mitäs te otitte mukaanne? -- kysyin minä, ottaen kirjan hänen
kädestään. Siinä luki: "The works of William Shakespeare".

Hän punastui hiukan.

-- Minun sivistykseni on ollut niin yksinomaa tieteellistä... --
sanoi hän puolusteleiden.

-- Ettekö ole milloinkaan lukenut Shakespearea?

-- En.

-- Hänellä oli jonkun verran tietoja... hajanaisia.

-- Juuri sitä olen hänestä kuullut.

Minä autoin häntä kiertämään kiinni kulkuaukon lasikannen. Senjälkeen
hän painoi erästä nappulaa, jolloin vastaava uudin ulommaisessa
kuoressa laskeutui alas. Pieni, hämärän muodostama nelikulmio katosi.
Me olimme pimeässä.

Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Pallon kuori ei
suinkaan estänyt ääntä pääsemästä läpi, mutta ei kuulunut ulkoa
hiiskaustakaan. Minä huomasin, ettei ole mitään, mistä ottaa kiinni,
kun pallo ponnahtaa liikkeelle. Istuimien puute, arvelin, on ajan
pitkään sekin tuntuva sangen ilkeältä.

-- Miksei täällä ole istuimia? -- kysyin minä.

-- Olen sitäkin ajatellut, -- tokaisi toinen. -- Ei tarvita.

-- Miksei?

-- Saatte nähdä, -- vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka kieltäytyy
puhumasta.

Minä vaikenin. Minulle oli äkkiä käynyt päivän selväksi, kuinka
mieletön minä sittenkin olin, kun tulin tähän palloon. Ja vielä
nytkin kysyin itseltäni: oliskohan liian myöhäistä puikahtaa pois?
Maailma tuolla pallon ulkopuolella -- sen kyllä tiesin -- oli oleva
kylmä ja tyly minulle... viikkokausia olin jo elänyt Cavorinkin
varoilla... mutta oliko se lopulti oleva yhtä kylmä kuin ääretön
nollapiste ja yhtä tyly kuin tyhjä avaruus? Ellen olisi peljännyt
esiintyväni pelkurina, niin olisin vielä silloinkin pakottanut hänet
päästämään minut pois. Mutta tämä pani minut epäilemään. Ja minä
epäilin ja kävin äreäksi ja äkäiseksi. Mutta aika se kului sillä
välin kulumistaan.

Tuntui äkkiä pieni sysäys ja paukaus, niinkuin sampanjapullo olisi
avattu viereisessä huoneessa, ja samalla kuului vinkuva vihellys.
Silmänräpäyksen ajan minä tunsin sanomatonta jännitystä, hetkellistä
vakuutusta siitä, että jalkani puristavat alaspäin lukemattomain
tönien painolla. Sitä tunnetta ei kumminkaan kestänyt kuin äärettömän
lyhyen tuokioisen.

Mutta se herätti minut toimintaan.

-- Cavor! -- huudahdin minä pimeyteen. -- Minun hermoni ovat
säpäleinä... Minen luule...

Minä pysähdyin. Cavor ei vastannut.

-- Tonttu vieköön! -- kiljaisin minä. -- Hullukos minä olen! Mitä
minulla on täällä tekemistä? Minen tule mukaan, Cavor, en. Tämä on
sentään kovin uhan-alaista. Minä lähden pois.

-- Ette pääse, -- virkkoi hän.

-- Enkö pääse? Sepä saadaan nähdä!

Kymmeneen sekuntiin hän ei vastannut mitään.

-- Myöhäistä on enää riidellä, Bedford, -- sanoi hän. -- Äskeinen
pieni nykäys oli lähdön merkki. Nyt sitä kiidetään tykinluodin
nopeudella ylös äärettömään avaruuteen.

-- Minäpä... -- sanoin minä, mutta sitten en enää välittänyt
siitä, mitä tapahtui. Jonkun aikaa olin kuin huumauksissa. Minulla
ei ollut mitään sanomista. Tuntui kuin en olisi ennen koskaan
kuullut puhuttavankaan tuosta maanpallolta lähtemisestä. Sitten
huomasin selittämättömän muutoksen tunnossani. Oli niin keveätä,
epätodellista. Samaan aikaan tuntui päässä niin omituiselta,
melkein halvauksen tapaiselta, ja veri humisi korvissa. Tätä kesti
hellittämättä yhä edelleen, mutta vihdoin totuin siihen niin, ettei
tuntunut lainkaan ilkeältä.

Kuului naksaus. Pieni hehkulamppu syttyi palamaan.

Minä vilkaisin Cavoriin. Hän oli kalpea, niinkuin kaiketi minä
itsekin. Katselimme toisiamme ääneti. Hänen tummasta kuvajaisestaan
lasin pinnalla päättäin, hän näytti liihottelevan ilmassa.

-- Nyt ollaan kiikissä, -- sanoin minä.

-- Klikissä ollaan, -- vastasi hän. -- Olkaa asemillanne! --
huudahti hän sitten, huomattuaan minun yrittävän liikauttaa kättäni.
-- Antakaa lihastenne hervahtaa kokonaan, niinkuin viruisitte
vuoteessanne. Me olemme nyt omassa pienessä universumissamme.
Katsokaas noita esineitä.

Hän osoitti irtonaisiin arkkuihin ja kääröihin, jotka olivat olleet
peitetten päällä pallon pohjalla. Minä hämmästyin, nähdessäni niiden
uiskentelevan noin jalan päässä pallon kuperasta seinästä. Ja
varjosta päättäin, ei Cavorkaan enää nojannut lasiseinää vastaan.
Minä ojensin käteni taaksepäin ja huomasin itsenikin irroittuneen
lasiseinästä ja leijuvani ilmassa.

En huudahtanut enkä kättäni huitaissut, mutta kauhistus valtasi
minut. Tuntui kuin mikä pitäisi koholla, mutta mikä, sitä oli
mahdoton sanoa. Pelkkä kosketus lasiin pani minut nopeaan liikkeesen.
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, mutta se ei pelkoani poistanut.
Me emme enää olleet ulkopuolisen gravitationin alaisia, mutta
esineet pallossa ne kyllä vaikuttivat vetovoimallaan. Niinmuodoin
kaikki, mikä ei ollut lasiseinässä kiinni, alkoi nyt liikkua --
hiljalleen, meidän massamme vähäisen määrän takia -- liikkua meidän
pienen maailmamme painokeskustaa kohti, joka näkyi olevan pallon
keskipisteen tienoissa, hiukan lähempänä sentään minua kuin Cavoria,
koskapa minä olin painavampi kuin hän.

-- Meidän pitää liikkua ympäri, -- sanoi Cavor, -- leijuen selkä
seljässä kiinni, nämä esineet välillämme.

Kummallisin tunne, mitä suinkin olla saattaa: leijua noin irrallaan
ilmassa. Ensi alussa minua hirvitti, mutta kun pelko oli poistunut,
ei enää lainkaan epämiellyttävältä tuntunut, päinvastoin sangen
rauhoittavalta. Maallisiin kokemuksiin verraten tämä oli mielestäni
sitä tunnetta, kun makaa hyvin paksulla, pehmoisella höyhenpatjalla.
Mutta tuo täydellinen irrallaoleminen ja riippumattomuus! En ollut
semmoista osannut ottaa lukuunkaan. Olin odottanut ankaraa tempausta
matkaan lähdettäessä ja huiman vauhdin synnyttämää pyörrytystä. Nyt
sen sijaan tuntui kuin ei minulla olisi ruumista lainkaan. Ei tämä
ollut mitään matkalle lähtemistä; alkavan unennäön tunnelmaa se oli.



V.

Matkalla kuuhun.


Cavor sammutti lampun. Meillä ei ole liiemmäksi energiaa varattuna,
arveli hän, ja minkä verran on, sitä pitää säästää lukemista varten.
Jonkun aikaa -- en tiedä, kestikö sitä vähän vai kauan -- me olimme
pilkko pimeässä.

Ääni kajahti tässä tyhjyydessä.

-- Mikä suunta meillä lienee? Mitä kohti kuljetaan nyt?

-- Nyt leijutaan maasta pois suorassa viivassa, ja koska kuu käy
kolmatta neljännestään, niin kuljemme osapuille sitä kohti. Jahkas
minä nostan uutimen...

Kuului raksaus, ja yksi akkuna ulkokuoressa ammahti auki. Taivas
tuolla ulkona oli yhtä synkkä kuin pimeys pallossakin, mutta aukon
alan täytti lukematon tähtien paljous.

Ken tähtitaivasta on ainoastaan maasta katsellut, ei saata
mielessäänkään kuvailla, miltä se näyttää, kun maapallon kuulakka
ilmakehä on poissa. Maasta käsin näkemämme tähdet ovat vain
hajanaisia yksilöitä niistä, joitten valo pääsee maan ilmakehän läpi
tunkeutumaan. Mutta nyt minä viimeinkin käsitin, mitä taivaallisilla
sotajoukoilla ymmärretään!

Kummallisempaakin oli tuleva meidän nähtäväksemme, mutta tämä ilmaton
taivas, tähtiä täynnään! Kaikesta, minkä nähnyt olen, tämä kaiketikin
on viimeisiä, mitä milloinkaan unohdan.

Pieni akkuna hurahti kiinni, toinen aukeni ja sulkeutui samassa,
samoin kolmas. Minun täytyi hetkiseksi sulkea silmäni vähenevän kuun
häikäisevältä valolta.

Hetken aikaa minun täytyi katsoa Cavoriin ja valaistuihin esineisin
ympärilläni, totuttaakseni silmäni valoon, ennenkuin jälleen käännän
ne tuota valkoista, häikäisevää kirkkautta kohti.

Neljä akkunaa avattiin, jotta kuun gravitationi pääsisi vaikuttamaan
kaikkiin esineisin pallon sisässä. Nyt huomasin, etten enää leijukaan
vapaana, vaan että jalkani ovat lasissa kiinni, kuuta kohti
suunnattuina. Peitteet ja tavara-arkut laskeutuivat nekin verkalleen
lasin pintaa myöten, kunnes pysähtyivät, pimittäen meiltä osan
valoisata akkunaa. Minusta tietysti näytti siltä kuin katsoisin alas,
kuuta silmäillessäni. "Alas" tarkoittaa maanpallolla: maata kohti,
sinne päin, minne kappale putoaa, ja "ylös" päinvastaista suuntaa.
Nyt kulki gravitationin vaikuttama painuminen kuuta kohti, maa sitä
vastoin oli minun käsitykseni mukaan meidän yläpuolellamme. Ja kun
kaikki cavoriiti-uutimet olivat kiinni, silloin "alas" oli meidän
lasipallomme keskustaan päin ja "ylös" sen ulkoseiniä kohti.

Omituista ja aivan toisin kuin maanpallolla oli sekin, että valo tuli
_ylös_ meihin. Maalla valo lankeaa ylhäältä tai vinossa suunnassa,
mutta täällä se tuli jalkaimme alta, niin että varjoansa nähdäkseen,
piti katsoa ylöspäin.

Ensi alussa minua hiukan huimasi, kun piti seisoa pelkän paksun
lasin päällä ja katsella kuuta kautta tyhjän avaruuden tuonne satain
tuhansien peninkulmain päähän, mutta tuo heikkous meni pian ohi. Ja
sitten -- mikä loistava näky!

Lukija saa tästä parhaiten kuvan, jos lämpöisenä kevätiltana loikoo
seljällään maassa ja katselee kuuta ylösnostettujen jalkainsa
välitse. Se vain erotusta, että meille kuu näytti jo paljoa
suuremmalta kuin maasta katseltuna, kaiketikin siitä syystä, että
se ilmattomuudessa esiintyy paljoa kirkkaampana. Pienimmätkin
yksityiskohdat sen pinnalla olivat selvät ja tarkkarajaiset. Ja
koskemme katselleet sitä ilman lävitse, niin oli sen ulommainen
ääriviiva kirkas ja selvä, ilman mitään hehkua tai sädekehystä
ympärillään. Tähtiseula, joka täytti taivaan, ulottui aivan sen
laitaan asti, tarkoin merkiten kuun valottoman osan ääriviivan.

Omituinen mahdottomuuden tunne oli tuon tuostakin vallannut minut
siitä saakka kuin matkalle olimme lähteneet, mutta nyt, seisoessani
tuossa ja katsellessani kuuta jalkojeni välitse, nyt se palasi
kymmenen kertaa voimakkaampana.

-- Cavor, -- sanoin minä, -- kovin tämä on kummallista. Nuo yhtiöt,
joita me muka lähdemme perustamaan, ja kaikki tuo, mitä mineraaleista
puhuttiin...

-- No?

-- Ei näy, ei kuulu.

-- Ei maar, -- vastasi Cavor, -- mutta kyllä te vielä kaiken sen
saavutatte.

-- Eiköhän vain liene paras kääntää oikea puoli päällepäin? Vaikka
_tämä_... Hetkiseksi saattaisin uskoa, ettei meidän maatamme ole
koskaan ollut olemassakaan.

-- Kenties tuo palanen _Lloyd's News'iä_ auttaa teidät tolalle
jälleen.

Minä vilkasin sanomalehteen, nostin sen sitten kasvojeni tasalle ja
huomasin voivani lukea sangen helposti. Silmäni sattuivat pikku
ilmoitusten palstaan: "Yksityisvarain omistaja tarjoaa rahoja
lainaksi". Minä tunsin tuon herrasmiehen. -- Joku eksentrillinen
henkilö halusi myödä Cutaway polkupyörän, aivan uuden, hinnaltaan 15
puntaa, viiteen puntaan. -- Muuan rahapulaan joutunut rouva tarjosi
suurella surulla kaupaksi muutamia kalaveitsiä ja kahveleita,
"häälahjaksi saatuja". Kyllä kaiketi, parasta kättä tätä lukiessani,
joku asiantuntijana tarkastelee noita veitsiä ja kahveleita, ja toinen
riemuissaan ajaa puhkii mainitulla polkupyörällä, ja kolmas
luottavasti neuvottelee tuon rahakkaan gentlemanin kanssa. Minä
myhähdin ja päästin paperin liukumaan käsistäni.

-- Näkeekö meitä maasta?

-- Kuinka niin?

-- Tunsin vain erään, joka on kovin huvitettu tähtitieteestä.
Johtui mieleeni, että mitähän vainenkin, jos tuo ystäväni sattuisi
tirkistämään teleskopilla.

-- Pitäispä olla maailman suurin teleskopi, johon me edes pikkuisena
pilkkusenakaan näkyisimme.

Hetken aikaa katselin ääneti kuuta.

-- Maailma se on sekin, -- virkoin minä. -- Sen tuntee nyt
sanomattoman monta kertaa selvemmin kuin koskaan maan pinnalla.
Ihmisiäkin kenties...

-- Ihmisiäkö? -- huudahti hän. -- _E-hei_. Hyljätkää mielestänne
tuo tuommoinen. Ajatelkaa olevanne matkustamassa perimmäisiin
napaseutuihin, tutkimaan autioimpia seutuja avaruudessa. Katsokaahan
nyt!

Hän viittasi kädellään kirkkauteen tuolla alhaalla.

-- Kuollutta... kuollutta kaikki tyyni. Suunnattomia sammuneita
tulivuoria, laavan peittämiä erämaita, päällekkäin vyöryneitä
röykkiöitä, tahi jäätynyttä hiilihappoa, tai jäätynyttä ilmaa,
ja kaikkialla vuorenvieremäin muodostamia kuiluja ja halkeamia
ja rotkoja. Mitään ei tapahdu. Ihmiset ovat systemaatisesti
tarkastelleet tätä planettaa kolmatta sataa vuotta. Mitä muutoksia
luulette siinä huomatun?

-- Ei yhtään mitään.

-- He ovat saaneet selville kaksi ilmeistä vuorenvieremää,
yhden epäilyksen-alaisen halkeaman ja vähäisen periodillisen
värinvaihdoksen. Siinä kaikki.

-- En ole tiennyt heidän saaneen selville senkään vertaa.

-- Kyllä. Mutta ihmisiä...

-- Ohimennen, -- kysäisin minä, -- kuinka pieniä kappaleita kuussa
näkisi kaikkein vahvimmilla teleskopeilla?

-- Kohtalaisen suuren kirkon, esimerkiksi. Näkisi siellä kaupunkeja
ja rakennuksia ja kaikenlaisia ihmiskätten töitä. Siellä saattaisi
kenties olla hyönteisiä, jotain muurahaisten kaltaisia, esimerkiksi,
joitten kävisi kätkeyminen syviin luoliin silloin kuin kuussa
on yö, tai joitakuita uudenlaatuisia luontokappaleita, jonka
vertaisia ei maassa lainkaan ole. Tämä on luultavinta, jos siellä
ylimalkaan elämää lienee. Aatelkaa, mikä erillaisuus olotiloissa!
Elämän täytyy siellä sovittautua olemaan toimessa yhden päivän,
joka on niin pitkä kuin neljätoista maallista päivää, neljätoista
pilvetöntä poutapäivää. Sitä seuraa sitten yhtä pitkä yö, joka käy
yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi noitten kylmäin, kirkkaiden tähtien
valossa. Sellaisena yönä täytyy olla kylmä, suunnattoman kylmä,
absoluutinen nolla, 273° C alle jäätymäkohdan. Kaiken, missä elämää
on, täytyy siellä viettää _sellainen_ yö ja herätä henkiin jälleen
seuraavana päivänä.

Hetken kuluttua hän jatkoi:

-- Saattaisi ajatella, että siellä on madontapaisia eläviä, jotka
haukkovat jähmeätä ilmaa, niinkuin kastemadot nielevät multaa, tahi
että siellä on paksunahkaisia hirviöitä...

-- Niin vainenkin, -- virkoin minä, -- miks'eikäs otettu
ampuma-aseita mukaan?

Hän ei vastannut tähän kysymykseen mitään.

-- Ei, -- päätti hän, -- meidän tehtävänämme on vain mennä sinne.
Saadaan nähdä sitten, jahka perillä ollaan.

Mieleeni iski jotain.

-- Minun mineraalejani, -- sanoin minä, -- niitä siellä ainakin on,
olkootpa olosuhteet millaisia hyvänsä.

Tuokion kuluttua hän ilmoitti aikovansa hiukan muuttaa meidän
kurssiamme ja sitä varten asettaa pallon vähäksi aikaa maan
vetovoiman alaiseksi. Hän valmistautui avaamaan yhden maanpuolisia
uutimia 30:ksi sekunniksi, ilmoittaen minulle ennakolta, että nyt
meiltä päätä hiukan huimaa, ja neuvoen ojentamaan käteni lasiseinää
vasten, jott'en kolahtaisi siihen. Minä noudatin neuvoa ja ponnistin
jalkani ruoka-arkkuja ja ilmalieriöitä vasten, estääkseni niitä
putoamasta päälleni.

Kuului risaus, ja uudin lensi auki. Minä kaatua keikahdin käsilleni
alassuin ja näin mustain, levitettyjen sormieni välitse hetkiseksi
maa-emon -- planettana taivaalla tuolla allamme.

Me olimme vielä sangen lähellä -- Cavor sanoi välimatkan olevan noin
800 peninkulmaa -- ja maan suunnaton kiekko täytti koko taivaan.
Mutta nytkin jo näki selvään sen olevan pallon. Maa allamme näkyi
himmeänä, hämäräisenä, mutta lännempänä kuulsivat Atlannin valtameren
suunnattomat alat kuni hopea mailleen menevän päivän valossa. Luulin
erottavani Franskan ja Espanjan ja eteläisen Englannin rantapiirteet,
pilvien varjostamat, kunnes taas kuului risaus, varjostin laskeutui,
ja minä tunsin olevani omituisessa sekaannuksen tilassa sekä
liukuvani verkalleen pitkin sileätä lasinpintaa.

Heti kuin asiat jälleen olivat asettuneet mielessäni entiselleen,
tuntui minusta aivan luonnolliselta, että kuu oli jälleen "alhaalla",
jalkojeni alapuolella, ja maa jossain kaukana taivaan rannassa, tuo
samainen maa, joka ensi alussa oli ollut minusta katsoen "alhaalla"
ja niinkuin yhtä heimoa minun kanssani.

Niin vähän oli meidän tarvinnut koko tänä aikana ponnistella. Meidän
painomme käytännöllinen mitättömyys oli tehnyt kaikki työmme niin
helpoksi, ettemme kokonaiseen kuuteen tuntiin (lähtömme hetkestä,
Cavorin kronometrin mukaan lukien), tunteneet mitään virvokkeiden
tarvetta. Minua hämmästytti tämä ajan nopea vauhti. Mutta silloinkin
olin tyytyväinen varsin niukkaan ravintoon. Cavor tutki hiilihapon
ja veden vastaanotto-laitoksia ja huomasi niitten toimineen varsin
hyvin. Happeakin olimme käyttäneet mitättömän vähän.

Ja kun ei meillä ollut enää mitään puheen-ainetta eikä mitään
tekemistäkään, niin annoimme perää omituiselle hervahtumiselle, joka
oli meidät vallannut, levitimme peitteet pallon pohjalle, asettaen
ne sillä tapaa, että pallo tuli suojaan kuun paisteelta niin paljon
kuin suinkin mahdollista, toivotimme sitten toisillemme hyvää yötä ja
nukuimme melkein heti.

Niinpä me sitten, vuoroin nukkuen, vuoroin haastellen, joskus
syöden, vaikka ilman erityistä ruokahalua [Kummallista, kuinka me
koko sinä aikana, minkä pallossa olimme, emme kaivanneet ravintoa
emmekä olleet millämmekään, vaikka olimme ilmankin. Ensi alussa me
pakotimme itseämme syömään, mutta sittemmin me paastosimme kokonaan.
Yhteensä emme kuluttaneet sadannetta osaakaan kaikista niistä
kokoonpuristetuista ruokavaroista, mitkä olimme mukaan ottaneet.
Huokumamme hiilihapon määrä oli sekin luonnottoman pieni, mutta
mikä siihen syynä, sitä en pysty lainkaan selittämään.], vietimme
kappaleen aikaa, joka ei ollut päivää eikä yötäkään, jonkunlaisessa
levollisuuden tilassa, joka ei ollut oikeata valvomista eikä oikeata
nukkumistakaan. Ja yhä me kaiken sen aikaa melutta ja vienosti
kiidimme alas kuuta kohti.



VI.

Maihin kuussa.


Muistan, kuinka Cavor eräänä päivänä äkkiä avasi kuusi varjostinta,
häikäisten silmäni niin, että oikein kiljasin. Koko näkyvissä oleva
ala oli kuuta, jättiläismäinen käyräsapeli, aamunhämärän valaisema ja
sisälaidoillaan synkän pimeyden uurtelema. Sirpin ulommaista laitaa
vasten hulvahteli valo, niinkuin nousuvesi valtameren rannalla,
kohotellen huippuja ja harjanteita auringon paisteesen. Lukija on
kaiketikin nähnyt piirroksia tai valokuvia kuusta, niin ettei minun
tarvinne käydä esittämään tuota maisemaa sen leveämmissä piirteissä:
noita laajoja rengasmaisia seljänteitä, korkeampia kuin mitkään
vuoret maan päällä, niitten huippuja, päivänvalossa loistavia,
niitten syviä, tarkkarajaisia varjoja, harmaita ja hujanhajaisia
tasankoja, ylänköjä, mäkiä ja pikku kraatereita, jotka kaikki tyyni
ensin esiintyvät häikäisevässä valossa ja vihdoin kätkeytyvät
mustaan, salaperäiseen pimeyteen.

Poikki tämän maailman me nyt lensimme tuskin sataakaan peninkulmaa
sen huippujen ja harjanteiden yläpuolella. Ja nyt me näimme, mitä
maasta käsin ei ihmissilmä milloinkaan ole näkevä, kuinka kallioitten
ja rotkojen ääriviivat tasangoilla ja kraateripinnoilla alkavat
päivän paisteessa peittyä yhä tihenevään usmaan, käyden harmaiksi
ja epäselviksi, kuinka niitten kirkas, valkoinen pinta murtumistaan
murtuu kasoiksi ja ryhmiksi, kutistuu ja katoaa, ja kuinka siellä
täällä syntyy ja leviää omituisia ruskeita ja olivinkarvaisia
valonvaihteita.

Mutta eipä meillä ollut aikaa kauankaan katsella tuota, sillä nyt
olimme matkamme todellisen vaaran kynnyksellä. Meidän oli nyt, kuun
ympäri pyöriessämme, tuleminen yhä lähemmäs sitä, ja siksi meidän
täytyi hiljentää vauhtiamme ja odotella soveliasta hetkeä, milloinka
uskallamme pudottautua sen pinnalle.

Cavorille tämä oli ankarain ponnistusten, minulle taas levottoman
toimettomuuden aikaa. Minusta tuntui kuin myötäänsä väistyisin
hänen tieltään. Hän hyppi pallossa paikasta toiseen niin keveästi,
että se maan päällä olisi ollut aivan mahdotonta. Yhtämittaa hän
näitten viimeisten, ylen tärkeitten hetkien kuluessa aukoi ja sulki
cavoriiti-akkunoita, tehden laskelmia ja tarkastellen hehkulampun
valossa kronometriansa. Kauan aikaa olivat meillä kaikki akkunat
kiinni, ja silloin me leijuimme pimeydessä, kiitäen kautta avaruuden.

Ei aikaakaan, niin jo hän rupesi kopeloimaan uudinten nappuloita,
ja äkkiä aukeni neljä akkunaa. Minä horjahdin: äkkiouto auringon
kirkkaus hulvahti esille jalkaini alta, poltti minua, häikäisi minut.
Minun täytyi sulkea silmäni. Hetken kuluttua akkunat menivät jälleen
kiinni, ja silloin pimeys pakotti silmiäni, ja minua pyörrytti.
Jälleen olin leijumassa keskellä suunnatonta, mustaa äänettömyyttä.

Cavor kiersi nyt sähkövalon palamaan ja ehdotti, että sitoisimme
kaikki tavarat yhteen ja kietoisimme ne peitteisin, täräyksen varalta
maihin laskettaessa. Me suoritimme tämän työn akkunain ollessa
suljettuina, sillä silloin kaikki tavarat itsestään siirtyivät
pallon keskustaan. Omituista työtä tuokin: kaksi miestä leijuu
irrallaan tässä pallomaisessa ilmakehässä, tavaroita kokoonkäärien ja
nuorittaen. Kuvailkaa tuo mielessänne, jos voitte! Ei mitään "ylös"
eikä "alas", ja kaikissa ponnistuksissa äkkiarvaamattomia liikkeitä.
Vuoroin Cavor tuli sysänneeksi minua koko voimallaan, ja silloin minä
lensin lasiseinää vastaan; vuoroin taas poljin jalkani neuvotonna
tyhjään ilmaan. Milloin oli sähkövalon tuike pääni yläpuolella,
milloin jalkain alla. Välisti Cavorin sääret keikahtivat ylöspäin
minun silmissäni, välisti taas olimme poikki puolin toisiamme. Mutta
vihdoin oli kaikki tavarat sidottu yhdeksi paksuksi, pehmeäksi
mytyksi, paitsi kahta, pään-aukoilla varustettua peitettä, jotka
jätimme irralleen, jotta meillä olisi, mihin kietoutua.

Silmänräpäykseksi avasi Cavor nyt yhden akkunan kuuhun päin,
ja silloin huomasimme olevamme putoamassa erästä suunnatonta
keskuskraateria kohti, jossa koko joukko pienempiä kraatereita oli
muodostunut jonkinmoiseksi ristiksi. Heti senjälkeen hän raotti
palloa taas polttavaa, häikäisevää aurinkoa kohti. Kaiketikin hän
käytti auringon vetovoimaa jarruna.

-- Heittäkää peite ympärillenne! -- huusi hän, ponnahtaen erilleen
minusta.

Tuota minä en siinä tuokiossa käsittänyt lainkaan.

Sieppasin sitten jalkaini alta peitteen ja kietouduin siihen,
vetäen sen pääni ja silmieni ylitse. Äkkiä hän nykäisi akkunat
kiinni, tempasi taas yhden auki ja sulki kohta taas, rupesi sitten
naksuttamaan näitä perätysten auki kaikkia, jokaisen liikkuessa
varmasti teräsrullillaan. Sitten kuului rätinää, ja silloin me
nurinniskoin, kolahdellen lasia ja suurta tavaramyttyä vasten ja
kiemurrellen kiinni toisissamme. Mutta ulkopuolella tuprusi jotain
valkoista... tuntui kuin olisimme luisuneet alas lumista rinnettä
myöten.

Päistikkaa, kolauksia, sysäyksiä, kolauksia, sysäyksiä, päistikkaa...

Tuntui täräys, ja minä melkein hautaannuin tavarain alle. Hetken
aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten kuulin Cavorin ähkivän
ja puhkivan ja heti senjälkeen akkunan kolauksen kehyksissään. Minä
ponnistin voimani, sysäsin yltäni tavaramytyn ja pääsin sen alta.
Avonaisiin akkunoihin näkyi vain musta taivas, tähtiä täynnään.

Hengissä oltiin vielä.

Me olimme pudonneet erääsen suureen kraateriin ja pysähtyneet sen
seinämän heittämään pimeään varjoon.

Siinä nyt istuttiin, läähättäen ja koetellen, ovatko kaikki jäsenet
ehjinä. Ei ollut luullakseni kumpainenkaan meistä likimainkaan
osannut arvata näin tylyä vastaan-ottoa. Suurella vaivalla pääsin
jaloilleni.

-- Ja nyt, -- sanoin minä, -- nyt katselemaan kuun maisemaa. Mutta...
hirmuisen pimeähän täällä on, Cavor!

Sitä sanoessani minä pyyhkäsin vaipallani huuruista lasia.

-- Tästä on vielä puolentoista tunnin verran siihen kuin päivä
valkenee, -- sanoi hän. -- Täytyy odottaa.

Mahdoton oli erottaa mitään. Yks'kaikki, vaikka akkunat olisivat
olleet kiinni. Minun pyyhkäisemisestäni lasi kävi vain entistä
tahmaisemmaksi, ja mitä enemmän minä sitä hieroin, sitä enemmän
se himmeni huurtuvasta nesteestä ja yhä runsaammin siihen tarttui
karvoja villavaatteesta. Minun ei tietystikään olisi pitänyt käyttää
villapeitettä tuohon tarkoitukseen. Noissa hommissani satuin
luiskahtamaan kostealla pohjalla ja loukkasin sääreni tavarapakasta
ulospistävään happilieriöön.

Tuo oli harmillista, hassua kerrassaan. Tänne sitä nyt muka oli tultu
kuuhun, ties mitä ihmettä ihailemaan, mutta ei näkynyt muuta kuin sen
rakon harmaa ja vettä tihkuva seinä, johon olimme joutuneet.

-- Tonttu vieköön! -- ärjäsin minä. -- Ihan yhtä hyvin sitä olisi
sopinut pysyä kotonakin!

Ja sen sanottuani minä potkasin tavaramytyn kauemmas ja kylmästä
väristen vedin vaipan tiviimmäksi ympärilleni.

Lasiseinäin huuru muuttui äkkiä jäähiutaleiksi ja kiteytyi kukkasiksi.

-- Yletättekö sähkölämmittäjään?-- kysyi Cavor. -- Niin juuri, tuo
musta nappula. Painakaa tai muuten tässä palellutaan.

Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä.

-- Entäs nyt? -- kysäisin minä. -- Mitäs nyt tehdään?

-- Odotetaan.

-- Jassoo.

-- Niin. Meidän täytyy odottaa, kunnes ilma lämpenee taas, ja silloin
lasikin kirkastuu. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään. Tääll' on yö
nyt; täytyy odottaa päivän tuloa. Mutta sillä välin, eikös teidän ole
nälkä?

Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista.
Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä
kasvoihin.

-- On niinkin, -- sanoin, -- nälkä minun on. Minä tunnen jotain
sanomatonta pettymystä. Olin toivonut... ties mitä kaikkea, mutta en
tällaista.

Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan
vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen
ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista.
Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten
yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä
uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.

Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.



VII.

Päivännousu kuussa.


Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky.
Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin
ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta.
Lännen puolella lankesi vielä näkymättömän auringon valo noille
seinille, ylettyen niitten juurille asti, tuoden näkyviin röyhyisen
rinteen likaisenharmaita, ulospistäviä paasia sekä siellä täällä
lumisia penkereitä ja halkeamia. Kaikki tuo oli kukaties kymmenkunnan
mailin päässä, mutta ensi alussa ei välillä oleva ilma yhtään estänyt
niitä näkymästä kaikessa loistossaan, pienimpiä yksityiskohtiaankin
myöten. Ne esiintyivät, nuo kallioseinät, kirkkaina ja häikäisevinä
mustaa, tähditettyä taivasta vasten, joka meidän maallisiin silmiimme
näytti pikemmin kimaltelevalta samettiesiripulta kuin äärettömältä
taivaankannelta.

Itäinen kallioranta oli ensi alussa ainoastaan tähdetönnä liepeenä
tähdikkäässä kuvussa. Ei ollut ruskoa, ei hiiviskelevää valkenemista
ilmoittamassa päivännousua. Sädekruunu, zodiakali-valo, se yksin,
jättiläismäisenä valoisana usmasuippona kohoili kohti kointähden
kirkkautta, tietäen auringon pikaista lähenemistä.

Kaikki valo meidän ympärillämme oli heiastusta lännenpuolisista
kallioista. Siinä valossa erotti suunnattoman, aaltomaisen tasangon,
joka kylmänä, harmaana laajeni itää kohden, kadoten kallioitten
sysimustaan siimekseen. Lukemattomat joukot harmaita kukkuloita,
aavemaiset mäentörmät, lumimaisesta aineesta muodostuneet aallot,
joita vako vaolta ulottui tuonne kaukaiseen pimeyteen, -- ne
ne ensiksi olivat antaneet meille viittauksia kraateriseinäin
etäisyydestä. Lumelta nuo mäentörmät näyttivät, ja lumeksi minä niitä
silloin luulinkin. Mutta ei ne lunta olleet; ne olivat -- jäätynyttä
ilmaa!

Tällaista oli ensin, kunnes kuun päivä vaikeni äkkiä,
hämmästyttävästi.

Auringon valo oli hiipinyt alas kallioseinää myöten, kosketti sen
juurelle ajauneita ainekasoja ja tuli nyt jättiläisvauhdilla meitä
kohti. Kaukainen kallioseinä näytti huojuvan ja vavahtelevan, ja
heti kuin valo oli koskettanut hämärää, syöksähti kraaterin pohjalta
harmaa huurupatsas ylös, kasvaen, laajeten, tiheytyen, kunnes koko
läntinen tasanko höyrysi kuin märkä nenäliina tulen edessä, ja
lännenpuoleiset kalliot olivat pelkkänä murteleivana välkähtelynä.

-- Se on ilmaa, -- virkkoi Cavor. -- Sen täytyy olla ilmaa, muutoin
se ei olisi noussut tuolla tavoin, heti kuin vain auringonsäde siihen
kajosi. Ja noin nopeasti...

Hän katsahti ylös.

-- Katsokaas! -- sanoi hän.

-- Mitä niin?

-- Tuolla taivaalla. Nyt jo! Keskellä mustaa... pieni sinervä täplä.
Katsokaa! Tähdet näyttävät suuremmilta! Ja kaikki nuo pienet tähdet
ja kaikki usmamaiset nebulosat, jotka näimme tyhjässä avaruudessa...
ne ovat kadonneet!

Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa
perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi
höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli
yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös.
Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin
utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja
kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.

Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein
yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän
ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.

Cavor tarttui minua käsivarteen.

-- Mitäs nyt? -- kysäisin minä.

-- Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!

Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli
pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen
mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia
valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä
kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka
olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut
taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa,
sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson
takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.

Ja sitten -- aurinko!

Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui
näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren
muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti
kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.

Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen
ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani
tavarapakan alta.

Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli
ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä
pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää,
ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon
tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja
säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja
kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt
kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä
toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä
vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen
aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi,
johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon
äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi
nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.

Pallo heilahti taas, entistä ankarammin. Me pitelimme kiinni
toisistamme. Seuraavassa silmänräpäyksessä meidät heitti nurinniskoin
jälleen. Siinä sitä kierittiin ja vierittiin, kunnes olin nelin
kontin. Päivännousu kuussa oli meidät yllättänyt. Se tahtoi näyttää
meille, pienille ihmisille, mitä kaikkea kuu saattaa meille tehdä.

Minä vilkasin uudestaan ulos. Sieltä näkyi höyryn pulppuilemista,
puolisulaa, kuplikasta limaa, jota myötäänsä virtasi pitkin lasin
pintaa, putosi pois, virtasi uudestaan. Taas oltiin pimeässä. Minä
putosin alas, Cavorin polvet rintaani vasten. Sitten hän tuntui
ponnahtavan irti minusta. Ja siinä minä nyt loioin, tuijottaen ylös,
tuskin jaksaen enää henkeäni vetää. Sulavaa nestettä oli syössyt
meidän päällemme, se oli haudannut meidät allensa, ja nyt se oheni
ja kiehui ja hälveni. Minä näin sen pulppuilemisen lasin pinnalla.
Kuulin Cavorin huutelevan heikolla äänellä.

Nyt oli pallo joutunut suureen, sulavan ilman painanteesen ja silloin
-- vastalauseita pantiin, mutta ei auttanut -- ruvettiin vierimään
alas rinnettä, yhä kiivaammin ja kiivaammin, hyppien halkeamain yli,
ponnahdellen penkereiltä penkereille, yhä kiivaammin ja kiivaammin
keskellä kuun päivän tulikuumaa, pauhaavaa kuohuntaa.

Toinen toisessaan kiinni siinä nyt pyöriskeltiin, lennettiin vuoroin
puoleen, vuoroin toiseen, ja tavaramytyt ne sinkoilivat perässä
ja kolhivat meitä. Välisti törmäsimme yhteen, tartuimme toisiimme
kiinni, välisti taas heilahdimme erillemme... päät löivät vastakkain,
ja koko maailma murtui silmissä pelkiksi säihkyviksi vasamiksi ja
tulisiksi tähdiksi! Maan päällä olisimme jo senkin seitsemän kertaa
murskanneet toisemme mäsäksi, mutta täällä kuussa meidän painomme
oli kaikeksi onneksi ainoastaan kuudes-osa maallisesta painosta. Ja
siksipä armo ja laupeus suojeli meitä pudotessamme. Muistan vielä,
kuinka minulta silloin käänsi mieltä, tuntui kuin aivot olisivat
ylös-alaisin päässä ja sitten...

Tunsin tuosta sitten, niinkuin mikä askaroitsisi kasvoillani,
niinkuin kuka koskettaisi korvalehtiäni. Huomasin silloin katseleväni
tuota räikeän kirkasta maisemaa sinisten silmälasien kautta; valo
oli nyt paljoa lieveämpää. Cavor oli kumartunut ylitseni, ja minä
näin hänen ylös-alaisin kääntyneet kasvonsa; hänenkin nenällään
oli värilliset silmälasit. Hän hengitti epätasaisesti; huuli oli
loukkaunut ja vuoti verta.

-- Voitteko paremmin? -- kysäsi hän, pyyhkäisten verta pois
kädenseljällä.

Hetken aikaa näkyi kaikki ympärilläni huojuvan, mutta siihen
oli syynä se vain, että omaa päätäni viepotti. Minä huomasin
hänen vetäneen kiinni muutamat uutimet ulkopuolisessa verhossa,
suojellakseen minua palloon suorastaan paistavilta auringonsäteiltä.
Kaikki, minkä näin, esiintyi loistavana.

-- Hyvä isä! -- virkoin minä työläästi hengittäen. -- Mutta tämä...

Minä kurotin kaulaani ja näin, että ulkona oli häikäisevän kirkasta:
räikeä vastakohta sille sysimustalle pimeydelle, jonka vallassa ensi
hetkinä olimme olleet.

-- Olinko minä kauankin tainnuksissa? -- kysyin minä.

-- En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki... Voi teitä, ukko
parkaa! Olin jo huolissani...

Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan
näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään.
Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin
samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean
käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle.
Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen
jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä
nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin
varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.

-- Vähät me tästä, -- sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.

-- Vähät vainenkin.

Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten
minuun tuijottavan katseen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän.

-- Mutta mitäs on tapahtunut? -- kysyin minä hetken perästä. --
Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?

-- Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se
ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on
näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää
todellakin!

Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan
auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.



VIII.

Aamu kuussa.


Tuo armottoman mustuuden ja valkeuden räikeä tunnelma oli
kokonaan muuttunut. Auringonpaiste oli saanut hienon, ambramaisen
kellervyyden; varjot kraaterin kallioseinillä esiintyivät syvässä
purppuravärissä. Idässä päin hiiviskeli vielä tumma usmaryhmä,
suojassa auringonvalolta, mutta lännen taivas oli sininen ja kirkas.
Minä rupesin käsittämään, kuinka kauan minun tainnuksissa-oloani oli
kestänytkään.

Emme olleet enää tyhjässä avaruudessa. Ilmakehä oli kerääntynyt
ympärillemme. Esineitten ääriviivat olivat käyneet tarkoiksi ja
osoittivat suurta vaihtelua. Siellä täällä tosin huomasi vielä
valkoisia, sinervään vivahtavia pintoja -- ne olivat lunta eikä
ilmaa -- mutta yleensä oli maiseman arktillinen asu kokonaan
kadonnut. Paljas ja röyhyinen maa levittelihe kaikkialla laajoina,
tummanruskeina aloina auringonpaisteessa. Siellä täällä lumikinosten
laidoilla näki vesikouruja ja puroja, -- ainoa, mikä hiukankin
elähdytti tätä karua aluetta. Päivä paistoi kahdesta akkunasta
sisään, ja siitä oli seurauksena, että pallossa ilma kävi kuumaksi
kuin sydänkesällä. Jalat oli meillä kumminkin siimeksessä. Pallo oli
pysähtynyt keskelle luminietosta.

Rinteellä huomasin siellä täällä joitakin varpujen tapaisia ja
niitten välissä sulamattoman lumen muodostamia valkoisia juovia.
Kuivilta, kierteisiltä varvuilta ne näyttivät, yhtä ruskeilta kuin
kalliokin niitten alla. Siinäpä kylläkin ajattelemisen aihetta.
Varpujako? Elottomassako maailmassa? Kun sitten silmäni olivat
tottuneet katselemaan noitten varpujen rakennetta, huomasin, että
melkein koko ala oli täynnään kuitumaisesti muodostuneita piikkejä,
aivan kuin havupuitten alla näkee tiheän kerroksen ruskeita neulasia.

-- Cavor! -- virkoin minä.

-- Ja-ha?

-- Olkoon tämä vain kuollutta maailmaa, mutta kerran...

Huomioni kiintyi johonkin. Olin havainnut näitten neulasten seassa
koko joukon pieniä pyöreitä esineitä. Ja nyt näkyi yksi niistä
liikahtaneen.

-- Cavor! -- kuiskasin minä.

-- Mitäs nyt?

Min'en vastannut heti. Katsella tuijottelin vain, enkä hetkeen aikaan
osannut uskoa silmiäni. Minulta pääsi epäselvä äännähdys. Minä
tartuin häntä käsivarteen ja viittasin ulos.

-- Katsokaa! -- huudahdin minä, saaden jälleen puhelahjani. --
Tuolla! Niin! Ja tuolla noin!

Hän seurasi silmillään minun osoittamaani suuntaa.

-- No niin? -- kysyi hän.

Kuinka kykenisin kuvailemaankaan näkemääni? Se olisi niin peräti
vähällä sanottu, ja sittenkin se on niin ihmeellistä, niin
repäisevää. Mainitsin jo nähneeni noitten neulasten välissä pieniä,
soikean pyöreitä esineitä, joita olisi saattanut pitää pikkuisina
piikivinä. Ja nyt oli ensin yksi, sitten toinen niistä liikahtanut,
pyörähtänyt ja haljennut, ja kummankin halkeamassa näkyi vähäinen
kellertävänvihreä juova, joka pyrki kohoamaan ylös vasta-nousseen
auringon rohkaisevia säteitä kohti. Ei aikaakaan, niin jo liikahti
kolmaskin ja halkesi.

-- Se on siemen, -- sanoi Cavor.

Ja sitten kuulin hänen hiljaa kuiskaavan:

-- _Eloa!_

-- Eloa!

Ja samassa sävähti se ajatus mielessämme, ettei meidän suunnaton
matkamme sittenkään ollut mennyt hukkaan, ett'emme olleet
saapuneet autioon erämaahan, joka on täynnään pelkkiä mineraaleja,
vaan maailmaan, joka elää ja liikkuu. Nytkös me katselemaan ja
tarkastelemaan! Muistan vielä, kuinka minä yhtämittaa pyyhin
lasiseinää edessäni, harmissani pienimmästäkin huurupilkusta.

Kuva oli selvä ja eloisa ainoastaan keskellä kenttää. Tämän
keskikohdan ympärillä kaikki liikkumattomat kuidut näyttivät kuperan
lasin kautta suuremmilta ja epäselvemmiltä. Mutta tarpeeksi meillä
oli näkemistä silti! Pitkin koko auringonpuoleista rinnettä nuo
ihmeelliset pienet ruskeat esineet murtuivat ja halkesivat, niinkuin
siemenkodat, niinkuin hedelmäpalot, suun täydeltä ahmien lämpöä, jota
vuolaana virtana valui vasta-nousseesta auringosta.

Joka silmänräpäys halkeili yhä useampia siemenverhoja, ja sillä välin
jo ennen auenneet idut paisuivat, astuen toiseen kehitysvaiheesensa.
Varmasti ja vitkailematta nämä kummalliset siemenet työnsivät pienen
juurisäikeen maata kohti, samalla kuin omituinen, pieni kimppumainen
silmikko nousi ylös. Vähän ajan kuluttua oli koko rinne täynnään
tuommoisia pikkuruisia kasvin-alkuja, ikäänkuin valmistuneina
vastaan-ottamaan käskyjä auringon helteeltä.

Kauan ei niiden tarvinnut odotellakaan. Kimppumaiset silmikot
paisuivat, jännittyivät ja aukenivat yhdellä nytkäyksellä, työntäen
ulos terävälehtisen terän ja levittäen viuhkan hienoja, suippopäisiä,
ruskeita lehtiä, jotka kasvoivat nopeasti, kasvoivat ihan silmissä.
Tuo kaikki liikehti hitaammin kuin missään eläimessä ja nopeammin
kuin missään kasvissa ikinä olin nähnyt. Kuinka kykenisin teille
selittämäänkään tämän kasvamisen kulkua? Lehden kärjet kasvoivat
niin, että ihan erotti niitten liikunnan eteenpäin. Ruskea
siemenverho surkastui ja maatui yhtä nopeasti. Oletteko koskaan
kylmänä päivänä pidelleet termometriä lämpöisessä kädessänne ja
katselleet hienon elohopea-patsaan kohoamista lasipillissä? Samaan
tapaan kuussa kasvitkin nousivat.

Muutamassa minutissa -- meidän arvataksemme -- itsekukin pisimmälle,
kehittyneistä silmikoista oli jatkunut varreksi ja lykkäsi esiin jo
toista lehtiviuhkaa, eikä aikaakaan niin jo koko tuo äsken vielä niin
eloton rinne oli tummennut olivinvehreistä, karvamaisilla pistimillä
varustetuista kasveista, jotka huojuivat nopeasta kasvamisestansa.

Minä käännyin ympärini ja katso! Erästä itäistä kalliota reunaili
samallainen, melkein yhtä nopeasti kehittynyt sauma, joka heilui
ja huojui tummana auringon häikäisevää valoa vastaan. Sen takana
häämöitti varjokuvan tavoin kasviryhmiä, jotka löivät kyhmyisiä
haaroja kuin kaktukset ja paisuivat silmin nähden, paisuivat kuin
rakko, johon ilmaa puhalletaan.

Sitten huomasin lännessäkin tiheikön takana tuollaisen uusimuotoisen
kasviryhmän. Mutta täällä päivänvalo lankesi suoraan sen sileille
pinnoille, jolloin se esiintyi heleänä, kellervänpunaisena. Se
kasvoi silmissä sekin. Jos siitä minutinkaan ajaksi kääntyi pois
ja sitten jälleen katsahti siihen, niin jo huomasi sen ääriviivain
muuttuneen. Se työnsi ilmi tylsiä, täyteläisiä haaroja, kunnes vähän
ajan kuluttua oli kohonnut useamman jalan korkuiseksi, koralliston
tapaiseksi ryhmäksi. Maan päällä kasvava ukonsieni eli ukontuhnio,
joka välisti yhdessä yössä paisuu jalan suuruiseksi läpimitalleen,
oli tähän verrattuna koko kuhnus, vaikka totta sekin, että ukontuhnio
kasvaa kuutta kertaa kovempaa puristusta vastaan kuin tämä täällä.
Tuolla taampana -- meidän katseemme eivät olleet sinne asti
ulottuneet, mutta auringon elvyttävä voima kyllä -- syvänteissä ja
tasangoilla kohosi törröttävänä partana heleävaloisista halkeamista
ja penkereistä teräväokainen ja mehukas kasvillisuus, kiihkeästi
kiirehtien hyödykseen käyttämään tuota lyhyttä päivää, jonka kuluessa
sen oli määrä kukoistaa ja hedelmöittyä ja kylvää siemenensä ja
kuolla. Ihmeeltä näytti kuin näyttikin tuo kasvanta. Näin kaiketi
lienevät puut ja muut kasvit nousseet maailmanluomisen päivinä; näin
ne kaiketi silloinkin peittivät vasta-luodun, aution maan.

Kuvailkaa mielessänne kaikki tuo! Kuvailkaa vainenkin: Jäätyneen
ilman elpyminen, maaperän liikehtiminen ja henkiin heräjäminen ja
sitten tuo kasvillisuuden äänetön kehittyminen, tuo epämaallinen
mehukkaitten lehtien ja teräväin okain nopea nouseminen. Ajatelkaa
kaikki tämä semmoisessa kirkkaudessa, jonka rinnalla heleinkin
päivänpaiste maan päällä tuntuisi laimealta ja tympeältä. Ja
sittenkin tämän yhä kohoilevan tiheikön ympärillä, missä vain
varjopaikkoja oli, sinertäviä luminietoksia. Ja saadaksenne
täydellisen käsityksen meitä kohdanneista vaikutelmista, on teidän
muistaminen, että me näimme kaiken tämän paksun, kuperan lasin
läpi epämuotoisena, niinkuin esineet linssissä aina epämuotoisina
esiintyvätkin. Selväpiirteisiä ne olivat vain keskipisteessä ja
hyvinkin kirkkaita siinä, mutta laidoilla näkyivät suurennettuina,
epätodellisina.



IX.

Tähystely alkaa.


Me lakkasimme tarkastelemasta ja käännyimme toistemme puoleen, sama
ajatus, sama kysymys katseessa kummallakin. Koska nuo kasvit kerran
edistyvät, niin täytyyhän täällä olla ilmaa, vaikkapa ohentunuttakin,
ilmaa, jota mekin saattanemme hengittää.

-- Entäs jos kulkuaukko...? -- virkoin minä.

-- Miksei? -- vastasi hän. -- Jos vaan tuo, mikä näkyy, on ilmaa.

-- Hetkisen kuluttua, -- jatkoin minä, -- nuo kasvit venyvät meidän
pituisiksemme. Mitähän jos... jos... mutta onkohan se varma? Mistä
sen tietää, että tuo aine on ilmaa? Saattaisihan se olla typpeä...
saattaisi olla hiilihappoakin.

-- Pian siitä selvä saadaan -- vastasi hän, ja rupesi todistamaan.
Hän otti tavarapakasta suuren palan rutistunutta paperia, sytytti sen
ja viskasi kiireesti kulkuaukon venttilin kautta ulos. Minä kumarruin
katsomaan paksun lasin läpi, näkyykö tuota pientä liekkiä, josta niin
paljon riippuu!

Minä näin paperin putoavan keveästi lumelle. Tulen punainen liekki
katosi. Silmänräpäyksen verran näytti siltä kuin se olisi sammunut.
Mutta sitten huomasin paperin reunassa pienen sinisen liekin; se
tuikahteli, hiipi edelleen ja levisi!

Hiljalleen koko paperi kyti loppuun ja kutistui -- paitsi sitä
kohtaa, missä se oli välittömästi lumessa kiinni -- ja työnsi ylös
värähtelevän savusäikeen. Nyt en enää epäillyt. Kuun atmosferi on
joko puhdasta happea tai ilmaa ja niinmuodoin -- elleihän ole liian
ohutta -- kelvollista ylläpitämään meidänkin, muukalaisten, henkeä.
Me saatamme siis nousta pallosta ja -- elää!

Minä istahdin, jalat kummallakin puolen kulkuaukkoa, valmiina
kiertämään sen auki, mutta Cavor pidätti minut.

-- Yksi pikkuinen varokeino ensin! -- virkkoi hän, huomauttaen
minulle, että, vaikka ulkona onkin hapensekaista ilmaa, se saattaa
olla niin ohutta, että käy vaaralliseksi meille. Hän johdatti
mieleeni, kuinka ihminen korkeilla vuorilla rupeaa voimaan pahoin,
ja kuinka liian äkisti nousseilta ilmassa-purjehtijoilta rupeaa ihon
alta verta tihkumaan. Ja niinpä hän ensin jonkun aikaa hääräili,
valmistaessaan pahanmakuista juomaa, jota hän tyrkytti minulle.
Juotuani sen, tunsin hieman huumausta, mutta muuta pahaa se ei
minussa vaikuttanut. Sitten vasta hän salli minun ruveta kiertämään
kulkuaukkoa auki.

Hetken kuluttua oli kulkuaukon lasitulppo sen verran auennut,
että tiheämpi ilma pallon sisäpuolelta alkoi virrata ulos pitkin
ruuvinkierteitä, pitäen samallaista laulavaa ääntä kuin kattilassa
vesi ennen kiehumistaan. Hän käski minun silloin pysähtyä. Pian
kävikin selväksi, että ulkopuolinen paino on paljoa vähempi kuin
sisällä, mutta kuinka paljoa, sitä emme saattaneet sanoa.

Minä istuin, pidellen molemmin käsin kiinni sulkimesta, valmiina
kiertämään tulpan jälleen kiinni, jos, vastoin hartainta
toivomustamme, kuun ilma sittenkin osoittautuisi olevansa liian
ohutta meille. Cavor piteli käsissään lieriötä, jossa oli
kokoonpuristettua happea, valmiina lisäämään ponnistusta pallon
sisäpuolella. Sanaakaan puhumatta me katselimme toisiamme ja vuoroin
tuota fantastillista kasvillisuutta ulkona, joka ääneti laajeni yhä
suuremmaksi. Räikeätä piipitystä tulpan kierteissä kesti yhä edelleen.

Jo alkoi suhista korvissani, ja Cavorin liikkeitten ääni kävi yhä
hiljaisemmaksi. Minä huomasin, kuinka ilman ohenemisen vaikutuksesta
kaikkityyni oli käynyt entistä vähemmin äänekkääksi.

Mikäli pallosta ilma pääsi sihisemään ulos, sikäli sen kosteus sakeni
pieniksi hattaroiksi.

Hetken kuluttua tunsin, kuinka hengitykseni alkaa käydä tiheäksi.
Sitä kestikin sitten kaiken aikaa, minkä olimme kuun ilmakehän
vaikutuksen alaisina. Korvissa ja sormenpäissä jonkun aikaa
huomaamani vastenmielinen tunne meni pian ohitse.

Senjälkeen rupesi minua pyörryttämään ja kuvottamaan, ja se se teki
äkkinäisen muutoksen mieleni rohkeudessa. Minä väänsin tulpan puoli
kierrosta kiinni ja ilmoitin Cavorille voivani pahoin. Mutta nyt oli
hänen vuoronsa olla vilkas. Hän vastasi minulle äänellä, joka kuului
tavattoman hiljaiselta ja kaukaiselta -- koskapa ääntä kantava ilma
oli niin ohutta -- kehoittaen minua ottamaan pienen kulauksen viinaa.
Itse hän ryyppäsi ensiksi, ja pian minäkin tunsin voivani paremmin.
Väänsin sulkimen taas auki. Suhina korvissani kävi kovemmaksi, ja
ennen pitkää huomasin piipityksenkin lakanneen, vaikken ensi käteen
ollut aivan varma, että se todellakin oli lakannut.

-- No? -- sanoi Cavor aaveen-omaisella äänellä.

-- No? -- sanoin minä.

-- Lähdetäänkö ulos?

Minä miettimään.

-- Jokos kaikki on selvänä?

-- Jos vaan kestänette.

Vastauksen asemesta minä kiersin tulpan ihan auki, nostin sen sitten
irti ja asetin huolellisesti tavarapakan päälle. Pari lumihiutaletta
tuprahti näkyviin ja katosi heti kuin tämä ohut ja outo ilma oli
täyttänyt pallon. Minä laskin polvilleni, istahdin sitten kulkuaukon
laidalle ja kurkistin ulos. Alapuolella, metrin päässä kasvoistani,
näkyi luminen tanner, johon ei kukaan vielä ollut polkenut.

Hetken äänettömyyden jälkeen meidän katseemme kohtasivat toisensa.

-- Eihän keuhkojanne kovin paljon ahdista? -- kysyi Cavor.

-- Ei, -- vastasin minä. -- Kyllä minä tämän kestän.

Hän sieppasi vaippansa, pisti päänsä sen aukosta sisään ja kääräsi
vaipan ympärilleen, istahti sitten kulkuaukon laidalle ja laski
jalkansa riipuksiin, kunnes ne olivat kuuden tuuman päässä kuun
pinnasta. Hetken epäröityään hän hyppäsi alas ja seisoi nyt kuun
tähän saakka vielä kenenkään koskemattomalla pinnalla.

Minä katselin hänen suurennettua ja epämuotoista kuvaansa paksun
lasin läpi. Hän seisoi kotvasen aikaa asemillaan, vilkuen puoleen ja
toiseen. Sitten hän kokosi voimansa ja hyppäsi.

Lasi esitti kyllä kaikki väärennetyssä muodossa, mutta sittenkin
tämä hänen loikkauksensa näytti tavattoman pitkältä. Hän oli yhdellä
ponnahduksella ennättänyt hyvin kauas, 20-30 jalan päähän. Hän seisoi
korkean kallion harjalla ja viittoi minua luokseen. Kenties hän
huusikin, mutta ääni ei saavuttanut minua. Mutta millä tontun tavalla
hän oli päässyt tuonne? Minusta tuntui kuin miehestä, joka vast'ikään
on nähnyt silmänkääntäjä-tempun.

Osaamatta tätä näkemääni vielä millään tavoin selittää, minäkin
heittäysin alas kulkuaukosta. Aivan edessäni oli lumikinos
painautunut jonkinmoiseksi ojaksi. Minä otin askeleen ja hyppäsin.

Silloin huomasin lentäväni kautta ilman ja Cavorin tulevan
kallioineen yhä lähemmäs minua, pääsin sinne ja tartuin kallioon
kiinni, täynnä sanomatonta hämmästystä.

Minulta pääsi tuskainen, käheä nauru. Olin kauheasti tyrmistynyt.
Cavor kumartui puoleeni ja piipittämällä kehoitti minua olemaan
varovainen.

Olin unohtanut, että kuun massa eli tiheys on kahdeksan kertaa ja
läpimitta neljä kertaa pienempi kuin maanpakolla, ja että minun
painoni kuussa on kuutta kertaa pienempi kuin maassa. Tämä tosiasia
se nyt kyllä mieleeni painui.

-- Emmepäs olekaan enää maaemosen talutusnuorassa, -- virkkoi hän.

Verkalleen ponnistellen pääsin kallion huipulle ja liikuttuani niin
varovasti kuin mikä luuvalon vaivaama potilas, seisoin vihdoin hänen
vieressään auringon hohteessa. Pallo oli 30 jalan päässä tuolla
takanamme, yhä pienenevällä lumikinoksella.

Niin kauas kuin silmä kantoi yli tuon suunnattoman kiviröykkiön,
josta kraaterin pohja oli muodostunut, kaikkialla oli sama piikkinen
tiheikkö henkiin heräjämässä, siellä täällä vaihteena täyteläisiä
kaktusmaisia kasveja ja vaalean- ja tulipunaisia lehtisammalelta,
jotka kasvoivat niin nopeasti, että näyttivät hiiviskelevän kivien
yli. Koko kraaterin alue esiintyi silloin yhtenäisenä sydänmaana ihan
tuota ympäröivää kallioseinää myöten.

Tämä kallioseinä oli nähtävästi aivan paljas; kasvullisuus ulottui
ainoastaan sen juurelle asti. Pylväineen, penkereineen, palttoineen
se ei meissä kovinkaan suurta huomiota silloin herättänyt. Se oli
joka puolella monen mailin päässä meistä, ja me seisoimme mielestämme
melkein kraaterin keskipisteessä. Tuota ympäröivää kallioseinää me
siitä katselimme jonkunlaisen utuharson läpi, jota tuuli huljutti,
sillä nyt oli noussut tuulikin, nopea, mutta heikko tuuli, joka
kyllä hyvinkin kylmältä tuntui, mutta ei vaikuttanut sanottavaa
painoa. Se näkyi puhaltavan kraaterin ympäri, usmaisesta pimeydestä
päivänpuoleisen seinämän juurella valaistua laitaa kohti. Vaikea oli
katsoa tähän itäiseen usmaan; täytyi sirristää ja kädellä suojustaa
silmiä, sillä niin hillittömän räikeä oli liikkumattoman auringon
valo.

-- Tyhjä näkyy olevan, -- sanoi Cavor, -- autio ja tyhjä.

Minä katsahdin jälleen ympärilleni, yhä vieläkin toivoen saavani
nähdä edes merkinkään jostain ihmisolennosta, jotain katonharjaa,
taloa, työkalua, mutta ylt'ympärillä oli vain pelkkiä röyhyisiä
kiviä röykkiöinä ja harjanteina, törröttävää tiheikköä ja pöhöisiä
kaktuksia, jotka paisumistaan paisuilivat. -- Kaikki tuo näkyi
tekevän kerrassaan tyhjäksi moiset toiveet.

-- Nuo kasvit näyttävät olevan täällä vain omaa itseänsä varten, --
virkoin minä. -- Ei jälkeäkään mistään muusta elävästä luomasta.

-- Ei hyönteistä... ei lintua... ei mitään! Ei ainoatakaan jälkeä,
ei merkin pahaistakaan eläinkunnasta... Ja jos olisi, niin mitäpä ne
täällä pitkän yön aikana tekisivätkään?... Ei, ei täällä ole muuta
kuin nuo kasvit vaan.

Minä varjostin silmiäni kädellä.

-- Tämähän on tuommoista unen maisemaa. Nämä kasvithan ovat vielä
vähemmin maan kasvien kaltaisia kuin mitä mielessänsä kuvailee
löytävänsä kallioitten välissä merenpohjalla. Katsokaas tuota!
Luulisi sisiliskoksi, joka on muuttunut kasviksi. Ja tämä kirkkaus ja
hohde!

-- Aamun viileyttä vasta, -- sanoi Cavor.

Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.

-- Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, -- virkkoi hän. -- Ja yksi
seikka se sittenkin viittaa siihen...

Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen
miettivää pörinäänsä.

Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen,
vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä.
Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.

Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin
pistäneen häntä.

Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä
ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä
röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa
fuksinia.

-- Katsokaas! -- huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.

Mutta -- Cavor oli kadonnut!

Minä tyrmistyin ensin. Astuin sitten nopean askeleen, nähdäkseni
kalliolaidan yli. Mutta tuota ystäväni katoamista kummastellessani,
olin taaskin unohtanut, että nyt ollaan kuussa. Tuo polkaisu
tantereesen, astumaan lähtiessäni, olisi maan päällä vienyt minut
metrin eteenpäin, mutta kuussa se kiidätti minut kuudetta, ainakin
lähes viisi metriä kallionlaidasta. Tässä silmänräpäyksessä tuntui,
kuin painajaisen ahdistaessa: on putoavinaan yhä syvemmälle. Maan
päällä putoaa ensimmäisessä sekunnissa 16 jalkaa, täällä sen sijaan
kaksi ja vain kuudennella osalla omasta painostaan. Minä putosin tai
paremmin sanoen vaivuin 9-10 metriä. Ja siihen tuntui menevän koko
pitkä aika, viisi kuusi sekuntia, minun harkintani mukaan. Siinä
sitä sitten leijuin halki ilman ja putosin kuin höyhen polviani
myöten lumikinokseen, vaaleanharmaan halkeaman pohjalle eräässä
valkojuovaisessa kalliossa.

-- Cavor! -- huusin minä, ympärilleni vilkuen.

Mutta Cavoria ei näkynyt.

-- Cavor! -- huusin minä kovemmin, niin että kalliot kajahtivat.

Käännyin rajusti kallioihin päin ja kiipesin niitten harjalle.

-- Cavor! -- huutelin minä, ja ääneni kuului kuin kadonneen karitsan
ääni.

Ei näkynyt palloakaan... Tuskallinen yksinäisyyden tunne valtasi
minut hetkiseksi kokonaan.

Mutta jopa näin hänet. Hän viittaili naurusuin, vetääkseen minun
huomiotani puoleensa. Hän seisoi parin kolmenkymmenen askeleen päässä
minusta paljaalla kallionlohkareella. Hänen ääntänsä en kuullut,
mutta käden huitominen se sanoi: "hypätkää!" Minua epäilytti, sillä
hirmuinenhan oli välimatka. Mutta, arvelin sitten, tottahan minussa
on miestä hyppäämään pitemmälle kuin Cavor.

Astuin askeleen taaksepäin, kyyristyin ja hyppäsin kaikesta
voimastani. Tuntui kuin olisin ponnahtanut suoraan ylös ilmaan,
tuntui kuin sille tielle jäisinkin...

Hirvitti ja miellytti samalla kertaa. Rajua se oli tuommoinen lento,
niinkuin olisin ollut painajaisen kourissa. Huomasin harpanneeni
liian pitkälle. Minä lensin suoraan Cavorin pään ylitse ja näin
piikkisen tiheikön, joka eräästä notkosta törrötti ylös, valmiina
vastaan-ottamaan minut. Minulta pääsi hätähuuto. Levitin käteni ja
oikasin jalkani.

Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan,
levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille
haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen
ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja
hengästyneenä purskahdin nauruun.

Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen
pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.

-- Kuinka? -- yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi.
Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.

-- Varovasti täällä liikkua pitää, -- sanoi hän. -- Ei tämä kuu
ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä
vaikka mäsäksi.

Hän auttoi minut pystyyn.

-- Olettepa ponnistellut ihan liikoja, -- virkkoi hän, kädellään
puistellen kellervää tomua vaatteistani.

Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua
minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa
minun kovaonnisesta kohtalostani.

-- Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat
jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella,
jahka olette päässyt hengästymisestänne.

Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin
kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi
sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee
polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.

Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi,
kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me
kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria
niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa
vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa,
minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin
päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita
piikkejä.

-- Ajatelkaa, että se on tuossa noin, -- puhui Cavor, kasvoillaan
tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän
jalan päässä minusta.

Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa -- sen myönnän
-- jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria
jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.

-- Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, --
virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi
olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni
kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.

Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen
ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa
vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta
mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi,
ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa,
korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka
paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti
kuin maankin päällä.

Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat
yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen,
joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia,
vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä
kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me
olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet
niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.

Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi
oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa,
mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman,
jossa -- siitä olen varma -- oli paljoa suurempi määrä happea kuin
maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme
olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä
kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että
kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä
Tuntemattoman kasvojen edessä.

Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme
lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä,
ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.

-- Mainiota! -- huusimme toisillemme. -- Mainiota!

Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää
lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken
aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä
minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki,
törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret
kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona
sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta
perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.

Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja
istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja
kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja
koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme
nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain
"hämmästyttävistä tuntemuksista".

Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään
niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen
kysymys, asian-olojen herättämä.

-- Asiasta toiseen! -- virkoin minä. -- Missähän se meidän pallomme
oikeastaan lienee?

Cavor katsahti minuun.

-- Hä?

Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.

-- Cavor! -- huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, -- missä on --
pallo?



X.

Eksyneitä ihmisiä kuussa.


Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän
nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi
meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena
hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden
puute.

-- Eiköhän... -- sanoi hän verkalleen, -- eiköhän se liene...
jossain... _tuolla_ päin? -- Epäröivänä hän teki tutisevalla
sormellaan kaaren. -- En ole varma.

Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.

-- Oli miten oli, -- virkkoi hän, katsoen minuun, -- ei se kaukana
saata olla.

Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä
huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä
tihenevään rikeikköön ympärillämme.

Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja
heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia
lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa,
etelässä, idässä ja lännessä -- kaikkialla levittelihe outojen
muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten
toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän
kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän
kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt
olimme joutuneet.

-- Luulenpa sittenkin, -- sanoi hän, äkkiä viitaten, -- että pallo on
tuolla.

-- Ei, -- arvelin minä. -- Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas,
tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä,
paljoa idempänä. Tuolla noin!

-- Minun mielestäni, -- sanoi Cavor, -- aurinko oli koko ajan
oikealla.

-- Ja minusta taas, -- virkoin minä, -- varjo kulki joka hyppäyksellä
minun edessäni.

Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän
mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt
läpipääsemättömiksi.

-- Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!

-- Pallo meidän löytää pitää, -- sanoi Cavor, -- se on selvä se, ja
pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi
painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja... minun on nälkä.

Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.
Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.

-- Niin, -- sanoin minä painavasti, -- nälkä minunkin on.

Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää
pallo, -- lausui hän.

Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia
kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli
muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon
mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja
nälkä yltyvät liian ankariksi.

-- Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, --
sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. -- Täytyy vaan lähteä
samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.

-- Mikäpäs tässä muu auttaa! -- vastasin minä, tuntematta kovinkaan
suurta halua moiseen pyydystykseen. --

Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti
riittänyt.

-- Sepä se, -- virkkoi Cavor. -- Mutta pallo se oli kuin olikin
luminietoksessa.

Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän
tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan.
Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia
pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa
muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan
hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä
raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä
keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa
muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta,
tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.

Bum... Bum... Bum... Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui
kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua
vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla
mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää
meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme.
Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän
mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan
uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.

Bum... Bum... Bum...

Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi
asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea
semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja
nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa
sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain
pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa... ne
ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti...
taivas yhä pimeä ja tyhjä... vitkasteleva aurinko se paahtamistaan
paahtaa... Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus
varoituksena, uhkana.

Bum... Bum... Bum...

Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.

-- Kelloko?

-- Siltä kuuluu.

-- Mikähän se on?

-- Mikä lieneekään!

-- Lukekaa lyönnit, -- kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä
kumu vaikeni samassa.

Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi
hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä
oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin
kuullut mitään kumua?

Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui
kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.

-- Pysytään yhdessä, -- sopotti hän, -- ja käydään etsimään palloa.
Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.

-- Minne käsin tästä lähdetään?

Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että
ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät
nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä,
vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista
kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia
asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?

Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi
tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi
suuria metalliportteja heitetty kumoon!

Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.
Cavor puikahti minun luokseni.

-- En käsitä ensinkään! -- kuiskasi hän ihan korvani juuressa,
epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä
osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.

-- Piiloon! Siltä varalta, että...

Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä
huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä
tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata
taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.

-- Meidän täytyy ryömiä, -- kuiskasi Cavor.

Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien,
päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja
surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme
pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos
välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä
pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.

-- Maan alta, -- sopautti hän. -- Tuolta noin.

-- Sieltähän ne saattavat tulla esille.

-- Meidän täytyy löytää pallo!

-- Niin täytyy, -- myönsin minä. -- Mutta miten?

-- Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.

-- Mutta ellei päästä?

-- Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.

-- Pysytään yhdessä, -- virkoin minä.

Hän mietti hetkisen.

-- Minnepäin mennään?

-- Lähdetään onnen kaupalla.

Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti
ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä,
ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta
kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo,
josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli
kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia,
selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin
olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä.
Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle
paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä
olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa
meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut,
niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se
oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat
jotain oloperäistä.

Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella
äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla
äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa
innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen
alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi
sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee
esille uusia heleänvärisiä muotoja... Solut näissä kasveissa
olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä
lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa
myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä
taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi
muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat
muodolleen ja rakenteelleen omituisia... Omituista oli kaikki,
ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi
liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri
hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi... puk... puk...
puk...

Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta,
kilinää ja konemaista pauketta... Ja nyt äkkiä... suurten eläinten
mylvinää.



XI.

Kuunvasikkain laitumilla.


Ja niin me kaksi poloista maan asukasta nyt eksyneinä hiiviskelimme
näissä hurjaa vauhtia kasvavissa tiheiköissä, säikähdellen ääniä,
joita korvissamme kajahteli. Kauan kesti mielestämme, ennenkuin
saimme nähdä yhdenkään seleniitan (kuun asukkaan) tai kuunvasikan,
vaikka viimeksi-mainittujen ammunta ja mylvinä tuli yhä lähemmäs
meitä. Me ryömimme kiviröykkiöiden välitse, luminietosten poikki,
sienikasvien yli, jotka ensi kosketuksesta hajosivat kuin kuplat,
levittäen kosteata höyryä ympärilleen. Välisti oli tanner ihan
täynnään ukontuhnioita kuni katu kivillä laskettu; vuoroin taas
täytyi kontata loppumattomain pensastojen läpi. Ja yhä toivottovammin
silmin me tähystelimme kadonnutta palloa. Kuunvasikkain ääni oli
välisti umpeata, leveätä yminää, joka joskus yltyi kauheaksi,
vihaiseksi ammunnaksi ja lauhtui sitten katkonnaiseksi mörinäksi,
ikäänkuin nuo näkymättömät elukat olisivat koettaneet syödä ja ammua
samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran näimme ne vain ohimennen, vilaukselta, mutta näky
oli silti epämiellyttävä, koskapa oli niin vaillinainen. Cavor ryömi
silloin edellä ja huomasi ensimmäisenä niitten läheisyyden. Hän
pysähtyi tyrmistyneenä ja antoi minulle merkin olla asemillani.

Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä
kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä
ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta
takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten
latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin
asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse
kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta
vasten.

Minun on nyt tietysti vaikea sanoa, minkä verran minä sillä
kertaa näin, koskapa silloinen vaikutelma täydentyi myöhemmistä
havainnoista. Kaikista ensiksi huomasin tuon elukan olevan kooltaan
suunnattoman suuren: ruumiin ympärys oli noin 80 ja pituus kukaties
200:kin jalkaa. Sen kyljet ne paisuivat ja kutistuivat raskaasta
hengityksestä. Tuo jättiläismäinen, veltto ruumis loikoi maassa;
ryppyinen nahka oli valkoinen, mustissa täplissä seljän puolella.
Jalkoja emme erottaneet ensinkään. Luulenpa silloin nähneemme
ainakin profilissa melkein aivottoman pään, rasvapoimuisen niskan,
kuolaisen ja hurmivan suuren suun, pienet sieraimet ja lujaan
kiinnipuristetut silmät. (Kuunvasikat ne pitävät aina silmänsä kiinni
päivänpaisteessa.) Vilaukselta näimme myös laajan, punaisen kidan,
kun se avasi suunsa ammumaan ja mylvimään, ja tunsimme huounnan
tuosta kidasta. Ja senjälkeen tuo hirviö huojahti kuin mikä laiva,
liikahti eteenpäin, koko nahan lyödessä paksuja poimuja, vierähti
jälleen ja siirtyi siten ohitsemme, kallistellen puoleen ja toiseen.
Se mursi jäljillensä leveän polun pensastoon ja katosi pian silmistä
tuonne toisiinsa punoutuneiden kasvien taakse. Toinen tuli näkyviin
hiukan kauempana ja sitten vielä yksi, jonka jälkeen vilaukselta
huomasimme erään seleniitan, joka näytti kaitsevan näitä eläviä
lihavarastoja. Hänet huomattuani, minä tartuin suonenvetoisesti
Cavorin käsivarteen, ja niin siinä nyt kykittiin liikahtamatta,
kurkistellen ja pilkistellen kauan aikaa vielä senkin jälkeen kuin
hän jo kokonaan oli kadonnut meidän näköpiiristämme.

Kuunvasikkoihin verrattuna tuo seleniita näytti mitättömältä
muurahaiselta vain: tuskin oli mies viittäkään jalkaa pitkä. Yllään
oli hänellä puku jostain nahkamaisesta aineesta, niin ettei mitään
osaa hänen ruumiinsa rungosta näkynyt. Siitä meillä niinmuodoin ei
ollut aavistustakaan. Senpä vuoksi hän esiintyi tanakkana, karvaisena
olentona, joka paljon muistutti monimutkaista koppakuoriaista.
Hänen päänsä muoto oli kokonaan piilossa suunnattoman suuren,
piikeillä varustetun kypärän alla. -- Myöhemmin saimme tietää
hänen käyttävän näitä piikkejä vastahakoisten kuunvasikkain
kurittamiseen. -- Himmeät, kovasti sivuille vedetyt silmälasit
loivat noihin jonkinmoisella metallisella laitteella varustettuihin
kasvoihin jotain linnun-omaista. Käsivarret eivät pistäneet näkyviin
päällysverhon alta. Lyhyet jalat olivat lämpöisissä kääreissä, mutta
näyttivät meidän maallisiin silmiimme suhdattoman heikoilta. Reidet
olivat peräti lyhyet, sääret sangen pitkät, jalkaterät pienet.

Raskaalta näyttävästä puvustaan huolimatta, hän astui -- maalliselta
kannalta katsoen -- sangen pitkin askelin, heilutellen käsivartta,
joka joka liikaukselta antoi helähtävän äänen. Hänen astuntansa
siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kulki ohitsemme, osoitti hänen
kiirehtivän ja olevan vihoissaan, ja heti hänen kadottuaan näkyvistä
me kuulimmekin erään kuunvasikan ammunnan äkkiä muuttuvan lyhyeksi,
kimakaksi vingahtelemiseksi. Sitä seurasi ryske, joka tiesi nopeampaa
liikuntoa. Ammunta hiljeni vähitellen ja lakkasi viimein kokonaan.
Elukat olivat arvatenkin päässeet sellaisille laitumille kuin paimen
oli tahtonut.

Me kuuntelemaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut mitään. Mutta kotvanen
kului vieläkin, ennenkuin uskalsimme jälleen lähteä ryömien etsimään
kadonnutta palloa.

Seuraavalla kertaa näimme näitä kuunvasikoita vähän matkan päässä
meistä eräässä röyhyisessä kivikossa. Senpuoleiset rinteet olivat
hiukan loivemmat ja täynnään vehreitä, täplikkäitä ja untuvapintaisia
kasveja suurissa tilleissä ryhmissä. Siellä niillä mieluinen
laidunmaa. Olimme juuri päässeet ruoiston laitaan ja pysähdyimme
nyt siihen katselemaan niitä ja tähystelemään, näkyisikö toista
seleniitaa. Elukat loikoivat rehunsa ääressä jättiläismäisinä
vetelyksinä, suunnattoman suurina, lihavina möhkäleinä, purra
rouskuttaen ankaran ahnaasti. Ne näyttivät hirviöiltä, joissa on
pelkkää rasvaa, niin kömpelöiltä ja raskailta, että Smithfieldin
härkä olisi niitten rinnalla esiintynyt oikeana notkeuden
juurikuvana. Leuat liikkuivat yhtämittaa, pureskellen, maiskuttaen,
silmät olivat kiinni -- siinä kuva eläimellistä nautintoa, joka
meidän tyhjiin vatsoihin teki merkillisesti kiihottavan vaikutuksen.

-- Sikoja! -- virkkoi Cavor tavattoman kiihkeästi. -- Inhottavia
sikoja! -- toisti hän ja, luotuaan sinne vihaisen, kateellisen
silmäyksen, läksi jatkamaan konttaamistansa. Minä seisoin vielä
jonkun aikaa paikoillani, kunnes ennätin huomata, että nuo täplikkäät
kasvit ovat kerrassaan sopimattomia ihmisen ravinnoksi ja läksin
hänen peräänsä, pureskellen pientä kasvimurusta hampaissani.

Pian me taaskin pysähdyimme, nähtyämme lähellä toisen seleniitan.
Tällä kertaa oli meillä tilaisuus katsella häntä tarkemmin. Nyt
huomasimme, että seleniitan yllä oli todellakin puku eikä mikään
kuoriverho. Hän oli samallainen kuin äskenkin näkemämme, se vaan
erotusta, että tämän niskasta pisti esiin jokin täytetyn vaatetukon
näköinen esine. Hän seisoi kallion kielekkeellä, käännellen päätään
puoleen ja toiseen, niinkuin mitä tarkastellen kraateriin päin. Me
olimme aivan asemillamme, peljäten herättävämme hänen huomionsa.
Hetken kuluttua hän kääntyi ympärinsä ja katosi näkyvistä.

Kohdattiin sitten toinenkin lauma kuunvasikoita: ne ammuivat erään
notkon pohjalta. Senjälkeen astuttiin erään paikan poikki, johon
kuului ääniä, koneen mahtavia kumauksia. Tuntui kuin tuolla jalkain
alla olisi suunnaton konepaja. Ja näitten kolausten yhä kajahdellessa
me saavuimme erään laajan ja aivan tasaisen aukion laidalle. Se
näytti olevan noin sata metriä läpimitassa. Lukematta muutamia
lehtisammalelta äärillä, oli aukio aivan paljas; kellertävä tomu
näytti peittävän sen pintaa. Emme uskaltaneet astua tämän tasangon
poikki, mutta koska siinä oli helpompi liikkua kuin tiheikössä, niin
laskeusimme siihen ja aloimme juosta pitkin sen laitaa.

Alhaalta päin tuleva kolina taukosi hetkiseksi, ja kaikki oli jälleen
hiljaa, lukuun-ottamatta yhä korkeammalle kohoavien kasvien pitämää
heikkoa ääntä. Mutta sitten rupesi äkkiä kuulumaan pauhu, kovempi ja
ankarampi ja lähempänä kuin mikään tähän saakka havaitsemamme melu.
Se tuli ilmeisesti alhaalta. Vaistomaisesti me kyyristyimme niin alas
kuin mahdollista, valmiina puikahtamaan sivulla olevaan tiheikköön.
Jok'ainoa kolaus ja paukaus tuntui tärähtävän ruumiissamme. Yhä
kovemmiksi kävivät nämä iskut ja kumaukset, yhä tuntuvammiksi
täräykset ruumiissa, kunnes koko kuun maailma oli yhtenä hytkähtelynä
ja värinänä.

-- Piiloon! -- kuiskasi Cavor, ja minä käännyin pensastoon päin.

Samassa kajahti pamaus, niinkuin tykki olisi lauaistu, ja sitten
tapahtui jotain, mikä minua vieläkin unessa joskus ahdistaa. Olin
kääntynyt Cavoriin, ja ojentanut käteni eteenpäin. Mutta se kohtasi
tyhjää; se vajosi pohjattomaan aukkoon!

Rintani sattui johonkin kovaan ja poskeni huomasin painuneen jonkun
mittaamattoman kuilun laitaa vasten, kuilun, joka äkkiä oli allani
auennut, ja käteni tavoittelevan tyhjää. Koko tuo pyöreä, tasainen
tanner ei ollut muuta kuin jättiläismäinen kansi, joka nyt liukui
kattamansa aukon suulta varta vasten valmistettuun uurteesen.

Ellei Cavoria olisi ollut, olisin minä kaiketikin jäänyt olemaan
pitkin pituuttani tällä laidalla, katsellen alas tuonne suunnattomaan
kuiluun, kunnes uurteen laita vihdoin olisi syössyt minut syvyyksiin.
Mutta Cavor ei ollut saanut sellaista sysäystä, joka minut oli
huumannut. Hän oli jäänyt hiukan syrjään kannen laidasta ja,
huomattuansa minua uhkaavan vaaran, siepannut minua jaloista ja
vetänyt syrjään. Minä asetuin istuvilleni ja konttasin sitten nelin
ryömin jonkun matkan päähän reunasta, kavahdin pystyyn ja juoksin
hänen luokseen tuota tärisevää metallikantta myöten. Se näkyi
aukenevan yhä kasvavalla nopeudella. Pensaat edessäni siirtyivät
syrjään minun juostessani.

Enkäpä liian aikaisin joutunutkaan. Cavorin selkä katosi piikkiseen
pensastoon, ja minun kiivetessäni hänen peräänsä, tuo suunnaton
venttili paukahti uurteesensa. Hetken aikaa sitten seisottiin
läähättäen, uskaltamatta lähestyä aukkoa.

Mutta sitten läksimme varoen ja askel askelelta sitä kohti ja kävimme
sellaiseen asemaan, josta saattoi katsella alas. Pensaat meidän
ympärillämme huojuivat ja taittuivat, sillä kova tuuli alkoi puhaltaa
alas kaivokseen. Ensi alussa emme erottaneet muuta kuin sileät,
pystysuorat seinät, jotka laskivat alas tuonne läpikuultamattomaan
pimeyteen. Vähitellen alkoi sieltä näkyä koko joukko sangen heikkoja,
sinne tänne liikkuvia valontuikkeita.

Ensi alussa tuo salaperäinen kuilu veti kaiken huomiomme puoleensa
niin, että kokonaan unohdimme pallon. Kun sitten silmät olivat
tottuneet pimeään, alkoi pohjalta noitten nuppineulanpään kaltaisten
valojen välitse vilahdella pieniä, hämäräisiä olentoja...
Hämmästyneinä ja silmiämmekään uskomatta me tuijotimme alas, ja niin
olimme tuosta kaikesta ymmällä, ettemme osanneet sanaakaan sanoa.
Emme erottaneet mitään sellaista, jonka avulla olisi päässyt selville
noista liikkuvista olennoista tuolla.

-- Mitähän, -- kyselin minä, -- mitähän tuo mahtaa olla?

-- Koneisto se on!... Öiseen aikaan he kaiketi elävät näissä luolissa
ja päivällä tulevat ylös.

-- Cavor! -- virkoin minä. -- Jokohan?... _Tuo_ tuolla... näytti
ihmiseltä.

-- Ei _tuo_ mikään ihminen ollut.

-- Tässä ei auta uhmailla.

-- Ei auta ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.

-- Ei saa ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.

Murahtaen myöntävästi, hän nousi ylös, lähteäksensä liikkeelle,
tähysteli hetkisen ympärilleen, huokasi sitten ja viittasi minne
lähteä. Me puikelsimme pensastoon. Kotvan aikaa kontattiin
reippaasti, mutta sitten alkoi vauhti vähenemistään vähetä. Äkkiä
rupesi himmeänpunaisia valonleimuja hulmuamaan, ja samassa kuului
ympärillämme kovaa töminää ja huutoa. Me lyyhistyimme toisiimme.
Äänet kuuluivat kauan aikaa puolelta ja toiselta aivan lähellä
meitä. Mutta silloin emme nähneet mitään. Minä yritin kuiskaista
Cavorin korvaan, että tuskin tässä enää kovinkaan kauan jaksan astua
syömättä, mutta kulkkuni oli käynyt kovin kuivaksi kuiskuttelemisesta.

-- Cavor, -- sanoin minä, -- minun täytyy saada ruokaa.

Hän loi minuun säikähtäneen katseen.

-- Nyt pitää kestää, -- sanoi hän.

-- Mutta minun _täytyy_ saada, -- virkoin minä. -- Katsokaas näitä
huulia!

-- Janottanut tässä on minuakin jonkun aikaa.

-- Jospa olisi edes hiukan lunta jäljellä!

-- Se on tiessään. Me kiidämme nyt yhden asteen nopeudella minutissa
napaseuduista kuumaan ilman-alaan...

Minä pureskelin kynsiäni.

-- Pallo! -- lausui hän. -- Siinä meille ainoa tuki ja turva.

Voimia ponnistaen lähdettiin jälleen konttaamaan. Minun mieleni
se myötäänsä askaroitsi vain syötävissä aineissa ja vilvoittavain
kesäjuomain kihisevissä kuohuissa. Olutta varsinkin teki mieli.
Muistossani väikkyi se kuudentoista gallonin nassakka, joka
niin pulleana oli prameillut kellarissani siellä Lympnessä.
Muistelin kellarin viereistä ruokasäiliötä ja siinä semminkin
paistia ja munuaispasteijaa, murakkaa paistia ja täyteläisiä
pasteijia ja rasvaista kastiketta. -- Nälkä pani tuon tuostakin
haukottelemaan. Väliin osuttiin tasaisille paikoille, missä viljalti
kasvoi mehuisata, punaista maanhedelmää, suunnattoman suurissa
koralliriuttain kaltaisissa ryhmissä, niihin törmätessämme ne
särkyivät naksahdellen. Murtumakohdat vetivät huomioni puoleensa.
Tuo peiakkaan aine näytti rakenteeltaan semmoiselta, että teki
mieli iskeä siihen hampain kiinni. Ja hyvältäpä ne tuntuivat
lemahtelevankin.

Minä sieppasin palasen ja haistelin sitä.

-- Cavor! -- kuiskasin minä käheällä äänellä.

Hän katsahti minuun silmät pyöreinä päässä.

-- Älkää koskeko!

Minä pudotin sen maahan, ja niin kontattiin kotvanen edelleen näitten
vietteleväin lihakasojen kautta.

-- Cavor! -- kysäisin minä. -- _Miksei?_

-- Myrkkyä, -- kuulin hänen sanovan, mutta taakseen hän ei katsonut.

Ryömittyämme taas muutaman askelen, minä tein ratkaisevan päätöksen.

-- Minäpäs koetan, -- sanoin minä.

Hän teki epäävän liikkeen, mutta liian myöhään. Minulla oli jo suu
täynnä. Hän käpertyi kokoon, katsellessaan minua, kasvot vääntyneinä
outoon ilmeesen.

-- Hyvältä tää maistaa, -- virkoin minä.

-- Voi taivas! -- huudahti hän.

Hän katseli minun suuni liikkeitä. Hänen kasvojensa rypistys ilmaisi
vuoroin halua, vuoroin hylkimistä, mutta pianpa ruokahalu hänessäkin
pääsi voitolle, ja mies rupesi ahmimaan suun täydeltä. Hetken aikaa
emme muuta tehneet kuin söimme.

Tämä kasvi muistutti paljon maallisia sieniä; olihan vain löyhempää
ja kuumensi kulkkua nieltäessä. Ensi alussa tuntui hyvältä pelkkä
syömisen mekanillinen toiminta; sittemmin alkoi veri virrata
kuumempana suonissa, huulia ja sormenpäitä rupesi pistelemään, eikä
aikaakaan, niin alkoi mielessä heräillä uusia, keveitä, hajanaisia
ajatuksia.

-- Hyvältä maistuu, -- virkoin minä. -- Peiakkaan hyvältä. Täällä
sitä kelpais meidän liikaväestön olla ja elää! Tuon poloisen
liikaväestön! -- ja taas pistin suuhuni aimo palan.

Minusta tuntui niin merkillisen hauskalta, ajatellessani, että kuussa
on näin hyvää ravintoa. Sitä mukaa kuin nälkä katosi, sitä mukaa
mieleni täyttyi hassunkurisella hilpeydellä. Tähän-astinen pelko ja
tuskallinen olo oli kokonaan kadonnut. Minusta ei kuu enää ollutkaan
planetta, josta kaikin mokomin pitäisi päästä pois, vaan turvapaikka
inhimilliseltä puutteelta. Luulenpa, että minulta unohtuivat
seleniitat vasikoineen, kansineen, pauhuineen päivineen heti kuin
olin syönyt sientä.

Kolmanteen huomautukseeni "liikaväestöstä" Cavor vastasi kehaisemalla
hänkin kuuta. Tunsin kyllä päätäni viepottavan, mutta pidin sitä
ravinnon kiihotuksena pitkällisen paastoamisen jälkeen.

-- Erinomen... nomenomaista tää teidän tekemä... nemänne keksintö,
Cavor, -- puhelin minä. -- Peru... pota... peraatien jälkeen pararas
kaikesta.

-- Kuhu... huhuinka? Kuunko keks... seksintö paras potanoitten
jälkeen?

Minä vilkasin häneen ja säikähdin miehen käheätä ääntä ja sekavaa
puhetta. Silmänräpäyksessä sävähti mielessäni, että hän on
juovuksissa, kenties juuri sienistä. Ja sitten tulin ajatelleeksi,
että mies on ihan erehtynyt, luullessaan keksineensä kuun. Eihän
hän sitä keksinyt, saapui vaan sinne. Minä laskin käteni hänen
käsivarrelleen ja koetin selittää hänelle tätä asiaa, mutta se oli
liian hienoa hänen käsittää. Ja odottamattoman vaikeata minunkin oli
saada se lausutuksi. Tuokion ajan näytti siltä kuin hän ymmärtäisi
minua -- muistan silloin aatelleeni, lieneeköhän ne sienet tehneet
minun silmäni yhtä talmaisiksi kuin hänenkin -- ja rupesi tekemään
omasta puolestaankin huomautuksia.

-- Me ollaan -- julisti hän kesken juhlallisia nikotuksia, -- me
ollaan luonnon tulo-loksia siitä, mitä me syömme ja juomme.

Hän sanoi sen vielä toistamiseen, ja minä kun satuin olemaan
kerrankin taas oikein viisastelevalla tuulella, päätin ruveta
vastustamaan häntä. Poikkesin siinä kaiketi syrjään pääasiasta, mutta
Cavor ei sitä varmaankaan huomannut. Hän nousi seisaalleen niin
hyvin kuin osasi, nojaten kädellään minun päätäni vasten -- sangen
epäkohteliaasti kyllä -- ja tuijotti ympärilleen, hituistakaan enää
pelkäämättä kuun olentoja.

Minä koetin saada hänelle selväksi, että hänen mielipiteensä on
vaarallinen -- jostain syystä, jota en oikein itsekään ymmärtänyt
-- mutta tuo "vaarallinen" pyrki, kumma kyllä, takertumaan sanaan
"varomaton" ja lopulti siitä tuli "vahingollinen" tai jotain sinne
päin. Yritettyäni purkaa noita sanoja jälleen irti toisistaan, minä
palasin alkuperäiseen väitteeseni, pääasiallisesti kiintyen noihin
omituisiin, mutta samalla huomiota herättäviin korallikasveihin
tuossa kummallakin puolen. Minä tunsin, että nyt sitä pitää tehdä
tarkka erotus kuun ja perunain välillä, ettei niitä sekoitettaisi
toisiinsa, mutta häkellyin pitkän pitkään välilauseesen, jossa koetin
mieleen painaa, kuinka tärkeätä määritelmän tarkkuus todistelussa
on. Ponnistin kaikki voimani, ollakseni väliä pitämättä siitä, että
ruumiissani alkoi jo tuntua hiukan ilkeältä.

Jollain tavoin -- en enää muista, miten, -- jouduin jälleen entisiin
mietelmiini siirtokuntain perustamisesta.

-- Meidän pitää anekteerata tämä kuu, -- puhuin minä. -- Pois kaikki
vitkastelu ja vetelyys. Se on yksi osa "valkoisen miehen taakkaa".
Cavor!... Me ollaan -- nik! -- Me ollaan sart... se tahtoo sanoa
satraapeja. Mointa vantakultaa Caesarkaan ei ikinä unissaankaan
nähnyt. Kaikki salomanehdet siitä puhuu. Cavoresia. Bedfordesia.
Bedfordesia -- nik! -- Osakesumman takauksia vastaan... se tahtoo
sanoa rajattomalla takauksella. Käytännöllisesti...

Minä olin ilmeisesti juovuksissa.

Ryhdyin sitten selvittämään, kuinka äärettömän paljon siunausta
meidän tänne-tulomme on kuulle tuottava, ja sitä tehdessäni takerruin
todistelemaan, että Kolumbon maahantulosta, kokonaan katsottuna, oli
ollut paljon siunausta Amerikalle. Mutta alkuperäinen ajatus oli
minulta jo unohtunut, niin etten osannut muuta kuin hokea: "aivan
kuin Kombumbo."

Siitä ruveten en enää tarkoin muista, mitä kaikkea tuo ilkeä sieni
vaikutekaan. Himmeästi häämöittää mielessäni vain, kuinka me
julistimme, ettei tässä suinkaan aiota sietää kaikkien peiakkaan
hyönteisten ja sen semmoisten turilaitten tyhmyyksiä, ja ettei
miehisten miesten mitenkään sovi noin häpeällisellä tavalla lymyillä
tällä planetalla, joka ei ole kuin meidän maan ympäri pyörivä
kiertolainen. Ja sitten me keräsimme kokonaiset kantamukset sieniä --
heittoaseiksiko vai miksi, en tiedä, -- ja niin lähdettiin eteenpäin
selkeässä päivänvalossa, rahtuakaan välittämättä okapensaitten
pistoksista.

Heti senjälkeen me kaiketikin lienemme kohdanneet seleniitoja.
Kuusi henkeä heitä oli, ja astuivat peräkkäin erään kalliopaltan
poikki, pitäen peräti merkillistä ulinaa ja piipitystä. He näkyivät
huomanneen meidät yht'aikaa joka mies, pysähtyivät vaieten ja
seisoivat siinä nyt kuin mitkä elukat, kasvot meihin päin.

Minä selvisin silmänräpäykseksi.

-- Turilaat, -- jupisi Cavor, -- senkin turilaat! Ja nuoko luulevat,
että mies tässä vatsallaan ryömii, selkäpiillinen mies vatsallaan!

-- Vatsallaan, -- toisti hän, ikäänkuin yhä vieläkin märehtien mointa
ihmis-arvon alennusta.

Ja sitten hän äkkiä, raivoisasti kiljaisten, astui kolme pitkää
askelta ja hyppäsi heitä kohti. Mutta huonostipa tuon hyppäyksen
kävi: mies keikahti ilmassa pari kertaa, heilahti heidän ylitsensä
ja putosi ankaralla läiskäyksellä keskelle pulleita kaktuksia.
Millaiselta tämä hämmästyttävä ja minun mielestäni sangen arvoton
hyökkäys toisesta planetasta lienee näyttänyt seleniitain silmissä,
sitä en osaa suunnilleenkaan sanoa. Muistelen heidän kääntäneen
meille selkänsä ja juosseen tiehensä, mutta en ole siitä ihan
varma. Kaikki nämä viimeiset tapahtumat, ennenkuin kokonaan menetin
tajuntani, ovat säilyneet epämääräisinä ja himmeinä muistossani.
Sen vaan tiedän, että astuin askeleen Cavoria kohti, liukastuin ja
putosin päistikkaa kallioitten väliin. Siitäkin olen varma, että
äkkiä rupesin voimaan hyvin pahoin. Mielessäni häämöittää, että kova
ottelu siinä kävi, kunnes tunsin käteni kammitun metallisiin pitimiin.

Ensimmäinen selvä muistoni on se, että olimme vankeina, itsekään
tietämättä, kuinka syvällä kuun uumenissa oltanee. Pimeys vallitsi
ympärillämme, ja kummallisia, huumaavia ääniä kuului. Ruumis oli
meillä kummallakin täynnään naarmuja ja vammoja, ja päätä pakotti
ankarasti.



XII.

Seleniitan ulkomuoto.


Huomasin istuvani lyyhistyneenä pimeässä, ympärilläni pauhua ja
melua. En kyennyt pitkään aikaan käsittämään, missä olen, enkä
sitäkään, kuinka tähän pälkääsen oli jouduttu. Mieleeni johtui se
komero, johon minut välisti lapsena pistettiin, ja sitten pimeä ja
rauhaton sänkykamari, jossa olin kerran maannut sairaana. Mutta
tällaisia ääniä, kuin nyt tässä ympärilläni, en ollut koskaan
kuullut, ja sitä paitsi leyhähti ilmassa välisti hiukan tallilta.
Sitten minusta tuntui kuin oltaisiin parhaillaan pallon rakentamisen
puuhissa ja minä niissä hommissa pistäynyt Cavorin kellariin.
Senjälkeen tulin ajatelleeksi, että kaiketi sitä ollaan pallossa ja
leijaillaan halki avaruutten.

-- Cavor, -- virkoin minä, -- eiköhän saisi hiukan valoa?

Ei kuulunut vastausta.

-- Cavor! -- toistin minä.

Vastaukseksi kuului voivotusta.

-- Voi päätäni! -- kuulin hänen sanovan. -- Voi päätäni!

Minä yritin painaa kädelläni omaa otsaa, jota myöskin kivisti, mutta
säikähdin, huomattuani niitten olevan kytkettyinä toisiinsa. Nostin
ne suulleni, ja tunsin metallin kylmän, sileän pinnan. Kädet oli siis
kahleissa. Koetin levittää jalkojani, mutta havaitsin niittenkin
olevan kammitsassa ja vihdoin sain selville, että olen vyötäisistä
kiinnitetty maahan vielä paksummilla kahleilla.

Minä peljästyin enemmän kuin koskaan muulloin meidän kummallisten
seikkailujemme aikana. Tuokion verran en osannut muuta kuin ääneti
riuhtoa kahleitani.

-- Cavor! -- huusin minä kovaa. -- Miksikä minä olen kahleissa? Mistä
syystä te olette kahlinnut minut käsistä ja jaloista?

-- En minä ole teitä kahlinnut, -- vastasi hän. -- Seleniitat sen
tekivät.

Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten
alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa,
jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun
kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin
kasvullisuus... Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti
haeskellessamme palloa... Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen
kuilun päältä!

Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän
olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin
ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.

-- Cavor!

-- Ja-ha.

-- Missä ollaan?

-- Mistäs minä tiedän?

-- Ollaanko hengissä enää?

-- Mitä hullutuksia?

-- Me olemme siis heidän vallassaan.

Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä
vaikuttavan hänessä ärtymystä.

-- Mitäs te aiotte tehdä?

-- Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?

-- Vai niin vainen? -- virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin
huumaustilastani.

-- Hyväinen aika! -- huudahdin minä. -- Heittäkää jo tuo pörinä!

Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka
muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä
käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa,
sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän
ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut
muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen
takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja
ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt
ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me
kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin
olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni,
joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa
lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin
riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.

-- Näettekö? -- kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.

-- Mitäs se on?

-- En tiedä.

Rupesimme tarkastelemaan.

Tuo pieni valojuova leveni ja kalpeni, näyttäen valkoiseksi
kalkittuun seinään paistavalta sinertävältä valolta. Sen ääriviivat
lakkasivat olemasta yhdensuuntaisia, muodostaen alaspäin hammasmaisen
laidan. Käännyttyäni Cavoriin päin, huomauttaakseni hänelle tuota
seikkaa, hämmästyin kovin, nähdessäni hänen toisen korvansa olevan
kirkkaassa valossa, -- muu osa ruumista oli yhä edelleen varjossa.
Minä käännyin, mikäli kahleet myöten-antoivat.

-- Cavor, -- sanoin minä, -- se tulee takaapäin.

Korva katosi, ja sen sijaan tuli silmä.

Aukko, josta valo oli päässyt, laajeni äkkiä ja ilmeni oven
aukkona. Sen sisäpuolelta loisti sinervä valo, ja kynnyksellä näkyi
karkeapiirteinen olento.

Me koetimme kaikin voimin päästä kääntymään sitä kohti, mutta kun
yritykset eivät onnistuneet, niin istuimme asemillamme, katsellen
olan yli aukkoon päin minkä suinkin saatoimme. Ensi hätään olin
näkevinäni jonkun kömpelömuotoisen nelijalkaisen, joka seisoo pää
nuokallaan. Sitten huomasin, että siinä kuvastuukin seleniitan laiha
ja lyyhistynyt ruumis, sääret pienet ja tavattoman hoikat, väärät,
pää painuneena hartiain väliin. Hänellä ei ollut kypärää päässä eikä
sitä ruumiinverhoa yllä, jota he ulkopuolella liikkuessaan kantavat.

Meidän silmissämme hän esiintyi pelkkänä tyhjänä, mustana haamuna,
mutta mielikuvituksemme meissä se vaistomaisestikin liitti tuohon
varsin ihmismäiseen muotoon kasvotkin. Minä ainakin otaksuin heti
paikalla, että hän oli kyttyräselkäinen, otsa korkea ja kasvot
pitkullaiset.

Hän astui kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi. Hänen liikuntansa
näytti olleen aivan äänetöntä. Sitten hän kulki taas eteenpäin,
linnun tapaan: toinen jalka suorana toisen eteen. Hän siirtyi aukosta
tulevan valojuovan ulkopuolelle ja katosi kokonaan varjoon.

Tuokion aikaa silmäni hakivat häntä väärästä paikasta, kunnes näin
hänen seisovan täydessä valossa edessämme. Mutta noita inhimillisiä
piirteitä, joita olin kuvitellut, ei ollut ensinkään!

Ja olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennaltakin. Ensi hetkeen
minä hätkähdin sanomattomasti. Näytti siltä kuin ei tuossa edessäni
olisikaan kasvoja, vaan naamari, peljätin, muodoton kummitus, joka
nyt oli paljastettava, oikeaan asuunsa avattava. Nenää ei ollut;
tympeät, pulleat silmät olivat sivuilla -- äsken olin luullut niitä
korviksi. Korvia ei ollut... Olen koettanut piirustaa paperille
tuommoista päätä, mutta en ole osannut. Suu oli vetäynyt alaspäin,
niinkuin ihmisellä, joka oudostellen katsoa tuijottelee...

Kaula oli kolmiosainen, melkein niinkuin kravun jalka. Raajain
niveliä en voinut nähdä, ne kun oli kiedottu kääreisin, -- siinä sen
ainoa puku.

Sennäköinen olento se nyt katseli meitä tuossa!

Minun ajatukseni askaroitsi tällä haavaa yksinomaa tässä
kysymyksessä: kuinka moinen luoma on lainkaan mahdollinen? Hän oli
kaiketi peljästynyt hänkin, kenties vielä suuremmasta syystä kuin
me. Mutta eihän se sen syötävä näyttänyt sitä. Me ainakin tiesimme,
millä tavoin tämä yhtymys näin kokonaan erillaisten olentojen välillä
oli syntynyt. Aatelkaahan, miltä tuntuisi kunnon lontoolaisesta,
esimerkiksi, jos hän Hyde Parkissa äkkiä näkisi lampaitten joukossa
hyppimässä pari elävää, ihmisen kokoista olentoa, aivan toisenlaista
kuin kaikki muut eläimet maan päällä! Siltä lienee tuostakin tuntunut.

Entäs me! Kammitsassa kädet ja jalat, väsyneinä, likaisina,
parransänki kahta tuumaa pitkä, kasvot mustelmissa ja verinaarmuissa.
Kuvailkaa mielessänne Cavor: poloisella polvihousut jalassa,
useammasta kohden pensaan piikeissä repeyneet, yllään Jaeger-paita
ja päässä vanha krikettilakki, karkea tukka pörrössä, takkulat
kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä sinervässä valossa hänen
kasvonsa eivät näyttäneet punakoilta, vaan peräti tummilta ja huulet,
niinkuin hyytynyt veri minun käsissänikin, mustilta. Minä olin, jos
mahdollista, vielä surkeamman näköinen kuin hän, minä kun olin pudota
jysähtänyt keskelle keltaisia sammalia. Nutut oli meillä päästetty
napeista auki, kengät riisuttu ja pantu jalkojemme juureen. Ja niin
me siinä istuimme seljin tuohon omituiseen sinertävään valoon,
tähystellen: milloinka vain ilmestyneekään sieltä joku hirviö,
jommoisen Dürer olisi ollut omiansa tässä keksimään.

Cavor katkaisi äänettömyyden. Hän koetti puhua, tunsi äänensä
käheäksi ja karisti kulkkuansa. Ulkoa kuului samassa hirmuinen
mölinä, niinkuin kuunvasikan hätähuuto. Se päättyi kovaan
parahdukseen, ja sitten oli kaikki taas hiljaa.

Seleniita pyörähti äkkiä ja puikahti varjoon. Tuokion aikaa hän
seisoi ovessa, seljin valoon, ja veti sitten oven kiinni. Ja nyt sitä
taas oltiin samassa humuavassa pimeydessä, jossa olimme heränneetkin.



XIII.

Mr. Cavorin arveluita.


Hetken aikaa olimme ääneti kumpikin. Koota yhteen kaikki, mitä olimme
saaneet kokea, -- se tuntui käyvän yli minun henkisten voimieni.

-- Nyt ollaan heidän vallassaan, -- virkoin minä vihdoin.

-- Sen ne sienet teki.

-- Niin, mutta ellen minä olisi niitä maistanut, niin nälkäänhän sitä
olisi kuoltu.

-- Pallo olisi löydetty.

Tuommoinen itsepäinen jankutus vei minulta maltin kerrassaan; minä
kirosin itsekseni. Jonkun aikaa me vihasimme toisiamme kaikessa
hiljaisuudessa. Minä rummuttelin sormillani lattiaa polvieni välissä
ja kalistelin kahleitani. Äkkiä minun tuli taas pakko puhua.

-- Oli miten oli... Mitäs te kaikesta tästä luulette? -- kysäisin
minä säveästi.

-- Järkeviä olentoja ne ovat... Ne pystyvät tekemään yhtä ja toista.
Nuo valotkin, jotka näimme...

Hän pysähtyi. Ei näkynyt olevan sen selvemmällä hänkään. Ja sen
huomasi, kun hän taas rupesi puhumaan.

-- Enemmän ihmismäisiä ne ovat kuin olimme oikeutetut luulemaankaan.
Arvelenpa...

-- Arvelenpa joka tapauksessa, että järjellisillä olennoilla kaikissa
planetoissa, missä niitä löytyy, on päälaki ylöspäin, ja kädet niillä
on, ja pystyssä ne astuvat...

Äkkiä hän käänsi puheen toisaalle.

-- Nyt ollaan kappale matkaa kuun uumenissa, -- sanoi hän. -- Pari
tuhatta jalkaa alempana, kenties enemmänkin.

-- Mistä sen päätätte?

-- Tääll' on vilpoisempi. Äänetkin kuuluvat kovemmilta. Tuo
hataruus... sitä ei ole enää. Ja toiseltahan nyt tuntuu korvissakin
ja kulkussa.

Sitä en ollut tähän saakka huomannutkaan, mutta huomasin nyt.

-- Ilma on täällä sakeampaa. Nyt ollaan kenties kokonaista mailia
syvemmällä.

-- Emme tulleet ajatelleeksikaan, että kuun sisässä on oma maailma.

-- Emme.

-- Mahdotonta se olisi ollutkin.

-- Olisi pitänyt sitäkin ajatella... mutta ihminen piityy niin
kokonaan totuttuun ajatustapaansa.

Hän mietiskeli hetkisen.

-- Nyt, -- sanoi hän, -- nyt tuo näyttää niin päivänselvältä.

-- Tietysti. Kuussa täytyy olla suunnattomia onteloita, ilmaa
täynnään, ja ontelojen keskuksessa on järvi.

-- Tiedettiinhän jo ennenkin, että kuun ominaispaino on pienempi kuin
maan; tiedettiin, että sen pinnalla on vähän ilmaa tai vettä; sekin
tiedettiin, että kuu on maan sisar-planetta, ja että siis on mahdoton
ajatella sen olevan rakenteeltaan toisenlaisen. Ja se päätös, että
sen täytyy olla ontto, oli käteen tuntuva. Ja kumminkaan sitä ei ole
koskaan tosiasiana nähty. Kepler tosin...

Hänen äänessään ilmeni syvä asianharrastus, niinkuin konsanaankin
miehessä, joka on päässyt selvien johtopäätöksien jäljille.

-- Niin, -- jatkoi hän. -- Kepler noine _sub-volcan'eineen_ oli
sittenkin oikeassa.

-- Olisi ollut suotava, että te olisitte ottanut vaivaksenne saada
selville kaiken tuon, ennenkuin tänne tultiin, -- virkoin minä.

Hän ei vastannut mitään, pörisihän vaan, ajatuksiansa ajellessaan.
Minen malttanut enää.

-- Kuinkas teidän mielestänne meidän pallon on käynyt? -- kysäisin
minä.

-- Mennyttä kalua, -- tokasi hän, niinkuin ainakin se, joka vastaa
epämieluisaan kysymykseen.

-- Kasveihinko hukkunut, vai?

-- Elleiväthän _ne_ sitä löydä.

-- Entäs jos?

-- Mistäs minä tiedän?

-- Cavor, -- lausuin minä jonkinlaisella hysterillisellä
katkeruudella, -- kovin näyttävät olevan loistavalla kannalla ne
minun yhtiö-aatteeni.

Hän oli ääneti.

-- Hyväinen aika! -- huudahdin minä. -- Kun aattelee, mitä kaikkea
vaivaa on saatu nähdä, ennenkuin on tähän kuiluun kupsahdettu!...
Mitä varten me tänne oikeastaan tulimme? Mitä hakemaan? Mitä kuulla
oli tekemistä meidän kanssamme tai meillä kuun? Me tavoittelimme
liikoja. Me yritimme liikoja. Meidän olisi pitänyt pysyä pienemmissä
asioissa ensin. Tehän te tätä kuuta esititte! Cavoriiti-uutimet muka!
Ihan varmaan niitä olisi sopinut käyttää maallisiinkin tarkoituksiin.
Ihan varmaan! Käsitittekö te oikeastaan minun ehdotustani?
Teräslieriö...

-- Höröntöröä! -- virkkoi Cavor.

Keskustelu katkesi.

Kotvasen koetti sitten Cavor yksinään pitää ääntä, saamatta kovinkaan
paljon säestystä minun puoleltani.

-- Jos ne sen pallon löytävät, -- alkoi hän, -- jos ne sen
löytävät... niin mitä ne sillä? Sepä se. Ja siinä se ydinkohta
lieneekin. Ei ne sitä ymmärrä. Jos ne sellaista ymmärtäisivät, niin
jo ne aikaa sitten olisivat tulleet maahan. Eikö? Miksei? Ei ne olisi
jättäneet hyväkseen käyttämättä sellaista tilaisuutta. Ei maar! Nyt
he rupeavat tutkimaan sitä. Älykästä ja tiedonhaluista väkeähän ne
ovat. Ne tutkivat ja tarkastelevat... menevät sisään... naprivat
nappuloita. Sinne meni! Ja se merkitsee, että kuuhun sitä jäätiin
koko iäksemme. Kummallista väkeä, kummastuttavia tietoja...

-- Mitä niihin kummastuttaviin tietoihin tulee... -- yritin minä,
mutta sanomatta multa jäi.

-- Kuulkaas nyt, Bedford, -- virkkoi Cavor, -- vapaasta
tahdostannehan te läksitte tälle retkelle?

-- Senhän piti olla tiedusteluretki.

-- Kaikissa tiedusteluissa on vaaroja tarjona.

-- Varsinkin kun ne tehdään ilman varustuksia, harkitsematta kaikkia
mahdollisuuksia.

-- Pallohan se veti minulta kaiken huomion puoleensa. Tapaus yllätti
meidät ja vei mukanaan.

-- Yllätti _minut_, sanokaa niin.

-- Yhtä paljon minutkin. Mistäs minä tiesin, että, ruvetessani
tutkimaan molekulaarifysikkaa, minut viskaisi tänne ja juuri tänne?

-- Lemmon tiedettä tuo tuommoinen! -- huudahdin minä. -- Hiidestä
heitettyä! Keskiajan papit ja vainoojat ne olivat oikeassa, nää
nykyaikuiset väärässä joka mies. Ihminen ryhtyy tuon tieteen kanssa
kauppoihin, ja se tarjoaa hänelle ties mitä hyvää. Ja juuri kuin hän
tarttuu niihin, niin jo se lyö hänet mäsäksi jollain odottamattomalla
tavalla. Vanhat intohimot ja uudet aseet... milloin se tekee lopun
hänen uskonnostaan, milloin kumoaa hänen sosialiset aatteensa,
milloin lennättää hänet erämaahan, kurjuutta näkemään!

-- Oli miten oli; tarpeetonta teidän on riidellä minun kanssani
_nyt_. Nuo luomat -- nuo seleniitat, vai miksi heitä sanommekaan --
ovat nyt kytkeneet meidät kahleisin käsistä sekä jaloista. Kestäkää
tämä millä mielellä tahdotte, kestettävä se vaan on... Me saamme
kokea yhtä ja toista, ja se kysyy kyllä kylmäverisyyttä meiltä.

Hän pysähtyi, ikäänkuin odotellen minun myöntymystäni. Mutta minä
istuin äreänä.

-- Palttua minä teidän tieteellenne! -- murahdin minä.

-- Nyt, -- sanoi Cavor, -- nyt on kysymys, mitenkä keskustella heidän
kanssaan. Viittaukset, pelkään minä, ovat heillä ihan toisenlaiset
kuin meillä. Merkkikieltäkö? Merkkejä eivät käytä mitkään muut
luontokappaleet kuin ihmiset ja apinat.

Tuo väite oli minun mielestäni kerrassaan nurinpäinen.

Melkein jokikinen eläin, -- huudahdin minä, -- antaa merkkejä
silmillään tai kuonollaan.

Cavor miettimään.

-- Niin, -- virkkoi hän viimein. -- Kyllä niinkin. Se on niin
erillaista... niin erillaista! Saattaisihan... mitenkä mä nyt oikein
sanoisin?... Kielihän on heilläkin. Heidän puheensa on tuommoista
uikuttamista ja piipittämistä. En ymmärrä, kuinka se meiltä sujuisi.
Ja lieneekö tuo tuollainen heidän puhettansa, vai mitä se on? Heillä
on kukaties aistitkin toisenlaiset ja ajatusten lausuminenkin
toisenlaista. Henkiolentoja he kuitenkin ovat, ja henkiolentoja
olemme me: tottahan sitten meillä lienee jotain yhteistä. Ties minkä
verran käsittäisivätkään meitä!

-- Ei ne ole samaa laatua lainkaan, -- sanoin minä. -- Ne eroavat
meistä enemmän kuin erillaisimmat eläimet maan päällä toisistaan.
Toista sorttia ne ovat kokonaan. Mitä te sitten turhia?

-- Ei maar! -- sanoi Cavor hetken mietittyänsä. -- Missä henkiä
on, siellä on jotain _yhtäläisyyttäkin_ niitten välillä, vaikkapa
olisivatkin eri planetoilla kehittyneet. Tietysti, jos asia koskisi
vaistoja vain... jos he olisivat pelkkiä eläimiä...

-- Mitäs ne muutakaan ovat? Takaraajojensa puolesta ne ovat enemmän
muurahaisten kuin ihmisten näköisiä, ja onko ikimaailmassa kukaan
saanut selvää muurahaisen puheesta?

-- Entäs nuo koneet ja vaatetus? Ei maar, minä olen toista mieltä
kuin te. Juopa on suuri...

-- Ylipääsemätön.

-- Mutta yhtäläisyys muodostaa sillan sen yli. Muistan lukeneeni
kerran erään kirjoituksen professori Galton vainajalta: keskustelun
mahdollisuudesta muitten planettain kanssa. -- Siihen aikaan minä
valitettavasti luulin, ettei siitä olisi minulle niitäkään hyötyä,
mutta nytpä pelkään kiinnittäneeni siihen liian vähän huomiota...
nykyiseen asiain tilaan nähden. Mutta... älkääs huoliko...

-- Niin, -- jatkoi hän. -- Hänen aatteensa mukaan pitäisi aloittaa
sellaisilla laajaperäisillä totuuksilla, joitten täytyy olla
ylt'yleisiä kaikille mahdollisille henkisille olennoille, ja panna
ne yrityksen pohjaksi. Ensi alussa, esimerkiksi, geometrilliset
totuudet. Hänen ehdotuksensa mukaan olisi otettava joku Euklideen
pääväitteistä, rakennettava se suureen muotoon ja sen kautta
annettava tietää, että se ja se totuus on meille tuttu. Niinpä
esimerkiksi olisi todistettava, että tasakylkisen kolmion asemakulmat
ovat yhtäsuuret, ja että, jos kyljet pitennetään, ulkokulmatkin
ovat yhtäsuuret; tahi että suorakulmaisen kolmion hypotenusalle
rakettu neliö on yhtäsuuri kuin toisille sivuille raketut neliöt
yhteensä. Tällaisten asiain todistamisella me todistaisimme olevamme
järjellisiä olentoja... Aatelkaas nyt, että... että minä piirrän
geometrillisen kuvion märällä sormella johonkin pintaan tahi ilmaan
vain...

Hän vaikeni. Hänen sanansa panivat minut miettimään. Ensi alussa
minut lumosi tuo hänen hapuileva toivonsa päästä keskustelemaan
näitten aavemaisten olentojen kanssa. Mutta ennen pitkää valtasi
minut jälleen äreä epätoivo, seurauksena mieleni masennuksesta ja
ruumiillisesta kurjuudesta. Äkkiä minä taas, entistä elävämmin,
tunsin, kuinka peräti päättömästi minä olin tähän saakka menetellyt.

-- Aasi! -- huudahdin minä itselleni. -- Senkin aasi, auttamaton
aasi!... Minun kohtaloni näkyy olevan tehdä kaikki nurinpäin...
Miksikä me pallosta lainkaan lähdimme?... Hyppiä heilata ympäri kuun
kraatereita, etsimässä muka patentteja ja osakeyhtiöihin aiheita!...
Jospa edes olisi meissä ollut sen verran älyä, että olisimme sitoneet
nenäliinan riuun nenään pallon kohdalle!...

Minä lyyhistyin, vihasta puhkien.

-- Selvää on, -- puheli Cavor, -- että ne ovat järjellisiä olentoja.
Sen huomaa kaikesta. Ne eivät tappaneet meitä heti paikalla; se
tietää siis, että ne osaavat armahtaa... armahtaa tai ainakin
pidättäytyä... kenties keskustelukin. Tulevat kukaties tänne meitä
katsomaan. Aatelkaas tätä huonetta, ja minkä vaikutuksen vartija
meihin teki! Entäs nämä kahleet? Todistuksia korkealle kehittyneestä
älystä nekin...

-- Nurinkurista! -- intin minä. -- Ojasta allikkoon. Hullun yritys
ensin ja toinen perään. Sitä se luottamus teihin teki! Miksen
vainenkaan pysynyt näytelmäni ääressä? Siihen olisin kyllä pystynyt.
Siinä minun maailmani, siinä elämä, jota varten minä olin luotu.
Minä olisin saanut näytelmäni kirjoitetuksi. Niin... ja hyvä siitä
olisi tullutkin. Suunnittelu oli jo melkein ihan valmis. Mutta
sitten... aatelkaas... lähteä loikkaamaan kuuhun! Minun elämäni
on, käytännöllisesti puhuen, mennyt sitä sipoista tietään! Tuolla
vanhalla muijalla Canterburyn ravintolassa oli enemmän älyä päässä...

Minä nostin silmäni ja pysähdyin kesken puhettani. Sinervä valo oli
jälleen hulvahtanut pimeyteen. Ovi oli auki, ja useampia seleniitoja
näkyi astuvan kuulumattomin askelin huoneesen. Sanaakaan sanomatta
minä katselin heidän kummallisia kasvojaan.

Äkkiäpä tämä epähauskalta tuntuva oudostelu muuttui hartaaksi
mielenkiinnoksi. Huomasin kahden ensimmäisen kantavan vateja. Olihan
olemassa ainakin yksi yhteinen tarve, joka oli käsitettävissä niin
heille kuin meillekin. Vadit oli tehty jostakin metallista, joka,
niinkuin meidän kahleemmekin, näytti tässä sinervässä valossa
tummalta. Kummassakin vadissa oli vaaleahkoja palasia. Kaikki se
tuima tuska ja kova kurjuus, mikä minua tähän saakka oli painanut,
katosi kokonaan, ilmeten nyt nälkänä. Ahnain silmin kuin susi minä
katselin noita vateja, sillä erää lainkaan välittämättä siitä --
vaikka unta siitä yhä vieläkin näen -- että ensimmäisen seleniitan
minua kohti ojennetuista yläraajoista puuttui kädet; niissä ei ollut
kuin lipuke ja peukalo, niinkuin norsun kärsän päässä.

Palaset vadissa olivat löyhää ainetta, vaaleanruskeata väriltään,
melkein kuin kylmän omeletin palasia. Niitten haju muistutti sieniä.
Siitä teurastetusta ja puoleksi avatusta kuunvasikasta päättäen,
minkä ennen pitkää saimme nähdä, luulen noitten palasien olleen
kuunvasikan lihaa.

Käteni olivat niin tiukasti kiinni toisissaan, että tuskin ulotin
vatiin. Nähtyään minun ponnistukseni, kaksi seleniitaa läheni minua
ja irroittivat sangen sukkelasti yhden kierteen ranteistani. Heidän
tuntosarven tapaiset kätensä tuntuivat pehmeiltä ja kylmiltä. Minä
ahmasin heti kohta ruokaa suun täydeltä. Se oli haurasta ainetta,
niinkuin kaikki muukin organinen rakenne kuussa näkyy olevan. Se oli
kuin voffelia tai kosteata meringi-leivosta eikä maistunut millään
muotoa pahalta. Otin jälleen kaksi suuntäyttä.

-- Syödä pitää, -- virkoin minä, siepaten vielä suuren palasen.

Hetken aikaa me söimme vain, mistään muusta väliä pitämättä. Me
söimme ja sitten joimme kuin mitkä kulkurit kunnankeittiössä. Ei
ole minulla koskaan ennen eikä sittemminkään ollut niin hurjaa
nälkää, ja, ellen itse olisi kokenut, en olisi ikinä uskonut voivani
niin kerrassaan unohtaa koko ympäristöäni ja kiintyä yksinomaa
syömiseen neljännesmiljonan peninkulman päässä meidän maasta, kesken
sanomatonta mielenmasennusta ja noitten kummallisten olentojen
katsellessa ja kosketellessa meitä, olentojen, jotka olivat
oudomman ja epäinhimillisemmän näköisiä kuin pahinkin painajainen.
He seisoivat ympärillämme, tuijotellen meihin ja silloin tällöin
sihauttaen toisilleen. Se oli luullakseni heidän puhettansa. Ei
minua kammottanut heidän kosketuksensakaan. Ja kun minä, ensimmäisen
nälänpuuskan ohimentyä, vilkasin Cavoriin, huomasin hänenkin syöneen
yhtä hävyttömän ahnaasti kuin minäkin.



XIV.

Keskustelu-kokeita.


Kun syöminen vihdoinkin oli päättynyt, he sitoivat meidän kätemme
jälleen tiukasti yhteen, irroittivat sitten kahleet jaloista ja
kiinnittivät ne höllemmälle, niin että pääsimme edes jonkun verran
liikkumaan. Sitten he ottivat kahleet irti vyötäisiltämme. Tätä
tehdäkseen heidän täytyi liikkua jos missä asennoissa, ja jo siinä
monastikin heidän kummalliset päänsä sattuivat aivan lähelle minun
kasvojani, tai nuo tuntosarven tapaiset kädet koskettivat päätäni
tai niskaani. En muista heidän läheisyytensä kertaakaan tuntuneen
kammottavalta tai ilkeältä. Auttamaton antropomorfismi meissä se
kaiketikin sai meidät kuvittelemaan, että heillä on ihmisen pää
tuon naamarin alla. Heidän ihonsa, joka tässä valaistuksessa näytti
sinertävältä, niinkuin kaikki muutkin esineet, oli kova ja kiiltävä
kuin kovakuoriaisen siipi, ei pehmeä, eikä kostea, eikä haivenissa,
kuten selkäpiillisten eläinten on laita. Päälakea pitkin kulki
niskalta otsan puolelle matala harjanne vaaleita törröttäviä karvoja;
toinen, paljoa suurempi, kiersi kummallekin puolelle silmäin päälle.
Se seleniita, joka minun kahleitani päästi, käytti suutaan käsiensä
apuna.

-- He näkyvät ilmeisestikin alkavan ymmärtää meitä, -- virkkoi Cavor.
-- Muistakaa, että nyt ollaan kuussa; älkää tehkö mitään äkkinäistä
liikettä.

-- Aiotteko te yrittää, sitä geometriaa?

-- Jos tilaisuutta sattuu. Mutta he tietystikin yrittävät ensin.

Me pysyimme passivisina, ja seleniitat, suoritettuaan tehtävänsä,
astuivat kauemmas ja näkyivät katselevan meitä. Näkyivät, sanon,
sillä koska heillä silmät oli sivuilla eikä edessä, niin oli heidän
katsomisensa suuntaa yhtä vaikea arvata kuin, esimerkiksi, sanoa,
minne päin kana tai kala milloinkin katselee. Heidän keskinäinen
puhelunsa oli tuommoista uikutusta tai piipitystä, jota meidän olisi
minun mielestäni ollut mahdoton tarkemmin määritellä tai jäljitellä.
Ovi takapuolella aukeni selkoseljälleen. Katsahdettuani olkani yli,
minä näin avaran tilan sen takana, jossa seisoi hyvin pieni ryhmä
seleniitoja. Merkillisen sekavalta joukolta tuo näytti.

-- Tahtoneeko nuo meitä matkimaan heidän piipitystään? -- kysäsin
minä Cavorilta.

-- En luule.

-- Minusta näyttää, niinkuin koettaisivat saada meille jotain
selväksi.

-- En minä heidän viittauksistaan sen viisaammaksi tule. Huomaatteko
tuota, joka vääntelee päätään, niinkuin se, jolla on epämukava kaulus?

-- Nyökäytetäänpäs päätä hänelle.

Me teimme niin, mutta huomattuamme, ettei se vaikuta yhtään mitään,
koetimme saada tehdyksi jotain heidän liikettänsä. Se näkyi
kiinnittävän heidän huomiotaan puoleensa. Ainakin he tekivät saman
liikkeen itsekukin. Mutta kun ei siitä sen enempää lähtenyt, niin
lakattiin vihdoin puolelta ja toiselta. Heidän kesken alkoi vilkas
piipitys, jonka jälkeen yksi joukosta, lyhyempi ja paljoa paksumpi
muita, suu peräti suuri, asettui kykkysilleen Cavorin viereen, pani
kätensä ja jalkansa samallaiseen asentoon kuin ne olivat Cavorillakin
ja kavahti sitten notkeasti pystyyn.

-- Cavor! -- huusin minä. -- Ne tahtovat meitä nousemaan ylös.

Hän tuijotti minuun suu auki.

-- Niin kai, -- virkkoi hän.

Ja monen vierinän ja kierinän ja ähkinän perästä -- kädet kun olivat
kovasti toisissaan kiinni -- meidän onnistui vihdoinkin päästä
pystyyn. Seleniitat ne väistyivät syrjään meidän norsumaisten
ponnistustemme tieltä ja näkyivät haastelevan keskenään entistä
vilkkaammin. Heti kuin olimme nousseet seisomaan, äskeinen pyylevä
seleniita tuli luoksemme, kosketti yläraajoillaan meidän kumpaisenkin
kasvoja ja läksi astumaan avonaista ovea kohti. Tuo nyt oli sangen
selvää puhetta, ja me läksimme hänen jälkeensä. Siellä seisoi
neljä seleniitaa, paljoa kookkaammat muita, puettuina kukin samaan
tapaan kuin kraaterissa äsken näkemämme, nimittäin päässä pyöreä,
piikkipäinen kypärä ja yllään lieriömäinen verho. Kullakin oli
kädessä piikillä ja kädensuojalla varustettu keihäs eli tutkain
samasta tummannäköisestä metallista kuin vaditkin. Nämä neljä
asettuivat sivuillemme, kaksi kummankin, ja niin lähdettiin huoneesta
ulos siihen rotkoon, josta valo tuli.

Kokonaisvaikutelmaa tästä luolasta emme saaneet heti ensi alussa.
Meidän huomiomme oli kiintynyt edessämme olevain seleniitain
liikkeisin ja asentoihin. Sitä paitsi meidän täytyi pitää huolta
omasta liikunnostamme, jott'emme jollain kovin pitkällä harppauksella
säikäyttäisi ja hälyttäisi sekä heitä että itseämme. Etunenässä kulki
tuo samainen pyylevä olento, joka oli ratkaissut pystyyn-nousemisen
probleman. Siinä hän astui, tehden käsillään liikkeitä, meidän
ymmärtääksemme jok'ainoalla kehoittaen meitä seuraamaan perässä.
Hänen kannunnokan näköiset kasvonsa kääntelivät tavattoman vilkkaasti
puoleen ja toiseen, ilmaisten selvästi kyselemistä. Nämä seikat
ne, kuten jo sanoin, vetivät ensi alussa kokonaan meidän huomiomme
puoleensa.

Vihdoin sentään koko se luolakin, jonka peräseinää kohti oltiin
astumassa, astui oikeuksiinsa. Nyt kävi selväksi, että syynä ainakin
suurimpaan osaan sitä kolinaa, joka oli korvissamme kajahdellut
hamasta siitä saakka kuin olimme sienten vaikuttamasta huumaustilasta
heränneet, oli ankaran suuri, parhaillaan käynnissä oleva kone. Sen
heiluvat ja pyörivät osat näkyivät epäselvästi meidän ympärillämme
astuvain seleniitain välitse ja päitten yli. Mutta muutakin läksi
tästä koneesta kuin pelkkä humu, joka kaiken ilman täytti. Se oli
myöskin ahjona sille omituiselle valolle, jota säteili kaikkialle.
Olimme jo ennenkin pitäneet aivan luonnollisena asiana, että
maan-alaisissa uumenissa täytyy olla keinotekoinen valo, mutta
en nytkään, vaikka tosiasia oli ilmeisenä silmieni edessä, vielä
täydellisesti käsittänyt sen tärkeyttä, ennenkuin kohdakkoin
taas oltiin pimeässä. Tuon nyt näkemämme jättiläismäisen koneen
tarkoitusta ja rakennetta en osaa selittää, sillä ei kumpikaan meistä
saanut tietää, mitä se tekee ja mitenkä toimii. Myötäänsä lensi
sen keskustasta ylös metallikankia, kulkien, mikäli minä ymmärrän,
parabolan muotoisessa käyrässä ja, korkeimmilleen tultuansa, lykäten
jonkunlaisen heiluvan haarukan sekä vihdoin pudoten pystysuoran
lieriön sisään, jonka se samassa painoi alas. Niitten ääressä
liikehti hennompia pikku olentoja, koko lailla toisenlaisia kuin nämä
tässä ympärillämme. Joka kerta kuin nuo haarukat putosivat alas,
kuului helinää ja sitten pauhua, jolloin lieriöitten päistä hulvahti
ulos tuo hehkuva, kaikkialle ulottuva valo, lähtien vuotamaan
pitkin laitoja, niinkuin maito kiehahtaa yli kattilasta, ja tippuen
vihdoin alapuolella oleviin valosäiliöihin. Se oli kylmää, sinistä
valoa, jonkinlaista fosforioivaa hehkua, mutta paljoa kirkkaampaa.
Säiliöistä se sitten virtasi kouruja myöten eri haaroille luolaa.

Puh, puh, puh panivat nuo tämän käsittämättömän koneen heiluvat
haarukat, ja valoaine se juosta kihisi ja pihisi. Ensi alussa kone
näytti kohtalaisen suurelta ja lähellä olevalta, mutta huomattuani,
kuinka peräti pieniltä seleniitat sen ääressä näyttävät, minä käsitin
koko tuon luolan ja koneen äärettömän suuruuden. Kun sitten tästä
jättiläismäisestä rakennuksesta käänsin silmäni seleniitoihin,
niin jo vainenkin katselin heitä suuremmalla kunnioituksella. Minä
pysähdyin. Cavor pysähtyi hänkin tuijottelemaan tuota suuremmoista
konetta.

-- Tämähän on hämmästyttävää! -- virkoin minä. -- Mikähän sillä
virkana?

Cavorin sinisillä kasvoilla asui syvämietteinen kunnioitus.

-- Eihän tämä vain liene unta! Nuo olennot tuossa... Ei ihmiset
maan päällä pystyisi tekemään tällaista kuin he! Katsokaas noita
haarukoita... vivuillakohan ne käyvät?

Pyylevä seleniita oli huomaamattansa joutunut muutamia askeleita
meistä edelle. Hän palasi ja asettui meidän ja suuren koneen eteen.
Minä koetin olla katsomatta häneen, arvaten hänen taas viittailevan
meitä lähtemään liikkeelle. Hän astui sinne päin, minne meitäkin
tahtoi, kääntyi takaisin ja näpsäytti meitä kasvoihin, herättääkseen
meidän huomiotamme.

Cavor ja minä katsahdimme toisiimme.

-- Emmeköhän saisi heitä käsittämään, että tämä kone herättää meissä
mielenkiintoa?

-- Jaha, -- vastasi Cavor. -- Koetetaanpas.

Hän kääntyi oppaan puoleen ja myhähti, viittasi sitten konetta
ja myhähti taas, osoitti sormellaan päätänsä ja jälleen konetta
kohti. Mutta sitten hän hullaantui luulemaan, että jos mongertaisi
heille jotain rengonkieltä, niin he paremmin käsittäisivät hänen
viittauksensa.

-- Minä katsoma se, -- puheli hän; -- minä tykkä se hyvin paljo.
Juu-u!

Tämä sai aikaan sen, että seleniitat lakkasivat hetkiseksi
pakottamasta meitä astumaan eteenpäin. He katselivat toisiansa,
nuo omituiset päät alkoivat taas liikkua, ja piipitys kävi entistä
vilkkaammaksi. Sitten astui joukosta esiin muuan laiha, pitkä
olento, yllään jonkunlainen viitta tavallisen puvun päällä, kietoi
norsunkärsän kaltaisen kätensä Cavorin vyötäisille ja työnsi häntä
hellävaroin opasta kohti, joka jälleen läksi astumaan etunenässä.

Cavor pani vastaan.

-- Samahan se, -- arveli hän, -- vaikka nytkin jo alkais puuttua
pakinoille heidän kanssaan. Muutoin saattaisivat pitää meitä
uudensorttisina eläiminä, uutena lajina kuunvasikoita kenties. Tuiki
tärkeätä siis on, että jo alun pitäin näytämme heille olevamme
järjellisiä olentoja, jotka yhtä ja toista ymmärtävät.

Hän rupesi kovasti puistelemaan päätänsä.

-- Ei, ei! -- intti hän. -- Minä ei liikahtama vielä yks minutti...
Minä katselema...

-- Mitähän jos näyttäisi heille jonkun geometrillisen kuvion, joka
sopisi tähän tilaisuuteen? -- ehdotin minä, huomatessani seleniitain
rupeavan jälleen neuvottelemaan.

-- Kenties parabolan... -- yritti hän.

Mutta samassa hän parkasi ja hyppäsi kuusi jalkaa korkealle, jopa
enemmänkin.

Muuan noista neljästä aseellisesta miehestä oli pistänyt häntä
keihäällään.

Minä käännyin keihäsmieheen takanani ja tein nopean, uhkaavan
kädenhuitauksen. Hän peräytyi. Tämä ja Cavorin äkkinäinen parkaus
ja hyppäys hämmästytti nähtävästi kaikki seleniitat. He väistyivät
kauemmas, kasvot meihin päin. Ja nyt tuli yksi niitä silmänräpäyksiä,
jotka näkyvät kestävän iät kaiket. Siinä me seisoimme tuimina ja
uhkaavina, edessämme seleniitat, hajaantuneina puoliympyrään.

-- Hän pisti minua! -- sanoi Cavor katkonnaisella äänellä.

-- Minä näin sen, -- vastasin minä. -- Peiakas!-- huusin sitten
seleniitoille. -- Tätä me emme siedä! Mitä kummia luulette meidän
olevankaan?

Minä vilkaisin oikealle ja vasemmalle. Tuolta suunnattoman luolan
sinervästä kaukaisuudesta näkyi koko joukko muita seleniitoja
juoksevan meitä kohti, kookkaita ja notkeita olentoja, yksi toistaan
paksumpipäisiä. Luola kävi laajemmaksi ja matalammaksi, pimeten joka
puolelta. Katto näkyi pullistuvan sisäänpäin, ikäänkuin noitten
jättiläismäisten kallioröykkiöitten painosta, jotka piirittivät
meitä joka taholta. Ei pääsyä minnekään päin... ei ainoatakaan.
Yläpuolella, alapuolella, kaikilla haaroin outoa, tuntematonta, ja
sitten nuo epä-inhimilliset olennot keihäineen ja viittauksineen...
ja kaiken tämän keskellä kaksi turvatonta ihmistä.



XV.

Huimaava silta.


Tätä tuskallista tilaa kesti parahiksi yhden silmänräpäyksen.
Nopeasti kaiketikin lienevät ajatukset juosseet niin meillä kuin
seleniitoillakin. Selvin tunnelma minussa oli se, ettei minulla
ole mitään selkänojaa, ja että he hyökkäävät päällemme ja tappavat
meidät. Me täällä -- tuohan oli kauheata mielettömyyttä, ja siksipä
minut valtasi synkkä, suunnaton äkeys. Mitenkähän minä olin
hullaantunutkaan lähtemään tälle järjettömälle, epäinhimilliselle
retkelle?

Cavor astui minun viereeni ja laski kätensä minun olalleni. Hänen
kalpeat ja säikähtäneet kasvonsa näyttivät aavemaisilta tässä
sinisessä valossa.

-- Me emme voi tehdä mitään, -- sanoi hän. -- Se oli erehdystä. Ei ne
meitä ymmärrä. Meidän täytyy mennä, mennä, minne vaan tahtovat.

Minä katsahdin häneen ja sitten seleniitoihin, joita yhä tuli avuksi
tovereilleen.

-- Jospa minulla olisi kädet vapaina...

-- Turhaa kaikki, -- ähki hän.

-- Niinpä lienee.

-- Lähdetään menemään.

Hän kääntyi kulkemaan meille määrättyä suuntaa.

Minä seurasin, koettaen näyttää niin alistuneelta kuin suinkin,
tuon tuostakin kopeloiden kahleita ranteissani. Vereni kuohui. En
enää huomannut mitään koko luolasta, vaikka melkoinen aika tuntui
kuluneenkin, ennenkuin oli päästy sen toiseen päähän, tahi, jos
jotain huomasinkin, unohdin sen samassa. Ajatukseni askaroivat
luullakseni koko ajan kahleissani ja seleniitoissa ja varsinkin
noissa kypäräpäisissä keihäsniekoissa. Ensi alussa he astuivat rinnan
meidän kanssa, varsin kunnioitettavan matkan päässä kumminkin, mutta
pian heihin liittyi kolme muuta, ja silloin he tulivat lähemmäs,
kunnes olivat käsivarren päässä meistä. Minä hätkähtelin kuin hevonen
ruoskan läimäyksistä, heidän lähestyessään. Lyhyt, pyylevä seleniita
kulki ensin meidän vieressämme, mutta asettui ennen pitkää taas
etunenään.

Kuinka syvälle on painunutkaan mieleeni tuo kuva: juuri edessäni
Cavorin kumartuneen pään takaraivo, lyyhistyneet hartiat ja oppaan
tuijottelevat kasvot, jotka myötäänsä kääntyivät taakse, ja
keihäsmiehet kahden puolen, vilkuilevaiset, suurisuiset -- sanalla
sanoen sininen monokroma. Muistan -- paitsi mieskohtaisia seikkoja,
-- senkin, että ennen pitkää ilmaantui jonkunlainen kouru, joka kulki
poikki luolan lattian, haarautuen sitten pitkin sitä kallioseinää,
jonka vieritse me astuimme. Kourussa virtasi laitoja myöten samaa
sinistä valoainetta, jonka olimme nähneet lähtevän suuresta koneesta.
Minä kuljin aivan sen lähitse ja voin todistaa, ettei siitä säteillyt
ensinkään lämpöä. Se loisti kirkkaasti, olematta kumminkaan
lämpimämpää tai kylmempää kuin ilma luolassa yleensä.

Kalkis, kolkis, kalkis, kolkis... tuossa toinenkin jättiläismäinen
kone, ja aivan sen pauhaavain vipujen alitse nyt astuttiin, kunnes
vihdoin saavuttiin erääsen avaraan tunneliin, jossa paljain jalkaimme
astuntakin selvään kuului, ja jossa oli aivan pimeä, lukuun-ottamatta
solisevaa sinistä valojuovaa oikealla puolen. Meidän ja seleniitain
varjot loivat jättiläismäisiä irvikuvia tunnelin röyhyisille
seinille ja kattoon. Tuon tuostakin välkähteli tunnelin seinissä
kiteitä, loistaen kuin jalokivet, ja tuon tuostakin tunneli laajeni
tippukivi-luolaksi tai lähetteli puoleen ja toiseen haaroja, jotka
katosivat pimeyteen.

Matka tunnelissa näkyi kauan aikaa suuntautuvan alaspäin. Hiljalleen
solisi virtaava valo, ja säännötöntä tassutusta piti meidän
astuntamme kaikuineen. Minun mieleni oli kiintynyt yksinomaa
kahleisini. Jospa saisi yhdenkin kierteen auki ensin... ja sitten
vääntäisi ne irti...

Jos vähitellen koettaisi saada tuota aikaan, niin jokohan ne
huomaisivat käteni kirpoavan löyhemmästä kierteestä? Ja jos
huomaavat, mitähän ne tekevät?

-- Bedford, -- virkkoi Cavor, -- nyt sitä kuljetaan, alaspäin,
yhtämittaa alaspäin.

Hänen huomautuksensa herätti minut synkistä mietteistäni.

-- Jos heillä olisi aikomus tappaa meidät, -- jatkoi hän,
hidastuttaen kulkuansa, päästäkseen minun rinnalleni, -- niin en
ymmärrä, miksikä ne ei olisi sitä jo tehneet.

-- Se on totta se, -- myönsin minä.

-- Ei ne meitä ymmärrä, -- puhui Cavor. -- Ne pitävät meitä vain
kummallisina elukoina, kukaties jonkunmoisena kesyttömänä lajina
kuunvasikoita. Vasta silloin kuin huomaavat meissä parempia
puolia, vasta silloin he rupeavat käsittämään meitä järjellisiksi
olennoiksi...

-- Silloin kuin piirrätte heille niitä geometrillisia problemoja, vai?

-- Esimerkiksi silloin.

Astua taaputeltiin taas jonkun matkaa.

-- Nämä, -- virkkoi Cavor -- ovat kaiketikin alemman luokan
seleniitoja.

-- Senkin pöllöjä, -- sanoin minä pisteliäästi, katsellen heidän
harmittavia naamojaan.

-- Jos kestämme sen, mitä nämä meille tekevät...

-- Kestää täytynee.

-- Kukaties täällä on vähemminkin typerää kansaa. Nämä seudut ovat
vain heidän maailmansa äärimmäisiä laitoja. Matka pitää tästä yhä
alemmas ja alemmas, tulee luolia ja käytäviä ja tunneleita, kunnes
saavutaan meren rannalle, satoja maileja syvällä kuun uumenissa.

Hänen puheensa pani minut ajattelemaan, että meidän yläpuolellamme
on nytkin jo mailin verran kallioita ja tunnelia. Tuntui kuin raskas
paino olisi sälytetty hartioilleni.

-- Kaukana auringon valosta ja ilmasta, -- virkoin minä.

-- Kaivoksessa, joka on puolikin mailia syvällä, alkaa ilma olla
raskasta.

-- Eipä täällä sentään niinkään. Täällä on arvatenkin ilmanveto.
Ilmaa tulee kaiketikin kuun pimeältä puolelta auringon valaisemalle
puolelle; sinne virtaa kaikki hiilihappo ja ravitsee ne kasvit
siellä. Tässä tunnelissa, esimerkiksi, kulkee ilmavirta ylöspäin. Ja
millainen lieneekään maailma siellä alhaalla, kun täälläkin jo on
tällainen kaivos ja koneita?...

-- Ja keihäitä, -- pistin minä väliin. -- Älkää unohtako keihäitä.

Hän astui jonkun matkaa minun edelläni.

-- Yksin keihäätkin... -- virkkoi hän.

-- Mitä niin?

-- Minä olin liian kiivas. Mutta... parasta oli sittenkin, että
läksimme eteenpäin. Heillä on toisellainen iho, ja toisellaiset
heillä lienee hermotkin. He eivät käsitä, miksikä me pyristelemme
vastaan... Tokkopa, esimerkiksi, Marsin asukas, maan päälle tultuaan,
oikein ymmärtäisi, mitä meillä kylkeen sysääminen merkitsee.

-- Parasta olisi, että nää täällä tarkoin miettisivät, ennenkuin
_minua_ kylkeen sysäävät.

-- Ja sitten tuo geometriakin... Heidän menettelynsä tarkoittaa
lopulti ymmärtämistä sekin, vaikka ryhtyvätkin ensi alussa elämisen
aikeisin eikä ajattelemisen. Ravitseminen. Pakko. Kipu. He
tavoittelevat niitä kaikkein alkuperäisimpiä käsitteitä.

-- Selvää _se_, jos mikään, -- virkoin minä.

Hän rupesi puhumaan siitä äärettömästä ja ihmeellisestä maailmasta
muka, johon nyt ollaan menossa. Hänen äänensä painosta päättäen, hän
ei vieläkään ollut epätoivoissaan siitä, että meidän täytyy joutua
yhä syvemmäs näihin epä-inhimillisiin uumeniin. Hänen mielensä pyöri
vain koneissa ja keksinnöissä, lainkaan kiintymättä niihin tuhansiin
hämäriin asioihin, jotka minua painoivat. Ei hänen tarkoituksensa
ensinkään ollut saada kaikesta tästä mitään hyötyä, hän tahtoi vain
päästä näkemään.

-- Tämähän, -- lausui hän taas, -- tämähän on suuremmoinen tilaisuus.
Kaksi maailmaa nyt kohtaa toisensa. Mitä kaikkea saammekaan vielä
nähdä! Aatelkaa, mitä kaikkea tuolla allamme on!

-- Ellei tässä valaistus parane, niin ei siellä kovinkaan paljoa
nähdä, -- huomautin minä.

-- Tämä on ulommaista kuorta vain. Mutta tuolla alhaalla... Jos
edistyminen käy yhä samassa mitassa, niin siell' on vaikka mitä.
Huomaatteko, kuinka erillaisilta nuo näyttävät, toisiinsa verraten.
Kyllä me vielä saamme korvauksen äskeisestä sattumasta.

-- Tuolla tavoin, -- vastasin minä, -- tuolla tavoinhan joku
harvinainen metsän-eläin saattaisi lohdutella itseänsä,
eläintieteelliseen puutarhaan vietäessä... Ei ole ensinkään sanottu,
että meille kaikki nuo hyvät näytetään.

-- Huomattuansa meidän olevan järjellisiä olentoja, -- sanoi Cavor,
-- he tahtovat saada tietää, mitenkä maan päällä ollaan ja eletään.
Ja vaikkei heissä olisikaan mitään ylevämielisyyttä, niin he
tahtovat opettaa meitä, oppiaksensa itsekin... Ja mitä kaikkea he
tiennevätkään! Kaikki täällä on jotain niin aavistamatonta!

Ja näin hän yhä edelleen haasteli siitä, kuinka muka täällä on
luultavasti olemassa sellaista, mitä hän maan päällä ei osannut ikinä
toivoakaan näkevänsä. Ja tätä kaikkea mies haasteli, avoin keihään
haava nahassaan! Paljon olen jo unohtanut siitä, mitä hän puheli,
minun huomioni kun oli kiintynyt siihen seikkaan, että tunneli oli
ruvennut laajenemistaan laajenemaan. Ilman vedosta päättäen, oltiin
nyt lähenemässä jotain suuren suurta aukiota. Sen suuruutta ei
kumminkaan osannut täydelleen arvata, koskapa se ei ollut valaistu.
Tähän-astinen pieni valojuova heikkeni heikkenemistään ja katosi
vihdoin kokonaan tuolla kaukana edessäpäin. Nyt oli kallioseinätkin
toiselta puolen kadonneet. Ei näkynyt muuta kuin polku edessä ja
kiivaasti soliseva puro sinistä fosforesensiä. Cavor ja oppaana
toimiva seleniita kulkivat minun edelläni; heidän päänsä ja jalkainsa
puron puoliset piirteet näkyivät selvinä ja kirkkaan sinisinä,
mutta toinen puoli, jota ei enää heiastus seinistä valaissut, suli
täydellisesti pimeyteen.

Ennen pitkää huomasin lähestyttävän jotakin putousta, koska pieni
valojuova katosi näkyvistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme nähtävästi joutuneet putouksen
partaalle. Loistava puro teki epäröivän polven ja syöksi sitten
laidan yli. Se putosi niin syvälle, ettei sen solinaa enää pohjalta
lainkaan kuulunut. Äärettömän kaukana tuolla putouksen syvyydessä
kuulsi sinervä, usmainen hohto. Mutta äyräällä vallitsi synkkä
pimeys. Ei näkynyt muuta kuin joku lankun tapainen, joka kallion
reunalta ulottui eteenpäin, himmeni ja katosi näkyvistä. Putouksesta
huohti lämmintä ilmaa ylös.

Tuokion verran me Cavorin kanssa seisoimme niin lähellä äyrästä kuin
suinkin uskalsimme, kunnes opas tarttui minua käsivarteen.

Sitten hän jätti minut, meni lankkua kohti, astui sen päälle ja
katsahti taaksensa. Huomattuansa meidän yhä vain tuijottavan häneen,
hän kääntyi ja rupesi astumaan lankkua myöten yhtä varmasti kuin
olisi kävellyt lujalla maalla. Hetken aikaa erotti vielä hänen
olentonsa, sittemmin se tummeni sinerväksi haamuksi ja häipyi vihdoin
silmistä.

Pieni pysäys.

-- Totta tosiaan...! -- virkkoi Cavor.

Toinen seleniita astui muutamia askeleita pitkin lankkua, kääntyi
ympärinsä ja katseli meitä huolettomasti. Muut seleniitat olivat
valmiina seuraamaan meitä. Oppaan haahmo tuli jälleen näkyviin.
Hän oli tullut katsomaan, miksikä me muka emme olleet lähteneet
liikkeelle.

-- Mitähän tuolla takana lienee? -- kysyin minä.

-- Enpä voi nähdä, -- vastasi Cavor.

-- Emme me tästä yli pääse millään ehdoin, -- sanoin minä.

-- Minen voisi astua siinä kolmeakaan askelta, -- arveli Cavor, --
vaikka olisivat kädetkin vapaina.

Neuvottomina siinä katselimme toisiamme.

-- Ne ei mahda tietää, mitä se on, kun päätä huimaa, -- virkkoi Cavor.

-- Meidän on ratki mahdoton astua tuota lankkua myöten.

-- Minä luulen, ett'eivät ne näe samalla tapaa kuin me. Olen
tarkastellut heitä. Tokkohan ne käsittävät, että tuo on pilkko
pimeätä meille. Mitenkähän sen saisi heille selväksi?

-- Tavalla tai toisella se pitää saada.

Näitä puhuessamme meissä kaiketikin oli jonkun verran toivoa, että
seleniitat ymmärtävät meitä. Minä olin aivan varma siitä, että
nyt on selitys tarpeen, nyt, jos koskaan. Mutta katsahdettuani
heidän naamoihinsa, minä ymmärsin, että mahdottomia ovat mitkään
selitykset. Tässäpä juuri se yhtäläisyys ei muodostanutkaan siltaa
erillaisuuksien välille, niinkuin Cavor taanoin oli sanonut. No
niin, minen lähde astumaan lankkua myöten, en vaikka. Minä nykäsin
ranteeni irti jo hankautuneesta paulasta ja rupesin vääntämään
rannetta päinvastaiseen suuntaan. Tätä tehdessäni minä seisoin
lähinnä porraslankkua, mutta silloin tuli kaksi seleniitaa luokseni
ja alkoivat hiljalleen työntää minua sitä kohti.

Minä puistelin kiivaasti päätäni.

-- Ei menemä, -- sanoin minä. -- Ei tulema tolkku. Ettekö te nyt
ymmärrä?

Kolmaskin seleniita rupesi auttamaan kumppalejansa. Minut pakotettiin
astumaan eteenpäin.

-- Nyt on minulla keino! -- huusi Cavor.

Kyllä minä ne hänen keinonsa tunsin.

-- Kuulkaas nyt! -- kiljaisin minä seleniitoille. -- Varokaa!
Kyllähän teidän kelpaa...

Minä pyörähdin ympäri ja rupesin kiroilemaan, sillä yksi noista
aseellisista seleniitoista oli pistänyt minua keihäällään. Minä
riuhtasin käteni irti noista tuntosarven tapaisista kourista, jotka
minua pitelivät, ja käännyin keihäsniekan puoleen.

-- Peiakas! -- huusin minä. -- Johan minä varotin sinua. Mitä tontun
ainetta sinä luulet minun olevankaan, kun tuolla lailla pistelet? Jos
kerrankaan vielä yrität...

Vastauksen asemesta hän tokaisi minua uudestaan.

Minä kuulin Cavorin hälytys- ja hätähuudon. Yhä silloinkin hän
nähtävästi vielä luuli pääsevänsä pakinoille noitten luontokappalten
kanssa.

-- Kuulkaa, Bedford! -- huusi hän. -- Nyt minä tiedän, mitä tehdä!

Mutta tuo toinen pistos näkyi päästäneen valloilleen jonkun verran
minun tympeynyttä tarmoani. Samassa katkesi yksi nivel kahleistani,
ja samassa katkesi myös se harkintakin, joka tähän asti oli saanut
meidät pysymään alallamme näitten täkäläisten luomain käsissä. Tässä
silmänräpäyksessä ainakin viha ja vimmastus minussa kuohahti, ja minä
iskin tuota keihäsniekkaa suoraan vasten kasvoja, kahleet nyrkin
ympärillä...

Ja nyt tapahtui taas yksi noista inhottavista yllätyksistä, joita
kuun maailma on täynnään.

Panssaroitu kourani näkyi menevän koko hänen ruumiinsa läpi. Hän
särkyi... särkyi kuin mikä likörillä täytetty pehmoinen namu ikään!
Hän hajosi yhdeksi läjäksi, tärskähti ja pirskahti siihen paikkaan.
Näytti kuin olisin potkaissut lahoa sientä. Hänen hatara ruumiinsa
se heilahti pitkän matkan päähän ja pudota mäsähti maahan. Minä
hämmästyin. En olisi ikinä luullut elävää olentoa noin hataraksi.
Ensi hetkessä tuntui kuin koko tapaus olisi ollut unta.

Pianpa huomasin, että tässä on täysi tosi edessä ja varsin vakavaa
laatua. Niin Cavor kuin seleniitatkin näkyivät olleen aivan
toimettomina siitä silmänräpäyksestä, kuin minä olin kääntynyt,
siihen asti kuin seleniita makasi maassa. Kaikki olivat peräytyneet
odottavaan asemaan. Tätä pysäystä kesti vielä sekunnin verran
seleniitan kaaduttuakin. Jokainen tarvitsi nähtävästikin aikaa,
perehtyäksensä tähän uuteen asiain tilaan. Minä puolestani, mikäli
muistan, seisoin, käsi puoleksi ojennettuna, perehtymässä asiain
tilaan minäkin.

-- Entäs nyt? -- pauhasi aivoissani -- entäs nyt?

Ja sitten syntyi yleinen liikehtiminen!

Minä huomasin, että meidän täytyy päästä irti kahleistamme, mutta
sitä ennen on seleniitat lyötävä pakosalle. Ja niin astuin uhmaavasti
kolmea keihäsmiestä kohti. Samassa yksi heistä heitti keihäänsä
minua kohti. Se singahti pääni ylitse ja putosi takanani arvatenkin
syvyyteen.

Silloin minä ryntäsin kaikin voimini häntä vastaan. Hän kääntyi
pakoon, mutta minä paiskasin hänet nurin, astuin hänen päällensä,
luiskahdin ja kaaduin maahan. Hän näkyi kiemurtelevan minun allani.

Minä jäin istuvilleni. Kaikilla haaroin näkyi seleniitain sinertäviä
selkiä: he pakenivat pimeyttä kohti. Pantuani kaikki voimani
liikkeelle, minä katkasin kahleistani yhden nivelen ja sen tehtyäni
väänsin irti kahleet nilkoistani. Nousin sitten pystyyn, kahleet
kädessä. Toinenkin keihäs vingahti ohitseni, ja silloin hyökkäsin
pimeyttä kohti sinnepäin, mistä se oli tullut. Käännyin sitten
takaisin Cavoria kohti, joka seisoi kourun valossa lähellä kuilua,
suonenvetoisesti askaroiden kahleittensa kimpussa ja samalla puhua
paasuten jonkin joutavia hänen tehokkaasta muka keinostaan.

-- Tulkaa pois! -- huusin minä.

-- Entäs kädet! -- vastasi hän.

Huomattuaan sitten, etten minä uskalla hypätä hänen luokseen, koskapa
huonosti harkittu hyppäys saattaisi lennättää minut laidan yli, hän
läksi astua huojumaan minua kohti, kädet sojossa.

Minä ryhdyin heti kirvoittamaan häntä kahleista.

-- Missä ne on? -- ähki hän.

-- Tiessään. Mutta kyllä ne palajavat ja rupeavat heittelemään
keihäillään meitä, kanaljat. Minnekä päin sitä nyt mennään?

-- Kourun vieritse. Tunneliin. Vai?

-- Niinpä niinkin, -- vastasin minä.

Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Minä laskeusin polvilleni ja rupesin
irroittamaan kahleita hänen jaloistaan. Räiskis! kuului äkkiä -- en
tiedä, mistä se tuli -- ja tuosta sinervästä valovuosta räiskähti
säkeniä ympärillemme. Kaukaa oikealta alkoi kuulua piipitystä ja
vihellyksiä.

Minä nykäsin kahleet hänen jaloistaan ja annoin ne hänelle käteen.

-- Lyökää näillä! -- sanoin minä ja, vastausta odottamatta läksin
rientämään pitkin harppauksin samaa polkua myöten, jota oli tultukin.
Minussa oli ilkeä tunto siitä, että nuo hirtehiset karkaavat
takaapäin minun kimppuuni. Cavor kuului hyppiä tupsahtelevan perässä.

Me juoksimme pitkin askelin. Mutta -- ymmärrättehän sen -- tämä
juoksu, oli aivan toisellaista kuin maan päällä. Täällä maan päällä
juostaessa, jalka joka harppauksen perästä koskettaa tannerta, mutta
kuussa, jossa painovoima on heikompi, juoksija leijaa jonkun aikaa
ilmassa, ennenkuin taas laskeutuu maahan. Kiivasta oli vauhti kyllä,
mutta sittenkin saattoi joka loikkauksen aikana lukea seitsemään,
mitäpä kahdeksaankin. "Nyt!" ja silloin sitä mentiin! Ja jo siinä
yksikin kysymys ennätti mielessä sävähtää. "Missähän ne seleniitat
nyt lienevät? Ja mitähän aikonevat? Päästäänköhän tunneliin
milloinkaan? Onkohan se Cavor perässä? Vai katkaisevatko häneltä
tien?" Tupsis! Nyt ollaan maassa, ja sitten uusi harppaus taas.

Minä huomasin erään seleniitan juoksevan edelläni. Hänen jalkansa
liikkuivat aivan samalla tapaa kuin maan päällä juoksevan ihmisen.
Minä näin hänen katsahtavan taakseen ja kuulin hänen vinkaisevan,
ponnahtaessaan tieltäni pois pimeyteen. Hän näytti äskeiseltä
oppaalta, mutta ihan varma en siitä ole. Seuraavan harppauksen
jälkeen alkoivat toisella puolen kallioseinät astua näkyviin. Kaksi
hyppäystä vielä, niin jo olin tunnelissa, jossa täytyi hyppyjä hieman
hillitä, jott'ei pää kolahtaisi tunnelin matalaan lakeen. Jatkoin
matkaa vielä ensimmäiseen tienkäänteesen, pysähdyin ja katsahdin
taakseni. Tupin, tapin... Jo tulee Cavorkin näkyviin, loiskahdellen
joka hyppäykseltä siniseen valokouruun, yhä suureten ja tulla
tuhuttaen minua kohti. Siinä nyt seisoimme, toisistamme pidellen.
Hetkeksi ainakin olimme päässeet vihollisistamme ja olimme nyt yksin.

Hengästyneitä olimme kumpainenkin ja puhuimme läähättäen,
katkonnaisissa lauseissa.

-- Te olette tärvellyt koko asian! -- ähki hän.

-- Joutavia! -- huudahdin minä. -- Tappaneethan ne olisi meidät!

-- Mitäs nyt tehdään?

-- Piiloon!

-- Mitenkäs se olisi mahdollista?

-- Tääll' on tarpeeksi pimeä.

-- Mutta minne?

-- Ylös jostakin noista sivuluolista.

-- Entäs sitten?

-- Tuumitaan.

-- No niin... matkaan!

Lähdettiin liikkeelle ja tultiin ennen pitkää pimeään luolaan,
joka antoi syrjään päätunnelista. Cavor kulki edellä. Epäröityään
hetkisen, hän valitsi erään komeron, joka näytti turvalliselta
tyyssijalta. Hän pistäysi sinne, mutta tuli heti takaisin.

-- Siell' on niin pimeä, -- virkkoi hän.

-- Teidän sääristänne ja jaloistanne lähtee kyllä valoa. Tehän olette
ihan märkä tuosta loistavasta aineesta.

-- Mutta...

Äkkiä alkoi päätunnelista kuulua äänten kumua, varsinkin omituista,
ikäänkuin vaskivadin räminää. Se tuntui kamalalta; olihan se kuin
rajua takaa-ajoa. Me puikahdimme luolan valottomalle puolelle.
Cavorin sääret valaisivat meille tietä sinne.

-- Onni sentään, -- läähätin minä, -- että riisuivat meiltä kengät;
muutoin meidät kapse kyllä pettäisi.

Me riensimme eteenpäin, varoen kolahtelemasta luolan lakeen. Jonkun
ajan perästä näytti siltä, että olimme päässeet pakoon. Humu hiljeni
hiljenemistään ja hälveni vihdoin kokonaan.

Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan
perässä. Sitten hänkin pysähtyi.

-- Bedford! -- kuiskasi hän. -- Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain
valoa.

Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten
huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää
vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin
kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata,
epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän
erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se
hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.

-- Bedford -- sopotti hän vapisevalla äänellä. -- Tuo valo... se
kenties...

Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti.
Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota
hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.



XVI.

Näkökohtia.


Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan
perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin
säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä
tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja
hytkähtelemään.

-- Cavor! -- sanoin minä. -- Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se
tulee ylhäältäpäin.

Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.

Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.

Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän
halkeamasta. Minä katsahdin ylös... tip! Vesipisara putosi
kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara
putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.

-- Cavor! -- virkoin minä. -- Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa,
niin nostettu pääsee tuohon rakoon.

-- Minä nostan, -- sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle,
niinkuin minkä vauvan.

Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni
pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti
nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen
varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä
leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin
jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion
päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.

-- Kyllä tänne pääsee -- sanoin minä Cavorille. -- Voitteko hypätä
kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?

Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni
ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut
nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän
valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni,
keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin
sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.

-- Helkkuna! -- arvelin minä. -- Täällä sitä kelpais vuorimieheksi
ken hyvänsä!

Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni
muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan,
valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta...

Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!

Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin
epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin,
ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla
pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista
jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä
tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös
keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja
viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun
Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.

-- Se on tuota fosforesensiä taaskin, -- lausuin minä. Niin, mikäpäs
hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.

Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä
viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.

-- Luulin päivänvaloksi, -- virkkoi hän.

-- Vai päivänvaloksi! -- huudahdin minä. -- Aamunkoitot,
auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät... tokko semmoista
enää milloinkaan saamme nähdä?

Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta
maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä
italialaisissa maisemissa.

Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat
puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata
kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita
lännen puolella!

Hän ei puhunut mitään.

-- Täällä -- jatkoin minä -- täällä sitä nyt saa penkoa, tässä
kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan...
mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä
uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten
kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset
nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja... he ovat
sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja
häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta
jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän
vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä
on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka
ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.

-- Se oli teidän syynne, -- sanoi Cavor.

-- Minunko? -- huudahdin minä. -- Hyväinen aika!

-- Minulla oli keino.

-- Minä annan palttua teidän keinoillenne.

-- Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta...

-- Vaikka keihäilläkin sohittiin?

-- Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.

-- Lankkuako myöten?

-- Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.

-- Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.

-- Hyvät ihmiset!

Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni
huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.

-- Cavor! -- lausuin minä. -- Nämä kahleethan ovat kultaa!

Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän
käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin
toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli
kiertänyt oikean kätensä ympärille.

-- Niin onkin, -- virkkoi hän; -- niin onkin.

Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi
pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä
kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut,
mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli
sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö
synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut
hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka
meillä on täällä tekemistä. Kultaa...

Cavor katkasi äänettömyyden.

-- Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, --
lausui hän.

-- Antaas kuulla.

-- Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos -- vaikkapa
taistellenkin, jos tarvis vaatii, -- ja käymme etsimään palloa,
kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:...

Hän pysähtyi.

No niin? -- kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.

-- Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain
tavoin ymmärtämään meitä.

-- Minä puolestani kannatan ensimmäistä.

-- Minua se epäilyttää.

-- Minua ei.

-- Katsokaas, -- puheli Cavor. -- Minun mielestäni me emme saa
tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet.
Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin
kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä
päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita.
Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain
jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo
keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; -- tuo
vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään
kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu...
kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti
kestäisimme...

-- Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei
kestäisi meistä kumpikaan.

-- Ei maar, mutta sitten...

-- Siitä ei tule mitään.

Hän keksi nyt uusia mahdollisuuksia.

-- No niin, -- puhui hän, -- otaksutaanpa, että me löydämme jonkun
komeron, jossa voimme puolustautua noita renkejä ja päiväläisiä
vastaan. Jos, esimerkiksi, kestäisimme sillä tapaa viikon päivät,
silloin on varsin todennäköistä, että sanoma meistä on ennättänyt
alas älykkäämpäin osastojen asustamiin, väkirikkaampiin seutuihin...

-- Jos niitä on.

-- Täytyy olla, sillä mistäs nämä jättiläismäiset koneet olisivat
peräisin?

-- Saattaa olla niinkin, mutta tämä teidän nyt esittämänne
mahdollisuus on pahin kaikista.

-- Meidän sopisi tehdä merkkejä kallioseiniin.

-- Mistäpäs sen tietää, näkisivätkö heidän silmänsä noita merkkejä?

-- Jos hakkais ne kallioon...

-- Se käy kyllä laatuun.

Ajatukseni saivat uuden suunnan.

-- Ettehän -- virkoin minä -- ettehän te toki luule, että seleniitat
ovat aivan äärettömän monta kertaa viisaammat ihmisiä?

-- Arvatenkin ne tietävät koko joukon enemmän kuin ihmiset, ainakin
koko joukon toisellaisia asioita.

-- Niin, mutta... -- epäröin minä, -- mutta myöntäkää, Cavor, että te
olette jotensakin omituinen mies.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä vain... te olette tuommoinen yksinäinen olento, ja
sellainen olette aina ollutkin. Te ette ole ollut naimisissa.

-- Enkä tahdo ollakaan. Mutta miksikäs...

-- Ja eihän teistä ole tullut sen rikkaampaa miestä kuin olette
toivonutkaan?

-- En ole toivonutkaan.

-- Tietoja vain olette tonkinut?

-- No niin, onhan joku määrä tiedonhalua varsin luonnollista...

-- Teidän mielestänne. Siinäpä se on. Te luulette, että jokaisen
tekee mieli tietoja. Muistan kysyneeni teiltä kerran, miksikä te
niin paljon vaivaa ja puuhaa noissa tutkimuksissanne näette. Silloin
te vastasitte tahtovanne saada nimenne perään tuon F. R. S. ja
toivovanne, että sen teidän aineenne nimeksi tulisi cavoriiti, ja sen
semmoista. Tiesittehän te vallan hyvin, ettei se teidän päämääränne
ollut, mutta minun kysymykseni tuli teille niin odottamatta, että te
tahdoitte välttämättömästi ilmaista edes jonkun vaikuttimen. Itse
asiassa te teitte tutkimuksia siitä syystä, että teidän _täytyi_ niin
tehdä. Siinä koko juttu.

-- Kenties...

-- Sellaista ei tapaa yhdessä edes miljonastakaan. Useimmat ihmiset
halajavat... no niin, kaikenlaista, mutta harvapa se tietoja pelkän
tiedon vuoksi halajaa. _Minä_ en ainakaan, se on varma. Kyllähän
nuo seleniitat näkyvät olevan puuhaavaa ja toimekasta väkeä, mutta
mistä te tiedätte, että älykkäimmätkään heistä välittäisivät
meistä tai meidän maailmastamme? En usko heidän edes tietävänkään,
että meilläkin on oma maailma. Yön aikana he eivät milloinkaan
tule ulos, sillä he paleltuisivat kuolijaiksi. Tuskin he ovat
milloinkaan nähneet muuta taivaankappaletta kuin polttavan auringon.
Mistä he siis tietäisivät, että muuta maailmaa onkaan? Ja mitä he
sillä tiedolla tekisivät? Ja vaikkapa olisivat nähneetkin moniaan
tähden tuikahtavan, vaikkapa itse maankin sirpin loistavan, niin
mitä sitten? Mitäpä vainenkaan planetan sisäosissa elävät ihmiset
vaivaisivat itseänsä moisilla huomioilla? Ei ihmisetkään sellaisista
olisi välittäneet, ellei olisi vuoden-aikoja ja merikulkua, saatikka
sitten kuun asukkaat!...

-- No niin, -- jatkoin minä, -- aatelkaa, että täällä on
joitakuita filosofeja, samallaisia kuin te. Ne ne juuri ovat
sellaisia seleniitoja, jotka eivät milloinkaan saa tietää meidän
olemassa-olostamme. Kuvailkaa mielessänne, että joku seleniita
olisi tulla tuhahtanut maan päälle, teidän ollessanne Lympnessä.
Tehän olisitte ollut koko maailmassa viimeinen, joka olisi kuullut
siitä puhuttavan, sillä tehän ette milloinkaan lue sanomalehtiä!
Asianhaarat ovat siis asettuneet teitä vastaan. Ja juuri näitä
asianhaaroja saamme kiittää siitä, että nyt istumme tässä tyhjää
toimittamassa sillä välin kuin aika rientää käsistä. Pinteessä ollaan
kuin ollaankin, uskokaa pois. Tänne sitä tultiin ilman aseita, pallo
on kadotettu, ruokaa ei ole, seleniitain näkyviin on astuttu ja saatu
ne pitämään meitä kummallisina, väkevinä, vaarallisina eläiminä. Ja
elleivät nämä seleniitat ole ihan ilmeisiä hulluja, niin tottahan
lähtevät liikkeelle ja ajavat meitä takaa, kunnes saavuttavat, ja
saavutettuaan he koettavat ottaa meidät kiinni ja elleivät saa, niin
tappavat meidät, ja sen pituinen se. Jos saavat meidät kiinni, niin
jonkun väärinkäsityksen kautta he meidät sittenkin hengiltä ottavat.
Ja kun meistä on loppu tehty, silloin he käyvät tarkastelemaan,
mitähän nuo muka lienevät olleetkaan, mutta sivu suusta meiltä se
lysti menee.

-- Jatkakaa vain.

-- Ja toiselta puolen: tääll' on kultaa kaikkialla kuin valurautaa
siellä kotona. Jos vain saatais sitä jonkun verran mukaan ja
löydettäis pallo, ennenkuin ne sen löytävät ja mukaansa ottavat,
niin...

-- Niin mitä?

-- Niin saatais asiat lujemmalle pohjalle. Tultais takaisin
suuremmassa pallossa, pyssyt matkassa.

-- Hyvä isä! -- huudahti Cavor, niinkuin olisi kuullut hyvinkin
hirmuisen asian.

Minä heitin halkeamaan jälleen yhden loistavan sienen.

-- Katsokaas, Cavor, -- lausuin minä, -- minulla on joka tapauksessa
puolet ääniä tässä yrityksessä, ja se kysyy käytännöllistä miestä.
Minä _olen_ käytännöllinen mies, te ette. Minä en aio enää hyökätä
seleniitain kimppuun enkä turvautua geometrillisiinkään kuvioihin,
jos suinkin muutoin toimeen tullaan... Siinä se. Tulkaa toiste tänne.
Jättäkää nyt sikseen kaikki salaperäiset asiat tai ainakin suurin osa
niitä. Ja mennään nyt.

Cavor miettimään.

-- Minun olisi pitänyt tulla kuuhun yksinäni, -- virkkoi hän.

-- Nyt on kysymys -- sanoin minä, -- mitenkä päästä pallon luokse.

Hetken aikaa istuimme ääneti, polveansa silitellen kumpainenkin.
Vihdoin hän näkyi taipuvan minun ehdotukseeni.

-- Kyllä täällä, -- puheli hän -- sentään yksi ja toinen asia
selvenee. Ilmeistähän on, että auringon ollessa tällä puolen
kuuta, ilmaa tulee tämän sieniplanetan pimeältä puolen tänne. Ilma
ainakin tällä puolen laajenee ja uutta puhaltaa kuun uumenista
kraatereihin... No niin, täällähän vetää.

-- Vetää.

-- Ja se tietää, ettei tämä osa ole mikään kuollut ääri. Tuonnepäin
tämä halkeama arvatenkin jatkuu, yhä ylemmäs. Tuulenhenki käy
ylöspäin; sinne siis meillä matka. Jos siellä kohdataan joku torvi
tai muu kouru, niin ensinnäkin päästään pois näistä käytävistä, missä
meitä ajetaan takaa, ja...

-- Entäs, jos kouru on kovin ahdas?

-- Sitten käännytään takaisin.

-- St! -- sanoin minä äkisti. -- Mikäs se oli?

Me kuuntelemaan. Ensi alussa se oli epäselvää murinaa, ja sitten
erotti vaskiastian räminää.

-- Ne luulevat meitä kaiketi kuunvasikoiksi, -- virkoin minä. -- Sitä
me muka säikähdetään.

-- Ne tulevat tuota käytävää myöten -- sanoi Cavor.

-- Arvatenkin.

-- Halkeamaan he eivät ymmärrä poiketa. Ohi menevät.

Minä kuuntelin hetken aikaa.

-- Tällä kertaa -- kuiskasin minä, -- tällä kertaa niillä on aseita
mukanaan luultavastikin.

Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.

-- Taivaat, Cavor! -- huudahdin minä. -- Nyt ne näkee ne sienet,
joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne...

Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain
yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan
ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri
ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.

-- Mitäs nyt? -- kysäisi Cavor.

-- Astukaa te eteenpäin vain! -- sanoin minä, menin hiukan takaisin
päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin
flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa
kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo
läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt
vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän
kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto
meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on
enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin
huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat
kantapäät.



XVII.

Taistelu teurastajain luolassa.


En tiedä, kuinka kauan lienemme kiivenneetkään, ennenkuin se
ristikkoaita tuli vastaan. Saattaa olla, että olimme nousseet vain
pari-kolmesataa askelta, mutta silloin minusta tuntui, kuin tuota
kapuamista ja tarttuilemista ja hyppimistä ja pujotteleimista olisi
kestänyt mailin verran, jopa enemmänkin, suoraan ylöspäin. Milloin
vain noita hetkiä muistelen, olen yhä vielä kuulevinani meidän
kultakahleittemme kilkauksia joka askeleelta. Ennen pitkää olivat
minulla nilkat ja polvet niljellä ja poskessa kuhmu. Jonkun ajan
perästä meidän ponnistustemme rajuus alkoi asettua; nyt liikuttiin
järkevämmin ja varovammin. Takaa-ajavain seleniitain pauhua ei
kuulunut enää ensinkään. Näytti siltä kuin he eivät lainkaan olisi
seuranneet meidän jälkiämme, vaikka minun viskomani sienikasan olisi
kyllä pitänyt juoruta heille meidän matkamme suunnasta. Välisti
kouru kävi niinkin kapeaksi, että oli vaikea työntäytyä siitä läpi;
vuoroin se taas laajeni suuriksi luoliksi, joitten nyppylämäiset
seinät olivat täpötäynnään piikkipäisiä kiteitä tai pyöryläisiä,
hohtavia sienikyhmyjä. Toisin ajoin se kulki kierteissä, väliin
melkein vaakasuoraa suuntaa. Myötäänsä kuului puolelta ja toiselta
veden tipauksia tai lirinää. Kerran tai pari tuntui meistä, ikäänkuin
eläviä olentoja olisi kavahdellut jonkun matkan päässä. Millaisia
ne olivat, sitä emme milloinkaan saaneet nähdä. Mahdollista kyllä,
että ne, mikäli minä ymmärrän, olivat myrkyllisiä eläimiä, mutta
mitään pahaa ne eivät meille tehneet, ja mehän olimme nyt yleensäkin
sellaisessa mielentilassa, jossa muutama aavemainen, mateleva olento
enemmän tai vähemmän ei merkitse yhtään mitään. Ja vihdoin alkoi
kaukana edestäpäin jälleen hohtaa tuttua, sinertävää valoa. Jonkun
ajan perästä näimme sen tulevan erään ristikon lävitse, joka salpasi
meiltä tien.

Kumpainenkin kuiskasi hiljaa toiselleen tämän näkemänsä, ja siitä
pitäin ruvettiin entistä varovammin kapuamaan ylöspäin. Jopa päästiin
ristikon juurelle. Minä painoin kasvoni sen tankoja vasten ja näin
vähäisen osan sen takana olevaa luolaa. Se oli ilmeisesti hyvinkin
avara aukio, jossa epäilemättäkin virtasi kouruissa samaa sinistä
valoa, jonka olimme nähneet lähtevän jättiläismäisistä koneista.
Ja sillä välin myötäänsä tipahteli vettä tankojen välitse läheltä
kasvojani.

Ensi työkseni koetin tietysti saada nähdä, mitä tuon luolan pohjalla
on, mutta turhaan, ristikko kun sijaitsi notkossa. Huomiomme kiintyi
sen sijaan erillaisiin, sieltäpäin kuuluviin ääniin, ja äkkiä
huomasin useampia varjoja, jotka liikehtivät luolan laessa.

Luolassa oli epäilemättä joitakuita seleniitoja, kenties hyvin
paljonkin, sillä meille asti kuului heidän haastelunsa sihinää ja
samoin hiljaista kapsetta, jonka arvasin tulevan heidän astunnastaan.
Samoin uudistui yhä säännöllisiä suhauksia: suih, suih, suih; se oli
kuin veitsen tai lapion iskemistä johonkin pehmeään. Sitten kuului
kuin olisi kahleita kalisteltu; sen jälkeen seurasi vingahtelemista
ja jymyä, niinkuin olisi rattailla ajettu kumisevaa pohjaa myöten,
ja sitten taas suih, suih, suih. Varjot kertoivat noitten olentojen
liikkuvan nopeasti ja määränperäisesti, sopusoinnussa tuon suhinan
kanssa, ja pysähtyvän samassa kuin äänikin lakkasi.

Me asetuimme ihan lähelle toisiamme ja haastelimme aivan hiljaisin
kuiskauksin.

-- Ne ovat toimessa, -- sanoin minä, -- jossain toimessa.

-- Niin ovat.

-- Ei ne meitä hae; ei ne meitä ajattelekaan.

-- Tokkopa meistä vielä mitään tiennevätkään.

-- Nuo toiset tuolla alhaalla ovat kyllä ajossa. Mitähän, jos täällä
äkkiä astuttais näkyviin...

Me katsahdimme toisiimme.

-- Niin, -- virkkoi Cavor, -- sitten kenties pääsis pakinoille heidän
kanssaan.

-- Ei maar, -- sanoin, -- ei tässä tilassa.

Oltiin ääneti jonkun aikaa, kumpikin omissa mietteissään.

Suih, suih, suih pani taas, ja varjot liikkumaan jälleen puoleen ja
toiseen.

Minä tarkastelin ristikkoa.

-- Heikkoa tekoa, -- sanoin minä. -- Pari tankoa sopisi vääntää
syrjään ja sitten kömpiä ulos.

Haasteltuamme hetken aikaa minkä mitäkin, minä tartuin molemmin
käsin yhteen tankoon, painoin jalkani kallioseinää vasten, kunnes
ne tulivat melkein pääni tasalle ja ponnistin ristikkoa vasten. Se
taipui niin herkästi, että olin vähällä kaatua kumoon. Pyörähdin
ympäri ja väänsin viereisen tangon päinvastaiseen suuntaan, otin
sitten hohtavan sienen taskustani ja valaisin sillä aukkoa.

-- Älkää nyt vaan hätiköikö, -- kuiskasi Cavor, pujotteleidessani
väännettyjen tankojen lävitse. Ristikon toiselle puolelle päästyäni,
näin vilaukselta muutamia toimessaan häärääviä olentoja, mutta
kyyristyin samassa notkon äyrään suojaan, niin ett'eivät minua
huomanneet, ja viittasin Cavorille, joka oli tälle puolelle
ponnisteleimassa hänkin. Nyt olimme rinnatusten notkon äyräällä,
kurkistellen laidan yli luolaan ja siinä olijoihin.

Luola oli suurempi kuin ensi silmäykseltä näyttikään. Me katselimme
sitä nyt kaltevan pohjan alimmaisesta syrjästä. Se laajeni meistä
päin yhä avarammaksi. Laki laski tuonnempana yhä matalammas ja
kätki meiltä kokonaan luolan peräosan. Jättiläismäisiä esineitä,
jättiläismäisiä, vaaleita runkoja siinä seisoi pitkässä rivissä niin
kauas kuin silmä kantoi tuonne kaameaan kaukaisuuteen, ja näitten
runkojen ääressä seleniitat paraikaa hääräilivät. Ensi alussa nuo
rungot näyttivät suunnattomilta lieriöiltä, ties mitä sisässä,
mutta sitten erotin niissä meitä kohti käännetyt päät, silmättömät
ja nahattomat, niinkuin lampaanpäät teurastajan pihalla: ne olivat
kuin olivatkin kuunvasikkain runkoja, joita nyt avattiin siihen
tapaan kuin arvatenkin valaanpyytäjät avaavat laivaan kytkettyä
valaskalaa... He leikkelivät lihoja viipaleiksi, ja muutamista
rungoista tuolla kauempana näkyivät jo kylkiluut paljaina. Heidän
kirveillensä iskut ne saivat aikaan tuon suih, suih. Jonkun matkan
päässä oli kaabelirattaiden tapainen laitos, joka, täynnään
irtonaisia lihakimpaleita, vieri pitkin luolan loivaa rinnettä.
Tuosta loppumattomasta rivistä runkoja, ruokavaroiksi tietystikin
aiotuita, me saimme käsityksen täkäläisen maailman suunnattoman
suuresta väkiluvusta, käsityksen, jonka valtavuudelle voi vetää
vertoja ainoastaan meidän ensimmäiset näkemämme tuolla alhaalla kuun
uumenissa.

Ensi alussa seleniitat näkyivät minun mielestäni seisovan
telineille asetetuilla lankuilla [En muista nähneeni kuussa mitään
esinettä puusta. Ovet, pöydät, kaikki, mikä maan päällä vastaa
puusepän teoksia, oli tehty metallista, enimmäkseen kullasta,
luullakseni, joka ennen muita metalleja tarjoutuu käytettäväksi,
se kun on sitkeätä, kestävää ja helppoa käsitellä.], mutta sitten
huomasin lankkujen, telineitten ja kirveitten olevan aivan yhtä
lyijynkarvaisia kuin minun kahleenikin, ennenkuin valkoinen valo
pääsi niihin paistamaan. Tanterella oli koko joukko lujannäköisiä
kankia, joilla nähtävästikin oli kuunvasikkain runkoja käännetty
kyljeltä toiselle. Ne olivat noin kuuden jalan pituisia, mukavilla
rivoilla varustettuja -- sangen hauskan näköisiä aseita. Koko paikka
sai valonsa kolmesta poikkipuolin juoksevasta sinivalokourusta.

Me viruimme kauan aikaa, ääneti katsellen kaikkia näitä esineitä.

-- No niin? -- virkkoi Cavor nyt.

Minä lyyhistyin alemmas ja käännyin hänen puoleensa. Mainio ajatus
iski mieleeni.

-- Ellei noita runkoja ole laskettu tänne kranoilla, -- sanoin minä,
-- niin ollaanpa lähempänä kuun pintaa kuin luulinkaan.

-- Kuinka niin?

-- Eihän kuunvasikat juokse, ja siivettömiä ne myöskin ovat.

Hän kurkisti jälleen laidan yli luolaan.

-- Minua kummastuttaa... -- arveli hän. -- Emmekä me lopulti ole
kovin kauas pinnalta joutuneetkaan...

Kesken hänen puhettansa minä tartuin häntä käsivarteen: olin kuullut
jotain melua kallionhalkeamasta meidän allamme.

Me pyörähdimme ja olimme hiljaa kuin haudassa, vireillä kaikki
aistit. Hetkisen kuluttua minä olin varma siitä, että jotain nousee
halkeamaa myöten ylös. Verkkaan ja aivan kuulumattomasti tartuin
silloin lujasti kahleisini, odotellen, ilmaantuuko sieltä ketä.

-- Vilkaskaas vielä kerran noihin kirvesniekkoihin tuolla, --
kuiskasin minä.

-- Sielläpäin kaikki hyvin, -- ilmoitti Cavor.

Minä tähtäsin kädelläni ristikon aukkoa kohti. Nyt erotti jo aivan
selvään halkeamassa nousevien seleniitain hiljaista sihinää, kätten
läiskäyksiä kalliota vasten ja senjälkeen irtaantuvan tomun rapinaa.

Sitten huomasin, että jotain liikkuu pimeässä ristikon takana, mutta
mitä se oli, sitä en voinut erottaa. Se näkyi pysähtyvän tuokioksi
ja sitten -- räiskis! Minä olin kavahtanut pystyyn ja hurjasti
huitaissut, torjuakseni jotain, joka oli välkähtänyt minua kohti. Se
oli keihään terävä kärki. Olen sittemmin tullut siihen päätökseen,
että keihäs oli liian pitkä, kääntyäkseen tuossa kapeassa halkeamassa
niin paljon, että olisi osunut minuun. Oli miten oli, se sujahti kuin
mikä käärmeenkieli ristikon läpi, ei sattunut, ponnahti takaisin ja
välkähti toistamiseen. Mutta tällä toisella kertaa minä sieppasin sen
kiinni. Tällä välin oli kumminkin jo toinenkin keihäs singahtanut
minua kohti, osumatta sekään.

Minä kiljaisin riemusta, tuntiessani, että seleniita, pidettyään
ensin vastaan, oli päästänyt keihään käsistään, jonka jälkeen
minä rupesin sillä pimeässä umpimähkään sohimaan ristikon lävitse
alaspäin. Cavor oli siepannut toisen keihään käteensä ja heilutti
sitä nyt minun vieressäni, tokaisten päättömästi milloin mihinkin
suuntaan. Kilkis, kalkis! kuului äkkiä ristikon kautta... kirves
singahti ilmassa ja kolahti kalliota vasten meidän takanamme,
muistuttaen minulle teurastajain ja vasikan runkojen olemassa-oloa
luolassa.

Minä käännyin taakseni. Sieltäkös tuli meitä kohti, kirveitään
heilutellen, lyhytkasvuisia, lihavia, pitkäkätisiä lurjuksia, niin
peräti toisenlaisia kuin ne, joita tähän asti olimme nähneet. Jos ei
heillä todellakaan jo ennen ollut tietoa meistä, niin uskomattoman
nopeasti he nyt olivat käsittäneet asiain tilan. Minä katselin heitä
hetkisen, keihäs kädessä.

-- Vartioikaa ristikkoa! -- kiljasin minä Cavorille, päästin sitten
ankaran huudon, heitä pelottaakseni, ja hyökkäsin heitä vastaan.
Kaksi heistä heitti kirveensä minua kohti, vaikka turhaan; muut
pakenivat, jonka jälkeen nämä kaksikin läksivät takaisin luolaan,
nyrkit sojossa ja päät kumarassa. En ole ihmisten ikinä nähnyt
juoksevan sillä tapaa!

Pian huomasin, ettei minulle keihäästä suurtakaan apua ole, se kun
oli kovin ohut ja hauras. Se kelpasi vain heittoaseeksi, mutta
oli liian pitkä uudestaan käytettäväksi. Ja niinpä minä karkoitin
seleniitat vain ensimmäiselle rungolle asti, pysähdyin siinä ja
sieppasin käteeni yhden siinä olevista kangista.

Se tuntui lohdullisen raskaalta. Tällähän, arvelin, lyö heitä kumoon
vaikka kuinka monta. Heitin keihään pois ja otin toiseenkin käteen
kangen. Heilutettuani näitä uhkaavasti niitä seleniitoja kohti, jotka
kaukana luolan perällä olivat pysähtyneet pienenä ryhmänä, minä
palasin katsomaan, kuinka Cavorin on laita.

Hän juoksi ristikon edessä puoleen ja toiseen, yhä vieläkin
uhkaavasti sohien taittuneella keihäällään. Se oli oikein. Sillä
tavoin seleniitat tuolla halkeamassa ainakin jonkun aikaa pysyvät
asemillaan. Katsahdin jälleen luolaan. Mitä ihmettä ja kummaa meidän
pitää nyt tehdä?

Me olimme nyt jo jonkinlaisessa saarroksessa. Teurastajat tuolla
luolan perällä olivat kyllä hämmästyksissään, säikäyksissäänkin
kaiketi, eikä heillä ollut muita aseitakaan kuin nuo pienet kirveet.
Ja sinnehän meillä tie piti, jos mieli pelastua. Nuo pyylevät olennot
-- paljoa pienemmät ja paksummat kuin ennen näkemämme paimenet
-- olivat hajallaan pitkin rinnettä, ilmeisestikin neuvottomina.
Minulla oli samallainen siveellinen etu nyt puolellani kuin
sonnilla, joka kujassa teutoo. Mutta tuosta kaikesta huolimatta
heitä näkyi olevan hirmuisen paljon, ties kuinka suuret laumat. Ja
noilla tuolla halkeamassa on varmaankin peiakkaan pitkiä keihäitä.
Ja mitä kaikkia yllätyksiä heillä lieneekään... Tonttu vieköön!
Jos tässä hyökkää luolaan, silloin nuo tuolta halkeamasta pääsevät
ahdistamaan takaapäin, ja ellei hyökkää, silloin nuo kääpiön pahukset
kaiketikin saavat lisävoimia. Ties taivas, mitä kaikkia hirvittäviä
sota-aseita, tykkejä ja pommeja ja maa-torpedoja ja sen semmoisia
lieneekään tuolla tuntemattomalla, jalkaimme alaisella maailmalla,
tuolla laajemmalla maailmalla, jonka päällimmäisen hipiän vain
olemme puhkaisseet! Ja kaikki tuo sitten tuodaan meille tuhoksi
ja turmioksi... Nyt oli selvä, ettei meidän auta muu kun käydä
hyökkäämään! Ja yhä selvemmäksi se kävi, kun luolan puolelta alkoi
vilkkua yhä useampia sääriä: uusia seleniita-laumoja oli rientämässä
meitä kohti.

-- Bedford! -- huusi Cavor ja katso! hän oli puolitiessä minun ja
ristikon välillä.

-- Menkää takaisin! -- huusin minä. -- Mitäs te aiotte?...

-- Niill' on... siell' on semmoinen pyssyn tapainen!

Cavor kävi jälleen sohimaan keihäällään, mutta väistellen niitä
kohosi halkeamasta pää ja hartiat: näkyviin tuli tavattoman laiha ja
kulmikas seleniita, muuan monimutkainen kapine käsissään.

Minä huomasin, kuinka peräti pätemätön Cavor on nyt tapahtuvaan
taisteluun. Hetken aikaa epäröityäni minä hyppäsin hänen peräänsä
seleniitaa kohti, joka parhaillaan tähtäsi minuun peräti
kummallisella tavalla: ase vatsaa vasten. Minä heiluttamaan kankiani
ja huutamaan, saadakseni hänen tähtäämisensä harhaan... Tup! pani
samassa. Ase ei ollutkaan pyssy, vaan jonkinlainen jousi, jonka nuoli
osui minuun kesken hyppäystäni.

Minen kaatunut, vaan putosin maahan. -- Ellei minuun olisi sattunut,
niin olisin tullut maahan hiukkaa myöhemmin.

-- Minusta tuntui kuin jotain olisi minuun käynyt ja jälleen
luiskahtanut pois. Tapasin vasemmalla kädellä hartioitani ja huomasin
jonkunlaisen keihään istuvan siinä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
minä olin jo kohdalla ja iskin turalla seleniitaa vasten kalloa.
Hän lyyhähti, murtui ja menehtyi siihen paikkaan, pää mäsänä kuin
rikkilyöty muna.

Minä laskin toisen kangen maahan, nykäsin keihään hartiastani ja
rupesin pistelemään sillä pimeässä ristikon läpi. Joka iskusta
kuului sihinää ja piipitystä. Lopuksi minä viskasin keihään kaikesta
voimastani ristikosta alas pimeyteen, hyppäsin sitten ylös, sieppasin
kangen ja ryntäsin luolassa olevaa laumaa vastaan.

-- Bedford! Bedford! -- huusi Cavor, kiitäessäni hänen ohitsensa.

Tuntuu niinkuin vieläkin kuulisin hänen astuvan perässäni.

Ponnistus, hyppäys... tupsis, ponnistus, hyppäys... Joka harppaus
näkyi kestävän koko iäisyyden, ja joka harppaukselta luolakin laajeni
ja seleniitain lauma kasvamistaan kasvoi. Ensi alussa ne näkyivät
juosta puikeltavan ympäri kuin muurahaiset häirityssä keossa, pari
kappaletta tuli kirveitään heiluttaen minua vastaan, toiset syöksivät
runkojen välisiin käytäviin, ja sitten tuli taas toisia, keihäät
kädessä, ja sitten taas, yhä uusia. Peräti omituista tuo näky vaan
oli: pelkkiä piiloon puikahtelevia käsiä ja jalkoja. Luolan perällä
oli pimeä. Hiuh! Jotain lensi minun pääni ylitse. Hiuh! pani taas
kesken minun ilmahyppyäni, ja minä näin keihään osuvan erääsen
runkoon vasemmallani ja jäävän siihen väräjämään. Parahiksi alas
päästyäni, toinen keihäs sattui maahan minun edessäni, ja samalla
kuulin kaukaa tup! niinkuin heidän joutsensa panevat lauetessaan.
Ja taas hiuh! hiuh! Jonkun aikaa tuo oli oikein kamalaa, Nuohan oli
yhteislaukauksia...

Minä seisoin kuin suolapatsas.

En luule, että minulla silloin oli yhtään selvää ajatusta.
Muistan vain, että mielessäni sävähti tuo vanha hangattu lause:
"Tulenpiiristä pois!" Tiedän rynnänneeni kahden rungon väliin
ja pysähtyneeni siihen hengästyneenä, tuntien tilani sangen
viheliäiseksi.

Hain silmilläni Cavoria, mutta jonkun aikaa näytti kuin mies olisi
hävinnyt koko maailmasta. Vihdoin hän astui esiin pimeydestä, kulkien
runkojen rivin ja luolan seinän välitse. Minä näin hänen pienet
kasvonsa, tummat, siniset, hikiset, mielenliikutusta täynnään.

Hän sanoi jotakin, mutta minä en välittänyt hänen puheestaan. Minulle
oli käynyt selväksi, että nyt täytyy pyrkiä eteenpäin rungolta
rungolle, kunnes olemme päässeet niin lähelle, että sopii hyökätä
täydellä voimalla. Hyökätä tai antautua -- muuta neuvoa ei ollut.

-- Tulkaa nyt! -- sanoin minä ja läksin näyttämään tietä.

-- Bedford! -- parkui hän turhaan.

Mieleni oli jännityksissään, astuessamme runkojen ja luolanseinän
välistä kujaa. Seinä kulki kaarteessa; siinä he siis eivät voineet
osata meihin. Emmehän me tässä kapeassa paikassa saattaneet hyppiä,
mutta maan päällä syntyneinä meillä oli sentään voimia joutua paljoa
nopeammin kuin seleniitat. Minun laskuni mukaan meidän piti piakkoin
tulla heidän kohdalleen. Ja kun niin pitkälle pääsemme, silloin ei
seleniitat ole meille sen vaarallisempia kuin torakat. Mutta... kyllä
kai sitä ennen yhteislaukaus taas tuhahtaa. Mitähän, jos keksis
pienen sotajuonen? Minä riisuin kesken astuntaani flanellipuseron
yltäni.

-- Bedford! -- kähisi Cavor minun perässäni.

Minä vilkasin taakseni.

-- Mitäs nyt? -- kysyin minä.

Hän viittasi runkojen päällitse ylös.

-- Valkoista valoa! -- sanoi hän. -- Valkoista valoa taas!

Minä vilkasin sinnepäin, ja aivan oikein: kaukaa luolan perältä
häämöitti hämärä kuulto. Tämä tuntui lisäävän minulle voimia kaksin
verroin.

-- Pysykää lähellä nyt! -- sanoin minä.

Pitkä seleniitan huippana puikahti ulos pimeästä, parkasi ja pakeni.
Minä seisahdin ja pysäytin kädelläni Cavorinkin. Ripustin sitten
puseroni kangen nenään, kyyristyin lähimmän rungon taakse, heittäen
kangen puseroineen maahan. Sen tehtyäni minä kurkistin rungon yli,
mutta vetäydyin heti alas jälleen.

Tupp... hiuh!

Samassa lensi nuoli. Nyt oltiin lähellä seleniitoja, ja tuollahan
niitä seisoi ryhmässä, paksuja ja pieniä ja pitkiä sekaisin,
patterillinen ampukoneita suunniteltuina alas luolaa kohti. Kolme
neljä nuolta seurasi ensimmäistä; senjälkeen ammunta lakkasi.

Nostin pääni jälleen näkyviin, ja olipa niin ja näin, että ennätin
ajoissa lyyhistyä, sillä nyt lauaistiin kymmenkunta nuolta, ja
samassa kuului seleniitain innostunut kiljahdus ja sihinä. Minä
nostin maasta kangen puseroineen.

-- Nyt! -- virkoin minä, kohottaen puseroni laidan yli.

Tuptuptup... hiuh... hit!

Silmänräpäyksessä oli pusero nuolia täynnä, tutisten kuin hyväkin
tuuhea parta. Samassa tempasin kangen irti puserosta, heitin puseron
maahan -- siellä kuussa se minun tietääkseni on tänäkin päivänä -- ja
syöksin seleniitain päälle.

Nyt seurasi minutin verran kestävä verinen temmellys. Minä olin liian
raju, häikäilläkseni lainkaan, ja seleniitat liian hämmästyneitä,
kyetäkseen taistelemaan. Oli miten oli, ei he vain vastarintaa
tehneet. Minä olin punainen kuin kukko, niinkuin sanotaan. Tuntui
-- sen muistan vielä -- kuin olisin kahlannut noitten nahkaisten,
hauraitten olentojen päällitse, niinkuin missä tiheässä ruohikossa
ikään. Minä niitin ja kaadoin oikealle ja vasemmalle. Se oli yhtä
kalsketta ja kahinaa. Kosteita pisaroita pirskahteli ylt'ympärille.
Esineet jalkaini alla murtuivat ja parahtelivat ja kävivät
liukkaiksi. Lauma se paisui ja harveni ja tiheni ja virtasi kuin
vesi. Ei niillä näkynyt olevan mitään yhteistä suunnitelmaa. Keihäitä
lenteli ympärilläni, yksi jo hipasi korvaanikin. Kerran sattui minua
käsivarteen, toisen kerran niskaan, mutta sen sain selville vasta
perästäpäin, kun veri, jonkun aikaa juostuaan, alkoi tuntua kylmältä
ja kostealta.

Mitä Cavor lienee tällä välin tehnyt, en tiedä. Jonkun aikaa tuntui
kuin tätä tappelua olisi kestänyt jo kokonaisen ihmis-iän ja tulisi
kestämään vielä iät kaiket. Mutta äkkiä koko temmellys taukosi... ei
näkynyt muuta kuin ylös ja alas loikkivia niskoja, joitten omistajat
pakenivat kaikille suunnille... Tuntui kuin ei minulle olisi
tapahtunut mitään pahaa. Minä juoksin jonkun askeleen eteenpäin,
huutaen ja meluten, mutta käännyin sitten takaisin. Ja nyt olin kuin
puusta pudonnut.

Olin huimilla lentoharppauksillani hypännyt heidän ylitsensä; he
olivat nyt minun takanani ja kiitivät pakoon mikä minnekin.

Olin sanomattomasti hämmästynyt, huomatessani, että se suuri
taistelu, johon olin antautunut, oli nyt lopussa. Eikä riemunikaan
ollut kovin vähäinen. Näytti siltä kuin en lainkaan olisi huomannut
seleniitoja odottamattoman hauraiksi, vaan sen sijaan tuntenut oman
itseni odottamattoman väkeväksi. Minä nauroin tympeätä naurua. Tuo
fantastillinen kuu!

Vilkasin vihdoin noihin ruhjottuihin, kiemurteleviin olentoihin,
joita oli hajallaan luolan pohjalla, ja mielessäni alkoi häämöittää
epämääräinen ajatus vielä edessä-olevista väkivallan teoista. Sitten
riensin Cavorin luokse.



XVIII.

Auringon valossa.


Pian huomasimme luolan aukenevan hämäräistä hohdetta kohti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme saapuneet eräälle kaltevalle
kalterille, joka näkyi vievän suunnattoman suuren aukion partaalle.
Tämä aukio oli jättiläismäinen lieriö, joka ulottui pystysuoraan
ylös- sekä alaspäin. Sen sisäpuolella tuo kalteri, ilman mitäkään
rintasuojusta tai kaiteita, teki puolitoista kierrosta, johtaen
ylhäällä jälleen keskelle kallioita. Se muistutti joissain määrin
noita spiralimaisesti kierteleviä rautateitä, joita kulkee St.
Gotthardin lävitse. Kaikki tuo oli kammottavan suuremmoista. Tuskin
kyennen antamaan täyttä kuvausta koko tästä summattomasta näystä,
ilmituomaan koko sen summatonta vaikutusta. Silmät seurasivat tuon
laajan torven sisälaitoja yhä ylemmäs... Kaukana tuolla huimaavassa
korkeudessa kuulsi pyöreä aukko, josta kalpeita tähtiä katseli tänne
alas, ja jonka toisesta reunasta heiasteli melkein häikäisevän kirkas
päivänpaiste. Huuto pääsi meiltä kummaltakin, sen nähtyämme.

-- Matkaan nyt! -- sanoin minä, lähtien edeltä.

-- Entäs tuolla? -- virkkoi Cavor, astuen hyvin varovasti kalterin
partaalle. Minä noudatin hänen esimerkkiänsä, kurottauduin laidan
yli ja katsahdin alas. Äskeinen auringonvalo oli soaissut minulta
silmät, niin etten nähnyt muuta kuin pimeän pohjattomuuden ja siinä
karminin- ja purppuran-karvaisten valojen salaperäistä välkähtelyä.
Korvani oli sen sijaan sitä herkempi. Pimeydestä nousi omituinen ääni;
se oli kuin vihaista surinaa, jota kuulee, pitäessään korvaa
mehiläispesän seinässä. Sellainen ääni tuli tuosta suunnattomasta
onkalosta, arviolta noin neljän mailin syvyydestä.

Hetken aikaa tuota kuunneltuani, minä tartuin entistä lujemmin
kankeeni ja läksin eteenpäin.

-- Tässä, -- virkkoi Cavor, -- tässä mahtaa olla se kuilu, jonka
tuonottain näimme, se kannen alainen.

-- Sieltä kaiketi ne valotkin pilkottivat.

-- Valot! -- toisti Cavor. -- Niin, ne valot siitä maailmasta, jota
emme enää milloinkaan saa nähdä.

-- Tullaan toiste, -- sanoin minä. Päästyämme niin monesta pulasta,
minä olin nyt varsin toivorikkaalla tuulella, varmana siitä, että
pallo löytyy.

En kuullut hänen vastaustansa.

-- Mitenkä? -- kysäisin minä.

-- Vähät siitä, -- vastasi hän.

Ääneti jatkettiin sitten matkaa.

Tämä kalteva tie -- koko kaarta myöten lukien -- oli neljä viisi
mailia pitkä ja nousi niin jyrkkänä, että maan päällä sitä olisi
ollut melkein mahdoton kulkea, mutta täällä kuun oloissa siinä astui
varsin helposti. Tällä matkalla ei nähty kuin kaksi seleniitaa,
jotka, meidät huomattuaan, heti läksivät suin päin pakenemaan.
Tieto meidän voimastamme ja kovakouraisuudestamme oli ilmeisesti
levinnyt jo heihinkin asti. Odottamattoman sujuvasti tämä matka vain
kävi. Spiralimainen kalteri puikahti äkisti kohoavaan tunneliin,
jonka pohjalla näkyi runsain määrin kuunvasikkain jälkiä, ja joka
kaarevuuteensa verraten oli niin jyrkkä ja lyhyt, ett'ei se missään
kohden ollut aivan pimeä. Pian se alkoikin kirkastua, eikä aikaakaan,
niin jo tuli kaukana tuolla ylhäällä näkyviin sen häikäisevän kirkas
yläpää. Siinä palanen alppimaista vuorenrinnettä, jonka ylälaidalla
heleätä auringon valoa vasten kohosi tiheä viidakko okaisia kasveja,
nyttemmin jo taittuneita, surkastuneita, kuolleita.

Ja kummallista! Me, joista tuo kasvullisuus vielä vähän aikaa sitten
oli näyttänyt niin kamalalta ja pelottavalta, me katselimme sitä
nyt samallaisella liikutuksella, jota tuntenee kotiansa palajava
maanpakolainen, nähdessään synnyinmaansa jälleen. Ilomielin me
tervehdimme sitäkin seikkaa, että ilma oli täällä ohuempaa, vaikka
pyrkikin henkeä salpaamaan juostessamme, ja vaikka täytyi ponnistaa
kuuloansa, erottaakseen toisen sanoja. Yhä avarammaksi ja avarammaksi
laajeni päivänpaisteinen aukko meidän yläpuolellamme, ja tunneli
takana vaipui vaipumistaan läpitunkemattoman pimeyden peittoon.
Lakastuneissa piikkipensaissa ei näkynyt vehreätä enää lainkaan;
ne olivat nyt ruskeita, kuivia, puisevia. Niitten ylimmät haarat
näköalan takana tuolla ylempänä loivat tiheäsäikeisiä, monimutkaisia
kudekuoseja röyhyiseen kallioseinään. Ja aivan tunnelin yläreunassa
oli avara, poljettu ala: kuunvasikkain laidunmaita.

Sinne mekin vihdoin saavuimme, valoon ja helteesen, joka oli
kerrassaan painostava ja tukala. Vaivoin astuimme sitten aution
tasangon poikki ja kiipesimme pensaitten välitse rinteelle, jossa
vihdoin laskeusimme läähättäen maahan erääsen ylävään paikkaan,
monijuovaisen laavaröykkiön varjoon. Kallio tuntui kuumalta täällä
varjossakin.

Polttavan kuuma ilma vaikutti varsin epäedullisesti meidän
ruumiilliseen hyvinvointiimme, mutta eihän nyt toki enää painajainen
meitä runnellut. Tuntui kuin olisi tultu omille olosijoille,
takaisin tähtien alle. Kaikki se pelko ja ahdistus, joka oli mieltä
ahdistanut, paetessamme pimeitä käytäviä myöten ja halkeamien
poikki, se oli poissa nyt. Viimeinen taistelu oli täyttänyt meidät
suunnattomalla itseluottamuksella seleniitoihin nähden. Tuskin
uskoi silmiänsä, katsellessaan nyt tuohon mustaan aukkoon, josta
vastikään oli noustu. Tuolla alhaalla, sinisessä hohteessa -- joka
nyt mielestämme tuntui melkein ehdottomalta pimeydeltä -- siellä oli
kohdattu olentoja, ihmisen irvikuvia, kypäräpäisiä luomia, siellä oli
sydän kourassa kuljettu heidän edellänsä, taivuttu heidän ylivaltansa
alle, kunnes tuosta ylivallasta oli täytynyt tehdä loppu. Ja katso,
ne olivat lyyhistyneet kokoon kuin vaha, hajonneet kuin akanat,
paenneet, kadonneet kuin unikuvat!

Minä hieroin silmiäni: eiköhän kaikki tämä liene ollutkin vain
pelkkää unta, noitten huumaavain sienten vaikuttamaa? Mutta äkkiä
huomasin verta kasvoillani; harteissa ja käsivarressa teki kipeätä:
paita oli tarttunut ihoon.

-- Tonttu toisen kerran! -- ärähdin minä, kädelläni tutkien vammojani
ja arvostellen niitten suuruutta, ja silloinpa äkkiä tuo kaukainen
tunnelin suu näytti minusta vaanivalta silmältä.

-- Cavor! -- sanoin minä. -- Mitähän nuo tuolla nyt tekevät? Ja mitäs
meidän nyt pitäisi tehdä?

Hän puisteli päätään, tunneliin tuijottaen.

-- Kukas sen tietää, mitä ne tekevät?

-- Kaikki riippuu siitä, mitä ne meistä ajattelevat, ja menepäs sitä
arvaamaan! Ja siitäkin se riippuu, mitä varavoimia heillä on. Kyllä
se niin on, kuten te sanoitte, Cavor, että me olemme koskettaneet
vasta tämän maailman ulommaisia ääriä. Ties mitä kaikkea heillä
lieneekään tuolla sisemmällä. Pelkillä noilla ampuma-aseillaankin he
saattavat panna meidät pahaan pulaan...

-- Mutta sittenkin, -- puhui Cavor, -- vaikk'emme palloa löytäiskään,
on meillä yksi mahdollisuus. Vaikkapa yökin meidät saavuttais.
Mennään alas ja tapellaan.

Minä katselin ympärilleni tutkivin silmin. Äskeinen suunnaton
kasvullisuus oli lakastunut ja sen kautta maiseman asu kokonaan
muuttunut. Korkealta harjanteelta, jossa nyt istuttiin, avautui
laaja näköala kraaterille: kaikki oli siellä kuihtunutta ja kuivaa;
kuun iltapäivän myöhäinen syksy oli tullut. Mustuneita rinteitä
ja ketoja, karjan laidunmaita kaikkialla; kauempana lekotteli
täydessä auringonpaisteessa lauma unisia kuunvasikoita hajanaisin
ryhmin, musta varjotäplä itsekunkin vieressä. Mutta seleniitoista ei
merkkiäkään. Lienevätkö paenneet, meidän tultuamme ulos päivänvaloon,
vai lieneekö heillä tapana vetäytyä sisäosiin, ajettuaan karjansa
laitumelle, -- kukapa sen osasi sanoa? Edellinen mahdollisuus oli
luultavinta.

-- Jos olis pistää tuli maahan ja päästää kulo kulkemaan, -- virkoin
minä, -- niin kukaties pallo löytyis.

Cavor ei ollut kuulevinaankaan. Varjostaen _kädellä_ silmiään, hän
tarkasteli tähtiä, jotka runsaslukuisina tuikkivat taivaalla, vaikka
olikin täysi päivä.

-- Kuinka kauan luulette meidän olleen täällä? -- kysyi hän sitten.

-- Missä niin?

-- Kuussa.

-- Kaksi maallista päivää kenties.

-- Luultavammin kokonaista kymmenen. Aurinko on nähkääs jo kulkenut
korkeimman kohtansa ohitse ja alkaa laskeutua länteen. Neljän päivän
perästä, kenties pikemminkin, tulee yö.

-- Mutta mehän olemme syöneet yhden ainoan kerran!

-- Kyllä minä sen tiedän. Ja... Mutta tuollahan on tähdet!

-- Mutta mitenkäs aika tuntuu toiselta tällaisella pienemmällä
planetalla?

-- En tiedä, mutta niin se vaan on.

-- Mitenkäs sitä aikaa sitten täällä lasketaan?

-- Nälkä... väsymys... se on täällä erillaista. Kaikki on
erillaista... kaikkityyni. Minusta tuntuu kuin siitä hetkestä saakka,
jolloin pallosta nousimme, olisi ollut kysymys vaan tunneista...
pitkistä tunneista vain.

-- Kymmenen päivää! -- arvelin minä, -- ja senjälkeen... -- Minä
katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen
lännen välillä. -- Neljä päivää!... Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja
uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?

Minä nousin.

-- Meidän täytyy -- jatkoin minä -- määrätä itsellemme joku kiinteä
kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan
alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.

Hän seisoi vieressäni.

-- Niin kyllä, -- sanoi hän. -- Ei tässä muu auta kuin lähteä
etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy... tottahan
vainenkin löytyy... Ja ellei...

-- Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.

Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi
tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla
liikkeellä.

-- Voi sentään! -- lausui hän. -- Kuinka mielettömiä me olemme
olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi
saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!

-- Onhan se mahdollista vielä nytkin.

-- Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma.
Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita,
jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia
asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten
kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa,
moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola
luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä... Mitä alemmas
siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia
seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee
kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa
valossa... _jos_ heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan!
Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan,
merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta!
Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita
kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä... kenties
järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me
kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä
maanmahtavia, -- joita siellä _täytyy_ olla, ja jotka kaikkea tätä
hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne
ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja
-- sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja
äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja
silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen
ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!

Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja
heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.

-- Entäs pimeys? -- virkoin minä.

-- Kyllä siitä selvittäis.

-- Miten?

-- En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun
mukaansa tai lampun... Nuo toiset... ne käsittäisivät varmaankin.

Hän seisoi hetkisen kädet riipuksissa ja surumielinen ilme
kasvoillaan, katsellen tuota erämaata, joka niin uhmaavana
levittelihe hänen edessään. Ja sitten hän viittasi kädellään
tuommoisen: "minkäs sille tekee!" ja astui minun luokseni, ehdottaen,
että nyt käytäisiin etsimään palloa oikein systemaatillisesti.

-- Saatammehan me tulla tänne toisenkin kerran, -- huomautin minä.

Hän katsahti ympärilleen.

-- Ennen kaikkea meidän tulee päästä maahan, -- sanoi hän.

-- Ja kun toiste tullaan, niin otetaan mukaan lamppuja ja
kiipeämärautoja ja senkin seitsemät muut tarpeelliset vehkeet.

-- Niin kyllä, -- virkkoi hän.

-- Tämä kulta on oleva meillä todistuksena retken onnistumisesta.

Hän katsahti minun kultakankiini eikä puhunut kotvaan aikaan
mitään, seisoihan vain hetken aikaa kädet seljän takana, kraateria
silmäillen. Sitten hän huokasi ja rupesi jälleen puhumaan.

-- Tänne minä kyllä tien löysin, mutta löytää tie ei aina ole samaa
kuin osata pitää tie omanaan. Jos minä otan salaisuuteni mukaani
maan päälle, niin mitäs tapahtuu? En ymmärrä, kuinka minä voisin
salaisuuteni säilyttää yhtä vuottakaan, osaakaan vuodesta. Ennemmin
tai myöhemmin se tulee tietyksi, vaikkapa muutkin sen uudelleen
keksisivät. Ja sitten... Hallitukset ja vallat alkavat kilvan
pyrkiä tänne, käyvät taistelemaan keskenään ja tätä kuun väestöä
vastaan. Sota leviää vain yhä laajemmalle, ja yhä uusia sodan-aiheita
syntyy. Jos minä salaisuuteni ilmoitan, niin pian, ja hyvinkin pian
tämä planetta on oleva syvimpiä onkaloltaan myöten kirjavanaan
ihmisruumiista. Miten käynee muitten asiain, tämä ainakin on varma...
Eihän ihmisellä oikeastaan ole mitään tekemistä kuussa. Ja mitä
hyvää hänelle kuusta olisikaan? Ja mitäpäs he omasta planetastakaan
ovat aikaansaaneet muuta kuin taistelukentän ja iän-ikuisten
mielettömyyksien temmellystanteren? Niin pieni kuin hänen maailmansa
ja niin lyhyt kuin hänen aikansa onkaan, on hänelle jo siinäkin
paljoa enemmän tekemistä kuin ikinä kykenee aikaansaamaan. Ei! Tiede
on liiankin kauan vaivaa nähnyt, takoessaan aseita hupsujen käsiin.
Aika sen on pysähtyä jo. Keksiköön ihminen keinot kuuhun pääsemiseen
-- tuhannen vuoden perästä.

-- Onhan niitä salaamisen keinoja, -- huomautin minä.

Hän katsahti minuun naurahtaen.

-- Mutta eipä huolista hoivaa! -- virkkoi hän. -- Hyvin vähän on
meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu
ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on
tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon
asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun
asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme,
ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt
irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt
kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti... Ei
sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin
maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.

-- Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, -- sanoin minä.

Me seisoimme rinnatusten.

-- Nyt -- lausui hän, -- nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me
sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen
keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja
kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin
niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa
nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla
tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen
kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin
kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos
nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa
raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.

-- Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?

-- Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.

-- Mutta ellei kumpikaan...?

Cavor katsahti aurinkoon.

-- Niin etsitään edelleen, -- sanoi hän, -- kunnes yö ja kylmä meidät
saavuttaa.

-- Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet
sen?

Hän kohautti olkapäitään.

-- Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?

Hän ei vastannut.

-- Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, -- sanoin minä.

Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.

Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti,
epäröiden.

-- Näkemiin! -- virkkoi hän viimein.

Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me
sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.

-- Tonttu vieköön! -- arvelin itsekseni, -- olis tässä saattanut
tehdä parempaakin.

Olin jo pyytää häntä lyömään kättä sovinnoksi, -- sillä sellaisella
mielellä silloin olin, -- mutta samassa hän ponnistihe ja hyökkäsi
pohjoista kohti. Hän näkyi leijuvan ilmassa kuin lakastunut lehti,
putosi sitten keveästi maahan ja hyppäsi jälleen.

Katseltuani häntä hetkisen, käännyin vastenmielisesti länttä
kohti ja rupesin valitsemaan paikkaa mihin hypätä, tuntien samaa
kuin kaiketikin se, joka aikoo pulahtaa jääkylmään veteen. Löysin
sopivan kohdan ja ponnahdin eteenpäin hakuretkille minun osakseni
jääneesen puoliskoon kuun maailmaa. Minä tärähdin jotenkin kömpelösti
kallioitten väliin, nousin ylös ja vilkasin ympärilleni. Kiipesin
sitten kallionkielekkeelle ja läksin jatkamaan matkaa...

Tapailin kohta sen jälkeen silmilläni Cavoria, mutta hän oli kadonnut
näkyvistä. Nenäliina se kumminkin välkkyi koreasti päivänpaisteessa
tuolla ylängöllä.

Päätin olla päästämättä sitä hetkeksikään silmistäni.



XIX.

Mr. Bedford yksinään.


Hetken verran minusta tuntui kuin olisin koko ajan ollut yksinäni
täällä kuussa. Ensi alussa etsiskelin jonkunlaisella innostuksella,
mutta helle oli yhä vieläkin ankara, ja ohentunut ilma se puristi
rintaa kuin vanteella. Tulin tuosta erääsen syvänteesen, jonka laidat
ylt'ympärillä olivat täynnään pitkiä, törröttäviä, kuivia okakasveja.
Sinne minä istahdin lepäämään ja vilvottelemaan. Aikomukseni oli
levähtää noin tuokion verran. Laskin kanget maahan viereeni ja
istuskelin siinä, poski käden nojassa.

Jotenkin välinpitämättömästi minä katselin, kuinka tämän syvänteen
kallioseinissä, joitten pinnan surkastunut lehtisammal oli siellä
täällä paljastunut näkyviin, kimalteli kultaa, paikoin suonina,
paikoin yksinäisin pilkuin. Siellä täällä sitä välkähteli pyörylöissä
ja kyhmyissä korsien välitse. Mitäpä tuosta nyt? Omituista raukeutta
tuntui niin jäsenissä kuin sielussakin. Oli hetki, jolloin en uskonut
toivoa pallon enää milloinkaan löytyvän tässä karussa erämaassa.
Tuntui, niinkuin ei olisi vähintäkään aihetta ruveta minkäänlaisiin
ponnistuksiin, ennenkuin seleniitoja tulee. Silloin, arvelin, silloin
on aika ryhtyä tositoimiin, noudattaen tuota mieletöntä vaistoa, joka
käskee ihmisen ennen kaikkea suojelemaan ja puolustamaan henkeänsä,
vaikkapa se säilyisikin sitä varten vaan, että kuolema ennen pitkää
on oleva kahta tuskallisempi.

Miksikä me olimme tulleet kuuhun?

Pulmallinen kysymys. Mikä henki se ihmistä iät kaiket pakottaa
luopumaan onnesta ja menestyksestä ja antaumaan vaivoihin ja
vaaroihin, suinpäin syöksemään melkein varmaa perikatoa kohti?
Täällä kuussa alkoi minulle hämärästi hämöittää muuan seikka, joka
minun muutoinkin olisi pitänyt tietää, se nimittäin, ettei ihmisen
loppumääränä ole ainoastaan turvallinen ja mukava olo ja hyvä ravinto
ja hupainen elämä. Kysykää tätä seikkaa keitä hyvänsä, -- melkein
jokainoa vastaa tietävänsä sen kyllä, elleihän sanoilla vastaakaan,
niin ainakin elämänkokemuksilla sen todeksi näyttää. Vastoin omia
harrastuksia, vastoin omaa onnea ihmistä myötäänsä vetää tekemään
mielettömyyksiä. Joku voima, joka ei ole hän itse, ajaa häntä, ja
mennä hänen vain pitää. Mutta miksi? Miksi? Istuessani nyt täällä,
keskellä hyödyttömiä kuun kultia, keskellä toisen maailman eloa ja
oloa, minä kävin tilille koko elämäni toimista. Otaksuessani, että
kuolen kuin haaksirikkoinen tänne kuun rannoille, en voinut lainkaan
nähdä, mikä tarkoitus minun elämälläni on ollut. En saanut täydelleen
ratkaistuksi tätä kysymystä, mutta selvemmäksi kun milloinkaan
ennen minulle joka tapauksessa kävi, etten ollut palvellut omia
tarkoituksiani, että koko elin-ikäni oli oikeastaan tarkoittanut
jotain muuta kuin omaa yksityistä elämääni. Mutta mikä, mikä
tarkoitus sitten minun elämälläni oli ollut?... Minen mietiskellyt
enää, miksikä me olimme tulleet kuuhun. Ajatukseni menivät kauemmas.
Miksikä minä olin ilmestynyt maahankaan? Miksikä minulla on ollut
yksityistä elämää ensinkään?... Minä vaivuin lopulti pohjattomiin
mietinnöihin...

Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää
kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä
uupumusta -- lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? -- mutta
luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli -- minä nukahdin.

Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan
aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin
äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan
taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös -- hiukan
kankealta ruumis tuntui -- ja läksin kanki kummallakin olalla,
jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa
etsimään.

Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa
viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten
kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua.
Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei
näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt
Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla.
Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.

Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin
yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma
oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo
mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään,
mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan.
Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään -- ne oli arvatenkin ajettu
sisäosiin takaisin. -- Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän
hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli
läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.

Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki
aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin
kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät
sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten
ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää
aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu,
silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme,
tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua
hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun
sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi.
Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi
paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren
onkalon kantta... Tuntui niin kamalalta.

En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin
Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni
kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian
myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa
kohti, kun äkkiä...

Huomasin pallon!

Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa
loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon
vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä
välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota
uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian
ymmärsin asian oikean laidan.

Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin
harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut
väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani.
Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt
omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni.
Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin
kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se
valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.

En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En
enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee.
Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä
minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo
on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän
läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä.
Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua
sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni
pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki
muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli,
sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun
aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa.
Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen
nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.

Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja
minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja
hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut
nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että
nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti
vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä
pitelisi täällä...

Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan
suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa
antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa
yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon
puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän
sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja
sitten...

Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani
minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi.
Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti
katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle
kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin
harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään
ponnistusta.

Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky
kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen,
missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta
ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa
korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja
näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin.
Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina
ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi,
valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön
hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme
nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja
hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen
kolkkanen maailman avaruutta tämäkin... ihmisten maalle-nousun paikka!

Joskus -- näin minä mietin -- joskus piirrätän keskelle tätä notkoa
kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin
tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä
täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden -- mikä räyhy ja pauhu
siinä nousisikaan silloin!

Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan
tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo
vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä
hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi
sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen,
johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti
päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion
aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta... mutta sitten
minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin...

Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana
tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla
valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt.
Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua,
sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.

Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka
silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin
kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin
ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa
ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä
vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.

Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa
synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää
seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa.
Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se
oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.

Peiakkaan Cavor!

Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin
"Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.

Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä
laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan
näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.

Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor
pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi
pensaan latvaan takanani ja sitten -- suoraa päätä nenäliinaa kohti.
Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka.
Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi
jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria.
Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta
olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin
maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.

Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan
alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin
sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin
varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen
tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni
ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen
sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.

Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa.
Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä
taas hirvittämään... Cav... yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka
tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.

Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta...

Sitten välähti silmissäni jotain... muuan pieni esine, noin
viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja
lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi
tahtonut sitä tuntea.

Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut
siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.

Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu
rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.

Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen
rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia
täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä
tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen
esineen.

Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin
siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän
piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista
kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.

Rupesin tavailemaan sitä.

"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta
enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.

Sitten tuli sekavampaa:

"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"... sitten
näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty
viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää...
"milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka
puolelta".

Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän
liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas
aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä
seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan..." sekavia
kynänpiirtoja taas.

"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi;
raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat
määränperäisiä, harkituita..."

"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna,
niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa..."
Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä
koettaneet tehdä... minulle... pahaa. Luulen..."

Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja
selkäpuolessa näkyi -- verta!

Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi
tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän
kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten
muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno
lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.

Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi.
Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia
ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen
surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten
silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo
puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin
reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina,
epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja
päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen
pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä
viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen
pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma
ympärilläni synkistyi, tummeni.

Ja sitten kosketti korvaani -- ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten
ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana -- tuo kumu, tuo samainen
kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!... bum!...
bum!...

Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä
mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat... päivänpyörän
veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota
bum!... bum!... bum!...

Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko
tuon kumun aikana... Se taukosi vihdoin...

Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui
kuin silmä ja katosi näkyvistä.

Nyt olin todellakin ypö yksin.

Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin
minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut
on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön
tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä,
pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys,
hiljaisuus... ääretön, lopullinen avaruuksien yö.

Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen:
minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi
puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.

-- Ei! -- huusin minä. -- Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota
toki!

Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin
maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin
sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa
kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana
varjojen ulkoreunassa.

Hyppäys ja taas ja taas... ja joka hyppäys niin loppumattoman pitkä.

Käärmereunainen päivänkiekko tuolla edessäni laski laskemistaan yhä
alemmas, ja pitenevä varjo se kiirehti yhä kiivaammin, kietoakseen
valtaansa pallon, ennenkuin minä pääsen sen luokse. Kaksi mailia
vielä, siis pari sataa hyppäystä. Ilma ympärilläni oheni myötäänsä,
niinkuin ohenee ilmapumpussa, ja kylmä kouristeli jäseniä. Mutta
jos silloin olisin kuollut, niin kesken hyppäystäni olisin kuollut.
Kerran, jopa toisenkin jalka lipesi yhä lisääntyvässä lumessa, ja
sehän se kulkua hidastutti. Kerran otin liian vähän vauhtia ja
putosin pensaisin, jotka rasahtivat ja särkyivät pölyksi ja tomuksi.
Kerran taas kompastuin, maahan laskiessani, ja pyörähdin suinpäin
notkoon. Sieltä nousin ruhjoutuneena ja verinaarmuissa, oikeasta
suunnasta häipyneenä.

Mutta nämä sattumat eivät olleet mitään niitten kamalien välihetkien
rinnalla, jolloin leijailin ilmassa kohti yrmeän yön vuosta.
Hengitykseni piti piipittävää ääntä; tuntui niinkuin veitsillä olisi
viileskelty keuhkoja. Sydämen sykintä se tuntui keskelle aivoja.

-- Pääsenkö perille? Voi taivaat, pääsenkö perille?

Koko minun olemukseni oli yhtä hätää.

-- Vaivu maahan! -- kähisi tuska ja epätoivo. -- Vaivu maahan!

Mitä lähemmäs päämäärää minä ponnistelin, sitä kauemmas se näytti
pakenevan. Tuo oli kamalaa. Minä olin kuuro, minä kompastelin, minä
loukkailin, minä satuttelin itseäni, verta kumminkaan vuodattamatta.

Jo näkyy.

Minä kaaduin maahan. Hengitys oli vinkuvaa.

Minä ryömimään. Härmää keräytyi huulilleni, jääpuikkoja riippui
viiksissä, jäätyvä ilma veti muut yltääni huuruun.

Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.

-- Vaivu maahan! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!

Jo kosketin palloa ja pysähdyin.

-- Liian myöhään! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!

Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle,
tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä
laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.

Lumihiutaleita -- ilmahiutaleita -- tuprutti aukosta sisään,
koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin
sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.

-- Minä tahdon! -- jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta
tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.

Niitä kopeloidessani -- ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt
-- näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon
viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi,
ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat
yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja
tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu
löytää nappuloita?

Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi
silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.

Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja
pimeydessä.



XX.

Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.


Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta
-- niin kuvailin mielessäni -- mahtaa tuntua miehestä, joka
on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä
silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys
ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä
tähtiä... äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin
saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena
ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin
hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin
ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä
lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin
vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien
päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.

Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli
tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin
kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti,
että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy
saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua
johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä,
tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten
kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin
valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin
minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri,
hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla
nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni,
mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero _Lloyds
News'ia_, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se
palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin
mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä
johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla
panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen
nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella
käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin
arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.

Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä
räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan
mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä,
ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen
maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta
jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos
lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä
olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun
pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa
pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta
kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo
vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan.
Entäs Cavor?

Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.

Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin
en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin
näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman
korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas...
ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita... ne katsoa
tuijottelevat häntä...

Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin
virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies.
Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä
maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa
yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä,
vaikkapa hän hengissäkin olisi, -- sitä en kumminkaan saattanut
pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa -- enhän minä
enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai
kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy
jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö
niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin
maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten -- sitä mukaa kuin
tarkemmin harkittuani parhaaksi näen -- joko näyttää ja selittää
pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan
yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat,
hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen
tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä
pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa
kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle
pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin,
siinä pääasia.

Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten
kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää
lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.

Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti
niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin,
sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata
maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta
pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään
sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin
älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti,
joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini
suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin
olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni
koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja
-- matemaatiko näet en ole -- mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin
minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos
silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta
minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä
nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä
on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin:
tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja
siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten
odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi,
kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin
sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla -- ellen
nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin -- ja painua maata kohti.

Ja niin minä teinkin.

Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin kuun
näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen
hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan,
oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa
oli kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli
tehnyt tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä
voivani varsin hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä,
jota tunsin koko sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen
sammuttanut lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä
olin. Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki
oli niin äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin
olisin ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään,
kumma kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin
jos olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä
oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli
tuntunut ihan kuolinkamppaukselta...

Tuo avaruudessa viettämäni aika -- niin uskomattomalta kuin
tämä kuuluneekaan -- ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään
elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo
lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä,
vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan.
Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta
sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa.
Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin
kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine monine
motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin mielestäni
käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt kerrassaan kaiken
liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien keskellä, mielessäni
myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni ja minun olemukseni sen
päällä niin äärettömän pientä.

En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni
liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti
johdettavissa silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän
ne tässä semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli
valtava epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan
sanoa, irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen
mitätön, satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut
yhteydessä. Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa --
aasina tai jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin
hiljaisella ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja
jotenkin vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt
ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä
loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman miehuutensa
päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa, aivan samoin kuin
välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa hiekassa... Palanen
silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa vieläkin jäljellä,
ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan saan takaisin
nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo ajatus ei ollut
lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen vakaumus, etten
ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain selkeässä avaruudessa
leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon Bedfordin puutteista ja
huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen hänestä.

Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista
harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia
hetkiä, helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi -- ajattelin
-- yhdenkin tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä
yhä lisääntyvä erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut
mitään. Minä näin Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet
liehumassa, astuvan Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon.
Näin hänen pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä
olentoja, törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin
heitä. Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn
vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin
oli miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä
silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa,
kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa... Näin hänen rientävän
Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa,
paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan
Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.

Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on
harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei
minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni
takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja
toiseen, nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa
sytytin lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen _Lloydin_ numeron
ja luin jälleen noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway
polkupyörästä ja yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta
ladystä, joka tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo
kaikki ovat yhä vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni,
tuohan on sinun maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään
tuollaisten asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset
sisimmissäni ne todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia
lue, Bedfordhan se on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät.
Siinähän koko juttu".

-- Tonttu vieköön! -- huudahdin minä. -- Ellen minä ole Bedford, niin
mikäs minä olen?

Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka
päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia
epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia... Minulla oli sellainenkin
käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan
ulkopuolella maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja
aikaa, ja että tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä,
josta minä elämää katselen...

Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin
sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan; minun
täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta, minun
täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen elämänsä
loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee -- kuinkas sitten?...

Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen
kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo
tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei
ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa,
vaan koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä
matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain
asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä minä
leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama mies,
tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä. Sanomattoman
vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei ainoastaan se
maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin sinivaloisat
luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset koneensa ja
Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli takertunut sinne.

Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni
maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen
maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi
käydä yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa
hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme, ja
että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän, tullessani
takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen minun
maahan-tuloni oikeastaan käynee.



XXI.

Mr. Bedford Littlestonessa.


Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi
melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi
nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana
alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat
ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä
yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa,
sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa
kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa
enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei
se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä
suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen,
ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka
nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten
välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt
sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja
istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin
tärähtää...

Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä
kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin
kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin
ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja
sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui
meren pinnalla.

Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.

Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana
tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen
ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut
varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton
väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun
aikaa kiihkeästi odottelin.

Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet
polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui
ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin
olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön.
Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.

Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut.
Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja
havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana
olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän
laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.

Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos -- siinä ainoa toivomukseni.
Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään
auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se
kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut
ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin
jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.

Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta
hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet
rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia
kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja
jaksoin kävellä taas.

Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti,
ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä
sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani
pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset
aallot yhä vielä huuhtelivat.

En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä
muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa:
ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin,
huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.

Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä
vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä
häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva
siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa
aalloissa hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala
kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan,
meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko,
siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan
pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka
epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten --
pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku
yksinäinen kylpypaikka.

Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani
hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin
olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.

Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä
saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin ajattelemaan
maallista ruokaa.

-- Sianlihaa, -- kuiskasin itsekseni, -- munia, paahdettua leipää ja
hyvää kahvia... Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet
Lympneen?... Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? -- ajattelin
sitten. -- Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä
Europan, ennenkuin pallo -- alas putosi.

Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan
pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan,
kylpyliina hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin
olevani Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja
astui lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen
ja pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä
hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi
parinkymmenen metrin päähän minusta.

-- Halloo, hyvä mies! -- huusi hän epäröiden.

-- Halloo vaan! -- vastasin minä.

Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.

-- Mikäs kumman kapine tuo on? -- kysyi hän.

-- Osaattekos te sanoa, missä minä olen? -- kysyin minä.

-- Täm' on Littlestone, -- vastasi hän, viitaten taloihin. -- Ja
tuoll' on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo
oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?

-- Niin on.

-- Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai
jotain sellaista?

Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen tullessaan
yhä likemmäs.

-- Tonttu vieköön! -- puheli hän. -- On maar teillä ollut kolttosia.
Kai te... no niin... missä se laiva särkyi?

... Onkos tuo kapine semmoinen... niinkuin hengenpelastuskapine, joka
kelluu...?

Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain
semmoistahan se on.

-- Minä tarvitsen apua, -- virkoin sitten käheällä äänellä. -- Minun
pitäisi saada muutamia kapineita maihin... eihän niitä tännekään sovi
jättää.

Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä,
olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan
hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä
Littlestonissa.

-- Apuako? -- virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. -- Miksei? -- Hän
alkoi liikehtiä neuvottomana. -- Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte?
-- Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat
askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli
päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.

-- Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, -- virkoin minä.

-- Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.

-- Menkää tuonne hotelliin, -- sanoi ensimmäinen pikku mies. -- Me
vartioimme tätä sill'aikaa.

Minua epäilytti.

-- Se ei käy laatuun, -- sanoin minä. -- Tuossa pallossa on kaksi
suurta kultakankea.

He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan
silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään,
eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut
kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa,
olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen
ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies
kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten
maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.

-- Se on joko lyijyä tai kultaa! -- virkkoi yksi.

-- _Kultaa_ se on! -- sanoi toinen.

-- Kultaa ihan varmaan! -- arveli kolmas.

Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan,
joka seisoi ankkurissa.

-- Mutta kuulkaas nyt! -- huudahti pikku mies. -- Mistäs te olette
nämä saanut?

Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.

-- Kuusta ne on saatu, -- vastasin heille.

Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.

-- Kuulkaas nyt, -- sanoin minä. -- En minä nyt tässä rupea asiata
juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä
kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden
tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet
perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.

-- Entäs tuo kapine?

-- Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, -- vastasin minä. -- Ja
saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan.
Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.

Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat
minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina
kuin lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin
viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon
kaksi kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan
myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan
pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan
metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän joukkoamme
varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi polkupyöränsä selkään ja
läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa kohti.

Minä katsahdin taakseni.

-- Ei _tuo_ siihen koske, -- vakuutti lihava mies, ja minä olin
liiankin herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.

Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä
pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan,
muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni
voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon tärkeätä
minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on aikaan
saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin nauramaan,
kun etummainen mies kompastui minun kultani alla. Jahka minä tästä
oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa se maailma
hämmästyä!

Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin
hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen
epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja
toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran
jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni
lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet
kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi
hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta
minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin
etuvartijoihinkaan.

Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla
ruokahalulla -- monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut
-- ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin. Pelkkää
totta heille puhuinkin.

-- No niin, -- sanoin minä, -- koska te minua ahdistelette; kuusta
nuo kullat on.

-- Kuustako?

-- Niin, kuusta tuolla taivaalla.

-- Mitäs te sillä tarkoitatte?

-- Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!

-- Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?

-- Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.

Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että
ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.

Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun
puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana,
mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja
suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat
kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin
minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan
jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo
omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet,
kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat
edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä
on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta.
Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä
huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos
mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.

-- Ettehän te toki _todella_ tarkoita... -- aloitti nuorin herroista
sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.

-- Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, -- virkoin minä,
ja kysyjältä jäi suu kiinni.

-- Mutta kuulkaas nyt, -- virkkoi toinen herroista. -- Me emme usko
teidän puheitanne.

-- Hja! -- virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.

-- Hän ei tahdo sanoa meille, -- arveli nuorin mies "syrjään",
niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: --
sallinette minun sytyttää sigaretin?

Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin
aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja
haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.

-- Joko luode on laskenut? -- kysäisin minä.

Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.

-- Pian alkaa vuoksi, -- sanoi lihava herra.

-- No sama se, -- arvelin minä. -- Ei se sitä kovin kauas vie
kumminkaan.

Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.

-- Katsokaas, -- lausuin minä, -- älkää toki luulko, että minä
olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita
ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja
salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin
nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on
ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa.
Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki
mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään
kuusta... muuta en saata sanoa... Joka tapauksessa olen teille
sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla,
ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.

-- Eikö mitä! Ei millään muotoa! -- sanoi nuorin heistä kohteliaasti.
-- Tietystihän te... -- jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun
ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa
seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.

-- Ettehän te mitenkään... -- virkkoi lihava herra. -- Älkää toki
sellaista ajatelko.

Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa
edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin
herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään
uteliaisuutta palloon nähden.

-- Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, --
kuului yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.

Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi
rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet
minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.

-- Ilma, -- virkkoi lihava herra, -- ilmahan on ollut aivan
tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut
tällaista kesää...

Pau... hih!

Se oli kuin hirveä raketti.

Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki...

-- Mitäs se oli? -- kysäisin minä.

-- Eikös se ollut...? -- huudahti pikku mies, syösten nurkka-akkunaan.

Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.

Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon ja juoksin
akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.

-- Ei tästä mitään näe! -- huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.

-- Se oli se poika! -- huusin minä, vimmasta käheänä. -- Se oli se
peiakkaan poika!

Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli tuomassa
minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos hotellin
edustalla olevaan pieneen esplanadiin.

Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä
kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa.
Taivaalla kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja
kolme neljä miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon
odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja äskeiset
neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja kuului
ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti joka
puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.

Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli
niin valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni
tuossa. Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta
varsinaiseksi onnettomuudeksi, -- olin huumautunut kuin se, joka
äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta
myöhemmin.

-- Hyvä isä sentään!

Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani
hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella
minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös
ylä-ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin
jäivät minulta kullat -- ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt
käy? Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.

-- Kuulkaas, -- virkkoi pikku mies minun takanani, -- kuulkaas!

Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä seisovan
ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja pommittavan minua
äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja epäluulo katseissaan.
Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta sietämättömiltä. Minulta pääsi
parahdus.

-- Enhän minä saata sanoa! -- huusin minä. -- Kuulittehan, etten
saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää
hornan tuuttiin!

Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen,
luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse
ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa
kuin riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.

-- Kuuletteko te? -- huusin minä. -- Hankkikaa apumiehiä ja kantakaa
nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.

Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja raivoamaan kahta
kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen muuan pieni, säikähtäneen
näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään, ja lisäksi kaksi äskeistä
nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän luokseen ja komensin heidät
palvelemaan minua. Saatuani kullat huoneeseni, minä olin valmis
taistelemaan.

-- Ja nyt ulos! -- huusin minä. -- Ulos joka mies, ellette tahdo
nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.

Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen
hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin
kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli
tän täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten
viruin kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.

Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja
soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin
hänen tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä
muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät,
niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan,
mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt
tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.

Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, -- sellaiseen päätökseen
minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja minä
yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä nyt
oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin pelastaa
tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita tulevaisuuden
varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan onnen isku
oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni palajamisesta
ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa vielä kerran,
tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten cavoriiti
kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille: kenties
löytää Cavorin ruumiskin... Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina
tuhkaan.

Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.

Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia päähänpistoja,
mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut. Muutoin
olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt jotain
ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja turvassa
kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa
kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia keinoja.

Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli
käynyt. Hän oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita,
sulkenut cavoriiti-akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen
vähän on luultavissa, että hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen
kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi, niin oli hänen palajamiseensa
yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä hän nyt varmaankin leijuu
tavaramyttyjeni kanssa jossain keskikohdalla palloa, ja siihen hän
jää. Ja jos lopulta päätynee johonkin avaruuden kohtaan, niin ei
ne sikäläiset vähääkään huoli siitä, että hän on ollut laillisesti
oikeutettu asukas maan päällä, niin merkillisenä ilmiönä kuin häntä
muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta minä tulin piankin aivan varmaan
vakaumukseen.

Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten... Mitä enemmin sitä
asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain
tyynenä pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat
vanhemmat vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin
kadonnutta palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan
tarkoittavat. Ensi alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja
holhoojia ja kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että
jos vain pidän suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä
enemmän siinä loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi
kävi, että parasta on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.

Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus -- elleihän mitään vahinkoa
tee eikä säädyttömästi menettele -- ilmestyä äkisti missä vain
halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja
mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee mukanaan
kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai pidätellä häntä.
Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen mielessäni, että
tämähän on tavallaan minun vapauteni magna charta.

Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä
harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin
uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia
kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten,
minä huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin
tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani yhä
kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen
velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt
kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen.
Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille
mahtaa?

Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin
-- passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään -- ilmoittaen
johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä lähettämään
kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva hevonen
edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla sattuu
olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka mielestäni tuntui
varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin selailemaan Folkestonen
osoitekalenteria, valitsin sieltä vaatetusliikkeen ja käskin sen
lähettää luokseni räätälin ottamaan mittaa minusta harmaata pukua
varten, tilaten samalla matka- ja käsilaukun, ruskeat kengät,
paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista. Kellosepältä tilasin
kellon.

Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin
hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen,
niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti
valtuutettua sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja
veivät ne pois. Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei
pieninkään kolina minua häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.

Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista
ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja
mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni
varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin
hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja -- sitä paitsi -- mitä tonttuja
minä muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään
mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin
heille historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut
kaikenlaisiin ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.

Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa
silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka
kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja
siellä minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä
pitää tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.

Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni huomaan,
kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt. Jok'ainoa
ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana tieteellisenä
kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja itsensä ilmaan.
Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun tultuani
Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä
toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa
Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten
vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin -- sen
pienen pojan -- katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän vaikea
millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen
rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani selitekään
senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on yks'kaikki,
mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen koko jutun,
päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun rikkauteni
on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka voisi
keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää koko
tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.

Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen
palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on
elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin
olen laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut
suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen
päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen
näkemistänikin.

Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni
näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on
parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia
Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa,
joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja
telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin!
Mutta eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä
nyt istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki.
Ja Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään
ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy
kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun kanssa,
mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin ylen
kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen,
syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä,
jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon
kaiken tämän olleen pelkkää unta vain...



XXII.

Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedonanto.


Päätettyäni kertomuksen palajamisestani maan päälle Littlestoniin,
minä pyöräytin perään _"Loppu"_, vedin viivan viimeiseksi ja
heitin kynän kädestäni, siinä varmassa uskossa, että tämä kertomus
"Ensimmäiset ihmiset kuussa" oli loppuun suoritettu. Eikä siinä
kyllä. Olin jo jättänyt käsikirjoituksen eräälle kirjallisen
toiminimen asiamiehelle, antanut painoluvan, nähnyt suuren osan
sitä jo ilmestyneeksi _Strand Magazinessä_, ja ryhtynyt jälleen
näytelmääni, jonka olin Lympnessä pannut alulle. Silloin huomasin
ettei kertomukseni olekaan lopussa vielä. Olin matkustanut Amalfista
Algeriaan -- siitä on nyt noin kuusi kuukautta -- mutta sinnekin asti
tuli minulle muuan hämmästyttävä tiedon-anto, hämmästyttävin, mitä
minun ikinä on suotu kuulla. Lyhyesti sanoen: Mr. Julius Wendigee,
hollantilainen sähköntutkija, joka teki kokeita samanluontoisilla
koneilla kuin Mr. Tesla Amerikassa, keksiäkseen jotain keinoa, millä
päästä sananvaihtoon Mars tähden kanssa, kirjoittaa saavansa joka
päivä omituisia, katkonnaisia ilmoituksia, jotka eivät saata tulla
muualta kuin Mr. Cavorilta kuusta.

Ensi alussa luulin jonkun tahtovan vain tehdä perinpohjaista pilaa,
luettuansa käsikirjoituksesta minun kertomukseni. Minä vastasin
Mr. Wendigeelle leikillisesti, mutta sain häneltä niin vakavan
kirjeen, että kaikki epäluuloni tässä kohden hälvenivät, ja minä
sanomattomassa mielenkiihkossa riensin Algeriesta St. Gotthardille,
missä hänellä oli pieni laboratorio. Nähtyäni hänen muistiinpanonsa
ja laitoksensa ja ennen kaikkea Mr. Cavorilta tulleet sanomat,
katosivat viimeisetkin epäilykseni. Hän ehdotti, että minä jäisin
hänen luokseen, auttamaan häntä sanomain vastaan-ottamisessa ja
yksissä neuvoin hänen kanssaan koettamaan, eikö saataisi täältä
lähetetyksi jotain tietoa kuuhun. Tähän ehdotukseen minä suostuin
empimättä.

Cavor, sen tiesimme nyt, on elossa, jopa vapaanakin, ja oleskelee
noitten muurahaismaisten olentojen, muurahais-ihmisten keskellä
kuun uumenien sinervässä hämärässä. Hän näkyy olevan rampana, mutta
muutoin kaikin puolin terveenä, jopa terveempänäkin -- niin hän
nimenomaa sanoo -- kuin tavallisesti täällä maan päällä ollessaan.
Kuumetta hänessä oli ollut, mutta ilman sen pahempia seurauksia. Hän
näkyy, omituista kyllä, olevan siinä tuskallisessa luulossa, että
minä joko olen kuollut kuun kraateriin tai joutunut tuhon omaksi
avaruudessa.

Näitä tiedon-antoja Mr. Wendigee oli ruvennut saamaan, ollessaan
aivan toisenlaisissa tutkimustöissä. Lukija muistanee kaiketikin
sitä vähäistä kiihkoa, joka tämän vuosisadan alussa valtasi ihmisten
mielet, kun Mr. Nikola Tesla, kuuluisa amerikalainen sähköntutkija,
oli julistanut saaneensa jonkun tiedonannon Marsista. Hänen
ilmoituksensa kiinnitti uudestaan huomiota erääsen, tiedemiesten
kesken jo kauan sitä ennen tunnettuun tosiasiaan, nimittäin, että
jostain tuntemattomasta lähteestä avaruudessa tulee maahan myötäänsä
sähkömagneetisen häiriön aaltoja, aivan samallaisia kuin ne, joita
signor Marconi on käyttänyt langattomassa sähkötyksessään. Paitsi Mr.
Teslaa ryhtyi koko joukko muitakin tiedemiehiä rakentamaan koneita
näitten väräysten keräämiseksi ja merkitsemiseksi, vaikka harvat ne
vain menivät niin pitkälle, että pitivät näitä varsinaisina viesteinä
ylimaallisilta lähettäjiltä. Näitten harvain joukkoon on epäilemättä
luettava Mr. Wendigee. Vuodesta 1898 on hän melkein yksinomaa
antautunut tätä asiata tutkimaan ja varakkaana miehenä rakentanut
oman observatorion Monte Rosan rinteille, tällaisiin huomiontekoihin
erittäin sopivaan paikkaan.

Minun tieteelliset tietoni -- sen tunnustan, -- eivät ole suuria,
mutta, sen mukaan kuin minä ymmärrän, nuo Mr. Wendigeen laitokset
kaikenlaisten sähkömagneetisten häiriöiden huomaamiseksi ja
merkitsemiseksi ovat erittäin omaperäisiä ja näppäriä. Ja onnellisen
sattuman kautta ne oli pantu käyntiin pari kuukautta ennenkuin Cavor
ensi kertaa yritti lähettää sanomia maahan. Meillä on niinmuodoin
katkelmia hänen tiedonannoistaan aivan alun pitäin. Pahaksi
onneksi ne ovat vain katkelmia, ja tärkein kaikesta, mitä hänellä
on ollut ihmiskunnalle sanomista -- cavoriitin valmistustapa, jos
hän nimittäin sitä milloinkaan on ilmoittanut, -- on haihtunut
avaruuksiin, tänne saapumatta.

Meidän ei onnistunut milloinkaan lähettää vastausta Cavorille.
Hän niin muodoin ei tiennyt, mitkä sanomat me olimme saaneet, ja
mitä meiltä oli jäänyt saamatta, ja lieneekö hän tiennyt kenenkään
huomanneenkaan hänen yrityksiänsä päästä yhteyteen maan kanssa.
Mutta tuo kestävyys, että mies lähettää tänne kahdeksantoista
pitkää kuvausta kuusta -- ja sellaisia ne olivat, vaikkemme niitä
täydellisinä tänne saaneet -- osoittaa kyllä, kuinka hänen mielensä
yhä on palanut takaisin tänne synnyinplanettaan siitä saakka kuin
kaksi vuotta sitten täältä läksi.

Mahtoi vainenkin Mr. Wendigee hämmästyä, huomattuansa
sähkömagneetisten häiriöitten joukossa Cavorin viestejä sujuvalla
englanninkielellä. Mr. Wendigee ei tiennyt mitään meidän hurjasta
matkastamme kuuhun, ja nyt äkkiä -- selvää englanninkieltä
avaruuksista!

Hyvä on lukijan olla selvillä siitä, minkälaisissa oloissa hän
nähtävästikin noita sanomiaan lähetteli. Jossain kuun sisäosissa
hän varmaankin lienee tavannut suuret määrät sähkökoneita, joista
sitten -- kukaties salaakin -- sommitteli kokoon ilmoituslaitteen,
tuommoista Marconi-tyypiä. Sitä hänellä sitten kaiketikin oli
tilaisuus pitää käynnissä epäsäännöllisin ajoin, milloin vain
puolisen tuntia, milloin kolme neljä tuntia yhteen menoon. Silloin
hän lähetteli sanomiansa maata kohti, lukuunottamatta sitä
tosiasiaa, että kuun ja maanpinnan eri kohtain keskinäinen asema
alinomaa muuttuu. Tämä seikka ja meidän vastaanotto-koneittemme
vaillinaisuus teki sen, että hänen ilmoituksensa esiintyvät
meidän muistiinpanoissamme kovin oikullisessa muodossa: ne
häipyvät ja hälvenevät välisti varsin salaperäisellä ja kerrassaan
harmittavalla tavalla. Ja huomattava tämän lisäksi on, ett'ei hän
ollut oikein perehtynyt tähän toimeen. Yleinen merkkien selitys
oli häneltä unohtunut, jos hän lienee milloinkaan sitä tarkoin
tuntenutkaan, ja väsyneenä hän välisti jättää sanoja pois ja tekee
oikeinkirjoituksessa virheitä.

Yleensä on, runsaastikin puolet hänen sanomiansa jäänyt perille
tulematta, ja suuri osa tänne saapuneitakin on vaillinaista,
katkonnaista, palasista kokoonpantua. Seuraavassa otteessa lukijan
siis on varustautuminen kohtaamaan koko joukko keskeytyksiä,
aukkoja ja hyppimisiä asiasta toiseen. Mr. Wendigeen kanssa me
parhaillaan valmistelemme täydellistä ja muistutuksilla varustettua
painosta Cavorin kertomuksista. Toivottavasti se julaistaan
painosta, lisättynä selityksillä tähän tarkoitukseen käytetyistä
instrumenteista. Ensimmäinen nidos ilmestyy tulevassa tammikuussa. Se
on oleva täydellinen ja tieteellinen esitys asiasta. Tämä seuraava
on vain kansantajuinen muodostelu siitä, mutta semmoisenaankin se
sentään on oleva täydennyksenä minun kertomukseeni ja esittävä lavein
rajapiirtein olot tuolla toisessa, meille niin läheisessä, niin
tutussa ja sittenkin niin erillaisessa maailmassa.



XXIII.

Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.


Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa
varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin
lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa
yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä.
Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden
erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin
konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme
kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka",
niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii
itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut
tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois
siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen
mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa
minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli
tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille
tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme
avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin
pistäytty.

Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä,
vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi
odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani
uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut,
täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä
kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä
pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:

"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa
ja ympäristössä -- suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen
happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten
kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas --
että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa
hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi,
riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä
pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi
meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään
tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat..."

(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)

Samaan henkeen hän sitten jatkaa:

"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan,
jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", -- kauniita
viittauksia! -- "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja
löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut
minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme
vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien,
ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä.
Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät
heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme
sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin,
jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme,
etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä
kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka
ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki
tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi
ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä
pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin
polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua,
jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään
minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin.
Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään
kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko
hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi
pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni.
Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt
pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".

Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan
intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta
hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain
minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä
käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta
tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän
kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen --
sen minä väitän -- on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut
siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä.
Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä
mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen
nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies
ole, -- niin pitkälle en tavoittelekaan, -- mutta saattaako minua
syyttää _semmoisesta_?

Mutta tähänpä se minulle tehty vääryys loppuukin. Tästä ruveten
saatan tyynellä mielellä julaista Cavorin tiedon-annot, hän kun
niissä ei enää puhu minusta mitään.

Näyttää siltä kuin hänen kohtaamansa seleniitat olisivat vieneet
hänet johonkin "suureen kaivokseen" kuun uumenissa, ja matka sinne on
hänen ilmoituksensa mukaan tapahtunut "jonkinlaisessa ilmapallossa".
Hänen jotenkin sekavasta kuvauksestaan sekä myöhemmistä viittauksista
ja kertomuksista päättäen käy selville, että tuo "suuri kaivos"
kuuluu suunnattomaan ryhmään keinotekoisia kaivoksia, joista
itsekukin alkaa jostakin niin sanotusta kuun "kraaterista" ja
kulkee satakunta mailia alas kuun keskustaa kohti. Niitä yhdistää
toisiinsa tunnelit, jotka on rakennettu poikkipuolin, ja jotka
laajenevat avaroiksi luoliksi, muodostaen paikoin suuria "pallomaisia
onkalolta". Koko kuun sisusta sadan mailin matkalla pinnasta on
melkein yhtä kalliohohkaa. "Osittain nämä kolot ovat luonnollisia",
sanoo Cavor, "mutta enimmästä päästä muinaisten seleniitain
jättiläismäisen teollisuuden luomia. Näitten kaivosten suulle
luodut kivi- ja multakasat ne ne muodostavat nuo pyöreät renkaat,
joita astronomit täällä maan päällä -- väärän yhdenmukaisuuden
erehdyttäminä -- pitävät tulivuorten suina."

Tällaista kaivosta myöten Cavoria vietiin tuossa "jonkunlaisessa
ilmapallossa", josta hän puhuu. Ensin oli pilkkosen pimeä, mutta
mitä syvemmälle tultiin, sitä voimakkaammaksi kävi fosforoiva valo.
Merkillistä, kuinka hän näissä tiedonannoissaan niin kovin vähän
välittää yksityiskohdista, ihan vastoin kaikkea tiedemiesten tapaa.
Sen verran niistä sentään saa kokoon, että tämä valo syntyy virroista
ja putouksista, joitten vesi "epäilemättä sisältää jotain fosforoivaa
orgaanista ainetta". Se virtaa yhä runsaammissa määrin kohti
Keskijärveä. Alas tultaessa, sanoo hän, "seleniitatkin kirkastuivat".
Ja kaukana alapuolellansa hän vihdoin näki Keskijärven pinnan. Näytti
kuin se olisi palanut kylmässä tulessa, se välkkyi ja liikehti,
"niinkuin loistava sininen maito, joka juuri on kiehahtamaisillaan".

"Tämä Kuujärvi", sanoo Cavor myöhemmin, "ei ole mikään tyynipintainen
valtameri. Auringon vaikuttama nousuvesi panee sen myötäänsä
liikkumaan kuun akselin ympäri, ja usein syntyy sen pinnalla kovia
aallokoita ja kuohuntaa ja virtoja. Joskus nousee rajusäitä ja
ukkos-ilmoja, jolloin kylmä tuuli puhaltaa yläpuolella olevain
muurahaiskekojen kihiseviä katuja pitkin. Vesi loistaa ainoastaan
liikkeellä ollessaan, tyynenä se on mustaa, vaikka harvoin se
tyynenä pysyy. Tavallisesti sen vedet näyttävät nousevan ja laskevan
raskaissa, öljymäisissä, haihtuvapintaisissa mainingeissa, ja suuret
määrät välkkyvää vaahtoa kuohahtelee silloin sen verkkaisilla,
himmeillä harjoilla. Seleniitat purjehtivat luolain kouruissa ja
lahdelmilla pienissä, matalissa, kanotintapaisissa venheissä. Jo
ennen lähtöäni Suurta Lunaria -- kuun valtiasta -- ympäröiviin
gallerioihin, minun sallittiin tehdä lyhyt veneretki meren pinnalla.

"Luolat ja käytävät ovat luonnostaankin hyvin monimutkaisia. Suuri
osa näitä väyliä on tunnettu ainoastaan kokeneille luotseille
kalastajain joukossa, ja usein sattuu seleniitoja ainaiseksi eksymään
noihin labyrintteihin. Kaukaisimmissa rotkoissa kuuluu olevan
kummallisia eläimiä, jotka siellä saalistansa väijyvät, muutamat
niistä peräti hirveitä ja vaarallisia, eikä tiede kuussa vieläkään
ole kyennyt niitä hävittämään sukupuuttoon. Mainittakoon varsinkin
Rata, muuan sekavan sekava vyyhti kiinniottavia haaroja. Lyö niistä
joku poikki, niin yhä enemmän kasvaa uusia sijaan. Samoin Tsee
niminen, nuolena lentävä eläin, jota ei milloinkaan näe, sillä niin
äkkiä se iskee kuolijaksi"...

Yrittäähän se Cavor antaa niistä jonkunlaisia selityksiäkin.

"Tällä retkelläni muistui mieleeni se, mitä olin lukenut mammuttien
luolista. Jos edes olisi minulla ollut keltavaloinen tulisoihtu tämän
läpitunkevan sinisen valon sijassa, ja kunnon pursimies mela kourassa
eikä tuommoinen pannupäinen seleniita veneen perässä, käsissään
jonkunmoinen kone, niin olisin saattanut kuvailla tulleeni maahan
takaisin. Kalliot ympärillämme olivat hyvin monenlaisia, paikoin
mustia, paikoin sinisiä ja suonikkaita; kerran ne välkkyivät ja
kimaltelivat, ikäänkuin olisi tultu safirikaivokseen. Alhaalla näki
aavemaisesti fosforioivia kaloja, jotka välähtelivät ja katosivat
melkein yhtä räikeästi fosforioivaan syvyyteen. Ja sitten tuli
ryöppyävän kulkukanavan päässä äkkiä näkyviin ultramarini-värinen
tausta... jo vilahti silmissä laituri... jo katosi katse ylös
suunnattoman kaivoksen pystysuoraan hormiin.

"Eräässä tilavassa kohdassa, jossa stalaktiti häikäisevästi
kimalteli, näkyi koko joukko kalaveneitä. Me laskimme yhden veneen
viereen ja katselimme, kuinka pitkäkätiset kalastaja-seleniitat
vetivät verkkoa veneesen. Ne olivat pieniä, kyttyräselkäisiä
turilaita, käsivarret varsin lujat, sääret lyhyet, väärät ja kasvot
ryppyiset. Heidän kiskomistaan katsellessani, näytti minusta kuin tuo
verkko olisi kaikkein raskain esine, mitä vielä kuussa oli silmiini
sattunut. Se oli varustettu kiveksillä -- luultavasti kullasta -- ja
kauan kesti sitä vetää ylös, sillä näissä vesissä ovat suuremmat ja
paremmat kalat syvällä. Kalain kohoaminen pintaan oli kuin sinervän
kuun nousua ikään -- sinivärin lentoisata hulvahtelua.

"Saaliikseen he saivat muun muassa erään monilonkeroisen,
rumasilmäisen, mustan eläimen, joka riuhtoi vimmatusti. He
tervehtivät sitä huudoilla ja kihinällä ja hakkasivat sen kiivain,
tempovin liikkein pienillä kirveillä palasiksi. Kaikki irtihakatut
jäsenet hyppivät ja potkivat vielä kauan aikaa sangen kiivaasti.
Myöhemmin, kuumeen houreissa ollessani, minä myötääni olin näkevinäni
tämän ilkeän, raivokkaan eläimen nousevan ylös oudosta merestä. Se
oli vilkkain ja vihaisin kaikista eläimistä, mitä ikinä olen nähnyt
täällä kuun sisäosissa...

"Tämän meren pinta on varmaankin kaksi, jopa kolmattakin sataa
mailia kuun ulkopinnan sisäpuolella. Kaikki kuun kaupungit
kuuluvat olevan tämän Keskijärven rannalla sellaisissa laajoissa
onkaloissa ja keinotekoisissa käytävissä kuin edellä olen kertonut.
Ulkopinnan kanssa ne pitävät yhteyttä suunnattomia pystysuoria
kaivannoita myöten, joitten yläsuita astronomit maan päällä sanovat
'kraatereiksi'. Tällaista suuta kattavan kannen olin nähnyt jo ennen
vangiksi joutumistani.

"Millaisia olot ovat kuun pinnemmissa osissa, siitä en ole vieläkään
saanut tarkkoja tietoja. Sielläkin on paljon suunnattomia notkoja,
joissa kuun vasikoita pidetään yön aikana. Siellä on niinikään
teurastushuoneita ja sen semmoisia -- yhdessä sellaisessa minä
ja Bedford taistelimme teurastajain kanssa -- ja myöhemmin olen
nähnyt, kuinka lihoja lasketaan sieltä ilmapalloissa alas kuun
sisempiin osiin. Tuskin olen näistä seikoista sentään saanut sen
tarkempaa selvää kuin zulukafferi olisi samassa ajassa päässyt
selville Suurbritannian viljanviennistä. Se on ainakin varmaa,
että näillä pystysuorilla hormeilla ja kuun pinnan rehevällä
kasvullisuudella on sangen suuri merkitys kuun ilmanvaikutuksessa
ja ilman raitistamisessa. Ensi aikoina, varsinkin kohta sen jälkeen
kuin olin päässyt vankeudesta, puhalsi ilmeisesti kylmä tuuli hormeja
myöten _alas_, ja myöhemmin ylöspäin kulkeva siroccon tapainen tuuli
lienee ollut syynä minun tautiini. Noin kolme viikkoa senjälkeen
nimittäin minä sairastuin omituiseen kuumeesen, joka saattoi minut
varsin kurjaan tilaan, vaikka kyllä koetin olla tilassa ja ottaa
kiniiniä, jota minulla kaikeksi onneksi sattui olemaan taskussa. Tätä
huonovointisuutta kesti melkein siihen asti kuin minut vietiin Suuren
Lunarin, kuun valtiaan, eteen.

"En käy tässä nyt laveammin kertomaan silloisesta kurjasta
tilastani", huomauttaa Cavor. Hän ryhtyy kumminkin puhumaan hyvin
tarkasti yksityisseikoista, mutta ne jätän tässä syrjään. "Ruumiini
lämpö", sanoo hän lopuksi, "pysyi kauan aikaa tavattoman korkeana;
ruokahalua ei ollut vähintäkään. Väliin sain valvoa pitkät ajat,
väliin taas levottomat unennäöt minua vaivasivat. Yhden otteen olin
jo niin heikkona, että koti-ikävä sai minussa vallan: tulin melkein
hysterilliseksi. Maltittomasti odottelin, että edes jokunenkaan valo
saisi jotain vaihtelua tähän iän-ikuiseen siniväriin..."

Sitten hän rupeaa jälleen puhumaan ilmasta kuun hohkamaisissa
onteloissa. Astronomeilta ja fyysikoilta olen kuullut, että kaikki,
mitä hän tästä mainitsee, pitää täysin yhtä sen kanssa, mitä kuusta
tähän saakka jo on ollut tunnettuna. Jos astronomeilla täällä --
sanoo Mr. Wendigee -- olisi ollut tarpeeksi tarmoa ja mielikuvitusta
rohkean johtopäätöksen tekemiseen, niin he olisivat jo ennalta
osanneet sanoa kaiken sen, mitä Cavorilla on ollut kertomista kuun
yleisestä rakenteesta. He tietävät nyt aivan varmaan, ett'eivät kuu
ja maa ole niinkään vain satelliiti ja emäplanetta, vaan pikemmin
kaksi sisarusta, pienempi ja suurempi, yhdestä massasta muodostuneita
ja siis samoja aineksiakin sisältäviä. Ja koska kuun tiheys on vain
3/5 maan tiheydestä, niin täytyy sen olla täynnään onttoja onkaloita.
Ei meidän, -- sanoo Sir Jabez Flap, F.R.S., yksi hauskimmista
tähtimaailman lystikästen puolten selittäjistä -- ei meidän
lainkaan olisi tarvinnut mennä kuuhun asti tekemään näin helppoja
johtopäätöksiä. Siinä hän kohdistaa pilapuheensa Gruyèriin, arvellen,
että tämä olisi jo ennenkin saattanut julistaa maailmalle tietonsa
kuun onttoudesta.

Ja, jos kuu on ontto, silloin tuo näennäinen ilman ja veden puute
siellä on helposti selitettävissä. Meri on onkaloitten pohjalla,
ja ilma kulkee suuria hormeja ja käytäviä myöten yksinkertaisten
fysikaalisten lakien mukaan. Auringon kiertäessä kuuta, ilma
ulommaisissa, valonpuoleisissa onkaloissa kuumenee, sen ponnistus
lisääntyy; osa sitä nousee pinnalle, sekaantuen kraaterien ohenevaan
ilmaan (kasvit siellä imevät itseensä siitä hiilihappoa); suurin
osa sitä vastoin virtailee gallerioita myöten entisen, paksunneen
ilman sijaan jähtyvällä, valottomalla puolen kuuta. Ulkopuolisissa
gallerioissa käy niinmuodoin myötäänsä itätuuli; hormeissa taas
käy veto ylöspäin kuun päivän kuluessa, vaihdellen hyvinkin paljon
aina sitä myöten, minkä muotoinen mikin galleria on, ja millaisia
laitoksia näppärät seleniitat mihinkin ovat keksineet.



XXIV.

Seleniitain luonnonhistoria.


Cavorin tiedon-annot, seitsemännestä ruveten seitsemänteentoista
asti, ovat niin katkonnaisia, ja niin täynnään taistelemisia, että
niistä tuskin saa ehjää kertomusta kokoon. Tieteellisessä painoksessa
ne tietysti julaistaan täydellisinä, mutta tässä lienee sopivinta
jatkaa vain lyhennyksillä ja otteilla, niinkuin edellisessäkin
luvussa. Jokainoa sana on meillä ollut tarkan kriitillisen
punnitsemisen alaisena, ja minun omista lyhykäisistä muistoistani
ja vaikutelmistani kuussa on ollut verraton apu monenkin seikan
selvittämisessä, mikä muutoin olisi jäänyt aivan käsittämättömäksi.
Henkisinä olentoina me luonnollisestikin kiinnymme enemmän
seleniitain omituiseen yhteiskuntaan, jossa Cavor näkyy eläneen
arvossa-pidettynä vieraana, kuin tuon kaukaisen maailman fyysillisiin
oloihin.

Olen luullakseni jo selittänyt, että minun siellä näkemäni
seleniitat ovat ihmisen kaltaisia siinä, että käyvät pystyssä
ja ovat neliraajaiset. Yleensä olen, pään muotoon ja jäsenten
niveltymiseen nähden, verrannut heitä hyönteisiin. Olen senkin
maininnut, kuinka kuun pienempi painovoima on vaikuttanut sen, että
heidän ruumiinrakennuksensa on haurasta. Cavor vakuuttaa kaikissa
kohdin todeksi nämä huomioni. Hän sanoo heitä "eläimiksi", vaikkei ne
tietysti sovi mihinkään osastoon maallisten eläinten luokitusta, ja
lisää: "kaikeksi onneksi ei anatomian hyönteistyyppi maan päällä ole
noussut yli erään, verraten pienen koon." Suurimmatkaan hyönteiset
maanpäällä -- joko vielä tavattavat tai jo sukupuuttoon kuolleet
-- eivät ole kuin 6 tuuman pituisia, "mutta täällä, kuun pienemmän
painovoiman alla, näyttää eläin voivan saavuttaa sekä inhimillisen
että epäinhimillisen koon ja on ihan varmaan yhtä paljon hyönteinen
kuin selkäpiillinen."

Muurahaisista hän ei nimenomaa puhu mitään, mutta hänen viittaustensa
kautta minun silmieni eteen astuu myötäänsä muurahainen: sen vireä,
mutta kaipaamaton toimeliaisuus, sen äly, sen yhteiskunta-järjestys,
ja erittäinkin se seikka, että niiden joukossa, paitsi kahta
päälajia, joka tavataan kaikissa eläimissä, nimittäin uros- ja
naaraspuolta, on vielä koko joukko sukupuolettomia olentoja,
työmiehiä, sotilaita ja sen semmoisia, jotka kaikki eroavat
toisistaan rakenteen, luonteen, voiman, työnlaadun puolesta ja
sittenkin ovat samaa lajia. Seleniitoissa nimittäin huomataan
myöskin hyvin monta eri muotoa. Tietysti ne eivät ainoastaan ole
kokonsa puolesta paljoa suuremmat muurahaisia, vaan, ainakin Cavorin
mielestä, älyssä, moraalissa ja yhteiskunnallisessa taidossa paljoa
korkeammallakin kannalla kuin ihminen. Muurahaisia on neljä viisi eri
muotoa; seleniitoja sitä vastoin melkein lukemattomia.

Minä puolestani olen koettanut esiintuoda paljonkin eroavaisuuksia
niissä seleniitoissa, joita satuin kohtaamaan ulommaisissa kuun
osissa. Nämä eroavaisuudet koossa ja ruumiinjäsenten suhteissa olivat
ainakin yhtäsuuret kuin mitä erillaisimpiin rotuihin kuuluvissa
ihmisissä. Mutta nämä minun huomaamani eroavaisuudet hälvenevät ihan
mitättömiin niitten suunnattomain monipuolisuuksien rinnalla, joista
Cavor puhuu. Näyttää kuin noita minun näkemiäni ulommaisten kerrosten
seleniitoja käytettäisiin vain samanlaatuisiin toimiin: kuunvasikkain
paimenina, teurastajina, lihamiehinä ja sen semmoisina. Mutta kuun
sisäosissa -- sitä en minä tähän saakka osannut aavistaakaan -- näkyy
elävän joukottain muunlaatuisia seleniitoja, jotka eroavat toisistaan
koon, voiman ja ulkomuodon puolesta, olematta kumminkaan eri lajia,
vaan ainoastaan saman lajin eri muotoja. Kaikessa monipuolisuudessaan
on heissä muutamia yhteisiä tuntomerkkejä, jotka tietävät heidän
olevan yhtä sukua. Kuu on kyllä tavallaan suunnaton muurahaiskeko,
mutta siinä ei kumminkaan ole ainoastaan neljä viisi eri lajia
muurahaisia, vaan monta sataa eri lajia seleniitoja, joissa melkein
kaikki välimuodotkin ovat edustettuina.

Tämä seikka näkyy Cavorille selvinneen sangen pian. Enemmän
johtopäätösten kuin hänen kertomustensa nojalla on minulle käynyt
selväksi, että hänet ottivat vangiksi paimenet noitten toisten
seleniitain johdolla, "joilla oli suuremmat raivot (päät?) ja paljoa
lyhemmät raajat." Huomattuansa, ettei häntä saa keihäänpistoillakaan
liikkeelle, he kantoivat hänet pimeyteen, astuivat sitten kapeata
lankkuporrasta myöten, arvatenkin samaa kuin se, jonka päässä minä
olin tehnyt tenän, ja laskivat sitten semmoiseen laitokseen, jota
hän ensi iskuun nähtävästikin piti jonkinlaisena hissinä. Siinä se
hänen ilmapallonsa, jota kaiketi emme olleet pimeässä erottaneet. Se,
mitä minä olin pitänyt kuilun yli kulkevana porraslautana, olikin
luultavasti ollut rinneportaitten ylimmäinen astin. Siinä häntä
sitten vietiin yhä enemmän kirkastuviin luoliin. Ensi alussa oli
hiljaista ympärillä -- seleniitain sihistelyjä lukematta -- mutta
sitten tultiin keskelle vilkkaasti pauhaavaa liikuntaa. Ei aikaakaan,
niin jo hänen silmänsä olivat siksi tottuneet tähän synkkään
pimeyteen, että hän alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa esineitä
ympärillään, kunnes epämääräisyys vihdoin pukeutui selvärajaisiin
muotoihin.

"Kuvailkaa mielessänne", sanoo Cavor seitsemännessä tiedon-annossaan,
"lieriömäinen hormi, neljännesmailia läpimitassa, ensi alussa sangen
himmeä, sitten yhä kirkastuva, sisäseinässä suuret spiraliportaat,
jotka, matalan kaiteen suojaamina ja jyrkemmässä kierteessä kuin maan
päällä olisi mahdollinen ajatellakaan, kulkevat alaspäin, kadoten
vihdoin siniseen syvyyteen. Kun nyt lisäksi kuvailette tuntevanne
itsenne tavattoman keveäksi ja huomaatte, että päänhuimaus on ihan
outoa -- silloin alatte käsittää minun ensimmäisiä vaikutelmiani.

"Ylöspäin samallainen näky kuin alaspäinkin. Tuntui kuin olisi
katsellut suunnattomaan, jyrkkälaitaiseen suippoon. Tuuli
puhalsi siinä alaspäin, ja kaukaa ylhäältä olin kuulevinani
kuunvasikkain ammuntaa: niitä ajettiin ulkolaitumilta sisäosiin. Ja
spiraliportailla sekä ylhäällä että alhaalla kihisi seleniitoja,
kalpeita, omavaloisia olentoja, jotka katselivat meitä tai
hääräilivät oudoissa toimissa.

"Senjälkeen näin -- vai lienenkö ollut näkevinäni -- lumihiutaleen
lentävän alas jäisen tuulen mukana. Eikä aikaakaan, niin jo muuan
pieni olento, ihmishyönteinen, riippuen kiinni laskinvarjosta, läheni
verkalleen kuun sisäosia.

"Kun vieressäni istuva isopäinen seleniita huomasi minun uteliaana
kääntävän päätäni sinnepäin, viittasi hän kärsämäisellä kädellään
erääsen laiturin tapaiseen laitokseen, joka kaukana alhaalla näkyi
riippuvan ilmassa. Se näkyi kohoavan sieltä yhä ylemmäs, meidän
vauhtimme myötäänsä yhä vähetessä, ja oli muutaman minutin perästä
meidän kohdallamme ja pysähtyi. Meidän puoleltamme viskattiin sinne
köysi, laitos sidottiin kiinni, ja nyt kihisi ympärilläni suuri parvi
seleniitoja, jotka tungeskelivat, nähdäkseen minua.

"Kummallista joukkoa tuo. Jo ensi silmäykseltä minä hämmästyin,
nähdessäni, kuinka sanomattoman paljon erillaisuutta noissa kuun
olennoissa on.

"Tuskin oli kahta samallaista tuossa tunkeilevassa joukossa.
Erillaisia he olivat muodolleen, erillaisia koolleen; kaikki
huimaavan monet eri muodot siinä pisti silmään. Muutamat
työntäytyivät esiin, lykäten muita syrjään, toiset pyöriskelivät
kumppaniensa jaloissa. Kaikki he muistuttivat kummallisesti
hyönteisiä, jotka jos jollain tavoin koettivat matkia ihmistä,
mutta kaikissa oli jotain liioiteltua: kellä tavattoman pitkä käsi,
niinkuin hyväkin tuntosarvi; kellä taas koivet pitkät, niinkuin
olisi kävellyt puujaloilla; ken oli lykännyt kasvonaamarinsa laidan
nenämäiseksi esineeksi, joka teki hänet pelottavissa määrin ihmisen
näköiseksi, kunnes näki hänen ilmeettömän, ammoittelevan suunsa.
Paimenissa varsinkin huomasi mitä monipuolisimpia muodonvaihteluita:
kellä pää leveä ja matala, kellä pitkä ja kapea, muutamilla
tavattoman pieni, ja ruumis rakkomainen. Kummallisinta kaikista,
ainakin sillä hetkellä, oli minusta se, että näillä asukkailla
tässä maan-alaisessa maailmassa, joka on peninkulmain paksuisilla
kallioseinillä suojattu päivänpaisteelta sekä sateelta, oli
_sateenvarjot_ käsissä, samantapaiset kuin maan päälläkin käytetyt.
Silloin muistui mieleeni äskeinen varjon suojassa laskeva olento.

"Nämä kuulaiset menettelivät aivan samoin kuin ihmisparvikin olisi
menetellyt tällaisessa tapauksessa: ne lykkivät ja tyrkkivät
toisiansa, kiipesivät toistensa hartioillekin, nähdäkseen minut
edes vilaukselta. Yhä suuremmaksi heidän joukkonsa paisui, ja yhä
lähemmäksi he työntäytyivät minun oppaitteni kiekkoja" -- Cavor ei
selitä, mitä hän tällä tarkoittaa. -- "Yhä uusia olentoja ilmaantui
hämärästä näkyviin, ja yhä enenevällä hämmästyksellä minä katselin
heitä. Ja nyt minut pantiin jonkinlaiseen kantotuoliin. Väkevät
käsivarret nostivat sen olkapäilleen, ja niin lähdettiin minua
viemään tuon kihisevän lauman lävitse, niihin huoneisin, jotka kuussa
oli määrätty minun käytettävikseni. Ylt'ympärillä oli pelkkiä silmiä,
kasvoja, naamareita... siinä kuului suhinaa, niinkuin kovakuoriaisten
siipien ääntä, ja seleniitain sirkutusta..."

Edelleen käy selville, että hänet vietiin "kuusikulmaiseen
huoneesen", jossa häntä pidettiin jonkun aikaa vankina. Myöhemmin
hänelle suotiin melkoisen paljon vapautta, miltei niin paljon
kuin sivistyneessä kaupungissa maan päällä saattaa suoda. Kuun
salaperäinen hallitsija ja vallitsija näkyy määränneen kaksi
"suuripäistä" seleniitaa vartioimaan ja pitämään häntä silmällä
ja pyrkimään hänen kanssaan henkiseen yhteyteen mikäli suinkin
mahdollista. Ja -- niin hämmästyttävältä ja uskomattomalta
kuin kuuluneekaan -- nämä kaksi olentoa, nämä fantastilliset
ihmishyönteiset, nämä toisen maailman asukkaat, saattoivat ennen
pitkää käydä ajatusten vaihtoon Cavorin kanssa maallisella kielellä.

Heistä puhuessaan Cavor käyttää nimiä Fiuu ja Tsipuf. Fiuu, sanoo
hän, oli noin viisi jalkaa pitkä. Alaraajat olivat hennot ja pienet,
noin 18 tuumaa; jalat ohuet, kuussa tavallista muotoa. Niitten päällä
huojui lyhyt vartalo, vavahtaen joka sydämensykkäykseltä. Hänellä oli
pitkät, pehmeät, moniniveliset kädet ja niitten päässä sieppomainen
kosketin; niska oli monipoimuinen, kuten tavallista, mutta tavattoman
lyhyt ja paksu. "Hänen päänsä", -- sanoo Cavor, nähtävästikin
viitaten johonkin ennen lähettämäänsä kuvaukseen, joka on häipynyt
avaruuteen -- "on kuussa tavallista tyyppiä, mutta merkillisesti
sieventynyt muodoltaan. Suu on tavallista ilmeetöntä, ammoittelevaa,
laatua, mutta tavattoman pieni ja alaspäin kääntynyt. Pienet silmät
sivuilla."

Tsipuf näkyy olleen hyvinkin samallainen hyönteinen, "kasvot" vaan
pitemmät.

Cavorin seurueesen kuului sitä paitsi kantotuolin-kantajia,
vinokylkisiä, tavattoman lujaharteisia olentoja, ovenvartijoita ja
litteäjalkainen passari.

Se tapa, jolla Fiuu ja Tsipuf ryhtyivät puhelua harjoittamaan, oli
varsin, yksinkertainen. He tulivat "kuusikulmaiseen" kammioon,
jossa Cavor oli vankina, ja rupesivat matkimaan jokikistä ääntä,
minkä häneltä kuulivat, yskimisestä alkaen. Cavor näkyy sangen pian
käsittäneen heidän tarkoituksensa ja ruvenneen toistelemaan samaa
sanaa monta kertaa, osoittaen samalla, mitä milläkin tarkoitetaan.
Samaa menettelyä käytettiin sitten luultavasti yhä edelleen. Fiuu
tarkasteli Cavoria ensin, osoitti sitten hänkin esineen ja lausui
kuulemansa sanan.

Ensimmäinen sana, minkä hän sai opituksi, oli "ihminen" ja toinen
"kuulainen", jota Cavor näkyy kiireissään käyttäneen "seleniitan"
asemesta. Päästyään selville sanan merkityksestä, Fiuu toisti sen
Tsipufille, joka heti sai sen päähänsä hänkin. Täten he oppivat
ensimmäisessä rupeamassa toista sataa englanninkielistä nimisanaa.

Myöhemmin he näkyvät ottaneen mukaansa erään taiteilijan, joka
kuvilla ja piirroksilla avusteli selitysten antamista, Cavorin
piirustukset kun olivat jotenkin kömpelöitä. Hänellä oli, sanoo
Cavor, "näppärä käsi ja tarkka silmä", ja tavattoman nopeasti hän
näkyi piirustaneenkin.

Yhdestoista tiedon-anto on ilmeisesti vain katkelma jostain
pitemmästä kertomuksesta. Muutamien vaillinaisten, epäselväin
lausetten perästä hän jatkaa:

"Vähänpä olisi hauskuutta muille kuin kielitieteen harrastajille,
ja minäkin joutuisin liian loitos pääasiasta, jos kävisin juurta
jaksain selittelemään näitä väsyttäviä harjoituksia. Ja tokkopa
tarkoin osaisinkaan esittää kaikkia käänteitä ja väänteitä näissä
molemmanpuolisissa ponnistuksissa. Teonsanoista selvittiin kyllä
pian, ainakin sellaisista kohteellisista teonsanoista, joita osasin
selittää piirustusten avulla. Laatusanat ne menivät leikkiä lyöden
nekin, mutta kun tultiin abstraktisiin nimisanoihin, määräsanoihin
ja sellaisiin kuluneisin lauseparsiin, joilla maan päällä saa niin
paljon lausutuksi, silloin tuntui kuin olisi koettanut korkkipaidassa
sukeltaa veteen.

"Nämä vaikeudet olivat tosiaankin voittamattomia, kunnes kuudennella
kertaa saatiin vielä neljäs apulainen joukkoon, muuan olento, jolla
oli pää kuin potkupallo, ja jonka vahvin puoli oli pulmallisten
vertausten selittely. Hän astui sisään hajamielisenä ja kompastui
tuoliin, ja tarvittiinpa vaikeain seikkain esittämiseen jommoinenkin
määrä huutoja ja nykimisiä ja iskuja, ennenkuin hän perille pääsi.
Mutta asian päästä kiinni saatuaan, hän osoitti hämmästyttävää
käsitysvoimaa. Milloin vaan piti ajatella enemmän kuin mihin Fiuu
pystyi, vaikkei tämänkään käsitysvoima kovin suppea ollut, aina tuo
paksupäinen olento otettiin silloin avuksi. Hän puolestaan ilmoitti
johtopäätöksensä Tsipufille, jonka piti panna kaikki mieleensä. Niin,
Tsipuf se oli meillä semmoinen tosiasiain varastoaitta. Ja niin sitä
taas päästiin eteenpäin.

"Kesti kauan, eikä sittenkään kauan -- päivissä se aika on luettu --
ennenkuin jo todellakin osasin pakinoida näitten kuun hyönteisten
kanssa. Ensi alussa se tietysti kävi kiusallisen vitkallisesti,
mutta vähitellen kumminkin rupesimme ymmärtämään toisiamme. Minun
kärsivällisyyteni se kohosi ihan huipuimmilleen. Fiuu se on, joka
tavallisesti ääntä pitää, alkaen aina hyvin pitkällä muminalla
'Mm... mm.' On hän jo oppinut kaksi lauseparttakin, nimittäin: 'niin
sanoakseni' ja 'nähkääs'. Ja niillä hän sitten höystää kaikkia
sanottaviaan. Tuosta taiteilijasta hän esimerkiksi puhelee näin:

"'Mm... mm... hän... niin sanoakseni... piirusta... vähä söö... vähä
joo... piirusta. Ei mitä muu. Viha kaikki kuin ei piirusta kuin hän.
Äkä mees. Viha kaikki kuin piirusta parempi kuin hän. Viha joka
mees. Viha kaikki kuin ei aatella koko malililma piirusta. Äkä mees.
Mm. Jos mitä muu, se ei mitä, mut vaan piirusta... Hän tahto te...
nähkääs... joka uus assi, pitä piirusta. Paha... ilke... vai?'

"'Ja tämä' -- kääntyen Tsipufiin, -- 'tämä rakasta muistele sana.
Muistele ihme paljo enempi kuin kuka. Aatele ei, piirusta ei... mut
muistele. Hän kerto historia... kerto kaik. Yks kerta vaan kuule...
niin jo kerto.'

"En olisi uskonut unissanikaan näkeväni tuota: nuo omituiset
luontokappaleet tässä alituisessa pimeydessä -- minä sanon
luontokappaleet, sillä ei lähempi oleskelukaan heidän seurassaan
kykene lieventämään sitä tunnetta, että heissä on jotain
epä-inhimillistä -- piipittävät ja piipittävät, kunnes osaavat
maallisten ihmisten tapaan puhua yhtäjaksoisesti, kyselevät,
vastailevat. Tuntuu kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden
satujen aikaan, jolloin muurahainen ja heinäsirkka kinastelivat, ja
mehiläinen vihdoin heidän riitansa ratkasi..."

Näitten kieliharjoitusten aikana Cavor näkyy saaneen melkoista
helpotusta vankina-olossaan. "Se pelko ja epäluulo, mikä heissä
heräsi ensimmäisen kohtauksemme johdosta", sanoo hän, "hälvenee
hälvenemistään sikäli kuin huomaavat, että kaikki, mitä minä teen,
perustuu järkevään harkintaan"... "Nyttemmin saatan mennä ja tulla
aivan mieleni mukaan, toisin sanoen saan pitää huolta vain omasta
itsestäni. Täten pääsin tämän koneen ääreen, ja kun sitten onnellisen
sattuman kautta löysin tarpeeksi aineksia, joita kyllä löytyy tässä
varastoluolassa, niin kävi minun mahdolliseksi ruveta lähettämään
näitä ilmoituksia. Eikä minua tähän saakka ole millään muotoa
koetettu häiritä tässä toimessa, vaikka olen Fiuulle ihan suoraan
sanonut antavani tietoja maahan."

-- Te puhu ne muu kanssa? -- kysyi hän, katsellen minun toimiani.

-- Muitten kanssa, -- oikaisin minä.

-- Muitten kanssa, -- toisti hän. -- Aha, ihmisisten, vai?

Ja minä jatkoin työtäni.

Näissä tiedon-annoissaan Cavor myötäänsä korjailee ennen antamiansa
ilmoituksia sitä mukaa kuin uudet havainnot ovat saattaneet häntä
uusiin johtopäätöksiin. Siksipä on seuraavia otteita lukeminen
jonkinmoisella varovaisuudella. Ne on poimittu yhdeksännestä,
kolmannestatoista ja kuudennestatoista tiedon-annosta, mutta näinkin
katkonnaisina ja vaillinaisina ne kumminkin luovat tuon omituisen
yhteyskunnan elämästä niin täydellisen kuvan kuin ihmiskunta moneen
miespolveen suinkin saattaa toivoa.

"Kuussa", sanoo Cavor, "jokainen kansalainen tietää asemansa. Siihen
hän on synnynnästään asti määrätty. Huolellinen opetus ja kasvatus
ja mekanillinen käsittely tekevät hänet lopulti niin kykeneväksi
omaan erikoiseen tehtäväänsä, ett'ei hänellä ole muuhun halua eikä
elineitäkään. 'Ja mitäpäs hän niillä tekisikään?' sanoi Fiuu. Jos,
esimerkiksi, sen ja sen seleniitan on määrä tulla matemaatikoksi,
niin tätä tarkoitusperää opettajat ja kasvattajat yksinomaa silmällä
pitävätkin. He tukauttavat hänessä kaikki taipumukset muihin toimiin
ja edistävät hänen matemaatillisia luonnonlahjojaan täydellisellä
psykologisella taidolla. Hänen aivonsa kasvavat tahi ainakin hänen
aivojensa matemaatilliset elineet kasvavat, muun osan edistyessä vain
sen verran kuin tämän oleellisen osan kannattamiseen tarvitaan. Ja
niinpä vihdoin -- lepoa ja ravintoa lukuun ottamatta -- hänen ainoana
elämän-ilonansa on tämän kyvyn harjoittaminen ja kehittäminen, hänen
ainoana harrastuksenaan sen käyttäminen, hänen ainoana seurustelunaan
yhdessä-olo muitten spesialistien kanssa tällä alalla. Hänen
aivojensa kasvaessa, kaikki muu virkeys ja toiminta hänen ruumiissaan
näkyy kutistuvan mitättömiin. Hänen jäsenensä surkastuvat, sydän
ja ruuansulatus-elineet pienenevät, nuo hyönteiskasvot kätkeyvät
paisuneitten piirteitten suojaan. Hänen äänensä on pelkkää pärinää,
joilla hän ilmaisee matemaatisia kaavojansa. Kuuro hän näkyy olevan
kaikelle muulle, paitsi näppäräin problemain lausumiselle. Nauraa
hän ei osaa lainkaan, paitsi silloin kuin äkkiä sattuu keksimään
jonkun paradoksin. Mielenliikutusta hän tuntee vain silloin kuin joku
uusi laskelma on selvitettävä. Ja tällä tavoin hän pääsee elämänsä
päämäärän perille.

"Jos taas siitä ja siitä seleniitasta pitää säätämän kuunvasikkain
paimen, niin jo pienestä pitäin häntä harjoitetaan ajattelemaan ja
noudattamaan sitä elämänlaatua. Hänen parhaimpana hauskuutenansa
on oleva kuunvasikkain tunteminen, hoitaminen, ajaminen. Hänet
kasvatetaan jänteväksi ja vikkeläksi, hänen silmänsä karaistaan
tällaisen paimen-elämän ahtaiden puitteitten piirissä. Kuun
sisäosain oloja hän ei harrasta lainkaan; kaikkia niitä seleniitoja,
jotka eivät ole perehtyneet kuunvasikkain hoitoon, hän katselee
välinpitämättömyydellä, ivalla, jopa vihamielisyydelläkin. Hänen
ajatuksensa askaroivat yksinomaa laitumilla, hänen murteensa on
täydellistä kuunvasikka-murretta. Mutta hänkin rakastaa ammattiansa
ja työskentelee siinä kaikin puolin onnellisena. Ja niin on laita
kaikissa seleniitain oloissa ja kohtaloissa: itsekukin on täydellinen
osa maailmankoneistossa...

"Nuo suurpäiset olennot, joitten suoritettavana henkinen työ
on, muodostavat tässä omituisessa yhteiskunnassa tavallaan
ylhäisön. Ylimmäisenä heidän joukossaan, korkeimpana määränä kuun
intelligensiä, on tuo suuri hermokeskus, Suuri Lunari, jonka
eteen minä pian olen astuva. Hengenlahjain rajaton kehittyminen
intelligensi-olennoissa on mahdollista sen kautta, että heiltä
puuttuu kokonaan tuo luinen pääkallo, tuo omituinen luukoppa, joka
verhoaa ihmisen aivoja ja käskijänä säätää: 'tähän saakka, mutta
ei kauemmas.' Heitä on kolme eri luokkaa, jotka tarkoin eroavat
toisistansa vaikutuksen ja arvon puolesta. Ensinnäkin toimitsijat,
joihin Fiuukin kuuluu. Ne ovat näppäriä ja ovelia olentoja, itsekukin
edesvastauksessa niin ja niin suuresta kuutiotilasta kuunmassaa.
Toiseksi neuvonantajat, sellaiset kuin tuo suurpäinen ajattelija.
Niitten suoritettavina on erityisiä tehtäviä. Kolmanneksi oppineet,
kaiken tiedon varastoaitat.

"Tähän viimeksi-mainittuun luokkaan kuuluu Tsipuf, ensimmäinen
maallisten kielten professori kuussa. Näihin kolmannen luokan
olentoihin nähden on ohimennen mainittava, että tuo rajaton aivojen
kasvaminen on tehnyt tarpeettomaksi kaikkien sellaisten mekanillisten
apuneuvojen keksimisen, joita ihminen tarvitsee. Ei kuussa ole
kirjoja eikä muistiinpanoja, ei kirjastoja, eikä piirroksia
kallioitten kyljissä. Kaikkinainen tieto on kasattuna noihin
laajenneisin aivoihin, aivan samoin kuin Texasin hunajamuurahaiset
kantavat hunajavarastojaan laajentuneissa vatsoissansa. Somerset
House ja British Museum -- ne ovat kuussa eläväin aivojen säilyttämiä
kokoelmia...

"Toimitsijat -- huomaan ma -- tarkastelevat minua useimmiten
sangen suurella mielenkiinnolla joka kerta kuin heitä kohtaan. He
keskeyttävät työnsä, katsoa ammotellen minua, ja kyselevät Fiuulta,
joka vastailee heille. Ne kulkevat puoleen ja toiseen, mukanansa
suuret määrät kantajia, passareita, julistajia, laskuverhon pitäjiä
-- kirjava joukko. Suurin osa neuvon-antajista ei välitä minusta
vähääkään, niinkuin eivät välitä toisistaankaan, tahi huomaavat
minut, ruvetakseen vain suurisuisesti vetämään esille erityisiä
taitojansa. Oppineet ne enimmästä päästä ovat sulkeutuneet
läpitunkemattomaan ja horrosmaiseen itsetyytyväisyyteen, heräten
siitä vain silloin kuin joku kieltää heidän suuren oppineisuutensa.
Tavallisesti on heidän ympärillään pieniä vartijoita ja passareita,
usein myöskin pikkaraisia, vilkkaannäköisiä, ventoja nais-olentoja,
jotka lienevät heidän vaimojansa. Muutamat syvemmin oppineet, ollen
liian kookkaita liikkumaan omin neuvoin, kannattavat itseänsä
omituisissa kantotuoleissa, ja kunnioittavalla hämmästyksellä
minä katselen noita tietojen hyllyviä hyytelöitä. Tänne, näitten
sähkökoneitten ääreen, tullessani, jossa minun sallitaan vapaasti
liikkua, tuli minua vastaan juuri yksi tuollainen oppinut
kummallisissa kantimissa, pää suunnattoman suuri ja paljas, iho
ohutta. Hänen edellään kulki kummallisia, torvikasvoisia airueita,
jotka julki julistivat hänen kuuluansa ja mainettansa.

"Olen jo maininnut, mitä saattojoukkoa intelligenttien seurassa
tavallisesti kulkee: oppaita, kantajia, lakeijoita. Ne ovat kuin
ylimääräisiä koskettimia ja lihaksia, täydentämässä noitten
ylenpalttisesti, kehittyneitten henkien ruumiillisia vajavaisuuksia.
On heillä mukanaan tavattoman nopeita sanansaattajiakin, joilla on
raajat kuin hämähäkeillä, ja kädet varjostimen pitämistä varten,
samoin palvelijoita, joitten huutoon kuollutkin heräjäisi. Näitten
olentojen toimena on vain totella ja tehdä, mitä käsketään.

"Suuri osa näitä olentoja, joita kulkee ylös ja alas spiraleja
myöten, ja jotka täyttävät ilmapallot ja laskuvarjojen avulla
putoilevat minun ohitseni, -- ne kuuluvat arvatenkin työntekijäin
luokkaan. Muutamat heistä ovat sanan täydessä merkityksessä
konekäsiä. Niinpä kuunvasikkain paimenen ainoa käsi on muodostunut
kiinniottamista, nostamista ja ajamista varten, jota vastoin muu osa
ruumista ei ole kuin välttämätön lisäke tuolle tärkeimmälle raajalle.
Toisilla taas, joitten toimena luullakseni on kelloa soittavain
koneitten hoitaminen, on suunnattoman herkkä kuulo; toiset taas,
jotka pitävät huolta tärkeistä kemiallisista töistä, ovat varustetut
mitä tarkimmalla hajuaistilla; toisilla ovat jalat litteät,
ihan kuin polkusimia varten luodut; toiset, joitten sanottiin
olevan lasinpuhaltajia, näyttävät olevan pelkkiä keuhkoja. Mutta
hämmästyttävän tarkasti, huolellisesti ja sirosti itsekukin heistä
tehtävänsä suorittaa. On siellä sitten heidän joukossaan myöskin
kamminvääntäjiä, tavallista väkeä, joitten velvollisuutena ja ainoana
riemuna maailmassa on olla pienten konelaitosten käynnissäpitäjiä.

"Ja kaikkien näitten asiain yli valvojina on koko joukko kaikkein
rotevimpia olentoja, mitä kuussa olen ikinä nähnyt. Ne muodostavat
täällä tavallaan polisivoiman, joka arvatenkin on jo pienestä pitäen
toimeensa harjaantunut. Se se hillitsee erehtyväisiä taipumuksia
pääsemästä valtaan ja katsoo, että suurpäitä pidetään asianmukaisessa
arvossa ja kunniassa.

"Hyvin olisi intressanttia nähdä, kuinka näitä erillaisia olentoja
harjoitetaan itsekutakin eri ammattiinsa. Toistaiseksi tuo asia on
minulle vielä hyvin hämärä. Sen verran tiedän vaan, että erityisten
koneitten hoitajia, esimerkiksi, valmistetaan sillä tapaa, että heitä
nuorina pidetään purkeissa, joista vain eturaajat pistävät esiin.
Tämän korkealle kehittyneen teknillisen kasvatuksen mukaan karaistaan
noita 'käsiä' kiihottavilla aineilla ja ravitsevilla ruiskeilla, jota
vastoin muut ruumiin-osat päästetään surkastumaan. Fiuu se selitti
-- ellenhän nyt häntä aivan väärin ymmärtänyt -- että nämä pienet
olennot ensi alussa näyttävät kärsivän tuollaisesta pitelystä, mutta
piankin tottuvat kohtaloonsa. Muun muassa hän vei minut katsomaan,
kuinka muutamia notkeakoipisia sanansaattajia taivuteltiin ja
venytettiin jos jollain lailla. Kyllähän nämä silmäykset tällaisiin
kasvatusmetodeihin vaikuttavat minuun vastenmielisesti, mutta
toivonpa tuon tunteen pian hälvenevän ja ennen pitkää saavani nähdä
yhä enemmänkin heidän ihmeellisestä yhteiskunta-järjestöstään.
Ilkeältä tuntuu vieläkin, ajatellessani noita purkeista ulospistäviä
raajoja, mutta on se sittenkin paljoa inhimillisempää menettelyä
kuin meillä maan päällä, jossa lasten annetaan ensin kasvaa
ihmis-olennoiksi ja sitten tehdään heistä koneita.

"Ihan äskettäin -- mennessäni yhdettä- tai kahdettatoista kertaa
sähkökoneeni luo -- sain nähdä omituisia puolia työväen elämästä.
Sillä kertaa en lähtenyt oppaineni spiraliportaita ja Keskijärven
rantoja myöten, vaan oikotietä pitkän, pimeän käytävän kautta.
Saavuttiin tuosta erääsen suureen, matalaan, verraten jotensakin
valoisaan luolaan, jossa nenääni tuli omituinen maallinen haju. Valo
tuli nopeasti paisuvista sienimäisistä kasveista, jotka, muistuttivat
maallisia tatteja, mutta olivat miehen korkuisia, jopa korkeampiakin."

-- 'Syövätkö kuulaiset näitä?' -- kysyin minä Fiuulta.

-- 'Söö-ö; se ole ravinto.'

-- 'Mutta hyvät ihmiset!' -- huudahdin minä. -- 'Mitäs tuo on?'

Silmiini oli sattunut muuan tavattoman suuri ja kömpelönnäköinen
seleniita, joka liikkumattomana makasi alassuin noitten sienirunkojen
välissä. Me pysähdyimme.

-- 'Kuollutko?' -- kysyin minä uteliaana, sillä tähän saakka en ollut
vielä nähnyt yhtään kuollutta kuussa.

-- 'E-hei!' -- huudahti Fiuu. -- 'Se ole se ku teke töö... mutta nyt
ei ole töö. Ne anta se pikkisen joomista... ja se nukkuma... niin
kauan kuin ne taas tarvitse hän. Ja miksi vasten hän heräjämä, hä? Ei
se nyt tarvitsema kulkema ympäri.'

-- 'Tuolla vielä yksi!' virkoin minä.

"Ja todellakin: koko tuo suunnaton tattitanner oli kuin pippuroitu
noilla alassuin makaavilla olennoilla. Siinä ne nukkuivat huumauksen
unta, kunnes niitä taas tarvitaan, ja siinä oli heitä jos
minkälaisia. Muutamia heistä me vähällä vaivalla saimme käännetyiksi
seljälleen, jolloin minä sain tilaisuuden katsella heitä tarkemmin
kuin tähän saakka. Käännettäessä he ääntelivät, mutta eivät sentään
heränneet.

"Yksi heistä varsinkin teki minuun syvän vaikutuksen, kaiketikin
siitä syystä, että hänen asemansa tuossa omituisessa valossa
muistutti selvästi ihmistä. Hänen eturaajansa olivat, pitkiä,
kehittyneitä koskettimia -- hän oli nähtävästikin joku näppärä
käsityöläinen. -- Hänen asentonsa tiesi alistuvaa kärsimystä.
Erehdystä tämä luulo minussa kaiketikin oli, mutta niin se minusta
vain näytti. Ja kun Fiuu oli pyöräyttänyt hänet takaisin tattien
väliin, tuntui minusta kuin palanen hyönteistä tuossa työntekijässä
jälleen olisi tullut näkyviin.

"Tämä todistaa vain, kuinka mieletöntä on tottumus tunteissa. Antaa
unijuomaa työmiehelle, jota ei tarvita, ja vieräyttää hänet syrjään
-- se on ihan varmaan paljoa parempi kuin ajaa hänet tehtaasta pois
ja päästää pitkin katuja kuljeksimaan ja nälkää näkemään. Kaikissa
monimutkaisissa yhteiskunnissa tapahtuu milloin yhden milloin toisen
erikoistyön alalla pysäyksiä, ja sellaisen menettelyn kautta kuin
kuussa käyvät nuo työväen levottomuudet kokonaan mahdottomiksi.
Ja kumminkin -- niin nurinpäistä on välisti se tieteellisestikin
sivistyneitten mieli -- minä en siedä enää nähdä noita makaavia
olentoja loistavain sienten rauhallisessa pylväistöissä, vaan olen
tästä puolin välttänyt tuota oikotietä, vaikka entinen onkin paljoa
pitempi, epämukavampi ja meluisampi.

"Seleniitain sukupuoli-oloista, vaimon ottamisesta ja miehelle
menosta, syntymisestä ja sen semmoisesta on minulla toistaiseksi
vielä sangen vähän tietoja. Mutta mitä enemmän Fiuu oppii
englanninkieltä, sitä selvemmälle minä tästäkin asiasta pääsnen".

Tähän juuri tämä Cavorin tiedon-anto pahaksi onneksi keskeytyy. Niin
katkonnaista ja kiusallista kuin edellisen luvun sisällys onkin,
antaa se kuitenkin ylimalkaisen, leveäpiirteisen kuvauksen tuosta
aivan oudosta ja ihmeellisestä maailmasta, jonka kanssa meidän oma
maailmamme tulee tekemisiin ties kuinka pian jo. Tuo aika-ajottainen
tiedon-antojen tipahtelu, liima vastaanotto-neulan kuiskaus täällä
vuoriston hiljaisuudessa, on ensimmäinen merkki muutoksista
inhimillisissä oloissa, muutoksista, joita ihmiskunta tähän asti on
tuskin osannut aavistaakaan. Tuo meidän maanpallomme seuralainen
kätkee helmassaan uusia elementtejä, uusia laitteita, uusia
traditioneja, valtavan lavinin uusia aatteita, voimakkaan rodun,
jonka kanssa me ehdottomasti joudumme taistelemaan yliherruudesta, ja
kultaa yhtä viljalti kuin täällä rautaa ja puuta...



XXV.

Suuri Lunari.


Viimeistä edellisessä tiedon-annossa Cavor kertoo, paikoin
erikoisseikkoihinkin syventyen, kohtauksestansa kuun valtiaan eli
hallitsijan, Suuren Lunarin, kanssa. Cavor näkyy saaneen lähettää
suurimman osan kertomustansa häiriöittä. Lopulla se keskeytyy niin
että jälkimmäinen osa on tullut vasta viikkoa myöhemmin.

Edellinen tiedon-anto alkaa: "Viimeinkin pääsen taas jatkamaan..."
sitten on peräti epäselvä paikka ja senjälkeen jatkuu keskeltä
lausetta.

Viimeksi-mainitun lauseen alusta puuttuva sana on arvatenkin
"väkijoukko". Sitten lukee taas aivan selvästi: "Kasvaa kasvamistaan
sitä myöten kuin lähenemme Suuren Lunarin palatsia -- jos nimittäin
palatsiksi saattaa sanoa jonollista perättäisiä onkaloita. -- Siinä
ammottelevia suita ja naamareita, tuijottelevia silmiä kahden
puolen pelottavia hajuelineitä hämmästyttävän matalan otsan alla.
Siinä kokonainen viidakko pienempiä, toisiaan tyrkkiviä ja iniseviä
olentoja, siinä kypäräpäitä moninivelisine niskoineen kurkistelemassa
toistensa olkapäitten yli ja kainalojen välitse. Kahden puolen minua
astui rivi tympeännäköisiä, litteäpäisiä vartijoita. Se oli liittynyt
meihin heti kuin olimme nousseet maihin veneestä, jossa olimme
kulkeneet Keskijärven kanavia myöten. Vilkassilmäinen taiteilija
oli yhtynyt meihin hänkin, ja ylt'ympärillä kihisi ja kuhisi suuri
paljous kantaja-hyönteisiä, kuljettaen nimenomaa minua varten
aiotuita tarvekaluja. Lopulla matkaa minut nostettiin kantotuoliin,
joka oli tehty notkeasta, minun silmissäni tummalta näyttävästä,
punotusta metallista; kantokanget olivat vaaleampaa metallia. Matkan
varrella keräytyi ympärilleni pitkä ja varsin kirjava saattojoukko.

"Etunenässä kulki airueitten tapaan neljä torvinaamaista olentoa,
pitäen hirvittävää melua. Sitten tuli pyyleviä, varmasti liikkuvia
oppaita ja kummallakin puolen loistava joukko oppineita, jonkunlainen
elävä encyklopedia, joitten, kuten Fiuu ilmoitti, tuli asettua Suuren
Lunarin ympärille, antamaan tarpeenmukaisia selityksiä. (Ei sitä
seikkaa kuullisissa tieteissä, ei sitä näkökohtaa eikä ajattelemisen
metodia, joka ei olisi ollut heidän päässään!) Senjälkeen astui
vartijajoukko ja kantajat, heidän perässään Fiuu kantotuolissa,
Tsipuf melkein yhtä arvokkaissa kantimissa ja sitten minä kaikesta
komeimmassa kantotuolissa, ympärilläni ruuan ja juoman tarjoojat.
Jäljempänä astui taas torvenpuhaltajia, joitten toitotukset ihan
korvia repivät, ja sitten muutamia suurpäitä, tekisi mieli sanoa:
erityisiä kirjeenvaihtajia tai historioitsijoita, joitten oli määränä
huomata ja mieleensä painaa kaikki yksityiskohdat tässä epokan
tekevässä kohtauksessa. Suuri joukko palvelijoita, jotka kantoivat
lippuja, hyvänhajuisia sieniä ja kummallisia symboleja, katosi
takanani pimeyteen. Kahden puolen tietä seisoi rivissä päälliköitä ja
upseereja teräkseltä näyttävissä tamineissa ja heidän takanansa väkeä
pää päässä kiinni niin pitkälle kuin silmäni pimeässä kantoi.

"Täytyy tunnustaani, ett'en ole vieläkään oikein tottunut näihin
seleniitain ilmenemisen vaikutuksiin. Ei tuntunut kovinkaan hauskalta
olla keskellä tällaista aavaa hyönteismerta. Tuokion verran minusta
tuntui samalta kuin mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka välisti
sanovat: 'hirvittää'. Olin tuommoista tuntenut kerran ennenkin näissä
kuun uumenissa, nimittäin silloin kuin huomasin seisovani aseetonna
ja selkä turvatonna keskellä seleniitoja, mutta paljoa valtavammin
se vaikutti nyt. Kerrassaan mieletöntä tuollainen tunne, ja toivonpa
siitä vähitellen pääseväni. Mutta hetkisen verran, laskiessani kohti
tuon suunnattoman joukon tyrskyjä, minun täytyi pidellä kiinni tuolin
laidasta ja ponnistaa kaikki tahdonlujuuteni, jott'en parahtaisi tai
muulla tavoin ilmaisisi, mitä sisimmissäni liikkuu. Tuota kesti pari
kolme minuttia; sitten rohkaisin mieleni jälleen.

"Astuttiin spiraliportaita myöten ylös pystysuorassa hormissa ja
sitten useampain kupukattoisten ja huolellisesti koristettujen
holvien läpi. Kaikki oli nähtävästikin laiteltu siltä varalta,
että tulija saisi selvän selityksen Suuren Lunarin mahtavuudesta.
Jok'ainoa luola, johon tultiin, näytti suuremmalta ja uhkeammin
holvaillulta kuin edellinen. Tätä yhä lisääntyvän valtavuuden
tunnelmaa lisäsi vielä sinervävalossa fosforioiva harso, joka tiheni
tihenemistään, himmentäen lähelläkin olevia esineitä... Minusta
tuntui kuin astuisin jotain yhä laajenevaa, yhä pimenevää, yhä
vähemmin aineelliseksi käypää kohti.

"Kaikkea tuota moninaisuutta nähdessäni, tunsin oman itseni kovin
mitättömäksi ja arvottomaksi. Parta oli ajamatta, tukka kampaamatta.
Partaveistä ei minulla ollut mukana; ylä- sekä alahuulessa
törrötti karkea sänki. Maan päällä en ole koskaan kiinnittänyt
omaan persoonaani mitään huomiota, paitsi minkä tarpeenmukainen
puhtaus vaatii. Mutta tämähän oli poikkeustila; nythän minun piti
edustaa omaa planettaani ja ihmissukua; nythän, arvelin, minun
vastaan-ottoni riippuu suurissa määrin siitä, millaisen vaikutuksen
minun esiintymiseni tekee. Paljon olisin todellakin antanut, jos
olisin saanut ylleni jotain taiteellisempaa ja arvokkaampaa kuin
ne tamineet, joita päälläni kannoin. Olin ollut ylen varma siitä,
ett'ei kuussa ole asukkaita, ja siksipä en ollut moisia varokeinoja
tullut ajatelleeksikaan. Ja niinpä minulla oli ylläni flanellipusero,
krikettihousut ja kirjavat sukat -- ja kaikissa niissä niin paljon
likaa kuin kuulla suinkin on tarjottavana -- jalassa tohvelit, toinen
korkoa vailla, harteilla levätti, jossa oli läpi päätä varten.
Törröttävä parransänki on sekin kaikkea muuta kuin koristeeksi
sellaisissa kasvoissa kuin minun. Housunpolvessa oli parsimaton
reikä, joka huomattavalla tavalla pyrki näkyviin, kykkiessäni
kantotuolissa. Oikean jalan sukka se itsepintaisesti pyrki
sylkkäytymään nilkkaan. Tiedän vallan hyvin, kuinka paljon vääryyttä
minä moisella esiintymiselläni ihmiskunnalle tein, ja jos millään
keinoin olisin saanut tekaistuksi jotain parempaa ja uljaammalta
näyttävää, niin jo vainenkin olisin yrittänyt. Mutta minen keksinyt
mitään. Tein vain levätilläni mitä suinkin osasin: kiedoin sen
roomalaisen toogan tapaan ympärilleni ja istuin sitten pää pystyssä
niin paljon kuin tuolin huojunnalta suinkin mahdollista oli.

"Kuvailkaa mielessänne suurin pylvässali, missä milloinkaan olette
ollut, himmeässä sinisessä valossa ja harmahtavaa utua täynnä, ja
siinä metallinvärisiä tai vaaleanharmaita joukkoja aaltoilemassa
puoleen ja toiseen niin hassun monikirjavana laumana kuin edellä olen
viitannut. Ajatelkaa tämän salin päättyvän holvikaarelmaan ja sen
takana toinen vielä suurempi sali, ja sen takana taas suurempi ja
niin edespäin. Perimmäisinä hämärtää portaat kuten Ara Coeli portaat
Roomassa... ne nousevat yhä ylemmäs näkymättömiin. Mitä lähemmälle
portaitten juurta tulee, sitä ylemmäs ne näkyvät nousevan...
Saavuin tuosta vihdoin suunnattoman holvikaarelman alle, josta näin
portaitten yläpään.

"Siellä istui Suuri Lunari valta-istuimellaan.

"Hän istui sinisessä, verrattain häikäisevässä valossa. Tämä valo
ja hänen ympärillään oleva pimeys vaikutti sen, että hän näytti
leijailevan tummansinisessä avaruudessa. Ensi alussa hän oli kuin
omaloistoinen pilvi tumman valta-istuimen yläpuolella. Hänen
pääkallonsa laajuus oli varmaankin useampia metrejä läpimitassa.
Valta-istuimen takapuolelta levisi -- syytä siihen en tiedä -- koko
joukko ikäänkuin valonheittäjäin viskaamia säteitä, luoden hänen
ympärilleen kirkkaan sädekehän. Hänen äärellään seisoi kokonainen
parvi henkipalvelijoita, pieniä ja iässä valossa epäselviä,
pidellen ja kannatellen häntä, ja hämäräisessä puolipyöriössä hänen
alapuolellaan parveilivat hänen henkiset käskyläisensä, muistiin
panijat ja laskijat ja etsijät ja passarit ja kaikki nuo kuun hovin
moninaiset hyönteiset. Vähän alempana näkyivät päällysmiehet ja
sanansaattajat ja noitten lukemattomaan portaitten jok'ainoalla
astinlaudalla vartijoita ja portaitten juurella suunnaton, kirjava,
epäselvä, mustaan pimeyteen vihdoin katoava, aaltoileva joukko hovin
alempia arvonkantajia. Myötäänsä he hieroivat jalallaan kivilattiata,
aikaansaaden omituista rapinaa, ja liikuttelivat jäseniänsä, mikä
synnytti kummallista humua.

"Viimeistä edelliseen pylvässaliin tullessani, alkoi musikki soida,
paisuen mahtavaksi äänten pauhuksi. Airueitten huudot vaikenivat
silloin.

"Jo astuin suurimpaan saliin...

"Saattueeni hajaantui viuhkamaisesti. Minun oppaani ja vartijani
erkanivat oikealle ja vasemmalle, mutta minä, Fiuu ja Tsipuf vietiin
kantotuoleissamme hämäräisen permannon poikki jättiläisportaitten
juurelle. Silloin yhtyi soittoon suunnaton, äänekäs hyminä. Fiuu ja
Tsipuf astuivat maahan, mutta minun käskettiin pysyä kantotuolissa --
arvatenkin erityinen kunnianosoitus minua kohtaan. Soitto lakkasi,
mutta hyminää kesti edelleen. Silloin näin näitten kymmenentuhannen
pään yhtaikaa liikahtavan sangen kunnioittavasti. Se veti minunkin
huomioni puoleensa, ja silloin minäkin nostin silmäni tuota sädekehän
ympäröimää ylintä intelligensiä kohti, joka leijaili yläpuolellani.

"Ensi kertaa katsahtaessani säteilevään hehkuun, tuo ylevä pääkallo
muistutti hyvin paljon läpinäkymätöntä rakkoa, jossa huomasi
himmeitä, aaltoilevia eläyksiä. Sitten erotti aivan valtaistuimen
laidan yläpuolella pienet, vetehisen-omaiset silmät, jotka katselivat
hehkusta. Ei kasvoja, vaanivaiset silmät vain. Jonkun ajan perästä
osasin jo erottaa alempana pienen, surkastuneen ruumiin ja niveliset
raajat. Silmät tuijottivat minuun merkillisen tarkasti.

"Suuremmoista se oli. Viheliäistä se oli. Jo siinä unohti sekä
pylvässalit että hymisevät joukot.

"Minua nostettiin portaalta portaalle yhä ylemmäs. Himmeänä hehkuva
pää se näkyi laajenevan, niin että palvelijain ja kannattelijain
ryhmät valtiaan ympäriltä katosivat näkyvistä yhä pimeyteen.
Minä puolestani pitelin kiinni huojuvan kantotuolini laidoista,
tuijotellen Suureen Lunariin, kykenemättä kääntämään silmiäni
minnekään muuanne. Päästyäni vihdoin pienelle paltalle, noin kymmenen
portaan päähän ylimmäisestä sijasta, saavutti soitto loistavimman
kohtansa ja vaikeni, ja minut jätettiin ikäänkuin alastomana tähän
avaruuteen, Suuren Lunarin tutkistelevain silmäin eteen.

"Hän näki nyt ensi kertaa ihmisen ja tutkisteli sitä...

"Minun silmäni laskivat alas hänen mahtavuutensa edessä ja katselivat
hänen ympärillään sinisessä valossa seisovia kalpeita olentoja ja
sitten alas portaita seleniitain tuhatlukuisia laumoja. Vielä kerran
oli mieletön kauhu vallata minut, mutta meni ohi...

"Tätä pysäystä seurasi tervehtiminen. Minut autettiin kantotuolista
alas, ja siinä nyt seisoin neuvotonna, kahden notkean viran-omaisen
tehdessä minun puolestani omituisia ja arvatenkin symbolisia
kädenliikkeitä. Oppineitten encyklopedillinen parvi nousi kaksi
porrasta yläpuolelleni, oikealle ja vasemmalle, valmiina palvelemaan
Suurta Lunaria. Fiuun kalpea olento asettui puolitiehen minun ja
valta-istuimen välille sellaiseen asentoon, että hänen kävi helposti
puhutteleminen niin toista kuin toistakin, kääntämättä selkäänsä
kummallekaan. Tsipuf sijoittui hänen taaksensa. Näppäriä oppaita tuli
minun kummallekin puolelleni, yhä katsoen valtiaasen. Minä istuime
turkkilaiseen tapaan. Fiuu ja Tsipuf laskeusivat alas hekin. Syntyi
tuokion pysäys. Lähinnä olevan hovin katseet siirtyivät minusta
Suureen Lunariin ja takaisin minuun, ja odotuksen sihinää ja sähinää
kuului takana olevista joukoista.

"Äkkiä vaikeni kaikki.

"Ensimmäistä ja viimeistä kertaa minun täällä ollessani vallitsi
kuussa hiljaisuus.

"Kuulin kohta hiljaisen suhisevan äänen. Suuri Lunari puhutteli
minua. Se kuului kuin olisi sormella hieronut lasia.

"Minä katselin häntä tarkasti jonkun aikaa ja vilkasin sitten
valppaasen Fiuuhun. Näitten hentojen olentojen keskellä tunsin
olevani hassun paksu ja lihava ja tanakka. Pääni oli kuin yhtä
piikiveä ja mustaa karvaa. Loin silmäni jälleen Suureen Lunariin.
Hän oli vaiennut. Palvelijat olivat täydessä touhussa, ruiskuttaen
vilvoittavia nesteitä hänen ihollensa.

"Fiuu mietiskeli hetkisen ja neuvotteli sitten Tsipufin kanssa.
Senjälkeen hän alkoi piipittää välttävästi ymmärrettävällä
englanninkielellä, ensi alussa kuitenkin hiukan hermostuneesti, niin
etten ihan joka sanasta saanut selvää.

"'Mm... mm. Suuri Lunari... suvitse sano... suvitse sano... hän on
tieto... mm... että te ole ihmi... hihmi... että te ole ihminen...
se tuli se maaplanetta... Hän suvitse sano... te ole tervatulema...
ja tahto tietä... tietä... 'niin sanoakseni... se teidän malilman
tila... ja miksi syystä te ole tule tänne.'

"Hän pysähtyi. Olin jo ruveta vastaamaan, mutta hän jatkoi, ruveten
tekemään huomautuksia, joitten aihetta minä en oikein käsittänyt,
mutta luulen niitten tarkoittaneen kohteliaisuuksien lausumista
minulle. Hän sanoi, kuinka maa on kuulle samaa kuin aurinko maalle,
ja että seleniitain tekee mieli saada tarkempia tietoja maasta ja
ihmisistä. Edelleen hän puhui, kohteliaisuudesta kaiketi taaskin,
maan ja kuun läpimitan keskinäisistä suhteista, lausuen, kuinka
paljon seleniitat ihmettelevät ja mitä kaikkea ajattelevatkaan,
katsellessansa maata.

"Minä mietiskelin silmät ummessa ja vastasin sitten, että on ne
ihmisetkin ihmetelleet, mitä kaikkea kuussa lieneekään; he ovat
pitäneet sitä elottomana eivätkä suinkaan ole luulleet sen kykenevän
osoittamaan sellaista komeutta, mitä minä tänään olen nähnyt.
Mielihyvänsä osoitteeksi Suuri Lunari pani pitkät siniset säteensä
heiastelemaan kaikilla mahdollisilla tavoin, ja koko salista kuului
nyt piipitystä ja sähinää, kun minun puheeni oli tiedoksi tullut.

"Senjälkeen hän teki Fiuulle muutamia kysymyksiä, joihin minun oli
helpompi vastata.

"Hän sanoi ymmärtävänsä meidän elävän maan pinnalla, jossa meillä
on ilma ja merikin. Viimeksi-mainitun seikan ovat jo hänen
erikoistutkijansa tähtitieteen alalla hänelle selittäneet. Hän
tahtoisi kovin kernaasti saada tarkempia tietoja tuosta, kuten hän
sanoi, omituisesta asiain tilasta, sillä maan suureen tiheyteen
nähden ollaan täällä taipuvaisia pitämään sitä mahdottomana asua. Hän
tahtoi ensinnäkin saada tietää maan lämpömäärän vaihtelut ja kuunteli
suurella harrastuksella minun selityksiäni pilvistä ja sateista.
Hänen mielikuvituksensa avuksi tuli se tosiasia, että ilmakerros
kuun yöllisen puolen päällimmäisissä onkaloissa on usein sumuista.
Häntä ihmetytti se seikka, että ihmisten silmät voivat sietää
auringonvaloa, ja suurella intressillä hän tarkkasi minun kuvaustani
siitä, kuinka auringon kirkkaus meillä lieventyy sinisen värin
kautta, joka syntyy valon taittumisesta ilmassa. Tuskin hän tuota
sentään aivan selväksi sai. Minä selitin hänelle, kuinka ihmissilmän
kehä saattaa kutistaa terää ja siten suojella silmän hentoja sisäosia
liialliselta valolta. Minä sain luvan astua moniaan askelen päähän
valtiaasta, jotta tämä näkisi kehä-elineen toiminnan. Siinä sitä
sitten verrattiin kuulaisen ja ihmisen silmää toisiinsa.

"Ei siinä kyllä, että edellinen on ylenpalttisen herkkä valolle, vaan
se pystyy näkemään _lämpöäkin,_ toisin sanoen huomaamaan jokainoan
muutoksen esineiden lämpötilassa.

"Silmänkehä se oli kerrassaan jotain uutta Suurelle Lunarille. Jonkun
aikaa häntä huvitti laskea valoa minun silmiin ja katsella, kuinka
terät niissä supistuvat. Seurauksena siitä oli, etten minä hetkeen
nähnyt yhtään mitään...

"Siitä oli kumminkin se hyvä, että sain pitää silmäni kiinni, miettiä
vastauksiani ja melkein unohtaa, ettei Suurella Lunarilla kasvoja
olekaan...

"Palattuani jälleen entiselle paikalleni, Suuri Lunari tiedusteli,
mitenkä me suojelemme itseämme helteeltä ja myrskyiltä. Minä siihen
selittämään rakentamisen ja suojalaitosten taitoa. Siinä syntyi
väärinkäsityksiä ja erehdyksiä, luultavasti -- sen myönnän -- minun
vaillinaisen esittämiseni takia. Kesti kauan aikaa, ennenkuin
sain hänet käsittämään, mitä talo on. Hänestä ja hänen hovistaan
näytti olevan peräti hassunkurista, että ihmiset rakentelevat
taloja, koska kerran saattaisivat asua luolissa, ja yhä enemmän
he joutuivat ymmälle, kun koetin saada heidät käsittämään, että
olivathan ihmisetkin ensi alussa asuneet luolissa, mutta että he nyt
rakentelevat maan alle rautateitään ja muita laitoksiaan Taisin tässä
kohden edellyttää liiankin suurta käsitysvoimaa. Yhtä onnistumatonta
oli minun yritykseni saada heidät ymmärtämään, mitä vuorikaivokset
ovat. Jättäen nyt koko tämän asian sikseen, Suuri Lunari kysyi, mitä
me teemme meidän maapallomme sisäosissa.

"Nytkös syntyi sihinää ja piipitystä ihan perimmäisissä parvissa tätä
suunnatonta joukkoa, kun kuultiin minun sanovan, ett'ei meillä ole
yhtään mitään tietoa sen maailman sisimmistä, jonka pinnalla meidän
esi-isämme ovat asuneet jo ylimuistoisista ajoista asti. Kolme kertaa
minun täytyi uudistaa se ilmoitus, ett'eivät ihmiset tuosta 6400
kilometrin suuruisesta maan pinnan ja keskuksen välisestä osasta
tunne kuin parin kilometrin paksuisen kuoren, eikä sitäkään kuin
osapuille. Minä ymmärsin hänen tällä tiedustelullaan tarkoittavan,
miksikä muka minä olin tullut kuuhun, koskapa me niin vähän vasta
omaakaan planettaamme tunnemme, mutta ei hän sillä kertaa ainakaan
vaatinut minulta vastausta siinä kohden, hän kun oli ylen kärkäs
saamaan selvitystä niin moniin omiin, mullin mallin menneisin
käsityksiinsä.

"Hän rupesi jälleen tiedustelemaan ilmaa ja säitä koskevia seikkoja,
ja minä koetin tehdä selkoa alinomaa muuttuvasta taivaasta ja lumesta
ja pakkasista ja pyörremyrskyistä."

-- "Mutta eikös teillä yön tullen ole kylmä?"

"Minä vastasin, että yöllä on kylmempi kuin päivällä."

-- "Jäätyykö teillä ilma?*"

"Minä vastasin kieltävästi, sanoen, ettei meillä kylmä milloinkaan
ylly niin kovaksi, yöt kun ovat lyhyet."

-- "Eikös ilma muutu nesteeksikään?"

"Olin juuri vastaamassa: 'ei', mutta muistin silloin, että ainakin
yksi osa meidän ilmaamme, vesihöyry siinä, muuttuu nestemäiseksi,
synnyttäen kastetta, ja jäätyy, muuttuen huuraksi, ja sehän on aivan
samallainen ilmiö kuin kuun koko ilmakehän jäätyminen pitemmän yön
aikana.

"Siitä sitten puhe kääntyi uneen. Unen tarve, joka maan päällä
neljänkolmatta tunnin kuluessa säännöllisesti valtaa kaikki elävät
olennot, on sekin palanen meidän maallista perintöämme. Kuussa
levätään vain silloin tällöin, erityisten ponnistusten perästä.

"Tästä sain aihetta puhumaan lempeän kesäyön ihanuudesta ja sitten
eläimistä, jotka öiseen aikaan saalistansa vaanivat ja päivillä
nukkuvat. Puhuin jalopeuroista ja tiikereistä. Mutta nyt he joutuivat
kerrassaan ymmälle, sillä kuussa, merta lukuun-ottamatta, ei ole
ainoatakaan eläintä, joka ei olisi kesy ja kuulaisen tahdon alainen,
ja sellainen on ollut asianlaita jo ikimuistoisista ajoista. Siellä
on aavemaisia vesiolentoja, mutta ei kamalia petoja, ja peräti vaikea
on kuulaisen käsittää, että jotain väkevää ja suurta olisi olemassa
'ulkona' yössä..."

[Nyt seuraa pari kolme kymmentä sanaa, jotka ovat aivan epäselviä.]

"Suuri Lunari puheli sitten hovinsa kanssa, minun ymmärtääkseni,
ihmisen pintapuolisuudesta ja lyhytjärkisyydestä: hänhän asustaa
maanpallonsa pintaa vain, on aaltojen ja tuulten ja tilan sattumain
alainen, ei ole kyennyt lannistamaan petoja, jotka hänen, sukunsa
kimppuun karkaavat, ja sittenkin uskaltaa hyökätä toiseen planettaan.
Tämän syrjään-puhelun aikana minä istuin omissa mietteissäni, käyden
sitten hänen pyynnöstänsä selittämään ihmisten eri lajeja. Sen
johdosta tuli tutkistelevia kysymyksiä."

-- "Samatko ihmiset maan päällä tekevät kaikellaisia töitä? Mutta
kukas ajattelee? Kukas hallitsee?"

"Minä esitin hänelle demokraatisuuden pääpiirteet.

"Sen tehtyäni, hän määräsi jäähdyttäviä nesteitä otsalleen ja käski
minun toistaa esitykseni, jonka hän kaiketi oli ymmärtänyt väärin."

-- "Eikö siis itsekukin tee eri töitä?" -- kysyttiin minulta.

"Minä myönsin, että muutamat ovat ajattelijoita, muutamat
virkamiehiä, muutamat metsästäjiä, muutamat mekaanikoja, muutamat
taiteilijoita, muutamat työmiehiä."

-- "Mutta _kaikki_ he ovat itsenäisiä", -- lisäsin minä.

-- "Mutta eikös he ole eri muotoisia aina sitä myöten, mitä kukin
tekee?"

-- "Ei, minkä päältä päin saattaa huomata", -- vastasin minä, -- "tai
puvussa kenties on erotusta... Henkisten voimain puolesta he sentään
hiukan eroavat toisistaan."

-- "Heidän täytyy henkisten voimain puolesta olla hyvinkin
erillaisia", -- ilmoitti Suuri Lunari; -- "muutoinhan he kaikki
pyrkisivät tekemään samaa."

"Päästäkseni parempaan sopusointuun hänen ennakkokäsitystensä kanssa,
minä sanoin hänen arvelujensa olevan oikeita."

-- "Kaikki tuo piilee heidän aivoissansa", -- selittelin minä. "Jos
voisi nähdä ihmisten henkiä ja sieluja, niin kukaties niissä huomaisi
yhtä paljon erotusta ja moninaisuutta kuin seleniitoissakin. Maan
päällä on suuria ihmisiä ja pieniä ihmisiä, ihmisiä, jotka ulottuvat
kauas, ja ihmisiä, jotka kykenevät astumaan nopeasti; on meluisia,
toitottavan torven tapaisia ihmisiä, ja ihmisiä, jotka muistavat,
vaikkeivät ajattelekaan..." [Taas kolme epäselvää sanaa.]

"Hän keskeytti minut, palaten äskeiseen väitteeseni."

-- "Sinähän sanoit, että kaikki ovat itsenäisiä?" -- intti hän.

-- "Jossain määrin", -- vastasin minä, mutta pelkään sotkeneeni hänen
käsityksensä entistä epäselvemmäksi.

"Hän veti esiin repäisevän seikan."

-- "Tarkoitatko", kysyi hän, -- "ettei teillä ole ylimmäistä
maanvaltiasta?"

"Minä ajattelin jos ketä, mutta vakuutin lopultakin, ettei meillä
sellaista ole. Selitin sitten hänelle, että ne itsevaltiaat ja
keisarit, joita maan päällä on koeteltu pitää ylivaltiaina, ovat
vihdoin menehtyneet juomiseen tahi paheisin tai väkivallan kautta,
ja että se laaja ja vaikutusvaltainen osa ihmiskuntaa, johon minä
kuulun, nimittäin anglosaksilainen kansa, on päättänyt olla moisia
yrityksiä enää tekemättä. Tuo oli hänelle yhä kummempaa."

-- "Mutta mitenkä teissä voi säilyä sekään määrä viisautta, mikä
teissä on? -- kysyi hän, ja minä selittämään, kuinka me täydennämme
meidän vaillinaisia [tästä on jäänyt pois joku sana, kaiketikin:
'aivojamme'] kirjastoilla ja kirjoilla. Minä selitin, kuinka meidän
tieteemme kasvaa lukemattomain pikku ihmisten yhdistetyn työn avulla.
Siihen hän huomautti vain, että me, huolimatta yhteiskunnallisesta
raakuudentilastamme, olemme nähtävästikin saaneet aikaan yhtä ja
toista: muutoinhan emme olisi päässeet kuuhun. Erotus on kumminkin
silmäänpistävä: tiedon mukana seleniitat kasvavat ja muuttuvat;
ihmiset sen sijaan keräävät tietoja ympärilleen ja pysyvät elukoina,
joilla on pysyväinen ulkokuori. Tämän hän sanoi..." [Jonkun matkaa
taas epäselviä sanoja.]

"Sitten hän tiedusti minulta, millä keinoin maassa liikutaan, minä
annoin hänelle kuvauksen rautateistä ja laivoista. Hetken aikaan
hän ei voinut käsittää, että meillä on höyryä käytetty noin sata
vuotta, mutta, asian perille päästyään, hän oli kovin ihmeissään.
(Merkillisenä seikkana olkoon mainittu, että seleniitatkin käyttävät
vuotta ajanmittana, vaikken minä heidän laskutapojansa ymmärrä. Sillä
ei sentään väliä, koskapa Fiuu on selvillä meidän laskutavastamme.)
Kävin sitten puhumaan hänelle siitä, että kaupunkeja on maan päällä
ollut vasta yhdeksän- tai kymmenentuhatta vuotta, ja ettei ihmiskunta
vielä ole liittynyt yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi, vaan että maan
päällä on monta erillaista hallitusmuotoa. Tämä pani hänet ymmälle;
Ensi alussa hän luuli tarkoittavani vain hallintoalueita."

-- "Valtio ja valtakunnat meillä ovat vain alkupiirteitä siitä
asiaintilasta, joka kerran tuleva on, -- sanoin minä ja sain siten
aihetta puhua hänelle..." [Tässä on 30-40 sanaa, joita on mahdoton
lukea.]

Suureen Lunariin teki syvän vaikutuksen se seikka, että eri
ihmisryhmät pitävät niin lujasti kiinni omasta kielestään itsekukin.
Se oli hänestä niin mieletöntä.

-- "Ihmiset tahtovat olla yhteydessä keskenänsä eivätkä sittenkään
tahdo", -- arveli hän.

"Senjälkeen hän tiedusteli hyvin tarkoin sodan asiaa. Ensi alussa hän
hämmästyi eikä ollut uskoa kuulemiansa."

-- "Sitäkö sinä oikein tarkoitat", -- kysyi hän, saadakseen
varmuutta asiassa, -- "että te juoksentelette ympäri maatanne,
tuota maata, jonka rikkauksien keräämisessä te tuskin olette vielä
alkuunkaan-päässeet, ja tapatte toisianne petojen syötäviksi?"

"Minä sanoin hänen olevan ihan oikeassa. Hän yltyi nyt kyselemään,
saadakseen mielikuvitustansa parempaan vauhtiin:"

-- "Mutta eikös teidän laivanne ja pienet kaupunki pahaisenne kärsi
tuosta vahinkoa?" kysyi hän, ja minä huomasin, kuinka omaisuuden
ja elämänmukavuuksien hävittäminen oli tehnyt häneen yhtä valtavan
vaikutuksen kuin miestappokin. -- "Kerro enemmän. Esitä noita asioita
piirroksissa. Min'en oikein käsitä niitä."

"Ja minä kävin, vaikka hiukan vastenmielisestikin, kertomaan hänelle
maallisen sodan kulusta.

"Minä selvitin, mitä muotoasioita noudatetaan sotaa aloitettaessa,
puhuin varoituksista ja ultimatumeista, ylipäällikkyydestä
ja sotajoukkojen marssittamisesta. Kuvasin sitten, millaisia
ne ovat ne manövrit ja asemat ja tappelut. Puhuin linnain
piirittämisestä ja valloittamisesta, nälästä ja kärsimyksistä
kaivannoissa ja kuolijaiksi paleltuneista etuvartijoista. Kerroin
paoista ja yllätyksistä, epätoivoisesta viimeiseen mieheen
seisomisesta ja pakolaisten säälimättömästä takaa-ajamisesta ja
kaatuneista taistelukentällä. Kerroin niinikään entis-ajoista,
maahan-hyökkäyksistä ja verilöylyistä, Hunneista ja Tatareista,
Muhammedin ja kalifien sodista, ristiretkistä. Ja mitä enemmän minä
juttelin ja Fiuu minun sanojani tulkitsi, sitä suuremmaksi yltyi
liikutuksen humina ja nurina seleniitoissa.

"Minä kerroin, kuinka panssarilaiva voi ampua tonnin painoisen luodin
parinkymmenen kilometrin päähän ja lävistää sillä 20 jalkaa paksun
rautaseinän, ja kuinka me voimme ohjata veden-alaisia torpedoja.
Kuvasin sitten Maksim-tykin toiminnan ja Colenson tappelun. Tuo oli
Suuren Lunarin mielestä niin uskomatonta, että hän väliin keskeytti
tulkin ja kysyi minulta, onko asianlaita todellakin niin. Se se
varsinkin tuntui heistä epäillyttävältä, kun kerroin ihmisten menevän
ilolla ja riemulla... (? tappeluun)."

-- "Mutta eihän ne sitä toki mielellään tee?" -- tulkitsi Fiuu.

"Minä vakuutin, että minun rotuni ihmiset pitävät tappeluja kaikkein
kunniakkaimpina tapauksina elämässään. Tuota kuullessaan hämmästyi
koko seleniitain lukematon lauma."

-- "Mutta mitäs hyvää sodasta on?" -- kysyi Suuri Lunari
hellittämättä.

-- "Oo, mitä taas siihen _hyvään_ tulee"... -- vastasin minä. --
"Sehän harventaa väkilukua!"

-- "Mutta mitä se on tarpeen...?"

"Nyt syntyi pysäys. Vilvoittavia nesteitä ruiskutettiin jälleen hänen
otsalleen, ja sitten hän puhui taas."

[Hamasta siitä kohdasta asti, jossa Clavor puhuu täydellisestä
hiljaisuudesta kuussa, ennen hänen ensimmäistä keskusteluansa Suuren
Lunarin kanssa, on näissä tiedon-annoissa ollut huomattavissa
aaltoilemisia. Tästä puolin ne alkavat häiritä yhä enemmän. Niihin
on ilmeisestikin syynä säteileminen jostakin lähteestä kuussa, ja ne
kun myötäänsä pyrkivät Cavorin merkkien tielle, niin tulee pakostakin
siihen luuloon, että joku kokeilija yrittää omilla merkeillään tehdä
Cavorin tiedonantoja epäselviksi. Ensi alussa ne ovat vähäisiä
ja säännöllisiä, niin että jonkinmoisella huolellisuudella saa
kertomuksesta sentään selvän, paitsi joistakuista sanoista Sitten
ne paisuvat suuremmiksi ja käyvät säännöttömiksi, muistuttaen
kirjoituksen yli tehtyjä kynänvetoja. Hetkeen aikaan nämä viipposet
ovat aivan auttamattomissa, katoavat sitten kokonaan, niin että
moniahta sana jää aivan selväksi, mutta uudistuvat kohta jälleen
tiedon-annon loppuun saakka, ja niissä kohdin on ihan mahdoton
saada selvää, mitä Cavorilla on ollut sanomista. Miksikä --
jos tätä todellakin on pidettävä tahallisena häirityksenä --
miksikä seleniitat sallivat hänen jatkaa näitten tiedon-antojen
lähettelemistä ja olla siinä suloisessa harhaluulossa, että ne
selvinä perille tulevat, vaikka heidän vallassansa olisi ollut
paljoa selvempi ja mukavampi keino: estää hänet kokonaan tietoja
lähettelemästä, -- siihen en osaa sanoa mitään. Näin vain näkyy
käyneen, enkä muuta tiedä. Viimeinen katkelma kertomusta Suuresta
Lunarista alkaa keskeltä lausetta:]

... "tiedusteli tarkoin minun salaisuuttani. Ennen pitkää sain heille
selitetyksi, kuinka minä jo siitä saakka kuin olin huomannut heidän
tieteellisyytensä korkean kannan, olen kummastellut, ett'eivät
he jo aikaa sitten ole keksineet 'cavoriitia'. Huomaan heidän
kyllä tunteneen sen teoreetillisena aineena, mutta pitäneen sitä
käytännöllisesti mahdottomana, koskapa kuussa kaiketikaan ei ole
heliumia, ja helium..."

[Helium sanan viimeisten kirjainten yli kulkee taas noita häiritseviä
koukeroita. Huomattakoon tarkoin sana "salaisuuttani", sillä sen,
ja yksinomaa sen perustuksella käy mahdolliseksi ymmärtää seuraava
tiedon-anto, joka, niinkuin me Mr. Wendigeen kanssa uskomme, on hänen
viimeisensä.]



XXVI.

Cavorin viimeinen tiedonanto.


Näin vaillinainen oli Cavorin viimeistä-edellinen tiedonanto ollut.

On ihan kuin näkisi hänen seisovan tuolla kaukana, keskellä
sinervää hämärää koneittensa ääressä, lähettelemässä meille
ilmoituksia ihan viimeisiin asti, mitään tietämättä meille
harmillisesta häirityksestä, aavistamattakaan jo silloin häntä
vaanivia vaaroja. Tuo onneton tavallisen, terveen ihmis-älyn puute
hänessä on vienyt hänet turmioon. Hän oli puhunut sodasta, puhunut
ihmisten voimallisuudesta ja järjettömistä väkivallanteoista,
heidän kyllästymättömistä ryntäyksistään, heidän väsymättömistä,
hyödyttömistä taisteluistaan. Hän oli saanut koko kuu-maailman
käsittämään ihmisrotua tältä kannalta ja sitten, arvaan minä, tehnyt
tuon kovan onnen tunnustuksen, että hänestä yksin -- ainakin kauan
aikaa vielä -- riippuu, onko vai eikö muitten ihmisten mahdollista
päästä kuuhun. Mihinkä päätöksiin kuulaisten kylmä, epä-inhimillinen
järki tämän johdosta tuli, on minun mielestäni sanomattakin selvä. Ja
kukaties lienee Cavor itsekin vihdoin hoksannut, millä kannalla asiat
oikeastaan ovat. On kuin näkisi hänen vaeltelevan kuussa, omantunnon
vaivoissa siitä, että oli ollut niin anteeksiantamattoman hölläsuinen.

Jonkun aikaa oli Suuri Lunari, arvaan minä, miettinyt tätä uutta
asiaintilaa, ja sillä välin lienee Cavor kulkenut yhtä vapaana kuin
koskaan. Mutta sitten tapahtui kaiketikin jotain, mikä esti hänet
pääsemästä koneittensa luokse edellä kerrotun tiedon-annon jälkeen.
Muutamaan päivään emme saaneet mitään sanomia. Kenties hän oli
silloin audiensilla, koettaen hiukan korjailla entisiä varomattomia
tunnustuksiansa. Kukapa sen tietää?

Ja sitten tuli äkkiä viimeinen tiedon-anto, tuli kuni huuto
yösydännä, kuni huuto, jonka jälkeen taas kaikki on hiljaista. Se on
kaikkein lyhyin tiedon-anto, alkua kahteen lauseen katkelmaan.

Ensimmäinen: "Minä olin mieletön, kun ilmoitin Suurelle Lunarille..."

Sitten tuli minutin verran kestävä pysäys. Tuntuu kuin olisi hänet
keskeytetty. Sitten askel poispäin koneista... sitten kamala
epäröiminen tuossa himmeässä, sinervässä luolassa... sitten äkkiä
päättävä ryntäys jälleen koneita kohti, mutta liian myöhään. Sitten
näkyy kiiruimmiten lähetetyn seuraavat sanat:

"Cavoriitin valmistaminen: ota..."

Sitä seuraa sana, joka ei merkitse yhtään mitään: "tuha".

Ja siinä kaikki.

Kenties hän yritti kiiruimman kaupassa lähettää sanan: "turhaa",
ennenkuin hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Mitä tuon koneen ääressä
lienee tapahtunutkaan, on mahdoton sanoa. Mutta olipa mitä hyvänsä,
emme me enää mitään tietoja kuusta saa, siitä olen varma.

Minä puolestani olen näkevinäni unta, ja niin selvältä se tuntuu
kuin valveilla näkisin. Tuolla sinisessä hämärässä näen Cavorin
hajahapsisena riuhtovan, päästäkseen irti seleniitain käsistä,
riuhtovan yhä hurjemmin ja epätoivoisemmin... hän huutaa, hän puhuu
moittivia sanoja, ryhtyy lopulti kenties taistelemaankin, mutta askel
askelelta häntä ahdistellaan yhä kauemmas sinne, minne ei saavuta
häntä enää ihmiskieli eikä ihmisten merkit, ikipäiviksi tuonne
tuntemattomiin uumeniin, pimeyteen, hiljaisuuteen, jolla ei loppua
ole...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ensimmäiset ihmiset kuussa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.