Title: Rotkoista
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rotkoista" ***


ROTKOISTA

Kirj.

Konrad Lehtimäki



Kuopiossa,
Savon Kansan kirjapaino,
1921.



SISÄLLYS:

 Marttyyrit
 Julma äiti
 Oliko se väärin?
 Kotitarkastus
 Tuomittu
 Murhaaja
 Taistelija
 Itsemurha



MARTTYYRIT


He kulkivat kuolemaan...

He kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisesti
eri jalkaa nopein, hermostunein askelin -- astuivat harmaana,
kolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettynein
katsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toisten
kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttää
välinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevat
huulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta.
Mutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidän
kalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistään
salamoi tulinen, sammumaton viha... Useat vapisivat ja kaikki olivat
kalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeista
ja tiesivät heti kuolevansa -- ehkä myös vilusta, sillä aamu oli
kylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joista
olkalaput oli revitty...

He kulkivat sotamiesten ympäröiminä -- sotamiesten, jotka näyttivät
-- vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla -- vielä
kurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt
rauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja,
joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta
ja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä
hämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät
ympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät...
Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa
kuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin
vangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti
näyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja
ryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla
kasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään
kuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet
epävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät
siihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn
pauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.

    Ankarat viimat ne yllämme soivat,
    hirmua, kauhua haastavat ne, --
    Sortoa syöksevät synkeät voimat
    kuolohon meitäkin vaativat he...

Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä,
sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus... Hänen
kasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen,
hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana
ukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille,
heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi
tyyneeseen aamuilmaan:

    Kaatuu ken taistossa aattehen suuren
    sankarimaine sen säilyvi ain'.
    Voittojen hymniä laulettaessa
    kaikuvi huulilta miljoonain...

Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat
kajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä
ja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne
heidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista,
että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden,
tuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen
kaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla,
kärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava
innostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa
ja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin
jättiläismoukarin iskut... Ja taas kajahti laulu!

Mutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu
ensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa --
mutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina,
käänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan
ja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat -- aivankuin laulu
uhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät...

       *       *       *       *       *

He saapuivat perille...

Kolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan
ääressä pystytetty paalu -- valkoinen äsken-veistetty paalu...

Vapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja
paaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta -- ainoastaan
yksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa
kuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi:

-- Mitä tämä on? Mitä... mitä te aijotte...? Murhaajat... mitä te
teette...

Häneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin,
itsetiedottomin sormin -- jotka toimivat kuin koneet -- ja hänet
sidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa
näyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät
onnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun
tukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten
pakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan
hoki hän kuin mielipuoli:

-- Mitä te teette? Murhaajat... mitä... mitä...? Eräs toinen
mustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät,
syvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen
tyynesti, ilman vihaa:

-- Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä... ja vanhuksille...
ja pikku pojalleni -- jos joskus kotiin pääset... Kerro siellä... --
ääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..

Toinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui
sidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä
nyyhkytyksistä...

Kun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori
upseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa
suoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen
mustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana
yli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön
yliluonnollinen voima ja innostus:

-- Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa
teille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä
en teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette
tahdottomia aseita sortajien kynsissä -- jotka nyt ovat voittajia.
Mutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä
maailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat
meidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien
marttyyrien viaton _veri huutaa maasta!_ Ja pian tulee päivä, jolloin
sorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan.
Silloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä -- se on
koston päivä! Meidät murhataan nyt -- _mutta vapautta he eivät voi
murhata!_

Hän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta
värisevä ääni:

-- Muistakaa meitä... muistakaa...

Sen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin
uhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä
sopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan
raskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä
eloonjääviltä:

    Te uhreina kaaduitte taistelohon...

Upseeri paljasti sapelinsa ja huudahti kauhusta vapisevalla äänellä:

Asentoon!

Kivärit kohosivat, ei sotilaiden tapaan vaan epätasaisesti; toiset
hätäisellä kiireellä vapisevin käsin, toiset epäröiden tai hitaasti
kuin kivärit olisivat olleet lyijystä...

Rämähti hätäinen rummunpärrytys ja yli laulun kuului vain vaivoin
sama, määrättömän kauhistunut, katkonainen ääni:

-- Am-pu-kaa!

Kului silmänräpäys ja sitten tärisytti tyyntä aamuilmaa hajanainen,
räiskyvä yhteislaukaus, niinkuin olisi revennyt taivas...

Vain kolme paaluihin sidottua retkahti nuorien varaan kuolleina;
kuului korahduksia ja vaikerrusta, muutamat nytkähtelivät ja
vääntelehtivät paaluissaan...

Mutta vielä kaikui laulu synkkänä, katkerana:

    Mitä kärsitte laulu ei kertoa voi
    sen kaikuna kahleenne soivat...

Silmät tuijottavina, kasvot lumivalkeina huitasi upseeri sapelillaan
tyhjää ilmaa ja läähätti:

-- Ampu-kaa!

-- Trrrr... trrrr! -- särähti taas hirvittävästi...

Vieläkin kaikui laulu, vaikka paljon heikommin ja värisevämmin:

    Ne kertovat urhoist' mi uhmaten
    verimaljan pohjahan joivat...

Yhtäkkiä viilsi ilmaa pitkä, kauhistava naurunhohotus:

-- Hah-hah-hah-haa!

Kaikki jäykistyivät hetkeksi. Laulukin heikkeni ja kuoli. Upseeri
pudotti sapelinsa ja tarttui molemmin käsin päähänsä -- aivankuin
olisi pelännyt sen halkeavan: näky oli hänelle liian hirvittävä!
Suuri osa sotilaita ei tahtonut tähdätä tovereitaan, vaan ampuivat
mieluummin maahan. [Niin omituiselta ja järjettömältä kuin se
tuntuukin, ampui suuri osa sotilaista mainitussa tilaisuudessa
maahan.] Toiset tekivät sen kauhusta vapisevina -- ja kuulat olivat
kivisestä maasta muodottomiksi litistyneinä ponnahtaneet uhreihin,
raadellen heitä kauhealla tavalla:

Eräältä on litistynyt luoti repässyt toisen posken miltei kokonaan...
poskiluu loistaa valkeana, lihariekaleet riippuvat verta vuotavina
ja hänen puhkaistu silmänsä valuu ulos kuopastaan; toiselta on
repeytynyt päänahka, leveänä virtana valuu veri kasvoille, tunkeutuu
silmiin, soaisten hänet ja hän ähkyy raskaasti ja käheästi kuin
tukehtuva. Eräällä on reikä otsassa, josta purskuaa punanen veri
kuin ruiskusta... hänen suunsa on ammollaan, silmät ovat avonaiset
ja liikkumattomat kuin kuolleella, vaikka hän luultavasti vielä
elää... Toinen, jonka kurkku on lävistetty, korisee eläimellisesti
ja tempoo mielettömästi paalussaan... Ja se, jonka ääni äsken soi
rohkeana ja uhmaavana, riippuu hervottomasti nuorien varassa ja hänen
painunut päänsä näyttää punaselta, muodottomalta möhkäleeltä...
Häneltä, joka pyysi sotilaiden heitä muistamaan on miltei puoli päätä
poissa ja aivot ovat verisenä puurona pärskähtäneet vierustoverin
kasvoille... Tämä näyttää kaikista hirvittävämmältä, hänelläkin on
jälellä vain yksi silmä, mutta se ei ole ihmisen silmän näköinen:
kauhusta laajentuneena ja lasimaisena tuijottaa se suoraan uhkaavana,
aavemaisena... Hänen verinen suunsa aukenee ja taas vihlasee ilmaa
ontto, pitkäveteinen hullun nauru:

-- Hah-hah-haah! Hah-hah-haa!

Ikäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia,
voihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia...
Silvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät
tuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut... Yht'äkkiä kuului
värisevä ääni:

-- Veljet! Lopettakaa pian, pian... Kristuksen tähden...

Ja paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:

-- Lopettakaa... Kristuksen tähden... pian... pian...

Upseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti
huitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:

-- Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!

Sammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat
sotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut
-- vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä... ja niiden
lomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:

-- Hah-hah-hah... -- ja katkesi.

Vielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä
kiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista,
marttyyrien kuolemasta -- ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat
vain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi,
siellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin
suuret kravunsakset... ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen --
aivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista
ihanaa ilmaa...

Ja mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien
ihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti:

-- Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!

Häntä ei enää toteltu...

       *       *       *       *       *

Siteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi,
epämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä,
liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja
pääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja
ja verta, verta... Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui
puhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui
hitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi...
Ja ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä,
inhottavaa löyhkää... Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin...

       *       *       *       *       *

Mutta taivaastansa katseli jumala -- ja elokuun yhdennentoista päivän
aurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja
kirkon vihreän kupolin...



JULMA ÄITI


I.

-- Miksi te taas tulitte... Olenhan kieltänyt... Miksi te...? Menkää
pois... menkää... minä pyydän...

Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää
peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja
käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä,
hämärää huonetta kuin apua etsien.

Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli
tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä
häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä.
Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:

-- Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon --
olen kauvan jo pitänyt... En voi elää ilman sinua!

Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri,
nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä... Hän
olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti,
koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla -- rakastaa
enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies
oli ylioppilas, aatelismies ja hän -- hän oli vain palvelustyttö!
Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa
vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä,
jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:

-- Menkää... menkää... Minä pyydän. Eihän...

Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento
ruumiinsa nytkähteli peitteen alla...

Mitä itket...? Älä... älä... -- lohdutteli mies hätääntyneenä ja
hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. -- Miksi itket?
Rakastanhan sinua...

Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa
tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja
toivottomasti:

-- Te valehtelette. Te narraatte vain minua... Miksi te minusta
pitäisitte... minähän en ole -- mikään... en mikään...

-- Kuinka sinä Irja _voit_ noin puhua? -- sanoi mies hellän
moittivasti. -- Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme
vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin
pettänyt? Sano!

Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi
lämpimästi:

-- Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet... rakastan vain
sinua... Enkä eroa sinusta -- en! Menen naimisiin kanssasi...

-- Oi, puhutteko te totta...? tai...

-- Älä puhu noin! -- keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla
tytön suun. -- Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras...
ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut... Miksi sellainen olet,
sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui
hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.

-- Rakastan... enemmän kuin mitään muuta maailmassa... Mutta...

-- Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä
pieni! -- et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän... en tahtoisi
itsekään _niin_ paljon pitää... En voi sinusta koskaan erota, puhui
mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä
hiuksille, otsalle, huulille... Vastaukseksi painoi tyttö päänsä
miehen rintaa vastaan ja itki... ilosta, onnesta tai hämäristä,
surullisista aavistuksista -- sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!

-- Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, _et saa!_ Me olemme
nyt onnellisia... unohdamme kaikki... koko maailman! Eikö niin?

-- Niin, -- hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet
silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa
silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko
ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti
ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan...

Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.

-- Ei... ei, -- hätäili hän. -- En voi... en uskalla. Jos vielä...
mihin sitte joutuisin?

-- Oh, sinä pieni, -- lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin
lapselle. -- Uskallammehan me. Eihän siitä mitään... kyllä minä
ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, _minun_... mehän rakastamme
toisiamme!

-- Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin,
että... unohdat minut... Onhan sinulla parempia... -- soperteli tyttö
tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.

Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani
liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan,
kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy
luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri
häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen
omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta...

Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.

-- Niin! Minä ymmärrän -- sanoi mies synkästi ja surullisesti ja
kääntyi poispäin. -- Sinä et rakasta minua... Sanot vain...

-- Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten...

-- Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani
kokonaan, luottaisit minuun -- puhui mies murheellisena ja lisäsi
hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:

-- Mutta minä en jaksa elää... en! Minä surmaan itseni -- niin, sen
minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!

-- Älä... älä nyt ajattele noin... rakastan sinua niin paljon...
niinkin -- jos tahdot... -- kuiskaili tyttö hätääntyneenä.

-- Puhutko ihan totta?

-- Puhun, -- värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.

Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri,
puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa,
suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:

-- Sinä rakas...! Kuinka sinä olet kaunis... Omani... rakkaani...

Tyttö ei puhunut enää mitään -- hän värisi pelosta, onnesta...
odotuksesta...


II.

Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä
pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne
varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi
teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka
seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta
ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli
häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän -- niinkuin olisi
tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein
kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:

-- Onko se totta?

-- On, -- sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui
vieläkin enemmän -- hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!

-- Ja julkeat sen vielä tunnustaa! -- huusi asessorska salamoivin
silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman
kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja
jatkoi loukkaantuneena:

-- Ja _minun_ huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko
sellaista tapahtunut täällä?

-- On.

Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin
kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään,
alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa,
niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön
ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit
onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja
rajaton halveksiminen:

-- Kuka on se roikale? Äsch!

-- Ei hän roikale ole, -- kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.

Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista
hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen
arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:

-- Se on roikale! sanon minä! -- Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?

-- Se on teidän poikanne... Arno nuoriherra... -- änkytti Irja
pelästyneenä -- Hän rakastaa minua... menemme naimisiin... Antakaa
anteeksi...

Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän
muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut
halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. -- Kun hän oli
nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin
ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:

-- Mi -- mitä! Mitä sinä sanot... uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko
vietellyt hänet, huora! Ulos täältä -- ja heti!

-- En minä vietellyt, -- sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.

-- Suus kiinni...! Minä näytän sinulle -- senkin narttu! Ulos!

Ja ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska
häntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos
kyökistä.

Sillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa
hän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut
asessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä -- ja erinomaisen
ruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan
ei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei
antanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää,
että Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän
pois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi
olla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli
asessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti
itsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana
pitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa
laatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja
nyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut
hänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle
14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan
kapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen
oveansa avaamaan!

Nyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan,
mutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen
tilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet
säästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja
kurjuudessa -- ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia,
kuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet
hyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli
pois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut
häneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin
ennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että
Arno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi
löytyä niin suurta petosta maailmassa!

Mutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä
huutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei
mitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona
esikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että
se oli viedä häneltä hengen -- monta päivää houraili hän elämän ja
kuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään,
ellei matami olisi antanut ruokaa -- sillä vanhempia hänellä ei
ollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä.
Hän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee
työhön.

Mutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi
hän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään
työpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt,
vaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä -- kukaan ei huolinut
palveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin,
tehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat
paikat -- mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa
ja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli
yllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei
ollut mitään toivoa, ei pelastusta! -- Vihdoin, kun hän oli
menehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos
ei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.

Mutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen
täytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana,
ettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen
voinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi
matamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille
syötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa -- kun hän itse olisi
niin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs
hän voi tehdä! -- Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä
viikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi
ponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan
paremman maidon hankkimisesta lapselle -- hän itsekään ei saanut edes
huonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja
nälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi
kauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.

Ja Arno vaan ei kirjoittanut -- ei edes yhtä sanaa! -- ei auttanut
häntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala!
Miksihän ei auttanut? Miksi... miksi...?

Mutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä...


III.

Kaksi vuotta on kulunut.

Kurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana
ja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään
toivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset,
pyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa
keskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä
kärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton,
vaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja
muistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella
hentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla
jonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten
keltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine
huonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi.
Nurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä
ikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys... Ja lattialla,
kylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno.
Hän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa
nukkunut... Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni
ruumis...

Kaksi vuotta!

Ne olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia.
Elämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti... Monasti oli hän
ollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku
Arnoa olisi ollut -- se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi
kärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta
ruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä -- no, siitä
hän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan
lapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän
sai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen
elämänsä täydelliseksi helvetiksi -- hän ei uskaltanut edes maata
lapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä
mökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen
ollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona,
jolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi
ikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän
tarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän
oli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi
-- ehkä hän oli heikko myöskin nälästä -- mutta Irja rakasti häntä
äärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli
niin laiha ja kalpea...

Ja Arno vaan ei heistä välittänyt... ei auttanut pientä poikaansa...

Mutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa
naulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi
ja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei
saanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin -- sinne oli
kolme kilometriä -- eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut
maksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin
saatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi
tai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän
ajettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli
se, että hän ei ansainnut penniäkään -- ja vanhoja säästöjä ei ollut.
Ensi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki
sinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.

Kolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt
yhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet -- eikä apua ja
pelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt
heidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan
-- eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti
käynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut?
Oliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden
tunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä
kaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain.
Hänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan
ja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt
kuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento,
heikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.

Kalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla
kokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:

-- Voi... nisupullaa...

-- Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani -- vaikeroi Irja
kuolettavassa tuskassa. -- Taivaallinen isä... auta lastani! Rankaise
minua niin paljo kun tahdot -- mutta auta lastani! Jumala... Hän
ei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen... Älä anna
hänen, viattoman, kärsiä! Armahda... Armahda!

Hän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa
tuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki
riippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen
voi rukoilla... Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja
lopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti --
kuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa
muuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä
ja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan
rakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. -- Lopulta purskahti
hän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista
ruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita -- hän itki
niinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä...

Mutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut
kukaan, ei jumalat eikä ihmiset... Pimeä syysyö vain tuijotti pienen
ikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille...

Pikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen
äitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:

-- Äiti... leipää.

-- Pieni kulta-Arno... Äidillä ei nyt... -- ja nyyhkytys tukahdutti
loput.

Sitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton
itku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.

Kamalaa! -- ajatteli äitiparka. -- Mikä nyt tulee avuksi! Hänen
täytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja
jos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle
huudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa -- ei mitään.
-- Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä --
hänen lastansa! Ei! Niin ei _saa_ tapahtua! Ei...

-- Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! -- kuului taas
lattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät
tuskallisina vuodetta kohden.

Irjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä
poltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja
tukehtuneelta.

-- Odota rakkaani... kohta saat... Äidillä ei nyt ole... kohta
Arno... -- hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan
omituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: -- Äiti ostaa
Arnolle hevosenkin... sellaisen... oikein kauniin suuren... Jos vain
odotat!

-- Ei Arno tahdo hevosta... Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni,
pikkuinen pala kakkua... Arno on sitte _niin_ kiltti. Antakaa äiti...
-- pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.

Hänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä,
sillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko,
kuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä
hirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä
kohden.

-- Odota rakkaani... kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan
äidin viereen... lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen
viereensä. -- Kas niin, nyt nukutaan hiukan -- sitte saadaan kakkua.
Nuku nyt kauniisti äidin kainalossa... Eikös ole nyt parempi? -- Hän
suuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta
rintaansa vastaan.

Kuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi
antanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa
ja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään -- he ovat kaikkien
hylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa
kuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä!
Miten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!

Oi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen!
-- Lopettaakko hänet? Niin -- sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat,
hänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa...
Hän pääsisi ijäiseen lepoon... iloon...

-- Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista... poista...! --
rukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi
ja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli
kuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta
otsaltaan... Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen
tuon hirvittävän ajatuksen -- mutta se ei poistunut. Se palasi yhä
uudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli
mielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. "Jos rakastat
lastasi" -- huusi joku salaperäinen ääni -- "niin tee se! Ainoastaan
sillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta,
häpeästä... kaikesta! Se on ainoa keino!"

-- Joko Arno pian saa leipää? -- kuiskasivat taas kalpeat huulet
hiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana
äitiin.

-- Kohta... kohta... rakkaani... -- änkytti äiti ontolla äänellä joka
vain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.

Äitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei
tahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, -- mutta ei
löytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa
verille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka
puolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole
mitään muuta mahdollisuutta.

Mutta hän taisteli vieläkin.

Hän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa
pienen kaulan ympäri -- hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä
se tuntui... Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät
ympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui
selvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin
loppuisi tämä kurjuus. -- Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta,
tahtomatta, likisti hän sormensa yhteen -- kuristi hentoa kaulaa
kaikilla voimillaan...

-- Äiti -- kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni
kaikki naisraukan silmissä... Hän tunsi vain, miten Arnon pienet
kädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä,
miten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti...
Oh herra jumala! Pieni suu aukeni... kieli tuli ulos -- ja silmät,
silmät... Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa "äiti"
kuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että
äitiparka jäykkeni kauhusta -- tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen
keuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki
pyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa
hän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus... pian...
pian... pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut
enää... mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen
ja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä
hän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja
kullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti
ikenistä... painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento
ruumis nytkähtelemästä -- ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon
kuin märkä riepu...

Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin
olisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että
hän oli tulemaisillaan hulluksi -- kuin olisi hänen eteensä auennut
hirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti
vajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta
ruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia
piirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia -- mutta Arno
oli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen
hyväilyihinsä... Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu
metsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun -- ja menetti
tajuntansa.

Mutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui -- ja pimeys, joka
kauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana,
mustana -- niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa
kimppuun...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa
katsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista.
Hänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli,
että hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei
hänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi,
raakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä
tuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.


IV.

Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat
hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa
hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan
ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät
kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen
korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa
omia luisia, kuristavia sormiaan -- voimattomina kuin kuolevan,
tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan... Ja mikä kamala
ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että
vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas
luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, _ei saanut_ tehdä toisin.
Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi
nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää -- jota tällä ei ollut --
ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis
se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala,
valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan
-- _ei koskaan, koskaan!_

Ja hän oli itse siihen syypää -- _hän itse!_ Hän olisi ehdottomasti
lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta
toisessa elämässäkään nähdä lastansa...

Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan.
Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet
sen tekemään? -- Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta _tuomita_ häntä
osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä
tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto
ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi
jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella:
"Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin,
miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita
edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan
avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia
villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä
vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin
hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin
ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan!
Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa
vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen --
mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!

Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle,
tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä
halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista,
jotka tuijottivat joka puolella -- ikäänkuin tahtoisivat lävistää
hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt.
Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä
ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä -- kulki minne vietiin. Ensin
täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin
hänen asiansa tuli esille.

Viimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti
ympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi
lautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja
vihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta -- sillä pöydän
takana istui _Arno_.

Koko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa
horjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan;
sitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä
kurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua,
hänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen
kurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja
hän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan...

Tuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten
liidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen
seisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai
takaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä
äänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja
nyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.

Irja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia,
muisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet
hukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa... Ja kuitenkin rakasti hän
vieläkin tuota miestä!

Sillä aikaa luki nimismies -- joka toimi yleisenä syyttäjänä --
sepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan
yksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen
luonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei
kyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa.
Hän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä
niin julmaa vääryyttä -- ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken
tämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin -- Arnon! --
katkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:

-- Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?

-- Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.

Todistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty
itse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia
sivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta
Irja ei kyennyt niitä oikaisemaan -- hän vain tuijotti heitä
tyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään
auta -- hän on yksin...

Senjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista,
että oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua
uudestaan kutsuttiin sisälle luettiin _tuomio_, jonka lopussa m.m.
mainittiin: "että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville
on käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja
puolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä
siten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi
tuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain
21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä
menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi".

Tuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin,
tavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa
tarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti
ja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa
pöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän
käheällä, katkonaisella äänellä:

-- Onko syytetyllä vielä... jotain sanottavaa?

Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa,
kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut
kärsiä. Hän tahtoi kysyä -- ja vaatia vastausta! -- minkätähden hänet
niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi
hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja
osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi
auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! --
se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin
lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman
kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä
hänen elämäntappioonsa -- saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi
tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja
antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua -- vai
eikö häntä ole? -- Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin
olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa
sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes
jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana:
sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun
lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni
kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat,
hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan
tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta... mitä? Kuin rukoillen
kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä
kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat
hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät,
puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat... Hän parahtaa
kuin hukkuva...

Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa... Ja
ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen
äänen ähkyvän:

-- Viekää syytetty ulos:

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli...



OLIKO SE VÄÄRIN?


I.

Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon
väristä... melkein sinervänharmaata...

-- Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa...

-- Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!

-- On sitä saatu kolkutella...

-- No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen
herroja olemme.

-- Pianhan se nyt jo menee...

-- Jo räsähtelee...

Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään
valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat
ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka
sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin
hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa
linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät
teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas -- sillä he
olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista
saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena,
juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti
kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi
vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen
koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea
räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta
varmasti halkeamaan...

-- Nyt se ei enää kestä montaa iskua -- tuumi vanhin veli.

-- Ei... mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta
alta pyöreä. Tule heti...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja
toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin.
Ja veli...

Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä...
Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea
etsien, katoavan -- ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan
rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle
tapahtui...

Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin
hirvittävän, että miltei kangistui:

Veljestä näkyi vain pää ja rinta -- koko alaruumis oli
murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat
kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän
suutaan kuni kuivalle heitetty kala...

Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti... nosti... nosti... Kaikki
musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään... Turhaa! Se
painoi monta tuhatta kiloa.

Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli -- eikä
nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan
rusentanut luut, lihakset... koko alaruumiin paperin-ohueksi,
veriseksi massaksi... Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta
kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen
alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen
alaruumiistaan ollut jälellä.

Ja hän eli vielä!

Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät
silmänsä ja korisi:

-- Voi... voi... vo-iih! Auta... Mutta käänsi samassa kauhistuneen
katseensa kiveen -- ja vaikeni...

Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen
kangen ja nosti... taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat
silmänräpäyksessä hänen otsaltaan... Mutta tulos oli sama kuin
äskenkin!

Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut
kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen
kauheat terävät silmänsä.

-- Älä koeta... se on... turhaa. Voih... pikku poikani... vaimoni...
kun jäivät...

-- Veljeni... veljeni... -- vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen
sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.

-- Auta vaimoani... ja poikaa... -- voihki onneton ja hänen siniset
huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän
jatkoi läähättäen:

-- Voi... kärsin... lopeta tuskani... veli... ammu...

Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän
lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi
epätoivoisesti rukoillen:

-- Ei veli! En voi! En voi! Veljeni... veliraukkani!

-- Mutta ajattele... jos täytyy kärsiä... kauvan... iltaan...

Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin
pelastuksen löytänyt:

-- Minä juoksen hakemaan apua!

-- Ei... et... saa! -- parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen
suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen,
ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. -- Voi jos... tietäisit...
Sinun täytyy... täytyyh! -- loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi
tuskanhuudoksi.

Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin
viimeisin voimin -- peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä
pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin
kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen
suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti
hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko
maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään
ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen,
verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman -- aivankuin
äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja
jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit... Ja joka puolella
pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun
ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto
saalistaan... Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen
kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:

-- Pian... pian...

Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta;
siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että
se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja
tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi
ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa
veljeään.

Silloin hän ei _voinut_ enää kestää! Hänen _täytyi_ se tehdä!

Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun
veljensä ohimoon ja laukasi...

Onneton ei liikahtanut -- hiukan värähti...

Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi
veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen
ohimosta... miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat
ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen... Sitten hän
huokasi raskaasti... kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet
velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti
ilmoittamaan tapahtumasta.

Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta...


II.

Vankikopissa -- kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei
koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru,
vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät
kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin
askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.

Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa,
ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä --
vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa,
oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio
-- ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli
totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän
vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden
kuluttua!

Nyt koetti hän tyynesti ajatella _miksi_ hän oikeastaan oli täällä?

Mitä oli hän siis tehnyt?

Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän
rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä:
pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä -- ainakin
pieneksi ajaksi.

Oliko se väärin?

Väärin on se, -- ajatteli hän -- jos tekee pahaa tai vahinkoa
jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on
yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut
mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen
veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän
kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri
huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis
rikos lieventää tuskia?

Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä
tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri -- tai kuka hyvänsä -- saisi
lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää,
eikä voi _itse_ sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai
muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka
seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät
ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei
hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään
noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle
itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi
vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä
eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita
ja kuolevia! -- Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui
vankilassa _ei voi_ tehdä toisin kuin hän teki.

       *       *       *       *       *

Kukaan kunnon ihminen -- ajatteli hän edelleen -- ei voisi,
tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna,
runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi
olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen
eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa
tapauksessa. Mutta ihminen: "luomakunnan kruunu", "luonnon herra",
"maailman valtias" -- sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään
ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen
hengenvetoon -- omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa.
Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö
hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin
tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä
poikaansa... Ah!

Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään
ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut.
Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta,
kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään
kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen
äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:

-- Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset
tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa
tätäkään rikokseksi.

Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen
henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun
hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi
muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle,
eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! -- se on suuri
synti!

Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen
joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän
tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit?
Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka
vanha, nykyaikaan soveltumaton -- vaikka se olisi kuinka typerä!
Kuinka epäinhimillistä, raakaa...!

Entä jumala -- lennähti hänen mieleensä.

Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia
kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui
kuolevan veljensä rukouksiin -- niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo
tietää mitään _sellaisesta_ jumalasta! Se ei ole silloin mikään
jumala -- se on itse sysimusta perkele:

Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri
koppia, kuin peto häkissään -- raivoten vihasta, katkeruudesta ja
surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli
harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen
rautakalterien välitse... Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei
täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä
varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi
itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.

Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin
suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos
hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat,
tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen...
Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla...

Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön
hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki -- muisti, kuinka
he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia
juottamassa... Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo
korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta
veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun
purskahtamaisillaan... Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät,
jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly,
ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset... Hän tunsi
mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen
silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:

-- Veljeni... rakas... veliraukkani...

Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä...

... Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina...



KOTITARKASTUS


I.

Arvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin
ja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli
hätääntyneenä:

-- Voi, herätkää... herätkää... Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja
ja outoja miehiä... ja upseeri... se kysyy...

-- Kuka kysyy?

-- Se... upseeri... kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. -- Minä
vedin oven kiinni...

-- Se oli hyvä... Älä avaa... Tulen heti... -- virkkoi Korpela ja
hyppäsi kiireesti sängystä.

Nyt ne tulivat häntä vangitsemaan -- ajatteli Korpela pukeutuessaan.
Mitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin
rappusien kautta -- välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja
välittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille
katsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä
vastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna.
Hän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa
kanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili
surullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:

-- No, sille ei voi mitään... Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!

Nyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska
ovea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua
sekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela
aukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään
toistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin
taskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria -- ja mulkoilivat
ympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana
rappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela
silmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:

-- No?

Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja
hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja
viralliseksi, kysyi:

-- Asuuko tohtori Sadovsky täällä?

-- Kyllä. Mitä asiata? -- Hän on vielä vuoteessa.

-- Niin... tuota, on vain vähäsen... sellaista ikävää asiaa... --
vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen
sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt
uuden ajatuksen:

-- On vain vähän asiata!

Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen
astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka
piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:

-- Missä huoneessa hän asuu?

-- Tässä. Mutta... suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut...

Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn
huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla;
vahdit sentään jätettiin joka ovelle. -- Korpela riensi jatkamaan
pukeutumistaan.

Nyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi
aavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei
joka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen
ja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä
vainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa
jo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja
suosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin
työväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua
otti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään.
Kaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä
ja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja
kurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut
sairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi
olikin hän rakastettu.

Kun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen.
Ovella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti
poliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin
hänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja
siellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon
jälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista
vapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri
huonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat
mansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja
käsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit
tyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle,
mattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja
etsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki
mahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili
rietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle
poliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä
kehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän
ääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman
keskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili
tulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia,
surunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään
poliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän "suojelusosastolta"
oli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin
käskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei
auta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.

Mutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo,
itkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta
maannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä.
Se oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta "esivallan"
edustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan
he vain tekivät inhoittavaa työtään!

Sadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja
aikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän
verta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen
sinikalpeilta huuliltaan...

Sen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti -- aivankuin olisi
tahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan;
hänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita
ja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista
menettelyä vastaan... Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille
paperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja
alkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää
vaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt
vainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt
täytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa
ja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! -- Ja kuka
voi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja
tietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon
hellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai
viedään Siperian tundroille kuolemaan -- ja hänen täytyy kuolla
täällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana
rakkaistaan... Kuka mittaa ne tuskat? -- Korpela puri hampaitaan
kipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla
salatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen
silmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi
tuota petomaisuutta ajatellessaan.

Tällä välin olivat urkkijat saaneet "työnsä" valmiiksi: kirjat,
liinavaatteet, tyynyt, talouskalut, -- kaikki olivat revittynä,
pirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin
hiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä -- kai
siitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin
muutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa
takavarikkoon "epäiltävinä", muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta,
jos ei mitään saalista olisi löytynyt!

Kun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että
luikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi:
hän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin
lattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän
sapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui
käskevän virallisesti:

-- Koettakaas joutua!

-- Kohta... kohta... jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin
nähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui
edelleen.

Hetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen
ja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan... Vaimo
joka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään,
tarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan
hätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli
kuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla
tuohon viimeiseen syleilyyn... Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs
ihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta
riistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän
myrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa
uppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt _heti -- nyt
juuri_.

Korpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha,
hänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata,
kostaisi edes -- mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja
mahdottomaksi ja puri vain hammastaan...

Mutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan
vaimonsa kädet kaulaltaan... suuteli häntä vielä kerran otsalle...
nousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki
päällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta --
ikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan
-- kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta
ovesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti
myöskin jälessä -- tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon
marttyyriin... Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka
kärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin
tyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa...

Korpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta
samassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä
hän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! -- Mutta jos sentään jotakin
sanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.

Mutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty
vasten kasvoja... Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman
ruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala
epätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan -- ne
tuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen
kodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä
kuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura
kuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää... Hän
suuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien
ajamana...


II.

Se oli pahaenteistä ja kamalaa aikaa. Epämääräinen pelko
jäyti ihmisten mieliä, kuin joku tuntematon kauhea tauti. He
katsoivat toisiaan säikähtynein, epävarmoin silmin ja puhuivat
kuiskaten salaperäisistä ryöstöistä, pommiräjähdyksistä ja
yöllisistä vangitsemisista, joita oudot, naamioidut miehet
olivat panneet -- tai tulisivat panemaan -- toimeen. Poliisi
"paljasti" useita ryöstösuunnitelmia, jotka poikkeuksetta olivat
"vallankumouksellisten" laatimia! -- Kaduilla maleksi luihuja,
epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka vilkuilivat levottomasti
ympärilleen ja kuuntelivat ahnaasti, korvat höröllään kulkijoiden
puheita; jos pysähtyi kadulle tai porttikäytävään keskustelemaan,
sai olla varma, että sellainen olio pian hiiviskeli läheisyydessä,
niinkuin shakaali hiipii raadon ympärillä...

Tuona pahaenteisenä ja kamalana aikana oli Suomessa paljon
nuoria venäläisiä, jotka jollakin tavoin olivat ottaneet
osaa vapausliikkeeseen, ja sentähden olivat paenneet omaa
hirmuhallitustaan. He olivat kodittomia, turvattomia, elivät
puutteessa ja kieltäytymisessä, -- heillä ei ollut muuta kuin
aatteensa, hehkuva innostuksensa ja luja uskonsa totuuden ja oikeuden
lopulliseen voittoon... Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he
tahtoivat levittää tietoa ja valistusta, tahtoivat parempaa olotilaa
ja rakastivat vapautta enempi kuin omaa henkeänsä!... He olivat
luulleet täällä saavansa olla ...pelastuvansa ainakin hirsipuusta!
-- mutta monet, monet saivat katkerasti pettyä! Suomalainen hallitus
ryhtyi, Venäjän hallituksen huomautuksesta, järjestelmälliseen
ajojahtiin näitä turvattomia ihmisiä vastaan. Juuri _heidän_ syykseen
sysättiin salaperäiset roistoteot, joita palkatut provokaattorit
tekivät; juuri etupäässä heitä seurasivat salaperäiset miehet --
venäläiset urkkijat kuin verikoirat, tai varjot...

Ja kun nuo vainotut nukkuivat rauhatonta untaan, tapahtui usein,
että nuo tummat miehet tunkeutuivat väkisin heidän asuntoonsa
ja vangitsivat heidät -- lukuisan suomalaisen poliisijoukon
avustamana. Vastustus sellaista ylivoimaa vastaan oli turha --
eivätkä he tahtoneetkaan väkivallalla täällä ruveta vastarintaan
-- ja huhuttiinpa, että eräs nuori mies, joka ryhtyi vastarintaan,
kannettiin pois revolverin kuulan lävistämänä ja hän kuoli toisena
päivänä... Heidät vietiin aina vankilaan, sieltä parin päivän
perästä kaikessa hiljaisuudessa Pietariin vietäväksi, jossa
heitä useita tuomittiin viattomina, kuten Venäjällä on tapana --
hirteen. Sanomalehdet kertoivat näistä yöllisistä vangitsemisista
tuhkatiheään, mutta paljon hävyttömän paljon -- tapahtui niin, ettei
niistä julkisuudessa tiedetty mitään.

Sellaista oli silloin!

Niinpä oli kaupungissa sinäkin yönä, kun aamulla Sadovsky
vangittiin, pantu toimeen oikea ajometsästys: kuuteen eri asuntoon
oli tunkeuduttu ja vangittu kahdeksan eri henkilöä. -- Korpela
luuli nähneensä aamulla jo niin paljo raakuutta, ettei häntä enää
liikuttaisi mikään, mutta hän ihan kiehui raivosta kuullessaan, miten
poliisit yöllä olivat menetelleet! Eräänkin venäläisen asunnossa
oli ainoastaan nuori vaimo vastasyntyneen lapsensa kanssa kotona,
kun poliisit sydänyöllä tulivat vaatimaan sisälle. Vaimoparka oli
vallan jähmettynyt kauhusta eikä uskaltanut laskea, vaan alkoi
sydäntäsärkevästi huutaa apua. Poliisit särkivät hirmuisella
ryskeellä oven säpäleiksi, tunkeutuivat sisälle ja tarkastivat kaikki
perinpohjin. Vaimoraukka sai pelästyksestä ja kauhusta ankaran
hermokohtauksen -- ja jälestäpäin tuli hän mielipuoleksi...

Kaupungin työväenlehti leimasikin sellaiset raakamaisuudet teoiksi,
jotka vetävät vertoja venäläisen poliisin hirmutoimille -- jopa
muutkin lehdet paheksuivat sellaista petomaisuutta... Sitäpaitsi veti
Sadovskyn vangitseminen erikoista huomiota ja osanottoa puoleensa...
Mielet olivat kiihdyksissä...


III.

Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki
Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen
mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa
pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:

Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja,
jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa,
runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun
työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään,
jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita
siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli
siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti
siinä ponnisteltiin eteenpäin. -- Kun nämä kurssilaiset kaikessa
rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta,
avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon
ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna -- Sadovsky.

Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä... ja
tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan...
Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä -- nähtävästi eivät luulleet
salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa
noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä.
He kalpenivat ja nolostuivat -- niinkuin nolostuu varas, joka
murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena
tarkastelevan häntä... Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat
erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle... Nyt käsittivät
kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan
sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt
tultiin -- kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla
löydetty mitään "tärkeätä"! -- tarkastamaan tännekin!

Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen
vallankumouslaulun "Varschavjankan" -- johon kaikki kuin yhteisestä
sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan
laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan
askelten jyske... Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen --
vallankumouslaulu sekin -- ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti
yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut
Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät
loistivat, posket hohtivat... useat itkivät... Tuntui siltä, kuin
tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita
olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa
sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden
puolustajat...

Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja
pysähtyi tuon laulavan joukon eteen -- seisoi siinä niin omituisen
surumielisenä ja ylevänä... ja silmissä kimaltelee kyynel...
Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale;
eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti
siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo
pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko
maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa,
huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta... Siinä kuvastui katkeruus
vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien
kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten
vaimojen ja lasten valittava itku... Vaikka useimmat itkivät, niin
siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan
kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen...
Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien
löytymisestä -- niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana,
yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi... Tuo laulu
antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja
tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi
pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka
kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja
toivon kyyneleiltä...

Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko
vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet
hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot
liikutuksesta kalvenneina... Ainakaan ei olisi sillä hetkellä
tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat
nämä olleet ruumiina -- siksi uhkaavilta näyttivät miesten
kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun
laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta
värisevällä äänellä:

-- Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!
Eläköön!

Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät... kuulua koko
maailmalle, kajahti salissa.

Sadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui
askeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:

-- Toverit... veljet... Kiitän teitä!

Hän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos -- poliisijoukon saattamana...

Uudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi... mutta Sadovsky sulettiin
pimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään...

       *       *       *       *       *

jokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi
vielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa
pyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri -- entinen
suomalainen upseeri -- _lupasi_ sen hänelle. Tähän luottikin
vaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä
tapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni
suurella vaivalla vankilaan; mutta saman päivän aamuna oli hänen
miehensä jo lähetetty Pietariin -- odottamaan tuomiota rikoksesta,
jonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan
sinne turhaan itseänsä vaivata -- _hänet vangittiin myöskin_ ja
lähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja
lähetettiin Siperiaan -- siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen
eräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja
ja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt:
tundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti...

Ei olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei
saanut hän enää nähdä kotiaan... miestään... Sillä mies istui samaan
aikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta
rikoksesta...



TUOMITTU


I.

Hän oli ollut niin reipas, elämänhaluinen, toivorikas -- sillä hän
oli kahdenkymmenen vuotias ja naimisissa vasta vuoden.

Nyt kuvastui hänen kasvoissaan vain tuska ja epätoivo, viruessaan
vuoteellaan kalpeana ja nääntyneenä ja odottaessaan synnytystä.
Poltteita oli ollut jo kuusi tuntia -- eikä vieläkään! Tuntui kuin
koko hänen ruumiinsa olisi ollut tulessa, hän vääntelehti voihkien ja
valittaen; toisinaan hän nyyhkytti hiljaa ja vaikeroiden kuin hyvin
heikko, sairas lapsi, toisinaan kirkasi rajusti ja sydäntäsärkevästi
-- aivankuin hänen jäseniänsä revittäisiin irti. Joskus oli hän
hetken ääneti ja silloin puri hän hampaansa yhteen, katseensa
harhaili ympäri avuttomana, pyytävänä ja suunsa vääntyi niinkuin
lapsen, joka huomaa eksyneensä metsään, eikä äiti olekaan saapuvilla
ja hänen otsaltaan pusertuivat esiin suuret hikikarpalot kuin valkeat
helmet...

Mutta ei vieläkään!

Hän tunsi itsensä niin äärettömän heikoksi, kuoleman väsyneeksi;
hänen mieleensä juolahti, ettei hän voi tätä kestää -- hänen täytyy
kuolla. Silloin hän alkoi pelätä. Voi, miksi hän ei ennen ajatellut
sielunsa tilaa, ei viljellyt jumalan sanaa, ei käynyt ripilläkään
kahteen vuoteen... Hän rukoili hiljaa: -- Jumala, jumala, auta minua!

Mutta tuska kiihtyi yhä, samalla kun epäilys, pelko ja kuolemankauhu
kalvoi vielä ankarammin kuin ruumiilliset tuskat. Mitä, jos hän nyt
kuolee? Mihin hän joutuu? Pääseekö hän taivaaseen, tai syöksyykö hän
-- kauheata ajatellakin! -- ijankaikkiseen kadotukseen, helvettiin!
Ei. Hänen täytyy saada jotain tietoa, varmuutta...

-- Sanokaa Kristolle, että... että hän menee hakemaan pastoria, --
sammalsi hän arasti ja katkonaisesti kätilölle.

-- Eihän tässä nyt mitään pelkoa ole... se kyllä kohta menee ohi, --
huomautti tämä viihdytellen. -- Odottakaahan vain vähän vielä...

-- Ei! Se täytyy... täytyy! Sanokaa, että pian, pian...! -- huusi hän
tuskallisesti ja kiihkeästi, niinkuin hänen elämänsä olisi riippunut
siitä. Peittäen kasvonsa alkoi hän rajusti itkeä; mutta yhtäkkiä hän
kohotti päätään, katsahtaen kauhistuneena ympärilleen ja parahti kuin
haavoitettu eläin:

-- Minä kuolen!

Pappia lähdettiin hakemaan...


II.

Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain
askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin
kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja
siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.

-- No, kuinka on teidän sielunne laita? -- kysyi pappi äänellä,
jota hän turhaan koetti saada lempeäksi -- sillä sairas ei kuulunut
varsinaisiin uskovaisiin.

-- Niin... niin... en tiedä... - soperteli tämä neuvottomana ja
epävarmana.

-- Tunnetteko te Jeesuksen? -- kysyi taas ankarasti ja virallisesti
pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.

Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä
enemmän eikä voinut vastata mitään.

-- Kadutteko te syntejänne? -- kuului taas tiukka kysymys.

-- Kadun... kadunhan minä... mutta... Jos te sydämestänne kadutte
syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille
syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt
ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. --
Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?

Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin
tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen
ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään
ja änkytti hätääntyen:

-- Voi hyvä pastori... kun minä en muista... en ymmärrä...

-- Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?

-- Kyllä mutta tahtoisin katua... enemmän... -- hän purskahti
hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja
katkonaisesti: -- Sanokaa hyvä pastori... kuinka on... pääsenkö minä
taivaaseen jos nyt kuolen, kun... jollen minä osaa oikein katua...

Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa -- jotapaitsi
edessämme on vain ijankaikkinen kadotus -- selitti pappi varmasti.

-- Mutta kun en voi... en voi! -- vaikeroi sairas ja vääntelehti
vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.

-- Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se
on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!

-- Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas
sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen
käsiään kuin hukkuva: -- Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa
minua... ja antakaa herranehtoollista... ehkä jumala antaa minulle
kaikki anteeksi... Antakaa... minä kuolen...

-- Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi
järkähtämättömästi. -- Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen
pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja
kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!

Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin
ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla
käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin
tukehtumaisillaan:

-- Mitä... mitä...? Kun minä en tiedä, en voi enempää... En tiedä
tehneeni mitään erityistä... Minä _tahdon_ katua, rukoilla... Antakaa
herranehtoollista... hyvä pastori...

-- Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.

-- Antakaa! -- huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria
kauhusta pyörein silmin. Minun _täytyy_ saada herranehtoollista! Pian
pian!

Pappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu.
Sentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli
kuolemantuskassa -- tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä
röyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:

-- Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä
kurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen
luona sinun paikkasi on helvetissä!

Mutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön,
vihlovasti, sydäntäsärkevästi:

-- Antakaa...! antakaa...! antakaa!

Pappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta...


III.

Helvettiin... helvettiin... hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui
hiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.

Nopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti,
sen ijankaikkisuus ja kauheus. -- Kuin eilisen päivän muisti hän
senkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori
kuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus.
"Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri
santavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä,
ottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi
_joskus_; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen -- _se ei lopu
koskaan_!"

-- Ei koskaan: pois... ei koskaan... _koskaan_, -- ähkyi onneton
äänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää
korinaa.

Hän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä
vuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen.
Hetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka
on tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua
vastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas
huutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja,
joista vain vaivoin erotti sanat "helvetti", "ijankaikkinen" ja
muita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he -- kaksi
sairaan sisarta ja pari naapurin emäntää -- pyörivät huoneessa
kalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja
heidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota
he pitivät menetettynä -- olihan pastori sen sanonut!

Tätä kesti kauan -- mutta synnytystä vain ei tapahtunut...

Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että
läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.

-- Jeesus... Kristus... auttakaa... auttakaa! -- kirkui hän
luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen
silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.

Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan
vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja
ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä
tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla -- ikäänkuin
olisi nähnyt aaveen.

-- Älä tule! -- parkasi hän kauhistuneena. -- Älä tule vielä... minä
koetan vielä kerran...! Minä koetan vielä rukoilla... rukoilla...
rukoilla...

Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti
valtavaan itkuun.

-- Se on myöhää... myöhää! -- voihki taas kuoleva. -- Minun täytyy
vajota helvetin tulisiin liekkeihin... Voi kuinka se polttaa...
polttaa... ijankaikkisesti...!

Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien
huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei
kukaan ymmärtänyt.

Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen
silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään.
Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa
sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin
ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.

-- Auttakaa! -- kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että
se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen
suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä
kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän
läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:

-- Minä putoan... putoan... aut-ta-kaa!

Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan,
kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli
näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä
äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri -- helvetti;
synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat
liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä
ei tullut enää -- sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan
syvyyteen... Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä,
vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien
rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi,
pauhuksi -- aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen
tulivuorten kanssa... Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien
polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan... Hän tahtoi vielä
kerran saada ilmaa keuhkoihinsa -- mutta se oli myöhää: helvetin
sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan... polttivat
hiukset... ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä...
Yhtäkkiä pimeni kaikki...

       *       *       *       *       *

Hän oli kuollut.



MURHAAJA


I.

Rakastin häntä...

En voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo
häntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi,
rajattomasti... En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen
puhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi,
että hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen,
kalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. -- Niin,
sitä en tiedä... Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään
elämäni, terveyteni, sieluni autuuden... kaikki!

Ja hän rakasti minua...

En tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan -- vasta viimeisenä
iltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.

Oh, sitä iltaa en milloinkaan unohda! -- Se oli mitä ihanin ilta
heinäkuun loppupuolella. Yön jumalatar loisti kirkkaana tummalla
taivaalla, hopeoiden vainiot, metsät, koko maailman salaperäisen
ihanaksi... Hän oli pyytänyt minua kanssaan kävelemään ja nyt
kuljimme rinnakkain tutulla polulla, joka johti ulos kaupungista.

Olimme kävelleet hetken ääneti. Vihdoin havahduin tummista
ajatuksistani ja kysyin hämmästyen:

-- Minne menemme?

-- Minne tahansa, kunhan vain pois täältä... hälinästä -- sanoi hän
hymyillen surumielisesti. -- Tai kuule! -- jatkoi hän innostuen. --
Mennään sinne, missä olimme mansikoita poimimassa... tiedäthän...

-- Mutta sinnehän on täältä vielä kaksi kilometriä! -- sanoin, vaikka
sydämessäni iloitsin.

-- Väsytkö? -- hän naurahti veitikkamaisesti.

Katkesi puhe. Mieleni oli musta kuin yö. Ajatellessani, että minun
täytyy erota hänestä tuntui se aivan mahdottomalta -- tuntui
ikäänkuin joku kauhea käsi olisi kiskonut sydäntä rinnastani. Ja
huomenna pitäisi hänen matkustaa! Jos ne vielä vangitsevat hänet.
Kuinka silloin eläisin?

Hän oli venäläinen pakolainen. Toimi kirjallisuuden levittäjänä
sotaväelle ja oli asunut meillä sen ajan, pari kuukautta, minkä oli
täällä ollut. Hänen tarinansa oli samanlainen, kuin niiden toistenkin
-- kammottava, julma: Hänen isällään oli ollut huvila lähellä Riigaa
-- jossa hän toimi kimnaasin johtajana. Kun rangaistusretkikunnat
saapuivat, pantiin heilläkin toimeen perinpohjainen tarkastus.
Onnettomuudeksi löydettiin veljen revolveri ja pieni määrä
"luvatonta" kirjallisuutta.

Heti hyökkäsivät santarmit raakamaisesti isän kimppuun, löivät häntä
kasvoihin, niin että veri purskahti ja alkoivat sitoa köysiin.
Veli juoksi mielettömänä isäänsä auttamaan, iski nyrkillään maahan
komentavan upseerin. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä heti hyökkäsi
kokonainen lauma hänen kimppuunsa; hänet sidottiin ja juopuneet
kasakat pieksivät hänet veriin nagaikoillaan ja viimein upseerin
käskystä hirttivät puutarhan vaahteraan, sekä sytyttivät talon
palamaan.

Hän ja nuorempi veljensä pääsivät salaa pujahtamaan vanhaan
perunakuoppaan ja näkivät sieltä koko hirvittävän näytelmän. Yöllä
hiipivät he piilopaikastaan, juoksivat Riigaan ja pääsivät vielä
samana yönä laivalla Suomeen. -- Hänen isänsä oli nyttemmin päässyt
vapaaksi vaikutusvaltaisten sukulaistensa avulla.

-- Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? -- katkasi tyttö
äänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.

-- Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! -- huudahdin tuskallisesti. --
Älä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut -- aivan varmaan ne vangitsevat
sinut... rääkkäävät... ehkä tappavat... Tiedäthän... ei siellä
todistajia tarvita!

-- En pelkää kuolemaa! -- huudahti hän uhma huulillaan. -- Paljon
ovat tappaneet... Tappakoot...

-- Tarvitaan sinua täälläkin... Nuori olet... paljon saisit aikaan...
hukkaan menee elämäsi...

-- En voi jäädä, isä... tiedäthän. Minun täytyy! -- huudahti hän
odottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että
sydäntäni viilsi.

Huomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin
äärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran -- se
ajatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi...

Olimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti
vanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa...
Ja aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä
lauluaan... Olin purskahtaa itkuun...

-- Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?--sanoi
hän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja
katsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: -- Jos
tietäisit... jos tietäisit...

Hän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana... Rinta hiukan
koholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät
omituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys -- ilmestys taivaasta!
Yhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille
kiihkeästi... ja purskahti katkeraan itkuun.

-- Niinkö...? Rakas... -- huudahdin ja tempasin hänet äärettömän
riemun vallassa syliini. -- Rakastatko todellakin?

-- Niin...

Itkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani
vastaan... suutelin... Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin
valtaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut,
huolet, koko maailman -- ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni
lepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä,
puoliavoimen, surullisen suunsa... En tuntenut muuta kilin hänen
värisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa
pehmeyden, kun hän minuun puristautui... Unohdin kaikki! Kuin
kuumeessa kuiskin:

-- Onko tämä unta? Pidänkö sinua... rakas... todella sylissäni...
Onko mahdollista, että rakastat...?

-- Sinua rakastan... Yksin sinua! -- puhui hän tulisesti. -- Koko
maailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt... itkenyt...
Kun en olisi sinua nähnytkään... Tai ei niinkään... -- Hän puhkesi
uudelleen itkuun.

-- Mutta miksi menet? Älä mene... kirjoita isällesi...

-- Minun täytyy -- älä kiellä! -- keskeytti hän kiihkeästi. -- Mutta
minä tulen takaisin... En voi... luulen että kuolen, jos en sinua
saisi nähdä... Tulen... -- Hän puristautui minuun yhä lujemmin.

-- Mutta jos vangitsevat...

-- Eihän ne... enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö
sinäkin... niin paljo minusta...?

-- Älä kysy... Rakkaani!

Me istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten,
väristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin
silmin -- kuiskien, haaveillen onnesta... Ja ympärillä loisti kaikki
himmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti
myöhäistä lauluaan...

Seuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään
tummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran.
Sisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti
Kraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka
olin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. -- Vera
lähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää
milloinkaan...


II.

Siitä oli kulunut viisi viikkoa, kun hänet vangittiin -- viisi
kauhean pitkää viikkoa. Olin ollut kuin hourupäinen koko ajan. Hän
oli sisarelleni luvannut heti kirjoittaa, kun saa tilaisuuden --
eikä kirjettä kuulunut. Öisin en voinut nukkua, vapisin pelosta,
epätietoisuudesta, olen itkenytkin -- en häpeä sitä tunnustaa...

Olin juuri synkkien ajatusteni vallassa eräänä aamuna, kun ovikello
soi. Aijoin mennä avaamaan, mutta siskoni tuli vastaani kirje kädessä
huudahtaen: -- Kirje sinulle!

Sieppasin sen kuin kuumetautinen. Katsoin postileimaa: Pietarista --
mitä...? tämähän ei ole hänen...

Vapisevin sormin revin rikki kuoren -- sieltä solahti käteeni aivan
vieraalla käsialalla kirjoitettu, lyhytsanainen kirje. Aloin lukea...

Mitä pitemmältä luin, sitä kummallisemmaksi tunsin itseni. Tuntui
aivankuin olisin jäätynyt yhdeksi jäämöhkäleeksi -- niinkuin
aivonikin olisivat muuttuneet lumi- tai jääsohjoksi. Aijoin puhua
jotakin, mutta kieli ei taipunut -- enkä enää muistanut, mitä minun
pitäisi sanoa...

-- Mikä sinun tuli... mikä... mitä...? -- sopersi siskoni
pelästyneenä, sieppasi kirjeen ja alkoi ahnaasti lukea. Näin, miten
hänen kasvonsa kalpenevat, silmät suurenevat kauhusta -- ja hänen
huulensa vavahtelevat ja sitten hän kirkaisten heittäytyy suulleen
sohvalle purskahtaen hillittömään itkuun... Äiti tulee sisälle...
lukee -- molemmat itkevät...

Uudestaan tartuin kirjeeseen. Järkähtämättömänä kuin kuolema on siinä
tuo turmiosanoma, kirjoitettuna kauniilla, hieman hermostuneella
käsialalla. Luin uudestaan:

    Toveri!

    Niinkuin tiedätte vangittiin sisareni Vera siellä. Häntä
    syytettiin valtiopetoksesta ja kapinan valmistamisesta ja vietiin
    Pietari-Paavalin linnaan. Yhtään kirjettä en saanut häneltä.
    Asun nykyään enoni luona Inkerinmaalla. Neljä päivää sitten
    tuli eräs kalastaja kertomaan enolleni, että hänen verkkoonsa
    oli taas tarttunut ruumis -- naisen ruumis. Riensimme rantaan.
    Ja arvaatte suruni ja raivoni kun ruumis oli -- Veran! Hän oli
    miltei muodoton. Kalat olivat jo syöneet hänen kasvonsa, silmät
    olivat poissa -- ainoastaan äitivainajalta saamastaan rististä ja
    tukastaan tunsin hänet. Ja kauheata: nuoran silmukka oli vielä
    hänen kaulassaan! Ja kun riisuimme häntä, huomasimme, että koko
    selkä oli tummansininen ja rikki -- aivankuin verinen, raadeltu
    maksa... Hennot luut näkyivät useasta paikasta. Sääriluut oli
    murskattu jollakin tylsällä aseella...

    Häntä on siis hirveästi kidutettu -- koetettu luultavasti
    pakoittaa tunnustamaan jotakin. Mitä tiesi hän, lapsi parka! --
    Lopuksi on hänet hirtetty ja heitetty Nevaan, josta virta kuletti
    hänen ruumiinsa tänne asti... Niin julmasti hänen nuori elämänsä
    katkaistiin -- hänhän oli vasta 19-vuotias!

    Me hautasimme hänet erääseen hiekkakumpuun lähelle rantaa.

    Sanomattomalla surulla

                                            Anatol K--lov.

    P. S.

    Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi --
    siksi kirjoitin.

En voinut vieläkään puhua -- enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi
tunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin
hirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki -- ikäänkuin
suunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut
päälleni... Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko;
ainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin
jättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui
niin kauhean sekavalta ja kauhealta -- niinkuin ympärilläni olisi
ollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.

Kuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten
pitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt -- koetin
vain käsittää, ajatella... Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat
murhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja
jumalani! -- murskanneet hänen hennot jalkansa! -- mitä lienevät
tehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! -- Ooh, en voi -- en voi
ajatella sitä!

Mutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone
painoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet
tuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen:
kolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni,
avunhuuto kuulu... Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita...
Synkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin
tunnustuksia. -- Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan,
uhataan. -- Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle
jättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen
päältään -- ainoastaan pieni hame jää... sitovat kädet ranteista
yhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat
koskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin...
Viuhahtaa... Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa
hän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin -- ja
kauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian
sitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin
kirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat
iskut... Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan... ja
punainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään...

-- Voi petoja... pedot! -- mutisen ääneen, kauhusta jäykkänä. --
Ja ne ovat ensimmäiset sanat mitä voin lausua sen jälkeen, kun tuo
turmansanoma saapui.

... Mutta yhä näen, miten ruoskat heiluvat yhtämittaa järkähtämättä,
säälimättä. Nyt roiskuu hänen verensä joka ruoskaniskusta ympäri;
pyövelien kädet, vaatteet, lähellä sijaitseva tuoli, lattia ovat
veressä... Hänen vaalea hameensa on veressä -- hän näyttää kokonaan
punaselta, rikkirevityltä möhkäleeltä... ja yhä satelevat hirvittävät
iskut... Hän ei liiku enää...

-- Kirotut... olkaa kirotut! -- huudan oudolla, käheällä äänellä ja
tunnen, miten jääkylmä hiki virtaa otsaltani ja koko ruumiini vapisee
kuin alkavassa kuumeessa...

       *       *       *       *       *

... Järkähtämättömänä kuin kuolema -- kuin musta hauta ammottaa
hänen pimeä, kostea komeronsa edessäni. Hän kiemurtelee kuumeisena
kurjalla vuoteellaan. Silloin tullaan häntä taas noutamaan. Hän
taistelee vastaan -- mutta ei auta! Säälimättömästi raahataan hänet
ulos pimeään yöhön. Kun lyhtyjen valossa lähestytään takapihaa,
seisoo siellä -- hirsipuu. Hänet raastetaan väkivallalla hirsipuuhun,
pannaan karkea nuoransilmukka hänen hentoon kaulaansa... potkaistaan
lauta jalkojen alta pois -- ja siinä riippuu hän, joka ei koskaan
ole kenellekään pahaa tehnyt... riippuu muodottomaksi piestynä,
runneltuna... Mutta hän elää vielä! Kasvot ovat vääristyneet
tukehtuvan kamalasta kuolemantuskasta ja kauhusta... kieli valahtanut
suusta... silmät pullistuvat kuopistaan veristävinä... Ja vieläkin
hän liikkuu... nytkähtelee suonenvedontapaisesti...

-- Auta Jumala! Pelasta...pelasta...pelasta!

Ääneni kuului niin oudolta ja kammottavalta että pelästyin itsekin.
Sisko juoksi hätääntyneenä luokseni toisesta huoneesta, tuijotti
minua kauhistuneena ja sopersi katkonaisesti:

-- Voi kauheata... Mitä sinä nyt...? Koeta tyyntyä... älä katso noin!

-- Murhasivat... murhasivat... -- mutisin mielettömästi, aivankuin
nyt vasta olisin saanut sen tietää. -- Minäkin murhaan, tapan...tapan!

Nyt kun käsitin sen kaikessa kauheudessaan, valtasi minut hillitön
raivo; huomaamattani kiristelin hurjasti hampaitani, puristin
nyrkkejäni niin, että kynnet tunkeutuivat syvälle lihaan -- koko
ruumiini, joka lihas värisi ja vapisi pakottavasta voimasta ja
raivosta. Tunsin, että minun täytyy ehdottomasti tehdä jotain, kostaa
jotenkin, -- muuten kuolen, tukehdun...

-- Minkälainen olet... älä nyt noin, -- vaikeroi sisko. -- Tyynny,
rakas... Katso... minkä näköinen olet...

Katsoin peiliin -- ja pelästyin. Ne eivät olleet minun kasvoni.
Peilistä tuijotti minuun vieras, kuolemankalpea naama, jonka
sieramet olivat laajenneet, suu vääristynyt, silmät tuijottivat
liikkumattomina ja kiiluvina kuin hyppyyn kyyristyneen pedon silmät...

Niin, se oli päivänselvää, että minun täytyy tappaa joku noista
pedoista. Pedoistako? -- Suuri vääryys petoja kohtaan on kutsua
noita murhaajia pedoiksi! Pedothan tappavat syödäkseen, nälkäänsä
sammuttaakseen ja joskus raivoissaan, mutta nuo murhaavat kylmästi,
järjestelmällisesti, kamalasti kiduttaen. Minkälainen hirveä röykkiö
tulisikaan heidän murhaamiensa uhrien ruumiista? Viattomien uhrien...
Hänetkin! Sanotaan että petoja saa tappaa. Hyvä! Miksei silloin saisi
tappaa noita, jotka ovat tuhansin kerroin pahempia ja julmempia kuin
pedot. -- Rupesin melkein tyynesti miettimään, mitä tekisin, kenet
murhaisin...

Yht'äkkiä hypähdin ylös. Urkkija! -- se sama, joka pahanhengen lailla
oli Veraa väijynyt, hiipinyt jälessä, piileskellyt puutarhassa --
ja sitten lopuksi toimittanut vangituksi, ja kuolemaan... Siinä oli
siis yksi niitä! Ei tosin mikään päärikollinen, mutta kumminkin -- se
saatana! Ja minä päätin, että hänen on kuoleminen...

-- Paula, -- lausuin kylmällä, matalalla äänellä siskolleni. -- Minä
tapan!

-- Kuinka noin puhut! Kenet aijot sinä tappaa? Ketä tarkoitat?

-- Niitä... murhaajia tietysti... kaikki ne pitäisi tappaa! -- huusin
kiukkuisesti ja jatkoin hitaasti, julmalla riemulla: -- Mutta arvaa,
kenet minä ensiksi...? Sen, joka oli täällä Veraa vangitsemassa,
tummaverinen mies, jonka sanoit johtaneen santarmeja. Se juuri antoi
Veran ilmi -- ja siksi sen täytyy kuolla.

-- Voi veliparka... älä ajattele tuollaista, puhui sisareni
tuskallisesti. Et sinä mitään voi.

-- Minä kostan!

-- Kostat? -- virkkoi sisareni katkeran surullisesti. Hän tarttui
hellästi käteeni ja puhui entisellä vakuuttavalla tavallaan, kuten
puhutaan sairaalle, itsepäiselle lapselle: -- Kostat? Ethän sinä voi
kostaa -- itsesi vain menetät... Tapa vaikka kuinka paljon... Toisia
tulee tilalle, niinkauvan kuin tuollainen inhottava _järjestelmä_
on vallassa. Se on muutettava, eikä sitä voida muuttaa joillakin
murhilla -- sen luulisin sinun ymmärtävän. Siihen vaaditaan koko
köyhälistön yksimielistä ponnistusta. Kaikista vähimmin on tuollainen
poliisiagentti syypää... hän tekee inhottavaa työtään leipänsä edestä
-- tai tietämättömyydessään.

Näin puhui siskoni, sillä hän oli sosialidemokraatti, mutta minä
keskeytin hänet synkästi:

-- Ymmärrän... mutta ajattele: hänen selkänsä ruoskittiin
riekaleiksi, hänen hennot jalkansa murskattiin... hänet hirtettiin...
Minun täytyy -- muuten tulen hulluksi!

-- Veli raukka! Mutta etkö ymmärrä, ettet voi millään saada niitä
tekemättömäksi... itse vain joudut vankilaan. Ei ole järkeä siinä!

-- Olenko sanonut... järkeä! Olen jo hullu. Ne ovat tehneet minut
hulluksi... Järkeä... järkeä... Mitä sinä! -- ärjäsin äkkiä raa'asti
ja uhkaavasti. -- Varo sinä... Minä tapan kaikki, jotka ovat minua
vastaan! ja ole vaiti... taikka minä...

Luultavasti olin minä jo vähän hullu, koska hyppäsin ylös kuin
teräsjousi ja juoksin nyrkit puristettuna siskoni eteen, joka
vavisten lysähti sohvalle. Silloin havahduin ja ikäänkuin jostakin
kaukaa kuulin käheän, tukehtuneen ääneni. Ja kolkosti, hammasta
purren jatkoin:

-- Älä ole minulle... vihainen... Minä en tiedä mitä teen... Minulla
on niin kauhea olla... Näen aina vain hänet... ja kaikki. Mutta minä
en itke, en... en jumal'avita!

... Hänet ruoskivat... hirttivät...


III.

Me istuimme äänettöminä pensaikossa sen polun varrella, josta hänen
piti kulkea asuntoonsa K...n mäelle. Me vapisimme jännityksestä ja
vihasta, kenties myös vilusta -- syysilta oli ehkä kylmä, vaikkemme
sitä tunteneet. Me tuijotimme vain synkästi ja itsepäisesti
samaan paikkaan: leveän katajapensaan ja korkean kuusen väliseen
aukkoon, johon kaikki kaupungista tulijat ilmestyvät vasemmalta
halkopinojen takaa. Oikealla puolella olevan näreen oksia repi
kohiseva tuulenpuuska niin, että se pimeässä näytti raivostuneelta,
puolijuopuneelta jättiläiseltä, joka huitoo hurjasti näkymätöntä
vihollistaan...

Niin, me istuimme ja odotimme milloin aukkoon ilmestyisi nallihattuun
ja tummaan päällystakkiin puettu olento, jonka me tunsimme
omituisesta, hiipivästä käynnistään. Kaksi iltaa olimme jo odottaneet
tässä samassa paikassa -- kaksi iltaa tuijottaneet tuohon samaan
paikkaan. Mutta kummallakin kerralla oli hänellä ollut mukanaan eräs
toinen. Mutta minä olin päättänyt, että odotan vaikka viikon... jos
en tässä tapaa, haen hänet kynsiini vaikka maan alta! Hänen täytyy
kuolla!

Jo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen
luoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain
kaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei
ensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni
sen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme...

Siinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta
kauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin
näkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi
rakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään
nukahtanut... Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai
hirsipuussa ja kirkasin kauhusta... Päivät olin kuin mielipuoli;
kuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään;
pienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut
ajatella muuta kuin sitä kauheata...

Olimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka
kauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi,
käsittämättömäksi... Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin
sen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika
olisi kulunut niin pitkälle... Jossakin kaukana kalisutti tuuli
irtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen
sekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en
pensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä
mustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta
häntä odotin -- tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti...

Viimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta
pilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun,
tumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt
hän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn
kyyristyvän pedon... Tartuin pistooliini...

Nyt! -- kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.

Nopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä
vastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen
-- ja yhä lähenimme... Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen
kylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei
värähtänytkään -- tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja
hitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon... Puhuin
teennäisen iloisella äänellä toverilleni -- en muista, mitä -- ettei
urkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen
päästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa -- se oli aivan
rauhallinen... Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä,
ojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: -- Nyt
kuolet!

Hän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni,
silmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä... Kasvot
muistuttivat kauhunaamaria. -- Hän näki tietysti, ettei armoa
ollut odotettavissa... Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa
kohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa --
kuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut -- ja laukasin...

Pamahti -- ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä...
Hän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja
yht'äkkiä pudotetaan maahan -- sanaa sanomatta, ääntä päästämättä.
Hän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin
pienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni,
sieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet
mukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista
jalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta,
mutta sekään ei liikuttanut minua -- päinvastoin tuntui kumman
keveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka
jo kauan, kauan on painanut hartioita... Yhtä äänettömästi tartuimme
säkkiin -- hän jalka-, minä pääpuoleen -- ja lähdimme yli peltojen
kohti merta.

Emme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä;
säkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan
yhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena
otsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä --
eteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani
nopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin
suonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken
uskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään -- se oli
ollut vain kuulohäiriö.

Kun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin
kiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin
siihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin
unohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren
kiven veneeseen -- sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan
puolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät
pilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu
vain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä
metsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina -- aivankuin joku
jättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului
meren kumea pauhu... Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se
ei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!

Olimme soutaneet jo hyvän matkaa, kun sain uuden päähänpiston:

-- Pysähdy. Tarkastetaan, mitä sillä on taskuissa.

Sanaa sanomatta nosti hän airot veneeseen ja minä kiskoin säkin
suunuoran auki ja vedin ruumiin puoleksi ulos siitä; sitten aukasin
napit ja aloin kopeloida taskuja: Palttoon povitaskussa oli
Brovning-pistooli ja varamakasiini, takin päällystaskussa kotelo,
josta löytyi kampa, peili, harja ja hammastikku; povitaskusta löysin
lompakon, kiireesti aukasin sen; ensimmäiseksi sain käteeni pari
seteliä -- 100 ruplan ja 20 markan -- toiselta puolelta sain käteeni
kaksi valokuvaa, joista ensimmäinen kuvasi nuorukaista, -- melkein
lasta vielä -- venäläisen ylioppilaan puvussa ja toinen oli -- Veran:

-- Kauhistuneena tuijotin kuvaan. Raivostuneena kähisin viimein:

-- Toivoisin melkein että tuo eläisi... uudestaan tappaisin...
kymmenen kertaa... Katso!

-- Roisto! -- murahti hän halveksivasti. -- Kuule! Eikö oteta
rahaa... ja tuota... -- hän viittasi pistoolia.

-- Ei ikinä! -- karjasin kiukkuisesti. -- Kirottuja olkoot kaikki,
mitä hän on koskenut... Syvyyteen kadotkoon hän kaikkine saastoineen!
Tuonne!

Raivoisasti viskasin pistoolin veteen. Kuumeentapaisesti repelin
valokuvan ja setelit palasiksi ja aloin työntää ruumista säkkiin.
Mutta se oli jo kangistunut eikä ottanut mennäkseen. Kun kuu sattui
juuri olemaan ohuen pilven takana ja ruumiista oli vielä pää ulkona
säkistä, näin kuun himmeässä valossa selvästi kuolleen kasvot.
Kumarruin uteliaana: Sama kauhun ilme, mutta vielä kamalampi, kun
veri oli tahrannut toisen puolen kasvoista, ja tunkeutunut toiseen
silmään... Ajattelin: miksei hän ole sulkenut silmiänsä, koska
veri on päässyt silmään -- mutta samassa taas muistinkin, että hän
oli kuollut. Se huvitti minua niin, että suuni vääntyi johonkin
nauruntapaiseen irvistykseen -- ensimäisen kerran kolmen vuorokauden
aikana. Toverinikin vilkasi kuolleen kasvoihin, mutta kääntyi heti
inhoten pois ja katsoen minuun pelästyneenä, mutisi epäselvästi:

-- Nauratko... Älä sentään... naura... Ei se...

Mutta minä kumarruin vielä lähemmäksi noita kamalia kasvoja ja
tarkastin kylmällä uteliaisuudella tuota silmää, johon oli valunut
verta -- se näytti punaisen harson peittämältä pöllön silmältä.
Ja ennen tuntematon vihan ja julmuuden sekainen riemu sykähdytti
sydäntäni -- luultavasti tuntee naarastiikeri samaa, maatessaan
pentunsa tappajan ruumiilla!

Huomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin
ennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään
olla läsnä kun eläimiä teurastettiin -- niin hellä olin. Mutta nyt!
Jos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin
luultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin
-- oman tappamani ääressä. Sellainen olin -- peto! Mutta kutka ovat
syypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne... ne... kirotut...

-- Hornaan ne kaikki... -- lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun,
asetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti
säkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:

-- Anna se kivi tänne!

Toverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin -- aivankuin
olisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi
minua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin:

-- Ei se lasia ole! Anna mennä vain... Aiheettomasti virnistellen
sidoin säkin suun kiinni, tartuimme säkin kumpaankin päähän,
heilautimme kerran ja loiskis -- sinne katosi... Vilahdukselta vielä
näin, miten säkin alapuoli oli verestä tumma -- ja vedenpinnalla
leikkivät iloisesti kuplat...

Toverini tarttui ripeästi airoihin -- sillä tuuli oli kulettanut
meitä hyvän matkaa lahdelle -- ja alkoi soutaa rantaan. Nyt vasta
huomasin, että veneen pohja oli runsaasti veressä; tunsin sen
johdosta jonkinmoista levottomuutta. Kohta kuitenkin älysin, mitä oli
tehtävä ja komensin:

-- Souda tuonne ruovikkoon... katsohan... pestävä!

Saavuttuamme keskelle syksyistä, kahisevaa ruovikkoa repelimme
niitä kouramme täyteen, kastoimme veteen ja pesimme veneen niin
hyvin kuin taisimme; minä sitäpaitsi pesin takinhihani ja käteni,
jotka ylt'yleensä olivat veressä. Sitä tehdessämme rupesi satamaan
rankasti. Hyvilläni suljin silmäni, nostin kasvoni vasten sadetta ja
sanoin hitaasti:

-- Katso nyt... Kaikki on puolellamme. Nyt ei mitään näy...

Saavuttuamme rantaan, tunsin kiihkeätä halua olla yksin...

-- Mene sinä tuota polkua, minä lähden tästä -- sanoin epäröiden. --
Voi hyvin!

Ilma oli yltynyt oikeaksi vesimyrskyksi. Vettä tuli aivankuin
kokonainen meri olisi syöksynyt vastaan ja suuret pisarat pieksivät
kasvoja kuin pienillä varvuilla. Mutta minua halutti uhmata sitä,
sieppasin lakin päästäni ja annoin sen valella polttavaa otsaani.
Jostakin syystä aukasin takkini, liivini, repäsin rikki paitanikin ja
annoin rankan syysmyrskyn piestä paljasta rintaani. Kuljin jonnekin
suoraan yli kynnetyn pellon, joka oli käynyt niljakkaaksi, pehmeäksi.
Kerran kompastuin johonkin pehmeään ja niljakkaaseen ja ajattelin:
se on verinen ruumis -- mutta tarkemmin katsottuani huomasinkin
sen turvekasaksi... Ryvettyneenä nousin ylös ja kiroamatta, sanaa
sanomatta lähdin uudestaan eteenpäin...

Luultavasti sade teki minulle hyvää, koska yht'äkkiä tein sen
havainnon, etten ajatellut mitään. -- Ihminen aina valveilla
ollessaan jotain ajattelee, mutta minä en silloin ajatellut mitään.
Tuntui siltä kun ei minulla olisi ollut aivojakaan, ikäänkuin
pääni olisi ollut ontto, kuollut pallo, johon sadepisarat kumeasti
rapisivat. Kun vähitellen kykenin ajattelemaan, ihmettelin mihin
kuljen. Ja sitte muistui kaikki mieleeni -- kaikki!

Siinä kulkiessani minä ensikerran käsitin sen hirvittävän totuuden,
etten koskaan häntä näe, en koskaan saa häntä hyväillä, suudella; en
koskaan saa häntä takaisin -- vaikka tapoinkin tuon elukan! Minulla
oli ollut jonkinlainen hullu, hämärä luulo, että kaikki voi vielä
korjaantua. Mutta nyt tuli tuo niin kamalana, niin yht'äkkiä, että
seisahduin, tartuin pistooliini ja kuulin mutisevani käheästi:

-- Ammun itseni... Miksi elän? Miksi...?

Mutta silloin muistin taas kaikki ja villi viha leiskahti punaisena
salamana sydämeeni ja minusta tuntui ikäänkuin riehuva myrsky olisi
ulvonut ympärilläni yhä vaativammin ja raivokkaammin:

-- Kostaaksesi!

Ja minä panin pistoolin taskuuni, lähdin kulkemaan jonnekin, vasten
sadetta ja myrskyä, ja päässäni pyöri kaikki kummallisen sekavana ja
pimeänä...


IV.

... Makasin jossakin pehmeässä, kosteassa, ja ennen tuntematon
uupumus painoi jäseniäni ikäänkuin paksut, kauheat kahleet. En
voinut liikuttaa edes päätäni. Pimeydestä ilmestyi jättiläissuuria,
mustia möhkäleitä jotka liitelivät pilvien lailla ylitseni. Mutta
ne eivät olleet keveitä kuin pilvet, vaan painavia kuin vuoret ja
ne painuivat yhä alemmaksi, miltei hipasivat minua -- voivat millä
hetkellä tahansa murskata minut. Hätäni kasvoi kasvamistaan -- enkä
voinut liikkua! Kun suurilla ponnistuksilla sain pääni käännetyksi,
nähdäkseni mikä painoi rintaani, niin tunsin ruumiini kylmenevän
kauhusta! Suuri, verinen säkki oli rinnallani ja säkin suusta pisti
ulos ihmisen kasvot: _hänen_ kasvonsa, tuijottavine, kauheine
silmineen, vääristyneine suineen ja pystyssä törröttävine hiuksineen;
toinen puoli kasvoista oli veressä. Ne olivat aivan lähellä minun
kasvojani -- melkein koskettivat niitä -- olinpa tuntevinani
jonkinlaisen hengityksenkin, kylmän hengityksen, joka haisi verelle.
Olisin huutanut, mutta en voinut; koetin työntää ruumista pois
rinnaltani -- mutta en voinut liikuttaa käsiäni. Olin jo aivan
tukehtua, henki ei enää tahtonut käydä -- ja se vain tuijotti minuun
kuolleilla, veren tahraamilla silmillään! Vihdoin, kun en enää voinut
hengittää, ponnistin kaikki voimani, huusin -- ja heräsin!

Olin aivan märkänä kylmästä hiestä ja vapisin. Olin ollut sairaana
jo pitemmän ajan ja hermostunut, joten ei ollut ihme, jos jouduinkin
painajaisen kynsiin, mutta se oli kummallista, että näin unta juuri
_tuosta_. Sillä viime aikoina en ollut sitä edes ajatellut, -- vielä
vähemmin katunut tekoani! Miksi siis näin sellaista kauheata unta?
"Saman tekevä", "saman tekevä" -- ajattelin ja aloin pyyhkiä hikeä
ruumiistani.

-- Murhaaja! -- kuiskaa joku pimeässä ja minä kuuntelen hetken henkeä
pidättäen. Sitten sytytin lampun ja aloin ajatella.

Oliko se murha? Kumpi, mikä oli murha? Sillä ei tässä ollut
tapahtunut ainoastaan yksi murha, vaan kolme -- jos kerran murhista
puhutaan... Sillä myöskin _minä_ olin murhattu -- minun sieluni oli
murhattu... Ja kuka oli pääsyyllinen näihin murhiin? En suinkaan minä!

Ajattelin omaa elämääni.

Se oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut
päivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia -- koko
elämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista -- säälin
kaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka
minä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo
kauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla
ja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen,
ehkä helvettiin -- josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.

Oh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa -- tuskin
ymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio --
kertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta
ketään, enkä mitään -- kun häntä ei enää ole; en toivo mitään,
sillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää,
en jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi
antanut tuon viattoman hukkua! -- Yksi ainoa tunne minulla on, ja
se tunne on _viha!_ Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän
rinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen
ja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua
ja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä
yöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin
pohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin -- pelkään
tulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään
tehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin
on murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat
orjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen
tuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien
onnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun
-- sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en
taivaaseen enkä jumalaan: -- mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo
järjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat
ja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat... Ja heidän hirmuiset,
inhottavat rikoksensa huutavat kostoa!

-- Haa!

Jospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin
soutaa heidän veressään... nähdä myllyjen käyvän heidän verensä
koskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään...
ilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella... Koko
järjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla
iskulla pyyhkäistä maan päältä!

Vasta silloin olisin tyytyväinen!

Ja siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani
heidät... itseni... koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini
minut synnytti...

-- Olkaa kirotut!

       *       *       *       *       *

Edelläolevan käsikirjoituksen sain kerran eräältä vierustoveriltani
sairashuoneessa. Hän sairasti vaikeata hermotautia ja pelkäsi
päivä päivältä tulevansa hulluksi. Missä hän nyt on -- vankilassa,
hulluinhuoneessa tai haudassa -- sitä en tiedä.



TAISTELIJA


I.

Raskas, painostava mieliala vallitsi Karhulan mökissä...

Illalliseksi ei löytynyt mitään syötävää -- ei mitään.

Isä, noin 50-vuotias, vielä jäntevä mies, istui peräpenkillä
pää käsien varassa ja murahteli synkkänä itsekseen, sylkäisten
silloin tällöin vihaisesti lattialle. Äiti hääräili tapansa mukaan
takan ääressä: sytytti tulen, pesi huolellisesti padan ja asetti
-- ties mitä varten -- vettä kiehumaan; hän varoi huolellisesti
näyttämästä kasvojaan, mutta päättäen epätasaisesta hengityksestään
ja pidätetyistä huokauksista, jotka väkisin pusertuivat hänen
rinnastaan, taisteli hän itkua vastaan. Vanhin tytär, joka hiljattain
oli mennyt naimisiin erään työnjohtajan kanssa ja oli nyt pistäytynyt
tervehtimään vanhempiaan, istui lähellä isää ja piteli sylissään
nuorinta siskoaan noin kolmen vuotiasta tyttöä. Reino, 16-vuotias
nuorukainen, makasi sängyssä ovensuussa, likaiset tiilisaappaat
jalassa ja tuijotti itsepäisesti savustunutta kattoa. Muut lapset
istuivat lattialla ja itkeä tuhrustelivat kaikki kolme. Uuninpuolella
istui sitäpaitsi vanhemman pojan nuori vaimo, hiljaa, toivottomasti
itkien ja imettäen pientä lasta, mutta päättäen pikkuisen
epätoivoisista ponnisteluista, sekä siitä, että se vähäväliä puhkesi
itkemään -- ei äidin rinnoista tullut mitään maitoa.

Mutta lattialla käveli edestakaisin väsynein, hermostunein askelin
vanhin poika Mauri, joka pikkupojasta asti oli ollut maailmalla ja
vasta sulun alussa tullut nuoren vaimonsa kanssa entiseen kotiinsa
asumaan. Hän oli kookas, solakka ja jänteväruumiinen, hiukan yli
kahdenkymmenen vuotias mies, kauniine, lujapiirteisine kasvoineen.
Nyt oli hänen suunsa ympärillä hätääntynyt, katkera piirre ja
tummissa silmissään kuvastui vain tuska ja epätoivo -- omaisten itku
näytti koskevan häneen kuin julmat ruoskaniskut...

Koko viime talven oli kaupungissa vallinnut ankara työttömyys.
Satoja miehiä oli joutilaina, eikä työtä saanut mistään. Keväällä,
kun töiden viimein piti alkaa, ilmoittivat työnantajat pidentävänsä
työpäivää yhdellä tunnilla kaikilla rakennustyömailla. Kun työläiset
eivät suosiolla moiseen ukaasiin tyytyneet, lopettivat työnantajat
kaiken keskustelun ja julistivat työnsulun, joka nyt oli kestänyt jo
kuusi viikkoa; he sanoivat ottavansa työhön ainoastaan niitä, jotka
yksityisesti menevät heiltä työtä kerjäämään ja suostuvat tekemään
pidennettyjä työpäiviä, toisin sanoen: niitä jotka menevät pettämään
toverinsa. Työläiset puolestaan päättivät, etteivät mene yksikään
työhön, ennenkuin työnantajat suostuvat allekirjoittamaan sopimuksen,
jossa työehdot ovat samanlaiset kuin edellisenä kesänä. -- Tähän asti
ei ollut rikkureita vielä ilmestynyt kuin muutamia kymmeniä, mutta
niillä ei saatu töitä käyntiin.

Karhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat
luonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut
työtä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja
sitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön!
Kaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että
työhön oli mentävä niilläkin ehdoilla -- täytyihän saada leipää! Hän
oli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä
pysymään sieltä poissa -- ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän
katkeria.

Nytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää,
tuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla...

-- On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan... -- huokaili
äiti.

-- Onhan se... mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, --
lohdutteli Mauri.

-- Kyllä sitä kärsisikin, -- puhui äiti katkerasti -- mutta kun
on kolme reipasta miestä perheessä, jotka _saisivat_ työtä koska
tahansa, niin...

-- Voi äiti kulta... älkää nyt... -- rukoili poika ja hänen
kasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.

-- Kyllä se on... -- murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän
syljen lattialle.

-- Loppu tästä pelistä tulla täytyy! -- kivahti nuorempi veli
sängystä.

-- Älkää nyt... älkää nyt ruvetko taas!... Kyllä tästä pian jo... --
pyyteli taas Mauri.

-- Sellaista siitä tulee! -- huudahti sisko, joka tähän asti oli
istunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja
kirkuvana. -- Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!

-- Eiväthän työläiset lakkoa tehneet! Työnantajat itse julistivat
työnsulun...

-- Mutta kyllä se työväen vika on... Yhtämittaa rettelöivät! --
kivahti sisko.

Mauri kalpeni vihasta. Hän oli pannut kaikki voimansa liikkeelle
lohduttaakseen omaisiaan, herättääkseen heissä rohkeutta, kestävyyttä
ja uskoa voittoon -- ja nyt tulee hänen oma siskonsa ja repii
hajalle kaikki! Hän kääntyi ympäri kuin ärsytetty peto joka huomaa
uuden ahdistajan, ja koettaen puhua hillityllä äänellä, änkytti hän
aivankuin ei olisi heti löytänyt sanoja:

-- Mitä... mitä... sinä sanot? Tuletko _sinä_ sanomaan noin...? Sinä?
Onko herra miehesi käskenyt sinun sanoa noin?

-- Älkää herran tähden riidelkö... -- pyyteli äiti väliin.

-- Sinähän siellä olit yllyttänyt... ettei myönnytä! Mitäs tarvitsee
ruveta! -- huudahti sisko voitonriemuisena.

-- Voi herra jumala! -- huusi veli. -- Pitikö myöntyä? Ja sinä! Sinä!
Muistatko kuka sinä olet! Muistatko... että olet tästä mökistä! Ja
nyt olet sortajien puolella! Etkö häpeä!

Sisko purskahti raivoisaan itkuun ja kirkui sen lomasta kiukkuisesti:

-- Älä... älä rupea haukkumaan!... ja muistuttelemaan... kyllä minä
tiedän! Senkin roisto! Kuuletko!

-- Mene helvettiin! -- karjasi veli yhä enempi raivostuen. -- En
viitsi nähdä sinua! Ulos!

Sisar juoksi itkien ulos.

Kaikki loivat Mauriin vihaisia ja katkeria silmäyksiä ja äiti lausui
moittivasti:

-- Sellaista siitä tuli! Mitäs se nyt kannatti! -- ja lähti huoneesta.

Mauri ei vastannut, vaan seisoi ääneti, tuijottaen ikkunasta ja kuuli
miten kaikki jättivät hänet.

Kuinka voivat he olla noin tietämättömiä ja tyhmiä! -- ajatteli
Mauri. -- Jospa hän olisi ollut kauvemmin kotona, niin he eivät
olisi tuollaisia... Mutta nyt tekivät puute ja vanhat ennakkoluulot
heidät sokeiksi ja kuuroiksi -- he tahtoivat vain ruokaa! Hän huomasi
surukseen, että oli aivankuin ennakolta päätetty olla kuuntelematta
hänen, "villitsijän", puheita! Ja häntä pidettiin tälläkin hetkellä
koko perheen vihollisena...


II.

Kun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon
ympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan.
Kuului vain epäselviä sanoja: "Älä välitä siitä", "Se on kamalaa, kun
tuollalailla"... "Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut" y.m.,
mutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja
istahti kivelle.

Mutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut
muuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä
itki.

-- Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! -- lausui
katkerasti Reino. -- Varsinkin, kun hän on oikeassa... Mihin sitä
tällä pelillä joudutaan?

Nyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja
sanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:

-- Pitääkö meidän kuolla nälkään... ennenkuin... ennenkuin... te
menette työhön...?

-- Niin... -- yhtyi äiti.

-- Kyllä jo pitäisi... -- päätteli isä synkkänä.

-- Sinä se olet syypää kaikkeen! -- huusi Helmi-sisko raivokkaasti
itkien. -- Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön...
mutta sinä estät... sinä... sinä... sinä!

Nyt tulistui Mauri uudelleen.

-- Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta
mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!

Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi
isä, rupesivat itkemään -- sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun
ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen.
Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan
sinkoilivat hänen ympärillään.

-- Ei, kyllä tämä on liikaa! -- ärisi isä, heittäen kulmainsa alta
kiukkuisen silmäyksen Mauriin.

-- Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! -- huudahti
veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.

-- Enkö minä sinulle enää mitään merkitse...? Etkö lapsestakaan
välitä...? -- nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää
pienokaistaan.

-- Muistatko... miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin
pienenä! Vieläkö muistat! -- kirkui nyrkkiä puiden Helmi.

-- Lakatkaa jumalan tähden... Älkää jumalan tähden riidelkö...
lapset... vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin
sekaviin, vihaisiin huutoihin:

-- Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! -- uhkasi
veli.

-- Kuinka kehtaat...!

-- Villitsijä!

-- Lapsi ei ole saanut ruokaa...

-- Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!

-- Enkä minä!

-- Enkä minä!

Vieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut
sanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä
(joista pari sattuikin) ja huusi itkien:

-- Villitsijä... villitsijä!

Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä
Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa
nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut
milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa,
joiden edestä antaisi elämänsä... nähdä heidät vastassaan noin
vihamielisinä, ymmärtämättöminä -- se oli hänelle hirmuista! Mutta
se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen
mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei
vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua... Hän
seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen
paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan...
Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi,
kun hän viimein puhui:

-- Minä en ole syönyt tänään mitään -- mutta en voi muuta kuin nauraa
teille kaikille -- senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te
syytätte _minua_ -- aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö
julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen
tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan -- jos emme puolustaudu ja
kestä taistelussa. Meidän _täytyy_ siis kestää!

-- Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää... niin kyllä täytyy olla
sydämetön...

-- Sydämetön! -- matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin
isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa.
Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua,
kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja
lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden
välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka
tarttui kurkkuun. -- Sydämetön... Niin te luulette... luulette,
etten kärsi... mutta... sydämeni on pakahtua tuskasta... kun ei ole
ruokaa... Mutta menisinkö pettämään toverini... Tai mitä pitää minun
tehdä... Itkisinkö? Jos itkisin... mitä se hyödyttäisi...? Ja minä
jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin
-- ja kuinka te itkitte -- kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi
lähteä vieraalle karjapaimeneksi... heidän synkkiin metsiinsä...
Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana... ja tulin kotiin
paleltunein, vertavuotavin varpain... tulin, saadakseni vain itkeä,
sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa
viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä
isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä
ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää... Ja kun minä yksin olin
maailmalla... turvattomana, rahattomana... eikä ollut ruokaa, niin.
Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua,
nälkää ja -- itkua... Tästä sinä sisko et onneksi tiedä... sillä sinä
olit sentään _kotona_...

Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:

-- Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on
järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat -- rikkaitten
sorron takia -- ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka
niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä -- kuinka minä _voisin_
mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman
puolella, ei voi olla puolueton... Minä selitän...

-- Ei tässä saarnoja tarvita! -- keskeytti sisar tylysti.

-- Helmi kulta... anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä
kerta! -- pyysi Mauri. -- Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta,
sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin
näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan,
mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko
työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman,
että työpäivä pidennetään... Ajattelivat kai, että työväki on niin
nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas
kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin?
Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi
taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa -- työpäivän
pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus... Ne eivät tunne
mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa:
jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain
täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta
jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla
kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien
työläisten täytyy lopulta taipua -- ja työnantajat sortavat heitä
entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman
puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön
on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja,
veljiensä pettäjä -- Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia
pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme --
ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee -- enkä _voi_ tehdä!
Minä en nöyrry enää, kun minua isketään -- minä isken takaisin! Ja
taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!

Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi
ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:

-- Kärsitään vielä vähän aikaa... Ei mennä työhön! Ne eivät voi
enää kauvan kestää -- olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä --
niiden täytyy myöntyä... Kuulkaa... minä hankin huomenna leipää
vaikka mistä... vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän
täytyy koettaa, meidän _täytyy_ voittaa muuten meidät ihan maahan
nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden,
-- toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta... Sillä jos me
voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä
tavalla kuristamaan... Meidän voittomme on heidänkin voittonsa...
tappiomme heidän tappionsa... Ja kun te tiedätte, miten kurjaa
meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos
puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä?
Sanokaa, onko se väärin? -- Sano Helmi, onko se väärin?

-- Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään...

-- Mutta sano nyt! -- tiukkasi edelleen Mauri. -- Onko se väärin,
että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän...

Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta
loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! -- Helmillä
oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.

Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan
osansa.

Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä
se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet -- sillä hän ei ollut
syönyt kuin eilen iltapäivällä... Mutta nostamatta päätään, sanoi hän
mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:

-- En minä välitä... syökää nyt vain... Anna tuo pala äidille ja
Tildalle, -- ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: -- Että se pienikin
saisi vähän maitoa...

Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin
läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti,
niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi... itki, niinkuin itkee
vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä...

Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän
ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta
ja tulevaisuus -- samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua
kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo
rintalapsina... Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi
aika? -- Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se
sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä
taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä
voisi kestää...

-- Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen...
iloisista lapsista... onnellisesta perhe-elämästä...! Oih!

Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen
valitus...

Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi
hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen
ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä,
tuskanvoihkelta muistuttava huokaus...


III.

Seuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan,
kuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän
kädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin,
että sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin
ehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä!
Sulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja
työt alkavat huomenaamulla!

-- Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt
työnantajien sydämet! -- huudahti äiti hartaana liittäen kätensä
ristiin.

Maurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen
_oma ansio:_ heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta
hän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä -- siksipä
hän vain hymähteli...

       *       *       *       *       *

Kun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä,
saivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla
toimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he
silloin menneet tovereitansa pettämään -- Maurin, jota he silloin
villitsijäksi nimittävät.

Eikä hän sitä vaatinutkaan.



ITSEMURHA


Istuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät
iltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat,
mahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin
ympärillä, tietäessään ettei se voi paeta -- kun tuotiin sana, että
eräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.

Kun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän
hengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa
menemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun
he äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään
kuolleena ohimo lävistettynä -- vielä lämpimän verivirran pulputessa
kuulanreijästä...

Nopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle.
Siellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä;
vaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta
ruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni
äidissään, mutta pienin -- tuskin vuoden vanha lapsi -- istui yksin
kylmällä, likaisella lattialla -- ja he kaikki olivat itkusta
nääntymäisillään... Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin
häntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön
vääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei
olisi minua koskaan nähnyt -- mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen
ruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin
itkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen
syliinsä ja sanoin:

-- Lakatkaa... Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. -- Älkää nyt
pudottako sitä...!

Hän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi
itkunsa lomasta katkonaisesti:

-- Voi jumala! Miksi näin... miksi hän ei saanut elää? -- Minä
tiedän... siksi hän ampui... kun oli sairas... Rakkaani... minä
kuolen... ja pienet... Miksi... miksi... miksi...!

Hän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi
sen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat
esimerkkiä -- ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti
lattialle vatsalleen... He kaikki itkivät... itkivät toivottomasti,
sydäntäsärkevästi...

Mutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni
jäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen
käsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua
viime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen
veriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen
verilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta
ulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja
pitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin... Silmät ja suu olivat
päättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera
hymy -- samanlainen kuin eläessäänkin usein... Jos ei kuulanreikiä
ja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan -- siksi
tyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.

Hän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut
itsensä.

Silmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se
sisälsi seuraavan käsikirjoituksen:

_Jälkeenjääneille_.

Oletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo
on loppunut, kaikki tiet suletut -- jonka on pakko lausua nuo kamalat
sanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne
jonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton
teko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti
ihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa,
ennenkuin hän jättää elämän... rakkaansa... Ja oletteko ajatelleet,
_miksi_ hän on sen tehnyt...?

Omaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua!
Te saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette,
seuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: _mitä te itse
olisitte tehneet_ minun sijassani -- koettakaa ajatella, ymmärtää
minua, -- sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat,
kauheat sanat: _Minun täytyy ampua itseni!_

Se on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta
mahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi
sitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti
kirjoittaa tähän, _minkätähden_ minun täytyy se tehdä.

Niin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä
ollessani vuosi takaperin -- taudin, josta ei ole enää toivoa
paranemisesta.

Mahdollisesti olisin parantunut, jos _alussa_ olisin päässyt
parantolaan -- mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä
olisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo -- eikä ollut
silloin edes työtä.

Tosin kyllä sain tietää, _miten_ paranisin. Lääkäri selitti sen
minulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi:
"Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman
ja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää
ruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää
soppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia
hyvän leivän ja runsaan kerman kanssa... Sitten pitää teidän asua
yksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna
auki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä -- mutta
lämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän
on oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta
ja murehtimista. -- Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun
tarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!" --
Näin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!

Mutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja,
lihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä
kuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa
päivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat
lapset -- ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä
huoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja
kolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen
mieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? -- Tämän
selitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä
vastannut mitään.

Mitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi
minun mennä -- enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini
paheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä,
mutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt
en enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään
pelastaa...

Tätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut -- enkä voi
sanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin -- hän menehtyisi nyt
jo. Se on niin äärettömän julmaa!

Erään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä -- se oli
viimeisiä päiviä kun olin työssä -- ja olin kai tavallista kalpeampi
ja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni.
Hirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua
kiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi
sanomattomassa tuskassa itkien:

-- Jos sinä kuolet...? Rakkaani... rakkaani... Jos kuolet... kuolet...

Silloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki.
Vihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla
tahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani
mukaan -- vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. -- Nyt
tietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen
olevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan
laiha kasvoiltani...

Nyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle
parhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa
vähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä
y.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään... Ja kun minun
pitäisi syödä _velliä_, niin lapseni -- pienet, _rakkaat_ poikani
-- syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en
voi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat
lapsensanansa: "Eikös äiti Untolle annakkaan velliä"! "Antakaa
Aarnelle myös velliä!" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet...
Minä en voi... en _saa_ syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi
rikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot
hampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat
parempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen,
kääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä
työtä, en voi ansaita -- ainoastaan kulutan -- revin minä sillätavoin
viimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään!
Sydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani -- enkä enää tee
niin! Se olisi rikosta -- julmaa rikosta!

Käsitättekö te: _jokainen päivä, minkä elän_ ja syön, on
_lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää_... Sentähden -- juuri sentähden
täytyy minun ampua itseni!

Kuinka mielelläni eläisinkään!

Olenhan vielä niin nuori -- vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä
ijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan -- ikäänkuin
uppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka
ryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet
ja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni... Kummallakin
puolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima
pakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea
pauhu... Sellainen on elämäni!

En tahtoisi erota lapsistani -- tuntuu kauhealta jättää heidät
ilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa... Ehkä heidän täytyy lähteä
kerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova
maailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään... Oih! minä en jaksa
ajatella sitä! Se on liian hirvittävää... Vereni hyytyy sitä
ajatellessa...

Mutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan
elää... mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni
elämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä
parempi!

       *       *       *       *       *

Kohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan
kuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis
tekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa
olosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:

Oleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni -- 19-vuotias
nuorukainen, josta pidän tavattoman paljon -- kiusotti erästä tyttöä,
ei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä
istuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin
käskevästi veljelleni:

-- Laske irti!

-- No, mikäs käskijä sinä olet? -- vastasi veljeni puoleksi
pilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.

-- Mene ulos! -- ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin,
miten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.

-- Ulos? -- Mitä minä ulkona teen?

Minä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin
mustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun
hyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti
mutta selvästi:

-- Mene ulos! Taikka tapan sinut!

Kun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu
läheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä
veljeni jälestä -- hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni.
Jos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt
hänet kuoliaaksi -- ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että
olisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin
mielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi -- kuume
nousi tavattomasti -- mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä
käsittänyt mitään.

Siitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt,
ettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen
suutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa,
ilman etten itse voisi sille mitään.

Sellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!

       *       *       *       *       *

Ne lapset!

Heidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin
sattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni
värisemään tuskasta -- ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat
aukenevat ja kirvelevät...

Eilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin
poikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi
silmiini ja kysyi arasti:

-- Isä... miksi ette ota meitä enää syliin ja laula... niinkuin
ennen...? Onko isä vihainen?

Oh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut
ottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät... en suudella,
hyväillä -- vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä
vastasin:

-- Ei isä vihanen ole...

Tämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:

-- Ottakaa minut myös... ja laulakaa... isä on sitten niin kiltti!

He kapusivat molemmat kuin pienet hiiret polvilleni ja komensivat
laulamaan. Lauloin erään laulun, jossa kerrotaan pojasta, jolta kuoli
isä ja joutui kärsimään nälkää... Yht'äkkiä vanhin poikani keskeytti
laulun ja kysyi kyyneleet silmissä:

-- Eikö se saanut enää nähdä isäänsä?

-- Ei saanut.

Hänen pikku suunsa vääristyi ja pyyhkien kyyneleitään pienillä
nyrkeillään nojautui hän minuun itkien.

-- Vietiinkö sen pojan isä hautaan?

-- Vietiin.

-- Kuka sitten toi rahaa sen pojan äidille?

-- Ei isä tiedä...

-- Eikö se poika saanut hapanta kakkuakaan?

-- Kai se sai...

-- Ei isä vaan saa kuolla... Eikös vaan?

-- Tulisiko Aarnen ikävä?

Tulisi... ei isä...! -- kuului heikko, särkynyt parahdus ja
nyyhkytykset tukahduttivat lopun ja hennot kädet kiertyivät lujemmin
kaulaani... Minä en voinut kauemmin pidättää mielenliikutustani, vaan
irrotin hellävaroin hänen kätensä, menin ulos, istahdin kostealle
kivelle ja itkin...

Lapsiraukkani! Kuinka kovasti he itkevätkään kun näkevät minun
kuolleena... kun he noin hyvin kaikki ymmärtävät. Ja nyt syön minä
heidän viimeisen leipäpalasensa, annan palkkioksi taudin -- ja sitten
jätän heidät turvattomiksi! Se on kamalaa!

Voiko kukaan aavistaa, miten paljo olen kärsinyt -- ja kärsin --
kaikesta tuosta? Kuinka monta yötä olen valvonut... itkenytkin! Olen
monasti ihmetellyt, miksei ihminen voi kuolla paljaasta tuskasta...
Mutta ei kuole -- vaan tuntee, kärsii niin julmasti... julmasti...!
Toisinaan tuntuu, kuin olisin jo kauan uinut tuskien meressä,
äärettömällä ulapalla, jossa ei näy maata, ei pelastusta -- vaan
täytyy auttamattomasti hukkua... Tai miksi yritän kuvailla tuskaani
-- sehän on mahdotonta! Vaikka kirjoittaisin sydänverelläni, niin
en kykenisi kuvaamaan sitä, mitä _tunnen_. Sentähden täytyy minun
tehdä pian loppu... pian, pian -- ennenkuin tulen hulluksi! Se olisi
pahempi kuin kuolema...

       *       *       *       *       *

Minkätähden täytyy minun kärsiä nämä helvetin tuskat -- miksi täytyy
minun nyt kuolla? -- Sentähden, että olen köyhä. Jos olisin päässyt
parantolaan, tai saanut kotona kunnon ruokaa, ja tarpeellista hoitoa,
niin olisin pelastunut. Ja jospa olisin ainoa! Mutta kun samanlaisia
onnettomia on niin äärettömän paljon... Tuhannet kärsivät samoja
tuskia ja kuolevat -- kuolevat "luonnollisesti" tai lopettavat
itse elämänsä... Me kuljemme kuin teuraat kuolemaan... me vajoamme
joukottain hautoihin... Mutta se on niin jokapäiväistä, ettei kukaan
huomaa sitä! Ne, joilla valta on, eivät tahdo meitä kuulla -- vaikka
me huudamme haudoista...

Samaan aikaan tuhlataan miljooneja sotalaivoihin, tykkeihin ja
pistimiin, joilla ihmisiä murhataan (taudit eivät tapa tarpeeksi!)
Muutamat, jotka eivät mitään tee, kokoovat ryövärilinnoihinsa
suunnattomia rikkauksia. Ja -- huomatkaa se! -- kaikki maailman
rikkaudet ovat näiden köyhien keräämiä. Niitä kootessaan ovat he
uhranneet terveytensä, onnensa, elämänsä -- ja kuolevat _omien_
rikkauksiensa viereen puutteeseen!

Tämä on niin kauheata, niin mieletöntä, että haluttaisi -- jos olisi
voimaa -- huutaa niin että se ukkosena kaikuisi ympäri maailmaa:

-- Köyhät! Te hullut! Miksi kärsitte tällaista järjestelmää? Te
voitte muuttaa sen -- jos järjestytte. Lopettakaa tämä olotila, joka
levittää ympärilleen vain kauhua, kuolemaa ja kirousta! Luokaa uusi!
Sellainen, jossa ei tarvitse sortua tauteihin, puutteeseen. Te voitte
tehdä sen! Älkää kulkeko orjina -- kun koko maailma on teidän...!
Mutta kaikki on turhaa. "Sääsken ääni ei kuulu taivaaseen" -- minun
ääneni ei kuulu mihinkään. Minua ei kuule kukaan. Kaikki on turhaa...

       *       *       *       *       *

Kuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni:
Pelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen
yli, josta et koskaan voi palata? -- Ja vastaus on: -- En. Minä en
pelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut
ja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka
vakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö -- koska
kukaan ei _tiedä_ sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole,
sillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa
epäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien
ajanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin
ollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran
verenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi
raadoksi, niin mikään "sielu" tai "henki" ei ruumiintoiminnan jälkeen
voi elää.

Sieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee
koko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä --
mutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin
se osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai
ijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin
pitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan
jotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon -- toisille
en voi sitä vakuuttaa -- ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään
elämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.

En tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni
kohtaan -- hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että
vanhojen pitäisi antaa olla rauhassa -- antaa heidän kuolla
lapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä
onnellisia...

Niinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme
jokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä
huolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:

-- Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi... etkö sinä usko?

-- Niin, mitä sitten? -- kysyin vältellen.

-- Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut... ja
että me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen
elämään...

-- En minä sitä juuri noin voi uskoa...

-- Voi poikaparka... -- puhui äiti purskahtaen itkuun. -- Niin elävä
usko kun sinulla oli lapsena... ja nyt on vihollinen saanut sinut
noin valtaansa... Että minun piti tuota kuulla...

-- Mutta äiti... älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti... Eihän
kaikkia voi uskoa...

-- Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?

-- Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus...
ja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset...

-- Niin.

-- Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä
kykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!

-- Poikaparka, kuinka sinä voit... noin puhua?

-- Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette
itsekin...

-- Mitä ajatella...?

-- Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja
näette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte,
ettemme koskaan -- kuuletteko, _koskaan_ pääse sieltä pois, vaan
meidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. -- Sanokaa
äiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?

-- Mitä sinä puhut... mitä tarkoitat? -- soperteli äiti hätääntyneenä.

-- Tarkoitan sitä, mitä puhunkin. Sanokaa nyt, voitteko olla
onnellinen taivaassa, jos lapsenne ovat helvetissä?

-- Ehkä jumala vielä armossaan minun lapseni huomaansa korjaa...

-- Te ette uskalla vastata suoraan, josta näkyy, että tekin epäilette
taivaan iloa ja onnea... Sillä vaikka teidän lapsenne pääsisivätkin
taivaaseen, niin siellä olevien omaisia on helvetissä äärettömän
paljon, koska vain pienen pieni murto-osa joutuu taivaaseen! Voivatko
he silloin olla onnellisia? Ja voitteko te olla onnellinen taivaassa,
vaikka tiedätte, että miljoonat ihmiset -- lähimmäisenne -- kärsivät
helvetissä? Jos voitte -- silloin teillä ei ole sielua jälellä!

-- Sinä puhut kauheita...

-- Olkoot kauheita, mutta minä sanon vielä enempi, kun kerran on
alettu! Ajatelkaa äiti, että olette helvetissä ja näette lapsenne
taivaassa; silloin ajattelette: olipa hyvä, että he edes pääsivät
tuonne, ettei heidän tarvitse täällä kärsiä. -- Teidän mielenne olisi
siis parempi kuin rakkaittenne taivaassa, joiden täytyy kärsiä siitä,
että tietävät äitinsä kituvan helvetissä.

-- Kyllä siellä omantunnon tuskat tulena polttavat!

-- Mitkä omantunnon tuskat? Jos olette helvetin tulikiviliekeissä
kituneet parikin vuotta, niin etteköhän ala arvella: nyt se jo
riittää minun synneistäni -- olen jo tarpeeksi kärsinyt! Koko
jälelläoleva, kauhistava ijankaikkisuus on siis vain tunnetta
siitä, että kärsitte hirmuista vääryyttä! Missä ovat silloin
omantunnontuskat? Ei missään! Koko tämä oppi helvetistä ja taivaasta
on niin kauhistuttavan typerä ja julma, että se luhistuu omaan
mahdottomuuteensa!

-- Me emme voi niitä ihmisjärjellä käsittää... meidän täytyy jättää
ne asiat jumalan haltuun... Luottaa hänen hyvyyteensä...

-- Voiko löytyä _sellaista_ jumalaa, jota papit uskottelevat? Ja
onko pappien jumala hyvä? Koettakaa, äiti, ajatella, että löytyisi
jossakin ihminen, joka moninverroin voittaisi julmuudessa Neron,
Kaligulan, Iivana-Julman, joka koko elämänsä-ijän piinaisi ihmisiä
tähän asti keksimättömillä kidutuskeinoilla ja tuhannet ihmiset,
vaimot ja lapset... sortuisivat hänen kauhistavan julmuutensa
uhreina... Tällainen hirviö olisi julmin, mitä mielikuvituksemme voi
keksiä...

-- Mitä se tähän kuuluu... Mitä sillä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään
pappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä,
kaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo "luodessaan" ihmisen,
että tämä tulee "lankeamaan syntiin"; hän tiesi sen suunnattoman
kurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan;
asetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän;
tiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa
ihmisistä tiedä kristinuskosta ja "pelastuksesta" mitään, vaan
menevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän
tiesi -- koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän "loi" ihmisen!
Mikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus
ja rakkaus! -- Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään
mahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille "pakanoille"
tiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden,
mikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin,
että kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee
kylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa,
sortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja
syöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin... Ja lopuksi
hän tuomitsee nämä onnettomat, _omat lapsensa_ ijankaikkiseen tuskaan
ja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt --
koska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa!
Sellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on
julmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.

-- Kuinka jumalaton sinä olet! -- huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi
katkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin
katkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut... Hän kun on jo
niin vanha...

Kaikesta huolimatta en _voinut_ olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön
kuolema silmieni edessä -- minä kuolen huomenna -- valtaa minut
syvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla
inhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat
tehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu -- ruoskittu
siihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan,
vaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän... Mieleni
valtaa katkeruus, kun en voi mitään... olen heikko... Ja minun täytyy
nyt kuolla...

Mutta kuolema ei _pelota_ minua. Sillä minulla on se vakaumus, että
_jos_ on elämä kuoleman jälkeen, _Jos_ on olemassa jumala, niin
hän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen
kadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se
ikuinen -- rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen;
kaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä -- siellä on jumala!

Voi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun
kirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon --
ei kukaan voi toisin! Äitiraukka!

Olisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja
lapsetkin tulivat taas sisälle...

       *       *       *       *       *

Olisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka
vaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta... Äh! ver...

Kaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn,
mutta se on jo ohitse...

       *       *       *       *       *

_Viimeisenä elinpäivänäni!_

Tuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen,
hengitän... kirjoitan tätä -- ja tunnin kuluttua tartun revolveriin,
kohdistan sen ohimooni, liipasen... täältä kuuluu laukaus, ihmiset
rientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka
ei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita... ja se olen minä.
Tuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää -- ja
kuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he
ovat olemassa...

Minä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana --
korkeintaan puolen kilometrin päässä -- ja kuitenkaan en näe heitä
enää koskaan, en koskaan... Rakkaani... rakkaani... En luullut sitä
eroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista
hetkeä!

Kun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden
keltakiharoita -- luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen
hulluksi... Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä...
en voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän
lähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella
ympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:

-- Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.

Pienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät
loistaen innostuksesta:

-- Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!

Olin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa... älkää menkö!
Kuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät -- viimeisen
kerran!

Viimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä,
hymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin
on huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat
nauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat
jotakin, jota en akkunan lävitse kuule... En nähnyt enempää...

Nyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset,
kuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan... siihen
mädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä
_kesän_-- nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia,
kukkia, marjoja... Oih!

Mikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan -- ja puhun kesästä!
Eilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani
suuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin,
pelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä
ehkä kuukausia ja syömään lasten leipää... Silloin en myöskään olisi
voinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin.
Verenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko -- näetkö,
kuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! -- ja ehkä vain
epätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa
minulle voimia tätä kirjoittaa.

Tuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää
mieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut
elämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: _ei mikään!_ Sokea
sattuma vain, että olen syntynyt -- ja kärsinyt, kuten tuhannet muut.
-- Siinä se!

Ääretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun... mutta
siellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä -- _siellä ei ole
mitään... ei mitään_. Siksi en pelkää sinne astua.

Mutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla
tahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä
paljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys,
joka nyt hallitsee maailmassa... kuinka kauvan köyhät suostuvat
kulkemaan sortajien kahleissa -- ja ennen kaikkea tahtoisin _sanoa_
niin paljon... paljon... Mutta se on jo myöhäistä... myöhäistä! Kun
ajattelen, että kaikki olisi _voinut_ olla toisinkin, niin tunnen,
että menetän järkeni... tulen mielipuoleksi -- jos vielä hiukan
odotan...

Orporaukkani!

Kuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en
voi tehdä toisin... ei ole muuta mahdollisuutta -- en voi! Antakaa
minulle kaikki anteeksi... anteeksi!

Kun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö
te silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä,
että hän lähti hiukan aikaisempaan pois...? Muistakaa, että hän teki
sen _teidän tähtenne_ -- vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon
tehdä...

Vielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä
vaatimaan -- että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni
en ole vielä hullu -- ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn,
_mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?_

Oih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa
lempilauluani: "Sydämeni laulu". Tuudittaa kai lastaan... Kuinka
kylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!

    Tuonen lehto, öinen lehto
    Siell' on hieno hietakehto...

Hän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani... Olisin tahtonut, että te,
rakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen -- mutta se
ei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin... yksin... yksin...

Jospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin
kirjoittanut vielä siitä, miten... Mutta ei! Tunnen, miten kuume
alkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti...
silmäni hämärtyvät... Ja minusta tuntuu, että kuolema, -- suuri,
sysimusta kuolema -- seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot
silmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä... Se odottaa -- sillä on
kiire!

Rakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa -- käteni ei tahdo totella, kun
minun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana... Seinän takana kuuluu
laulu ja kohta pamahtaa laukaus...

Rakkaani... lapseni, vaimoni -- ja kaikki:

_Hyvästi!_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rotkoista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.