Title: Mr Britling pääsee selvyyteen II
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mr Britling pääsee selvyyteen II" ***


MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN II

Kirj.

H. G. Wells


Englanninkielestä suomennettu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.



TOINEN OSA

MATCHING'S EASY SODAN AIKANA. (Jatk.)



TOINEN LUKU.

Osanottajia.


1.

Varsinkin kaksi asiaa nyt askarrutti mr Britlingin mieltä. Toinen
oli suurenmoinen ja miehekäs aatos, sankarillinen ja juhlallinen
laadultaan, ajatus, että pitäisi ryhtyä ottamaan osaa suureen
taisteluun, jättää Dower House tottumus- ja toimintapiireineen ja
lähteä --. Päästyään aatoksissaan tuohon asti hän ei ollut oikein
selvillä mihin oli lähdettävä tai mitä oikeastaan oli tehtävä. Hänen
mieleensä kuvautui tekaistuun univormuun puettu vapaaehtoinen, joka
aiheutti vakavia vaurioita pensasaidan takaa esiin hyökkäävälle
viholliselle. Univormu oli luultavasti sommiteltu samaan tapaan
kuin se puku, joka hänellä oli yllään mi Direckin saapuessa. Siinä
oli hihanauha. Toisinaan hän taas kuvitteli työskentelevänsä
puhelimen ääressä tai jossakin toimistossa suorittamassa
jonkinlaista näennäisvirallista työtä, joka kysyi pikemmin älyä
kuin harjoitusta. Silloinkin tietysti hihanauhalla varustettuna.
Kuukaus sitten hän olisi tuskin tiennyt, mikä "hihanauha" oikeastaan
on; nyt se tuntui kansallisen järjestyminen tunnussanalta. Hän
oli maanantaina aamujunassa matkustanut Lontooseen aikoen heti
kirjoittautua johonkin tarjona olevaan toimeen; sanalla sanoen:
hän tahtoi saada hihanauhan mitä pikimmin. Aamulehdet, joita hän
osti asemalla, muuttivat hänen Pariisin välttämätöntä kukistumista
koskevan vakaumuksensa toivonsekaiseksi epäilyksi, mutta ei saanut
järkytetyksi hänen päätöstänsä. Uutiset, joissa kerrottiin tappioista
ja takaa-ajoista ja peräytymisestä peräytymästä päästyäkin, olivat
sanomalehdistä kadonneet. Saksalaisten oikea siipi oli joutunut
vastahyökkäyksen alaiseksi ja näytti olevan vaarassa ahdistua Parisin
ja Verdunin väliin englantilaisten hyökätessä siviltä sen kimppuun.
Tämä kevensi hänen mieltänsä, mutta ei mitenkään muuttanut hänen
uutta käsitystään, että sota oli pelottavan ankara asia. Siinäkin
tapauksessa, että vihollista pidätettäisiin ja pakotettaisiin hiukan
peräytymään jäisi riittävästi työtä joka miehelle, kun tulisi
kysymykseen ajaa se takaisin omaan maahansa. Tämä sota oli jotakin
ennenkuulumatonta ja koski varmaan kaikkia... Se merkitsi, että
joka miehen oli annettava itsensä. Että hänenkin oli uhrauduttava.
Tätä asian selvää tajuamista ei mikään saanut estää puhkeamasta
teoksi. Oli erinomaisen häpeällistä pysytellä nyt syrjässä ja olla
tekemättä voitavaansa sivistyksen hyväksi, Englannin hyväksi, kaiken
mukavuuden ja turvallisuuden hyväksi, jota oli saanut nauttia --
noita harjoitettuja, tottelevaisia, riivattuja miljoonia.

Sinä päivänä mr Britling oli pelkkää yltiöpäistä vapaaehtoisuutta,
pelkkää isänmaallista uhrautuvaisuutta.

Mutta kaiken tämän urheuden takana oli mr Britlingin mielessä tuo
toinen asia, eräänlainen pelko. Hän oli nyt valmis levittäytymään
hyökkääjää vastaan kuin rohkea kalkkunakukko, joka höyhen
jännittyneenä. Hän oli valmis käymään eteenpäin pistin ojona,
marssimaan ja kaivamaan niin kauan kuin voimia suinkin riittäisi,
ampumaan ja, jos niin tarvittiin, kuolemaan juoksuhautaan
mieluummin kuin sallisi saksalaisen militarismin hallita maailmaa.
Omasta puolestaan hän ei peljännyt. Hän oli valmis kaatumaan
taistelukentälle tai sankarillisesti makaamaan sotilassairaalassa.
Mutta seikka, jonka erikoinen ja lamaava luonne oli hänelle täysin
selvä ja jota hän siitä huolimatta kaikin voimin yritti olla
tajuamatta, oli se, ettei sodan hirviö ollut läheskään yhtä halukas
lähestymään häntä kuin hän sitä, että sen silmät jo olivat kiintyneet
johonkin hänen ulkopuolellansa ja takanansa olevaan, että se jo
liiankin selvästi ojensi pitkää, varjomaista käsivarttansa hänen
ohitsensa siepatakseen Teddyn -- ja Hugh'n...

Nuoriso on sodan ruokaa...

Teddyhän ei kumminkaan missään tapauksessa kuulunut mr Britlingin
määrättäviin. Teddy sai tehdä miten hyväksi näki. Mr Britling ei
tahtonut edes neuvoa häntä. Hugh taas --

Mr Britling teki parhaansa julkeasti kieltääkseen mitä itse hyvin
älysi.

"Vanhin poikani on vain seitsemäntoistavuotias", sanoi hän. "Hän on
innokas lähtemään, ja paha minun olisi, ellei niin olisi laita. Hänet
otetaan tietysti johonkin kadettikuntaan -- hänhän on oppinut jo
jotakin sentapaista koulussa. Tai ottavat hänet nostoväkeen. Mutta
ennenkuin hän täyttää yhdeksäntoista, on asia tavalla tai toisella
lopussa. Pelkään, että poika parka tuntee itsensä pettyneeksi..."

Saatuaan Hugh'n onnellisesti työnnetyksi mielensä taka-aloille --
liian nuorena, miehen töihin vielä pystymättömänä -- mr Britling
saattoi antaa kansallista nousua haaveilevalle mielikuvitukselleen
vapaan vallan. Siitä ajatuksesta, että taisteluun oli kaikkien
otettava osaa, oli helppo siirtyä kuvittelemaan Englantia
aseistettuna, vakavasti sotaan varustautuneena. Todellisuuden ankarat
esteet eivät merkinneet mitään. Hän oli itse valmis sanomaan --
ja niin ollen hän tunsi useimpain englantilaisten olevan valmiita
sanomaan hallitukselle: "Tässä me olemme käytettävinänne. Tämä ei
ole mikään diplomaattien sota eikä sotaministeristön sota; tämä on
koko kansan sota. Me olemme kaikin halukkaat ja valmiit siirtämään
syrjään tavanmukaiset toimemme ja tarjoamaan omaisuutemme ja itsemme.
Päähänpistot ja yksityinen toiminta ovat hyviä ja soveliaita rauhan
vallitessa. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä niinkuin haluatte.
Ottakaa kaikki mitä meillä on." Ajatellessaan hallitusta tässä
yhteydessä hän unohti sen hallitsevan luokan, jonka itse tunsi.
Raeburn liehuvine lahkeineen, sirosteleva Philbert, kirkuva lady
Frensham, tyly, härkäpäinen Carson, juoppo Bandershoot ja kavala
Taper, juonikas Asquith, kaunopuheinen, mutta köyhäsisältöinen
George ja järkkymätön Grey -- kaikki nuo brittiläisen toimintalaadun
tyypilliset edustajat katosivat hänen tajunnastaan mielikuvituksen
sitä hehkuttaessa. Hän unohti ikävystyttävät väittelyt, puuta heinää
puhuvat sanomalehdet, "bluffit", salajuonet, lauantaiseuroissa
harjoitetun viekkaan kaupanteon, täysikasvuisten henkilöiden
"koulupoikakunnian", ajattelussa ilmenevän yleisen epärehellisyyden;
hänen mieleensä kuvastui yksinkertaisempi ja ihanteellisempi
hallitus. Epämääräisesti hän ajatteli, että oli jotakin noiden
miesten takana ja yläpuolella, Englanti, maan hallitseva hengetär,
jossa ilmeni arvokasta turvallisuutta ja lujaa tahtoa. Hän
kuvitteli tuolla haavemaisella hallitsijattarella olevan ihmeen
täydelliset suunnitelmat ja laskelmat voidakseen selviytyä tästä
ratkaisevasta tapahtumasta, joka jo useita vuosia oli mitä
ilmeisimmin maata uhannut. Hän näki mielessään suuren kansakunnan,
joka vastahakoisuudestaan huolimatta käytti suuria mahdollisuuksiaan
oikeudenmukaisen puolustussodan jatkamiseen, ja hänen rohkeasti
etenevä ajatuksensa täytti helposti kaikki suunnitelmissa ja
laskelmissa ilmenevät puutteet. Hänen mielestään täytyi jossakin
"tuolla ylhäällä" olla henkilöitä, jotka osaavat laskea ja jotka jo
ovat laskeneet kaikki mitä sellaisessa taistelussa voimme tarvita,
täytyi olla järjestelijöitä, jotka olivat suunnitelleet ja laskeneet
kaikki käytännöllisiä ja helposti suoritettavia yksityiskohtia myöten.

Tällainen tiedosta uskoon luiskahtaminen lienee välttämätöntä
inhimillisen sankaruuden olemassaololle...

Oman osuutensa suuressa kansallisessa nousussa ajatteli hän hyvin
vaatimattomaksi. Hän oli kirjailija, jonkinlainen todellisuuden
alimuistutus; hän ei ollut tottunut käskemään, hänen osansa oli
pikemmin huomioidentekijän kuin asiain järjestelijän ja hän piti
itseänsä pelkkänä mitättömänä yksilönä, joka yksilöllisesti
elopiiristänsä irtautuen liittyy suureen koneistoon tarttuakseen
kivääriin ja maatakseen juoksuhaudassa, vahtiakseen siltaa tai
ladatakseen patruunaa -- nauha hihassaan tai jotakin sentapaista
-- kunnes suuri tehtävä saataisiin suoritetuksi. Sunnuntaiyö oli
täynnä kuvitelmia: annettuja määräyksiä, maaseutu nousemassa tekemään
mitä tehtävä oli, teitä, joita parhaillaan pantiin kuntoon, varoja,
joita järjestettiin, ja yksityiselämän pikkuharrastukset oli sysätty
kerrassaan syrjään. Ja kesken kaiken oli mr Britling vielä kyllin
nuorekas uneksimaan henkilökohtaista sotapalvelusta, äkkinäisiä
vaaroja, jotka hän nopeasti ja miehuullisesti torjui, eteviä ja
uskaliaita tekoja ja harvinaisia palkintoja -- kaikki unia, joita
leijailee jokaisen mielikuvitusrikkaan rekryytin mielessä...

Laajaksi kävisi esitys, jos tahtoisi seikkaperäisesti kertoa niistä
tutkimuksista, joita mr Britling kahden päivän kuluessa suoritti
keksiäkseen jonkin soveliaan tavan uhatun isänmaansa palvelemiseksi.
Olisi ensinnäkin kuvailtava hyvin harjattu isänmaanystävä, älykkäissä
kasvoissa intoisa ilme, istumassa Lontoon junassa lukien sotauutisia
-- ensimmäisiä rauhoittavia uutisia moneen päivään -- ja yrittäen
salata, että hänen elämänsä oli tempautunut irti juurineen ja
että hänen koko olemuksensa leimusi pelkkää uhrautuvaisuutta.
Kuvaus olisi lopetettava neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen
touhun, tiedustelun, juttelun, odottelun ja telefonoimisen jälkeen
esittämällä sama herrasmies hiukan väsähtäneenä ja silmissä
jonkinlainen välinpitämättömyyden ilme palaamassa asemalta oikoteitse
läpi Claveringsin puiston juurtuakseen jälleen vanhaan maaperäänsä.
Tärkein sillä välin sattunut seikka oli se, että mr Britling
havaitsi pahoin erehtyneensä kun oli kuvitellut brittein valtakunnan
hallitusta älykkääksi, valistuneeksi ja viisaaksi.

Suuri _Business as usual_-kausi oli jo loppumassa, ja Lontoossa
vallitsi innostus vapaaehtoiseen sotapalvelukseen parhaimmillaan.
Tämän innostuksen tiellä oli mitä kurjimpia ilmoittautumissääntöjä.
Rasittuneet ja sangen kyvyttömät upseerit, jotka luulivat
osoittavansa etevyyttään kieltäytymällä ottamasta vastaan
siviilihenkilöiden tarjoamaa apua ja esiintymällä erinomaisen
hitaasti ja varovasti sekä hyvin arvokkaasti ja ylhäisesti,
istuivat likaisissa, ahtaissa suojissa sähisten kiukkuansa tuolle
ennenkuulumattomalle Englannille, joka tungeskeli ovilla ja
ikkunoilla ilmoittautuakseen vapaaehtoiseen sotapalvelukseen.
Jokaisen sotamiehenottotoimiston ulkopuolella seisoi miehiä ja
nuorukaisia joukottain odottamassa; he nojailivat seiniä vasten,
istuivat katukäytävällä, odottivat tunnin toisensa jälkeen, odottivat
myöhäiseen iltaan ja palasivat seuraavana päivänä, ilman asuntoa,
ilman ruokaa, monet nälästä sairaina; miehiä, jotka olivat sinne
rientäneet maaseudulta, miehiä, jotka olivat kaikki jättäneet
toimensa, mikä konttoristin, mikä puotimiehen, mikä minkin viran
haluten yksinomaan palvella Englantia ja "näyttää noille kirotuille
saksalaisille". He kohtasivat tiellään ällistyttävän esteen:
toimeenpanijaan leväperäisyyden. Kulkiessaan Pyhän Martin kirkon ohi
ja poikki Trafalgar Squaren ja nähdessään suurenmoisen isänmaallisen
innostuksen liikkeelle nostattamat kansanjoukot uupuneina odottamassa
mr Britling ensi kerran alkoi aavistaa sotaministeristöltä
puuttuvan kekseliäisyyttä, sotaministeristöltä, jonka oli niin
äkkiä suunniteltava voitto. Seikkaperäisimpiä tietoja hän oli saava
klubissaan.

Niillä kaduilla, joita hän kulki, näytti vallitsevan ankara
levottomuus. Omnibusvaunut ja ajoliikenne olivat huomattavasti
vähentyneet, mutta nyt näkyi tavaton määrä kuljeksivia
jalankävijöitä. Katukäytävillä liikkui ihmisvirta ärsyttävän
hitaasti. Useimmat henkilöt kävelivät ja seisoskelivat joutilaina,
harvat menivät työhönsä. Varsinkin näytti niin olevan naisten laita.
Monet olivat ilmeisesti tulleet Lontoon laitapuolilta epämääräisesti
jotakin odottaen, voimatta pysyä kotonaan.

Kaikkialla näkyi liittovaltain lippuja: myymäläin ikkunoissa,
ovien yläpuolella, voimavaunuissa, napinlävissä, ja aitauksissa
ja ikkunoissa oli suuri määrä väenottoilmoituksia. "Kuninkaasi ja
maasi tarvitsevat sinua", oli kehoituslauselmana, ja kysymyksessä
oli yhä "satatuhatta miestä", vaikka lordi Kitchenerin vaatimus oli
kohonnut puoleen miljoonaan. Useimmissa ajuriautomobiileissakin
näkyi värväysilmoituksia. Norddeutscher Lloydin konttorin isot
ikkunat oli naulattu kiinni ja peitetty paksulla kerroksella
sotaväenottojulistuksia.

Klubi oli mr Britlingin sinne tullessa täynnä puhelua ja sotaista
hälinää. Hallissa näytti kirjailija Wilkins useille asiaa
harrastaville klubin jäsenille taitetusta rautaputkesta valmistettua
harjoituskivääriä. Sitä piti käytettämän harjoituksissa, kunnes
saataisiin hankituksi oikeita kiväärejä, ja sellaisia voitiin
valmistaa markalla kappale. Mr Britling alkoi nyt älytä, että
sotamiestenotossa ilmenneet epäkohdat olivat vain ensimäinen
sotaministeristön leväperäisyyden ilmaus. Klubissa juteltiin hyvin
vapaasti; eräs sodan alkuvaiheiden ohimeneviä vaikutuksia oli, että
englantilaisten luontainen ujous jossakin määrin hälveni, niin että
henkilöt, jotka olivat monen vuoden aikana äänettöminä istuneet
klubissa aterioimassa ja tuijotelleet sanaa sanomatta mr Britlingiin
ja joita hän oli samoin vaieten tuijotellut, nyt ryhtyivät
keskustelemaan hänen kanssaan.

"Mitä tulee minunlaiseni miehen tehdä?" kysyi eräs sileäksi ajeltu
lakimies.

"Sitä samaa minäkin olen mielessäni hautonut", sanoi mr Britling.
"Ne ovat määränneet rekryyttien ylemmän ikärajan kolmeksikymmeneksi;
se on luonnottoman alhainen. Mies, joka on hyvän joukon yli
neljänkymmenen, kuten minä, kykenee varsin hyvin makaamaan
juoksuhaudassa tai vartioimaan jotakin siltaa. Minä en ole varsin
kehno ampuja..."

"Me olemme tässä keskustelleet kotimaan puolustamista varten
otettavia vapaaehtoisia koskevasta kysymyksestä", sanoi lakimies.
"Joka tapauksessa meidän pitäisi harjoitella. Mutta sotaministeriö
katselee yhtä epäsuopein silmin kaikkia sensuuntaisia puuhiamme kuin
jos olisimme aikeissa liittyä saksalaisiin. Se on mieletöntä. Joskaan
emme me vanhemmat miehet kelpaa lähetettäviksi sotanäyttämölle,
voisimme ainakin astua sellaisten joukkojen sijaan, jotka voisivat
sen tehdä."

"Jos teillä olisi kiväärejä", virkkoi eräs teräväpiirteinen
harmaapukuinen mies, joka seisoi mr Britlingin oikealla puolella.

"Minä otaksun, että niitä voidaan hankkia", sanoi mr Britling.

Puhuvin ilmein ja päätään pudistaen tahtoi teräväpiirteinen mies
väittää, että niin ei suinkaan ollut laita.

"Jokainen kaatunut, useat haavoittuneet ja useimmat vangiksi
joutuneet", virkkoi hän, "merkitsevät menetettyä kivääriä. Me olemme
sodan alusta lukien jo ehtineet menettää kaksikymmentäviisi tuhatta
kivääriä. Ollenkaan ottamatta huomioon uusien joukkojen aseistamista
täytyy meidän korvata nämä kiväärit samalla kun lähetämme uusia
joukko-osastoja. Tiedättekö, kuinka monta kivääriä voidaan viikossa
enintään valmistaa maassamme tätä nykyä?"

Sitä ei mr Britling tiennyt.

"Yhdeksän tuhatta."

Mr Britling ymmärsi yht'äkkiä, mitä Wilkins ja hänen leikkikiväärinsä
merkitsivät.

Teräväpiirteinen mies lausui sen näköisenä kuin olisi sanonut
lopullisesti ratkaisevan sanan asiassa: "Kiväärin piippujen
valmistaminen se tuottaa hankaluutta. Tarvitaan monimutkaista
koneistoa; meillä ei ole sitä emmekä voi saada sitä valmiiksi ensi
kiireessä. Siinä sitä ollaan!"

Teräväpiirteisen miehen puheen laatu muistutti pommin heittämistä.
Nyt hän taas heitti yhden. "Sinkkiä", sanoi hän.

"Puuttuisiko meiltä sinkkiä?" kysyi lakimies.

Teräväpiirteinen mies nyökkäsi ja alkoi selittää asiaa
yksityiskohtaisemmin.

Sinkki oli välttämätöntä patruunain valmistamiseen; siihen tarvitaan
puhdistettua sinkkiä, vieläpä erittäin puhdasta, sillä muuten osuivat
laukaukset huonosti. No niin, me olimme jättäneet puhdistamisen
belgialaisen ja saksalaisen teollisuuden asiaksi. Jäljellä oli enää
vain yksi tai pari englantilaista liikettä... Ellemme kävisi tuimasti
käsiksi, loppuisivat ampumavaramme... Ainakin sellaiset ampumavarat,
joita käyttäen voi ampua tarkkaan. "Ja siinä sitä ollaan!" sanoi
teräväpiirteinen mies.

Mutta hän ei tuona aikana suinkaan edustanut suuren yleisön
käsityskantaa.

"Joka tapauksessa otaksun, että voimme saada kiväärejä Amerikasta",
sanoi lakimies. "Ja mitä sinkkiin tulee, poistetaan sen puute kyllä,
jos puute käy tuntuvaksi..."

Yläkerran tupakkahuoneessa oli vallitsevana keskusteluaiheena
sotaministeristön kykenemättömyys käyttelemään ilmoittautuvia
rekryyttijoukkoja sekä sen vihamielisyys kaikkea sellaista
vapaaehtoisuutta kohtaan kuin mr Britling oli suunnitellut. Sangen
monet klubin jäsenet halusivat ilmoittautua vapaaehtoisiksi, ja
heidän kelpoisuudestaan keskusteltiin vilkkaasti. "Minä olen
viidenkymmenenneljän", sanoi eräs, "ja kykenisin kävelemään
kaksikymmentäviisi peninkulmaa täysissä tamineissa paljoa paremmin
kuin useimmat noista yhdeksäntoista vuotiaista poikasista." Eräs
toinen oli kolmenkymmenenkahdeksan. "Minun täytyy pitää liikettä
käynnissä", sanoi hän, "mutta miksi en voisi siitä huolimatta
opetella ampumaan ja käyttämään pistintä?" Hyljättyjen kärsimä
henkilökohtainen loukkaus antoi erikoista kärkevyyttä niille
lausunnoille, joissa he kritikoivat rekryyttienottoa ja asian
järjestelyä yleensä. "Sotaministeristön järjestelmässä on auttamaton
virhe", huomautti eräs lihava kaivoksenomistaja. "Rauhan aikana se
käyttää asian järjestelyyn kotimaassa yksinomaan sellaisia miehiä,
joita varmasti tarvitaan rintamalla heti kun sota syttyy. Kohta
kun sota on puhjennut, tulee senvuoksi muutoksia kaikkialla, ja
tavallisesti pannaan työhön, jokin uusi mies, jonka kelpoisuudesta
ei ole tietoa -- jokin esillekaivettu 'entinen', joka on jo
arveluttavassa rappeutumistilassa. Sekasorto seuraa aivan itsestään.
Sotaministeristö on aina tehnyt niin ja mikäli voi havaita, tulee se
yhä menettelemään samalla tavalla. Se ei näytä jaksavan käsittää,
että toista henkilöä tarvitaan, ennenkuin edellinen on siirretty
pois. Sillä ei ole edes sen vertaa mielikuvitusta."

Mr Britling huomasi Wilkinsin hengenheimolaisekseen.

Wilkins kehitteli parhaillaan yleistä vapaaehtoista palvelusta
koskevaa laajasuuntaista suunnitelmaansa. Hänen mielestään oli joka
ainoa hyväksyttävä. Jokaiselle oli annettava määrätty tehtävänsä,
jokainen oli merkittävä luetteloihin ja jokainen oli varustettava
jollakin näkyvällä merkillä.

"Hihanauhalla", virkkoi mr Britling.

"Ei merkitse mitään, saammeko tosiaan kokoon sotavoiman vai emme",
sanoi Wilkins. "Kaikki ovat nyt innostuneita -- ja pitävät asiaa
täytenä totena. Kaikki ovat halukkaita pukeutumaan jonkinlaiseen
virka-asuun ja tottelemaan jonkinlaisia määräyksiä. On tärkeätä
käydä heihin käsiksi, kun heillä itsellään on halua. Nyt on aika
saada maassa aikaan järjestely, niin että kestetään se sisäinen
jännitys, joka pakostakin tulee myöhemmin tuntumaan. Mutta meillä
ei ilmene minkäänlaista taipumusta tämän yleisen uhrautuvaisuuden
iloiseen hyväksymiseen. Näyttää aivan siltä kuin tämä sota olisi
jonkinlainen erityinen huvitilaisuus, johon ainoastaan muutamat
harvat sotaministeristön ystävät pääsevät. Minä en myönnä kansakunnan
vapaaehtoisten olevan kelvottomia -- en edes sotilaalliselta
kannalta katsoen. On olemassa yllin kyllin meidän ikäisiämme miehiä
ja myöskin varsinaisiin sotilasikäluokkiin kuuluvia miehiä, joita
voitaisiin edullisemmin käyttää täällä kotimaassa -- esimerkiksi
sotatarvetehtaitten työmiehiä -- ja onhan meillä lisäksi kaikki
alaikäiset pojat. Kenties he ehtivätkin jo muuttua täysi-ikäisiksi,
ennenkuin tämä juttu on lopussa..."

Hän oli valmis ehdottamaan virka-asun kuosejakin.

"Hihanauha", sanoi mr Britling, "ja ehkä värillisiä nauhoja takin
rinnusliepeisiin".

"Kullekin kreivikunnalle omat värinsä", huomautti Wilkins, "ja ellei
ole värillisiä kankaita saatavissa, niin onhan ainakin -- punaista
flanellia. Mikä hyvänsä on parempi kuin että annetaan kansan suuren
enemmistön oleilla tällä tavoin joutilaina..."

Mr Britlingin mielessä välähti äkillinen, kuva: punaisia
flanellialushameita, joita kiireen kaupalla revittiin hajalle
tuota pikaa järjestettävää maanpuolustusväkeä varten. Ohikulkevat
pesumuijat saivat pysähtyä luovuttamaan mitä heillä oli
luovutettavaa. Mutta hymyilyttävien yksityisseikkojen ei saa antaa
himmentää tärkeätä pääasiaa. Aate oli joka tapauksessa oikea...

Edessä olevan tehtävän mielikuva loisti kirkkaana mr Britlingin
ja mr Wilkinsin sitä puolustellessa. Mutta kohta se taas kalpeni,
kun johtuivat mieleen nuo masentavat seikat, ettei ollut kiväärejä
eikä harjoittajia ja ennen kaikkea, että olemassaolevat virastot
asettuivat suorastaan vihamieliselle kannalle...

Puhellessaan myöhemmin toisten henkilöiden kanssa mr Britling jälleen
teki vaatimattomampia ehdotelmia.

"Eikö ole mitään kirjoitustyötä, mitään vähempiarvoista
hallinnollista tointa, johon meitä voitaisiin käyttää?" kyseli hän.

"Kaikkia vanhoja kanootteja", virkkoi kapeakasvoinen mies, "kaikkia
vanhoja tutisevia eversti Newcombeja pidetään tässä suhteessa teitä
parempina..."

Kun mr Britling puoli neljän tienoissa lähti klubistaan, olivat hänen
ajatuksensa pahassa epäjärjestyksessä ja hänen yksityistä päätöstään
tehdä mitä pikimmin jotain maansa hyväksi oli ikävästi tylsyttänyt
tuo hämmentävä kysymys "miten?" Hän haeskeli yhä edelleen keinoja,
mutta niitä ei ollut löydettävissä, ja seurauksena oli yhä kasvava
hyödyttömyydentunto.

Hän tunsi naurettavaa salaista vihaa siitä, että hänet oli jätetty
mukaanottamatta, aivan kuin lapsi, jota ei päästetä huoneeseen, missä
erinomaisen mieltäkiinnittävä leikki on käynnissä.

"Mutta _meidän_ sotaa se on sittenkin", sanoi hän.

Hän tavoitti lauseen juuri kun se lipui hänen huulilleen ja tunsi
sanoneensa enemmän kuin oli tarkoittanut. Hän käänteli ja tarkasteli
sitä, ja mitä enemmän hän siihen syventyi, sitä varmempi hän oli sen
totuudesta ja pätevyydestä...


2.

Yön aikaan oli Lontoossa jotakin uutta ja outoa. Viranomaiset
koettivat poistaa liiaksi silmäänpistävää valaistusta suurimmilta
liikenneväyliltä ottaen huomioon mahdolliset lentohyökkäykset.
Liikkeitten piti laskea alas uutimet ja monet isot lyhdyt olivat
sytyttämättä. Mr Britling piti näitä varovaisuustoimenpiteitä
kovin hätäisinä ja turhina ja arveli että niistä voisi aiheutua
liikenteessä sattuvia onnettomuustapauksia. Mutta se loi Lontooseen
jonkinlaista rembrandtimaista hämyvalaistusta muuttaen kaupungin
ruskeiden varjojen, valokeilain ja -juovain salaperäiseksi näkymöksi.
Aluksi olivat monet vastahakoisia, ja siellä täällä loisti vielä
jonkin ravintolan tai vaatekaupan ikkuna yleisen tummuuden
keskellä. Muutamia uppiniskaisia automobiileja liikkui suurine
valonheittäjineen. Mutta poliisi oli harvinaisen päättäväinen...

"Pian täällä taas säteilee joka paikassa", mietti mr Britling
itsekseen.

Hän kuunteli erästä vanhaa rouvasihmistä, joka syöksyi esiin eräästä
säädöksiä rikkovasta voimavaunusta Piccadilly Circuksen luona ryhtyen
kiivaaseen sananvaihtoon poliisin kanssa. "Zeppelinejä, mitä vielä!"
sanoi hän. "Sehän on mieletöntä! Mitä ne uskaltaisivat tänne tulla!
Kuka sitä _sallisi_, olisi hauska tietää?"

Luultavasti joku lady Frenshams'in ystävättäristä, ajatteli mr
Britling. Joka tapauksessa tuntui hänestäkin zeppelinin ilmaantuminen
Lontoon yläpuolelle aika naurettavalta. Hän ei olisi halunnut että
kukaan olisi kuullut hänen itsensä siitä puhuvan... Eihän zeppelinejä
milloinkaan oltu nähty Lontoon yläpuolella. Nehän olivat pelkkiä
kaasusäkkejä...


3.

Keskiviikkoaamuna mr Britling palasi Dower House'iin ja oli yhä vielä
viraton siviilimies.

Hallissa tapasi hän pitkäkasvuisen khakipukuisen miehen lukemassa
_The Times'ia_, joka tavallisesti oli hallin pöydällä. Mr Britlingin
astuessa sisään lukija käännähti ja näkyviin tulivat mr Lawrence
Carmine'in kotkamaiset piirteet.

Mr Britlingistä tuntui, kuin olisi hänen ystävänsä onnistunut
viekkaasti päästä hänen edelleen.

Mutta Carmine'in kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä innostuksesta
ja isänmaallisesta tyydytyksestä, jota mr Britling olisi pitänyt
aivan luonnollisena. Hän oli harmaankalpea kasvoiltaan ikäänkuin ei
olisi nukkunut moneen yöhön. "Nähkääs", selitti hän melkein kuin
puolustaakseen hihassaan olevaa kolmea tähteä, "minä olin kapteenina
eräässä vapaajoukossa". Hän oli saanut johdettavakseen vapaaehtoisen
komennuskunnan, joka oli saanut toimekseen siltain, kaasulaitosten,
tehtaiden ja rautatietunneleiden vartioimisen sekä joukon muita
vähäarvoisempia, mutta välttämättömiä tehtäviä Easinghamptonin
seuduilla. "Minun on täytynyt jättää kotini ja muuttaa vuokralle
asumaan", virkkoi kapteeni Carmine. "Minä myönnän inhoavani sitä...
Mutta eihän se missään tapauksessa voi kestää kuutta kuukautta...
Mutta iljettävää se on... Uh!..."

Hänellä tuntui olevan halua ryhtyä lähemmin selvittelemään tuon
loppuäännähdyksensä sisältöä, mutta sitten hän muutti mieltään, ja
tuota pikaa otti mr Britling keskustelun johdon hoiviinsa.

Ne kaksi päivää, jotka mr Britling oli oleskellut Lontoossa,
olivat täyttäneet hänet ainehistolla, ja häntä ilahdutti kun sai
puhetoverikseen jonkun muun kuin Hugh'n, Teddyn tai mrs Britlingin.
Hän selitti, että se mitä nyt tapahtui Isossa-Britanniassa, oli
_sopeutumista_. Se oli suuren, järjestelemättömän kansakunnan
yritystä, nykyhetkellä pikemmin vaistomaista kuin täysin tajuttua,
tarkoituksena soveltaa hallituksensa ja varsinkin sotilaallinen
järjestyksensä siihen uuteen sodankäynnin mittakaavaan, jonka
Saksa oli pakottanut maailman omaksumaan. Kahden vuosikymmenen
hellittämättömällä toiminnalla oli brittiläinen laivasto
suunnattomasti kasvanut saksalaisten merivarustusten painon
alaisena, mutta Englannin maasotalaitosta ei ollut kehitetty
lainkaan vastaavassa määrässä. Totta kyllä, että oli ollut olemassa
merkityksetöntä, sangen suunnitelmattomasti johdettua yllytystä
yleisen asevelvollisuuden hyväksi, mutta mitään sotatarpeita ei
ollut kasattu, ei ollut olemassa aseiden valmistuksessa tarvittavia
koneita, ei mitään suunnitelmaa eikä perusteita, jotka olisivat
helpottaneet maan sotavoimain nopeata lisäämistä ratkaisevalla
hetkellä. Sellainen ajatus oli täysin vieras Englannin sotilaskastin
henkisille tottumuksille. Saksalainen menetelmä, joka kerää maan
kaikki voimat ja varat kansalliseen taistelukoneistoon, oli Englannin
sotilaalliselle käsityskannalle aivan outo -- toistaiseksi.
Vieläpä sittenkin, kun sotaa jo oli käyty kokonainen kuukausi.
Sota oli tullut Saksan kansakunnan kaikkinielevän mielenkiinnon
esineeksi; englantilaisille se oli satunnainen seikkailu. Saksassa
oli kansakunta sotilaallistettu, Englannissa oli armeija erikoinen
laitos. Yleensä tuli kansakunta toimeen ilman sitä. Aivan samoin kuin
poliittinen elämäkin oli erikoistunut... Nyt me yht'äkkiä tarvitsimme
hallitusta, joka kääntyisi kaikkien puoleen, ja koko kansan armeijaa.
Mistä me ne löytäisimme.

Mr Britling viipyi tuossa ajatuksessa, että Englannin armeijalla,
laivastolla ja hallituksella oli erikoistunut luonne. Siinä hänestä
näytti olevan selitys kaikkeen, mikä oli häntä Lontoossa loukannut.
Armeija oli ollut jotakin kaukaista, jolla oli oma erikoinen
tarkoituksensa. Se oli kehittänyt kaikki kastin tuntomerkit. Oman
erikoisuutensa rajoissa se oli hyvinkin korkealla, mutta oli
vanhoillinen eikä voinut sopeutua olosuhteisiin. Sen itseensä
sulkeutuva luonne ei ollut niinkään paljon harkinnan kuin eristyneen
toiminnan tulos. Se joutui koskettamaan tavallista yhteiskunnallista
elämää pääasiassa kolmen muun erikoistuneen yhdyskunnan
välityksellä, nimittäin hovin, kirkon ja näyttämön. Muuten tuo suuri
epävirallinen siviilimaailma näkyi sille vain jonakin epämääräisenä,
epämiellyttävänä, mahdollisesti vihamielisenä, ja se virkisti
itseään tiuskimalla tuolle oudolle maailmalle milloin uskalsi ja
tekemällä sille kepposet milloin voi, koska se lähetti kimppuun
parlamentinjäseniä ja kitsasteli raha-asioissa. Kun sai selväksi
itselleen kuinka erillään yhteiskunnan tavallisesta elämästä,
teollisuusmaailmasta ja taloudellisista vaikeuksista armeija
eli, kun sai hyvin ymmärtäneeksi, että suurin osa englantilaisia
oli sotaministeristön mielestä samoinkuin johtavan poliittisen
joukkokunnankin mielestä vain "sivullisia", niin alkoi käsittää
hallituksen ja sotaministeristön täydellisen soveltumattomuuden
johtamaan niin suurta kansallista ponnistusta kuin nyt tarvittiin.
Tuo väki "tuolla ylhäällä" ei tietänyt mitään suurimmasta osasta
Englannin elämää, he eivät tietäneet miten ja missä tarvittavia
tavaroita valmistettiin; kun heiltä jotakin puuttui, niin he vain
pistäytyivät johonkin myymälään ja saivat mitä halusivat. Tämä oli
psykologinen välttämättömyys nurkkakuntaisen hallituksen alaisessa
pikku armeijassa. Mitään muuta ei voinut odottaakaan. Mutta nyt --
miten olikaan -- oli kansakunnan päästävä käsiksi hallitukseen, johon
se oli suhtautunut välinpitämättömästi niin kauan...

"Nähkääs", sanoi mr Britling toistaen erään lauseen, joka muuttui yhä
keskeisemmäksi hänen ajatuksilleen, "tämä on _meidän_ sotaamme..."

"Näitä asioita", jatkoi hän, "ei tietenkään voida suorittaa ilman
ristiriitoja. Me emme voi ottaa käsiimme maamme kohtaloita, joista
olemme olleet niin kauan välittämättä, ilman että syntyy melkoinen
määrä sisäistä hankausta. Mutta Englannissa me voimme suorittaa tämän
uudelleenjärjestelyn ilman vallankumousta. Se on meidän voimamme..."

"Nykyään Englanti on hämmennyksessä -- mutta se on terveellistä
hämminkiä. Siinä on elämää. Meillä on muutakin voitettavaa kuin
Saksa...

"Nuo suuret rekryyttijoukot, -- jotka väsyneinä ja laiminlyötyinä
piirittävät sotaväenottopaikkoja, ovat kuin vertauskuva... Niistä
näkyy, millaiset suunnattomat tahdon ja miehuuden varastot meillä on.
Samalla tulee näkyviin meidän melkein uskomaton kykenemättömyytemme
asioiden suuntaamiseen...

"Noilla herroilla tuolla ylhäällä ei ole aavistustakaan siitä
valtavasta tahdosta, joka on Englannissa nousemassa. He ovat arkoja
pieniä manööveriherroja, jotka pelkäävät kaikkea omalaatuista,
pelkäävät sanomalehtiä ja pelkäävät ammattiyhdistyksiä. Eivät
he johda meitä saksalaisia vastaan, heidät on pakosta työnnetty
saksalaisia vastaan..."

Tästä johtui mr Britling tekemään uusia havaintoja siihen ja
sangen runsaaseen varastoon, joka käsitti Englannin ja Saksan
välisiä vastakohtia. Saksa oli kansakunta, jonka oli niellyt ja
liittänyt itseensä armeija ja hallintojärjestelmä; preussilainen
sotilasjärjestelmä oli sulattanut itseensä Saksan koko elämän. Se
oli kyltymyksen tilassa oleva valtio, valtio, joka oli niellyt
oman kansansa. Englanti ei ollut mikään valtio. Sen kansa ei ollut
yhdenmukaisiin kaavoihin valettua. Englannin armeija, Englannin
sotaministeristö, enempää kuin Englannin hallintokaan, eivät
olleet sulattaneet itseensä mitään, vaan olivat pieniä vanhoja
erikoislaitoksia. Englannin kansakunta oli niitten ulkopuolella,
niitten käsityksen ja perintätavan rajojen tuollapuolen, se oli
jonkinlainen muodoton, mutta suuri olio, ja nyt piti tämän Englannin
kansan, tämän todellisen kansakunnan, "sivullisten", tarttua
aseisiin. Nyt singottiin äkkiä haaste tuon ulkopuolella olevan,
politiikasta ja sotapalveluksesta tietämättömän, suuremman Englannin
olennaisimmille aatteille, sen suvaitsevalle hyvätuulisuudelle,
sen vapaudelle ja vastuuttomuudelle. Vaarassa ei ollut ainoastaan
Englannin elämä, vaan kansanvaltaisuus koko laajuudessaan, kaikki
vapaamieliset aatteet ja kaikki vapaus. Vaarassa oli sivistys.
Vakuuskirjan vailla olevaa vapaamielistä järjestelmää kuristettiin
kurkusta; sen oli puolustauduttava tai sorruttava...

"Minä lähdin Lontooseen saadakseni kuulla mitä minun oli tekeminen.
Ei ole ketään, joka voisi sanoa, mitä on tehtävä... Vielä vähemmän on
ketään, joka pakottaisi meitä tekemään tehtävämme...

"Sotaministeristömme on kuin oppikoulu kapinan aikana, ovet ja
ikkunat teljettyinä; hallituksemme on kuin palkovene Atlantin
hyrskyissä...

"Kaiken tämän olisi luullut kajahtaneen meille kuin
torventörähdyksen. Sen sijaan se on näihin asti ollut kuin
naapuritalon meteliä, jota juuri olemme kuunnelleet... Ja nyt
kansakunta on hiljalleen heräämässä. Lontoo muistuttaa päästä
pyörällä olevaa valveutujaa, joka sikeästä unestaan herää aivan
läheltä kuuluviin avunhuutoihin, tulen ja vaaran loimoon ja ankaraan
hälinään. Kadut antavat juuri tuollaisen vaikutelman. Ihmiset
katselevat ympärilleen ja kuulostelevat. Tuntuu siltä, että minä
hetkenä hyvänsä jollakin väliajalla, hiljaisena silmänräpäyksenä,
saattaa kuulua etäältä, talojen takaa, epäselvää, matalaa
tykinjyrinää tai kuolontuskissaan kamppailevien pienten ranskalaisten
tai belgialaisten kylien heikkoja avunhuutoja..."

Sellainen oli mr Britlingin esityksen ydin.

Hän piti etupäässä huolta pöytäkeskustelusta, ja ainoastaan hänen
puheensa merkitsi jotakin. Teddy vain äännähteli myöntäen, Hugh
oli hiljainen ja ilmeisesti hieman tarkkaamaton, mrs Britling
ajatteli ruokakomentoa, palvelijoita ja poikiaan kuunnellen miestään
vain puolella korvalla, kapteeni Carmine oli harvasanainen ja
näytti jonkin epämiellyttävän asian kiusaamalta. Silloin tällöin
hän vahvisti tai täydensi mr Britlingin väitteitä. Kolmasti hän
huomautti: "Ihmiset eivät vielä älyä..."


4.

Vasta kun he yhdessä istuivat luuvan edustalla mrs Britlingin ja
lasten kuulumattomissa, voi kapteeni Carmine selittää hajamielisen
käyttäytymisensä ja uupuneen ulkonäkönsä. Hänen hermostonsa oli
kärsinyt ankaran tärähdyksen. Hän oli tuskin ottanut päällikkyyden,
kun eräs hänen miehistään oli saanut surmansa -- vieläpä tavalla,
joka oli jättänyt syvän jäljen kapteenin mieleen.

Mies oli vartioinut tunnelia ja joutunut junan alle kulkiessaan radan
poikki vastakkaiseen suuntaan liikkuvan junan taitse. Sillä tavoin
Sarajevon pommi vaati ensimäisen uhrinsa Essexissä. Kapteeni Carmine
oli löytänyt ruumiin. Hän oli löytänyt sen pilvisenä kuutamoyönä,
oli ollut siihen kompastua, ja hänen aistimuksensa samoinkuin
tunnevaikutelmansakin olivat olleet erikoisen epämiellyttäviä. Hänen
oli täytynyt laahata kammottavasti repeytynyt ruumis pois kadulta,
melkein irtautunut runneltu pää oli kaameasti kierinyt epämääräisessä
valaistuksessa, ja jälkeenpäin hän oli havainnut hihainsa olevan
yltäyleensä veressä. Hän ei ollut sitä ennen huomannut ja kun keksi
sen, oli kääntynyt pahoinvoivaksi. Hän piti koko asiaa kaameampana ja
hirvittävämpänä kuin mitään painajaista, mutta hänen oli onnistunut
käyttäytyä kyllin tyynesti ja kylmäverisesti osoittaakseen miehilleen
hyvää esimerkkiä. Tapahtuman jälkeen hän ei ollut nukkunut tuntiakaan
unta näkemättä.

"Eipä osaa odottaa saavansa tuollaisia tehtäviä suorittaakseen noin
yht'äkkiä täällä Englannissa", virkkoi kapteeni Carmine... "Kun on
parhaillaan polttamassa päivällissikariaan..."

Mr Britling kuunteli tuota kertomusta huolestunein ilmein. Kaikki
tuo aprikoiminen ja ajatustoiminta näkyi hänelle ikäänkuin avatun
kuukauslehden sivuna. Sen poikki hinattiin tuota veristä möhkälettä,
tuota punaisen ja mustan kirjavaa esinettä...


5.

Möhkäle näkyi vielä kirkkaanpunaisena mr Britlingin mielessä, kun
Teddy saapui hänen luokseen.

"Minun täytyy lähteä", sanoi Teddy, "minä en voi enää jäädä tänne!"

"Mihin lähteä?"

"Saamaan khakin ylleni. Olen sitä miettinyt aina siitä asti, kun
sota puhkesi. Muistatteko, mitä sanoitte hockeypelin aikana viime
lomapäivänä -- päivää ennen sodanjulistusta?"

Mr Britling oli kerrassaan unohtanut, hän ponnistelihe muistaakseen.
"Mitä minä sanoinkaan?"

"Te sanoitte: 'Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?
Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja
saksalaisia!'... Se ei ole mennyt mielestäni... Minun olisi pitänyt
tehdä se jo ennen. Minä olen ollut 'scout-masterina'. Kohta
tarvitaan upseereja. Minulle on kerrottu, että Lontoossa on useita
upseerikouluja, joiden kurssi suoritetaan mahdollisimman nopeasti...
Jos saisin lähteä..."

"Mitä Letty arvelee?" kysyi mr Britling hetken vaiettuaan. Se oli
oikein, tietysti -- ainoa oikea ajatus -- mutta sittenkin se häntä
hämmästytti.

"Hän sanoo, että jos sallisitte hänen koettaa tehdä minun töitäni
jonkin aikaa..."

"Hän siis _tahtoo_ sinun menevän?"

"Tietysti", sanoi Teddy. "Ei hän pitäisi siitä, että piileskelisin...
Mutta minä en pääse ilman teidän apuanne."

"Minä autan teitä varsin mielelläni", virkkoi mr Britling. "Mutta
miten olikaan, en minä teistä sitä ajatellut. Miten olikaan, en
tullut ajatelleeksi sitä _teistä_ --"

"_Mitä_ te sitten minusta ajattelitte?" kysyi Teddy.

"Sota astuu meidän oman kynnyksemme yli... Tietysti teidän pitää
lähteä -- jos tahdotte."

Hän mietti. Oli omituista nähdä Teddy tuossa mielentilassa,
päättäväisenä, vakavana ja käytäntöön panevana. Hän tunsi tehneensä
aiemmin Teddylle vääryyttä; tuo nuori mies ei ollutkaan niin
jokapäiväinen kuin hän oli luullut...

He ryhtyivät pohtimaan asian yksityiskohtia ja sen taloudellista
puolta. Kävisi kenties välttämättömäksi ottaa laina Teddyn
varustamista varten, jos hän piankin saisi upseerinarvon. Sitäpaitsi
oli pari muuta pikku juttua... Mr Britling torjui luotaan erään
naurettavan mielikuvan: hän muka oli luovuttamassa varoja
lähettääkseen Teddyn johonkin, mistä ei nuorella miehellä enempää
kuin Lettylläkään ollut oikeata käsitystä...

Seuraavana päivänä Teddy polkupyöränsä selässä hävisi Lontooseen
päin. Hän oli päättänyt asettua sinne voidakseen sitä uutterammin
harjoitella. Hän oli innokas. Teddy ei ollut milloinkaan ennen ollut
innokas. Mrs Teddy tuli Dower House'iin hoitamaan sihteerintointa ja
koetti olla näyttämättä itsetietoiselta ja tärkeältä.

Kahta maanantaita myöhemmin saapui mr Britlingin luo, joka istui
ruusutarhassa suurus-savujaan imeskellen, juoksujalassa ja silmät
loistaen innostunut pieni poika. "Pappa!" kirkui poika. "Teddy! Khaki
yllään!"

Toinen nuori Britling kierteli hyppien itse sankaria, joka käveli
mrs Britlingin vierellä ja koki olla näyttämättä liian hyökkäävältä
ja sotilaalliselta. Hän näytti koko mieheltä khakipuvussaan ja oli
poikamaisempi kuin koskaan ennen. Mrs Teddy asteli jäljessä, tyynenä
ja ylevänä.

Mr Britlingin mieleen johtui jälleen tuo ajatus, että nämä
nuoret ihmiset eivät oikein tienneet, mihin olivat menossa. Hän
olisi halunnut olla itse khakiin puettuna ja arveli, ettei tuo
omantunnonpistos silloin pääsisi siinä määrin vaivaamaan.

Iltapäivä, jonka hän vietti heidän seurassaan, sai hänet yhä syvemmin
vakuutetuksi siitä, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään. Elämä oli
näihin asti ollut heille niin lempeä, että Teddyn sotaanlähtökin
tuntui heistä vain jonkinlaiselta huvittavalta seikalta. Asia,
jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli kieltämättä vakava, mutta
samalla ilahduttava ja sangen kunnioitettava. Siitä johtui, että hän
esiintyi oudossa asussaan ja oli kadulla kulkiessaan sotilaallisten
tervehdysten esineenä... He pohtivat kaikkia hänen sotilasuransa
mahdollisuuksia yhtä ihastuneina kuin lapset, jotka juttelevat uuden
leikin hyvistä puolista. He sallivat Teddyn kohota hirvittävän
nopeasti sotilasarvosta toiseen. Hän otaksui tuota pikaa saavansa
upseerinvaltakirjan.

"Nuoremmista upseereista on paha puute. Ne ovat ottaneet jo lähes
kolmanneksen tovereistani", sanoi hän ja lisäsi haikeasti kuten se,
joka saa vain katsella saavuttamattomia riemuja: "pari heistä päässee
rintamalle jo lähimmässä tulevaisuudessa".

Hän puhui niinkuin nuori näyttelijä jostakin pääosasta. Äänen sävy
oli kuin henkilön, joka ikävöi vieraisiin maihin... Täytyy olla
kärsivällinen. Tulee se sekin aika kerran...

"Jos minä kaadun, niin Letty saa kahdeksankymmentä puntaa vuodessa",
selitti Teddy monen muun yksityiskohtaisen tiedonannon ohella.

Hän hymyili tuolle huvittavalle ajatukselle -- niinkuin
itseensäluottava kuolematon hymyilee.

"Hän on minun pieni elinkorkoni", sanoi Letty, samoin hymyillen,
"elipä tai kuoli".

"Me tulemme kaipaamaan Teddyä kaikin tavoin", sanoi mr Britling.

"Tätähän kestää vain sodan ajan", virkkoi Teddy. "Ja Letty on hyvin
älykäs. Minä olen tehnyt parhaani kitkeäkseni hänestä rikkaruohot."

"Jos luulet pääseväsi takaisin työhösi sodan jälkeen", sanoi Letty,
"niin erehdyt pahoin. Minä saan vaatimukset kohoamaan."

"_Sinä_!" sanoi Teddy luoden häneen kolean katseen ja ryhtyen
huomiotaherättävästi puhumaan aivan toisesta asiasta.


6.

"Hughkin tulee pian khakiin puettuna", kertoi vanhempi pikkupojista
Teddylle. "Hän on liian nuori päästäkseen Kitchenerin armeijaan,
mutta hän on mennyt maanpuolustusväkeen. Hän lähti torstaina... Kunpa
mekin olisimme vanhempia, Gilbert ja minä..."

Mr Britling oli tiennyt poikansa aikeen siitä illasta lähtien,
jolloin Teddy ilmoitti omat suunnitelmansa.

Hugh oli tullut isänsä työhuoneeseen tämän istuessa parhaillaan
miettimässä tärkeätä kysymystä, oliko hänen jatkettava "Sodan
tutkisteluansa" keskeytyksellä, vai oliko se pantava joksikin
aikaa syrjään ja ryhdyttävä mahdollisimman selvästi osoittamaan
Englannin tahdon ja voiman sekä sen hallinnollisen ja sotilaallisen
johdon välillä vallitseva ristiriita, jota ei oltu riittävän
yleisesti tunnustettu. Hän tunsi, että suunnaton määrä inhimillistä
innostusta ja tarmoa oli hyljätty ja hukattu, että jos asiat
kehittyisivät samaan suuntaan, syntyisi tuhoisa aineksen puute, ja
että laajasuuntaiset muutokset olisivat välittömästi tarpeen, jotta
voitaisiin, kuten hän sydämestään toivoi, varmasti saavuttaa nopea,
pelkoa synnyttävä voitto Saksasta. Jospa hän heti kirjoittaisi jonkin
räiskyvän artikkelin, esimerkiksi "Sodasta ja ammattitaidosta" tai
"Sodasta ja aineellisista varoista" ja toisen, jonka nimeksi sopisi
"Ei voittoa ilman yhteiskunnallista lujuutta". Jos hän kirjoittaisi
tuollaista, niin tulisiko se huomatuksi, vai häviäisikö se jälkeä
jättämättä yleiseen henkiseen sekasortoon. Olisivatko ne kuuluvia
ja pelastavia huutoja, vai pelkkää joutavaa huutelemista?... Tuota
hän ainakin luuli ajattelevansa, se muodosti joka tapauksessa hänen
ajatuksensa valtavuon. Mutta samalla hän kuitenkin hämärästi havaitsi
tarkkaavaisuutensa uloimmalla reunalla joukon toisia asioita, jotka
ajelehtivat hyökyjen seassa milloin kohoten näkyviin, milloin
häviten, ja aina valmiina vähimmästäkin aiheesta syöksymään hänen
ajatustensa keskukseen. Siellä oli esimerkiksi kapteeni Carmine, joka
laahasi ratavallilta jotakin kauhistuttavaa, jotakin hervotonta,
märkää ja lämmintä, mikä aivan äsken oli vielä ollut ihminen.
Siellä oli Teddy vakavana ja isänmaallisena -- Teddy, jota kohtaan
vähäpätöinen kynämies tunsi epäuskoista kunnioitusta. Siellä oli
hänen klubissa tapaamansa kapeakasvoinen mies, joka ilmaisi omituista
tyytyväisyyttä yleisen epäjärjestyksen johdosta. Ja siellä oli Hugh.
Erikoisesti oli siellä juuri Hugh, hiljaisena, mutta vireissä. Se
poika ei milloinkaan lörpötellyt. Hän oli perinyt syvän, synkän
vaiteliaisuuden äidiltään, jonka oli tapana siitä irtautua kuin
musta prinsessa miekkaa heiluttaen. Mr Britling viivähti vähän
aikaa muisteloissaan... Mutta Hugh ei milloinkaan irtautunut siitä,
vaikka aina näyttikin mahdolliselta, että hän sen tekisi -- kenties
siitä syystä, että hän oli pojan asemassa. Isälle avautuminen ei
ollut hänen asiansa... Mitä hän mahtoi ajatella tästä kaikesta?
Mihin hän aikoi ryhtyä? Mr Britling oli vakavasti peloissaan, että
hänen poikansa ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi; olipa hän melkein
varmakin, että niin kävisi, mutta oli olemassa hiukan epäilyn häivää,
että poika olisi jonkinlaisen rikkiviisauden nojalla paneutunut
rauhanrakentajien asenteeseen. Ei! Se oli mahdotonta. Belgia silmäin
edessä!... Mutta yhtä innokkaasti -- verrattomasti hartaammin ja koko
olemuksellaan -- toivoi mr Britling, ettei Hugh joutuisi mihinkään
vaaraan, ettei mikään paha häntä saavuttaisi...

Ovi aukeni ja Hugh astui huoneeseen...

Mr Britling katsahti olkansa yli teeskennellyn! välinpitämättömästi.
"Terve mieheen!" sanoi hän "Mitäs _sinä_ tahdot?"

Hugh asteli kömpelösti tulisijan luo.

"Enpä minä mitään", virkkoi hän välinpitämättömästi. "Minä kai tästä
lähden hiukan sotilaaksi. Minä ajattelin... Tahtoisin mielelläni
lähteä huomenna erään tuttavan miehen kanssa..."

Mr Britling näytti yhä edelleen pysyvän tilapäisessä asenteessaan.

"Se lienee ainoa, mitä nyt voi tehdä, pelkään minä", sanoi hän.

Hän kääntyi tuolissaan ja silmäili poikaansa. "Mitä sinä aiot tehdä?
Upseerikokelaaksiko?"

"En usko, että minusta olisi mihinkään upseerina. Minä en pidä
käskyjen jakelemisesta toisille. Me ajattelimme liittyä Essexin
rykmenttiin tavallisina sotamiehinä..."

Syntyi pieni vaitiolo. Sekä isä että poika olivat ajatelleet
kohtauksen moneen kertaan edeltäkäsin, mutta nyt he huomasivat,
etteivät voineetkaan käyttää niitä monia lauseparsia, jotka
ajatuksissa olivat tuntuneet kaikkein tehokkaimmilta. Mr Britling!
raaputteli poskeaan kynänvarrella. "Minä olen iloinen! siitä, että
haluat lähteä, Hugh", sanoi hän.

"Minä _en_ halua lähteä", sanoi Hugh, kädet syvällä taskuissaan.
"Minä tahtoisin lähteä Cardinalin luo tekemään työtä. Mutta tähän
hommaan on kaikkien käytävä käsiksi. Etkö sinäkin ole aina sanonut
samaa?... Se on samaa kuin murtovarkaan kiinniotto tai hullun koiran
nujertaminen. Se on välttämätön terveydenhoidollinen toimenpide..."

"Sinua ei siis sotilaselämä vedä puoleensa?"

"Ei vähääkään. Sitä en tahdo sanoa, isä. Minusta koko juttu on
sietämätön. Saksa näyttää minusta nyt raskaalta, kammottavalta
likaiselta ainejoukolta, joka on langennut Belgiaan ja Ranskaan.
Meidän on lapioitava tuo törky jälleen pois. Siinä kaikki..."

Hän esitti omasta aloitteestaan vielä muutamia huomautuksia, kun isä
vaikeni.

"Näetkös, minä en saa nostetuksi itseeni mitään riemunryöppyä tämän
asian johdosta", virkkoi hän. "Minun mielestäni on tuo ihmisten
tappaminen tai itsensä tapattaminen kerta kaikkiaan inhoittavaa...
Minä otaksun, että osakseni tulee harjoittelu, asioilla juoksu,
maantiemarssit ja täällä Englannissa vetelehtiminen..."

"Sinä tuskin pääset lähtemään sotanäyttämölle ennenkuin kahden vuoden
kuluttua", sanoi mr Britling ikäänkuin olisi asiaa pahoitellut.

Jotakin epäröinnin tapaista näkyi Hugh'n katseessa. "Luultavasti en",
lausui hän.

"Silloin täytyy asian jo olla selvä -- oli miten oli", lisäsi mr
Britling ilmaisten todelliset tunteensa.

"Niinpä minä olen auttamassa vain äärimäisellä liepeellä",
vahvisti Hugh, mutta hänen olemuksessaan tuntui yhä jonkinlaista
pidättyväisyyttä...

Vaitiolo tuntui päättävän asian teoreettisen puolen käsittelyn.
"Missä aiot ilmoittautua?" kysyi mr Britling siirtyen käytännöllisiin
yksityiskohtiin.


7.

Marnen taistelu muuttui Aisnen taisteluksi sodan laajat laineet
vyöryivät luodetta kohti, kunne brittiläiset taas olivat Belgiassa,
epäonnistuivat yrittäessään saartaa Meniniä ja sitten puolustivat
Ypresiä. Elokuisista yllätyksistä ja säikähdyksistä siirryttiin
syyskuisen voiton ylpeyden välityksellä nyt jo unhottuneisiin
mielialoihin, ja mr Britlingin tunto siitä, että tämä sota oli
kaikkia muita sotia suurenmoisempi, tärkeämpi ja pitkä-aikaisempi,
kävi yhä varmemmaksi. Sodan synnyttämä tunne oli yhä vähemmän
ahdinkotilan tunnetta ja yhä enemmän tunnetta siitä, että elettiin
uusissa olosuhteissa. Se ei ollutkaan, kuten aluksi näytti,
ihmiskunnan erään elämänvaiheen päätös ja toisen alku, vaan vaihe
sinänsä. Se oli uusi elämänmuoto. Ja kumminkaan hän ei voinut
puolestaan päästä sitä todella koskettamaan muuten kuin kynällään.
Ainoastaan kirjoituspöytänsä ääressä ja varsinkin yön aikaan hän
tunsi ristiriidan läheisenä, valtavana. Mutta yhä edelleen hän halusi
päästä ottamaan osaa henkilökohtaisemmin ja ruumiillisemmin.

Hugh tuli kotona käymään eräänä lokakuun päivänä puettuna
huonostisopivaan univormuun; hän näytti jo karkeasyisemmältä, ja
syysaurinko oli paahtanut hänen nenänsä punertavaksi. Hän sanoi
että elämä oli ankaraa, mutta vaikutti erinomaisen edullisesti
hänen hyvinvointiinsa; kenties olikin tarkoitus, että ihmisen tulee
tehdä työtä, kunnes väsymyksestä vaipuu uneen, että hänen pitää
paastota kymmenen tai kaksitoista tuntia ja sitten syödä kuin susi.
Hän oli alkanut mieltyä "Woodbine"-savukkeihin ja erääseen väkevään
kivennäisveteen, jota nimitettiin "monstersiksi". Hän pelkäsi
ylennystä; hän tunsi, ettei voisi koskaan asettua niin paljon muita
kuolevaisia korkeammalle kuin korpraalin välttämättä täytyy olla.
Hän yritti yhä edelleen lukea hiukan kemiaa ja kristallografiaa,
mutta se ei soveltunut sotilaselämään. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka
koulutuksen alainen rekryytti saa olla vapaana, oli miellyttävämpää
torkuskella, kirjoitella kalikkavärsyjä ja piirustella oman plutoonan
miehiä esittäviä pilakuvia. Kun sukulaiset tiedustelivat mitä hän
mieluimmin haluaisi saada, pyysi hän suurta ruoka-arkkua, sellaista
kuin hänellä oli tavannut olla koulussa, vain "_paljon_ suurempaa",
ja isoa hyönteispulveritölkkiä. Sen piti kelvata isojenkin täiden
tappamiseen...

Hänen mentyään kävi mr Britlingistä kerrassaan sietämättömäksi,
ettei saanut henkilökohtaisesti ottaa osaa kansakunnan fyysillisiin
ponnistuksiin. Hän tahtoi "päästä itse samaan löylyyn". Hänelle oli
selvinnyt, että vapaaehtoinen liike oli toivotonta. Itsepintaisesti
vastustettuaan kaikkea vapaaehtoista liikettä sotaministeristö
oli päättänyt sen hyväksyä muodossa, joka teki sen naurettavaksi.
Vapaaehtoisilla ei saanut olla upseereja eikä aseita, jotka olisivat
vähimmässäkään määrässä muistuttaneet vakinaisten joukkojen
upseereja ja varustuksia, niin että saksalaiset, jos he sattuisivat
hyökkäämään maahan, jo peninkulmien päähän huomaisivat kenen kanssa
ovat tekemisissä. Wilkinsin aatetta, jonka mukaan koko kansakunta
oli merkittävä luetteloihin ja erikoisiin listoihin ja varustettava
ulkonaisilla tuntomerkeillä, jotka ilmaisivat kunkin kelpoisuutta,
hänen haavettaan, jonka mukaan jokaisen oli asetuttava paikalleen
suuressa vapaaehtoisessa kansallisessa ponnistuksessa, käsiteltiin
lapsellisena unelmana, joka oli syntynyt inhimillisistä tyypeistä
typerimmän, romaanikirjailijain, aivoissa. _Punch_ teki hänestä
suhteellisen hienotunteista pilaa: hänet kuvattiin -- päässään
mitä ihmeellisin, oman mallin mukaan valmistettu, kolmikolkkainen
hattu -- piirustamassa kolmikolkkahattuja kenelle hyvänsä. Monet
nimettömät kirjeet pyysivät Wilkinsiä "pitämään suunsa kiinni" ja
häntä kehoitettiin sekä julkisesti että yksityisesti "jättämään asiat
Kitchenerin hoidettaviksi". Siihen aikaan katsottiin hyvin yleisesti
isänmaanystävän tehneen mitä hänen pitikin, jos hän äänekkäästi ja
selvästi huusi ilmoille tuon kehoituksen "jättäkää asiat Kitchenerin
hoidettaviksi", ja heti senjälkeen lähti teatteriin, virralle tai
automobiiliretkelle. Oli yleisenä vakaumuksena, että se, joka tahtoi
ruveta vapaaehtoiseksi, kun voi aivan vaatimattomasti olla mitään
tekemättä, oli jollain hämärällä tavalla jonkinlainen petturi...

Tuo seikka oli hälventänyt mr Britlingin vapaaehtoisuushoureet.
Sen sijaan hänet käytettiin valalla lain määräämään tapaan ja
varustettiin ylimääräisen konstaapelin tunnusmerkeillä. Ylimääräisen
konstaapelin tehtävänä oli etupäässä olla ymmärtämättä mitä
sotilaallisessa piirissä tapahtui ja muuten toimittaa mahdollisesti
uhattujen kohtain vartioinnissa mitä käskettiin. Hänen tuli
sitäpaitsi olla käytettävissä siinä tapauksessa, että sattuisi
sisäisiä levottomuuksia. Mr Britling varustettiin ryhmysauvalla
ja lähetettiin vartioimaan eräitä salaojia, siltoja ja kahlaamoja
Matching's Easyn luoteispuolella olevissa mäkisissä seuduissa.
Hänelle ei milloinkaan oikein selvinnyt, mitä hänen pitäisi tehdä,
jos tapaisi automobiilin täynnä aseistettuja vihollisia, jotka
olivat miinoittamassa sellaista salaojaa tai kavalasti syventämässä
jotakin strateegisessa suhteessa tärkeätä kahlaamoa. Hän otaksui
alkavansa joko keskustella heidän kanssaan tai kurittaa heitä
ryhmysauvallaan tai kenties kumpaakin yht'aikaa. Mutta koska hän
itse asiassa ei hetkeäkään epäillyt, että yksikään inhimillinen
olento kävisi käsiksi niihin sähkölennätin- ja puhelinlaitteihin,
teihin tai muihin hänen varjelukseensa uskottuihin esineisiin, niin
tuo epävarmuus ei häntä liikoja rasittanut. Hän kuljeskeli ristiin
rastiin yksinäisiä teitä ja polkuja yön pimeydessä ja perehtyi
siten lähemmin moniin pensasaidoista ja tiheiköistä kuuluviin pikku
huutoihin ja meluihin. Eräänä yönä hän pelasti jäniksenpojan kärpän
kynsistä, ja kun ahdistaja tuntui olevan varsin halukas ryhtymään
hänen kanssaan taistelemaan saaliista, niin hän sen masensi ja ajoi
pakoon sähkötaskulampullaan...

Harhaillessaan ympäri seutua Essexin avaran taivaankannen alla tai
nojatessaan johonkin aitaan tai unisena istuessaan jollakin veräjällä
tai tuulen ja sateen suojassa heinäpielesten ja katosten alla oli
hänellä hyvää aikaa mietiskellä. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat yhä
syvemmälle sodan aiheuttaman ensimäisen vaikutelman läpi. Hän ei
nyt enää ajatellut, mikä oli oikeata mikä väärää tässä erikoisessa
yhteentörmäyksessä, vaan mietti niitä ihmiskunnassa piileviä syvempiä
voimia, jotka tekivät sodan mahdolliseksi. Hän ei enää suunnitellut
teräväjärkisiä sopimuksia, liittoja valtioiden välillä, vaan tutki
sensijaan pahan välttämättömyyden ja ihmissydämen ajateltavissa
olevan muuttuvaisuuden syvällisempiä ongelmia. Ja sade lankesi
hänen ylitsensä ja orjantappuranpiikit pistelivät häntä ja märät,
pehmoiset niityt kieltäytyivät suomasta tukea hänen askeleillensa
vajoten niitten alla -- ja pensasaitojen ja ojien pienestä pimeästä
maailmasta kuului sähinää ja huutoja: siellä paettiin ja ajettiin
takaa, surmattiin ja jouduttiin surman suuhun.

Eräänä huhtikuun yönä häntä oudostutti fasaanien levottomuus ja
kaukaa kuuluva koiranhaukunta, ja sitten hän suureksi ihmeekseen
kuuli ikäänkuin etäisen ilotulituksen kohinan ja näki ylhäällä
ilmassa, kaukana idässä jotakin eriskummallisen keltaisen täytekynän
kaltaista, jota aika-ajoin valaisi valonheittäjän värähtelevä juova
ja joka kiiti kiukkuista vauhtia eteenpäin. Hierottuaan silmiään
ja katsottuaan uudelleen hän ymmärsi katselevansa zeppeliniä --
zeppeliniä, joka lensi Essexin yli Lontoota kohti.


8.

Mr Britlingin yrittäessä tyydyttää velvollisuudentuntoansa
ylimääräisen konstaapelin jokapäiväisellä säännöllisellä
toiminnalla teki mrs Britling tarmokkaasti työtä seuraamalla eräitä
opetuskursseja ja laittautuen päteväksi punaisen ristin töihin.
Lokakuun alkupuolella tuli sitten saksalaisten suuri hyökkäys
Antwerpenia ja merta kohti, suuri hyökkäys, jonka tarkoituksena
ilmeisesti oli Calais'hen pääseminen ja joka ajoi edellään
joukottain flanderilaisia pakolaisia. Kaikkien kansanluokkain
jäseniä pyrki pakenemaan Antwerpenistä Hollantiin ja Englantiin,
ja myöhemmin ilmeni Flanderissa ja Pao de Calais'ssa suunnaton
väestön väheneminen. Tämä virta hakeutui Englannin itäisiin ja
eteläisiin osiin, erityisesti Lontooseen, ja tuota pikaa perustetut
järjestöt jakoivat sen nopeasti kunnallisille komiteoille, joista
kukin otti osansa pakolaisia, vuokrasi ja kalusti huoneita aivan
varattomille ja auttoi varakkaat saamaan hyviä asuntoja. Matching's
Easyn komitealla oli huoneita kuudellekymmenelle hengelle, ja sen
haltuun uskottiin kirjava, kolmekymmentä yksilöä käsittävä joukko,
osa pienen, Ostendesta pois pujahtaneen höyryaluksen lastia. Siihen
kuului kaksi flaamilaista talonpoikaisperhettä ja muut olivat
Antwerpenistä paennutta keskisäädyn väkeä. Heidät kuljetettiin
asemalta Claveringsiin ja jaettiin siellä lady Homartynin ja hänen
talonhoitajansa johdolla niiden kesken, jotka olivat valmiit
ottamaan heitä vastaan. Tulevain isäntien kesken syntyi melkein
kilpailua, kaikki olivat iloisia "saadessaan tehdä jotakin" ja
innokkaita osoittamaan näille belgialaisille, mitä Englannissa
ajateltiin heidän urhoollisesta pikku maastansa. Mr Britling oli
ylpeä saadessaan johdattaa vieraanvaraiseen Dower House'iin erään hra
Van der Pant'in, siron, pienen, parrakkaan miehen, joka oli puettu
mustaan hännystakkiin, mustaan, kovaan vilttihattuun ja villaiseen
kaulahuiviin ja jolla oli mukanaan suuri selkäreppu sekä selvästi
ulkomaalaisrotuinen polkupyörä. Mr Van der Pant oli pelastautunut
Antwerpenistä yhdennellätoista hetkellä, oli pahoin vilustunut
ja, mikäli saattoi päättää, kadottanut vaimonsa ja perheensä
siinä häläkässä; hänellä oli paljon puhuttavaa mr Britlingille ja
puhumisinnossaan jäi häneltä huomaamatta, että vaikka mr Britling
ymmärsikin ranskaa varsin hyvin, ei hän ymmärtänyt sitä kovin
nopeasti.

Sinä iltana Dower House'issa syöty päivällinen merkitsi selvästi
uutta askelta eteenpäin mitä tulee edistyvän suuren sodan ja
Matching's Easyn vanhojen tottumusten ja vanhan turvallisuuden
välisiin suhteisiin. Sota oli tosiaankin täyttänyt jokaisen mielen,
niin että se alusta alkaen teki kaikki muut keskusteluaiheet
mahdottomiksi. Se oli temmannut hra Heinrichin Saksaan, Teddyn
Lontooseen ja Hugh'n Colchesteriin, se oli sitonut nauhan mr
Britlingin käsivarteen ja karkoittanut hänet ulos öiseen aikaan, se
oli tuottanut mrs Britlingille erinäisiä todistuksia ja keskeyttänyt
mr Lawrence Carmine'in tiheät luonakäynnit ja juttuhetket. Mutta tätä
ennen ei ollut syntynyt mitään suoranaista kosketusta Matching's
Easyn elämän ja rintamalla käynnissä olevan julman kuula-, granaatti- ja
pistinleikin välille. Nyt sitävastoin kehiteltiin Dower House'issa
ihmeellisiä englantilais-ranskalaisia sekakieliä, ja vilkas vieras
oli heille kertomassa -- toisinaan ymmärrettiin täysin mitä hän
sanoi, toisinaan taas käsitys oli hämärää -- miehistä, joita
oli revitty kappaleiksi hänen nähtensä, inhimillisten olentojen
ruumiinosista, joita oli pitkin katuja -- jonkinlainen epävarmuus
vallitsi siihen nähden, mitä _omoplate d'une femme_ merkitsi, kunnes
toinen pikkupojista aukaisi sanakirjan ja ilmoitti, että se on naisen
lapaluu -- verilammikoista, joita oli kaikkialla ja paosta pimeyteen.

Mr Van der Pant oli hoitanut dynamokoneita Antwerpenin
voima-asemalla, hän oli pitänyt sähköjohtoja "eleillä" sekasorron
aikana ja oli pysynyt paikallaan, kunnes saksalaisten järeät
granaatit olivat repineet johdot rikki ja tehneet hänen dynamonsa
käyttökelvottomiksi. Hän loi eloisia pikku kuvia pommituksen
melskeestä, kuolleista, joita makasi pitkänään siellä täällä
avoimilla paikoilla, saksalaisten epäonnistuneista yrityksistä päästä
tykeillään osumaan siihen venesiltaan, jota pitkin puolustajaan
ja pakolaisten suuri enemmistö pelastui. Hän veti esiin pienen
Antwerpenia esittävän matkailijakartan ja teki siihen merkkejä
lyijykynällään. "_Obus_ -- no, miten te niitä nyt nimitättekään? --
niin, granaatteja putoili tuonne ja tuonne ja tuonne." Tuosta hän
oli paennut _bécane'illaan_ ja sitten tuota tietä, noin. Hän oli
ottanut pyssyn joukkoonsa ja piilottanut sen muutamain maanmiestensä
pyssyjen mukana erääseen taloon Zeebrüggeen. Satamassa hän oli
tavannut epäilyttävän höyryaluksen, jonka kapteeni päätti kiristää
äärimäisen suuren summan jokaiselta mukaansa Lontoossa ottamaltaan
pakolaiselta. Päästyään vihdoin laivaan ja lähtemään he havaitsivat,
ettei laivalla ollut ollenkaan muonaa, lukuunottamatta muutamain
belgialaisten sotilaiden kovia korppu-annoksia. Ne oli jaettu tasan
niinkuin lautalle pelastuneiden haaksirikkoisten kesken... _La mer_
oli ollut _calme_, jumalan kiitos. He olivat pumpanneet koko yön;
hänkin oli ollut mukana siinä työssä. Mutta mr Van der Pant toivoi
vielä saavansa tilaisuuden ottaa laivan kapteenin tilille.

Mr Van der Pant oli ollut usein zeppelinejä ampumassa. Kun
zeppelinejä saapui Antwerpeniin kapusivat kaikki katolle ja
ammuskelivat niitä. Hän halveksi zeppelinejä. Hän teki ivallisen
eleen ilmaistakseen mitä niistä ajatteli. Ne eivät voineet saada
mitään aikaan, elleivät laskeutuneet alas, ja jos laskeutuivat, niin
niihin voitiin osua. Eräs, joka uskalsi alas, oli ammuttu seulaksi;
sen oli täytynyt heittää kaikki pomminsa -- onneksi ne putosivat
avoimelle kentälle -- voidakseen vahingoittuneena päästä pakoon. Oli
järjetöntä englantilaisten lehtien tapaan väittää, että ne ottivat
osaa ratkaisevaan pommitukseen. Ei ainoatakaan zeppeliniä... Niin hän
jutteli, ja englantilainen perhekunta kuunteli, ymmärsi minkä ymmärsi
ja vastaili ja kyseli englantilaisvoittoisella ranskallaan. Siinä oli
mies, joka vain muutamia päiviä sitten oli ohjaillut polkupyöräänsä
pitkin Antwerpenin katuja vältellen granaattien kaivamia kuoppia,
verilätäköitä ja irtirepeytyneitä naisten käsivarsia ja lapaluita.
Hän oli nähnyt ilmilieskassa palavia taloja, jotka granaattituli oli
sytyttänyt, ja kerran oli räjähtävä granaatti eräässä kadunkulmassa
heittänyt hänet polkupyörän seljästä... Nuo asiat eivät olleet
ainoastaan meidän maanosassamme tapahtuneita, vaan pöydässämme istui
eräs, joka oli ne itse kokenut.

Hän kertoi kaamean tarinan sairaasta naishenkilöstä, joka oli
vuoteenomana _appartement'issaan_ ja jonka mies meni parvekkeelle
katselemaan zeppelinejä. Kuului tiheitä laukauksia. Aika-ajoin mies
kääntyi huoneeseen kertomaan vaimolleen näkemiänsä, mutta hetkisen
kuluttua hän vaikeni eikä enää liikahtanutkaan. Vaimo huusi häntä,
huusi vielä kerran! Pelästyksissään hän vaivoin kohosi istualleen
ja katsoi ikkunasta. Aluksi hän oli liian hämmennyksissä voidakseen
tajuta mitä oli tapahtunut. Mies riippui parvekkeen ulkokaiteessa pää
kummallisesti vääntyneenä. Vääntyneenä ja ruhjoutuneena. Hänet oli
surmannut ulommasta linnakelinjasta ammuttu granaatti...

Nuo olivat asioita, joita sattuu historiassa ja kertomuksissa. Mutta
Matching's Easyssä ei sellaista tapahdu.

Mr Van der Pant ei näyttänyt olevan saksalaisille vihoissaan.
Mutta ilmeisesti hän piti heitä väkenä, joka oli surmattava. Hän
ei syyttänyt heitä mistään heidän teoistaan; hän vain totesi. He
olivat pelkkä onnettomuus, jonka uhriksi Belgia ja ihmiskunta olivat
joutuneet. Heidät oli tuhottava. Hän sai mr Britlingin lujasti
uskomaan että Brüsselin ja Antwerpenin jokaisessa kellarissa hiottiin
puukkoja välttämättömän peräytymisen varalta, että belgialaiset
olivat päättäneet tuhota anastajan ja että tämä päätös oli liian
syvä ollakseen kostonhimon sanelema... Ja mies tuntui ihmeteltävän
voittamattomalta. Mr Britling silmäili hiukan hämillään tavallisen
Päivällisviininsä nimilippua. "Huolitteko", kysyi hän "saksalaista
viiniä? Tämä on moselilaista berncasteleriä." Mr Van der Pant mietti.
"Mutta sehän on hyvää viiniä", virkkoi hän sitten. "Rauhan tultua
se on belgialaista... Niin, jos meidän tulevaisuudessa on oltava
varmoja siitä, ettei enää tule tällaista sotaa, niin rajamme täytyy
ulottua aina Reiniin asti." Niin hän jutteli siinä istuessaan,
kiihtyi ja kävi ikäänkuin ylpeäksi eloisasti muistellessaan kaikkea
kokemaansa. Hänessä ei näkynyt traagillisuuden jälkeäkään, ei
mitään alistumisen merkkiä. Ellei ottanut huomioon hänen pukuansa,
hyvinhoidettua partaansa ja vierasta kieltänsä, olisi voinut pitää
häntä dublinilaisena tai cockneyna.

Hän oli mitä hämmästyttävimmällä tavalla erotettuna kaikesta mitä
omisti. Hänen Antwerpenissä oleva talonsa oli anastajan käsissä.
Kalleudet ja muut sellaiset esineet, joille hän antoi arvoa, olivat
viisaasti kyllä puutarhan multaan kaivettuina; hänellä ei ollut muita
muuttovaatteita kuin mitä selkäreppuun mahtui. Hänellä oli jalassa
ainoat kenkänsä. Hän ei voinut saada jalkaansa talon tohveleita, ne
olivat kaikki liian pieniä. Vihdoin tuli mrs Britling muistaneeksi
hra Heinrichin tohvelit, jotka yhä edelleen olivat kääröön panematta.
Hän toi ne esille, ja ne sopivat täsmälleen. Näytti olevan runollista
oikeutta, kansallisten korvausten esimakua siinä, että Belgian
sallittiin heti liittää ne itseensä...

Edelleen ilmeni, että mr Van der Pant oli joutunut eroon koko
perheestään. Ja äkkiä hän alkoi innokkaasti arvostella englantilaista
tapaa käydä asioihin käsiksi. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat
saapuneet Englantiin ennen häntä matkustettuaan kaksi viikkoa
aikaisemmin Ostenden ja Folkestonen kautta; hänen vanhempansa
olivat tulleet elokuussa. Molemmat ryhmät olivat joutuneet tuota
pikaa muodostettujen englantilaisten järjestöjen huostaan ja olivat
kadonneet jäljettömiin. Hän oli kirjoittanut Belgian lähetystöön,
josta hänet oli neuvottu erääseen lontoolaiseen komiteaan. Komitean
palvelukset alkoivat siten, että keksittiin eräs hänelle siihen
saakka outo madame Van der Pant ja osoitettiin jonkinlaista
epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, kun hän huomautti, ettei tuo
rouva sopinut. Sähkösanomia oli vaihdettu tuloksetta. "Mitä tässä on
tehtävä?" tiedusteli mr Van der Pant.

Mr Britling koetti voittaa aikaa lupaamalla "ryhtyä ottamaan asiasta
selkoa" ja suoriutuikin siten parina päivänä mr Van der Pantista.
Sitten hän päätti lähteä hänen kanssaan Lontooseen "ottamaan asiasta
selkoa asianomaisessa paikassa". Mr Van der Pant ei löytänyt
perhettään, mutta mr Britling havaitsi, mikä syvä totuus sisältyi
erääseen hra Heinrichin huomautukseen, jota hän näihin asti oli
pitänyt varsin joutavana, mutta joka kumminkin oli jäänyt hänen
muistiinsa. "Englantilaiset eivät tajua luetteloimista", oli hra
Heinrich sanonut. "Ja siinä on kaiken hyvän suunnittelun pohja."

Vihdoin mr Van der Pant omaksui kaikkein epäsäännöllisimmän
menettelytavan: hän kysyi jokaiselta tapaamaltaan belgialaiselta
olivatko nähneet ketään siltä kulmalta Antwerpenia, mistä hän oli
kotoisin, olivatko kuulleet nimeä Van der Pant, olivatko tavanneet
sitä ja sitä. Itsepintaisuutensa ja hyvän onnen avulla hän tosiaankin
pääsi madame Van der Pantin jäljille. Hänet oli viety Kentiin, ja
päivää myöhemmin sai Dower House olla onnellisen jälleennäkemisen
todistajana. Madame oli hoikka nainen, yksinkertaisesti ja
hyvin puettu, täynnä belgialaista tervettä järkeä ja katolista
pidättyväisyyttä, ja André oli kuin vahanukke, hintelä, heikko
ja viehättävä. Näytti uskomattomalta, että hänestä koskaan voisi
kehittyä niin kuohuilevaa ja eloisaa olentoa kuin isä oli. Britlingin
poikia täytyi varoittaa käsittelemästä häntä liian kovakouraisesti.
Belgialaisille luovutettiin yksi oleskeluhuoneista yksityistä käyttöä
varten, ja jonkun aikaa molemmat perhekunnat asuivat vieri vieressä
Dower House'issa. Pöydässä puhuttiin englantilais-ranskalaista
sekakieltä. Se oli mr Britlingistä aika rasittavaa. Ja molemmat
perheet alkoivat tehdä koko joukon mykkiä huomioita, harjoittaa
molemminpuolista kritiikkiä, ja kehitellä itsessään suurta
kärsivällisyyttä. Englantilaisista tuntui väsyttävältä käyttää
kieltä, joka teki kaiken luontevan ajatustenvaihdon mahdottomaksi
-- tuo kielellinen voimistelu oli aluksi huvittavaa, mutta muuttui
pian hyvinkin hankalaksi -- ja belgialaiset puolestaan olivat arkoja
siitä, että heidän isäntäväkensä ehkä loukkaantuivat toisesta
tai toisesta seikasta; he otaksuivat että oli olemassa laaja
kirjoittamaton sopivaisuussääntöjen kokoelma, josta todellisuudessa
ei ollut tietoakaan, ja näyttivät aluksi aina odottavan, että
heitä kehoitettaisiin tai annettaisiin nimenomainen viittaus olla
mukana. He tuntuivat aina kunnioittavasti väistävän välttääkseen
tungettelevaisuutta. Sitäpaitsi he eivät aluksi tahtoneet sanoa,
millaisesta ruoasta pitivät tai eivätkö pitäneet jostakin tai
tahtoivatko enemmän vai ei... Mutta nämä vaikeudet voitettiin
pian; he englantilaistuivat nopeasti ja taitavasti. André muuttui
virkuksi ja hilpeäksi ja hänestä katosi hiukan häntä vanhempiin
leikkitovereihin aluksi kohdistunut epäluuloisuus. Joka päivä
hän esitti välipalaa nautittaessa jonkin uuden, huolellisesti
harjoitellun englantilaisen lauseen, joskin hän yhä vielä käytteli
sellaisia lauselmia kuin _Good morning, Saire_ ja _Thank yon very
mush_ ilmeisesti suuremmalla mieltymyksellä kuin muita sananparsia
ja käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja monissa mahdottomissa
tilaisuuksissa. Hän osasi suorittaa eräitä silmänkääntäjätemppuja
huomattavan taitavasti ja hyvätuulisesti ja paperia taittelemalla
hän saavutti suorastaan hämmästyttäviä tuloksia. Sill'aikaa mr Van
der Pant etsiskeli tilapäistä tointa, teki pitkiä pyöräilymatkoja,
vaihtoi mr Britlingin kanssa mielipiteitä monenlaisista asioista ja
oli ihmeellinen hockeyn pelaaja.

Hän pelasi erinomaisen miellyttävästi ja notkeasti. Hänellä oli
aina pelissä hännystakki yllään eikä hän milloinkaan irroittanut
kaulaliinaansa; hän käsitteli peliä yksinomaan nopsain temppujen
ja henkilökohtaisen vikkelyyden osoittamistilaisuutena; hän kiiti
kentän yli kuin kissanpoika, kierähti äkkiä ympäri, hyppäsi ilmaan ja
tuli maahan takaisin aivan uudessa suunnassa; hänen raikkaanväriset
kasvonsa paistoivat ihastuksesta, takinlieve ja kaulaliina heiluivat
ja häilyivät minkä ennättivät, mutta eivät kyenneet seuraamaan hänen
nopeaa liikehtimistään. Hän ei milloinkaan pitänyt toisia pelaajia
silmällä, hän ei koskaan käsittänyt olevansa erikoisella paikallaan
pelissä, vaan koki itse muodostaa pallon ympärille suojelevaa kehää
ajaessaan sitä maaliin päin. Mutta Andrén hän ei tahtonut ollenkaan
sallia pelaavan, ja madame pelasi kuin joku lady, kuin madonna,
kuin pyhimys, joka kantaa marttyyriutensa välinettä. Peli ja sen
luoma innostus aaltoili hänen ympärillään ja murtui häneen; hän oli
erittäin peloton, mutta suvaitseva, pidättyvä; hän teki parhaansa
suorittaessaan mitä häneltä erikoisesti pyydettiin, mutta luonnostaan
hän ei ollut toimekkaasti asioihin tarttuva, vaan säilytti ennen
kaikkea arvokkuutensa; Letty, joka kiihkeänä ja nopsana kiiti hänen
ohitsensa, näytti kuuluvan aivan toiseen lajiin...

Mr Britling mietti paljonkin noita vastakohtia.

"Saksalaiset granaatit", arveli hän, "ovat ajaneet tänne perheen,
joka on ennen kaikkea katolinen. Temmattu pois ympäristöstään... Me,
jotka itse asiassa olemme uus-eurooppalaisia...

"Aluksi kuvittelemme, ettei meitä erota toisistamme muu kuin kieli.
Pian havaitsemme, että kieli erottaa meitä kaikkein vähimmin.
Noiden ihmisten elämän pohja-aatteet ovat kerrassaan toiset kuin
meidän, paljoa tarkkapiirteisemmät ja täydellisemmät. Heidän
Antwerpenissä olevan kotinsa kuvittelee paljoa pyöristetymmäksi,
paljoa suljetummaksi, jonkinlaiseksi kennoksi, todelliseksi
sosiaaliseksi yhteydeksi, joka peräti eroaa tästä meidän yleisestä
kokoontumispaikastamme. Poikamme leikkivät iloisesti kaikkien
tulijain kanssa. Pikku André ei ole laisinkaan oppinut leikkimään
vieraiden lasten kanssa. Me näytämme Van der Panteista varmaan
uskomattoman _avoimilta_. Seinättömässä talossa... Viime sunnuntaina
en voinut saada päähäni niiden kahden neidin nimeä, jotka tulivat
polkupyörillä ja pelasivat niin hyvin. He tulivat Kitty Westroppin
seurassa. Ja Van der Pant tahtoi tietää miten olimme sukua
toisillemme. Mitäpä he muuten olisivat tulleet?...

"Katsokaahan rouvaa. Hän on koko olemukseltaan perin toisenlainen
kuin kaikki täkäläinen naisväkemme. Tennis, pyöräily, poikien
ja tyttöjen yhteiskasvatus, two-step, korkeampi naissivistys...
Mainitkaa nuo asiat itsellenne ja ajatelkaa samalla häntä. Yhtä
hyvin voisitte puhua ratsastushousuihin puetusta nunnasta. Hän on
erikoistunut nainen, erikoistunut naisellisuus, hänen olopiirinsä
on koti. Pehmeihin, sulavasti taipuviin hameihin puettu, liikkeet
hitaat, kasvot hunnutetut-- sillä mikään itämainen huntu ei voisi
olla hänen katolista tyyneyttään tehokkaampi. Katolisuus se on
keksinyt näkymättömän hunnun. Hän muistuttaa paljoa enemmän sitä
pientä suloista intialaisnaista ihmeellisine hameineen, jonka mr
Carmine toi tänne kesällä komean aviopuolison keralla, kuin Lettyä
tai Cissie'ä. Hänkin otti osaa hockey-peliin. Ja pelasi hyvin samaan
tapaan kuin madame Van der Pant...

"Mitä enemmän minä ajattelen hockey-peliämme", sanoi mr Britling,
"sitä ihmeellisempi luonteiden, sivistyksen ja kasvatuksen koetinkivi
se näyttää olevan..."

Mr Manning, jolle hän piti tätä esitelmää, johti hänet uudelle
ladulle tiedustamalla mitä hän "uuseurooppalaisella" tarkoitti.

"Se on huono keksintö", sanoi mr Britling. "Minä peruutan sen. Salli
minun koettaa lausua täsmällisesti mitä tarkoitan. Minä tarkoitan
jotain, mikä on syntymässä Amerikassa, täällä, Skandinavian maissa
ja Venäjällä, uutta kulttuuria, vapautumista Levantin uskonnosta
ja siitä katolisesta kulttuurista, jonka olemme saaneet Välimeren
maista. Minä luovun nimityksestä uus-eurooppalainen: sanokaamme
sen sijaan pohjoismainen. Mehän olemme pohjoismaalaisia. Jokaisen
kulttuurin avain, sen sydän, ydin ja olemus on siinä, miten sen
piirissä käsitetään miesten ja naisten välinen suhde. Tämä uusi
kulttuuri pyrkii vähentämään naisen erikoistumista naisena, tahtoo
laskea hänet vapaaksi kodin suljetuista kammioista ja antaa
hänelle miehen rinnalla tasa-arvoiset kansalaisoikeudet. Se on
uutta, yhä kehitystilassa olevaa kulttuuria, joka tahtoo tehdä
miehet sosiaalisemmiksi ja yhteistoiminnallisemmiksi, naiset
pirteämmiksi, nopeammiksi, vastuunalaisemmiksi ja vähemmän elämästä
poissuljetuiksi. Se pitää sukupuolen merkitystä liian vähäisenä, sen
sijaan että sitä liioittelisi...

"Ja", virkkoi mr Britling -- jotenkin samalla äänensävyllä kuin
saarnamies, joka lausuu sanankuulijoilleen, 'Lopuksi, hyvät
kuulijat' -- "juuri tätä pohjoismaista kehityssuuntaa tulee
maailmansota edesauttamaan. Tämä sota vyöryy halki Euroopan,
hajoittaa koteja, erottaa ja sekoittaa koteja, saa madame Van der
Pantin ottamaan osaa hockey-peliin ja Andrén kiipeämään puihin
minun huimapäitteni keralla; se surmaa miljoonia nuoria miehiä,
muuttaa sukupuolten väliset suhteet miespolven ajaksi, ajaa naisia
liikkeisiin, konttoreihin ja teollisuuslaitoksiin, hävittää sen
kootun varallisuuden, joka on pitänyt niin monia hienostuneessa
joutilaisuudessa, upottaa maailman outoihin epäilyksiin ja uusiin
aatteihin..."


9.

Mutta niissä tapoja ja käyttäytymistä koskevissa ristiriidoissa,
joita ranskalaisten ja belgialaisten pakolaisten Englannin kyliin
tulvimisesta aiheutui, eivät tulokkaat aina olleet katolilaisia
eikä isäntäväki "uus-eurooppalaista". Kun mr Dimple tulee puheeksi,
on asia aivan päinvastoin. Hän tapasi mr Britlingin Claveringsin
puistossa ja kertoi hänelle huolensa...

"Tietysti", virkkoi hän, "on meidän tehtävä mitä vain suinkin voimme
pienen urhean Belgian hyväksi. Minä olisin viimeinen valittamaan
pieniä ikävyyksiä, joita siinä voi joutua kokemaan. Kuitenkin minun
täytyy tunnustaa, että teillä ja rakastettavalla mrs Britlingillä
on ollut harvinaisen hyvä onni belgialaisten ne saannissa.
Minun vieraani -- se on aika onnetonta -- mies on jonkinlainen
sanomalehtimies ja kerrassaan -- kerrassaan liian ankara ateisti.
Ihan ilmeinen jumalankieltäjä. Pelkästä rehellisestä epäilystä
ei puhettakaan. Rehellistä epäilyä olen nykyään täysin valmis
sietämään. Emmehän me, te ja minä, siitä asiasta kiistele. Mutta
hän on aggressiivinen. Hän tekee ihmetöitä koskevia huomautuksia,
täysin alentavia huomautuksia, eikä aina edes ranskaksi. Toisinaan
hän puhuu melkein englantia. Ja sisareni läsnäollessa. Sitten hän
sanoo lähtevänsä ulos pistäytyäkseen kahvilaan. Hän ei milloinkaan
löydä kahvilaa, mutta varmaa on, että hän keksii jokaikisen kapakan
monen peninkulman laajuisella alueella. Hän tulee takaisin ja
haiskahtaa hirvittävässä määrin oluelta. Kun rohkenen tehdä pikku
viittauksen, alkaa hän soimata olutta. Hän väittää, ettei oluemme
ole hyvää -- meidän hyvä essexiläinen oluemme! Hän ei ollenkaan
ymmärrä meidän yksinkertaisia elämäntapojamme. Hän on pilalla. Seudun
tytöt koristavat itseään Belgian lipuilla ja päästävät vähäiset
ranskantaitonsa kuuluville. Ja hän käsittää tuon rohkaisuksi. Eilen
viimeksi oli aika kohtaus. Hän lienee yrittänyt suudella Hicksonin
tyttöä ravintolassa -- Maudia... Entäs hänen eukkonsa! Iso, lihava,
hidas akka -- kaikin tavoin -- laaja. On surkeata, että täytyy
ajatellakaan kritikoimista, mutta minä todellakin _toivoisin_, ettei
hän katsoisi sopivaksi istahtaa vanhaan poikamiespirttiini antamaan
rintaa lapselleen -- useinkin kaikkein _sopimattomimpaan_ aikaan. Ja
-- missä laajuudessa..."

Mr Britling yritti lohduttaa.

"Mutta olipa miten hyvänsä", sanoi mr Dimple, "paremman osan minä
sentään sain kuin kelpo mrs Bynne rukka. Hän otti kaksi ompelijatarta
osalleen. Hän tahtoi välttämättä saada juuri ne. Ja heidän hameensa
olivatkin aivan varmaan hienonmalliset -- minunkin vanhat, elämän
koreudesta piittaamattomat silmäni sen näkivät. Hän arveli, että pari
ompelijatarta olisi hyvään tarpeeseen sellaisessa suuressa perheessä
kuin hänellä on. Aivan varmaan he _sanoivat_ olevansa ompelijattaria.
Mutta näyttää siltä -- en minä ymmärrä mihin me niiden kanssa
joudumme... Parahin mr Britling, nuo nuoret naiset ovat kaikkea muuta
kuin ompelijattaria -- kaikkea muuta kuin ompelijattaria..."

Vieno huvin väike kajasti liiankin selvästi kelpo miehen kauhistuksen
takaa.

"Sireenejä, hyvä mr Britling. Sireenejä. Ammatiltaan..."


10.

Lokakuu vaihtui marraskuuksi, ja päivä päivältä oli mr Britlingin
omaksuttava yhä uusia asenteita sotaan nähden, hänen täytyi miettiä
miettimästä päästyäänkin, nähdä ensimäisten tulostensa kokeessa
pettävän, vääntyvän ja muuttuvan toisiksi. Hänen ajatuksensa
liikkuivat laajalla alueella ja syventyivät -- kunnes kaikki,
mitä hän oli aikaisemmin kirjoittanut, näytti hänestä kiusallisen
pintapuoliselta, itsestään selviltä selityksiltä, joita yllättävän
sodan inhoittava vaikutus oli aivan automaattisesti aiheuttanut.
Mitä hienommiksi ja syvällisemmiksi hänen aatteensa tulivat,
sitä hankalampi oli niitä ilmaista: hän kävi harvapuheisemmaksi,
hajamieliseksi ja ärtyisäksi pöydässä. Varsinkin kahdelle henkilölle
tuntui mr Britlingin olevan mahdotonta ilmaista varsinaisia
aatteitaan, nimittäin mr Direckille ja mr Van der Pantille.

Molemmissa mainituissa herroissa ilmeni joko salaista tai julkituotua
arvostelunhalua Englantia kohtaan. Oli oikein ja kohtuullista,
että mr Britling itse arvosteli Englantia; sehän on englantilaisen
erikoisoikeus. Mutta kuulla mr Van der Pantin asettavan
englantilaisten kyvykkäisyyttä kysymyksenalaiseksi tai epäillä, että
mr Direck vain vaivoin salasi uskonsa amerikkalaisten etevämmyyteen,
mitä sotaan tulee, oli pahempaa kuin kuulla mrs Harrowdeanin
puhuvan vihamielisesti Edithistä. Se herätti sitäkin voimakkaamman
tunteenomaisen reaktion.

Mitä mr Van der Pantiin tulee mutkistui asia vielä kielivaikeuksien
vuoksi, joista johtui, että kaikki muu paitsi mitä yksinkertaisimmat
väitteet joutui arvaamattomain väärinkäsitysten alaiseksi.

Mr Van der Pant ei ollut niin äärimäisen tahdikas kuin hänen
tyypillisesti katolinen vaimonsa. Hän osoitti liiankin selvästi
pitävänsä brittiläistä posti- ja sähkösanomalaitosta hitaana ja
huolimattomana ja Great Eastern Railway Companyn haararatoja
kannattamattomina ja kelvottomina. Hän väitti pelloilla ja aseman
läheisyydessä olevilla rakennuksilla työskenteleväin miesten toimivan
hitaammin ja haluttomammin kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän
ihmetteli, että mr Britling käytti asetyleeniä eikä sähkövaloa. Hänen
mielestään tuoreet munat olivat järjettömän kalliita ja se käsitys,
jonka hän oli saanut Matching's Easyssä harjoitetusta sianhoidosta,
oli sangen vähän imarteleva. Tiet, sanoi hän, eivät näyttäneet olevan
sitä varten, että pääsisi paikasta toiseen, vaan olivat _un dédale_;
sormellaan hän piirusteli pöytäliinaan ivallisia karttoja Matching's
Easyn ympäristössä olevista teistä. Hän oli ihmeissään siitä,
ettei Matching's Easyssä ollut yhtään kahvilaa, ja selitti ettei
se ravintola, johon hän oli suurin toivein suunnannut askeleensa,
ollutkaan mikään ravintola, vaan hämäräperäinen paikka, jossa juotiin
olutta... Kaikki nuo muistutukset olisi mr Britling itse voinut
tehdä, mutta kun hän kuuli ne belgialaisen pakolaisen suusta, niin ne
tuntuivat hänestä sietämättömiltä.

Hän ryhtyi selittämään mr Van der Pantille ensinnäkin ettei
noilla seikoilla ollut vähintäkään merkitystä, koska kansallinen
mielenkiinto oli kokonaan toisella suunnalla, ja toiseksi että ne
itse asiassa ja suurin piirtein katsottuna olivat oikeastaan etuja,
kuten hiukankin läheisempi asioihin perehtyminen saattoi todistaa.
Hän esitti huvittavan teorian, jonka mukaan Englanti todellisuudessa
ei olekaan englantilaisen työmaa, vaan hänen synnyinpaikkansa, se
paikka, jossa hän kokoo voimia, siis ei mikään toiminnan, vaan hyvän
tuulen näyttämö. Jos mr Van der Pant ottaisi asiaa tutkiakseen, niin
hän huomaisi, että Matching's Easyssä oli tuskin ainoatakaan kotia,
josta ei olisi lähetetty ulkomaille jotakin maailman-englantilaiseksi
muuttuvaa tarmokasta edustajaa. Englannissa englantilainen tarmo
tuli kaikkein huonoimmin näkyviin. Nuo pensasaidat, nuo hyvää aikaa
vaativat tiet olivat muistoja täynnä. Oli esimerkiksi olemassa
tie, joka Market Saffronin läheisyydessä teki kaarteen päästäkseen
Turk'in metsän ohi; metsä oli saanut tuon nimen 1300-luvulla
erään Turk-nimisen miehen mukaan. Näiden koukertelevain teiden
puolustukseksi mr Britling lainasi Chestertonin onnistuneet säkeet:

    Tie vääntyi ensin vasempaan,
    Oli Perkinin louhimo vastassaan;
    Taas kääntyi tuosta oikeaan,
    Kun koira yltyi haukkumaan...

Ja edelleen:

    Se kiertäin kaartain pyrkii niin
    Kai Heipparallan kaupunkiin,
    Se onkin oiva paikka, niin --
    Se maailman saa pyörryksiin.

Jos huoleton olemuksemme esti määräperäistä työtä, niin se sensijaan
kehitti ainakin huumoria ja humaanisuutta. Diplomatiamme ei missään
tapauksessa ollut milloinkaan meitä pettänyt...

Hän ei uskonut sanaakaan omasta esityksestään. Hänen syvä,
selittämätön rakkautensa Englantia kohtaan sai hänet puhumaan
tuollaista... Ja vuosikausia oli hän itse saanut kärsiä ikävyyksiä
siitä syystä että oli osoittanut juuri niitä epäkohtia, joihin mr Van
der Pant oli niin räikeästi käynyt käsiksi... Mutta hän ei aikonut
suvaita vierasta apua omaa emoansa arvostellessaan...

Eräs toinen mr Van der Pantin aiheuttama huvittava vaikutus oli se,
että hän herätti mr Britlingissä itsepintaisen luottamuksen sodan
onnelliseen kulkuun ja Saksan häviön läheisyyteen. Hän saattoi luvata
mr Van der Pantille, että tämä pääsisi takaisin Antwerpeniin ennen
toukokuuta ja että saksalaiset olisi työnnetty Rheinin toiselle
puolelle heinäkuun tienoissa. Hän tiesi varsin hyvin sotilasasiain
olevan häneltä täysin salattuja, mutta hän ei voinut pidättyä
lausumasta niistä mielipidettään kohta kun tuli puheeksi _entente
cordiale_ -- englantilais-ranskalainen liitto. Jokin seikka hänen
ja mr Van der Pantin välisessä suhteessa pakotti hänet kiihkoisasti
ja hullunkurisesti näyttelemään suojelevan englantilaisen
osaa... Toisinaan hän tunsi olevansa kuin henkilö, joka tietää
vararikkonsa välttämättömyyden, mutta koettaa juttelemalla viivyttää
välttämättömän hetken tuloa. Mutta itse asiassa mr Britling, jolle
vieras kieli teki haittaa, halusi sanoa, ettei Englannin kunnia
tulisi kirkastumaan ennenkuin Belgia on entisellään ja kostettuna...

Mr Britlingin vartioidessa merkityksettömiä teitä ja hänen
keskustellessaan mr Van der Pantin kanssa voiton läheisyydestä sekä
kaiken englantilaisessa elämässä ilmenevän hitauden, tuhlaavaisuuden
ja vaikeuksia välttelevän toimintatavan salatuista eduista, siirtyi
sota ensimäisistä, nopeasti vaihtuvista vaiheistaan hitaamman,
tuimemman kamppailun kauteen. Saksalaisten peräytyminen päättyi
Aisne-joella ja molempain armeijain suorittamat, Kanaalia kohti
suuntautuvat kiertoyritykset alkoivat. Englantilaisten lokakuussa
tekemä yritys Belgian auttamiseksi tuli liian myöhään, joten
Antwerpenia ei voitu pelastaa, ja Flanderissa käydyn pitkän,
vaiherikkaan kamppailun jälkeen epäonnistui englantilaisten
suunnitelma, joka oli tarkoittanut saksalaisten oikean siiven
saartamista; englantilaiset menettivät Gentin, Meninin ja Belgian
rannikon, mutta pitivät hallussaan Ypresin ja torjuivat vihollisen
joka kerta kun se pyrki Dunkerque'iin ja Calais'hen. Sillaikaa
valloitti laivasto Saksan pienemmät siirtomaat ja saaret,
australialainen linjalaiva _Sydney_ tuhosi _Emden'in_ Cocos-saarten
luona ja englantilaisten Coronelin luona kärsimä meritappio
korvattiin Falkland-saarten taistelussa. Venäläiset saivat voittoja
vasemmalla siivellään, valloittivat Lembergin, etenivät sotaonnen
vaihdellessa Przemysliin ja miehittivät suurimman osan Galiziaa.
Mutta Tannenbergin häviö oli pysähdyttänyt heidän etenemisensä
Itä-Preussissa, ja saksalaiset tunkeutuivat kohti Varsovaa. Turkki
oli yhtynyt sotaan ja kärsi suunnattomia häviöitä Kaukasiassa.
Dardanelleja oli pommitettu ensi kerran, ja englantilaiset olivat
Basrassa Eufratin varrella.


11.

Jouluna 1914 oli Englanti, jossa siihen saakka oli tuntunut
jokseenkin yhtä rauhalliselta ja sotilasvapaalta kuin
Massachusettsissa, hyvää vauhtia muuttumassa sotamiesten,
ampumatarpeiden valmistajain ja sotatarvevarastojen täyttämäksi
maaksi. Sotilaita hankittiin ensiksi, noudattaen tuota tunnettua
ja suuresti ihailtua brittiläistä periaatetta, että on ensin
"otettava jänis kiinni" ja sitten rakennettava itselleen keittiö.
Joulu oli aina ennen ollut suuren ilonpidon, naamiohuvien, hypyn
ja two-stepin aikaa Dower House'issa, mutta tänä vuonna oli
kaikki niin epävarmaa, ettei sopinut kutsua vieraita. Hugh tuli
lomalle toisena joulupäivänä, mutta Teddy ei päässyt; Cissie
ja Letty lähtivät matkaan pikkupoika mukanaan aikoen vuokrata
asumuksen hänen läheisyydestään. Van der Pantit olivat toivoneet
saavansa nähdä englantilaisen joulunvieton Matching's Easyssä,
mutta kolme viikkoa sitä ennen mr Van der Pant sai sopivan toimen
Nottinghamissa ja muutti sinne perheineen. Pikkupojat ilahduttivat
sydäntään paperilaitteilla, mutta joulukuusi tuomittiin liian
saksalaisena jätettäväksi pois, ja samalla keksittiin että Santa
Claus oli äkkiä jälleen muuttunut vanhaksi joulu-ukoksi. Pikkupojat
havaitsivat tinasotilaitten hinnan kohonneen eivätkä kyenneet
ostamaan sähkötaskulamppuja, joita olivat sydämestään toivoneet.
Claveringsissa piti pantaman toimeen joulukekkerit, mutta viime
hetkessä täytyi lady Homartynin rientää erään orvon veljenpojan luo,
joka oli vaarallisesti haavoittunut taistelussa Ypresin tienoilla,
joten Claveringsin valot sammuivat.

Kohta joulun jälkeen liikkui huhuja, että kaakkoisen armeijan
esikunnan päämaja piakkoin muutettaisiin Claveringsiin. Sitten
mr Britling tapasi Ranskasta palanneen lady Homartynin, joka oli
kovin kiukuissaan siitä, että päämaja lopultakin sijoitettaisiin
Ladyholtiin, lady Wensleydale'in tilalle. Hän piti sitä Claveringsia
kohdanneena loukkauksena. Lady Homartyn kiukustui sitäkin enemmän,
kun niistä uusista armeijoista, joita nyt kokoontui kautta Englannin
niinkuin tulvavesiä alavalle niitylle, lähetettiin vain yksi
pataljoona ja yksi maanpuolustuspatteri Claveringsin ympäristössä
oleviin kyliin. Mr Britling sai kuulla niiden saapumisesta
vasta päivää, paria myöhemmin, kun reipas nuori upseeri tuli
majoituslistoineen hänen luokseen. Nuori mies oli hyvin perehtynyt
majoittamiseen -- omain, monta kertaa toistamainsa sanojen mukaan
hän sai mahtumaan toista litraa puolen litran pulloon -- ja oli
kovin mielissään, kun hänelle luvattiin luuva. Hän kysyi kuinka iso
se oli ja teki laskelmia. Sinne voi "pistää viisikolmatta miestä --
puhtaasti". Se auttoi hänet pahimmasta pälkähästä. Hän voi järjestää
niin, ettei asuinrakennukseen tarvinnut tulla ollenkaan. Se oli etevä
paikka. "Oivallista!"

"Entäs sängyt?" kysäisi mr Britling.

"Herra isä! Eiväthän ne _sänkyjä_ tarvitse", vastasi nuori upseeri.

Koko Britlingin perhe, joka murehti belgialaistensa menettämistä,
tervehti viidenkolmatta tuloa erittäin innostuneesti. Kolmena päivänä
täytyi mrs Britlingin ruokkia uusia vieraitansa -- keittiövaunut
olivat eksyneet, kuten tavallista -- ja hän teki sen sillä tavalla,
että miesten kerskailu kävi muista patterin sotilaista melkein
sietämättömäksi. Majoituskorvaus oli silloin yhdeksän penniä mieheltä
ja mr Britling, joka häpesi hyötyä maansa kustannuksella, luovutti
vierasvaraisesti lämmitysainetta ja valaistusneuvoja; sitäpaitsi
hän jätti miesten käytettäväksi rajoittamattomat määrät savukkeita,
antoi heille kortteja ja muita pelivälineitä sekä kuvalehtiä, ja
kaakao-illalliseen liittyi sellaisia pikku yllätyksiä kuin kilohailia
ja hilloputinkia, puhumattakaan monista muista tilapäisemmistä
mukavuuksista. Paastoava miehistö oli saapunut taloon kahden sangen
ymmärtäväisen keski-ikäisen korpraalin johtamana ja vastasi mr
Britlingin vieraanvaraisuuteen tekemällä joukon hyviä päätöksiä,
joita osalta noudatettiinkin. He eivät koskaan metelöineet puoli
yhdentoista jälkeen, korkeintaan toisinaan, kun jokin laulu purkautui
ilmoille harvinaisen ponnekkaasti; he nousivat ja lähtivät viiden
tai kuuden ajoissa aamulla ääntä päästämättä ja olivat melkein
hankaluuteen asti avuliaita pesu- ja puhdistushommissa.

Aivan lyhyessä ajassa oli mrs Britling tottunut katselemaan
puolta tusinaa nuoria miehiä, jotka khakihousuihin ja paitaan
puettuina puhdistautuivat hänen pesutuvassaan ja sen edustalla tai
lupaa tiedustelematta pistivät jalkapallopeliksi hockey-maalien
luona. Nämä miehet eivät olleet uusien armeijojen sekalaista
väkeä, vaan vanhempaa maanpuolustusväen tyyppiä, vailla erikoisia
sankaruudenilmeitä, ja heidän kaksi keski-ikäistä korpraaliaan
pitivät heitä helposti komennossaan ohjaten koko joukkoa kuin
veljessarjaa. Mutta heillä oli sentään laittomatkin puolensa, joiden
ilmaukset saivat mr Britlingin sepittelemään teorioja. Heille näytti
esimerkiksi salametsästys olevan luontaista, niinkuin lapsille
laulaminen ja leikkiminen. Heillä oli sekarotuinen valkoinen koira.
He alkoivat liittää illallislistaansa kaniinia, kaniinia, jonka
alkuperä peittyi hämärään. Eräänä päivänä kumpusi keittiöstä valtava
paistetun kalan tuoksu, ja kokki kertoi siellä olevan forelleja.
"Forelleja!" ihmetteli mr Britling toiselle korpraalille, "mistä te
olette forelleja saaneet, pojat?"

"Kalamies" oli pyydystänyt ne jouhipaulalla, kerrottiin hänelle.
Kalamies tuotiin oikein näkyville; hänestä ilmeisesti ylpeiltiin. Hän
kertoi oppineensa tuon kalastuskeinon New Yorkin satamassa. Hän oli
silloin ollut lämmittäjänä. Hän osoitti mr Britlingille luottamusta,
joka teki tuosta gentlemannista hänen rikostoverinsa, mikäli
sodanaikaisten lakien ja tapojen voitiin katsoa olevan yhä voimassa
ja mikäli toisen tekemän rikoksen salaaminen oli rikosyhteydeksi
luettava. Oli päivän selvää, että forellit olivat mr Pumshockin,
meklarin ja amatöörikalastajan, hellästi hoitelemia easyläisiä
forelleja. Näihin asti oli paikkakunnan ollut pakko suhtautua mr
Pumshockin forelleihin melkein taikauskoisen kunnioittavasti. Vuosi
sitten oli Snookerin poika saanut istua kuukauden samojen forellien
vuoksi. Mutta nyt olivat asiat uudella tolalla.

"En minä oikeastaan paljoa välitä makeanveden kalasta", selitti
kalamies. "Mutta pyydystäminen se minua huvittaa..."

Viikkoa myöhemmin tuli torvenpuhaltaja, tummasilmäinen, jonka
viattomat kasvot olivat teerenpisamien peitossa, pyytämään Maryn
apua, kun oli keitettävä tusina peltokanan munia...

Oli selvää, etteivät nuo loukkaamattomat linnut nauttineet samaa
kotoisen elämän rauhaa kuin ennen...

Sitten vierivät isot tykit tietä pitkin Claveringsin puistoon
suorittaen joukon sotaliikkeitä kiitettävän taidokkaasti ja vähääkään
välittämättä lady Homartynin tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia
tieltäpoikkeamisia kohtaan...

Eräänä ehtoopäivänä, kun mr Britling oli tavanmukaisella kävelyllään,
antoi eräs valkeakauluksinen ja huolettoman näköinen fasaani
sysäyksen hänen haaveilulleen. Matching's Easyn maailma alkoi
nyt olla täynnä tuollaisia vanhahkoja lintuja. Tulisiko kaikki
ennalleen sodan loputtua? Hän kuvaili mieleensä Hugh-poikansa
isoisänä, kertomassa pienokaisille puistoista, eläintarhoista,
metsästyslaeista, palvelusväestä, hovimestareista ja ihmeellisestä
golfpelistä, ja kuinka sitten äkkiä ilmestyi Mars, joka
khakipukuisena kulki halki maan, jolloin kaikki nuo asiat kalpenivat
ja katosivat, niin ettei niitä eräänä kauniina päivänä enää ollut
missään...



KOLMAS LUKU.

Viha.


1.

Sill'aikaa kun ennen niin hervoton, miellyttävän rauhallinen maaseutu
oli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun
ikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja
tuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling
ylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa
maanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa
asuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa,
kantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita
häviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.

Päivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata
asiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja
airoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa
kaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten
magneettiseen napaan.

Hänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät
ja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat
saaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan
hän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli
kirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli
kylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia,
tutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta
ei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin
valpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen,
väsymättä, käymättä kärsimättömäksi.


2.

Eräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen,
koska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei
hän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä
tekemättä.

Varsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin
äärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa,
että Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys
oli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus.
Hän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä
kansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta
vastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi
elähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen
luonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa
ihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa
uskoakseen -- ja kirjassaan "Nyt sodat loppuvat" hän teki parhaansa
saadakseen muut uskomaan -- että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan
yleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli
saanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta
voimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä
niin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti.
Hän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden
kansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen
uudistumista. He huutaisivat: "Mutta me emme voi kohdella noin
toisiamme!" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan
vastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua,
epäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja
yleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla
pohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia
liittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta
ahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat
lukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita.
Se oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas
se, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa
huvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään
elämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut
sen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä,
orjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut
yhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken
vakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä -- neljän tunnin
laivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin
kehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä
ja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä,
eivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai
ponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet "mennä äärimäisyyksiin".
Loppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät,
mitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden
pakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon
uhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat
heitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä,
kiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään
kaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten
taistelevan aivan toisessa hengessä.

Ensimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan
uutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä
heti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten
väkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja
pahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden
ilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä
tervehdittiin kiljuen ja viheltäen, oli Saksan lähettiläs
jäähyväiskävelyllään St. James'in puistossa eikä kukaan häntä
häirinnyt... Eräs sanomalehtiuutinen, joka erityisesti kosketti mr
Britlingin mielikuvitukseen, kertoi nuorten tyttöjen muodostamasta
naiskuorosta: se kokoontui eräälle asemalle, jonka ohi Englannin
lähettilään piti matkustaa ja lauloi hänen verhottujen ikkunainsa
ulkopuolella "Deutschland, Deutschland über Alles". Mr Britling voi
varsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi
olivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja
silmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen
tapaan...

Sitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien
vieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin
haavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu
elävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä,
ryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta...

Mr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli
suinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen
mielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin
esitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja
anteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat
olla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät
mitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä
täällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään
peljätyksi hirmuksi... Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja
Louvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin
mitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan
arkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu
sen kanssa ristiriitaan... Vasta kun sota oli ollut käynnissä
muutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen
mielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen
ja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä
väestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta
ja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa
preussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja
Champagnessa, olivat julmaa totta...

He tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin
valtasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin... Kun
eivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he
hävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin
ei auttanut muuta kuin uskoa...

Ensimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi
vakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan
suhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten
pilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat
täynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui
voimaa ja intohimoa -- kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa.
Niiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä
siivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut
huomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta,
ainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja
nöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja
sylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja -- _häpesi_.

"Uskomatonta", sanoi hän hiljaisella äänellä, "tuollaistahan voisi
odottaa tulevan hourujen huoneesta..."

Eräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän
näytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen
kiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta
oli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän
halvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan
_leitmotiv_ sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät.
"Mutta", sanoi mr Britling, "tämä ei missään nimessä voi edustaa
Saksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa".

"Voi kyllä", vastasi hänen ystävänsä.

"Mutta sehän on sokean raivon -- lianheiton asteella."

"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me
kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia
nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa...
Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa.
_He tahtovat_ vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen
enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla
kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"

Mr Britling ei ollut kuullut.

"Se oli viime viikolla käännettynä _Spectatorissa_... Ja sellaista
vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan,
Britling!

    "_Sinulle_ meiltä vain kestävä viha;
    Ei sammu milloinkaan meissä se viha --
    Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä,
    Käsin ja aivoin ja sydänverellä;
    Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä,
    Ei iskevät miljonat iskuja säästä;
    Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme,
    _Yhden_ on vihaaminen juurtunut lihaamme --
                                         _Englannin!_"

Hän luki loppuun saakka.

"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"

"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."

"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin..."

"Sehän on -- pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme
tehneet?"

"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee
voitolle?"

"Minä en voi sitä uskoa -- en sittenkään, vaikka minulla on tämä
todistuskappale kädessäni... Ei! Minä tahtoisin koetella, miten
heidän ruuviensa laita on..."


3.

"Näetkös", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa
polttopisteeseen, "minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia.
Siinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä... Minä en käsitä,
mikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä."

"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa", sanoi hänen
ystävänsä. "He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin
vihaaminen."

"Minun ajatukseni on aivan toinen."

"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin
asiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme
jotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että
se luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme --
ilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen,
alhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa.
Me väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin...
Saksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä.
Kenties heidän ainoa hyveensä..."


4.

Mr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana
halusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa,
joka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi
Englannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan
alkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen
vallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja,
joiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän
salaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart
Chamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja
loputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka
olivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän
työstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita.
Samoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein
valtakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen
hurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan
Keski-Euroopasta käsin.

Koska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja
junkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa,
vaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista
otaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen
ilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia
ja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri
osa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen,
että saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen -- ja että
heitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe
kansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat
ensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin
muukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset
ilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat
Lontoon East Endin leipurit olivat saksalaisia, ja he jatkoivat
kaikessa rauhassa toimintaansa vielä muutamia kuukausia sodan
puhkeamisen jälkeen. Nyt pideltiin useita heidän myymälöitänsä
pahoin... Vasta lokakuussa englantilaiset tällä tavoin ensi kerran
ilmaisivat käsittävänsä, etteivät sotineet ainoastaan Saksan
valtiota, vaan saksalaisia vastaan.

Saksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen
selityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi
ja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä
hahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja
rauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen
ja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se
johti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan
sukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan
hyvänsuopaisuuden tae -- päätelmään, joka huonosti vastaa hänen
luontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne
saksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut,
eivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti
tuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta
ja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja
todellisiin ansioihin, esimerkiksi -- nuoreen Heinrichiin.

Hänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen -- täysin
preussilainen nuori preussilainen.

Toisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta,
että Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa,
tekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa
puolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja
hänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat,
punervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi
silmälasejaan, sanoi "anteeksi", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati
täsmällisiä arvostelmia...

Lähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt "Familie Britlingille"
kaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin
amerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille.
Kerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan
ystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia
hämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki
Hollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta
myöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä.
Hän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa
sairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä
Belgiaan kuormastokuskiksi -- hänen isänsä oli ollut hevoskauppias,
joten hän oli perehtynyt hevosiin. "Jos minulle jotakin sattuisi",
kirjoitti hän, "niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin
huolellisesti äidilleni". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa
erittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa "hyvien kelpo ihmisten" luona.
Kelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. "Mutta me emme koskaan
puhu sodasta", lisäsi hän. "On parempi olla siitä puhumatta." Hän
mainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa
kirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n
lihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta
polviin asti ja kovin "epämukavaa"...

Sitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.

Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.

"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi..."

"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja...
Kenties hän on haavoittunut..."

"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan... On sangen
luultavaa, etteivät päästä."


5.

Mr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja
palautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan -- muistoja
miellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt
siellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin
perhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa
suuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden
Neukirchenissä Oderwaldissa.

Tuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä.
Sen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja -- Adam
Meyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella _oli_ siellä. Vaikeata on
tietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi
satavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään
ystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse
Streicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä
verivirtoja ja tuhansia vihan muistoja...

Kylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin
kaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin
talot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam
Meyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer
pitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat
kuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa
-- isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi,
ravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka
taiteeseensa.

Siellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista
tunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit
Stuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä
saksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin
ja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut
huvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset,
joissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät
mustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat
englantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja
panttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia
two-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat "Britannia, Rule
the Waves" ja "Deutschland, Deutschland über Alles", Adam Meyer
kiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin
milloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen
alla...

Jälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen
postikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.

Oikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka
pitivät auringosta ja vihreydestä ja joille "Frisch auf" tuntui
olevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä
tuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset
pikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän
hyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät
voineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat
sangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus,
ja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain,
taiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista
lauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä.
Hän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin
laajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen,
vanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi
reunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia,
alinomaa esiinsukeltavia "Aussichtsturme".

Hän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson
läpi -- ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka
ovat vaipuneet meren syvyyteen.

Oikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä
alituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin
joukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli
joutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu
rauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi
puhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.

Nuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä
hänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta,
jonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen
Belgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit,
polttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä,
savulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä,
joka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti
hänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan
ystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi
häntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja
taaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana...


6.

Jonkun tulevan aikakauden onnellisemmasta lukijasta -- jos tämä
vaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita -- on
tuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr
Britlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin
kauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta
koettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu
tähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin
hahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti
välttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien
esteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa
ja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista
näköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta
haavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin
belgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista
kotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen
kansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin
veren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua
serkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän
ruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut
majoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja
he olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan
heidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja
ja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni
lapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt
sen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja
seisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut
unohtaa.

"Meidän täytyi rangaista väestöä", oli hän sanonut. "Meitä oli
ammuttu."

Sitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta
ryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina
vääjäämätön luonteeltaan.

Yhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren
opettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin
katsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon
murhan jättämine muistoineen...

Samoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der
Pant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset
ampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen
vuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia... Sitten seurasi
saksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa,
jolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla
olevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa
enemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat _englantilaisia_
lapsia. Täällä kotona!... Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova
laiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon
ihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia
moneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät,
aloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua... Mr
Britlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit,
naiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän
laivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten
Afrikan ja Polynesian kylissä kokea...

Kuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden
1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja
kohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten
miehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset
sukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta
uhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät
jokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen
henkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet
olivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa
rikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin
heidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan
todellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti
saksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei
puhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät
julkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa
jälkeen hävisi kaamean salaperäisesti... Vasta myöhemmin mr Britling
alkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta
hiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.

_Falaba_-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin
pilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi _Lusitanian_ upottaminen.
Silloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha
synnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa
sattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut
pakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin
tilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia
koteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat
pahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian _Lusitania_-myrskyn jälkeen
ilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen
kertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista
järjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut
Belgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten
kaasujen aika, tukahduttava kidutus, "Flammenwerferien" käyttö ja
varsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti
vankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta
ja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka
valoivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä
säälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja...

Ilman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä.
Erinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin
toisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän
kertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista
englantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla
erotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin
kujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien
välitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta
vangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu
koiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja
pistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he
eivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä
tuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina.
Englantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa
voittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin
ilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli
eräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen
sylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin... Eikä kummallakaan
taistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia.
Eräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen
kalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut
sairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista,
jotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute
hoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti
kiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille "sioille"...
"Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät
pysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!"

Kaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa
haavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet
häntä paareista ilmaan. "Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä..."

"Eivät _meidän_ miehet ole kaikki enkeleitä", sanoi hilpeä nuori
kapteeni, joka oli palannut rintamalta. "Jos olisitte kuulleet, mitä
joukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään,
niin kävisitte levottomiksi..."

"Mutta sehän oli vain juttua", virkkoi mr Britling heikosti,
vaiettuaan hetkisen.

Oli aikoja, jolloin mr Britlingin ajatukset olivat siinä määrin
tuollaisten kauheiden tosiasiain vangitsemat, ettei mistään
vapautumisesta ollut kysymystäkään...

Hän häpesi omaa salaista lohdutustaan. Lähes kahteen vuoteen ei Hugh
vielä voisi päästä mukaan. Sitä ennen tulisi varmaan rauha...


7.

Melkein vieläkin ankarammin kuin nämä yhä lisääntyvät kertomukset
järjettömästä kärsimyksen tuottamisesta, vaurioista ja suoranaisesta
hävityksestä vaivasi mr Britlingiä englantilaisissa mielissä
tapahtuva muutos: ensimäisen reippaan ponnistuksen ylevältä tasolta
luisuttiin joutavanpäiväisen riidan asteelle.

Liian kauan oli Englannin elämää kehitetty kieroon suuntaan pitämällä
yllä erinäisiä luulokuvia: uskollisuutta vierasperäistä hovia
kohtaan, joka on kykenemätön mihinkään aloitteisiin, kansallista
hurskautta valtiokirkon rajoissa, vapautta ammattipoliitikkojen
hallitsemassa maassa, oikeutta taloudellisessa järjestelmässä, jossa
ilmoittajilla, nylkyreillä ja koronkiskureilla oli satakertaiset
edut tuottajien ja käsityöläisten rinnalla. Niinpä sille kävikin nyt
mahdottomaksi pysytellä sankarillisten ponnistusten korkeudessa.
Se oli ostanut mukavuutensa palvelijainsa moraalisen rappeutumisen
kustannuksella. Sillä ei ollut yhtään täysin moitteetonta elintä, sen
henkeä ahdisti yleinen epärehellisyys. Kun se vihdoin sai vastaansa
katkeran vihamielisyyden ja mahtavan ja häikäilemättömän vihollisen,
vihollisen, joka oli arvaamattomassa määrin sosialistinen,
tieteellinen ja toimelias, niin sitä tosiaankin näytti hetkisen
elähdyttävän tavaton tarmo ja yksimielisyys. Nuoriso ja yleensä
kansa hehkui intoa. Kaikkien yhteiskuntaluokkain pojat lähtivät
taistelemaan ja kuolemaan mieli täynnä kaunista kuvitelmaa tästä
sodasta. Huolettomuus hävisi taulun etualalta, mutta vain hiipiäkseen
takaisin kohta kun ensi innostus oli ohi. Tuota pikaa alkoivat
vanhemmat henkilöt, karaistuneet poliitikot, omistava luokka ja
muonakauppiaat, viehättävä naisväki ja ne, joilla yhä oli varaa
tuhlata, toipua tuosta moraalisen innostuksen puuskasta. Vanhat tavat
pääsivät jälleen valtaan sekä tajunnassa että toiminnassa. Sota, joka
oli alkanut varsin dramaattisesti, ei saavuttanutkaan mitään korkeata
nousukohtaa; se ei muodostunut sankarilliseksi, pikaiseksi häviöksi
eikä sankarilliseksi, pikaiseksi voitoksi. Se oli edestakaisin
häilymistä, pahin koetus, jonka alaiseksi kuriin tottumaton kansa voi
joutua. Oli pitkiä, väsyttäviä aikoja, jolloin ei tapahtunut mitään.
Ennenkuin Yserin taistelu oli ehtinyt täysin kehittyä, oli sodasta
kadonnut kaikki dramaattisuus. Se ei ollut enää murhenäytelmä eikä
myöskään riemuvoitto; se muuttui molempia riitapuolia luonnottomasti
rasittavaksi ja hävittäväksi. Se oli muuttunut onnettomuuden painoa
vastustavaksi uuvuttavaksi ponnistukseksi...

Tuon jännityksen alla murtui Englannin arvokkuus ja tuli ilmi
viha, joka ehkä oli vähemmän keskitettyä ja kiivasta kuin
saksalaisten, mutta kenties vieläkin kiusallisempi. Mikään
patriarkaalinen hallitus ei ollut järjestellyt englantilaista
henkeä isänmaallisia tarkoituksia varten; se kävi nyt ärtyisäksi ja
kärsimättömäksi niinkuin henkilö, joka on ensi kertoja sairaana.
Se ei enää suuntautunut yksin viholliseen, vaan toisin ottein
kuviteltuihin pettureihin ja pakoileviin henkilöihin; se tuhlasi
tarmonsa sisäisiin riitoihin ja yhä laajemmassa mittakaavassa
singottuihin syytöksiin. Milloin oli ministeripresidentin ilkeä
välinpitämättömyys, milloin lordikanslerin saksalainen sivistys,
milloin ensimäisen amiraliteettilordin kekseliäät yritykset sellaisen
kostoretken aiheena. Kaikissa yhteiskuntaluokissa, korkeinta
lukuunottamatta, aloitettiin vakoojiin ja saksalaissyntyisiin
epäilyihin kohdistuva ajojahti; milloin syytettiin "pettureita",
milloin mielikuvitusrikkaita ihmisiä, milloin tiedemiehiä, milloin
ylipäällikön persoonallisia ystäviä, milloin sitä milloin tätä
ryhmää... Mr Britling luki joka päivä kolme, neljä sanomalehteänsä
tuntien yhä syvempää pettymystä.

Siirryttyään sanomalehdistä kirjeisiinsä hän havaitsi nimettömäin
lähettäjäin olleen ahkerina...

Mr Britling oli kenties huomauttanut, että saksalaiset joka
tapauksessa olivat inhimillisiä olentoja tai että jos Englannissa
olisi 80-luvulla kuunneltu Matthew Arnoldia, niin upseerimme ehkä
olisivat voineet yhdistää kunnollisuuden rohkeuteensa ja hilpeään
mielenlaatuunsa. Kenties hän oli itse sekoittanut pisaran ärsyttävää
happoa huomautuksiinsa. Viha leimahti häntä vastaan! "Kuka _te_
olette, hyvä herra? Mitä _te_ olette? Mitä oikeutta on _teillä_? Mitä
vaatimuksia _teidän_ sopii asettaa?..."


8.

"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella
lepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous."

Tuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän
eräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä
pilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä
kajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle.
"Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena", mietti hän.
"Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!... Ja
sitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa."

"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan
herruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on."

Mutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä
oikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli
mieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan
gnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden
testamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!...

Tummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui
yrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan
saanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden
tarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia
ongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja
tuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla
ikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy
rappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä,
että portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman
sodan portimoa?... Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole
rappeutumista?

Näinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli
uutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle
kuin tuo kepeän pintapuolinen "Nyt sodat loppuvat". Sen piti saada
nimekseen "Vihan anatomia". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan
tapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin
kauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo
vakaumus juurtui häneen...

Siitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan
voinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos
sota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa
tylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä
nautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha
voi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton
rauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan
viha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten
suhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen,
rauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki
jatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän
kausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi?
Hän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli
unelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta,
ihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka
olisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa...

Mutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?...

Ja vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin
turhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?...

Hän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.

Oli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli
puiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä
odotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.

Kenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin
todenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut
mitään Utopia-unelmaa.

Hän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä
liikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät
ja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla
aalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi:
valonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit
välkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina
punaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa,
luiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen
juoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni...

Sitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän
kohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.


9.

Sodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä
lisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja,
ojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä
ja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka.
Myöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä,
mihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen
jälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja
nummiseuduilla. Hän oli "sangen vakavasti vioittunut" erään yöllä
suoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät
olleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr
Britlingin.

Suppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli "parasta tulla
heti".

Mrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan
asemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin
poika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä,
nyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin
ampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti
kulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti
Filmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille
oli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä,
oli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen
oli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja
ja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella
häntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena...

Sairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia
vammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin
että yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen
pieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun
alaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling
sai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi,
mutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain
istui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa,
hyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine
nenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus
tekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen --
esimerkiksi vanhan paavin -- kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen
jälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut
virkkanut muuta kuin "lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower
House'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa". Hän oli
hanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä,
ikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli
vakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.

Yöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.

Mr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.

"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire", virkkoi hän.

Täti ei antanut merkkiäkään.

"Sisarenpoikanne Hugh."

"Keskinkertainen ja tyhmä", virkkoi täti sangen selvästi.

Mutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin
toisesta henkilöstä.

Hän jutteli: "Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä.
Vakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja --
tai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se
on kuumennuspullo. Väittävät... Niin, miksei, minä myönnän --
mieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat
vakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan
uskomattomia... Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi...

"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun
hallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen
tiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois.
Vuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä
se maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!

"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa -- vähämielinen.
Hän on kuoleva -- ilman arvoa..."

Hänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa
jotakin lisää.

"Minä olen täällä", sanoi mr Britling. "Sisarenpoikanne Hughie." Täti
kuunteli.

"Voiko täti ymmärtää minua?" kysyi mr Britling.

Täti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. "Poika kulta!"
sanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.

"Sinä olet aina ymmärtänyt minua", koetti hän sanoa.

"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie", sanoi hän
sangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: _"au
fond"_.

Senjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr
Britlingin kuiskauksista.

Sitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi
kätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.

"Hughie!"

"Tässä minä olen, täti hyvä", sanoi mr Britling. "Tässä minä olen."

"Älä salli hänen saada käsiinsä _sinun_ Hughiasi... Liian hyvä
siihen, niin liian -- liian hyvä... Ihmiset sallivat näitten sotien
ja intohimojen temmata itsensä mukaansa... He panevat niihin liian
suurta painoa... Ne eivät ole -- ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli
hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi."

"Ei!"

"Ymmärräthän minua, Hughie?"

"Aivan varmaan, täti hyvä."

"Älä sitten unohda sitä -- milloinkaan."

Hän oli sanonut mitä oli tahtonut sanoa. Hän oli sanellut
testamenttinsa. Hän sulki silmänsä. Mr Britling oli ihmeissään, kun
huomasi, että tuo omituinen vanha olento oli yht'äkkiä muuttunut
kauniiksi, saanut tuon hopeanhohtoisen kauneudenpiirteen, joka
toisinaan näkyy hyvin vanhoissa miehissä. Hän oli haltioituneen
näköinen kuten suurten taiteilijain kuvaamat vanhukset toisinaan. Mr
Britlingin teki mieli suudella hänen otsaansa.

Joku tarttui hiljaa hänen hihaansa.

"Nyt se luullakseni riittää", sanoi sairaanhoitajatar, joka seisoi
vieressä, mutta jonka mr Britling oli kokonaan unohtanut.

"Mutta saanhan tulla jälleen?"

"Ehkä."

Hän viittasi kädellään mr Britlingiä poistumaan.


10.

Seuraavana päivänä ei täti Wilshire enää ollenkaan tiennyt, että joku
oli käynyt hänen luonaan.

Hänen asentoaan oli muutettu, niin että hän nyt makasi
vaakasuorana; hän tuijotti lakkaamatta kattoon mutisten kummallisia
yhteenkuulumattomia asioita.

Windsor Castlen mattoa koskeva asia liikkui yhä hänen mielessään,
mutta siihen sekaantui jokapäiväisten, sodan johtoa arvostelevain
sanomalehtikiistain sirpaleita. Hän ajatteli yhä edelleen sotaa
pitämättä hallitsijahuoneita silmällä. Vakoojia hän ei myöskään
unohtanut. Hänellä oli sydämellään joitakin kuninkaan saksalaisia
tätejä koskevia asioita.

"Varmuuden vuoksi", sanoi hän, "varmuuden vuoksi. Vartioikaa
niitä kaikkia... Prinsessa Christian... Perustuksia rakennettu...
Sementistä... Tykkejä. Vai mitä tarkoitusta varten ne aina
rakentaisivat perustuksia?... Aina... Mitä varten?... Vaiennetaan..."

"Näitä asioita", sanoi hän, "ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi
ottaa."

Hetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; "Wellingtonin herttua.
Minun esi-isäni -- todellakin... Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi."

Sitten hän taas makasi hiljaa.

Lääkärit ja hoitajattaret voivat antaa mr Britlingin tiedusteluihin
vain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle;
he sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.

Seitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.


11.

Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr
Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa,
ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi
voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä
kuolemaa.

Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt
tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat
sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret
hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä
talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat
murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut
lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa
sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla
voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia
kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli
tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa
rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt
siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut.
Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä
viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän
saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.

Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä
tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä
varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet
ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan
todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa
niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas.
Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat
hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin
toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei
niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.

Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa,
kun hävitys heitä kohtasi.

Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta
romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset
menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja
tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien
ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja
siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä,
kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on
ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa...

Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan
oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia
(Napoleonin, ystäväiseni! -- eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka
suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli
olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta
vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin
saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle,
ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään -- niinkuin poikaset,
jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin
ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät
syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet _Frauen_ ja _Fräulein_...

Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän
kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä.
Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista,
kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin
ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta
se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan
asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen
joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu
hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa.
Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan
joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin
läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire
rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä,
oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden
viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet
luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan... Saksan
kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo
nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys
pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä
suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten
elämälle...

Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.

"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.

"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita,
joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta _vielä me ne
opetamme!_..."

Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin
vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun
eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin...

Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan
suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän
kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään
ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten
kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota
kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä
juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi.
"Vai armoa! Kamerad! _Tuosta_ saat, kurja murhamies!"

Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän
takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi
tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako
häntä kohti? Pidättääkö hänet?... Olla koko asiasta välittämättä?...

Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä
murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin
surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin
täti Wilshiren _maaneja_ uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää
olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin
raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen
mielestään.


12.

Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen
veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan
muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä
pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka
odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka
pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten
kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä,
ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että
ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet
mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia
syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden
verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi
järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset
eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus,
järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut
kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten
vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."

Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella
kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan
matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse
hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla
myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa
tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita _meidän_
laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti.
"Entäs tasmanialaiset, jotka _meidän_ väkemme lopullisesti hävitti
sukupuuttoon?

"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki
edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin,
varsinkin mitä Kiinassa teimme..."

Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä
katalampia", heitti hän vastaan...

Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt,
nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien
sekaan -- ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon.
Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka
hiljalleen kohosi näkyviin...

Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan
penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta...

Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin
ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan
läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen,
pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää
olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui
noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka
olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä
uskoa, että olisi parempi olla lapseton...

Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa?
Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä
ilman tarkoitusta -- ja saamatta osakseen sääliä?

Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr
Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen
synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa,
tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa.
Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen
konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut
hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan
julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan,
todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa
tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia,
sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja
yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko
olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien
alla.

Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat
häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää,
ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista
uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo
pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä
hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin
tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä
kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä.
Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole
pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys
vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin
se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä
edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä.
Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin
poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai
kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa
virikkeensä -- miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin
-- jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin
jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto
miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin:
kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai
vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina -- _ainako?_ --
niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena
oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä
röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? -- hän palasi niihin. Hän esitti
itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento
tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta
-- tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on
löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä
julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan
ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän
pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa
sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä
hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa
merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja
moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena.
He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat
huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää
kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia
kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata
tuota velttoutta. Varmaankaan -- päättelivät he -- ei Jumala ole
niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat
surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen
meille, mitä seuraa, kun

    "Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
    Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."

Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt
tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako
järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille
tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin.
Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla _olla vailla_
sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle
zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö
olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen
johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin,
jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr
Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista,
jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän
öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on
tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa
kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile
jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän
välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"

Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä
tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton
kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää
pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea,
mutta lopulliselta laadultaan _yhtä hyvä kuin sääli_, ehkäpä sääliä
suurempikin lopullisilta arvoiltaan.

Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon
kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan,
sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta".
Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa
ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä
irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?

Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen
nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin,
kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin
päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli
hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija,
joka palaa maanpaosta.

"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi...

"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja
euthanasian edeltäjä...

"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan
sääliväinen."

Mutta sitä ennen, sitä ennen... Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan
oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja
rakastettavia olematta tarmokkaita?...

Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien
välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.

Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut
työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen
epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja
kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa
kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana
hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän
tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä.
Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien
sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja
pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään.
Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin
tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat,
elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut
ilo...

Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat
ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme
oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän
asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin
sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa:
Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja...

Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat
jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen
jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen.
Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi
te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat,
kidutetut houkkiot!"

Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!

"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita
oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat
kiukkuun."

Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen
takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti
välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi
salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.

Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää
ja vakuuttaa niinkuin nuo.

Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä
tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän,
tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin
puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon
kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.

_"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."_



NELJÄS LUKU.

Voimattomuuden verkossa.


1.

Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin
ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi
ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista
ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään
hullunkurisilla pienillä piirroksilla -- toisinaan olivat kirjeet
olleet pelkkää piirustelua -- ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja
piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling
piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään
sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n
pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa
näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja
rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän
arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin,
kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden
koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet
vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi,
että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.

Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja
raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa
siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on
kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus.
Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan,
tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti... Ja
silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään
mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä
kanssa... Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset
menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa
ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että
tallustaisin tietä omin jaloin..."

Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.

"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on.
Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle
alustalle hyvänsä ja nukkuu..."

Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja
temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden
pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä
liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän
sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa",
sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle,
korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä
loistavinta urheutta -- tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus.
Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää
sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos
säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos
taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."

Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri
harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.

"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä
pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan.
Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen.
Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu
'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan
lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he
tarvitsevat. Tällä tavalla --"

Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen
Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.

"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia
viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia
kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja
se olisi liioittelua -- jota me täällä armeijassa vihaamme."

Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli
tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.

"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan
huomioonottamatta."


2.

Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.

"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään
muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa
toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun
ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte
puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka
viikko hukkaamme vuosisatoja... Jos suurin osa näitä miehiä olisi
vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa
kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja
hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman
nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut
verrattomasti hyödyllisempää maallemme... Toisaalta me olemme
kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua... Minua tuo ärsyttää.
Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä
tavalla.

"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen
sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme
sanomattoman typeriä...

"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt
'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal
menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että
täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin
hyvin kuin pitäisi."

Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa
miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua,
mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin,
että huonoin miehemme -- olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu
ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua
tai haukkumisia -- on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme
epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on
lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut
siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta
muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä
tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä
huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon
asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää
voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu
tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun
en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut
parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn
melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman
likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden
mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu,
että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan
sotilas Ortheriksen kanssa..."

Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua
taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan
uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa
suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen
tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen
ympärillään.


3.

Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.

"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni
jollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu.
En tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten
ja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan
upseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä -- ja monet
kapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä
ovat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla
varustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä,
joilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon -- äskeinen
_The Times'iin_ lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut --
että he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka
on määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun
pääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka
heidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen
kelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen.
Suoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä
kolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä
jää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota
kolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa
laskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään
nenäänsä aritmeettisiin toimituksiin... Luulen, että tästä sodasta
tulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me
rivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'...

"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää
sisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein
kuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet
viisikolmatta peninkulmaa -- viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa.
Ja suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut
kapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin.
Oh, hän on _patus!_ Herra jumala! Herra taivaallinen jumala,
millainen _patus!_ Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta
hillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä
ole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee!
Hän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan
hajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui
olemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla,
eikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla
luonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla.
'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta
mittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten
oli _coup d'oeil'insä_ mukaan jakanut miehet niin että niitä oli
tungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen
olevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain
pinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista --' 'En
minä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti...

"Eivät he sellaisiin, pappa! Miten asiat täällä 'viheriässä'
armeijassa suoritetaan, siten ne tullaan suorittamaan tuolla
'kypsässäkin'. He eivät saavu perille ajoissa, he kadottavat tykkinsä
niinkuin me nyt kadotamme keittiömme. Minä olen mykkä sotilas, minun
tulee tehdä mitä käsketään; mutta nyt minä joka tapauksessa alan
ymmärtää Neuve Chapellen taistelun.

"Väitetään, että uudessa armeijassa miehistön ja upseerien suhteet
ovat erinomaiset. Kerran minä ehkä opin rakastamaan upseeriani --
mutta en juuri vielä. Ei ennenkuin olen unohtanut ne toimenpiteet,
joiden nojalla Cheasingholtiin majoittuminen tapahtui... Hän hutiloi
tehtävissään ollenkaan sitä häpeämättä, ja kuitenkin hän mieluummin
antaisi ampua itsensä kuin solmisi kengännauhansa huolettomasti.
Se, mitä sanon upseereista, koskee todellisuudessa ainoastaan ja
yksinomaan häntä... Kuinka oivallisesti nyt ymmärrän, että miehistö
ampuu upseerejaan... Mutta vaikka jättääkin väsymyksen ja kiukun
huomioonottamatta, on tämä siirtyminen suoritettu hirvittävän
kurjasti..."

Nuori mies palasi näihin muistutuksiinsa eräässä myöhemmässä
kirjeessä.

"Sinä kai ajattelet minun aina moittivan, mutta minusta näyttää,
että täällä tehdään kaikki mahdollisimman tuhlaavalla tavalla. Me
tuhlaamme aikaa, tuhlaamme työtä, tuhlaamme tarpeita -- Herra Jumala,
kuinka tuhlaammekaan maamme varoja! Minä vakuutan sinulle, isä, ettei
tämä arvostelu ole omahyväisen nuoren miehen mietteitä. Ei tässä ole
mitään omahyväisyyden tilaa... Me olemme kuolettavasti kyllästyneitä
tässä kirotussa kyläpahasessa oleilemiseen. Ei ole mitään tekemistä
-- ellei halua juosta muutamain hulttiomaisten naikkosten jäljessä,
joita me halveksimme ja inhoamme. Minä _en_ ole mukana sellaisessa,
isä. Enkä minä juo. Miksi en minä ole perinyt mitään paheita. Eilen
meillä oli täällä tappelu -- perin ikävystyttävää. Ortheriksen on
huuli paisuksissa, eräällä toisella sotilaalla sinimarja silmän alla.
Tuonnempana toimitetaan uusi ottelu. Minä alan tajuta, että sodan
kauhistuttavin puoli on ikävystyminen...

"Ruokakomentomme kuvaa koko järjestelmää. Se on järjestelmä, jota
suunniteltaessa ei ole vähääkään tavoiteltu mahdollisimman hyvän
tuloksen saavuttamista -- tuo ei kuulu sotaministeristön filosofiaan
-- vaan kaiken säännöstelemistä ja perustelujen välttämistä. Leipää
ja lihaa jaetaan melkein liiankin runsaasti miestä kohti, ja
käytännössä on sangen ankara punnitsemis- ja tarkastusjärjestelmä,
joka kumminkaan ei ole erikoisen tehoisa. Liian runsaat annokset
ovat tietysti suoranaisena yllykkeenä varasteluun tai tuhlaamiseen
-- senhän ymmärtää kuka hyvänsä, noita sotaministeriön vanhoja
tuhmia juurakoita lukuunottamatta. Tarkastusjärjestelmä on tehokas
annosten määrään, mutta ei niiden laatuun nähden, sen tajuaa
yksinkertaisinkin. Armeijan ruoka-aineitten laatua tutkitaan
parhaasta päästä hajuaistimen avulla. Elleivät ainekset haise
pahalta, ovat ne hyviä...

"Sitten luovutetaan raaka-aineet kokille. Siihen virkaan on muitta
mutkitta nimitetty jokin tavallinen sotilas. Hänelle vain sanotaan:
'Sinä olet kokki'. Ja koettaa parhaansa mukaan olla kokkina.
Tavallisesti hän aloittaa paistamalla tai käristämällä lihaa koettaen
arvata milloin paisti on kypsä. Sen mitä paistista jää jäljelle
hän sitten hakkaa rikki ja tekee siitä muhennosta seuraavaksi
päiväksi. Muhennos on hakattua lihaa, joka on keitetty isossa
padassa. Pinnalla ui aika lailla rasvaa. Kun on syönyt, tekee mieli
istuskella aivan rauhassa. Miehiä ruokitaan tavallisesti suuressa
teltassa tai ladossa. Meillä on lato. Ei se ole mikään siisti lato,
ja jotta ruokailu saisi enemmän yhteiskekkerien luonnetta, on
lautasia, veitsiä ja hankosia riittämätön määrä. (Tahdon huomauttaa,
ettei armeijassa kukaan osaa laskea kahdeksaakymmentä kauemmaksi.)
Lopetettuaan aamupalveluksensa saavat korpraalit ryhtyä leikkaamaan
annoksia. He sanovat, että kun siitä hommasta pääsee, tuntuu siltä,
kuin olisi saanut päivällistä aivan riittävästi. He istuskelevat
kalpeannäköisinä ja lähtevät sitten kylän kapakkaan. (Minusta
luultavasti tehdään pian korpraali.) Ennen sodan puhkeamista oli
Brittein saarilla naisia suunnilleen miljona enemmän kuin miehiä.
(Katso Fabian Society'n julkaisuja, jotka nyt ovat nuorison
keskuudessa hyvin suosittuja.) Kenellekään noista naisista ei
hallitus ole tahtonut uskoa armeijan ruoanlaiton ja ruoanjakelun
vaikeata tehtävää. Kukaan tavallinen sotilas ei ole vähimmässäkään
määrässä harrastanut ruoanlaittoa ennen sotilaaksi tuloansa... Kaikki
mitä muhennoksesta jää jäljelle ja samoin kaikki muu, mitä kokki
muuten tekee mahdottomaksi syödä, heitetään pois. Me heitämme ruokaa
pois saavillisittain. _Me hautaamme lihoja_...

"Me saamme kolme paria sukkia. Me kävelemme sangen paljon. Emme osaa
parsia sukkia. Kun kannat ovat puhki, saamme rakkoja. Kelpo rakot
tekevät miehen mitättömäksi. Miljonasta ylijäävästä naisesta ei
(katso ylemp.) hallitus ole ymmärtänyt panna yhtäkään paikkaamaan
meidän sukkiamme. Siksipä melkoinen osa meistä kulkeekin ontuen. Ja
niin edespäin. Ja niin edespäin.

"Sinä varmaan pidät tätä hirmuisena napisemisena, mutta minä
tahtoisin saada sanotuksi -- teen sen nyt, sydäntäni keventääkseni,
puhumalla suuni puhtaaksi -- että koko tämä juttu voitaisiin
suorittaa paremmin ja huokeammin, ellei sitä olisi jätetty noiden
kerrassaan kokemattomien ja äärimäisen yksipuolisesti sotilaallisten
herrojen tehtäväksi. He luulevat johtavansa Englantia ja osoittavansa
meille kaikille, kuinka tuo on tapahtuva; mutta itse asiassa he
vain pidättävät meitä. Tuhat tulimmaista, miksi heidän pitää tehdä
kaikki? Yhdelläkään heistä ei ole kotonansa mitään määräämisvaltaa
päivälliseen nähden, he eivät saa pistää nokkaansakaan keittiöön
eivätkä uskalla mennä tarkastamaan talouskirjaa... Tavallinen
brittiläinen eversti on avuton vanha herra; hänellä pitäisi olla
hoitajatar... Tämä ei ole vain minun loukkaantuneen vatsani joutavaa
napisemista, vaan on tärkeä asia koko maalle. Ennemmin tai myöhemmin
voi maa joutua kaipaamaan niitä ruokavaroja, jotka tuhlataan kaikissa
näissä hullutuksissa. Kaiken kaikkiaan tuhlataan joka päivä varmaan
monta tonnia erilaisia ruoka-aineita. Monta tonnia... Otaksukaamme,
että sota kestää kauemmin kuin olemme laskeneet!"

Tuosta kohdasta Hugh poikkesi arvostelemaan sotilaallista
henkeä yleensä. "Upseerimme ovat hiton siivoja poikia, melkein
jokaikinen. Siinäpä juuri onkin pulma. Kunpa he eivät olisikaan
niin hiton siivoja poikia! Kunpa he käyttäytyisivät miehistöään
kohtaan niinkuin preussilaiset upseerit, niin me ottaisimme
suorittaaksemme vallankumouksen sodan ohella ja tekisimme puhdasta
yhdellä kertaa. Mutta he ovat siivoja, suorastaan ihastuttavia...
Heidän ajatuskykynsä tosin ei ole melkoinen eivätkä he ymmärrä,
että jonkin asian kunnollisella suorittamisella tarkoitetaan sen
mahdollisimman pikaista ja käytännöllistä suorittamista. He eivät
halua ponnistella yli voimiensa. Jos heidän luonnonlaatunsa olisi
kehnompi, niin kukaties heidän työnsä olisi parempaa. He eivät tahdo
käyttää karttoja, aikatauluja tai hakukirjoja. Kun me siirrymme
toiseen paikkaan, niin he sieppovat tietoja sieltä täältä vain
kuuleman mukaan; ei yksikään upseereistamme ole ollut kyllin älykäs
hankkiakseen yksityiskohtaisen kartan tai Michelinin käsikirjan.
Heidän älynsä toimii vain kuuleman mukaan. He ovat hätiköiviä,
tyhjänpäiväisiä ja tuhlaavia -- ja kun jotakin on tehtävä, esiintyvät
he vaativaisina. Omien kunniakäsitteittensä mukaan he ovat
täydellisiä. Rohkeutta on kaikilla riittävästi, jopa runsaastikin,
rehellisyyttä, totuudenrakkautta ja niin edespäin -- kiitettävässä
määrin. Heillä on jonkinlainen jockeymainen mittakaava, reippautta ja
rohkeutta varten, eikä se olekaan aivan huono, ja he pitävät kovin
pahana poskipartaa ja nappien aukioloa. Mutta he erehtyvät lukiessaan
ajattelun samaan luokkaan kuin poskiparran, siis pitäessään sitä
jonkinlaisena joutavanaikaisena lisäkasvannaisena. Sen sijaan että
lukisivat sen kuuluvaksi samaan luokkaan kuin nappien kiinniolon. He
vihaavat säästäväisyyttä. Ja varustautumista...

"He eivät tahdo tunnustaa, että epäpätevyys on eräänlaista
epärehellisyyttä. Kunhan ei varasta puolta shillingiä, on heidän
mielestään yhdentekevää, jos tuhlaa puoli kruunua. Nyt tulee jotakin
viisasta! _Sotaakäyvän kansakunnan näkökannalta on puoli shillingiä
tasan viidesosa puolta kruunua_...

"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti
lähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle,
tuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari... On
merkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua
miellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa
sitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä,
jolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista
teutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun
täytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin -- täällä ei ole mitään
muutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa
kaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi
sitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi
lyijykynäni..."

Tuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja
leikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.

"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita
aseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat
japanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka
muistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää
omistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on
asia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa
oikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne
saatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä
laukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita
liikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman
päässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen -- aivan
keskelle... Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota
hän nimittää 'auto-piruksensa' -- ei kukaan tiedä mistä syystä --
ja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös
pelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa..."


4.

Eräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen
historiaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä
tappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä
mainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä.
Hugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen
_savoir-faire_.

"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa
viittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä
vallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon
ja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja
nyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon.
Hänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut
häntä, ja hänen vanhempansa -- kumpikin pelottavia henkilöitä --
ovat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon).
Eivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät
osoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä
näyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme
ymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla
korville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän
sitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen
kimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut
tuollaiset yksityiskohdat -- minä olisin sekä liian omahyväinen että
liiaksi nöyryytetty -- mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän
puhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä
juttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi
hänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin _tytön_ suhteen
niin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni _häntä_. Ja sitä
minä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä
en olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei
pääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää... Naurakaa vain,
pojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat... Minua
se kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia
aikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton
hyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, _milloin_
pitää?... _Vieköön_ minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'

"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla -- pimeässä.

"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'

"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.

"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt
siinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista
eikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa
pelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä
ja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta
siitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain
inhottavaa hajua."


5.

Mr Britling, joka Hugh'n kirjeitten avulla oli päässyt melkoista
paremmin asioihin perehtymään, ajeli automobiilillaan ympäri Essexiä,
pistäytyipä pari kertaa Berkshiressä ja Buckinghamshiressäkin,
ja huomasi vanhan, rauhallisen maaseudun yhä enemmän muuttuvan
varustetuksi leiriksi. Hän taipui väheksymään Hugh'n arvostelujen
merkitystä. Hän keksi niissä jonkinlaista nuoruuden karmeutta, joka
on liian kärkevää suvaitakseen puolinaisia, toimenpiteitä ja meidän
surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää
liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä. "Surkeita
inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista
ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä", -- tuo lausuma oli
mr Britlingin. Mr Britlingille, joka katseli asioita kauempaa, mutta
tunsi niitä laajemmin, oli uusi armeija ylpeyden ja ihastelun esine.

Häntä miellytti saapua johonkin rauhalliseen kylään ja nähdä
voimakkaita, khakipukuisia nuorukaisia toimissaan, nähdä lieassa
olevat hevoset, tuntea pidätetyn voiman vaikutelma, havaita silloin
tällöin vilahdukselta tykkejä ja ampumavarakuormia. Minne tulikin,
kaikkialla oli sotilaita ja yhä vain sotilaita. Niitä virtasi
alinomaa Flanderiin ja pian myöskin Gallipoliin, mutta se ei
näyttänyt mitenkään vähentävän kotona harjoituksissa olevien lukua.
Rautateitse kuljetettujen sotatarpeiden ilmeisesti lisääntyvä paljous
sai hänet miellyttävästi lämpenemään. Liverpool Street asemalle
ajaessaan hän ilokseen näki pitkän junan avoimia tavaravaunuja, jotka
tervakankaalla peitettyine vaunuilleen, rattaineen ja tykkeineen
tuntuivat salaperäisen lupaavilta. Yön pimeydessä hän saattoi pelätä
häviötä, mutta kun näki miehet, kun kierteli maaseudulla, niin oli
mahdotonta uskoa muuhun kuin voittoon...

Mutta kevään ja kesän kuluessa ei mitään voittoa saatu. Toukokuun
"suuri offensiivi" pysähdytettiin ja lopetettiin, kun oli suoritettu
joukko tuloksettomia ja erittäin kalliiksi käyneitä hyökkäyksiä
Ypresin ja Soissonin välillä. Saksalaiset olivat kehitelleet
erinomaisen tieteellisen puolustustavan, jossa kuularuiskut
korvasivat kiväärejä ja hyökkäävä puoli kärsi mahdollisimman suurta
häviötä puolustajain menettäessä mahdollisimman pienen määrän
miehiä. Sotaministeriömme ei ollut aikaisemmin pannut suurtakaan
painoa konekivääreihin, mutta nyt asianlaita muuttui. Muuten kääntyi
Englannin tarmo nyt yhä enemmän Dardanelleihin päin.

Dardanelleihin suuntautuvan hyökkäyksen ajatus oli jo aikaisemmin
viehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan
saakka tottuneet lauseparteen "tunkeutua Dardanellein läpi",
joten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää
uutuudentuntoa, joka sai "ilmahyökkäyksen" tuntumaan niin
takeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli
Englannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta
perintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan
yhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä,
ja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen.
Sitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat
käyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa
kokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen
hyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto
maaliskuun 17:ntenä tunkeutui salmiin ja _Irresistible, Ocean_ ja
_Bouvet_ menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi
puolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai
heidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat
näyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja
kallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi
Dardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi
tuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä
maihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa
kärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon
yleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta
ja salmensuun varustukset valloittamatta... Sill'aikaa oli Venäjän
joukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin
valloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten
pohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat
Varsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain
taaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät
Riikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla...
Päivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä,
hämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen
voittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko
paistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli
erinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin
runsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä
milloinkaan nähty...

Eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää
toivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli
sanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava
erästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja
-- hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä,
mutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos
nurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen
siitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli
hämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään.
Häntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen
Teddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun
saantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin
vilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi
nyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi
vakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti
koskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja
aivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista
kaasuista puhumista...

Mr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.

"Onnea matkalle!" huusi mr Britling erottaessa.

Teddy vastasi kättään huiskuttamalla.

Mr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti
pientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.

"Minä en pidä siitä että hän lähtee", sanoi hän. "Toivon että hän
siitä hyvin suoriutuu... Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on
jotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta,
mutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä --" Hän teki
laskelmia. "Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa
lähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä...

"Silloin voi kaikki jo olla ohi..."


6.

Laskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.

Kuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.

"Mutta mitä tämä merkitsee?" väitti mr Britling vastaan arvaten
ennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. "Ethän sinä ole
yhdeksäntoistavuotias."

"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan", sanoi Hugh. "Totta puhuen
minut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana."

Mr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.
"En minä sinua moiti", sanoi hän. "Se oli tehty -- oikeassa mielessä."

Harjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden,
miehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. "Minä olin
Statesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni",
sanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.

Hän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt
hänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:

"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi
suorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin
puolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin... Minun olisi pitänyt
puhua siitä sinulle..."

"Niin", vahvisti mr Britling.

"Aluksi minä sitä arastelin... Ajattelin, että sota kenties
olisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta
keskustelemaan... En tahtonut kajota siihen."

"Aivan niin", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti
asian selittänyt.

"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna", virkkoi Hugh.


7.

Hugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä
pitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat
olivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö
teki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat
tehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin
niistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut
niin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs
Britling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen
varustuksensa. "Tarvitsetko talvivaatteita?" tiedusteli hän.

Vasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä
levolle, tunsi hän voivansa puhua.

"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin
ranskalaiseen perheeseen", huomautti Hugh tulisijan luota.

"Niinpä kyllä", myönsi mr Britling. "He olisivat tällaiseen paremmin
valmistuneita... He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus
asevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet."

Sitten hän sanoi melkein harmistuneesti:

"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa,
jos teitä paljon kaatuu?" Hugh mietti.

"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään
kuin kaatua" sanoi hän.

"Taitaapa olla."

"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa."

Mr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. "Jokaisen on kestettävä
jotakin tämäntapaista."

"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten", sanoi mr Britling...

"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin
ei sitä voisi verrata --"

"Mihin?"

"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan."

"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen", myönsi mr
Britling.

"Erimitallisia", virkkoi Hugh.

Hän tuntui punnitsevan sanojaan. "Ei tunnu siltä", sanoi hän, "kuin
lähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin
uuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin
olisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin
astumaan ulos... Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan,
joka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin
omituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin
syömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En
ollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä --
minunlaisiltani -- ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he
veivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita _he_ eivät
sen paremmin tunteneet -- ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin
tekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme
nuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä.
Me istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista,
kirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä
koputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla
oli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan...
Kysymyksessä oli murha...".

Hugh oli hetken vaiti. "Se oli Bedford Mansionin salaperäinen
tapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut
siitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön...
Yksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen
saamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä
muka kelpo ihmisiä -- ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi
ja kylmä viima käy kautta huoneen. _Murha!_ Eräs nuori tyttö, joka
näytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli
tapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin
syvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei
milloinkaan ollut oikein uskonut."

"Niin kyllä", virkkoi mr Britling. "Niin kyllä."

"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä.
Täällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille
ja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta
kääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä
potkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin...
Mutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on
kaiken ulkopuolella... Sinne minä nyt lähden... Sen sijaan että
täällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä
ulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme
toisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta."

Mr Britling nyökkäsi.

"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla
ei ole ruumiita."

"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää -- sellaisia kaameita
asioita."

"En minä valita", sanoi Hugh... "Mutta -- master Hugh -- master
Hugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää -- ei tule koskaan
takaisin."

Hän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä:
"Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, _tämä_ Hugh ei milloinkaan
palaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella,
ja kaikki on oleva toisenlaista..." Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr
Britling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan
keskustelua.

"Asia on sama", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen
poikaansa, "asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti
valaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa..."

Muutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli
omituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat.
Ei kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä
kumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen
sanottavaa...

"Se on ihmeellistä", sanoi mr Britling.

Hugh sai sanotuksi vain: "Maailma on ylösalaisin..."

"Tehtävä on suoritettava", sanoi mr Britling.

"Tehtävä on suoritettava", sanoi Hugh.

Vaitiolo venyi pitemmäksi.

"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla", sanoi mr Britling...


8.

Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset
ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja
runsaammin hänen mieleensä.

Hänestä tuntui -- tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa
-- että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen
alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien
valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta
poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin
mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli
puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen
hämmästyksellä ja ihailulla.

Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden
katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa.
Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa
kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin,
ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä
vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä
lionnut vanha junkkari hyvänsä...

Poika oli viisas.

Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei
omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut
sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään
romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven
oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin
oli ollut...

Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä
hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi.
Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat
kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä
vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli
tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat
suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin
arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet
harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen,
he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa
aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret,
viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat
mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan,
juoksuhautoihin... Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja,
vanhuksia ja lapsia...

Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä
ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan
vesan taakse.

Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.

Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?

Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän
nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja
pöytiin... Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia
tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan,
lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea,
lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme
olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista,
vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen
sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään
asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu
vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita
vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä
upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat
Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi... Vanhat miehet
istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa
juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän
kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto
kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki
hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet... Mitä auttoi, jos
sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin
jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon
Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä
älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron
keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta
vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi
parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme
iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan,
että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme
tiputtelivat miehiä Sedanin luo... Mutta ukot, istuvat yhä vain
pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita
päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia
kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti
apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja
kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan
miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta...

Sota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja
draamallisuutensa.

Ainoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata
veri verellä -- siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi
syvemmäksi...

Nyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen...

Sota muuttui painajaisuneksi...


9.

Aamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn
jäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen
jälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli
toivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä
asemalle...

Pieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he
viimeisen kerran puristivat toistensa kättä.

"Onnea matkalle, Hugh!" huusi mr Britling.

"Onnea matkalle!" huusi pieni vanha asemapäällikkö.

"Ei se ero ole helppoa", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa
pois. "Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota
alkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin."


10.

Muutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin
poikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta
kuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli
yläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui
jatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi
mahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti
haavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä
mahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi...

Mutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän
sangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa
suuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin
tiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se
tapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen,
että Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus.
Hän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa...

Hän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat
samassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen
ihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.

"Minun poikani on Gallipolissa", sanoi eräs "Siellä on kovat paikat."

"Minun poikani on Flanderissa", sanoi mr Britling. "Hänen täytyi
välttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille
kahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän."

He jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin,
ikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.

Mutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi
postinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.

Hugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa,
useimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut
tuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista
kuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut
yht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko.
"Park muuttuu kovaksi käskijäksi", kirjoitti Hugh. "Hän onkin nyt
kersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa." Mr
Britlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli
paljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi
koskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen
yksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa
hän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh
oli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti
poikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle
pojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi
olla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo
ajatella, mutta paha sanoa...

Hugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä
jokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi
kulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat
aiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän
enimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta
tasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien
jymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän
ajatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa
miellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä
kuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti
antautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais
nyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun
lieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla
vaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n -- käsivarret paljaina ja sanko
kädessä...

Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli
sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama
vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti
hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin)
kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että
sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin
sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa
sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan.
Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan
pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä,
että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se
on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn
kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa
muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää
hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja
keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin
ihmeellistä... Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota
ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa
kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin
raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet,
joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat
jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli
sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin.
Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta
sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista,
järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä
temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin.
He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä
olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella
oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia
kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät
jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät.
He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä
unissamme..."

Valiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin
loppuväitteensä: "Asevelvolliset ovat sodan kirouksena... Puolet
saksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää
korkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.

"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja
englantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että
sodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa.
Oli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä
mielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset
niitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain... Ne auttoivat
ymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita
-- siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista,
lainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän
täytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena
tai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän
täytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He
eivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.

"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten
lähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin
siihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan
nähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa...

"Tuo päiväkirjajahti se juuri tekee sodan älyllisessä suhteessa
viehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on
ajateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa
enemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me,
mutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä
he yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa
kun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä
eivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi,
vaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat
päiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä
kauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä.
Ranskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat
mitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on
annettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia
kirjoitettuja papereita mukanaan... Meikäläiset ovat niin kärkkäitä
noihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten
satunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua
on eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut
vainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy... Se on omituista urheilua,
tuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen
kolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella
puolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen
Hooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten
syntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka
joutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset -- se
oli eräs irlantilainen rykmentti -- saivat ruumiin -- tai ainakin
paremman puolen...

"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä
asioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen
välittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne
ovat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on
käsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena
miehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin
taipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut
ja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä
pidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä
on vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme
Päätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko
juttuun...

"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan
myöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että
puhuit -- juuri ennen tänne lähtöäni -- Dower House'in tienoista --
ja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset
olosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun
pienet oliot -- kissanpojat, linnut tai kukat -- ovat kysymyksessä
Niinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita.
Muutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on
väittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä
haavoittuneille, ja -- sanoakseni asian oikean laidan -- viholliseen
kohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen
tunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin -- on
minulle kerrottu -- ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo
kaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita,
jotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt
nauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet
heitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten
juoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi,
hinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet
oli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua,
johon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti
aivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni
haavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan
ilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona
pilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan
aikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin
kyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä
arveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat
hautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun
Fritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen
esiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo
Fritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'...

"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen
mielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa,
toista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii
käsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka
juoksee sata jardia sekunnissa -- miinoja varten ja niin edespäin.
Jälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla
siihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä
vihollisella että meillä -- kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä
toisiaan -- tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia,
mutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja.
Kun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin
joku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä
ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen
omalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan,
niin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat
ainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella
poikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin
Hans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut.
Toisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut
hermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää
Hans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän
huolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti,
kun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan...
Mutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas
henki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla)
kappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran
päivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen
aivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia
läkkipommeihin ja lähetettiin ne -- tietenkin sytyttämättöminä --
saksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika.
Minä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja
Fritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa,
ryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on,
tekijällensä takaisin...

"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi
sytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin
maailmoihin.

"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista
yllätyspommia -- Kurtin ja Karlin saapumisen varalle...

"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm -- sitä jatkui aika
kauan, ennenkuin rupesivat epäilemään...

"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista
valmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä,
että kaikki todellinen taistelu on..."


11.

Kaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä
yksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli
harvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi
alentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei
tuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja,
ja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä
aika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa
toisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa
taukosivat. "Asiat suoritetaan täällä paremmin", huomautti hän, ja
"me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa
kapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa.
Meidän onneksemme!" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen
luonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan
tapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö
armeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa
kun tultiin lähemmäksi vihollista. "Täällä ei ole sitä kiusallista
tunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo
tervettä järkeä ja elämän tehtävää...

"Englannissa minulla aina oli kihisevä tunne, että olin puettu
univormuun kuin johonkin valepukuun...

"Koskaan ennen tänne tuloani en voinut uneksiakaan, kuinka suuri
osa sotaa on odotusta, tottelemista ja harjoitusta, mikä kaikki
liiankin ilmeisesti on vain keino estää meitä havaitsemasta, miten
kauan meidän oli odotettava. Luulen, ettei ole kovin vaarallista
kuvailla sitä paikkakuntaa, jossa nyt olen; se muodostaa jonkinlaiset
näyttämölaitteet, jotka ovat tavallaan yhtä maata kuin meidän
jokapäiväinen elämämme täällä. Se on kylä, joka on ainoastaan
osittain ammuttu hajalle. Kylässä ei ollut koskaan taisteltu;
saksalaiset eivät olleet tulleet likemmäksi kuin kahden peninkulman
päähän, mutta silloin tällöin kuukausien kuluessa se oli ollut
tykkitulen alaisena ennen meidän etenemistämme. Melkein kaikki talot
ovat jäljellä, mutta ei yhtään ikkunaa, jossa olisi neliöjalkaakaan
lasia eheänä. Pari taloa on palanut ja pari muuta näyttää jokin
mieletön jättiläinen potkaisseen hajalle. Me nukumme neljän tai
viiden miehen ryhmissä huoneiden lattioilla; asukkaita ei ole
montakaan jäljellä, mutta kyläravintola on yhä käynnissä. Siellä
on kurja, rasittunut biljardipöytä, sangen pieni sangen suurine
palloineen -- ja kepit ovat pahoinkuluneet. Se on paikkakuntamme
suuri huvi. Ortheris tekee ihmeitä sen ääressä. Hän sanoo rupeavansa
merkitsijäksi, 'pirunmoiseksi markööriksi', kun jättää armeijan.
Seutu ympärillämme on lakeata -- vailla ääriviivoja -- autiota.
Kuinka kaipaankaan kukkuloita, vaikkapa vain Essexin multakasoja.
Sitten kulkee tie eteenpäin, tiilitie, armottomasti kulunut,
poppelien reunustama. Aivan kylän laidassa päättyy mekaanisten
kuljetusneuvojen tie ja siellä on jonkinlainen varikko, josta kaikki
kuljetetaan edelleen muulien tai ihmisten selässä tai polkupyörällä
juoksuhautoihin. Se on ainoa liike, mitä kylässä näkee, ja minä
olen viettänyt tuntikausia katsellen kuinka miehet kuormaavat
ruokaa tai ampumatarpeita, tai olen itse ruvennut heitä auttamaan.
Pitkin päivää kuulee tykkien jyskeen, joka tuntuu jonkinlaisena
kumahduksena vatsassa, ja silloin tällöin ilmestyy lentokone, joka
kulkee hyvin korkealla ja näyttää varsin pieneltä. Juuri tässä takana
on poppeliryhmä, jota saksalainen granaatti on kurittanut. Puut ovat
katkenneet ja pirstoutuneet mitä hämmästyttävämmällä tavalla: aivan
säpäleiksi ja liuskoiksi kuten rottinkikeppi, joka on murrettu ja
vääntelemällä katkaistu. Joutoaikansa voi viettää joko tähystelemällä
lentäjiä tai pelaamalla jalkapalloa, kaksikymmentä kummallakin
puolella, tai istumalla huoneessaan, seisomalla kynnyksellään
tai menemällä kapakkaan neljän, viiden miehen jonoon odottamaan
biljardivuoroansa. Lopultakin joutuu istumaan. Ja niin isä saa nämä
summattomat kirjeet."

"Summattomat!" virkahti mr Britling. "Tietysti -- hän kyllä kasvaa
tuosta irti."

"Ja hän kirjoittaa varmaan joskus. Hän kirjoittaa."

Hän jatkoi kirjeen lukemista.

"Me luemme, luonnollisesti. Mutta täällä ei suurinkaan kirjasto
riittäisi. Meille sopivat kaikenlaiset kirjat, mutta luullakseni ei
tavallisella hempeätunteisella romaanilla ole samaa viehätysvoimaa
kuin rauhan aikana. Muutamat käyvät aivan odottamatta käsiksi
vakavaan kirjallisuuteen. Kelpo Park esimerkiksi sanoo tahtovansa
kirjoja, joissa on pureskeltavaa; hän lukee parhaillaan 'Lajien
synnyn' halpahintaista painosta. Ennen hän tapasi pitää Florence
Wardenia ja William le Queux'ta kirjallisuuden äärimäisinä huippuina.
Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää hänelle Metshnikovin 'Ihmisen
luonnon' tai Pearson'in 'Vapaan ajattelun etiikan'. Minä huomaan
kehitteleväni hänen hentoa mieltänsä. Mutta minulle ei, isä. Ei
mitään sellaista minulle. Minä kaipaan täällä vain kirjallista
opiumia. Kaipaan jotain, jossa on puhe fauneista ja nymfeistä metsän
avaroilla aukeamilla. Tahtoisin lukea Spenserin 'Keijukaisten
kuningattaren'. En luule sitä lukeneeni, mutta joka tapauksessa
minulla on hyvin selvä vaikutelma ritareista ja lohikäärmeistä ja
noidista ja ilkeistä noita-akoista, jotka liikkuvat jonkinlaisessa
prerafaeliittisessa seinäverhomaisemassa -- mutta kirkkaammassa
valaistuksessa. Voisin ehkä käyttää jotakin Hewlett'in 'Forest
Lovers' kirjan tapaista. Tai Joseph Conradia, kun hän on sillä
tuulella kuin Kew Palmhouse'issa. Sitten on vielä eräs kirja, jota
kerran silmäilin jonkun tuttavan luona Lontoossa, en tiedä sen
nimeä, mutta Richard Garnett oli sen kirjoittanut ja siinä oli puhe
jumalista, jotka elivät ahtaanlaisissa taloudellisissa olosuhteissa,
mutta silmääkiehtovassa aurinkoisessa ympäristössä. Ympäristössä,
jossa ei ollut terästä, paaluja eikä piikkilankaa. Jotain Heinen
'Firenzen öitä' muistuttavaa. Tervetullut olisi mikä kirja hyvänsä,
jossa olisi puhe Kreikan jumalista, temppeleistä, valkoisista
kuin norsunluu, purppuraisesta merestä, punaisista viitoista,
jalokivilippaista ja auringonpaisteessa lepäävistä sisiliskoista.
Jospa olisi olemassa toinenkin 'Thaïs'! Miehet täällä ovat
saaneet luettavakseen sanomalehtipaperille painettuja kirjallisia
palasia, joita nimitetään _The Times'in_ plakaateiksi. Palasia,
mutta enimmäkseen hyvää ainesta. Ne ovat niin pieniä, että vain
kiihoittavat ruokahalua voimatta sitä tyydyttää. Jotenkin ärsyttävää
-- ja täällä ei kaipaa mitään ärsykettä... Minä kuvittelin ennen,
että lukemisen tarkoituksena on kiihoittaa. Täällä sen päinvastoin
tulee rauhoittaa...

"Oletko kuullut puhuttavan kirjasta, jonka nimi on 'Tom Cringle's
Log'?

"Sota on kiihoittavaa peliä -- jota minä en milloinkaan ole tahtonut
pelata. Kerran parin kuukauden aikana joutuu jännitykseen. Muuten
on se vain lokaa, sekasotkua ja ikävystymistä, rikki ammuttuja
rakennuksia, särjettyjä teitä, likaista ympäristöä ja ikävystymistä,
lisäjoukkojen tuontia ja haavoittuneiden ja uupuneiden vientiä -- ja
ikävystymistä, alinomaista epämääräistä arvailua, kuinka tämä tulee
päättymään ja ikävystymistä, ikävystymistä ja taas ikävystymistä,
suunniteltujen töiden ja matkojen muistamista, elämän menettämisen ja
päiväin hupenemisen ajattelua ja ikävystymistä, ruhjottuja poppeleita
ja löyhkää, kaikkialla löyhkää, likaa ja ikävystymistä... Ja kaikki
tämä siitä syystä, että nuo kirotut preussilaiset olivat liian
typeriä ymmärtääkseen kuinka ikävystyttäviä he olivat karatessaan
pystyyn ja röyhistäessään rintaansa ja ottaessaan vastaan mr Thomas
Carlyle'in ylistykset... _Gott strafe Deutschland_... Lähetä siis
minulle joitakin kirjoja, kirjoja, joissa puhutaan unelmista,
Kiinasta, kuvitetusta posliinista, kultakaudesta ja keijukaisten
maasta. Mutta lähetä ne pian ja kirjoita oikein selvä osoite..."


12.

Teddyä kohtasi onnettomuus viikunain vielä parhaillaan kypsyessä mr
Britlingin suuressa puussa. Cissie toi uutisen mr Britlingille. Hän
saapui Dower House'iin, kasvot kalpeina ja peljästyneinä.

"Minä tulen kertomaan kirjeistä", sanoi hän. "Tuli huonoja uutisia
Teddystä, ja Letty on ihan suunniltaan."

"Eihän hän ole --?" Mr Britling jätti sanan sanomatta.

"Hän on haavoittunut ja kadoksissa", sanoi Cissie.

"Vankina!" sanoi mr Britling.

"Ja haavoittunut. Emme tiedä, _miten_."

Hän lisäsi: "Letty on ollut sähköttämässä."

"Sähköttämässä? Kenelle?"

"Sotaministeriölle, saadakseen kuulla, miten hän on haavoittunut. Ne
eivät sano mitään. Se on häpeämätöntä."

"Eikö siinä ollut _vaikeasti_?"

"Siinä ei ole mitään. Haavoittunut ja kadoksissa! Pitäisihän heidän
kertoa tarkemmin."

Mr Britling mietti. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että nyt
saattoi milloin hyvänsä saapua tieto Hugh'n haavoittumisesta
ja häviämisestä. Sitten hän koetti vakuuttaa Cissie'lle, että
"vaikeasti" sanan puuttuminen merkitsi, että Teddy oli haavoittunut
vain suhteellisen lievästi ja että jos hän lisäksi oli "kadoksissa",
niin sotaministeriön oli vaikea heti paikalla saada ehdottoman
tarkkaa selkoa kaivatuista yksityisseikoista. Mutta Cissie vakuutti
vain Lettyn olevan "kauheassa tilassa", ja mr Britling lähti,
annettuaan hänelle eräitä konekirjoitustyötä koskevia ohjeita, heidän
asuntoonsa toistaakseen keksimänsä rauhoittavat näkökohdat Lettylle.
Viimeksimainittu oli vielä kalpeampi kuin sisar ja täynnä kylmää
närkästystä sotaministeriöä kohtaan. Selvää oli, että tuon laitoksen
olisi hänen mielestään ollut velvollisuus pitää parempaa huolta
Teddystä. Hän tuntui olevan omituisen tunteenomaisen vakaumuksen
vallassa, että häneltä salattiin jotakin. Yhtä ilmeistä oli, että
hän katsoi mr Britlingin taipuvan liian hyväksyvälle kannalle
viranomaisiin nähden.

"Joka tapauksessa", sanoi hän, "olisivat he voineet heti vastata
minun sähkösanomaani. Minä lähetin sen kello kahdeksan. Kaksi tuntia
ovat he halveksivasti vaienneet."

Tämä uhmaileva, jännittynyt, nurja Letty oli mr Britlingille uusi
kokemus. Se tapa, miten hän otti vastaan esitetyt lohdutusperusteet
sai mr Britlingin tuntemaan itsensä jossakin määrin nöyryytetyksi.

"Vai niin!" virkkoi Letty. "Te arvelette, etteivät he mitenkään voi
tietää, onko hän päässyt vahingoittumattomana saksalaisten puolelle.
Miten he sitten voivat tietää, että hän on vankina, jos eivät tuota
tiedä?"

"Mutta siinähän oli 'kadoksissa'."

"Se _tarkoittaa_ vankina", sanoi Letty epäkohteliaasti.


13.

Mr Britling palasi kotiinsa neuvottomana ja syvästi kuohuksissaan.
Hänessä eli viheliäinen tunne, että Teddyn asiat olivat paljoa
vakavammat kuin mitä hän oli yrittänyt Lettylle uskotella; tuo
"haavoittunut ja kadoksissa" merkitsi todellisuudessa sitä, että
mies oli jätetty sangen kaameiden mahdollisuuksien varaan. Hän oli
huolissaan Teddyn vuoksi ja vielä enemmän mrs Teddyn vuoksi, jonka
jokainen äänenpaine ja ele ilmaisi vieläkin kaameampia aavisteluja
kuin hänen. Ja tuo järjetön tunne, että hän oli vastuunalainen, koska
oli auttanut Teddyä saamaan upseeriarvon, oli viheliäisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ihmetteli, ettei Letty ollut syytänyt hänelle
herjaavia syytöksiä.

Tämä tapaus oli yhdellä iskulla sivaltanut pois sen suojelevan
tottumuskuoren, joka oli ehtinyt muodostua Hugh'n lähdön jättämään
haavaan. Jälleen oli hänen edessään vain tuo yksi huono mahdollisuus
viidestä...

Hallissa oli Hugh'n lähettämä kirje, joka oli saapunut myöhemmässä
postissa. Sen näkeminen vaikutti keventävästi mieleen...

Hugh oli ollut ensimäisen vuoronsa juoksuhaudassa.

Ennen lähtöänsä hän oli luvannut velipuolilleen kuvailla laveasti ja
seikkaperäisesti, miltä juoksuhaudoissa oikein näytti. Nyt hän täytti
lupauksensa. Hän oli ilmeisesti kirjoittanut siinä mielessä, että
kirje annettaisiin pikkupoikienkin luettavaksi.

"Kertokaa pikkuveikoille, että minä olen iloinen, jos he
menevät Brinsmeadin kouluun. Myöhemmin he luullakseni jatkavat
Statesministerissä. Otaksun, ettette tahdo lähettää heitä niin kauas
näinä levottomina aikoina...

"Siirtyäkseni nyt näihin juoksuhautoihin, joista olen luvannut
kertoa. Tärkeintä on ensinnäkin tietää, että ne ovat ahtaita. Ne
muodostavat jonkinlaisen negatiivisen seinän. Eniten ne muistuttavat
jättiläismäisiä maan rakoutumia... Mutta ehkä on parempi, jos
aloitan kertomalla kuinka sinne tulimme. Me lähdimme matkaan kello
yhden tienoissa yöllä kantaen kaikkea, mitä vain voitte kuvitella
sotilaalla olevan; minulla oli lisäksi pata -- vettä täynnä.
Useimmilla pojilla oli polttopuukantamuksia ja muutamilla oli
ylimääräisiä leipävaroja. Me marssimme majapaikastamme suunnilleen
peninkulman tietä pitkin, poikkesimme sitten pelloille, tulimme
pian eräälle kummulle ja katosimme polveilevain juoksuhautojen
labyrinttiin, jonka läpi oli kuljettava etulinjoille. Nuo haudat ovat
paljoa enemmän kuin miehenmitan syvyisiä. Ei näe mitään. Aivan kuin
kulkisi saviseinäisen solan läpi. Siellä liikutaan hanhenmarssissa.
Tavantakaa joku kompastuu sadevettä varten kaivettuun laskuojaan,
manailee jalan vajoamista tai työkkää edellänsä kulkevaa selkään.
Tuota menoa tuntuu kestävän tuntikaupalla. Ainakin se kesti tunnin,
joten otaksun, että kuljimme pari kolme englanninpeninkulmaa.
Eräässä kohden me kuljimme yli syvänteen ja ojan, jonka reunoilla
oli hiekkasäkkejä ja lauta-aita. Yläpuolellamme näkyivät tähdet
ja silloin tällöin valaisi juoksuhaudan reunoja jonkinlainen
raketti, joka sinkosi ilmoille ja näytti meille välähdykseltä
jonkin puunlatvan tai etäisen tehtaan katon. Sitten oli eteneminen
hetken aikaa vaikeampaa, kun silmät huikenivat. Yht'äkkiä, juuri
kun luulimme marssimisen kestävän loppumattomiin, olimmekin jo
varahaudoissa tulilinjan takana ja löysimme miehistön, jonka sijaan
meidän piti tulla, valmiina lähtemään takaisin.

"Entäs itse tulilinja? Aivan samanlainen ojanne hiekkasäkeistä
muodostettuine rintavarustuksineen, mutta sitäpaitsi on siellä
kaivantoja, omituisia suuria koloja, joita tukemaan on käytetty
läheiseltä rautatieradalta tuotuja aluspölkkyjä. Nämä kammiot ovat
hyvinkin erilaisia. Useat muistuttavat melkoisesti sitä multamajaa,
jonka me viime kesänä rakensimme puutarhan perälle, mutta näiden
seinät ovat niin paksut, että kestävät järeän granaatin iskun.
Paras kammio meidän rintamaosallamme oli oikein keikarimaisesti
koristettu jonkinlaisilla laudoilla ja ovella, joka oli saatu pari-,
kolmekymmentä jardia selkäpuolellamme olevista raunioista. Siinä oli
tulisijakin ja savutorvi ja vesiastioita. Se olikin kaikkein paras
monen mailin alueella. Siihen kuului kaivo ja erityinen ojanne,
jota pitkin sinne pääsi, ja pitkin päivää oli siinä menijöitä ja
tulijoita. Aikaisemmin oli kaivolla ollut pumppu, mutta granaatti oli
sen murskannut...

"Nyt te odotatte, että kertoisin saksalaisista ja taisteluista
ja pommituksesta ja muusta sentapaisesta. _Minä en ole nähnyt
ainoatakaan elävää saksalaista_, en ole ollut lähempänä kuin
kahdensadan jardin päässä räjähtävästä granaatista, mitään hyökkäystä
ei ole sattunut eikä minulle ole annettu Victoria-ristiä. Minä
olen savessa pahemmin kuin kertoa taidan, olen tehnyt työtä koko
ajan, mutta en ole ampunut laukaustakaan enkä taistellut vähintä
vähääkään. Me olimme puuhassa koko yön -- mutta aivan tavallisessa
työssä: korjasimme rintavarustusta -- se työ on suoritettava
varovaisesti, sillä vihollisen tarkk'ampujat väijyskelevät --
kuljetimme selkäpuolelta suuria kuormia ruokavaroja, noudimme
vettä, työntämällä juoksuhautaamme eräästä kulmauksesta vinosti
eteenpäin. Aterioiminen, siivonteko ja sen sellainen vie koko paljon
aikaa. Me keitämme teetä isoilla padoilla suuressa suojakomerossa,
jota kaksi kokonaista komppaniaa pitää keittiönään, ja sitten
kannamme padat sankain läpi pistetyssä korennossa plutonillemme.
Me pesemme astioita, peseydymme ja ajelemme partaamme. Päivällisen
valmistamiseen (ja nauttimiseen) kuluu pari kolme tuntia. Tee vaatii
sekin aikansa. Tämä on kuin leirissä-oloa ja yhteiskekkereiden pitoa
luonnon helmassa. Tällä kerralla (ja samoin seuraavalla) olemme
yksissä eräiden sussexilaisten kanssa, jotka ovat olleet täällä
jo ennen ja tuntevat homman... Näyttää siltä, että me joudumme
suorittamaan enimmän osan rasittavaa työtä. Tuonnempana me saamme
tulla tänne yksin, omalle paikallemme... Mutta te haluatte tietysti
koko ajan kuulla jotakin saksalaisista. Ne ovat neljännesmailin
päässä tästä kohdasta, tai lähes neljännesmailin päässä. Kun pääsee
varkain vilkaisemaan heidän paikkojaan, niin näkee matalan kirjavan
kivimuurin -- kivet vain ovat hiekkasäkkejä. Saksalaiset käyttävät
mustia ja valkoisia, joten ei voi tietää, missä on ampuma-aukko,
missä musta säkki. Meikäläiset eivät ole olleet yhtä älykkäitä --
ja yhdenmukaisuutta rakastava sotaministeriömme on antanut meille
vain valkoisia säkkejä. Epäilemättä se on siistimmän näköistä. Mutta
meidän ampuma-aukkomme jäävät siten näkyviin. Toistaiseksi näyttivät
mustat säkit tarpeettomilta. Saksalaiset ammuskelivat meitä, mutta
ei kovin ankarasti. Ainoastaan yksi meistä haavoittui sattumalta,
kun kuula lävisti hiekkasäkin rintavarustuksen huipulla. Hän sai
kaulaansa leikkauksen, joka ei kumminkaan estänyt häntä kävelemästä
takaisin. Puolen mailin päässä meistä olevia juoksuhautoja he sentään
pommittivat, ja se näytti sangen kuumalta. Hiekkasäkit sinkoilivat
ympäri. Mutta miehet painuivat syvälle, ja se näyttää pahemmalta kuin
todellisuudessa on. Sää oli erittäin miellyttävä, kuten kenraali
French tapaa sanoa. Vietettyämme siten kolme päivää ja yötä ahtaissa
oloissa ja vähäpätöisissä pikkutehtävissä -- eräs niistä etumaisessa
juoksuhaudassa ja pari hiukan taempana -- ja oltuamme vielä kaksi
päivää ensimäisenä reservinä palasimme takaisin -- ja odottelemme
täällä taas uutta lähtökäskyä.

"Yön aika on kenties hieman hermostuttavampi kuin päivä. Kun pistää
päänsä esiin ja katselee ympärilleen, niin näkee himmeänä häämöttävän
lakean seudun raunioineen ja pienine tummine pisteineen, jotka ovat
kaatuneiden ruumiita, pitkät, epämääräiset hiekkasäkkilinjat ja
valonheittäjät, joiden sädekimput kiertävät kuin tuulimyllyn siivet,
ja silloin tällöin näyttämöä valaisevan kirkkaan tähtipommin. Ja
ilkeä tunne sanoo, että väkeä ryömii ryömimistään juoksuhautojen
välillä...

"Muutamat meikäläiset lähtivät korjaamaan erästä rintavarustuksen
osaa, joka oli vain yhden hiekkasäkin vahvuinen ja jossa eräs
miehistä oli saanut kuulan nahkaansa päivän aikaan. Me teimme sen
neljän säkin vahvuiseksi aina harjaan asti. Kun oli sitä tekemässä,
pelkäsi koko ajan joutuvansa valonheittäjän kirkkaaseen juovaan ja
tuntui siltä, että jokin uhkasi äkkiä iskeä takaapäin. Minun täytyi
päättää olla katsomatta taakseni, sillä muuten olisin kääntynyt
alinomaa katsomaan... Samalla poikamme ammuskelivat meidän ylitsemme,
jalan korkeudelta päittemme päältä, jotta saksalaiset varmasti
uskoisivat meidän pysyttelevän juoksuhaudassa...

"Meille ei sattunut mitään. Me tulimme takaisin aivan ehjinä. Oli
typerää jättää tuo rintavarustus vain yhden säkin vahvuiseksi. Siinä
on totuus ja samalla kaikki, mitä minulla on kerrottavaa ensimäisestä
juoksuhaudassaolostani.

"Entä saksalaiset?

"Minä vakuutan, ettei oikeata taistelua sattunut ollenkaan. Minä en
nähnyt yhtään heistä vilahdukseltakaan.

"Mutta nähkääs nyt, kuinka kiltti veikko minä olen. Minä olen nähnyt
taistelun, todellisen, jännittävän taistelun ja olen säästänyt
sen viimeiseksi kertoakseni siitä teille... Se oli ilmataistelu.
Ja englantilaiset voittivat. Se alkoi siten, että ilmestyi
näkyviin saksalainen lentokone, hyvin korkealla ja pienenpienenä,
matkalla linjojamme kohti kaukana vasemmalla. Me voimme päätellä
sen saksalaiseksi mustasta rististä; he näet koristavat jokaisen
lentokoneen siivet ja pyrstön mustalla rautaristillä. Upseerimme
näki sen kaukoputkellaan. (Hän salli minunkin katsoa.) Äkkiä pom,
pom, pom, ilmestyi rivi pieniä savupilviä sen taakse ja sitten yksi
etupuolelle: meidän zenit-tykkimme ottivat sen vastaan lämpimin
terveisin. Sitten, yhtä äkkiä, loppui tykkituli ja me näimme
englantilaisen koneen suristen leikkaavan saksalaisen tietä. Ne
olivat kuin kaksi ilmassa risteilevää lintua. Tai ampiaista. Ne
surisivat kuin ampiaiset. Kuului hiljaista rätinää -- niinkuin
tukkaasi harjatessasi kylmässä ilmassa. Ne ampuivat toisiansa.
Sitten luutnanttimme huusi: 'Sattuipas, tuhat tulimmaista!' ja antoi
kaukoputken Parkille tahtoakseen sen kuitenkin kohta takaisin. Hän
sanoi nähneensä lentokoneesta irtautuvia palasia.

"Kun hän tuon sanoi, niin voi varsin hyvin kuvitella itsekin
näkevänsä saman, tuolla korkealla, taivaan sinessä.

"Olipa miten hyvänsä, lentokone kohosi joka tapauksessa pystyyn
pyrstölleen. Jotenkin hitaasti... Sitten se putosi niinkuin pudotettu
veitsi...

"Kun näki koneen putoavan, niin tahtomattaankin sanoi: 'Ooooo!'
Se tuli alaspäin, näytti eräänä hetkenä hiukan tottelevan johtoa
ja putosi taas. Moottorin melu kuului yhä äänekkäämpänä sen
suistuessa maata kohti. En ole milloinkaan nähnyt minkään putoavan
niin nopeasti. Me näimme sen iskevän maata vasten muutamain
rikkiammuttujen rakennusten keskelle takanamme olevalla kukkulalla.
Se keikahti ja murskautui palasiksi, pieniksi pirstaleiksi...

"Nenää viilsi, kun näki sen iskevän maahan...

"Miten olikaan -- minun ajatukseni kohdistui kokonaan pudonneen
koneen miehistöön. Koetin kuvitella, miltä heistä oli tuntunut. Siitä
hetkestä, jolloin he huomasivat olevansa mennyttä.

"Miltä ihmeeltä heistä tuntuikaan lopuksi?

"He putosivat seitsemäntuhatta jalkaa, väittävät miehet; toiset
sanovat yhdeksäntuhatta. Puolitoista englanninpeninkulmaa!

"Mutta kaikki pojat hurrasivat... Ja meidän lentäjämme leijaili
korkeudessa. Olisi tehnyt mieli ylettyä tuonne ylös ja silitellä
sen selkää. Se nousi ja lipui kohti saksalaisten linjoja ikäänkuin
olisi haeskellut toista saksalaista. Nyt se näytti liikkuvan
aivan hitaasti. Se oli englantilainen kone, vaikka emme aluksi
olleet asiasta varmoja; meidän koneemme ovat trikolorin väreillä
varustettuja ikäänkuin olisivat ranskalaisia. Mutta kaikki
sanovat sen olevan englantilaisen. Se oli eräs meidän erinomaisia
taistelukoneitamme. Toistaiseksi se on pudottanut seitsemän
saksalaista... Sen enempää ei täällä todellakaan ole taisteltu.
Aikaisemmin, kuukausi sitten, täällä kyllä on ollut kahinaa. Noin
tusina kaatuneita saksalaisia makaa yhä linjojemme edustalla. Pieniä,
vääntyneitä vartaloita, ikäänkuin kumoonheitettyjä linnunpelättejä,
noin sadan jardin päässä meistä. Mutta siinä onkin kaikki.

"Ei, juoksuhaudat ovat olleet minulle pettymys. Ne ovat
ikävystyttävän kodikkuuden tyyssija. Ne eivät ole sen kummempia kuin
majapaikkamme täällä selkäpuolella. Niissä ei ole liikettä. Minä en
ole voinut keksiä pienintäkään aihetta kiväärini laukaisemiseen.
En usko, että saankaan laukaista kivääriäni vihollista kohti --
koskaan...

"Otaksun, että isä on huomannut Rendezvous'n uuden ylennyksen.
Hän on yksi niitä henkilöitä, joista nuoret upseerit juttelevat.
Kaikki luottavat häneen. Muistatko, kuinka Manning tapasi häneltä
piiloittautua?..."


14.

Mr Britling luki tuon kaikki, sitten hänen ajatuksensa palasivat
Teddyn katoamiseen, ja jälleen johtui mieleen Hugh. Poika oli
nyt rintamalla asti, ja täytyi terästää itseänsä siitä johtuvain
mahdollisuuksien varalta. Miten olikaan, ei mr Britling ollut
otaksunut hänen niin pian joutuvan tulilinjalle, vaikka hänen
toisaalta olikin vaikea keksiä syytä miksi ei niin olisi käynyt. Hän
huomasi, että stoalaisuuden läksyt oli luettava uudelleen alusta
alkaen.

Hän luki kirjeen kahdesti ja haki sitten jonkinlaista päivänmäärää.
Hän epäili, että kirjeitä toisinaan viivytettiin...

Neljä päivää myöhemmin tuo epäluulo tuli vahvistetuksi, kun saapui
Hugh'lta uusi kirje, jossa hän kertoi toisesta juoksuhautavuorostaan.
Tällä kertaa oli ollut melkoista vilkkaampaa. Heitä oli pommitettu
ankarasti, ja sitten saksalaiset olivat tehneet hyökkäyksen. Tällä
kertaa hän kirjoitti isälleen ja kirjoitti vapaammin. Hän oli
käyttänyt lyijykynää.

"Täällä on ollut melkoista vilkkaampaa kuin edellisellä kerralla.
Tykkimme alkavat työskennellä. Ne ampuvat tunnin tai pari erältään,
kolme neljä kertaa päivässä, ja juuri kun luulee niiden taukoavan,
ne alkavat uudelleen. Saksalaiset saivat eilen yht'äkkiä tämän
juoksuhautamme osan tähtäimeensä ja alkoivat pehmittää meitä järeillä
tykeillään... Onhan se aika rasittavaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan
ole aivan varma, milloin seuraava isku tulee: se koskee hermoihin,
se tuntuu lihaksia jännittävältä ja väsyttävältä. Me emme ole
tehneet muuta kuin maanneet hiljaa koko päivän, mutta minua väsyttää
kuin olisin marssinut kaksikymmentä mailia. Sitten jyrähdys, pommi
on pudonnut lähelle, välkähtää ja kaikki sinkoilee ympäri. Se on
mieletöntä mylläkkää. Eräs räjähti aivan liian likellä ollakseen
miellyttävä; yhtä likellä kuin vanhat öljyastiat ovat luuvapihan
veräjää. Se kaasi minut kumoon ja heitti soraa päälleni. Kun pääsin
ylös, oli kaksikymmentä jardia juoksuhautaa muuttunut yhdeksi
ainoaksi kuopaksi, miehiämme makasi kumossa siellä täällä, toiset
valittivat ja eräs oli melkein täydellisesti hautautunut. Meidän oli
käytävä käsiksi ja vedettävä heidät pois, mikäli voimme...

"Minä olin turtana ja pyörryksissä; oli hyvä, että sai jotain
tehtävää...

"Selkäpuolella meidän tykkimme haeskelivat saksalaisten tykkejä.
Meteli oli mitä helvetillisin. Aivan kuin olisivat jättiläismäiset
mielipuolet tapelleet onnettomien patojen ja kattilojen keskellä. Ne
ampuivat erilaisilla granaateilla, hajupommeilla ja Jack Johnsoneilla
ja vaikka meidän kulmauksemme osaksi ei tullutkaan erikoisen paljon,
tuntui ilmassa kuitenkin pitkin aamupäivää kloorin haju. Useimmat
hajupommit putosivat ennen aikojaan. Meillä ei ollut naamareita,
mutta me koetimme jotenkin suojella itseämme nenäliinoillamme. Mutta
siitä ei ollut suurta hyötyä. Ilma oli jotenkin samanlaista kuin
laboratoriohuoneissa Heinrichin ja pikkupoikien oltua siellä kokeita
tekemässä. Enimmän osan aikaa käytin haavoittuneiden auttamiseen.
Yht'äkkiä tyyntyi. Sitten joku sanoi saksalaisten tulevan, ja minä
näin heitä vilahdukselta.

"Ei voi kunnollisesti katsella mitään niin kauan kuin tykit ovat
käynnissä. Kun järeä tykki laukaistaan tai granaatti räjähtää
lähellä, luulee ensi hetkessä menettäneen sekä näkönsä että kuulonsa.
Alinomaa joutuu pyörryksiin. Jysähdysten välillä on näkevinään
jonkinlaista värähtelevää valoa...

"Niin, siinä ne nyt olivat. Tällä kertaa minä ne näin. Ne nousivat
juoksuhaudastaan, juoksivat vähän matkaa eteenpäin ja heittäytyivät
maahan granaattiemme räjähdellessä heidän joukossaan ja takanaan.
Osa eteni liian kauaksi. Minä katsoin mitä meidän miehemme tekivät,
otin valmiiksi käteeni joukon patruunia ja aloin räiskyttää. Toinen
puoli saksalaista hyökkäysjoukkoa ei tullut ollenkaan esille
juoksuhaudastaan. Jos heillä tosiaankin oli joitakin vakavia
aikomuksia meihin nähden -- mitä minä epäilen -- niin olivat he
jotenkin innottomia panemaan niitä toimeen. He eivät olleet näkyvissä
viittä minuuttia ja heitä jäi pari-, kolmekymmentä miestä kentälle.
Heti kun näimme jonkun kaatuneista liikahtavan, piti meidän ampua
häntä: hän näet voi olla haavoittumaton, joka yritti ryömiä takaisin.
Hetken aikaa tykkimme lähettivät heille terveisiä. Sitten oli koko
taistelu oikeastaan ohi, mutta auringon laskiessa suuntautuivat
heidän tykkinsä jälleen meitä kohti, ja tykistötaistelua kesti aina
kuun nousuun saakka. Kolmannen komppaniamme pojat olivat kovassa
leikissä, mutta sitten tuntuivat meidän tykkimme osuneen oikeaan
kohtaan ja päässeen voitolle...

"Yön aikana lähti muutamia miehiämme korjaamaan piikkilankaesteitä,
ja eräs heistä ryömi puolitiehen vihollisen juoksuhautoihin päin
kuuntelemaan. Minä olin tehnyt päivätyöni ja ajattelin mennä
nukkumaan suojakomeroon. Olin kumminkin liiaksi kiihtyneessä
mielentilassa voidakseni nukkua. Kaikki hermoni värähtelivät ja
mieleni tuntui olevan täynnä hyvin nopeasti sinkoilevia sirpaleita...

"Meitä pommitettiin jälleen seuraavana päivänä, ja teekattilamme
murskautui, joten emme saaneet teetä...

"Minä nukuin kolmekymmentä tuntia, kun olimme palanneet tänne
takaisin. Nyt minä hiljalleen sulattelen noita kokemuksiani. Useimmat
muut tekevät samoin. Pommitus on tärisyttänyt ja raadellut hermojani
ja ajatuksiani, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla.
Minusta tuntuu, etten hetken päästä enää siitä paljoakaan välitä.
Muutamat toiset ovat kärsineet siitä melkoista enemmän kuin minä.
Se koskee pahemmin vanhempiin miehiin. Niin sanovat kaikki. Ne,
jotka ovat kolmeakymmentäviittä vanhempia, eivät toivu pommituksen
vaikutuksista viikkokausiin. He kävelevät -- astelevat melkein
varoen...

"Elämä täällä on hyvin primitiivistä -- jolla en tarkoita sitä,
että palautuisi mihinkään alkukantaiseen tilaan, vaan ainoastaan
välittömämpään ja yksinkertaisempaan. Se on hakemista ja viemistä,
veden ja ruoan noutamista, tulilinjalle menoa ja sieltä palaamista.
Sitä jatkuu viikkokaupalla, ja eräänä kauniina päivänä tulee
huudahtaneeksi: 'Mitä tämä kaikki merkitsee? Milloin tämä loppuu?'
Ennen tämän sodan puhkeamista minusta tuntui, että minulla oli
jotakin suoritettavaa edessäni, tiede, työ ja kaikenlaisia muita
asioita, mutta täällä on vaikeata ajatella että olisi mitään
suoritettavaa edessämme...

"Miten lieneekään, on viime olovuoroni juoksuhaudassa järkyttänyt
mieltäni aika tavalla. Aikaisemmin minä jo olin sotaan tottumassa,
mutta nyt kauhistun jälleen, samoinkuin alussa, koko hommaa.
Huomaan itse ihmetteleväni, mitä me oikeastaan olemme tekemässä,
miksi sota alkoi, miksi meidät on totutettu tällaiseen kaameaan
toimintaan. Se näyttää, se tuntuu järjestetyltä, suunnitelmalliselta,
tarkoituksenmukaiselta. Upseerimme antavat käskyjä meille ja saavat
itse käskyjä, ja tuolla selkäpuolella olevat miehet saavat hekin
omia käskyjään. Kaikki saavat käskyjä. Aina lordi Kitcheneriin
asti luullakseni. Tätä jatkuu viikkomääriä siinä mielessä, että
se on täysin tervettä ja tarkoituksellista ja ainoa oikea asia.
Mutta sitten välähtää yht'äkkiä mieleen: 'Tämä -- tämähän on mitä
_mielettömintä_!' Tämä marssiminen edestakaisin, edestakaisin ja
edestakaisin, tämä yksitoikkoisuus, joka aika-ajoin purkautuu
väkivallaksi -- väkivallaksi, joka ei johda mihinkään tuloksiin...
-- sehän on juuri mielipuolen elämää. Synkkämielisyyttä ja
raivohulluutta... Se on joukkohulluutta -- sodan aiheuttamaa. Maailma
on todellakin aivan hullu. Minussa sattuu vielä olemaan pieni rahtu
tervettä järkeä, joka ei tule kestämään tämän kirjeen lopettamista
etemmäksi. Kun joku yksilö tulee mielipuoleksi ja astuu ulos
ikkunasta, koska luulee ovea noidutuksi, hyppii housutonna kaduilla
ja tavoittelee ohikulkijoita paistinvartaalla, niin hän luullakseni
tuntee samanlaista auttamatonta pakkoa kuin me lähtiessämme
kantamuksinemme juoksuhautoihin...

"Ainoastaan ponnistamalla voin muistaa, miltä elämä tuntui keväällä
v. 1914. Muistatko Heinrichiä ja hänen yritystään laatia jonkinlainen
kartta ruusuista, niin että voisimme istua luuvan edustalla ja
lukea kaikkien siinä edessämme olevien ruusujen nimet? Siis jotakin
samanlaista, kuin ne vuoristokartat, joita Sveitsissä näkee pöydillä.
Kuinka käsittämätön asia tuo nyt onkaan! Onhan varsin mahdollista,
että ammuin Heinrichin tässä jonakin yönä. Onhan varsin mahdollista,
että hän on yksi niistä mytyistä, joita laskimme hyökkäyksen loputtua.

"On omituista, isä, mutta minusta tuntuu, että olen jollakin tavoin
_kapinallinen_ tällaista kirjoittaessani. Täällä tottuu ajattelemaan,
että on väärin ajatella. Se johtuu sotilaskurista. Siitä, että
toimii koneen osana. Kaikesta huolimatta minua epäilyttää, onko
minun ajateltava. Jos tosiaankin katselee asioita tässä mielessä,
niin minne lopulta joutuukaan? Ortheris -- hänen oikea nimensä
on ohimennen sanoen Arthur Jewell -- ei tiedä mitään tällaisista
vaikeuksista. 'Nuo kirotut saksalaiset törmäsivät Belgiaan', sanoo
hän. 'Meidän täytyy puskea ne takaisin. Siinä kaikki. Ainakin mikäli
minä ymmärrän... En minä tiedä mitään Serbiasta, minä en tiedä mitään
mistään, mutta sen minä tiedän, että saksalaiset saavat sanoa hyvästi
tällaiselle hommalle nyt ja ijankaikkisesti. Amen...'

"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan
taas, että hän on vain hullumpi."


15.

Nämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi
että hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli
nyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä
takaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä,
päivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen.
Jos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut
Hugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan
niitä päättämättä.

Hän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla
murtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä
vaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi
yrittävänsä vain pettää itseään...

Tässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi
tehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.

Teddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi
tuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään
sinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan
voisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli:
"Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi
oikeus moittia minua."

Jos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet
pyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n
kukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota _oli_ hulluutta...

Mutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet
antaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin
tapella...

Mr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät
tätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt
päättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän,
vaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän
kirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. _The Times_
oli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli
nyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia
ongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä.
Mutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen,
niin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa
kirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota
sanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin
askarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa
tuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden
vaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin
antamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta
puntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan
obligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset
summat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan,
erääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen
hotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden
sijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa
pääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman
korkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän
pulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää.
Hänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut
Gladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta
punnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman
palkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään
sijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja
epätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan.
Hänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen
tuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin
koulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten
seikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti
ja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea,
kuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin
sekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan
aikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.

Ehkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän
vähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi
oli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta,
ettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa
muuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja
yksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: "Nyt
pitää militarismista tulla loppu!" Hän oli käsittänyt Saksan
järjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi
materialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa
sodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan
vastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.

Huomaamattaan, tahtomattaan hän luopui tuosta ensimäisestä
käsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan
keisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin
viimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen
ja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta;
tuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka
pyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton
Hindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita
niihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon
alaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt
pelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen
välttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se
taisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa,
taisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja
vakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja
aatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan.
Se herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati
myöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä
lujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä,
tottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu
puutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi
esineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden
jälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen
loistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi
laiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia,
huolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että
yläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä
ja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina
sodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin
kiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden
vuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut
-- hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua
tukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama
velttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan
suurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti
nyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan
aikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta.
Poliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä
vastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä
typerästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja,
riittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön
äänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon
oli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista
kuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta;
sotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan "liikemiesten"
vaikutukselle alttiina...

On totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja
ryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä
mitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta.
Monikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan
edessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?

Siinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika
katseli kuolemaa silmästä silmään.

Taistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?

Mr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat
taantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten
kukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista,
jotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta
itse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja
suvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten
korostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä
ja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja
Egyptin sortamisesta... Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei
Hugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että
hän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika
pakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä
selvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo
aikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien
täytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut
voittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä
ja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren
enemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan
se mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa
ei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan
teurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen,
joka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan
sodankäynnin lomassa... Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä
annoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja,
murskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun
merkkiäkään.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa
vierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa
vuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa,
toinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja
väsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista
yhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme
naishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä
miss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt
kokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä
tympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha
vastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton,
vallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli
surupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr
Britling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili
kohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen
vanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen
veli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä
vaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin
tuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia
hyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.

Hänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen,
syytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja
ja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän
yritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui
jonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se
selvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista
"lojaalisuus"-käsitteistään.

Aluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän
sinkosi syytöksiä piileksijöitä ja "jänistäviä luokkia" vastaan.
Koko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien
kaikenlaisia puolusteita...

Mr Britlingistä tuntui, että hänen oli ryhdyttävä syytettyjä
puolustamaan. "Liiketoimi", sanoi hän purevasti, "ei ole yhtä mukava
kuin maatila, joka kasvaa kalliiksi maatessaan ja rikastuttaa
omistajaansa. Liikemiehet eivät voi jättää tointansa minkä pikku
tuhertajan haltuun hyvänsä, kun astuvat sotapalvelukseen. Kymmenet
tuhannet keskiluokan miehet ovat joutuneet taloudelliseen häviöön ja
menettäneet kaikki edistymisen toiveet lähtemällä tähän sotaan."

"Ja monet kymmenet tuhannet ovat varoneet sitä tekemästä", virkkoi
lady Frensham. "Niitä miehiä minä tarkoitan..."

Mr Britling otti tarkastaakseen pientä luetteloa, johon oli merkitty
aristokraattisia kotonaolijoita ja jossa oli ensimäisenä erään
herttuan nimi.

"Niinpä ei kukaan häntä puhuttelekaan", vastasi lady Frensham.

Hän käänsi hyökkäyksensä työväkeä vastaan. He muka halusivat
mieluummin nähdä maansa joutuvan häviölle kuin alistuivat lievään
sotilaskuriin.

"Koska eivät ollenkaan luota heidän asioitaan hoitaviin asianajajiin
ja maanomistajiin", sanoi mr Britling. "Voiko heitä siitä moittia?"

Lady Frensham jatkoi kertomalla aivan avoimesti mitä hän haluaisi
tehdä lakkolaisille. Hän ei ryhtyisi pitkiin neuvotteluihin
niiden kanssa, vaan antaisi niiden tuntea hiukan preussilaisia
menettelytapoja -- homeopaattista käsittelyä. "Mutta tuo vanha,
ääniä kalasteleva Asquith ei tietenkään uskalla -- hän ei uskalla!"
Mr Britling avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään; hänet oli
vaiennettu. Khakipukuiset miehet kuuntelivat kunnioittavasti, mutta
hiukan kaksimielisen näköisinä; eräs nuoremmista naishenkilöistä
näytti olevan täydellisesti lady Frenshamin kannalla ja haluavan
innokkaasti ilmaista kannatuksensa. Kelpo lady oli nyt ehtinyt
käsiksi hallituskuntaan ja ryhtyi hyvän muistinsa varassa
arvostelemaan sen kahtakymmentäkahta jäsentä. Winston Churchill oli
kumonnut lordi Fisherin Gallipolin kysymyksessä ja oli siten joutunut
hirvittävään vastuuseen. Lordi Haldane -- lady Frensham nimitti
häntä "Tynnyri Haldaneksi" -- oli ilmeinen petturi. "Se mieshän on
saksalainen kiireestä kantapäähän. Oh, mitäpä se merkitsee, vaikka
hänen suonissaan ei ole pisaraakaan saksalaista verta? Hän on ehdoin
tahdoin saksalainen -- ja se on pahempaa."

"Minä olen otaksunut, että hänellä on jonkinlaista järjestelykykyä",
huomautti mr Britling.

"Me emme tahdo tietää hänen järjestelyistään, emmekä hänestä
itsestään", sanoi lady Frensham.

Mr Britling pyysi yksityiskohtaisia tietoja entisen lordikanslerin
petoksista. Ei ollut mitään yksityiskohtia. Juuri tuo ajatus
oli iskeytynyt kelpo ladyn päähän samaten kuin moniin muihin
herkkäuskoisiin päihin. Lady Frensham väitti, että maassa tällä
haavaa oli yksi ainoa oikea mies, nimittäin sir Edward Carson.

Mr Britling kohahti tuolissaan.

"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan", huusi hän, "ellei ota
lukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?"

Lady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan
aiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut
hirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin
viereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen
kohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei
peljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat,
pakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme
joutuisi häviölle, niin syy lankeaisi _heidän_ niskoilleen.

_"Ei!"_ huudahti mr Britling.

"Aivan varmaan", sanoi lady Frensham. "Heidän ja niiden niskoille,
jotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan..."

Ja niin edespäin...

Ennen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava
mr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä.
Hetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka
komeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen --
Raeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa,
joka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin
perehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. "Minä olen sitä mieltä,
että nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta --
ja kaikkein pahaenteisintä -- mitä nykyään voi tapahtua", sanoi mr
Britling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady
Frenshamin luota poistumista.

"Niitä kuulee kaikkialla", sanoi esikuntaupseeri.

"Onko se todella -- kunniallista?" kysyi mr Britling.

Raeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. "On kyllä, mikäli se
johtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään;
tilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki
vaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän
yhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä
mätää, ja sen vihaan -- esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin
hyökkäyksiin -- sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa.
Henkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme'
näyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi
hengeltään -- noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät,
piileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki --
ja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään.
Toiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään --
ei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa.
Entä hallitus -- se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me
myöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on
sekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä
sanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on
yhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas,
mutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän
ei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa
puukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan
eteviä upseereja -- joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä."

Esikuntaupseeri nyökkäsi.

"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän", sanoi mr Britling. "Kaikki
häntä panettelevat."

"Minä lakkauttaisin hänen _Daily Mail'insä_", sanoi Raeburn. "Antaisin
_The Times'in_ ilmestyä, mutta lakkauttaisin _Daily Mail'in_ jo
sen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa
ja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on
säikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan -- ja kun mies sodan aikana
säikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin
pistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes
hän rauhoittuu... Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta
on vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin
voisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän
miehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä,
joilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista.
Kuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta
he toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen
kellään muilla, ja siinä sitä ollaan."

"Sill'aikaa", sanoi mr Britling, "meidän poikamme -- kaatuvat".

"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja,
hiljainen hallitus', johon kuuluisivat -- sanokaamme Carson,
Lloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan
esimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley... Minä näkisin
mieluummin Northcliffe'in diktaattorina... Me emme voi äkkiä palautua
menneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew
Arnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia
oppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme
mieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin
piispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja
vanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista.
Ja siinä sitä ollaan!... No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ
suoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä -- niillä
mitä meillä on -- ja sellaisina kuin itse olemme."

Nuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan
suunnilleen sillä tavalla.

"Teillä ei ole poikaa", sanoi mr Britling.

"Enhän minä ole naimisissakaan", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa
kiittäen.

Pieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä
omistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena
kotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki
hänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan
hämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa
sekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle.
Esikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut,
ei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden
hankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon
nääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs
toinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin
palasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään,
vihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa,
ei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä,
kertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei
vieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi
ei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne
ajoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään.
Ja niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että
tämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä
epäonnistumista...

"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!" huudahti hän
jättäen asian sikseen.

"Kolme kertaa", virkkoi Raeburn, "olemme tänä vuonna antaneet
voiton liukua käsistämme esikuntien kehnon työn vuoksi. Ei auta
ruveta poimimaan esille syntipukkeja. Kysymyksessä ovat kansalliset
tottumukset. Se johtuu siitä, etteivät ne miehet, jotka lähtevät
julkisista oppilaitoksistamme, ole koskaan oppineet tulemaan
ajoissa asemalle, saapumaan minuutilleen konttoriinsa, pakkaamaan
kunnollisesti matkalaukkuansa tai yleensä tekemään mitään taitavasti
ja reippaasti -- nimittäin mitään sellaista, minkä joku toinen voi
tehdä hänen edestään. Ei voi odottaa, että henkilöt, jotka yleensä
viettävät huoletonta elämää, kykenisivät toimimaan täysin pontevasti
kovinkaan pitkää aikaa. Koko heidän kasvatuksensa on esteenä.
Koko heidän entisyytensä. He kauhistuvat turhaa täsmällisyyttä.
Englantilainen haluaa mieluummin olla millainen typerä hutilus
hyvänsä kuin näyttää turhimukselta. Se on syynä siihen, että olemme
hävinneet kolmessa hyvässä taistelussa, joissa meidän olisi pitänyt
voittaa -- samalla menettäen tuhansia miehiä, sotatarpeita ja aikaa,
jonka arvoa emme edes aavistakaan. Me olemme menettäneet kokonaisen
vuoden. Olemme murskanneet kansamme innostuksen."

"Poikani, joka on Flanderissa", virkkoi mr Britling, "sanoo
jokseenkin samaa. Hän sanoo, etteivät upseerimme ole milloinkaan
oppineet laskemaan kymmentä kauemmaksi ja että he kauhistuvat
nähdessään kartan."

"Ja sota jatkuu", sanoi pieni naishenkilö.

"Oi Herra, kuinka kauan?" huudahti mr Britling.

"Sanokaamme yhden vuoden", virkahti esikuntaupseeri. "Jos tätä
menoa jatketaan. Sitten _täytyy_ ilmaantua jotakin mahdollisuutta.
Rahat tulevat loppumaan kaikkialta. Miehet loppuvat... Joka
tapauksessa saavat saksalaiset siitä ensin kärsiä. Venäjällä yksin on
kolmattakymmentä miljonaa."

"Suunnilleen on asia niin", sanoi Raeburn...

"Luuletteko, että meillä syntyy sisäinen sota?" kysyi nuori
esikuntaupseeri äkkiä, kun oli vähän aikaa vaiettu.

Kului hetkinen, ennenkuin kukaan vastasi tuohon yllättävään
kysymykseen.

"Sodan loputtua, luulen minä", sanoi nuori upseeri.

"Niin, kyllä kai saamme vielä kalliisti maksaa", sanoi Raeburn.

"Tässä maassa temmataan vähitellen kaikki juuriltaan", arveli mr
Britling.

"Me emme ole saaneet aikaan mitään suunnitelmaa sotaa varten ja
tuskin kykenemme rauhaakaan ennakolta suunnittelemaan", sanoi Raeburn
ja lisäsi: "Ja lady Frenshamin pieni joukko tulee tekemään kaikkensa,
ettei riita tule loppumaan... He tulevat heti vetämään esiin Irlannin
ja Ulsterin. Mutta luullakseni Ulster ei voi heitä pelastaa."

"Me tulemme riitelemään. Mitäpä muuta me koskaan teemmekään?"

Ei kukaan tuntunut kykenevän ajattelemaan tuon enempää. Pieni seurue
painui hiljaiseksi.

"No niin, Jumalalle kiitos näistä georgiineista!" sanoi Raeburn
näytellen filosofia.

Nuori esikuntaupseeri katseli kukkia osoittamatta mitään innostusta.


16.

Mr Britling istui eräänä syyskuun ehtoopäivänä kapteeni Lawrence
Carmine'in seurassa auringonpaisteessa luuvapihalla tupakoiden,
toisinaan sanoen jotakin, toisinaan taas vaieten.

"Kun tämä alkoi, en voinut uskoa, että nykyinen sota tulisi
samanlaiseksi kuin kaikki muut sodat", sanoi hän. "En voinut sitä
uneksiakaan. Minä luulin, että olimme vihdoinkin viisastuneet.
Se tuntui minusta suuren siivonteon alkamiselta. Minä luulin,
että ihmiskunnan terve järki murtautuisi esiin kuin liekki, kuin
närkästyksen liekki, ja polttaisi tuhaksi kaiken tuon vanhentuneen
hulluuden keisarikuntineen, lippuineen ja militarismeineen kohta
kun sota alkaisi ahdistaa ihmisten onnea. Minä luulin, että monet
toiveet, joiden nyt huomaan olleen lapsellisia, välttämättömyyden
pakosta täyttyisivät. Luulin, että Amerikka selittäisi olevansa
Belgian loukkaamista vastaan, ettei se suvaitsisi suuren
sisarustasavaltansa murskaamista -- vaikkapa vain Lafayette'iä
muistaen. No niin -- minä huomaan Amerikan pääharrastuksena olevan
sen seikan, että me olemme julistaneet puuvillan sotakieltotavaraksi.
Luulin, että Balkanin valtiot kykenivät järjelliseen
yhteistoimintaan, että ne yhdessä kykenivät puolustamaan yhteistä
vapauttaan. Minä huomaan nyt kolmen saksalaisen kuningashuoneen
tekevän kauppoja talonpojilla, ilman että kukaan heidän maassaan
panee vastalausetta. Minä, kuten monet ranskalaiset, pidin tätä sotaa
tapahtumana, jonka tuli täydellä oikeudella synnyttää suurenmoinen
närkästynyt innostus... Kaikki tuo oli unta, jota uneksi eräs
onnellinen, hyvissä oloissa elävä mies, joka ei milloinkaan ollut
joutunut kokemaan elämän leikkaavaa kärkeä. Kaikkialla peittyvät
suuret ja yksinkertaiset näkökohdat pikku riitoihin ja vihaan,
epäluuloon, epärehellisyyteen, pelokkuuteen, heikkoihin aikomuksiin
ja kääpiömäisiin kuvitteluihin... Nyt tämä sota on samanlaista
kuin kaikki muut meluisat, monisuuntaiset mullistukset, jotka ovat
hajoittaneet valtakuntia ja hävittäneet maailmaa. Se on sotaa,
josta on katkennut kärki, sotaa, joka on menettänyt sielunsa, se on
muuttunut pelkäksi yhteydettömäksi tappelemiseksi ja hävittämiseksi,
sukumme typeryyden ja kykenemättömyyden suunnattomissa ja
traagillisissa muodoissa liikkuvaksi todistukseksi..."

Hän lakkasi ja syntyi hetken kestävä vaitiolo.

Kapteeni Carmine heitti taidokkaasti sikarinpätkänsä tynnyriin, jossa
kasvoi hortensioita. "Kiinassa", sanoi hän, "oli jo kolmetuhatta
vuotta sitten ihmisiä, jotka olivat yhtä alakuloisia kuin mekin ja
samasta syystä".

"Kolmentuhannen vuoden kuluttua", sanoi mr Britling, "tulee kenties
vielä olemaan ihmisiä, joita vaivaa sama alakuloisuus... Ja sittenkin
-- ja sittenkin... Ei! Nyt juuri minulta puuttuu kimmoisuutta. Ei
ole minun luonteeseeni kuuluvaa joutua epätoivoon. Mutta tapahtumat
painostavat minua. Minä en toivu, kuten ennen tapasin toipua.
Minä vakuutan itselleni yhä, että vaikka tie on pitkä ja hankala,
täytyy toivon hengen, luomisen hengen, ihmissydämen jalouden ja
ritarillisuuden lopultakin voittaa. Mutta minä vakuutan tuota
itselleni niinkuin kulunnaista rukousta toistellaan. Minun taivaani
on tähdetön. Toisinaan minua epäilyttää, kirkastuuko se enää
milloinkaan. Rohkaiskoot nuoremmat miehet mielensä ja jatkakoot
työtään tässä maailmassa! Jos voisin nyt kuolla oikean asian
puolesta -- sen sijaan, että minun on elettävä tässä hedelmättömäin
taistelujen maailmassa -- niin kuolisin mielelläni, Carmine..."


17.

Näinä päivinä oli myöskin mr Direck sangen onneton.

Cissie näet ei ainakaan ollut unohtanut sodan oleellisia virikkeitä.
Hän oli yhtä varma nyt kuin koskaan, että saksalainen militarismi
sekä Saksan hyökkäys Belgiaan ja Ranskaan oli sodan alkuaiheena.
Kaikki toisarvoiset syyt hän jätti huomioonottamatta. Hän kyseli yhä
edelleen, miksi Amerikka ei ottanut osaa sotaan. "Me taistelemme
Belgian puolesta. Ettekö te halua taistella hollantilaisten ja
norjalaisten laivain puolesta? Ettekö edes tahdo taistella omien
laivojenne puolesta, joita saksalaiset upottavat?"

Mr Direck yritti antaa selityksiä, joita ei kumminkaan hyväksytty.

"Te olitte kylläkin kärkkäitä taistelemaan espanjalaisia vastaan,
kun he räjähdyttivät _Maine'n_. Mutta saksalaiset saavat upottaa
_Lusitania'n_! Se on, kuten sanotte, eri asia."

Mr Direck'in mieleen välähti omituinen epäily, että Cissie luuli
Lusitaniaa amerikkalaiseksi alukseksi. Mutta hän oli juuri oppimassa
Cissie'ään eikä uskaltanut ärsyttää häntä tässä kysymyksessä.

"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa", sanoi hän. "Me
tähtäämme sotaa kauemmaksi."

"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä", sanoi Cissie. "Luuletteko
meidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?"

"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?"

"Mielenkiintoa -- pyh!"...

Paljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä.
Mr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin
matkaa liiankin selvästi Amerikkaan. "On olemassa kahdenlaista
vapaamielisyyttä", sanoi hän, "joita väärin luullaan samaksi asiaksi:
on suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen
tarmon vapaamielisyyttä..."


18.

Vasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti
hänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset
pataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai
vasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.

"Ette voi uskoa, kuinka tietopiiri kutistuu, kun joutuu tänne
eturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä
täältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien
välejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme
isompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten
Teddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut
ajatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta
niin se vain on. En ymmärrä, miksi...

"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut
mitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien
miestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat
muuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen
osastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut
hyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla
puolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin
kolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä,
heittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman
edenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa
minä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin
harvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan
kuvitella kelpo Teddyn siinä...

"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista -- eikä
säälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'.
Se panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään,
joka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat
täällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää
heidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle.
Mutta eräs hyvä mahdollisuus _on_ olemassa. On parasta pitää Lettyä
niin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja
mahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi
ja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä
Lettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen,
että hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti
Teddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen...
Minä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.

"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa,
suuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut
kaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni.
Minä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo
ankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla.
Minä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin
juoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen -- uh! Ja
sitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa -- se ei
tuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa,
niin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa
enemmän jotakin kirjasta luettua tai _Illustrated London Newsissa_
nähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut:
miltä se tuntuu, miten tulen tekemään? -- että se koettuna tuntui
olemattomalta ja tavalliselta.

"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai
ampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää
saksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole
koskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa -- me
voimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta
-- olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet
tulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin
selkäpuolelle -- nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä
aamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme
olivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä -- jotenkin samassa
tilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme.
Kun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta:
ikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee
yht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme
hyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki
ulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee
miehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on
piikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli
astella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt
pitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi.
Juoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten
juoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu
siinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä
tuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet.
Ne heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme
niin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa
juoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin
suojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet
piilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät
olisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään
ryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin _ystävyyttä_.

"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi
konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä.
Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä
oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti
työhön -- heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta
selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne
pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta
alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme
luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa
tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan
kääntämiseen...

"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni
sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista
nähdessäni kaatuneita -- paitsi että heidän yli astuessani vältin
heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että
meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin
yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin
voittaa -- muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan...

"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin...

"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme,
aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko
oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden
miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja
nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun
olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen
haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan _all
right_', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen
puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa
varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi
ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten
ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan
pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa
nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.

"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä,
kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.

"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä
hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.

"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi.
Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista,
ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.

"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata
itsensä.

"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään
vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa
päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin
sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi
tahtaaksi!

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja
helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa
nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen
kiroilunsa vuoksi -- olen kai siitä kertonut -- ensin ottelu ja
sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään,
mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä
huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni
ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että _sinä_ sait
sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa -- p--leen
kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön -- sanon
vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'

"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa
tyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti -- kuoli hyvänä
Ortheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen
pyörryksissä.

"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.

"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut
niitä kokea, jos olisi elänyt.

"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti
voimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän
sanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa
rypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle.
'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!'
Ja sitten -- sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta
ja kuoli -- muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki
olisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin -- ja sammui pois.

"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan...

"En voinut uskoa, että hän oli kuollut...

"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin
vesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin
hänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'!
Jumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku
cockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.

"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja
ulvoin... Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.

"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani -- ja kaikki on pelkkää
mielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se
tahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän
tuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.

"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen
huippuunsa...

"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se
siinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi...

"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta,
helvetillistä järjettömyyttä...

"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas -- vaikkakin surullinen
ja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä.
Huhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että
riviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty.
Mutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi
toivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota
nimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi...

"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa...

"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt...

"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen
tai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää,
sanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en
saa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli
kasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä
sijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen
lemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa;
'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut
koskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme
riviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle
esityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin
punarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan
peloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset
tekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen
antaa jotakin toiselle.

"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu
Kaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!... Sano terveiseni äidille,
veikoille ja kaikille..."


19.

Oli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen
saapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä.
Hän oli tehnyt retken Hollantiin, -- retken, joka oli ollut yhtä
paljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen
tarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo
aikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin
johdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja
saanut matkustamaan takaisin.

Mr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen
tänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut
pahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona
aikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten
puolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä,
että Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta.
Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan
pikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet
itkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun
punaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa,
jotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia
vastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon
sävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin
mr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva
ennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt,
nimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan
maailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle,
jotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua
jaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli
tultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei
saksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään
erikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja
järjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista
järjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat
löytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja
levottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia
tasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja
vankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava,
mutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.

Mutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana
toisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä.
Ellei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa
oikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei
ollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei
ollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi
Amerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian
korkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan
riippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui
siihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia
olivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän -- eetillisestä
etääntymisestään huolimatta -- piti liittolaisista. Hän toivoi
niiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä
tieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon.
Siinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään
ilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin
tuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin
teeseurueelta...

Oli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään
-- varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa -- mutta hän ymmärsi
varsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin
rauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa
oloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta
moraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista,
vaan selontekoa varten.

Cecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan
säälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. "Kuinka voin sallia,
että te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät
sotaan", sanoi hän, "kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos
minä olisin mies --!"

Hän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa
puolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja
Amerikan tuli olla sen rinnalla. "Koko maailman pitäisi liittyä
yhteen Saksan jumalattomuutta vastaan", arveli hän.

"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi", vakuutti mr Direck. "Enkö
ole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä."

Hänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa
itseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli
puolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana... Toisaalta
tuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea
ajautuvansa hänestä erilleen...

Eihän _hän_, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.

Rauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa
perinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden
muistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen,
vapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen.
Vaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin
ensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.

Mutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei
halunnut kuulla puhuttavankaan.

"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani",
sanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. "Tänä aamuna
oli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta."

Mr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon
väri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen.
Hänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.

"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.
Poika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä."

Mr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.

"Hän on aina ennen kirjoittanut -- tavallisesti joka toinen viikko."

He juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja
ärtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön
saamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian
horjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan
ärsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja
lähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.

Siellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta
amerikkalaista aikakauskirjaa _The New Republic_, jonka vieressä
lepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa
_The Fatherland_, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin
englantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että _The New
Republic_ oli mielenkiintoinen _la jeunesse americaine'in_ suorittama
yritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein,
kylmäkiskoisin katsein.

"Te amerikkalaiset", sanoi hän, "olette maailman kummallisinta
kansaa."

"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa", vastasi mr Direck.

"Te luulette olevanne", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja
alkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa
koskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa.
Aluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä
edetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja
parjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin
ja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan "te"
hänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen
kärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää
sen sammumiseen...

Samoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin
Amerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta,
joka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei
kukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan
vikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä
kenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen
mieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr
Britling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin
virheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme,
valtiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen,
maailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama
hallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä
suhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu
ilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä
kuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille
pitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain
muutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.

"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin
luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska
hävisi v. 71... Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te
luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista
paremmuutta. Niin mekin luulimme...

"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme...

"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne?
Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin
se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne?
Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa
eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt
sen takana...

"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva
jaarittelunne... Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee --
kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna
vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te
tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton,
joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla
meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta
saksalaisten patrioottienne iloksi..."

Hän esitti viimeisen syytöksensä. "Te puhutte uusista
rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne
taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät.
Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu
kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä
on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään
keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme
yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä
koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan
murisemalla, kun saksalaiset upottavat _Lusitania'n_ ja murisemalla
oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin
tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten -- 'Emme yhdy
sotaan!'...

"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi
takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa
essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä
minä selityksistä? Ja --" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja
ajattelutapaa -- "erinomaisista vaikeuksistanne".

Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman
kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta
kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei
hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan.
Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen
tulee --

_Ei!_ hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi...

Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen
oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä...

Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen
paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli
noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.

"Syynä on poika", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti
kirjoituspöydän puoleen. "Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella?
Sehän on hänelle täyttä kadotusta..."


20.

Mr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan
pientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että
sieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.

"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?" virkkoi mr Direck.

Hän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin
mietteisiin. "Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi",
sanoi hän.

Hän ojensi sormiaan. "Ensin tuo", kuiskasi hän, "ja sitten tuo. Niin
se on."

Hän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi
hetkisen sitä katsellen.

Hän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella,
jonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily
vihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.

Postikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.

"Cissie hyvä", kirjoitti hän. "Minä matkustin tänne tänään saadakseni
nähdä teidät -- mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin,
ottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen
asian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin
tavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä
tarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta
mielessä -- niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen,
puolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi.
Minä pidän teistä paljon, Cissie."

Enempää ei korttiin mahtunut.


21.

Ikäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet,
saapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.

Sähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen,
sillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden
miesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.

Mr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa
myöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin
valaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen,
kuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei
se sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi
haavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta',
että se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen,
ilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut.
Hän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen
surunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen
sanoihin...

Sähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja
hänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän
olisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine
polkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä
pahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän
voimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi
ääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja
yksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.

Hänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada
puoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä.
Hän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä
ei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä
hänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling,
mutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä
asiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja
hän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja
epäillen. "Tuleeko siihen vastaus, sir?"

"Ei", sanoi hän. "Se on sinulle. Kaikki... Se on erikoinen
sähkösanoma... Tärkeitä uutisia..."

Tuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen
vakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma
oli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen
käsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava
jotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta
sitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta,
joka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään
poistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän
huomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne
vireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti
kohta, että hän oli olemassakaan...


22.

Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta
ajatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun
se oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä
milloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota
hirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.

Hän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.

Hän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja
selittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin
poikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia.
Hän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi,
ettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle.
Hän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä
huomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi
maantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä
huudettiin, mutta hän ei vastannut...

Hän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa
olivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään
huvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.

Kaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.

Hän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein
syyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja
luki sen vieläkin kerran...

_Kaatunut_.

Sitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen
korviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.

"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä... Miksi annoin hänen
lähteä? Miksi annoin hänen lähteä?"


23.

Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta
ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli
niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä
mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään
traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui
raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen
nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat
ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta,
esimerkiksi poliittiset puheet, joita _The Times_ selosti, pienet
elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta,
jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan.
Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat
huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä
ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka
aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen
sydämessään.

"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: _"Mitä on
tapahtunut?"_

He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat
väristä.

"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat
molemmat vaiti.

_"Kaatunut"_, sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.

Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se
tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen,
työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän
kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa
häntä kasvoihin.

_"Voi!"_ huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman
tehtävän suoritettavakseen.

"Mitä minä _sanonkaan_ hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.

Sisäkkö tuli huoneeseen.

"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan
pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut..." Sitten hän lisäsi
valittavin äänin: "Mitä minä _sanonkaan?_ Mitä _sanonkaan?_"


24.

Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan
ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun
voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan
ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut
milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat
arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään.
Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi
tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa
miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti
ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan
ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla
hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan
ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti
kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin
omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.

Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän
hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko
hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä,
haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän
tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä _teenkään_ hänelle?"
kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen
huoneessaan... "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"

Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän
sytytti tulen...

Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs
Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää
käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja
ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan.
Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon,
mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi,
väistyi hän hieman.

Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan
hiljaa, silittää hänen päätänsä.

"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"

"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit..."

Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.

"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas
rukkani!"

Sitten hän toisti tuon "rakas rukkani" kerran toisensa jälkeen, kun
ei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa
miestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan
osaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi
lamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi...

Yht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi
todellisena naisena.

"Minä en pääse sinua lähelle!" huudahti hän ääneen. "En pääse sinua
lähelle. Tekisin mitä hyvänsä... Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein
murtunut..."

Hän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa
silmiä.

Mr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen
hämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään --
se tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen
eteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.

"Rakkahin", sanoi hän, "älä jätä minua yksin..."

Menijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa. He itkivät molemmin.

"Rakkaani", sanoi mr Britling, "rakas vaimoni. Ellei sinua olisi --
luulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani,
älä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä,
millainen apu olet minulle."

Hän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa...

Hänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut
sietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa
polvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen
ja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman
lohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista
puolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota
rakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti... Hän
sai odottaa vielä hetkisen...

Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.

"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä,
kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän...


25.

Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli
heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä
maailmassa...

Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli
huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut
yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa...

Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn,
mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä -- vasta
uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka
ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli
menettänyt kaiken merkityksen...

Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän
kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana
ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas
kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä... Tähdet
tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän
tahtoi mennä ulos niitten luo...

Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki
rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi
kuuntelemaan.

Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven...

Hän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla
hänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki
ihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti
tulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja
piirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin
vierekkäin -- juuri tällä paikalla -- puhellen vakavasti, mutta
hiukan arastellen...

Tässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni
sanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle...

"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön", kuiskasi mr Britling, "mutta
tänä yönä -- tänä yönä... Tämä yö on sinun... Voitko kuulla minua,
voitko kuulla? Isäsi... joka toivoi sinusta..."


26.

Hän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen
ja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen
jäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen
ja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen
kasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään,
jolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja
istui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi
käsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.



KOLMAS OSA

MATHING'S EASYN TESTAMENTTI



ENSIMÄINEN LUKU.

Mrs. Teddy lähtee kävelylle.


1.

Englannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky,
käveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia
puettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä,
joita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet
poikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki
ryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin
värjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja
työhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa
ja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa
liittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja
Egyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman
täytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.

Ja ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea
tätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman
osansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta
surua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja
kiusattuja miehiä.

Muutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein
kiduttavammiksi kuin synkkä varmuus...

Mrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten
luottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa
"kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna", ja Letty oli saanut
kaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli
jäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että
kaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset
valloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä.
Myöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr
Direck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn
haavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia.
Hän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista
saadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen
Cissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi
Teddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja
asioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet,
kertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin
ollut Teddy. "Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen
päänsä oli melkein irrallaan ruumiista."

Direck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. "Kerronko sen _hänelle?_"
tiedusteli hän.

Cissie harkitsi asiaa. "Ei vielä", sanoi hän.

Lettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana
hän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan
kalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä
loiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla
suruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella
äänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. "Tämä", voi hän
sanoa, "tulee hämmästyttämään Teddyä", tai "Teddy joutuu suunniltaan,
kun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut".

"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa",
sanoi hän. "Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa."

Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta,
mutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi
jo suunnitella pakettien lähettämistä. "He ovat melkein kaiken
puutteessa", sanoi hän. "Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei
ole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä
oikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään."

Cissie ei uskaltanut sanoa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei
ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.

"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on..." aloitti postineiti.

"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun
ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin
järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."

Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt
kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan
mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui
pakettiinsa.

"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä
säänkin selvän."

Hän vei paketin takaisin kotiin.

"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia
yskäkaramelleja -- sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".

Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli
tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen
varalta.

Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.

Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut
-- hän kutoi hyvin huonosti -- ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta
oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli
hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia
ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei
voinut olla tekemättä vastaväitteitä.

"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän
sittenkin on kuollut."

Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.

"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle
jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö
Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle
sellaiset kepposet -- meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän
oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä
kuusi kuukautta sodan jälkeenkin...

"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on..."

Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta
väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy.
"Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada
surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän
tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma
on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen
merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen
ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut...

"Näetkös, jos hän _on_ kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin
täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa... Jonkun täytyy
maksaa minulle... Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta
sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan
jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun,
joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan
suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin
lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan
saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan
vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti
syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai
henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä...
Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet...

"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan
lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä
tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää
tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna
vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut... Murha on kovin lievä
rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen...
Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se
olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen
perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti
kirjoittaa sodan puolesta... Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy
todellakin on kuollut... Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan
valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se
oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna... Etkö käsitä mitä
tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin
hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota
vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on
tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy,
ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä
naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti
onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen... Minä en kiduttaisi
noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän
myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista,
huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina
maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa.
Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin
surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen.
Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään
suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä
pieni korina... Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat
röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin
menevät samaa tietä...

"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli
sotaa...

"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta
tekemistä minulla nyt on?"

Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty.
Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt
sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että
Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin,
niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea -- silloin ei tuosta
kaikesta tule mitään -- pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on
kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta
loppuun --"

Hän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.

"Mutta Letty!" huudahti Cissie, "sinullahan on poika!"

"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika
merkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä
teeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia."

Hän tarkasteli kudintaan. "Silmä parkoja", virkkoi hän...

"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin
isään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys.
Jos hän katoaa, katoaa tuokin... Minä en aio ryömiä maailmassa
niinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet
mieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä
pyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän
sotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän
omaisensa...

"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä
varten", sinkosi hän. "Jos sattuisin kiduttamaan -- mitä se haittaa?"

Hän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.

"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä", huomautti hän...
"Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista... Olen
ajatellut, kuinka pääsen Saksaan... Tai kenties niitä voisi saada
käsiinsä Sveitsissä... Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän
ne aina voi kulkea vartiain saattamina...

"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita
ja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on... Sen jälkeen, mitä
on saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla,
niin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan... Kaiser,
hänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä
alinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta
silloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä,
pelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa,
pelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska
kuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa,
pelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä,
mitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden
kulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun,
niin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan..."

Hän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten
seisaalleen...

"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan", huudahti hän haukotellen.
"Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai
muuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan
pelkään häntä ajatellessani."

"Mitä?" kysyi Cissie.

"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön
granaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän...
Minä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin
kummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin _voi_
tosiaankin olla laita... Tietysti se olisi hirvittävää..."

Cissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia
sanoja.

Vähän aikaa oltiin vaiti.

"Oh, nyt mennään levolle", virkkoi Letty. "Vaikka minä tietysti
valvon ja suunnittelen."


2.

Cissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan
ennen.

Hän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja
hänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa
erinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin
hän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut
täysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu
Letty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät,
Letty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin
ja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli
niin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä
ja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli
ollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty
syrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn
kädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi,
hänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen
toimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli
nyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin.
Heidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden
piirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt
kertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka
Teddyn nimi oli ollut häviöluettelossa... Mikä antoi hänelle voimaa
tähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään
häntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday?
Kykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen
kuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?

Oliko sellainen kosto mahdollinen?

Ryhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä
ihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden
hulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!

Hiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota
Cissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt
pois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli
parhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta,
etteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen
lupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he
rakastavat -- aivan rehellisesti -- mutta heidän rakkaudellaankin
on rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä,
olematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi
lain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen
elämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on
unhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina
muuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian
katsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää
kaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin
nyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen
yli kerrostumiansa...

Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi
koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen:
Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria
yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten
lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet
likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän
tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas
Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi,
mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston
suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa
synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli
eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä
yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle
liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen
päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita.
Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin
hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui,
niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi
lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin
hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa
yksityiskohtaista kehittelemistä varten.

Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa
ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei
milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja.
Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista
on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä
hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän
ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties
oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja
saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin...

Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa
todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa
menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä,
suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja
epätäsmälliseen tapaan.

Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten
hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss
Flite...


3.

Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.

Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr
Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen
kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin
alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan
haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän
ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti
kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin
itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä,
ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun
henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen
mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa.
Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin
kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten
omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta
vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan
oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt -- eikä sitä käsittänyt
Cissie'kään -- että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat
omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti
mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen
mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.

Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli
hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava,
tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti
lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään.
Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei
voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.

Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon
häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon
tulevan piti olla aina _täydellinen_, heidän molempain piti aina olla
oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän
ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen,
jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi
hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan
piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele...

Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta
milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas
oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita
koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja
vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan
ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti
nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon
ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka
olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.

Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai
hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli
tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin
sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck
oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan
hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen
hyväksensä.

Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.

Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin
aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän
huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta
amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin
tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.

Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa
koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan.
Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan,
kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon
Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta,
jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen
mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin
tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka
tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä
huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi
ja komeammaksi kuin milloinkaan -- lukuunottamatta hänen ensimäistä,
mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka
Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin
kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille
vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä
hänen ihmeellisessä puvussaan.

Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta
tiedonannosta koottu kertomus...

"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko
tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni
vialla... Mutta minä en sitä usko."

Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä.
Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa
keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt,
hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin
poikki.

"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.

Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:

"Minä menen ulos -- minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta
kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä
on kaunis ilma... Enkö saisi mennä?... Te kai arvelette, että minun
pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja
sanoa: _Todellakin!_... Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä
sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta...
Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken.
Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"

Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän
ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.

"_Hänen_ vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on
tehnyt päätöksensä... Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin..."

Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen
hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan
toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain,
pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos -- ikäänkuin olento, joka
on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee -- ulos syksyiseen
auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.


4.

Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään
tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten
univormu...

Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään
saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen
huomaamatta jääminen.


5.

Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan
oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin
lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain
sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen
maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut,
ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat
kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa
olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan...

Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin
hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen
olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä
mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi
huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.

Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien
näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa
nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen
täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi
avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle
maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista
kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä...

Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä
ryöstetty -- ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei
enää ollut Teddyä ryöstettävissä...

Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle,
joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä
rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen,
lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään
miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen
vaikutelmain tuloa...

Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein...

Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun
hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi
kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple,
toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja
säikähdyksen ilme.

Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen
jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina
ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin.
Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä,
tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan.
Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr
Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi
että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän,
tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset,
hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa
kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja
lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan
pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä.
Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin
hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan
hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli
liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään,
joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut
niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän
oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen
asettamiansa vaatimuksia.

Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen".
Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan
aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut
onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin,
ilmeettömin katsein.

Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa
olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he
olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.

"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".

Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän
olisikaan sen antanut!

Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään
eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut
polkuja myöten -- melkein juosten.

"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne
tuijottelemaan.

Letty tuijotteli -- ja sitten hän puhkesi nauramaan.

Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän
vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen
tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää
mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.

"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit
minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"

Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset
tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa
ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.


6.

Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon
punervassa valossa.

Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli
lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi
siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.

Hän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden
tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä.
Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa
jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se
syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi.
Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo
istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä
päällä.

Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen
ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi
pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun
ystävällistä viserrystä.


7.

Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.

Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin
kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta,
väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin
leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään
vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto
ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin
hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen
siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?"
virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.

Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.

"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr
Britling. "En ennenkuin nyt."

Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui
ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat
vaiti.

"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in
torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se
koskee yhä. Koskee koskemistaan... Eikä voi sanoa juuri mitään
kenellekään..."

Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa
lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä
onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut
sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut
samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet
eivätkä peljänneet.

Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.

"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain
varmuuden".

"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.

"Painajaisunet loppuvat... Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin
pelännyt... Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai
kitunut. Sillä -- minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä --
kauheaksi. _Nyt_ --"

"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.

"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi
ajatella hänen nukkuvan -- ijäti."

Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei
ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai
elää..."

Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.

"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.

"Mieleni on nyt tyyni -- tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä
-- ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta
pensasaidan takaa minua kohti -- olisi se aivan luonnollista...
Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän
on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa... Kaikki nuo
mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta
valittaen -- tai muut sellaiset -- ne ovat menneet. Hän on päässyt
hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni...
Jossakin näkymättömissä... Vahingoittumattomana... Nukkumassa."

Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä
pitkin poskia.

Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä --
en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei
Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta
esirippu -- äkkiarvaamatta..."

Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin
aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä...

"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä.
Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin
sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta
todellakin voi lähteä sotaan -- todenteolla -- koko sydämestään... Ja
ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n..."

"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia -- joilla oli isä ja äiti ja
vaimo tai morsian..."


8.

"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on
naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi... Se
ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin... Aivan pian
naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan:
puhumasta oikein ja luonnollisesti -- niinkuin puhun teille.
Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi... Erityisesti
on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta... Pikku asioita,
pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian
mahdottomaksi... Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä
hänelle on tapahtunut... melkein kuin tukehtumaisillani."

Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.

"Minä en halua puhua Teddystä -- en sanaakaan."

"Se on omituista... Mutta ehkä -- asia on toinen, kun on poika
kysymyksessä. Kun nyt muistelen -- en koskaan puhunut Marystä...
En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen
ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun,
jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo
pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman
itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen
menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista... Kerran
pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti.
Minulta kului siihen pitkä aika... Eräs iso poika repi sen rikki.
Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta... Tuo -- oli
aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen..."

Letty mietti.

"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".

"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei
ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."

"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan,
tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi
jättää minut -- niin pian?"

Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.

"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa
se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani
seurata - aina -- koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen
isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä
huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä
hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta
hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi
äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin...
Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin...
Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen
outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin
tuulikannel alusta pitäen... Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri
oli syntynyt -- hänellä oli hyvät hiukset syntyessään -- olivat
kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan
kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä
silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua
-- kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli
mieltynyt pitkiin sanoihin... Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin,
"nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä,
joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt
se on murskattu...

"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia.
Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut
pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me
tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä
sitäkin enemmän... Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!...
Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen
rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki
hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä...

"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin
eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä... Ajatelkaahan!

"Yllätys... isku... veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja
aivoja... Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista
vuotta -- rakkautta ja huolta..."

Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen
lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan --
hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela.
Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä
suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan.
Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan
kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä
opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto...

"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa
etsivä punarintasatakieli...

"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois... Niinkuin patruunakotelo..."

Hänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään
polviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten
hän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut
viiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin
puolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi.
Iso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti
unohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan
liikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He
saivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet
sellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.


9.

Mr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan
ja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta,
mitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.

"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa", sanoi hän katsoen
värähtämättä suoraan eteensä, "tulee olemaan tasavaltalainen
konttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään
muuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse
rahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle.
Meidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän
on nyt viimeinkin perustettava tämä maailma -- oikeuden ja kohtuuden
pohjalle."

Vaiettuaan hän jatkoi: "Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se
täytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on
se purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi.
Heidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin,
heidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he
saavuttanevatkin."

Letty ei voinut uskoa korviaan.

"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin
pahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan --"

Siten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen
politiikka on -- jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy
ymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.

"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole
mitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet
kaikki mikä aiheuttaa sotaa...

"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja
turhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan
itseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään
kansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä
hallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät
osaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä
ja ennakkoluuloja -- juuri tuo on se perusmielettömyys, joka
on surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän
velvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen
yhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen..."

"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?"

Mr Britling ojensi sormensa. "Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä,
jos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko."

Hän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.

"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa", sanoi hän.
"Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla
oma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan
tulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa.
Se on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi
rasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle
hallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä
vaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet
niin kauan -- kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän
on kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen
hallitus ja suvaitsevaisuuden muodot."

"Luuletteko tuon toteutuvan?"

"Se toteutuu."

"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia
suunnitteluja?" kysyi Letty.

Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti
mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt
-- eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta
suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo
maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin
yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta..."

Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.

"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän
verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain
hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me
tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä
työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme
vielä on jäljellä...

"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä
meillä enää olisikaan?... Minä en kirjoita enää mistään muusta, en
ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin
että kaikki nämä rakkaat vainajat -- joka ainoa heistä, vie meitä
lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista
alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten
tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa
nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään
tarttuakseen elämään -- nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet
katoavat iäksi maan päältä."


10.

Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa...

"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa
paremmaksi kuin mitä se nyt on?"

"Kyllä -- _tietysti_!" vastasi mr Britling.

"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea
julma. Ja julmaksi se jää."

"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.

"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä
sairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin -- joko
Jumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen
kuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä
siivet."

"Ei!" sanoi mr Britling.

"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte
_te_ uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut.
_Uskotteko_ te Jumalaan?"

"Uskon", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. "Minä uskon
Jumalaan."

"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?" Letty kohottautui käsivartensa
varaan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille.
"Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne -- ja miljonia muita!"

"Ei", sanoi mr Britling.

"Mutta asian _täytyy_ olla niin, että hän sallii tämän kaiken
tapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?"

"Ei", sanoi mr Britling. "Siihen saavat teologit vastata. He ovat
menneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut
typeriä absoluuttisia aatteita -- että hän on kaikkivaltias. He ovat
hänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat
_kaikki_--. Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin.
Jokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet.
Loppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä
Kaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on
naulittu aineen ristiin... Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa...
Mutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt
tapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu
harhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen,
vaan rajallinen... Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja
syvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä
tavallamme -- ja joka on meidän _kanssamme_ -- siinä on kaiken
todellisen uskonnon ydin... Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että
jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja
kuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja -- ja voisi ne estää
-- mutta panee niitä toimeen huvikseen -- niin minä sylkisin hänen
tyhjiin kasvoihinsa..."

"Kuka hyvänsä tekisi samoin..."

"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät
kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee
koko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla
toitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari,
jolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja
välttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen -- hyvän
ja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan
selviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin,
Jumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä
kuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi
luontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita,
mutta hän ei kykene niitä vallitsemaan... Ei vielä..."

"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."

"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on
puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."

Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.

"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se
asettaa kaikki uuteen valoon."

"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt... Olen äkkiä sen keksinyt ja
kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen,
miksi en ole sitä aina tajunnut... Onhan näet niin helppoa ymmärtää,
että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen
hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain,
sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä... Niin, saksalaiset pojat
ovat tehneet samoin... Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista,
vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä -- heillä oli tuosta
toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä -- he uhrasivat elämänsä... Nuo
kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.

"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"

"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."

"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko
maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se
rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon
paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan --
vaikka mitään muuta ei olisi olemassa -- vaikka kaikki muu olisi
julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että
rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei
olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus,
jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa
kuin rakkautemme...

"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on
tuleva maailman valtiaaksi..."

"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan
ajatellut häntä sellaiseksi."

"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka
voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä
ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja -- inhimillinen kuten
mekin... Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä
vastassa."


11.

Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.

Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja
kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja
yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla
kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa
hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo
omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi
tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän
pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin
taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin
Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon
ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja
sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli
omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt
oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että
jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen
elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin
hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia,
koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman
pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä
asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän
oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa
kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman
pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt
ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes
sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa.
Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa
samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan
oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen
äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään
kosketukseen.

Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään
pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten
hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella
saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti
punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.

Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat
voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin
diplomaattien kaupanteot...

Viimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin
läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä
häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden
kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko
maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä
Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr
Britlingin ja Teddyn voi ajatella -- se oli vaikuttanut voimakkaasti
hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa.
Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja
ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa,
mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän
oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia,
jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat
äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala -- jos tämä oli Jumala,
niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus,
että hän on ystävä ja seuralainen... Hänen seurassaan saattoi olla
mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan
vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea.
Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli
ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon
enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko
elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet,
että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia,
palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä
tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties
lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja
hellyyteen... Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan
murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä
voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman
lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy...

Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti
pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen
lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän
oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut
kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että
Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea.
Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä
oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta
kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin
Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä
kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin...

Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa
näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja
ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut,
jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon
yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.

Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja
hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies -- sehän oli mr Direck. Ja
hänen takanaan tuli Cissie.

Mutta tuo vieras!

Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää...

Kuka -- kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin
ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta
tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta
käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty
takaraivolle ja hänellä oli täysiparta...

Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän
menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!

Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän
ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä
hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän,
uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen...

_Ei!_

Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan
olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin
uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta
hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan -- tehden liikkeen, joka
lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei
antanut merkkiäkään vastaukseksi.

Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.

Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä...

Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä,
hullunkurista äännähdystä -- se oli aivan samanlainen kuin se ääni,
jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi:
"Muu-uu."

Sitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan
omilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin,
että tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä
nopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että
maailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen
luokseen.

Kunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!...

"Letty! Letty! Vain toinen käsi..."

Hän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen...

Kaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti
pysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli
ollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa.
Ja tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.)
Mutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma -- kaiken tuskan jälkeen
-- sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän
miehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä
hänen kanssaan. "Teddy, rakkaani!"


12.

Letty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka
olivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen.
Mr Direck siinä koetti selittää jotakin -- se koski myöhästynyttä
sähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck
koetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät
minkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään
ollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän,
mieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa
nekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.

Teddyä oli ammuttu käsivarteen...

"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.
Minä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo..."

Puhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. "Se toinen upseeri"
-- nimittäin mr Direckin upseeri -- "oli maannut siellä monta
vuorokautta". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli
iskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli
aseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään...

Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut
paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin
Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen
vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat
pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut
surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille.
Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen
jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty
vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."

Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn
ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut
häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.

Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli
tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka
vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.

Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä
hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja
käsivartta koskevista seikoista.

Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia
asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön
pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja
kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun
Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa
niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen
pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista
pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä.
Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella
oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä
oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä
ajattelematta.

"Mutta miksi sinulta käsi meni?"

Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut
kipeäksi...

"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut
pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin
kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene
ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja
miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita -- muistin tuhannet
kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple
hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten
hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun
huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä
tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty.
Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen,
olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä...
Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani...

"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!...

"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni
Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi..."

"Elämä on palannut sinun mukanasi!" sanoi Letty. "Aina tähän
päivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään -- tänään minä
epäilin... Luulin kaiken olevan ohi -- koko todellisen elämän,
rakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää,
ei muuta kuin koettaa kestää -- ja säilyttää sinun muistoasi...
Käsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja
kuvitella sinun elävän jossakin... En minä käsivarresta välitä.
Piankin... Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä
iloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan
lähteä... Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja
vasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun
rakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden
sijaan..."


13.

Letty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi,
maailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut
ollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui
heille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.

Nyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.

He olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet
essexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli
joutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta
rykmentistään. "Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut
kanadalaiseksi -- siksi aikaa kuin sotaa kestää."

Vihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.

"Minä olen valehdellut", sanoi hän riemastuneena. "Olen siirtänyt
syntymäpaikkaani kuusisataa mailia.

"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa
koskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut -- en ainoatakaan.
Te ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on
uusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se
on valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin
uskonut -- ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin
nytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele
amerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni... En lähde
taistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö
luulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan
englantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi
käsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne
valekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen,
lordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä
Irlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää
vastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän
varsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta.
Aion taistella Cissie'n puolesta -- ja oikeuden ja Belgian ja muun
sellaisen puolesta -- mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa
miten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä
silmään... Haluan nähdä juoksuhaudat -- läheltä. Otaksun, että ne
ovat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä
joskus... Sen vuoksi minä lähden", sanoi mr Direck. "Mutta varsinkin
-- Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?"

Cissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.

Hänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin
ja jälleen takaisin.

"Aina tähän saakka", sanoi hän, "olen halunnut, että te lähtisitte..."

Kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

"Minun kai täytyy antaa teidän mennä", sanoi hän. "Minun olisi paha,
ellette menisi..."


14.

"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!" huudahti Teddy äkkiä.

Hän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä
luo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower
House'iin päin.

"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut", sanoi
mr Direck.

"Hänhän on harmaantunut!" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. "Hän
ei ollut harmaa minun lähtiessäni."

He silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä
kartasto ja paperit käsissään selän takana.

"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan", sanoi Teddy irroittaen Lettyn
kädet itsestään.

"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.

"Mutta hän tulee iloiseksi --"

Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling
äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan
Maailman Yhdysvaltoja -- heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen
palaamisen synnyttämään iloon...

"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen
Hugh'ta, -- ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän
_sinusta_?... Anna hänen olla rauhassa sellaiselta... Anna hänen
uneksia kartastonsa ääressä... Hän ei ole niinkään lohduton -- jos
tietäisit... Minä kerron sinulle, Teddy -- kun voin...

"Mutta juuri nyt -- Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta... Anna hänen
mennä... Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan... Ne
merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."



TOINEN LUKU.

Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.


1.

Muutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla,
ja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja
laamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa
kirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman
korkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli "Kuinka
maailmaa paremmin hallittaisiin".

Viime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä
oli siedettävää, mutta öisin -- ellei hän puolustautunut tekemällä
työtä -- tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään
tapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät
pakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat
jäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa.
Toisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen
ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin... Toisella kertaa
hän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti
ja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden
riemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät
maailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen
merkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan,
maltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi
halveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen
makasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli
hyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama -- hiusten,
jotka olivat aikoinaan olleet "pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa"
-- suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman
selvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä -- ollenkaan välittämättä. Ne
polkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia...

Kaikista tuollaisista kaameista mielialoista voi mr Britling paeta
ainoastaan työlamppunsa valopiiriin. Hänen työnsä voi loihtia esiin
näkyjä, kuin opiumi-unia, järjestyksen ja oikeuden maailmasta.
Keskellä maailmanvararikon synkkää aikaa hän ryhtyi suunnittelemaan
entistäkin rohkeampaa yritystä -- välittämättä siitä, oliko toiveita
saada kannattajia...


2.

Mutta tänä yönä ei edes lampun valopiiri voinut pitää hänen
ajatuksiaan koossa. Epäilys oli hiipinyt tähän viimeiseenkin
turvapaikkaan. Hän veti paperit lähemmäksi itseään ja selaili jo
suunnittelemaansa osaa.

Kirjassa, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hänen aikomuksensa
selvitellä niitä hallitusmenetelmiä, jotka voisivat tehdä maailman
olojen valvonnan varmemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Hän uskoi yhä
kansanvaltaan, mutta tajusi yhä selvemmin, ettei kansanvalta ollut
löytänyt vielä omaa menetelmäänsä. Sen oli päästävä käsiksi ihmisten
omiintuntoihin, sen oli varustauduttava elimillä, joita ei vielä
ollut muodostunut. Lukemattomia uutteran kokeilun ja väittelyn
vuosia oli ihmiskunnan vielä elettävä, ennenkuin tämä suuri aate voi
muuttua todellisuudeksi ja oikeus, toteennäytetty oikeus, voi päästä
vallitsemaan maailmaa.

Sitä ennen täytyi maailman yhä olla verisen melodraaman,
korviasärkevän metelin, tarttuvan hulluuden ja rajattoman,
järjettömän hävityksen näyttämönä. Toinen hieno yksilö toisensa
jälkeen temmattiin opinnoistaan, yliopistosta ja laboratoriosta
surmattavaksi ja vaiennettavaksi...

Voiko ajatella, että tämä mielettömänä hirviönä riehuva ihmiskunta
olisi koskaan ajatuksen hienoon verkkoon vangittavissa ja siinä
säilytettävissä?

Eikö ollut pelkkää vaateliaisuutta ja mielettömyyttä, jos yksityinen
mies ryhtyi suunnittelemaan maailman parempaa hallitsemista?

Ihminen on pyristellen, kärsimystä tuottaen ja itse kärsien
sukeltanut esiin luovan Ajan pimeydestä, joka kohta on hänet jälleen
musertava ja nielevä. Eikö olisi parempi pyristellä toisten mukana,
eikö olisi parempi syödä, juoda, tapella, kirkua, itkeä ja rukoilla,
unohtaa Hugh, lakata häntä muistelemasta, poistaa mielestään kaikki
nuo itserakkaat "paremman maailmanhallituksen" ajatukset ja kääntyä
sodan valoisampiin puoliin, katselemaan tapahtumia pilalehtien
näkökannalta? Eihän ruoka ja juoma lopu, vaikka poikamme ovatkin
kuolleet. Ihmiskunta, joka on hoiperrellut liejuun ja vereen,
koettakoon parhaansa mukaan hoiperrella takaisin säännöllisiin
oloihin...

Säilyttäkäämme joka tapauksessa kallisarvoinen huumorinvaistomme...

Hän veti käsikirjoituksen luokseen. Hetkisen hän istui koristellen
sen otsaketta "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" pienillä,
irvistelevillä paholaisen päillä ja häilyvillä hännillä...


3.

Mr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä
englanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu
ilmaisi, että se oli _sensuurin avaama_.

Norjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut
mr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut
haavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän
oli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen
mitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren
venäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli
kääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten
hän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten
sotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen
kuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se
viulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista
hankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että
heille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.

Tämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen
oli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr
Britlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain
suunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja
vanhempia -- hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich
oli ollut heidän ainoa poikansa -- ja tuota iloisennäköistä,
silmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui
matalassa haudassaan Venäjällä...

Taaskin eräs poika menetetty -- koko maailma menetti poikiaan...

Hän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan
ei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi
särjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan
vaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen
kuolemansa "uuvutussodan" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja
korvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että
molemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama
asia oli ollut syynä kummankin kuolemaan...

Minkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta
nuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut
ajatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi
jokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties
enemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän
oppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut
heidät toisiaan vastaan...

Hän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja
miten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut.
Lyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen
ylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne
nähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen
aiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli
puettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat,
hänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka
ainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan _chic_,
hänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin
varovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa
kädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä
varustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. "Herr
Heinrich!" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen
kumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota
eräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin
häiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa
englantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa -- ja aina hän
häiriintyi sitä suorittaessaan.

Saman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman
hullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät
hänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän
oli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään,
luonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä
hän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä
lähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja
veisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän
esitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin
varmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen
oli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui
hänen _Magen_ hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut
nauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä...

Taipumus liian niukkaan itsensä ravitsemiseen ja jonkinlainen
hienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin
englantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti
englantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin
tyydytetyksi kuin _der Magen_. Hän oli olento, jonka tunteet
pyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia
suhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen
ja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa
hiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille
kävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki
täyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi
Hicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset
olivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja
tuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli
vaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin
sopimukseen sisältyvää _Mittagsessen'iään_. Mutta näistä Essexin
ihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia,
käsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden
sormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan
itseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud
Hicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn.
Mr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich
orava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti
tuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista
raakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli
ollut?...

Muitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin
haavelmissa. Heinrich hockeypelissä -- hän juoksi erinomaisen
nopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja
ilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin
heittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena... Tai
Heinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi
kortteihinsa "skatia" pelattaessa... Tai Heinrich venheessä isolla
lammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä
asennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen
aikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan
lähelle jotakin hirveä, niin että voisi _koskea_ siihen... Tai
Heinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu
merkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä
hyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan
oli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä
merkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan.
Hän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat
päästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan
ansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin...
Hänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia
viulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä
"jonkin jouhikvartetin" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei
ollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan,
jonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin
koko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta
kiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä
äärimäiseksi hitaudeksi...

Sitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen
silmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään
suuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään,
mitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja
-mahdollisuuksistaan.

Hän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta
laajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama
merkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän
kohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa
aikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena
oli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. "Sitten", sanoi hra
Heinrich, "en luule enää milloinkaan syntyvän sotia". Toinen tehtävä,
joka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin
mielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi,
että hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten
mahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän
suunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia
aakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen,
että tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen
kirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se "täsmälleen
oikeasta kohdasta". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä
täysin saksalaisella perinpohjaisuudella. "Nyt", sanoi hän, "on
minun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen
leikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä
nekin." Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma.
Noita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä
suurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin
huonosti tyydytetyksi...

Sellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.

Tarina oli lopussa -- aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa.
Ensimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se
päättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri
aate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan
enää soitettaisi.

Mielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi
ponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan
joutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen
keskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä
väkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi.
Sitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen
ja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä
haavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut
Heinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava
ruumiissaan...

Hänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä
päällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse
syrjäsilmällä katsahdellen...

Niin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla
vuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta,
makasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä
ja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän
joutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi,
fantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui
sanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot
himmenivät himmenemistään...

Viulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen
ja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut
siru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi
laatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.

"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen",
mietti mr Britling. "Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä
viulu parkaa -- sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän
vihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys --
ilman vihamielisyyttä.

"Minun synkeydestäni teidän synkeyteenne", sanoi mr Britling.

Hänen täytyi kirjoittaa kirje englanninkielellä. Mutta vaikka he
eivät osaisikaan englantia, löytyisi varmaan sellainen henkilö, joka
sen heille kääntäisi. Hänen täytyi kirjoittaa niin selvästi kuin
suinkin mahdollista.


4.

Hän työnsi syrjään käsikirjoituksensa "Kuinka maailmaa paremmin
hallittaisiin" ja alkoi kirjoittaa jokseenkin hitaasti pyörein ja
selvin kirjaimin:

    Hyvä herra,

    _Kirjoitan teille tämän kirjeen ilmoittaakseni, että lähetän
    takaisin ne muutamat pikku esineet, joita poikanne pyynnöstä olen
    säilyttänyt sodan puhkeamisesta saakka. Lähetän ne_ --

Mr Britling jätti tähän kohtaan toistaiseksi aukon täyttääkseen
sen sitten, kun saisi selville, miten lähetys tulisi tapahtumaan
norjalaisen välittäjän avulla.

    _Erityisesti on kysymyksessä hänen viulunsa, jota hän on kolmeen
    kertaan pyytänyt teille lähettämään. Se lienee joko teiltä saatu
    lahja tai käsitti hän sen monien kotiin ja teihin liittyvien
    seikkain symboliksi. Minä pidän silmällä, että se tulee erikoisen
    huolellisesti päällystetyksi, ja teen kaikkeni saadakseni sen
    saapumaan vahingoittumattomana perille_.

    _Tahdon lausua teille, ettei tämän sodan paino ja kiihtymys ole
    saanut meitä täällä Matching's Easyssä unohtamaan ystäväämme,
    teidän poikaanne. Hän oli yksi meistä, me pidimme hänestä,
    hänellä oli täällä ystäviä, jotka yhä edelleenkin ovat hänen
    ystäviänsä. Me pidimme häntä kelpo toverina, ja teidän
    menetyksenne merkitsee meillekin tappiota. Olen koonnut teitä
    varten muutamia pikavalokuvia, joita minulla sattui olemaan ja
    joissa voitte nähdä hänet auringonpaisteessa; ne kenties tekevät
    teille helpommaksi kuvailla mieleenne hiukan elävämmin kuin
    muuten olisi mahdollista, millaisissa oloissa hän täällä eli.
    Erääseen näistä kuvista haluan erikoisesti viitata. Siinä näkyy
    perheemme aterioimassa ulkona, ja kuten näette, istuu lähinnä
    poikaanne eräs nuorukainen, vuotta tai paria nuorempi kuin hän,
    kilistellen lasia hänen kanssaan. Olen piirtänyt ristin hänen
    päänsä yläpuolelle. Hän oli vanhin poikani, hän oli minulle
    hyvin rakas ja hänkin on kaatunut tässä sodassa. Kuten näette,
    hymyilevät he toisilleen hyvin hilpeästi_.

Tuota kirjoittaessaan oli mr Britling tullut lähemmin ajatelleeksi
valokuvia ja oli ottanut ne esiin pienestä laatikosta, jonne
hän tapasi ne pistää. Hän haki esiin ne kortit, joissa nuori
saksalainen oli mukana, mutta huomasi joukossa olevan toisiakin
auringonpaisteisia kuvia, joilla oli hänelle nyt aivan toinen
merkitys kuin ennen. Siellä oli kaksi, joissa nähtiin pikkupojat,
Teddy, Hugh, Cissie ja Letty hanhenmarssissa, eräs kortti, joka
esitti mr Van der Pantia hymyillen seisomassa valtaovella hra
Heinrichin jättämät tohvelit jalassa. Siellä oli lukemattomia
Teddynkin kuvia. Kodakilla on onnellinen vaisto kieltäytyä toimimasta
pilvisinä päivinä, joten valokuvien säilyttämät elämän muistot
muodostavat sarjan valoisimpia hetkiä. Näiden pikavalokuvien
yläpuolella olevassa laatikossa lepäsivät Hugh'n kirjeet ja
sekalainen kokoelma hänen elämäänsä koskevia asiapapereita.

Mr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja
mietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden
joukkoon, samoin eräs Teddyn kirje...

Kirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti
mieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat
toisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet
potkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus
ja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita
käyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden
vihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan
-- kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä
pieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka
oli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta
avusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset
olivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja
pimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa
välisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka
veljeilivät joulun aikaan... Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä
jokapäiväisessä sanomalehdessä...

Näiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan
tehtävään.

Hän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät
sivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli
tullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän
kuvitteli heidät -- itsekään tietämättä miksi -- paljoa vanhemmiksi
kuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa
maininnut, että he olivat vanhoja -- hän ei voinut muistaa.
Hänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn,
ikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen
omansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa
suomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua
hänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa
mahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin
hallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli
hänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:

_Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut
yhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan
hallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan
puolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota
traagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on
ihmiskuntaa kohdannut_.

Hän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun
hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa
näkyviin uusi ajatusura.

_Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian
kauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä
henkilökohtaista tragiikkaa... Mustaa murhetta_...

_Mutta onko se kauhein sota?_

_En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan
usko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät
liene menneet hukkaan -- kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat
todellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja
kurjana -- mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan
kude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei
ole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista
paistaa valo sen läpi_.

Mr Britlingin kynä pysähtyi.

Hänen huoneessaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.

"Halpahintaista kaunopuheisuutta", virkkoi mr Britling vihdoin,
äänessä erinomaisen katkera sävy.

Hän joutui epätoivoiseen riitaan tyylinsä kanssa. Tuskitellessaan
omaa kykenemättömyyttään ajatusten ilmaisemiseen, puuttuvaa valtaansa
noihin kapinallisiin sanoihin ja lauseparsiin nähden, jotka kaikki
toivat mukanaan omia mielikuvayhtymiään ja virikkeitään siten
eksyttäen hänet varsinaisen tehtävänsä ladulta, hän kokonaan unohti
pommerilaiset vanhemmat. Hän luki uudelleen tuon epätyydyttävän
lauseen.

"Se on kuin onkin totta", kuiskasi hän. "Se ilmaisee täsmälleen mitä
tahdon sanoa..."

Täsmälleen?...

Hänen ajatuksensa kiintyivät tuohon sanaan... Kun on paljon
sanottavaa, niin tyyli käy hankalaksi. Aivan kuin pitäisi liikaa
lukua univormustaan taistelun alkaessa... Mutta toisaalta juuri
siitä on pidettävä lukua taistelun alkaessa... Kaikki pitää olla
järjestyksessä...

Hän otti uuden arkin ja yritti alkaa kolmeen kertaan.

_"Sota on kuin tumma kude..."_

_"Sota on tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu polkumme poikki."_

_"Sota on tiheä, tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu ihmiskunnan
kaiken toivon ja hyvyyden eteen. Mutta aina se on laskenut läpitseen
joitakin valon pilkahduksia, ja nyt -- minä en näe unta -- nyt se käy
hiukikuluneeksi ja sieltä täältä, tuhansista kohdista valo murtautuu
läpi. Siitä meidän on kiittäminen näitä rakkaita poikiamme --"_

Hänen kynänsä pysähtyi taas.

"Minun täytyy tehdä jonkinlainen luonnos", sanoi mr Britling.


5.

Kolme tuntia myöhemmin mr Britling kirjoitti päivänvalossa, vaikka
hänen työlamppunsa vielä paloi, ja hänen kirjeensä vanhalle
Heinrichille oli tuskin vieläkään muuta kuin kirjettä varten kerätty
aineskokoelma. Mutta aines alkoi järjestyä suurin piirtein ja mr
Britlingin tarkoitukset alkoivat pukeutua vastaaviin muotoihinsa.
Hänestä oli nyt selvää, ettei hän enää kirjoittanut yksilöllisesti
rajoitettuna henkilönä noille kahdelle yksilölle, jotka surren
elivät männikön keskellä sijaitsevassa vanhassa, suuressa,
korkeaseinäisessä, jyrkkäkattoisessa kodissa, jonka kuvaa Heinrich
oli kerran hänelle näyttänyt. Hän tunsi heitä liian vähän voidakseen
niin henkilökohtaisesti heidän puoleensa kääntyä. Hän tajusi, ettei
hän kirjoittanut mr Britlinginä, vaan englantilaisena -- muuta hän
ei voinut heille merkitä -- ja hän kirjoitti heille saksalaisina;
hän ei voinut heitä toisin käsittää. Hän oli ryöstetty Englanti
kirjoittamassa ryöstetylle Saksalle...

Hän ei enää kirjoittanut erityisen pojan erityisille vanhemmille,
vaan koko sille kärsimyksen, tuskan, katkeruuden ja uupumuksen
valtavalle määrälle, mikä lepäsi "rintaman" esiripun takana.
Hitaasti, mutta varmasti oli Saksan miespuolinen väestö
katoamassa. Siinä yön hiljaisuudessa istuessaan hän ajatteli, että
keskusvalloilta oli kaatunut vähintään kaksi miljonaa miestä ja
että yhtä suuri määrä oli raajarikkoja ja työkyvyttömiä. Siihen
verrattuina olivat meidän brittiläisten häviöt vähäiset, vaikka ne
aikaisempien kokemustemme mittakaavaa käyttäen olivatkin suunnattomat
ja kaikkialle ulottuvat. Suuremmat armeijamme saivat vielä kärsiä,
ja me olimme auttamattomasti menettäneet hiukan enemmän kuin
neljännesmiljonan. Mutta murhenäytelmän uhka alkoi kasaantua meidän
kohdallemme. Me tiesimme jo nyt riittävästi ymmärtääksemme miltä
todellisuuden täytyi tuntua niissä Saksan kodeissa, joihin nuo
kaatuneet miehet eivät milloinkaan palaa...

Jos Englannilla vielä oli suurin osa laskuansa maksamatta, olivat
ranskalaiset jo maksaneet lähes viimeistä ropoa myöten. He olivat
varmaan menettäneet jo melkoista enemmän kuin miljonan miehiään ja
yhä he vuotivat verta. Idässä oli Venäjä kadottanut paljoa enemmän
kuin miehen miehestä tässä elämän joukkohävityksessä. Vähän ajan
kuluttua ei enää mikään sensuuri kykenisi tukahduttamaan kansojen
ääntä. Ei tulisi enää olemaan puhe kunniasta ja valloituksista,
hegemonioista ja kauppateistä; olisi vain vainajiansa itkevä
Eurooppa...

Sen Saksan, jolle hän kirjoitti, tulisivat muodostamaan lesket ja
lapset, nälistyneet pojat ja tytöt, raajarikkoiset miehet, vanhat
miehet, miehet, jotka olivat menettäneet veljensä, sukulaisensa,
ystävänsä ja toiminnanhalunsa. Ei mikään maalla tai merellä
saavutettu loistava voitto voinut pelastaa Saksaa tuosta kohtalosta.
Samoin kävisi Ranskan, Venäjän ja vihdoin Englannin, suuremmassa
tai pienemmässä määrässä. Ennen sotaa ei ollut olemassa mitään
sellaista Saksaa, johon englantilainen olisi voinut vedota. Saksa
oli ollut uhka, vaara, marssivain, aseistettujen miesten aikaansaama
kauhistuttava tanteren töminä. Silloin oli ollut yhtä mahdotonta
puhua Saksalle kuin pysähdyttää Kaiserin toitottava auto Unter
den Lindenillä ja pyytää saada hiukan rauhassa keskustella hänen
kanssaan. Mutta Saksalla, joka oli katsellut kaikkia tehtyjä
hyökkäyksiä hieman epäilyksensekaisella ylpeydellä, oli nyt silmät
täynnä kyyneleitä ja verta. He olivat uskoneet, he olivat totelleet,
mutta mitään todellista voittoa ei ollut tullut. Se taisteli yhä
edelleen, verta vuotaen ja tuskissaan hävitti voimiaan ja koko
maailman voimia ilman muuta huomattavissa olevaa tulosta kuin
uupumus; niin tarmokas se oli, niin uskollinen, niin ylpeä ja niin
äärimäisen typerä. Ja ajattelevan Saksan, millainen se ennen sotaa
lieneekään ollut, täytyi nyt olla jotakin jäännösmäistä, jotakin
työlampun ääreen jätettyä, joka samoinkuin hänkin mietiskeli, suri ja
laski häviöitä, tuijotellen synkkään tulevaisuuteen...

Sille hän kirjoitti, tuolle epämääräisesti aistimalleen olennolle
hänen omaa valopiiriään muistuttavan valoläikän ulkopuolella --
olennolle, joka oli Heinrichin isä, joka oli suuri Saksa, Saksa, joka
on ollut aikaisemmin olemassa, ja joka tulee elämään senkin jälkeen,
kun kotkat ovat lakanneet räpyttelemästä...

_Poikamme_, kirjoitti hän, _ovat kaatuneet taistellen toisiaan
vastaan. He ovat taistelleet niin hämäristä syistä, että Saksan
sanomalehdistö yhä vielä vilkkaasti väittelee siitä, mitkä nuo
syyt olivat. Meille oli aiheena se, että Belgiaan hyökättiin ja
että Ranska oli joutumassa perikatoon. Mikään muu ei olisi saanut
Englantia ryhtymään taisteluun teitä vastaan. Mutta minkätähden te
hyökkäsitte Belgiaan ja olisiko sitä jotenkin voitu estää, sitä emme
tiedä vielä nytkään. Ja tätä sotaa jatkuu yhä, yhä kuolee lisää
nuorukaisia, ja nuo miehet, jotka eivät ole mukana taistelussa,
nuo sanomalehtien toimituksissa ja ministeriöissä istuvat miehet,
ne suunnittelevat sotaretkiä, iskuja ja vastaiskuja, jotka eivät
muodosta mitään ajateltavissa-olevaa suunnitelmaa. Mutta nyt heitä on
odottamassa eräs asia, joka on sotaa kauheampi. Se on tilinteon päivä
oman kansansa edessä_.

_Minkä puolesta me olemme taistelleet? Minkä puolesta me taistelemme?
Tiedättekö te? Tietääkö kukaan? Miksi minä uhraan viimeiset voimani
ja te kaikki mitä teillä on jäljellä käydäksemme tätä sotaa toisiamme
vastaan? Mitä voittoa meillä on siitä, että tuotamme toisillemme
vieläkin enemmän kärsimystä? Miksi liikkuisimme yhä edelleen kuin
lankanuket kruunattujen vähämielisten ja järjettömäin diplomaattien
käsissä? Jos me olisimmekin olleet mykkiä ja taipuvaisia aikaisemmin,
eikö poikiemme veri nyt huuda meille, että tämä mielettömyys on
lopetettava? Me olemme sallineet noiden ihmisten lähettää poikamme
kuolemaan_.

_Teidän ja minun on lopetettava tällaiset sodat, tällaiset
nuorukaisia kohtaavat verilöylyt_.

_Nuorukaisia kohtaavat verilöylyt! Siinä on todellakin
nykyaikaisen sodan olemus. Nuorten surmaamisessa. Inhimillisen
perinnön hävittämisessä, tulevaisuuden koko elämän ja varojen
tuhlaamisessa nykyhetken vihaan ja ahneuteen. Mielipuolet ja
konnat, poliitikot, keinottelijat ja ne henkilöt, jotka ansaitsevat
ihmisten epäluuloisuuden ja ajatuksettoman, rehellisen vihan
nojalla, ne aiheuttavat sotia; suurten joukkojen tylsätunteisuus
ja hyvänsävyisyys tekevät ne mahdollisiksi. Onko teidän ja
minun kärsittävä sellaista, kunnes sivistyksemme koko rakennus,
joka on niin hitaasti ja vaivalloisesti saatu kohoamaan, joutuu
perinpohjaisen hävityksen uhriksi?_

_Kun istuuduin teille kirjoittamaan, oli aikomukseni kirjoittaa
teidän pojastanne ja omastani. Mutta minusta tuntuu, että se, mitä
voisi sanoa erikoisesti meidän menetyksestämme, voidaan jättää
sanomatta: se voidaan ymmärtää, vaikka sitä ei pueta sanoiksi. Mutta
sanottava ja kirjoitettava on, että sota pitää lopettaa ja ettei sitä
voi tehdä kukaan muu kuin te, minä ja me kaikki. Meidän on se tehtävä
rakkaudesta poikiimme, rotuumme ja kaikkeen inhimilliseen. Sota ei
ole enää inhimillistä, kemistit ja keksijät ovat saaneet aikaan
muutoksen. Poikaani ammuttiin silmään; hänen aivonsa murskasi joku,
joka ei edes saanut koskaan tietää, mitä oli tehnyt. Ajatelkaahan,
mitä tuo merkitsee!... Minun mielestäni on selvää ja varmaan on
se selvää teidän ja koko maailman mielestä, että sota nykyään on
tuohuksen lähentämistä räjähdysaineihin, jotka leimahtavat koko
maailmaa hävittäväksi paloksi. Tervejärkinen ihminen ei näinä aikoina
voi kirjoittaa toiselle mistään muusta kuin siitä, miten ihmiskunta
pelastettaisiin sodasta_.

_Nyt toivon, että olette kärsivällinen ja kuuntelette minua loppuun.
Tämän sodan alkupuolella oli sellainen kausi, jolloin oli vaikea olla
kärsivällinen, koska menetysten ja onnettomuuksien pelko oli alinomaa
uhkaamassa. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä. Se, mitä pelkäsimme,
on tapahtunut. Kun ajatuksissamme istumme poikavainajiemme
murskattujen ruumiiden ääressä, voimme varmaan olla kärsivällisiä
kuin kallio_.

_Minä tahdon sanoa teille aivan suoraan ja koristelematta, että
minun käsittääkseni Saksa, joka on tämän sodan johtavana ja
keskeisenä voimana, on suurin syyllinen. Kun kirjoitan teille
niinkuin englantilainen saksalaiselle sodan vielä kestäessä, tahdon
tässä kohden välttää kaikkea väärinkäsitystä. Olen vakuutettu
siitä, että Saksa tuona vuosikymmenenä, joka päättyi 1871 Ranskan
häviöön, käänsi kasvonsa päin pahaa ja että sen kieltäytyminen
kohtelemasta jalomielisesti Ranskaa ja rupeamasta minkään muun
suurvallan ystäväksi on tämän sodan oleellisin aihe. Saksa riemuitsi
voitostaan -- ja polki hävinneen jalkoihinsa. Se antoi voitetun
kokea sietämättömiä nöyryytyksiä. Se suunnitteli uusia hyökkäyksiä.
Jo kauan ennen tämän verilöylyn alkamista Saksa varustautui sotaan
maalla ja merellä, laskemalla vesille sotalaivoja, rakentamalla
strategisia ratoja, kasaamalla valtavia sotatarvevarastoja,
uhkaamalla ja pakottamalla koko maailmaa pysymään sen uhkausten
tasalla... Lopulta ei millään Euroopan kansalla ollut muuta valinnan
mahdollisuutta kuin joko alistua Saksan tahtoon tai ryhtyä sotaan.
Saksan tahto taas ei ollut sellainen, että oikeamieliset miehet
olisivat voineet siihen alistua. Se osoittautui ahdasmieliseksi ja
armottomaksi tahdoksi. Se oli Zabern-tahtoa. Te ette näyttäneet
haluavanne maailmaa hallitsevaksi kansaksi, maailman kokoajiksi ja
yhdistäjiksi. Te ette tahtoneet yhdistää maailmaa. Te tahdoitte,
että ylenmäärin kansallistuntoinen Saksa, hentomielinen ja
ahdasmielinen Saksa, Saksa, joka palvoi naurettavan Kaiserinne
ja hänen poikasarjansa valokuvia, univormupukuinen Saksa, joka
halveksi kaikkea muuta kulttuuria paitsi omaansa, saisi painaa
jalkansa hajoitetun ja nöyryytetyn ihmiskunnan niskaan. Nuo olivat
sietämättömiä tulevaisuuden näköaloja. Minä olisin mieluummin nähnyt
koko ihmiskunnan kuolevan_.

_Suokaa anteeksi, että puhun "teistä". Te ette ole vastuussa tuon
Saksan teoista enempää kuin minä -- sir Edward Greyn. Mutta tämä
tapahtui teidän maassanne, ettekä te tehnyt kaikkea voitavaanne
estääksenne sitä -- ja samoin olen minä sallinut yhtä ja toista
tapahtua täällä Englannissa_...

"Tuo on niin kuivaa, niin ylimalkaista", kuiskasi mr Britling. "Ja
sittenkin -- juuri tuo on surmannut meidän poikamme."

Hän istui hetkisen hiljaa. Sitten hän luki uuden lehden
käsikirjoitustaan.

_Kun sinkoan nuo syytökset Saksaa vastaan, ei minulla juuri ole
halua väittää Englantia oikeamieliseksi. Tämä sota ei ole tuottanut
kunnian hohdetta Saksalle enempää kuin Englannille tai Venäjällekään.
Me kolme olemme sattuneet olemaan taistelijoista voimakkaimmat,
mutta kunnia kuuluu voittamattomalle Ranskalle. Ranska, Belgia ja
Serbia, ne loistavat sankarimaina. Ne ovat taistellen puolustaneet
rakastettua maata ja vapautta, ja ovat taistelleet urhoollisemmin
kuin saattoi toivoakaan. Tässä sodassa on noilla mailla ollut
yksinkertaiset, selvät tarkoitusperät, joihin he ovat pyrkineet
ehdottoman jalolla tavalla. Englantilaiset kuten saksalaisetkin
voivat syystä kyllä kadehtia tuota yksinkertaista selvyyttä. Toivon,
että te kunniallisena miehenä ja tämän sodan katkeroin opetusten
kouluttamana yhdytte palavaan haluuni saada nähdä Ranskan, Belgian ja
Serbian kohoavan entiselleen kaikesta tästä verestä ja taistelusta,
saavan kansallisuuksiensa määräämät rajat, suojan ja varmuuden.
Venäjästä en tahdo tässä kirjoittaa, vaan siirryn kohta puhumaan
omasta maastani; sen vain haluan huomauttaa, että Englanti ja
Venäjä tarjoavat lukemattomia vertauskohtia. Meillä on samanlaisia
selkkauksia, samanlaisia vaikeuksia. Meillä on esimerkiksi ulkomaalta
tuotu hallitsijahuone, meillä on sieluasurmaava valtiokirkko, joka
tukahduttaa ja myrkyttää hallitsevan luokkamme kasvatusta, meillä
on kansa, joka ei ole missään yhteydessä salaperäisen hallituksen
kanssa, ja meissä ilmenee sama perinnäinen tieteen halveksiminen.
Meillä on Irlantimme ja Puolamme. Meidän kuninkaammekin ovat
omituisesti toistensa näköisiä_...

Tässä kohdassa oli kirjoitus keskeytynyt, ja mr Britling aloitti
ikäänkuin uudelleen alusta.

_Poliittisessa suhteessa on brittiläinen valtakunta omituisten
sattumain kömpelö kokoelma. Se on ilmiö, josta sopii ylpeillä
yhtä vähän kuin piikiven reunaviivoista tai perunan muodosta.
Suurimmalle osalle Englannin kansaa Intia ja Egypti ja koko tuo puoli
järjestelmäämme eivät merkitse yhtään mitään; kauppamme on asia, jota
he eivät ymmärrä, ja valtiomme rikkauteen heillä ei ole mitään osaa.
Iso-Britannia on ollut neljän kansanvallan muodostama ryhmä, joka
on kiedottu valtavaan, mutta sattumalta syntyneeseen imperialismin
verkkoon. Tavallinen kansalainen elää täällä poliittisen avuttomuuden
tunnossa kehdosta hautaan. Siitä huolimatta elää täällä suuri kansa
samoinkuin Venäjälläkin, kansa, jolla on oma sielu ja luonne, kansa,
joka on auttamattomasti hyväsydämistä ja varustettu omintakeisella
lahjakkuudella, jolta vielä puuttuu täysin vastaavaa tahtoa ja
ilmausta. Me olemme aloitelleet samaa suurta koetta, jota Ranska,
Amerikka, Sveitsi ja Kiina parhaillaan suorittavat, nimittäin
kansanvaltaisuuden koetta. Se on inhimillisen yhteenliitynnän uusin
muoto, ja me olemme vasta puolittain alkaneet tajuta sen vaatimuksia
ja välttämättömiä edellytyksiä. On näet joutavaa väittää, että
muinaisajan pienet kaupunkikansanvallat olisivat verrattavissa
niihin suuriin, käytännöllisen tasavaltaisuuden kokeisiin, joita
ihmiskunta nykyään suorittaa. Tämä kansanvaltaisten tasavaltain
aikakausi, joka nyt on alkamassa, on uusi aikakausi. Sitä ei ote
vielä kestänyt vuosisataakaan, ei mitätöntä sadan vuoden aikaakaan...
Kaikki uusi on heikkoa; rotta voi helposti tappaa pienen ihmislapsen,
ja välitön itsepuolustus voi olla sitä heikompaa, mitä suurempi
tulevaisuus on. Ja minusta näyttää, että teidän täydellinen ja täysin
kehitelty imperialisminne, jota saksalaiset hoitavat saksalaisia
varten, on tarkoituksiltaan ja näköaloiltaan paljoa vanhettuneempaa,
mitättömämpää ja vähemmän jaloa kuin nämä Lännen uniset, kasvuiässä
olevat jättiläiskansanvallat, jotka niin suunnitelmattomasti
taistelevat sitä vastaan_...

_Myönnän mielelläni, että me taistelemme ilman suunnitelmaa,
surkeiden päällikköjen johdolla, määrättömästi tuhlaten sekä
varoja että aikaa. Että sodan jatkumisesta voidaan syyttää meidän
puutteellista kuriamme ja sitä epärehellisyyttä ja temppuilua, joka
on tehottomuutemme seurauksena. Kun tämä sota alkoi, toivoin näkeväni
militarismin kukistuvan vuoden kuluessa_...


6.

Tästä kohdasta lähtien mr Britlingin muistiinpanot muuttuivat
katkonaisemmiksi. Niissä ilmeni kyllä ajatuksenyhteyttä, mutta
ne eivät punoutuneet kiinteästi toisiinsa. Hänen ajatuksensa
oli hypähdellessään jättänyt aukkoja, joita kynä ei ollut
ehtinyt täyttämään. Hän oli alkanut tajuta että hänen kirjeensä
pommerilaisille vanhemmille oli muuttumassa mahdottomaksi. Se oli
alkanut saada tieteellisen tutkimuksen luonnetta.

"Mutta tutkimuksiakin tarvitaan", sanoi hän. "Elleivät meidänlaisemme
miehet puutu näihin asioihin, hallitaan meitä yhä edelleenkin
huonosti ja yhä edelleenkin joutuvat poikamme surman suuhun..."


7.

_En luule, että te saksalaiset täysin tajuatte, kuinka
vastustamattomasti te olitte valloittamassa maailmaa, ennenkuin
tämä sota alkoi. Jos olisitte uhranneet edes toisen puolen tähän
sotaan tuhlaamaanne tarmoa ja älyä ihmisten sielujen ja henkien
valloittamiseen, niin uskon, että olisitte saaneet maailman johdon
käsiinne kenenkään panematta vastalausetta. Teidän tieteenne oli
viisi vuotta, yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestelmänne
neljännesvuosisadan meitä edempänä... Ei milloinkaan ole suurella
kansalla ollut niin suuria mahdollisuuksia johtaa ja ohjata
ihmiskuntaa maailmantasavaltaa ja yleistä rauhaa kohti. Siihen
vaadittiin vain eräänlaista mielikuvituksen ylevyyttä_...

_Mutta teidän junkkarinne, teidän keisarillinen hovinne, teidän
typerät, turmeltuneet prinssinne -- mitä he välittivät sellaisista
unelmista? Kateellista mielihyvää tuntien he syöksivät kaiken, mitä
Saksa oli saanut aikaan, sodan liekkeihin_...


8.

_Kuten epäilemättä tiedätte, uneksi poikanne aina sellaista
maailmanrauhaa, johon tässä olen viittaillut; hän oli ylevämielisempi
kuin hänen maansa. Hän ei voinut pitää sotaa ja vihamielisyyttä
muuna kuin väärinkäsityksenä. Hän uskoi, että maailma, jossa ihmiset
voisivat lausua selvästi ajatuksensa, välttämättä eläisi rauhassa.
Senvuoksi hän alinomaa suunnitteli esperanton tai idon tai jonkin
muun yleisen yhdysvälineen täydellistämistä ja levittämistä. Minun
poikani mielen täytti samansukuinen ja vieläkin laajakantoisempi
haave, inhimillisen tieteen unelma, joka ei välitä kuninkaista, ei
maista eikä roduista_...

_Nämä pojat, nämä toiveet, sota on surmannut_...

Se katkelma loppui tuohon. Mr Britling keskeytti lukunsa hetkiseksi.
"Mutta onko se ne surmannut?" kuiskasi hän...

"Jos sinä olisit elänyt, rakas poikani, niin sinä ja sinun Englantisi
olisitte puhuneet nuoremmalle Saksalle -- paremmin kuin milloinkaan
minä..."

Hän selaili taaksepäin, luki sieltä täältä, ja hänen
tyytymättömyytensä kasvoi.


9.

"Tutkielma", virkahti mr Britling.

Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut niin selvästi olevansa
heikko, yksinkertainen, tietämätön ja ajattelematon kirjoittelija
eikä hän ollut milloinkaan tuntenut niin vuorenvarmaa vakaumusta,
että Jumalan henki puhui hänessä ja että hänen tehtävänään oli ottaa
jollakin tavoin osaa uuden elämänjärjestyksen luomiseen maan päällä.
Se oli kenties häviävän mitätön osa tehtävän suuruuteen verrattuna,
mutta hänelle se oli nyt tuleva ylimmäksi tarkoitusperäksi. Hänelle
tuotti sietämätöntä tuskaa, että hänen palveluksensa kaikista
hänen innokkaista toivomuksistaan huolimatta osoittautuivat niin
ala-arvoisiksi laadultaan ja niin heikoiksi suunnittelultaan.
Aina hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saamaisillaan selvästi
ja kauniisti lausutuksi mitä tarkoitti, ja aina hän havaitsi,
ettei kirjoittamansa osunutkaan ytimeen, että se antoi arvottoman
väärennyksen sydämen elävän tunnon asemesta, aina hän huomasi
yrityksensä heikoiksi ja riittämättömiksi. Tässä tapauksessa hän
oli aluksi luullut kultaisen kirkkaasti näkevänsä veljeyden,
anteeksiannon, yhteisen kutsumuksen hyvän sanoman. Kenelle sopisikaan
paremmin lähettää sellainen sanoma kuin noille sureville vanhemmille?
Keneltä tullen se voisi tehokkaammin vaikuttaa kuin häneltä
itseltään? Nyt hän oli lukenut kirjoittamansa esityksen. Hänen
väsyneestä mielestään se tuntui surkuteltavan haalealta yritykseltä.
Siinä ei ollut valoa, siinä ei ollut syvyyttä. Se oli kuin jossakin
keskusteluseurassa annettu lausunto.

Häntä vaivasi mieleen kuvautuva vanha saksalainen pariskunta
hämmästyneenä tarkistelemassa silmälasiensa läpi hänen kirjeeseensä.
Kenties hänen ällistyttävät yleistyksensä loukkasivat heitä salaa.
Miksi tuo englantilainen meille saarnaa? saattoivat he kysyä.

Hän nojasi väsyneesti tuolinsa selustimeen, leuka rintaa vasten
vaipuneena. Hetkisen hän oli ajattelematta mitään ja luki sitten sen
rivin, johon katse osui:

_"Nämä pojat, nämä toiveet on sota surmannut."_

Nuo sanat viipyivät hetken hänen mielessään.

"Ei!" sanoi mr Britling pontevasti. "He elävät."

Ja äkkiä syntyi hänen mielessään aatos, ettei hän ollutkaan yksin.
Oli olemassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia hänenlaisiaan miehiä ja
naisia, jotka halusivat samoinkuin hän lausua sovinnon sanan. Esteitä
ei ollut yksin hänen kätensä tiellä... Ranskalaisia ja venäläisiä
istui samassa hiljaisuudessa samoja vaikeuksia aprikoiden. Oli
saksalaisia, jotka hakivat hänen luokseen johtavaa tietä. Nytkin,
hänen istuessaan kirjoittamassa. Ja nyt hän tunsi ensi kerran
selvästi erään läsnäolon, jota hän viimeksi kuluneina viikkoina
oli usein ajatellut, läsnäolon niin läheisen, että se oli hänen
silmäinsä sisäpuolella, hänen aivoissaan ja käsissään. Se ei ollut
mikään harha-aistimus; se oli välitön ja todellinen tunne. Siinä
oli Hugh, Hugh, jota hän oli luullut kuolleeksi, siinä oli nuori
Heinrich, elävänä hänkin, siinä oli hän itse, siinä olivat nuo
toiset, jotka etsivät, siinä olivat nuo kaikki, mutta vielä jotakin
enemmän, siinä oli Mestari, ihmissuvun johtaja, siinä oli Jumala,
läsnä hänessä, ja hän tiesi, että siinä oli Jumala. Koko ajan hän
oli hapuillut pimeässä, luullut olevansa yksin louhikoiden, rotkojen
ja armottomuuden keskellä, ja äkkiä olikin käsi, varma, luja käsi
koskettanut hänen kättänsä. Ja ääni hänen sisässään kehoitti häntä
olemaan rohkealla mielellä. Tuona hetkenä ei tapahtunut mitään
taikatemppua; hän oli yhä heikko ja oli väsynyt, alakuloinen
kaunopuhuja, hyvä aie varustettuna huonoilla edellytyksillä. Mutta
hän ei ollut enää yksin eikä onneton, hän ja epätoivo eivät enää
kuuluneet samaan maailmaan. Jumala oli hänen vierellään, oli hänessä
ja hänen ympärillään... Tämä oli mr Britlingin elämän ratkaiseva
käännekohta. Se oli niin kepeätä kuin huhtikuinen aamupilvi; se oli
niin suurta kuin luomisen ensimäinen päivä. Muutaman hetken hän vielä
istui hiljaa, leuka rintaa vasten ja kädet riippuen. Sitten hän nousi
ja veti syvään henkeään...

Tuo oli tullut melkein kuin itsestään selvänä asiana.

Viikkokausia oli hänen mielensä askarrellut tuossa aatoksessa. Hän
oli puhunut Lettylle tästä rajallisesta Jumalasta, joka johtaa
ihmisen vaellusretkeä ajan ja paikan piirissä. Mutta tähän asti
oli Jumala merkinnyt hänelle vain älyn avulla käsitettävää asiaa,
teoriaa, väitettä, sellaista, mistä voi puhua, mutta jota ei todella
tunne... Mr Britling oli tähän asti ajatellut Jumalaa niinkuin joku
henkilö, joka on tullut tyhjään taloon, kauniiseen ja miellyttävään,
missä kaikkialla tuntuu hienon persoonallisuuden aavistus. Kun vieras
sitten koettaa ominpäinsä perehtyä ympäristöönsä, kuuleekin hän
etehisestä kotiin saapuvan isännän hyvän, ystävällisen äänen...

Hänen ei tarvinnut joutua epätoivoon sen vuoksi, että hän itse
kuului heikkojen joukkoon. Jumala oli todellakin hänen kanssaan ja
hän Jumalan kanssa. Kuningas saapui omiensa luo. Keskellä pimeyttä
ja sekaannusta, painajaisunen kaltaisia kauheuksia ja suuren sodan
kaameata typeryyttä taisteli Jumala, Maailman Tasavallan päämies,
päästäkseen vallitsemaan. Kunhan teki parhaansa ja kaikki minkä
voi niin valtavan suuren asian hyväksi, niin mitä merkitsi, jos
suoritettu osuus tuntuikin pieneltä ja mitättömältä?

"Olen ajatellut liian paljon itseäni", virkkoi mr Britling, "ja mitä
tekisin omin neuvoin. Olen unohtanut _sen, joka on kanssani_..."


10.

Hän selaili jäljellä olevan osan yöllä kirjoittamaansa ja luki sen
nyt ikäänkuin se olisi ollut toisen miehen työtä.

Tämä muistiinpanojen jälkiosa oli katkonaista ja epäselvällä
käsialalla kirjoitettua.

_"Tehkäämme itsestämme maailman järjestyksen vartijoita ja
suojelijoita..."_

_"Ellei muusta syystä, niin rakkaudesta vainajiamme kohtaan..."_

_"Vihkiytykäämme palvelukseen. Omistautukaamme koko sielullamme
ja koko sydämellämme täydentämään ja kehittelemään kansanvallan
menetelmiä ja ikuisiksi ajoiksi poistamaan kuninkaat ja keisarit ja
pappisjuonet ja seikkailijajoukkiot, kauppasaksat, pääomankasaajat
ja keinottelijat, jotka ovat viekoitelleet ihmiskunnan tähän veren
ja vihan rämeikköön -- johon poikamme ovat hukkuneet -- jossa me yhä
kahlaamme..."_

Kuinka avuttomalta tuo vinkuva kehoitus kuulostakaan! Sävy muuttui
riiteleväksi.

"Jotka ovat viekoitelleet", luki mr Britling punniten tuota
lausepartta.

"Jotka ovat kanssamme langenneet", hän korjasi...

"Tulee niin kiukkuiseksi ja katkeraksi -- luullakseni siitä syystä,
että tuntee itsensä yksinäiseksi. Koska tuntee, etteivät samat syyt
ole yhtä päteviä heille kuin itselle. Raivostuu tuntiessaan heidän
äänettömän ja välinpitämättömän vastalauseensa ja unohtaa sen Voiman,
jonka osana itse on..."

Sivu, joka sisälsi tuon arvostelunalaisen lauseen, oli muuten
tyhjä, paitsi että vinosti sen poikki oli kirjoitettu huolellisella
käsialalla "Hugh" ja "Hugh Philip Britling"...

Seuraavalle lehdelle hän oli kirjoittanut: "Rakentakaamme Maailman
Tasavallan rauha näiden raunioiden keskelle. Tulkoon siitä meidän
uskontomme, meidän kutsumuksemme."

Siihen hän oli pysähtynyt.


11.

Hän huokasi.

Hän katseli hajallisia papereita ajatellen kirjettä, jonka oli ollut
määrä niistä sukeutua.

Hänen väsymyksensä sai ensinnä puheenvuoron.

"Kenties olisi sittenkin parasta lähettää vain viulu..."

Hän nojasi poskiaan käsiinsä ja istui siten pitkän aikaa. Hänen
silmänsä tuijottivat kuin sokean. Ajatukset vaeltelivat, hajaantuivat
ja himmenivät. Vihdoin hän keskitti ajatuksensa tuohon viime
ajatukseensa:

"Parasta lähettää vain viulu -- sanaa sanomatta.

"Ei. Minun täytyy kirjoittaa heille koruttomasti.

"Jumalasta sellaisena kuin minä olen hänet löytänyt.

"Sellaisena kuin Hän on löytänyt minut..."

Hetkiseksi häipyivät pommerilaiset hänen mielestään. Hän mutisi
itsekseen. Hän harkitsi tuota vakaumusta, joka yht'äkkiä oli
muuttunut kirkkaaksi ja ehdottomaksi hänen mielessään.

"Uskonto on ensimäinen ja viimeinen, ja ennenkuin ihminen on
löytänyt Jumalan ja Jumala hänet, on ihmisen työhön ryhtyminen
hedelmätöntä ja hänen toimintansa vailla tarkoitusta. Hänellä
voi olla ystävyyssuhteita, osittaista vilpittömyyttä, kunnian
sirpaleita. Mutta kaikki tuo pääsee oikeuksiinsa ja koko elämä pääsee
oikeuksiinsa vain Jumalan yhteydessä. Vain Jumalan yhteydessä.
Jumalan, joka ihmistä välineenään käytellen taistelee Sokeata Voimaa,
Yötä ja Olemattomuutta vastaan, Jumalan, joka on päämäärä, joka on
tarkoitus. Hän on ainoa Kuningas... Tietysti minun on kirjoitettava
hänestä. Koko maailmalle, jossa elän, on minun kerrottava hänestä. Ja
oikean Kuninkaan saapuessa, Kuninkaan, joka on saapuva, Kuninkaan,
joka on läsnä missä ikänä oikeamieliset kokoontuvat, on entisen
maailman verentahraama törky, nämä kurjat kuninkaat ja pöyhkeilevät
keisarit, nämä kavalat poliitikot ja juonikkaat lainoppineet, nämä
miehet, jotka vaativat ja vievät, pettävät ja pakottavat, nämä sodan
aiheuttajat ja sortajat -- kaikki tuo on kutistuva ja häviävä kuten
tuleen heitetty paperi..."

Hetkisen kuluttua hän sanoi:

"Poikamme, jotka ovat osoittaneet meille Jumalan..."


12.

Hän hieroi käsillään silmiänsä ja otsaansa.

Yön ponnistukset olivat uuvuttaneet hänen aivonsa; hänen ajatuksensa
vire oli lauennut. Tajunta oli hetken aikaa ihan tyhjä hänen
istuessaan siinä kirjoituspöytänsä ääressä kädet painettuina silmiä
vasten...

Sitten hän nousi, seisoi aivan liikahtamatta ikkunan luona ja katseli
ulos.

Hänen lamppunsa paloi yhä vielä, mutta vähään aikaan hän ei ollut
enää kirjoittanut lampun valossa. Huomaamatta oli tullut päivä, joten
hän ei enää tarvinnut erikoista kellervää valopiiriänsä. Maailma oli
jälleen saanut väriä, puhdasta, helmenkirkasta, selvää ja varmaa kuin
lapsen katse tai tytön ääni, ja kultainen pilvenhattara purjehti
taivaalla yli kirkontornin. Lammen päällä lepäsi tuskin kyynärän
vahvuinen, pehmeä, harmaa sumupeitto. Peltokanaparvi juoksi, pysähtyi
ja juoksi jälleen kasteisessa ruohossa puutarhanaidan tuolla puolen.
Tänä vuonna oli runsaasti peltokanoja; metsästys oli ollut hyvin
vähissä. Kauempana, niityllä, istui jänis pystyssä ja liikkumatta
kuin kivi. Hevonen hirnui... Lämpö ja valo alkoi aallehtia kohti
Matching's Easyn maailmaa auringon noustessa. Tuntui siltä kuin
maailmassa olisi vain aamua ja auringonnousua.

Loitompana, kirkon tienoilla, kuului aamuvirkku niittomies hiovan
viikatettaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mr Britling pääsee selvyyteen II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.