Title: Vuosisadan lapsen tunnustus
Author: Musset, Alfred de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisadan lapsen tunnustus" ***


VUOSISADAN LAPSEN TUNNUSTUS

Kirj.

Alfred de Musset


Suom. V. A. Koskenniemi



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



ENSIMÄINEN OSA



I


Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitä
vielä elänyt.

Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullista
tautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Jos
yksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, että
monen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitä
varten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Mutta
joskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistä
se hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin,
kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.



II


Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa
Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean
ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä
oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa
kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen
toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin
ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat
heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja
nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat
vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi
lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se
oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei
hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän
tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä
laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän
miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä
nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin
hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan
ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin
paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut
kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen
veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä
varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi
alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun
jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa
ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä
jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja
keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa,
että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi
kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin
suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa,
se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut
nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat
kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia -- oli
vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla
katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan
kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman
herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä
siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä
heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin
käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja
tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja
yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja
vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen,
tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua
vuoteeseensa -- samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski,
haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat
luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha
armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja
autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet
keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat
ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he
näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat
he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän
poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet
miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he
puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että
sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja
Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä
ja että niiden alareunassa luettiin sanat: _Salvatoribus mundi_.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat
pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä.
He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta
olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta.
He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta
heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin
Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He
katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä -- kaikki oli
autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata.
Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat
he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he
peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka
vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli
ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia,
kaikki väittelivät ja huusivat -- ja täytyi ihmetellä, että yksi
ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä,
sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat
hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän
rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli
sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi
hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret
nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he
olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän
uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo
vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi
mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean
liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat
maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat
kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta,
rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla:
"Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja
kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia,
sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain
vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat
sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa
synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia
kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään
vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen,
verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin
aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä
lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas
toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät
he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä
oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon
surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti
pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli
liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä
uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että
kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä,
ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin
kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei
kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi
kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä,
vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa
englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään
tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi
hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka
vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään
oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja
näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka
erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja
liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen
yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti
jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän
vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole
kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki
olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko
entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset
olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison,
keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen
olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin
Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he
odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen
suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli,
joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka
oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin
ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän
mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio,
puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa
matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo,
joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan
kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa
on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska,
joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus
-- samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään
maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he
tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia,
jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme
sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen
diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen
kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä.
Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on
malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy
seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta
jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa
koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään
mahdollisuutta päästä pakoon.

Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt
pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet
kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina.
Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin
lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät
perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli,
kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.

Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset
auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko
niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.

Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja
teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan.
Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi
kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle
järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin
jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.

Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka
panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan.
Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia
vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle.
Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat,
jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme
ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun
heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat
tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja
sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet
palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja
papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat
tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi,
tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla
aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen
nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan
tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan."
Ja siihen kansa tyytyi.

Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua
voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on
tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se
laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta
ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen,
seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta,
mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo
itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa",
huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"

Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä.
Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja
ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita
vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin.
Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä
pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin
hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia
toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja
määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa
ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä
lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin
katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai
tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa.
Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta,
elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.

Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä
perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset
vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus
sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi
naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden
tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui
jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet
asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina
valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan
surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.

Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä
vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri
koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet,
mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia
osanoton sanoja.

Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat
potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat
naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia
ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja
hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa
alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa.
Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen
sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä
eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen
kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka
entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi
pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n
metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka
pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja
puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön
kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän
rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori
mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta
pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä
sydämessä.

Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa
kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan
maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli
kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja
luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut
syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin
tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja
kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki
hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat
rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla,
joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen
yli -- ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.

Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette
tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te
olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan
näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet
kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja
aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän,
tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma
luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla.
Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne
teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin.
Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne.
Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe,
etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien
pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen
sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa
löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi?
Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja
loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan
hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka
tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja
sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja
sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla
rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka
olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole
menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!

Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän
keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella
tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa
yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren
Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä
hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa
pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin
hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.

Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos
joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut
sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi,
vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen:
"En mihinkään."

Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka
janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He
verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin
pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki,
jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä
ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis
nauroi.

Sielu valitti:

"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena.
Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole
edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla.
Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on
pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen
värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö
peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."

Ruumis julisti:

"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on
hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja
niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua -- se
on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa
toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa
rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa
kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto
on tyydytetty turhamaisuus."

Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi
tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand,
runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan
kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten
keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen
maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat
esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain
muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja
löyhkäävällä verellään.

Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien
sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät
kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät
kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla.
Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti
vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia
ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja
taistelemaan ja kärsimään -- ja ne riutuivat kuin taitetut kukat.
Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan.
Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan
sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat
sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi
pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää
ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva,
käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne,
jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli
olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy
kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä
ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin
kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen
neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien
taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan
alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon -- mutta kuka
tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen
epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on
helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja
kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän
ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on
itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen
käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken
voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta,
kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat
vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus,
kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat:
"Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta.
Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja?
Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla
panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään
aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä,
jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta
heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat
silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä
muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion
asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta,
avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä
pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat
mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille
samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville
enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää
olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä
salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen
ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman
muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen
käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin
luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen
ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin
neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä
lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa
rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja
voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat
tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä
heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet
tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet
ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat
ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset
kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole
olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja
lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä.
Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin
minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet
valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä
luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät
taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat
ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman
hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo:
"Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä
maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä.
Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet
tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja
kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me
emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on
minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt
vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha
mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä
on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen
alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän
odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän
on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan
hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään
siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo
rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat
liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan
hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee
työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä
aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan
eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään
sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä
levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä
tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä
nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan
auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle,
lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit
kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä
ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä
täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia.
Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä,
muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että
me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte.
Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt
kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen,
mikä heitä lohdutti.



III


Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.

Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni
istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria
miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat
hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella
pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui
rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.

Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä
enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo
paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania
hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko
luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta
loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka
hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli.
Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti,
häneen katsoen, maljan huulilleni.

Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin
nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin
pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että
rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui
hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja
aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.

Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä.
Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja
hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat
keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli
nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen
kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan.
Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja
kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä
huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka
olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin
serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin
heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.

Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa.
Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha
sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen
läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis."
Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani
jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä
mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni
uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle
enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt,
oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän,
enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani
koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti
hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat
näkevät häviävän maailman.

Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä
ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin
laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut
sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani
seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten
huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin
kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä
tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko.
Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.

Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä
ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori
asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää
ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta
vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten
pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja
tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut
olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me
olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta.
Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt,
että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi
mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan
samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut
häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä
sydämellisemmin kuin hänen.

Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut
puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin
nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin
todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin
saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut
hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä
sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en
olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.

On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu
näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan
iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa
kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän
tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja
hän lankeaa tainnoksissa maahan.

Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni
ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut
jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin.
Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin
todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni
suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras
kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa
yhdessä.

Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme,
vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta
toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen.
Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa.
Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.

Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana.
Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin
haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui
haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut
eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä
olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin
hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa...!" Hän oli tukehtua
itkuunsa, minä niinikään.

Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui
vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin
kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun
vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli
vihamieheni käsi -- hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni
vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen
katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa
hänelle anteeksi.

Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi
suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani.
Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään
parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.

Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin
luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta,
mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut
ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä
aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa
rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta,
kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen
kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen.
Mutta nyt -- miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta,
miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta.
Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään
ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen
sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista
rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen,
että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa
rikos on valhe.

Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento.
Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti.
Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes
nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi,
puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun
menettelevän toisin.

Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla,
juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui
suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä
suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin -- olin menehtyä
raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa
puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua,
vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin,
"sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä
olen sinulle tehnyt?"

Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet
vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan
ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus -- se oli
virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan
menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle
anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta
lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä,
hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä
keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki
aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta
häntä kohtaan.

Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja
tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä
-- mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä
epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu
omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki
nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja
jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta
elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen
luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota
pikaa hänen ovellaan.

Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja
ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki
hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa,
jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta
tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin
neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten
vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan
avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä
olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti
viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän
huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.

Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen
hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa
timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti.
Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia
tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin
paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa
oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui
muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään
olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni
selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä
poistuin nopeasti.

Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että
minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia
tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki,
mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli
senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi
tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen
rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin
hänelle.

Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui
minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni
ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä,
kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että
ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin
toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?"
sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta,"
huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon
paikkaan!"

"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen
sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua
enkä voi elää ilman sinua!"

Katsoin häntä -- kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa
vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa
oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.

"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään
kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."

Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.

"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään
tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on
kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.

"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet
ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua
rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja
kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin
rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä
iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna."
Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria.
Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.

Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et
pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella
kaunis nainen!"

"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että
voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan
suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti
olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni
omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin
sinua."

Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut
asiaa niin vakavasti.

"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit
paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä
maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä
itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet
sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran
olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua
tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä
ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua
tuona yönä, tässä huoneessa -- mitä liikuttaa sinua kaikki muu?
Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä,
katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen
antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen
rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa
tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että
ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se
enää koskaan uudistu."

Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja
vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä.
Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan
rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni.
En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä
uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen
miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja
vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos
kirjoittaisin.

Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys,
että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran
sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin
entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan
nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi,
ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle
määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli
palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää
kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni
kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.



IV


Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä
lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin.
Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta
niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin
harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini
oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus -- sen jälkeen kun olin hukannut
rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa,
olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni.
Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui
minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin
nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia,
joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä
ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä
mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin
ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa
liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa
maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi.
Näin maan liikkuvan taivasta kohden -- minusta tuntui kuin olisin
ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi,
levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän
matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin
kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain
ihminen, yleensä -- en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä,
ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan
saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään
elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta.
Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä
mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta
vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta
päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja
kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni
luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle,
paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai
sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini.
Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa,
rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta
tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli
uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään
jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata
sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa
kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista
mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja
muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme
puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä,
joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka
ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin
Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan
tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia
vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia,
Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain
kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme -- seikka, joka on
yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen,
kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia,
toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden
takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut
maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut
perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni.
Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua,
mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina
tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren
varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa
uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin:
sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka
rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan
haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja
kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti
satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä
intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä,
mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein
aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka
viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä,
kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää
vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin
sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit
sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt
yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta
ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan
unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti
löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista
rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän
varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä
vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee
itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen
siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta
taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta,
koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa
todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi,
ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä
tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta.
Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan
vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin
yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista
ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli
lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä
sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä
vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty
pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen
ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen
piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat
minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea
kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta,
mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä
varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen
rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi
olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te
kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen
teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin
sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin
hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja
veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei
koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään -- se ei olisi
riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle:
"Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen
päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa
kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää
hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset
olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin
vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei
siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma;
hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy.
Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon
hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen
uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin
hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä
hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon
minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni
kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä
muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka
syleilevät toisiaan -- keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu
mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko
menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin
suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt
velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä
muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan
kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan
rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat
ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen
taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat,
tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se
on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."



V


Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut
ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian
vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen
näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein
juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä
kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja
kuuntelin tarkkaavasti.

Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan
valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina
vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina,
puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään,
linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään.
Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä;
rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut
tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin
olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä.
Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta
harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi.
Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja
tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta
kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet
kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt
katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä
oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.

"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen,
jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla
sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa.
Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"

"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon
kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja
herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän
puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon
sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko
kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa,
toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista
kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden,
Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti
musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon
huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän
-- nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja
koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta --
luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset,
rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät
ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja
Thisbe.

"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja
muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia
yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat
Beethovenin sinfonioja.

"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää
se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä
omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden --
järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja.
Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään
kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla?
Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan
paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta
osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä
heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit
jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat
ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään
sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu
sen edessä, mutta ei toivo sinne.

"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus.
Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei
rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän
täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja
onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.

"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu,
jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit
sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen
yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai
luonnottoman lihaksen -- jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa
antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä,
mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on
vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat
ihailua.

"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän
sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa.
Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella,
myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt
olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä
kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän
olisi vihasi arvoinen?

"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän
tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave,
kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen
rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden
läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja
ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet
omistamaan.

"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että
rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka
olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo
sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet
myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta
ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla
tikapuilla.

"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä
ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen
sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun
niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole
yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta
sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin
eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden
päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun
ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi
yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon
nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi
tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin
ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen
kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.

"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti
kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle,
kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat
naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka
antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu
turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat
toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta
kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet
toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita
kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen
sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen
kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä,
syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken
oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.

"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat
pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti
käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.

"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka
paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa.
Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että
kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin.
Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee
rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii
auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa;
naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien
alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla,
tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.

"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan
naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi
sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi,
niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.

"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä
astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen
jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen,
särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.

"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä
itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut
voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne
enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee
taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.

"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos
rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden;
mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin
rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on
miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei
hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin
rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin
rakkaus on poissa.

"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi,
jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää
sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta
vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi,
ja sinä olet ylen onnellinen.

"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla
rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse
epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin
se on mahdollista.

"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa
ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista
ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön
ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat
intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja
ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret
ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita.
Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä.
Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta
valehtelevat kuin paholaiset.

"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin
hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka
suhteessa luonnon tarkoitukset.

"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi.
Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa
menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu
äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä
jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy
perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin
siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita,
niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä
valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen,
eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on
keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja
sydämensä on kovettuneet.

"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme
tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu
ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja
rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin
krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä
peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka
olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän
ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku
vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja
sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa
väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten
tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis
povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa
rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut
äidiksi, saanut lapsen -- ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi
ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa
lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.'
Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että
lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään
pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden
kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain
puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa
tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen
nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn
ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän
ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee
hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän
päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet
tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän
mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias
tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken
inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana
tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee
toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on
kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen,
opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.

"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme.
Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää
hauskoja hetkiä.

"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin
neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin.
Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja
markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai
iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä
liikuttaa sinua kaikki muu?

"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan
jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään
tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle
rakastajattarellesi.

"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita
itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee
itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi
et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan
kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää.
Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat
kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja
sydänverelläsi.

"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä
toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.

"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen
sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta
yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla,
peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta,
kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen
onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota
kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa
temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi
ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan
katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä
sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta
korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja
toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille
antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko
naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa
merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille,
kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä
ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata
kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää
kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa
surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin
leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus,
pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat
hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne
ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä,
päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa
porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman,
kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon
ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."

Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.



VI


Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään.
Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle,
annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin
mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.

Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni.
Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni
läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen
minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä
päivälliselle -- jollei minulla ollut muuta tehtävää.

Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin
vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein
miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään
vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa
hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että
tulisimme puhumaan rakastajattarestani.

Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin.
Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja
vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme
viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä
surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan
lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut
kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin
kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti
olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan
johtui nurja mieleni häntä kohtaan -- vieläpä siitä huolimatta,
että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen
minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle
anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja
meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä.
Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen
pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä;
kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki,
että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä
katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin,
tarttui hän käteeni ja sanoi:

"Kuinka voitte?"

"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva
Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.

Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko
asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"

"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se
tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi
rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."

Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin
hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti
ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen
katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi
minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi
hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.

Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva
Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi
puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni
edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua.
Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?

Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten
jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon
tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen
miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen
kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet
oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut
vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri
vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti
itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä,
vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.

Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän.
"Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin.
"Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet
sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet
joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme
tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea,
älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle
uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se
jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme
surra yhdessä."

Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva
Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä.
Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän
näyttänytkään sitä edes huomaavan.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana
ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut
edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen
vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän
tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.

Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle
tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden
surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin
lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat
yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme
toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin
rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin
seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin
että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta
vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat
jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt
mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen
syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän
ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja
tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva.
Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen
asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut
sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt
itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan
sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin
huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.



VII


Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko.
Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen
omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia
vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä
kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia
niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia
romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen
koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun
katkismuksia.

Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu
ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen.
Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen
nauhaan.

Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että
juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla
surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti
oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin
uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely
ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin
myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."

Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani
ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin:
"Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin
kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos
olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin
parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te
olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät
viimeistä myöten!"

Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin,
ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani
huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä
ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari
ratkaisemaan välinne!"

Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa
siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on
sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:

"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia
näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan
kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.

"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta
kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin,
uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle,
valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.

"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on
yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella,
ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja
sitten -- kuolleiden luo!"

Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt,
että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä",
sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."

Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen
pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä
ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät
vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät
sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa
säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen
lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi,
kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan
sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran
otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja
pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se
mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän,
eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa
ja ota tuokin tuossa" -- oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä
ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko
tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka
puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä,
joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni
hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani,
ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot
raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä;
kaikki on yhdentekevää."

Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle,
joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio?
Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini
kuin petollista unta?"

Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani
siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä
kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä
vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni,
kulki tyttönen laulaen ohitse.



VIII


En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän
sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin
päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen
ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.

Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä
ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin
naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein
kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni
seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!

Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia,
menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena,
että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen
rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en
voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla
yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista,
valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni
oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä.
Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen
rakkauteen.

Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen
raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla
kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai
maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä
kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.

Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni
ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua
siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia
niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä.
Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja
runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä
kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen
ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan
saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko
sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet
kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua
vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja
tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut
unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen
säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän,
ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman
työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa
enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän
puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut
puhetta saksan opiskelusta.

Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja
silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla,
ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä
menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella
vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni
tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva,
oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"

Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut
luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa
ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani,
kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin
vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja,
tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede",
puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä
tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden
ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon
elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin
anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin
Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni
kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat
minulle kaikki metsät ja kedot:

"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon
värejä."

Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin
katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin
ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän
toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä
koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä
käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat
sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan
ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan
ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi
enää!" -- niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu
noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten
kasvoihin.

Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia
juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon
hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine
käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin
itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi,
hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi
sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan,
ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu.
Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun
ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit
pienten jalkojenne varpailla."

"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti?
Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa
on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle
koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen
kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta
sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias!
Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta
saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen.
Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin
mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa
ihmisruumiita."

Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan
-- ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan
ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja
sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin,
vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu
kuitenkin!" -- samalla tavalla löin minä rintaani.



IX


Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut
tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.

Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää
tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen
akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa
äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi
laskettujen uutimien takaa.

Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin
katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui
epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi
vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa
kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle
penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät
polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi
kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon
moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka
nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.

Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni
tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut
jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi
mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa
edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.

"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan
näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen
naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa
oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa
kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää
joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa
odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut
kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta
kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden
yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi
hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas
hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen
korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle
kyljelle ja jatkaisi untaan.

"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin
kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa
rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi
vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka
näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat
onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan
jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja
katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa
tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä
tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja
valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja
parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni
liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun
voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus
lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme.
Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt
kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä
meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun
tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin
samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni
luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen
puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä
nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he
löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin
untani."

Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön,
olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini.
"Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin
kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin:
"Viiniä, viiniä!"

Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen
enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä
meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa,
ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni
pelastukseksi.

Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta
ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi
humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki
kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan
ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni
jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.

Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta
istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet
ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet
työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät
kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta
eikä työtä -- jollei jotain epärehellistä --, joka ei ole köyhä eikä
varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.

He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän
keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt
muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta,
joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi
vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua
tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa
kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä
minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja
ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että
hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen
käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja
pyysi puolestaan saada jotain syödä.

Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä.
Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata,
puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä
tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli
jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin
nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä
kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa
ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos
hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa
inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en
koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta
viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani
kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän
häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti
jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun
isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen
kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti
epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta,
ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli
kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi
ottanut minut valtoihinsa.

"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet
minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko
ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi?
En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa!
Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"

Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja
kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.

"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette
juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa,
kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne
asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi
hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".

Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en
tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä
tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä
rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon
yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka
tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee
silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä
hetkellä kulki olentoni läpi.

Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan
sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen
karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui
nyt vieressäni kapakan pimeässä.



X


Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti
rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton
halu, jonka kohta panin täytäntöön.

Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa
minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin
hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin
hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen
vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin
alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin
häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen
yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän
seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden
huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni
uhalla!

Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta
ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut
sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan
makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.

Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin
häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen
kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana.
Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, -- missä ne olivat
olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa
onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä,
joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on
painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän
mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane
kultanaula pyörääsi!"

Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen,
kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen.
Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten
se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta
romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:

    Altra volta gieri biele,
    Blanch'e rossa com'un' fiore;
    Ma ora nò. Non son più biele,
    Consumatis dal' amore.

[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää.
En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]

Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni.
Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku
paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole
enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on
juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"

Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa.
Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen,
mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli
kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa
laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden
kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni,
petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust,
tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki
punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.

"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui
hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin
kivipatsas omalla haudallani.

Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä
hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja
jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen,
jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun
Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin
talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette
huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on
istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne
pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan
teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä
nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti,
että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että
lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan
pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n
viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia
kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä
tuoksuvat jäsenet.

Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne,
voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette
kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään
silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta
ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne
pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen
kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua
pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että
kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne
on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa,
jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän
sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa
ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa.
Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset
nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun
teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin -- silloin voi teillekin
sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket
sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön
aikaan.

Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat,
jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä
laskuvirhettä -- jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa
häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä
hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne,
kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet,
kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän
ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin
alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta
sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe
varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet
elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä
laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään
muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.

Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te
ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa
ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua
harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen
hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te
huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa,
lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette
etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia,
nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni
muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka
leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja
katutytön.

Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa,
miten voi tapahtua.



TOINEN OSA



I


Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni
kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että
pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa.
Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin
pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti
pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.

Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa
kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen,
on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme
sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon,
joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja
käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi
muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui,
kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä
aiot tehdä."

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö
olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt.
Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät
ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä
meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani
olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut.
Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli
on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan
parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu
oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa,
mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.

Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin
kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon
taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö
rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten
parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin
neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon,
kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin
kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään
minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja
heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.

Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja
ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui
sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.

Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla
merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen
lähettämiksi -- molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja
kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai
Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että
taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää
jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.

On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat
saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset
toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta
tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää
kohti -- ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme
kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee
tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu
Jumalan äärettömään syliin.

Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä
levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman
valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi
pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää
syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja
meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.

Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua
erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli
minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan
lankesin.

Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi
jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten
ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen
leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.

Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan
tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että
hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä
kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin
minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut
sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en
kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut
saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja
tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut
saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän
nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista -- mutta silti
ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan
sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä
sain sanotuksi.

Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli
puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat
kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi
pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen
oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.

Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun
kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun
menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen
ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt
sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään -- sehän oli samaa kuin
antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin
niin monet muutkin.

Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja
tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa.
Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli
sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys,
jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle
etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta,
ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.

Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen
häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni
voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan
vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.

Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä
kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta,
nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin
hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan.
Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin.
Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän
minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.

En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut
sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli
tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin
rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut
häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja
saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni
tuntenut tulikuuman raudan polton.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun
joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka
teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin
mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin
mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä
kuinka kauas hyvänsä -- paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän
häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.

Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi
hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät
kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus
tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen
luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki
toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki
rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi,
että oli pidetty häntä sinuna."

"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"

"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä
kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää,
että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas
hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä
sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun
käyttäytymisestäsi."

En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut
salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja
pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat
minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että
olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli
vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin
vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies
kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna
teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo
itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian
pitkälle!"

Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä.
Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi
minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu.
"Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo
kurja..."

Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit
kylliksi."

Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä
lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut
puhua.

"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo
kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti,
Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka
sinä sen tiedät?"

Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi
sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.

"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta
kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon
pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään
illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."

Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki
muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.

Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi.
"Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen
sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä
minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli
kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään
käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan
kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta
uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä
ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden
kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne
olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja
kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä
sinun palkkasi!"

Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun
kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia
olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla
samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta
puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani
varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta
puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin
tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä
tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja
naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden
vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt
toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa
takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa
hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! -- Kun
ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi
minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut
minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen
kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat.
Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein
olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli
muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista,
hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten
kasvoja.

Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi
vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka
minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi
minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä
aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi
olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut
vastata samalla tavalla.

Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin
tytön, jonka olin sinne sulkenut.

Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti
ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu.
Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti
näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin
luulette."

Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka
kyyrötti nurkassa.

"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua,
joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita
kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy
naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan
tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua
tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä
tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät
yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme
kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan
yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden
hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen
haudan!"

Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon,
missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos
joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin
elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka
voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen,
ei silti enää palaa, kun se on tehty.



II


Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja
hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun
salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää
julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin
yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille,
salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää
selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki
otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön
pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin
sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee
sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta
loistaa aurinko.

Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla
tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka
kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin -- eteenpäin!" Heidän
elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat
pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat
soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat;
keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella
kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä
hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä
tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan
valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään
jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on
pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan!
Hevoset kiitävät edelleen.

Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin.
Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin
paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat
luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea
oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan
hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa,
että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu
kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he
näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä
korppeja.

Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään.
Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.

Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin
kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja
Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi.
Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten
kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja
nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.

Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan
Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli
tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin
ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta
maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia,
jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen
maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he
tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.

Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan
Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen
kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta
iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan
suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.

Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut
Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut
Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista;
pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen
sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin
satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin
houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan
kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen
romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka
kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta
Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta
kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin
kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa
kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää
alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta
silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.

Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan
kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut
neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä,
joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä
hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet,
joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin
hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja
missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa
vastaan.

Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän
julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle
kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä
itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista
juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista
Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin
aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille
sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta
löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti
piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri,
mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää
lainanneen säteensä: hopeaan.

Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun
huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli
satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia.
Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat
hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka
kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin
viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja
väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän
rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli
joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten
kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin
lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in
kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan
oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita.
Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä
kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja
olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen.
Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä
-- jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa
sellaiseksi.

Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.



III


Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään
ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä,
tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen -- kaikki oli hänen
vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän
yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin.
Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja
sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.

Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä
tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en
vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli
tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä
innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.

On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa
kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen,
jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja
estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat
tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he
mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät
tämän kaiken sulasta ystävyydestä.

On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta
ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat
sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle:
"Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin
kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan,
olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta
jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia
tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista
koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua
määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa
kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä
kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset
vanhuksetkin.

Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole
koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä,
vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi
sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että
sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet
minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut
heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.

Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää
tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata
valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en
tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan
naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla
mitalla -- me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.

He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella
kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset
osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua
kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette
ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän
arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.

Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen
rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa
kestävän tulisen kaipuun.

Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta
ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä,
että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen
kokemukseni oli seuraava.

Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka
piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa
sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina
ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin
laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä
mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.

Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli
maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä
neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin
astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka
ei ollut saanut unta.

Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana,
kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa.
Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat:
"Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."

Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais
oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää
rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka
olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei
tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai
kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua.
Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan
rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.

Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä
uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin.
En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan.
"Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää
vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi
huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais
hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä
hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on
köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta
Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette
ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa
kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä
Parisiin."

Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen
sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa
minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin
minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille
mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.

Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni:
"Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais
ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle
rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö
häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole
synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä -- ja kuitenkaan ei
ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää
sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.

"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin
ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään
vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä
tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.

"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla -- hänelläkin täytyy olla
sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se
sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää
mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan.
Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua,
sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä.
Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin
lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?

"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen.
Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä
vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja
sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta -- mutta kaikki
on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies
varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut
häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' -- eikä sen
koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.

"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen
merkityksensä -- mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa
ruumiin pelkällä sanalla?

"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle
lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on
ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?

"Mutta Desgenais -- hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän
ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa?
Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden
kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja
naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.

"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän
tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen
ja syöminen. Hän ei ole ihminen -- hän on epämuodostuma. Hän panee
koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin
rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä
ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana
tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.

"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää
sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme
hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole
olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista
miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä.
Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on
asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani
tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen
eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?

"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä
hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat
toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen,
joksi Jumala on hänet luonut -- sanottakoon häntä huonommaksi tai
paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai
on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä
yrttejä.

"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua.
Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut
kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso
ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat
taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa!
Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut
haavoittumattomaksi -- kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan
tai Jumalan luo."



IV


"Ainoa hyvä mikä elämässäni on ollut, jos siinä voi sanoa olleen
jotain hyvää, on se, että kaikki valheelliset ilot kylvivät niin
paljon tuskaa ja katkeruutta mieleeni, etten voinut enempää kestää."
Nämä yksinkertaiset sanat lausui nuoruudestaan pyhä Augustinus,
miehekkäin mies, joka on elänyt maan päällä. Harvat olisivat voineet
lausua näitä sanoja niin suoraan kuin hän, vaikka ne ovat kaikkien
sydämissä; ainakin soivat ne ylinnä minunkin mielessäni.

Joulukuussa palasin Parisiin ja otin siellä osaa kaikkinaisiin
huveihin yhdessä Desgenais'n kanssa, joka oli minuun hyvin
tyytyväinen. Itse en sitä ollut. Kuta enemmän juoksin huveissa,
sitä raskaammaksi tuli mieleni. Pian alkoi minusta tuntua siltä
kuin kaikki ne kuilut, joita ennen olin nähnyt edessäni, olisivat
ikäänkuin kasvaneet umpeen, ja kaikki hirviöt, joita olin ennen
kauhistunut, osottautuivat varjoiksi.

Desgenais kysyi minulta, kuinka voin. "Kuinka itse voit?" vastasin.
"Suretko jotain kuollutta sukulaista? Saako kosteus jonkun vanhan
kipusi särkemään?"

Desgenais ei vastannut, vaikka hän kyllä kuuli, mitä kysyin häneltä.
Istuimme pöytään ja joimme, kunnes päämme meni sekaisin. Keskiyön
aikaan vuokrasimme postihevoset ja ajoimme kymmenen kahdentoista
virstan päähän maaseudulle syömään aamiaista. Palattuamme menimme
kylpyyn, sieltä pöytään, sieltä pelisaliin, sieltä vuoteeseen. Kun
vihdoin olin kotonani, lankesin polvilleni vuoteeni viereen ja itkin.
Se oli iltarukoukseni.

Omituista kyllä, olin ylpeä siitä, että minua pidettiin toisena
kuin mitä pohjaltani olin. Kerskailin eläväni paljon huonommin kuin
itse asiassa elin; tällainen teeskentely antoi minulle eräänlaisen
oudon surumielisen tyydytyksen. Kun todellisuudessa olin tehnyt mitä
kerroin tehneeni, en ollut tuntenut muuta kuin ikävää; mutta kun
keksin tarinan jostakin hurjistelusta, jossa en ollut itse ollut
läsnä, tunsin, en tiedä miksi, outoa tyydytystä.

Pahimmin koski minuun, kun huvitteluretkillämme Parisin ympäristössä
tulimme johonkin seutuun, missä olin ennen ollut yhdessä
rakastajattareni kanssa. Silloin erkanin seurasta ja kuljin allapäin,
tarkastaen katkeralla mielellä jokaista puuta ja pensasta; meninpä
niin pitkälle, että potkaisin niitä, ikäänkuin olisin tahtonut särkeä
ne kappaleiksi. Sen jälkeen palasin muiden luo, mutisten hampaideni
välitse: "Jumala ei rakasta minua!" Sellaisessa mielentilassa olin
tuntikausia sanaakaan sanomatta.

Äkkiä iski mieleeni surullinen ajatus, että totuus on alastomuus.
"Maailma nimittää ihomaaliaan hyveeksi, rukousnauhaansa uskonnoksi
ja viittansa laahustinta säädyllisyydeksi. Kunnia ja siveys ovat sen
kamarineitsyitä. Se sekoittaa viiniinsä kaikkien niiden poloisten
kyynelet, jotka uskovat siihen. Se käy alasluoduin silmin niin kauan
kuin aurinko on taivaalla. Se kulkee kirkoissa, tanssiaisissa ja
kokouksissa ja kun ilta on tullut, riisuu se pukunsa ja sen alta
tulee esiin alaston bakkantti pukinjalkoineen."

Mutta näin ajatellessani kauhistuin itseäni, sillä yhtä selvästi kuin
näin ruumiin puvun alla näin luurangon ruumiissa. "Onko mahdollista,
että kaikki on siinä?" kysyin tahtomattani itseltäni. Mutta tultuani
kaupunkiin tapasin kadulla kauniin tyttösen, joka kulki äitinsä
käsipuolessa -- seurasin häntä ihailevin silmin ja tunsin itseni
jälleen lapseksi.

Vaikka vietin ystävieni kanssa suurimman osan päivästä ja vaikka
olimme niin sanoakseni tehneet järjestelmän huonosta elämästämme, en
kuitenkaan kokonaan ollut luopunut seuramaailmasta. Maailmannaisen
näkeminen sai minut aivan tasapainostani, en voinut tarttua häntä
käteen vapisematta. Mutta olin päättänyt, etten enää rakastaisi.

Eräänä iltana tulin kuitenkin kotiini tanssiaisista, sydän niin
sairaana, että tunsin sen johtuvan rakkaudesta. Olin istunut
illallispöydässä kauneimman ja hienoimman naisen vieressä, jonka
muistan nähneeni. Kun suljin silmäni nukkuakseni, näin naisen
edessäni. Luulin olevani hukassa ja päätin välttää kaikkia paikkoja,
missä voisin hänet tavata. Tällaista kuume-tilaa kesti pari viikkoa,
jonka ajan vietin suurimmaksi osaksi pitkälläni sohvalla, kertoen
tahtomattani mielessäni jokaisen sanan, jonka olin vaihtanut hänen
kanssaan.

Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin
vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää
aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n
seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman
johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se
piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja
paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten
ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt
kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja
-- ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen,
että tällainen puhe mairitteli minua.

Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla
aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin,
etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja
haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli
tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli
erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin
sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia
luonteessani.

Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta
harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin
liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen
arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta
väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat
eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun
puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus
henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että
kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.

    Simigliante a quella 'nferma
    Che non può trovar posa in su le piume,
    Ma con dar voltà suo dolore scherma.

                                     (Dante.)

Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni
itseäni pakoon.

Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin
että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen
nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan
sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.

Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää
hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen
luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä
tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä,
mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat
he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli
menettänyt järkensä.

Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta
luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä
minulle oli jäänyt.

Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin
hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria
miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä
sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen
laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella
äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään,
silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että
kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet
auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki
siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina
hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan,
olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja
kyyneleet olivat nousseet silmiimme.

Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli
tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi
tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi
runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön
ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen
halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän
tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.

En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli
minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän
teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne
sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.

Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen
tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada
toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä
lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella
tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja.
Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään
ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista.
Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin
luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät
hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten
lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin
lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas
sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten
aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa
kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua
tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen
aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että
ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen
rosvojoukon käsiin.

Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman
huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti,
jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä
pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu
siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat
luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin
varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa.
Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän
oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun,
ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.

Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme
kevääseen saakka, iloiten ja meluten.

Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat
naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä
ole maininnut mitään heistä.

Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette
liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä?
Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon
kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin
te, unohdetumpaa kuin te?

Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän
joukostaan kaksi esimerkkiä.

Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista
vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä
romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta -- itse
hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään
ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet,
mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee
saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että
hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat
uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön?
Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin
kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen
naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut
portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla
tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän
näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet
kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet.
Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä
hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa
tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa
häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä
yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja
ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.

Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi
vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän
historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella
myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä
oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen
sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla
piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan
väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.

En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta
Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani,
hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran
oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun
opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta
tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata
häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa
sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että
hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni --
Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin
häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni
seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta,
mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.

Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.

Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen
kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun
saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.

Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin
tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.

Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen
aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo
täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen
rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus
on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun.
Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen
tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana
tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla
kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka
antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin
hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa
sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä
ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on
hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja
sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.

Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli
tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi;
hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään
niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka
ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen
vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti
siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin
kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.

Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani
huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen
ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana.
Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso.
Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä
olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai
hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja
hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli
lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin
hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.

Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen
perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani.
"Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis
hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva
hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut
sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina,
Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin,
lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta.
Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme
läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi
tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi
täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme.
Jumalani! Mitä tahdot meistä?"

Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan
hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että
näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita,
sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa
kuudennen aistin olemassaolon -- mutta on tarpeetonta puhua heistä;
luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme
ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei
meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta
kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin?
Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin
naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää,
ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka
virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka
saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia,
joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu
heiluvasta suitsutusastiasta.

Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen
ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa.
Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja
kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen
ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan
vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin
sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla -- ja
tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut
sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota.
Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä
päivänä?

En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani
janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän
kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky
sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut
sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua
tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun
painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni
tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina
lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen
kauneutensa hurmasi minut kuin viini.

Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni.
"Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?"
vastasi Desgenais.

Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki
meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa",
huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat
luonnollisesti häntä!"

"Kuka on Marco?" kysyin.

"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"

"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen
nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."

Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt,
kiiruhdin hänen jälkeensä.

"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan
aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on
lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon
tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan
hänet jäämään illallisille."

Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin
hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä
silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.

"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä
silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en -- vain
intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."

Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais
olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat
käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on
sovittu."

"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä
muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää
luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat
silmänsä kauniiseen saaliiseensa -- hän näkee edessään olevassa
naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän
on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä
Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."

Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni
ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt
tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."

Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni
olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut
mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä
kantapäähän.

Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa,
hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin
särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä.
Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon
ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla
rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli
tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle
maljakon, _"per voi, bambino mio"_.

"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle
maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan
omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.

"Onko viini pahaa?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasin minä.

"Onko teillä päänsärkyä?"

"Ei ole."

"Oletteko väsynyt?"

"En."

"Ah, teillä on varmaan sydänsuruja?"

Hän puhui leikilliseen tapaan, mutta hänen silmiensä ilme oli
vakava. Tiesin hänen olevan Napolista ja huomasin, että hänen
italialaisverensä alkoi vaistomaisesti lyödä kiivaammin, kun tuli
puhe rakkaudesta.

Ympärillämme alkoi melu kasvaa. Veri nousi päähän ja lasit
kilisivät. Viini loi hehkuaan kalpeimmillekin poskille, ikäänkuin
tahtoen estää häpeän punaa niille nousemasta. Syntyi kumea sorina,
joka muistutti meren loiskinaa. Humalan myrsky alkoi heitellä
aaltoja toisiaan vasten. Katseet syttyivät kohdatessaan toisensa,
kohta taasen sammuakseen. -- Eräs naisista nousee kuin yksinäinen
aalto ennustaen puhkeavaa myrskyä. Hän viittaa kädellään pyytäen
hiljaisuutta, tyhjentää lasinsa yhdessä siemauksessa, ja irroittaa
samalla hiuksensa. Kultainen aalto virtaa hänen olkapäilleen. Hän
avaa huulensa ja aikoo ruveta laulamaan; hänen silmänsä ovat puoleksi
suljetut, hänen hengityksensä on raskas, kaksi käheää ääntä saa hän
rinnastaan -- mutta käy samalla kuoleman kalpeaksi ja putoaa takaisin
tuolilleen.

Nyt alkoi yleinen meteli, joka ei lakannut ennenkuin illallinen oli
lopussa. Oli mahdotonta erottaa toisistaan kaikkia niitä huutoja,
laulupätkiä, naurunpurkauksia, jotka kimposivat ilmaan.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Desgenais minulta.

"En mitään", vastasin. "Suljen korvani ja katselen."

Juopuneen melun keskellä pysyi kaunis Marco mykkänä, koskematta
lasiinsa. Hän nojasi päänsä paljaihin käsivarsiinsa ja tuntui
uneksivan. Mikään ei näyttänyt häntä liikuttavan. "Miksi ette tee
kuin muutkin?" kysyin häneltä. "Äsken tarjositte minulle Cypron
viiniä, nyt tahdon tehdä teille saman palveluksen." Täytin suuren
maljan laitoja myöten ja ojensin sen hänelle. Hän vei sen huulilleen
ja tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa sekä otti sen jälkeen saman
välinpitämättömän, uneksivan asennon kuin ennenkin.

Kuta enemmän tarkastin Marcoa, sitä omituisemmalta tuntui hän
minusta. Mikään ei näyttänyt häntä huvittavan, mutta ei myöskään
ikävystyttävän. Oli nähtävästi yhtä vaikeata ilahduttaa kuin
suututtaa häntä. Hän teki kaikki mitä häneltä pyysi, mutta ei mitään
omasta alotteestaan. Hän muistutti minusta kuvapatsasta, joka esittää
"ikuista unta". Jos kylmä marmoripatsas olisi voinut kulkea unissaan
olisi se ollut Marcon kaltainen.

"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai
iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö
rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä
yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?"
Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi
yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa:
Yhdentekevä!

Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti
ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla
suutaan.

"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"

Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti,
ja nostaen yhden sormensa ilmaan -- omituisella italialaisella
tavalla, jota eivät muut voi matkia -- ja lausui kotiseutunsa naisten
tavallisimman iskusanan: _Forse_ -- ehkä.

Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset
tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat,
jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät
olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi
mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat
kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat
pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku
laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä,
veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa
on synnyttänyt.

"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.

"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.

Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En
voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen
sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani
vapisten hänen rinnallaan.

Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan
aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit
ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain
silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista
huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan
ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista
tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän
soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle
sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin
hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän
näköisenä kuten koko ajan.

Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä
kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen
intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa
olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle
vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.

Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme
vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu
itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta,
joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet
olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme
hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.

"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"

"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon,
melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli
heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan
ikkunaruutuja.

Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen.
Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.

"Ettekö tule?" toisti Marco.

Pyysin häntä odottamaan.

Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin
ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa
hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä
seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.

Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee
se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä
pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja
josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni
Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät
kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut
puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin
luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja.
Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta
ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana
kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja
paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut
pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän
lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja,
palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen
säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani,
huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"

Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja
päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen
päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse
asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas,
oli harmaankalpea kuin kuollut.

Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon.
Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen
ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön.
Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi
vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin
niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat,
jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat:

"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi
voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian
nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka
riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien
polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!'
Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään..."

Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä
surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen
sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin
vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?

Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen
kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö
tulekaan luokseni?"

Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku
ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui
uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei
hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.



V


Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli
yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri
satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.

"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut.
Tunnempa halua matkustaa."

"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais.
"Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."

"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen
samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"

"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"

"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta
minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis
koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."

"En", vastasi hän.

Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa.
Vaistomaisesti ristin käteni.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.

"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en
maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."

"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.

"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on
kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea
käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla
se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen
armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."

"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.

"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.

Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin
surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta
tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.

"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin
älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa
minuun."

"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole
yhtään ystävää."

Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.

"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan
voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle
sydämeni?"

"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.

"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle
neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein
silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni
-- tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat:
Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden,
ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa
huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen
he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko
heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle
vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista
elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen
huippuna.

"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään
kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen
taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva.
Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät
hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla
puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin
vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi.
Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen
maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet
huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri
onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina
yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua,
että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä
juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua
rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän
läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin
menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen
kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi
ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin
etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi
kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa,
jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan
vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka
rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen
keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että
sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja
jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi,
sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä
pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan
katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin
varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana
päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun
turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous -- onko sinulla
voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on
pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta --
se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet
naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö
itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka
häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari
kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle
näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen
öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet
kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa
usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta.
Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se
ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen
ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin
varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta
ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi
ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä,
mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt
hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi
luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua
enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan
linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää
Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan,
kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä
ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa
kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan.
Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi
antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen
takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee
hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet
rakkauden vihollinen -- palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta.
Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin
savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä
mukanasi."

Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi
silmiini.

"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla
minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et
sanonut sitä minulle?"

Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri
kyynel putosi hänen poskelleen.

Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli
mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi
siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.

"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt
tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."

Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui
lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut
syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että
isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja
lääkärit eivät anna mitään toivoa."



KOLMAS OSA



I


Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin
perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian
myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."

Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut
yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain
sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."

Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti
liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni
piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.

Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos
hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä
hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen
vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun
nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes
kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni
huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen
vieressä.

"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä
ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse
vastuulleni tämän asian."

Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin
papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita
en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni?
Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"

Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan
merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä.
Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle
sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä
rakastan sinua ja kuolen."

Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani.
Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja
liikkumatta katselin isääni.

Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut.
Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja
nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein
pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi
vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa
itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä
kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema
oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että
hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti
minua.



II


Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun
tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka
päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni
haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa.
Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.

Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei
sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa.
Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä,
oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään
eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja
vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.

Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän
menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä
ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana
oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt,
välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus.
Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En
myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin
saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että
se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.

Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän
olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen
ei tarvinnut käyttää livree'ta -- ja kun hän oli isäni kokoa, sai
hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni,
hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä
palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun
päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin,
kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki,
ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin
kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja
sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai
hän sitä itse omasta alotteestaan teki.

Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme
paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen
tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat
koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan,
koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin.
Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta
tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat,
istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät
katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon
kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet
hänen poikansa."

Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että
aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä.
Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa
onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on
sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin,
havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on
sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut
saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat
meidät kuuntelemaan.

Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini
edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen.
Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen
ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista
mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän
vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole
pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa
sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin
silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon
kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä
puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen
kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin
kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä
ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.

Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui
lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä
möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän
menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla
ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä
päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin
sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat
hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan
paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin
minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta.
Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä
tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä
itkien.

Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa
herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä
kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia.
Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan,
seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin
taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi
kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun
talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain
seurata minua retkilläni.

Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat
minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut
nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni
halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla
kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.

Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi
kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä.
Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta
paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä
päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja
syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille
isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman
rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä
vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä
tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua,
jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.

"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin
itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä
hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus
jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta
ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut
lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin
minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun
laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden
elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen
Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana
hänen isänsä muistoksi."

Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti
järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa
itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää
elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin
itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan,
ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että
siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä
tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan
teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen
omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni
harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa,
niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen
askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin
auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni
apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut
kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä -- sanon sen ilman epäilystä
-- on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen.
Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.



III


Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren
naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli
puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut
nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat
niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän
kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien
häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin
etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni
karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli
muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut
ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin
rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi
levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja
laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin,
ja nainen jatkoi matkaansa.

Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä
olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan
ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen
nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori
leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko
rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus,
vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän
hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin
uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.

Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän.
Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota
pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein
lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.

Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään.
Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä
olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin
myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo
alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä,
ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo
kurkistamaan sisään.

Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui
vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä
aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta.
Hän kysyi, kuka koputtaja oli.

Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla
panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni,
pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan
myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli
saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin,
kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin
vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.

Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan
tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua
pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan
nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.

Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin,
meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa.
Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli
tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti
joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren
virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi
sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä
lääkäriä.

"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.

"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"

Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä,
että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.

Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin
että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen
vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle
vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen
hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen
piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat
silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään
kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä
yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton
kauneus.

Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon
pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui,
kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella,
muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle
hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka
todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin
silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta
sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan,
säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään,
varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko
mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan
luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän
näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta
tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain
puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla
toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin
keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.

Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja
kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan
ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä.
Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru
häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja
ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa
kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin
askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen
kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt
ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani
vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän,
josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?

En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin
tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden
solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut
askelenkin häntä kohti.

Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi
sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle
ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat
äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla
kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti
paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se
maksanut vähän."

Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin.
Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa
asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta.
"Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle
sen takaisin."

En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä,
että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi,
mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää
heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden
lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän
on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne
tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää
nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat
ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut.
Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen
sanansa olivat sattuneet.

Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin,
jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että
oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie --
edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva
Pierson kysyi enkö ollut Octave de T... Vastasin myöntävästi ja
kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän
minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin
läksimme matkaan.



IV


Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät
vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama
leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman.
Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.

En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä
aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta
en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan
tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti
nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen
luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin
viattomalta -- ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme
kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.

Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta
ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme
tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni,
mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan
ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin
kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana
puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja
surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet
hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.

Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että
hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä;
he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että
olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään
tapaamaan.

Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa
väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat
puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja
näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken
vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:

"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."

"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi",
vastasin hänen kysymykseensä.

"Kaunis puheenparsi -- sillä muutahan tuo ei voi olla teidän
suussanne."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että olette niin nuoren näköinen."

"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa
osottavat."

"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole,
että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."

"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"

"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä
vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"

"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä
enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet
nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat
kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa.
Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen,
huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt
sanansa."

Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin
jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin
jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana,
laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui
jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin
kaksi linnunpoikaa.

"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt,
mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen,
"teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä
kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet
itsellemme ruokahalua illalliseksi."



V


Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä
ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään.
Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki
ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.

Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota
tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä
maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman
sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot,
jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen
alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi
ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän
unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.

Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja,
mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta
yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen
huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä,
vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen
makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä.
Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi
ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain
samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki
liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain
elämäntapojensa yllä -- niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla
taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle
ruohostoon.

Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin.
Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän
tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret,
lopun hän arvasi.

Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä
saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.

Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa
hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa,
puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista
saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa
puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka
hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän
muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä
lamppunsa suojaksi.

Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin
vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni.
Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä
edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai
katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan
jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin
ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli
Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset
osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden,
hyveen ja hyvän omantunnon verhoon -- ja se on ikävä, ruma puku."

"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.

Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena
minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.

Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi
ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä
vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.

Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme
suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun.
Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään
rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset
kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus
kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt
Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran
sukulainen.

Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole
koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas,
änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen
käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä
katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan
olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden
ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin
luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.

Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui
uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan
koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona,
joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja
läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se,
että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt
rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska
hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin
surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia
siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut
paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin
hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä
oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella
uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli
ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!

Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla
tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni
ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun
elottoman katseensa ja sanoi:

"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä
eläinten kanssa."

"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei
ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että
ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."

Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi
puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan
kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä
köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän
asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi
että rouva Pierson...

Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen
vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut
siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän
nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.

Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä
olevaan kasvimajaan.

Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan
ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen
ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä,
jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni
kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme
lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:

"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt
kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."

"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet
tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne,
saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."

Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti,
uskaltamatta viedä sitä huulilleni.

Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni
ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut
talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos
Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"



VI


Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen
kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka
päivä -- ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa.
"Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La
Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan
muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla
heidän läheisyydessään".

Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme
tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen
rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä,
hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä
noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä
häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme
siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja
musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia
niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti
kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan,
sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo
lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran
on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa
mitään ihanampaa kuin rakastaa!

Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen,
Jumalan luoma -- se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on
selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen
kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen
vuoren alle -- aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana;
laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan
auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä
kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi
kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen
kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet
emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi,
sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen
täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut
ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan
tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon
kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa
liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen,
joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se
alkaa tehdä vartta ja terää.

Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen
puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin
halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä
istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin
menettää järkeni.

Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden
tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa,
onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat
silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat,
kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa,
joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita
vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön
ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä
kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni
lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun
on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha
laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää
etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan
ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!

Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja
vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin
kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle
siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut
minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille
rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti
lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään
oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan
minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän
hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.

Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle
rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta
kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen
toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä
se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa
tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en
ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja
kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.

Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein
aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti,
tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha
tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja
välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena,
ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan
orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän
tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin
kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska
minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani,
kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin
kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.

Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin,
että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä
iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin
aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.

Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen
luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan,
ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien
kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia
enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan
tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä
silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta
luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni
onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"

Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä
raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän.
Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni.
"Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.

Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen
katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi
lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin
ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin
käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.

Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän
uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi
tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen
sanoin hyvästit ja lähdin.

En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta
tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla
kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta.
Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli
ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä
takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken
päästä penkille ikkunan alle.

En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut,
kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen
putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt
hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.

"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"

Ja hän mainitsi nimeni.

Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja
lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle
ruohokenttää.

Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä
ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua
vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni
hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.

"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin
pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka
päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen
antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin
olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."



VII


Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta,
kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa
sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta
takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.

Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen
vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta
matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta
päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen
huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin
painoin huuleni sen lukkoon.

Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni
kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies
parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen
tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme
yhdessä laittaa sitä kuntoon.

Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni,
minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei
koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka
suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä.
Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein
käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki
jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua
Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että
vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla
kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia
sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson
siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva
Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut
olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen
tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia
päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä
olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen
sisältö oli seuraava:

    Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan,
    ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua
    kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan
    rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan
    tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo
    ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En
    myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän
    voimanne ovat pettäneet.

    Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän
    hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän
    tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia
    keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän
    suhteestanne minuun.

    Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta
    minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen
    heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa
    uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.

    En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä
    ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä
    ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.

                                          Brigitte Pierson.



VIII


Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin
siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva
Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin
vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut
voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia
virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista.
Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni
kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun
jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa
matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille
määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut,
suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.

Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin
majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen
asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä.
Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli
kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti
tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin
nimen.

Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan
vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin
rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian
saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti
eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja
kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin
ja huudahti: "Mitä tahdotte?"

Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö
saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea.
Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin
säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli
varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että
hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.

Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.

"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä
kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä
enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua
ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran
puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä
vaadin."

Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi
hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna
aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän
sisään.

Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut
vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut.
Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä
vastapäätä.

"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka
kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen.
Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi
unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme
sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte.
Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei
meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja
minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."

Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:

"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että
rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä
kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten
aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle,
että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on
estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät.
Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne
-- ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi,
että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta
tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä
kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen
rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä
ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte
huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua
kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä
teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne?
Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen
sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut
sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua.
Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen
vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen
kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä
mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän
puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa
olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin
jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä
riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt?
Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron
lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi
parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei
enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka
voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle!
Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te
voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne
vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä
kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta,
mikä minulla koskaan on ollut."

Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas.
Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia
ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti
vastata niin säälien kuin suinkin.

"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä
tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama,
mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä
teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee
elämäni."

Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.

"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos
lähetätte minut täältä, niin..."

Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin
asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että
minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin
seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen
katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.

"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne
oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne
yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi
toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä
pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole
kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää.
Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille.
Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni
tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin
helpommin antaa teille vastaukseni."



IX


Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra
R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut
tehtäväni ja olin taas kotona.

En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja
tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä
unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka
olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni
syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan
tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut
pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai
että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että
hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis
sulkemaan minulta ovensa.

Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen
hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat
värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.

Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme
oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä
minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme
naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä,
ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada
välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa
ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut
merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja,
puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme
ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää
koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli
minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä.
Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja
kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa,
mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden
innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia.
Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se
lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli
teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken
pohjalla oli syvä surumieli.

Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun
rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat
siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi
kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.

Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä
vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi
uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva
Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että
oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä
elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että
jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen
pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni
saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan
teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että
hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä
onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen,
tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo
illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki
toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen
maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte.
Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."

Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua
säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja
eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina
oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni:
minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni
herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin
olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa
minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona,
älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja
alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä
sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle
hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja
katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.

"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut
minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin
varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni.
Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut
perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä,
kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni
suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine
taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."

Tällaiset sanat, jotka uskollisesti kuvasivat, mitä mielessäni
liikkui, eivät olleet tekemättä vaikutustaan hänen tapaiseensa
uskonnolliseen ja herkkään naiseen. Ehkä oli se ainoa syy, jonka
nojalla hän salli minun käydä luonaan.

Eräänä päivänä olin juuri lähdössä hänen luokseen, kun joku
koputti oveeni ja sisään astui Mercanson, sama pappi, jonka olin
tavannut ensi käynnilläni rouva Piersonin puutarhassa. Hän alkoi
ladella pitkiä anteeksipyyntöjä, yhtä ikäviä kuin hän itse, sen
johdosta, että uskalsi tulla tuntemattoman luo. Keskeytin hänet,
huomauttamalla, että hyvin tunsin hänet kylän papin veljenpojaksi ja
kysyin hänen asiaansa.

Hän väänteli ja käänteli itseään, sormeili esineitä pöydälläni ja
etsiskeli sanoja kuin mies, joka ei tiedä kuinka alottaa. Lopulta
sanoi hän, että rouva Pierson oli sairaana ja oli antanut hänen
toimekseen ilmoittaa minulle, etten tulisi hänen luokseen sinä
päivänä.

"Hän sairaana! Mutta hän voi aivan hyvin, kun eilen illalla lähdin
hänen luotaan."

Hän ei vastannut mitään, teki vain päällään myöntävän eleen.

"Mutta, hyvä kirkkoherra, jos hän todella on sairas, miksi antaa
hän minulle siitä tiedon kolmannen henkilön kautta? Hänhän asuu
aivan naapuruudessa, eikähän olisi väliä, jos turhaan pyrkisin hänen
luokseen."

Mercanson vastasi samalla mykällä tavalla. En voinut ymmärtää tätä
asiaa enkä papin menettelyä ja sanoin sentähden vain:

"Hyvä on, tapaan hänet huomenna ja saan silloin lähemmin tietää
hänestä."

Silloin alkoi pappi uudelleen änkyttää: Rouva Pierson oli sitäpaitsi
pyytänyt häntä sanomaan ... hänen täytyi puhua...

"Mitä sitten?" keskeytin hänet kärsimättömästi.

"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti
sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko
viikkoon."

Ja hän tervehti ja lähti.

Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva
Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson
omasta alotteestaan.

Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin
ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä
oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei
ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.

Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko
lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan
lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän
seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni,
kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.

"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin
hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai
piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään
kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada
tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."

Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän
tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli
lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta.
Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon
paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen
kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti
ja tartuin hänen käsivarsiinsa.

"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"

"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."

"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli
sanottavana."

"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa,
mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas.
Tiedän sen, olen siitä varma."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta
ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"

Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.

"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."

Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri
tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa
käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti,
että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti
sanaakaan sanomatta.

Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa
päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta
takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että
minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua
sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä
sairaudesta.

Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin
täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle
välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni.
Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen
menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni
totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain
katkeraa.

Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt
vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan,
osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt,
minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani
niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä
elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa
tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella
retkelläni.

Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän
vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin
päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi
tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä
polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin,
ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla
muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen
tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut
itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.

Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan
terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen,
ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen
vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.

Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui
matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää
koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi
luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten
ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä
en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä
polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin,
saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna
Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana,
jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla
varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan
minua."

Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla.
Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta
ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni.
En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta
oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen,
koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin.
Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut
itse muuttanut mieltään?

Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat
minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään
pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti -- en tiedä
rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu",
ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain
teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."

Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten
käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet.
Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin
kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi
vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun
olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia
polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan,
ikäänkuin odottaakseen minua -- sillä pysyttelin vähän matkaa hänen
takanaan -- mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa
nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten
meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat
katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.

"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani?
Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut
itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani,
leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut
teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa
kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se
sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole
metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää
käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa?
Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria -- ettekö muista, että rakastan
teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen
tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni
todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole
osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi
tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle?
Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"

"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.

Tartuin hänen hevostaan suitsista.

"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän,
että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte.
Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne
lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne.
Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta
ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin
ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän
kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni
on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä
loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen
itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan
rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"

Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen
vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni,
hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui
maahan.

"Jumalani!" huudahdin, "hän rakastaa minua."

Hän oli vastannut suudelmaani.

Hyppäsin hevoseni selästä ja juoksin hänen luokseen. Hän makasi
pitkänään ruohossa. Kun nostin hänet pystyyn, avasi hän silmänsä.
Hänen ruumiinsa vapisi kuin pelosta. Hän työnsi voimakkaasti käteni
luotaan, puhkesi itkemään ja juoksi pois.

Jäin seisomaan tien oheen ja katsoin hänen jälkeensä. Hän oli kaunis
kuin päivä. Hän seisoi puuhun nojaten, pitkät hiuksensa valloillaan
olkapäillä, kädet vapisten, posket punaisina, kuin purppuran ja
helmien peitossa.

"Älkää tulko lähelleni", huusi hän. "Älkää ottako askeltakaan minua
kohti."

"Rakkaani, älkää peljätkö", vastasin. "Olen tuskassani ja kiihkossani
unohtanut itseni ja te voitte minua siitä rangaista. Tehkää minulle
mitä tahdotte, lähtekää matkalle tai lähettäkää minut, minne
mielitte. Tiedän, että rakastatte minua, Brigitte, ja te olette
täällä yhtä hyvässä turvassa kuin koskaan joku kuningas linnassaan."

Rouva Pierson suuntasi minuun kyyneleisen katseensa. Näin
elämäni onnen tulevan vastaani siinä pikaisessa katseessa.
Kuljin tien yli hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. --
Se on vähän rakastanut, joka tietää kertoa, millä sanoilla hänen
rakastajattarensa on hänelle tunnustanut tunteensa.



X


Jos olisin jalokiviseppä ja aikoisin antaa ystävälleni kallisarvoisen
helminauhan, niin uskon, että olisi hauskaa itse ripustaa se hänen
kaulaansa; mutta jos olisin itse tuo ystävä, niin kuolisin mieluummin
kuin riistäisin helminauhan jalokivisepän käsistä.

Olen huomannut, että useimmat miehet vaativat kohta naiselta, joka
heitä rakastaa, täydellistä antautumista. Minä olen aina menetellyt
päinvastoin, en laskien, vaan vaistomaisesti. Nainen, joka ei
antaudu, ei rakasta kyllin taikka tuntee hän, ettei mies rakasta
häntä kyllin.

Rouva Pierson osotti minulle, tunnustettuaan rakkautensa, enemmän
luottamusta kuin koskaan ennen. Se kunnioitus, jota minä puolestani
häntä kohtaan osotin, sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta
vastapuhjenneen kukan tavoin. Toisinaan oli hän hurjan iloinen,
toisinaan taas miettiväinen, joskus kohteli hän minua kuin lasta,
joskus taas katsoi minuun silmät täynnä kyyneliä. Hän löysi tuhansia
tekosyitä kuiskatakseen korvaani jonkun tuttavallisen sanan tai
hyväilläkseen minua suloisella tavallaan. Seuraavassa hetkessä
saattoi hän vetäytyä yksinäisyyteen johonkin soppeen saadakseen
uneksia rauhassa. Silloin oli hän kauneinta mitä voi ajatella. Kun
hän tahtoi, saattoi hän tavata minut sovituilla teillä, jolloin jo
kaukaa tunsin hänet. Silloin tulin häntä vastaan, sanoen: "Rakkaani,
Jumala taivaassa iloitsee rakkaudestamme!"

En voinut kuitenkaan häneltä salata intohimoni voimaa ja kuinka
kärsin taistellessani kaipuutani vastaan. Eräänä iltana, kun olin
hänen luonaan, kerroin hänelle, että olin aamulla saanut tiedon,
että olin menettänyt oikeusjutun, joka kipeästi koski taloudellista
asemaani.

"Kuinka voitte kertoa minulle siitä hymy huulilla?" kysyi hän.

"Ettekö tunne", vastasin hänelle, "persialaisen runoilijan lausetta:
'Se, jota kaunis nainen rakastaa, on suojassa kohtalon myrskyiltä'."

Rouva Pierson ei vastannut mitään, mutta koko illan oli hän
tavallista iloisempi. Pelatessani korttia tädin kanssa käytti hän
jokaista mahdollista tilaisuutta minua kiusotellakseen. Hän sanoi,
etten ymmärtänyt hiventäkään kortinpeluusta ja voittikin vähitellen
koko kukkaroni sisällön. Kun täti oli mennyt nukkumaan, astui hän
balkongille ja minä seurasin häntä.

Oli mitä kaunein yö; kuu laski juurikään ja tähdet loistivat
tavallista kirkkaammin tummansinisellä taivaalla. Ei pieninkään
henkäys tuntunut puissa. Ilma oli lempeä ja täynnä tuoksuja.

Hän nojasi kyynäspäähänsä ja katsoi taivasta kohti. Seisoin
kumartuneena hänen vieressään ja näin hänen uneksivan. Pian katsoin
minäkin korkeuteen. Omituinen surumielinen hekkuma valtasi meidät
molemmat. Hengitimme kumpikin pyökkipuiden lempeää tuoksua ja
seurasimme silmillämme kuun viimeisiä kalpeita säteitä, kun se
laski tumman kastanjametsän taa. Mieleeni tuli, kuinka kerran olin
mielettömällä epätoivolla katsonut saman taivaan äärettömyyttä, ja
muisto siitä pani minut vapisemaan. Kaikki oli nyt niin täyttä!
Tunsin kiitollisuuden hymnin nousevan sydämestäni ja kohoutuvan
rakkautemme kanssa Jumalan luo. Kiersin käsivarteni rakastettuni
vyötäisille; hän käänsi hiljaa päänsä minua kohti. Hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneliä. Hänen vartalonsa taipui pehmeästi kuin ruoko,
hänen puoliavoimet huulensa painuivat huuliani vasten, ja koko
maailma unohtui.



XI


Onnellisten öiden enkeli, kuka voi kuvata sinun hiljaisuuttasi?
Suudelma! Salaperäinen kalkki, jonka huulet imevät huulilta, aina
kyllästymättöminä. Intohimo ja hekkuma! Kuin Jumala olet sinä
ikuinen. Sinä olet maisten olentojen alkuperä ja yhteys. He ovat
sanoneet sinua hetkelliseksi, petolliseksi -- turhia sanoja, yhtä
haihtuvia kuin kuolevan huokaus, sopivia ainoastaan niille, jotka
voivat pitää ikuisen valon loistetta piikiven kipinänä. Rakkaus, sinä
olet maailman perusaate. Sinä olet pyhä tuli, jota koko luonto, kuin
vestaali, vartioi. Sinä olet kaiken alkaja ja säilyttäjä. Hävityksen
henget kuolevat sinun henkäyksestäsi. En ihmettele, että sinua
kirotaan; sillä monet luulevat sinut tuntevansa kasvoista kasvoihin,
vaikka ovat sinut vain vilahdukselta nähneet. Mutta kun sinä tapaat
todelliset tunnustajasi maan päällä, yhdistyneinä suudelmassa, käsket
sinä heidän laskea silmäluomensa, jottei heidän onneansa voitaisi
nähdä.

Ja te arat suloiset hymyilyt, te ensi hyväilyt, te rakastetun
keskenjäävät sanat, te ette ole vähemmän Jumalasta, te kauniit
kerubiinit, jotka liitelette vuoteen yllä ja nukutatte meidät
jumalaiseen uneen. Te intohimon lapset, kuinka teidän äitinne teitä
rakastaa. Te arat kaksinpuhelut, te vapisevat ja kainot hyväilyt,
jotka paljastatte rakkauden ensi salaperäisyydet, te kyllästymättömät
katseet, jotka vähitellen piirrätte lähtemättömästi rakastetun kuvan
sydämeemme! Te olette se valtakunta, jonka rakastaja itselleen
valtaa. Ja sinä suloinen onni, sinä todellinen diadeemi rakastetun
otsalla, sinä lainaat loistettasi yhtä hyvin jokaiselle luonnonnäylle
kuin jokaiselle arkipäiväiselle asialle, jonka me koemme rakastetun
rinnalla. Kuinka huonosti voivat sanat ilmaista pienimmänkin hyväilyn!

Jos näet keväisenä aamuna miehen nuoruutensa kukoistuksessa, viipyvin
askelin loittonevan salaiselta ovelta, jonka rakastetun käsi juuri
on sulkenut, ja kävelevän sinne tänne, katsellen puita ja pensaita,
kulkevan torin poikki kuulematta että häntä puhutellaan, miehen,
joka asettuu istumaan johonkin syrjäiseen paikkaan ja nauraa ja
itkee ilman aihetta, joka vie kätensä kasvoilleen hengittääkseen
sitä tuoksua mikä niihin ehkä on jäänyt, miehen, joka on kykenemätön
muistamaan mitä hän siihen saakka on maailmassa toimittanut, joka
kuin vähämielinen ihmisten ympäröimänä alkaa puhua puille ja
ohikiitäville linnuille, ja joka lopuksi lankeaa polvilleen ja
kiittää Jumalaa -- se mies on valmis kuolemaan valitusta päästämättä.
Hän on omistanut naisen, jota hän rakastaa.



NELJÄS OSA



I


Nyt on minun kerrottava, kuinka minun rakkauteni kävi ja mikä muutos
minussa tapahtui. Minkä tähden sen teen? Ainoastaan kertoakseni
totuuden.

Kaksi päivää, en enempää enkä vähempää, olin ollut rouva Piersonin
rakastaja. Nousin kylvystä yhdentoista aikaan illalla ja lähdin
kylätietä pitkin hänen luokseen. Tunsin sellaista ruumiillista
hyvinvointia ja sisäistä tyytyväisyyttä, että hypähtelin ilosta
kulkiessani ja ojensin käteni taivasta kohden. Tapasin hänet
seisomassa portailla käsipuuhun nojaten. Hänen vieressään lattialla
seisoi kynttilä. Hän odotti minua ja niin pian kuin hän sai nähdä
minut, juoksi hän vastaani. Pian olimme hänen huoneessaan lukkojen
takana.

Hän näytti minulle tukkalaitettaan, jonka hän oli muuttanut, koska
en ollut pitänyt entisestä. Koko päivän oli hän koettanut solmia
tukkansa juuri sillä tavalla, jonka luuli minua miellyttävän. Sitten
näytti hän, että hän oli ottanut alkoovista suuren mustakehyksisen
taulun, joka minusta oli tuntunut synkältä, ja sirottanut kukkia joka
taholle. Hän kertoi minulle kaikki mitä hän oli tehnyt tutustumisemme
jälkeen, kuinka hän oli nähnyt minun kärsivän, kuinka hän oli itse
kärsinyt, kuinka hän oli tuhansia kertoja tuntenut halua lähteä
koko seudulta ja paeta rakkauttaan ja kuinka hän oli koettanut
olla varuillaan minuun nähden. Hän oli kysynyt neuvoa tädiltään,
Mercansonilta ja kyläpapilta, hän oli luvannut itselleen, että hän
mieluummin kuolisi kuin antautuisi. Kaikki oli rauennut tyhjiin
yhdestä sanastani, yhdestä katseestani, yhdestä suudelmastani.
Hän tahtoi että ottaisin kaikki mikä hänen huoneessaan oli minua
miellyttänyt niiden lukuisten pikkuesineiden joukossa, jotka
peittivät hänen pöytänsä, ja vielä tänä iltana panisin ne oman
huoneeni kamiinille. Hän tahtoi, että minä määräisin mitä hänen oli
tekeminen päivät päästään, aamuin ja illoin, joka hetki, jottei
hänen tarvinnut siitä itse huolehtia. Maailman juorut ja puheet
eivät häntä liikuttaneet; jos hän oli ollut niistä valittavinaan,
oli se tapahtunut tarkoituksessa pysyttää minut loitompana, mutta
nyt tahtoi hän olla onnellinen ja sulkea molemmat korvansa. Hän oli
juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta eikä hän sentähden voinut enää
pitkää aikaa omistaa rakkauttani. "Ja sinä itse, rakastatko sinä
minua kauankin? Onko niissä perää niissä kauniissa sanoissa, joilla
sinä panit pääni pyörälle?" Ja sitten seurasi joukko helliä nuhteluja
siitä että olin tullut niin myöhään ja että olin turhamainen, että
olin käyttänyt kylpyyni liian paljon hajuvettä tai liian vähän
tai jotain lajia, josta hän ei pitänyt. Hän oli ottanut tohvelit
jalkaansa, sanoi hän, jotta saisin nähdä hänen paljaat jalkansa,
jotka olivat yhtä valkeat kuin hänen kätensä. Mutta muuten valitti
hän ettei hän ollut kaunis, hän olisi tahtonut olla sata kertaa
kauniimpi; kun hän oli viisitoista vuotias, oli hän ollut kaunis. Hän
kulki edes takaisin, aivan hulluna rakkaudesta, ilosta hehkuen. Hän
ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa antautuakseen minulle uudelleen
ruumiineen, sieluineen, kaikkineen, mitä hänellä oli.

Makasin pitkälläni sohvalla. Joka sanasta, jonka hän puhui, tunsin
yhden onnettoman hetken lohkeavan menneestä elämästäni. Näin
rakkauden tähden nousevan elämäni yli ja minusta tuntui kuin olisin
ollut puu täynnä mahlaa joka pudistaa tuulessa kuivat lehtensä
pukeutuakseen uuteen asuun.

Hän istuutui pianon ääreen ja sanoi soittavansa minulle aarian
Stradellasta. Pidän erikoisesti hengellisestä musiikista, ja tuo
kappale, jonka hän oli kerran laulanut minulle, oli mielestäni hyvin
kaunis.

"Ah", sanoi hän lopetettuaan, "sinä olet antanut pettää itseäsi,
aaria on minun tekemäni."

"Sinun?"

"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä
pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani,
mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut,
koska olet antanut pettää itseäsi."

Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella
kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä
hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun
hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut
vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.

"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."

Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin
otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin
jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin
lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän
koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.

"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on
siis sinulta -- sinun on niin helppo valehdella."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.
Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän
voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta
leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä
pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän
näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä,
mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis
pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna.
"Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"

Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä
kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin
taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa
kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.

Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen
pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin
aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat
ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut
pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen.
Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi,
loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä
silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä
vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.

En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni
uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta
unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi
hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin
hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä
moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua,
niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa.
Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."

Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että
tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen
kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan
jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin
hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja
kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta
tästälähin minkään itseäni häiritä.

Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle:
"Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon
näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi
kohtaamisestamme lähtien."

Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja
hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla
kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause.
Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja
aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."

Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en
tiennyt mitä tein."

"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään
alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."

"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua
koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."

Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä.
Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni
Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla
täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet
nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen
eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä
äänellä elostelija-moraaliaan.

Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä
joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka
olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä,
se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini
ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se
salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin
voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen -- mutta mistä
kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle
paljastanut?

Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan --
niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan
tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta
haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"

Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja
pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä
hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä
itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai
ainakin olivat olleet sitä.

Olin tuntenut rouva Piersonin neljä kuukautta, mutta en tiennyt
mitään hänen menneisyydestään enkä siitä liioin häneltä kysynyt.
Olin antautunut rajattomalla luottamuksella rakkauteeni. Minusta oli
hauskaa olla sekä muilta että häneltä itseltään utelematta hänestä.
Muutoin ovat epäluulo ja mustasukkaisuus niin vieraita luonteelleni,
että olin itse hämmästyneempi kuin Brigitte huomatessani näitä
tunteita itsessäni. En koskaan, en rakkausseikkailuissani enkä
jokapäiväisessä elämässä ollut epäluuloinen, vaan päinvastoin
luottavainen ja herkkäuskoinen. Minun täytyi omin silmin nähdä
rakastajattareni petollisuuden voidakseni sitä uskoa. Itse Desgenais
ei voinut olla siveyssaarnoissaan pilkkaamatta sitä helppoutta,
jolla annoin itseäni pettää. Koko mennyt elämäni oli todistus siitä
että olin pikemmin herkkäuskoinen kuin epäluuloinen. Kun sentähden
tämän kirjan näkeminen teki minuun niin syväin vaikutuksen, oli kuin
olisin itsessäni tavannut uuden, tuntemattoman olennon; järkeni nousi
tunteitani vastaan, mutta en uskaltanut kysyä, mihin tämä kaikki
minut johtaisi.

Mutta kärsimykset, jotka olin kestänyt, uskottomuudet, joiden
todistajana olin ollut, pelottava väkivalta, jonka olin itselleni
tehnyt, ystävieni keskustelut, turmeltunut seurapiiri, jossa olin
elänyt, surulliset tosiasiat, jotka olin nähnyt tai ymmärtänyt
ja aavistanut niitä tuntematta, elostelu, rakkauden halveksunta,
väärinkäyttö -- kaikki tuo oli vielä tietämättäni sydämessäni;
ja juuri kun luulin olevani syntynyt uuteen toivoon ja elämään,
hyökkäsivät kaikki nukkuneet hornanhenget kurkkuuni ja huusivat
minulle, että he vielä elivät.

Kumarruin ja avasin kirjan, mutta suljin sen taas kohta ja heitin
sen pöydälle. Brigitte katsoi minuun; hänen kauniissa silmissään ei
ollut loukattua ylpeyttä eikä suuttumusta, ainoastaan osaaottavaa
levottomuutta, kuin jos olisin ollut sairas.

"Uskotko sinä, että minulla on salaisuuksia?" kysyi hän minua
suudellen.

"En", vastasin minä, "en usko mitään, paitsi että sinä olet kaunis ja
että tahdon kuolla sinua rakastaen."

Kun olin tullut kotia ja söin päivällistäni, kysyin Larivelta: "Kuka
hän oikeastaan on tuo rouva Pierson?"

Hän kääntyi hämmästyneenä. "Sinä olet asunut näillä seuduilla
useampia vuosia, sinun täytyy tuntea hänet paremmin kuin minä",
jatkoin puhettani. "Mitä sanotaan hänestä kylällä? Minkälaista elämää
hän vietti, ennen kuin tulin hänet tuntemaan? Keiden kanssa hän
seurusteli?"

"Ah, herra, en ole koskaan hänen nähnyt tekevän muuta kuin mitä
hän tekee joka päivä, se on, kävelevän laaksossa, pelaavan korttia
tätinsä kanssa ja harjoittavan armeliaisuutta köyhien kesken.
Talonpojat kutsuvat häntä Ruusu-Birgittaksi, enkä ole koskaan kuullut
kenenkään sanovan pahaa sanaa hänestä, paitsi että hän juoksee ulkona
yksin myöhään ja varhain, mutta sehän tapahtuu niin kiitettävässä
tarkoituksessa. Hän on koko kylän kaitselmus. Mitä tulee väkeen,
jonka kanssa hän seurustelee, niin en tiedä muita kuin kirkkoherran
ja herra de Dalens'in loma-aikoina."

"Kuka on herra de Dalens?"

"Hän on linnanomistaja tuolla puolen vuoren. Hän tulee tänne
ainoastaan metsästämään."

"Onko hän nuori?"

"Kyllä, herra."

"Onko hän sukua rouva Piersonille?"

"Ei; hän oli rouvan miesvainajan ystävä."

"Onko siitä pitkä aika kuin hänen miehensä kuoli?"

"Viisi vuotta kaikkien pyhien päivänä. Se oli kelpo mies."

"Ja sanotaanko tuosta herra de Dalens'ista, että hän kosii rouva
Piersonia?"

"Leskeä? Hm, totta puhuen..." (hän keskeytti puheensa, tullen
hämilleen).

"Puhu."

"Toiset väittävät niin, toiset näin... Minä en tiedä mitään, en ole
mitään nähnyt."

"Mutta sinähän sanoit juuri, ettei hänestä puhuta mitään pahaa
kylällä."

"Minulle ei olekaan, muutoin, mitään puhuttu, ja minä luulin, että
herra tietäisi."

"No, sanotaanko, että herra de Dalens kosiskelee häntä vai eikö."

"Sanotaan, ainakin luulen niin."

Nousin pöydästä ja menin kylätielle kävelemään. Tapasin tiellä
Mercansonin. Odotin, että hän välttäisi minua, mutta hän teki aivan
päinvastoin.

"Hyvä herra, te annoitte eräänä päivänä", sanoi hän minulle,
"todistuksia luonteenne tulisuudesta, joita ei minun ammattiini
kuuluva mies pane muistiinsa. Tahdon täten tulkita teille
mielipahaani", lisäsi hän iloiseen tapaansa, "siitä että olen
joutunut teidän tiellenne kenties hiukan sopimattomine asioineni."

Vastasin hänelle kohteliaasti, luullen että hän sen jälkeen jättäisi
minut rauhaan; mutta sensijaan alkoikin hän kulkea rinnallani.

"Dalens, Dalens", toistelin hampaideni välitse, "kuka on antava
minulle tietoja tuosta Dalens'ista?" Larive ei ollut kertonut muuta
kuin mitä palvelija voi kertoa. Ja keneltä oli hän saanut tietonsa?
Joltakin palvelijattarelta tai talonpojalta. Kaipasin todistajaa,
joka oli tavannut Dalens'in rouva Piersonin luona ja joka tiesi,
miten hän talossa seurusteli. En saanut Dalens'ia mielestäni ja kun
en voinut puhua muustakaan, niin aloin kohta keskustella hänestä
Mercansonin kanssa.

En ollut koskaan saanut täyttä selvää siitä, oliko Mercanson häijy,
yksinkertainen vai viekas. Varmaa vain oli, että hän vihasi minua
ja että hän kohteli minua niin ilkeämielisesti kuin mahdollista.
Rouva Pierson, joka oli, ja syyllä, sangen ystävällisessä suhteessa
kirkkoherraan, oli melkein tahtomattaan tullut osottaneeksi
myötätuntoaan myöskin hänen sisarenpojalleen. Mercanson oli sen
johdosta ylpeä ja siis myöskin mustasukkainen. Rakkaus ei ole ainoa
tunne, joka synnyttää mustasukkaisuutta; pieni suosionosotus,
hyväntahtoinen sana, kauniin suun hymy voivat herättää aivan
raivoisia mustasukkaisuuden tunteita.

Mercanson näytti, samoinkuin Larive, alussa suuresti hämmästyneeltä
niiden kysymysten johdosta, joita hänelle tein. Itsekin olin niiden
johdosta hämmästynyt -- sillä kukapa voi sanoa tuntevansa itsensä.

Papin ensi vastauksista huomasin, että hän hyvin ymmärsi, mitä
tahdoin tietää ja oli päättänyt olla antamatta minulle toivomiani
tietoja.

"Mistä johtuu, että te, joka tunnette rouva Piersonin jo pitemmän
aikaa ja joka, ainakin mikäli uskon, olette hyvin läheisessä
suhteessa häneen, ette ole tavannut herra de Dalens'ia hänen luonaan?
Mutta teillä on varmaankin syynne, joita en tahdo udella, juuri
tänään hänestä saada tietoja. Omasta puolestani voin vain sanoa,
että hän on erinomainen mies, jalomielinen ja hyväätekeväinen,
rouva Piersonin läheinen ystävä, kuten tekin, innokas metsästäjä
ja rakastettava, vieraanvarainen isäntä. Hänen oli tapana,
kuten teidänkin, soittaa rouva Piersonin luona. Hyväntekeväiset
harrastuksensa suoritti hän täsmällisesti; ja ollessaan täällä, oli
hänen tapana, samoinkuin teidänkin, saattaa rouva Piersonia hänen
retkillään. Hänen sukunsa on Parisissa yleisesti arvossa pidetty.
Tapasin hänet melkein aina rouva Piersonin luona. Hänen moraaliaan
pidetään mallikelpoisena. Luonnollisesti tarkoitan, että heidän
välinsä ovat olleet kunnialliset ja arvokkaat, kuten sopii heidän
asemassaan oleville henkilöille. Luulen, että hän tuli tänne vain
metsästämään. Hän oli rouva Piersonin miehen ystävä ja, mikäli
tiedetään, hyvin rikas ja antelias; mutta muuten en hänestä tiedä
muuta paitsi kulkupuheen kautta..."

Tällaisilla välttelevillä lauseilla iski pyövelini minua kerran
toisensa jälkeen. Katsoin häneen, häpeissäni siitä, että kuuntelin
hänen sanojaan, uskaltamatta kysyä enempää tai keskeyttää hänen
sanatulvaansa. Hän jatkoi yhä puhettaan, työntäen käyrän tikarinsa
suoraan sydämeeni; kun hän oli sen tehnyt, lähti hän tiehensä, ilman
että saatoin häntä pidättää. Ja kuitenkaan ei hän oikeastaan ollut
sanonut mitään.

Jatkoin yksin kävelyäni, yö läheni. En tiedä, tunsinko enemmän raivoa
vai surua. Se sokea luottamus, jolla olin antautunut rakkaudelleni
Brigitteen, oli ollut minusta niin suloinen ja niin luonnollinen,
etten voinut uskoa, että sellainen onni voisi pettää. Se välitön ja
vastustamaton tunne, joka oli johtanut minut hänen luokseen, tuntui
minusta olevan todistus siitä, että hän oli rakkauteni arvoinen.
Olisiko ollut mahdollista, että kuluneet neljä onnellista kuukautta
olisivat olleet vain unta?

"Mutta kaiken kaikkiaan", sanoin äkkiä itselleni, "hän antautui
jotenkin nopeasti. Eikö hän ollutkin teeskennellyt pakoaikeissaan,
jotka yhdestä sanasta raukesivat mitättömiin? Olenkohan todella
joutunut suhteisiin naisen kanssa, jonkalaisia tapaa joka suunnalla?
He menettelevät kaikki samalla tavalla: he pakenevat, jotta heitä
ajettaisiin takaa. Naarashirvetkin tekevät siten, se on yleinen
luonnon vaisto. Eikö hän omasta tahdostaan tunnustanut minulle
rakkauttaan samalla hetkellä kun jo luulin, ettei hän koskaan
olisi omani? Eikö hän ensi päivästä, jolloin tapasimme, nojautunut
käsivarteeni sellaisella huolettomuudella, jonka olisi pitänyt
herättää minussa epäluuloja hänen suhteensa? Jos tuo Dalens on
ollut hänen rakastajansa, on hän luultavasti sitä vieläkin; on
olemassa tuollaisia suhteita, joilla ei ole alkua eikä loppua; kun
jälleen tavataan, uudistuu suhde, kun erotaan, unohdetaan molemmin
puolin. Jos tuo mies tulee tänne ennen kesän loppua, ottaa hän hänet
arvatenkin vastaan rikkomatta suhdettaan minuun. Mitähän mahtaa
sitten hänen tätinsä olla, joka elää hyväntekeväisyyden varjon alla
välittämättä mitään juoruista? Kunhan eivät nuo molemmat naiset olisi
seikkailijattaria, jotka hetkeksi häikäisevät kunnollisuudellaan ja
hyväntekeväisyydellään, mutta pian paljastuvat oikeassa karvassaan?
Oli kuinka hyvänsä, nähtävästi olen sokeasti joutunut keveään
lemmenseikkailuun, jota pidin romaanina. Mutta mitä tehdä? En näe
ketään muuta kuin papin, joka ei tahdo puhua selvästi, ja hänen
enonsa, joka varmaan sanoisi vielä vähemmän. Jumalani, kuka pelastaa
minut! Kuinka saan tietää totuuden?"

Niin puhui mustasukkaisuus; niin aloin, unohtaen kaikki kyyneleeni
ja kärsimykseni, jo kahden päivän perästä kiusata itseäni sillä,
että Brigitte oli antautunut minulle. Kuten kaikki, jotka elävät
epätietoisuudessa, otin tunteet ja mielialat täysistä tosiasioista,
alkaen perinjuurin eritellä sitä, jota rakastin.

Syventyneenä ajatuksiini lähenin hitain askelin Brigitten asuntoa.
Veräjä oli avoinna ja kun kuljin pihan halki, näin valoa keittiössä.
Mieleeni juolahti kysyä palvelijattarelta. Käännyin sentähden sille
suunnalle, sormeillen muutamia hopeakolikoita taskussani.

Inhon tunne sai minut pysähtymään puolitiehen. Palvelijatar oli
vanha ryppyinen nainen, joka kulki aina kumarassa, kuten niiden on
tapana, jotka ovat paljon työskennelleet pelloilla. Tapasin hänet
helistelemässä astioita epäsiistissä kaukalossa. Toisessa kädessään
piti hän pahaista vahakynttilää; hänen ympärillään oli kattiloita ja
lautasia ruuanjätteineen, joita kulkurikoira tarkasteli häpeissään
kuten minäkin. Kuuma ja epämiellyttävä haju lähti kosteista seinistä.
Kun eukko näki minut, hymyili hän tuttavallisesti: hän oli nähnyt
minun aamusella hiipivän hänen emäntänsä huoneesta. Värisin inhosta
itseäni kohtaan ja sitä epäjaloa aikomusta kohtaan, joka oli vienyt
minut tälle epäsiistille paikalle. Pakenin eukkoa ikäänkuin hän olisi
ollut ruumiillistunut mustasukkaisuuteni ja ikäänkuin olisin tuntenut
pesuastioiden hajun nousevan omasta sydämestäni.

Brigitte oli ikkunassa ja kasteli rakkaita kukkasiaan. Hänen
vieressään sohvalla, kokonaan tyynyihin hautautuneena, istui naapurin
pieni poika, pitäen häntä käsivarresta kiinni ja jokeltaen hänelle
pitkiä tarinoita käsittämättömällä lapsenkielellään. Istuuduin hänen
viereensä ja suutelin lapsen pyöreitä poskia, ikäänkuin hankkiakseni
sydämelleni hiukkasen viattomuutta. Brigitte loi minuun pelokkaan
katseen; hän huomasi silmistäni, että hänen kuvansa oli niissä jo
hämärtynyt. Minä puolestani vältin katsomasta häntä silmiin. Kuta
enemmän ihailin hänen kauneuttaan ja hänen viatonta ulkomuotoaan,
sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että jollei tuo nainen ollut
enkeli, oli hän uskottomuudessaan hirviö. Koetin muistella kaikkea,
mitä Mercanson oli puhunut, ja minä vertailin niin sanoakseni tuon
miehen salaviittauksia rakastajattareni käytökseen ja hänen suloisiin
kasvonpiirteihinsä. "Hän on hyvin kaunis", sanoin itselleni, "ja
hyvin vaarallinen, jos hän osaa pettää. Mutta minä otan hänestä
selvän ja hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen."

"Rakkaani", sanoin pitkän vaitiolon jälkeen, "olen juuri antanut
eräälle ystävälleni hänen pyynnöstään neuvon. Hän on jotenkin
yksinkertainen nuori mies; hän kirjoittaa minulle huomanneensa,
että nainen, joka on antautunut hänelle, pitää yht'aikaa toista
rakastajaa. Hän kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä."

"Mitä olet vastannut hänelle?"

"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja
rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet;
jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne
vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt
hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin
joku toinenkin."

Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden
ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut
valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut,
heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka
olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua
itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana
Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset
huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän
nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.

Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta.
Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat
kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.

Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt
tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että
hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia,
mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut
olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi
hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin
sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."

"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en
voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu
vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"

Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.

"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin
lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa
olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus
minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."

Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea
suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti;
olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me
vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten
astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti
siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan
sanomatta eteeni.

En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven
syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin
Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään
ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin
tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan
tuntemattoman naisen.

"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni.
"Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.

Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen
viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.

"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut
sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten
aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun
toisen kädellä kirjoitettua."

Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli
puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin
kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.

"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala
on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet.
En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut
on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus
on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin
pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään
saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon,
kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että
sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen
tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat
minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt
hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät
koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset
ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka
on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä
iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en
ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja
hänellä olisi jotain keskenäistä -- kulkupuhetta, joka ei todista
mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen
puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta
mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne
tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä,
älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni
sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja
vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle
enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa
tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan
kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on
kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka
hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen,
mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka
hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua
kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin
sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on
koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä
olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun,
näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka
saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään!
Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."

Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi.
Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän
surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli
sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt
Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen
selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli
hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen
ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra
Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut,
mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta
lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi
sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen
hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle
anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta
puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa
epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja
kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra
Dalens'in olemassa-olon.



II


Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot
elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on
oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan
mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis
tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan
kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se
huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen
taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.

Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän
näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta
kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on
hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta,
ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja
unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina
tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja
voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy
ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii
niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä
ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse,
turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.

Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä
muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä
ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman
johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt
intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei
elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka
elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai
surullisina.

Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon
ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin
heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli
sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä
mitä olin.

Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on
vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä
iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset
vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki
tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan
ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten
pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin
kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä
olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä
hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle
Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla
kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö
voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos
sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi
nostaa päänsä, unohtaa paremman?"

Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä
synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo
myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus
omaan itseensä nähden -- kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa
mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut
hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä
pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui
vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä
katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka
vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.

Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua
Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana
maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä
tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja
jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin,
etten itse siihen uskonut!

"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään.
Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja
jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä
parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli
minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen
kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen,
saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"

Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin
tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa
ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi
nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän.
"Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko
kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä
uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken
tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä
ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan.
Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä
muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni
ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat,
ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden
kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja
että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."

Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne
haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani
inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen
selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää
minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita
mielikuvia.

Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni
unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani
hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä
kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen,
riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan
tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö,
joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman
liikkeen, sanonut saman sanan.

Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi
minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin
elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni,
ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen,
eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah,
Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi!
Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti
surullisesta säälivästä rakkaudestasi!

Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein
säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja
herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva.
Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli
nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin
sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman
pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi
minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."

Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin
peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken
kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle
hurjistelijalle -- pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja
heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä.
Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen,
tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin
mietelmiin.

Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha?
Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta
on kulkea eteenpäin -- mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut
olemattomaksi.

Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei
puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli
köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin
luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin,
vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi
niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä
syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut,
vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin
Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän
tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä
parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli
virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa
maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin
koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien
kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä
matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti
kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän
oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja
välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa
epäjärjestyksessä.

Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä
pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä,
jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista
tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään,
joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli
hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika.
Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.

Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni
Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka
hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän
on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen
ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi,
huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui
luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että
hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti
sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä
halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin
Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja
että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.

Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän
oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet
sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun
hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti
sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla
kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he
olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja
sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle
seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän
sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän,
mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen.
Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut
omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä
katseitaan.

Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle
ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua
säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei
siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin
että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin
näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää,
ettet tee sitä joka päivä."

"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti
tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan
kulumaan."

"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy
koettaa saada aikansa kulumaan."

Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran
kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui
vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin
ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen
iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä -- vaikka tiesin sen
kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että
olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon
iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä,
minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu
elämään luostarissa."

Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte
vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja
reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan
aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen
ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa
käyneet rakkaiksi -- ja hän vei nenäliinan silmilleen.

Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin
häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle
joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.

Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä.
On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin
selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt,
koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.

Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut
mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä
seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja
suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat
ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä
sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin
nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän
voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi,
ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin
tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni.
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään
häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että
ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa
ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli
naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon
luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä
asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain
tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota
naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut
muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli
kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.

"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua
entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt
saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt
osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet
jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän
sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin
tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."

"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne
uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta
oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet
olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua
tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun
rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."

Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan
päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut
sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä
olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu,
joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle
maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.

Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja
epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin.
"Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan,
olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt
laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään
valmistaa peilin edessä pukuaan, kuten _edellinen_ rakastajattareni.
On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."

Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi
sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin
itseäni.

Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi
oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli
hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti
vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä
hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa
oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri
järjestetyiltä.

Sain aikaan pienen kolinan avatessani oven. Hän nousi, sulki
kirjoituslaukkunsa ja astui hymyillen minua kohti. "Octave", sanoi
hän, "olemme kaksi lasta, ystäväni. Meidän riidallamme ei ollut
mitään järkeä, ja jollet olisi tullut luokseni, olisin minä tänä yönä
ollut tykönäsi. Anna minulle anteeksi, minä olin väärässä. Rouva
Daniel tulee huomenna luokseni päivälliselle; pakoita minut katumaan
sitä mitä kutsut tyranniudeksi minussa. Kunhan vaan rakastat minua,
olen onnellinen. Unohtakaamme, mitä on tapahtunut, älkäämme hukatko
onneamme."



III


Meidän riitamme oli tavallaan vähemmän surullinen kuin rauhantekomme;
sitä seurasikin Brigitten puolelta salaperäinen vaiteliaisuus, joka
ensin pelotti minua ja sai minut myöhemmin alituisen levottomuuden
valtaan.

Kuta enemmän aikaa kului, sitä voimakkaammaksi kasvoivat minussa,
kaikista ponnistuksistani huolimatta, molemmat onnettomuuteni idut
jotka menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan. Milloin valtasi minut
raivoisa mustasukkaisuus, milloin julma iloisuus, teeskennelty
kevytmielisyys, joka pani minut tekemään pilaa kaikesta mikä minulle
oli rakkainta. Siten seurasivat minua lakkaamatta menneisyyteni
muistot. Brigitte taas, joka näki minun kohtelevan häntä vuoroin kuin
petollista rakastajatarta, vuoroin kuin ostettua ilotyttöä, vajosi
vähitellen yhä syvemmälle suruunsa, joka lopulta kokonaan turmeli
yhdyselämämme. Ja pahinta kaikesta oli että juuri tuo Brigitten
suruisuus, johon hyvin tiesin itse olevani syypää, kiusasi minua
enimmin. Olin nuori ja pidin huvituksista; alituinen yhdessäolo
naisen kanssa, joka oli minua vanhempi, joka kärsi ja riutui, nuo yhä
vakavammiksi käyvät kasvot, jotka alinomaa olivat edessäni, panivat
nuoruuteni koetukselle ja saivat minut katkerasti katumaan menetettyä
vapauttani.

Kun eräänä kauniina kuutamoisena iltana hiljalleen kuljimme
metsätietä, tunsimme molemmat syvän surumielen laskeutuvan ylitsemme.
Brigitte katsoi minuun säälien. Istuuduimme kallion kielekkeelle,
mistä meillä oli näköala autioon laaksoon, ja viivyimme siten useita
tunteja. Brigitten puolittain verhotut silmät tunkeutuivat silmieni
läpi suoraan sydämeeni ja siirtyivät sitten tarkastamaan ympäröivää
luontoa, taivasta päällämme ja laaksoa allamme. "Ah! rakas lapseni",
sanoi hän, "kuinka säälin sinua! Sinä et minua rakasta!"

Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea
puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan.
Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan
yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia
pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja
miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut
retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin
askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen
reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin
hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän
velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen
käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä,
juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti
menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut
enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä
vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En
muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei
olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.

Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o.
menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki
niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan
sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan
naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi.
Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan
kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle.
En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa,
ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka
lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni
kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin.
Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle
nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki
valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne,
sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy
kantaa."

Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme.
Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille
tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut
samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet
viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa.
Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt
tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen
verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä.
Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi
pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen
viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat
kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi
Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä
kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme
alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä
surko."

Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan
aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien
harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi
ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui
hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän,
"etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä
kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta
puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua
rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi,
että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen
elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten
muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille
varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja
josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että
minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi
tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin,
mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä
haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä
naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän,
koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän
on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan
sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet
myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät,
ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä
matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni.
Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin
raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän
minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä
ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi
tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen
huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme
väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut
halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä
kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli
kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät
syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä
sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua
liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä
tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut
kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain
elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä
rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen
todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään!
Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut
lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain
niille, jotka eivät sitä tunne.

"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni
sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa.
Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään
vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat
kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat
perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin
yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini.
Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka
hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun
ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut
minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti
tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me
saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.

"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti
aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden
ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme
kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle
kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi;
mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen
miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli
alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen
luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä
molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.

"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä,
koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli
määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui
minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että,
koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja
että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla
ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori,
tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen
vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni
yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet
tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen
jälkeen häntä nähneet.

"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni
tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä
vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista
kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin
valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos
sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme.
Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden
muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun
läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän
rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt.
Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä
ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista
ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten
siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta
samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus
on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on
totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja
tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe
sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai
itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen,
jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle
siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala,
joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten
Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin
menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka
tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni..."

Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani!
Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä
vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme.
Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet
käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä
rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani,
että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi.
Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun
kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme
jakaa Jumalan edessä!"

Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme,
yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko
tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"

Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet
kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana;
se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni
ohi on puettu valkeaan.



IV


Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen
keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä
huonosti."

"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut
tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa
tähden."

Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta
huomattuaan minut, he poistuivat.

Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli
vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin
muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta
kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta
sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.

"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni
maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."

"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"

"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen
sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah,
olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun
soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku
kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä
opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan,
olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule
kantamaan muuta."

"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah,
Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet
siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin
rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan
niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun
täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta
se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun
elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota
sinulle tuotan?"

"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina
on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen
ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja
syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua
tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä
tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin
tietäväni -- sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset
kohtaukset, joihin se on antanut aihetta -- kaikki on tunnettua. Täti
parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään
minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen
loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät
he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä
talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat
olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan
juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä
varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en
voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen
ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni
pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"

Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä
vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat
lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan
ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut
siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin
jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen
sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin
julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja
lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.

Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen
lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen
jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän -- ja ainoastaan kolmen
kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta
siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille
naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista
kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut
matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään.
Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut
paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta,
joka oli häntä kiusannut.

Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten
matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin
kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan
huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni
ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin
muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten
uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa
hänen jälessään.

"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne,
kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan
tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä
ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä
heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja
itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään,
jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja
ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja,
joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut
häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet
kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova
Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka
sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän
nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean
ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon,
joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä
hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet
uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän
kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä
epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä
tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen
lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa
viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi!
Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"

Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa
makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli
kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän
onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.

"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko
lähteä ilman minua?

"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se
raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa
ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies
ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut
meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan
mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy,
joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi
tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen
kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen
lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle
elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa
ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen
silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa
ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä
maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa
häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut
minulle."

"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota
hetkinen, kunnes palaan."

"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.

"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin
sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on
oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä
sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan
multaan'."

Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin,
että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.

Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan
epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni
tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.

"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin
pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä
tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen
kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet
velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää
aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on
puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan,
että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja
että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä,
jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua;
välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta.
Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla?
Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa
itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos
sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun
asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä
toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä
riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden,
että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole
lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää
aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin
meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."

Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa
mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle
myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä.
Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa
lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi.
Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään.
Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita
ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet
muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle,
että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja
hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli
käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni
tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin
puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli
jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää
kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet
kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin
järjen kipinänä.



V


Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan
avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei
ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia
maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi.
Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin
verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen
luonaan.

Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne
heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta
seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.

"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.

"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha
ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun
sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."

Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että
olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä,
eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.

"Ei", vastasi hän kalveten.

"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"

Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä
ääneti katsomaan.

"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin
ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä
hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole
olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."

Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin
polvilleni ja itkin katkerasti.

Kun palasin hänen luokseen, tapasin hänet istumasta pöydässä.
Päivällinen oli valmis ja hän odotti minua. Istuin sanaakaan
sanomatta hänen rinnalleen eikä kumpikaan enää puhunut siitä, mitä
kantoi sydämellään.



VI


Mercanson oli todella kertonut kylässä ja lähiseudun kartanoissa
keskustelustani Dalens'ista ja niistä epäluuloistani, joita
tahtomattani olin hänelle selvästi paljastanut. On tunnettua, kuinka
juoru maaseudulla leviää ja paisuu kulkiessaan suusta suuhun. Niin
kävi nytkin.

Brigitte ja minä olimme uudessa suhteessa toisiimme. Kuinka heikko
hän olikin ollut lähtöaikeissaan, oli hän kuitenkin jäänyt minun
rukouksistani. Se velvoitti minua. Olin päättänyt olla häiritsemättä
hänen rauhaansa mustasukkaisuuden tai kevytmielisyyden puuskilla;
jokaista kovaa tai pilkallista sanaa, joka pääsi huulieni yli, pidin
syntinä; jokaista surullista katsetta, jonka hän minuun suuntasi,
pidin hyvin ansaittuna moitteena.

Hänen hyvä ja yksinkertainen luonteensa löysi alussa viehätystä
yksinäisyydessämme; hän saattoi tavata minut milloin tahtoi
tarvitsematta välittää mistään varovaisuustoimenpiteistä. Ehkä oli
hän niin välinpitämätön muista, osottaakseen minulle, että hän
asetti rakkautensa maineensa edelle; näytti siltä kuin hän olisi
katunut, että oli ollut niin herkkä pahailkisille juorupuheille. Oli
kuinka hyvänsä, sensijaan että olisimme koettaneet suojella itseämme
kulkupuheilta, aloimme elää entistä huolettomammin ja vapaammin.

Lähdin hänen luokseen aamiaisen aikaan; ja kun minulla ei ollut
mitään tehtävää koko päivänä, lähdin ulos vain hänen seurassaan. Hän
piti minua luonaan päivällisellä, ilta kului pian ja kun lähtöni
hetki alkoi lähetä keksimme tuhansia tekosyitä sen viivyttämiseksi.
Toisin sanoen, olin kokonaan hänen luonaan ja kuvittelimme, ettei
kukaan sitä huomannut.

Pidin sanani jonkun aikaa eikä mikään pilvi himmentänyt
yhdessäoloamme. Ne olivat onnellisia päiviä; mutta tarkoitukseni ei
ole kertoa niistä.

Koko seutu puhui siitä, että Brigitte eli julkisesti yhdessä
elostelevan parisilaisen kanssa, joka rääkkäsi häntä, että he
kuluttivat aikaansa vuoroin riitautumalla, vuoroin sopimalla, ja
että kaikki varmaan päättyisi huonosti. Samassa määrässä kuin
Brigitten käytöstä ennen oli ylistetty, samassa määrässä sitä
nyt moitittiin. Ei lisäksi ollut mitään kohtaa hänen entisessä
elämässään, jota ei nyt koetettu selittää ilkeämielisellä tavalla.
Hänen hyväntekeväisyystarkoituksissa suoritetut vuorivaelluksensa,
jotka eivät ennen olleet kenessäkään herättäneet epäluuloja, otettiin
raa'an leikinlaskun aiheeksi. Hänestä puhuttiin kuin naisesta,
joka on menettänyt kaiken inhimillisen kunnioituksen, ja joka oli
ansainnut ne kauheat onnettomuudet, jotka hän kutsui esiin.

Olin sanonut Brigittelle, että oli mielestäni annettava ihmisten
puhua mitä tahtoivat enkä ollut siis juoruista välittävinäni; mutta
itse asiassa kävivät ne minulle sietämättömiksi. Tein toisinaan
vieraissakäyntejä ympäristöön vartavasten saadakseni kuulla jonkun
määrätyn solvaavan sanan ja voidakseni vaatia siitä hyvitystä.
Kuuntelin tarkkaan mitä kuiskailtiin salissa, missä itse olin,
mutta en kuullut mitään. Ihmiset odottivat nähtävästi, että
poistuisin, voidakseen senjälkeen rauhassa repiä minut kappaleiksi.
Menin Brigitten luo ja vakuutin, että kaikki puheet olivat vailla
merkitystä ja olisi hullua niistä välittää ja että itse puolestani
annoin ihmisten puhua mitä tahtoivat.

Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli
varomaton -- eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan
päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.

Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni
muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan
pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset
ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän
pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut
kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun
käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota
palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"

Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei
mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä",
ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun
kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua
naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."

Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin
orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen
menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli
herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.

Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin
hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus
poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani
asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni
aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani
hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut
mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä
epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt
häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.

Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta
pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen.
Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis,
eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen."
Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha
rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun
sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan,
ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo
mieleeni menneen hauskan ajan."

Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli
Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä,
kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa
intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän
on ostanut.

Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken
kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän
ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut
vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani
kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä
ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin
syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut
pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma
valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni
järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä
tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin
Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja
vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun
hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin
häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä,
ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän,
kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi;
vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin -- ja heräsin taas hymy
huulilla ja kaikkea epäillen.

Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että
minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli
edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään,
ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän
tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen,
intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi,
että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen
elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin,
kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi
valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin
rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan,
mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti,
että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista,
niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.

Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja
häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi.
Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät
minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän
hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat
minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat
läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut,
näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä
kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen
huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle
ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin
mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.

Eräänä iltana, kun sade löi ikkunoihin, istuimme kahden, verhot
alas vedettyinä. "Olen iloisella päällä", sanoi Brigitte, "mutta
tämä surullinen sade masentaa minut vasten tahtoani. Se ei saa
tapahtua, ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin huvitelkaamme
rajuilmasta huolimatta."

Nousin ja sytytin kaikki esillä olevat kynttilät. Pienoinen huone oli
kohta kirkkaassa juhlavalaistuksessa ja liedestä levisi hiostuttava
lämpö huoneeseen -- oli talvisaika. "No niin, mitä nyt teemme
odottaessamme illallista?"

Samassa muistin, että Parisissa oli karnevaaliaika parhaillaan. Olin
näkevinäni silmieni edessä bulevardeilla risteilevät vaunut, täynnä
naamioituja henkilöitä. Olin kuulevinani niitä hauskoja sukkeluuksia,
joita iloiset kansanjoukot heittelivät toisilleen astuessaan
teattereihin. Näin kevytmieliset tanssit, kirjavat puvut, kuohuvan
viinin ja hurjan menon: koko nuoruuteni tunkeutui sydämeeni.

"Pukeutukaamme naamiaispukuihin", sanoin Brigittelle. "Samantekevä,
jos teemmekin sen vain itseämme varten. Jos meillä ei olekaan
valmiita pukuja, niin löydämme aina jotakin, josta voimme niitä
valmistaa, ja niin kuluu aika vielä hauskemmin."

Vaatesäiliöstä vedimme esiin hameita, shaaleja, päällysviittoja,
nauhoja ja tekokukkia. Brigitte oli, kuten tavallisesti, tasaisen
iloinen. Teimme molemmat itsellemme naamiaispuvut; hän tahtoi itse
kammata minut. Sitten käytimme punaa ja puuderia. Kaiken tarvittavan
löysimme pienestä lippaasta, jonka luulen kuuluneen tädille. Tunnin
kuluttua tuskin enää tunsimme toisiamme. Ilta kului laulaen ja
hullutellen; yhden aikaan aamulla kävimme illalliselle.

Olimme penkoneet kaikissa kaapeissa; vieressä seisoi eräs niistä,
ovi puoli-avoinna. Juuri kun olin aikeissa istua pöytään, sattuivat
silmäni sen hyllyllä lepäävään Brigitten päiväkirjaan, josta jo on
ollut puhetta.

"Eikö totta, tähän on sinun tapana kirjoittaa ajatuksesi?" sanoin
ojentaen käteni kirjaa kohti. "Jollet pidä sitä epähienona,
silmäilisin mielelläni tuota kirjaa."

Avasin kirjan, vaikka Brigitte teki liikkeen ikäänkuin pidättääkseen
minua. Ensi sivulla luin sanat: Tämä on testamenttini.

Kaikki oli kirjoitettu rauhallisella kädellä. Löysin ensinnäkin
tarkan selonteon, ilman katkeruuden tai vihan merkkiä, kaikesta
siitä kärsimyksestä, jota hän oli saanut kestää tultuaan
rakastajattarekseni. Hän ilmoitti horjumattoman päätöksensä kärsiä
kaikki, niinkauan kuin häntä rakastin, ja kuolla, kun hänet
jättäisin. Hän oli tehnyt valmistuksensa ja alistui uhraamaan
elämänsä. Mitä hän oli menettänyt, mitä toivonut, hirvittävästä
yksinäisyydestä, mihin hän tunsi olevansa tuomittu minun
käsivarsissanikin, siitä erottavasta seinästä, joka kasvamistaan
kasvoi meidän välillemme, julmuudesta, jolla maksoin hänen
rakkautensa ja kärsivällisyytensä -- kaikesta tuosta kertoi hän
valittamatta. Hän koetti päinvastoin minua puolustaa. Lopuksi
puhui hän yksityisistä asioistaan ja seikoista, jotka koskivat
hänen perijöitään. Hän aikoi lopettaa myrkyllä elämänsä. Hän sanoi
kuolevansa vapaasta tahdosta ja kielsi nimenomaan käyttämästä hänen
muistoaan joihinkin toimenpiteisiin minua vastaan. "Rukoilkaa hänen
puolestaan", olivat hänen viimeiset sanansa.

Löysin samalta hyllyltä pienen lippaan, jota en ennen ollut nähnyt ja
joka sisälsi hienoa, sinertävää jauhoa, näöltään kuin suola.

"Mitä tämä on?" kysyin Brigitteltä, vieden rasian huulilleni. Hän
parahti ja heittäytyi ylitseni.

"Brigitte!" huudahdin, "sano minulle jäähyväiset. Otan tämän rasian
haltuuni; sinun pitää unohtaa minut ja elää, jos tahdot säästää
minulta murhan. Lähden jo tänä yönä enkä pyydä sinulta anteeksiantoa.
Joskin sinä sen minulle annat, ei Jumala sitä tahdo. Suutele minua
viimeinen kerta."

Kumarruin hänen puoleensa ja painoin suudelman hänen otsalleen. "Ei
vielä!" huudahti hän tuskallisesti. Mutta minä työnsin hänet sohvaan
ja juoksin huoneesta.

Kolme tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään ja matkahevoset olivat
jo saapuneet. Satoi yhä ja hapuilin pimeydessä vaunuun. Samassa
hetkessä kun ajuri pani vaunut liikkeelle, tunsin kahden käsivarren
kiertyvän kaulaani ja kuulin nyyhkytyksen, joka painettiin suutani
vasten.

Se oli Brigitte. Tein kaikkeni saadakseni hänet jäämään, huusin
ajuria pysähdyttämään, sanoin mitä keksin, jotta hän astuisi alas
vaunuista, lupasinpa hänelle, että palaisin kun aika ja matka
olivat hävittäneet muiston siitä pahasta, mitä olin hänelle tehnyt.
Koetin vakuuttaa hänelle, että huomispäivä tulisi samanlaiseksi
kuin eilinen, että saatoin tehdä hänet vain onnettomaksi, että
tulisin murhaajaksi, jos sitoisin hänet itseeni. Käytin rukouksia,
valoja, vieläpä uhkauksia -- mutta hän vastasi minulle kaikkeen:
"Sinä lähdet, ota minut mukaasi; paetkaamme täältä, paetkaamme
menneisyyttämme. Emme voi enää elää täällä, hyvä, lähtekäämme siis
muuanne, minne tahdot. Etsikäämme joku soppi maailmassa, siellä
kuollaksemme. Tulkaamme onnellisiksi, minä sinun kauttasi, sinä minun
kauttani!"

Syleilin häntä niin kiihkeästi, että luulin sydämeni halkeavan.
"Aja!" huusin kuskille. Heittäysimme toistemme syliin ja hevoset
lähtivät nelistämään.



VIIDES OSA.



I


Olimme päättäneet lähteä pitkälle matkalle ja sitä varten olimme
tulleet Parisiin. Kun välttämättömät valmistukset ja eräät
raha-asiain järjestelyt vaativat aikaa, täytyi meidän vuokrata
kuukaudeksi parisen huonetta pienestä hotellista.

Päätös lähteä Ranskasta oli yhdellä iskulla muuttanut kaikki
toiseksi; ilo, toivo ja luottamus palasivat ja lähtöä odotellessa
kaikkosivat surut ja riitaisuudet. Nyt oli kysymys vain onnen
unelmista ja ikuisista rakkauden valoista. Tahdoin nyt todellakin
saada rakastettuni unohtamaan kaiken sen pahan, minkä olin hänelle
tehnyt. Kuinka olisin voinut olla tuntematta liikutusta hänen hellän
rakkautensa ja hänen rohkean luottamuksensa edessä? Brigitte ei
ainoastaan antanut minulle anteeksi, vaan valmistautui tekemään
suurimman uhrauksensa minun tähteni, luopumaan kaikesta seuratakseen
minua. Yhtä suuressa määrässä kuin tunsin olevani arvoton hänen
kiintymykselleen, yhtä palavasti halusin korvata sen hänelle
rakkaudellani. Hyvä enkelini oli lopulta voittanut, ja ihailu ja
rakkaus sai ylivallan sydämessäni.

Kumartuneena kartan yli etsi Brigitte minun kanssani soppea, johon
piiloutuisimme. Emme olleet vielä päättäneet ja tunsimme niin suurta
ja odottamatonta iloa tästä epätietoisuudesta että lykkäsimme varman
vaalin tekemisen yhä kauemmas. Istuimme vierekkäin, meidän päämme
koskettivat toisiaan ja käsivarteni oli Brigitten vyötäisillä.
"Minne matkustammekaan? Mitä tulemme tekemään? Missä aloitamme uuden
elämämme?" Kuinka voin kuvailla, mitä tunsin, kun kesken valoisimpia
toiveitamme hetkeksi nostin pääni? Mitä katumuksen tuskaa tunsinkaan,
nähdessäni edessäni Brigitten tyynet kauniit kasvot, jotka hymyilivät
tulevaisuudelle, vielä kalpeina menneistä kärsimyksistä. Kun istuin
siinä hänen vieressään, hänen sormensa harhaillessa kartalla ja hänen
puhuessaan hiljaisella äänellä raha-asioistaan, toivomuksistaan,
tulevasta pakopaikastamme, olisin tahtonut uhrata vereni hänen
puolestaan. Onnen suunnitelmat, te olette ehkä ainoa todellinen onni
täällä maan päällä!

Olimme noin viikon ajan tällä tavoin kuluttaneet matkavalmistuksissa,
kun luoksemme tuli eräs nuori mies, tuoden Brigittelle kirjeen.
Brigitte oli kahdenkesken puhuttuaan hetken lähetin kanssa vakava
ja alakuloinen. Mutta muuta en saanut tietää kuin että kirje oli
N:n kaupungista, samasta paikasta, missä ensi kertaa olin puhunut
rakkaudestani ja missä Brigitten ainoat sukulaiset asuivat.

Sillä välin teimme kaikessa kiireessä matkavalmistuksemme eikä
sydämessäni ollut sijaa muulle tunteelle kuin kärsimättömälle halulle
päästä pian matkaan. Lähdön ilo ei jättänyt minua hetkeksikään. Kun
nousin aamuisin vuoteesta ja aurinko paistoi ikkunaimme läpi, tunsin
niin hurjaa iloa, että käyttäydyin kuin hullu. Astuin varpaillani
Brigitten huoneeseen. Useammin kuin kerran tapasi hän herätessään
minut polvillani vuoteensa edestä kyynelet silmissäni. En tiennyt
mitä keinoja käyttäisin saadakseni hänet vakuutetuksi katumukseni
vilpittömyydestä. Jos rakkauteni ensimäistä rakastajatartani kohtaan
oli saanut minun tekemään hulluja tekoja, tein nyt sadoin kerroin
hullumpia: käytin kaikkia keinoja mitä kiihoittunut intohimo voi
keksiä. Palvelin Brigittea suorastaan kuin jumalatarta, ja vaikka
olin jo ollut kuusi kuukautta hänen rakastajansa, oli minusta, kun
häntä lähestyin, kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa. Uskalsin
tuskin suudella sen naisen hameenliepeitä, jota joku aika sitten
olin rääkännyt. Hänen pieninkin sanansa sai minut havahtumaan
ikäänkuin hänen äänensä olisi ollut outo. Milloin heittäydyin itkien
hänen syliinsä, milloin aloin nauraa ilman aihetta. Puhuin inholla
entisestä käytöksestäni, ja olisin toivonut, että jossakin maan
päällä olisi ollut rakkaudelle pyhitetty temppeli, missä olisin
voinut puhdistua kasteen kautta kokonaan entisyydestäni.

Olen nähnyt Tizianin taulun, missä Tuomas pistää sormensa Kristuksen
haavaan, ja tuo kuva on usein tullut mieleeni; jos uskaltaisin
verrata rakkautta miehen uskoon, voisin sanoa että olin Tuomaan
kaltainen. Mikä nimi on annettava tunteelle, joka kuvastuu noissa
kasvoissa, joissa epäilys ja usko taistelevat keskenään? Hän
koskettaa haavaa ja äänekäs epäilys vaikenee hänen avoimilla
huulillaan, joille rukous hiljaa laskeutuu. Onko hän apostoli vai
onko hän uskoton? Katuuko hän samassa määrässä kuin hän on rikkonut?
Sitä ei hän itse tiedä eikä maalari etkä sinä, katsoja. Vapahtaja
hymyilee ja kaikki hajoaa kuin kastepisara auringossa loputtomaan
hyvyyteen.

Samalla tavoin olin minä Brigitten edessä mykkä ja ikäänkuin alati
yllätetty. Vapisin ajatellessani sitä mahdollisuutta, että hän
vieläkin pelkäisi minua ja että kaikki vaihtelut käytöksessäni
olisivat tehneet hänet epäluuloiseksi. Mutta neljäntoista päivän
kuluttua oli hän lukenut selvästi sydämeni tilan; hän ymmärsi, että
kun näin hänet vilpittömänä, olin tullut itsekin vilpittömäksi ja
kun rakkauteni eli hänen rakkaudestaan, ei hän tahtonut epäillä
kumpaistakaan.

Huoneemme oli täynnä sinne tänne heitettyjä vaatteita, kirjoja,
kyniä, kääröjä ja kaiken päälle oli levitetty kartta, jota molemmat
niin rakastimme. Lähdimme ulos ja palasimme taas; ja usein heittäysin
Brigitten jalkoihin, joka nauraen syytti minua laiskuudesta,
väittäen, etten mihinkään kelvannut. Täyttäessämme matkalaukkujamme
keksimme vielä satoja suunnitelmia. Sisilia oli verraten kaukana,
päättelimme keskenämme, mutta talvi oli siellä niin lauhkea! ja
mikä ihana ilmasto! Genua on kaunis kirjavine taloineen, vihreine
puutarhoineen, Apenninien vuorijono takanaan! Mutta siellä on
ainainen melu ja tungos! Kolmesta miehestä, jonka tapaat sen kaduilla
on vähintäin yksi munkki ja yksi sotilas. Firenze on surullinen, se
on kuin kappale keskiaikaa. Kuinka kärsiä sen ristikkoikkunoita ja
sen rakennusten likaisen ruskeaa väriä? Mitä tekisimme Roomassa?
Emmehän matkusta ihmetelläksemme ja vielä vähemmän jotakin
oppiaksemme. Jospa lähtisimmekin Reinin rannoille? Mutta sesonki
on siellä jo lopussa, ja vaikk'emme matkustakaan ottaaksemme osaa
seuraelämään, on kuitenkin ikävä tulla seutuihin, josta ihmiset juuri
ovat lähteneet. Entä Espanja? Kovin vaivaloista: siellähän täytyy
matkustaa kuin keskellä sotaa ja olla kaikkeen valmistautunut paitsi
lepoon. Lähtekäämme Sveitsiin! Vähät siitä, jos siellä on paljon
matkustavaa väkeä. Siellä saamme nähdä joka tapauksessa Jumalan
ihanimmat värit: taivaan sinen, kenttien vihreän ja ikuisen lumen
valkean. "Lähtekäämme", sanoi Brigitte, "lähtekäämme kuin kaksi
lintua. Kuvitelkaamme, rakas Octave, että eilen opimme toisemme
tuntemaan. Olet tavannut minut tanssiaisissa, olen miellyttänyt
sinua, ja minä olen sinuun rakastunut. Sinä kerrot minulle, että sinä
pienessä kylässä muutamien peninkulmien päässä täältä olet rakastanut
erästä rouva Piersonia. Minun on vaikea edes uskoa mitä kerrot sinun
ja hänen välillä tapahtuneen. Et kai aio kertoa minulle rakkaudestasi
naiseen, jonka olet jättänyt minun tähteni? Tahdonpa minäkin aivan
hiljaa kertoa sinulle, ettei siitä ole kovinkaan kauan aikaa kun minä
rakastin erästä ilkeää miestä, joka teki minut hyvin onnettomaksi.
Sinä säälit minua, pyydät minua vaikenemaan, ja niinpä sovimme,
ettemme enää koskaan puhu siitä asiasta."

Kun Brigitte puhui tällä tavalla suljin vavisten hänet syliini.
"Jumalani", huudahdin, "en tiedä vapisenko ilosta vai pelosta. Sinä
tulet mukaani, aarteeni. Me lähdemme yhdessä äärettömyyttä kohti.
Kuolkoon nuoruuteni, muistoni, suruni ja tuskani! Sinä olet hyvä ja
rohkea, rakkaani, sinä olet tehnyt lapsesta miehen. Jos sinut nyt
menettäisin, en voisi koskaan enää rakastaa. Ehkä olisi, ennenkuin
opin sinut tuntemaan, joku toinen nainen voinut minut parantaa; mutta
nyt olet sinä ainoa maailmassa, joka voi minut tuhota tai pelastaa,
sillä sydämeni on haavoilla kaiken sen pahan johdosta, minkä olen
sinulle tehnyt. Olen ollut kiittämätön, sokea ja julma. Mutta kiitos
Jumalan, sinä rakastat minua vielä. Jos milloinkaan palaat siihen
kylään, jonka lehmusten alla sinut ensi kerran näin, niin katsahda
autioon talooni. Siellä olet varmaan näkevä miehen hahmon, sillä se,
jonka kanssa kerran sen jätit, ei ollut sama, joka siihen astui."

"Onko tuo totta, mitä puhut?" sanoi Brigitte ja kohotti kauniit,
rakkaudesta säteilevät kasvonsa taivasta kohti. "Onko siis totta,
että olen sinun? Niin, kaukana siitä inhottavasta maailmasta, joka on
tehnyt sinut ennenaikaa vanhaksi, olet sinä minua rakastava, lapsi.
Omistan sinut sellaisena kuin olet, ja missä sopessa lienemmekin
löytävä etsimämme onnen, sinne voit minut jättää ilman omantunnon
vaivoja, kun et enää minua rakasta. Minun tehtäväni on silloin
loppunut ja minä voin vain kiittää Jumalaa kaikesta."

Minkä kirvelevän muiston herättävätkään minussa vielä nuo sanat!
Olimme lopultakin päättäneet, että lähtisimme Geneveen ja että
kevääksi etsisimme Alppien juurelta jonkun rauhallisen kolkan.
Brigitte puhui jo kauniista järvestä ja minä olin tuntevinani tuulen,
joka liikuttelee sen vesiä, ja vihreän laakson voimakkaat tuoksut.
Mieleemme tulivat jo Lausanne, Vevay, Oberland ja niiden takana
Monte Rosen lumiset harjat ja Lombardian loputtomat tasangot. Meitä
kutsuivat jo unohduksen, levon ja onnellisen yksinäisyyden hyvät
henget. Illoin tunsimme jo istuessamme ääneti käsi kädessä ylitsemme
laskeutuvan omituisen, suuren tunnelman, joka valtaa mielen pitkän
matkan aattona, omituisen, selittämättömän pyörrytyksen, jossa on
maanpaon pelkoa ja pyhäinvaelluksen toivovaa odotusta. Jumala, se on
sinun äänesi, joka meitä silloin kutsuu ja joka ilmoittaa ihmiselle,
että hän kulkee sinun luoksesi. Ihmisajatuksella on siipensä, jotka
värisevät, ja jänteensä, jotka pingoittuvat. Kokonainen maailma
sisältyy noihin sanoihin: "Kaikki on kunnossa, lähtekäämme matkaan!"

Äkkiarvaamatta alkaa Brigitte riutua, hän painaa päänsä alas eikä
puhu mitään. Kun kysyn häneltä, onko hänellä tuskia, vastaa hän
sammuneella äänellä kieltävästi: kun puhun hänelle lähtöpäivästämme,
nousee hän kylmänä ja alistuvana ja jatkaa valmistuksiaan. Kun vannon
tekeväni hänet onnelliseksi ja pyhittäväni hänelle elämäni, sulkeutuu
hän huoneeseensa itkeäkseen. Kun syleilen häntä, kääntää hän kalveten
katseensa poispäin ojentaessaan minulle huulensa. Kun sanon hänelle,
ettei mitään ole vielä tehty ja että hän voi peruuttaa matkansa,
rypistää hän katkeran näköisenä kulmakarvojaan. Kun rukoilen häntä
avaamaan minulle sydämensä, kun vakuutan hänelle, että mieluummin
luovun onnestani, vaikka se maksaisi minulle elämäni, kuin tuotan
hänelle silmänräpäyksenkään surun, heittäytyy hän kaulaani, hillitsee
taas kohta, ikäänkuin tahtomattaan, itseään ja työntää minut
luotaan. Vihdoin astun eräänä päivänä hänen huoneeseensa kädessäni
matkalippumme Besanconiin. Tulen hänen luokseen ja panen ne hänen
syliinsä, hän ojentaa kätensä, päästää huudon ja putoaa tiedottomana
jalkoihini.



II


Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan
muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte
vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti
vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä,
sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos,
tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias
minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin
sisään.

En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui
näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt
minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta
aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki
sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän
sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi.
Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan
lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli
kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa
jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden
menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen
äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä,
jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä
saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän
kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen
huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä
muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme
matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin
miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä
nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua.
Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta
tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin
epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi
voinut minut johtaa tielle.

Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat
tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät
silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen
nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen
kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä
tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta
hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen
häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa
väliaikaa.

Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään
syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli
ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän
kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien
jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona
edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut.
Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä
oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi
todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa
Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle
kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi
hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä.
Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut,
kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun
lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä
odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin,
silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies
astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti
joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi
hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.

Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän
olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää
minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen
tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki
minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan,
joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut,
että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä
asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme
toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään,
ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain
tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta.
Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon
kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen
äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.

Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni
olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut
tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa
noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli
mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin
mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli
syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle
vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään
kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.

Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka
hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen
lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut
tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset
etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä
siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän
olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä,
jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut
hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi
aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä
palaamaan kotiseudulleen.

Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin
loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä
varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä
suullisesti vahvistamasta?"

Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä
mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on
sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi
minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa
minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja
kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä
haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."

"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi.
Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen
valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani
vai onko minun lähdettävä yksin."

"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että
olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta
niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta,
lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."

Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla
hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto
olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla
keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen
sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän
kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä
ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se
ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin
muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut
jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen
heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa
tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta
iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan,
kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt
suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista,
pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken
alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän
kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia?
En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä
vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä,
mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni
ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka
asianomaiselle on kuin rangaistus -- kun sitä, mitä luulin minulle
rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella?
Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin
kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan
tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä
kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan
edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin -- jollei hän tahdo
puhua."

Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen
kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana
siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut
muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni
koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä
tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä,
katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä
itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan
voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.

Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä,
ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen
vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme
teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään
näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua
kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli
surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja
minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.

Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui
pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut
selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin
äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni.
Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin
Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"

Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita
inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja
ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän
oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen
tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta
enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet
ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon
kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden
kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän
arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme,
olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän
oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun
me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme
tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti,
molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.

Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen.
Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa;
kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä.
Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita,
paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle
pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja -- siinä
kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki
miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen
avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin
vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi
sen olevan äitinsä.

Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä
ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte
oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin
paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun
tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän
ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä
yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen.
Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän
äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan
ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän
tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka
olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina
äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän
kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla.
Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka
eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä,
etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.

Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat
riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin
rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja
kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat
suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin.
Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä
varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän
pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän
ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi
työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä.
Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti
avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan,
mikä hänellä nyt oli.

En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti
liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen
hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut
ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen
äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas
häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä
kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan,
ja hän nousi.

Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti
päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen
oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut
siihen voimia.

"Oletteko sairas?"

"Minulla on kuume ja tuskia."

"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."

"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsy
Oopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."

Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan,
sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista
aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että
hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi
tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden
ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat
ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin
huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.

Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän
välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut
tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien
yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka
lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista
huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se
riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta,
muuta iloa kuin toisten hyvä -- ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen,
siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä
olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana
aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?

Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä
katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet
toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.

"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.

"En tiedä; rouva Pierson on sairas ja on jo ollut kolme päivää
vuoteen omana."

"Kolme päivää!" toisti hän, osottaen tietämättään mielenliikutusta.

"Niin; mitä ihmeellistä siinä näette?"

Hän nousi ja syöksyi vastaani ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin
silmin. Ankara kuume puistatti häntä.

"Oletteko sairas?" kysyin, tarttuen hänen käteensä. Mutta hän vei
käteni silmilleen ja voimatta pidättää kyyneleitään laahautui hän
hiljaa vuoteeseensa.

Katsoin häneen ihmeissäni; ankara kuumeen puuska näytti kokonaan
vieneen hänen vastustuskykynsä. Epäilin jättää häntä yksikseen tuossa
tilassa ja astuin hänen luokseen. Hän työnsi minut voimakkaasti
luotaan eräänlaisella kauhulla. Kun hän vihdoin tointui, sanoi hän
heikolla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi, en voi teitä enää pidättää luonani. Pyydän
teitä lähtemään; kohta kun voimani sen sallivat, tulen kiittämään
teitä käynnistänne."



III


Brigitte voi paremmin. Hän tahtoi lähteä matkaan kohta parannuttuaan,
mutta minä panin vastaan, ja me päätimme odottaa vielä pari viikkoa,
kunnes hän voisi kestää matkan vaikeudet.

Hän oli yhä edelleen alakuloinen ja vaitelias, mutta ystävällinen.
Mitä yrityksiä teinkin saadakseni hänet puhumaan minulle avoimesti,
väitti hän aina, että kirje, jonka hän oli minulle näyttänyt
oli ainoa syy hänen surumielisyyteensä, ja kielsi minua enempää
kysymästä. Sillä tavoin pakotettuna vaikenemaan, koetin turhaan
itsekseni arvailla mitä hänen sydämessään tapahtui. Kahden olo
painosti meitä kumpaakin ja menimme sentähden joka ilta teatteriin.
Istuessamme jonkun aition perällä puristimme joskus toistemme käsiä;
silloin tällöin sai joku kaunis sävel, joku sattuva sana meitä
vaihtamaan helliä katseita; mutta muutoin olimme kaiket ajat ääneti,
ajatuksiimme vaipuneina. Kymmeniä kertoja päivässä tunsin halua
heittäytyä hänen jalkoihinsa ja pyytää häneltä erikoisena armona
kuoliniskua, jollei hän voinut antaa minulle takaisin sitä onnea,
jonka olin omistanut. Kymmeniä kertoja, juuri kun olin heittäytymässä
hänen eteensä, näin hänen piirteidensä muuttuvan; hän nousi ja
lähti luotani tai lausui jonkun jääkylmän sanan, joka sai tunteeni
hyytymään huulilleni.

Smith kävi luonamme melkein joka päivä. Vaikka hänen tulonsa taloon
oli syynä koko onnettomuuteeni ja vaikka käyntini hänen luonaan
oli jättänyt mieleeni omituisia epäluuloja, tunsin taas tyyntyväni
nähdessäni hänen yksinkertaisen avoimen olentonsa ja kuullessani,
kuinka hän puhui matkastamme. Mainitsin hänelle niiden kirjeiden
sisällöstä, joita hän oli tuonut, ja hän näytti, jollei yhtä
hämmästyneeltä, niin surullisemmalta kuin minä, kuullessaan niistä.
Hän ei ollut tuntenut niiden sisältöä ja hänen vanha ystävyytensä
Brigitteen sai hänet ääneen valittamaan sitä. Hän ei olisi ottanut,
niin hän vakuutti, tuodakseen niitä, jos hän olisi tiennyt, mitä ne
sisälsivät. Päättäen siitä pidättyvästä tavasta, millä rouva Pierson
häntä kohteli, en voinut uskoa, että hän olisi ollut rakastettuni
uskottu. Näin hänet siis mielelläni luonamme, vaikka meidän välimme
edelleen olivat kankeat ja epävapaat. Hän oli ottanut toimekseen
yrittää sovintoa Brigitten ja hänen sukulaistensa välillä ja estää
täydellistä suhteiden rikkoutumista. Se kunnioitus, jota hän nautti
kotiseudullaan, oli varmaan hänelle eduksi tässä toimessa enkä voinut
olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan sen johdosta. Hän oli
mitä jalomielisin luonne. Jos hän, meidän ollessa kolmen yhdessä,
huomasi jotain kylmyyttä tai epäsopua meidän välillämme, teki hän
kaikkensa saadakseen iloisen mielialan taas vireille. Jos hän näytti
levottomalta siitä mitä tulisi tapahtumaan oli hän samalla mitä
hienotunteisin ja antoi meidän aina ymmärtää, kuinka hän toivoi
näkevänsä meidät onnellisina. Jos hän puhui meidän suhteestamme,
teki hän sitä kunnioituksella, kuin mies, joka pitää rakkautta
jumalallisena siteenä. Sanalla sanoen, hän oli tavallaan ystäväni ja
minulla oli mitä suurin luottamus häneen.

Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan oli hän surumielinen
enkä minä voinut karkottaa omituisia ajatuksia, jotka iskivät
mieleeni. Kyynelet, joita olin nähnyt hänen vuodattavan, hänen
tautinsa, joka sattui aivan samaan aikaan kuin rakastettuni
tauti, omituinen surunvoittoinen yhteisymmärrys, jota olin ollut
huomaavinani heidän välillään, kaikki tuo teki minut levottomaksi
ja epävarmaksi. Tuskin kuukauttakaan sitten olisin pienemmästä
aiheesta saanut syytä mustasukkaisuuteen, mutta mistä saatoin nyt
Brigitteä epäillä? Hänhän oli luvannut lähteä kanssani, huolimatta
salaisuudesta, joka oli välillämme! Vaikkapa Smithkin olisi ollut
osallinen tuosta salaisuudesta, olisiko sillä sentakia suurempi
merkitys? Mitä moitittavaa saattoikaan olla heidän surussaan ja
heidän ystävyydessään? Brigitte oli tuntenut hänet lapsena; hän
tapasi nyt hänet pitkien vuosien jälkeen, ollen itse juuri aikeissa
lähteä Ranskasta; Brigitte oli vaikeassa asemassa, ja sattuma teki
että Smith oli tullut siitä osalliseksi, olipa tavallaan toiminut
onnettomuuden välikappaleena. Eikö ollut aivan luonnollista, että
he vaihtoivat joitakin surumielisiä katseita, että tämän nuoren
miehen tapaaminen oli herättänyt Brigittessä muistoja, iloisia ja
surullisia, menneiltä ajoilta? Saattoiko Smith puolestaan nähdä
Brigitten lähtevän matkaan tuntematta pelkoa hänen puolestaan,
ajattelematta pitkän matkan vaaroja ja epävarmuutta, mikä kuului
harhailevaan, melkein maanpakolaiseen elämään? Ilman epäilystä olin
oikeassa, ja tätä ajatellessani tunsin halua nousta paikoiltani,
astua heidän väliinsä ja vakuuttaa heille, että he saattoivat luottaa
minuun, sanoa toiselle, että käsivarteni oli tukeva häntä, niin kauan
kuin hän tahtoi siihen nojata, ja toiselle, että olin kiitollinen
hänen ystävyydestään ja niistä palveluksista, joita hän oli luvannut
meille tehdä. Tunsin, että minun olisi tullut niin tehdä, mutta en
voinut. Kuolettava kylmyys jääti sydäntäni ja minä jäin istumaan
tuolilleni.

Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai
puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä
Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan
tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut
koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja
kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla,
en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.

Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en
tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut
onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän
kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina
lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä
olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta
Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos
olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä
Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni,
hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin
ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana,
jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi
voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta
hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa
muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja
ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti
luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni
ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä
ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.

Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta
nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä
pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua
todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.

Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin
rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia
ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa,
mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana
ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet
entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot.
Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani
jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman
päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin
uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.

Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein
äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he
olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla
tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin
kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan.
Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin
hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän
pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa
hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se
voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen
terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista
hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs
verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja
että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten
onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että
hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön,
jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti,
mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää
kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin
hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko
elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä
tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja
jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes
hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.

Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni
kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan
pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja
kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään -- muistuttaen
Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin
omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai
että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä
enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin
itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon
poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset
ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat
lohdutusta.

Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä
puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne
meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle
oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä
palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa
erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme
vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti
erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin
paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi.
Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui
sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti
ja hartaasti.

Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen
kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi
sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli
itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli.
Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi,
kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt
toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin
itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin
huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.

"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti
hämmästyneeltä.

"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli
minun vielä kuulla ääntäsi."

Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi
myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä
ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat
sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli
minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi
sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.

Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia,
jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki
kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä
miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka
esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui
häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä
karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni
puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja
lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö
leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka
tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli
tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua.
Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita
laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa
kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti
vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo
silmälle.

"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja
piirustin muutamia viivoja kuvaan.

"Mitä sinä teet?" kysyi hän.

"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla
tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi
sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon
kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."

Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen
alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän
tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan
tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen
vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset,
että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme,
kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki
lähtiessäni.

Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti
kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli
niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin,
istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin
kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat
jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi
otsaansa.

Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin
huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni.
Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni ... ketä? En tiedä. Ehkä
hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.



IV


Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta
huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi
minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme,
en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan.
Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa
onnettomuutta?

Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku,
minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen
katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat
niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani
jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen
samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta?
Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin
ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin
päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin
istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on
tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin
kulutin taas seuraavan päivän.

Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä
kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme
vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä
eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan,
ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän
itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt,
hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset
väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.

Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka
minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi
minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain
utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.

Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin
muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin
opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme
oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin
kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies
keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden
haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti,
mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli
takertunut puulauttaan.

En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin
ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten
aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni
pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä
uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin,
ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja
toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani,
tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani
olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.

Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun
muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin
käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian
lähemmin.

Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka
hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut,
koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut.
Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten
hinnalla.

Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä;
toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin
varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa
unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.

Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty,
eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee
koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä
varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua --
kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He
tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta
oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa,
he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat
maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa
ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.

Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy
siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin
sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat
liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein
koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi
huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman
tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he
viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka
he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on
vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen.
Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden
nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen,
joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi,
suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he
maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä
kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken
pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua?
Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia,
loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu
on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat
jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät
he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua
rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano:
"Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano
koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen
asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.

Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen.
Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat
he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin
välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka
havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä
sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän
sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun
poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus
raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen:
"Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa,
jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.

Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta
epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain
raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton
kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He
tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin
kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä
heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä
kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan,
ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he
hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja
hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren
tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän
näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta
on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka
paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä
on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä
häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin
lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La
Rochefoucauld'ia.

Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron?
Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa
vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin?
Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska,
ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut
yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä
syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani?
Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi
selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.

Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin
vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun
suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna
tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun
vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen
minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän
edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista
kuppia, mutta en löytänyt mitään.

"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.

"Hän oli puoliyöhön."

"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta
avuksesi riisuutumisessa?"

"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."

Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta
mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen,
mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva
Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt
päähäni!

Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut
lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni
tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.

Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän
aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta,
ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin
ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen
etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.

"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen
jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin
jalan."

"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."

Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan.
Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa,
selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.

Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan
rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä
nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni
huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni
olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet;
tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada
niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä
olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo
katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja
olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin
vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat
järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni
lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten
suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat
itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä
synkimpien aavistusten valtaan.

Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä
mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja,
mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa
omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä
se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat
itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu
niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on
mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko
ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo
rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?

Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain
viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni
kanssa. -- Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. -- Hän lähtee kyllä
kanssasi, sanoi omatunto. -- Jospa hän pettää minut? -- Kuinka hän
pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan
puolestasi! -- Jospa Smith rakastaa häntä? -- Mieletön, mitä se sinua
liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? -- Jos hän rakastaa
minua, miksi on hän sitten surullinen? -- Se on hänen salaisuutensa,
kunnioita sitä sellaisena. -- Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän
onnelliseksi? -- Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. -- Miksi
näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo
silmänsä häneen? -- Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. --
Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? -- Siksi
että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. -- Miksi heittäytyi hän
itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä
päivänä otsaansa? -- Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse
tietää. -- Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? -- Siksi että olet
heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. -- Mutta
minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta
sisimmässäni? -- Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. -- Mutta
miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? -- Lankea
polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös
tehnyt. -- Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve
minut pettänyt? -- Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse
kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? -- Siksi että
pelkään itse tulevani petetyksi. -- Miksi kulutat yösi valvoen?
Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? -- Siksi että
ajattelen, epäiIen ja pelkään. -- Milloin aiot rukoilla? -- Kun taas
uskon. Miksi on minulle valehdeltu? -- Miksi valehtelet itse, raukka,
ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?

Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas
huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"



V


Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme,
kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se
tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on
jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.

Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani
ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni.
Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani
seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä
lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin,
kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin
sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä.
Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja
jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin
voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet
kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani,
kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan
ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja
aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran
täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on
minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä
uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin
surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan.
Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta
kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut
hänelle vastata.

Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen
korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että
kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin
yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni,
kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin
kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta
joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei
ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani -- siinä
nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden,
raikkaan ilman ja vapauden.

Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani!
Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus
näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi
kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin
-- kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin
uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden
nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä
hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset.
Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä
seuraavat rivit:

"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi
Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti
toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista
askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun,
en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja
oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua,
kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen
luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf
kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli
leikattu."

Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En
kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En
tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä
päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko
minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä?
Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti,
kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni,
eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain
salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.

Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät
itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin,
jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa
tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut
itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten
harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää
pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta
janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa
ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi,
elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se
juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin
pahat henget.

Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä
epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.

Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme
vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että
kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin
mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme
päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista
iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme.
Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä
huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt
parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä
viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa
oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista,
joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki
olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut
siis lähteä ensi hätään.

Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme
Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin
verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa,
olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun
muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.

"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin
toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta.
Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan
niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon
vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat
suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy
katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin
nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas
niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän
ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi
viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän
kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa
ja töihinsä."

Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni
oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista
menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut
ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää
viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti
taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin
hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen
tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja
ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä",
sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa
soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika
kuluu nopeammin."

Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä
halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään
kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti
loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän
ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin.
Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin
hetken huvia.

Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin
kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi
mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä
sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan
ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni;
tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään.
Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken
leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni
ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan
hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli
hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja
että vain meitä odotettiin.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä
yönä?"

"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemme
Parisista."

"Nytkö siis heti?"

"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei
ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran
olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä
niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei
ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja
päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa
ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä,
eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."

Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen
ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni
ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta
täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut
kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen.
Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä
ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä
jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne
taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän
hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki
minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi
kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän
olisi sen kadottanut? -- hänellä oli se tunti sitten kädessään.
"Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen
kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja
istuutui lopulta meidän viereemme.

Istuin sohvassa ja katselin Smithiä, joka seisoi edessäni. Hän ei
ollut vaihtanut ilmettä eikä osottanut hämmästystä enempää kuin
suruakaan. Mutta kaksi hikipisaraa kihosi hänen otsalleen ja minä
kuulin pelimarkan ratisevan hänen käsissään ja putoavan lattiaan. Hän
ojensi meille yht'aikaa molemmat kätensä. "Hauskaa matkaa, ystäväni",
sanoi hän.

Uusi hiljaisuus. Tarkastelin häntä yhä edelleen ja odotin, että hän
lisäisi jotain. "Jos tässä on jotain salaista, niin milloin olen sen
keksivä, jollen juuri tällä hetkellä?" ajattelin. "Heillä täytyy
kummallakin olla se huulillaan. Kun se astuu esiin hämärästä, tartun
siihen kiinni."

"Rakas Octave", sanoi Brigitte, "missä ajattelet, että pysähdymme?
Aiottehan kirjoittaa meille, Henri? Ettehän unohda sukulaisiani ja
teettehän mitä voitte hyväkseni?"

Smith vastasi liikutetulla äänellä, mutta näköjään tyynenä, että
hän tekisi kaikkensa palvellakseen häntä. "En voi vastata mistään",
lisäsi hän. "Ja päättäen niistä kirjeistä, joita olette saanut, ei
ole paljon toiveita. Mutta ei ole minun syyni, jollen, kaikesta
huolimatta voi pian lähettää teille joitakin hyviä uutisia. Luottakaa
minuun."

Lausuttuaan meille vielä joitakin ystävällisiä sanoja, valmistautui
hän menemään. Nousin ja lähdin ennen häntä; tahdoin viimeistä kertaa
jättää heidät vielä hetkeksi kahden: ja kohta kun olin sulkenut
oven takanani, sovitin mustasukkaisuuden koko raivolla silmäni
avaimenreikään.

"Milloin saan taas nähdä teidät?" kysyi Smith.

"Ette koskaan", vastasi Brigitte. "Hyvästi Henri." Hän ojensi
toiselle kätensä. Smith kumarsi ja vei käden huulilleen ja minä ehdin
töin tuskin kadota pimeyteen. Smith meni ohi näkemättä minua.

Kun olin jäänyt kahden Brigitten kanssa, tunsin surun kouristavan
sydäntäni. Hän odotti minua, viitta käsivarrella, ja hänen
mielenliikutuksensa oli liian ilmeinen, jotta sitä olisi voinut
ymmärtää väärin. Hän oli löytänyt avaimen, jota hän äsken oli
etsinyt, ja hänen kirjelaatikkonsa oli avoinna. Menin istumaan
paikalleni kamiinin ääreen.

"Kuule minua", sanoin uskaltamatta häntä katsoa, "olen ollut sinua
kohtaan niin rikollinen, että minun täytyy odottaa ja kärsiä
välittämättä kaikesta. Muutos, joka sinussa on tapahtunut, on tehnyt
minut niin epätoivoiseksi, etten ole voinut kieltää itseäni kysymästä
syytä siihen. Tänään en enää kysy. Jos sinun on vaikea lähteä, niin
sano minulle. Olen alistuva."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" vastasi hän.

"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua
kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy
sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita,
sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."

Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi
minulle."

"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on
tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää
ja kuolla sinun kauttasi!"

Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja
peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille
huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys!
Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti
minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti
hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne
olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka
eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän
puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi
minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin
tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta
kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti
mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin
olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä
ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska
kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin
nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla
tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista
hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat
samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut
rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain
kauhuani.

"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta
kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"

"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut
uskomaan, että minä näyttelisin?"

"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että
sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia.
Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan
sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.

"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan
kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin
tuollaisesta iloisuudesta."

Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni
kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.

"Miksi petämme toisiamme?" jatkoin. "Olen siis vajonnut niin syvään
sinun silmissäsi, että todella tahdot teeskennellä minulle? Luuletko
siis olevasi tuomittu tähän surulliseen ja onnettomaan matkaan?
Olenko siis tyranni, pyöveli, joka raastaa sinut mestauslavalle?
Ethän pelkää vihaani, kun voit valehdella minulle tuolla tavoin?"

"Sinä erehdyt", sanoi hän, "minä pyydän; ei enää sanaakaan siitä."

"Miksi niin vähän suoruutta? Jollen olekaan uskottusi, niin ehkä
voin saada saman kohtelun kuin ystävä. Jollen voikaan saada tietää,
mistä kyyneleesi tulevat, niin enkö voi ainakin saada nähdä niiden
juoksevan? Etkö luota edes niin paljon minuun, että uskot minun
kunnioittavan suruasi? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Onko
mahdotonta löytää mitään parannuskeinoa."

"Sinä erehdyt. Sinä saatat meidät molemmat onnettomuuteen, jos vielä
minua kiusaat. Eikö siinä ole kyllin, että nyt lähdemme?"

"Ja tahdotko, että voisin lähteä, kun minun tarvitsee vain silmätä
sinuun nähdäkseni, että tämä matka on sinulle epämieluinen ja että
vain vasten tahtoasi seuraat mukana. Hyvä Jumala, mitä on se, jota
minulta salaat! Miksi leikkiä sanoilla, kun ajatus on läpinäkyvä kuin
lasi? Enkö olisi kurja raukka, jos näin ottaisin vastaan, mitä näen
sinun vastoin haluasi minulle tarjoavan. Mutta kuinka on minun se
hyljättävä, kuinka on minun tehtävä, jollet sinä puhu?"

"Ei, en seuraa sinua vastoin haluani, sinä erehdyt. Rakastan sinua,
Octave. Älä kiusaa minua enää."

Hän pani niin paljon hellyyttä näihin sanoihinsa, että lankesin
polvilleni hänen eteensä. Kuka olisi voinut vastustaa hänen
katsettaan ja hänen äänensä sointua? "Jumalani!" huudahdin. "Sinä
rakastat minua, Brigitte? Rakkaani, sinä rakastat minua?"

"Kyllä, rakastan sinua, kuulun sinulle. Tee minulle mitä tahdot.
Seuraan sinua, lähtekäämme yhdessä, meitä jo odotetaan."

Hän puristi kättäni käsiensä välissä ja suuteli minua otsaan. "Niin,
minun täytyy", kuiskasi hän, "minä tahdon olla sinun viimeiseen
hengenvetooni saakka."

_"Täytyy"_, ajattelin itsekseni. Nousin paikaltani. Pöydällä oli vain
yksi paperiarkki, jota Brigitte silmäili. Hän tarttui siihen, käänsi
sitä ja antoi sen lopulta pudota maahan.

"Siinäkö kaikki?" kysyin.

"Niin, kaikki."

Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella
lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli
siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy",
kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on,
jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi
sinun täytyy minua rakastaa?"

Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton,
onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"

"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin
kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun
täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut
ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä
ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua
kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi.
Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni,
että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys
välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin
välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota
niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle,
sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."

"En, en, minä en puhu!"

"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi
pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä
toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun
sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka
eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta
loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden,
ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio,
josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan
sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei
äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."

"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"

"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata
minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni
äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin
haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain
äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi
sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto;
sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei
nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin.
Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja
halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän
pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et
halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi
minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä
sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella
päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"

"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"

"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä
tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen
kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt
yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."

"En."

"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen
päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää
mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes
takaisin huoneessa.

Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi
vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt
mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa
ajurille! En lähdekään tänä iltana!"

"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen
paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin
niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen
kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai
minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos
minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani
nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään
Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä
puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja
olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen
löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä,
katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin
valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä
hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni
ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet
ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani:
"Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän
tai kuoleman."

Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla
pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani,
missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen
selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo
rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet
jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja
tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun
olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut
sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken
tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä
houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."

Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi.
Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo
nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi.
Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas
vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että
uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"

Hän katsahti minuun hämmästyneenä.

"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin
tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen
halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua
suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä
Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin
huoneessa.

"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä
kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi.
Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei
sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen
minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi.
Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa
vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos
meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"

Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä
näyttelet nyt vuorostasi."

Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.

"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."

"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."

Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.

"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän
viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan
minua."

"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"

"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi
koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran
tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä
perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä
kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja
uskaltaa elämäni -- minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri,
sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman
vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se
lausutaan."

"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"

"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen,
ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen
elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran
saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles,
kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on
mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle
että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen
alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa
läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen
tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen
täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee,
voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä
loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa.
Silloin on kysymys elämästä."

"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."

"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään
koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin
hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen
kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet
omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on
sinunkin ajatuksesi?"

"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."

"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle.
Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."

"Hyvä, Octave..."

"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano
ainakin tähän niin tai ei."

"Niin, toivon, että niin tapahtuu."

"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä
on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani.
Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko
tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee
sinulle oikeutta?"

"Ja mistä epäilet sinä minua?"

"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä
kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat
toista -- kas siinä meidän molempien salaisuus."

"Ketä?" kysyi hän.

"Smithiä."

Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua
enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.

"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja
otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi.
Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis
edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi,
ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä
kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio
vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on
pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."

Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.

"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada
naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen
vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät
saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja
hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan,
vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan
nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti
kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa
almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan
varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja
jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali
ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa
rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi
vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"

"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä
kyllästynyt kuin sinäkin."

"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika,
aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja
kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat
siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö
totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen
viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista
sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on
menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että
hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo
tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään
kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko
minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."

Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni
herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa
katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa
kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä
tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo
koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja
pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että
oman elämäni.

"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi
hän.

"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi
minua sitä toistamaan?"

"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi?
Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden.
Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä
uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta
salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin
toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut.
Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta
kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä
todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä
kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana
kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka
minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa,
äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen
tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista
loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en
tiedä mitään."

Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä
särkevällä äänellä.

"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa?
Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että
minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon
lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa,
loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos
todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun
jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja
pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on
nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä
ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa
koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet
niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova
vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä
mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori,
Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia
rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole
minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi
palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni
vuotamaan."

Hän nousi.

"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden
kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta
itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten
ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun
on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei
ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet
ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi
mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä
päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen
tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa
joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin
pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen
syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin
omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun
kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka
tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko
minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin
huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että
on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin
ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat
kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt
tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."

Tahdoin keskeyttää hänet.

"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano,
miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni,
ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä
minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet.
Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä
panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen.
Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi
olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen
täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko
hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on
paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja
elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on
pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."

Hän pysähtyi peilin eteen.

"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile
kasvojani."

"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te
kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te
väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää
kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet
kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva
ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan
sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä
rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua
kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on
haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa.
Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia
onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan.
Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume,
joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan
siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa
kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta
tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä
todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä
todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä
itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet
lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain
tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua,
missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken
häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut
sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi,
on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua
siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen
tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän
epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän
on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi
tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua
säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin
valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se
käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi
niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät
rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani,
jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette
nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna?
Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut
teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni
polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi
päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin
veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave,
Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä
tavalla!"

Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän
vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä
sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt,
oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta
tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä,
puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.

Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja
pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä
vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja
asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään
tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää
väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja
hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli
sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti
kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme
yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean
kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi
päivänä.



VI


Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen
päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee
tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan
sitä pahaa mitä olin tehnyt.

Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat
väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta
enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle,
ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin
sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän
jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja
jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä
kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua
ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää
suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän
äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli
totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut
hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä
hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin
tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia.
Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli
loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys,
jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa
ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli
lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät
siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva
ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello
löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni,
joka oli yhteinen hänen kanssaan.

Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt
Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat
pimeässä kuin sen häälyvät varjot.

Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä
ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut
lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää,
mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan
puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin
varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo
meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua
näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen,
ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni
koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä
ajatukseni käsitti -- sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut
nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä
olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää
yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista -- siis täytyy minun jättää
hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."

Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä
enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä
hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen
mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen
seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla
huomenna lähtisin.

Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies,
joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain
teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia,
ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri
esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän,
kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman
lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus
lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja
järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin
hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo,
painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja
palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni,
ja vähitellen tuli sana _lähteä_ minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä
Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis
osannut oikein häntä rakastaa!"

Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut.
Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa.
Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen
jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä?
Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut
Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.

Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani.
Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni,
joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni.
"Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö
iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani,
enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!"
Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen,
ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole
siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys?
Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle
tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle
anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää
minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä,
jos eroamme?"

Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin
järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut
päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen
laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.

"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään,
mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä
katsoa."

Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että
tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa
hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän
jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin:
"Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."

Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien
kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä
liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia.
Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa,
ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen
rakkaat piirteensä sieluuni.

Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät
renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin
kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut
poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti
olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin
mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin,
kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton!
Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni
olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin
unohtanut:

    Altra volta gieri biele,
    Bianch'e rossa com' un' fiore;
    Ma ora nò. Non son più biele,
    Consumatis dal' amore.

Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa
ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen
surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän
saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin
sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut
kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.

"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele
niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä.
Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle.
Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."

Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa.
"Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita
suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta
jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset
kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista.
Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä
koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä
jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita
halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa,
edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua
varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi;
kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi
kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan
tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle
lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on
liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on
tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja
sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun
sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät
hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät
kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi
pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja
ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön,
jolleivät valituksesi herätä häntä."

Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima
pakotti minut syventymään itseeni.

Saada aikaan pahaa! -- se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus
oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin
keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo
työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella
kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta
huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni
vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että
sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse,
joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni,
joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin
aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei
ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta
työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni
edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut
ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen
luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein
pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni
voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni
tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin
peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla
oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli
minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui
Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana,
metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden
kristallikirkas vesi?

Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde
tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei",
sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa
minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin
kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani
ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli
tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin
joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona
ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen
siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain
vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa
aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.

"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä
joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana
sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena
onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos
hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu
siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita
kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä
vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko
houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus
niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin
olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä
muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki
myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle,
että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?

"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi
pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi?
Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita
oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan
kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin
Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet
sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä
olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava
niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka
näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa,
että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä
olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että
taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole
sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita
unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.

"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat
sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot
ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte
kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet
hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan,
verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä
kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet,
että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa
voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään
alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan
saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku
alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos
jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee
sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken
tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin
surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla
katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi
tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin
iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa
ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin
niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut
heikoksi, olet muuttuva pahaksi.

"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on
annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä
tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi.
Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet
kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän
elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä
odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä
tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa,
joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi
väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene
tänä yönä.

"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet
matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah,
eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin
sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta,
että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin
sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on
se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut
tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla
onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit,
miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään,
istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi,
sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että
puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut.
Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole
muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et
ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi.
Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä
kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat
säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka
on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen
ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät
norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun,
rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa
taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin
taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän
katoaa ikuisuuteen!

"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa,
juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi
ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten
vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen
ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on
pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri
nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää
epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin
vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei
enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen.
Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka
ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut
ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen
rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana,
ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit
elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan?
Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi!
Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei
lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä
sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä
sitä on -- sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et
voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa
almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että
veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut
hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi
herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi
sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan
sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi
silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki
tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee
pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen
koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät.
Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä:
sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee
sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona.
Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä
haudallasi!"

Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että
olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein.
Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen
painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.

Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se
tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut
vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua
hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa!
Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa,
läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen
rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte
eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin
tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin
hän unhottaisi minut -- jos minua ei huomenna enää olisi olemassa?
Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa!
Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ,
jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei
hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä
huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen
luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin
myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa
seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei
hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni.
Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on
niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä
vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun
ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki
häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas
voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse
lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun
hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani
ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan
kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!'
-- kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se
julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah,
en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä
luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja
nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi
on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen
säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla
rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää
rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä
tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se
sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin
kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka
voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää
tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän
jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi?
Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja
varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi
enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu
vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä
siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.

"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen
otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo
kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat
jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka
kauan surua kestää -- toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala
minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt
herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että
meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen
mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu
kuolemassa?"

Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.

"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta
elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle
joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka
kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta
ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin
haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä
yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka
olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai
eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten
kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on
päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät
siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä
tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos
surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään.
Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on
tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi.
Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei
kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme
vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme,
ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani,
siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään
kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi
pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme
makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää,
sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka?
Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa
poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista,
taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua
jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi
pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö
tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä?
Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko
se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja
sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin
ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on
sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta,
kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä
muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää
pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut
eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle
lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön
sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani
ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen
käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja
jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä
ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi
heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi
rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan
täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä,
että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt
elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire
kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon
huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka
katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta
kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja
alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja
suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka
ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää,
kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat,
kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja
ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka
on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki
mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo
kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä
höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja
tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää
koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla
hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan
kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat
toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden,
mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään
ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä.
Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät,
ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne
kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia
iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne
ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan
vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei
elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä
virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin
ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton
mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole
mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot,
me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema
voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme
itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää
huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja
kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin
kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet
ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia
katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme
pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä,
me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon -- ja haudallemme
nousee kukkanen."

Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni,
Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä
tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen
paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni
ebenholtsi-krusifiksin.

Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan.
Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen
ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen
sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut
sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni
ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten,
"sinä olit läsnä!"

Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en
myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana
kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos
minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja,
uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä.
Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut
myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä
maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta,
sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen
raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen
kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin
hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti
käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys
olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt
minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin
voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah,
kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia
ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi
pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus?
Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota
Jumalaan?

Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja
jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon,
niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde
puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni
murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että
sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja
järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.

"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä
aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua
on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä
kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole
surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi,
joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet
nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä
pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle
anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin
kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta
alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle
anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana
aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on
unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan
etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista,
kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut
sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele
sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja
muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään
sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi
uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille,
jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt
hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät
ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat
ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset
uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi;
heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin
kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden,
että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat
onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja
epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me
pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista
ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme
koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka
yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut
ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut
sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin
meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme
sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi
haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien
rakkauden."

Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja
kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana
lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui
tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu
paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä
Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin:

    25 joulukuuta 18..

    Kun saatte tämän kirjeen, olen kaukana täältä -- ehk'ette
    koskaan sitä saa. Kohtaloni on sidottu mieheen, jolle olen
    kaikkeni uhrannut; hän ei voi elää ilman minua, koetan kuolla
    hänen tähtensä. Rakastan teitä. Hyvästi. Säälikää meitä.

Käänsin paperin ja näin osotteen: Herra Henri Smith. N:ssa, _poste
restante_.



VII


Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies
ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät
jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta,
jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen
kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n
ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja
maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua,
ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies
oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan,
olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa
opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen
iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija
olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja
jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin
tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän
taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän
antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse.
Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä.
Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut
kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka
se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin,
mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen
hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka
vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa
kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat
toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen
ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen,
ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että
onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi
alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta
rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja
joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta
ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen
ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin
maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta
vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät
yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman
kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa
käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla
äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta
taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät
koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen
näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä
toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi,
kääntyen puoleksi poispäin:

"Octave, jospa erehtyisitte!"

"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette
kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme
molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."

"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"

"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa;
mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa
toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan
enää näkisi toisiamme."

"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä... Te
olette vielä niin nuori!"

Nainen lisäsi hymyillen:

"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."

"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä.
Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne!
Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon
hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte
minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin
suostuisitte siihen."

"Se on totta", vastasi nainen.

"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään
silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"

Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:

"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta,
joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin
olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta
sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."

"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"

"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on
niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta,
minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin
teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen,
kunnes... Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla
tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan
lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut
vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan
vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän
haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee
omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin
aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."

Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi
nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan
ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun
kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne --
millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut
teidän sydämessänne -- antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua,
Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku
toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta
teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä
ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan
rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan
parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat,
joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme
ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme
syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme
löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa
Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön
silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"

Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten
vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti
esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan.
Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut
riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen
hiussuortuvan rakastajalleen.

Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan
pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.

"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.

"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"

Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat
askeleitaan ja katosivat väentungokseen.

Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä
Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän
katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti
Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen
tähtensä, oli enää vain yksi onneton.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisadan lapsen tunnustus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.