Title: Samuel Titmarsh - Tarina isosta Hoggartyn timantista
Author: Thackeray, W. M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Samuel Titmarsh - Tarina isosta Hoggartyn timantista" ***


            SAMUEL TITMARSH

                  eli

     Tarina isosta Hoggartyn timantista


                  Kirj.

              W. M. THACKERAY


      Englannista suomentanut Heikki Impivaara

      Elämäkerrallisella katsauksella varustettu



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.

Lahden Kirjapaino- Ja Sanomalehti Oy.



WILLIAM MAKEPEACE THACKERAY.


Englannille ilmestyi 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla kolme,
neljäkin harvinaisen kyvykästä romaanikirjailijaa, jotka pystyivät
tekemään itsensä huomatuksi Scottinkin suositun romantisen romaanin
rinnalla. Se johtui siitä, että he eivät ruvenneet tämän mestarin
jäljittelijöiksi ja hänen kunniaan saattamansa romaanilajin enemmän
tai vähemmän onnistuneiksi viljelijöiksi, vaan valitsivat huomionsa
esineeksi alan, jota ennenkin oli Englannissa menestyksellä
muokkailtu, nimittäin yhteiskunnallisen romaanin, ja jakoivat sen
sillä tavalla, että Dickens pääasiassa pysytteli Lontoon East
Endissä, köyhälistön puolessa, ja Bulwer West Endissä, varakasten
parissa, Thackeray taas seurasi ylimystön ja keskisäädyn piirejä ja
George Eliot liikkui maaseudulla.

Thackeray kuului syntyperänsä kautta itse tähän samaiseen
yläluokkaan, joka oli hänen kuvaustensa aihe ja esine. Hänen isänsä
oli ylhäinen virkamies Itä-Intian kauppaseuran palveluksessa.
Intiassa syntyikin tuleva romaanikirjailija, heinäk. 18 p:nä 1811
Kalkutan kaupungissa. Isä kuoli jo 1815 ja äiti meni pian uusiin
naimisiin. Sitten poika kuusivuotiaana lähetettiin sukulaisten luo
Englantiin saamaan kotimaassa kasvatuksensa. Hän pantiin Lontoon
vanhaan Charter-House -kouluun. Siellä ylemmistä säätyluokista
oleville pojille vanhojen perintötapojen mukaan anteliaasti keppiä
heilutellen opetettiin kreikkaa ja latinaa eikä muuta mitään.
Hyvin vähän kasvoikin Thackerayssä rakkautta tähän oppilaitokseen.
Siellä vallitseva raaka henki, kuritusjärjestelmä ja vanhempien
oppilasten sortovalta nuorempia kohtaan tympäsivät hänen mieltänsä,
ja ruumillisiin leikkeihin hän oli haluton. Oppilaana hän oli
varsin keskinkertainen, mutta sen sijaan osasi kaikessa saada
näkyviin koomillisen puolen, mitä todistavat hänen siihen aikaan
piirtelemänsä kaikenlaiset pilakuvat ja sepittämänsä ivalliset ja
ilveelliset runonpätkät. Koulusta päästyään hän vietti lähes pari
vuotta Cambridgen yliopistossa lueskellen yhtä ja toista, etupäässä
toki kaunokirjallisuutta, mutta ennen kaikkea nauttien elämää ja
tutkien ihmisiä ja maailmaa. Täälläkin hän kirjoitteli ylioppilasten
kalentereihin onnistuneita ivamukailuja ja suunnitteli suorittamatta
jääneitä suuria runoteoksia. Mitään yliopistollista arvoastetta
hankkimatta Thackeray 1830 jätti Cambridgen ja lähti matkoille käyden
Pariisissa, Roomassa, Dresdenissä ja Weimarissa, missä hän viipyi
useita kuukausia ja pääsi vanhan Goethen puheille.

Palattuaan Englantiin hän kävi kiinni lakitieteeseen, mutta
oikeuskysymykset eivät kauankaan jaksaneet kiinnittää puoleensa hänen
mieltänsä, joka yhä paloi kaunokirjallisuuteen, ja kokonaan hän
luopui lainopista, kun v. 1832 tuli täysikäiseksi ja sai haltuunsa
melkoisen omaisuuden. Siitä hän teki pikaisen lopun. Osaa nielivät
hänen useat sanomalehtiyrityksensä, toinen osa meni menojaan
muutaman intialaisen pankin vararikossa ja loput vei hänen oma
kevytmielisyytensä, peli, petturit ja keinottelijat. Näinä vuosina
hän eli enimmästä päästä Pariisissa, työskennellen Louvressa. Hän
oli näet intohimoisesti mieltynyt maalaustaiteeseen ja kuvitteli
osaavansa sitä paremmin kuin mitään muuta. Hyvä koomillinen vaisto
hänellä olikin, mutta lahjat muuten siihen suuntaan liika heikot.
Ja pettymykset tällä alalla olivatkin yksi syy, joka ohjasi hänet
toiseen taidetuotantoon, kirjallisuuteen. Muita syitä olivat jo
varhaisesta nuoruudesta asti kytevä mieltymys ja tuo kerrottu
aineellisen huolettomuuden äkillinen loppu. Hän rupesi kokonaan
kirjailijaksi, ensi aluksi sanomalehtimieheksi, jota tointa hän
jo ennen oli menestyksellä koetellut. Pian sen jälkeen, v. 1836,
hän Pariisissa meni naimisiin neiti Isabella Shawen, iiriläisen
everstin tyttären kanssa, ja huolimatta vähemmän loistavasta
aineellisesta asemasta ja perhehuolista olivat seuraavat vuodet
onnellisimpia kirjailijan elämässä. Mutta tämä onni oli lyhytikäinen.
Neljättä vuotta kestettyään avioliitto särkyi, vaimo asettui maalle
asumaan (toisten tietämän mukaan hän oli tullut parantumattomasti
mielisairaaksi) ja kirjailija oli jälleen yksin. Isku oli kova
Thackeraylle, mutta sekä se että rahatappiot terästyttivät hänen
veltonlaista luonnettaan ja saivat hänet yrittämään parastansa
hankkiakseen itselleen ja lapsilleen (avioliitosta oli syntynyt kolme
tytärtä, joista yksi kuoli pienenä) vahvan ja varman taloudellisen
aseman.

Lähes kaksitoista vuotta kesti taistelua tämän päämäärän
saavuttamiseksi. Pitkä ja kova oli oppiaika, jonka kuluessa hän
leipäkullan edestä kirjoitti aikakauslehtiin ivailuja, piloja,
matkakuvauksia, taide- ja kirja-arvosteluja, leikkisiä ballaadeja,
novelleja, miehuullisesti ja väsymättömänä käyden sotaan ja
kirjoitukseen aina valmiin sanomalehtimiehen taistelua. Varsinkin
hän kirjoitti, erilaisissa valepuvuissa, nimeään ilmaisematta, nyt
jo kuolleeseen kuukauslehteen "Fraser's Magazineen", "Timesiin" ja
v. 1841 perustettuun pilalehteen "Punch", jonka päätuki hän yhteen
aikaan oli. Hänen antamansa avustukset olivat kaikki älykkäitä,
sukkelia ja täynnä purevaa ivaa, toisinaan herttaisen leikillisyyden
elävöimiä, ja niin erilaiset kuin ne ovatkin, näkyy jo kuitenkin
kaikissa oma omituinen, tarkkapiirteinen henkilöllisyys.

Thackerayn tarkotus ja päämäärä oli totuuden julistaminen. Hän oli
saanut kokea onnettomuutta ja vastoinkäymistä. Onnettomuus oli
terottanut hänen katseensa. Ihmisten virheet paljastuivat hänen
silmälleen. Hän, jossa eli puhdas ja jalo kristillinen henki, näki
ihmisten vajonneen tuhansiin heikkouksiin ja isompiin ja pienempiin
synteihin. Sen tähden hän ottaa opettaakseen heitä ja valaistakseen
heidän mieltänsä. Mutta hän tekee sen ensi aluksi katkerasti,
synkkämielisesti. Hän sairastaa pessimismiä. Siitä hänen ensimäisen
kirjailijakautensa tavattoman mustat yhteiskuntakuvaukset. Tekijälle
kuvaavaa kuitenkin on, ettei näissä maalata murhia, raiskauksia
ynnä muuta semmoista, vaan toisellaisia inhimillisiä virheitä,
kuten voitonhimoa, ulkokultaisuutta, petosta, kavaluutta, kateutta,
itsekkäisyyttä. Tekijän tuomiot ovat tosin liialliset. Mutta
näissäkin tuotteissa (niitä ovat esim. eri sarjat _Yellowplushin_ --
herraslakeijan -- nimissä sepitettyjä kirjoituksia) on havaittavissa
mestarin käsiala ja kuohumistilassa oleva luomiskyky.

Tietenkään ei Thackeray näin ollen voinut noudattaa yleisön makua.
Mitä silloin olisi totuuden puhumisesta tullut? Hän päinvastoin
kävi sotaa yleisöä ja yleisön lempikirjailijoita, taiteellisia
ja yhteiskunnallisia puolijumalia vastaan. Ensinnäkin hän
kaunokirjallisessa taistelussaan ahdistaa romantiikan kasvannaisia.
Walter Scottin kuulumattoman menestyksen jälkeen oli romantinen
romaani tavattomasti siinnyt ja synnyttänyt muutamia omituisia
hedelmiä. Näihin kuuluu rikosromaani, yleväsydämisten, jalojen
rosvojen ja filosoofisten murhamiesten romaani. Thackeray huomasi
näiden mieltäkiinnittävien konnien esityksessä siveellisen erehdyksen
ja vaaran, ja hän päätti ajaa pois myrkyn vastamyrkyllä. Pienessä
_"Catherine"_ -nimisessä novellissa (1839-40), jonka esineenä on
miehensä surmaajan tarina 18:nnelta vuosisadalta, näytetään meille
alaston kuva turmeltuneesta ihmisestä ilman hyveen ja paheen välillä
liikkuvia silmänkääntötemppuja, jotka lopuksi panevat lukijan niin
pyörälle, ettei hän tiedä, mikä on mitäkin näistä ominaisuuksista,
ja tämän kuvan tekee siedettäväksi jännittävä esitystapa ja kertojan
sukkeluus ja huumori. Samanlaatuinen teos on _"Memoirs of Barry
Lyndon"_ (B. L:n muistelmat) (1844), iiriläisen seikkailijan
omakertoma elämäkerta. Seikkailija kohottautuu huimapäisten
petkutustensa kautta joksikin aikaa vaikuttavaan asemaan, rikastuu
ja pääsee parlamentin jäseneksi, mutta lopuksi joutuu ansaan ja
köyhänä ja kurjana kuolee velkavankilassa. Hieno, Swiftin suuntainen
itse-ivailu käy läpi kertomuksen. Barry pitää itseään gentlemannina,
sillä onhan hän valmis ritarilliseen tapaan kaksintaistelussa
ampumaan tai pistämään kuoliaaksi jokaisen, joka sitä epäilisi! Ja
mitä hänen ammattiinsa, pelaamiseen, tulee, ei hän katso tekevänsä
pahemmin kuin kauppamies pörssissä tai asianajaja ja lääkäri
virassaan. Vain kamasaksain ennakkoluulo on heittänyt tahrapilkun
tähän jaloon kutsumukseen. -- Tässä teoksessa, joka tekijän kiihkeäin
vastustajainkin mielestä ei ainoastaan ole hänen paraitaan, vaan
todella oivallinen teos, johdonmukaisesti ajan tyyliä noudattava ja
kiinteästi sommiteltu, Thackeray osottaa ensi kertaa mestarillista
taitoansa 18:nnen vuosisadan sivistysolojen kuvaamisessa, ala, jolla
hän liikkui kuin kotonaan.

Totuus pilaan puettuna on johtavana aatteena hänen mainioissa
romaanien ivamukailuissaan, joissa hän sattuvasti jäljitteli ajan
suosituimpia romaanikirjailijoita Bulweria, Disraelia, Cooperia
y.m. Lopuksi hän rohkeni kajota romantisen romaanin suureen
taitoteokseenkin, Walter Scottin "Ivanhoeen". Hän kirjoitti tälle
jatkon _"Rebekka ja Rovena"_ (1850), jossa sankari uskomattomia
sankaritöitä tehtyään ja määrättömästi vuodatettuaan verta lopuksi
nai kauniin juutalaistytön, joka tietysti on kääntynyt kristinuskoon,
kun taas ylpeä ja kylmä neito Rovena kahden puolison elämän
katkeroitettuaan kuolee vankilassa. Tämä erittäin oivasti osattu
ivamukailu -- paraimpia mitä on kirjoitettu -- jossa iva vastoin
Thackerayn tapaa on hyvin lievää, eikä tavota Scottia itseään, on
vastalause romantiikan epätodellisuutta vastaan, sen väärää raa'an
keskiajan ihannoimista, kaikkea tuota kirjavaa kudelmaa vastaan,
jossa on niin vähän totuutta ja niin paljon keksittyä, joka kyllä
aina ilahuttaa lapsen mieltä, mutta ei voi täysikasvaneille tarjota
henkistä ravintoa. Hyvänsävyisen hilpeällä pilalla ahdistaessaan
historiallis-romantisen romaanin kuolematonta mestariteosta kohottaa
hän luonnontotuuden, realismin, lipun.

Mutta hän ei tyydy yksistään kaunokirjalliseen ivailuun, vaan ryhtyy
elävää yhteiskuntaa vitsomaan. Varsinkin kohdistaa hän ivansa
ylhäisen aateliston ryömivää kunnioittamista vastaan, josta hän kerta
murhaavasti sanoo: "Jos saatana itse olisi lordi, luulen, että moni
englantilainen äiti mielellään ottaisi hänet vävypojakseen." Tämän
aateliston kunnioittamisen ohella Thackeray yleensä ruoskii erästä
englantilaisissa tavattoman runsaassa määrässä tapaamaansa pahetta,
jolle hän on antanut nimen "Snobbery", mikä suomeksi on tullut
käännetyksi sanalla "keikailu". Keikari ("the snob") on Thackerayn
määritelmän mukaan henkilö, "joka ihmettelee alhaisia, jokapäiväisiä
asioita alhaisella, jokapäiväisellä tavalla". Sellaisia asioita ovat
ennen kaikkea raha- ja säätyarvo.

Kaikki Thackerayn tähänastiset teokset olivat ilmestyneet salanimillä
-- oman nimensä hän vasta 1843 asetti julki eräässä esipuheessa;
toinen yhtäläisyys oli ollut se, että ne olivat jääneet yleisöltä
kokonaan huomaamatta. Samoin kävi senkin kirjasen, joka nyt niin
monen kymmenen vuoden päästä tarjotaan suomenkielisen yleisön
käteen, hänen pienen novellinsa "History of Samuel Titmarsh and
The Great Hoggarty Diamond" [1] (1841), joka ensimäisenä osottaa,
mikä mielen syvyys, todellinen tunnelmarikkaus piili Thackerayn
ivallisen naamion takana. Hän kirjoitti tämän pienen kertomuksen
kauppapalvelijan iloista ja suruista taidokkaasti kutoen yhteen
hienoimman ivan ja syvän myötätunnon, kun hänen elämänsä suuri
suru, avioliiton rikkoutuminen, oli hänen sydämensä hellyttänyt.
Ja siitä syntyi todellinen taitoteos, oikea ivan ja sukkeluuden
helmi. Samuel Titmarsh kertoo itse kipeistä kokemuksistaan
suuressa maailmankaupungissa ja tekee sen hänen kaltaiselleen
maaseutulaispojalle ominaisella suoran avomielisellä tavalla.
Hän ei milloinkaan mutkittele eikä koreile, vaan käy oikopäätä
asioista kiinni, nimittää kaikki oikealla nimellään ja pitää hyvin
vähä melua urheasta sydämestään, joka aina on oikealla paikallaan.
Tästä esityksen hillitystä sävystä johtuu, että tämä paikottain
syvästi liikuttava, aina viehättävä ja läpeensä lämmittävä kertomus
koruttomuudestaan huolimatta pystyy tekemään sellaisen vaikutuksen,
että Thackeray itse kerta (v. 1848) kirjoitti, luettuaan sen
uudelleen: "Kautta kunniani, ellei se saa teitä itkemään, niin täytyy
minun uskoa teistä huonoa."

Kertomus ilmestyi ensinnä edellämainitussa "Fraser's Magazinessa".
Sitä tuskin huomasi suuri yleisö, joka ei aavistanut, että ihaillulle
ja juhlitulle Dickensille oli syntynyt tasaväkinen kilpailija.
Kuitenkin jo silloin joku sattui panemaan sen merkille. Niinpä
John Sterling huudahtaa: "Mitä parempaa on Fielding tai Goldsmith
kirjoittanut? Se mies on oikea nero ja voisi, jos saisi viettää
rauhallista, huoletonta elämää, luoda mestariteoksia, jotka eläisivät
yhtä kauan kuin mikään niistä, joita meillä jo on, ja ilahuttaisivat
miljoonia vielä syntymättömiä lukijoita."

Vasta kun vuosina 1847 ja 1848 keltaisissa shillingin hintaisissa
vihoissa oli ilmestynyt suuri tapainkuvaus _"Vanity Fair"_ (Turhuuden
markkinat) -- kansilehdellä näkyi nyt ensi kertaa tekijän oma nimi
ilman minkään salanimen suojaa -- saavutti Thackerayn kyky täyden
tunnustuksen, ja sen jälkeen hän myöskin aineellisesti pääsi hyvin
"hyville jaloille".

John Bunyanin vertauskuvallisessa kertomuksessa "Kristityn vaellus",
kerrotaan, kuinka kristitty matkallaan tuli "Turhuuden markkinain"
kaupunkiin. Hän kiiruhtaa nopeaan tämän paikan ohitse, jossa
näkyy ilveilijöitä ja apinoita, kauppakojuja ja nukketeattereja,
jossa kaikilla maailman kielillä myydään, ostetaan, petetään ja
huvitteleidaan. Mutta filosoofinen ihmisten tutkija vaeltaa miettien
paikan läpi, näkee iloisuuden varjon alla tuskan ja vaivan, korun
ja kaunistuksen alla alastomuuden ja rumuuden, näennäisen riemun ja
yksimielisyyden alla tämän maailman hyvyyksien turhan tavottelemisen
ja intohimojen tappelun, ja ryhtyy sitten kirkastetun kaihoksivassa
mielialassa jälleen päivätyöhönsä. Se on perussävel tässä romaanissa,
jossa Thackeray kuvaa vuoden 1815 seuraelämää. Hän nimittää teosta
"romaaniksi ilman sankaria". Tällä hän tahtoo sanoa, ettei kirjassa
ole sankaria sanan hyvässä ja tavallisessa merkityksessä. Sen sijaan
on siinä kyllä pääluonne, pieni kotiopettajatar Rebekka Sharp, joka
viekasten juonien avulla joksikin aikaa pääsee vaikuttavaan asemaan,
mutta lopuksi omien vehkeittensä tähden joutuu perikatoon. Hänen
ympärilleen ryhmittyvät muut henkilöt, hurjisteleva ja itsekäs
aatelisperhe, pöyhkeileviä, rahoillaan komeilevia, kovasydämisiä
kauppamiehiä, kevytmielisiä upseereja, norkkailijoita, roistomaisia
palvelijoita j.n.e. Thackeray on tässä suuremmoiseksi maalaukseksi
yhdistänyt kaikki, mitä vastaan hän tähän asti paloitellen oli
taistellut. Iva on vielä kylläkin katkerata eikä pahoista ihmisistä
ole puutetta, mutta hyvä se lopultakin jää voitolle, joskin sen
taistelut ovat olleet pitkät ja vaivaloiset. Ja entiseen verraten on
iva jo paljon heltynyt. Miltei isällisen hyväntahtoisesti hän soimaa
ihmisten heikkouksia.

Nyt alkaakin Thackerayn elämässä toinen tuotantokausi, jossa
katkeroittuneen vitsojan ääni lievenemistään lievenee. Hänen
seuraavat tapainkuvauksensa ovat romaanit _"History of Arthur
Pendennis"_ (1848-50), _"The Newcomes"_ (1853-55) ja _"The adventures
of Philip"_ (P:n seikkailut) (1862). Pendennis on jonkinlainen
ja hyvinkin tarkka tekijän oma elämäkerta. Sankari ei ole mikään
ihannehenkilö, pikemmin horjuva luonne, joka hyvää tahtoo, mutta
enimmäkseen tekee päinvastoin, mutta lopullisesti pääsee oikealle
tielle jalon naisen rakkauden ja vahvan miehen ystävyyden avulla.
Samanlaiseen puolihämärään tapaan, hienosti liittäen toisiinsa hyvän
ja pahan, itsekkäisyyden ja uhrautuvaisuuden, jonkalaista tapaa
Thackeray mielellään käyttää, koska se vastaa todellisuutta, on
muutkin henkilöt kuvattu.

Romaani "The Newcomes" ("Newcome-suku") on kertomus rikkaasta
perheestä, jonka hyörinän ja pyörinän Thackeray on asettanut peiliksi
Englannin suku- ja raha-aatelin eteen. Hän ruoskii tämän piirin
maailmallisuutta, miesten sydämettömyyttä ja naisten rahanalaisuutta,
avioliiton alentamista kauppa-asiaksi, koko sitä onttoutta, joka
peittyy "arvokkuuden" kiillon alle. Mutta ei puutu jalompiakaan
ilmiöitä, joista etenkin pistävät näkyviin päivänpaisteinen,
ilomielinen, jalosydäminen, vaikkei suinkaan itsekkyydestä vapaa
Ethel Newcome ja eversti Newcome, oikea gentlemanni, jolla on lapsen
sydän. Romaani sisältää kauneimpia ja ylentävimpiä kohtia, mitä
Thackeray koskaan on kirjoittanut ja ylipäänsä on hänen parhaimpia
teoksiaan.

Thackerayn viimeinen tapainkuvaus "Philipin seikkailut", joka
ilmestyi hänen 1860 perustamassaan aikakauslehdessä "The Cornhill
Magazine", ei ole muiden teosten arvoinen. Juttu on pitkäveteinen,
ja tuo 'vanitas vanitatum' (turhuuksien turhuus), josta Thackeray
lakkaamatta saarnaa, se väsyttää lukijaa.

Tapainkuvausten ohella on Thackeray luonut eteviä teoksia
historiallisenkin romaanin alalla. Mutta tätäkin romaanilajia hän
käyttää tapojen kuvailuun, sillä erotuksella vain, että nykyajan
asemesta pitää silmällä 18:tta vuosisataa. 18:s vuosisata oli
Thackerayn toinen henkinen koti. Sen kirjallisuus ja ajatustapa oli
monin kohdin hänelle tutumpi kuin hänen omansa. Kirjailijana hän
näyttää pikemmin Addisonin ja Fieldingin nuoremmalta veljeltä kuin
Tennysonin ja Carlylen aikalaiselta.

Romaani _"Esmond"_ (1852) kuvaa tapahtumia kuningatar Annan
ajoilta. Se perustuu mitä seikkaperäisimpiin tutkimuksiin ja
loihtii silmiemme eteen tuon ajan yhteiskunnan, sen keikarit ja
maailmanmiehet, jesuiitat ja jakobiitit, sen tappelusankarit ja
kirjailijat, sievistelevät hovinaiset ja arvokkaat maa-aatelisrouvat.
Kirjassa esiintyvistä ja toimivista henkilöistä sopii erityisesti
mainita tunnetut kirjailijat Addison ja Steele. Mutta nämät
sivistyshistorialliset havainnot eivät suinkaan tukehuta puhtaasti
inhimillisiä ominaisuuksia. Thackeray on tässä luonut ihmeteltävän
todellisia ja sydämellisen runollisen hengen koskettamia henkilöitä.
Silmäillessään menneitä aikoja katoaa hänestä katkeruuden tunne,
jonka nykyaika hänessä herättää, ja sydämen ja tunteellisuuden
runous, joka hänessä uinuu, pääsee paremmin oikeuksiinsa. _"The
Virginians"_ (Virginialaiset) (1857-59) muodostaa jatkon "Esmondiin".
Molemmat päähenkilöt, kaksi veljestä, ovat amerikkalaisia ja
taistelevat yhdessä Washingtonin johdolla intiaaneja vastaan ja
myöhemmin eri puolilla Amerikan vapautussodassa. Me tunnemme itsemme
kokonaan siirretyiksi Yrjö III:n aikoihin, puhumme "Pamelan" tekijän,
kunnon Richardsonin kanssa, suuren arvostelijan Samuel Johnsonin,
älykkään maailmanmiehen, veltostuneen lordi Chesterfieldin ja
ritarillisen kenraali Wolfen, Quebecin voittajan kanssa. Me seuraamme
suuren kansan syntymistä tuolla puolen valtameren ja ihailemme Yrjö
Washingtonin antiikista suuruutta. "Esmond" on kaiketikin etevämpi,
eheämpi taideteos, mutta molemmat pystyvät lukijassa herättämään
harvinaisen voimakkaan todellisuustunnon. Siinä kyvyssä Thackeray on
Scottin vertainen.

Hänen perinpohjaisiin 18:nnen vuosisadan tutkimuksiinsa liittyy
jakso luentoja -- 18:nnen vuosisadan englantilaisista humoristeista"
(1851 ja 52) sekä "Neljästä Yrjöstä" (1855-57). Ne osottavat
terävää arvostelukykyä, syventymistä aikaan ja täydellistä tyylin
hallitsemista; ovat lähdekirjoina paljon käytettyjä.

Thackerayn viimeinen teos, historiallinen romaani _"Denis Duval"_,
on jäänyt keskeneräiseksi tekijänsä ennenaikaisen kuoleman kautta --
hän tavattiin jouluk. 24 p:nä 1863 hengettömänä vuoteessaan; kuoleman
syy oli verensyöksy aivoihin. Teos herättää "loppumatonta kaipausta".
Se oli taaskin Thackerayn mielikkialalta 18:lta vuosisadalta, jolta
kirjoittaessaan hän aina noudatti erityistä huolta valmistelussa,
suunnittelussa ja toteuttamisessa. Romaanista olisi nähtävästi tullut
runoilijan kypsin luoma. Kieli, sommittelu ja luonteenkuvaus on
täydellinen ja kaikkea kannattamassa on tuo lämmin tunnelma ja syvä
leikkisyys, johon Thackeray oli kohonnut ivallisesta, myrskyisestä
nuoruuden mielialastaan.

Thackerayn päälähde oli jokapäiväinen elämä. Hänen romaaninsa ovat
sarja tapahtumia siitä, mitä hän saattoi havaita itsessään ja
muissa hänen ympärillänsä. Ja tällä alalla hän tuntee niin monta
eri puolta ja muunnosta, että hänen kuvauksensa eivät koskaan
yksitoikkoisuudella pitkästytä. Ne kuvaukset ovat realistisia,
mutta hillittyjä. Ne tavoittelevat vain elämänkuvain esittelemistä,
joista kaikki epätosi ja luonnottomuus on poissa. Niinpä ovat hänen
henkilönsä suurimmalta osaltaan tavallisia syntisiä ihmisiä, joilla
hyvien ominaisuuksien ohella on runsas määrä tavallisia inhimillisiä
vikoja ja heikkouksia. Kauniissa sopusoinnussa tämän tosioloisen
elämänkuvauksen kanssa on Thackerayn kieli ja tyyli. Se on
koristelemattoman yksinkertaista, mutta juuri siitä syystä tavattoman
selvää ja tajuttavaa. Mahtavia, kaikuvia sanoja hän välttää, koska
ne hänestä ovat turhamaisia, ja saa kuitenkin yksinkertaisilla ja
jokapäiväisillä sanoillaan aikaan mitä erilaatuisimpia vaikutuksia.
Kylmä ja kuiva ei hänen tyylinsä ole koskaan. Ja vielä yksi
piirre, joka todistaa tekijän hienoa ja puhdasta mieltä: hän ei
milloinkaan vie lukijaa himoja kutkutteleviin kohtauksiin, vaan mitä
huolellisimmin niitä välttää.

Thackeray oli ruumiinkooltaan jättiläismäinen mies, hänellä oli
mahtava ajattelijan pää ja lapsen kasvot, suun seutuvilla ivallisen
vakava hymy. Seurustelussa hän oli miellyttävä mies ja hyvä ystävä,
joka mielellään lasketteli hyväntahtoista pilaa, yksityisenä ihmisenä
suuresti eroten runoilija Thackeraystä, jota on moitittu ylen
kohtuuttomaksi arvostelussaan, yksipuolisen pessimistiseksi. Vaan
eihän kenelläkään voi kirjallisuudessa yhtä vähän kuin muutenkaan
elämässä olla kaikkia mahdollisesti tarvittavia ominaisuuksia. Kukin
näkee tavallaan, tuntee tavallaan ja omalla tavallaan esittää. Me
emme toki hyvällä syyllä voi moittia Thackeraytä siitä, että elämä
on häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen kuin miksi hän sitä kuvaa
-- koska se semmoinen on. Ja joskin hän etupäässä näkee elämän
varjopuolet ja tuo ne esiin kehottaen: elä tee näin! on kuitenkin
hänen mieleensä tie avoinna kaikille hellille tunteille ja hänen
ivaansa kannattaa luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja
vahva vakaumus, että elämä on siveellinen koettelemus, alituinen
taistelu itsekkäisyyden ja ylpeyden paholaista vastaan.

SUOMENTAJA.



TEKIJÄN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.


Hyvillä ystävilläni, tämän pikku kirjasen julkaisijoilla, näyttää
olevan perin korkea käsitys alkulauseitten hyödystä ja he pyytävät
sellaista tätä tilaisuutta varten lausein niin vakavin, että on
mahdotonta kieltäytyä myöntymästä heidän pyyntöönsä.

Tarina ilmestyi alkuisin _Fraser's Magazinessa_ vuonna 1841 ja on
kirjoitettu aikaan, jolloin kirjoittajaa itseään painoivat mitä
raskaimmat persoonalliset surut ja vastoinkäymiset. Niille, jotka
ovat huvitetut tämäntapaisista seikoista kirjailijan elämäkerrassa,
saattaa tämä riittävästi selittää sen hillityn ja alakuloisen sävyn,
joka on läpikäyvänä tässä pikku kertomuksessa. Lukiessani sitä itse
seitsemän vuoden kuluttua minä saatan johtaa muistiini ne olosuhteet,
joissa se kirjoitettiin, ja ajatukset, toiset kuin on paperille
pantu, jotka seurasivat tekijää hänen teoksensa halki.

Kertomusta, joka aina on ollut kirjoittajansa lemmikkejä, ei otettu
erikoisen hyvin vastaan sen ensi ilmestymisen aikaan. Sen otti
huomatakseenkaan vain pari henkeä, yksi heistä John Sterling-vainaja
[2], joka kirjoitti sen johdosta minulle siihen aikaan paljon iloa ja
mielihyvää tuottaneen kirjeen. Toisille kirjallisille alottelijoille
olkoon lohdutukseksi omissa epäonnistumisissaan tieto, että eräs
aikakauskirja hylkäsi tämän tarinan, ennen kun se sai paikan
Fraserissa. Ja vasta _Vanity Fairin_ menestyksen jälkeen (jonka
senkin eräs aikakauskirja hylkäsi) minä löysin tai kenties paremmin
sanoen etsin kustantajia kyllin rohkeita uskaltamaan painattaa
_Hoggartyn timantin_ sen nykyisessä yhtäjaksoisessa asussa.

Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä
opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta
viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta
saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö
sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta?
Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa?
Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti
ajatelleeksi itseäni -- miksi en muistanut _Ison Hoggartyn timantin_
viimeistä sivua?

Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit
eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja
tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä
puhe ole ylen pitkä.

W. M. Thackeray.

Kensington, tammikuun 25 p. 1849.



ENSIMÄINEN LUKU

ANTAA KUVAUKSEN KYLÄSTÄMME JA VILAUKSELTA NÄYTTÄÄ TIMANTIN.


Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti
Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään
timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na
1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana
komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän
kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen
kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, -- mutta eihän
se asia oikeastaan kuulu tänne.

Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen
univormuun puettuna -- hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan
ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran
yhtä monen sisaren omat.

Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen
kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva
eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta,
jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle
emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin
kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme
perheen keskuudessa).

Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että
saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni
ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti
juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka
kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut
pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä
tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, -- vieläpä kutsui
minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä
tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina
pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät
tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn
illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello
kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä
uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki
minulle kovin pahaa.

No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien
lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle
ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko
laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle
aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka
kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen
viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan
takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) -- jonka, sanon
minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli
siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin
paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet,
ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan
puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä
kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä
onnellista hopeakappaletta!

Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan
rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi
avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman
osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet
naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin
rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä
puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen
käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.

Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin
näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.

"Sam, kultaseni", sanoi hän kopeloidessaan avaimiaan, -- kaada
itsellesi vielä lasillinen Rosoliota" (sennimelliseksi hän oli
ristinyt kirotun juomansa), -- se tekee sinulle hyvää."

Minä kaasin lasillisen ja te olisitte voineet nähdä käteni vapisevan,
kun pullo kilk--kilk kilahteli lasia vasten. Sillä välin kun minä
nieleskelin juomaa, oli vanha rouva saanut puuhansa pöydän ääressä
loppuun ja asteli minua päin heiluva vahakynttilä toisessa kädessä ja
toisessa iso mytty.

"Nyt on hetki", ajattelin minä.

"Samuel, rakas sisarenpoikani", sanoi hän, -- ensimäisen nimesi
sinä sait eno-vainajaltasi, autuaalta mieheltäni, ja kaikista
mies-vainajani ja omien sisarteni pojista ja tyttäristä sinä olet
ainoa, jonka elämänkäytös on minua erittäin miellyttänyt."

Jos ajattelee, että tätini oli yksi seitsemästä naidusta
sisaresta, että Hoggartyt olivat joutuneet naimisiin Irlantiin ja
tulleet lukuisan lapsiparven äideiksi, täytyy minun sanoa, että
kohteliaisuus, jonka tätini minulle lausui, oli todella sievä.

"Rakas täti", sanoin arasti ja vapisevin äänin, "olen usein kuullut
Teidän sanovan, että meitä oli kaikkiaan seitsemänkymmentä kolme,
ja uskokaa minua, että pidän Teidän korkeata käsitystänne, minusta
todella mairittelevana. Minä en ansaitse sitä, en tosiaankaan."

"Mitä tuohon inhottavaan iiriläiseen joukkokuntaan tulee",
sanoo tätini jokseenkin terävästi, "niin älä puhu heistä, minä
kammon heitä ja kaikkien heidän äitejäänkin" (seikka on se, että
Hoggartyn omaisuudesta oli käyty käräjiä), "mutta kaikista muista
sukulaisistani sinä, Samuel, olet ollut uskollisin ja huomaavaisin
minua kohtaan. Esimiehesi Lontoossa kiittävät säännöllisyyttäsi
ja hyvää käytöstäsi mitä parhaimmaksi. Vaikka sinulla on ollut
kahdeksankymmentä puntaa vuodessa (sangen runsas palkka), et ole
menettänyt shillinkiäkään yli tulojesi, niinkuin muut nuoret miehet
olisivat tehneet. Ja vapaakuukautesi sinä olet omistanut vanhalle
tädillesi, joka, vakuutan sen sinulle, on kiitollinen siitä."

"Oh, täti kulta!" sanoin minä. Siinä kaikki, minkä sain virketyksi.

"Samuel", jatkoi hän, -- minä lupasin sinulle lahjan, ja tässä se on.
Ensinnä arvelin antaa sinulle rahaa, mutta sinä olet säännöllinen
poika etkä tarvitse sitä. Sinä et ole riippuvainen rahasta, rakas
Samuel. Minä annan sinulle, mitä enimmän pidän arvossa elämässäni,
Hoggarty-vainajani m-mu-muo-to-kuvan (_kyyneleitä_) rintasoljessa,
jota kaunistaa se kallisarvoinen timantti, mistä useasti olet kuullut
minun puhuvan. Pidä sitä, rakas Samuel, minun tähteni, ja ajattele
tätä enkeliä taivaassa ja sinun omaa tätiäsi Susyä."

Hän pisti vehkeen käsiini. Se oli jokseenkin parranajorasian kannen
kokoinen. Ja minun olisi yhtä helposti pälkähtänyt päähän pitää sitä
rinnassani kuin käyttää kolmikolkka hattua ja kankipalmikkoa. Minä
tunsin niin suurta harmia ja pettymystä, etten todellakaan pystynyt
saamaan suustani halkaistua sanaakaan.

Kun olin hieman saavuttanut mielenmalttini jälleen, otin rintasoljen
esiin paperista (rintasolki! kyllä kai, se oli yhtä iso kuin
munalukko) ja hitaasti kiinnitin sen paidan rinnukseeni.

"Kiitos, hyvä täti", sanoin mainiosti salaten ivani. -- Pidän
aina arvossa tätä lahjaa Teidän tähtenne, joka olette sen minulle
antanut, ja se on muistuttava mieleeni enoni ja kolmetoista tätiäni
Irlannissa."

"Minä en tahdo, että pidät sitä _tuolla_ tavalla!" kiljasi rouva
Hoggarty. -- Ei noiden ilkeitten punatukkaisten naisten hiuksia!
Sinun täytyy ottaa pois heidän hiuksensa."

"Mutta sittenhän rintasolki on pilalla, täti hyvä."

"Älä huoli rintasoljesta. Laitata se uuteen malliin."

"Tai kenties", sanoin, "minä en ensinkään sitä muuta -- kuva on
hieman liika iso nykyisen käsityksen mukaan --, vaan laitatan enon
muotokuvan kehyksiin sekä asetan uuninkamanalle, Teidän kuvanne
vierelle. Se on hyvin soma pienoiskuva."

"Tämä pienoiskuva", sanoi rouva Hoggarty juhlallisesti, "oli suuren
Mulcahyn _chef-d'ouvre_ (lausuttu _shef dööver_), tätini lempisana,
joka ynnä sanat _bongtong_ ja _allimod de Pariis_ muodostikin hänen
ranskankielensä koko sanavaraston). Sinähän tunnet tämän säälittävän
taiteilija-paran kauhean historian. Kun hän oli saanut valmiiksi
tämän ihmeteltävän kuvan edesmenneelle rouva Hoggartylle Castle
Hoggartysta, Mayon kreivikunnasta, kantoi rouva Hoggarty sitä
rinnassaan kaupunginpäällikön tanssiaisissa, joissa hän pelasi erän
pikettiä ylipäällikön kanssa. Mikä oli voinut saada hänet asettamaan
typeräin tytärtensä hiukset Mickin muotokuvan ympärille, en pysty
käsittämään, mutta sellainen se oli kuin sen nyt tuossa näet. 'Hyvä
rouva', sanoo ylipäällikkö, 'ellei tuo ole ystäväni Mick Hoggarty,
niin olen minä hölmöläinen!' Nämät olivat hänen ylhäisyytensä omat
sanat. Rouva Hoggarty Castle Hoggartysta irroitti soljen rinnastaan
ja näytti hänelle sitä.

'Ken on taiteilija?' sanoo armollinen herra. 'Se on ihastuttavin
kuva, mitä olen elämässäni nähnyt!'

'Mulcahy, Ormondin rantakadulta', sanoo rouva Hoggarty.

'Jumal'auta, minä otan hänet suojaani', sanoo armollinen herra.
Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän antoi maalauksen
takaisin tyytymättömän näköisenä. 'Tässä muotokuvassa on virhe',
sanoi hänen ylhäisyytensä, joka oli ankara järjestyksen mies. 'Ja
minä ihmettelen, että ystäväni Mick, joka on hyvä sotilas, ei ole
huomannut sitä.'

'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.

'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti
hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan
enään sanomatta.

Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton
taiteilija _tuli hulluksi heti paikalla_. Hän oli pannut koko
maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla
virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen
sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina
kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin
takia, vaikka -- noita kiittämättömiä olentoja -- hän teki sen
yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä
tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän
oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä,
mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."

Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle.
Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen
pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren
kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun.
"Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan
ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella.
Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä,
mitä mielit."

Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista,
kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen
meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut
aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula
sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin'
näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" -- ja
kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella
guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" --
joita minä, _entre nous_, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut
mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista
kuukautta sitten.

No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä
oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat,
mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut -- no
samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän
ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan
varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani
matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn
peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä,
minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta
taskussani.

Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että
jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen
kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun
kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen
kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello
kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen
aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja
armaat hiukset paperruksissa.

Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään.
Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan
takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti,
vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan
ristikon väliin -- en saanut hereille ketään muuta kuin ison
vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten
niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani
hampaittensa väliin.

Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja
seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen
kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi
sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös
katolle näkemättä Mary Smithiä.

Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen
huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti
oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta
vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin
heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.

       *       *       *       *       *

"Äläs! Onpa siinä kroosia!" sanoi ajajalle tallipoika, joka poltteli
sikaaria, katsellen minua ja sormella tonkien nokkaansa.

En ollut nimittäin ensinkään riisuutunut tätini kesti-illan jälkeen,
ja kun olin pahalla tuulella ja kaikki vaatteet oli vielä sullottava
kirstuihin ja paljon muuta ajattelemista, olin kokonaan unhottanut
rouva Hoggartyn rintasoljen, jonka edellisenä yönä olin pistänyt
paidanrinnukseeni.



TOINEN LUKU

KERTOO, KUINKA TIMANTTI TULEE LONTOOSEEN JA AIKAAN SAA IHMEELLISIÄ
ASIOITA SEKÄ CITYSSÄ ETTÄ WESTENDISSÄ.


Tässä tarinassa kerrotut tapahtumat sattuivat parisenkymmentä vuotta
sitten, jolloin, kuten lukija mahtanee muistaa, Lontoon Cityn
oli vallannut kaikenkaltaisten yhtiöitten perustamiskiihko, mikä
moniaille ihmisille tuotti sievät omaisuudet.

Olin tähän aikaan, koska totuus on saatettava ilmi, kolmastoista
kirjanpitäjä neljästäkolmatta nuorukaisesta, jotka työskentelivät
valtaavan laajassa West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiössä
yhtiön muhkeassa kivitalossa Cornhillissa. Äiti oli eläkerahaa
vastaan sijoittanut neljäsataa puntaa tähän yhtiöön, joka maksoi
hänelle kokonaista kolmekymmentä ja kuusi puntaa vuodessa -- mikään
muu Lontoon yhtiöistä ei luvannut enempää kuin kaksikymmentäneljä.
Johtokunnan puheenjohtaja oli suuri herra Brough, toiminimestä
Brough ja Hoff, Crutched Friarskadulta, jonka laivat purjehtivat
Välimerta. Kauppahuone oli uusi, mutta sen viikunain ja pesusienten
liike oli mahtava ja Zanten korinttien kaupassa se oli kaikkien Cityn
toiminimien edellä.

Brough oli suuri mies eriuskolaisten keskuudessa ja hänen nimensä
näkyi aina keräyslistan otsikossa satojen puntien edessä, milloin
nämät hyvät ihmiset perustivat jonkun hyväntekeväisyysseuran. Hänellä
oli yhdeksän kirjanpitäjää konttorissaan Crutched Friarsilla. Ei
yhtään hän suostunut ottamaan vastaan ilman pyrkijän syntymäpaikan
koulunopettajan ja papin antamaa todistusta, jossa nämät menivät
täyteen takuuseen hänen siveellisyydestään ja uskonnollisuudestaan.
Ja paikat olivat niin haluttuja, että hän sai neljän tai viiden
sadan punnan hyvityksen jokaisesta nuoresta miehestä, jonka teki
orjaksi kymmeneksi tunniksi päivässä ja jolle siitä korvaukseksi
paljasti kaikki Välimeren kaupan salaisuudet. Hän oli suuri mies
myöskin Lontoon pörssissä. Ja meidän nuoret pojat kuulivat useasti
pörssikauppiasten kirjanpitäjiltä (me näetsen tapasimme syödä
päivällistä yksissä "Kukossa ja lampaassa", kunnianarvoisessa
paikassa, jossa saa mainion palan lihaa, leipää, vihanneksia,
juustoa ja puolikkaan portteria, kaikki yhdestä shillingistä ja
vielä jää pennyn-lantti juomarahaksi) -- nuorten pörssikauppiasten
oli siis tapana kertoa meille, mitä äärettömiä eriä Brough sijoitti
espanjalaisiin, kreikkalaisiin ja kolumbialaisiin papereihin. Hoff
ei niihin puuttunut ollenkaan, hän vain pysyi kotona yksinomaan
hoitaen kauppahuoneen asioita. Hän oli nuori mies, hyvin hiljainen
ja vakava, uskonnoltaan kveekari. Brough oli ottanut hänet
kauppakumppanuuteen kolmisenkymmenen tuhannen punnan hintaa
vastaan, ja varsin hyvä kauppa se oli sittenkin. Minulle kerrottiin
suurimmassa tuttavallisuudessa, että kauppahuone säännöllisesti joka
vuosi jakoi voittoa runsaat seitsemän tuhatta puntaa, josta puolet
peri Brough, Hoff kaksi kuudennesta ja viimeisen kuudenneksen vanha
Tudlow, joka oli ollut herra Broughin kirjanpitäjä ennen kun uusi
yhtiö pantiin alkuun. Tudlow kävi aina kovin kehnosti puettuna, ja
me pidimme häntä vanhana saiturina. Muuan meidän miehistämme, Bob
Swinney nimeltään, tapasi sanoa, että Tudlowin osuus oli pelkkää
lorua ja että se tuli kaikki Brough'ille, mutta Bob tiesi aina asiat
vain puoliksi, käytti tavallisesti viheriätä ratsastustakkia ja pääsi
vapaasti Covent Gardenin teatteriin. Hän piti aina ääntä putikassa,
kuten me sitä kutsuimme (vaikkei se ollut mikään putikka, vaan yhtä
pulska konttori kuin mikä muu hyvänsä Cornhillissa) -- hän piti aina
ääntä Vestriksestä ja neiti Treestä ja lauleli laulua "Peipposesta",
erästä Charles Kemblen[5] kuuluisaa laulua "Neito Mariannasta",
kappaleesta, johon silloin kaikki olivat hullaantuneet ja joka oli
otettu tunnetusta kertomuskirjasta, minkä oli tehnyt muuan Peacock,
Itä-Intian komppanian kirjanpitäjiä; ja mainion hyvä paikka hänellä
onkin.

Kun Brough sai kuulla, millä tavalla nuorukainen Swinney solvasi
häntä ja että hänellä oli vapaapaikka teatterissa, niin hän saapui
päivänä muutamana alas konttoriin, missä me kaikki neljäkolmatta
olimme koolla, ja piti puheen, jonka vertaista kauneudessa minä
harvoja olen elämässäni kuullut. Parjauksesta hän ei välittänyt,
sanoi hän, panettelu on osa ja kohtalo jokaisen julkisen miehen,
jolla on ankarat periaatteet ja joka näitä tinkimättä seuraa,
mutta sitä vastoin hän ei voinut olla välinpitämätön jokaisen
gentlemannin luonteesta, jotka kuuluivat West Diddlesex-yhtiöön.
Tuhansien menestys oli heidän huostassaan, miljoonia puntia kulki
joka päivä heidän kättensä kautta, City, koko maa katsoi ylös
heihin, järjestyksen, kunniallisuuden, esimerkillisyyden esikuviin.
Ja jos hän huomasi, että näiden joukossa, joita hän piti kuin omina
lapsinaan -- joita hän rakasti kuin omaa lihaansa ja vertansa --
oli poikettu pois tästä järjestyksestä, että tätä säännöllisyyttä
ei oltu ylläpidetty, että tätä hyvää esimerkkiä ei oltu kannettu
korkealla (herra Brough puhui aina tähän juhlalliseen tapaan) --
jos hän huomasi lastensa poikenneen pois siveellisyyden, uskonnon
ja sopivaisuuden terveellisistä käskyistä -- jos hän huomasi
ylimmässä tai alimmassa -- pääkirjanpitäjästä, jolla on kuusi sataa
vuodessa, aina ovimieheen, joka lakaisi portaat -- jos hän havaitsi
pienimmänkin säädyttömyyden tahran, hän heittäisi rikkojan luotaan --
niin, vaikka se olisi hänen oma poikansa, heittäisi hän tämän luotaan.

Kun hän puhui näin, puhkesi Brough kyyneliin; ja me jotka emme
tienneet, mitä tuleman piti, katselimme toisiimme kalpeina
kuin lakanat; kaikki paitsi Swinney, 12. virkailija, joka oli
viheltelevinään. Kun Brough oli pyyhkinyt silmänsä ja toipunut
ennalleen, hän kääntyi ympäri; ja ah, kuinka sydämeni tykyttikään
hänen katsoessaan minua suoraan kasvoihin! Olipa kuitenkin
helpottavaa, kun hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Herra Robert Swinney!"

"Sir Teille", sanoi Swinney niin viileästi kuin mahdollista, jolloin
muutamat miehistä alkoivat tirskua.

"Herra Swinney, jyrisi Brough, vielä kovemmalla äänellä kuin
aikaisemmin, -- kun tulitte tähän toimistoon -- tähän perheeseen,
sir, sillä sellainen se on, olen ylpeä voidessani niin sanoa --
te kohtasitten 23 niin hurskasta ja säännöllistä nuorta miestä
kuin koskaan on työskennellyt yhdessä -- joille koskaan on uskottu
tämän mahtavan pääkaupungin ja kuuluisan imperiumin rikkaudet.
Te kohtasitten, sir, kohtuullisuutta, säännöllisyyttä ja hyvää
käytöstä; ei mitään säädyttömiä lauluja kuulunut tässä paikassa,
joka on pyhitetty -- liikeasioille; mitään panetteluja ei kuiskailtu
laitoksen johtoa vastaan -- mutta ohitan menneet: voin hyvin ohittaa
ne, sir -- ei mikään maallinen keskustelu tai ruma leikinlasku
häirinnyt näiden herramiesten huomiota tai pilannut heidän työnsä
rauhallista näyttämöä. Kohtasitten kristittyjä ja herrasmiehiä, sir."

"Maksoin paikastani kuten muutkin", sanoi Swinney. "Eikö isäni
ostanut osakk--?"

"Hiljaa, sir! Arvoisa isänne kyllä osti tämän yrityksen osakkeita,
jotka tulevat jonakin päivänä tuottamaan hänelle suurenmoisen voiton.
Hän siis _todellakin_ hankki osakkeita, muuten ette olisi koskaan
täällä. Voin tyydytyksellä sanoa, että jokaisella täällä olevalla
nuorella ystävälläni on isä, veli, rakas sukulainen tai ystävä,
jolla on samanlainen suhde yritykseemme; eikä yksikään heistä ole
ilman motivaatiota hankkimaan, hyvää komissiota vastaan, muita
henkilöitä liittymään mainioon yhdistykseemme. _Mutta_, sir, minä
olen sen johtaja. Näette minun allekirjoittaneen työsopimuksenne; ja
samalla tavoin minä, John Brough, peruutan sen. Menkää pois, sir! --
jättäkää meidät -- luopukaa perheestä, joka ei voi enää pitää teitä
rinnoillaan! Herra Swinney, olen itkenyt -- olen rukoillut, ennenkuin
tulin tähän johtopäätökseen; olen kuunnellut neuvoja, sir, ja olen
lujasti päättänyt. Lähtekää luotamme!"

"En kuitenkaan ilman kolmen kuukauden palkkaa, herra Brough."

"Se maksetaan isällenne, hyvä herra."

"Vielä mitä! minäpä kerron Teille jotakin, Brough, minä olen
täysikäinen, ja jollette Te maksa minulle palkkaani, niin minä laitan
Teidät arestiin -- lempo soi, sen minä teen! Minäpä tyyrään Teidät
tyrmään, taikka ei nimeni ole Bob Swinney!"

"Kirjoittakaa, herra Roundhand, tälle turmeltuneelle nuorelle
miehelle kolmen kuukauden palkan määräys."

"Kaksikymmentä yksi puntaa ja viisi, Roundhand, eikä leimasta
mitään", huusi julkea Swinney. -- Siinä se on, kuitataan! Ei Teidän
tarvitse osottaa sitä pankkiirilleni. Ja jos joku Teistä, pojat,
haluaa lasillisen punssia tänä iltana kello kahdeksan, niin Bob
Swinneyn luo! Maksusta ei puhetta. Jos herra Brough _tahtoisi_ tehdä
minulle sen kunnian ja lyöttäytyisi joukkoon? Tulkaa pois, elkää
huoliko kieltäytyä!"

Me emme jaksaneet kestää enään tätä häpeämättömyyttä, vaan
purskahdimme nauramaan kuin villityt.

"Ulos huoneesta!" kiljui herra Brough, jonka kasvot olivat menneet
aivan sinisiksi. Ja Bob otti naulakosta vaalean hattunsa ja marssi
matkaansa, "savipönttönsä", kuten hän sitä nimitti, vahvasti
kallellaan. Hänen mentyään herra Brough piti meille toisen luennon,
jonka neuvoja me kaikki päätimme käyttää hyväksemme, ja astuen
Roundhandin pöydän ääreen, asetti kätensä kassanhoitajan olalle ja
katsoi pääkirjaan.

"Paljonko rahaa on tänään tullut, Roundhand?" sanoi hän hyvin
ystävällisesti.

"Se leskihän se toi rahansa: yhdeksänsataa ja neljä puntaa kymmenen
shillinkiä ja kuusi pennyä. Kapteeni Sparr on maksanut osakkeensa
täyteen, mutta hän nurisee ja sanoo, ettei hänellä ole enään
mitään; viisikymmentä osaketta, kaksi maksuerää, tekee kolme
viideskymmenesosaa, herra johtaja."

"Hän nurisee aina!"

"Hän sanoo, ettei hänellä ole penniäkään, millä ravita
ruumisraukkaansa osingon jakopäivään asti."

"Entä mitä muuta?"

Herra Roundhand selaili kirjan läpi ja sai kokoon kaikkiaan
yhdeksäntoista sataa puntaa. Meidän liikkeemme luisti erinomaisesti
nykyisin. Vaan siihen aikaan kun minä tulin konttoriin, meidän oli
tapana istuskella ja naureskella, laskea leikkiä ja lukea lehtiä
päivät päästään, ja hirveällä hopulla laittautua paikoillemme, kun
joku sattumoisin asioissaan astui sisään. _Silloin_ ei Brough koskaan
välittänyt naurustamme tai laulustamme ja oli mitä parhaissa väleissä
Bob Swinneyn kanssa. Mutta se oli entisiin aikoihin, ennen kun me
olimme päässeet oikein varuksiimme.

"Yhdeksäntoista sataa puntaa, ja tuhat puntaa osakkeita! Oivallista,
Roundhand -- oivallista, hyvät herrat! Muistakaa, että jokainen
osake, minkä Te tuotte lisää, tuottaa Teille viisi prosenttia
käteistä! Pitäkää mielessä ystävänne -- pysykää uskollisesti
paikallanne -- eläkää säännöllisesti -- toivon, ettei Teistä kukaan
unohda käydä kirkossa. Kuka astuu herra Swinneyn paikalle?"

"Herra Samuel Titmarsh."

"Herra Titmarsh, minä onnittelen Teitä. Antakaa minulle kätenne,
hyvä herra. Te olette nyt tämän yhtiön kahdestoista kirjanpitäjä
ja Teidän palkkanne on niinmuodoin kasvanut viisi puntaa vuodessa.
Kuinka jaksaa Teidän arvoisa äitinne, hyvä herra -- Teidän kallis
ja erinomainen äiti-rouvanne? Hyvässä voinnissa toivoakseni? Ja
minä palavasti rukoilen, että tämä konttori kauan, kauan saa maksaa
hänelle vuosieläkkeensä! Pankaapa muistiin, että jos hänellä on
enemmän rahoja talletettavana, niin hän nyt saa korkeamman koron kuin
viimeksi, koska hän on vuotta vanhempi, ja viisi prosenttia Teille,
poikaseni! Miksi ette Te yhtä hyvin kuin joku muu? Nuoret miehet ovat
aina nuoria miehiä eikä kymmenen punnan paperi ole haitaksi. Vai
miten, herra Abednego?"

"Oh, eihän toki!" vastaa Abednego, kolmas kirjanpitäjä, joka juuri
oli kielinyt Swinneystä, ja hän rupesi nauramaan, kuten me tosiaan
kaikkikin teimme, milloin hyvänsä herra Brough laski jotakin pilan
tapaista, emme siksi että se _oli_ pilapuhetta, vaan meidän oli
tapana nähdä tarkotus hänen kasvojensa ilmeestä.

"Noo, Roundhand", sanoo hän, "sananen Teidän kanssanne muista
asioista. Rouva Brough tahtoo tietää, miksi ihmeessä Te ette koskaan
eksy Fulhamiin."

"Hyvänen aika, se on liika ystävällistä", sanoi Roundhand perin
ihastuneena.

"Mainitkaa joku päivä, ukkoseni. Sanotaan lauantaina, ja ottakaa
yömyssy mukaanne."

"Te olette tosiaan liika ystävällinen. Minä olisin ylenmäärin
ihastunut, mutta --"

"Mutta -- ei mitään muttaa, ukkoseni. Kuulkaapas, kun rahaministeri
osottaa minulle sen kunnian, että syö päivällistä kanssamme, ja minä
tahdon, että Te kohtaatte hänet. Sillä asia on se, että minä olen
Hänen Ylhäisyydelleen kehunut Teitä parhaimmaksi kassanhoitajaksi
koko saarivaltakunnassa."

Roundhand ei voinut kieltäytyä seuraamasta _tällaista_ kutsua,
vaikka, kuten hän oli kertonut meille, rouva Roundhand ja hän olivat
aikeissa viettää lauantain ja sunnuntain Putneyssä,[6] ja me, jotka
tiesimme minkälaista mies-polosen elämä oli, olimme varmat siitä,
että pääkirjanpitäjä saisi koreat haukkumiset vaimoltaan, kun tämä
kuulisi, mistä oli kysymys. Hän oli näetsen kovasti nyreissään rouva
Broughille, sillä rouva Brough, jolla oli vaunut, väitti, ettei
tiennyt, missä Pentonville[7] sijaitsi, eikä siksi voinut käydä
tervehtimässä rouva Roundhandia. Vaikka olisihan toki luullut hänen
ajajansa löytävän tien.

"Jaha, ja sitten, Roundhand", jatkoi johtajamme, "kirjoittakaa,
tehkää hyvin, seitsemän sadan määräys. Hoo, elkäähän repäiskö
silmiänne, mies, en ole karkuun lähdössä. Kas niin -- seitsemän sataa
-- ja yhdeksänkymmentä, sanokaamme yksin tein. Meillä on yhtiökokous
lauantaina, mutta elkää olko huolissanne, minä kyllä teen niistä
tilin, ennen kun ajetaan luokseni. Ministerin otamme vaunuihin
Whitehallissa".[8]

Niin sanoen herra Brough käänsi maksuosotuksen kokoon ja hyvin
sydämellisesti puristaen herra Roundhandin kättä, nousi nelivaljakon
vetämiin vaunuihinsa (hän käytti aina neljää hevosta, Cityssäkin,
missä se on niin vaikeata), jotka odottivat häntä konttorin ovella.

Bob Swinneyn oli tapana sanoa, että Brough velkoi yhtiötä kahdesta
hevosesta, mutta ei koskaan ollut uskominen puoliakaan Bobin
puheista, hän oli semmoinen koiranleuka ja pilkkakirves.

En tiedä, mitenkä lie ollut, mutta minusta ja eräästä Hoskins
nimisestä pojasta (yhdestoista kirjanpitäjä), joka asui kanssani
Salisburyn torikorttelissa, Fleet-kadulla, missä meillä oli hauska
asumus toisessa kerroksessa, tuntui huilunsoittelumme tavattoman
ikävältä tänä iltana, ja kun ehtoo oli hyvin kaunis, lähdimme
kuljeksimaan West Endiin[9] päin. Saapuessamme vastapäätä Covent
Gardenin teatteria olimme aivan lähellä "Globen krouvia" ja muistimme
samalla Bob Swinneyn vieraanvaraisen kutsun. Emme olleet mitenkään
kuvitelleet, että hän oli tarkottanut totta kutsullaan, mutta
arvelimme, että saattaisi sittenkin pistäytyä sisälle; missään
tapauksessa siitä ei voinut vahinkoa olla.

Vaan sielläpä me tapasimmekin Bobin takasalissa, missä hän oli
luvannut olla, istumassa pöydän päässä, paksun tupakansavun keskellä,
ja kahdeksantoista pojistamme kalistelemassa ja hakkaamassa lasejansa
pöytään.

Minkä rähinän he nostivat meidän astuessamme sisään! "Hurraa!" huusi
Bob, "tässä tulee kaksi lisää! Vielä kaksi tuolia, Mary, vielä kaksi
lasia, vielä lämmintä vettä ja vielä kaksi kippoa viinaa! Kukapa
herran nimessä olisi uskonut näkevänsä Titin täällä?"

"Niin", sanoin minä, "me tulimme tänne aivan sattumalta."

Nämät sanat synnyttivät uuden kauhean metakan -- seikka oli nimittäin
tosiaan se, että joka mies näistä kahdeksastatoista oli sanonut
tulleensa sattumalta. Miten olikaan, hupaisen illan se sattuma meille
antoikin, ja antelias Bob Swinney maksoi joka killingin.

"Hyvät herrat!" sanoi hän maksettuaan laskun, "olen kutsunut Teidät
juomaan kunnioitettavan herra John Broughin terveydeksi, koska minun
on kiittäminen häntä siitä kahdenkymmenen yhden punnan ja viiden
shillingin lahjasta, minkä hän antoi minulle tänä aamuna. Mitä
sanonkaan -- kaksikymmentä yksi ja viisi? Ei, vaan sen ja vielä
yhden kuukauden palkan, joka minun olisi ollut maksaminen -- sakkoa
-- viimeistä penniä myöden, -- lempo soi! siitä että olin lähtenyt
paikastani, kuten olin aikonut tehdä huomen-aamulla. Minä olen saanut
uuden paikan, erinomaisen paikan, voin vakuuttaa. Viisi guineaa
viikossa, kuusi matkaa vuodessa, oma hevonen ja kevät kiesit ja
kuljettava Länsi-Englannissa öljyä ja valaanrasvaa tarjoten. Hornaan
kaasuyhtiö, ja eläköön herrat Gann ja Kumpp., Thames-kadulla Lontoon
Cityssä!"

Olen näin seikkaperäisesti kertonut West Diddlesex vakuutusyhtiöstä
ja herra Broughista, sen toimeenpanevasta johtajasta (vaikkei yhtiötä
eikä sen johtajaa, hyvin ymmärrettävästi ole mainittu oikealta
nimeltä), sen tähden että minun ja timanttineulani kohtalo oli
salaperäisellä tavalla yhteydessä kummankin kanssa, kuten kohta
näytän.

Teidän täytyy saada tietää, että West Diddlesexin pojat suuresti
kunnioittivat minua, sen tähden, että minä tulin paremmasta perheestä
kuin enimmät heistä, olin saanut klassillisen kasvatuksen, ja
etenkin, koska minulla oli rikas täti, rouva Hoggarty, josta, täytyy
se tunnustaakseni, minun oli tapana vankasti kerskailla. Ei ole
mitenkään haitallista olla arvossa pidetty tässä maailmassa, mikäli
olen huomannut, ja ellei hieman kehuskele puolestaan, niin saattaa
olla varma siitä, ettei tuttavista kenkään näe vaivaa toisen tähden
eikä kerro maailmalle hänen ansioitaan.

Niin että kun minä kotona käytyäni palasin konttoriin ja asetuin
sijalleni vanhan päiväkirjan ääreen vastapäätä Birchin-kujaa päin
antavaa likaista ikkunaa, annoin piankin poikasten tietää, että
vaikka rouva Hoggarty ei ollut suonut minulle suurta rahasummaa,
kuten olin odottanut -- minä olin todella luvannut tusinalle heistä
pitää kekkerit joen varrella, jos luvatut rikkaudet tulisivat minulle
-- minä annoin heidän tietää, sanon, että vaikka tätini ei ollut
suonut minulle yhtään rahaa, hän oli lahjoittanut minulle komean
timantin, joka oli ainakin kolmenkymmenen guinean arvoinen, ja että
minä jonakuna päivänä prameilisin liikkeessä timantti rinnassani.

"Oo, antakaa nähdä se!" sanoo Abednego, jonka isä oli väärien
jalokivien ja kultaketjujen kauppias Hanway Yardissa, ja minä
lupasin, että hänen piti saada se silmätäkseen, heti kun se oli
uudessa asussa. Kun kaikki taskurahanikin olivat lopen huvenneet
(istuinpaikka vaunuissa kotiin ja takaisin, viisi shillinkiä
piikatytölle kotona, kymmenen tätini neitsyelle ja palvelijalle,
viisikolmatta shillinkiä häviötä whistipelissä, kuten jo kerroin,
ja viisitoista shillinkiä kuusi pennyä pieniin hopeasaksiin erään
henkilön armaille pikku sormille), niin Roundhand, joka oli perin
hyväsydäminen mies, kutsui minut päivälliselle ja antoi etukäteen
kuukauden palkan: seitsemän puntaa yhden shillingin ja kahdeksan
pennyä. Roundhandin kotona Myddeltonin torikorttelissa Pentonvillen
varrella syötäessä vasikan selkäpaistia ja juotaessa lasillista
portteria opin tuntemaan ja näinkin, kuinka pahasti vaimo häntä
piteli, niinkuin taannoin kerroin. Poika parka! -- meidän kaikkien
alakirjanpitäjäin mielestä oli mainio asia istua yksinään pöytänsä
ääressä ja nostaa viisikymmentä puntaa kuussa, kuten Roundhand, mutta
minusta tuntuu, että Hoskinsin ja minun oli, luritellessamme yhdessä
huilua toisen kerran kamarissamme Salisburykorttelissa, koko paljoa
parempi olla kuin päämiehemme -- ja sopusointukin eheämpi, vaikka
meidän soittelumme oli kylläkin säälittävää.

Eräänä päivänä Gus Hoskins ja minä pyysimme Roundhandilta lupaa
saada lähteä jo kello kolmelta, meillä kun oli _erityistä asiaa_
West Endiin. Hän tiesi, että se koski Hoggartyn isoa timanttia, ja
antoi luvan, ja me matkaan. Saavuttuamme St. Martin's-kujalle Gus
osti sikaarin näyttääkseen juhlalliselta, ja puhalteli sitä koko
matkan kujaa ja lehtokujia pitkin Coventry-kadulle asti, missä herra
Poloniuksen kauppa on, kuten jokainen tietää.

Ovi oli auki, ja useat vaunut täynnä naisia pysähtyivät ulkopuolelle
ja purkivat kuormansa. Gus pisti kädet taskuunsa -- siihen aikaan
käytettiin hyvin laajoja housuja, joissa oli avarat laskokset
ja hyvin kapeat lahkeen suut, mistä saappaat tai puolisaappaat
pistettiin ulos (hienostolla oli saappaat, mutta me Cityn puotipojat,
joilla oli kahdeksankymmenen punnan vuosipalkka, tyydyimme
puolisaappaisiin) --, ja kun Gus levitti housujansa niin kauas
lonkistaan kuin mahdollista ja tuprutteli tupakkaansa ja iski katuun
kenkiensä raudoitettuja korkoja ja kun hänellä lisäksi oli niin
nuoreksi mieheksi perin tuuhea poskiparta, niin hän todella näytti
oikein komealta pojalta, jota jokainen pitikin merkittävänä henkilönä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut tulla puotiin sisälle, vaan jäi ulos
katsoa tuijottamaan akkunassa olevia kultaisia patoja ja kattiloita.
Minä astuin sisään ja vähän yskittyäni ja ryittyäni, sillä en
ollut koskaan ennen käynyt niin hienossa paikassa, pyysin eräältä
herrasmieheltä saada puhutella herra Poloniusta.

"Millä saatan Teitä palvella, hyvä herra?" sanoo herra Polonius, joka
sattui seisomaan siinä vallan vieressä palvellen kolmea naisihmistä,
yhtä hyvin vanhaa ja kahta nuorta, jotka tarkasti tutkivat muuatta
helmistä kaulakoristetta.

"Tämä koriste on luullakseni ennenkin ollut Teidän huostassanne, hyvä
herra", sanoin minä vetäen esiin solkeni takin taskusta. -- Se on
kuulunut tädilleni, rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta."

Vanha nainen, joka seisoi lähellä, katsahti taakseen, kun tätä puhuin.

"Minä myin hänelle kultaiset kaulavitjat ja lyövän taskukellon vuonna
1795", sanoi herra Polonius, joka tahtoi osottaa muistavansa kaikki,
"ja kapteenille hopeaisen punssikauhan. Miten jaksaa majuri --
eversti -- kenraali -- hm! hyvä herra?"

"Kenraali", sanoin minä. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa", vaikka olin
vallan ylpeä siitä, että tämä hieno mies puhutteli minua tällä tapaa,
"herra Hoggartya ei -- ole enään. Mutta minun tätini on lahjoittanut
minulle tämän -- tämän korukalun, joka, kuten näette, sisältää
hänen miehensä kuvan. Sitä minä pyydän Teitä, hyvä herra, huolella
säilyttämään, ja tätini haluaa, että te laitatte tämän timantin
sievästi uusiin puitteisiin."

"Sievästi ja soreasti, tietenkin, hyvä herra."

"Niin, nykyaikaiseen tapaan, ja lähettäkää lasku hänelle. Siinähän on
tuon korukapineen ympärillä melko määrä kultaa, jonka Te tietenkin
suvaitsette laskea pois."

"Viimeistä pennyä myöten", sanoo herra Polonius kumartaen ja
katsellen timanttia. "Se on tosiaan ihmeellinen kapine", sanoi hän,
"vaikka timantti on todellakin soma pieni kappale. Katsokaahan sitä,
mylady. Se on iiriläistä tekoa, leimattu v:lta 95 ja saattaa kenties
muistuttaa Teidän Armonne varhaisimman nuoruuden aikoja."

"Olkaa höpisemättä, herra Polonius!" sanoi vanha nainen, pieni
kaitakasvoinen vaimo, jonka kasvot olivat tuhansissa rypyissä.
"Kuinka Te _rohkenette_, herra hyvä, puhua sellaista hölynpölyä minun
kaltaiselleni vanhalle vaimolle. Enkö minä ollut viisikymmenvuotias
vuonna 95 ja iso-äiti vuonna 96?" Hän pisti esiin pari kuihtunutta,
vapisevaa kättä, avasi kannen, tarkasti sitä hetkisen ja sitten
purskahti nauramaan: "Niin totta kuin elän, onhan se iso Hoggartyn
timantti!"

Taivasten tekijät! mikä talismani olikaan joutunut käsiini?

"Katsokaa, tytöt", jatkoi vanha nainen, "tämä on koko Irlannin isoin
koriste. Tämä punanaamainen mies tässä keskellä on polonen Mick
Hoggarty, eräs orpanani, joka oli rakastunut minuun vuonna 84, kun
minä juuri olin menettänyt rakkaan isoisä-parkanne. Nämät kolmetoista
punaista hiuksenheiskaletta edustavat hänen kolmeatoista kuuluisaa
sisartaan -- Biddy, Minny, Theddy, Widdy (lyhennys Williaminasta),
Freddy, Izzy, Tizzy, Mysie, Grizzy, Polly, Dolly, Neil ja Bell
-- kaikki naimisissa, kaikki julmia ja kaikki punatukkaisia. Ja
kenen heistä Te olette poika, nuori mies? -- vaikka oikeus vaatii
myöntämään, ettette ole perheen muotoon."

Kaksi kaunista nuorta naista käänsi minuun kaksi kaunista mustaa
silmäparia ja odotti vastausta, jonka he olisivat saaneetkin, ellei
vanha vaimo olisi ruvennut latelemaan satoja juttuja yllämainituista
kolmestatoista naisesta ja kaikista heidän rakastajistaan,
kaikista heidän vastoinkäymisistään ja kaikista Mick Hoggartyn
kaksintaisteluista. Hän oli viidenkymmenen vuoden roskajutut tietävä
kronika. Vihdoin hänet keskeytti ankara yskäkohtaus, jonka loputtua
herra Polonius erinomaisen kohteliaasti kysyi minulta, mihin hän
saisi lähettää neulan ja tahdoinko pitää hiukset.

"En", sanoin minä, "en välitä hiuksista."

"Entä neula, hyvä herra?"

Minua oli hävettänyt osotteeni ilmoittaminen. "Mutta kissa vieköön!"
ajattelin minä, "miksi minä? --"

    Saa kuninkaalta aatelin
    ja arvon kreivi, herttua,
    on miehen kunto kuitenkin
    jaella vaikea.

Mitä syytä minun olisi salata näiltä naisilta, missä asun?

"Olkaa hyvä ja lähettäkää kapine, saatuanne sen valmiiksi, herra
Titmarshille, n:o 3 Bell-kuja, Salisburyn kortteli, lähellä St.
Briden kirkkoa, Fleet-katu. Pyydän, soittakaa toisen kerroksen
kelloa."

"Hyvä herra, kuinka?" sanoi herra Polonius.

_"Kuinka!"_ huusi vanha vaimo. "Herra Kuinka? _Mais, ma chère,
c'est impayable_.[10] Tulkaa pois -- tääll' on vaunut! Antakaa
käsivartenne, herra Kuinka, nouskaa sisään ja kertokaa minulle kaikki
kolmestatoista tädistänne."

Hän tarttui minua käsipuolesta ja hynttäsi puodista niin kerkeään
kuin mahdollista, nuorten naisten nauraen seuratessa perästä.

"No, hypätkää sisään, kuuletteko?" sanoi hän pistäen terävän nokkansa
ulos vaunun akkunasta.

"En voi, mylady", sanon minä, "minulla on täällä ystävä."

"Vielä vai! mäkeen koko ystävänne ja hypätkää sisään!" Ja ennen kun
kerkesin kunnolleen saada sanaa suustani, työnsi muuan iso puuteroitu
roikale, keltaiset samettiset polvihousut jalassa, minut vaunujen
portaita ylös ja paiskasi oven kiinni perässäni.

Juuri vaunujen vieriessä pois ennätin silmätä Hoskinsiin, enkä
koskaan unohda hänen muotoansa. Siinä seisoi Gus, suu ammollaan,
silmät pyöreinä muljottaen, savuava sikaari kädessään, ihmetellen
minkä jaksoi minulle juuri sattunutta merkillistä seikkailua.

"Kuka on tämä Titmarsh?" sanoo Gus. "Vaunuihin oli aatelinen kruunu
maalattu, niin hitto soi olikin!"



KOLMAS LUKU

KUINKA TIMANTIN OMISTAJA VIEDÄÄN POIS UPEISSA VAUNUISSA JA HYVÄ ONNI
HÄNTÄ VIELÄ EDELLEEN SEURAA.


Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori
nainen, rakkaan Maryni iässä -- nimittäin seitsemäntoista vuotta
ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär
ja hänen toinen pojantyttärensä -- kaunis hänkin, vaikka kymmentä
vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni
kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja
päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja
näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.

"Ja kuka oli se kamala olento" -- alotti hänen armonsa jälleen -- "se
kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen
ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme
vaunuihin?"

Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat
jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme
ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain
viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta.
Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi
puhuin hänen puolestaan:

"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus
Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää
poikaa."

"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra",
sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.

"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta
nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen,
ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren
Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit -- sanotaan, että amiraalin tytär,
Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai
johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä
on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa
hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka,
luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin
hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut
minuun -- oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"

"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin,
isoäiti?" sanoi lady Jane.

"Satoja, rakkahani -- satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin
suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä
ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta,
herra... kuinka se nimenne kuuluikaan?"

"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha
vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat
nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine
poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.

"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra... mikä
olikaan nimenne -- sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä
pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin.
Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren
Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin
perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka
pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi
-- Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten,
ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette,
herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"

"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."

"Eikö hänen ystävänsä -- mutta _onpahan_, sanon minä, enkä minä ole
koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"

"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä,
hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas
poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."

Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle -- vanha vaimo
sanoi: "Kuinka?"

"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä
ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko
meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"

"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata
konttorista -- ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja
minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole
vaivaksi."

"Epäilemättä se on meille -- äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane,
vaikka pikemmin vakavan muotoisena.

"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö
totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa,
me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh
ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."

"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.

"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan
menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista
tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä
saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."

Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady
Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan
sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui,
ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja
kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan,
joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.

Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella
ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla
leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne,
kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus
lady Fannylle.

Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee,
näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli
päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon,
ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä
kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen
oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää
yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitä _eräs_ henkilö merkitsee, sen
takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla
vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli
kävi.

"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon
minä.

Silloin oli _hänen_ vuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan,
ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se
hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset
nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa -- nauraa ikäänkuin
minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.

"_IL est charmant, votre monsieur_",[11] sanoi lady Jane
isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin: _"Madame, vous me
faites beaucoup d'honneur"_,[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja
olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun.
"Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut
Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin
ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne
minun ajella hienoissa vaunuissanne."

Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen
selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny
hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin,
että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.

"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri
ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta
kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna -- no samapa tuo."

"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha
äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä
samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on
kihara hiuksistani -- hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja
saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt
samalta paikalta."

"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, -- elkää sanoko niin!"

"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin
meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula --
kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta
pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut
tekotukkaa päässä!"

"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä",
sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin
olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei
osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän
sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa
lausua Virgiliusta -- kun emme sitä osanneet.

Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa
saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen,
mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".

"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane.
"Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny
ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa
minun esittää kreivi Tiptoff -- herra Titmarsh." Mutta sen sijaan
että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti
toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa
selässä. Miten pirhanassa _minä_ olisin häntä loukannut, en ollenkaan
osaa ymmärtää.

Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä
loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle
hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa
valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista)
ja lady Janen herra mies.

Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli
lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan
liikkuisi raittiissa ilmassa.

"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua
ja häntä.

"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan
samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin
veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän
säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut
ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh
on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut
tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa
Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra
Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."

Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin
taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä,
joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni
kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään
niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha
vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa,
näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen
kanssansa, ja sanoi:

"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn
isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua,
kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai
täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin -- hän ei ollut
sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja
näin.[13] No, eikö se ole selvä?"

"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta
kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin
äreältä ja happamalta.

"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? -- ne kolmetoista
punatukkaista tyttöä -- yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi,
kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän
ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun
hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? -- etkö muista? -- et
muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä,
ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"

"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja
sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi
takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan.
Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt
olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä
kiroillessanne, te ilkeä mies!"

"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund -- herra Preston?"
lausui hänen vaimonsa tuskaisena.

"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.

"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat
minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni
naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan -- inhottavaan
moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran --, en voi käsittää,
mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa
hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän
kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä
pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen
viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.

Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta
puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti
iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen
kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen
kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja
antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies -- tarkotan isäntää --
tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme
ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa,
ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon
selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin
ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi
potkauksesta.

"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen,
ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean
silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan
(minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni
hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa
ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka
valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"

Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!

"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn
hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.

"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin
mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra -- tämän herrankin
on."

"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa
tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te
näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli
tässä niin mukava, että todellakaan _en voinut_ irtautua paikaltani."

Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka
hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa
liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.

"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo
hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin
hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.

"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane
Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin,"
sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.

"Minä kutsuin hänet _minun_ vaunuihini", oikasee vanha lady, "ja
koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin
hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet
siellä."

"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.

"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä
äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies --
en muista nimeä -- että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut
toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä
sukulaisenne Whitehallissa."

Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen,
mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.

"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!"
Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra
valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset,
niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella
mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän
ruokailuaikanne, sir?"

Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä
väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen
kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja.
Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten
huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti
pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun
mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se
on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka
täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka
tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra
Prestonille.

Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset
ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten,
ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten
ja kahden pitkän palvelijan edessä -- kautta kunniani, sen tein --
"Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut
vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun
Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin,
että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan
muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te
piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin
piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö,
en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää
samaa pilapuhetta muille -- joillekuille meidän konttorimme pojille
esimerkiksi --, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he
saattavat _ottaa Teidän sananne todeksi_."

"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä
raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä
talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos
tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena
syöksyi huoneeseensa.

"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!"
sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja
minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja
jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta
tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana
ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne
-- minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä
uskokaa minua, minun on ollut suuresti --" Suuresti mitä, sitä en
koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä,
ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä
käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti
luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni
ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti,
että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi
suhista korvissani.

No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta
ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain
toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista
olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä
epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa
häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan
heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona
keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.

En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken
puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen
perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin
ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva -- ("se oli Drumin
vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen
Aateliskalenterista") --, että vanha rouva oli sattunut olemaan
minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana
päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla
varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko
joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden
pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa,
että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat
kuulla vähän seikkailustani.

Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin
rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob
Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla
St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, -- kun tapasin
heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös
portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä,
missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin
"Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:

1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary
Smithin posket.

2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita
viinirypäleitä.

3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva
Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on
nähnyt.

Ja kolme korttia, nimittäin:

        leskikreivitär Drum
        Lady Fanny Rakes

        Herra Preston
        Lady Jane Preston

        Kreivi Tiptoff

"Mimmottiset vaaknut!" sanoo rouva Stokes (sillä siihen tapaan
haastoi se vanha vaimo-parka), "Mimmottiset vaaknut! Kruunui joka
paikas! Ja mimmottiset livereijat! Kaks suurt pikenttii ja niil
semmottiset punaset pulisonkit ja keltaset samettipöksyt, ja sisäs
hyvin vanha frouva, kel oli valkonen olkihattu ja toinen nuari
frouva, kel oli iso leekhornihattu ja siniset nauhat, ja pitkä,
salskea, kalpeaverinen herra, kel oli partaa huules."

'Pyyrän, frouva hyvä, asuuks herra Titmarsh tääl', sanoo nuari frouva
heliäl äänelläns.

'Juu, armollinen frouva', sanon minä. Mut hä on konttoris ny, West
Diddlesex palo- ja henkivakuutuskonttoris Cornhillis.'

'Kalle, nosta ulos tavarat', sanoo herra juur förnäämist.

'Kyl, mylord', sanoo Kalle ja tuo minul paistin aviisis ja
posliiniastias, just kuin sen näette, ja nua kaks fruktikorii lisäks.'

'Olkai niin ystävällinen, frouva hyvä,' sanoo mylord, 'ja viekäi nämä
tavarat herra Titmarshin huaneisiin ja meirän, lady Jane Prestonin
terveiset, ja pyytäkää hänet pitämään hyvänäns, ja sit hä telläs
kortit pöyräl ja tän spreivin, jos on hänen ylhäisyytens oma kruunu."

Ja näin sanoen rouva Stokes antoi minulle kirjeen, jota, sivumennen
sanoen, vaimoni säilyttää vielä tänäpäivänä, ja joka kuuluu näin:

"Kreivi Tiptoff on lady Jane Prestonilta saanut toimeksi ilmaista
syvän valituksensa ja mielipahansa siitä, että hänellä ei eilen ollut
iloa nauttia herra Titmarshin seurasta. Lady Jane on juuri lähtemässä
pois kaupungista eikä sen tähden saata ottaa vastaan ystäviään
Whiteball Placessa tällä seurakaudella. Mutta kreivi Tiptoff
uskoo, että herra Titmarsh ystävällisesti suostuu vastaanottamaan
muutamia tuotteita myladyn puutarhasta ja metsästä ja niillä kenties
kestitsemään muutamia niistä ystävistä, joiden puolesta hän osaa niin
hyvästi puhua."

Kirjeessä oli myöskin paperi, jossa oli sanat: "Lady Drum kotosalla
perjantai-iltana kesäk. 17 p:nä". Ja kaikki tämä sen tähden, että
täti Hoggarty oli antanut minulle timanttineulan!

Minä en lähettänyt takaisin hirvipaistia. Ja miksikä olisinkaan?
Gus olisi tahtonut lähettää sen heti johtajallemme Broughille ja
viinirypäleet ja persikat tädilleni Somersetshireen.

"Eipä sentään", sanon minä, "me kutsumme tänne Bob Swinneyn
ja puolisen tusinaa muita poikiamme ja pidämme iloisen illan
lauantaina." Ja iloinen ilta meillä olikin. Ja vaikka meillä ei
ollut viiniä kaapissa, olipa meillä viljalta olutta ja päälliseksi
viinapunssia. Ja Gus istui pöydän alapäässä ja minä yläpäässä, ja me
lauloimme lauluja, sekä iloisia että surullisia, ja joimme maljoja,
ja minä pidin puheen, josta en mitenkään voi tehdä selkoa tässä,
koska _entre nous_, aamulla olin kerrassaan unohtanut kaikki, mitä
oli tapahtunut vissin ajan jälkeen edellisenä yönä.



NELJÄS LUKU

KUINKA TIMANTIN ONNELLINEN OMISTAJA SYÖ PÄIVÄLLISTÄ PENTONVILLESSÄ.


Maanantaina minä en saapunut konttoriin, ennen kun puolisen
tuntia avaamisen jälkeen. Jos totuus on tunnustettava, en ollut
pahoillani siitä, että Hoskins ennätti ennen minua ja sai kerrotuksi
pojille, mitä oli tapahtunut -- sillä kaikillahan meillä on pienet
turhamaisuutemme, ja minusta oli mieluista nähdä, että kumppaneilla
oli hyvä ajatus minusta.

Kun astuin sisään, näin asiani jo toimitetuksi, siitä tavasta
nimittäin, millä pojat katsoivat minuun, etenkin Abednego, joka ensi
töiksi tarjosi minulle hyppysellisen kultaisesta nuuskarasiastaan.
Roundhandkin puristi lämpimästi kättäni tullessaan katsomaan minun
päiväkirjaani, kiitteli käsialaani erinomaiseksi (ja kerskailematta
uskon sen niin olevankin) ja kutsui minut päivälliselle ensi
sunnuntaiksi Myddelton-kortteliin. "Aivan yhtä upeata kestitystä
kuin _ystäväinne luona West-Endissä_ Te ette voi saada", sanoi hän
erikoisella äänenpainolla, "mutta Amelia ja minä aina mielihyvällä
näemme ystävän yksinkertaisessa pöydässämme -- kirkasta sherryä,
vanhaa portviiniä ja palanen haukattavaa, ja tervetuloa toisten! Vai
mitä?"

Minä lupasin tulla ja tuoda Hoskinsin mukanani.

Hän vastasi, että minä olin hyvin kohtelias ja että hän erittäin
mielellään näkisi Hoskinsin luonaan. Me siis olimme paikalla
sovittuna päivänä ja hetkenä. Mutta vaikka Gus oli yhdestoista
kirjanpitäjä ja minä kahdestoista, niin huomasin, että pöydässä
minulle tarjottiin ensimäiseksi ja parasta. Minulla oli kaksi kertaa
niin paljon lihapalleroita valekilpikonnanliemessä ja minä sain
milteipä kaikki osterit kastikemaljasta. Kerta Roundhand oli tarjota
Gusille ennen minua, kun hänen vaimonsa, joka istui pöydän päässä ja
näytti perin ankaralta ja ylväältä punaiseen silkkiharsokankaaseen
ja turbaaniin puettuna, kiljasi _"Antony!"_, ja Roundhand polonen
pudotti lautasen ja lennähti punaiseksi kuin mikäkin. Kyllä vaan
rouva Roundhand puhui kanssani West-Endistä! Hänellä oli, selvä
se, Aateliskalenteri, ja hän tiesi Drumin perheestä kaikki ihan
hämmästyttävällä tavalla. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon lordi
Drumilla oli vuodessa, luulinko minä, että hänellä oli kaksikymmentä,
kolme- tai neljäkymmentä tai sata ja viisikymmentä tuhatta vuodessa,
olinko kutsuttu Drum Castleen, minkälaista pukua perheen nuoret
naiset käyttivät ja oliko heillä sellaiset inhottavat pussihiat,
jotka silloin olivat juuri tulemassa muotiin, ja siinä rouva
Roundhand katsoi pulleihin, kirjaviin käsivarsiinsa, joista hän oli
ylen ylpeä.

"Kuulkaas, Sam poikaseni!" huusi keskellä keskusteluamme herra
Roundhand, joka oli varsin anteliaasti antanut portviinin kulkea
ympäri, "minä toivon, että Te katsoitte omaakin etuanne ja myitte
joitakuita West Diddlesexin osakkeita! Vai miten?"

"Oletteko saattanut viinikannut alas palvelijain luo, herra
Roundhand?" huudahti rouva kiukustuneena keskustelun keskeytyksestä.

"En, Milly, minä olen tyhjentänyt ne", sanoo Roundhand.

"Ei millytellä minua hyvä herra! ja suvaitkaa mennä alas ja sanoa
Lancylle, kamarineitsyeelleni, (_silmäys minuun_), että hän asettaa
teen kirjastohuoneeseen. Meillä on täällä vieraana herra, joka _ei
ole tottunut_ Pentonvillen tavoille (_toinen silmäys_), mutta hän
ei pahastu _ystäviensä_ tapoja." Ja tässä rouva Roundhand kohotti
leveätä rintaansa ja antoi minulle kolmannen silmäyksen, joka oli
niin ankara, että minun, vakuutan sen totisesti, tuli aivan paha
olla. Mitä Gusiin tulee, ei rouva puhunut hänen kanssansa halkaistua
sanaa koko illassa, mutta Gus lohdutti mielensä syömällä kosolta
leipäsiä ja istui melkein koko illan (oli kamalan kuuma kesä)
kuistilla vihellellen ja puhellen Roundhandin kanssa. Minä olisin
kovin kernaasti ollut heidän kanssansa -- sillä huoneessa oli
todella ahdasta, kun tuo iso, paksu rouva Roundhand istui sohvalla
painautuneena toiseen aivan kiinni.

"Muistatteko, mikä hauska ilta meillä oli täällä viime kesänä?"
kuulin Hoskinsin sanovan hänen nojatessaan kuistin rinta-aitaa
vasten ja silmillään seuraten kirkosta palaavia tyttöjä. -- Te ja
minä liivisillämme, viljalti kylmää rommia ja vettä, rouva Roundhand
Margatessa[14] ja meillä kokonainen laatikollinen Manilla-sikaareja?"

"Sss! hiljaa!" kielteli Roundhand hädissään. "Milly saattaa kuulla!"

Mutta Milly ei kuullut, sillä hän oli paraikaa kertomassa minulle
päättömän pitkää kertomusta siitä, kuinka hän oli valssannut kreivi
von Schloppenzollernin kanssa, kun Cityssä pidettiin tanssiaiset
liittyneille hallitsijoille, ja kuinka kreivillä oli pitkät tuuheat,
vaaleat viikset ja kuinka omituista "hänestä oli pyöriä ympäri
huonetta suuren miehen käsivarsi uumalla. "Herra Roundhand ei ole
koskaan sallinut sitä avioliittomme aikana -- ei koskaan, mutta
vuonna 14 sitä pidettiin, katsokaas, sopivana kohteliaisuutena
hallitsijoita kohtaan. Ja siten oli kaksikymmentäyhdeksän
nuorta naista, Lontoon Cityn parhaimmista perheistä, saatan
sen vakuuttaa, herra Titmarsh -- heitä olivat pormestarin omat
tyttäret, kaupunginvanhin Dobbinin tytär, Sir Charles Hopperin
kolme tyttöä, hänen, joka omistaa sen suuren talon Baker-kadulla,
ja Teidän nöyrin palvelijanne, joka oli hiukan hoikempi siihen
aikaan -- kaksikymmentäyhdeksän meistä ahkerasti harjotti
erityisen tanssimestarin johdolla valssaamista huoneessa, joka on
egyptiläissalin päällä pormestarin palatsissa. Hän oli uljas mies, se
kreivi Schloppenzollern!"

"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja
sanojani punastuin hiusmartoa myöten.

"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand
ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia,
te West Endin miehet -- pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri
Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja
kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu
kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia,
tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella
nenäliinallaan! Saattaako _sellainen_ mies ymmärtää minua? saattaako
hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän
asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! Tulettekohan _Te_
sillä lailla laiminlyömään vaimonne, kun _Te_ naitte, herra Titmarsh?"

Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta,
ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary
Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa
kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä
suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean-
ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen
peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin
kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni
ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan,
alhaisen naisen puhetta.

Minä en voinut olla tunnustamatta muuatta kuuden pennyn rahan
puolikasta, josta olette kuulleet minun puhuvan, ja konemaisesti
nostaessani käden rinnalleni, minä raapasin sormeni uuden
_timanttineulani_ kärkeen. Herra Polonius oli lähettänyt sen kotiin
edellisenä iltana, ja minä prameilin sillä ensi kertaa Roundhandin
päivällisillä.

"Se on kaunis timantti", sanoi rouva Roundhand. "Minä olen katsellut
sitä koko päivällisen ajan. Kuinka rikas Te mahdattekaan olla, kun
pidätte niin komeita koruja ja kuinka Te saatatte pysyä alhaisessa
konttorissa Cityssä, -- Te, jolla on niin suurellisia tuttavia West
Endissä?"

Akka oli viimein saanut minut niin kiihtymään, että minä lensin ylös
sohvalta ja sanaa vastaamatta syöksyin kuistille, -- niin tosiaan,
ja olin vähällä murskata pääni ovenpieleen pyrkiessäni toisten luo
ulkoilmaan. "Gus", sanon minä, "minä voin kovin pahoin. Etkö tahdo
tulla kanssani kotiin?" Gus ei pyytänyt parempaa, sillä hän oli
silmillään saattanut viimeisen tytön viimeisestä kirkosta ja yö oli
alkanut saapua.

"Kuinka! Joko?" sanoi rouva Roundhand. "Kun juuri tulee vähän
hummeria -- vaatimaton virkistys, ei sellaista, johon hän on
tottunut, mutta --."

Pahottelen, että täytyy tunnustaakseni olleeni vähällä huutaa
"vieköön p-- hummerin!", kun Roundhand ennätti kuiskaamaan hänelle,
että voin pahoin.

"Jaa, jaa", sanoi Gus paljontietävän näköisenä. "Muistakaa, rouva
Roundhand että hän oli torstaina kutsuttu päivälliselle _West
Endiin_, rouva hyvä, kaikkein hienoimpain hyväin kanssa. Suotta ei
päivällistä syödä West Endissä, eikö totta, Roundhand? Joka peliin
antautuu, tiedättehän --"

"Hän pelatkoon loppuun asti", lisäsi Roundhand tuossa tuokiossa.

"Ei minun talossani sunnuntaina", sanoi rouva Roundhand näyttäen
hirveän juhlalliselta ja tuikealta. "Ei yhtään korttia liikahuteta
_täällä_. Elämmekö protestanttisessa maassa, herraseni?
Kristillisessä valtakunnassa?"

"Sinä et ymmärrä meitä oikein, rakkaani. Me emme puhu korttipelistä."

"Ei _mitään_ peliä sallita täällä sapatin iltana", sanoi rouva
Roundhand, ja hän ryntäsi ulos huoneesta toivottamatta meille edes
hyvää yötä.

"Jääkää", sanoi isäntä näyttäen perin pelästyneeltä, "jääkää! Hän ei
palaa, niin kauan kun Te olette täällä, ja minä soisin Teidän jäävän."

Mutta me emme halunneet. Ja saapuessamme Salisburykortteliin pidin
Gusille ripitykset pyhäpäivän viettämisestä riettaudessa ja luin
yhden Blairin saarnoja ennen maata menoa. Vaan kääntäessäni vuoteessa
kylkeä en voinut olla ajattelematta, mitä onnea neula oli minulle
tuottanut, eikä se vielä nytkään ollut lopussa, kuten saatte nähdä
seuraavassa luvussa.



VIIDES LUKU

KUINKA TIMANTTI SAATTAA HÄNET VIELÄ HIENOMPAAN PAIKKAAN.


Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin
viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei
se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut
kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä
olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15]
Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta
paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.

No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä
otin timanttineulan esiin, -- voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja
kimalsi ainoan kynttilämme valossa!

"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen",
sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, -- his-historiassa".

Se oli historiassa Kogia Hassan Alhabbalista, "Tuhannen ja yhden
yön" kertomuksissa, kuten vallan hyvin tiesin. Mutta me koetteeksi
kuitenkin puhalsimme kynttilän sammuksiin.

"Kas niin, eikös totta vie se valaisekin koko paikkaa!" sanoo Gus.
Mutta seikka oli se, että vastapäätä akkunaamme oli kaasulyhty, ja
minä luulen, että siinä oli syy, miksi me saatoimme nähdä varsin
hyvin. Ainakin sattui niin, että kun minun oli ilman kynttilää
meneminen makuuhuoneeseeni, jonka akkuna oli silmättömään seinään
päin, en saattanut Hoggartyn timantista huolimatta nähdä hiventäkään,
vaan täytyi minun pimeässä hapuillen etsiä neulatyynyä, jonka eräs
henkilö oli antanut minulle (miksi empisin tunnustaa, että se oli
Mary Smith?) ja johon minä pistin sen yöksi. Mutta miten olikaan,
suuria en nukkunut, vaan ajattelin neulaani, ja heräsin hyvin varhain
aamulla. Ja, jos totuus on ilmaistava, niin pistin, hupsu, sen
yöpaitaani, ja ylenpalttisesti ihailin itseäni kuvastimessa.

Gus ihaili sitä yhtä paljon kuin minä. Sillä kaupunkiin paluuni
jälkeen ja nimenomattain sitten kun olin ajellut lady Drumin kanssa
ja saanut hirvipäivälliset, hän piti minua hienoimpana poikana
maailmassa ja kaikkialla kopeili "ystävällään West Endistä".

Kun me olimme lähdössä päivälliselle Roundhandiin, eikä minulla
ollut mustaa silkkistä kaulahuivia, mihin kiinnittää se, niin
olin pakotettu asettamaan sen paraimman paitani röyhelykseen,
jolloin kangas muuten pahasti repeytyi. Timantilla oli kuitenkin
vaikutuksensa isäntäväkeeni, kuten olemme nähneet -- toiseen heistä
kenties aivan liiaksikin --, ja seuraavana päivänä se oli minulla
konttorissakin, niinkuin Gus tahtoi, vaikka se ei näyttänyt läheskään
yhtä hyvältä kaksi päivää vanhassa paidassa kuin ensimäisenä päivänä,
jolloin liinavaate oli vallan valkea ja kiiltävä Somersetshiren pesun
jäljiltä.

Kaikki West Diddlesexin pojat ihailivat sitä tavattomasti, kaikki
paitsi neljäs kirjanpitäjä, äreä skottilainen MacWhirter -- pelkästä
kateudesta, minä kun en ajatellut suuria isosta keltaisesta kivestä,
jonka nimi oli korumgorum[16] tai jotain sentapaista ja joka oli
hänen nuuskatoosassaan, kuten hän sanoi -- kaikki paitsi MacWhirter,
sanon minä, olivat ihastuneet siihen, ja itse Abednego, jonka piti
tuntea asiat, koska hänen isänsä oli ammattimies, sanoi minulle, että
jalokivi oli vähintäin kymmenen punnan arvoinen ja että hänen isänsä
kyllä antaisi siitä sen verran.

"Mikä todistaa, että Titin timantti on ainakin kolmenkymmenen punnan
arvoinen", sanoi Roundhand ja me nauroimme kaikki ja yhdyimme häneen.

Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että kaikki nämät ylistykset
ja se kunnioitus, jota minulle osotettiin, panevat pääni hieman
pyörälle, ja kun kaikki pojat sanoivat, että minulla _täytyy_ olla
musta silkkinen kaulahuivi, mihin kiinnittää neula, niin olin kyllin
höpsä ostamaan Ludlamilta Piccadillyssä[17] kaulahuivin, joka maksoi
minulle viisikolmatta shillinkiä, sillä Gus sanoi, että minun todella
täytyi mennä paraimpaan kauppaan eikä ottaa halpaa ja tavallista East
Endin törkyä. Kuudellatoista ja kuudella minä olisin Cheapsidessa[18]
saanut joka suhteessa yhtä hyvän, mutta kun nuori mies tulee
turhamaiseksi ja tahtoo hienostella, niin nähkääs hän ei saata olla
hurvittelematta rahojaan.

Johtajamme herra Brough tuli tietysti hänkin kuulleeksi
hirvipaistijutusta ja sukulaisuudestani lady Drumin ja hänen
kunnianarvoisuutensa Edmund Prestonin kanssa. Mutta Abednego, joka
kertoi sen hänelle, sanoi, että minä olin rouvan oikea serkku,
ja siitä Brough sai vain isommat ajatukset minusta eikä suinkaan
huonommat kuin ennestään.

Herra Brough oli, kuten jokainen tietää, Rottenburghin edustaja
parlamentissa. Ja kun häntä pidettiin Lontoon Cityn rikkaimpina
miehinä, oli hänellä tapana ottaa vastaan koko maan suurelliset
huvilassaan Fulhamissa,[19] ja me luimme usein lehdistä, miten
suuremmoisia tilaisuuksia ne olivat.

No niin, neula ilmeisesti sai ihmeitä aikaan. Sillä ei kylliksi
siinä, että se oli hankkinut minulle ajeluretken kreivittären
vaunuissa, hirvipaistin ja kaksi korillista hedelmiä ja edelläkuvatun
päivällisen Roundhandissa, oli timantillani minulle varalla vielä
muita arvonosotuksia ja tuotti se minulle sen kunnian, että minut
kutsuttiin johtajamme, herra Broughin, kotiin.

Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset
kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita
yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat
ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin
jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja
loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista
huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta
hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla
näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi
palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se
täytyy muistaa, _rouva_ Broughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin
kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta
hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä
kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä
kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen
vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia.
Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi
antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen
ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan
häntä.

Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch,
yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista
muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat
saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää
rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen
jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen
konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan
huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit,
herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa
tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä
-- ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä
eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään,
ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä
ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra
Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte
siellä muutamia sukulaisianne."

"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin
sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut
itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti
maksoi kahdeksan shillinkiä.

Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua
huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi
sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä,
soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko
kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka
kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta
puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen
puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka
tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee,
niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri
nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen
hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten"
luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan
viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka
kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän
miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu
ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli
suuremmoinen -- mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei
oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.

No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata,
ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen
kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean
liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita.
Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja
minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla
olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun
vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä
suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja
suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.

Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei
kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei
näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään
erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan
kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.

Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä
ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä
paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä
joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat
pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun
elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää
iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras
kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady
Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne
kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni
seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten
palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi
itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja
pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan
Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän
sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.

Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta,
sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja
kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä
kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat
astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin
lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein
kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella.
Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn
alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista
ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä
toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset
koristuksensa.

"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso,
lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö
ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."

"Fanny!" sanoi lady Jane.

"No", vastasi toinen, "eikö isoäiti sanonut, että herra Titmarsh on
hänen serkkunsa?"

"Mutta tiedäthän sinä, että isoäidin muisti ei ole aivan hyvä."

"Nyt tosiaan olette väärässä, lady Jane," sanoo mylord. "Minusta se
on kerrassaan hämmästyttävä."

"Kyllä, mutta ei aivan -- ei aivan täsmällinen."

"Eipä kyllä, mylady!" sanon minä. "Sillä hänen ylhäisyytensä,
kreivitär Drum, sanoi, jos muistatte, että ystäväni Gus Hoskins --"

"Jota Te niin urhoollisesti puolustitte", huudahti lady Fanny.

"-- että ystäväni Gus myöskin on hänen ylhäisyytensä serkku, mikä ei
voi olla totta, sillä minä tunnen hänen koko perheensä. He asuvat
Skinner-kadulla St. Mary Axen luona eivätkä ole -- eivät ole aivan
yhtä _kunnianarvoisia_ kuin _minun_ sukulaiseni."

Tälle kaikki nauroivat, mutta mylord sanoi sangen ylävästi:

"Luottakaa siihen, herra Titmarsh, että lady Drum ei ole sen enempää
Teidän serkkunne kuin Teidän ystävännekään, herra Hoskinsonin serkku."

"Hoskins, mylord -- ja niinhän minäkin sanoin Gusille, mutta
katsokaas, hän pitää kovasti minusta ja _tahtoo_ välttämättömästi
minua olemaan sukua lady Drumille, ja vaikka minä sanon mitä hyvänsä,
kertoo sitä tarua kaikkialla. Vaikka, totta puhuakseni", lisäsin
naurahtaen, "se ei ole vallan vähän auttanut minua." Ja sitten
minä kuvasin kuulijakunnalleni päivällisemme rouva Roundhandin
kotona, mikä kaikki tapahtui timanttineulani vuoksi, ja maineestani,
että olin suhteissa ylimysten kanssa. Sitten minä sievästi kiitin
lady Janea hänen komeasta hedelmä- ja paistilahjastaan ja kerroin
hänelle, että niillä oli kestitty monta hyvää ystävääni, jotka olivat
suurimmalla kiitollisuudella juoneet hänen armonsa terveydeksi.

"Hedelmiä -- paisti!" huudahti lady Jane tuiki kummissaan. "Nyt en
tosiaankaan ensinkään ymmärrä Teitä, herra Titmarsh."

Kun me juuri satuimme kulkemaan kaasulampun ohitse, näin lady Fannyn
tavallisuuden mukaan nauraen kääntävän suuret veitikkamaiset,
säkenöivät mustat silmänsä lordi Tiptoffiin.

"No niin, lady Jane", sanoi tämä, "jos totuus on saatettava julki,
oli hirvipaistin lähetys tämän nuoren naisen keksintöjä. Asianlaita
on nimittäin se, että minä olin saanut edellämainitun paistin lordi
Guttleburyn metsästä ja tietäen, että Prestonilla ei ole mitään
Guttleburyn hirviä vastaan, minä kerroin lady Drumille (jonka
vaunuissa minulla oli sija sinä päivänä, kun herra Titmarsh ei ollut
tiellä), että aioin paistia Teidän puolisonne pöytään. Jolloin lady
Fanny, paukuttaen yhteen pieniä kätösiään, selitti ja juhlallisesti
vakuutti, että hirvi _ei_ menisi Prestonille, vaan oli lähetettävä
eräälle herralle, jonka seikkailuista edellisenä päivänä me juuri
olimme puhuneet -- herra Titmarshille todellakin, jota kohtaan, kuten
Fanny vakuutti, Preston oli ollut hyvin julma ja jolle, hän sanoi,
oltiin hyvityksen velassa. Niin siis lady Fanny vaatii meitä ajamaan
suoraan asuntooni Albanyssä (Te tiedätte, että minun enää vain
kuukaudeksi on jääminen nuorenmiehen kotiini --)"

"Joutavia!" sanoo lady Fanny.

"-- vaatii meitä ajamaan asuntooni Albanyssa noutamaan sieltä
yllämainittua paistia --"

"Isoäiti hyvin pahoillaan erkani siitä", huudahti lady Fanny.

"-- ja sitten hän käskee meidän mennä herra Titmarshin kotiin
Cityssä, jonne hirvi jätettiin sekä kaksi hedelmäkoria, jotka lady
Fanny itse osti Grangelta."

"Ja vieläkin enemmän", sanoi lady Fanny, "minä sain isoäidin
lähtemään Ti-- lordi Tiptoffin huoneisiin ja omasta päästäni sanelin
kirjeen, jonka hän kirjoitti, ja käärin hirvipaistin, jonka hänen
kauhea emännöitsijänsä meille toi -- minä olen vallan mustasukkainen
hänelle -- käärin hirvipaistin 'John Bullin' numeroon."

Minä muistan, että siinä oli muuan Ramsbottom-kirje,[20] jota Gus ja
minä luimme sunnuntaina aamiaisen aikana ja olimme läkähtyä nauruun.
Naiset nauroivat samoin, kun kerroin heille tämän, ja hyvänluontoinen
lady Jane sanoi antavansa anteeksi sisarelleen ja toivovansa, että
minä tekisin samaten, minkä minä lupasinkin tehdä niin useasti kuin
hänen armonsa suvaitsee rikkoa.

En enään koskaan saanut heiltä hirvipaisteja, mutta kerronpa, _mitä_
sain. Suunnilleen kuukausi myöhemmin tuli kortti "lordi ja lady
Tiptoffilta" ja iso palanen hedelmäkakkua, josta Gus, sen pahempi,
söi aivan liika paljon.



KUUDES LUKU

WEST DIDDLESEX-YHTIÖSTÄ JA TIMANTIN VAIKUTUKSESTA SIELLÄ.


Eikä neulan taikavoima vieläkään ollut ohitse. Aivan pian rouva
Broughin suurten pitojen jälkeen johtajamme kutsui minut huoneeseensa
West Diddlesexissä ja sanoi tarkastettuaan minun laskuni ja hetken
puhuttuaan liikeasioista: "Todella hieno timanttineula, paras
Titmarsh" (hän puhui vakavaan, suojelevaan tapaan), "ja minä kutsuin
Teidät tarkotuksessa puhua siitä asiasta. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että tämän liikkeen nuoret virkamiehet käyvät hyvin ja
siististi puettuina, mutta minä tiedän, että heidän palkkansa eivät
riitä tuontapaisiin koristuksiin, ja minua surettaa nähdä Teidän
rinnassanne tuonarvoinen kapine. Te olette maksanut sen, hyvä herra,
-- minä toivon, että Te olette maksanut sen, sillä ennen kaikkia,
kallis -- kallis nuori ystäväni, välttäkää velkoja."

En voinut ymmärtää, miksi Brough piti minulle tätä luentoa velasta ja
siitä, että muka olisin ostanut timanttineulan, kun tiesin, että hän
jo oli sitä kysynyt ja miten se oli joutunut minulle -- Abednego sen
oli minulle kertonut.

"Mutta, herra johtaja", sanon minä, "herra Abednego kertoi minulle,
että hän on kertonut Teille, että minä olin kertonut hänelle --"

"Ai niin -- tosiaan, nyt minä muistan, herra Titmarsh -- nyt
todellakin muistan! Mutta minä otaksun Teidän käsittävän, että
minulla on muita tärkeämpiä asioita pidettävä muistissa."

"Kyllä, tietenkin, herra johtaja", sanon minä.

"Minä muistan, että joku kirjanpitäjistä puhui jotakin neulasta, että
jollakin herroista oli sellanen. Jaha, Te olette siis saanut neulan,
vai miten?"

"Olen saanut tädiltäni, rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta",
sanoin minä kohottaen ääntäni, sillä minä olin hieman ylpeä Castle
Hoggartysta.

"Hän mahtaa olla hyvin rikas antaakseen tuollaisia lahjoja, Titmarsh?"

"Kiitos kysymästä, kyllä, herra johtaja", sanon minä, "hän _on_
koko hyvissä varoissa. Neljäsataa puntaa vuodessa korkorahoja, tila
Sloppertonissa, kolme taloa Squashtailissa ja kolmetuhatta kaksisataa
puhdasta rahaa pankkiirinsa takana, kuten olen tullut tietämään, --
_siinä kaikki_, herra johtaja."

Minä olin tullut tietämään tämän, nähkääs, siten, että
Somersetshiressä ollessani herra MacManus, tätini asiamies
Irlannissa, kirjoitti ilmoittaen, että kiinnitys, joka hänellä oli
lordi Brallaghanin tilaan, vastikään oli maksettu ja että rahat oli
talletettu Couttsille. Irlanti oli kovin levottomassa tilassa siihen
aikaan, ja tätini järkevästi päätti olla enään sijoittamatta rahojaan
siihen maahan, vaan hakea jotakin varmaa vakuutta Englannissa. Vaan
kun hän oli aina saanut kuusi prosenttia Irlannissa, niin ei hän
tahtonut kuulla puhuttavankaan vähemmästä korosta ja oli penännyt
minua, liikemies kun olin, Lontooseen tultuani tiedustamaan jotakin
sijoituskeinoa, jolla hän saisi ainakin tuon koron rahoilleen.

"Ja mitenkä Te olette niin tarkalleen tullut tietämään rouva
Hoggartyn omaisuuden?" sanoi herra Brough, ja minä kerroin hänelle
sen.

"Mitä kummia? mies! tarkotatteko todellakin, että Te, kirjanpitäjä
West Diddlesex Vakuutusyhtiössä, kunnianarvoisan naisen pyytämänä
tiedustamaan, millä tavoin hän sijoittaisi omaisuutensa, ette koskaan
ole puhunut hänelle yhtiöstä, jota Teidän on kunnia palvella?
Tarkotatteko Te, hyvä herra, että Te, tietäen saavanne viiden
prosentin hyvityksen ostetuista osakkeista, ette ole taivuttanut
rouva Hoggartya meidän liikkeeseemme?"

"Herra johtaja", sanon minä, "minä olen kunniallinen mies enkä tahdo
ottaa hyvitystä omilta sukulaisiltani."

"Kunniallinen tiedän Teidän olevan, poikaseni -- antakaa minulle
kätenne. Niin olen minäkin kunniallinen -- niin on joka mies tässä
liikkeessä kunniallinen, mutta meidän täytyy olla viisaita yhtä
kaikki. Meillä on kirjoissamme viiden miljoonan pääoma, kuten näette
-- viisi miljoonaa _bona fide_ maksettu _bona fide_, hyvä herra,
-- siinä ei ole mitään epäkunniallista siinä. Mutta miksi meillä
ei olisi kaksikymmentä miljoonaa -- sata miljoonaa? Miksi tämä ei
olisi suurin liikeyhtiö koko maailmassa? niinkuin se vielä onkin,
hyvä herra, -- vielä onkin, niin totta kuin nimeni on John Brough,
jos taivas siunaa kunnialliset pyrkimykseni siinä suhteessa! Mutta
kuvitteletteko sen voivan siksi tulla, ellei joka mies meistä
ponnista viimeisiä voimiansa edistääkseen yrityksemme menestystä?
Ei koskaan, herra -- ei koskaan, ja minä puolestani puhun näin
kaikkialla. Minä ylpeilen siitä, mitä teen. Ei ole taloa, johon minä
käyn sisälle ja johon en jättäisi West Diddlesexin prospektia. Ei ole
ainoatakaan kauppiasta, jota minä käytän ja jolla ei olisi siinä joku
määrä osakkeita. Palvelijani, herra -- palvelijanikin ja tallirenkini
ovat siinä kiinni. Ja ensimäinen kysymys, minkä teen jokaiselle,
joka anoo paikkaa minulta, on: 'oletteko vakuutettu tai osakas West
Diddlesexissä?' -- toinen: 'onko Teillä hyvät mainetodistukset?'
Ja jos ensimäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, niin minä
sanon sille henkilölle: 'ruvetkaa siis osakkaaksi, ennen kun
pyydätte paikkaa minun perheessäni.' Ettekö ole nähnyt minun --
minun, John Broughin, jonka nimi painaa miljoonia -- nousevan
nelivaljakon vetämistä vaunuistani tähän konttoriin, kädessäni neljä
puntaa yhdeksäntoista shillinkiä, hinta, jonka minä maksoin herra
Roundhandille puolesta osakkeesta, minkä huvilani portinvartija oli
ottanut? Huomasitteko, että minä vedin pois yhden shillingin niistä
viidestä punnasta?"

"Kyllä, herra. Se oli samana päivänä, kun Te otitte ulos
kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme puntaa kymmenen shillinkiä ja
kuusi pennyä -- torstaista viikko", sanon minä.

"Ja miksi minä vedin pois sen shillingin, hyvä herra? Siksi että se
oli _minun välityspalkkioni_ -- John Broughin viisi prosenttia suuri
välityspalkkio, jonka hän kunniallisesti oli ansainnut ja jonka
hän avonaisesti otti. Oliko siinä mitään teeskentelyä? Ei. Teinkö
minä sen rahanhimosta? En", sanoo Brough nostaen käden sydämelleen.
"Minä tein sen _periaatteen_ vuoksi -- siitä vaikuttimesta, joka
johtaa jokaista minun tekoani, niinkuin saatan silmät taivaaseen
luotuina sanoa. Minä haluan, että kaikki nuoret mieheni näkevät
minun esimerkkini ja seuraavat sitä, minä toivon -- minä rukoilen,
että he sen tekevät. Ajatelkaa tätä esimerkkiä, hyvä herra. Minun
portinvartijallani on sairas vaimo ja yhdeksän pientä lasta, hän
on itsekin sairas mies ja hänen elämänlankansa on heikko. Hän on
säästänyt, hyvä herra, säästänyt rahoja minun palveluksessani --
päälle kuudenkymmenen punnan -- siinä kaikki, mitä hänen lastensa on
odottaminen -- kaikki. Ilman sitä he hänen kuollessaan kodittomina
kerjäläisinä joutuisivat maantielle. Ja mitä minä olen tehnyt
tämän perheen puolesta, hyvä herra? Minä olen ottanut nämät rahat
pois Robert Gatesin huostasta ja sijoittanut ne niin, että ne
ovat siunaukseksi hänen perheelleen, kun hän kuolee. Joka penni
on sijoitettu tämän yhtiön osakkeihin. Ja Robert Gates, minun
portinvartijani, omistaa kolme osaketta West Diddlesex-yhtiössä ja on
siinä asemassa Teidän ja minun isäntäni. Luuletteko, että minä haluan
_pettää_ Gatesia?"

"Oo, herra!" sanon minä.

"Pettää tuota avutonta mies-polosta ja noita hentoja, viattomia
lapsia! -- Te ette voi niin ajatella, hyvä herra. Minä olisin
häpeäksi ihmissuvulle, jos sen tekisin. Mutta mitä hyödyttää kaikki
tarmoni ja sitkeyteni? Mitä vaikka minä sijoitan liikkeeseen
ystävieni rahat, perheeni rahat, omat rahani -- omistan sille
toivoni, toiveeni, toivotukseni, pyyteeni -- omistan kaikki tähän
yritykseen? Te nuoret miehet ette tahdo tehdä niin. Te, joita minä
kohtelen rakkaudella ja luottamuksella kuin omia lapsiani, ette tue
_minua_. Kun minä hommaan ja puuhaan, pysytte Te hiljaa; kun minä
kaikin voimin ponnistelen, katselette Te päältä. Sanokaa vain suoraan
-- Te _epäilette_ minua! Oi taivas! että _tämän_ piti olla kaiken
huolenpitoni ja rakkauteni palkka!"

Tässä herra Brough tuli niin liikutuksiin, että todella purskahti
kyyneleihin, ja minä tunnustan, että näin oikeassa valossa sen
huolimattomuuden, johon olin tehnyt itseni vikapääksi.

"Herra johtaja", sanon minä, "olen kovin -- kovin pahoillani.
Herkkätunteisuus pikemmin kuin mikään muu esti minua puhumasta
tädilleni West Diddlesexistä."

"Herkkätunteisuus, rakas, rakas poikaseni -- ikäänkuin mikään
herkkätunteisuus estäisi Teitä rakentamasta tätinne onnea! Sanokaa
välinpitämättömyys, sanokaa kiittämättömyys, mielettömyys -- mutta
elkää sanoko herkkätunteisuus -- ei, ei, ei herkkätunteisuus. Olkaa
rehellinen, poikaseni, ja mainitkaa asiat oikealla nimellään --
tehkää niin aina."

"Se _oli_ mielettömyys ja kiittämättömyys, herra Brough", sanon
minä. "Näen sen nyt kerrassaan. Ja minä kirjoitan tädilleni jo tänä
päivänä."

"Teidän olisi parempi olla tekemättä niin", sanoo Brough katkerasti.
"Osakkeet ovat yhdeksänkymmenen arvossa, ja rouva Hoggarty voi saada
kolme prosenttia rahoilleen."

"Minä _kirjoitan_, herra -- kunniasanallani, minä kirjoitan."

"No hyvä, koska Te annatte kunniasananne, niin Teidän arvatakseni
täytyy, sillä elkää koskaan rikkoko sanaanne -- ei, ei pikku
asioissakaan, Titmarsh. Laittakaa kirje minulle, kun olette saanut
sen valmiiksi, ja minä lähetän sen perille -- kunniasanallani, sen
teen", sanoo herra Brough nauraen ja ojentaen kättänsä minulle.

Minä tartuin siihen, ja hän puristi hyvin ystävällisesti kättäni.
-- "Te voitte yhtä hyvin istuutua tänne", sanoo hän pitäen kättäni
omassaan. "Täällä on kyllä paperia."

Ja siten minä istuuduin ja veistin sukevan kynän, alotin ja
kirjoitin "West Diddlesex-yhtiö, kesäkuulla, 1822" ja "Rakas Täti"
mahdollisimman koreasti. Sitten pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä
nyt sanoisin, sillä se on minulle aina ollut vaikeata kirjeitten
kirjoittamisessa. Päivämäärän ja "Rakas se ja se" kirjoittaa
rapsahuttaa suoraa päätä -- jatko se on hankala. Ja minä pistin kynän
suuhuni, heittäysin taaksepäin tuolillani ja rupesin miettimään sitä.

"No", sanoi Brough. "Aiotteko laatia sitä kirjettä koko
päivän, poikaseni? Antakaa minä sanelen sen Teille, ja se on
silmänräpäyksessä valmis." Ja sitten hän alotti:

"Rakas Täti --

"Minun on todella suuri ilo kertoa Teille, että palattuani
Somersetshirestä olen siinä määrässä voittanut yhtiömme
toimitusjohtajan ja johtokunnan suosion, että he ovat
hyväntahtoisesti siirtäneet minut kolmanneksi kirjanpitäjäksi --"

"Herra Brough!" sanon minä.

"Kirjoittakaa, mitä sanon. Johtokunta on eilen päättänyt, että
herra Roundhand jättää kirjanpitäjän paikan ja saa sihteerin
ja kassanhoitajan nimen. Herra Highmore saa hänen paikkansa,
häntä seuraa herra Abednego, ja minä asetan Teidät kolmanneksi
kirjanpitäjäksi --"

"kolmanneksi kirjanpitäjäksi (kirjoittakaa) sadan ja viidenkymmenen
punnan palkalla vuodessa. Tiedän, että tämä uutinen ilahuttaa rakasta
äitiäni ja Teitä, joka olette kautta koko elämäni ollut minulle kuin
toinen äiti.

Viimeksi kotona ollessani muistan Teidän kyselleen, mitenkä voisitte
parhaiten sijoittaa erään rahasumman, joka hyödyttömänä makaa
pankkiirinne takana. En ole siitä pitäen jättänyt käyttämättä mitään
tilaisuutta kaikkien mahdollisten tietojen saavuttamiseksi, ja kun
olen täällä, kerrassaan liike-elämän keskuksessa, luulenkin, vaikka
olen vallan nuori, voivani yhtä hyvin antaa neuvon kuin moni muu
iäkkäämpi ja korkea-arvoisempi.

Minä olin monasti ajatellut yhtiömme suosittelemista Teille, mutta
herkkätunteisuussyyt estivät minua tekemästä sitä. En tahtonut antaa
kenellekään oikeutta otaksua, että itsekkäisyyden varjokaan määräsi
toimintaani!

Mutta ilman kaikkea epäilystä uskon, että West Diddlesex-yhtiö
tarjoaa omaisuudellenne parhaimman vakuuden, mitä odottaa voitte, ja
samalla kertaa korkeimman koron, mitä missään voitte saada.

Yhtiön asema, kuten _parhaimmasta lähteestä_ (alleviivatkaa se) olen
saanut tietää, on seuraava:

Merkitty ja _bona fide_ pääoma on _viisi miljoonaa puntaa sterlinkiä_.

Johtajakunnan Te tunnette. Riittää kun sanon, että toimitusjohtaja on
John Brough, Esq., toiminimestä Brough ja Hoff, parlamentin jäsen, ja
yhtä hyvin tunnettu mies Lontoon Cityssä kuin herra Rothschild. Hänen
yksityinen omaisuutensa, kuten tiedän, nousee puoleen miljoonaan, ja
West Diddlesex-yhtiön osakkaille viimeksi maksetut osingot tekivät 6
1/8 prosenttia vuodessa.

(Tämän tiesin meillä ilmoitetun osingon olevan.)

Vaikka osakkeet kaupassa ovat hyvin korkeassa hinnassa, on neljän
ensimäisen kirjanpitäjän etuoikeus myydä vissi määrä osakkeita,
5,000 puntaa kukin, nimellisarvosta. Ja jos Te, rakkahin tätini,
haluaisitte 2500 punnan arvosta, niin minä toivon, että Te sallitte
minun tarjota käytettäväksenne tämän osan uusista etuoikeuksistani.

Antakaa minun viipymättä kuulla mielipiteenne asiasta, minulla kun jo
on tarjolla koko osakemääräni sijoitus markkinahintoihin."

"Mutta minulla ei ole, herra", sanon minä.

"Teillä on, herra hyvä. _Minä_ otan osakkeet, mutta minä tarvitsen
_Teitä_. Minä tarvitsen niin monta kunnioitettavaa henkilöä yhtiössä
kuin suinkin. Minä tarvitsen Teitä, siksi että pidän Teistä, enkä
epäile kertoa Teille, että minulla on omat tarkotukseni siinä
samassa, sillä minä olen kunniallinen mies ja suoraan lausun, mitä
tarkotan, ja minä kerron, _miksi_ minä tarvitsen Teitä. Yhtiön
sääntöjen mukaan minulla ei voi olla enempää kuin vissi määrä
ääniä, mutta jos Teidän tätinne ottaa osakkeita, niin minä toivon
-- en epäile myöntää sitä --, että hän äänestää minun puolellani.
Ymmärrättekö minua _nyt?_ Tarkotukseni on päästä kaikeksi kaikessa
tässä yhtiössä, ja kun siksi tulen, niin teen siitä loistavimman
yrityksen, mitä koskaan on johdettu Lontoon Cityssä."

Minä siis allekirjoitin kirjeen ja annoin sen herra Broughin
lähetettäväksi.

Seuraavana päivänä otin ja asetuin paikalleni kolmannen kirjanpitäjän
pöytään. Minut johti sinne herra Brough, joka piti puheen muille
pojille, jotka äkeissään mutisivat omista palveluksistaan. Mutta mitä
siihen seikkaan tulee, olivat meidän palveluksemme hyvin yhtäläiset.
Yhtiö oli vasta kolme vuotta vanha, eikä vanhin kirjanpitäjä ollut
siinä ollut kuutta kuukautta minua kauemmin. "Kuulkaas", sanoi tuo
kateellinen MacWhirter minulle. "Oletteko saanut rahaa tai onko
jollakin sukulaisistanne rahaa vai onko joku heistä aikeissa panna
rahansa liikkeeseen?"

Minä en katsonut otolliseksi vastata hänelle, vaan otin hyppysellisen
hänen rasiastaan ja olin aina ystävällinen hänelle, ja hänkin,
totta puhuakseni, oli aina sangen kohtelias minulle. Mitä tulee Gus
Hoskinsiin, niin hän rupesi uskomaan minua joksikin korkeammaksi
olennoksi. Ja minun täytyy sanoa, että muut pojat käyttäytyivät hyvin
ystävällisesti ja sanoivat, että jos joku oli ennen muita nostettava
toisten ohitse, he olisivat valinneet minut, sillä minä en ollut
koskaan loukannut ketään heistä, vaan tehnyt joillekuille pieniä
ystävänpalveluksia.

"Minä tiedän, kuinka saitte sen paikan", sanoo Abednego. "Minä
hankin sen Teille. Minä kerroin Broughille, että Te olette sukua
Prestonille, rahaministerille, saatte häneltä hirvipaistia ja kaiken
tuon, ja uskokaa pois, hän odottaa, että Te puolestanne osaatte tehdä
hänen hyväkseen jotakin sillä taholla."

Minä luulen, että Abednegon puheissa oli paljon totta, sillä ukko,
joksi me häntä kutsuimme, puhui useasti minulle sukulaisestani,
haasteli siitä, että täytyi saada liikkeemme kotiutuneeksi West
Endiinkin, saada niin monta aatelista vakuutetuksi kuin suinkin, ja
niin edespäin. Turhaan minä sanoin, etten mahda Prestonille mitään.
"Nah, nah!" sanoo herra Brough, "elkää puhuko _minulle_. Ei sitä
suotta lähetetä hirvipaisteja joka miehelle." Ja minä olen vakuutettu
siitä, että hän luuli minua varovaiseksi, viisaaksi nuoreksi
mieheksi, koska en ylvästellyt isoisilla heimolaisillani, vaan pidin
salassa sukulaisuuteni. Tosin hän olisi voinut saada tietää totuuden
Gusilta, joka eli yhdessä minun kanssani, mutta Gus piti tiukasti
kiinni siitä, että minä olin hyvin tuttavallisissa väleissä koko
ylimystön kanssa, ja kerskaili minulla kymmenen kertaa niin paljon
kuin minä itse.

Poikien oli tapana kutsua minua "West Endiläiseksi".

"Katsos", ajattelin minä, "mitä minä olen voittanut sillä, että
täti Hoggarty antoi minulle timanttineulan! Mikä onnellinen seikka,
ettei hän antanut minulle rahaa, kuten toivoin hänen tekevän! Ellei
minulla olisi ollut neulaa, -- jos olisin vienyt sen muuanne kuin
herra Poloniuksen luo, ei lady Drum olisi koskaan pannut minua
merkille; ellei lady Drum koskaan olisi pannut minua merkille, ei
herra Broughkaan olisi sitä koskaan tehnyt eikä minusta olisi koskaan
tullut West Diddlesexin kolmatta kirjanpitäjää."

Tämä kaikki antoi minulle rohkeutta, ja minä kirjoitin heti
nimityspäiväni iltana rakkaalle Mary Smithilleni, antaen hänen
tietää, että "muuan tapahtuma", jota toinen meistä oikein hartaasti
ikävöi, saattoi sattua pikemminkin kuin olimme odottaneet. Ja
miksikä ei? Neiti Smithin omat tulot tekivät seitsemänkymmentä
puntaa vuodessa, minun tuloni olivat sata ja viisikymmentä puntaa,
ja me olimme aina luvanneet mennä naimisiin, kun tulomme nousisivat
kolmeen sataan puntaan. "Ah!" ajattelin minä, "jospa vain voisin nyt
lähteä Somersetshireen, niin saattaisin urheasti käydä vanhan Smithin
pakeille (hän oli Maryn isoisä, puolta palkkaa nauttiva meriväen
luutnantti), saattaisin kolkuttaa ovelle ja nähdä rakastetun Maryni
asuinhuoneessa tarvitsematta hiipiä heinäsuovain takana vaanimassa
hänestä silmäystä tai keskellä yötä nakella kivillä hänen akkunaansa."

Moniaan päivän perästä kirjoitti tätini kirjeeseeni perin armollisen
vastauksen. Hän ei vielä ollut päättänyt, sanoi hän, mihin tapaan hän
käyttäisi kolme tuhatta puntaansa, mutta lupasi ottaa harkitakseen
tarjoustani pyytäen minua pitämään osakkeeni vapaana jonkun aikaa,
kunnes hän oli tehnyt päätöksensä.

Mitä silloin tekee herra Brough? Myöhemmin, vuonna 1830, kun hän ja
West Diddlesex-yhtiö olivat molemmat kadonneet, sain tietää, miten
hän oli menetellyt.

"Kutka ovat asianajajat Sloppertonissa?" sanoo hän minulle
huolettomasti.

"Herra Ruck", sanon minä, "on tory-puolueen miesten asianajaja,
herrat Hodge ja Smithers ovat vapaamielisiä." Minä tunsin heidät
vallan hyvin, sillä seikka on se, että ennen kun Mary Smith ilmestyi
meidän ilmoillemme, olin pahasti pikiintynyt neiti Hodgeen ja hänen
suuriin punavärisiin kiharoihinsa, mutta Mary saapui ja pian löi
hänet laudalta, kuten sanotaan.

"Ja mitä puoluetta Te olette?"

"Me, -- me olemme vapaamielisiä." Minä olin hieman häpeissäni tästä,
sillä herra Brough oli puhdasverinen tory; mutta Hodge ja Smithers
on kerrassaan kunnioitettava toiminimi. Minulla oli heiltä lähetys
Hickson, Dixon, Paxton ja Jacksonille, _meidän_ asianajajillemme,
jotka ovat heidän Lontoon-asiamiehensä.

Herra Brough sanoi vain: "Vai niin!" eikä puhunut siitä asiasta sen
enempää, vaan alkoi tavattomasti ihailla minun timanttiani.

"Titmarsh, rakas poikaseni", sanoo hän, "minulla on Fulhamissa nuori
nainen, jota kannattaa nähdä, vaikka sen itsekin sanon, ja joka
on niin paljon kuullut Teistä isältään (sillä minä pidän Teistä,
poikaseni, en epäile sitä tunnustaa) ja myöskin on hyvin kernas
näkemään Teidät. Eikö totta, Te tulette luoksemme viikon päiviksi?
Abednego saa tehdä Teidän työnne."

"Oh, hyvä herra, Te olette erittäin ystävällinen", sanon minä.

"No siis, Te tulette, ja minä toivon, että pidätte punaviinistäni.
Mutta kuulkaapa! En luule, rakas ystäväni, että Te olette aivan
kyllin sirosti -- aivan kyllin hyvästi puettu. Ymmärrättekö minua?"

"Minulla on kotona sininen, kiiltonappinen takkini, herra johtaja."

"Mitä! Tuo kapine, jonka liivinkappale on olkapäitten välillä, se,
joka Teillä oli päällänne rouva Broughin pidoissa?" (Se _oli_ kovin
lyhyt edestä, se kun oli kaksi vuotta takaperin tehty maalla.) "Ei --
ei, se ei käy laatuun. Hankkikaa jotkut uudet vaatteet, herraseni, --
kahdet uudet vaatteet."

"Hyvä herra", sanon minä, "totta puhuakseni ei minulta tällä
neljänneksellä paljon liikene rahoja, enkä voi moneen aikaan hankkia
itselleni uutta pukua."

"Kas, kas, elkää huolehtiko siitä. Tässä on kymmenen punnan paperi.
Vaan ei, paremmin kun ajattelen, saatatte yhtä hyvin mennä minun
räätäliini. Minä kyyditsen Teidät sinne, elkääkä koskaan ajatelko
laskua, pojuseni!" Ja todellakin hän kyyditsi minut nelivaljakon
vetämissä vaunuissaan herra von Stiltzille Cliffordkadulle, joka otti
minusta mitan ja lähetti kotiini kaksi hienointa takkia, mitä koskaan
olen nähnyt, frakin ja käyntitakin, samettiliivin, silkkiliivin ja
kolmet housut mitä kauneinta kuosia. Brough pani minut vielä ostamaan
saappaita ja puolikenkiä ja silkkisukkia iltasiksi, niin että kun
tuli aika lähteä Fulhamiin, olin yhtä siistissä ulkoasussa kuin
koskaan joku nuori aatelismies, ja Gus sanoi, että minä "lempo soi,
näytin kerrassaan mitä hienoimmalta keikarilta".

Sillä välin oli seuraava kirje lähetetty Hodge ja Smithersille:

    'Ram Alley, Cornhill, Lontoo heinäkuulla 1822.

    Hyvät Herrat,

    (Tämä osa kun on yksityisasioita ja koskee Dixonin juttua
    Haggerstonya ja Snodgrassin juttua Rubbidgea ja erästä toista
    vastaan, ei minun ole sallittu jäljentää siitä otetta.)

    Samaten pyydämme saada lähettää Teille vielä muutamia West
    Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiön prospekteja, jonka yhtiön
    asianajajia Lontoossa meidän on kunnia olla. Me kirjoitimme
    Teille viime vuonna ja pyysimme Teitä ottamaan vastaan sen
    asioimiston Sloppertonissa ja Somersetissä ja olemme muutaman
    aikaa odotelleet joko osakkeitten tai vakuutusten saapumista
    kauttanne.

    Yhtiön pääoma on, kuten tiedätte, viisi miljoonaa puntaa
    sterlinkiä (sanoo 5,000,000 £), ja meillä on tilaisuus tarjota
    enemmän kuin tavallinen palkkio oikeuskuntaan kuuluville
    asiamiehillemme. Meidän on mieluista antaa 6 prosentin hyvitys
    osakkeelta tuhanteen puntaan asti ja 6 1/2 prosentin yli
    tuhannen, maksettava viipymättä osakkeiden merkittyä.

    Omassa ja liiketovereini nimessä piirrän suurimmalla
    kunnioituksella

                                            Samuel Jackson.'

Tämä kirje, kuten sanottu, joutui käsiini monias aika myöhemmin. Minä
en tiennyt siitä mitään vuonna 1822, kun minä, ylläni uusi pukine,
läksin viettämään viikon Harakkalassa, Fulhamissa, huvilassa, jossa
vallitsi John Brough, Esquire, M.P.[21]



SEITSEMÄS LUKU.

KUINKA SAMUEL TITMARSH SAAVUTTI ONNEN YLIMMÄN HUIPUN.


Jos minulla olisi George Robinsin kynä, niin kuvaisin asianmukaisesti
Harakkalan. Mutta olkoon kylliksi, kun sanon, että se on hyvin
kaunis maanpaikka: kauniit, joelle päin viettävät nurmikentät,
kauniit pensasistutukset ja ansarit, hienot tallit, ulkohuoneet ja
kyökkitarhat, ja kaikki mitä kuuluu ensi luokan maa-asuntoon, _rus in
urbe_, kuten mahtava huutokaupanpitäjä sitä kutsui, kun se muutaman
vuoden päästä joutui vasaran alle.

Minä saavuin Harakkalaan lauantaina puoli tuntia ennen päivällistä.
Vakava herrasmies, ilman livreaa, osotti minut huoneeseeni. Mies yllä
suklaatinkarvainen, kultanauhoilla koristettu takki, jonka napeissa
näkyi Broughin vaakunakoristeet, toi minulle hopeatarjottimella
hopeisen partavesiastian. Ja kello kuusi oli valmiina muhkea
päivällinen, jonne minun oli kunnia ilmestyä puettuna von Stiltzin
frakkiin sekä uusiin silkkisukkiini ja puolikenkiini.

Brough otti minua kädestä, kun astuin sisään, ja esitti minut
puolisolleen, pullealle, vaaleatukkaiselle naisihmiselle, joka oli
puettu himmeänsiniseen silkkipukuun, ja sitten tyttärelleen, noin
kahdeksantoistavuotiaalle, pitkälle, laihalle, mustasilmäiselle
tytölle, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja joka näytti perin
pahantuuliselta.

"Belinda, armaani", sanoi hänen pappansa, "tämä nuori herra on eräs
minun kirjanpitäjiäni, joka oli tanssiaisissamme."

"Vai niin!" sanoo Belinda nykäisten päätänsä.

"Mutta ei mikään tavallinen kirjanpitäjä, neiti Belinda -- niin
että, jos suvaitsette, te ette näytä hänelle noita ylimyksellisiä
eleitänne. Hän on kreivitär Drumin sisarenpoika, ja minä toivon, että
hän pian pääsee hyvin korkealle yhtiössämme ja Lontoon Cityssä."

Kuullessaan kreivittären nimen (minä olin kaiketi jo kymmenen kertaa
oikaissut sukulaisuuttamme koskevan erehdyksen) neiti Belinda syvään
niiasi ja tuijotti minuun kiinteästi ja sanoi koettavansa tehdä
Harakkalan mieluisaksi jokaiselle pappansa ystävälle. "Meillä ei
tänään ole paljon _monde_", jatkoi neiti Brough, "ja olemme vain _en
petit comité_, mutta minä toivon, että ennen kun Te lähdette meiltä,
Te saatte tavata _société_, joka tekee Teidän _séjour agreable_".[22]

Minä näin heti, että hän oli hienosti sivistynyt tyttö, kun hän näin
käytti ranskaa puheessaan.

"Eikö hän ole hieno tyttö?" sanoi Brough kuiskaten minulle ja
ilmeisesti niin ylpeänä hänestä kuin olla saattaa. "Eikö hän ole
hieno tyttö -- häh, mies? Nähdäänkö Somersetshiressä sellaista
sivistystä?"

"Ei, hyvä herra, toden totta ei!" vastasin minä perin viekkaasti,
sillä minä ajattelin koko ajan, mitenkä eräs henkilö oli tuhat kertaa
kauniimpi, miellyttävämpi ja hienompi.

"Ja mitä on kulta lintuseni tehnyt koko päivän?" kysyi hänen pappansa.

"Oh, pappa. Minä olen vähän _pincérannut_ harppua ja
_accompagnérannut_ kapteeni Fizgigin huilua. Enkö olekin, kapteeni
Fizgig?"

Jalosukuinen kapteeni Fizgig sanoi salaisella pilkalla: "Kyllä,
Brough, Teidän kaunis tyttärenne on _pincérannut_ harppua ja
_touchérannut_ pianoa ja _égratignérannut_ kitaraa ja _écorchérannut_
parisen laulua, ja sitten me huviksemme teimme _un promenade à
l'eau_, kävelyretken veden päällä."

"Herra jes! kapteeni!" huudahti rouva Brough. "Kävelyretken veden
päällä!"

"Vaiti, mamma, sinä et ymmärrä ranskaa!" sanoo neiti Belinda
nyrpistäen nenäänsä.

"Se on paha vahinko, rouva hyvä", sanoo Fizgig vakavasti, "ja
minä kehotan Teitä ja Broughia tässä, joka on pääsemässä suureen
maailmaan, ottamaan joitakin oppitunteja tahi ainakin opettelemaan
pari tusinaa puheenpartta ja käyttämään niitä siellä täällä
keskustelussanne. Otaksun, herraseni, että Te tavallisesti puhutte
sitä konttorissa, tai miksi sitä nimitätte?" Ja herra Fizgig asetti
monokkelin silmäänsä ja katsoi minuun.

"Me puhumme englantia, hyvä herra", sanon minä, "koska osaamme sitä
paremmin kuin ranskaa."

"Jokaisella ei ole ollut Teidän tilaisuuksianne, neiti Brough",
jatkoi kapteeni. "Jokainen ei ole _voyage_ kuten _nous autres_, vai
mitä? _Mais que voulez-vous_, paras herraseni? Teidän täytyy istua
kököttää inhottavain pääkirjainne ja muitten sellaisten ääressä. Mitä
on pääkirja ranskaksi, neiti Belinda?"

"Kuinka saatatte sellaista kysyä? _Je n'en sçais rien_, tietysti",
vastasi neiti virheellisesti ääntäen.

"Teidän pitäisi oppia, neiti Brough," sanoi hänen isänsä.
"Brittiläisen kauppiaan tyttären ei ole tarvis hävetä sitä tapaa,
millä hänen isänsä ansaitsee leipänsä. _Minä_ en häpeä -- minä en ole
ylpeä. Ne, jotka tuntevat John Broughin, tietävät, että hän kymmenen
vuotta takaperin oli köyhä kirjanpitäjä kuten ystäväni Titmarsh
tässä, ja nyt hän painaa puolen miljoonaa. Onko alahuoneessa ketään,
jota kuunnellaan tarkkaavammin kuin John Broughia? Onko maassa
yhtään herttuaa, joka osaa pitää paremmat päivälliset kuin John
Brough taikka antaa runsaammat myötäjäiset kuin John Brough? Jaa,
hyvä herra, se vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu Teille, kykenisi
lunastamaan monen saksalaisen herttuan! Mutta minä en ole ylpeä --
ei, ei, en ylpeä. Tuossa on tyttäreni -- katsokaa häntä --, kun minä
kuolen, saa hän omaisuuteni haltuunsa. Mutta olenko minä ylpeä? En!
Naikoon hänet, ken hänet voittaa, sen sanon. Olkoon hän Te, herra
Fizgig, ylähuoneen jäsenen poika, tai Te, Bill Tidd. Olkoon hän
herttua tai kengänkiillottaja, mitä minä siitä huolin, häh? -- mitä
minä siitä huolin?"

"O-o-oh!" huokasi Bill Tiddiksi nimitetty olento, kovin kalpea
nuori mies, jolla oli kaulahuivin asemesta musta nauha kaulansa
ympärillä ja kaulus alespäin käännetty kuin lordi Byronin. Hän nojasi
uuninkamanaa vastaan ja suurin viheriöin silmin katsoa tirrotti
heltiämättä neiti Broughiin.

"Oi, John -- rakas John!" huudahti rouva Brough tarttuen miestänsä
kädestä ja suudellen sitä, "sinä olet enkeli -- enkeli sinä olet!"

"Isabella, elä imartele minua, minä olen _mies_ -- yksinkertainen,
suora Lontoon porvari, ilman ylpeyden merkkiäkään, paitsi mitä
tulee sinuun ja tyttäreeni tässä. Tähän tapaan me elämme, Titmarsh
pojuseni. Kotimme on onnellinen, nöyrä, kristillinen koti, ja siinä
kaikki. Isabella, päästä käteni!"

"Mamma, sinun ei pidä tehdä noin seurassa, se on niin
vastenmielistä!" kirkasi neiti Belinda ja mamma siivosti päästi käden
irti ja puhalsi avarasta povestaan raskaan, äänekkään huokauksen.
Minä tunsin myötätuntoa tätä yksinkertaista vaimoa ja myös
kunnioitusta Broughia kohtaan. Hän ei _voinut_ olla paha mies, kun
vaimonsa häntä noin rakasti.

Pian meidät kutsuttiin aterialle, ja minulla oli kunnia taluttaa
neiti Belindaa, joka katsoi taaksensa kovin julmana luullakseni
kapteeni Fizgigiin, tämä herra kun oli tarjonnut käsivartensa rouva
Broughille. Hän istuutui rouvan oikealle puolelle, ja neiti lentää
pyrähti hänen viereiselle sijalleen, antaen minun ja herra Tiddin
asettua vastapäiselle puolelle pöytää.

Päivälliseksi oli ensinnä kampelaa ja lientä ja sitten, tietystikin,
keitettyä kalkkunaa. Mistä se tulee, että kaikilla isoilla
päivällisillä on tuota ikuista keitettyä kalkkunaa? Oli vielä oikeata
kilpikonnanlientä, jota nyt maistoin ensi kertaa eläissäni, ja
minä huomasin, mitenkä rouva Brough, joka ehdottomasti tahtoi itse
nostaa kullekin, antoi kaikki viheriät rasvaiset my'yt miehelleen
ja piiloitti muutamia viipaleita linnun rinnasta, kunnes oli hänen
vuoronsa saada osansa.

"Minä olen yksinkertainen mies", sanoo John, "ja syön yksinkertaisen
päivällisen. Minä vihaan noita konstikkaita laitteita, vaikka
pidän ranskalaista kokkia niiden varalta, jotka eivät ajattele
minun laillani. Minä en ole itsekäs, nähkääs, eikä minulla ole
ennakkoluuloja. Ja neiti tuossa saa pitää _béchamelinsa_ ja korunsa
makunsa mukaan. Kapteeni, maistakaa _vollivongia_."

Samppanjaa ja madeiraa oli viljalta päivällispöydässä ja isoja
hopeisia portterikannuja, joista halulliset saattoivat kaataa
itselleen. Brough varsinkin kerskasi tämän juoman nauttimisella, ja
naisten poistuttua hän sanoi: "Hyvät herrat, Tiggins antaa Teille
lisää viiniä niin paljon kuin halutaan; täällä ei kitsastella." Ja
sitten hän asettui nojatuoliinsa ja nukahti.

"Hän tekee aina noin", kuiskasi herra Tidd minulle.

"Antakaa tänne vähän sitä keltalakkaista viiniä, Tiggins", sanoo
herra kapteeni. "Tuo toinen punaviini, jota meillä oli eilen, on
väkevöityä ja saattaa minulle helkkarin pahan olon."

Minun täytyy sanoa, että pidin keltalakasta paljon enemmän kuin täti
Hoggartyn Rosoliosta.

Pianpa sain tietää, mikä mies Tidd oli ja mitä hän ikävöiden halasi.

"Eikö hän ole ihastuttava olento?" sanoo hän minulle.

"Kuka, hyvä herra?" sanon minä.

"Neiti Belinda, tiiämmä!" huudahti Tidd. "Onko kukaan kuolevainen
koskaan nähnyt hänen kaltaisiaan silmiä tai sellaista keijukaisen
vartaloa?"

"Hänellä saattaisi olla vähän enemmän lihaa, herra Tidd", sanoo
kapteeni, "ja vähän vähemmän kulmakarvoja, ne näyttävät tytöllä
inhottavilta, tuollaiset paksut kulmakarvat. _Qu'en-dites vous?_
herra Titmarsh, kuten neiti Brough sanoisi."

"Minusta tämä on kiitettävän hyvää punaviiniä, herra kapteeni", sanon
minä.

"Hiisi vie, Te olette oikeata sorttia!" sanoo kapteeni. "_Volto
sciolto_, niinkö? Te pidätte arvossa nukkuvaa isäntäänne tuossa?"

"Niin teen, hyvä herra, hän kun on ensimäinen mies Lontoon Cityssä ja
minun toimitusjohtajani."

"Ja niin teen minäkin", sanoo Tidd, "ja tästä päivästä kahden viikon
päästä, kun tulen täysikäiseksi, minä osotan luottamustani minäkin."

"Millä muotoa?" sanon minä.

"Kas, asianlaita on niin, herra Titmarsh, että minä saan -- höm --
heinäkuun 14 päivänä melkoisen omaisuuden, jonka minun isäni on
hankkinut -- liikeyrityksillä."

"Sanokaa suoraan, että hän oli räätäli, Tidd."

"Hän _oli_ räätäli, herra kapteeni -- entä sitten? Minä olen saanut
yliopistosivistyksen ja minulla on gentlemannin tunteet, yhtä hyvin
ja kentiespä paremminkin kuin muutamilla turmeltuneen ylimystön
jäsenillä."

"Elkää olko ankara, Tidd!" sanoo kapteeni tyhjentäen kymmenennen
lasin.

"Niin, herra Titmarsh, kun tulen täysikäiseksi, saan minä haltuuni
melkoisen omaisuuden. Ja herra Brough on hyväntahtoisesti luvannut
hankkia minulle kaksitoistasataa vuodessa kahdellekymmenelle
tuhannelle punnalleni, ja minä olen luvannut sijoittaa ne."

"West Diddlesexiinkö?" sanon minä. "Meidänkö liikkeeseemme?"

"Ei, erääseen toiseen yhtiöön, jonka johtaja herra Brough on ja joka
on yhtä varma laitos. Herra Brough on hyvin vanha perheemme ystävä ja
kovasti kiintynyt minuun ja hän sanoo, että minun, jolla on semmoiset
lahjat, pitäisi päästä parlamenttiin, ja sitten -- ja sitten!
saatuani suojaan perintöni, saatan ruveta puuhaamaan itseäni suojaan,
-- avioliittoon, katsokaas!"

"Kas, sitä viekasta veitikkaa!" sanoi kapteeni, "Kukapa olisi
saattanut luulla, että kun minä koulussa löylyytin sinua,
höyhensinkin vastaista valtiomiestä?"

"Puhukaa pois, pojat!" sanoi Brough heräten unestaan. "Minä
nukun vain toisella korvalla ja kuulen kaikki. Niin, Te tulette
parlamenttiin, Tidd, ystäväiseni, taikka ei nimeni ole Brough! Te
saatte kuusi prosenttia rahoillenne taikka saatte olla koskaan
uskomatta minuun! Mutta mitä tulee tyttäreeni -- kysykää _häneltä_,
elkää minulta. Te taikka kapteeni taikka Titmarsh saakoon hänet, jos
voi voittaa hänet. Vävypojaltani en muuta vaadi kuin että hän on,
mitä Te olette jokainen, kunniallinen ja ylevämielinen mies!"

Tidd näytti tätä sanottaessa ylen tarkottavalta, ja kun
isäntämme uudelleen uinahti, niin hän veitikkamaisesti viittasi
kulmakarvoihinsa ja puisti päätään kapteenille.

"Kas sitä!" sanoo kapteeni. "Minä sanon, mitä ajattelen. Ja Te
voitte kertoa sen neiti Broughille, jos Teitä haluttaa." Ja siihen
keskustelu päättyi, ja meidät kutsuttiin kahville. Sitten kapteeni
lauloi lauluja neiti Broughin kanssa, ja Tidd katseli neitiä eikä
sanonut mitään, ja minä katselin kuvateoksia, ja rouva Brough istui
kutoen sukkia köyhille. Kapteeni peittelemättä pilkkasi neiti
Broughia ja hänen teeskenneltyä käytöstään ja puhettaan, mutta
kapteenin kovakouraisesta, halveksivasta menettelystä huolimatta
näytti minusta neiti pitävän häntä suuressa arvossa ja nöyrästi
kärsivän hänen pilkkansa.

Kello kaksitoista kapteeni läksi kasarmeilleen Knightsbridgeen ja
Tidd ja minä menimme huoneisiimme. Kun seuraava päivä oli sunnuntai,
herätti meidät iso kello lyönnilleen kahdeksan, ja kello yhdeksältä
me kaikki kokoonnuimme aamiaishuoneeseen, jossa herra Brough luki
saarnoja ja luvun raamatusta ja piti sitten kehotuspuheen meille
ja kaikille perhekunnan jäsenille, paitsi ranskalaiselle kokille,
monsieur Nontongpoolle, jonka minä tuolistani käsin saatoin nähdä
käyskentelevän istutusten seassa, päässä valkea yömyssy ja sikaari
hampaissa.

Joka arki-aamu, täsmälleen kello kahdeksan, herra Brough suoritti
saman tempun ja kuletti perheensä rukouksille. Mutta vaikka tämä
mies oli ulkokullattu, kuten myöhemmin tulin tietämään, en aio
nauraa perhehartauksia taikka väittää hänen olleen ulkokullattu
_sentähden_ että hän piti niitä. Monikaan huono ja hyväkään mies
ei ensinkään suorita sitä toimitusta. Mutta minä olen varma siitä,
että hyvät ihmiset tulisivat siitä paremmiksi, enkä minä ole
kutsuttu ratkaisemaan kysymystä, mitä huonoihin tulee, ja siksi olen
sivuuttanut ison osan herra Broughin käytöstavan uskonnollisesta
puolesta. Riittäköön, kun sanon, että uskonto oli aina hänen
huulillaan, että hän kävi kolmasti kirkossa pyhäpäivisin, ellei
hänellä ollut kutsuja, ja joskaan hän ei puhunut meille uskonnosta,
kun oltiin yksiksemme, oli hänellä siitä asiasta paljon sanomista
erinäisissä tilaisuuksissa, kuten havaitsin eräänä päivänä, kun
meillä oli joukko kveekareita ja eriuskolaisia päivällisellä, jolloin
hänen puheensa oli yhtä vakavan juhlallinen kuin kenenkään läsnä
olevan saarnamiehen. Tidd ei ollut saapuvilla sinä päivänä, -- sillä
ei mikään saanut häntä luopumaan Byron-nauhastaan tai heittämään
pois aleskäännettyä kaulustaan, ja siksi hänet lähetettiin pikku
rattailla Astleyn sirkukseen. "Ja kuulkaahan, Titmarsh, pojuseni",
sanoi hän, "jättäkää timanttinne ylös. Tämänpäiväiset ystävämme eivät
pidä sellaisesta korutavarasta. Ja vaikken minä puolestani vihaa
viattomia koristuksia, en kuitenkaan tahtoisi loukata niitä, joilla
on ankarammat mielipiteet. Saatte nähdä, että vaimoni ja neiti Brough
noudattavat minun toivomuksiani tässä suhteessa."

Ja niin he tekivätkin, -- sillä he tulivat kumpikin ales
päivälliselle puettuina mustiin nauhoitettuihin hameisiin, jota
vastoin neiti Belindan vaatteet tavallisissa oloissa puoliksi
paljastivat olkapäät.

Kapteeni ratsasti useat kerrat katsomaan meitä, ja neiti Brough
näytti aina olevan ihastunut hänen tulostaan. Kerta minä kohtasin
kapteenin ollessani yksin käyskentelemässä jokivartta pitkin, ja
meidän kesken sukeusi pitkä keskustelu.

"Herra Titmarsh", sanoo hän, "siitä vähästä, minkä olen Teitä nähnyt,
näytätte olevan rehellinen, suoramielinen nuori mies, ja minä haluan
muutamia tietoja, jotka Te voitte antaa. Kertokaa minulle ensinnäkin,
olkaa niin hyvä -- ja kunniani kautta, se ei mene edemmäksi -- tuosta
teidän vakuutusyhtiöstänne. Te olette Cityssä ja näette, mitenkä
asiat käyvät. Onko liikkeenne varma?"

"Hyvä herra", sanoin minä, "suoraan ja kautta kunniani puhuen, uskon
sen niin olevan. Totta on, että se pantiin pystyyn vasta neljä vuotta
sitten. Mutta kun se perustettiin, oli herra Broughilla jo suuri
nimi ja laajat suhteet. Jokainen konttorin kirjanpitäjä on tosin
tavallaan maksanut paikastaan joko itse ottamalla osakkeita tai
siten, että hänen sukulaisensa ovat tehneet sen. Minä sain paikkani
sen kautta, että äitini, joka on hyvin köyhä, käytti pienen perimämme
rahasumman vuosirahan hankkimiseen itselleen ja paikan lunastamiseen
minun puolestani. Asia sovittiin meidän perheen asianajajain Hodge ja
Smithersin kautta, jotka ovat hyvin tunnettuja meidän puolessamme, ja
joka taholla oli mielipide se, ettei äitini saattanut meille kaikille
edullisemmin käyttää rahojaan kuin sijoittamalla ne tällä tapaa.
Brough itse painaa puolen miljoonaa, ja hänen nimensä vastaa monta
muuta yhteensä. Eikä siinä vielä kaikki. Tässä äskettäin kirjoitin
tädilleni, jolla on melkoinen rahasumma tallella ja joka oli kysynyt
minulta neuvoa sen sijoittamisen suhteen, että hän kiinnittäisi
ne meidän liikkeeseemme. Saatanko paremmin todistaa uskoani sen
vakavaraisuuteen?"

"Oliko Brough jollakin tavoin taivuttanut Teidät tähän?"

"Kyllä, kyllä hän puhui kanssani, mutta hän kertoi minulle hyvin
rehellisesti vaikuttimensa ja kertoo ne rehellisesti meille
kaikille. 'Hyvät herrat', sanoo hän, 'tarkotukseni on saada yhtiömme
liiketuttavain piiri kasvamaan mahdollisimman paljon. Minä haluan
musertaa kaikki muut Lontoon yhtiöt. Meidän hintamme ovat alemmat
kuin minkään muun yhtiön, ja me saatamme pitää niitä alhaisina, ja
sillä tavoin saavutamme suuren liikemenestyksen. Mutta meidän täytyy
sittenkin tehdä työtä. Jokaikisen osakkeenomistajan ja konttorin
jäsenen täytyy ponnistaa voimiaan ja tuoda meille liikeystäviä -- ei
väliä sillä, kuinka vähästä heidät saadaan kiinnitetyiksi -- pääasia
on kiinnittää heidät.' Ja sen mukaisesti johtajamme tekee osakkaiksi
kaikki ystävänsä ja palvelijansa; hänen portinvartijansakin on
osakas. Ja samalla tapaa hän pyytää vangita jokaisen, jonka kanssa
tulee tekemisiin. Minä esimerkiksi olen juuri siirretty muiden
meikäläisten ohitse paljoa paremmalle paikalle kuin millä ennen olin.
Minut on kutsuttu tänne ja kestitetty ruhtinaallisesti. Ja miksi?
Sen tähden että tädilläni on kolmetuhatta puntaa, jotka herra Brough
haluaa hänen sijoittamaan meidän liikkeeseemme."

"Se hajahtaa epäilyttävältä, herra Titmarsh."

"Ei mitenkään, herra kapteeni. Hän ei ensinkään salaa asiaa. Kun
juttu on ratkaistu tavalla tai toisella, en luule herra Broughin
piittaavan minusta enään yhtään. Mutta hän tarvitsee minua nyt.
Tämä paikka sattui joutumaan tyhjäksi juuri sillä hetkellä, jolloin
minä olin hänelle tarpeen, ja hän toivoo minun kauttani voittavansa
sukulaiseni. Hän kertoikin sen minulle tänne ajaessamme. 'Te olette
ymmärtäväinen mies, Titmarsh', sanoi hän. 'Te käsitätte, että minä en
anna Teille tätä paikkaa siitä syystä että olette rehellinen poika
ja kirjoitatte kaunista käsialaa. Jos minulla olisi ollut tällä erää
joku vähäisempi tarjous, millä lahjoa Teidät, niin olisin antanut
Teille vain sen. Mutta minulla ei ollut valittavana ja minä annoin,
mitä vallassani oli.'"

"Se on kaunista kyllä. Mutta mikä saattaa Broughin niin innolla
tavoittelemaan niin pientä summaa kuin kolmeatuhatta puntaa?"

"Jos niitä olisi ollut kymmenen, herra kapteeni, ei hän olisi
ollut hiventäkään vähemmän innokas. Te ette tunne Lontoon Cityä
ettekä tiedä, kuinka kiihkeästi meidän suuret pörssimiehemme
tavoittelevat suhteittensa laajentumista. Liikeasiain vuoksi herra
Brough mairittelisi ja pyydystelisi nokikolariakin. Nähkääs tätä
Tidd polosta kymmenine tuhansineen. Johtajamme on anastanut hänet
valtaansa juuri samalla tapaa. Hän tahtoo saada käsiinsä niin isot
rahat kuin suinkin."

"No hyvä. Entä jos hän karkaa rahoineen?"

"Herra Brough, toiminimestä Brough ja Hoff? Karkaako ehkä Englannin
pankki? Mutta tässähän me olemme portinvartijan asunnolla. Kysytäänpä
Gatesilta, joka hänkin on herra Broughin kiinnittämiä." Ja me
astuimme sisään puhelemaan vanhan Gatesin kanssa.

"No, herra Gates", sanon minä sukkelasti alottaen asian, "Tehän
olette yksi isäntiäni, West Diddlesexissä nimittäin?"

"No niinhän ollaan", sanoo vanha Gates leveästi hymyten. Hän oli
entinen palvelija, joka vanhoilla päivillään oli saanut ison perheen,

"Saanko kysyä, minkälainen Teillä on palkka, herra Gates, kun Te
voitte panna syrjälle niin paljon rahaa ja hankkia osakkeita meidän
yhtiössämme?"

Gates ilmoitti meille palkkansa. Ja kun me kysyimme, maksettiinko se
säännöllisesti, niin hän vannoen vakuutti, että hänen isäntänsä oli
paras herra maailmassa, ja kertoi, kuinka hän oli hankkinut kahdelle
hänen tyttäristään palveluspaikan ja pannut kaksi hänen poikaansa
köyhäinkouluun ja yhden oppiin, ja luetteli sata muuta hyvää työtä,
mitä isäntäväki oli hänelle tehnyt. Rouva Brough vaatetti puolet
lapsista, isäntä antoi heille peitteitä ja takkeja talvella ja lihaa
ja lientä koko vuoden umpeen. Ei todellakaan ollut koskaan löytynyt
niin jalomielistä isäntäväkeä sitten maailman alun.

"No, herra kapteeni", sanoin minä, "tyydyttääkö se Teitä? Herra
Brough antaa näille ihmisille viisikymmentä kertaa niin paljon
kun hän saa heiltä, ja kuitenkin hän panee herra Gatesin ottamaan
osakkeita yhtiössämme."

"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni. "Te olette rehellinen mies, ja minä
myönnän, että Teidän todisteenne kuulostavat hyviltä. Kertokaapa
minulle, tiedättekö mitään neiti Broughista ja hänen myötäjäisistään?"

"Brough jättää hänelle kaikki -- ainakin sanoo niin." Mutta minä
otaksun, että kapteeni näki jonkin erikoisen ilmeen minussa, sillä
hän naurahti ja sanoi:

"Minä arvaan, hyvä mies, Teidän ajattelevan, että hän on kallis siitä
hinnasta. No niin, enpä usko Teidän olevan pahasti väärässäkään."

"Miksi siis, jos rohkenen kysyä, kapteeni Fizgig, Te aina olette
hänen kintereillänsä?"

"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni, "minulla on kaksikymmentätuhatta
puntaa velkoja." Ja hän palasi suoraa päätä taloon ja kosi tytärtä.

Minusta tämä oli kovin julmaa ja halpamaista menettelyä sen
herrasmiehen puolelta, sillä hän oli tutustunut perheeseen herra
Tiddin kautta, joka oli hänen koulukumppaninsa ja jonka hän kokonaan
oli syrjäyttänyt suuren perijättären suosiossa. Brough pauhasi ja
riehui ja kiroilikin tytärtään (kuten kapteeni jälestäpäin kertoi
minulle), kun hän kuuli, että tämä oli myöntynyt herra Fizgigin
kosintaan, ja tavatessaan kapteenin pani hänen lupaamaan, että
kihlaus pidettäisiin salassa vielä muutaman kuukauden. Ja kapteeni
teki uskotukseen ainoastaan minut ja pöytäkumppaninsa kasarmissa,
mutta sen vasta sitten kun Tidd oli johtajallemme maksanut ne
kaksikymmentätuhatta puntaa, minkä hän teki tismalleen samana päivänä
kun tuli täysikäiseksi. Samana päivänä hän myöskin kosi nuorta neitiä
ja -- tarvinnen tuskin sanoa -- sai rukkaset. Nyt alkoi kuulua
kuiskeita kapteenin kihlauksesta. Kaikki hänen suuret sukulaisensa,
Duncasterin herttua, Cinqbarin kreivi, Crabsin kreivi y.m. kävivät
tervehdysvierailulla Broughin perheessä, jalosukuinen Henry Ringwood
rupesi osakkaaksi yhtiössämme ja Crabsin kreivi lupasi ruveta.
Osakkeittemme hinta nousi yli nimellisarvon, johtajamme rouvineen
ja tyttärineen esitettiin hovissa ja suuri West Diddlesex-yhtiö oli
toivossa päästä valtakunnan etumaiseksi vakuutusyhtiöksi.

Varsin pian sen jälkeen, kun olin vieraillut Fulhamissa, kirjoitti
rakas tätini minulle sanoakseen, että hän oli neuvotellut
asianajajiensa, herrojen Hodgen ja Smithersin kanssa, jotka vakavasti
kehottivat häntä sijoittamaan rahansa niinkuin minä olin esittänyt.
Summa sijoitettiinkin minun nimelleni, ja hän kiitteli runsaasti
minun rehellisyyttäni ja taitoani, josta, hän sanoi, herra Brough
oli kertonut mitä imartelevimmin sanoin. Ja samalla tätini ilmoitti
minulle, että osakkeet hänen kuollessaan joutuisivat minun omikseni.
Tämä antoi minulle suuren painavuuden yhtiössä, kuten voitte otaksua.
Seuraavassa vuosikokouksessa minä olin läsnä osakkeenomistajana
ja suureksi mielihyväkseni kuulin herra Broughin suuremmoisen
loistavassa puheessa selittävän, että jaettavaksi tulee kuusi
prosenttia, jotka me kaikki saimme kassasta.

"Te onnellinen nuori veijari!" sanoi Brough minulle. "Tiedättekö,
mikä sai minut antamaan Teille paikkanne?"

"No, tätini rahat, arvaan ma", sanoin minä.

"Ei sinnepäinkään. Uskotteletteko Te, että minä välitin noista
vaivaisista kolmestatuhannesta punnasta? Minulle oli kerrottu,
että Te olitte lady Drumin sisarenpoika, ja lady Drum on lady Jane
Prestonin isoäiti, ja herra Preston on mies, joka saattaa tehdä
meille koko joukon hyvää. Minä tiesin, että he olivat lähettäneet
Teille paisteja ja lempo ties mitä kaikkea, ja kun minä näin
lady Janen meidän kutsuissamme puristavan Teitä kädestä ja niin
ystävällisesti puhuttelevan Teitä, pidin Abednegon puheita sulana
totena. _Siitä syystä_ Te saitte paikan, huomatkaas, ettekä noiden
mitättömien kolmentuhannen punnan takia. No, herraseni, pari viikkoa
sen jälkeen kun Te olitte luonamme Fulhamissa, kohtasin Prestonin
alahuoneessa ja kiittelin itseäni siitä, että olin antanut paikan
hänen sukulaiselleen. 'P---- periköön sen hävyttömän veijarin!' sanoi
hän. '_Hän_ minun sukulaiseni! Otatteko Te kenties todeksi kaikki
Drumin eukon jutut? Äh, mies, hän on sellaiseen hassastunut! Jos
kehen hän vain tutustuu, niin heti keksimään sukulaisuussuhteita,
ja tietenkään ei tuon Titmarsh juuttaan voinut käydä toisin!' 'Vai
niin', sanoin minä nauraen, 'tämä juutas on siitä hyvästä saanut
oivallisen paikan eikä asia ole enään korjattavissa.' 'Joten näette",
jatkoi johtajamme, "että Teidän ei ole paikastanne kiittäminen
tätinne rahoja, vaan --"

"Vaan TÄTINI TIMANTTINEULAA!"

"Onnellinen vekkuli!" sanoi Brough pukaten minua kylkeen ja meni
tiehensä. Ja onnellinen tosiaankin luulin olevani.



KAHDEKSAS LUKU

KERTOO ONNELLISIMMASTA PÄIVÄSTÄ SAMUEL TITMARSHIN ELÄMÄSSÄ.


En tiedä, mistä johtui, että herra Roundhand, kassanhoitaja, joka
oli niin syvästi ihaillut herra Broughia ja West Diddlesex-yhtiötä,
seuraavan kuuden kuukauden kuluessa odottamatta riitaantui kummankin
kanssa, otti pois rahansa liikkeestä, myi hyvällä voitolla
viidentuhannen punnan osakkeensa ja meni matkoihinsa puhuen
kaikenlaista pahaa sekä yhtiöstä että johtajasta.

Sihteeriksi ja kassanhoitajaksi tuli nyt herra Highmore, herra
Abednego ensimäiseksi kirjanpitäjäksi ja toisena miehenä konttorissa
oli Teidän nöyrin palvelijanne, jonka palkka oli kaksisataa
viisikymmentä puntaa vuodessa. Kuinka perusteettomat herra
Roundhandin parjaukset West Diddlesexiä vastaan olivat, nähtiin aivan
selvästi tammikuun kokouksessa 1823, kun johtajamme loistavimmassa
puheessa, mitä koskaan on kuultu, ilmoitti, että jaettavaksi tulee
neljä puntaa sadalle puolelta vuodelta, vastaten kahdeksan punnan
osinkoa vuodelta. Ja minä lähetin tädilleni sata ja kaksikymmentä
puntaa sterlinkiä minun nimelleni asetetun pääoman korkorahoina.

Oivallinen tätini rouva Hoggarty, ylenmäärin ihastuneena, lähetti
minulle takaisin kymmenen puntaa omiksi taskurahoikseni ja kysyi,
eikö hänen ollut parempi myydä pois Slopperton ja Squashtail ja
asettaa kaikki rahansa tähän erinomaiseen liikkeeseen.

Tässä kohdin en tietenkään osannut tehdä paremmin kuin kysyä herra
Broughin mielipidettä. Herra Brough sanoi, että osakkeita ei
ollut saatavissa kuin yli nimellisarvon. Mutta kun minä huomautin
tietäväni, että kaupassa oli muutamia, viidentuhannen punnan
arvosta _al pari_, niin hän sanoi, että jos niin oli asianlaita,
niin hän saattaa antaa kohtuullisesta hinnasta omiaan, luovuttaa
vaikkapa viidentuhannen punnan arvosta, koska hänellä oli melkein
ylenpalttisesti West Diddlesexin osakkeita ja hänen muut liikkeensä
tarvitsivat puhdasta rahaa ruokokseen. Päättäessään keskustelumme,
jonka sisällyksen minä lupasin kertoa rouva Hoggartylle,
johtaja suvaitsi ystävällisesti ilmoittaa päättäneensä ottaa
toimitusjohtajalle yksityissihteerin ja antaa minulle tämän toimen,
josta tulisi lisäpalkkaa sata ja viisikymmentä puntaa.

Minulla oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa, neiti Smith sai
myötäjäisrahoilleen korkoa seitsemänkymmentä puntaa vuodessa. Minkä
elämänsäännön Olinkaan sanonut toteuttavani, kun tuloni nousisivat
kolmeensataan puntaan vuodessa?

Luonnollisesti Gus, ja hänen kauttansa kaikki konttorimme pojat
tiesivät kihlaukseni Mary Smithin kanssa. Hänen isänsä oli ollut
laivaston kapteeni, ja hyvin kunnioitettu upseeri, ja vaikka Mary,
kuten olin sanonut, toi matkassaan vain seitsemänkymmenen punnan
vuosikorot ja minä, niinkuin jokainen sanoi, katsoen nykyiseen
asemaani konttorissa ja Lontoon Cityssä, olisin hyvällä syyllä
saattanut katsella paljon rahakkaampaa vaimoa, oli ystävieni yhteinen
mielipide kuitenkin se, että kauppa oli sangen kunnioitettava,
ja minä olin tyytyväinen -- ja kuka ei olisi ollut tyytyväinen
sellaiseen kultamuruseen kuin Mary? Minä puolestani en olisi Maryn
sijasta ottanut pormestarin omaa tytärtäkään ja hänen lihavia
myötäjäisiään päällisiksi.

Hyvin ymmärrettävästi herra Brough tuli tietämään naimisaikeeni
samoin kuin kaiken muun, mikä koski jokaista konttorin kirjanpitäjää;
luulenpa, että Abednego kertoi hänelle, mitä meillä milloinkin oli
päivälliseksikin. Todellakin hän ihmeteltävän hyvin tiesi meidän
asiamme.

Hän kysyi minulta, mitenkä Maryn rahat oli sijoitettu. Ne olivat
kolmen prosentin valtionpapereissa -- kaksituhatta kolmesataa
kolmekymmentä kolme puntaa kuusi shillinkiä ja kahdeksan pennyä.

"Muistakaa, poikaseni", sanoi hän, "että tuleva rouva Titmarsh voi
saada rahoilleen ainakin seitsemän prosenttia ja ne parempaa vakuutta
vastaan kuin Englannin pankissa. Sillä eikö yhtiö, jonka päämiehenä
on John Brough, ole parempi kuin mikään muu yhtiö Englannissa?"
Enkä minä todellakaan uskonut hänen olevan pahastikaan väärässä ja
lupasin siis puhua asiasta Maryn holhoojalle ennen naimistamme.
Luutnantti Smith, hänen isoisänsä, oli aluksi ollut kovasti meidän
liittoamme vastaan. (Minun täytyy tunnustaa, että kun hän eräänä
päivänä tapasi minut yksinäni Maryn kanssa ja suutelemassa, luulen
minä, hänen pienten sormiensa neniä, hän koppasi minua kauluksesta ja
työnsi ulos ovesta.) Mutta Sam Titmarsh, jolla oli palkkaa kaksisataa
viisikymmentä puntaa vuodessa ja luvassa sadan viidenkymmenen tulo
lisää, ja joka oli Lontoon John Broughin oikea käsi, oli aivan toinen
mies kuin köyhä kirjanpitäjä Sam, köyhän pappismiehen lesken poika,
ja vanha herra kirjoitti minulle varsin ystävällisen kirjeen ja pyysi
minua hankkimaan hänelle Romanikselta kuusi paria lampaanvillasukkia
ja neljä samallaista liiviä, ja ottipa ne minulta lahjaksikin, kun
minä saavuin sinne kesäkuussa -- onnellisessa kesäkuussa 1823 --
noutamaan pois rakkaan Maryni.

Herra Brough samaten ystävällisesti huolehti tätini tiloista
Sloppertonissa ja Squashtailissa, joita hän ei vielä ollut myynyt,
niinkuin oli luvannut tehdä. Ja kuten herra Brough huomautti,
synti ja häpeä oli, että henkilö, jota kohtaan hän tunsi sellaista
osanottoa kuin rakkaan nuoren ystävänsä kaikkia sukulaisia kohtaan,
saisi rahoilleen ainoastaan kolmen prosentin koron, kun kuitenkin
toisaalla voisi saada kahdeksan. Hän nimitti minua nyt aina Samiksi,
ylisteli minua toisille tovereille (jotka säännöllisesti kertasivat
ylistykset minulle), sanoi, että Fulhamissa oli aina sija pöydässä
minua varten ja moneen toviin vei minut sinne: Siellä oli minun
käydessäni vain pieni seura, ja MacWhirterin oli tapana sanoa, että
hän kutsui minut luokseen vain silloin, kun hänellä oli alhaisia
vieraita. Mutta en minä piitannut isoisista ihmisistä, kun en ole
syntynyt sellaisesta piiristä, enkä totta puhuen paljoa piitannut
koko talostakaan. Neiti Belinda ei ensinkään ollut mieleisiäni.
Sen jälkeen kun hän oli kihlautunut kapteeni Fizgigin kanssa ja
herra Tidd oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa ja Fizgigin
suurelliset sukulaiset olivat liittyneet moniaihin johtajamme
yhtiöihin, selitti herra Brough uskovansa, että kapteeni Fizgigin
tarkotusperät olivat rahanhimoiset, ja pani hänet heti koetukselle
ilmoittaen, että hänen täytyi ottaa neiti Brough ilman penniäkään tai
sitten ei ensinkään. Senpä perästä kapteeni Fizgig tuli nimitetyksi
siirtomaihin, ja neiti Brough oli pahemmalla tuulella kuin koskaan.
Mutta minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli päässyt irti
huonosta kaupasta, enkä liioin säälimättä Tidd parkaa, joka palasi
asemalleen takaisin entistään rakastuneempana, mutta jonka neiti
Belinda säälimättä työnsi pois. Hänen isänsäkin suoraan sanoi
Tiddille, että hänen vierailunsa olivat Belindalle epämieluisia ja
että vaikka hänen aina täytyy rakastaa ja kunnioittaa häntä, hän
kuitenkin pyysi häntä lopettamaan käyntinsä Harakkalassa. Poika
parka! Hän oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa suotta! Sillä
mitä olivat hänellä kuusi prosenttia verrattuina kuuteen prosenttiin
ja neiti Belinda Broughin käteen?

No niin, herra Brough siihen määrään sääli rakastunutta
nuorukais-polosta, joksi hän minua kutsui, ja niin lämpimällä
myötätunnolla huolehti minun hyvinvoinnistani, että hän pakotti
minut matkustamaan Somersetshireen parin kuukauden lomalle. Ja
minä matkustinkin, iloisena kuin leivonen, matkalaukussani parit
uuden uutukaiset vaatteet von Stiltzin tekoa (minä olin teettänyt
ne mielessä muuan vastainen tapahtuma), ja laukussa luutnantti
Smithin villasukat ja niihin käärittyinä nippu prospektejamme ja
kaksi kirjettä herra John Broughilta, toinen äidilleni, arvoisalle
vakuutetullemme, ja toinen rouva Hoggartylle, kunnioitettavalle
osakkeenomistajallemme. Herra Brough kirjoitti, että minä olen
mitä hellin isä suinkin saattaa toivoa, että hän piti minua kuin
omana poikanaan ja että hän hartaasti pyysi rouva Hoggartya olemaan
lykkäämättä tuonnemmaksi pienen maaomaisuutensa myyntiä, maalla
kun nyt on korkea hinta, jonka _täytyy aleta_, jota vastoin West
Diddlesex-yhtiön osakkeet olivat (verrattain) alhaisessa arvossa
ja vuoden parin kuluessa ehdottomasti nousisivat kaksin-, kolmin-,
nelinkertaiseen nykyisestä arvostaan.

Siten minä olin varustettu ja siten minä sanoin jäähyväiset kiltille
Gusille. Kun me erosimme "Tynnyrintapin" pihamaalla Fleet kadulla,
tunsin minä, etten koskaan palaisi Salisbury-kortteliin, ja olin
niinmuodoin antanut pikku lahjoja emäntäni perheelle. Hän sanoi,
että minä olin kunnioitettavin herra, mitä hänellä koskaan oli ollut
talossaan; vaikkei tämä merkinnyt järin paljoa, sillä Bell-kuja on
Fleetvankilan aluetta ja hänen vuokralaisensa tavallisesti olivat
valvonnanalaisia vankeja siitä paikasta. Mitä tulee Gusiin, jolisi
ja nyyhki se poika parka niin, ettei hän saanut alas kurkustaan
palastakaan savustetusta kinkusta ja sämpylöistä, joilla minä
kestitsin häntä murkinaksi "Tynnyrintapin" ravintolassa. Ja kun minun
tuli lähtö, heilutti hän niin innokkaasti hattuaan ja nenäliinaansa
ilmoituskonttorin porttikäytävässä, että minä luulen "Uskollisen"
pyörien ajaneen hänen varpaittensa yli, sillä minä kuulin hänen
mölähtävän, kun me kuljimme portin läpi. Mutta kuinka erilaiset
olivatkaan tunteeni nyt kopeana istuessani siinä etupenkillä Jim
Wardin, ajajan, rinnalla, verrattuina niihin, joiden vallassa olin
viimeksi ajaessani näissä vaunuissa, kun minä läksin pois rakkaan
Maryni luota ja suuntausin Lontooseen rinnassa TIMANTTINEULA!

Kun minä ennätin lähelle kotia (Grumpleyhin, kolmen peninkulman
päähän meidän kylästä, jossa "Uskollinen" tavallisesti pysähtyy
naukkasemaan lasin olutta "Poppletonin vaakunassa"), näytti siltä
kuin olisi meidän edusmiehemme, herra Poppleton itse, saapunut
paikkakunnalle, niin runsaasti oli joukkoa kerääntynyt ravintolan
tykö. Siellä oli ravintolan isäntä ja koko kylän väki. Siellä oli
myös Tom Wheeler, postipoika rouva Rincerin postitalosta meidän
kaupungista, ja hän ratsasti vanhoja punaisia postihevosia, jotka,
taivas varjelkoon! vetivät tätini keltaisia juhlavaunuja, joissa hän
ei koskaan liikkunut ulkosalla useammasti kuin kolmasti vuodessa
ja joissa hän nyt istui yllään komea kashmirsaali ja päässä uusi
sulkahattu. Hän huiskutti valkoisella nenäliinalla ajovehkeittensä
akkunasta, ja Tom Wheeler kirkasi "hurraa!" ja samoin teki parvi
pieniä Grumpleyn poikavekaroita, jotka muuten olisivat hurranneet
vaikka mille. Mutta mikä muutos Tom Wheelerissä! Muistanpa, miten hän
vain monias vuosi takaperin oli hosunut minua kuskipukiltaan, kun
minä riipuin rattaitten takana.

Tätini vaunujen jälissä tulivat meriväen luutnantti Smithin
nelipyöräiset kaleskat, joissa isäntä itse rouvansa rinnalla ajoi
lihavaa ponyaan. Minä vilkasin kaleskain takaistuimelle ja tunsin
pientä pettymystä, kun en nähnytkään _erästä_ henkilöä siellä. Mutta
minua typerää poikaa! siellähän olikin eräs henkilö keltaisissa
koruvaunuissa tätini kanssa punastuen kuin mansikka ja näyttäen
ylen onnelliselta -- oi kuinka onnelliselta ja somalta! Hänellä
oli valkea hame yllään ja vyötehinen, väriltään kirkkaansininen ja
keltainen, jotka tätini sanoi olevan Hoggartien värit, vaikka minä en
tänäpäivänäkään käsitä, mitä tekemistä Hoggarteilla on heleänsinisen
ja keltaisen kanssa.

No niin, "Uskollisen" kuski puhalsi kuuluvan törähdyksen sarveensa,
kun hänen neljä hevostansa kopistivat matkaansa. Pojat hurrasivat
jälleen. Minut asetettiin rouva Hoggartyn ja Maryn väliin. Tom
Wheeler iski ruskojaan. Luutnantti (joka oli sydämellisesti ottanut
minua kädestä ja jonka iso koira ei tällä kertaa yrittänytkään
puraista minua) suomi ponyaan, kunnes sen lihavat sivut vaahtosivat.
Ja siten minä tässä, saattanen sanoa, tavattomassa juhlakulkueessa
kuin riemusaatossa saavuin meidän kylään.

Rakas äitini ja tytöt -- Jumala siunatkoon heitä! -- kaikilla
yhdeksällä päällä keltainen nankinitakki (minulla oli kullekin heistä
laukussani jotakin kaunista) -- eivät voineet kustantaa itselleen
ajoneuvoja, vaan olivat asettuneet maantielle lähelle kylää. Ja
siinäkös heilutettiin kättä ja nenäliinaa! Ja vaikka tätini ei
pannut heihin paljoa huomiota, lukuunottamatta majesteetillista
niskannykäystä, mikä on anteeksi annettavaa hänen varaiselleen
naiselle, niin teki Mary Smith sen sijaan enemmän kuin minä ja huiski
kättään yhtä paljon kuin ne kaikki yhdeksän. Voi, kuinka rakas äitini
itki ja siunasi minua, kun me sitten tavattiin, ja nimitti minua
"sielunsa lohdutukseksi" ja "kulta poikasekseen" ja katsoi minuun
ikäänkuin olisin ollut jokin hyveen ja neron esikuva, vaikka minä
olin vain hyvin onnellinen nuori poika, joka hyvien ystävien avulla
nopeasti olin päässyt kapuamaan varsin otolliseen asemaan.

Minun ei ollut määrä asua äitini luona, -- siitä oli sovittu jo
ennakolta. Sillä vaikka äitini ja rouva Hoggarty eivät olleet
erikoisen hyviä ystäviä, oli äitini mielestä kuitenkin minulle eduksi
asua tätini tykönä, ja niin hän luopui ilosta pitää minua luonaan. Ja
vaikka hänen talonsa oli näistä kahdesta vaatimattomampi, ei minun
ole tarvis sanoa, että minä pidin sitä paljoa parempana kuin rouva
Hoggartyn komeata kotia, ollenkaan katsomatta kauheaan Rosolioon,
jota minun nyt täytyi juoda saavittain.

Me ajoimme siis rouva Hoggartyn luo. Hän oli valmistanut suuret
päivälliset siksi illaksi ja vuokrannut ylimääräisen palvelijan.
Ja astuessaan ulos vaunuista hän antoi kuuden pennyn rahasen Tom
Wheelerille, sanoen, että se oli hänelle ja että hän jälestäpäin
suorittaisi hevosista rouva Rincerille. Jolloin Tom nakkasi rahasensa
maahan ja kiroili kauheasti, niin että täti aivan syystä kutsui häntä
"häpeämättömäksi mieheksi".

Täti oli niin kovasti mieltynyt minuun, että tuskin päästi minua
näkyvistään. Meidän oli tapana harva se aamu istua hänen laskujensa
ääressä tuntikaudet yhdessä pohtien Sloppertonin tilan myynnin
sopivaisuutta (mutta mitään sopimusta ei ollut vielä syntynyt, kun
Hodge ja Smithers eivät voineet saada hänen haluamaansa hintaa). Ja
toisekseen hän vakuutti kuollessaan jättävänsä joka penningin minulle.

Hodge ja Smithers samaten pitivät suuret pidot ja kohtelivat minua
huomattavalla kunnioituksella, kuten teki jok'ikinen kylän asukas.
Ne jotka eivät pystyneet pitämään päivällisiä, kutsuivat teelle, ja
kaikki joivat nuoren parin terveydeksi. Ja monta kertaa päivällisten
tai illallisten perästä saatiin Maryni punastumaan viittaamalla hänen
elämässään pian tapahtuvaan muutokseen.

Tämän seremonian onnen päivä määrättiin nyt, ja heinäkuun 24 päivänä
1823 minusta tuli Somersetshiren kauneimman tytön onnellinen
aviomies. Häät pidettiin äitini kotona -- se oli ollut hänen
vaatimuksensa joka tapauksessa -- ja yhdeksän sisartani olivat
morsiusneiteinä. Niin, ja Gus Hoskins tuli kaupungista vartavasten
minun todistajakseni, ja asui vanhassa huoneessani äitini luona
ja viipyi siellä viikon, olipa paistanut silakoita neiti Winny
Titmarshin, rakkaan neljännen sisareni kanssa, kuten myöhemmin tulin
tietämään.

Tätini todellakin hyvin ystävällisesti auttoi häitten pitoa. Hän
oli muutamia viikkoja varemmin käskenyt minun tilata Marylle kolme
upeata pukinetta kuuluisalta madame Mantalinilta Lontoosta ja
muutamia hienoja korukapineita ja korko-ommeltuja nenäliinoja Howell
ja Jamesilta. Ne lähetettiin minulle, niiden oli määrä olla _minun_
lahjani morsiamelle. Mutta rouva Hoggarty antoi minun ymmärtää,
ettei minun koskaan tarvinnut huolehtia laskun maksamisesta, ja
minä pidin hänen menettelyään hyvin jalomielisenä. Hän lainasi
meille myöskin juhlavaununsa hääpäiväksi ja omin käsin teki kauniin
punaisen silkkisen työlaukun rakkaalle sukulaiselleen, rouva Mary
Titmarshille. Se sisälsi neuloilla y.m. täydellisesti varustetun
ompelurasian, sillä hän toivoi, ettei rouva Titmarsh koskaan
laiminlöisi neulaansa, ja joitakuita hopeakolikoita sisälläpitävän
kukkaron ja perin kummallisen talletusrahan. "Niin kauan kun
säilytätte nämät, rakkaani", sanoi rouva Hoggarty, "ette koskaan
ole puutteessa, ja hartaasti -- hartaasti minä rukoilen teitä
säilyttämään ne." Vaunujen laatikosta me tapasimme pussillisen pikku
leipiä ja Rosolio-pullon. Me nauroimme sille ja luovutimme sen Tom
Wheelerille, joka ei kuitenkaan näyttänyt pitävän siitä paljoa
enemmän kuin mekään.

Minun ei ole tarvis sanoa, että minulla oli vihillä von Stiltzin
takki (kolmas ja neljäs takki, Herra armahtakoon! vuoden kuluessa) ja
että rinnassani välkkyi ISO HOGGARTYN TIMANTTI.



YHDEKSÄS LUKU

TUO SAMIN, HÄNEN VAIMONSA, TÄTINSÄ JA TIMANTTINSA TAKAISIN LONTOOSEEN.


Kuherruskuukauden kuluessa me huviksemme suunnittelimme elämäämme
Lontoossa, ja kauniinpa paratiisin me rakensimmekin itsellemme!
Kas, me olimme vain neljäkymmentä vuotta vanhat yhteensä, enkä
minä puolestani ole huomannut mitään vahinkoa olevan tuulentupain
rakentamisesta, mutta kyllä paljon hupia.

Totta puhuakseni olin ennen Lontoosta lähtöäni katsastellut
kelvollista asuntoa, joka soveltuisi meidän vähille tuloillemme. Ja
Gus Hoskins ja minä, jotka yhdessä olimme laukkailleet konttoriajan
jälkeen, olimme lopulta valinneet oikein sievän pienen talon Camden
Townissa, jossa oli puutarha, missä eräs _pikku väki_ saattoi
leikkiä, kun sitä ilmestyisi, vaunuliiteri ja talli hevoselle, jos
koskaan tulisin sellaista pitämään -- ja miksikä en muutaman vuoden
perästä -- ja mainion terveellinen ilma, kohtuullisen matkan päässä
pörssistä, kaikki kolmestakymmenestä punnasta vuodessa. Minä olin
kuvannut tätä pikku tilaa Marylle yhtä innokkaasti kuin Sancho kuvaa
Liziasta Gil Blasille, ja minun rakas vaimoni oli aivan ihastunut
ajatellessaan emännöivänsä siellä, vakuutti itse keittävänsä
kaikki parhaat ruuat, etenkin hedelmävanukasta (josta tunnustan
kovasti pitäväni), ja lupasi, että Gus saisi syödä kanssamme
clematis-lehdossa päivällistä joka sunnuntai, ellei hän polttaisi
noita kauheita sikaareja. Mitä tulee Gusiin, vakuutti hän hankkivansa
huoneen naapuristosta, sillä hän ei saattanut enään palata
Bell-kujaan, jossa me molemmat olimme olleet niin onnelliset, ja
siihen hyvänluontoinen Maryni lupasi pyytää Winny-sisartani tulemaan
pitämään seuraa hänelle. Jota sanaa Hoskins punastui ja sanoi: "Mitä
hupsutuksia!"

Mutta kaikki toiveemme onnellisesta, sievästä kodista
clematis-puutarhassa romahtivat maahan, kun palatessamme pieneltä
hääretkeltämme rouva Hoggarty ilmoitti meille olevansa kyllästynyt
maaseutuun ja päättäneensä lähteä Lontooseen rakkaan sisarenpoikansa
ja hänen vaimonsa kanssa hoitamaan heidän talouttaan ja esittämään
heidät ystävilleen pääkaupungissa.

Mitä saatoimme tehdä? Toivotimme häntä sinne missä pippuri kasvaa,
mutta ei suinkaan Lontooseen. Mutta ei siihen ollut apua. Ja meidän
oli täytymys viedä hänet mukanamme. Sillä, kuten äitini sanoi, jos
loukkaisimme häntä, niin perheemme menettäisi hänen omaisuutensa, ja
emmekö me nuori pariskunta kylläkin olleet sen tarpeessa?

Siten meille tuli kaupunkiin jotensakin ikävä matka tädin
koruvaunuissa. Koko aika ajettiin postihevosella, sillä juhlavaunut
piti saada mukaan, kun henkilö tätini yhteiskunnallisessa asemassa
ei saattanut matkustaa postivaunuissa. Ja minun oli maksaminen
neljätoista puntaa postihevosista, mikä milteipä kokonaan tyhjensi
pienen rahavarastoni.

Ensinnä me asetuimme kalustettuihin huoneisiin -- kolme asumusta
kolmessa viikossa. Ensimäisessä paikassa jouduimme riitaan emännän
kanssa siitä syystä, että tätini väitti hänen leikanneen kappaleen
lihaa lampaanjalasta, joka oli pantu meille päivälliseksi; toisesta
asunnosta läksimme pois sen tähden, että tätini vannoi piikatytön
varastavan kynttilöitä; ja kolmannen heitimme siksi, että täti
Hoggarty tuli murkinalle aamulla muuttomme jälkeen kasvot kauhean
turvonneina ja -- samapa se, minkä puremina. Lyhyeen lopettaakseni
pitkän jutun, minä olin menettää järkeni kaikesta alituisesta
muuttelemisesta ja tätini pitkistä voivotuksista ja motkotuksista.
Mitä hänen suurellisiin tuttaviinsa tulee, ei ketään heistä ollut
Lontoossa, ja hän otti riidellä jankatakseen minun kanssani siitä,
etten ollut esittänyt häntä herra edusmies John Broughille enkä lordi
ja lady Tiptoffille, hänen sukulaisilleen.

Herra Brough oli Brightonissa, kun me saavuimme kaupunkiin. Enkä
minä hänen palattuaan heti tahtonut kertoa johtajallemme, että
olin tuonut tätini kanssani tai että olin rahapulassa. Hän näytti
kovin vakavalta, kun minä vihdoinkin sain puhutuksi hänelle tästä
jälkimäisestä ja pyysin palkkaa vähän etukäteen.

Mutta kun hän kuuli, että rahojen puutteeni oli aiheutunut tätini
tuomisesta Lontooseen, vaihtui siinä samassa hänen puheensa sävy.
"Se muuttaa asian, rakas poikaseni. Rouva Hoggarty on iässä, jossa
kaikki on sallittava hänelle. Tässä on sata puntaa, ja minä pyydän
turvautumaan minuun, milloin vain olette rahojen tarpeessa."
Näin pääsin minä vähän hengähtämään, kunnes täti maksaisi osansa
talousmenoista. Ja jo seuraavana päivänä herra ja rouva Brough
komeissa nelivaljakon vetämissä vaunuissaan kävivät tervehtimässä
rouva Hoggartya ja vaimoani asunnossamme Lamb's Conduit-kadulla.

Se oli juuri samana päivänä, kun täti raukkani kasvot olivat niin
surkeassa tilassa, eikä hän suinkaan jättänyt mainitsematta syytä
rouva Broughille ja selittämättä, ettei hän ollut Castle Hoggartyssa
tai maatilallaan Somersetshiressä koskaan kuullut eikä uneksinutkaan
sellaisista hirveän inhottavista asioista.

"Herra armahtakoon!" huudahti kauhuissaan John Brough, Esquire,
"mitä kärsimyksiä Teidän arvoisellenne rouvalle -- rakkaan poikani
Titmarshin kunnioitetulle sukulaiselle! Ei koskaan, rouva hyvä --
ei koskaan saatako sanoa, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta
on täytynyt alistua sellaiseen kauhistuttavaan nöyryytykseen,
niin kauan kun John Broughilla on tarjottavana hänelle koti --
vaatimaton, onnellinen, kristillinen koti, rouva hyvä, vaikka
kenties ei verrattava siihen loistoon, johon Te olette tottunut
ylhäisen elämänne kulussa! Isabella, armaani! -- Belinda! -- puhukaa
rouva Hoggartylle. Sanokaa hänelle, että John Broughin talo on
hänen kokonaan, ullakosta kellariin asti. Toistan sen, rouva hyvä,
ullakosta kellariin asti. Minä toivon -- minä vaadin -- minä käsken,
että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut tällä samalla
hetkellä tuodaan minun vaunuihini! Olkaa hyvä ja järjestäkää ne itse,
rouva Titmarsh, ja katsokaa, että rakkaan tätinne mukavuuksista
pidetään paremmin huolta kuin on tehty."

Mary meni hyvästi kummastellen tätä käskyä. Mutta olihan herra
Brough suuri mies ja hänen Saminsa hyväntekijä. Ja vaikka se hupsu
lapsi pisti vallan itkuksi hikipäissä pakatessaan tädin mahdottoman
suuria matka-arkkuja, suoritti hän työn kuitenkin loppuun ja
tuli ales kauniisti hymyillen tädilleni, joka paraikaa pitkälti
ja yksityiskohtaisesti teki selkoa herra ja rouva Broughille
tanssiaisista Dublinin linnassa lordi Charlevillen aikaan.

"Minä olen sullonut laukut, täti, mutta en jaksa kantaa niitä ales",
sanoi Mary.

"Ei tietenkään, ei tietenkään", sanoi John Brough, kenties hieman
häpeissään. "Halloo! George, Frederic, Augustus, tulkaa heti ylös
kantamaan alas rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut, jotka
tämä nuori rouva teille näyttää."

Olipa herra Brough niin alentuvainen, että kun toiset hänen hienoista
palvelijoistaan kieltäysivät puuttumasta laukkuihin, hän itse tarttui
kaksin käsin pariin niistä, kantoi ne vaunuihin, ja huusi niin
lujaan, että sen kuulisi koko Lamb's Conduit-katu: "John Brough ei
ole ylpeä -- ei, ei. Ja jos hänen palvelijansa ovat liika kopeat ja
mahtavat, saattaa hän opettaa heille nöyryyttä."

Rouva Brough lähti hänkin juoksujalassa alas ottaakseen laukut
mieheltään, mutta ne olivat liika painavat hänelle. Siksi hän tyytyi
istuutumaan toiselle niistä kysellen joka ihmiseltä, joka kulki
sivuitse, eikö John Brough ollut enkeli.

Tällä tavalla tuli tätini lähteneeksi meiltä. Minulla ei ollut tietoa
hänen lähdöstään, sillä minä olin konttorissa siihen aikaan. Ja kun
minä Gusin kanssa maleksin viiden jälkeen kotiin, näin minä rakkaan
Maryni nauravan ja niiailevan akkunassa ja viittovan meitä molempia
ylös. Tämä oli minusta perin omituista, sillä rouva Hoggarty ei
voinut kärsiä Hoskinsia ja todella oli monasti manannut minulle,
että joko hänen tai Gusin täytyi pois talosta. No niin, me nousimme
ylös, ja siellä Mary, joka oli kuivannut kyyneleensä, otti meidät
vastaan loistavin kasvoin ja nauroi ja paukutti käsiään ja tanssi ja
puristi Gusia kädestä. Ja mitä luulette sen pikku etanan ehdottaneen?
Enpä ole kristitty ihminen, ellei hän sanonut haluavansa lähteä
Vauxhalliin![23]

Kun päivällinen oli katettu ainoastaan kolmelle hengelle, asettui Gus
pelolla ja vavistuksella paikalleen. Ja sitten rouva Mary Titmarsh
kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten rouva Hoggarty oli lennätetty
pois Fulhamiin herra Broughin komealla nelivaljakolla. "Antaa mennä!"
täytyy minun valittaa sanoneeni. Mutta tosiaan maistui meille
vasikankotlettimme ja hedelmävanukkaamme paljoa paremmalta kuin rouva
Hoggartylle hänen päivällisensä Harakkalan hopea-astioista.

Meillä oli hyvin hupainen hetki Vauxhallissa, jossa Gus
välttämättömästi tahtoi tarjota. Ja saatatte uskoa, että tätini,
jonka poissaoloa pitkittyi kolme viikkoa, kaikesta sydämestä
toivotettiin pysyvän tiessään, sillä meillä oli paljoa hauskempi ja
sopuisampi ilman häntä. Pikku Maryni oli tapana valmistaa murkinani,
ennen kun läksin konttoriin aamusin, ja sunnuntaisin meillä oli
vapaata ja me kävimme löytölastenkodissa katsomassa, kuinka armaat
pikku lapset söivät keitettyä lihaansa ja perunoitansa, ja kuulemassa
kaunista soittoa. Mutta niin kaunista kuin se onkin, olivat minusta
kuitenkin lapset paljoa kauniimpi näkö ja heidän viattomat,
onnelliset kasvonsa puhuivat paremmin kuin paras saarna. Arkipäivinä
rouva Titmarsh halusi tehdä retken kello viiden aikaan illalla Lamb's
Conduit-kadun _vasenta_ puolta pitkin (Holborniin päin) -- niin, ja
toisinaan ulottaa retkensä aina Snow Hilliin saakka, jolloin kaksi
nuorta miestä West Diddlesex-yhtiöstä varmasti tiesi tapaavansa
hänet. Ja kuinka onnellisina me kolmisin sitten astua kapistimme
päivälliselle! Kerta me saavuimme paikalle, kun muuan otus mieheksi,
jalassa korkeakantaiset kengät ja kädessä kultapäinen keppi ja
koko naama täynnä partaa, virnisteli Maryn hatun alla ja laverteli
hänelle aivan lähellä Dayn ja Martinin kiilloitusmustetehdasta (joka
ei ollut silloin läheskään niin korea laitos kuin nyt) -- siinä
mies parhaimpansa mukaan laverteli ja kurkisteli, kun Gus ja minä
paraiksi saavuimme paikalle. Tuossa tuokiossa oli herran hyväistä
kopattu takin kauluksesta, ja siinä hän makasi potkia sätkytellen
vuokra-ajurin ajopelien alla, ja kaikki juottomiehet[24] nauraa
hohottivat hänelle. Parasta kaikesta oli, että hiukset ja parta
jäivät minun käteeni. Mutta Mary pyysi: "Elä tee hänelle pahaa,
Samuel, se on vain eräs ranskalainen." Ja me annoimme siis hänelle
tekotukan takaisin, jonka yksi nauravista ajuripojista pisti päähänsä
ja siten vei ranskalaiselle, joka yhä makasi oljissa.

Hän huuteli jotakin, että _arrétez_ ja _Français_ ja
_champ-d'honneur_, mutta me menimme menojamme, Gus pistäen peukalon
nenälleen ja levittäen sormiaan haralleen munsöörille. Se pani
jokaisen nauramaan, ja niin se seikkailu päättyi.

Kymmenisen päivää tätini lähdön jälkeen tuli häneltä kirje, jonka
tähän jäljennän:

    'Rakas sisarenpoikani,

    Harttain toivoni on ollut jo tätä ennen palata Lontooseen,
    jossa minä tiädän sinun ja vaimosi kovasti minua kaippaavan
    ja jossa hän, nais rauka, vallan tottumattomana 'suuren
    metripolin' tapoihin ja ikanomiaan ja kaikkiin ominaisuuksiin,
    joita vaaditaan hyvältä vaimolta ja perheen emänältä, tuskin
    varmaankaan osaa huushollata ilman minua.

    Sano hänelle että hän _ei millään ehdolla_ maksa enempää kuin
    6 1/2 pennyä priima palasista ja 4 3/4 pennyä soppalihasta,
    ja että parasta Lontoon voita saa 8 1/2 pennyllä; tietysti te
    puddinkeihin ja köökissä käytätte halvempaa sorttia. Rouva
    Titmarsh pakkasi kapsäkkini hyvin huanosti ja nahkalaukun lukon
    haka on tehnyt reijän keltaseen satenkiini. Minä olen kuronnut
    sen kiini ja olen kantannut sitä jo kaksi kertaa kahdessa
    ilikantissa (vaikka siistissä) soareessa, jotka kestiystävällinen
    isäntäni on antannut, ja herneenvihriäistä samettiani Lauvantaina
    suurilla päivällisillä, kun Lordi Scaramouch talutti minut
    pöytään. Kaikki oli _suuremmoista_. Soppaa leipäviipaleista
    (valkosia ja ruskeita) ja lisäksi kampelaa ja lohta _äärettömäin
    hummerisoosiskoolien_ kanssa. Hummeri yksistään maksoi 15
    shillinkiä. Kampela kolme guineaa. Lohi oli kokonnainen ja
    painoi ainakin 15 naulaa, mutta sitä _ei koskaan nähty_ pöydässä
    enään, ei palastakaan pikkelsilohta koko viikossa. Tämmönen
    ekstravakanssi olisi justiin rouva Titmarshin mieleen, joka,
    niinkun minä aina olen sanonnut, polttaa _kynttilää molemmista
    päistä_. Onneksi teillä on vanha täti, joka tiettää paremmin ja
    jolla on paksu kukkaro, ilman sitä _eräät_ ihmiset, se on totta
    se, olisivat iloset, jos hän olisi pois. Minä en meinaa sinua,
    Samuel, joka aina, täytyy minun sanoa, olet ollut kuuliainen
    sisarenpoika minulle. No, enpä tainne elää pitkältä, eikä eräiden
    ihmisten tule surku saadessaan minut hautaan.

    Sunnuntaina minulla tosiaankin oli vatsa hyvin kipeä, ja minä
    ajattelin, että se tuli hummerisoosista, mutta Tohtori Blogg,
    joka kutsuttiin minua katsomaan, sanoi kovasti pelkäävänsä,
    että se oli _keuhkotautia;_ mutta hän antoi minulle pillereitä
    ja mitisiiniä, joka teki minut paremmaksi. Ole hyvä, käy hänen
    luonaan -- hän asuu Pimlicossa, ja sinä saatat käydä sinne
    konttorista tultuasi -- ja viä hänelle 1 punta 1 shillinki ja
    minun komplimankini. Minulla ei ole täälä muuta rahaa kuin 10
    punnan seteli, loput on laatikossani Lamb's Cundit kadulla.

    Vaikka lihaa ei ole laiminlyäty herra Broughin suuremmoisessa
    talossa, on _hengestä_ pidetty yhtä hyvää hualta, sen takaan.
    Herra Brough lukee ja selittää joka aamu, ja mitenkä hänen
    puheensa ravitsevat isoovaista sialua suuruksen edellä! Joka
    asia kauneinta styyliä, -- hopea- ja kulta-astiat suuruksena,
    välipalana ja päivällisenä, ja hänen vaapeninsa ja tiviisinsä,
    piikuupa, ja siinä Latinskalainen sana _Industria_, tarkottaen
    teollisuutta, _joka paikassa_ -- posliinitavaroissakin
    makuuhuoneessani. Sunnuntaina meitä kestitsi erityisellä
    saarnalla pastori Grimes Wapshot, täkäläisestä Amapaptistien
    seurakunnasta, ja hän puhui 3 tuntia iltapualella herra B:n
    yksityisessä kapellissa. Hoggartyn leskenä minä olen aina ollut
    Englannin ja Irlannin valtiokirkon varma kannattaja, mutta minun
    täytyy sanoa, että herra Wapshotin saarnastyyli oli paljoa
    etevämpää kuin pastori Bland Blenkinsopin valtiokirkosta, joka
    kohotti äänensä päivällisen jälkeen, ja piti lyhven kahden tunnin
    selityksen.

    Rouva Brough on meidän kesken sanoen vaivanen nolla, jolla ei ole
    omaa mielipidettä. Neiti B. taas on niin turski, että minä kerran
    lupasin häntä korvalle, ja olisin lähtenyt pois koko talosta,
    ellei herra B. olisi ruvennut minun pualelleni ja pakottannut
    häntä pyytämään anteeksi.

    En tiädä, koska minä palaan kaupunkiin, koska minua pidetään
    todella niin hyvänä täälä. Tohtori Blogg sanoo, että Fulhamin
    ilma on maailman paras minun sinttooneilleni, ja koska talon
    naisväki ei viitsi kävellä minun kanssani, on pastori Grimes
    Wapshot ystävällisesti kyllä usean kerran tarjonut minulle
    käsivarttensa, ja ihanata on sellaisen oppaan kanssa promuneerata
    Putneyhen ja Wandsworthiin ja studeerata luonnon ihmeellisiä
    töitä. Minä olen puhunnut hänelle tilastani Sloppertonista, ja
    hän ei ole samaa miältä kuin herra B., että minä myisin sen,
    mutta siinä asiassa minä seuraan omaa päätäni.

    Sillä välin teidän täytyy muuttaa mukavampaan lukaaliin ja
    lämmittää minun sänkyäni joka ilta ja pitää praasu joka toinen
    päivä, ja anna rouva Titmarshin ratkoa sininen silkki-klänninkini
    ja kääntää se kunnekka minä tulen takasin, ja sen punasen liivini
    hän voi saada, ja minä toivon, ettei hän pidä niitä kolmea
    muhkeata klänninkiä, jotka sinä annot hänelle, vaan säästää ne
    _parempiin aikoihin_. Pian minä esitän hänet ystävälleni herra
    Broughille ja muille tuttavuuksilleni ja olen aina

                                            sinun rakas
                                             Tätisi.'

Minä olen käskennyt lähettää Somersetshirestä laatikon Rosoliota. Kun
se tulee, niin ole hyvä lähetä pualet tänne (maksa tietysti frahti).
Siitä saa ystävällinen isäntäni, herra B., tervetulleen lahjan."

Tämän kirjeen toi minulle konttoriin herra Brough itse, joka pyyteli
anteeksi, että oli epähuomiossa murtanut sinetin, sillä kirje oli
eksynyt muutamien hänen omiensa joukkoon, ja hän oli aukaissut sen
katsomatta päällekirjoitusta. Tietysti hän ei ollut lukenut sitä,
ja minua se ilahutti, sillä en minä olisi mielelläni suonut hänen
nähneen tätini mielipidettä hänen tyttärestään ja vaimostaan.

Seuraavana päivänä lähetti eräs herrasmies "Tomin kahvilasta"
Cornhillissa minulle sanan konttoriin, että hän halusi tärkeässä
asiassa puhua kanssani. Minä astahdin sinne ja tapasin vanhan
ystäväni Smithersin, toiminimestä Hodge ja Smithers, joka juuri
oli saapunut postivaunuilla ja istui siellä matkalaukku raajojensa
välissä.

"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olette tätinne perijä, ja minulla
on Teille muutamia hänen omaisuuttaan koskevia uutisia, jotka
Teidän tulee tietää. Hän kirjoitti meille pyytäen laatikollisen
tuota kotitekoista viiniä, jota hän kutsuu Rosolioksi ja jota hänen
huonekalujensa ohessa säilytetään meidän tavarahuoneessa."

"Jaha", sanon minä nauraen, "Rosoliota hän minun puolestani vieköön
niin paljon kuin lystää. Minä luovun kaikista oikeuksistani."

"Lorua!" sanoo Smithers. "Ei asia siinä ole, vaikka, totta
puhuakseni, hänen tavaransa ovat meille hiivatinmoiseksi vastukseksi.
Ei, ei asia siinä ole, mutta kirjeensä jälkikirjoituksessa hän käskee
meidän kuuluttaa Sloppertonin ja Squashtailin tilat heti myytäviksi,
hän kun aikoo sijoittaa pääomansa muualle."

Minä tiesin, että Sloppertonin ja Squashtailin maatilat olivat olleet
varsin sievä tulolähde herroille Hodgelle ja Smithersille, sillä täti
oli aina riidassa vuokramiestensä kanssa ja sai kalliisti maksaa
riidanhaluisen luonteensa. Niin että herra Smithersin huolet niiden
myyntiin nähden eivät näyttäneet aivan epäitsekkäiltä.

"Ja tulitteko, herra Smithers, Lontooseen vartavasten ilmoittamaan
minulle tätä asiaa? Minusta Teidän olisi ollut paljon parempi heti
totella tätini ohjeita taikka mennä hänen luoksensa Fulhamiin ja
neuvotella hänen kanssaan asiasta."

"Vaan ettekö huomaa, herra Titmarsh, että jos hän myy maatilansa, hän
antaa rahat pois Broughille, ja jos Brough saa ne rahat, niin hän --"

"Antaa niille seitsemän prosenttia kolmen sijaan -- siitä ei toki ole
mitään vahinkoa."

"Mutta katsokaas, on olemassa jotakin, jota sanotaan vakuudeksi.
Hän on äveriäs mies -- hyvin äveriäs -- perin kunnioitettava --
epäämättömästi. Kerrassaan kunnioitettava. Mutta ken tietää? Saattaa
sattua paniikki, ja silloin kaikki ne sadat yhtiöt, joissa hän on
kiinni, kukistavat hänet. Epäilyttäviä huhuja liikkuu esimerkiksi
Inkivääriolut-yhtiöstä, jonka johtaja Brough on. Baffinin lahden
muhvi- ja kauluriyhtiön osakkeet ovat kovin alhaalla, ja sielläkin
on Brough johtajana. Patenttipumppuyhtiön osakkeet 65:ssä, uusi
osakkeitten jako, joka ei saa ostajia."

"Joutavia, herra Smithers! Eikö herra Broughilla ole viiden sadan
tuhannen punnan arvosta osakkeita _West Diddlesexissä_, ja onko se
heikossa tilassa? Kuka kehotti minun tätiäni panemaan rahansa tähän
yritykseen, pyydän saada tietää?" Siinäpä oli mies satimessa.

"No niin, no niin, se on tosiaan hyvä yritys ja on hankkinut Teille
kolme sataa vuodessa, Sam poikaseni. Ja Teidän sopii kiittää meitä
osottamastamme huomaavaisuudesta Teitä kohtaan (todellakin me
rakastimme Teitä kuin omaa poikaamme eikä neiti Hodge ole vieläkään
tointunut erään avioliiton kautta saamastaan iskusta). Te ette toki
mieline moittia meitä siitä, että olemme rakentaneet onnenne?"

"En, totta vie, en teekään!" sanoin minä ja puristin hänen kättänsä
ja suostuin ottamaan vastaan lasillisen sherryä ja leipäsiä, jotka
hän tilasi heti.

Smithers palasi kuitenkin uudelleen asiaan. "Sam", sanoi hän,
"huomatkaa sanani ja _viekää pois tätinne Harakkalasta_. Hän
kirjoitti rouva Smithersille pitkän rimssun eräästä pappismiehestä,
jonka kanssa hän käyskentelee ulkosalla siellä -- pastori Grimes
Wapshotista. Se mies on iskenyt silmänsä häneen. Hän oli vuonna
14 Lancasterissa syytteessä väärennyksestä ja nipin napin pelasti
niskansa. Kavahtakaa häntä -- hän on iskenyt silmänsä tätinne
rahoihin."

"Näinköhän?" sanoin minä ottaen esiin rouva Hoggartyn kirjeen.
"Lukekaa itse."

Hän luki sen hyvin tarkkaan ja näytti olevan siitä huvitettu.
Antaessaan sen minulle takaisin hän sanoi: "No niin, Sam, sitten
on minulla vain kaksi asiaa pyydettävänä Teiltä: toinen, ettette
yhdellekään olennolle ilmoita minun olevan kaupungissa, ja toinen,
että kutsutte minut päivälliselle oivallisen vaimonne kanssa Lamb's
Conduit-kadulle."

"Molemmat lupaan Teille mielelläni", sanoin minä nauraen. "Mutta jos
Te syötte kanssamme päivällistä, tulee Teidän saapumisenne kaupunkiin
ehdottomasti tunnetuksi, sillä ystäväni Gus Hoskins aterioi samaten
luonamme ja on tehnyt niin lähes joka päivä tätini lähdettyä."

Hänkin nauroi ja sanoi: "Gusin täytyy vannoa äänettömyyttä
viinipullon ääressä." Ja sillä me erosimme päivällisajaksi.

Väsymätön lakimies jatkoi hyökkäyksiään päivällisajan jälkeen ja
sai kannatusta Gusilta ja vaimoltanikin, joka varmaan oli asiassa
puolueeton -- enemmänkin kuin puolueeton, sillä Olisipa hän
antanut koko paljon säästyäkseen tätini seuralta. Mutta hän sanoi
käsittävänsä herra Smithersin todistusten painavuuden, ja huoaten
minäkin myönsin, että ne olivat oikeassa. Mutta sittenkin minä nousin
takajaloilleni ja vannoin, että tätini saakoon rahoillaan tehdä mitä
ikinä tahtoo ja että minä ainakaan en millään tavalla pyydä vaikuttaa
häneen niiden sijoittamisessa.

Teen jälkeen molemmat miehet yksissä menivät pois, ja Gus kertoi
minulle sitten perästäpäin, että Smithers oli udellut häneltä senkin
seitsemän seikkaa, konttorista, Broughista, minusta ja vaimostani
ja kaikesta meitä koskevasta. "Te olette onnellinen poika, herra
Hoskins, kun näytte olevan tämän miellyttävän nuoren pariskunnan
ystävä", sanoi Smithers. Ja Gus myönsi niin olevan ja sanoi syöneensä
meillä päivällistä viisitoista kertaa kuudessa viikossa ja että
parempaa ja hyväntahtoisempaa poikaa ei löydy kuin minä. Tätä minä
en mainitse omaa kiitosta toitottaakseni -- en, en, vaan sen takia,
että näillä Smithersin kysymyksillä oli melko paljon tekemistä
niiden tapahtumain kanssa, joita tässä pikku kertomuksessa myöhemmin
kerrotaan.

Kun me seuraavana päivänä istuimme päivällispöydässä lopettaen sitä
lampaanjalkaa, jota Smithers niin suuresti oli ihastellut edellisenä
päivänä, ja Gus tavallisuuden mukaan oli joukon jatkona, pysähtyi
ajuri ovelle, mitä me emme panneet suuresti huomiolle, porstuassa
kuului askeleita, joiden me toivoimme pyrkivän toiseen kertaan, mutta
kuka syöksähtääkään huoneeseen muu kuin rouva Hoggarty itse! Gus,
joka paraikaa puhalteli pois vaahtoa porterikipposesta ottaakseen
suloisen siemauksen juomaa, ja joka oli jutuillaan ja ilveillään
tappaa meidät nauruun, pani pois tinakipposensa, kun rouva Hoggarty
astui sisälle, ja näytti tuiki kalpealta ja onnettomalta. Meidän oli
todella kaikkienkin vähin tukala olla.

Tätini silmäsi ylväästi Maryä ja sitten tuimasti Gusia ja sanoen:
"se on liika totta -- poika parkani, _jo nyt!_" hän hysteerisesti
heittäysi syliini ja melkein tukehtumaisillaan kyyneliin vannoi,
ettei hän koskaan, ei koskaan jättäisi minua.

Minä en voinut ymmärtää, mitä tämä eriskummallinen mielenliikutus
rouva Hoggartyssa merkitsi, eikä sitä ymmärtänyt kukaan muukaan
meistä. Hän ei suostunut ottamaan Maryä kädestä, kun se lapsi parka
vallan pelokkaana tarjosi hänelle sitä, ja kun Gus arasti sanoi:
"Minä luulen, Sam, että olen vähän tiellä täällä ja ehkä minun
-- on paras mennä", katsoi rouva Hoggarty häntä suoraan silmiin,
majesteetillisesti viittasi etusormella ovea kohti ja sanoi: "Minä
luulen, herraseni, että Teidän _on_ paras mennä."

"Minä toivon, että herra Hoskins viipyy niin kauan kuin häntä
haluttaa", sanoi vaimoni vähän tulissaan.

"_Tietysti_ Te toivotte niin, rouvaseni", vastasi rouva Hoggarty
perin purevasti. Mutta sekä Maryn että tätini sanat menivät hukkaan
Gusilta, sillä hän oli siinä samassa siepannut hattunsa, ja minä
kuulin hänen harpata kolistavan ales portaita.

Tora päättyi, tavallisuuden mukaan, sillä, että Mary ratkesi
kyyneleihin ja että tätini uudelleen lausui toivovansa, ettei olisi
vielä liian myöhäistä, ja siitä päivästä hän ei enään koskaan, ei
koskaan jättäisi minua.

"Mikä on voinut saada tädin palaamaan ja niin vihaisena?" sanoin minä
Marylle, kun me illalla olimme omassa huoneessamme. Mutta vaimoni ei
sanonut tietävänsä sitä. Ja vasta monias aika myöhemmin minä tulin
tietämään tämän toran ja rouva Hoggartyn äkillisen palaamisen syyn.

Ilettävä, paksu, törkeä pikku Smithers kertoi minulle asian perin
hyvänä pilana, silloin muutamana vuonna, kun hän näytti minulle sen
Hicksonin, Dixonin, Paxtonin ja Jacksonin kirjeen, joka varemmin on
esitetty muistelmissani.

"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olitte päättänyt jättää rouva
Hoggartyn Broughin kynsiin Harakkalaan, ja minä olin päättänyt saada
hänet sieltä pois. Minä otin, niin sanoakseni, yhdellä iskulla
tappaakseni kaksi Teidän verivihollistanne. Minä olin aivan selvillä
siitä, että pastori Grimes Wapshot oli iskenyt silmänsä tätinne
omaisuuteen ja että herra Broughilla oli samallaiset saaliinhimoiset
aikeet sen suhteen. Saaliinhimoiset on lievä sana, Sam; jos olisin
sanonut suorastaan voromaiset, olisin ilmaissut tarkotukseni
selvemmin.

No niin, minä läksin postivaunuissa Fulhamiin ja sinne saavuttuani
suuntausin oikopäätä herra pastorin asunnolle. 'Hyvä herra', sanoin
minä tavatessani sen arvon herran -- hän ryyppi totia, Sam, kello
kaksi päivällä, tai ainakin tuoksui huone vahvasti sille juomalle
--, 'hyvä herra', sanon minä, 'Te olitte vuonna 14 Lancasterissa
oikeudessa vastaamassa väärennyksestä.'

'Ja vapautettiin, herra. Itse Kaitselmus todisti viattomuuteni',
sanoi Wapshot.

'Mutta Teitä ei vapautettu kavalluksesta vuonna 16, hyvä herra',
sanon minä, 'ja vietitte sen johdosta kaksi vuotta Yorkin
vankilassa.' Minä tunsin miehen historian, sillä minä olin laatinut
syytöskirjoituksen häntä vastaan, kun hän oli pappina Cliftonissa. Ja
minä iskin jälleen. 'Herra Wapshot', sanoin minä, 'Te mielistelette
kunnianarvoista naista, joka nykyisin oleilee herra Broughin talossa.
Jollette lupaa kokonaan luopua hänen pyydystämisestään, niin minä
paljastan Teidät.'

'Minä _olen_ luvannut', sanoi Wapshot koko lailla kummissaan ja
näyttäen rauhallisemmalta. 'Olen antanut juhlallisen lupaukseni
herra Broughille, joka oli luonani tänä aamuna ja pauhasi ja kiljui
ja kiroili. Oi, hyvä herra, Te olisitte säikähtynyt kuullessanne
kristityn ihmisen, kuten hänen, kiroovan niinkuin hän teki.'

'Onko herra Brough ollut täällä?' kysyn minä vallan ihmeissäni.

'On. Minä otaksun, että Te olette molemmat täällä samalla jahdilla',
sanoo Wapshot. 'Haluatte kai naida lesken, joka omistaa Sloppertonin
ja Squashtailin? Hyvä, hyvä, tehkää tahtonne. Minä olen luvannut
heittää kaikki tekemiset lesken kanssa, ja Wapshotin kunniasana on
pyhä!'

'No, minä oletan, hyvä herra', sanon minä, 'että herra Brough on
uhannut potkaista Teidät ulos ovesta, jos vielä sinne ilmestytte.'

'Te _olette_ tavannut hänet, näen mä', sanoo herra pastori kohottaen
olkiaan. Ja silloin minä muistin, mitä Te olitte kertonut kirjeenne
sinetin murtamisesta, enkä vähintäkään epäillyt, ettei Brough ollut
sitä avannut ja lukenut joka sanaa.

No hyvä, ensimäinen lintu oli korjussa. Sekä Brough että minä olimme
siihen ampuneet. Nyt minun oli pamahuttaminen alas koko harakanpesä,
ja minä läksin teilleni täydessä latingissa, hyvä herra -- täydessä
latingissa.

Kello oli yli kahdeksan, kun jouduin perille, ja kuljettuani
porttien läpi minä näin olennon, jonka hyvin tunsin, käyskentelevän
istutusten keskellä -- se oli Teidän kunnioitettava tätinne, herra
Titmarsh. Mutta minä halusin tavata talon rakastettavia naisia,
ennen kun puhuin hänen kanssaan, sillä katsokaas, Titmarsh ystäväni,
minä näin rouva Hoggartyn kirjeestä, että hän ja he olivat valmiit
käymään tukkanuottasille ja toivoin oitis saavani hänet pois talosta
sytyttämällä sodan heidän keskensä."

Minä nauroin ja tunnustin, että herra Smithers oli aika kettu.

"Onnellinen sattuma oli", jatkoi hän, "että neiti Brough paraikaa
näppäili kitaraa salissa ja ja lauloi kauhean väärin. Mutta kun minä
saavuin ovelle, tuiskasin minä palvelijalle 'sh!' niin ääneen kuin
mahdollista, seisoin hiljaa kuin patsas ja astuin sitten varpaillani
eteenpäin. Neiti Brough saattoi kuvastimesta nähdä jokaisen
liikkeeni, mutta ei ollut näkevinään ja lopetti laulunsa oikealla
juoksutuksella.

'Taivaan nimessä!' sanoin minä, 'antakaa anteeksi, armollinen neiti,
että tulen keskeyttämään tämän hurmaavan musiikin -- että tietämättä,
että kutsumatta olen rohjennut kuunnella sitä!'

'Tuletteko hakemaan mammaa, hyvä herra?' sanoi neiti Brough niin
suopeasti kuin hänen ulkomuotonsa salli. 'Minä olen neiti Brough.'

'Sallikaa, armollinen neiti, etten hiisku sanaakaan asioistani, ennen
kun olette laulanut vielä uuden ihastuttavan sävelmän.'

Hän ei laulanut, mutta näytti olevan hyvillään ja sanoi: 'Oo herra,
mikä on Teidän asianne?'

'Asiani koskee erästä rouvaa, joka on kunnioitettavan isänne vieraana
tässä talossa.'

'Soo, rouva Hoggartya!' sanoo neiti Brough, kimmahtaen soittamaan
kelloa. 'John, lähettäkää kutsumaan rouva Hoggartya kasvitarhasta.
Täällä on herra, joka tahtoo tavata häntä.'

'Minä tunnen', jatkoin minä, 'rouva Hoggartyn luonteenlaadun yhtä
hyvin kuin kuka muu, armollinen neiti. Ja minä arvaan, että se ja
hänen kasvatuksensa eivät ole sitä laatua, että hän voisi olla
sopivaa seuraa Teille; minä tiedän, että Te ette pidä hänestä; hän on
kirjoittanut meille Somersetshireen, että Te ette pidä hänestä.'

'Mitä! onko hän parjannut meitä ystävilleen?' huusi neiti Brough
(juuri sitä minä halusin saada hänen uskomaan). 'Jollei hän pidä
meistä, niin miksi hän ei siis lähde pois?'

'Hän _on_ tosiaan venyttänyt vierailuaan hyvin pitkälle', sanoin
minä, 'ja minä olen varma siitä, että hänen sisarenpoikansa
vaimoineen kaipaa hänen palaamistaan. Pyydän, armollinen neiti, elkää
poistuko, sillä Te saatatte auttaa minua saavuttamaan tarkotukseni.'

Tarkotus, jossa olin tullut, oli saada aikaan oikein kunnon tappelu
molempien naisten kesken, jonka loputtua minun oli aikomus vedota
rouva Hoggartyyn ja sanoa hänelle, ettei hänen todellakaan pidä
enään jäädä taloon, jonka jäsenten kanssa hän on joutunut niin
kireisiin väleihin. No niin, tappelu tapeltiin. Neiti Belinda alotti
tulen sanoen saaneensa kuulla, että rouva Hoggarty on panetellut
häntä ystävilleen. Mutta vaikka ottelun lopuksi neiti raivoissaan
pyrähti ulos huoneesta vannoen, että hän jättäisi kotinsa, ellei tuo
inhottava nainen lähtisi sieltä, sanoi rakas tätinne: 'Hahaa! Minä
tunnen sen lutkan rumat metkut. Mutta, kiitos Jumalan, minulla on
hyvä sydän ja uskontoni tekee minulle mahdolliseksi antaa hänelle
anteeksi. Minä en lähde hänen erinomaisen isänsä talosta enkä
poistumisellani tahdo haavoittaa sen arvoisan, ihailtavan miehen
mieltä.'

Sitten minä koetin koskettaa rouva Hoggartyn osanottavaisuutta.
'Sisarenpoikanne vaimo, rouva Titmarsh', sanoin minä, 'on viime
aikoina, sanoo Sam, ollut varsin huonovointinen -- paha olo aamusin,
rouva hyvä -- hieman hermostunut ja alakuloinen mieleltään --
merkkejä, joita tuskin nuoreen naituun vaimoon nähden voi selittää
väärin.'

Rouva Hoggarty sanoi, että hänellä on ihmeteltävän hyvää
rohtonestettä, jota hän lupasi lähettää rouva Titmarshille, ja oli
aivan varma siitä, että sillä olisi hyvä vaikutus.

Hyvin vastenmielisesti minun täytyi nyt viedä tuleen viimeinen
varaväkeni ja saatan nyt kertoa Teille, Sam poikaseni, kun asiasta
on niin kauan. 'Hyvä rouva', sanoin minä, 'eräästä asiasta minun
täytyy kertoa, vaikka minä tuskin rohkenen sen tehdä. Olin eilen
päivällisellä veljenpoikanne luona ja tapasin hänen pöydässään
nuoren miehen --, miehen, jolla on hyvin alhaiset tavat, mutta joka
nähtävästi on sokaissut sisarenpoikanne, ja jonka minun kovasti
täytyy pelätä osanneen tehdä vaikutuksen hänen vaimoonsakin. Hänen
nimensä on Hoskins, hyvä rouva, ja kun minä mainitsen, että hän,
joka ei Teidän siellä ollessanne koskaan käynyt talossa, on syönyt
päivällistä liika luottavaisen sisarenpoikanne luona kuusitoista
kertaa kolmessa viikossa, saanen antaa Teidän päättää, mitä en ole
tohtinut, en rohjennut itse päättää.'

Se kuula sattui. Tätinne ponnahti siinä hetkessä pystyyn ja oli
kymmenen minuutin päästä vaunuissani, matkalla takaisin Lontooseen.
Eikö _se_ ollut kenraalin temppu, herra hyvä?"

"Ja Te teitte sen kauniin kepposen vaimoni kustannuksella, herra
Smithers", sanoin minä.

"Vaimonne kustannuksella, totta kyllä, mutta Teidän molempain eduksi."

"Kiittäkää onneanne, hyvä herra, että olette vanha mies", vastasin
minä, "ja että asia on sattunut kymmenen vuotta sitten. Sillä, kautt'
taivasten, herra Smithers, minä olisin antanut Teille sellaisen
selkäsaunan, että olisitte sen ikänne muistanut!"

Mutta tällä tavalla rouva Hoggarty joutui takaisin sukulaisiinsa ja
tästä syystä me vuokrasimme sen huoneuston Bernard-kadulta, jonka
kuulumisia nyt on käytävä kertomaan.



KYMMENES LUKU

SAMIN YKSITYISISTÄ ASIOISTA JA BROUGHIN JA HOFFIN TOIMINIMESTÄ.


Me vuokrasimme upean huoneuston Bernard-kadulta Russel-korttelissa,
ja tätini tuotti maalta kaikki huonekalunsa, jotka olisivat
täyttäneet kaksi sellaista huoneustoa, mutta jotka me nuoret
vastanaineet saimme hyvin huokealla, meidän kun oli vain maksaminen
tavarain kuljetusmaksu Bristolista.

Kun minä neljään kuukauteen saamatta penniäkään rouva Hoggartyn
rahoista esitin hänelle kolmannen puolivuosi-osuuden, niin hän
tosiaankin antoi minulle viisikymmentä puntaa kahdeksankymmenen
sijasta ja selitti, että se oli runsas hinta vanhan vaimo polosen
asunnosta ja ruuasta, joka ei ollut isompi erä kuin varpusen.

Olin itse maalla nähnyt hänen syövän yhdeksän varpusta leivoksessa,
mutta hän oli rikas eikä minun auttanut valittaa. Jos hän säästää
kuusisataa puntaa vuodessa asuessaan meillä, niin kas! joutuisivathan
hänen kaikki säästönsä minulle, ja niin Mary ja minä lohdutimme
mieltämme ja koetimme tulla toimeen parhaan taitomme mukaan. Ei
ollut helppo työ pitää asuntoa Bernard-kadulla ja säästää rahoja
neljästäsadasta seitsemästäkymmenestä punnasta, jotka olivat
vuosituloni. Mutta mikä onnen poika minä Olinkaan, jolla oli
sellaiset tulot!

Rouva Hoggartyn lähtiessä Harakkalasta Smithersin vaunuissa ajoi
herra Brough juuri portista sisään nelivaljakollaan. Ja minä olisin
kernaasti tahtonut nähdä näiden kahden herrasmiehen naamat, kun
toinen paraikaa kyyditsi pois saalista ihan toisen nokan editse.

Herra Brough tuli seuraavana päivänä tapaamaan tätiäni ja vakuutti,
ettei poistuisi talosta ennen kun täti lähtisi mukaan, että hän
oli kuullut tyttärensä häpeämättömästä menettelystä ja oli nähnyt
hänen kylpevän kyynelissä -- "kylpevän kyynelissä, hyvä rouva, ja
polvillaan rukoilevan taivaalta anteeksi-antoa". Mutta herra Broughin
oli pakko lähteä talosta ilman tätiä, jonka _causa major_[25]
velvoitti jäämään ja joka tuskin päästi silmistään Mary rukkaa --
avasi kaikki vaimolleni osotetut kirjeet ja epäili kaikkia, jotka hän
kirjoitti. Mary ei koskaan kertonut minulle kaikesta tästä piinasta,
ennen kun monta, monta vuotta myöhemmin, vaan näytti aina iloiselta,
kun hänen miehensä tuli kotiin työstä. Mitä tulee Gus parkaan,
oli tätini niin kerrassaan pelottanut hänet, ettei hän näyttänyt
nokkaansa siinä paikassa koko sillä aikaa, minkä me siellä asuimme,
vaan tyytyi uutisiin Marystä, johon hän oli mieltynyt yhtä suuresti
kuin minuun.

Kun tätini oli lähtenyt Harakkalasta, tuli herra Brough kauhean
äreäksi minua kohtaan. Hän löysi minussa moittimista kymmenesti
päivässä ja teki sen julkisesti, konttorin henkilökunnan kuullen.
Mutta muutamana päivänä minä nasevasti annoin hänen tietää,
etten ollut ainoastaan yhtiön palvelija, vaan myöskin jokseenkin
suuri osakas, että minä kielsin häntä moittimasta työtäni tai
säännöllisyyttäni ja että minä en aikonut sietää solvaavaa puhetta
häneltä enkä keneltään muultakaan. Hän sanoi, että näin käy aina,
että milloin vain hän on hellinyt nuorta miestä sydämellään, tämä
kiittämätön on kääntynyt häntä vastaan, että hän oli tottunut
vääryyteen ja kovakorvaisuuteen lastensa puolelta ja että hän rukoili
Jumalaa antamaan minulle anteeksi tämän synnin. Silmänräpäystä
varemmin hän oli kironnut ja manannut minua ja puhutellut minua
ikäänkuin minä olisin ollut hänen kengänharjaajansa. Mutta katsokaas,
minä en mielinyt suostua mihinkään korskeuksiin hänen taikka rouva
Broughin puolelta. Tehkööt _minulle_ miten hyväksi näkivät, mutta en
aikonut suvaita, että he kohtelisivat törkeästi vaimoani, kuten oli
tehty viedessä tätiäni vierailulle Fulhamiin.

Lopuksi Brough varoitti minua Hodge ja Smithersistä. "Kavahtakaa
niitä miehiä", sanoi hän. "Ilman minun rehellisyydentunnettani nuo
ahmatit olisivat nielleet tätinne maaomaisuuden. Ja kun minä hänen
edukseen -- jota Te, itsepintainen nuori mies, ette tahdo käsittää
-- tahdoin myydä hänen maansa, hänen asianajajillansa tosiaankin
oli rohkeutta -- epäkristillistä ahnehtivaisuutta, saattaa sanoa --
pyytää kymmenen prosentin palkkiota kaupasta."

Arvelin, että tässä voipi olla jotain tottakin. Joka tapauksessa
tietää, että kun konnat hyppäävät toistensa silmille, saavat
kunnialliset ihmiset pitää omansa. Ja nyt minä, tunnustan sen
surulla, rupesin epäilemään, että sekä asianajajassa että johtajassa
oli vähän konnaa. Minun vaimoni myötäjäis-asiassa etenkin herra
Brough tuli paljastaneeksi pukinsorkkansa. Kun hän tavallisuuden
mukaan ehdotteli, että minä niillä lunastaisin osakkeita yhtiössä,
selitin minä hänelle, että vaimoni oli vielä alaikäinen ja että hänen
pikku omaisuutensa siten oli kokonaan minun valtani ulkopuolella. Hän
ryöpsähti kiukkuisena tiehensä, ja Abednegon tavoista minua kohtaan
minä pian näin, ettei hän enään piitannut minusta. En saanut enään
vapaapäiviä, en enään rahaa etukäteen, päinvastoin yksityissihteerin
paikka puolentoista sadan punnan palkkoineen lakkautettiin, ja minä
olin taaskin kahden ja puolen sadan punnan vuosipalkalla. No entä
sitten? Hyvä tulo se oli sekin, ja minä tein velvollisuuteni ja
nauroin johtajalle.

Tähän aikaan, vuoden 1824 alulla, Jamaikan inkivääriolut-yhtiö
lopetti liikkeensä -- räjähti, kuten Gus sanoi, niin että räiskähti.
Patenttipumppu-yhtiön osakkeet, nimeltään kuudenkymmenen viiden
punnan hintaiset, olivat viidentoista punnan arvossa. Meidän
osakkeemme olivat vielä korkeassa hinnassa, ja West Diddlesex
piti päänsä niin ylväästi pystyssä kuin mikä muu Lontoon yhtiö.
Roundhandin parjaukset olivat, totta kyllä, vähän vahingoittaneet
johtajaa, sillä hän oli viittaillut osakkeiden kavallukseen, mutta
yhtiö itse oli vielä varma ja vankka, ettei toista parempaa.

Palatkaamme katsomaan, miten eletään Bernard-kadulla
Russel-korttelissa. Tätini vanhoista huonekaluista tulivat pienet
huoneemme tupaten täyteen, ja hänen suunnaton vanha rämisevä
vääräjalka pianonsa, jonka jänteistä puolet olivat murtuneet, vei
kolme neljännestä pienen salimme tilasta. Siellä oli rouva Hoggartyn
tapana istuskella ja tuntikaudet soittaa meille lordi Charlevillen
aikaan muodissa olleita sonaatteja ja laulaa särkyneellä äänellä,
niin että meidän lopuksi oli täysi työ naurun pidättämisessä.

Ja omituista oli panna merkille, mikä muutos nyt oli tapahtunut
rouva Hoggartyn luonteessa. Sillä hän, joka maalla oli kuulunut
kylän hienostoon sittenkin tyytyen teekesteihin kello kuusi ja
kahdenpennyn whistipeliin sen päälle, ei Lontoossa koskaan suostunut
syömään päivällistä ennen kello seitsemää ja tahtoi erityisissä
vuokravaunuissaan ajella puistossa kahdesti viikossa, ja hän silpoi
ja leikkeli ja ratkoi ja käänsi moneenkin kertaan kaikki vanhat
vaippansa, nauhansa, myssynsä ja korukapistuksensa ja aamusta iltaan
istutti Mary parkaani uusimassa niitä ajan asuun. Hankkipa rouva
Hoggarty uuden tekotukankin ja, vaikka sen ikävällä mielellä sanon,
käyskenteli posket punaisempina kuin mitä ne luonnostaan koskaan
olivat olleet, niin että häntä ällistelivät kaikki Bernard-kadulla,
missä ei vielä ole totuttu sellaisiin tapoihin.

Vieläpä hän lisäksi välttämättömästi tahtoi, että meille hankittiin
livreapukuinen palvelija -- nimittäin kuusitoistavuotias poika --
joka puettiin yhteen niistä vanhoista livreoista, joita täti oli
tuottanut Somersetshirestä ja jotka koristettiin uusilla käänteillä
ja kauluksilla ja uusilla napeilla; näihin viimemainittuihin oli
kuvattu Titmarshien ja Hoggartien yhteiset vaakunat, nimittäin
hyökkäykseen valmis peukalolintu ja haarniskoitu karju. Minusta tämä
livrea ja vaakunanapit, se täytyy tunnustaakseni, olivat jokseenkin
joutavat, vaikka sukuni _on_ hyvin vanha. Ja voi taivas, mikä naurun
hohotus syntyi konttorissa, kun eräänä päivänä pikku palvelija iso
livrea yllään ja kädessä mahdoton sauva astui kopisti sisälle ja
toi minulle sanan rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta! Ja vielä
edelleen, kaikki kirjeet tuotiin hopeatarjottimella. Jos meille olisi
tullut pienokainen, niin luulen, että Täti olisi senkin asettanut
tarjottimelle, mutta vielä ei ollut mitään aihetta herra Smithersin
viittailuihin siihen suuntaan enempää kuin hänen muihinkaan, ylempänä
kerrottuihin sepityksiinsä. Tädin ja Maryn oli tapana arvokkaina
kävellä New Roadia edes ja takaisin ja heidän jälissään asteli
palvelijapoika iso kultapäinen keppi kädessä. Mutta kaikesta tästä
seremoniasta ja paraadista huolimatta ja vaikka Täti alituiseen
puhui tuttavuuksistaan, vieri viikko viikon perästä meidän näkemättä
ainoatakaan henkeä luonamme, ja ikävämpää kotia kuin meidän tuskin
löytyi koko Lontoon kaupungissa.

Sunnuntaisin rouva Hoggartyn oli tapa käydä Pyhän Pankratiuksen
kirkossa, joka oli silloin rakennettu ja oli yhtä kaunis kuin Covent
Gardenin teatteri, ja iltasin anabaptistien kokoushuoneessa. Ja
_sen_ päivän ainakin Mary ja minä saimme pitää omanamme, -- sillä
me istuimme mieluummin löytölasten kodissa kuulemassa suloista
soitantoa, ja minun vaimoni oli tapana kaivaten katsella sieviä
lapsia siellä -- ja niin tein muuten minäkin. Kuitenkin hän
vasta vuosi naimisiin menomme jälkeen puhui jostakin, joka tässä
jätettäköön mainitsematta, mutta joka täytti sekä hänet että minut
sanomattomalla ilolla.

Minä muistan, että hän kertoi sen uutisen juuri samana päivänä kuin
Muhvi- ja Kauluriyhtiö meni nurin nieltyään kolmensadan tuhannen
punnan pääoman, kuten moniaat sanoivat, ja saattamatta esittää
muuta vastinetta kuin jonkin sopimuksen intiaanien kanssa, jotka
sittemmin olivat nutistaneet yhtiön asiamiehen hengiltä. Mutta jotkut
ihmiset sanoivat, ettei niitä intiaaneja ollut olemassakaan eikä
mitään nutistettavaa asiamiestä, vaan että koko juttu oli tekaistu
eräässä talossa Crutched Friarsissa. No niin, minun oli sääli Tidd
polosta, jonka kaksikymmentä tuhatta puntaa olivat siten menneet
yhdessä vuodessa ja jonka minä kohtasin sinä päivänä Cityssä vallan
hirvittävän näköisenä. Hän oli tuhannen punnan velassa, sanoi hän, ja
puhui itsensä ampumisesta, mutta hän vain vangittiin ja sai viettää
monet ajat Fleet-vankilassa. Mutta Maryn suloiset uutiset piankin
karkottivat päästäni sekä Tiddin että Muhvi- ja Kauluriyhtiön, kuten
saatatte arvata.

Nyt sattui Lontoon Cityssä muita tapahtumia, jotka näyttivät
osottavan, että meidän johtajamme oli aika jorpiska -- sanaa ei
löytyne sanakirjassa. Kolme hänen yhtiöistään oli romahtanut
kumoon, neljä muuta oli tiettävästi maksukyvyttömässä tilassa, ja
lausuttiinpa West Diddlesexinkin johtajien kokouksissa moniaita
kivakoita sanoja, jotka päättyivät sillä, että muutamia erosi
johtokunnasta. Herra Broughin ystävät täyttivät heidän paikkansa.
Herra Puppet, herra Straw, herra Query ja muut arvossa pidetyt
herrat astuivat esiin ja liittyivät yhtiöön. Brough ja Hoff purkivat
yhtiökumppanuutensa, ja herra Brough sanoi, että hänellä oli kylliksi
tekemistä West Diddlesexin hoitamisessa ja että hän aikoi vähitellen
vetäytyä pois muista liikkeistä. Todella antoikin sellainen yhtiö
kuin meidän riittävästi työtä kenelle vain, ja olihan Broughilla
sitä paitsi edusmiesvelvollisuutensa täytettävänä ja lisäksi
ne seitsemänkymmentäkaksi oikeusjuttua, jotka joutuivat hänen,
yhtiövainajien pääjohtajan, niskoille.

Ehkä minun olisi tässä kerrottava niistä epätoivoisista yrityksistä,
joiden kautta rouva Hoggarty koetti päästä ylhäisön seuraan.
Vaikka meille oli tietty lordi Tiptoffin päinvastainen sana, niin
hän kummallista kyllä kiven kovaan väitti olevansa läheistä sukua
lady Drumin kanssa. Ja heti kun hän "Morning Postista" oli lukenut
hänen armonsa pojantyttärineen saapuneen Lontooseen, kutsutti hän
sillä hetkellä edellämainitut vuokravaunut ja jätti kortit heidän
kaikkien kotiin, nimittäin oman korttinsa -- "RVA HOGGARTY CASTLE
HOGGARTYSTA", komeasti goottilaiskirjaimin ja monin kiekuroin
kaiverrettu, ja meidän "Hra ja Rva S. Titmarsh", jonka hän oli
painattanut tarkotusta varten.

Hän olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle lady Jane Prestonin
ovesta ja raivannut itselleen tien ylös, Maryn kaikista estelyistä
ja pyytelemisistä huolimatta, jos palvelija, joka otti vastaan hänen
korttinsa, vähimmälläkään tavalla olisi rohkaissut häntä. Mutta tämä
virkailija, epäilemättä vieroen hänen omituista ulkoasuaan, asettui
rintamaan oven eteen ja selitti saaneensa nimenomaisen käskyn olla
päästämättä ketään tuntematonta rouvansa tykö. Siitä hyvästä rouva
Hoggarty heristi hänelle nyrkkiä vaunujen akkunasta ja lupasi ajattaa
hänet pois paikastaan.

Keltahousu vain räjähti nauramaan tälle. Ja vaikka tätini kirjoitti
äärettömän kiukustuneen kirjeen herra Edmund Prestonille, valittaen
tämän hyvin kunnianarvoisen herran palkollisten hävyttömyyttä, ei
herra Preston kiinnittänyt kirjeeseen sen enempää huomiota kuin että
palautti sen takaisin lausuen haluavansa, ettei häntä vasta häiritä
sellaisilla julkeilla vierailuilla. Koreanpa päivän me saimme, kun
tämä kirje saapui. Arvaa tätini pettymyksen ja raivostuksen sen
sisällyksen luettua. Sillä kun Salomon toi kirjeen hopeaisella
teetarjottimella, kuten tavallista, niin tätini, nähdessään herra
Prestonin sinetin ja nimen kirjeen nurkassa (yleinen kirjoitustapa,
minkä nuo viralliset henkilöt ovat omaksuneet) -- niin tätini,
sanon minä, nähdessään hänen sinettinsä ja nimensä, huusi: "No
Mary, kuka on oikeassa?" ja löi vetoa vaimoni kanssa kuuden pennyn
hopearahasta, että kuori sisälsi päivälliskutsun. Hän ei koskaan
maksanut hopearahaa, vaikka hävisi vedossa, vaan tyytyi parjaamaan
Maryä koko päivän ja huusi, että minä olen vaivainen jänishousu, kun
en siinä hetkessä mennyt antamaan herra Prestonille perinpohjaista
selkäsaunaa. Soma leikki tosiaan! Minut olisi tuossa tuokiossa
ripustettu hirteen, niinkuin tehtiin sille, joka ampui herra
Percevalin.[26]

Ja nyt minun olisi ilo käydä laveasti tarinoimaan kokemuksistani
ylhäisön seuraelämästä, johon minä rouva Hoggartyn hellittämättömän
sitkeyden kautta jouduin. Mutta minun on tunnustaminen, että
niitä tilaisuuksia oli vain vähän, ainoastaan lyhyen kuusikuisen
vaihekauden ajalta. Ja siksi toiseksi ovat ylhäisön elämää
täydellisesti kuvanneet useat romaanikirjailijat, joiden nimiä
ei tässä ole tarvis julkaista, mutta jotka, koska itse suhteissa
ylimystön kanssa -- nimittäin ollen ylhäisten perheitten jäseniä tai
palkollisia tai norkkailijoita -- luonnollisesti taisivat asiansa
koko paljoa paremmin kuin nuori palovakuutuskonttorin kirjanpitäjä
polonen.

Niitä kokemuksiani oli kuuluisa seikkailumme Ooperassa, jonne rouva
Hoggarty ehdottomasti tahtoi saattaa meidät. Siellä, eräässä talon
huoneessa, jota kutsutaan lämpiöksi, missä naiset ja herrat soiton
ja tanssin jälkeen odottavat vaunujansa (korealtapa otukselta
näytti pikku Salomomme isoine sauvoineen huoneeseen kokoontuneitten
olkanauhaväen herrasmiesten seassa!) -- siellä, sanon minä,
lämpiössä, rouva Hoggarty ryntäsi lady Drumin luokse, jonka minä
hänelle osotin, ja rupesi tolkkaamaan sukulaisuudestaan hänen armonsa
kanssa. Mutta arvon lady Drum muisti vain silloin kuin häntä halutti,
saan luvan sanoa, ja oli tällä kertaa nähnyt hyväksi kokonaan unohtaa
heimolaisuutensa Titmarshien ja Hoggartien kanssa. Kaukana siitä,
että olisi meidät tuntenut, hän kutsui rouva Hoggartya "kauheaksi
nais-ihmiseksi" ja kirkui poliisia niin ääneen kuin taisi.

Tämä ja muut tölmäykset saivat tätini ymmärtämään tämän jumalattoman
maailman turhuudet, kuten hän sanoi, ja hakemaan yhä enemmän todella
vakavaa seuraa. Hän solmi muutamia hyvin arvokkaita tuttavuuksia,
sanoi hän, independenttien kappelissa, ja muun muassa kohtasi
ystävänsä Harakkalasta, herra Grimes Wapshotin. Me emme silloin
tunteneet keskustelua, jossa hän oli ollut herra Smithersin
kanssa, ei myöskään Grimes katsonut sopivaksi esittää meille sen
yksityiskohtia. Mutta vaikka minä selvitin rouva Hoggartylle, että
hänen lempisaarnaajansa oli ollut syytteessä väärennyksestä, vastasi
hän pitävänsä sitä juttua inhottavana panetteluna, ja pastori taas
sanoi, että Mary ja minä olimme säälittävässä pimeydessä ja että
meidän tiemme ehdottomasti veisi erääseen pohjattomaan kuiluun,
josta hän näytti tuntevan koko paljon. Herra pastorin ohjauksesta
ja neuvosta tätini jonkun ajan kuluttua kokonaan erosi Pyhän
Pankratiuksen seurakunnasta, _istui hänen jaloissaan_, kuten sana
kuuluu, kolmasti viikossa -- alkoi tehdä käännytystyötä Bloomsburyn
ja St. Gilesin köyhien keskuudessa ja neuloi lastenvaatteita
jaettavaksi näille pimeydessä vaeltaville. Mutta mitään hän ei
valmistanut rouva Titmarshille, josta nyt alkoi näkyä, että
sellaisia kohdakkoin tarvittaisiin, vaan antoi Maryn (ja äitini ja
sisareni Somersetshiressä) hankkia, mitä tulevan tapahtuman varalle
vaadittiin. Enkä ole aivan varma siitä, ettei hän sanonut olevan
väärin, että me teimme sellaisia valmistuksia lainkaan ja että meidän
pitäisi antaa huomisen huolehtia itsestään. Joka tapauksessa pastori
Grimes Wapshot joi melko lailla totia meidän talossamme ja söi siellä
päivällistä useamminkin kuin Gus parka tapasi tehdä.

Mutta minulla oli vain vähän aikaa omistaa hänelle ja hänen
tekemisilleen. Sillä minun täytyy tunnustaa, että olosuhteeni
alkoivat tähän aikaan käydä hyvin hankaliksi ja että minä sekä
yksityisenä että julkisena miehenä olin kovassa jännityksen tilassa.

Mitä edelliseen puoleen tulee, oli rouva Hoggarty antanut minulle
viisikymmentä puntaa, mutta siitä viidestäkymmenestä minun oli
maksaminen matka Somersetshirestä, hänen kaikkien tavarainsa kuletus
maalta, huoneittemme maalaaminen ja paperoiminen ja lattiamatot,
konjakki ja muut väkevät juomat, joita pastori Grimes ja hänen
ystävänsä joivat (sillä herra pastori sanoi, ettei hän sietänyt
Rosoliota), ja lopuksi tuhannet pikku laskut ja menot, joita Lontoon
kaupungissa lankeaa jokaiselle taloudelle.

Lisätkää tähän, että juuri kun minä olin paraimmassa rahojen
tarpeessa, sain laskuja madame Mantalinilta, herroilta Howell ja
James, parooni von Stiltziltä ja herra Poloniukselta (timanttineulan
uusimisesta). Kaikki nämät laskut tulivat viikon kuluessa, niinkuin
niiden hauska tapa on. Ja kuvailkaa kummastustani, kun minä esitin ne
rouva Hoggartylle ja tämä sanoi: "Jaa, rakkaani, sinulla on varsin
kauniit tulot. Jos sinä näet hyväksi tilata vaatteita ja jalokiviä
ensi luokan liikkeistä, saat niistä maksaakin. Eläkä odota, että
_minä_ rupean edistämään turhuuksiasi tai antamaan shillinkiäkään yli
sen runsaan summan, minkä minä maksan sinulle ruuasta ja asunnosta."

Kuinka minä olisin saattanut kertoa tästä rouva Hoggartyn
menettelystä Marylle, joka oli niin arkaluontoisessa tilassa? Ja
jos asiat olivat vaikeat kotona, niin alkoivat ne, sen pahempi,
konttorissa näyttää vielä huonommilta.

Ei sillä hyvä, että Roundhand läksi pois, meni nyt Highmorekin
menojaan. Abednego tuli ensimäiseksi kirjanpitäjäksi, ja eräänä
päivänä vanha Abednego saapui sinne ja osotettiin johtajan
yksityishuoneeseen. Kun hän lähti sieltä, tuli hän alas vavisten,
mutisten ja manaten ja oli juuri alkanut: "hyvät herrat!" puhuakseen
konttorin kirjanpitäjille, kun herra Brough pyytävän näköisenä
huudahti: "odottakaa lauantaihin!" ja vihdoin sai hänet ulos kadulle.

Lauantaina nuorempi Abednego jätti meidät iäksi, ja ensimäiseksi
kirjanpitäjäksi tulin minä neljänsadan punnan vuosipalkalla. Se oli
kovaonninen viikko yhtiölle. Kun minä maanantaina saavuin konttoriin
ja asetuin paikalleni pääpöydän ääreen ja heitin silmäykseni
lehtiin, niinkuin oikeuteni oli, oli ensi lukemani: "Kamala tulipalo
Houndsditchissa! Hra Meshachin lakkatehdas ja hra Shadrachin läheinen
vaatetusvarasto kokonaan hävitetyt. Edellisessä oli kahdenkymmenen
tuhannen punnan arvosta hienointa Saksan vahaa, jonka raivoava
elementti nieli silmänräpäyksessä. Viimeksimainittu kunnianarvoisa
herra oli juuri valmistanut neljäkymmentä tuhatta vaatetusta Hänen
Korkeudelleen Poyaisin katsiken[27] ratsuväelle."

Molemmat juutalaisherrat, herra Abednegon liiketuttavia, olivat
vakuutetut yhtiössämme tappionsa koko määrästä. Onnettomuuteen
selitettiin syypääksi eräs juoppo iiriläinen yövahtiroikale, joka
oli juutalaisten palveluksessa ja oli kaatanut whiskypullon hra
Shadrachin tavarahuoneeseen ja sitten varomattomasti sytyttänyt
kynttilän sitä hakeakseen. Juutalaisherrat toivat miehen
konttoriimme, ja hän oli _silloinkin_, kuten me saatoimme kaikki
todistaa, täydellisesti humalassa.

Ikäänkuin ei tässä olisi ollut kylliksi, ilmoitettiin samassa
numerossa raatimies Pashin kuolema -- oltermanni Cally-Pash, kuten
meillä iloisina hetkinämme oli tapana kutsua häntä tuntien hänen
mieltymyksensä tuoreeseen rasvaan; mutta oliko sellainen hetki sopiva
pilantekoon? Hän oli vakuutettu yhtiössämme viidestätuhannesta
punnasta. Ja nyt minä vallan hyvin älysin Gusin huomautuksen
oikeaksi -- että nimittäin henkivakuutusyhtiö menestyy erinomaisesti
vuoden tai kaksi perustamisensa jälkeen, mutta että niitä on paljon
vaikeampi saada kannattaviksi, kun vakuutetut alkavat kuolla.

Juutalaistulipalot olivat ankarin isku, mikä oli kohdannut meitä.
Sillä vaikka Waddingleyn puuvillakutomot olivat palaneet v. 1822
tuottaen yhtiölle kahdeksankymmenen tuhannen punnan menetyksen ja
vaikka Herostratus-patenttitulitikkutehdas oli räjähtänyt ilmaan
samana vuonna maksaen yhtiölle neljätoista tuhatta puntaa, väittivät
jotkut, ettei vahinko ollut ollut läheskään niin tuntuva kuin oli
otaksuttu -- vieläpä että yhtiö oli pistänyt tuleen yllämainitut
tehdaslaitokset vain ilmoitustarkotuksissa. Näistä asioista en
kuitenkaan osaa sanoa mitään varmaa, kun en koskaan ole nähnyt yhtiön
varhaisempia kirjoja.

Päinvastoin kaikkien miestemme odotuksia -- me olimme totisia
kuin ruumisvaunujen ajaja -- herra Brough saapui konttoriin
nelivaljakollaan, nauraen ja laskien leikkiä erään ystävän kanssa,
kun hän astui ales ovella.

"Hyvät herrat!" sanoi hän. "Te olette lukeneet lehdet. Ne ilmoittavat
erään tapauksen, jota minun täytyy syvästi valittaa. Minä tarkotan
kunnon raatimies Pashin, erään vakuutettumme, kuolemaa. Mutta jos
mikään saattaa lohduttaa minua tämän arvoisan miehen kadottamisesta,
on se ajatus, että hänen lapsensa ja leskensä ensi lauantaina
kello yksitoista saavat nostaa viisituhatta puntaa ystävältäni,
herra Titmarshilta, joka nyt on ensimäinen kirjanpitäjä täällä.
Mitä tulee onnettomuuteen, joka on kohdannut herroja Shadrachia ja
Meshachia, -- niin _siinä_ ainakaan ei ole mitään, joka saattaisi
ketään huolettaa. Ensi lauantaina tahi niin pian kun heidän tappionsa
yksityiskohdat tyydyttävästi voidaan saada selville, ystäväni, herra
Titmarsh, maksaa heille pöytänsä takaa neljäkymmentä, viisikymmentä,
kahdeksankymmentä, sata tuhatta puntaa -- heidän vahinkojensa
suuruuden mukaan. _He_ ainakin saavat riittävän korvauksen. Ja vaikka
meno osakkeenomistajille epäilemättä on oleva melkoinen, niin me
saatamme sen suorittaa, hyvät herrat. John Brough saattaa suorittaa
sen yksinään, jos niiksi tulee, eikä olla siitä millänsäkään, ja
meidän täytyy oppia kantamaan vastoinkäymiset niinkuin olemme tähän
asti kantaneet myötäkäymiset ja aina näyttää, että olemme miehiä!"

Herra Brough lopetti muutamin viittauksin, joita minä en kernaasti
kerro tässä, sen tunnustan. Sillä puhua taivaasta tavallisten
maallisten asiain ohessa on minusta aina ollut epäkunniallista,
ja ottaa se todistamaan suunsa valheita, kuten ulkokullattu
teeskentelijä tekee, on niin hirvittävä synti, että pitäisi varoa
viittailemistakin sinnepän.

Jollakin tapaa löysi herra Broughin puhe tiensä sanomalehtiin jo
samana iltana. Vaan en minä voi arvata, kuka sen ilmoitti, sillä
ei kukaan miehistämme lähtenyt konttorista sinä päivänä, ennen kun
iltalehdet olivat ilmestyneet. Mutta siellä puhe oli -- niin, ja
viikon lopulla, vaikka Roundhandin oli kuultu pörssissä sinä päivänä
selittävän panevansa vetoa viisi yhtä vastaan, ettei raatimies Pashin
rahoja koskaan maksettaisi; -- viikon lopulla minä maksoin pöytäni
takaa rahat rouva Pashin asiamiehelle ja Roundhand epäilemättä
menetti vetonsa.

Kerronko, miten rahat hankittiin? Eihän voi olla mitään haittaa asian
puhumisesta nyt, kahdenkymmenen vuoden perästä, kun se sitä paitsi on
suureksi kunniaksi kahdelle, nyttemmin kuolleelle henkilölle.

Minä kun olin ensimäinen kirjanpitäjä, oli minulla tilaisuus useasti
päästä Broughin huoneeseen, ja hän näytti nyt vielä kerran haluavan
ottaa minut uskotukseen.

"Titmarsh, poikani", sanoi hän eräänä päivänä minulle, katsoen minua
tiukasti silmiin, "oletteko koskaan kuullut suuren Silberschmidtin
kohtalon?" Tietysti minä olin kuullut. Herra Silberschmidt, aikansa
Rothschild (olenpa kuullut senkin, että tämä jälkimäinen mainio mies
alkuisin oli kirjanpitäjänä Silberschmidtin konttorissa Lontoossa)
-- luullen, ettei voisi suorittaa sitoumuksiaan, Silberschmidt teki
itsemurhan, ja jos hän olisi elänyt kello neljään sinä päivänä, niin
hän olisi huomannut olevansa neljänsadan tuhannen punnan arvoinen.
"Suoraan kertoakseni Teille totuuden", sanoo herra Brough, "olen
minä Silberschmidtin asemassa. Entinen yhtiökumppanini Hoff on
toiminimen nimissä kirjoittanut vekseleitä äärettömään summaan, ja
minä olen ollut pakotettu lunastamaan ne. Minä olen tuon kirotun
inkivääriolut-yhtiön tähden saanut neljätoista juttua silmilleni, ja
kaikki velat on asetettu minun vastattavakseni, kun tunnetaan minun
varallisuuteni. Jos nyt en voita aikaa, en voi maksaa, ja asia on sen
pituinen, että jos minä en voi hankkia viittätuhatta puntaa ennen
lauantaita, _on yhtiömme perikadossa_

"Mitä! West Diddlesex perikadossa?" sanon minä ajatellen äitiparkani
vuosirahaa. "Mahdotonta! Asemamme on loistava."

"Meidän täytyy saada viisituhatta puntaa lauantaiksi, niin me olemme
pelastetut, ja jos Te tahdotte hankkia ne minulle, niinkuin tiedän
Teidän voivan, annan minä Teille kymmenentuhatta puntaa niistä
rahoista!"

Sitten Brough näytti minulle viimeistä myöten yhtiön ja omat
tilinsä todistaen epäämättömän selvästi, että liikkeemme niillä
viidellätuhannella punnalla pääsee jalkeille jälleen, mutta ilman
niitä kukistuu. Vähät siitä, mitenkä hän sen todisti. Sillä
tunnettehan erään valtiomiehen sanan, että antakaa hänen vain käyttää
numeroita, niin hän todistaa vaikka mitä.

Minä lupasin vielä kerta pyytää rouva Hoggartylta rahoja eikä hän
näyttänyt olevan vastahakoinen. Minä kerroin sen Broughille, ja
samana päivänä hän kävi tervehtimässä tätiäni, hänen vaimonsa kävi
tervehtimässä tätiäni, hänen tyttärensä kävi tervehtimässä tätiäni,
ja taaskin kerta nähtiin Broughin nelivaljakko ovemme edessä.

Mutta rouva Brough oli huono asiantoimittaja. Sen sijaan että olisi
nostanut nokkansa korkealle, hän kauniisti pyrähti itkuun, lankesi
polvilleen ja rukoili rouva Hoggartya pelastamaan hänen rakkaan
Johninsa. Tämä herätti heti tätini epäluulot, ja sen sijaan että
olisi luovuttanut rahansa, hän kirjoitti herra Smithersille pyytäen
tätä viipymättä tulemaan hänen luokseen, vaati minua antamaan pois ne
kolmen tuhannen punnan osakkeet, jotka oli minun nimissäni, kutsui
minua kauheaksi petkuttajaksi ja sydämettömäksi huijariksi ja vannoi
ja vakuutti, että minä olin ollut syynä hänen häviöönsä.

Mitenkä siis herra Brough tuli saaneeksi rahat? Minä kerron sen
teille. Kerta ollessani hänen huoneessaan saapui sinne vanha Gates,
Fulhamin portinvartija, ja toi herra Ballsilta, panttilainaajalta,
kahdentoista sadan punnan summan. Rouva oli käskenyt häntä, sanoi
hän, viemään hopeat herra Ballsille, ja annettuaan pois rahat vanha
Gates pitkän aikaa kopeloi taskujaan ja veti viimein esiin viiden
punnan setelin, jonka hän sanoi Jane-tyttärensä juuri lähettäneen
palveluspaikastaan, ja pyysi herra Broughilta saada vielä yhden
osakkeen yhtiössä.

Hän oli tuiki varma siitä, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen. Ja
kun hän kuuli herran huutavan ja manaavan hänen ja rouvan kävellessä
kasvitarhassa ja sanovan, että muutaman punnan -- muutaman shillingin
-- puutteessa suurin omaisuus Europassa menisi mäkeen, niin silloin
olivat Gates ja hän vaimonsa ajatelleet, että heidän pitää tehdä
kaikki mitä voivat auttaakseen parhainta herraa ja rouvaa mitä
koskaan on löytynyt.

Sellainen oli Gatesin puheen sisällys, ja herra Brough puristi hänen
kättänsä ja -- otti ne viisi puntaa. "Gates", sanoi hän, "ette ole
koskaan elämässänne käyttänyt viiden punnan rahaa paremmin!" Enkä
epäile, ettei niin ollut, -- mutta vasta taivaassa oli vanha Gates
riepu saapa korkoa rovolleen.

Eikä tämä ollut ainoa esimerkki. Rouva Broughin sisar, neiti Dough,
joka oli ollut kireissä väleissä johtajan kanssa melkein siitä asti,
kun tämä oli kohonnut suureksi mieheksi, tuli konttoriin mukanaan
kirjallinen valtakirja ja sanoi: "John, Isabella oli luonani tänä
aamuna ja sanoi, että Te tarvitsette rahoja, ja tässä tuon Teille
neljä tuhatta puntaa. Siinä kaikki mitä minulla on, John. Ja
rukoilkaa Jumalaa, että ne olisivat Teille hyväksi -- Teille ja
rakkaalle sisarelleni, joka oli minulle paras sisar maailmassa --
sitten muutamaan aikaan."

Ja hän laski pois paperin ja minut kutsuttiin todistamaan sitä, ja
kyynelsilmin Brough kertoi minulle hänelle sanansa, sillä hän saattoi
luottaa minuun, sanoi hän. Ja siten minä tulin olleeksi läsnä vanhan
Gatesin puhuessa isäntänsä kanssa, joka tapahtui vain hetkinen sen
perästä. Kunnon rouva Brough! Kuinka hän teki työtä miehensä hyväksi!
Hyvä, hellä vaimo, _sinulla_ oli uskollinen sydän ja ansaitsisit
paremman kohtalon! Vaan miksi sanoa niin? Vielä tänä päivänäkin hän
pitää miestään enkelinä ja rakastaa häntä vain tuhat kertaa enemmän
hänen onnettomuuksiensa tähden.

Lauantaina minä maksoin pöytäni takaa raatimies Pashin asiamiehelle,
kuten sanoin. "Elkää välittäkö tätinne rahoista, Titmarsh, poikani,
-- elkää välittäkö siitä, että hän on ottanut osakkeensa takaisin. Te
olette rehellinen kunnon poika. Te ette ole koskaan parjannut minua,
niinkuin nuo koirat tuolla alhaalla, ja minä vielä rakennan Teidän
onnenne!"

       *       *       *       *       *

Kun minä eräänä päivänä seuraavalla viikolla kaikessa rauhassa
join teetä vaimoni, herra Smithersin ja rouva Hoggartyn seurassa,
kuului ovella noputus, ja muuan herra pyysi saada puhua kanssani
vierashuoneessa. Se oli herra Aminadab Chancery-kujalta, joka
vangitsi minut West Diddlesex-yhtiön osakkeenomistajana[28] von
Stiltzin, Clifford-kadun räätälin ja kangaskauppiaan vaatimuksesta.

Minä kutsuin Smithersin ja pyysin häntä herran tähden olemaan
kertomatta Marylle mitään. "Missä on Brough?" kysyy herra Smithers.
"Hänkö?" sanoo herra Aminadab. "Hän on vielä kerran toiminimessä
Brough ja Off,[29] hyvä herra -- hän murkinoi Calaisissa tänä aamuna!"



YHDESTOISTA LUKU

JOSSA NÄHDÄÄN, ETTÄ MIES SAATTAA OMISTAA TIMANTIN, JA ATERIAN
SAAMINEN KUITENKIN OTTAA KOVILLE.


Tuona onnettomana lauantai-iltana minut vietiin löytölastenkodilta
tuoduilla ajurinrattailla pois mukavasta kodistani ja rakkaan pikku
vaimoni tyköä, jota herra Smithers sai jäädä lohduttamaan niin
hyvin kuin taisi. Hän sanoi, että minä olin pakotettu lähtemään
matkalle konttorin asioissa, ja Mary raukkani kääräsi vähän vaatteita
käsilaukkuun ja kietoi shaalin ympärilleni ja pyysi erityisesti
saattajaani pitämään vaunujen akkunoita kiinni, mitä huomautusta se
virnistelevä roikale lupasi totella. Matkamme ei ollut pitkä, ja
yhden shillingin vain maksoi kyyti Cursitor-kadulle Chancery-kujan
alueelle, jossa minä sain nousta pois.

Paitsi taloa, jonka eteen rattaat pysähtyivät, näytti saman kadun
varrella olevan puoli tusinaa muita, joita käytettiin samaan
tarkotukseen. Ei kenkään, olkoon kuinka rikas, saata pöyristymättä
kulkea noiden synkkäin talojen ohitse, luulisin minä. Kadunpuoleiset
akkunat ovat varustetut ristikoilla, ja ovella näkyi likaisessa
ovipielessä kiiltävä messinkilevy, ilmoittaen, että "Aminadab,
Middlesexin viskaalin virkamies" asui siellä. Pieni punapäinen
Israelin lapsi avasi ulko-oven, kun vaunumme pysähtyivät sen eteen,
ja otti vastaan minut ja matkalaukkuni.

Heti kun me olimme astuneet sisälle ovesta, hän sulki sen, ja minä
huomasin olevani toisen, mahdottoman suuren ja lujalukkoisen oven
edessä. Ja kun me olimme astuneet sen kautta, olimme vihdoinkin talon
porstuassa.

Ei ole tarvis kuvata sitä taloa. Se on aivan samallainen kuin
kymmenen tuhatta muuta taloa Lontoon pimeässä Cityssä. Siellä oli
lokainen käytävä ja lokaiset portaat, ja käytävästä johti kaksi
lokaista ovea kahteen saastaiseen huoneeseen, joiden akkunoissa
oli vankat ristikot ja jotka kuitenkin tavottelivat jonkinlaista
kauhistuttavaa hienoutta, mikä karmii selkääni vieläkin sitä
ajatellessani. Seinillä riippui kirjavissa puitteissa kaikenkaltaisia
roskamaalauksia (kuinka suuresti ne erosivatkaan serkkuni Michael
Angelon erinomaisista luomista!), uuninkamanalla mahdottoman suuria
ranskalaisia kelloja, vaaseja ja kynttiläjalkoja, seinäkaapeissa
pitkät rivit Birminghamin hopeoituja remuja, sillä herra Aminadab ei
ainoastaan vanginnut niitä, jotka eivät voineet maksaa, vaan myöskin
lainasi sellaisille, jotka voivat sen tehdä, ja niin hän oli jo monta
kertaa, kauppaa harjottaen, myynyt ja ostanut nämät tavarat.

Minä suostuin ottamaan pihanpuoleisen huoneen yöksi, ja sillä
välin kun hebrealainen neitsyt teki minulle tilaa pieneen ikävään
vetosohvaan (voi sitä, kenen on siinä nukkuminen!), kutsuttiin minut
etuhuoneeseen, jossa herra Aminadab, kehottaen minua rohkaisemaan
mieleni, ilmoitti, että minä saisin päivällisen ilmaiseksi
muutaman seurueen kanssa, joka oli juuri tullut. Minä en kaivannut
päivällistä, mutta olin iloissani, ettei minun tarvinnut olla yksin
-- yksin, kunnes saapuisi Gus, jonka luo minä olin lähettänyt sanan,
hänen asuntonsa kun oli aivan lähellä.

Etuhuoneessa minä tapasin kello kahdeksan illalla neljä herrasmiestä
juuri istuutumassa pöytään. Kummallista! Siellä oli herra B.,
hienostoon kuuluva mies, joka vain puoli tuntia sitten oli tullut
sinne postivaunuissa saattajansa, herra Lockin, Horsham-vankilan
virkamiehen seurassa. Herra B. oli vangittu seuraavalla tavalla:
Hän oli huoleton, hyvänluontoinen herrasmies ja oli kirjoittanut
isoon summaan nousevia vekseleitä eräälle ystävälle, ylhäisen
perheen jäsenelle ja moitteettoman kunnialliselle miehelle, joka
oli monilla ja mitä juhlallisimmilla valoilla vannonut maksavansa
kysymyksenalaiset vekselit. Paperit kirjoitettuaan nuori herra
B. mainiossa ajattelemattomuudessaan oli unohtanut ne kokonaan,
ja niin teki, jonkin sattuman kautta, ystäväkin, jota hän oli
auttanut, sillä sen sijaan että olisi ollut Lontoossa ja suorittanut
sitoumuksensa, tämä jälkimäinen herrasmies matkusteli ulkomailla
eikä ollut sanallakaan vihjaissut herra B:lle, että paperit jäisivät
hänen selvitettäväkseen. Nuori herra B. makasi Brightonissa potien
kuumetautia. Oikeudenpalvelija raastoi hänet pois vuoteesta ja eräänä
sateisena päivänä vei Horshamin vankilaan. Siellä hän sairastui
uudelleen tautiinsa, ja kun hän oli riittävästi korjaantunut, tuotiin
hänet Lontooseen, herra Aminadabin taloon, jossa minä tapasin
hänet -- kalpeana, laihana, hyväntuulisena, _myytynä_ miehenä. Hän
makasi sohvalla ja oli tilannut sen päivällisaterian, jolle minä
olin kutsuttu. Tuskallista oli katsoa poika polosen kasvoja, sillä
mahdotonta oli olla näkemättä, että hänen hetkensä olivat luetut.

Herra B:llä ei tosin ole mitään tekemistä vaatimattoman tarinani
kanssa, mutta minä en voi olla mainitsematta häntä, kun tulin hänet
nähneeksi. Hän kutsutti luokseen asianajajansa ja lääkärinsä.
Edellinen suori pian hänen tilinsä oikeudenpalvelijan kanssa ja
jälkimäinen järjesti kaikki hänen maalliset tilinsä. Sillä päästyään
pois oikeudenpalvelijan talosta hän ei enään koskaan toipunut
saamistaan kolauksista, vaan muutaman viikon kuluttua _kuoli_. Ja
vaikka tämä asia tapahtui monta vuotta sitten, en minä voi sitä
unohtaa kuolinpäivääni saakka. Minä näen useasti herra B:n kuoleman
aiheuttajan -- hyvin menestyvän herrasmiehen, ratsastavan kauniilla
hevosella puistossa tai vetelehtivän klubin akkunassa. Hänellä on
epäilemättä paljon ystäviä ja hyvä maine. Mutta minä ihmettelen,
nukkuuko se mies hyvästi ja syökö hyvällä ruokahalulla? Minä
ihmettelen, onko hän maksanut herra B:n perijöille sen summan, jonka
tämä herra maksoi rahallaan ja _hengellään?_

Jos herra B:n tarinalla ei ole mitään tekemistä omani kanssa ja
liitetään siihen vain moraalin vuoksi, niin mitä asiata minun sitten
on kertoa yksityiskohtia niistä päivällisistä, jotka minulle tämä
herra tarjosi Cursitor-kadun velkavankilassa? Kas moraalin vuoksi
sekin, ja sen takia yleisölle täytyy kertoa, minkälaiset nämät
päivälliset totuudenmukaisesti olivat.

Pöytävieraita oli viisi, ja aluksi tarjottiin kolmessa hopeamaljassa
lientä, nimittäin jäljiteltyä kilpikonnanlientä, häränhännänlientä ja
linnunlientä. Sitten tuli iso kimpale lohta, samaten hopea-astialla,
paistettu hanhi, paistettu lampaan selkäpala, paistettu metsälintu ja
kaikenlaista muuta asiaankuuluvata. Tähän tapaan saattaa herrasmies
elää velkavankilassa, jos hänessä on sellaisia taipumuksia, ja
sellaisen aterian ääressä (johon minä, totta puhuen, en saattanut
koskeakaan, sillä paitsi sitä että olin jo syönyt, oli sydämeni
täynnä huolia) -- tämän aterian ääressä tapasi minut ystäväni Gus
Hoskins saatuaan sen kirjeen, jonka olin hänelle lähettänyt.

Gus, joka ei koskaan ennen ollut käynyt vankilassa ja jonka sydän
pysähtyi, kun punatukkainen nuori mooses avasi ja sulki kaikki ne
monet rautaiset ulko-ovet, tyrmistyi kerrassaan nähdessään minut
edessäni pullo punaviiniä kullattujen lamppujen häikäisevästi
valaisemassa huoneessa. Uutimet oli laskettu ales, niin ettei voinut
nähdä akkunain ristikoita. Ja herra B., herra Lock Brightonista,
herra Aminadab ja eräs toinen rikas herrasmies samaa ammattia ja
uskonnollista vakaumusta, rupattelivat niin hilpeästi ja näyttivät
niin arvokkailta kuin kukaan aatelismies hyvänsä maassa.

"Tulkoon sisälle", sanoi herra B., "jos hän on herra Titmarshin
ystävä. Sillä saakeli soikoon, tahdonpa nähdä oikean kelmin, ja
Jumal'avita, Titmarsh, minusta Te olette kaikkein paraita Lontoossa.
Te voitatte Broughin, sen teette, kautta Jupiterin! Sillä hän
näyttikin kelmiltä -- jokainen olisi voinut sen vannoa. Mutta Te,
kautta Jupiterin! Te näytätte rehellisyyden perikuvalta!"

"Se poika kelpaa!" sanoi Aminadab viittoen minuun ja iskien silmää
ystävälleen herra Jehoshaphatille.

"On siinä miestä!" sanoo Jehoshaphat.

"Kiinni kolmesta sadasta tuhannesta punnasta!" sanoo Aminadab.
"Broughin oikea käsi, ja vain kolmenkolmatta vanha."

"Herra Titmarsh, terveydeksenne, herra Titmarsh!" huudahtaa herra
Lock hurmaantuneena, "Toivotan Teille kaikkein totisimmasti terveyttä
ja parempaa onnea seuraavalla kerralla."

"Mitä vielä! _Hän_ pärjää kyllä", sanoo Aminadab. "Ei _hänellä_
hätää."

"Kiinni _mistä_?" kiljasin minä aivan ällistyneenä. "Tehän
vangitsitte minut yhdeksänkymmenen punnan tähden!"

"Niin kyllä, mutta Te olette kiinni puolesta miljoonasta --
senhän tiedätte. _Noita_ velkoja minä en laske -- noita vaivaisia
kauppiasten laskuja. Minä tarkotan Broughin liikettä. Se on ruma
juttu, mutta Te kyllä läpäisette. Me tunnemme Teidät kaikki. Ja
minä annan vaikka henkeni, että kun Te pääsette oikeudesta, rouva
Titmarshilla on sievä erä jossakin tallella."

"Rouva Titmarshilla on pieni omaisuus", sanon minä. "Entä sitten?"

Herrat rähähtivät kaikki kovaan nauruun, sanoivat, että minä olin
"mainio mies" -- "oivallinen otus", ja tekivät muita viittauksia,
joita minä en silloin ymmärtänyt, mutta joiden merkityksen minä
sittemmin opin tuntemaan. Sillä he pitivät minua, sen pahempi,
suurena roistona ja luulivat, että minä olin varastanut West
Diddlesexiä ja saadakseni saaliini talteen siirtänyt sen vaimolleni.

Keskellä tätä keskustelua astui Gus sisälle, kuten sanoin. Ja hui!
minkä vihellyksen hän päästi nähdessään, mitä oli tekeillä!

"Herra von Joel, kautta Jupiterin!" sanoo Aminadab. Mille kaikki
nauroivat.

"Istukaa alas", sanoo herra B., "istukaa alas ja kostuttakaa
vihellyspilliänne, hyvä piiparini. Tehän olette se piipari, joka
soitti Mooseksen edessä! Siinäpä saitte, Dab. Dab, tuokaa uusi
pullo Burgundia herra Hoskinsille." Ja ennen kun Gus sanaakaan
haastoi, oli hän jo ensi kertaa elämässään juomassa Clos-Vougeota.
Gus sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen maistanut Bergamya, mille
oikeudenpalvelija halveksivasti hymähti ja ilmoitti hänelle viinin
nimen.

"_Vanhaa Clota_![30] Mitä?" sanoo Gus, ja me nauroimme, mutta
hebrealaiset eivät tällä kertaa yhtyneet meihin.

"Sho, sho, herra!" sanoo herra Aminadabin ystävä. "Me ole kaikki
shentlemen täälä eikä shentlemn koshka kyshy toishee shentlemen
ushko."

Kun tämä juhla oli lopetettu, vetäysimme Gus ja minä huoneeseeni
neuvottelemaan asioitteni johdosta. Mitä tulee vastuunalaisuuteen,
johon minä West Diddlesexin osakkeenomistajana olin joutunut, ei
se minua huolestuttanut. Sillä vaikka asia aluksi saattaisi vähän
vaivata minua, tiesin, etten ollut osakkeenomistaja, että osakkeet
olivat nimellisiä ja määräsivät osingon maksettavaksi niiden
esittäjälle, ja minun tätini oli peruuttanut osakkeensa ja minä
niinmuodoin olin vapaa. Mutta minun oli kovin epämieluista ajatella,
että minä olin lähes sadan punnan velassa kauppamiehille, pääasiassa
rouva Hoggartyn toimesta, ja kun hän oli luvannut vastata niistä
laskuista, päätin minä lähettää hänelle kirjeen muistuttaen häntä
lupauksestaan ja pyytäen häntä samalla lunastamaan minut herra von
Stiltzin velasta, josta minut oli vangittu ja johon minä tosin en
ollut joutunut hänen, vaan herra Broughin tahdosta, enkä olisi
koskaan joutunutkaan ilman tämän herrasmiehen ehdotonta vaatimusta.

Sen tähden minä kirjoitin hänelle pyytäen häntä maksamaan kaikki
nämät velat ja toivoin maanantai-aamuna jälleen olevani rakkaan
vaimoni luona. Gus vei kirjeen ja lupasi jättää sen Bernard-kadulle
kirkonmenojen jälkeen, mutta niin että Mary ei saisi tietää mitään
siitä, missä kiusallisessa asemassa minä olin. Oli melkein puoliyö,
kun me erosimme, ja minä koetin nukkua niin hyvin kuin taisin herra
Aminadabin pihahuoneen pienessä likaisessa vetosohvassa.

Aamu oli kaunis ja päivänpaisteinen, ja minä kuulin kellojen
riemuisasti kutsuvan kirkkoon ja olisin kernaasti suonut käveleväni
vaimoni kanssa löytölastenkodille. Mutta kolme rautaovea oli minun ja
vapauden välillä, enkä minä voinut muuta tehdä kuin lukea rukouksia
omassa huoneessani ja perästäpäin astella edestakaisin talon pihalla.
Uskonetteko sen? Tämä pihakin oli kuin mikäkin häkki! Paksut
rautaristikot saarsivat sen joka puolelta, ja siellä herra Aminadabin
tyrmälinnut hengittivät raitista ilmaa.

He olivat huoneeni akkunan kautta nähneet minun lukevan
rukouskirjaani ja kaikki päästivät kamalan naurun rähäkän, kun minä
tulin kävelemään häkissä. Yksi heistä kiljasi "amen" nähdessään
minun, toinen kutsui minua lampaaksi (joka hänen kielessään merkitsi
hyvin typerää miestä), kolmas ihmetteli, että minä _jo nyt_ turvausin
rukouskirjaan.

"Milloin sitten minun teidän mielestänne pitää tehdä se?" sanon minä
miehelle -- raakamaiselle hevoskauppiaalle.

"No kun teidät viedään _hirtettäväksi_, nuori teeskentelijä!" sanoo
mies. "Mutta se on aina Broughin miesten tapa", jatkoi hän. "Minä
olin kerta hankkinut hänelle neljä kimoa -- aimo hinnasta, mutta hän
ei lähtenyt niitä katsomaankaan Tattersalliin, ei tahtonut puhua
halkaistua sanaa koko kaupasta, koska oli sunnuntai."

"Sen tähden että on teeskentelijöitä, herraseni", sanon minä, "ei
uskontoa ole pidettävä huonona asiana. Ja jos herra Brough ei
tahtonut käydä kauppaa kanssanne sunnuntaina, niin hän epäilemättä
teki velvollisuutensa."

Miehet vain sitä enemmän nauroivat tälle moitteelle ja ilmeisesti
pitivät minua suurena pahantekijänä. Minä olin iloissani päästessäni
heidän seurastaan, kun Gus ja herra Smithers saapuivat paikalle.
Molempain naamat olivat hyvin pitkät. Heidät saatettiin minun
huoneeseeni, ja ilman tilausta toi herra Aminadab meille pullon
viiniä ja leipäsiä, mikä minusta oli hyvin ystävällisesti tehty hänen
puoleltaan.

"Juokaa lasi viiniä, herra Titmarsh", sanoo Smithers, "ja lukekaa
tämä kirje. Kauniinpa tunnustuksen Te lähetitte tädillenne tänä
aamuna, ja tässä Teillä on vastaus siihen."

Minä join viinin ja vapisin hyvänlaisesti lukiessani, niinkuin seuraa:

    'Hhyvä herra,

    Jos Te, koska tiäsitte, että olin aikonnut jättää Teille
    omaisuuteni, tahdoitte murhata minut ja sillä tavalla päästä
    siihen kiini, Te olette pettynnyt. Teidän _hävittömyytenne
    ja kiittämättömyytenne olisi_ murhannut minut, jollen minä,
    taivaallisen armon kautta, olisi osannut hakea lohdutusta
    _muualta_.

    Melkein kokonaisen vuaden minä olen kärsinnyt _marttyyrin_
    tuskia Teidän tähtenne. Minä heitin kaikki -- onnellisen kotini
    maaseudulla, jossa kaikki pitivät kuniassa Hoggartyn nimeä;
    kalliit mööpelini ja viinini, hopeani, klasini ja posliinini,
    kaikki minä toin -- kaikki tehdäkseni kotinne onnelliseksi ja
    värteeratuksi. Minä olen kärsinyt rouva Titmarshin _miinit ja
    nääsviisaudet_, minä olen tuhlannut Teille ja hänelle lahjoja
    ja palveluksia. Minä olen uhrannut itseni; minä olen heittännyt
    parhaan seuran maalla, johon minä olen tottunnut, ollakseni
    vartiana ja apuna Teille ja estääkseni, jos mahdollista, sen
    _tuhlauksen ja ekstravakanssin_, johon minä _profeteerasin_
    Teidän hukkuvan. Sellaista tuhlausta ja ekstravakanssia minä en
    koskaan, en koskaan, en koskaan ole nähnyt. Voita on tuhlattu
    niinkuin se olisi lantaa, kivihiilet on viskattu pellolle,
    kynttilät poltettu _molemmista päistä_, tee ja liha samalla
    tapaa. Tämän talon lahtarinlaskulla olisi saattannut elättää
    kuusi perhettä.

    Ja nyt Te julkeatte, kun aivan oikein olette rikostenne tähden
    joutunnut vankeuteen, -- koska olette pettännyt minulta
    3000 puntaa, ryävännyt äidiltänne mitättömän summan, joka
    hänelle, vaimo raukalle, oli kaikki (vaikka hän ei voi tuntea
    vahinkoaan niinkuin minä, koska hän kaiken ikänsä on ollut
    vaivanen kitupiikki), koska olette tehnyt velkoja, joita ette
    jaksa maksaa, vaikka tiäsitte, että Teidän vaivaset tulonne
    eivät ollenkaan voineet kestää sellaista ekstravakanssia --
    Te tulette pyytämään minua maksamaan Teidän velkanne! Ei,
    herrani, se riittää aivan hyvästi, että Teidän äitinne saa mennä
    köyhäinhuaneeseen ja että Teidän vaimonne saa laasta katuja,
    mihin Te justiin olette saattannut heidät. _Minä_ toki saatan
    peräytyä ja pitää vähän niitä mukavuuksia, joihin minun arvoni
    minut oikeuttaa, vaikka Te olette pettännyt minulta suuren summan
    ja minä olen pakotettu viättämään päiväni verrattain köyhästi.
    Huanekalut tässä talossa ovat minun, ja kun minä otaksun, että Te
    meinaatte lähettää _rouvanne_ nukkumaan kadulle, minä ilmoitan,
    että minä vian kaikki pois huamena.

    Herra Smithers saa kertoa Teille, että minä olin meinannut
    jättää Teille kaiken omaisuuteni. Minä olen tänä aamuna hänen
    läsnäollessaan juhlalliseti repinnyt rikki testamenttini,
    ja täten kiällän kaiken yhteyteni Teidän ja Teidän
    kerjäläisperheenne kanssa.

                                         Susan Hoggarty.

    P.S. Minä otin kärmeen povelleni _ja se pisti minua_.'

Minä tunnustan, että kun ensi kertaan luin tämän kirjeen, olin niin
raivoissani, että melkein unohdin sen tuskallisen tilan, johon se
minut syöksi, ja minua uhkaavan perikadon.

"Mikä hupsu Te olitte, Titmarsh, kun kirjoititte sellaisen kirjeen!"
sanoi herra Smithers. "Olette nyt itse katkaissut kaulanne, hyvä
herra, -- menettänyt kauniin omaisuuden -- kirjoittaa raapaissut
pois itsellänne viisisataa puntaa vuodessa. Rouva Hoggarty, minun
suojattini, toi testamentin alas ja paiskasi sen, kuten hän sanoo,
tuleen meidän nähtemme."

"Siunattu asia on, että vaimosi ei ollut kotona", lisäsi Gus. "Hän
oli mennyt kirkkoon tänä aamuna tohtori Saltsin perheen kanssa ja
lähetti sanan, että hän viettäisi päivän heidän luonaan. Hänhän oli
aina iloissaan päästessään rouva Hoggartyn seurasta."

"Hän ei koskaan älynnyt, millä puolella hänen etunsa oli", sanoi
herra Smithers. "Olisitte odottanut, kunnes rouva Hoggarty olisi
oikealla tuulella, ja lainannut rahat muualta. Olinhan minä jo
melkein saanut hänet sulattamaan vahinkonsa tuossa kirotussa
yhtiössä. Minä näytin hänelle, miten olin pelastanut Broughin
kynsistä koko jälellä olevan omaisuuden, jonka se roisto olisi
nielaissut yhdessä päivässä. Ja jos Te olisitte jättänyt asian minun
huostaani, herra Titmarsh, olisin minä kokonaan sovittanut Teidät ja
rouva Hoggartyn, minä olisin poistanut kaikki vaikeudet, minä olisin
itse lainannut Teille sen vaivaisen erän."

"Teettekö sen?" sanoo Gus. "Te kunnon ukko!" ja hän tempasi
Smithersin käden ja likisti sitä niin, että vedet nousivat lakiherran
silmiin.

"Jalomielinen mies!" sanoin minä. "Lainatkaa minulle rahat, koska
tiedätte, missä tilassa minä olen enkä voi maksaa!"

"Jaa, hyvät herrat, siinäpä on pulma!" sanoo herra Smithers. "Minä
sanon, että minä _olisin_ lainannut rahat, ja sen minä olisin
tehnyt rouva Hoggartyn tunnustetulle perijälle -- olisin tällä
hetkellä, sillä ei mikään ilahuta Bob Smithersin sydäntä enemmän kuin
ystävyyspalvelusten tekeminen. Minun olisi ollut ilo tehdä se, ja
pelkkä tunnustus tämän kunnioitettavan rouvan puolelta olisi kyllin
riittänyt. Mutta nyt, hyvä herra, on asia muuttunut -- Teillä ei ole
mitään vakuutta tarjottavana, kuten aivan oikein huomautitte."

"Ei vähintäkään, se on totta."

"Ja ilman vakuutta, herra Titmarsh, tietysti ei voi odottaa rahoja --
tietysti ei. Te olette ymmärtäväinen mies, herra Titmarsh, ja minä
näen, että meidän mielipiteemme täydellisesti käyvät yhteen."

"Onhan hänen vaimollaan omaisuus", sanoo Gus.

"Vaimolla omaisuus? Turhia! Rouva Titmarsh on alaikäinen eikä voi
liikuttaa siitä shillinkiäkään. Ei, ei, minä en puutu alaikäisten
rahoihin. Mutta kuulkaas! -- äidillännehän on talo ja puoti
kylässämme. Antakaa minulle kiinnitys siihen --"

"Sitä minä en tee, hyvä herra", sanon minä. "Äitini on jo saanut
kylliksi kärsiä minun takiani ja sisaretkin on hänen elätettävänään,
ja minä olen kiitollinen Teille, herra Smithers, jos ette sanallakaan
ilmaise hänelle mitään nykyisestä tilastani."

"Te puhutte kuin kunniallinen mies, hyvä herra", sanoo herra
Smithers, "ja minä lupaan tismalleen täyttää Teidän toivomuksenne.
Teenpä enemmänkin, herra Titmarsh. Minä esitän Teidät eräälle
täkäläiselle toiminimelle, arvoisille ystävilleni, herroille Higgs,
Biggs ja Blatherwick, jotka tekevät kaiken voitavansa palvellakseen
Teitä. Ja nyt, hyvä herra, minä toivotan Teille hyvää huomenta."

Ja näin sanoen herra Smithers otti hattunsa ja lähti huoneesta. Ja
vielä kerta neuvoteltuaan tätini kanssa, kuten perästäpäin kuulin,
hän matkusti Lontoosta postivaunuissa samana iltana.

Minä lähetin uskollisen Gusin vielä kerran varovaisesti ilmoittamaan
asian vaimolleni, peläten, että rouva Hoggarty kertoisi sen töykeästi
hänelle, kuten tiesin hänen kiukuissaan voivan tehdä. Mutta
läähättäen hän tuli tunnin perästä takaisin ilmoittamaan, että rouva
Hoggarty oli pakannut ja lukinnut matkalaukkunsa ja ajurinrattaissa
ajanut pois. Siten tietäen, ettei Mary parkani palaisi ennen
iltaa, Hoskins jäi luokseni siihen saakka ja vietettyään kanssani
murheellisen päivän poistui jälleen kello yhdeksän viedäkseen hänelle
surulliset uutisemme.

Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista
ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins
vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan
lohduttaa vaimoani.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick,
joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa,
kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän
kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä
tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani,
tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani
edellisenä yönä).

"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän,
"neljä tuntia ennen päivän valkenemista."

"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.

"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He
olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän
viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli
meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan,
ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma
ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia
omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja
vähän -- vähän tarpeita, joita olen valmistanut -- pienokaiselle.
Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja
katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle
puolenvuoden korkoni -- kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se
ole siunattu asia?"

"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?"
kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän
oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä
huonetta _gentlemannia_ varten. Minä arvaan, että se on liika kallis
Teidän laisellenne." Ja sen sanoen -- kukapa sen uskoisi? -- mies
tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja
asunnosta hänen kauheassa pesässään.

       *       *       *       *       *

Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä
tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän
näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani,
joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin
taivas -- niin ja _toikin_ taivaan mukaani Fleet-vankilaan -- tai
ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja
onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja
päivänpaistetta. Mutta ole _onneton_, ja tiedä silloin mitä on olla
hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista
niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle
antanut, se oli kaikista korkein -- se pieni ajomatka alas Holbornin
vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että
piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta
jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä -- niin ja
itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt,
kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan
portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut
hovijuhlaan menevä prinsessa.



KAHDESTOISTA LUKU

JOSSA SANKARIN TÄDIN TIMANTTI TUTUSTUU SANKARIN SETÄÄN.[31]


Suuren Diddlesex-yhtiön kukistus tuli pian puheenaiheeksi kaikissa
sanomalehdissä ja jokainen henkilö, joka oli ollut siinä osallisena,
kerkeästi kuvattiin roistoksi ja huijariksi, yleisen inhon
ansaitsevaksi. Sanottiin, että Brough oli karatessaan vienyt yhden
miljoonan. Ja vihjailtiinpa, että minäkin polonen olin lähettänyt
satatuhatta puntaa Amerikaan ja odotin vain oikeudesta selviämistä
elääkseni rikkaana miehenä loput päivistäni. Tällä mielipiteellä
oli muutamia kannattajia vankilassa, jossa se, kummallista kyllä,
tuotti minulle arvoa ja kunnioitusta -- jota minä, kuten arvattanee,
olin varsin vähän halukas käyttämään hyväkseni. Herra Aminadab, joka
tavan takaa pistäysi Fleetissä, kuitenkin vakuutteli, että minä olin
vaivainen nahjus, sokea välikappale Broughin käsissä, enkä ollut
korjannut talteen shillinkiäkään. Mielipiteet kävivät kuitenkin
eri suuntiin, ja minä luulen, että vanginvartijat pitivät minua
erinomaisen taitavana teeskentelijänä, joka oli olevinaan köyhä vain
sitä paremmin johtaakseen yleisön harhaan.

Herrat Abednego ja poika samaten tulivat julkisesti leimatuiksi. Ja
totta on, että minä en ole koskaan pystynyt käsittämään, minkälaiset
näiden herrojen asiat herra Broughin kanssa olivat. Kirjat osottivat,
että yhtiö oli maksanut suuria summia herra Abednegolle, mutta hän
esitti herra Broughin nimellään vahvistamia asiapapereita, jotka
saattoivat tämän jälkimäisen ja West Diddlesex-yhtiön hänelle
vielä suurempaan velkaan. Kun minä saavuin konkurssioikeuteen
tutkittavaksi, olivat läsnä myöskin herra Abednego ja ne kaksi
Houndsditchin herrasmiestä vannomassa valojaan, ja he pitivät
kovaa melua ja sadoin valoin todistivat vaatimustensa oikeutta.
Mutta herrat Jackson ja Paxton toivat häntä vastaan juuri saman
iiriläisen vahtimiehen, jonka sanottiin olleen syynä tulipaloon,
ja viittailivat, kuten minulle on kerrottu, sinnepäin, että he
tiesivät seikkoja, jotka veisivät hirteen herrat juutalaiset, jos
nämä pysyisivät vaatimuksissaan. Silloin he katosivat kerrassaan
eikä sitten koskaan kuultu mitään heidän vahingoistaan. Minä olen
taipuvainen uskomaan, että johtajamme oli saanut rahaa Abednegolta,
oli antanut hänelle osakkeita vakuudeksi, oli sitten äkkiä ollut
pakotettu ostamaan nämä osakkeet takaisin käteisellä rahalla, ja
siten jouduttanut omaansa ja yhtiön häviöitä.

Tarpeetonta on kertoa, kuinka monessa yhtiössä Brough oli osallisena.
Se, johon Tidd parka oli sijoittanut rahansa, ei maksanut kahta
pennyä puntaa kohti, ja se oli suurin osinko, minkä niistä mikään
maksoi.

Mitä tulee meidän yhtiöömme -- hohoo, olipa siinä kaunis näky, kun
minut, West Diddlesex-yhtiön entinen ensimäinen kirjanpitäjä ja
kassanhoitaja, tuotiin Fleet-vankilasta konkurssioikeuteen antamaan
todistukseni.

Vaimo raukkani, jonka aika silloin oli hyvin lähellä, tahtoi
ehdottomasti saattaa minua Basinghall-kadulle, ja niin teki myöskin
rakas ystäväni Gus Hoskins, se uskollinen kunnon poika. Olisittepa
nähneet siihen kerääntyneen ihmisjoukon ja sen hälinän, joka syntyi,
kun minut tuotiin esiin!

"Herra Titmarsh", sanoo tuomari, kun minä astuin pöydän luo, ja panee
erikoisen ivallisen korostuksen tavulle Tit -- "herra Titmarsh, Te
olitte herra Broughin uskottu, herra Broughin ensimäinen kirjanpitäjä
ja melkoinen osakkeenomistaja yhtiössä?"

"Ainoastaan nimellinen, herra tuomari", sanoin minä.

"Tietysti ainoastaan nimellinen", jatkoi tuomari ja kääntyi
virkaveljeensä pilkallisesti hymyillen, "ja suureksi lohdutukseksi
mahtaa Teille olla ajatus, että Te saitte osan saa-- voitosta ja
nyt saatatte välttää vahingot sanomalla olevanne vain nimellinen
osakkeenomistaja."

"Se helvetin kanalja!" kiljahti ääni joukosta. Se oli raivoisa
eläkkeellä oleva upseeri ja yhtiömme entinen osakkeenomistaja,
kapteeni Sparr.

"Hiljaa oikeudessa!" jatkoi tuomari. Ja kaiken aikaa Mary
tuskallisena katsoi silmiin häntä ja sitten minua, kalpeana kuin
kuolema, jota vastoin Gus oli punainen kuin kukko. "Herra Titmarsh,
minun on onnistunut nähdä velkojenne luettelo konkurssiselvityksessä
ja olen havainnut, että olette velkaa sievän summan herra
Stiltzille, suurelle räätälille, herra Poloniukselle, tunnetulle
jalokivikauppiaalle samaten, lisäksi hienoille muotikauppiaille ja
ompelijoille -- ja kaikki tämä kahden sadan punnan vuosipalkalla.
Täytyy tunnustaa, että Te niin nuoreksi mieheksi olette hyvin
käyttänyt aikanne."

"Onko tällä mitään tekemistä asian kanssa, herra tuomari?" sanon
minä. "Olenko minä täällä tekemässä tiliä yksityisistä veloistani vai
kertomassa mitä tiedän yhtiön asioista? Mitä minun osallisuuteeni
siinä tulee, herra tuomari, on minulla äiti ja monta sisarta."

"Se saatanan ryökäle!" kiljasee kapteeni.

"Hiljaa se mies siellä!" ärjäsee Gus tuikeana kuin kiiltonappi, ja
koko huone purskahti nauruun ja minä sain rohkeutta jatkaa.

"Neljä vuotta sitten saatuaan neljänsadan punnan perinnön äitini
tiedusti lakimieheltään, herra Smithersiltä, kuinka hän sijoittaisi
tämän summan, ja kun West Diddlesex-yhtiö juuri silloin oli
perustettu, lunastettiin sillä rahalla vuosieläke tältä liikkeeltä,
johon minä pääsin kirjanpitäjäksi. Te saatatte pitää minua perin
paatuneena pahantekijänä siitä syystä, että olen tilannut vaatteita
herra von Stiltziltä. Mutta Te voitte tuskin olettaa, että minä,
yhdeksäntoistavuotias poika, olisin mitään tietänyt yhtiöstä, jonka
palvelukseen minä tulin kahdenneksikymmenenneksi kirjanpitäjäksi,
mikä paikka tavallaan maksettiin äitini rahoilla. No niin, herra
tuomari, yhtiön tarjoama korko oli niin houkutteleva, että eräs
varakas sukulaiseni saatiin ostamaan joukko sen osakkeita."

"_Kuka_ sai hänet tekemään sen, jos rohkenen tiedustaa?"

"En voi olla myöntämättä, herra tuomari", sanon minä punastuen,
"että minä kirjoitin kirjeen itse. Mutta ajatelkaa, sukulaiseni oli
kuusikymmentä, minä yksikolmatta vuotta vanha. Minun sukulaiseni
mietti asiaa useita kuukausia ja neuvotteli asianajajansa kanssa,
ennen kun suostui ehdotukseeni. Ja minä tein sen herra Broughin
kehotuksesta. Hän saneli kirjoittamani kirjeen ja minä todella luulin
silloin hänen olevan niin rikas kuin itse herra Rotschild."

"Sukulaisenne asetti rahansa Teidän nimellenne, ja Te, herra
Titmarsh, äkkiä siirrettiin, ellen erehdy, kahdentoista kumppaninne
ohitse palkkioksi niiden hankkimisesta?"

"Se on aivan totta, herra tuomari" -- ja kun minä sen myönsin,
alkoi Mary parka pyyhkiä silmiään ja Gusin korvat (en voinut nähdä
hänen kasvojaan) olivat punaiset kuin keitetty rapu -- "se on aivan
totta, ja koska asiat ovat käyneet näin, olen tekemistäni kovin
pahoillani. Mutta siihen aikaan minä luulin voivani hyödyttää tätiäni
samalla kuin itseänikin, ja Teidän täytyy muistaa, kuinka korkealla
osakkeemme silloin olivat."

"No niin, herra Titmarsh, kun Te olitte hankkinut nämät rahat,
Te oikopäätä pääsitte herra Broughin suosioon. Teidät kutsuttiin
hänen kotiinsa ja kolmannesta kirjanpitäjästä nopeaan kohositte
ensimäiseksi, jossa asemassa olitte arvoisan isäntänne kadotessa."

"Hyvä herra, Teillä ei tosin ole mitään oikeutta kysellä näitä
asioita, mutta täällä on satoja osakkaitamme, eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, että he saavat tietää totuuden", sanoin minä puristaen
Maryn kättä. "Totta, että minä _olin_ ensimäinen kirjanpitäjä.
Ja miksi? Siksi, että muut lähtivät pois konttorista. Totta että
minut kutsuttiin herra Broughin kotiin. Ja miksi? Siksi, että
_tädilläni oli enemmän rahaa annettavana_. Minä huomaan sen selvästi
nyt, vaikka en silloin voinut sitä ymmärtää. Ja että herra Brough
halusi tätini rahoja eikä minua, todistaa se, että kun tätini tuli
kaupunkiin, johtajamme väkisin vei hänet asunnostani Fulhamiin eikä
ajatellutkaan minun tai vaimoni kutsumista sinne. Niin, ja hän olisi
vienyt tätini loputkin rahat, ellei hänen asianajajansa maalta olisi
ehkäissyt sitä. Ennen kun yritys kokonaan luhistui ja heti kun hän
kuuli epäilyksiä sen suhteen, hän otti pois osakkeensa -- nimellisiä
osakkeitahan ne olivat, kuten tiedätte, -- ja on niille tehnyt, kuten
on sopivaksi nähnyt. Näin on, hyvät herrat, koko historia, mikäli
se minua koskee. Auttaakseen ainoan poikansa toimeentuloille äitini
sijoitti vähät rahansa yhtiöön -- ne ovat menneet. Tätini sijoitti
siihen suurempia summia, jotka kerta olisivat joutuneet minulle
-- nekin ovat menneet, ja tässä minä olen neljän vuoden perästä
kunniattomana ja köyhtyneenä miehenä. Onko ketään läsnäolevista,
kuinka paljon hän lieneekin kärsinyt yhtiön kukistumisen kautta,
pahemmin kolhittu sen tähden kuin minua?"

"Herra Titmarsh", sanoo tuomari paljoa ystävällisemmin ja samalla
heittäen silmäyksen sanomalehden kertojaan, joka istui siinä
vierellä, "kertomuksenne tuskin joutuu sanomalehtiin, sillä, kuten
sanotte, se on yksityinen asia, josta Teidän ei tarvinnut puhua,
ellette itse sitä halunnut, ja sitä voidaan pitää tuttavallisena
keskusteluna meidän ja muiden täällä olevain herrojen välillä. Mutta
jos se _voitaisiin_ julkaista, niin se saattaisi vaikuttaa jotakin
hyvää ja varoittaa yleisöä, jos se _tahtoo_ ottaa varoituksia
varteen, sellaisista mielettömistä yrityksistä, kuin se on, jonka
toimessa Te olette ollut. Kertomuksenne osottaa aivan selvästi,
että Teidät on petetty yhtä törkeästi kuin kukaan läsnäolijoista.
Mutta katsokaas, herra Titmarsh, jos Te ette olisi niin kärkkäästi
tavoitellut voittoa, luulen minä, että Te ette olisi antanut
pettää itseänne, vaan olisitte antanut sukulaisenne rahojen olla
ja, kertomuksenne mukaan, jonakin päivänä perinyt ne. Heti kun
ihmiset odottavat saavansa runsaan koron, näyttävät he menettävän
arvostelukyvyn ja koska he haluavat voittoa, niin he luulevat
olevansa siitä varmat ja ylenkatsovat kaikkia varoituksia ja
järkisyitä. Paitsi niitä satoja kunniallisia perheitä, jotka ovat
joutuneet vararikkoon pelkästään sen vuoksi, että ovat luottaneet
Teidän yhtiöönne, ja jotka ansaitsevat syvintä sääliä, on toisia
satoja, jotka ovat, kuten Te itse, antautuneet siihen sulan
keinottelun takia, ja ne, totta tosiaan, ansaitsevat kohtalon, johon
ovat joutuneet. Niin kauan kun osingot maksetaan, ei kukaan nosta
kysymystä, ja herra Brough olisi saattanut ottaa rahat osakkailleen
vaikka maantieltä, ja he olisivat pistäneet ne taskuihinsa eivätkä
osottaneet liikaa uteliaisuutta. Mutta mitä maksaa vaivaa puhua?"
sanoo herra tuomari tulistuneena. "Tässä on nyt yksi konna
paljastettu ja tuhannen ihmistä peijattu. Mutta jos huomenna tulee
toinen huijari, istuu hänen pöytänsä ääressä vuoden perästä toinen
tuhat uhreja, ja niin kaiketi loppuun asti. Ja nyt käydään asiaan,
hyvät herrat, ja suokaa saarna anteeksi."

Minun tehtyä selkoa kaikesta, minkä tiesin, ja sitä oli hyvin
vähän, tutkittiin muita yrityksessä toimineita, ja minä palasin
vankilaan taluttaen pientä vaimo raukkaani käsikynässäni. Meidän
oli käyminen tungoksen läpi huoneissa, ja sydäntäni kirveli monien
muitten joukossa nähdessäni Gates rukan, Broughin portinvartijan,
joka oli luovuttanut joka penninsä isännälleen, ja nyt, vanhalla
iällään, oli kymmenen lapsensa kanssa joutunut katottomaksi. Häntä
lähellä oli kapteeni Sparr, mutta ei suinkaan yhtä ystävällisenä
mieleltään, sillä sen sijaan että Gates nosti hattuaan ikäänkuin
minä olisin ollut jokin lordi, astui pieni kapteeni minua kohti
uhaten bambukepillään ja karkeasti vannoen, että minä olin Broughin
rikoskumppani. "Senkin vietävä sileänaamainen roisto!" sanoo hän.
"Mikä asia Teidän oli nylkeä paljaaksi englantilainen gentlemanni,
kuten olette minulle tehnyt?" Ja taas hän kohotti keppiään. Mutta
silloin sieppasi Gus häntä kauluksesta, niin upseeri kuin hän olikin,
ja työnsi hänet takaisin ja sanoi: "Katsokaa naista, senkin nauta, ja
pitäkää kitanne!" Ja kun kapteeni Sparr huomasi vaimoni tilan, niin
hän punastui häpeästä punaisemmaksi kuin oli ennen ollut kiukusta.
"Minua surettaa, että hän on naimisissa tuollaisen kelvottoman
kanssa", mutisi hän ja poistui, ja vaimo parkani ja minä astuimme
ulos oikeudesta ja palasimme synkkään huoneeseemme vankilaan.

Se oli kova paikka sellaiselle hennolle olennolle kuin hän oli, ja
minä olisin kovin kernaasti suonut, että joku omaisistani olisi
hänen kanssansa, kun hänen aikansa tulisi. Mutta hänen isoäitinsä
ei voinut jättää luutnanttia, ja minun äitini oli kirjoittanut
sanoen, että koska rouva Hoggarty oli kanssamme, niin oli hänen
yhtä hyvä pysyä kotona tyttöjensä luona. "Mikä onni teille onkaan
onnettomuudessanne", jatkoi se jalo sielu, "että saatatte turvautua
tätinne aina avoimeen kukkaroon!" Tätini avoin kukkaro -- kait maar!
Missähän rouva Hoggarty mahtoi olla? Selvää oli, ettei hän ollut
kirjoittanut kenellekään ystävälleen maalla eikä lähtenyt sinne,
kuten oli uhannut.

Mutta koska äitini jo oli menettänyt liika paljon rahoja minun
onnettoman onneni kautta ja hänellä oli kylliksi tekemistä pienillä
varoillaan elättääkseen sisariani, ja koska hän olisi, saadessaan
kuulla asemani, varmasti myynyt viimeisen hameensa auttaakseen minua,
niin Mary ja minä sovimme siitä, ettemme ilmoittaisi hänelle oikeata
tilaamme, joka, herra tietköön, oli kylläkin vaikea, surullinen ja
iloton. Vanhalla luutnantti Smithillä ei myöskään ollut muuta kuin
eläkkeensä ja luuvalonsa, niin että me todella olimme aivan ystävittä.

Tämä kausi elämässäni ja tämä kauhea vankila tuntuvat minusta nyt
jonkinlaisilta kuumehoureilta. Mikä pöyristyttävä paikka! -- eikä,
kummallista kyllä, synkeytensä, kuten luulisi, vaan iloisuutensa
tähden, sillä minä muistan, että vankilan pitkät käytävät olivat
täynnä elämää ja jonkinlaatuista puolivillaista koreutta. Päivät ja
yöt pääksytysten ovia paiskottiin auki ja kiinni ja kuului äänekästä
puhetta, kirouksia, jalan kapsetta ja naurua. Meidän viereisessä
huoneessa muuan mies möi viinaa "kuusenjuuren" nimellä, ja siellä
vietettiin aamusta iltaan kamalata elämää ja laulettiin -- monastikin
saastaisia lauluja, joiden ruokottomuuksista, Jumalan kiitos, rakas
pieni tyttöseni ei ymmärtänyt enintä osaa. Hänen ei ollut tapana
koskaan mennä ulos ennen kun illan hämyssä, ja koko päivän hän
istui ommellen pieniä myssyjä ja vaatteita odotetulle vieraalle --
eikä koskaan ollut onneton, kuten hän sanoo vielä tänäpäivänäkin.
Mutta huoneisiin suljettu elämä rasitti häntä, joka oli tottunut
raittiiseen maa-ilmaan, ja hän vaaleni päivä päivältä.

Akkunoitamme vastapäätä oli pallopelipiha, ja siellä minun oli
tapana, ensin hyvin vastenmielisesti, mutta sittemmin, tunnustan
sen, sangen innokkaasti, joka päivä urheilla parisen tuntia. Oh!
olipa se omituinen paikka! Siellä oli ylimystö niinkuin muuallakin
-- muiden muassa lordi Deuceacen poika, ja moni mies vankilassa
yhtä innokkaasti käyskenteli hänen kanssansa ja puheli hänen
perheestään yhtä suurella asiantuntemuksella kuin jos he olisivat
olleet Bond-kadun keikareita. Tidd parka esimerkiksi oli yksi
heitä. Kaikesta omaisuudestaan ei hänelle ollut jäänyt jälelle
muuta kuin pukulipas ja kukillinen yönuttu, ja tämän omaisuutensa
lisänä hänellä oli pari siroja viiksiä joilla se poika polonen
pöyhkeili ympärinsä, ja vaikka kiroillen huonoa onneansa hän oli,
kun ystävät joskus toivat hänelle guinean, yhtä onnellinen, luulen
minä, kuin oli ollut lyhyen muotiherra-kautensa ajalla. Minä olen
nähnyt vetelehtiväin teikkarien kylpylaitoksissa tirkistelevän naisia
ja odottelevan höyrylaivoja ja postivaunuja niin innokkaasti kuin
olisi heidän elämänsä riippunut niistä sekä koko päivät astella
kepsuttavan julkisilla kävelypaikoilla. No niin, sellaisia olentoja
on vankiloissakin, yhtä hupsuja ja keikarimaisia, vain vähän
ränsistyneempiä -- keikareita ruokkoamattomin poskin ja reikäisin
kyynäspäin.

Minä en koskaan lähestynyt vankilan niinkutsuttua köyhälistön
puolta -- minä en _rohjennut_, siinä se syy. Mutta meidän
pieni rahavarastomme hupeni hupenemistaan, ja sydämeni hyytyi
ajatellessani, mikä olisi rakkaan vaimoni kohtalo ja minkälaisessa
vuoteessa lapsemme syntyisi. Mutta taivas säästi minulta sen tuskan
-- taivas ja minun rakas hyvä ystäväni Gus Hoskins.

Asianajajat, joille herra Smithers oli suositellut minua, sanoivat,
että minä voisin saada luvan asua Fleet-vankilan alueilla, jos voisin
hankkia vankilan johtajalle takauksen siitä summasta, jonka tähden
minua pidettiin kiinni. Mutta vaikka minä katsoin herra Blatherwickiä
tiukasti silmiin, ei hän ottanut tarjotakseen takuuta minun
puolestani, enkä minä tietänyt Lontoossa ketään, joka hankkisi sen
minulle. Olipa kuitenkin joku, jota minä en tuntenut, -- ja se oli
vanha herra Hoskins, Skinner-kadun nahkakauppias, ystävällinen lihava
herrasmies, joka toi lihavan vaimonsa katsomaan rouva Titmarshia. Ja
vaikka se arvoisa nainen tekeytyi hyvin suojelevan näköiseksi (hänen
miehensä kun oli nahkurien ammattikunnan johtomiehiä ja toivossa
päästä raatimieheksi, vieläpä pormestariksi maailman ensimäisessä
kaupungissa) näytti hän sydämestään pitävän meistä, ja hänen miehensä
hommasi ja puuhasi niin kauan, kunnes vaadittu lupa saatiin, ja minä
pääsin suhteellisesti vapaaksi.

Asunto, se saatiin pian. Minun vanha emäntäni, rouva Stokes,
lähetti Jemimansa sanomaan, että hänen ensi kerroksensa oli meidän
käytettävänämme. Ja kun me olimme asettuneet sinne, ja minä
tarjouduin viikon lopulla maksamaan hänen laskunsa, niin se kunnon
sielu, vedet silmissä, sanoi, ettei hän tarvinnut rahoja nyt ja
että hän tiesi, miten minun ilmankin oli tarpeeksi ahdasta. Minä en
hylännyt hänen ystävällisyyttään, sillä minulla ei tosiaan ollut
enempää kuin viisi guineaa jälellä, eikähän minun oikeastaan olisi
pitänyt ensinkään ajatella niin kalliita huoneita kuin hänen olivat,
mutta minun vaimoni aika oli jo hyvin lähellä, enkä minä jaksanut
sietää ajatusta, että häneltä puuttuisi mitään mukavuutta, sillä
aikaa kun hän makaisi.

Tämä ihailtava nainen, jonka kanssa Hoskinsin neidet tulivat joka
päivä pitämään seuraa -- ja kovin kilttiä, ystävällistä naisväkeä
he ovatkin -- toipui koko lailla, kun hän nyt oli päässyt pois
tuosta inhottavasta vankilasta ja saattoi liikuskella ulkosalla.
Kuinka iloisina me käyskentelimmekään edes ja takaisin Bridge-katua
ja Chatham-toria! Ja kuitenkin minä olin kerjäläinen ja toisinaan
häpesin onnellisuuttani.

Mitä tulee yhtiön asioihin, niin niistä minun mieleni oli nyt päässyt
aivan rauhaan, sillä velkojat saattoivat käydä ainoastaan johtajiemme
kimppuun, ja heitä oli varsin vaikea löytää. Herra Brough oli vetten
takana, ja minun täytyy tämän herrasmiehen puolustukseksi sanoa, että
vaikka jokainen uskoi hänen karatessaan vieneen monta sataa tuhatta
puntaa, hän asusti Boulognessa ullakkosuojassa tuskin shillinkiäkään
taskussa ja vain valmiina koettamaan onneaan uudelleen. Hyvänä kunnon
vaimona rouva Brough pysyi uskollisena hänelle ja lähti Fulhamista
siposillänsä, eikä neiti Belindan ollut laita parempi, mutta hän
napisi ja oli hirveän häijyllä päällä. Mitä muihin johtajiin tulee
-- niin kun tultiin Edinburghiin hakemaan herra Mullia, asianajajaa,
kävi selville, että senniminen herrasmies todella _oli_ toiminut
Edinburghissa vuoteen 1800 ja ollut hyvässä maineessa, mutta sitten
vetäytynyt pois Skyen[33] saarelle; ja kun häneltä tiedusteltiin
asiaa, ei hän tietänyt West Diddlesex-yhtiöstä enempää kuin
kuningatar Anna. Kenraali Sir Dionysius O'Halloran oli äkkiarvaamatta
poistunut Dublinista ja palannut Guatemalan tasavaltaan. Herra
Shick oli vararikossa. Herra Macrawilla, parlamentin jäsenellä ja
neuvosherralla, ei ollut yhtä ainoata guineaa paitsi minkä hän
sai johtokunnan jäsenyydestä, ja ainoa mies, johon voitiin päästä
käsiksi, oli herra Manstraw, kuten oli luultu, varakas laivaston
tavaranhankkija Chathamissa. Hänen havaittiinkin olevan pieni
merenkulkutavarain kaupustelija, jonka koko tavaravarasto ei ollut
kymmenen punnan arvoinen. Herra Abednego oli toinen johtaja, ja me
olemme jo nähneet, miten _hänen_ kävi.

"No, koska West Diddlesexistä ei mikään vaara uhkaa", esitteli herra
Hoskins vanhempi, "niin ettekö nyt koettaisi järjestää asioita
velkamiestenne kanssa? Ja kuka saattaisi toimittaa sen paremmin
kuin kaunis rouva Titmarsh, jonka suloiset silmät pehmittäisivät
kovanahkaisimmankin räätälin ja muotikauppiaan sydämen?"

Niinpä siis armas tyttöseni muutamana kirkkaana helmikuun päivänä
puristi minua kädestä, ja kehottaen minua rohkaisemaan mieleni,
lähti ajurinrattailla Gusin kanssa käydäkseen näiden henkilöiden
puheilla. Vähänpä minä ajattelin vuosi sitten, että urhean luutnantti
Smithin tyttären koskaan olisi pakko kumarrella räätäleitä ja
kaunekauppiaita. Mutta _hän_, Jumala häntä siunatkoon! ei tuntenut
ensinkään sitä häpeää, joka kiusasi minua, tai ainakaan ei sanonut
tuntevansa, ja lähti anomusretkelleen mitään epäilemättä.

Illalla hän palasi, ja jyskyttävin sydämin minä odotin kuulumisia.
Hänen kasvoistaan näin, että ne olivat huonoja. Johonkin aikaan hän
ei puhunut mitään, vaan näytti kalman kalpealta ja itki suudellessaan
minua. "Puhukaa Te, herra Augustus", sanoi hän viimein nyyhkien, ja
sitten Gus kertoi minulle tämän surullisen päivän tapahtumat.

"Voitko ajatella, Sam", sanoo hän, "että sinun hävytön tätisi, joka
oli toimittanut sinulle ne kapineet, on kirjoittanut kauppiaille,
että sinä olet huijari ja petturi, että sinä olet uskotellut _hänen_
tilanneen tavarat, että hän on valmis siihen paikkaan menehtymään
ja raamatun kautta vannomaan, ettei hän ole koskaan sitä tehnyt ja
että heidän on odottaminen maksua sinulta yksin. Ei yksikään heistä
tahtonut kuullakaan sinun vapaaksi päästämisestäsi, ja Mantalini
roisto rupesi niin törkeäksi, että minä löin häntä korvalle ja olin
vähällä tappaa, mutta Mary parka, -- rouva Titmarsh, tarkotan --
kirkasi ja pyörtyi. Minä vein hänet pois, ja tässä hän on, niin
huonona kuin olla mahtaa."

Sinä yönä väsymättömän Gusin täytyi kiiruimman kautta juosta hakemaan
tohtori Saltsia, ja seuraavana aamuna syntyi pieni poika. Minä en
tiennyt, ollako surullinen vai iloinen, kun minulle näytettiin se
pieni hento olento. Mutta Mary sanoi olevansa onnellisin vaimo
maailmassa ja unohti kaikki huolensa ruokkiessaan poikastansa. Hän
voitti aikansa hyvästi ja vakuutti, että poika oli suloisin lapsi
maailmassa ja että vaikka lady Tiptoffilla, jonka me olimme lukeneet
saaneen esikoisensa samana päivänä, mahtoi olla silkkivuode ja upea
koti Grosvenor-korttelissa, hänellä ei koskaan, ei koskaan saattanut
olla niin kaunista lasta kuin meidän rakas pikku Gusimme, sillä kenen
mukaan me olisimme nimittäneet pojan, ellei hyvän, kiltin ystävämme?
Meillä oli pienet ristiäiskemut ja teenjuonti kävi oikein iloisesti,
sen vakuutan.

Äiti oli, Herralle kiitos! hyvin reipas, ja sydäntä hyväili nähdä
hänet siinä asennossa, jossa mielestäni jokainen nainen, olkoon
kuinka tavallinen, näyttää kauniilta -- nimittäin lapsi rinnassa.
Lapsi oli kivulias, mutta hän ei huomannut sitä. Me olimme kovin
köyhiä, mutta mitä hän siitä huoli? Hänellä ei ollut aikaa surra,
kuten minä tein. Minulla oli nyt viimeinen guinea lakkarissa, ja kun
_se_ oli mennyt -- ah! sydäntäni ahdisti ajatus, mitä oli tulossa,
ja minä rukoilin voimaa ja johtoa, ja keskellä hätääkin minä sentään
tunsin kiitollisuutta siitä, että synnytys vaaroineen oli ohi ja että
rakas vaimoni ainakin oli voimissaan ja terveydeltään korjaantunut
pahemman kohtalon varalle, joka oli osaksemme tuleva,

Minä puhuin rouva Stakesille, että hänen täytyi antaa meille
huokeampi huone -- ullakkokamari, joka maksaisi vain moniaan
shillingin. Ja vaikka se hyvä nainen pyysi minua jäämään siihen
huoneustoon, jossa olimme, niin minä kuitenkin harkitsin, että nyt,
kun vaimoni vointi oli hyvä, olisi väärin riistää ystävälliseltä
emännältäni hänen paras toimeentulonsa lähde. Ja lopuksi hän
lupasikin antaa minulle ullakkokamarin, kuten halusin, ja laittaa
sen niin mukavaksi kuin suinkin, ja pikku Jemima selitti, että olisi
äärettömän hauskaa auttaa äitiä ja lasta.

Huone laitettiin siis kuntoon. Ja vaikka minä vähin koettelin
olla liika äkillisesti ilmaisematta hanketta Marylle, ei siinä
tarvittukaan mitään peittelemistä ja arvelemista, sillä kun minä
viimeinkin puhuin hänelle siitä, niin hän sanoi vain: "Siinäkö
kaikki?" ja otti käteni suloisimmasti hymyten ja vakuutti, että
hän ja Jemima laittaisivat huoneen niin siistiksi ja sieväksi kuin
mahdollista. "Ja minä keitän ruokasi", lisäsi hän, "sillä tiedäthän
sinä sanoneesi, että minä laitan maailman paraita hedelmävanukkaita".
Jumala siunatkoon häntä! Minä luulen, että jotkut naiset melkein
rakastavat köyhyyttä. Mutta minä en kertonut Marylle kuinka köyhä
olin, eikä hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka vankila ja
lakimiehen ja lääkärin maksut olivat vähentäneet sitä rahasummaa,
jonka hän toi minulle tullessaan Fleet vankilaan.

Ei kuitenkaan ollut määrätty, että hänen tai lapsen oli asuminen
pienessä ullakkokamarissa. Meidän oli puhe maanantai-aamuna
lähteä huoneistamme, mutta lauantai-iltana lasta rupesi ankarasti
kouristelemaan, ja koko sunnuntaipäivän äiti sitä hoiti ja vaali ja
rukoili sen puolesta, mutta Jumala näki hyväksi ottaa meiltä pois
sen viattoman lapsen, ja sunnuntaina keskiyöllä se makasi ruumiina
äitinsä povella. Amen. Meillä on nyt ympärillämme toisia lapsia,
onnellisia ja terveitä, ja isän sydämestä tämän pienen olennon muisto
on melkein haihtunut. Mutta minä luulen, että äiti joka elämänsä
päivä ajattelee esikoistaan, joka oli hänen luonansa niin lyhyen
ajan. Ja monen monta kertaa hän on vienyt tyttärensä Saint Briden
kirkkomaalle, jonne hän on mullattu, ja kantaa vieläkin povellaan
pienen pientä kultakiharaa, jonka hän leikkasi lapsen päästä,
kun se hymyävänä makasi arkussaan. Minä olen sattunut toisinaan
unohtamaan lapsen syntymäpäivän, mutta hän ei koskaan, ja useasti
keskellä jokapäiväistä puhetta sattuu jotakin, joka osottaa hänen
vieläkin ajattelevan lasta -- joku pieni viittaus, joka minusta on
sanomattoman liikuttava.

En yritä kuvata hänen suruaan, sillä sellaiset asiat ovat pyhät
ja salaiset, eikä miehen asia ole asettaa niitä paperille kaiken
maailman luettavaksi. Enkä minä olisi lainkaan maininnut lapsen
menetystä, ellei juuri tämä menetys olisi tuottanut suurta maallista
siunausta meille, kuten vaimoni monasti on kyynelin ja kiitoksin
tunnustanut.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että vaimoni itkeskellessä lastansa
toisenlaiset tunteet, paitsi surua sen menetyksestä, huolestuttivat
minua, ja minä olen sittemmin useasti ajatellut, kuinka suuresti
puute hillitsee, vieläpä tukehuttaa rakkauden tunteita, ja olen
kokemuksesta oppinut olemaan kiitollinen _jokapäiväisestä leivästä_.
Tämä heikkouden tunnustus, jonka me teemme rukoillessamme, että
meidät säästettäisiin nälästä ja pahasta, on tosiaankin syystä
saanut sijansa jokapäiväisessä rukouksessamme. Ajatelkaa sitä te,
jotka olette rikkaita, ja kavahtakaa, kuinka karkotatte kerjäläisen
luotanne.

Lapsi makasi punotussa kehdossaan suloinen kangistunut hymy
kasvoissaan (arvelen, että taivaan enkelit lienevät iloisesti
tervehtineet tätä kaunista viatonta hymyä), ja vasta seuraavana
päivänä, kun vaimoni oli mennyt hetkeksi lepäämään ja minä istuin
vartioimassa lasta, minä muistin sen vanhempien tilan ja ajattelin,
en osaa sanoa, millä tuskalla, ettei minulla enään ollut rahaa, millä
haudata se pieni olento, ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneliä. Nyt
viimeinkin, ajattelin minä, minun täytyi turvautua äiti raukkaani,
sillä tämä oli pyhä hätä, ja minä otin paperia ja kirjoitin hänelle
kirjeen poikasen ääressä ja kerroin hänelle tilastamme. Mutta,
Jumalan kiitos, minä en koskaan lähettänyt sitä kirjettä, sillä kun
minä menin pöydältä hakemaan lakkaa sulkeakseni tämän surullisen
kirjeen, sattuivat silmäni timanttineulaan, jonka olin kokonaan
unohtanut ja joka makasi siellä pöytälaatikossa.

Minä vilkasin makuuhuoneeseen -- vaimo poloseni nukkui. Hän oli
valvonut kolme yötä ja päivää ja oli sulasta väsymyksestä vaipunut
uneen. Ja minä juoksutin timantin eräälle panttilainaajalle ja sain
siitä seitsemän guineaa, ja palattuani minä pistin rahat emännän
käteen ja pyysin häntä hankkimaan, mitä oli tarpeen. Vaimoni oli
vielä nukuksissa, kun minä palasin, ja kun hän heräsi, taivutimme
hänet menemään alas emännän huoneeseen, ja sillä välin suoritettiin
tarpeelliset valmistukset ja lapsi parka asetettiin arkkuunsa.

Kun seuraavana päivänä kaikki oli ohi, antoi rouva Stokes minulle
kolme guineaa takaisin niistä seitsemästä, ja silloin minä en voinut
olla nyyhkien ilmaisematta hänelle epäilyksiäni ja surkeuttani ja
sanoin hänelle, että nämät olivat viimeiset rahani, ja kun ne ovat
menneet, en tiennyt, miten kävisi paraimman vaimon, mitä koskaan on
miehelle suotu.

Vaimoni oli alhaalla. Gus parka, joka oli luonani ja oli aivan yhtä
suuresti liikutettu kuin kukaan meistä, otti minua käsipuolesta ja
saattoi minut ales, ja me unohdimme vankilan ja sen alueen kokonaan
ja teimme pitkän, pitkän retken Blackfriars Bridgen toiselle
puolelle, ja se ystävällinen poika koetti mahdollisimman mukaan
lohduttaa minua.

Kun me palasimme, oli ilta jo tullut. Ensimäinen henkilö, jonka
minä kohtasin kotona, oli armas äitini, joka lankesi syliini ja
monin kyynelin hellästi moitti minua, etten ollut hänelle ilmaissut
hätääni. Hän ei koskaan olisi tullutkaan sitä tietämään, sanoi hän,
mutta hän ei ollut kuullut minusta siitä pitäen, kun kirjoitin
hänelle ilmoittaen lapsen syntymän, ja oli alkanut olla huolissaan
minun äänettömyyteni takia. Ja kun hän kadulla kohtasi herra
Smithersin, kysyi hän tältä uutisia minusta, jolloin tämä herra,
hieman näyttäen hämmentyneeltä, kertoi hänelle luulevansa, että hänen
miniänsä oli synnyttänyt jossakin epämieluisessa paikassa, että rouva
Hoggarty oli lähtenyt luotamme, vihdoin että minä olin vankilassa.
Nämät uutiset ajoivat äitini heti matkalle, ja hän oli vastikään
tullut vankilasta, jossa oli saanut tietää osotteeni.

Minä kysyin, oliko hän nähnyt vaimoani ja miten tämän oli ollut
laita. Suureksi kummakseni hän sanoi, että Mary oli ulkona emännän
kanssa, kun hän oli saapunut, ja kello tuli kahdeksan -- tuli
yhdeksän, ja hän pysyi poissa yhä vielä.

Kello kymmenen palasi -- ei vaimoni, vaan rouva Stokes ja hänen
kanssansa muuan herra, joka puristi kättäni astuessaan huoneeseen
ja sanoi: "Herra Titmarsh, en tiedä, muistanetteko minua; nimeni on
Tiptoff. Minä olen tuonut Teille kirjelipun rouva Titmarshilta ja
tervehdyksen vaimoltani, joka sydämestään valittaa menetystänne ja
pyytää, ettette olisi levoton rouva Titmarshin poissaolon vuoksi. Hän
on ystävällisesti luvannut viettää yön lady Tiptoffin kotona, ja minä
olen varma siitä, että Te ette pane pahaksenne hänen poissaoloaan
luotanne, koska hän siten tuottaa onnea sairaalle äidille ja
sairaalle lapselle." Vielä vaihdettuamme muutamia sanoja mylord läksi
pois. Vaimoni kirjelippu sanoi vain, että rouva Stokes kertoisi
minulle kaikki.



KOLMASTOISTA LUKU

JOSSA OSOTETAAN, ETTÄ HYVÄ VAIMO ON PARAS TIMANTTI, MIKÄ MIEHEN
POVELLA SAATTAA OLLA.


"Hyvä frouva Titmarsh", sanoo rouva Stokes, "ennen kun tyydytän
uteliaisuutenne, niin sallikaa minun huomauttaa, että enkeleitä on
harvassa, ja että harvoin on yksi, vielä vähemmin kaksi enkeliä
perheessä. Mutta Teidän poikanne ja miniänne ovat tätä tavatonta
lajia, niin totisesti ovatkin, frouva hyvä."

Äitini sanoi kiittävänsä Jumalaa meistä molemmista, ja rouva Stokes
jatkoi:

"Kun maahanpanijaiset olivat ohi tänä aamuna, niin Teidän miniänne
oli iloinen päästessään huoahtamaan minun yksinkertaisessa
huoneessani, jossa hän itki ja kertoi tuhansia kertomuksia pienestä
enkelistä, joka oli lentänyt pois. Herra siunatkoon, sehän oli
täällä vain kuukauden eikä kukaan olisi voinut ajatella, että
se osasi niin monenlaista siinä ajassa. Mutta äidin silmät ovat
tarkat, frouva hyvä, ja minulla oli juuri toinen sellainen enkeli,
rakas pikku Antonyni, joka syntyi ennen Jemimaa ja olisi nyt
täyttänyt kaksikymmentä kolme, jos olisi elänyt tässä jumalattomassa
maailmassa. Mutta nyt ei minun pidä puhua hänestä, vaan siitä mitä
tapahtui, frouva hyvä.

Tietäkää, frouva hyvä, että frouva Titmarsh istui alhaalla sillä
aikaa kun Samuel herra puheli ystävänsä, herra Hoskinsin kanssa, eikä
se nais-parka tahtonut ottaa ruuan kipenettäkään, vaikka me olimme
laittaneet koko hyvästi. Ja vasta päivällisen jälkeen minä vaivoin
sain hänen maistamaan tilkan viiniä ja vettä ja kastamaan siinä
leipäpalasen. Ja moneen pitkään tuntiin ei muuta murusta oltu saatu
hänen suuhunsa, frouva hyvä.

No niin, hän ei halunnut puhua, ja minä ajattelin, että oli parasta
antaa hänen olla. Mutta hän istui ja katseli kahta nuorimpaani, jotka
leikkivät matolla. Ja juuri kun herra Titmarsh ja hänen ystävänsä
Gus menivät ulos, toi poika sanomalehden -- se tulee aina kolmen ja
neljän välillä, ja minä rupesin lukemaan sitä. Mutta minä en voinut
lukea paljokaan, sillä minä ajattelin, kuinka surulliset Sam herran
kasvot olivat, kun hän meni ulos, ja kuinka surullisen kertomuksen
hän oli kertonut minulle, että hänen rahansa olivat niin vähissä,
ja silloin tällöin minä keskeytin lukemiseni ja pyysin frouva
Titmarshia, ettei hän ottaisi sitä niin kovasti, ja kerroin hänelle
yhtä ja toista rakkaasta pikku Antonystani.

"Ah", sanoo hän nyyhkien ja katsoen pienokaisiani, "teillä on muita
lapsia, frouva Stokes, mutta hän -- hän oli minun ainoani!" ja hän
heitti itsensä taaksepäin ja itki, niin että sydän oli pakahtua.
Mutta minä tiesin, että itku tekisi hänelle hyvää, ja otin taas
käsiini lehteni -- se on _Morning Post_, frouva hyvä; minä luen aina
sitä, sillä minusta on hauska tietää, mitä tapahtuu West Endissä.

Ensimäinen, mihin silmäni osuivat, oli ilmoitus: 'Palvelukseen
halutaan -- kunnioitettava henkilö imettäjäksi nyt heti. Lähemmin
n:ro -- Grosvenor-kortteli.' 'Siunaa ja varjele!' sanon minä.
'Nythän on lady Tiptoff parka sairas!' sillä minä tunsin hänen
armonsa osotteen ja että hän oli synnyttänyt samana päivänä kuin
frouva Titmarsh, ja siksi toiseksi tuntee hänen armonsa _minunkin_
osotteeni, koska hän on käynyt täällä.

Äkillinen tuuma pisti päähäni. 'Paras frouva Titmarsh', sanoin minä,
'Te tiedätte, kuinka köyhä ja kuinka hyvä Teidän miehenne on.'

'Niin', sanoo hän hyvin kummissaan.

'No, rakas ystävä', sanon minä katsoen häntä suoraan silmiin, 'lady
Tiptoff, joka tuntee hänet, haluaa imettäjää pojalleen, lordi
Poyningsille. Tahdotteko olla kunnon vaimo ja hakea paikkaa ja
mahdollisesti saada korvatuksi sen pienokaisen, jonka Jumala on
ottanut Teiltä?'

Hän rupesi vapisemaan ja punastui. Ja sitten minä kerroin
hänelle, mitä Te, Sam herra, taannoin, olitte kertonut minulle
rahahuolistanne, ja juuri että hän oli sen kuullut, hän juoksi
noutamaan hattunsa ja sanoi: 'Tulkaa, tulkaa!' ja viidessä minuutissa
hän sai minut mukaansa ja me läksimme yhdessä Grosvenor-kortteliin.
Ilma ei tehnyt hänelle muuta kuin hyvää, Sam herra, ja koko matkalla
hän ei itkenyt muuta kuin kerran, nähdessään torilla lapsenhoitajan
hoidettavineen.

Iso livreapukuinen mies avaa oven ja sanoo: 'Te olette
neljäskymmenesviides tämän paikan hakija, mutta antakaa minun ensin
kysyä jotakin. Oletteko iiriläinen?'

'En, herra', sanoo frouva Titmarsh.

'Se riittää, frouvaseni', sanoo verkaherra. 'Aksangistanne kuulen,
että Te ette ole iiriläinen. Tulkaa tätä tietä, hyvät naiset. Te
tapaatte siellä joitakuita muita tuota paikkaa hakevia, mutta minä
olen lähettänyt pois neljäkymmentäneljä hakijaa, siksi että he
_olivat_ iiriläisiä.'

Meidät vietiin ylös hyvin pehmeitä mattoja ja saatettiin huoneeseen,
jossa muuan vanha nainen pyysi meitä puhumaan hyvin hiljaa, sillä
mylady oli vain kahden huoneen takana. Ja kun minä kysyin, kuinka
lapsi ja hänen armonsa jaksoivat, se vanha nainen kertoi minulle,
että molemmat voivat hyvin, mutta lääkäri oli sanonut, että lady
Tiptoff oli liian heikko itse ruokkimaan lastansa, ja niin oli
katsottu välttämättömäksi hankkia imettäjä.

Huoneessa oli toinenkin nuori naisihminen -- pitkä, komea
nainen kuin olla saattaa --, joka katsoi hyvin kiukkuisesti ja
halveksivasti frouva Titmarshiin ja minuun ja sanoi: 'Minulla on
kirje herttuattarelta, jonka tytärtä minä imetin, ja minä arvelen,
että lady Tiptoff saa hakea koko kaukaa löytääkseen toisen sellaisen
kuin minä. Viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, ollut rokossa, naimisissa
henkivartioväen korpraalin kanssa, erinomainen terveys, parhaat
todistukset, juo ainoastaan vettä, ja mitä lapseen tulee, niin jos
hänen armollaan olisi kuusi, on minulla kylliksi heille kaikille.'

Kun hän oli pitämässä tätä puhetta, tuli viereisestä huoneesta
mustapukuinen herra astuen hiljaa kuin sametilla. Nainen nousi
seisomaan, niiasi hänelle syvään ja asettaen käsivarret ristiin
leveälle rinnalleen toisti vastikään pitämänsä puheen. Frouva
Titmarsh ei noussut ylös tuoliltaan, vaan teki vain jonkinlaisen
kumarruksen, mikä minusta tosiaankin oli pahasti tehty, koska herra
selvästi oli tohtuori. Hän katsoi tarkasti frouva Titmarshiin ja
sanoi: 'No, ystävä hyvä, oletteko Tekin täällä sen paikan takia?'

'Olen, herra', sanoo hän punastuen.

'Te näytätte kovin hennolta. Kuinka vanha on lapsenne? Kuinka monta
Teillä on? Minkälainen todistus Teillä on?'

Teidän vaimonne ei vastannut sanaakaan, niin että minä astuin esiin
ja sanoin: 'Tämä frouva', sanon minä, 'on juuri menettänyt ensimäisen
lapsensa, herra tohtuori, eikä ole tottunut hakemaan paikkoja, sillä
hän on meriväen kapteenin tytär, niin että Te saatte suoda anteeksi,
että hän epäkohteliaasti kyllä ei noussut ylös, kun Te tulitte.'

Tämän kuultuaan tohtuori istui alas ja alkoi hyvin ystävällisesti
puhella hänen kanssansa. Hän sanoi pelkäävänsä, että hän ei
onnistuisi saamaan paikkaa, koska frouva Hornerilla oli erittäin
hyvät todistukset Doncasterin herttuattarelta, jonka sukulainen
lady Tiptoff oli. Ja pian saapui siihen mylady itse näyttäen hyvin
sievältä, hieno pitsimyssy päässä ja yllä kaunis mustiini pinjoaari.

Hoitajatar tuli hänen armonsa kanssa ulos huoneesta, ja sillä välin
kun mylady puheli kanssamme, käveli hän edes ja takaisin viereisessä
huoneessa jotakin käsivarsillaan.

Ensin hänen armonsa puhui frouva Hornerin ja sitten frouva Titmarshin
kanssa, mutta koko ajan hänen puhuessaan frouva Titmarsh, hyvin
epäkohteliaasti minun mielestäni, katseli viereiseen huoneeseen,
katseli katselemistaan lasta siellä. Hänen armonsa kysyi hänen
nimeään ja oliko hänellä todistusta, ja kun hän ei vastannut, niin
puhuin minä hänen puolestaan ja sanoin, että hän oli maailman
paraimman miehen vaimo, että hänen armonsa tunteekin sen herran ja
on tuonut hänelle hirvipaistin. Silloin lady Tiptoff katsoi minuun
kovin kummissaan, ja minä kerroin hänelle koko historian, kuinka Te
olitte ollut ensimäinen kirjanpitäjä ja kuinka se konna Brough oli
saattanut Teidät perikatoon. 'Voi polosta!' sanoi hänen armonsa.
Frouva Titmarsh ei sanonut mitään, vaan katseli yhä vain lasta, ja
frouva Horner, se suuri husaari, katsoi vihaisena häneen.

'Voi polosta!' sanoo hänen armonsa hyvin ystävällisesti ottaen frouva
Titmarshia kädestä. 'Hän näyttää kovin nuorelta. Kuinka vanha olette,
ystäväiseni?'

'Viisi viikkoa kaksi päivää!' sanoo vaimonne nyyhkien.

Frouva Horner räjähti nauramaan, mutta kyynel näkyi hänen armonsa
silmässä, sillä hän tiesi, mitä se polonen ajatteli.

'Hiljaa, olento!' sanoo hän suuttuneena sille suurelle husaarille, ja
samalla lapsi viereisessä huoneessa alkoi huutaa.

Heti kun vaimonne kuuli sen äänen, hän hypähti ylös tuoliltaan ja
astui askeleen eteenpäin ja asetti kädet rinnalleen ja huusi: 'Lapsi,
lapsi -- antakaa se minulle!' ja rupesi jälleen itkemään.

Hänen armonsa katsoi häneen hetkisen ja riensi sitten viereiseen
huoneeseen ja toi hänelle lapsen, ja lapsi painautui häneen ikäänkuin
olisi tuntenut hänet, ja kaunis näky olikin nähdä se armas nainen
lapsi povellaan.

Kun hänen armonsa näki sen, mitä Te luulette hänen tehneen?
Katsottuaan häntä vähän aikaa hän kiersi käsivartensa Teidän vaimonne
kaulalle ja suuteli häntä.

'Armas vaimo!' sanoi hän, 'Te olette varmasti yhtä hyvä kuin
kauniskin ja Te saatte pitää lapsen, ja minä kiitän Jumalaa siitä,
että hän on lähettänyt Teidät minulle!'

Nämät olivat hänen omat sanansa, ja tohtuori Bland, joka seisoi siinä
vierellä, sanoo: 'Se on toinen Salomonin tuomio!'

'Sitten minä arvaan, että Teidän Armonne ei tarvitse _minua?'_ sanoo
husaari syvään niiaten.

'Ei ensinkään!' sanoo hänen armonsa ylpeästi, ja husaari lähti
huoneesta. Ja sitten minä kerroin koko teidän historianne
täydellisesti, ja frouva Blenkinsop tarjosi minut teelle, ja minä
näin sen kauniin huoneen, aivan lady Tiptoffin huoneen vieressä,
jossa frouva Titmarsh saa asua, ja kun mylord tulee kotiin, niin eikö
hän kiven kovaan tahdo tulla minun kanssani tänne ajurin rattailla,
koska hän sanoi täytyvänsä pyytää anteeksi, että Teidän vaimonne
pidetään poissa."

Minä en voinut mielessäni olla asettamatta ihmeellistä tapahtumaa,
joka keskellä suruamme tuli lohduttamaan meitä ja köyhyydessämme
antamaan meille leipää -- minä en voinut olla asettamatta sitä
yhteyteen _timanttineulan_ kanssa ja kuvittelematta, että tämän
koristuksen katoaminen oli tavallaan tuonut toisenlaisen ja paremman
onnen perheeseeni. Ja vaikka jotkut herrat, jotka lukevat tämän,
mahtavat kutsua minua vaivaiseksi mieheksi, koska sallin vaimoni
mennä palvelukseen, hänen, joka oli sivistynyt nainen ja olisi
itse ansainnut palvelijat, niin minä puolestani tunnustan, etten
sittenkään tuntenut hetkeäkään empimistä tai tunnontuskia siinä
suhteessa. Jos rakastaa jotakin henkilöä, niin eikö ole nautinto
tuntea olevansa hänelle kiitollisuuden velassa? Ja tätä juuri minä
tunsin olevani. Minä olin ylpeä ja onnellinen voidessani ajatella,
että rakas vaimoni kykenisi tekemään työtä ja ansaitsemaan minun
edestäni, nyt kun kova onni oli vienyt minulta mahdollisuuden elättää
häntä ja minua. Ja ryhtymättä nyt esittämään omia mietteitäni
vankila-laitoksesta, minä suljen lukijan huomioon sen ihailtavan
luvun herra Pickwickin[34] elämässä, jossa käsitellään samaa
asiaa ja joka osottaa, kuinka typerää on riistää kunniallisilta
ihmisiltä työnteon mahdollisuus juuri sillä hetkellä, jolloin he
sitä paraiten tarvitsevat. Mitä minä saatoin tehdä? Yksi tai pari
miestä vankilassa pystyi työhön (he olivat kirjallisia miehiä --
toinen kirjoitti siellä "Matkustuksia Mesopotamiassa" ja toinen
"Kuvauksia Almack'sista",[35] mutta minä en osannut keksiä muuta
tointa kuin kävellä alas Bridge-katua ja taas takaisin Bridge-katua
ja töllistellä raatimies Waithmanin akkunoihin ja sitten mustaan
mieheen, joka lakasi katua. Minä en koskaan antanut hänelle mitään,
vaan minä kadehdin hänen ammattiaan ja luutaansa ja rahoja, joita
yhtenään rapisi hänen vanhaan hattuunsa. Mutta minä en saanut
liikuttaa luutaakaan.

Kahdesti tai kolmasti -- sillä lady Tiptoff ei halunnut antaa
pikku poikansa useasti hengittää sellaisen ummehtuneen paikan
kuin Salisburykorttelin ilmaa -- rakas Maryni jyrisevin vaunuin
tuli minua katsomaan. Ne olivat hauskoja kohtauksia. Ja -- jos
tunnustan totuuden -- kahdesti, kun ketään ei ollut saapuvilla,
minä hyppäsin vaunuihin ja ajelin hänen kanssansa, ja kun olin
nähnyt hänen kotiutuvan, hyppäsin ajurinrattaille ja ajoin takaisin.
Mutta ainoastaan kahdesti, sillä keino oli vaarallinen ja olisi
saattanut aiheuttaa minulle ikävyyksiä, ja hinta on kolme shillinkiä
Grosvenor-korttelista Ludgate Hilliin.

Täällä hyvä äitini sillä välin piti minulle seuraa, ja mitäpähän
me muutamana päivänä saimme lukea muuta kuin että rouva Hoggarty
ja pastori Grimes Wapshot olivat menneet naimisiin! Äitini, joka
ei koskaan ollut pitänyt rouva Hoggartysta, sanoi nyt katuvansa
koko elämänsä, että oli antanut minun kuluttaa niin paljon aikaa
tuon inhottavan, kiittämättömän naisen vuoksi, ja lisäsi, että hän
ja minäkin olimme syystä saaneet rangaistuksen väärän mammonan
palvelemisesta ja luonnollisten tunteitten unhottamisesta tätini
joutavien rahojen takia. "Amen!" sanoin minä. "Siinä kaikkien
koreitten suunnitelmaimme loppu! Tätini rahat ja tätini timantti
ovat olleet perikatomme syy, ja nyt ne ovat, Jumalan kiitos, hyvästi
menneet, ja minä toivon, että se vanha vaimo tulee onnelliseksi,
mutta minun täytyy sanoa, etten kadehdi pastori Grimes Wapshotia."
Ja niin me karkotimme rouva Hoggartyn ajatuksistamme ja järjestimme
olomme niin hauskasti kuin suinkin.

Rikkaat ja isoiset ihmiset ovat hitaampia tekemään kristityitä
lapsistaan kuin me köyhät, ja pikku lordi Poynings ristittiin vasta
kesäkuussa. Joku herttua oli mieskummina ja herra Edmund Preston,
valtiosihteeri, toisena, ja ystävällinen lady Jane Preston, josta
minä olen puhunut varemmin, oli sisarenpoikansa naiskummina. Hänet
oli jo kauan sitten tutustutettu vaimoni tarinaan, ja sekä hän että
sisarensa rakastivat häntä sydämestään ja olivat hyvin ystävälliset
hänelle. Tosiaankaan ei koko talossa ollut ainoata sielua, ylhäistä
eikä alhaista, joka ei ollut mieltynyt siihen suloiseen olentoon,
ja palvelijatkin olivat yhtä kernaat palvelemaan häntä kuin omaa
emäntäänsä.

"Kerronpa Teille jotakin", sanoo yksi heistä. "Nähkääs, hyvä Tit,
minä olen konessööri ja ymmärrän asioita, ja jos koskaan elämässäni
olen nähnyt oikeata rouvasihmistä, niin on se rouva Titmarsh. Minä en
voi olla tuttavallinen hänen kanssansa -- minä olen koettanut --"

"Vai olette?" sanon minä.

"Älkää katsoko niin julmasti. Minä en voi olla tuttavallinen hänen
kanssansa, tarkotan, niinkuin Teidän kanssanne. Hänessä on jotakin,
_shönniskoaa_, joka estää minua, sir, ja mylordinkin oma palvelija,
jolla on ollut yhtä paljon menestystä kuin kellään gentlemannilla
Europassa -- hänkin sanoo, että lempo soi --"

"Herra Charles", sanon minä, "sanokaa Te mylordin omalle
palvelijalle, että jos hän tahtoo pitää paikkansa ja säilyttää
nahkansa eheänä, elköön koskaan sanoko tälle naiselle ainoatakaan
sanaa, jota palvelija ei voisi lausua emäntänsä kuullen, ja pankaa
muistiin, että minä olen gentlemanni, vaikka köyhäkin, ja tapan
ensimäisen miehen, joka loukkaa häntä."

Herra Charles sanoi vain "Kiesus!" tälle puheelle. Mutta top!
Kehuskellessani omaa miehuuttani minä olenkin unohtanut kertoa, mikä
suuri onni kohtasi minua rakkaan vaimoni ansiosta.

Ristiäispäivänä herra Preston tarjosi hänelle ensiksi viiden punnan
ja sitten kahdenkymmenen punnan rahaa, mutta hän epäsi kummankin.

Mutta hän ei evännyt lahjaa, jonka molemmat naiset yhdessä
antoivat hänelle, eikä se ollut mikään muu kuin _vapautukseni
Fleet-vankilasta_. Lordi Tiptoffin asianajaja maksoi jokaisen
laskuni, ja se onnellinen ristiäispäivä teki minusta vapaan miehen.
Ah, kenpä ottaa kertoakseen sen päivän riemua tai sitä iloista
päivällistä, jonka me söimme Maryn huoneessa lordi Tiptoffin talossa,
kun lordi ja lady tulivat ylös puristamaan kättäni?

"Minä olen puhunut herra Prestonin kanssa", sanoo mylord, "sen
herran, jonka kanssa Teillä oli se muistettava riita. Hän on antanut
Teille anteeksi, vaikka oli väärässä, ja lupaa tehdä jotakin
puolestanne. Me lähdemme nyt hänen kotiinsa Richmondiin, ja olkaa
varma siitä, herra Titmarsh, että minä en ole muistuttamatta hänelle
Teistä."

"Siitä kyllä _rouva_ Titmarsh pitää huolen", sanoo mylady, "sillä
Edmund on hirveästi hullaantunut häneen!" Ja Mary punastui ja minä
nauroin, ja me olimme kaikki hyvin onnellisia. Ja totta tosiaan
tulikin Richmondista kirje minulle ilmoittaen, että minä olin otettu
neljänneksi kirjanpitäjäksi reistraattorinvirastoon kahdeksankymmenen
punnan vuosipalkalla.

Tähän minun tarinani kaiketi tulisi päättyä, sillä minä olin
viimeinkin onnellinen enkä ole sittemmin koskaan, Jumalan kiitos,
tuntenut puutetta, mutta Gus tahtoo minun lisäämään, kuinka minä
luovuin paikastani reistraattorinvirastossa ja mistä syystä.
Oivallinen lady Jane Preston on jo kauan sitten kuollut ja niin on
myöskin herra Preston -- halvaukseen, eikä tarinan kertominen ole
miksikään vahingoksi.

Seikka oli se, että herra Preston oli rakastunut Maryyn paljoa
vakavammin kuin kukaan meistä aavisti, sillä minä luulen, että hän
kutsui lankomiehensä Richmondiin ainoastaan saadakseen miellytellä
hänen poikansa imettäjää. Ja kun minä eräänä päivänä olin kovalla
kiiruulla tullut kiittämään häntä paikasta, jonka hän oli hankkinut
minulle, ja herra Charles oli ohjannut minut "istukkaisiin", kuten
hän kutsui alas joelle vievää istutuskujaa -- siellä minä totta
toisen kerran tapasin herra Prestonin polvillaan hietikkotiellä ja
hänen edessään Maryn pikku lordi sylissään.

"Armahin olento!" sanoo herra Preston. "Kuule minua, ja minä teen
miehesi konsuliksi Timbuktuun. Hän _ei koskaan_ saa sitä tietää,
sanon minä, hän ei koskaan voi saada tietää sitä! Sen minä takaan
ministerin-sanallani! Oo, elä katso minuun noin tuikeasti. Kautt'
taivaan, silmäsi tappavat minut!"

Kun Mary näki minut, purskahti hän nauramaan ja juoksi pois käytävätä
pitkin, ja pikku lordi päästi lisäksi kauhean porun ja viuhtoi
lihavia pikku kätösiään. Herra Preston, joka oli raskaanpuoleinen
mies, vääntäytyi hitaasti jaloilleen, kun hän äkätessään minut, joka
katselin häntä silmillä tulisilla kuin Etnan kraateri -- horjahti
taaksepäin, menetti jalansijan ja suistui pää edellä ryöpsähtäen
veteen puutarhan syrjässä. Vesi ei ollut syvää, ja hän pääsi pian
pois puhisten ja päristellen yhtä pahasti peloissaan kuin äkeissään.

"Te s----n kiittämätön lurjus!" sanoo hän. "Mitä Te siinä seisotte
nauramassa?"

"Minä odotan määräystänne Timbuktuun, herra", sanon minä ja nauroin
kuollakseni, ja niin teki lordi Tiptoffkin ja hänen seurueensa, joka
yhtyi meihin käytävällä; ja James, palvelija, auttoi herra Prestonia
ylös vedestä.

"Voi Teitä vanhaa syntistä!" sanoo mylord, kun hänen lankonsa nousi
ylös ruohorinteelle. "Onko tuo Teidän sydämenne aina pysyvä yhtä
herkkänä, Te romantinen, halvaukseen tuomittu, epäsiveellinen mies?"

Herra Preston meni pois sinisenä raivosta ja piteli vaimoaan pahoin
kokonaisen kuukauden perästäpäin.

"Joka tapauksessa", sanoo mylord, "on Titmarsh saanut paikan
ystävämme onnettoman hellyyden kautta. Ja rouva Titmarsh on vain
nauranut hänelle, niin ettei siitä sen pahempaa. Ei sitä pahaa, josta
ei hyvää, kuten tiedätte".

"Sellainen paha kuin tämä, mylord, ei koskaan tee hyvää minulle,
kaikella kunnioituksella sanoen. Muutamien viimeksi kuluneitten
vuosien aikana minä olen oppinut tietämään, mitä ystävyys väärän
mammonan kanssa on ja ettei sellaisesta ystävyydestä lopuksi lähde
mitään hyvää kunniallisille miehille. Ei koskaan saada sanoa, että
Sam Titmarsh sai paikan sen tähden, että ylhäinen mies oli rakastunut
hänen vaimoonsa. Ja vaikka paikka olisi kymmenen kertaa edullisempi,
niin minä punastuisin joka päivä astuessani sisälle konttorin ovesta,
kun ajattelisin, millä alhaisella tavalla se onni on saatu. Te olette
vapauttanut minut, mylord, ja Jumalan kiitos, minä olen kernas
työhön. Minä voin kyllä saada kirjanpitäjän toimen ystävieni avulla,
ja sillä ja vaimoni tulolla me saatamme kunniallisesti tulla toimeen
maailmassa."

Tämän pitkänpuoleisen puheen minä pidin hieman tulistuneena, sillä
nähkääs minulle ei sanottavasti ollut mieleen, että mylord uskoisi
minun saattavan millään tavalla keinotella vaimoni kauneudella.

Mylord lensi ensin punaiseksi ja näytti koko tuimalta, mutta lopuksi
ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te olette oikeassa, Titmarsh, ja
minä väärässä, ja sallikaa minun näin kaikessa tuttavallisuudessa
sanoa, että pidän Teitä oikein kunnian miehenä. Te ette sillä menetä,
sen lupaan."

Enkä olekaan menettänyt. Sillä minä olen tällä hetkellä lordi
Tiptoffin tilanhaltija ja oikea käsi. Ja enkö minä ole onnellinen
isä? Ja eikö koko paikkakunta rakasta ja kunnioita vaimoani? Ja eikö
Gus Hoskins ole minun lankomieheni, oivallisen isänsä kumppanus
nahkuriliikkeessä ja kaikkien lasten ihastus kujeittensa ja
keksintöänsä vuoksi?

Mitä herra Broughiin tulee, niin sen herrasmiehen historia täyttäisi
nidoksen yksinään. Hävittyään Lontoon maailmasta hän on tullut
kuuluisaksi mannermaalla, jossa hän on näytellyt tuhansia osia ja
kokenut kaikellaisia onnen vaiheita. Yhtä asiaa meidän sentään
täytyy ihmetellä tässä miehessä, nimittäin hänen lannistumatonta
rohkeuttaan, enkä minä voi olla ajattelematta, kuten olen ennen
sanonut, että hänessä täytyy olla jotakin hyvää, katsoen siihen,
kuinka uskollisena hänen perheensä pysyy hänelle. Roundhandista minun
myöskin olisi paras puhua lempeästi. Yleisö vielä muistaa Roundhandin
jutun Tiddiä vastaan; mutta en minä jaksa mitenkään käsittää, kuinka
Bill Tidd, joka oli niin runollinen, koskaan saattoi sotkeutua
sellaiseen lihavaan, ilettävään, alhaiseen naiseen kuin rouva
Roundhandiin, joka siksi toiseksi oli kyllin vanha hänen äidikseen.

Niin pian kun me olimme menestyksen tiellä, yrittelivät herra ja
rouva Grimes Wapshot päästä sovintoon kanssamme, ja herra Wapshot
paljasti minulle herra Smithersin käytöksen koko halpamaisuuden
tuossa Broughin asiassa. Smithers oli niinikään pyrkinyt
hyvittelemään minua, kun minä kerta saavuin Somersetshireen, mutta
minä katkaisin lyhyeen hänen yrityksensä, kuten olen osottanut. "Hän
se kehotti rouva Grimesia (joka silloin oli rouva Hoggarty) ostamaan
West Diddlesexin osakkeita, mistä hän tietysti sai runsaan korvauksen
itse. Mutta heti kun hän oli huomannut, että rouva Hoggarty oli
langennut herra Broughin käsiin ja että hän menettäisi tulonsa rouva
Hoggartyn oikeusjutuista vuokralaistensa kanssa ja hänen maatilojensa
hoidosta, päätti hän pelastaa hänet sen Brough hunsvotin satimesta
ja saapui kaupunkiin siinä tarkotuksessa. Minuakin vastaan", lisäsi
herra Wapshot, "hän syyti pahansuopaa panetteluaan, mutta taivas
näki hyväksi saattaa häpeään hänen alhaiset suunnitelmansa. Broughin
vararikkoa seuranneissa tutkimuksissa ei herra Smithers saattanut
esiintyä, sillä hänen oma osallisuutensa yhtiön asioissa olisi aivan
varmasti tullut näkyviin. Hänen ollessaan poissa Lontoosta tuli
minusta tätinne aviomies -- onnellinen aviomies. Mutta vaikka, rakas
herra Titmarsh, minä olen ollut se välikappale, joka saattoi hänet
armon yhteyteen, en saata salata Teiltä, että rouva Wapshotilla on
vikoja, joita minun koko papillinen huolenpitoni ei ole pystynyt
juurittamaan pois. Hän on kitsas rahoilleen, sir -- hyvin kitsas,
enkä minä voi käyttää hänen omaisuuttaan hyväntekeväisyystarkotuksiin
kuin minun pappismiehenä tulisi, sillä hän pitää takanaan joka
ainoan shillingin ja antaa minulle vain puoli kruunua viikossa
taskurahoiksi. Hänen luonteensakin on kovin kiivas. Yhdyselämämme
ensi vuosina minä kamppailin hänen kanssansa, minä kuritinkin
häntä, mutta hänen itsepintaisuutensa vei minusta voiton, tunnustan
sen. Minä en enään tee vastaväitteitä, vaan olen kuin lammas hänen
käsissään, ja hän johtaa minua mihin ikänä haluaa."

Herra Wapshot päätti puheensa lainaamalla minulta puoli kruunua (se
tapahtui vuonna 1832 "Somersetin kahvilassa" Strandilla, jossa hän
tuli minua tapaamaan), ja minä näin hänen menevän sieltä vastapäiseen
kapakkaan, josta hän tuli ulos puoli tuntia myöhemmin hoiperrellen
pitkin katua ja sikahumalassa.

Hän kuoli seuraavana vuonna. Silloin hänen leskensä, joka nyt kutsui
itseään nimellä rouva Hoggarty-Grimes-Wapshot Castle Hoggartysta,
sanoi, että tämän pyhimyksen haudan partaalla kaikki maalliset
kiistat olivat unohdetut ja esitteli tulla asumaan meidän kanssamme,
maksaen tietysti säällisen korvauksen. Mutta sen tarjouksen
vaimoni ja minä kohteliaasti epäsimme, ja vielä kerran hän muutti
testamenttinsa, jonka hän vielä kerta oli tehnyt meidän hyväksemme,
kutsui meitä kiittämättömiksi hylkiöiksi ja ahnasteleviksi
palkkalaisiksi ja sääsi kaiken omaisuutensa Irlannin Hoggarteille.
Mutta nähtyään kerta vaimoni vaunuissa lady Tiptoffin kanssa ja
kuultuaan, että me olimme olleet suurissa tanssiaisissa Tiptoffin
linnassa ja että minusta oli tullut varakas mies, hän muutti jälleen
mieltään, kutsui minut kuolinvuoteelleen ja jätti minulle maatilansa
Sloppertonin ja Squashtailin ja kaikki viisitoistavuotiset säästönsä.
Rauha hänen hengelleen, sillä tosiaan hän jätti minulle oikein sievän
omaisuuden.

Vaikka minä en ole itse kirjallinen mies, sanoo serkkuni Michael
(joka tavallisesti tulee viettämään muutaman kuukauden luonamme, kun
hänen rahansa ovat vähissä), että minun muistelmani saattavat olla
hyödyksi yleisölle (tarkottaen sillä arvatakseni itseään), ja jos
niin on, olen iloinen saattaessani palvella häntä ja muita, ja sanon
täten jäähyväiset, pyytäen kaikkia herroja, jotka lukevat tämän,
pitelemään huolellisesti rahojaan, jos heillä niitä on, ja vielä
huolellisemmin ystäviensä rahoja, muistamaan, että suuret voitot
ovat suurten vaarojen alaiset, ja että tämän maan suuret, älykkäät
rahamiehet eivät tyytyisi neljään prosenttiin rahoilleen, jos he
varmasti voisivat saada enemmän, ja ennen kaikkea, minä hartaasti
varotan heitä koskaan ryhtymästä mihinkään keinotteluun, jonka
hoidosta he eivät ole täysin selvillä ja jonka johtajat eivät ole
täysin avomielisiä ja suoria.



Viiteselitykset:


[1] Kertomuksen oli julkaissut ja kuvittanut Samin serkku Michael
Angelo, ilmoitettiin alkulehdellä. Kuvia ei kuitenkaan painettu
lehteen. -- Tässä Thackeray ensi kertaa käytti Michael Angelon nimeä.
Samuel Titmarsh oli kirjoittaja, Michael Angelo aiottu kuvittaja.
Koulussa Charter-Housessa oli nimittäin joku poika tappelussa iskenyt
Thackerayn nenäluun vialle, ja hän haluaa tämän kautta viitata
lystilliseen yhtäläisyyteensä suuren italialaisen taiteilijan Michael
Angelon kanssa, jonka nenän niinikään oli oppitoveri ruhjonut.

[2] _John Sterling_, englantilainen kirjailija ja arvostelija
(1806-44). Enemmän kuin omat teokset on hänen ystävänsä Carlylen
laatima elämäkerta ("Life of J.S.") tehnyt hänet tunnetuksi. _Suom_.

[3] Englantilaisten kehnosta ja julmasta hallinnosta suuttuneina
iiriläiset tekivät kapinan v. 1798. Mutta Vinegar Hillin luona --
kukkula Kaakkois-Irlannissa -- englantilaiset yllättivät iiriläisten
joukot, ja kapina kukistettiin. _Suom_.

[4] Guinea = 21 shillinkiä, shillinki = 1 mk. 25 p.

[5] Rouva _Lucia Elizabeth Vestris_ kuuluisa englantilainen
näyttelijätär (1793-1856). -- Neiti _Ellen Tree_, sittemmin
naimisissa erään Kean-suvun jäsenen kanssa, engl. näyttelijätär
(1805-80). -- _Charles Kemble_, engl. näyttelijä-suvun jäsen
(1775-1854). -- _Thomas Love Peacock_, engl. runoilija ja
romaanikirjailija (1785-1866), oli Itä-Intian komppanian
palveluksessa (1819-60). Hänen kirjansa "_Maid Marian_" (Neito
Marianna) ilmestyi 1822. _Suom_.

[6] Lontoon esikaupunkeja. _Suomentaja_.

[7] Katu Lontoon pohjoisosassa. _Suomentaja_.

[8] Leveä katu Lontoossa; sen varrella sijaitsevat ministeriöt.

[9] Lontoon läntinen, hieno kaupunginpuoli. _Suomentaja_.

[10] Mutta, rakkaani, sepä mainiota! _Suomentaja_.

[11] Hän on vallan mainio, teidän herra ystävänne.

[12] Te teette minulle suuren kunnian, hyvä rouva.

[13] Viittaus tarkoittaa kuuluisaa satiirillista kirjailijaa
_Jonathan Swiftiä_ (1667-1743), "Gulliverin matkustusten"
kirjoittajaa, jolla oli tuomioprovastin arvo. Swift oli m.m.
onnettomasti rakastunut kahteen naiseen ja hänen perhesuhteensa
olivat perin kummalliset.

[14] Engl. kylpypaikka Thanetin saarella. _Suomentaja_.

[15] Toisen luokan teattereissa maksetaan kello 9 jälkeen vain puoli
hintaa. _Suom_.

[16] Korundum-jalokivi muistuttaa timanttia.

[17] Piccadilly, Lontoon West Endin katuja.

[18] Cheapside, Cityssä.

[19] Fulham, Lontoon esikaupunki Thamesin varrella.

[20] Nämät kirjeet, jotka satiirinen kirjailija _Theodore Hook_
(1788-1841) kirjoitti "Rouva Ramsbottomin" nimellä, ilmestyivät
v:na 1829 "John Bull"-lehdessä; niissä oli käytetty hullunkurista
oikokirjoitusta. _Suomentaja_.

[21] Esquire (lyhennetty Esq.) = herra; M.P., lyhennys sanoista
Member of Parliament = parlamentin jäsen, edusmies. _Suomentaja_.

[22] Vieraita, -- pienessä piirissä, -- hienoa seuraa, -- olonne
mieluisaksi. _Suomentaja_.

[23] Vauxhall, entinen, v. 1859 sulettu hienon maailman
huvittelupaikka Thamesin etelärannalla. _Suomentaja_.

[24] Waterman, mies, joka juottaa ajurien hevosia, kutsuu
poissaolevat ajomiehet y.m. _Suom_.

[25] Suurempi eli pakottava syy.

[26] Muuan Bellingham ampui alahuoneessa toukok. 11 p:nä 1812
pääministeri Spencer Percevalin. _Suomentaja_.

[27] Katsike oli ennen Keski-Amerikan kansojen keskuudessa ruhtinaan
arvonimi. _Suom_.

[28] Englannissa on osakeyhtiöitä, joiden osakkaat ovat rajattomassa
vastuussa yhtiön asioista. _Suomentaja_.

[29] Juutalaisen suuhun on sijoitettu sukkeluus, kun hän ei äännä
h:ta sanassa Hoff, tulee se merkitsemään niin paljon kuin "poissa,
tipotiessään". _Suomentaja_.

[30] Sanaleikki: _Old Clos_ merkitsee sekä vanhaa Clos-viiniä että
vanhoja vaatteita. _Suomentaja_.

[31] Uncle = eno, setä, myöskin panttilainaaja. _Suomentaja_.

[33] Skye, yksi Hebridein saarista, Skotlannin länsirannalla.
_Suomentaja_.

[34] "Pickwick-klubin muistelmat" Charles Dickensin kuuluisa kirja,
ilmestynyt 1836-37. _Suomentaja_.

[35] Almack's, entinen huvittelupaikka Lontoossa. _Suomentaja_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Samuel Titmarsh - Tarina isosta Hoggartyn timantista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.