Title: Dionysos - Valikoima runoja
Author: Nietzsche, Friedrich Wilhelm
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Dionysos - Valikoima runoja" ***


DIONYSOS

Valikoima runoja


Kirj.

FRIEDRICH NIETZSCHE


Suom. Aarni Kouta



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1909.



SISÄLLYS:

 Ecce homo.
 Tähti-moraalia.
 Ystävyydelle.
 Vuorijäätikölle.
 Syksy.
 Campo Santo di Staglieno.
 Venezia.
 "Mun onneni!"
 Pinja ja salama.
 Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai --
 Juopunut laulu.
 Mistralille.

Dionysos-dityrambeja:

 Vain narri! Vain runoniekka!
 Erämaan tyttärien joukossa.
 Viimeinen tahto.
 Tulenpatsas.
 Aurinko laskee.
 Ariadnen valitus.
 Maine ja iäisyys.

Katkelmia.



ECCE HOMO


    Sukuni ma tiedän juuren!
    Lailla leimuliekin suuren
    hehkun, tuhoon itseni.
    Mihin tartun, syttyy valo,
    minkä jätän, hiiltyy palo:
    liekki olen varmasti!



TÄHTI-MORAALIA


    Määrätty tähtiradoillen,
    mit' yöstä, tummuudesta sen?

    Pyhänä käy kautt' ajan tään!
    Sen saastaa kuin et näkiskään!

    Maan kaukaisimman valos on:
    Suursynti säälis olkohon!

    Yks käsky vain: oo tahraton!



YSTÄVYYDELLE


    Terve, ystävyys!
    Ens aamurusko
    mun toiveheni korkeimman!
    Oi usein tuntui
    kuin loputon ois tie ja yö,
    ja elo inha,
    vailla maalia!
    Kaks kertaa elää tahdon,
    kun silmässäsi voiton
    ja huomenhohteen näin,
    sa rakkain jumalatar!



VUORIJÄÄTIKÖLLÄ


    Paahteessa keskipäivän,
    enskerran kesä kun vuorille nousee,
    poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu:
    hän haastaa silloin myös,
    toki _näemme_ sanansa vain.
    Hänen hengityksensä huokuu kuin sairaan
    hengitys huokuu kuumeyönä.
    Jäävuori ja lähde ja petäjä hälle
    vastaa myös,
    toki _näemme_ vastauksen vain.
    Nopeammin kuin muulloin jyrkänteeltä
    puro kuiluihin syöksyy kuin tervehtäin
    ja hetkeksi, valkean pilarin lailla,
    jää kaipuusta värjyen seisomaan.
    Ja tummemmin, uskollisemmin kuin muutoin
    petäjä katselee,
    ja keskellä jäätä ja harmaan kuollutta vuorta
    valo äkkiä välkähtää -- --
    Valon sellaisen näin: minä tajuan sen. --

    Myös silmä miehen, manalle menneen,
    kai kerran vielä vaikenee,
    kun tuskassa lapsensa suutelee häntä,
    kätensä ympäri syleillen kiertää;
    valon liekki kai kerran vielä puhkee,
    silmä sammunut hehkuen lausuu:
    "Lapsi! ah lapseni, tiedäthän että
    sinua rakastan!" --

    Ja hehkuen lausuu kaikki -- puro,
    petäjä, vuorikin jäinen --
    sanan katseilla täällä saman:
    "me rakastamme sua!
    ah lapsi, sa tiedät, sua kaikki me rakastamme!"
    Ja hän,
    poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu,
    hän tuskassa suutelee heitä,
    yhä kiihkeämmin,
    ei lähteä tahdo;
    kuin hienona harsona sanansa puhuu
    hän suustansa,
    pahanilkisen sanan:
    "Mun tervehdykseni hyvästiä on,
    mun tuloni lähtöä,
    ma nuorena kuolen."

    Ylt' ympäri kaikki kuuntelee,
    ei henkäystäkään käy:
    ei lintu laula.
    Kuin välkäys käy
    yli vuorien kauhun
    kaamea tunto.
    Ylt'ympäri mietteihin kaikki vaipuu --
    ja kuuntelee -- --
    Paahteessa keskipäivän,
    jolloin kesä
    enskerran vuorille nousee, poika,
    min uupuneet silmät kuumetta hehkuu.



SYKSY


    Tää syksy on: se vielä särkee sydämesi
    Sa pois pakene! --
    Päivä hiipii vuorten taa,
    se nousemistansa nousee
    ja lepää askeleen astuttuaan.

    Miks maailma kuihtui niin!
    Kielissä uupuneen soittimen
    soi tuulen laulu.
    Pois paennut toive on --
    sitä kaipaa se vaikertain.

    Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes!
    Sa pois pakene!
    Oi hedelmä puun,
    sa vapiset, lankeat maahan?
    Salatiedon minkä sulle
    yö opetti,
    kun jäätävä kauhu sun poskes,
    sun purppuraposkesi peittää? --

    Sa vaiti oot, et vastaa?
    Ken puhuu vielä? -- --

    Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes!
    Sa pois pakene! --
    "En kaunis oo"
    -- niin puhuu syksyn kukkanen --,
    "toki lemmin ma ihmisiä
    ja lohdutan ihmisiä --
    he vielä kukkia saavat nähdä,
    ja puoleeni kumartua
    ah! ja minut murtaa
    ja muisto jälleen leimahtaa
    silmässä ihmisten,
    -- _muisto minua kauniimmasta_:
    -- ma näen sen -- ja kuolen niin!" --

    Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes!
    Sa pois pakene!



CAMPO SANTO DI STAGLIENO


    Oi laps, mi suorit hennon
    karitsan untuvaa,
    kuin valo tähden-lennon
    silmistäs tuikahtaa,
    sa armain leikkikalu
    lähellä, kaukana,
    niin puhdas syämmes halu,
        _Amorosissima!_

    Miks katkes kahle varhain?
    ken syäntäs haavoitti?
    Jos lemmit, lempi parhain
    ei sitä korvaisi. --
    Et vastaa -- kaste hieno
    katsettas sumentaa: --
    ol' kuolos kaipuu vieno,
        _Amorosissima._



VENEZIA


    Yössä tummassa
    sillalla seisoin ma.
    Laulu kaukaa soi:
    kumpusi kultana
    pois yli värjyväin vetten vyön.
    Valot, soitto ja gondolit --
    hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois...

    Kädet oudot sieluni soittimeen
    kävi silloin, gondolilaulun ma
    salaperäisen lauloin ja vapisin
    hämykirjavaa autuutta.
    -- Mua kuuliko kenkään, oi?...



"MUN ONNENI!"


    San Marcon kyyhkyt näen jälleen: helle
    puol'päivän torillani värisee.
    Teen jouten lauluja, ne siniselle
    taivaalle niinkuin kyyhkyt leijailee --
          ja palaa luokseni,
    viel' yhden soinnun solmin lentimelle
          -- oi onneni!

    Oi taivaankansi, sinisilkki-pielin
    mi kaarrat kaupunkia kirjavaa,
    sua rakastan ja pelkään _kademielin_...
    sun sieluas mun sieluin janoaa!
          En siitä luopuisi
    kai koskaan? -- Ei, siit' emme haasta kielin!
          -- oi onneni!

    Sa torni tuima, jalopeura-innoin
    mi nouset, sota syntysi on syy!
    Soi laulus torin yllä malmirinnoin --:
    sen herra olet, sen _accent aigu_.
          Jos jäisin luoksesi,
    mun piirittäisit hennoin pilvilinnoin...
          -- oi onneni!

    Ei lankee varjot vielä, soitto poista,
    siks kunnes saapuu tumma, lauha yö!
    Ei sävelet oo päivän, viel' ei loista
    korujen kulta-purppurainen vyö,
          on aikaa kylliksi
    viel' laulaa yksinäisyys-unelmoista
          -- oi onneni!



PINJA JA SALAMA


    Ma nousin mereen ilmojen;
    jos puhun -- niin ei vastaa ken.

    Ma yksinäiseks ylenin --
    ma varron: mitä vartoisin?

    Ken pilviin saakka kohoaa, --
    hän vartoo ensi salamaa.



KERRAN -- ARMON VUONNA ENSIMÄISENÄ KAI --


    Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai --
    Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
    "Nyt käy nurin päin!
    Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
    Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
    ja Caesar elukka, jumala -- juutalainen!"



JUOPUNUT LAULU


    Inehmo, oi!
    Yön kellot mitä sulle soi?
    "Unt' untelon
    ma nukuin --, väistyi uni pois:
    Syv' elo on,
    mitata päivän miel' ei vois.
    Syv' itku sen --,
    syvempi vielä ilon-syys:
    Huol' itkee: kestä en!
    Vaan ilon miel' on iäisyys --,
    -- on syvä, syvä iäisyys!"



MISTRALILLE

Tanssilaulu


    Mistral-tuuli, pilven turma,
    mustan murheen kirkas surma
    pauhaava, sua lemmin ma!
    Esikoiset saman sylin
    oomme, kohtalomme ylin
    yks on ikuisuuksista.

    Silopintaa kallioiden
    vastaas riennän karkeloiden
    tahtiin viiman kanteleen:
    kun sa purjehitta ennät,
    vapahista vapain lennät
    yli kesyttömän veen.

    Huutos ilman halki viilsi,
    rantaan juoksin, jossa kiilsi
    vuorenseinä kellervä.
    Kallioilta voiton-innoin
    syöksyit jalokivi-pinnoin
    silloin kosken ryöppynä.

    Taivaan aavaa kenttää kiiti
    orhisi ja vaunus liiti
    niinkuin tuli pitkäisen,
    salamana ruoskas siima
    orhiin iski, niinkuin viima
    lensit rataas myrskyten, --

    Alas syöksyit vaunuistasi,
    lyhentyen lennossasi
    viuhuvaksi nuoleksi
    syöksyit suoraan syvyyksihin,
    niinkuin rusko-uutimihin
    aamun säteet syöksyvi.

    Tanssi, tanssi kavalilla
    vaahtoharja lainehilla --
    luoja _uutten_ tanssien!
    Tanssimme saa tuhat tapaa,
    taitehemme -- olkoon vapaa,
    tietehemme -- iloinen!

    Kukkasista kuulun tiemme
    kukoistuksen, lehvän viemme
    seppeleeksi kunnian!
    Karkeloimme sylitysten
    kera porttoin, pyhimysten,
    jumalan ja maailman!

    Ken ei tanssi tuulten lailla,
    viihdy sitehiä vailla,
    raihnas, raajarikkoinen,
    ken on hurskaan-liukaskieli,
    hyve-pöllö, mietomieli,
    taivaamme ei ole sen!

    Tuprutamme tomut teiden
    sieraimihin nääntyneiden,
    puhdistamme rannikon!
    Heikon rinnan hengityksen,
    velton silmän väsymyksen
    täältä väistyminen on!

    Kirkkaan taivaan sumentajat,
    pilvet, elon rumentajat
    edestämme väistyvi!
    Pauhatkaamme ... niinkuin myrsky
    _pauhaa_ onnen ylväin hyrsky,
    henki vapain, kanssasi. --

    -- Jotta muisto onnen parhaan
    säilyis aina, tähtitarhaan
    kanna _seppel_ myötäsi!
    Viskaa kauas, korkealle,
    ylimmälle taivahalle --
    ripusta se merkiksi!



DIONYSOS-DITYRAMBEJA



VAIN NARRI! VAIN RUNONIEKKA!


    Ilmassa seljenneessä,
    kun kasteen lohdutus jo
    alas maahan kumpuaa,
    näkymättä ja kuulumatta
    -- näet pehmeä-anturainen
    on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki --:
    sydän kuuma, sa muistatko silloin,
    miten janosit kerran,
    pisarkylpyä kyynelten taivahisten,
    palaneena ja pakahtuneena,
    kulonurmi-poluilla kun
    pahat iltaiset auringon-katseet
    sua kiersivät lomitse mustien puitten,
    tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet.
    "Sinä? -- totuuden vapaa mieskö?" -- ne ilkkui
    ei! runoniekka vain!
    vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä,
    jonk' on valhetella pakko,
    pakko valhetella tieten ja taiten,
    peto saaliin-ahne,
    kirjo-naamioinen,
    oma naamionsa,
    oma saalihinsa,
    _sekö_ -- totuuden vapaa mies?...
    Ei! Narri vain! Runoniekka vain!
    Vain kirjavia puhuva,
    vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva,
    sanasiltoja valheen kiipeileväinen,
    kirjokaaria käyden
    välisiltoja vaappuen
    valetaivasten, valemaitten,
    ympäri liidellen, ympäri laadellen --
    _vain narri! vain runoniekka!_

    _Sekö_ -- totuuden vapaa mies?...
    Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä,
    kuvapatsaaksi tullut ei,
    jumal-pylvähäksi,
    ei temppelin eteen pantu,
    ovenvartiaksi jumalan jonkun:
    ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille,
    koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan,
    sydän kissan-kiihkoja täynnä,
    joka ikkunasta hypähtävä,
    suin päin joka sattumaan,
    joka aarniometsän vaaniva,
    himomielin vaaniva, juosta
    jott' aarniometsissä saisit
    kera petojen kirjavatäpläisten
    sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana,
    himon-polttavin huulin,
    peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen,
    autuaan-verenahne,
    rosvoten, hiipien, _valhetellen_...

    Tai kotkan lailla, mi kauan,
    kauan kuiluihin tuijottaa,
    kuiluihin _omihinsa_...
    -- oi kuinka ne suikertelevat
    alas, alle, sisälle maan
    yhä syvempiin syvyyksiin! --
    Silloin,
    yht'äkkiä,
    päistikkaa,
    kuin salama syöstä
    alas _karitsoihin_,
    nälänvimmassa, himoiten
    karitsa-riistaa,
    kato kaikkien karitsa-sieluin,
    kato kiukkuinen kaiken, mi katselee,
    karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
    harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti...

    Näin
    kotkamainen, pantterimainen
    on runoniekan kaipuu,
    on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla,
    sa narri! sa runoniekka!...

    Sa, joka ihmisen näit
    niin _jumalana_ kuin _lampaanakin_ --,
    _repiä_ jumala ihmisessä
    kuin lammaskin ihmisessä,
    ja repien _nauraa_ --
    _se, se on sun autuutes_,
    kotkan ja pantterin autuus,
    runoniekan ja narrin autuus!...
    Ilmassa seljenneessä,
    kun kuun sirppi jo hiipii
    välitse purppuraruskoin
    vihertäin kateudesta,
    -- vihamielisnä päivälle,
    salaa jok' askeleella
    vitaisten ruusu-uutimiin
    kunnes ne vaipuvat,
    yöhön vaipuvat vaalentuin: --

    niin vaivuin ma itse kerran
    totuuden-vimmastani,
    päivän-kaipiostani,
    mies väsynyt päivään, valosta sairas,
    -- alas vaivuin iltahan, varjoon,
    totuuden yhden tulessa janoten:
    -- sydän kuuma, sa muistatko vielä,
    miten janosit silloin? --
    maanpaossa luota
    totuuden kaiken!
    Vain narri! Vain runoniekka!



ERÄMAAN TYTTÄRIEN JOUKOSSA


1.

"Älä mene pois!" sanoi silloin se vaeltaja, joka nimitti itseään
Zarathustran varjoksi, "jää meidän luoksemme, -- muutoin saattaisi tuo
vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.

"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso
vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän
on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.

"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän
edessämme: mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön
vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin, -- vaeltavien
pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen
aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki, -- meidän ulvontamme ja
hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä
on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon
pilveä, paljon helteistä ilmaa!

"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla:
älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget
karkaavat jälleen kimppuumme!

"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi! Löysinkö
minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi
luolassasi?

"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja
arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni
maistavat suurimman nautintonsa!

"Ellei ehkä --, ellei ehkä --, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo
anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan
tyttärien joukossa.

"Heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä
minä olin kauimpana poissa pilvisestä kosteasta alakuloisest
Vanhasta-Europasta!

"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaantyttöjä ja toista sinistä
taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.

"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet,
syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin
suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät -- kirjavina ja
vieraina tietysti! mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat
ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin
jälkiruoka-virren."

Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja
ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan
loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja
viisaasti ympärilleen: -- mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti
ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa
uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.


    2.

    _Ken erämaita kätkee, surman saa_...


    3.

    Haa!
    Juhlallista!
    Arvokas alku!
    afrikalaisen juhlallista!
    jalopeuran arvoista
    tai moraalisen möly-apinan
    -- mut teille ei mitään,
    te ystävättäret armahimmat,
    joiden jalkojen juureen
    mun, europalaisen palmujen alle,
    on istua suotu. Sela.

    Toden tottakin kummallista!
    Täss' istun nyt,
    lähell' erämaata, ja kohta
    niin kaukana taas erämaasta,
    myös mistään viel' erämaatumatta:
    nimittäin nielemänä
    tämän pienimmän keitaan
    -- juurikään se haukoitellen
    avas armahan suunsa,
    sulotuoksuisimman kaikista suista:
    ma silloin suljahdin siihen,
    alas, lävitse -- keskeenne teidän,
    ystävättäret armahimmat. Sela.

    Terve, terve valaskalalle tuolle,
    jos näin piti vierahansa
    se hyvänä! -- kai käsitätte
    tämän oppineen vihjauksen?...
    Sen vatsalle terve,
    jos oli se näin,
    näin herttainen keidas-vatsa
    kuin tää: mitä kuitenkin epäilen.
    Näet tulenhan Europasta,
    jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot.
    Sen jumala paratkohon!
    Aamen.

    Täss' istun ma nyt,
    tässä keitaassa pienimmässä,
    kuin taateli ikään,
    läpipehmeä, ruskea, kultasyinen,
    himoiten pyöreää tytön suuta,
    mut enemmän vielä tyttömäisiä
    jääkylmiä valkeita viiltäviä
    puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät
    sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.

    Etelän hedelmäin näitten
    nyt kaltaisena, ylenkaltaisena
    makaan ma tässä ja mun
    ylt'ympäröitsevät pienet
    siipikuoriaiset
    iloparvineen, imusarvineen,
    kuin myöskin pienemmät vielä,
    houkkiommat, syntisemmät
    sydäntoiveet ja oikut, --
    mun ympärisaarratte te,
    te mykät, te aavistavaiset
    tyttö-kissat,
    Dudu ja Suleika
    -- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan
    monet sulloisin tunteet
    (-- jumal' anteeksi suokoon
    tämän kielisynnin!...)
    -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa,
    paratiisin-ilmaa ilmettyistä,
    kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa,
    niin hyvää kuin joskus vain
    alas putosi kuusta,
    joko sattuma syynä
    lie ollut tai ylimielisyys?
    kuten kertovat laulajat vanhat.
    Sit' epäilen kuitenkin
    ma epäilijä, sill' enhân ma suotta
    tule Europasta,
    jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot.
    Sen jumala paratkohon!
    Aamen.

    Ihaninta särpien ilmaa,
    auki sieraimet kuin kupu maljan,
    vailla vastaisuutta, vailla muisteloita,
    niin istun ma tässä,
    ystävättäret armahimmat,
    ja katselen palmua, kuinka,
    kuin tanssijatar,
    se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu
    -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo...
    kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu --
    joka liian kauan jo, vaarallisen kauan
    yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi?
    -- hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu,
    pois jalkansa toisen?
    Ma ainakin turhaan
    kadonnutta etsin
    kaksois-kalleutta
    -- eli tuota toista jalkaa --
    pyhästä läheisyydestä
    hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman
    poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.
    Niin, jos, ystävättäret ihanaiset,
    mua tahdotte uskoa oikein:
    hän on _hukannut_ sen...
    Hu! Hu! Hu! Hu! Huu!...
    Se on poissa,
    ikipäiviksi poissa,
    tuo toinen jalka!
    Oi vahinko armasta toista jalkaa!
    Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan,
    tuo yksinäinen jalka?
    Ehkä pelkää se julmaa
    kellerväkiharaista
    jalopeura-hirviötä? vai ehk'on
    jo kaluttuna, nakerreltuna --
    voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.

    Oi älkää itkekö,
    sydämet herkät!
    Oi älkää itkekö,
    taatelisydämet! Maitorinnat!
    Te lakerijuuri-sydän-
    sykkeröiset!
    Ole mies, Suleika! Rohkeutta!
    Älä itke enää,
    kalpea Dudu!
    -- Vai oisko täss' ehkä
    joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa
    nyt paikallaan?
    joku palsami-lause?
    joku juhlallinen manaus?...

    Haa!
    Ylös, arvokkuus!
    Puhkukaa, puhkukaa jälleen
    hyve-palkeet!
    Haa!
    Viel' yksi mylväys,
    moraalinen mylväys,
    moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille!
    Näet hyve-ulvonta,
    te tyttöset armahimmat,
    on enemmän kuin kaikki
    europalais-himo, europalais-ikinälkä!
    Ja tässä minä seison
    jo europalaisena,
    enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
    Aamen!

           *   *   *

    Ken erämaita kätkee, surman saa!
    Lyö kiveen kivi, nielee erämaa.
    Iäinen kuolo katsoo hehkuen
    ja pureksii --, se elämää on sen...

    _Inehmo oi, min himo liekkiin saa:
    sa -- kivi olet, kuolo, erämaa_...



VIIMEINEN TAHTO


    Niin kuolla
    kuin hänen kerran kuolevan näin --,
    ystävän, joka
    salamoita ja katseita heitti
    jumalaisena synkkään nuoruuteeni!
    Ylimielinen, syvä,
    _taistossa_ tanssija --,

    riemuisin kaikista kamppailijoista,
    ankarin kaikista voittajista,
    kohtalo omassa kohtalossaan,
    kova, miettivä, harkitsevainen --:

    vapiseva siitä, että sai voiton,
    riemuinen siitä, ett' taistossa _kuollen_ voitti --:
    kuolossa käskeväinen,
    -- ja _tuhoa_ tuottaa hän käski...

    Niin kuolla
    kuin hänen kerran kuolevan näin:
    voittaen, _tuhoa_ tuoden...



TULENPATSAS


    Miss' saari on kasvanut merien helmaan,
    siell' uhripaasi jyrkkänä pilvihin nousee,
    siell' alla sysimustan taivaan kannen
    Zarathustran merkkituli ilmoille syttyy,
    tulenpatsas viekkaille purjehtijoille,
    merkki, mi tietävältä vastausta vaatii...

    Tää liekki vaalean-harmahtavainen
    -- himonhehkuvan kielen se kauaksi viskaa,
    päin kylmän seijasta korkeutta kaartaa
    kaulansa -- kärsimätön, vapiseva käärme:
    tään merkin asetin silmäni eteen.
    Oma sieluni lieska on tää:
    sen hiljainen hehku ain' yhä korkeammalle,
    kaukaisuuksia kaivaten, liekehtii.
    Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota?

    Miks äkkiä pakeni mannerta hän?
    Kuus tuntee hän yksinäisyyttä --,
    mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut,
    hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui,
    hän onkensa etsien aavoille heittää,
    on jäljellä _seitsemäs_ yksinäisyys.

    Kavalat purjehtijat! Te pirstaleet tähtien vanhain!
    Meret vastaisuuden! Te tutkimattomat taivaat!
    ma yksinäisiä kohti nyt onkeni heitän:
    väkivallalle lieskan nyt vastatkaa,
    nyt korkeiden vuorien pyyntimies anoo
    viimeistä yksinäisyyttänsä teiltä! -- --



AURINKO LASKEE


    1.

    Sydän polttava,
    ei kauan sun janota tarvitse enää!
    On lupaus ilmassa,
    sitä huhuuvat oudot huulet mulle,
    -- saapuu suuri viileys...

    Sydänpäivällä paahtoi polttaen aurinkoni:
    terve teille, terve tultuanne,
    te äkkiä tohahtavat tuulet,
    terve, te iltaiset viileät henget!

    Humisee oudon raikkaana ilma.
        Yön viettelysilmät
        vinot, vaanivat eikö
        katsele mua?...
    Pysy lujana, urhea sydämeni!
    Älä utele: miksi? --


    2.

    Eloni päivä!
    aurinko laskee.
    Jo virta kultana
    kimmeltää.
    Miks lämpöä rannan kallio huokuu:
    sen kiireellä onni
    uinuiko päivällä untansa?
    Viel' onnen vihreä virvatuli-tanssi
    käy ruskeiden rotkojen pohjalla.

    Eloni päivä!
    jo iltasi joutuu!
    Jo hehkuu silmäsi
    sammuen verkkaan,
    jo vyöryy kasteesi
    kyynelhelmet,
    jo lipuu valkeita meriä hiljaa
    sun lempesi purppurahehku,
    sun autuutes viipyvä, viimeinen...


    3.

    Joudu, kirkkaus kultainen!
    sa kuoleman
    salaisin, suloisin tunne!
    -- Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?
    Nyt vasta kun jalkani uupuu,
    minut katseesi kohtaa,
    minut onnesi saavuttaa.

    Ylt'ympäri soittoa, aaltoja vaan.
    Mi ennen ol' raskasta,
    vaipui sinervään unhoon, --
    nyt venheeni keinuvi jouten.
    Myrskyn ja retken -- se unohtanut on!
    Hukkuivat toivo ja toiveet,
    nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.

    _Seitsemäs_ yksinäisyys!
    En tuntenut koskaan
    sulovarmuutta lähellä niin,
    niin kuumaks' en auringon kehrää.
    -- Viel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani?
    Hopean kevyenä nyt
    purteni aavalle ui...



ARIADNEN VALITUS


    Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo?
    Kädet tänne kuumat!
    tänne sydän-hiillosmaljat!
    Suorana maassa, värjyin
    kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään,
    ja puistamana, ah! kuumetten outoin,
    vilun jääota-nuolista väriseväisnä,
    sun ajo-riistanas, aatos!
    sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen!
    sa metsämies pilvien takainen!
    Sun maahan vasamoitsemanas,
    sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit!
    Niin minä makaan,
    kiemurtelen, kierielen kiduttamana
    iankaikkisten tuskien kaikkein,
    sun osumanas,
    sa metsämies julmin,
    sa tuntematon -- _jumala_...

    Osu syvempään!
    Osu vielä kerran!
    Sydän lävistä, särje tää!
    Miksi kidutat näin
    väkätylsin nuolin?
    Miksi katsot jälleen,
    sa ikiahne inehmotuskan,
    pahansuovin jumal- salama- silmin?
    Et tappaa tahdo,
    vain kiduttaa, kiduttaa?
    Mitä _minusta_ kidutat,
    sa pahansuopa, tuntematon jumala? --

    Hahaa!
    Sa hiivit luo,
    tulet keskellä sydänyön?...
    Mitä tahdot?
    Puhu!
    Mua ahdistat, painat --
    Haa! lähell' olet jo liian!
    Mun kuulet hengittävän,
    mun sydäntäni kuuntelet,
    sa kade, lemmenkade!
    -- mille sitten?

    Pois! Pois!
    Miks sulla portaat?
    Vai mielitkö mennä
    mun sydämeeni,
    mun salaisimpiin aatoksiini
    niill' astua, niinkö?
    Hävytön! Tuntematon -- varas!
    Mitä mielit varastaa?
    Mitä mielit urkkia?
    Mitä ilmi kiduttaa,
    sa kiduttaja!
    sa -- jumal-teloittaja!
    Vai tuleeko mun koirana maassa
    ryömiä sulle?
    Pois suunnilta innoittuneena,
    lempeä -- Kehiä sulle?

    Työ turha!
    Pistä vain!
    sa tutkain julmin! Ei,
    en ole koira -- sun riistasi vain,
    sa julmin metsämies!
    sun vankisi ylpein,
    sa ryöväri pilvien takainen...
    Jo puhu viimein!
    Sa salama-vaippainen! Tuntematon! sano!
    Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten?...

    Mitä?
    Lunnahia?
    Mitä lunnaiksi tahdot?
    Vaadi paljon -- niin ylpeyteni neuvoo!
    lyhyt tili -- niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

    Hahaa!
    Sa -- _minut_ tahdot?
    Minut -- kokonaan?...

    Hahaa!
    Ja kidutat minua, narri,
    kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
    Suo lempeä -- ken mua lämmittää vielä?
    ken lempii?
    kädet kuumat anna,
    anna sydän-hiillosmaljat
    minulle, yksinäisimmälle,
    jonka jää, jää seitsenkertainen
    opetti janoamaan
    vihamiehiäkin,
    suo mulle, suo,
    vihamies sa julmin,
    suo mulle -- _itses!_...

    Tiessään!
    Siinä hän pakeni, hänkin,
    mun seurani ainoa, viimeinen,
    mun vihamieheni suuri,
    mun tuntemattomani,
    mun jumal-teloittajani!...

    Ei!
    Saavu taas!
    Tuo kidutuksesi kaikki!
    Sua kohti kyynelvirtani
    nyt kaikki juoksee
    ja sydänliekkini viimeinen
    se sinulle liekkii.
    Oi saavu taas,
    mun tuntematon jumalani! mun _tuskani!_
    mun onneni viimeinen!...

 Salama. Dionysos näyttäytyy smaragdisessa ihanuudessa.

        DIONYSOS:

    Ole viisas, Ariadne!...
    Sirot korvat on sulla, minun korvani on sulla:
    sana viisas niihin kätke! --
    Sen ensin eikö pakko ole itseään vihata, ken
    itseään rakastaa tahtoo?...
    _Minä labyrinttisi oon_...



MAINE JA IÄISYYS


    1.

    Miten kauan jo hautonut olet
    sa vastoinkäymisiäs?
    Oo varuillasi! sun pitkä
    valituksesi vielä voi munan,
    Basiliski-munan
    hautoa poikasiin.

    Miks Zarathustra vuorilla hiipii? --

    Epäluuloinen, haavoitettu, synkkä
    hän väijyjä on --,
    mut äkkiä, kirkkaana, hirvittävänä
    päin taivaita kuilusta pohjattomasta
    salama lyö:
    -- sisus vuorenkin, kiinteä, kylmä,
    nyt vavahtaa...

    Kun viha ja ukkosen vasama yhtyy
    _kirouksen_ ne synnyttää --
    nyt Zarathustran suuttumus vuorilla pauhaa,
    ukonpilvenä tietään hän taivaltaa.
    Nyt aika on lymytä sen, ken vielä katoksen löytää!
    Nyt vuoteelle käykää, ihmiset veltot!
    Nyt ukkoset holvien yllä vyöryy,
    nyt vapisee hirret ja muurit,
    rikinkarvaiset totuudet salamoina sinkoo --
    nyt Zarathustra _kiroo_...


    2.

    Se raha, jolla
    koko maailma maksaa,
    on _maine_ --,
    ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen,
    sitä inhoten jalkaini alla poljen.

    _Ken_ maksua tahtoo?
    Ne, jotka kaupaksi ovat...
    Ken _kaupaksi_ on, käsin tahmein hän tapaa
    maailman kaiken
    kilisevän-kalisevaa mainetta!

    Sa _tahdotko_ ostaa heidät?
    he kaikki on kaupaksi.
    Mut tarjoa paljon!
    kilistä täyttä kukkaroa
    -- sa _pöngität_ heitä muutoin,
    sa pöngität heidän _hyveitään_...

    Ovat kaikki he siveitä.
    Hyve, maine -- ne sointuvat yhteen.
    Niin kauan kuin maailma seisoo
    hyve-lörpötyksen he maineen
    kilin-kalinalla maksavat,
    _elo_ melua tällaista on...

    Ma silmissä kaikkien siveiden
    olen kernaasti vikapää,
    vikapää kaikkiin synteihin suuriin!
    Silmissä maineen valta-tuomarien
    mun kunnianhimoni käärmeeksi muuttuu
    ma sellaisten joukossa tahdon
    ain' olla _alhaisin_...

    Se raha, jolla
    koko maailma maksaa,
    on _maine_ --,
    ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen,
    sitä inhoten jalkaini alla poljen.


    3.

    Melu, vaikene jo! --
    Asioista suurista -- ma suurta näen! --
    paras vaieta on, tai suuresti puhua:
    puhu suuresti nyt,
    puhu haltioitunut viisautein!

    Ylös katseeni luon --
    valon valtameriä vyöryy siellä:
    -- oi yö, oi äänettömyys, melu kuolonhiljainen!...
    Näen merkin --, minua kohti
    kaukaisimmasta kaukaisuudesta
    tähtisarja hiljaa säihkyen laskeutuu...


    4.

    Olevaisuuden korkein tähti!
    Kuvasarjojen iäisten taulu!
    Minun luokseni saavutko? --
    Ihanuutesi äänetön, jota
    ei yksikään nähnyt ole, --
    se eikö pakene katsettani?

    Oi kilpi ehdottomuuden!
    Kuvasarjojen iäisten taulu!
    -- sinä tiedäthän sen:
    sitä vihaavat kaikki,
    sitä rakastan ma yksin,
    että _iäinen_ oot!
    että _ehdoton_ oot!
    Mun lempeni tulen syttymään saa
    vain iäti ehdottomuus.

    Oi kilpi ehdottomuuden!
    Ole vaisuuden korkein tähti!
    -- jota saavuta mikään ei toive,
    jota tahraa ei yksikään kielto,
    olevaisuuden iäinen myöntäminen oot
    minä iäinen myöntäjäsi oon:
    _sillä sua rakastan_, oi iäisyys!



KATKELMIA



    Viel' leimuaa ukkospilvi:
    mut välkkyen, raskaana, hiljaa
    jo Zarathustran rikkaus lepää
    yli kenttien kimmeltäväin.



    On kotoni korkeudessa,
    ma korkeuksiin en kaipaa.
    Ylös katsettani en nosta;
    alas-katselevainen ma oon,
    mies, jonka siunata täytyy:
    alas katsovat kaikki siunaavaiset...



    Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit:
    vaan että sä itsessäs epäjumalanpalvelijan
    _löit_ maahan, se oli sun rohkeutes.



    Salamaksi mun tietoni muuttui;
    se timantti-säilällä murtaa yön tummuuden ympäriltäin!



    Pettää --
    se parhain on taistelutaito.
    Ketunnahka:
    sotisopani salainen on.



    Ma teitäkö rakastan?...
    Niin ratsumies ratsuaan lempii
    päämaaliin mi hänet vie.



    "Yöt uudet loit ympärilles,
    erämaita uusia löysi
    sun leijona-jalkasi."



    Ei synnit, ei suuret hulluudet ihmisien
    mua kärsimään saaneet:
    ma ihmisen suurista hyveistä kärsin
    enin hänestä kärsiessäin.



    "On ihminen paha",
    niin puhuivat viisaimmat vielä kaikki
    mun lohdukseni.



    Tää yksin kaikesta tuskasta päästää
    ( -- nyt valitse!):
    pikainen kuolema taikka
    rakkaus kestäväinen.



    Sa oletko hauras?
    Varo _lapsen-käsiä_ silloin!
    Ei elää voi lapsi,
    se ellei rikkoa saa...



    "On hyötyä savustakin",
    niin beduiini puhuu, niin puhun ma myös.
    savu, etkö sa ilmoita taivaltajalle,
    ett' ystävällinen liesi
    lähellä loimuaa?



    Mutkia tehden kulkevat suuret ihmiset, virrat,
    mutkia tehden, mut maaliinsa:
    se heidän on parhain rohkeutensa,
    he teitä polveilevia ei pelkää.



    Tuollapuolen Pohjolan, jään, tämän-päivän,
    tuollapuolen kuoleman,
    ypö-yksin:
    _meidän_ elomme, _meidän_ onnemme!
    Et maata, et vettä
    myöten löydä
    tietä pohjanperäläisten luo:
    niin ennusti _meistä_ viisas suu.



              KUU

    Yö on: yli kattojen jälleen
    kuun kulkee lihavat kasvot.
    Hän, uroskissa kaikista kadehtivaisin,
    kademielin rakastavaisia katsoo,
    tuo kelmeä, ihrainen "ukko kuussa".
    Himomielin se pimeitä nurkkia kiertää,
    nojaa ikkunoihin, puoleksi suljettuihin
    kuin himomielinen, lihava munkki, mi kulkee
    teitä kiellettyjä yön aikaan julkeana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Dionysos - Valikoima runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.