Title: Hätähuuto y.m. kertomuksia
Author: Maupassant, Guy de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hätähuuto y.m. kertomuksia" ***


HÄTÄHUUTO Y. M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Guy de Maupassant


Suom. Veikko Vasama



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1919.



SISÄLTÖ:

 Hätähuuto.
 Josef.
 Pelastettu.
 Merkki.
 Kukko lauloi.
 Sika-Morin.
 Huone N:o 11.
 Rogerin keino.
 Metsässä.



HÄTÄHUUTO.


Olen saanut seuraavan kirjeen. Kun siitä kenties saattaa olla hyötyä
useille lukijoistani, niin riennän sen tässä heille julkaisemaan.

Parisi, 15 p:nä marrask. 1886.

Arvoisa Herra!

Te käsittelette usein niin hyvin kertomusten kuin aikakirjainkin
avulla aiheita, jotka koskettavat niinsanoakseni "yleisesti
hyväksyttyä moraalia". Seuraavassa esitän teidän tarkastettaviksenne
muutamia ajatelmia, joista luulisin teidän saavan aineksia yhteen
artikkeliin.

En ole mennyt naimisiin, vaan olen poikamies ja hieman naivi, kuten
näyttää. Mutta minä luulen, että monet miehet, että useimmat heistä
ovat naiveja minun tavallani. Kun olen aina, tai melkein aina,
vilpitön, niin en osaa hyvin eroittaa lähimmäisteni luontaista
ilkeämielisyyttä, vaan astun suoraan eteenpäin, avosilmin,
tarkastamatta lähemmin asioita ja ottamatta riittävää selvää ihmisten
mielialoista.

Me olemme, melkein kaikki, tottuneet yleisesti pitämään näennäisyyttä
todellisuutena ja ihmisiä sellaisina, millaisiksi he tekeytyvät,
ja ainoastaan harvain vainu pystyy saamaan selville tiettyjen
ihmisten todellisen luonteen. Tästä erikoisesta ja käytännölliseen
elämään sovelletusta sovinnaisesta katsantokannasta seuraa, että
me jäämme syrjään tapahtumista kuin myyrät koloonsa, että me emme
koskaan usko sitä, mitä tosiasiallisesti on olemassa, vaan sitä,
miltä jokin näyttää, että me, kun asiat näytetään meille oikeassa
valaistuksessa, selitämme ne epätodenmukaisiksi ja että me luemme
poikkeukselliseksi kaiken sen, mikä ei ole meidän idealistisen
moraalimme mukaista, ottamatta ollenkaan lukuun sitä seikkaa,
että noiden poikkeusten summa sisältää melkein kaikki tapaukset;
tästä seuraa myöskin, että koko maailma pettää ja petkuttaa näitä
minunkaltaisiani herkkäuskoisia. Tässä petkuttamisessa ovat semminkin
naiset mestareita.

Olen hieman poikennut pois asiasta tullakseni siihen, mikä tällä
kertaa erikoisesti kiinnittää mieltäni.

Minulla on rakastajattarena naimisissa oleva nainen. Kuten niin
monet muutkin, luulin minäkin tavanneeni jonkin poikkeusolennon,
pienen onnettoman naisen, joka petti ensi kertaa miestään. Minä olin
hakkaillut häntä kauan, tai paremmin sanottuna luulen tehneeni siten.
Minä luulin voittaneeni hänet rakkaudellani ja kohteliaisuudellani,
minä luulin saaneeni loistavan voiton hellittämättömyydelläni. Itse
asiassa minä olin käyttänyt tuhansia varokeinoja, tuhansia temppuja,
menetellyt sen tuhannen hienotunteisen hitaasti saadakseni hänet
vallatuksi.

Mutta kas, mitä minulle tapahtui viime viikolla.

Hänen miehensä oli matkustanut jonnekin muutamiksi päiviksi, ja
hän pyysi päästä minun poikamiehenasuntooni päivällisille, joilla
minun piti toimittaa kaikki tarjoilu, jottei mitään palvelijaa
olisi tarvittu. Hänellä oli omituinen päähänpisto, mikä oli häntä
kiusannut jo neljä, viisi kuukautta. Hän tahtoi päästä humalaan,
oikeen täyteen, ilman mitään pelkoa, tarvitsematta palata kotiin
ja puhutella kamarineitsyttään, tarvitsematta näyttää käyntiään
kenellekään todistajille. Usein hän oli tullut omien sanojensa
mukaan "iloiselle tuulelle", muttei ollut koskaan mennyt pitemmälle,
ja havainnut sellaisen tilan suloiseksi. Hän oli siis päättänyt
kerran juoda itsensä humalaan, yhden ainoan kerran, mutta silloin
oikein kelpo keikkaan. Kotonaan hän sanoi lähtevänsä vieraisille
vuorokaudeksi lähellä Parisia olevien ystävien luokse ja saapui minun
luokseni päivällisen aikaan. Nainen ei saa luonnollisestikaan juopua
muusta kuin sampanjasta, ja sitä hän joi suuren lasin ennen ateriaa,
ja ennenkuin päästiin käsiksi ostereihin, alkoi hän puhua puita
heiniä.

Päivälliseksi meillä oli vain kylmiä ruokia, jotka oli asetettu minun
takanani olevalle pöydälle, mistä minä saatoin ottaa eri ruokalajit
tai lautaset pelkästään kättä ojentamalla. Ja minä suoritin tarjoilun
niin hyvin kuin voin, kuunnellen hänen lörpöttelyään.

Hän joi lasin toisensa jälkeen päähänpistonsa ajamana. Hän uskoi
minulle aluksi turhanpäiväisiä ja loputtomia aistimuksiaan ja
tunnelmiaan, joita hän oli kokenut tyttönä ollessaan. Ja hän jatkoi
ja jatkoi, katse hieman häilyvänä, kiiluvana, kieli irrallaan. Hänen
keveät ideansa purkautuivat katkeamatta kuten telegrafistin nauha,
joka panee pyörimään kelansa ja näyttää loppumattomalta kulkiessaan
eteenpäin sähkökoneiston pitäessä pientä ääntä ja piirtäessä sille
tuntemattomia sanoja.

Vähän päästä hän kysyi minulta:

-- Olenko minä humalassa?

-- Et, et vielä.

Ja hän joi uudestaan.

Ja pian hän sitä olikin, ei kuitenkaan niin humalassa, että olisi
menettänyt järkensä, mutta kuitenkin siinä määrässä, että ilmaisi
peittelemättömän totuuden, kuten minusta näytti.

Tyttöysaikojen vaikutelmia koskevia tunnustuksia seurasi toisia,
paljon läheisempiä, jotka koskivat hänen miestään. Hän paljasti ne
aivan täydellisesti, kertoi sellaistakin, jota ihan hävettää tietää,
hokien alinomaa seuraavaa tekosyytä: "Minähän voin sanoa sinulle
kaikki, sinulle... kellenkäs minä muulle sitten sanoisin kaikki,
jollen sinulle." Minä tiedän siis hänen miehensä kaikki tavat, kaikki
virheet, kaikki tunteenpurkamistavat ja kaikkein salaisimmatkin halut.

Ja hän kysyi minulta vaatien hyväksyvää vastausta: "Onko hän
yöastia?... sanoppas minulle, onko hän yöastia?... Uskotko, että hän
on ikävystyttänyt minua... häh?..." Siihen määrään, että ensi kerralla
kuin sinut näin, minä sanoin itselleni: "Kas, hänpäs miellyttää
minua, hän, hänestäpä minä saan itselleni rakastajan." Silloin sinä
hakkailit minua.

Minä tulin pakostakin näyttäneeksi hyvin hullunkuriselta, sillä hän
huomasi sen humalastaan huolimatta ja alkoi katketakseen nauraa:
"Ah, sinä suuri houkka!" hän sanoi, "piditkös sinä varovaisuutta
tarpeellisena...? voi sinua suurta pässinpäätä!... kun meitä
hakkaillaan...ja sitä me kaipaamme kipeästi... niin silloin on
pidettävä kiirettä eikä annettava meidän odottaa... ja pitää olla
hölmö, jollei ymmärrä jo meidän katseestamme, että me sanomme:
'Kyllä.' Ah, minä luulen saaneeni odottaa sinua, sinua tolloa! Minä
en edes tiennyt, miten minun olisi pitänyt käyttäytyä saadakseni
sinut ymmärtämään, että minulla oli kiire.... Ah, todellakin sillä
lailla... kukkia... runosäkeitä... kohteliaisuuksia... taasen
kukkia... eikä sitten mitään... enempää... Minä olin vähällä jättää
sinut, rakkaani, niin pitkäveteinen sinä olit päätöksesi tekemisessä.
Ja sanos, kun puolet miehistä on sinun kaltaisiasi, kun sensijaan
toinen puoli... Ah!... ah!... ah!..."

Tämä nauru sai minun selkäpiini värisemään. Ja minä änkytin: -- "Tuo
toinen puoli... niin, millainen on sitten tuo toinen puoli?..."

Hän joi yhä enemmän ja enemmän, silmät raukeina kirkkaasta viinistä,
ja välttämätön halu paljastaa totuus, mikä halu välistä valtaa
juopuneet, vei häntä eteenpäin.

Hän puuttui uudestaan puheeseen. "Ah, tuo toinen puoli pitää
kiirettä... liiallista kiirettä... mutta he ovat yhtä kaikki
oikeassa, he. On päiviä, jolloin se ei heille onnistu, mutta on
myöskin sellaisia, jolloin heillä on menestystä, kaikesta huolimatta.

"Rakkaani... jospa sinä tietäisit... miten hullunkurista se on...
kaksi eri mieslajia.... Kas, nuo ovat, kuten sinäkin, eivät koskaan
kuvittele, millaisia nuo toiset ovat... ja mitä he tekevät... heti...
kun huomaavat olevansa kahden kesken kanssamme.... He ovat niitä,
jotka panevat kaiken alttiiksi!... He saavat korvatillikoita... se on
totta... mutta mitä vahinkoa heillä siitä sitten on... he tietävät,
että me emme lörpöttele koskaan. He tuntevat meidät, he..."

Minä tarkastin häntä inkvisiittorin silmillä, täynnä hullua halua
puhuttaa häntä saadakseni tietää kaiken. Miten monta kertaa minä
kysyinkään itseltäni: "Miten nuo toiset miehet käyttäytyvät
naisia, meidän naisiamme kohtaan?" Minä haistoin hyvinkin, että
ei tarvinnut muuta kuin nähdä jossakin salongissa kahden miehen
puhuttelevan julkisesti samaa naista, jonka kanssa he vuoron perään
ovat joutuneet kahden kesken, huomatakseen, että heillä olisi aivan
erilainen käytöstapa, vaikka tuntisivatkin tuon naisen yhtä hyvin.
Jo ensi silmäyksellä havaitaan, että tietyt henkilöt, joilla on
luontainen viettelemisen taito, tai jotka ovat vain meitä nokkelampia
ja häikäilemättömämpiä, pääsevät yhdessä tunnissa pitemmälle
keskustellessaan naisen kanssa, joka heitä miellyttää, kuin me
yhdessä vuodessa. No niin, käyttävätkö nuo miehet, nuo viettelijät ja
uskaliaat tilaisuuden sattuessa niin rohkeasti käsiään ja kieltään,
että se meistä tuntuisi innoittavalta törkeydeltä, mutta jota naiset
kenties pitäisivät vain anteeksiannettavana julkeutena, säädyttömänä
ihailunosoituksena heidän vastustamattomalle viehättäväisyydelleen?

Kysyin siis häneltä: "Eikö totta, miesten joukossa on sellaisiakin,
jotka ovat hyvin hävyttömiä?"

Hän heittäytyi nojalleen tuolinsa selustaa vastaan voidakseen nauraa
mukavammin, mutta hänen naurunsa oli hermostunutta, sairasta, se oli
sellaista, mikä päättyy hermokohtauksiin; sitten vähän rauhoituttuaan
hän vastasi: "Ah! ah! rakkaani, hävyttömiäkö?... siis sellaisia,
jotka uskaltavat kaiken... heti kohta... kaiken... ymmärrätkö sinä...
ja paljon muuta vielä lisäksi..."

Tunsin joutuneeni kuohuksiin aivan kuin jos hän olisi paljastanut
minulle hirvittävän asian.

-- Ja te sallitte sitten tehtävän sellaista, te?...

-- Ei... me emme sitä salli... me annamme korvatillikoita... mutta
se miellyttää meitä yhtäkaikki... He ovat paljon hauskempia kuin te,
he!... Ja sitten heidän seurassaan täytyy aina pelätä, koskaan ei
saa olla rauhallisena...ja suloista on pelätä... pelätä semminkin
sitä. Heitä täytyy pitää alati silmällä... tuntuu siltä kuin olisi
kaksintaistelussa... Heidän silmistään näkee, missä heidän aatoksensa
pyörii tai minne heidän kätensä pyrkivät. He ovat kuormarenkejä, jos
niin tahdot, mutta he rakastavat meitä paljon paremmin kuin te!...

Omituinen ja odottamaton tunnelma valtasi minut. Vaikka olenkin
poikamies ja päättänyt siksi jäädäkin, niin yhtäkkiä minä
tunsin sydämeni asettuvan aviomiehen kannalle tähän riettaaseen
tunnustukseen nähden. Minä tunsin itseni kaikkien niiden
luottavaisten miesten ystäväksi, liittolaiseksi ja veljeksi, joita
nuo kaikki hameenhelmarosvot, jolleivät nyt juuri ryöstä, niin
ainakin pettävät.

Tällä hetkellä minä olen vielä tuon omituisen tunteen vallassa
kirjoittaessani nyt teille ja pyytäessäni teitä minun puolestani
kohottamaan hätähuudon rauhallisten aviomiesten suurelle armeijalle.

Kuitenkin minä vielä epäilin, sillä olihan tuo nainen humalassa ja
saattoi valhetella.

Puutuin uudestaan puheeseen: "Ettekö te koskaan kerro näistä
seikkailuistanne kenellekään, te?"

Hän katsahti minuun syvällä säälillä ja niin vakavasti, että minä
luulin hänen hämmästyksestä selvinneen humalastaan kokonaiseksi
minuutiksi.

"Mekö?... Mutta millainen hölmö sinä olet, rakkaani! Puhuuko nyt
kukaan koskaan sitä... Ah! ah! ah! Kertooko sinun palvelijasi
sinulle koskaan juomarahoistaan, muutamista lanteista, ja muista sen
sellaisista? Kas niin, se, se on meidän rahaamme. Aviomiehellä ei ole
syytä valittaa niin kauan kuin me emme mene liian pitkälle. Mutta
millainen hölmö sinä olet!... Ja sitten, miten pahalta tuntuukaan
sillä hetkellä, kun vastarintaa ei saa murretuksi!"

Hyvin hämilläni minä kysyin vielä:

-- No niin, sinuakin on sitten usein syleilty?

Hän vastasi eleellä, joka ilmaisi mitä syvintä halveksimista miestä
kohtaan, joka saattoi sitä epäillä: "Jumaliste!... Kaikkia naisia on
usein syleilty... koetappas vaikka ketä tahansa, niin saat nähdä,
sinä suuri hölmö. Kas niin, syleileppäs rouva de X:ää, hän on aivan
nuori ja vallan nuhteeton... Syleile, ystäväni... syleile... ja
koeta... saat nähdä... saat nähdä... Ah! ah! ah!..."

Äkkiä hän heitti täysinäisen sampanjalasinsa kynttiläkruunuun.
Sampanja valui alas sateena, sammutti kolme kynttilää, tahri
seinäverhot, kasteli pöydän, samalla kuin särkyneet lasinsirpaleet
sinkoilivat pitkin ruokasaliani. Sitten hän aikoi tarttua
pulloon tehdäkseen sille samalla tavalla, mutta minä sain sen
estetyksi; silloin hän alkoi huutaa ylen kovalla äänellä... ja sai
hermokohtauksen... kuten olin aavistanutkin...

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin minä en ajatellut ollenkaan tätä humalaisen
naisen tunnustusta, kun sattumalta jouduin samoille illallisille
rouva de X:n kanssa... jota minun rakastajattareni oli kehoittanut
minua syleilemään. Kun asuin samassa kaupungin korttelissa kuin
hänkin, niin minä pyysin päästä häntä saattamaan, sillä hän oli tänä
iltana yksin. Hän suostui.

Kun jouduimme kahden kesken ajoneuvoihin, niin, minä sanoin
itselleni: "No nyt sitä sitten täytyy yrittää", mutta minä en
uskaltanut. Minä en tietänyt, miten aloittaa, miten hyökätä.

Sitten minä sain äkkiä pelkurimaisten toivotonta rohkeutta ja sanoin
hänelle:

-- Miten viehättävä te olitte tänä iltana!

Hän vastasi nauraen:

-- Tämä ilta oli siis poikkeus, koska kerran huomasitte sen ensi
kertaa?

Mykistyin jo tästä. Lemmensodassa ei minulla totta tosiaankaan ole
menestystä. Kuitenkin minä pienen miettimisen jälkeen sain sanotuksi:

-- Ei niin, mutta minä en ole uskaltanut sitä teille sanoa.

Hän hämmästyi:

-- Miksette ole uskaltanut?

-- Siksi, että se on... se on hieman vaikeata!

-- Vaikeata sanoa naiselle, että hän on viehättävä? Mutta mistä te
oikein olette kotoisin? Se on aina sanottava... vieläpä silloinkin,
kun siitä on vain puolittain sitä mieltä... koska me kuuntelemme sitä
aina mielellämme...

Tunsin, että eriskummallinen rohkeus valtasi minut, ja tarttuen hänen
vyötäisiinsä minä etsin hänen suutansa huulillani.

Minä mahdoin kuitenkin vavista, mutta en tainnut näyttää hänestä
niinkään hirveältä. Minä mahdoin myöskin perin huonosti suunnitella
ja suorittaa liikkeeni, sillä hän vain käänsi päänsä sivulle
välttääkseen kosketukseni sanoen: "Oh! eihän toki sillä lailla... se
on liikaa... se on liikaa... Te pidätte liikaa kiirettä... ottakaa
huomioonne, miten minä olen kammattu... kun nainen on kammattu minun
tavallani, niin häntä ei silloin syleillä!..."

Minä vetäydyin paikalleni epätoivoisena, lohduttomana
epäonnistumiseni johdosta. Mutta ajoneuvot pysähtyivät hänen
portaittensa eteen. Hän laskeutui alas, ojensi minulle kätensä ja
sanoi minulle kaikkein suloisimmalla äänellään: "Kiitos saatosta, ja
muistakaahan neuvoani."

Näin hänet kolme päivää myöhemmin. Hän oli kaikki unhoittanut.

Mutta minä, minä ajattelen lakkaamatta niitä toisia... niitä
toisia... jotka osaavat ottaa huomioonsa kampaukset ja käyttää
hyväkseen kaikki tilaisuudet...

       *       *       *       *       *

Lisäämättä mitään minä jätän tämän kirjeen lukijoitteni ja
lukijattarieni, naineiden ja naimattomien, harkittavaksi.



JOSEF.


Pikku paroonitar Andrée de Fraisières ja pikku kreivitär Noëmi de
Gardens olivat hutikassa, kokonaan humalassa.

He olivat syöneet päivällistä kahden kesken lasisalissa, mikä oli
meren puolella. Avonaisista ikkunoista tunkeutui sisään hiljainen
kesäinen tuuli, leppoisa ja samalla kertaa raitis, mehevä merituuli.
Selkäkenollaan pitkissä nojatuoleissaan nämä nuoret rouvat ottivat
nyt vähän päästä pienen kulauksen chartreuseä, poltellen savukkeita
ilmaisten toisilleen salaisuuksia, sellaisia, joita ainoastaan tuo
soma, odottamaton humala saattoi tuoda heidän huulilleen.

Heidän miehensä olivat iltapäivällä palanneet Parisiin, jättäen
heidät yksikseen tälle autiolle rannalle, minkä olivat valinneet
välttääkseen siten muodissa olevien kylpypaikkojen kohteliaat
naistenliehijät. Ollen itse poissa viisi päivää seitsemästä he
pelkäsivät kovasti maaseudulle tehtäviä retkeilyjä, nurmikolla
nautittavia aamiaisia, uintiharjoituksia ja nopeata tuttavallisuutta,
mikä syntyy kylpypaikkojen toimettomuudessa. Kun Dieppe, Etretat,
Trouville olivat näyttäneet heistä peloittavilta, niin he olivat
vuokranneet erään talon, jonka joku eriskummallinen ihminen oli
rakentanut Roquevillen laaksoon, lähelle Fécampia, ja sitten
hyljännyt sen, ja tänne he olivat sitten kätkeneet vaimonsa koko
kesäksi.

Nuoret rouvat olivat nyt humalassa. Keksimättä mitään aikansa
kuluksi pikku paroonitar oli ehdottanut pikku kreivittärelle hienoa
päivällistä samppanjoineen. He olivat ensin huvittaneet itseään
suuresti päivällisen valmistamisella, sitten he olivat nauttineet sen
ilomielin, juoden tanakasti janoonsa, minkä heissä oli synnyttänyt
hellauunin lämpö. Nyt he jaarittelivat ja puhelivat puita heiniä
yhteen ääneen, poltellen savukkeita ja huuhdellen kurkkuansa
rauhallisesti chartreusillä. He eivät enää tienneet, mitä kaikkea he
päästivät suustaan.

Kreivitär, jonka jalat olivat kattoa kohden erään tuolin selustalla,
oli eksynyt vielä pitemmälle kuin hänen ystävättärensä.

-- Tällaisen illan lopettamiseksi, sanoi hän, meillä olisi pitänyt
olla rakastajat. Jos minä olisin aavistanut tämän joku aika sitten,
niin minä olisin tuottanut heitä kaksi Parisista ja luovuttanut
sitten sinulle toisen...

-- Minä, puuttui toinen puheeseen, minä keksin niitä aina, yksinpä
tänä iltanakin minulla olisi yksi, jos vain tahtoisin.

-- Kas vaan! Roquevillessäkö, rakkaani, jokin talonpoika, vai miten?

-- Ei, ei sinne päinkään.

-- Kerroppas minulle, ystäväiseni.

-- Mitä minun sitten pitäisi sinulle kertoa?

-- Sinulla on siis rakastaja?

-- No totta kai, minä en voi elää ilman rakastajaa. Jos minua ei
rakastettaisi, niin minä uskoisin itseni kuolleeksi.

-- Niin minäkin.

-- Eikö totta?

-- Kuinkas muuten. Mutta miehet eivät käsitä sitä, eivät ainakaan
meidän miehemme.

-- Eivät tosiaankaan käsitä. Ja miten sinä luulisit meidän tulevan
toimeen ilman rakkautta? Me tarvitsemme rakkautta, mihin kuuluu
lellittelyä, kohteliaisuuden osoituksia, liehittelyä. Se on meidän
sydämemme virikettä, se. Se on välttämätöntä meidän elämällemme,
välttämätöntä, välttämätöntä...

-- Välttämätöntä.

-- Minun täytyy tuntea, että joku ajattelee minua, aina, kaikkialla.
Kun minä nukahdan, kun minä herään, niin minun täytyy tietää, että
minua jossakin rakastetaan, että minusta nähdään unta, että minua
himoitaan. Ilman sitä minä olisin onneton, niin juuri, onneton! Oh!
minä olisin niin onneton, että minun täytyisi alituisesti itkeä.

-- Minä myöskin.

-- Aatteleppas, että toisin ei voi asia ollakaan. Kun aviomies on
ollut kiltti kuusi kuukautta tai vuoden, tai kaksi vuotta, niin hän
muuttuu pakostakin raa'aksi, niin juuri, oikeaksi raakalaiseksi...
Hän ei arastele enään mitään, hän osoittautuu sellaiseksi, mikä hän
on, hän nostaa melun laskuista, kaikista laskuista. On mahdotonta
rakastaa jotakin, jonka kanssa elää aina yhdessä.

-- Niin, se on totta, se.

-- Eikös olekin?... Mutta missäs minä taas olinkaan? Minä en sitä
ollenkaan enää muista.

-- Sinä sanoit, että kaikki aviomiehet ovat raakoja.

-- Niin juuri, raakoja he ovat...kaikki.

-- Se on totta, se.

-- Ja entäs muuta?...

-- Mitä niin muuta?

-- Mitäs muuta minä sitten sanoin?

-- Jaa, minä vaan en sitä tiedä, koska kerta sinä et sitä sanonut!

-- Mutta minunhan piti kertoa sinulle jotakin?

-- Niin, se on totta...

-- Ah, nyt minä muistan!...

-- Minä kyllä kuuntelen.

-- Minä sanoin sinulle, minä, että minä kyllä keksin kaikkialta
rakastajia.

-- Miten sinä menettelet?

-- Kas näin. Seuraa minua tarkkaavaisesti. Kun minä saavun jollekin
vieraalle paikkakunnalle, niin minä teen havaintoja ja valitsen.

-- Sinä valitset?

-- Niin, totta totisesti. Minä teen aluksi havaintoja. Minä otan
selvän asioista. Ennen kaikkea on välttämätöntä, että kysymykseen
tuleva mies on vaitelias, rikas ja antelias, eikö niin?

-- Kuinkas muuten?

-- Ja sitten on välttämätöntä, että hän miellyttää minua miehenä.

-- Välttämättömästi.

-- Sitten minä hänet pyydystän.

-- Sinä pyydystät hänet?

-- Niin juuri, samalla lailla kuin pyydystetään kaloja. Sinä et ole
koskaan onkinut?

-- En, en koskaan.

-- Siinä sinä olet menetellyt väärin. Se on hyvin hauskaa. Ja sitten
se on hyvin opettavaista. Niin, minä hänet pyydystän...

-- Milläs lailla sinä menettelet?

-- Voi sinua hölmöä! Eikö nyt miehiä saa, jos tahtoo, vaikka
siltä näyttääkin, että he toimittaisivat valinnan! Ja he... nuo
tyhmeliinit...luulevat vieläkin valitsevansa...mutta me itse
asiassa...aina... toimitamme valinnan, me... Ajattele siis, että, kun
ei olla rumia, eikä tyhmiä, kun on kysymyksessä meidän kaltaisemme,
kaikki miehet ovat tavottelijoita, kaikki, poikkeuksetta. Me, me
tarkastamme heitä aamusta iltaan, ja kun me olemme keksineet jonkun
sopivan, niin me pyydystämme hänet...

-- Sanasi eivät selvitä minulle sitä, miten sinä menettelet.

-- Mitenkä minä menettelen?... minä en tee mitään. Minä annan
tarkastaa itseäni, siinä kaikki.

-- Sinä annat tarkastaa itseäsi?...

-- Juuri niin. Ja se riittää. Kun on antanut tarkastaa itseään
useampia kertoja yhteen menoon, niin mies huomaa teidät pian kaikkein
kauneimmaksi ja viettelevimmäksi naiseksi. Silloin hän alkaa
teitä hakkailla. Minä, minä annan hänen ymmärtää, että hän ei ole
vastenmielinen. Tietenkään minä en lähde sitä hänelle sanomaan. Ja
hän pihkaantuu aivan korvia myöten. Minä pidän hänestä kiinni. Sitä
kestää sitten pitemmän tai lyhemmän ajan, aina hänen ominaisuuksiensa
mukaisesti.

-- Sinä valtaat sillä lailla kaikki ne, jotka sinä vain haluat?

-- Melkein kaikki.

-- On siis sellaisiakin, jotka tekevät vastarintaa?

-- Välistä.

-- Miksi?

-- Oh, miksi? Josefeja on kolmea eri lajia. Ensimäinen on kovin
rakastunut johonkin toiseen naiseen. Toinen on ylen arka, ja kolmas
on...mitenkä minä sanoisinkaan? ...kykenemätön viemään perille naisen
valtausta...

-- Oh, rakkaani!...Niinkö luulet?...

-- Luulen kun luulenkin... Siitä minä olen varma... Viimeksi
mainitsemaani lajia on paljon, paljon, paljon... paljon enemmän kuin
luullaankaan. Oh! he näyttävät siltä kuin muutkin... he ovat samalla
lailla puettuja kuin muutkin... he esiintyvät riikinkukkoina... Kun
minä sanoin riikinkukkoina... niin minä erehdyin, sillä he eivät voi
levittää pyrstöään.

-- Oh, rakkaani!...

-- Mitä noihin arkoihin tulee, niin heidän tyhmyydelleen ei välistä
mahda mitään. He ovat miehiä, jotka tuskin uskaltavat riisuutua,
tuskin silloinkaan, kun menevät maata aivan yksin, jos heidän
huoneessaan vain on peili. Sellaisten suhteen täytyy olla hyvin
ponteva, käyttää silmäyksiä ja kädenpuristuksia. Sekään ei aina
hyödytä. He eivät koskaan tiedä, miten ja mistä päästä on alotettava.
Jos heidän seurassaan menet tajuttomaksi, kuten minä tässä viimeksi
menin... niin he alkavat teitä hoivata... Ja jollet pian tule
tajuihisi... niin he lähtevät hakemaan apua.

Minä puolestani pidän niistä, jotka ovat rakastuneita johonkin
toiseen. Ne minä valtaan väkirynnäköllä... pistinhyökkäyksellä,
rakkaani!

-- Kaikki se on oikein, mutta jos ei ole miehiä, kuten esimerkiksi
täällä.

-- Minä keksin heitä.

-- Sinä keksit heitä. Mistä sitten?

-- Kaikkialta. Kas, minun mieleeni muistuu tässä eräs tapaus.

"Siitä on tänä vuonna kaksi vuotta, kun minun mieheni pani minut
viettämään kesää maatilallaan Bougrollesissa. Siellä.... ymmärrätkös
sinä!... ei ollut mitään, ei mitään, ei mitään. Ympäristön tiloilla
oli vain joitakin vastenmielisiä moukkia, naisten ja otusten
metsästäjiä, jotka elivät kylpyammeettomissa linnoissaan, miehiä,
jotka tuoksuivat hielle ja nukkuivat vaatteet päällään, miehiä,
joita on mahdoton ojentaa, sillä heillä on ohjeinaan likaisen elämän
periaatteet. Arvaas, mitä minä tein?"

-- En voi arvata.

-- Ah! ah! ah! Minä luin joukon George Sandin romaaneja, joissa
ylistetään kansaa, romaaneja, joissa työmiehet ovat yleviä ja
herrasmiehet rikoksellisia. Ota vielä huomioosi se seikka,
että minä olin nähnyt _Ruy-Blasin_ edellisenä talvena ja että
se oli liikuttanut minua kovasti. No niin! Eräällä minun
vuokraviljelijöistäni oli poika, 22-vuotias, joka oli lueskellut
papintutkintoa varten, mutta sitten jättänyt inhoten koko seminaarin.
No niin! Minä otin hänet palvelijakseni!

-- Oh!... Ja entäs sitten!...

-- Niin, sitten... sitten, rakkaani, minä kohtelin häntä
ylimielisesti, minä näyttelin hänelle paikkojani. Minä en pyydystänyt
häntä, tätä moukkaa, minä saatoin hänet ilmiliekkiin!...

-- Oh! Andrée!

-- Niin, se huvitti minua suuresti. Sanotaan, että palvelijoista
ei ole väliä, että he eivät merkitse mitään! No niin, minä en
hänestä välittänyt. Minä soitin hänet puheilleni antaakseni hänelle
määräyksiäni joka aamu kamarineitsyeeni pukiessa minua, samoin
myöskin iltaisin, kun hän riisui minua.

-- Oh! Andrée!

-- Rakkaani, hän syttyi kuten olkikatto. Sitten, pöydässä, ateriain
aikana, minä en puhunut muusta kuin puhtaudesta, ruumiin hoidosta,
suihkuista ja kylvyistä. Puheeni vaikutus oli suurenmoinen, sillä
parin viikon perästä hän kylpi joessa illoin, aamuin ja käytti
hajuaineita siinä määrässä, että koko linna oli niistä myrkähtyä.
Täytyipä minun suorastaan kieltää häneltä kaikki parfumit sanomalla
hänelle raivostuneella ilmeellä, että miesten ei sopinut koskaan
käyttää muuta kuin eau de Colognea.

-- Oh! Andrée!

-- Silloin sain ajatuksen perustaa maalaiskirjaston. Minä hankin
muutamia satoja siveellisiä romaaneja, joita minä lainasin kaikille
talonpojilleni ja palvelijoilleni. Kokoelmaani oli päässyt
pujahtamaan muutamia kirjoja...muutamia kirjoja... runollisia...
sellaisia, jotka kiihdyttävät...koulukodin ja koulujen oppilasten
sieluja... Minä annoin ne kamaripalvelijalleni. Niistä hän oppi
tuntemaan elämää...kummallista elämää.

-- Oh! Andrée!

-- Sitten minä tulin tutuksi hänen kanssaan, minä aloin sinutella
häntä. Minä ristin hänet Josefiksi. Rakkaani, hän oli... hän oli
pelottavassa tilassa... Hän laihtui kuten... kuten kukko... hän
pyöritteli hullun tavoin silmiään. Minua tämä huvitti rajattomasti.
Se oli minun parhaita kesiäni...

-- Ja entäs sitten?...

-- Sitten...niin... No niin, eräänä päivänä, kun mieheni oli poissa,
minä käskin hänet valjastamaan hevosen pienten korirattaiden eteen
ja viemään minut metsään. Oli kovin kuuma, kovin kuuma... Kas sillä
lailla!

-- Oh! Andrée, kerro minulle kaikki... Se huvittaa minua äärettömästi.

-- Kas vaan, juoppas lasi chartreuseä, taikka minä tyhjennän
koko pullon yksinäni. No niin, sitten, minä tunsin itseni
pahoinvointiseksi matkalla.

-- Miten niin?

-- Millainen hölmö sinä olet! Minä sanoin hänelle, että aloin voida
pahoin ja että minut oli nostettava nurmikolle. Ja sitten kun minä
olin nurmikolla, niin minä olin läkähtymäisilläni ja pyysin häntä
hellittämään paulat. Ja sitten kun nyörit oli päästetty irti, niin
minä menin tainnoksiin.

-- Aivan kokonaan?

-- Eikös mitä, eihän toki.

-- No niin?

-- No niin! Minun täytyi jäädä tainnoksiin melkein koko tunniksi.
Hän ei keksinyt lääkettä. Mutta minä olin kärsivällinen enkä avannut
silmiäni ennen kuin hänen lankeemuksensa jälkeen.

-- Oh! Andrée!... Ja mitäs sinä hänelle sanoit?

-- Minä, en mitään! Tiesinkö minä sitten mitään ollessani
tainnoksissa? Minä kiitin häntä ja pyysin nostamaan itseni rattaille.
Sitten hän ajoi takaisin linnaan, mutta oli vähällä kaataa ajoneuvot
ristikkoportin käänteessä!

-- Oh! Andrée! Siinä kaikki?

-- Siinä kaikki.

-- Sinä et ole mennyt tainnoksiin muuta kuin yhden kerran?

-- En muuta kuin kerran, totta totisesti! Minä en tahtonut tehdä
itselleni rakastajaa tästä moukasta.

-- Piditkö häntä palveluksessasi kauan sen jälkeen?

-- Kyllä. Hän on meillä vieläkin. Miksi minä olisin erottanut hänet?
Minulla ei ole syytä moittia häntä.

-- Oh! Andrée! Ja hän rakastaa sinua edelleenkin?

-- Totta totisesti!

-- Missä hän on?

Pikku paroonitar ojensi kätensä seinää kohden ja painoi sähkönappia.
Ovi avautui melkein heti, ja sisään astui suuri kamaripalvelija, joka
levitti ympärilleen hyvin vahvaa eau de Colognen hajua.

Paroonitar sanoi hänelle: "Hyvä Josef, minä pelkään pahoinvointia,
mene hakemaan tänne minun kamarineitsyeeni."

Mies jäi liikkumattomaksi kuten sotamies upseerin edessä ja loi
palavan katseen emäntäänsä, joka jatkoi: "Mutta, hölmöseni, pidäppäs
kiirettä. Me emme ole tänään metsässä, ja Rosalie tulee hoitamaan
minua paremmin kuin sinä."

Mies kääntyi ympäri kantapäillään ja poistui.

Pikku kreivitär kysyi kauhistuneena:

-- Ja mitäs sinä tulet sanomaan kamarineitsyeellesi?

-- Minä sanon hänelle, että se on mennyt ohitse. Ei, yhtä kaikki
minä annan päästää auki paulat. Siten minun rintani vapautuu, sillä
minä en voi enää hengittää. Minä olen humalassa... rakkaani... ja
niin perinpohjaisessa, että minä kaatuisin, jos nousisin tästä
istuimeltani.



PELASTETTU.


Pikku markiisitar de Rennedon tuli sisään pallon tavoin, joka särkee
ikkunan, ja alkoi nauraa ennenkuin ryhtyi puhumaan, alkoi nauraa
katketakseen, samalla lailla kuin kuukausi sitten, jolloin hän
ilmoitti ystävättärelleen pettäneensä markiisia, kostoksi, yksinomaan
kostoksi, ja yhden ainoan kerran, sillä hänen miehensä oli todellakin
liian typerä ja liian mustasukkainen.

Pikku paroonitar de Grangerie laski sohvalle kirjan, jota hän oli
lukenut, ja tarkasti Annettea uteliaasti, nauraen jo itsekin.

Lopulta hän kysyi:

-- Mitäs sinä taas olet tehnyt?

-- Oh!... rakkaani... rakkaani... Se on liian hullunkurista...
liian hullunkurista...? kuvitteleppas mielessäsi... minä olen
pelastettu!... pelastettu!... pelastettu!

-- Miten niin pelastettu?

-- Niin juuri, pelastettu!

-- Mistä sitten?

-- Mieheni vallanalaisuudesta, rakkaani, pelastettu! Vapautettu!
vapaa! vapaa! vapaa!

-- Miten niin vapaa? Missä suhteessa?

-- Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun
käsissäni!

-- Sinä olet saanut avioeron?

-- En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada
kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia... todistuksia...
todistuksia siitä että hän pettää minua... veres rikos...
aatteles!...veres rikos... hän on minun vallassani...

-- Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?

-- Kyllä...oikeastaan ei...kyllä ja ei... minä en sitä tiedä. Mutta
minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.

-- Miten sinä olet menetellyt?

-- Miten minä olen menetellyt?...Kas näin! Oh! minä olen ollut
ankara, kovin ankara. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän on
käynyt inhoittavaksi, kerrassaan inhoittavaksi, raa'aksi, karkeaksi,
mielivaltaiseksi, vieläpä halpamaiseksikin. Minä sanoin itselleni:
Tätä ei saa jatkua, tästä täytyy tulla avioero! Mutta millä lailla?
Se ei ollut helppoa. Minä olen koettanut saada hänet lyömään itseäni,
mutta hän ei ole tahtonut. Hän vastusti minua aamusta iltaan,
pakoitti minut menemään ulos silloin, kun minua ei haluttanut,
ja pysymään kotona silloin, kun minä halusin syödä päivällistä
kaupungilla; hän teki minun elämäni sietämättömäksi viikon alusta sen
loppuun asti, muttei vain lyönyt minua.

Silloin minä koetin ottaa selvää siitä, oliko hänellä jalkavaimoa.
Hänellä kyllä oli, mutta hän käytti tuhansia varokeinoja mennessään
hänen luokseen. Heitä oli mahdoton yllättää yhdessä. Arvaappas, mitä
minä silloin tein?

-- Sitä minä en arvaa.

-- Oh! sinä et tulisi arvaamaan sitä koskaan. Minä pyysin veljeäni
hankkimaan minulle tuon tyttösen valokuvan.

-- Miehesi jalkavaimon kuvan?

-- Niin juuri. Se maksoi Jacquesille viisitoista kultarahaa, yhden
illan hinnan, kello seitsemästä puoleenyöhön asti, kolme kultarahaa
tunnilta. Hän sai valokuvan kaupanpäälliseksi.

-- Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt saada se vähemmällä,
jollakin kujeella, tarvitsematta samalla kertaa ottaa originaalia,
itse ihmistä.

-- Oh! hän on sievä. Hän ei ollut ollenkaan vastenmielinen
Jacquesille. Ja sitten minä tarvitsin häntä koskevia erikoistietoja,
tietoja hänen vartalostaan, hänen rinnastaan, hänen ihostaan ja
tuhansista muista seikoista.

-- Minä en ymmärrä sinua.

-- Kohta tulet näkemään. Kun minä sain tietää kaiken sen, mitä
halusinkin, niin minä menin... kuinkas minä nyt sanoisinkaan...
inä menin erään... affääri-ihmisen luokse... sinähän tiedät...
erään niitä miehiä, jotka toimittavat kaikenkaltaisia...
kaikenlaatuisia asioita... minä menin... jonkinlaiseen...
ilmoitus- ja rikosasiaintoimistoon... tottahan sinä jo ymmärrät.

-- Kyllä, melkein. Ja sinä sanoit hänelle?

-- Minä sanoin hänelle, näyttäen Clarissen (hänen nimensä on
Clarisse) valokuvaa: "Herrani, minun täytyy saada kamarineitsyt, joka
muistuttaa tätä. Hänen täytyy olla kaunis, aistikas, hieno ja puhdas.
Minä maksan hänelle, mitä häh pyytää. Jos se tulee maksamaan minulle
kymmenentuhatta frangia, sitä pahempi. Minä en tarvitse häntä kolmea
kuukautta enempää."

Mies näytti kovin hämmästyneeltä. Hän kysyi: "Tahtooko rouva, että
hänen tulee olla nuhteeton?"

Minä punastuin ja änkytin: "Totta kai, kuin itse rehellisyys."

Hän jatkoi: "... Entäs... entäs tapoihin nähden..." Minä en
uskaltanut vastata. Minä vain annoin kieltävän vastauksen
päännyökkäyksellä. Sitten minä äkkiä käsitin, että hänessä
oli syntynyt hirveä epäilys, ja minä huudahdin, kokonaan pois
suunniltani: "Oh! herrani... minä tarvitsen häntä miestäni varten...
joka minua pettää...joka pettää minua kaupungilla...ja minä tahdon...
minä tahdon, että hän pettää minua kotona... ymmärrättekö te...
voidakseni hänet yllättää..."

Silloin mies alkoi nauraa. Ja minä käsitin hänen katseestaan, että
hän piti minua kunniallisena. Vieläpä hän havaitsi minut hyvin
ankaraksikin. Minä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa, että hän
olisi halunnut puristaa kättäni.

Hän sanoi minulle: "Viikossa, rouvani, minä järjestän tämän asian. Ja
jos tarvitaan, niin me voimme neuvotella lisää asiasta. Minä vastaan
menestyksestä. Teidän ei tarvitse maksaa mitään ennenkuin asia on
saatu onnellisesti suoritetuksi. Tämä valokuva on siis teidän herra
miehenne jalkavaimon kuva?"

-- Kyllä, herrani.

-- Kaunis nainen, teeskennellyn laiha. Ja mitä parfyymiä?

Minä en käsittänyt häntä ja toistin: Miten niin, mitä parfyymiä?

Hän hymyili: "Niin, rouvani, parfyymi on välttämätöntä miehen
viettelemisessä, sillä se herättää hänessä tiedottomat muistot, jotka
saavat hänet toimimaan, parfyymi synnyttää hämärän sekavuuden hänen
sieluunsa, kiihdyttää sitä ja herpaisee sen palauttamalla hänen
mieleensä entiset nautinnot. Olisi myöskin koetettava saada selville
ne ruokalajit, mitä teidän herra miehellänne on tapana syödä tuon
naisen kanssa. Te voisitte tarjota hänelle samoja ruokalajeja sinä
iltana, jolloin te hänet tulette yllättämään. Oh! rouvaseni, me
saatamme hänet kiikkiin, saatamme kun saatammekin!"

Minä läksin hänen luotaan täynnä innostusta. Minä olin sattunut
tapaamaan oikein viisaan miehen.

Kolme päivää myöhemmin minä näin pitkän, tummaverisen, hyvin kauniin
tytön tulevan luokseni. Hänen ilmeensä oli kaino ja julkea samalla,
hänellä oli erikoinen ovela ilme. Hän tuli hyvin minun kanssani
toimeen. Kun minä en tiennyt liioin, kuka hän oli, niin minä kutsuin
häntä "neidiksi"; silloin hän sanoi minulle: "Oh! Rouva voi kutsua
minua vain lyhyesti Roseksi." Ja me aloimme keskustella.

-- No niin, Rose, te tiedätte, miksi teidät on lähetetty tänne?

-- Minä aavistan sen, rouvani.

-- Hyvä on, tyttöseni... ja se ei tunnu teistä... liian ikävältä?

-- Oh! rouvani, se on kahdeksas avioero, jonka minä saan aikaan, minä
olen siihen tottunut.

-- Mainiota. Paljonko teiltä menee aikaa onnistumiseen?

-- Oh! rouvani, se riippuu kokonaan herran temperamentista. Sitten
kun saan olla viisi minuuttia herran kanssa kahden kesken, niin minä
annan tarkan vastauksen rouvalle.

-- Te saatte nähdä hänet heti paikalla, lapseni. Mutta minä ilmoitan
teille etukäteen että hän ei ole kaunis.

-- Se ei merkitse minulle mitään, rouvani. Minä olen eroittanut jo
hyvin rumiakin. Mutta minä kysyisin rouvalta, oletteko selvillä
parfyymistä?

-- Kyllä, hyvä Roseni -- mieheni rakastajatar käyttää verveineä.

-- Sitä parempi, rouvani, minä pidän kovin sen tuoksusta! Voiko
rouva sanoa minulle myöskin, käyttääkö herran rakastajatar silkkisiä
alusvaatteita?

-- Ei, lapseni, hän käyttää pitseillä varustettuja liinaisia.

-- Oh! sitten hän on sellainen nainen kuin pitääkin. Silkkiset
alusvaatteet alkavat käydä liian jokapäiväisiksi.

-- On totta, mitä sanotte.

-- No niin, rouvani, minä ryhdyn hommaani.

Ja hän ryhtyi tosiaankin hommaansa, heti kohta: aivan kuin hän ei
olisi koskaan eläessään mitään muuta tehnytkään.

Tuntia myöhemmin mieheni saapui kotiin. Rose ei luonut katsettaankaan
häneen, mutta kyllä hän loi, hän. Rose tunsi heti vahvan verveinen
hajun. Viiden minuutin kuluttua hän poistui huoneesta. Mieheni kysyi
minulta heti kohta:

-- Kuka on tämä tyttönen, sanos?

-- No mutta...minun uusi kamarineitsyeeni.

-- Mistä te olette hänet keksinyt?

-- Minä sain hänet paroonitar de Grangerielta, joka häntä suositteli
mitä parhaiten.

-- Ah! hän on hyvin sievä.

-- Niinkös luulette?

-- Kyllä... kamarineitsyeeksi.

Minä riemuitsin. Minä tunsin, että hän tarttui jo syöttiin.

Vielä samana iltana Rose sanoi minulle: "Minä voin nyt luvata
rouvalle, että siihen ei mene kahta viikkoa pitempää aikaa. Herra on
hyvin helposti houkuteltavissa!"

-- Ah! te olette jo koettanut?

-- En, rouvani; mutta sen näkee jo ensi silmäniskulta. Hänellä oli jo
halu syleillä minua mennessään sivuitseni.

-- Hän ei sanonut teille mitään?

-- Ei, rouvani, hän kysyi vaan nimeäni... saadakseen kuulla ääneni
soinnun.

-- Mainiota, Roseni. Toimikaa vain niin nopeasti kuin voitte.

-- Rouvalla ei ole mitään syytä pelätä. Minä en viivyttele muuta kuin
sen verran, ett'en anna huonoa käsitystä itsestäni.

Viikon päästä minun mieheni ei poistunut kotoa tuskin ollenkaan.
Minä näin hänen harhailevan koko iltapäivän huoneissaan; ja mikä
hänen käyttäytymisessään oli merkillepantavinta, se oli se, että hän
ei estellyt minua ensinkään, kun minä läksin kaupungille. Ja minä
pysyttelin poissa kotoa koko päivän...jättääkseni...jättääkseni hänet
vapaaksi.

Yhdeksäntenä päivänä, kun Rose riisui minua, hän sanoi minulle
arkaillen:

-- Se on tapahtunut, rouvani, tänä aamuna.

Minä hämmästyin hieman, vieläpä tulin hieman liikutetuksikin, en itse
asian vuoksi, vaan pikemminkin sen tavan johdosta, jolla hän sen
minulle sanoi. Minä änkytin:

-- Ja... ja... se meni hyvin?...

-- Oh! rouvani, sangen hyvin. Kolme päivää sitten hän jo minua
ahdisti, mutta minä en pitänyt liiasta kiireestä. Rouva ilmoittaa
vaan minulle hetken, jolloin hän tahtoo yllättää meidät itse
rikoksessa.

-- Kyllä, tyttöseni. Kuulkaahan!... valitkaamme torstai.

-- Olkoon menneeksi torstai, rouvani. Minä en suostu mihinkään siihen
mennessä pitääkseni herran vireessä.

-- Oletteko varma siitä, että ette epäonnistu?

-- Oh! rouvani, kyllä, aivan varma. Minä tulen kiihdyttämään herran
äärimmilleen, sillä lailla, että minä antaudun juuri sillä hetkellä,
minkä rouva suvaitsee minulle määrätä.

-- Valitkaamme kello viisi, hyvä Roseni.

-- Olkoon menneeksi kello viisi, rouvani; ja missä paikassa?

-- Mutta...minun huoneessani.

-- Olkoon menneeksi, rouvan huoneessa.

"Nyt sinä, rakkaani, käsität, mitä minä olen tehnyt. Minä kävin
ensiksi hakemassa isän ja äidin ja sitten enoni d'Orvelinin,
presidentin, ja sitten hra Rapletin, tuomarin, mieheni ystävän. Minä
en ilmoittanut heille, mitä minä tulin heille näyttämään. Minä panin
heidät kaikki kävelemään varpaillaan aina kamarini ovelle asti. Minä
odotin kello viittä, tarkalleen kello viittä... Oh! miten minun
sydämeni jyski. Minä olin kutsunut myöskin ovenvartijan, saadakseni
vielä yhden lisätodistajan! Ja sitten... ja sitten, juuri sillä
hetkellä kuin seinäkello alkaa lyödä, pau, minä avaan oven selkosen
selälleen... Ah! ah! ah! me olimme saapuneet juuri parhaiksi...juuri
parhaiksi... rakkaani...Oh! miltä minun mieheni näytti!... jospa
sinä olisit nähnyt hänen naamansa!... Hän kääntyi vuoteessa...konna!
Ah! miten hullunkuriselta hän näytti!... Minä nauroin, minä
nauroin... Mutta isä suuttui ja tahtoi lyödä minun miestäni... Mutta
ovenvartija, oiva palvelija, auttoi häntä pukeutumaan...meidän
nähtemme...meidän nähtemme... Hän napitteli hänen olkaimiaan...miten
hullunkurista se oli!... Mitä Roseen tulee, niin hän oli mainio!
aivan täydellinen... Hän itki...hän itki sangen hyvin. Siinä on
kallisarvoinen tyttö... Jos sinä joskus tarvitset sellaista, niin älä
unhoita häntä!

"Ja tässä minä nyt olen... Minä saavuin heti kohta kertomaan sinulle
tämän jutun...heti kohta. Minä olen vapaa. Eläköön avioero!..."

Ja hän alkoi tanssia keskellä salia, kun pikku paroonitar sitä
vastoin, miettiväisenä ja harmissaan, mutisi:

-- Mikset sinä kutsunut minuakin katsomaan sitä?



MERKKI.


Pikku markiisitar de Rennedon nukkui vielä suljetussa ja
hyvänhajuisessa huoneessaan, suuressa, pehmeässä ja matalassa
vuoteessaan kevyissä, liinaisissa lakanoissaan, jotka olivat
pitsinhienoja ja hyväileviä kuten suudelma; hän nukkui yksinään,
rauhallisena, avioeronsaaneiden onnellista ja syvää unta.

Hän heräsi ääniin, jotka puhuivat kiihkeästi pienessä sinisessä
salissa. Hän kuuli rakkaan ystävänsä, pikku paroonitar de Grangerien,
väittelevän sisäänpääsystä kamarineitsyeen kanssa, joka suojeli
emäntänsä ovea.

Silloin pikku markiisitar nousi, veti syrjään salvat, väänsi lukon
auki, kohotti oviverhoa ja, pisti esiin päänsä, pelkän vaalean,
hiuspilveen kätkeytyvän päänsä.

-- Mikäs sinun on, hän sanoi, kun tulet näin aikaiseen? Kello ei ole
vielä yhdeksääkään.

Pikku paroonitar vastasi, hyvin kalpeana, hermostuneena, kiihkeänä:

-- Minun täytyy saada puhua sinulle. Minulle on tapahtunut jotakin
niin hirveätä.

-- Astuhan sisään, rakkaani.

Hän astui sisään, he syleilivät toisiaan, ja pikku markiisitar
paneutui uudestaan vuoteeseen sillä aikaa kuin kamarineitsyt avasi
ikkunat ja päästi sisään ilmaa ja valoa. Kun palvelija oli poistunut,
niin rva de Rennedon jatkoi: "Kas niin, kerrohan."

Rva de Grangerie alkoi itkeä, vuodattaen kirkkaita, kauniita
kyyneleitä, mitkä tekevät naiset hurmaavammiksi, ja kuivaamatta
niitä, pelosta, että silmät kävisivät punaisiksi, hän änkytti:

"Oh, ystäväni, se on niin hirveätä, hirveätä, se, mitä minulle on
tapahtunut. Minä en ole nukkunut yhtään yöllä, en minuuttiakaan,
kuuletkos sinä, en minuuttiakaan. Kas, koetappas minun sydäntäni,
miten se lyö."

Ja tarttuen ystävättärensä käteen hän vei sen rinnalleen, tuolle
naisten sydämen pyöreälle ja vankalle suojavarustukselle, joka usein
riittää miehille ja estää heidät hakemasta mitään alempaa. Hänen
sydämensä löi tosiaankin kiivaasti.

Hän jatkoi:

"Se sattui minulle eilen päivällä... kellon lähestyessä neljää...
tai puoli viittä. Minä en tiedä sitä niin tarkalleen. Sinä tunnet
hyvin minun huoneustoni, sinä tiedät, että minun pikku salini, se,
jossa minä aina oleskelen, on Saint-Lazaren kadulle päin, ensi
kerroksessa, ja että minulla on tapana asettua ikkunaan katselemaan
ohikulkevia ihmisiä. Se on niin iloinen, tuo rautatieaseman seutu,
niin levoton, niin eloisa... Niin, minä pidän siitä! Minä istuin
siis eilen matalalla tuolillani, jonka minä olen antanut asettaa
ikkunakomerooni; se oli auki, tuo ikkuna, enkä minä ajatellut mitään:
minä vain hengitin sinistä ilmaa. Muistathan sinä, miten ilma oli
ihana, eilen! Yhtäkkiä minä huomasin, että toisella puolen katua oli
myöskin nainen ikkunassa, punaisissa pukimissa oleva nainen; minä
olin malvanvärisessä puvussani, sinähän tiedät sen sievän pukuni.
Minä en tuntenut tuota naista, uutta asukasta, joka oli majoittunut
siihen kuukausi sitten; ja kun oli satanut kuukauden päivät, niin
minä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta minä havaitsin heti paikalla,
että hän oli sivistymätön nainen. Alussa minua inhotti ja loukkasi
se seikka, että hän oleskeli ikkunan ääressä kuten minäkin, mutta
sitten, vähitellen, minua huvitti tarkastaa häntä. Hän nojasi
kyynärpäihinsä ja piti silmällä miehiä, ja miehet tarkastivat
myöskin häntä, kaikki tai melkein kaikki. Tekisi mieli sanoa, että
he aavistivat jotakin lähestyessään tätä taloa ja että he vainusivat
jotakin kuten koira metsänriistaa, sillä he kohottivat äkkiä päänsä
ja vaihtoivat hänen kanssaan hyvin nopeasti katsetta, vapaamuurarin
katsetta. Naisen katse sanoi: 'Haluttaako teitä?'

"Miesten katse vastasi: 'Ei ole aikaa', tai 'Joku toinen kerta',
tai: 'Ei ole rahaa', tai: 'Kätke nyt itsesi, raukka!' Tämän
viimeksimainitun lauseen sanoivat perheenisien silmät.

"Sinä et voi kuvitellakaan, miten hullunkurista oli katsella hänen
metkujaan tai paremmin sanottuna ammatinharjoitustaan.

"Välistä hän sulki äkkiä ikkunan, ja minä näin jonkun herran kääntyvän
portista sisälle. Nainen oli hänet siepannut, kuten onkimies sieppaa
kalan. Silloin minä katsoin kelloani. He pysyivät näkymättömissä
kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin, muttei koskaan kauemmin.
Lopulta tämä hämähäkki sai minut kiihdyksiin, totta totisesti. Eikä
hän ollutkaan mitenkään vastenmielinen, tuo tyttö.

"Minä kysyin itseltäni: Mitenkä hän menetteleekään, kun saa
tarkoituksensa ymmärretyksi niin hyvin, niin pian, täydellisesti?
Liittääkö hän katseeseensa jonkin merkin päällään, tai jonkin
kädenliikkeen?

"Ja minä tartuin teatterikiikariini saadakseni selville hänen
menettelynsä. Oh! se oli hyvin yksinkertainen: ensiksi silmänisku,
sitten hymyily, sitten pienen pieni päännyökkäys, joka tahtoi sanoa:
'Tuletteko luokseni?' Mutta tämä kaikki kävi niin kevyesti, niin
epämääräisesti, niin hillitysti, että hyvää aikaa tarvittiin, jos
haluttiin siinä onnistua yhtä hyvin kuin hän.

"Ja minä kysyin itseltäni: Enköhän minäkin voisi tehdä sitä yhtä hyvin
kuin hän, tuota pientä iskua ylhäältä alaspäin, rohkeata ja siroa,
sillä se oli hyvin siro, tuo hänen liikkeensä. Ja minä aloin koettaa
sitä peilin edessä. Rakkaani, minä onnistuin siinä paremmin kuin hän,
paljon paremmin! Minä olin innoissani, ja minä asetuin uudestaan
ikkunan ääreen.

"Hän ei ottanut enää tällä haavaa ketään vastaan, tuo tyttö rukka,
ei ketään. Hänellä ei ollutkaan enää menestystä. Miten hirveätä
mahtaneekaan olla elatuksen hankkiminen sillä lailla, hirveätä ja
huvittavaa välistä, sillä heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka
eivät ole vastenmielisiä, noiden miesten joukossa, joita pyydetään
kadulta.

"Nyt he kulkivat kaikki minun ikkunani ohitse, eikä kukaan astellut
enää hänen katukäytäväänsä. Hänen aurinkonsa oli laskenut. Heitä tuli
tulemasta päästyään nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, harmaita
ja valkeita.

"Minä näin muutamia hyvin siroja, totisesti siroja, rakkaani, paljon
parempia kuin minun mieheni ja sinunkin miehesi, sinun entinen
miehesi, sillä sinähän olet saanut avioeron. Nyt sinulla on tilaisuus
valita.

"Minä sanoin itselleni: Jos minä antaisin heille merkin, niin
ymmärtäisivätköhän he minua, minua, joka olen kunniallinen nainen?
Ja kas, kun minut valtasi hullu halu tehdä heille tuo merkki, minut
valtasi oikeakiihtyneen naisen halu...kauhea halu, jonka sinä tiedät
niiksi haluiksi... joita on mahdoton vastustaa! Minä joudun välistä
sellaisen valtaan, minä. Eikös se ole hullunkurista, sanos eikös
se ole hullua! Minä uskon, että meillä on apinan sielu, meillä
naisilla. Minulle on muuten vakuutettu (sen on eräs lääkäri sanonut
minulle), että apinan aivot muistuttavat suuresti meidän aivojamme.
Meidän täytyy aina matkia jotakin. Me matkimme miehiämme niin kauan
kuin me heitä rakastamme, sitten me matkimme rakastajiamme, sitten
ystävättäriämme, rippi-isiämme, kun nämä ovat hyvänsävyisiä. Me
omistamme heidän ajatustapansa, sanontatapansa, me teemme samoja
liikkeitä, me käytämme samoja sanoja, me matkimme heitä kaikessa. Se
on typerää.

"Mitä sitten minuun tulee, niin minä, kun minut valtaa halu tehdä
jotakin, teen sen myöskin aina.

"Minä sanoin siis itselleni: Kas niin, minäpäs teen kokeen yhden
kanssa, yhden ainoan kanssa, saadakseni nähdä, miten siinä käy. Ja
mitäs siinä sitten voisi minulle tapahtua? Ei mitään! Me hymyilemme
toisillemme, ja siinä kaikki, minä en näe häntä enää koskaan; ja jos
minä hänet näen, niin hän ei enää tunne minua, ja jos tuntisikin,
niin minä kieltäisin kaiken, totta totisesti.

"Ja niin minä alan valikoida. Minä etsin hyvin siroa, hyvin siroa.
Äkkiä minä näin pitkän, vaaleaverisen nuoren miehen tulevan. Minä
pidän vaaleaverisistä, kuten tiedät.

"Minä luon häneen katseeni. Hän katsahtaa minuun. Minä hymyilen, hän
hymyilee; minä annan hänelle merkin, oh! tuskin huomattavan; hän
vastaa päällään: 'Kyllä', ja niin hän kääntyy taloon, rakkaani! Hän
tulee pääoven kautta.

"Sinä et osaa kuvitellakaan, miltä minusta tuntui sillä hetkellä!
Minä luulin tulevani hulluksi. Oh! miten minua pelotti! Hänen piti
puhutella palvelijaa! Josefia, joka on täysin uskollinen minun
miehelleni. Josef olisi varmaankin luullut minun tunteneen tämän
herran jo pitkän aikaa.

"Sanos, mitä tehdä? Mitä tehdä? Hän soittaisi ovikelloa heti paikalla,
sekunnin sisällä. Sanos, mitä tehdä. Minä ajattelin, että parasta oli
mennä häntä vastaan, sanoa hänen erehtyneen, pyytää häntä poistumaan.
Hän säälisi naista, naisparkaa! Ja niin minä riennän ovelle ja avaan
sen juuri sillä hetkellä kun hän on soittamaisillaan ovikelloa.

"Minä änkytin, aivan hulluna: 'Poistukaa, herrani, poistukaa, te
erehdytte, minä olen kunniallinen nainen, minä olen naimisissa
oleva nainen. Tämä on erehdys, hirveä erehdys, minä luulin teitä
erääksi tuttavakseni, jota te muistutatte suuresti. Säälikää minua,
herraseni.'

"Mutta hänkös alkaa nauraa, rakkaani, ja vastaa: 'Hyvää päivää,
kissaseni. Tiedäkin, että minä sen tunnen, sinun historiasi. Sinä
olet naimisissa, se merkitsee kahta kultarahaa yhden asemasta. Sinä
saat ne kylläkin. Kas niin, näytä minulle tietä.'

"Ja hän työntää minut edelleen ja sulkee oven; ja kun minä
kauhistuneena jäin seisomaan hänen eteensä, niin hän syleilee minua,
käärii käsivartensa vyötäisteni ympäri ja pakottaa minut astumaan
saliin, jonka ovi oli jäänyt auki.

"Ja sitten hän alkaa tarkastaa kaikkea kuten huutokaupanpitäjä, ja
hän huomauttaa: 'Peijakas, kun sinulla onkin kaikki somaa, hyvin
somaa! Ja mahdat olla tällä haavaa kovassa rahapulassa, kun esiinnyt
akkunassasi!'

"Silloin minä alan hartaasti pyytää häntä: 'Oh, herrani! poistukaa!
poistukaa! Minun mieheni palaa tuossa tuokiossa! Hän palaa aivan
heti, nyt on hänen aikansa! Minä vannon teille, että olette
erehtynyt!' Mutta hän vastaa minulle rauhallisesti: 'Kas niin,
kaunokaiseni, riittää jo. Jos sinun miehesi palaa, niin minä annan
hänelle viitosen, jolla hän voi saada jotakin suuhunsa.'"

Huomattuaan kamiinalla Raoulin valokuvan hän kysyy minulta:

-- Siinä hän on, sinun... sinun miehesi?

-- Kyllä, se on hän.

-- Ja näyttää hauskalta hölmöltä. Ja entäs tämä? Joku ystävättäresi?

Se oli sinun valokuvasi, rakkaani, se, joka on otettu sinusta
tanssiaispuvussa... En tiennyt enää, mitä olisin vastannut, minä
änkytin:

-- Kyllä niin, se on eräs ystävättäreni.

-- Hän on hyvin sievä. Sinä toimitat hänet myöhemmin tuttavakseni.

Kas, kello alkaa lyödä viittä, ja Raoulilla on tapana saapua
kotiin kello puoli kuusi! Jos hän saapuisi ennen kuin toinen on
ennättänyt poistua, ajatteleppas sitä! Silloin... silloin... minä
jouduin päästäni pyörälle... aivan kokonaan...minä ajattelin... minä
ajattelin... että... että parasta oli... oli... oli vapautua tästä
miehestä... mahdollisimman pian... Mitä pikemmin, sitä parempi...
sinä ymmärrät kyllä...ja kas niin... kas niin... kun mikään muu ei
auttanut... ja, rakkaani, mikään muuhan tässä ei auttanut... sillä
hän ei olisi lähtenyt ilman sitä... Minä siis... minä siis... minä
siis väänsin salin oven lukkoon...ja siinä se sitten oli.

Pikku markiisitar de Rennedon alkoi nauraa ja nauraa oikein
katketakseen, pää tyynyissä, saattaen sänkynsä vapisemaan vallan
kokonaan.

Kun hän oli hieman rauhoittunut, hän kysyi:

-- Ja... ja... hän oli soma poika?...

-- Olipa niinkin.

-- Ja sinä olet sitten pahoillasi?

-- Mutta... mutta... kas, kun hän... kun hän lupasi tulla huomenna
samaan aikaan... ja minä... ja minä pelkään hirveästi... Sinä et osaa
aavistaa, miten hellittämätön... ja miten tahtovainen hän... on. Mitä
tehdä... sanoppas... mitä tehdä?

Pikku markiisitar nousi istualleen vuoteellaan miettiäkseen. Sitten
hän lausahti äkisti:

-- Anna pidättää hänet.

Pikku paroonitar hämmästyi. Hän änkytti:

-- Mitenkä? Mitäs sinä sanot? Mitäs sinä ajattelet? Antaa pidättää
hänet? Millä tekosyyllä?

-- Oh! se on hyvin yksinkertaista. Sinä menet poliisikomisariuksen
luo ja sanot hänelle, että eräs herra on seurannut sinua kolme
kuukautta, että hän on ollut kylliksi julkea tullakseen sinun
luoksesi eilen, että hän on uhannut tulla luoksesi uudelle
vierailulle huomenna ja että sinä pyydät lain myöntämää turvaa.
Sinulle annetaan kaksi poliisia, jotka pidättävät hänet.

-- Mutta, rakkaani, jos hän kertoo...

-- Mutta häntä ei uskota, hölmöseni, sen jälkeen kun sinä olet hyvin
järjestänyt asiasi poliisikomisariuksen luona. Mutta sinua uskotaan,
sinua, joka olet moitteettoman seurapiirin naisia.

-- Oh! sitä minä en tule koskaan uskaltamaan.

-- Sinun täytyy uskaltaa, rakkaani, taikka muuten sinä olet hukassa.

-- Ajattelehan toki, että hän... että hän tulee herjaamaan minua...
-- kun hänet tullaan pidättämään.

-- Kas niin, sinulla tulee olemaan todistajia ja sinä tulet
tuomituttamaan hänet.

-- Tuomituttamaan mihin?

-- Hyvitykseen. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla säälimätön!

-- Ah! hyvityksen ollessa puheessa... on eräs seikka, joka saa minut
hyvin hämilleni... totisesti hämilleni... Hän jätti minulle... kaksi
kultarahaa... kamiinalle.

-- Kaksi kultarahaa?

-- Niin juuri

-- Eikö enempää?

-- Ei.

-- Se on vähäsen. Se olisi koskenut kipeästi minun kunniaani, minun.
Entäs sitten?

-- Entäs sitten! Mitä minun on tehtävä näillä rahoilla?

Pikku markiisitar epäröi hetken, mutta vastasi sitten vakavalla
äänellä:

-- Rakkaani... Sinun täytyy teettää... sinun täytyy teettää niillä
pieni lahja miehellesi... se on vain oikeudenmukaista.



KUKKO LAULOI.


Rva Berthe d'Avancelles ei ollut tähän asti taipunut epätoivoisen
ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin hartaisiin pyyntöihin.
Talvella oli parooni tavoitellut häntä kiihkeästi Pariisissa, ja,
nyt hän järjesti hänen kunniakseen juhlia ja, metsästysretkiä
normandilaisella Carville-nimisellä maatilallaan.

Aviomies, hra d'Avancelles, ei nähnyt mitään, ei tiennyt mitään,
kuten aina tällaisissa tapauksissa. Hän eli erillään vaimostaan,
sanottiin, fyysillisen kehnoutensa tähden, jota tämä ei antanut
hänelle millään lailla anteeksi. Hän oli paksu, pieni mies,
kaljupäinen, ja kaikki oli hänessä lyhyttä, kädet, jalat, kaula,
nenä, kaikki.

Sensijaan rva d'Avancelles oli suuri, nuori, tummaverinen ja
päättäväinen nainen, joka nauroi äänekkäästi vasten nenää miestään,
joka kutsui häntä julkisesti "rouva Popoteksi", ja katseli ilmeisellä
mieltymyksellä ja hellyydellä vakituisen ihailijansa, parooni Joseph
de Croissardin leveitä olkapäitä, rotevaa vartaloa ja pitkiä,
vaaleita viiksiä.

Hän ei ollut vielä kuitenkaan suostunut mihinkään. Parooni joutui
perikatoon hänen tähtensä. Hän järjesti lakkaamatta juhlia,
metsästysretkiä, uusia huvituksia, joihin hän kutsui paikkakunnalla
asuvat aateliset.

Pitkin päivää haukkuivat koirat metsässä ketun ja villisian jäljillä,
ja iltaisin yhtyivät häikäisevät ilotulitukset tähtien tuikkeeseen,
samalla kuin salin valaistut ikkunat loivat valojuovia, missä liikkui
varjoja, laajoille nurmikentille.

Oli syksy, kellastuneiden lehtien aikakausi. Lehdet lentelivät
nurmella kuten lintuparvet. Ilmassa tuntui kostean, paljaan maan
haju, samalla lailla kuin tunnetaan paljaan ihon haju, kun nainen
riisutaan tanssiaisten jälkeen.

Eräänä iltana, eräässä juhlassa viime keväänä, rva d'Avancelles oli
vastannut hra de Croissardille, joka kiusasi häntä pyynnöillään: "Jos
minun täytyy antautua, ystäväni, niin se ei tapahdu ennen lehtien
putoamista. Tänä kesänä minulla on liian paljon tehtäviä, niin että
minulla ei ole siihen aikaa." Parooni kätki nämä arastelemattomat
ja veitikkamaiset sanat sydämeensä, ja joka päivä hän lähenteli
lähentelemistään ja voitti sijan tuon rohkean kaunottaren sydämessä,
joka ei vastustellut enää, kuten näytti, muuta kuin muodon vuoksi.

Suuren metsästysretken piti tapahtua. Ja edellisenä iltana rva Berthe
sanoi nauraen paroonille: "Parooni, jos te kaadatte otuksen, niin
minulla on teille jotakin."

Aamun koittaessa parooni oli jalkeilla saadakseen selville, minne
otus oli paneutunut maata. Hän seurasi jahtirenkien työtä, järjesti
hevosten vaihdon ja kaikki itse valmistaakseen riemuvoittoaan. Ja
kun torvet törähyttivät lähtömerkin, niin hän ilmaantui ahtaassa,
punaisessa ja kultaisessa metsästyspuvussaan, vyö kireällä, rinta
laajana, katse loistavana, tuoreena ja vahvana kuin juuri vuoteesta
nousseena.

Metsästäjät läksivät. Pesästään karkoitettu villisika kiiti pitkin
pensaikkoa, koirien ajamana; ja hevoset alkoivat laukata, kantaen
selässään pitkin kapeita polkuja ratsastajattaria ja ratsastajia,
samalla kuin pehmenneitä teitä pitkin vierivät äänettömästi vaunut,
jotka seurasivat kaukaa ajoa.

Kiusaa tehden pidätti rva d'Avancelles paroonin lähellään viivytellen
suurella puistotiellä, joka oli kuvaamattoman suora ja pitkä ja
jonka yläpuolella neljän tammirivin oksat kietoutuivat toisiinsa,
muodostaen ikäänkuin holvikaaren.

Väristen rakkaudesta ja levottomuudesta parooni kuunteli toisella
korvallaan nuoren naisen ilvehtivää lörpöttelyä ja toisella seurasi
jahtitorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, joka etääntyi
etääntymistään.

-- Te ette siis rakasta minua enää? sanoi rva d'Avancelles.

Parooni vastasi: "Voitteko te sanoa minulle mitään sellaista?"

Rouva jatkoi: "Metsästys näyttää kuitenkin olevan teistä
mielenkiintoisempi kuin minä."

Parooni huokasi: "Ettekö te ole antanut määräystä, että minun itseni
täytyy kaataa otus?"

Tähän rouva vastasi vakavasti: "Sitä minä toivon. Teidän täytyy
tappaa otus minun silmieni edessä."

Silloin parooni värisi satulassaan, kannusti hevostaan, joka hyppäsi
pystyyn, ja lausui kärsimättömästi: "Mutta hitto vieköön! rouvani,
niin ei tule tapahtumaan, jos me jäämme tänne."

Silloin rouva puhui hellästi, laskien kätensä paroonin käsivarrelle,
tai silittäen, ikäänkuin hajamielisyydessään, hevosensa harjaa.

Ja hän sanoi paroonille nauraen: "Siten pitää kuitenkin tapahtuman...
taikka muuten... sen pahempi teille."

Sitten he kääntyivät oikealle, eräälle pienelle tielle, jonka yli
oksat kurottautuivat, ja välttääkseen erästä oksaa, joka sulki tien,
rva d'Avancelles kumartui äkkiä paroonin puoleen, niin lähelle, että
tämä tunsi kaulallaan hänen hiustensa kutituksen. Silloin parooni
kietoi käsivartensa rajusti rouvan vyötäisten ympärille ja painaen
viiksensä hänen ohimoitaan vastaan suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva ei liikahtanut aluksi, vaan jäi kiihkeästi hyväiltäväksi;
sitten äkkinäisellä liikkeellä käänsi hän päänsä ja, tapahtuiko se
sitten sattumalta tai tahallisesti, hänen pienet huulensa tapasivat
paroonin huulet tuuheiden, vaaleiden viiksien alla.

Sitten hän, joko hämmennyksissään tai katuen, löi hevostaan, joka
alkoi nelistää. He ajoivat kauan tällä lailla, vaihtamatta edes
silmäystä keskenään.

Metsästyksen melu lähestyi; tiheiköt tuntuivat värisevän, ja äkkiä,
ruhjoen oksia, verissään ja torjuen kimppuun käyviä koiria, villisika
juoksi ohitse.

Silloin parooni, nauraen voitonriemuisesti, huudahti: "Joka minua
rakastaa, seuraa minua!" Ja hän katosi näreikköön aivan kuin metsä
olisi niellyt hänet.

Kun rva d'Avancelles saapui muutamia minuutteja myöhemmin erääseen
aukeamaan, niin parooni nousi maasta, ryvettyneenä, takki
repeytyneenä, kädet verisinä. Otuksella, joka oli pitkänään maassa,
oli kylessään metsästyspuukko, mikä oli työnnetty sisään aivan vartta
myöten.

Soihtujen valossa koirille annettiin niille tuleva osa. Yö oli
leppoisa ja surumielinen. Kuu keltasi soihtujen punaiset valot,
soihtujen, jotka sumensivat yön pihkaisella savullaan. Koirat
söivät villisian haisevia sisälmyksiä, ulvoivat ja riitelivät
keskenään. Jahtirengit ja herrat metsästäjät, kehässä koirien
ympärillä, puhalsivat torviin täysin keuhkoin. Torventoitotus kuului
kirkkaana yönä yli metsien, kaukaisiin laaksoihin häviävien kaikujen
monistamana, herättäen rauhattomat hirvet, nalkuttavat ketut, ja
häiriten pieniä harmaita kaniineja, jotka telmivät metsässä aukeamain
reunoilla.

Yölinnut lentelivät pelästyneinä tuon innostuksen valtaaman joukon
yläpuolella. Osa naisia, kaikkien näiden suloisten ja väkivaltaisten
seikkain hellyttämänä, nojaten hieman miesten käsivarsiin, poistui
pitkin lehtokujaa, ennenkuin koirat olivat lopettaneet ateriansa.

Tämän rasitusten ja hyväilyjen päivän raukaisemana rva d'Avancelles
sanoi paroonille: -- Ystäväni, haluatteko tehdä kanssani pienen
kierroksen puutarhassa?

Sanaakaan sanomatta, vavisten ja riutumaisillaan ollen, parooni vei
hänet mennessään.

Ja he syleilivät toisiaan heti kohta. He astuivat lyhyitä askelia
melkein lehdettömien oksien alla, joiden välistä kuu paistoi. Heidän
rakkautensa, heidän kaipuunsa, heidän syleilyviettinsä oli käynyt
niin voimakkaaksi, että he olivat vähällä vaipua erään puun juurelle.

Jahtitorvet eivät soineet enää. Väsyneet koirat nukkuivat
koiratarhassa.

"-- Palatkaamme", sanoi nuori nainen, ja he palasivat.

Kun he olivat saapuneet linnan edustalle, kuiskasi rva d'Avancelles
riutuvalla äänellä: "Ystäväni, minä olen niin väsynyt, että minä käyn
heti kohta levolle." Ja kun parooni levitti kätensä syleilläkseen
häntä vielä kerran, niin rouva riensi tiehensä, tokaisten hänelle
ikäänkuin hyvästiksi: "Ei, ei... minä käyn levolle... Joka minua
rakastaa, seuraa minua!"

Tuntia myöhemmin, kun rauhallinen linna tuntui kuolleelta, parooni
läksi kamaristaan suden askelin ja saapui koputtamaan ystävättärensä
ovelle. Kun tämä ei vastannut, niin parooni koetti avata ovea. Sitä
ei oltu ollenkaan pantu salpaan.

Rva d'Avancelles uneksi, kyynärpäät ikkunalla.

Parooni heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja suuteli polvia
kiihkeästi yöpaidan läpi. Rouva ei sanonut mitään, vaan upotti hienot
sormensa, hyväillen, paroonin tukkaan.

Ja äkkiä, irroittautuen, aivankuin olisi tehnyt törkeän petoksen, rva
d'Avancelles kuiskasi, arastelemattomasti, mutta matalalla äänellä:
"Minä palaan. Odottakaa minua." Ja hänen sormensa, jonka hän kohotti
hämärässä, osoitti huoneen perällä olevaa valkeaa sänkyä.

Hapuillen, poissa suunniltaan, vapisevin käsin riisuutui parooni
kiireesti ja sukeltautui puhtaisiin lakanoihin. Hän oikaisi itsensä
suloisesti, unhoittaen melkein ystävättärensä, siinä määrässä hänen
liikehtimisestä väsyneelle ruumiilleen tuotti huvia liinavaatteen
hyväilevä kosketus.

Rva d'Avancelles ei kuitenkaan palannut, viivytellen epäilemättä
siksi, että saisi paroonin vallan riutumaan. Tämä sulki silmänsä
tuntien erinomaista hyvinvointia ja uneksi suloisessa odotuksessa
niin suuresti halajamaansa asiaa. Mutta vähitellen hänen jäsenensä
uupuivat, hänen ajatuksensa lamaantui, kävi epämääräiseksi,
harhailevaksi. Mahtava väsymys valtasi hänet lopulta, hän nukahti.

Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän
nukkui aina aamunkoittoon asti.

Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu,
kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni,
tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.

Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa
tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut
tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:

-- Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?

Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen
tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet
paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:

-- Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa
uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.



SIKA-MORIN.


Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota
nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en
ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian"
lisänimeä?

Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön
silmillä.

-- Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?

Minä myönsin, etten sitä tuntenut. Silloin Labarbe hieroi käsiään ja
alotti kertomuksensa.

-- Sinä tunsit Morinin, eikö totta, ja sinä muistat hänen suuren
rihkamakauppansa La Rochellen rantakadulla?

-- Kyllä, muistan hyvinkin.

-- No niin, tiedä sitten, että vuonna 1862 tai 63 Morin lähti
Pariisiin pariksi viikoksi huvittelemaan, selittäen matkansa
tarkoitukseksi varastonsa uusimisen. Sinä tiedät, mitä pari viikkoa
merkitsee Pariisissa maaseudun kauppiaalle. Se panee tulta suoniin.
Kaiket illat näytäntöjä, naisten hameiden kohinaa, yhtämittaista
mielenkiihoitusta. Se kaikki tekee ihmisen hulluksi. Hän ei voi nähdä
enää mitään muuta kuin tanssijattaria sukkahousuissa, avokaulaisia
näyttelijättäriä, pyöreitä jalkoja, lihavia olkapäitä, ja kaikki
tämä on melkein käden otettavissa, ilman että siihen uskaltaa tai
voi koskea. Töintuskin hän voi kerran tai kahdesti nauttia joistakin
alempiarvoisista ruokalajeista. Ja hän jättää kaupungin sydän
kokonaan järkytettynä, sielu kuohuksissa, täynnä huuliakutkuttavien
suudelmien kiihkeää halua.

Morin oli sellaisessa mielentilassa, kun hän osti itselleen piljetin
La Rochelleen menevään 8:40 ilta-pikajunaan, ja hän käveli harmissaan
ja kiihtyneenä Orléansin radan suuressa yhteisessä salissa, joutuen
aivan erään nuoren naisen eteen, joka suuteli erästä vanhaa rouvaa.

Nainen oli kohottanut harsonsa, ja Morin, hurmautuneena, mutisi:
"Hitto vieköön, miten kaunis ihminen!"

Jätettyään hyvästi vanhukselle nuori nainen astui erääseen
odotussaliin, ja Morin seurasi häntä sinne. Sitten hän meni
asemasillalle, ja Morin meni sinnekin hänen perässään. Sitten hän
astui erääseen tyhjään vaunuun, ja Morin aina vaan seurasi häntä.

Pikajunaan oli menossa vähän matkustajia. Juna vihelsi ja läksi. He
olivat kahdenkesken.

Morin ahmi häntä silmillään. Nainen näytti yhdeksäntoista,
kahdenkymmen vuotiaalta, hän oli vaaleaverinen, pitkä, ja hänen
käytöksensä oli ujostelematonta. Hän kääri jalkainsa ympäri matka
viltin ja heittäytyi pitkäkseen penkille, nukkuakseen.

Morin kysyi itseltään: "Kuka hän on?" Ja tuhat olettamusta, tuhat
arvelua syntyi hänen päässään. Hän sanoi itselleen: "Rautatieltä
tiedetään kertoa niin paljon seikkailuja. Tässä minulle kenties
tarjoutuu yksi sellainen. Kuka tietää? sopiva tilaisuus on täten
tarjoutunut äkisti. Riittäisi vain kenties, jos olisin rohkea.
Eikös se ollut Danton, joka sanoi: 'Rohkeutta, rohkeutta ja aina
vaan rohkeutta.' Ja jollei se ollut Danton, niin se oli. Mirabeau.
Saman tekevä. Niin, mutta minulta puuttuu rohkeutta, ja siinä mutka.
Oh! Jospa tietäisi, jospa voisi lukea toisten ajatukset! Minä lyön
vetoa siitä, että joka päivä me päästämme käsistämme, epäilemättä,
erinomaisia tilaisuuksia. Kuitenkin tuon naisen pitäisi antaa pieni
viittaus siihen, että mikään ei olisi hänelle mieluisempaa..."

Sitten ne teki suunnitelmia, joiden piti viedä hänen asiansa perille.
Hän kuvitteli ritarillista esiintymistä, pieniä palveluksia,
joita tekisi hänelle; elävä ja rohkea keskustelu päättyisi
rakkaudentunnustukseen, mikä taas päättyisi... siihen, mitä sinä
ajattelet.

Yö kului kuitenkin, ja nuori tyttö nukkui yhä, sillä aikaa kuin Morin
mietti loppusäettään. Päivä valkeni, ja, aurinko loi pian ensimäisen
säteensä, pitkän, kirkkaan säteensä, mikä tuli taivaanrannasta,
nukkujan suloisille kasvoille.

Nainen heräsi, istuutui, katseli maaseutua, katsahti Moriniin ja
hymyili. Hän hymyili onnellisen naisen hymyä, iloisin ja viehättävin
ilmein. Morin säpsähti. Ei mitään epäilemistä, tuo hymyily oli
tarkoitettu hänelle, se oli hyvinkin salainen kutsumus, hänen
uneksimansa ja odottamansa merkki. Se tahtoi sanoa, tuo hymyily:
"Olettekos te tyhmyri, olettekos te houkka, olettekos te hölmö, kun
sillä lailla, olette istuneet paikallanne kuin tukki eilisillasta
asti?"

"Nähkääs, tarkastakaahan minua, enkö minä ole viehättävä? Ja te jäätte
tuolla lailla paikallenne koko yöksi, kahden kesken kauniin naisen
kanssa, uskaltamatta mitään, suuri narri!"

Nainen hymyili edelleen, katsellen Morinia, vieläpä hän alkoi
nauraakin. Morin joutui pois suunniltaan, hän etsi jotakin
tilaisuuteen sopivaa sanaa, kohteliaisuutta jotakin sanottavaa,
samantekevä, mitä. Mutta hän ei keksinyt mitään, ei mitään. Silloin,
pelkurin rohkeuden valtaamana hän ajatteli: "Menköön syteen tai
saveen", ja ryntäsi äkkiä, päistikkaa, kädet ojossa, suu himokkaana,
naisen kimppuun, otti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.

Yhdellä ponnahduksella nainen pääsi pystyyn ja huusi: "Auttakaa",
ulvoen kauhusta. Ja hän avasi vaununoven, huiskutti käsiään, hulluna
pelosta, yrittäen hypätä pois, samalla kuin Morin, epätoivoissaan,
vakuutettuna siitä, että nainen joutuisi junan alle, pidätti häntä,
pitämällä kiinni hameesta, änkyttäen: "Rouvani... oh!... rouvani."

Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi. Kaksi rautatienpalvelijaa riensi
avuksi nuoren naisen toivottomien merkinantojen kutsumana. Nainen
vaipui heidän käsivarsilleen sammaltaen: "Tuo mies on tahtonut... on
tahtonut... mi... mi..." Ja meni tainnoksiin.

Oltiin Manzén asemalla. Saapuvilla oleva santarmi pidätti Morinin.

Kun hänen raakamaisuutensa uhri oli tullut jälleen tajuihinsa, niin
hän teki ilmiantonsa. Pöytäkirja laadittiin. Ja rihkamakauppias-parka
ei päässyt kotiinsa ennenkuin seuraavana iltana, tietäen, että häntä
odotti oikeusjuttu hyvien tapojen loukkaamisesta julkisella paikalla.



II.


Minä olin silloin Fanal des Charentesin päätoimittajana, ja minä näin
Morinin joka ilta Café du Commerce'ssa.

Seuraavana päivänä seikkailunsa jälkeen hän tuli minua tapaamaan,
tietämättä mitä tehdä. Minä en salannut häneltä mielipidettäni:
"Sinäpäs olet vasta sika. Sillä lailla ei saa käyttäytyä."

Hän itki; hänen vaimonsa oli lyönyt häntä; ja hän näki liikkeensä
menevän perikatoon, nimensä loassa, häväistynä ja loukkaantuneiden
ystäviensä olevan tervehtimättä häntä. Lopulta minun kävi häntä
sääliksi, ja minä kutsuin toimittajatoverini Rivetin, joka oli pieni
mies, koiranhammas ja hyvä antamaan hyviä neuvoja, saadakseni kuulla
hänen mielipiteensä.

Hän kehoitti minua menemään yleisen syyttäjän puheille, joka oli
minun ystäväni. Minä lähetin Morinin kotiinsa ja läksin sanotun
viranomaisen luokse.

Siellä minä sain kuulla, että loukattu nainen oli nuori tyttö, neiti
Henriette Bonnel, joka oli ollut Pariisissa hankkimassa itselleen
opettajatarvaltakirjaa ja joka, orpo kun oli, vietti loma-aikansa
enonsa ja tätinsä luona, jotka olivat Manzéssa asuvia, kunnon
pikkuporvareita.

Se, mikä saattoi Morinin aseman vaikeaksi, oli se seikka, että eno
oli pannut jutun vireille. Yleinen syyttäjä suostui kyllä jättämään
asian sikseen, jos kanne peruutettiin. Ja tämä peruutus oli nyt
saatava aikaan.

Minä palasin Morinin luokse. Tapasin hänet vuoteesta, sairaana
mielenliikutuksesta ja surusta. Hänen vaimonsa, joka oli suuri,
reipas, luiseva ja karvainen, piteli häntä pahoin lakkaamatta.

Rva Morin asettui vuoteen eteen, kädet puuskassa. Minä esitin asian
ja hra Morin pyysi minua käymään tapaamassa tuota perhettä. Tehtävä
oli vaikea, kuitenkin minä otin sen suorittaakseni. Miesraukka
hoki yhtä mittaa: "Minä vakuutan sinulle, että minä en häntä edes
suudellut, en tehnyt edes sitä. Sen minä sinulle vannon!"

Minä vastasin: "Samantekevä, sinä olet sittenkin sika." Ja minä otin
häneltä tuhat frangia, jotka hän jätti minun käytettäväkseni parhaan
ymmärrykseni mukaan.

Mutta kun minä en halunnut lähteä yksin tuolle seikkailuretkelle
Bonnelien luokse, niin minä pyysin Rivetiä tulemaan mukaan. Hän
suostui sillä ehdolla, että lähdettiin matkalle heti kohta, sillä
hänellä oli huomispäivänä suoritettavana hyvin tärkeä asia La
Rochellessa.

Kaksi tuntia myöhemmin me soitimme erään sievän maalaistalon
ovikelloa. Kaunis, nuori tyttö tuli avaamaan meille oven. Se oli
varmastikin hän. Minä sanoin hiljaa Rivetille: "Hitto vieköön, minä
alan käsittää Morinia."

Eno, hra Tonnelet, oli _Fanalin_ tilaajia, poliittisesti harras
samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä,
puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut
luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani:
"Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun
järjestymään."

Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme.
Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin
siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön
osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei
uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.

Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan,
jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä
hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea.
Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä
päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni
saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."

Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi
sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.

Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja
ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat
asiat."

Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin
minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän
oli tosiaankin suloinen, hurmaava!

Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen
seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.

Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä
hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia
kovasti huvitti.

Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä
ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä
oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko
tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä.
Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin,
jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon
siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja
muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"

Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille
mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin
hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin
kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun
se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta
sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän
minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään
ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta,
tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."

Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että
hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan
voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette
tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."

Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä
on, herrani, tilaa kunnioitukselle."

Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä:
"No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te
tekisitte?"

Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi
sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin,
totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi
Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin:
"Miksi niin sitten?"

Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette
ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta
kulmain: "Ettekä niin ruma."

Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun
poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi:
"Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota
leikkiä."

Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä
minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua
oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."

Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä
vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia
olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus,
arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille
väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan,
Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä
kaikki hänellä on onnea.'"

Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.

"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut
hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä
ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan,
silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina
paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita
paikkoja.

Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te
olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen
kuunnellut teitä."

Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi,
neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut
raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!... Etsin
turhaan sopivaa puolustelua."

Hän lausui hetken päästä: "Herrani, minun ei tarvitse mitään tietää."

Sillä välin minä olin sen jo löytänyt, ja minä huudahdin: "Hyvä
neiti, siitä on jo kokonainen vuosi, kun minä olen teitä rakastanut!"

Hän hämmästyi totisesti ja kohotti katseensa. Minä lisäsin: "Niin,
neiti, kuulkaahan minua. Minä en tunne Morinia ja minä lasken
mielelläni pilaa hänestä. Vähät siitä, vaikka joutuukin linnaan ja
oikeuden eteen. Minä näin teidät täällä, vuosi sitten. Te olitte
tuolla portilla. Nähdessäni teidät minä sain oikean iskun, eikä
teidän kuvanne ole minua sen koommin jättänyt. Uskokaa minua tai
älkää, vähät siitä. Minusta olette hurmaava. Teidän muistonne piti
minua valloissaan; minä tahdoin nähdä teidät uudestaan, ja minä otin
tekosyyksi tuon Morinin jutun ja niin minä saavuin tänne. Olosuhteet
saivat minut menemään yli rajojen, antakaa minulle anteeksi, minä
pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi!"

Hän koetti minun katseestani päästä totuuden perille, valmiina
nauramaan uudestaan, ja hän mutisi: "Valhettelija!"

Minä kohotin käteni ja sanoin vakavalla äänellä (ja minä luulen
olleeni vakava): "Minä vannon, etten valehtele."

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Älkäähän joutavia!"

Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien
käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen,
pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän
kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä
piti oikein uskoa.

Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä
olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin
käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.

Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa,
jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän
vaipunut unelmiinsa.

Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä
likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja
yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen
poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen
huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä
olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien
askelten päästä: "hm, hm."

Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka
yhtyi minuun.

Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö
lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"

Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja
entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä
vastaan sisarentyttärestä, minä."

Rivet julisti: "Minulla on ollut vähemmän menestystä enon kanssa."

Tartuin hänen käsivarteensa, ja niin me sitten lähdimme taloon.



III.


Päivällisten lähetessä loppuaan minä olin joutua pois järjiltäni.
Minä istuin hänen vieressään, ja lakkaamatta minun käteni tapasi
hänen kätensä pöytäliinan alla, minun jalkani painoi hänen jalkaansa,
meidän katseemme yhtyivät, sekaantuivat toisiinsa.

Sitten me teimme pienen kierroksen kuutamossa. Minä kuiskasin hänen
korvaansa kaiken sen hellyyden, mikä täytti sydämeni. Minä likistin
häntä itseäni vastaan, syleilin häntä vähän päästä, kostuttaen
huuleni hänen huulissaan. Meidän edellämme eno ja Rivet keskustelivat
keskenään. Heidän varjonsa seurasi heitä vakavana hiekkaisilla teillä.

Palattiin takaisin. Pian saapui sähkösanomapoika ja toi sähkösanoman,
missä täti ilmoitti, ettei voinut saapua ennenkuin seuraavana,
aamuna, seitsemän aikaan, ensimäisellä junalla.

Eno sanoi: "No niin, Henriette, mene näyttämään näille herroille
heidän kamarinsa." Paiskattiin kättä vanhukselle ja noustiin
yläkertaan. Henriette vei meidät ensiksi Rivetin huoneeseen, joka
kuiskasi korvaani: "Ei olisi ollut vahingoksi, vaikka olisi vienyt
meidät ensiksi sinun huoneeseesi." Sitten Henriette johti minut
minulle määrättyyn kamariin. Jouduttuani hänen kanssaan kahden kesken
minä otin hänet syliini ja koetin pimittää hänen järkeään ja voittaa
hänen vastarintansa. Mutta kun hän tunsi, että hänen voimansa olivat
pettämäisillään, niin silloin hän livahti tiehensä.

Minä heittäydyin vuoteeseen, hyvin ristiriitaisten tunteiden
vallassa, hyvin kiihtyneenä, hyvin nolona, tietäen hyvin, ett'en
tulisi nukkumaan ollenkaan, miettien kömpelöä käyttäytymistäni, kun
ovelleni koputettiin hiljaa.

Kysyin: "Kuka siellä?"

Vieno ääni vastasi: "Minä."

Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään.
"Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda:
suklaata, teetä, vaiko kahvia?"

Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen:
"Tuokaa minulle... tuokaa minulle... tuokaa minulle..." Mutta hän
livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.

Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja,
löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään,
puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.

Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin
löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita
miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä
astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä
pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien
sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon
etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."

Ja minä aloin tarkastaa ovia koettaen keksiä Henrietten ovea. Mutta
mistään minä en saanut opastusta. Sattumalta minä tartuin erääseen
avaimeen ja käänsin sitä, avasin oven ja astuin sisälle... Istuen
vuoteellaan Henriette katseli minua pelästyneenä.

Silloin minä painoin oven lukkoon ja lähestyen häntä varpaillani
sanoin hänelle: "Neitiseni, minä unhoitin pyytää teiltä jotakin
luettavaa." Hän rimpuili ja pani vastaan, mutta pian minä avasin sen
kirjan, jota minä hain. Minä en sano tässä sen nimeä. Se oli varmasti
kaikkein ihmeellisimpiä romaaneja ja kaikkein jumalaisinta runoutta.

Kun olin kerta saanut käännetyksi ensimäisen sivun, niin hän antoi
minun selailla sitä mieleni mukaan. Ja minä silmäilinkin niin monia
lukuja, että minun kynttiläni paloi loppuun asti.

Kiitettyäni häntä minä hiivin suden askelilla huonettani kohden,
kun raaka käsi pysäytti minut ja ääni, Rivetin ääni, sopatti vasten
nenääni: "Sinäpäs olet aivan väsymätön tämän Sika-Morinin asian
järjestämisessä!"

Kello seitsemän aamulla Henriette toi minulle itse kupin suklaata.
Minä en ole koskaan juonut mitään sen kaltaista. Se oli sellaista,
että sen tähden heittäisi henkensä, ytimekästä, samettimaista,
hyvänhajuista, päihdyttävää. En voinut irroittaa suutani hänen
kuppinsa suloisesta reunasta.

Tuskin oli nuori tyttö poistunut, kun Rivet astui sisään. Hän näytti
hieman hermostuneelta, ärtyneeltä, sellaiselta, joka ei ole ollenkaan
nukkunut. Hän sanoi minulle nyrpeällä äänellä: "Jos sinä sillä lailla
jatkat, niin sinä lopulta turmelet koko tämän Sika-Morinin asian."

Kello yhdeksän täti saapui. Keskustelu muodostui lyhyeksi. Nuo kunnon
ihmiset peruuttivat kanteensa, ja minä jätin viisisataa frangia
paikkakunnan köyhille.

Sitten meitä tahdottiin jäämään vielä siksi päiväksi. Luvattiinpa
järjestää erityinen huviretki raunioille. Vanhempainsa selän takaa
Henriette nyökkäsi minulle päällään: "Niin, jääkäähän toki." Minä
suostuin, mutta Rivet piti itsepintaisesti kiinni lähdöstä.

Minä vedin hänet syrjään, minä pyysin häntä ja minä rukoilin häntä;
minä sanoin hänelle: "Kas niin, veli Rivet, tee tämä minun vuokseni!"
Mutta hän näytti ärtyneeltä ja toisti minulle vasten naamaa: "Minä
olen jo saanut tarpeekseni, kuuletkos sinä, tästä Sika-Morinin
asiasta."

Ja niin minä olin pakotettu myöskin lähtemään. Lähtö oli vaikeimpia
hetkiä elämässäni. Tätä asiaa minä olisin ollut järjestämässä vaikka
koko ikäni.

Vaunussa, äänettömien ja voimakkaiden kädenpuristusten jälkeen, mikä
tapahtui hyvästijätettäessä, minä sanoin Rivetille: "Sinä et ole
mitään muuta kuin aika nauta." Hän vastasi: "Veliseni, sinä aloit
ärsyttää minua niin vietävän tavalla."

Saapuessamme Fanalin toimitukseen minä huomasin suuren ihmisjoukon,
joka odotti meitä. Kun tulimme näkyviin, niin kuului huutoja. "No
niin, saitteko tämän Sika-Morinin asian järjestetyksi?"

Koko La Rochelle oli asian johdosta jännityksissä. Rivet, jonka
huono tuuli oli haihtunut matkalla, saattoi tuskin pidättää nauruaan
selittäessään: "Kyllä se on järjestetty, Labarbe on sen saanut
aikaan."

Ja me menimme Morinin luokse.

Hän oli pitkällään nojatuolissaan, sinappitaikinakääreitä jalassa
ja kylmä vesikääre päässä, menehtymäisillään tuskasta. Ja hän yski
lakkaamatta, pientä kuivaa kuolevan yskää, ilman että voitiin sanoa,
mistä hän tuon röhän oli saanut. Hänen vaimonsa katseli häntä
naarastiikerin silmillä valmiina syömään hänet elävältä.

Kun Morin näki meidät, niin hän vapisi pitkin pituuttaan. Minä
sanoin: "Se on järjestetty, mutta älä tee toiste mitään sellaista."

Hän nousi, läkähtyneenä, tarttui minun käsiini ja suuteli niitä
kuin jonkun prinssin käsiä, itki, oli vähällä mennä tainnoksiin,
suuteli Rivetiä, vieläpä rouva Moriniakin, joka työnsi hänet takaisin
nojatuoliin.

Mutta Morin ei koskaan toipunut saamastaan iskusta, hänen
mielenliikutuksensa oli ollut liian väkivaltainen.

Koko maakunnassa ei häntä kutsuttu muuksi kuin Sika-Moriniksi, ja tuo
lisänimitys se viilsi häntä kuin miekanterä joka kerta kuin hän kuuli
sitä käytettävän.

Kun katupoika huudahti kadulla: "Sika", niin hän käänsi
vaistomaisesti päätään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä hirveillä
pilapuheilla, kysyen häneltä joka kerta, kun hän söi kinkkua: "Eihän
tämä vain ole sinun lihaasi?"

Hän kuoli parin vuoden perästä.

Vuonna 1875 minä olin edustajaehdokkaana ja jouduin erinäisten asiain
vuoksi käymään Tousserren uuden notaarin, Bellonclen luona. Suuri,
lihava ja kaunis nainen avasi minulle oven.

-- Te ette enää tunne minua? hän sanoi. Minä änkytin: -- Mutta... en
totisesti... rouvani.

-- Henriette Bonnel.

-- Ah! -- Ja minä tunsin kalpenevani. Hän ei näyttänyt ollenkaan
olevan hämillään, vaan hymyili katsellen minua.

Kun hän oli jättänyt minut kahden kesken miehensä kanssa, niin
tämä tarttui käsiini ja puristi niitä niin, että ne olivat aivan
taittua: "Siitä on jo kauan, hyvä herra, kun minä olen halunnut
tulla teitä tapaamaan. Minun vaimoni on niin paljon puhunut teistä.
Minä tiedän... niin, minä tiedän, millaisissa valitettavissa
olosuhteissa te olette tullut hänet tuntemaan, minä tiedän myöskin,
miten erinomaisesti te olette esiintynyt, täynnä hienotunteisuutta,
tahdikkaasti ja kokonaan uhrautuneena sille..." Hän epäröi hetkisen
ja lausui sitten matalammalla äänellä, aivankuin olisi sanonut jonkun
sopimattoman sanan: "... Sika-Morinin asialle."



HUONE N:o 11.


Mitenkä! ettekö te tiedä, miksi raastuvanoikeuden ensimäinen osaston
puheenjohtaja hra Amandon siirrettiin toiselle paikkakunnalle?

-- En, en ollenkaan.

-- Liioin ei hän itse ole sitä saanut tietää. Mutta se on mitä
omituisin juttu.

-- Kertokaa se minulle.

Te muistatte hyvin rva Amandon'en, tuon sievän, pienen, tummaverisen
ja laihan naisen, joka oli niin arvossapidetty ja hieno, että häntä
kutsuttiin rva Margueriteksi koko Perthuis-le-Longissa.

-- Muistan kylläkin.

-- No niin, kuulkaahan sitten. Te muistatte myöskin, miten häntä
kunnioitettiin ja rakastettiin enemmän kuin ketään muuta koko
kaupungissa. Hän osasi ottaa vastaan vieraansa, järjestää juhlan tai
jonkun hyväntekeväisyystyön, keksiä rahaa köyhille ja huvittaa nuorta
väkeä tuhannella eri tavalla.

Hän oli kuitenkin hyvin aistikas ja keimaileva, mutta hänen
keimailunsa oli platoonista ja hänen aistikkuutensa nuoreuden
hurmaavaa aistikkuutta, sillä tämä pieni rouva oli maaseutulainen,
mutta hienonhieno maaseutulainen.

Herrat kirjailijat, jotka kaikki ovat pariisilaisia, ylistävät
pariisitarta yli muiden, koska he eivät tunne muita kuin hänet,
mutta minä vakuutan, minä, että maaseudun nainen on sata kertaa
arvokkaampi, kun hän vaan on erinomaista lajia.

Hienolla maaseudun naisella on aivan erikoinen käytöstapansa, mikä on
paljon herkkätuntoisempi kuin pariisittaren, paljon vaatimattomampi,
hän ei lupaa mitään ja antaa paljon, kun sen sijaan pariisitar
enimmäkseen lupaa paljon eikä anna mitään riisuutuneelle miehelle.

Pariisitar on kaiken näennäisen riemuvoitto ja hienon julkeuden
edustaja. Maaseudun nainen on todellisen kainouden esikuva.

Pikkuinen, pirteä maaseudun nainen, jolla on vilkas porvarinaisen
ilme, koulukodin kasvatin eksyttävä vilpittömyys, hymy, joka ei sano
mitään, ja osuvat, pienet, hyvät, mutta hellittämättömät intohimot,
osaa käyttää tuhat kertaa suurempaa viekkautta, nokkeluutta ja
naisellista kekseliäisyyttä kuin kaikki pariisittaret yhteensä
pyrkiessään tyydyttämään mielihalujaan tai paheellisia taipumuksiaan,
herättämättä mitään epäluuloja, synnyttämättä mitään juoruja tai
hälinää siinä pienessä kaupungissa, joka tarkkaa häntä kaikkine
silmineen ja akkunoineen.

Rva Amandon oli tuon harvinaisen, mutta hurmaavan ihmisluokan
tyypillinen edustaja. Koskaan ei häntä oltu epäilty, koskaan ei
oltu ajateltu, että hänen elämänsä ei olisi yhtä kirkas kuin hänen
katseensa, joka oli karkulaisen, läpinäkyvä ja kuuma, mutta niin
nuhteeton -- kuten saatte kuulla!

Hän oli siis ihmeteltävän ovela, nerokkaan kekseliäs, erinomaisen
sukkela ja uskomattoman koruton.

Hän valitsi kaikki rakastajansa sotilaiden keskuudesta ja piti
kutakin kolme vuotta eli niin kauan kuin varusväki viipyi
paikkakunnalla. -- Nähkääs -- hän ei ollut rakastunut, hänellä oli
aisteja.

Kun uusi rykmentti saapui Perthuis-le-Longiin, niin hän otti tarkan
selvän kaikista upseereista kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden
välillä -- sillä ennen kolmeakymmentä ei olla vielä vaiteliaita.
Neljänkymmenen jälkeen taas alkaa usein heikontuminen.

Oh! hän tunsi kantajoukon yhtä hyvin kuin everstinkin. Hän tiesi
kaikki, kaikki, tutunomaiset tavat, kasvatuksen, koulutuksen,
fyysilliset ominaisuudet, kestävyyden, luonteen rauhallisuuden tai
väkivaltaisuuden, omaisuuden, säästäväisyyden tai tuhlaavaisuuden.
Sitten hän teki valintansa. Hän piti enemmän käytökseltään
kylmistä, jotka siinä suhteessa olivat hänen kaltaisiaan, mutta
hän tahtoi, että ne olivat kauniita. Hän katsoi myöskin, että
heillä ei ollut mitään tunnettua suhdetta, ei mitään intohimoa,
mikä olisi jättänyt jälkeä tai synnyttänyt jotakin hälinää. Sillä
ihminen, jonka rakkaussuhteista tiedetään kertoa, ei ole koskaan
tarpeeksi vaitelias. Keksittyään sen, joka saattoi rakastaa häntä
säännönmukaiseen majailuun kuuluvat kolme vuotta, hänen tehtäväkseen
jäi vaan suhteen solmiaminen.

Miten monet naiset olisivatkaan olleet pulassa, olisivat käyttäneet
tavallisia keinoja, kulkeneet kaikkien kulkemia teitä, olisivat
antaneet hakkailla itseään, pannen merkille menestyksen ja
vastarinnan kaikki asteet, sallien jonakin päivänä suudella sormiaan,
seuraavana päivänä rannettaan, seuraavana päivänä poskeaan, sitten
suutaan ja sitten kaikkea.

Hänellä oli paljon nopeampi keino, paljon älykkäämpi, paljon
varmempi. Hän järjesti tanssiaiset.

Valittu upseeri pyysi sitten talon emännän tanssiin. Silloin valssin
pyörteissä, nopean liikkeen huumaamana, tanssin hurman päihdyttämänä
rva Amandon painautui häntä vastaan aivan kuin antautuakseen ja
puristi hänen kättään pitkään ja hermostuneesti.

Jos upseeri ei ymmärtänyt häntä, niin hän oli hölmö, ja rva Amandon
siirtyi seuraavaan, jonka hän oli halunsa salkussa merkinnyt n:o
2:lla.

Jos upseeri ymmärsi, niin asia oli valmis ilman mitään melua, ilman
huonoon valoon saattavaa lemmenleikkiä, ilman tiheitä vieraskäyntejä.

Voisiko olla mitään yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää?

Miten naisten tulisikaan käyttää senlaatuisia keinoja saattaakseen
meidät ymmärtämään, että miellytämme heitä! Missä määrin tämä
vähentäisi vaikeuksia, epäilyjä, levottomuutta, kiihtymystä,
väärinkäsitystä, tekisi tarpeettomiksi sanoja ja eleitä. Miten
usein me sivuutamme mahdollisen onnen, aavistamatta, siitä mitään,
sillä kuka voi tunkea ajatusten salaisuuksiin, tahdon salaiseen
raukenemiseen, kuka voi ymmärtää lihan äänetöntä kutsua, kaikkea
naisen sielun tuntemattomuutta, naisen, jonka suu pysyy kiinni ja
katse läpitunkemattomana ja kirkkaana.

Kun upseeri oli ymmärtänyt, niin hän pyysi tilaisuutta tavata.
Mutta rva Amandon antoi hänen odottaa kuukauden tai puolitoista,
voidakseen vakoilla häntä, oppiakseen hänet tuntemaan ja ryhtyäkseen
varokeinoihin, jos hänessä oli jokin vaarallinen vika.

Sillä välin upseeri vaivasi päätään saadakseen selville, missä he
voisivat vaaratta tavata toisensa, ja teki vaikeita ja epävarmoja
suunnitelmia.

Sitten, jossakin julkisessa juhlassa, rva Amandon sanoi hänelle
matalalla äänellä:

-- Menkää tiistai-iltana kello yhdeksän Kultaisen Hevosen hotelliin,
mikä on lähellä vallia, Vouziérsin tien varrella, ja kysykää neiti
Clarissea. Minä odotan teitä siellä. Mutta olkaa kaikin mokomin
siviilivaatteissa.

Tässä tuntemattomassa matkailijakodissa rva Amandonilla oli ollut
kahdeksan vuotta kalustettu huone vuokrattuna vuodeksi kerrallaan.
Se oli ollut hänen ensimäisen rakastajansa idea, jonka rouva oli
havainnut käytännölliseksi, ja kun mies oli mennyt, niin hän pidätti
komeron itsellään.

Oh! se oli huononpuoleinen komero, jonka seinät olivat verhotut
vaaleanharmailla, sinikukkaisilla papereilla, komero, missä
oli kuusesta tehty vuode musliiniverhoineen, nojatuoli, minkä
majapaikan-pitäjä oli ostanut hänen määräystensä mukaisesti, kaksi
tuolia, sänky, matto ja muutamia välttämättömiä maljakoita. Ja mitä
muuta olisi sitten vielä tarvittu?

Seinillä oli kolme suurta valokuvaa. Kolme everstiä ratsain,
hänen kolme rakastajaansa! Miksi sitten! kun hän ei ollut voinut
säilyttää heidän kuvaansa ja suoranaista muistoa heistä, niin hän oli
kenties tahtonut sillä lailla, välillisesti, saada heidät pysymään
muistossaan.

Eikö kukaan ollut koskaan tuntenut häntä näillä käynneillä
Kultaisessa Hevosessa, kysynette? Ei kukaan! Ei koskaan! Rva
Amandonin käyttämä keino oli ihmeellinen ja yksinkertainen. Hän
oli suunnitellut ja järjestänyt sarjan hyväntekeväisyys- ja
hartauskokouksia, joihin hän usein meni ja joista hän oli välistä
poissa. Aviomies, tuntien hänen hurskaat työnsä, jotka tuottivat
hänelle, aviomiehelle, suuria kuluja, ei osannut millään lailla
epäillä vaimoaan.

Kun kohtaus oli sovittu, niin rva Amandon sanoi päivällispöydässä
palvelijain kuullen:

-- Tänä iltana minä menen "yhdistykseen suolivöiden valmistamiseksi
halpautuneita vanhuksia varten."

Ja hän läksi kahdeksalta, kävi yhdistyksessä mistä poistui
pian, kulki eri katuja ja, havaittuaan olevansa yksin jollakin
katupahasella, jossakin pimeässä nurkassa, hän riisui hattunsa,
pani sen sijalle lapsenhoitajan myssyn, jonka hän oli tuonut
päällysviittansa alla, otti esille valkean esiliinan, jonka hän
oli kätkenyt samalla tavalla, sitoi sen vyölleen, ja kantaen
pyyhinliinassa hattuaan ja lyhyttä kappaa, joka äsken oli peittänyt
hänen olkapäänsä, hän kulki sipsuttaen, arastelematta, verhoamattomin
lantein, pikkuisena piikatyttönä, joka on lähetetty asialle. Välistä
hän oikein juoksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut niin turkasen kiire.

Kuka olisi voinut tuntea tässä hennossa ja elävässä palvelustytössä
ensimäisen osaston presidentin Amandonin rouvan?

Hän saapui Kultaiseen Hevoseen, nousi ylös portaita kamariinsa, jonka
avain oli hänellä. Majapaikan-pitäjä, mestari Trouveau, nähdessään
hänen menevän konttorin ohitse, mutisi:

-- Kas Clarisse-neitiä, kun rientää lemmenkohtaukseen.

Tuo suuri veitikka oli arvannut jotakin, mutta hän ei koettanut saada
mitään lisätietoja, ja suuri oli varmasti hänen hämmästyksensä,
kun sai tietää, että hänen vuokralaisensa oli rva Amandon, rva
Marguerite, miksi häntä kutsuttiin Perthuis-le-Longissa. Tuo hirveä
paljastus tapahtui seuraavalla tavalla.

       *       *       *       *       *

Neiti Clarisse ei koskaan käynyt kohtauksella kahtena iltana
perätysten, ei koskaan, ollen liian hieno ja viisas tehdäkseen
mitään sellaista. Ja mestari Trouveau tiesi sen hyvin, sillä
kertaakaan kahdeksassa vuodessa hän ei ollut nähnyt hänen saapuvan
seuraavana päivänä käyntinsä jälkeen. Olipa hän, mestari Trouveau,
ahdinkopäivinä usein vuokrannut sanotun kamarin yhdeksi yöksi.

Mutta nyt viime kesänä hra presidentti Amandon viipyi poissa kotoa
kokonaisen viikon. Oli heinäkuu, rouva oli kiihkoissaan, ja kun ei
ollut mitään pelkoa tulla yllätetyksi hän kysyi rakastajaltaan,
kauniilta komendantti Varangellesilta, eräänä tiistai-iltana,
jättäessään hänet, tahtoiko tämä tulla häntä tapaamaan seuraavana
päivänä. Komendantti vastasi:

-- Kernaasti!

Sovittiin, että he tapaisivat toisensa keskiviikkona tavalliseen
aikaan. Rva Amandon sanoi hiljaa:

-- Rakkaani, jos sinä saavut aikaisemmin, niin käy vuoteeseen
odottamaan minua.

He syleilivät toisiaan ja erkanivat.

Seuraavana päivänä, kymmenen aikaan, mestari Trouveau luki
"Perthuisin Kuulumisia" mikä oli kaupungin tasavaltalaisten
äänenkannattaja, ja huusi kaukaa vaimolleen, joka höyhensi lintua
pihalla:

-- Koleerakin on päässyt paikkakunnalle. Yksi mies on kuollut siihen
eilen Vauvignyssä.

Sitten hän ei tuuminut sitä sen enempää, hänen majatalonsa oli täynnä
ihmisiä, ja liike luisti hyvin.

Keskellä päivää ilmestyi eräs matkustaja, jalan, eräänlainen
matkailija, joka tilasi itselleen vankan aterian, juotuaan pari lasia
absinttia. Ja kun ilma oli kovin kuuma, niin hän kiskoi litran viiniä
ja, vähintäin pari litraa vettä.

Sitten hän tilasi kahvia, otti pari naukkua, tai tarkemmin sanottuna
kolme. Tuntien itsensä hieman väsyneeksi hän pyysi itselleen huonetta
nukkuakseen tunnin tai kaksi. Yhtään komeroa ei ollut vapaana, ja
isäntä, kysyttyään ensin vaimonsa mielipidettä, antoi vieraalleen
Clarissen huoneen.

Matkailija astui sisään. Kun kellon lähetessä viittä hän ei ollut
vielä tullut näkyviin, niin isäntä meni häntä herättämään.

Mikä hämmästys, hän oli kuollut!

Majatalonpitäjä meni hakemaan vaimoaan:

-- Kuulehan, se taiteilija, jonka minä sijoitin huoneeseen n:o 11, on
luullakseni kuollut.

Emäntä kohotti kätensä ylös. -- Mahdotonta! Herra Jumala! Onkohan se
nyt koleeraa? Isäntä pudisti päätään: -- Minä luulisin pikemminkin,
että kysymyksessä on aivohalvaus, koska hän on käynyt mustaksi kuin
viinin pohjasakka.

Mutta pelästynyt porvarinainen hoki:

-- Tästä ei saa puhua mitään, tästä ei saa puhua mitään, luulisivat
koleeraksi. Mene tekemään ilmoitus viranomaisille äläkä puhu muille
mitään. On parasta korjata hänet yöllä, niin ei kukaan näe.

Isäntä mutisi:

-- Neiti Clarisse oli täällä eilen, huone on vapaa tänä iltana.

Ja hän meni hakemaan lääkäriä, joka totesi kuoleman tapahtuneeksi
halvauksesta, yltäkylläisen aterian jälkeen. Sitten sovittiin
poliisikomisaariuksen kanssa, että ruumis kuljetettaisiin pois
keskiyöllä, jottei mitään epäluuloja syntyisi hotellissa.

       *       *       *       *       *

Kello oli tuskin yhdeksän kun rva Amandon nousi salakähmäisesti
Kultaisen Hevosen portaita ilman että kukaan näki häntä sinä päivänä.
Hän saapui ovensa eteen, avasi sen ja astui sisään. Kamiinalla
paloi kynttilä. Hän kääntyi vuodetta kohden. Komendantti oli käynyt
vuoteeseen, mutta oli vetänyt verhot kiinni.

Hän lausui:

-- Rakkaani, odota hieman, minä tulen.

Ja hän riisuutui kuumeentapaisella kiireellä heittäen kenkänsä
maahan ja kureliivinsä nojatuolille. Kun sitten hänen musta pukunsa
ja riisutut hameensa olivat pudonneet kehäksi hänen ympärilleen,
tuli hän näkyviin punaisessa silkkipaidassaan kuten juuri puhjennut
kukkanen.

Kun komendantti ei ollut maininnut sanaakaan, niin hän kysyi:

-- Nukutkos sinä, härkäseni?

Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Rva Amandon alkoi nauraa mutisten:

-- Kas vaan, kun nukkuu. Sepäs on hullunkurista!

Hän oli jättänyt jalkaansa mustat silkkiset sukkansa ja ponnahtaen
vuoteeseen hän pujahti lakanain väliin vikkelästi, ja herättääkseen
äkkiä komendantin hän suuteli täydellä suulla ja syleili kiihkeästi
matkustajan kangistunutta ruumista!

Sekunniksi hän jäi liikkumattomaksi, ollen liian kauhuissaan
käsittääkseen mitään. Mutta tuon liikkumattoman lihan kylmyys herätti
hänessä hirveän, mielettömän kauhun ennenkuin hän pystyi mihinkään
ajatustoimintaan.

Hän hypähti vuoteesta, vavisten kiireestä kantapäähän, sitten,
juosten kamiinan luokse hän sieppasi kynttilän, palasi ja tarkasti!
Ja hän huomasi hirveät kasvot, joita ei ollenkaan tuntenut, mustat,
pöhöttyneet, kiinnipainuneine silmineen ja hirveine irvistävine
ilmeineen.

Häneltä pääsi huuto, sellainen terävä ja loppumaton, joka pääsee
naisilta, kun he ovat joutuneet pois suunniltaan, ja pudottaen
kynttilän hän avasi oven ja juoksi pakoon, alastomana, pitkin
käytävää kirkuen hirveällä tavalla.

Eräs kauppamatkustaja, joka asui n:o 4:ssä, riensi ulos sukkasillaan
ja sai hänet syliinsä.

Kauppamatkustaja kysyi pelästyneenä:

-- Mitä nyt on tapahtunut, kaunokaiseni? Rva Amandon hoki
epätoivoisena:

-- Minun... huoneessani... on... on... on joku tapettuna...

Muita matkustajia ilmaantui. Isäntä riensi myöskin paikalle.

Samassa komendanttikin ilmestyi pitkine vartaloineen käytävän päähän.

Nähtyään hänet rva Amandon heittäytyi häntä kohden huutaen:

-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut, Goutran... Meidän huoneessamme
on joku tapettu.

       *       *       *       *       *

Selittelyt olivat vaikeita. Hra Trouveau esitti kuitenkin asian ja
pyysi, että neiti Clarisse, josta hän vastasi päällään, olisi heti
kohta laskettu vapaaksi. Mutta sukkasillaan oleva kauppamatkustaja,
tutkittuaan ruumista, vakuutti, että kysymyksessä oli rikos,
ja taivutti muut matkustajat estämään neiti Clarissen ja hänen
rakastajansa vapaaksipäästämisen.

Heidän täytyi odottaa poliisikomisariuksen tuloa, joka päästi heidät
vapaiksi, mutta ei pitänyt kieltään kiinni.

Seuraavana kuukautena hra Amandon sai virkaylennyksen ja siirrettiin
toiselle paikkakunnalle.



ROGERIN KEINO.


Olin Rogerin kanssa kävelemässä boulevardilla, kun jokin
kaupustelija, huusi meidän lähellämme:

-- Ostakaa keino, minkä avulla päästään anopista! Ostakaa! Ostakaa!

Pysähdyin ja sanoin toverilleni:

-- Tuo huuto johtaa mieleeni kysymyksen, jonka olen aikonut jo kauan
sitten tehdä sinulle. Mikä on se "Rogerin keino", josta sinun vaimosi
aina puhuu? Hän on huvitettu siitä niin hassusti ja salamyhkäisesti,
että minusta tuntuu kuin se olisi jotakin espanjankärpäslääkettä,
jonka salaisuuden sinä tunnet. Joka kerta kun hänen kuultensa
puhutaan jostakin väsyneestä, nääntyneestä, kuihtuneesta nuoresta
miehestä, niin hän kääntyy sinuun päin ja sanoo, nauraen:

-- Hänelle pitäisi neuvoa Rogerin keino. Ja mikä tässä asiassa on
kaikkein hullunkurisinta, on se, että sinä punastut joka kerta.

Roger vastasi:

-- Ja syytä onkin, ja jos minun vaimoni oikeastaan aavistaisi,
mistä hän puhuu, niin hän vaikenisi, sen vakuutan sinulle. Minä
kerron sinulle tämän historian, sinulle. Sinä tiedät, että minä olen
nainut lesken, johon minä olin kovin rakastunut. Vaimoni on aina
ollut vapaa puheissaan, ja ennenkuin minä otin hänet lailliseksi
aviokumppanikseni, minä olin usein hänen kanssaan hieman liukkaassa
keskustelussa, mikä muuten on sallittua leskien kanssa, joka
osaavat höystää puhettaan. Hän piti kovin hauskoista jutuista,
kursailemattomista kaskuista, kaikella kunnioituksella sanottuna.
Tietyissä tapauksissa kielen synnit eivät ole raskaita. Hän on
suorasukainen, minä olen hieman arka, ja ennen naimisiinmenoamme
hän usein huviksensa saattoi minut pulaan kysymyksillään ja
pilapuheillaan, joihin minun ei ollut helppo vastata. Kenties juuri
tuo suorasukaisuus sai minut rakastumaan häneen. Mitä rakastumiseen
tulee, niin minä sitä olin kiireestä kantapäähän, sieluineni ja
ruumiineni, ja hän sen tiesi, tuo ilkiö.

Me päätimme viettää häämme ilman mitään menoja, ilman matkaa.
Kirkossa tapahtuneen vihkimisen jälkeen me tarjoaisimme
todistajillemme kevyen aterian, ajelisimme sitten hieman kahden
kesken, vaunuilla, ja palaisimme sitten minun luokseni päivällisille,
Helderin kadulla.

Kun meidän todistajamme olivat lähteneet, niin me nousimme
ajoneuvoihin, ja minä pyysin kuskia ajamaan Boulognen metsään.
Kesäkuun loppu oli käsillä, ilma oli ihmeen ihana.

Kun jouduimme kahden kesken, niin hän alkoi nauraa.

-- Minun hyvä, rakas Rogerini, nyt on aika armastella. Saas nähdä,
miten taitava te siinä olette.

Sellaisen haasteen saatuani minä tunsin itseni heti herpaistuksi.
Minä suutelin hänen kättään ja kertasin: Minä rakastan teitä. Minä
rohkaisin itseni pari kertaa ja suutelin häntä niskaan, mutta minä
arastelin ohikulkijain vuoksi. Hän toisti toistamasta päästyään
härnäävällä ja hullunkurisella ilmeellä: "Entäs sitten... entäs
sitten..." Tuo "entäs sitten" hermostutti minua ja sai minut
lohduttomaksi. Eihän nyt sovi vaunussa, Boulognen metsässä, keskellä
kirkasta päivää.... Sinä käsität.

Hän näki minun hämilläänoloni ja se huvitti häntä. Vähän päästä hän
toisti:

-- Pelkään pahoin epäonnistuneeni. Te saatte minut kovin levottomaksi.

Minä myöskin, minä aloin käydä levottomaksi itseni suhteen. Kun minua
pelotetaan, niin minä en pysty mihinkään.

Päivällisillä hän oli hurmaava, ja saadakseni rohkeutta minä laskin
palvelijani menemään, sillä hänen läsnäolonsa kiusasi minua. Oh! me
aterioimme mukavasti, mutta sinä tiedät, miten hulluja rakastuneet
ovat. Me joimme samasta lasista, me söimme samalta lautaselta ja
käytimme samaa haarukkaa. Me söimme vohvelia molemmista päistä, niin
että meidän huulemme yhtyivät keskellä. Hän sanoi minulle:

-- Minä tahtoisin hieman samppanjaa.

Olin unhoittanut pullon tarjoilupöydälle. Otin sen esille, kiskoin
irti siteet ja painoin suullista saadakseni sen lähtemään. Mutta se
ei irtaantunut. Gabrielle alkoi hymyillä ja mutisi:

-- Huono enne.

Minä työnsin peukalollani korkin paisunutta päätä, taivutin sitä
oikealle ja vasemmalle, mutta turhaan, ja äkkiä minä taitoin korkin
pullon suuta myöten.

Gabrielle huokasi:

-- Minun Roger-parkani!

Minä otin korkkiruuvin ja kiersin sen siihen osaan korkkia, joka oli
jäänyt pullon suuhun. Mutta minä en saanut sitä kohoamaan, minun
täytyi kutsua Prosper avukseni. Vaimoni nauroi tällöin täyttä kurkkua
ja toisti:

-- Kas niin... kas niin... minä näen, että voin luottaa teihin.

Hän oli puolihumalassa.

Kahvin jälkeen, kolmen neljännestunnin kuluttua, hän oli kokonaan
päihtynyt.

Kun lesken laittaminen häävuoteeseen ei vaadi mitään niitä äidillisiä
menoja, jotka ovat välttämättömiä nuoreen tyttöön nähden, niin
Gabrielle meni rauhallisesti huoneeseensa sanoen minulle:

-- Vedelkää nyt haikuja neljännestuntia.

Kun minä menin hänen luokseen, niin minulta puuttui luottamusta
omaan itseeni, minä tunnustan sen. Tunsin itseni hermostuneeksi,
kiihtyneeksi ja noloksi.

Asetuin aviomiehen paikalle. Hän ei sanonut mitään, katseli vaan
minua hymy huulillaan, ilmeisesti halukkaana tekemään pilaa minusta.
Tämä iva, tällaisella hetkellä, saattoi minut lopultakin kokonaan
hämilleni ja, minä myönnän sen, katkaisi minulta -- kädet ja jalat.

Kun Gabrielle huomasi minun... pulmallisen asemani, niin hän ei
tehnyt mitään rohkaistakseen minua, vaan pikemmin päinvastoin. Hän
kysyi minulta, hieman välinpitämättömällä ilmeellä:

-- Senkö verran teissä on aina luontoa?

En voinut olla vastaamatta:

-- Kuulkaapas, te olette sietämätön.

Silloin hän alkoi nauraa ja oikein kohtuuttomasti, hävyttömästi,
ärsyttävästi.

On totta, että minä näytin hyvin surkealta, että minun ilmeeni oli
hyvin ällistynyt.

Vähän päästä, kahden iloisen naurunpuuskan välillä, hän lausui, ollen
läkähtymäisillään:

-- No niin... rohkeutta... hieman pontevuutta... ystävä... ystävä
raukka.

Sitten hän alkoi taas nauraa niin hurjasti, että se muuttui
kirkumiseksi.

Lopulta minä tunsin itseni niin herpaistuksi, niin vimmastuneeksi
sekä itseäni että häntä vastaan, että minä käsitin välttämättömäksi
lähteä tieheni, taikka muutoin minä olisin tullut lyöneeksi häntä.

Minä ponnahdin pois vuoteesta ja pukeuduin nopeasti ja raivoisasti,
sanomatta sanaakaan.

Hän rauhoittui äkkiä, ja käsittäen, että olin suuttunut, hän kysyi:

-- Mitäs te nyt teette? Minne te nyt menette?

Minä en vastannut, vaan laskeuduin alas kadulle. Minä olisin halunnut
tappaa jonkun, kostaa jollekin, tehdä jonkun hullutuksen. Minä
marssin eteenpäin pitkin askelin, ja yht'äkkiä juolahti mieleeni
mennä tyttöjen luokse.

Kuka tietää? Sepäs olisi koe, kenties treenausta? Joka tapauksessa se
olisi kostoa! Ja jos minun vaimoni tulisi minua koskaan pettämään,
niin minä olisin sentään pettänyt häntä ensiksi.

En epäröinnyt ensinkään. Tiesin lähellä erään sopivan talon, ja sinne
minä riensin ja astuin sisään kuten ihmiset, jotka heittäytyvät
veteen nähdäkseen, osaavatko vielä uida.

Minä uin ja hyvin uinkin. Ja minä viivyin siellä kauan, nauttien
salaisesta ja hienonhienosta kostostani. Sitten minä jouduin kadulle
sinä raittiina hetkenä, jolloin yö on loppumaisillaan. Tunsin itseni
nyt tyyneksi ja varmaksi, tyytyväiseksi ja rauhalliseksi ja, kuten
minusta vielä tuntui, valmiiksi urostekoihin.

Sitten minä palasin hitaasti kotiin ja avasin hiljaa huoneeni oven.

Gabrielle luki, nojaten kyynärpäällään korvatyynyyn. Hän kohotti
päätään ja kysyi aralla äänellä:

-- Tekö siellä? Mitä te olette oikein toimittanut?

En vastannut mitään. Riisuuduin suurella varmuudella. Ja voittoisana
isäntänä minä valtasin sen paikan, jonka olin arkana jättänyt.

Hän hämmästyi ja oli vakuutettu siitä, että minä olin käyttänyt
jotakin salaperäistä keinoa.

Ja nyt hän puhuu, joka tilaisuudessa, Rogerin keinosta kuten jostakin
erehtymättömästä, tieteellisestä menetelmästä.

Mutta kas! siitä on kymmenen vuotta, ja nykyisin samalla kokeella ei
olisi suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia, ainakaan minuun nähden.

Mutta jos sinulla on joku ystävä, joka pelkää kesäyön
mielenliikutuksia, niin neuvo hänelle minun sotajuoneni ja vakuuta
hänelle, että kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen vuoteen
ei ole mitään parempaa tapaa kureliivien avaamiseen, kuten sire de
Brantôme olisi sanonut.



METSÄSSÄ.


Määri oli juuri istuutumaisillaan aamiaispöytään kun hänelle
ilmoitettiin, että maalaispoliisi odotti häntä kunnantalolla kahden
pidätetyn kanssa.

Hän läksi sinne heti ja huomasi tosiaankin poliisinsa, ukko
Hochedurin, seisaallaan vartioimassa vakavin ilmein vanhanpuoleista
porvaripariskuntaa.

Mies oli kookas, punanenäinen, harmaahapsinen ukko, ja näytti
masentuneelta; sen sijaan vaimo, pienoinen, pyhävaatteisiin
pukeutunut, hyvin pyöreä, hyvin lihava, kiiltäväposkinen muija
katseli uhittelevasti esivallan palvelijaa, joka oli heidät
pidättänyt.

Määri kysyi:

-- Hochedur, mistä nyt on kysymys?

Poliisi esitti todistuksensa.

Hän oli lähtenyt aamulla, tavalliseen aikaan, toimittamaan
tarkastusta Champiouxin metsänreunasta aina Argenteuilin rajalle
asti. Hän. ei ollut huomannut mitään erikoista koko seudulla, paitsi
sen, että ilma oli kaunis ja että viljavainio näytti lupaavalta, kun
Bredelin poika, joka oli ruokkoamassa viinitarhaansa, huusi hänelle:

-- Hoi, ukko Hochedur, menkääpäs katsomaan metsänreunaan, ensimäiseen
näreikköön, niin tulette tapaamaan kyyhkysparin, jolla on ikää
yhteensä ainakin satakolmekymmentä vuotta.

Hän oli seurannut neuvoa, tunkeutunut tiheikköön ja kuullut siellä
sanoja ja hengähdyksiä, jotka saivat hänet aavistamaan, että
kysymyksessä oli parhaillaan tapahtuva siveysrikos.

Nelinkontin käyden hän oli lähestynyt rikoksellisia kuten
salametsästäjää ja yllättänyt tämän pariskunnan juuri sillä hetkellä,
kun se oli vaistojensa vallassa.

Hämmästyneenä tarkasteli määri rikoksellisia. Mies oli hyvinkin
kuusikymmenvuotias ja nainen vähintäinkin viisikymmentä viisi.

Hän ryhtyi heitä tutkimaan, alottaen miehestä, joka, vastasi niin
hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli.

-- Teidän nimenne?

-- Nicolas Beaurain.

-- Teidän ammattinne?

-- Rihkamakauppias, Parisista, rue des Martyrs-kadun varrelta.

-- Mitä te sitten teitte siellä metsässä? Rihkamakauppias pysyi
äänettömänä, pää painuneena suurta vatsaa vastaan, kämmenet
painettuina reisille.

Määri jatkoi kuulusteluaan:

-- Väitättekö vääräksi järjestysmiehen todistusta?

-- En, herra määri.

-- Te siis tunnustatte.

-- Kyllä, herra.

-- Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?

-- Ei mitään, herra.

-- Missä te olette tavannut rikostoverinne?

-- Hyvä herra, hän on minun vaimoni.

-- Teidän vaimonne?

-- Niin juuri, minun vaimoni.

-- Siis... siis... te ette asukaan yhdessä... Parisissa?

-- Anteeksi, herrani, me elämme yhdessä!

-- Mutta... siis... hyvä herra Beaurain, te olette hullu, pähkähullu,
kun olette tullut tänne pidätettäväksi tällä lailla keskellä metsää,
kello kymmenen aamulla.

Rihkamakauppias näytti valmiilta itkemään häpeästä. Hän mutisi:

-- Tämä kaikki on tapahtunut vaimoni tahdosta! Minä kyllä sanoin
hänelle, että se oli mieletöntä. Mutta kun nainen saa jotakin
päähänsä... niin te tiedätte... että hän ei hellitä.

Määri, joka piti suorasukaisesta puheesta, hymyili ja vastasi:

-- Tässä tapauksessa olisi pitänyt sattua aivan päinvastaista. Jos
hän olisi saanut jotakin vain päähänsä, niin te ette olisikaan nyt
täällä.

Silloin hra Beaurain joutui vihan valtaan ja kääntyen vaimonsa
puoleen:

-- Jokos sinä nyt näet, mihin sinä olet johtanut meidät
runollisuudellasi? Sanoppas, missä me nyt olemme! Me joudumme nyt
oikeuden eteen siveysrikoksesta meidän iällämme! Ja meidän täytyy
sulkea liikkeemme, jättää liiketuttavamme ja muuttaa asumaan johonkin
toiseen kaupunginosaan. Siinä me nyt olemme!

Rva Beaurain nousi ja, katsahtamatta mieheensä, esitti asiansa
juurtajaksain ilman esteitä, ilman turhaa häveliäisyyttä, melkein
sujuvasti.

-- Jumalani, herra määri, minä tiedän hyvinkin, että me olemme
naurettavia. Sallitteko minun puolustautua asianajajan tavoin,
tai pikemminkin onnettomana vaimo raukkana; ja minä toivon, että
te tulette päästämään meidät kotiimme ja säästämään meiltä kaiken
oikeudenkäynnistä aiheutuvan häpeän.

"Kun minä kerran olin nuori, niin minä tutustuin hra Beaurainiin
tällä paikkakunnalla, eräänä sunnuntaina. Hän oli apulaisena eräässä
rihkamatavarakaupassa, ja minä olin myyjättärenä eräässä valmiiden
vaatteiden kaupassa. Minä muistan sen vielä kuten eilispäivän.
Silloin tällöin minä tulin tänne viettämään sunnuntaita erään
ystävättäreni, Rose Levéquen seurassa, jonka kanssa minä asuin
Pigallen kadulla. Rosella oli rakastaja, mutta minulla ei ollut
mitään sellaista. Se on hän, joka toi meidät tänne. Eräänä lauantaina
hän ilmoitti minulle, nauraen, tuovansa minulle seuraavaksi päiväksi
toverin. Minä käsitin hyvin, mitä hän tarkoitti; mutta minä vastasin,
että se oli tarpeetonta. Minä olin järkevä, herrani.

"Seuraavana päivänä me kohtasimme siis junassa herra Beaurainin.
Hän oli siihen aikaan pulska mies. Mutta minä olin päättänyt olla
antautumasta, enkä minä liioin antautunutkaan.

"Me siis saavuimme Bezonsiin. Ilma oli ihana, oli niin ihana, että
sydäntä hiveli. Kun on kaunis ilma, niin minä aivan hullaannun,
niin nyt kuin muinoinkin, ja kun minä olen maalla, niin minä joudun
päästä pyörälle. Vehreys, lintujen viserrys, lainehtiva viljavainio,
pääskysten lento, nurmen tuoksu, valmut, päivänkakkarat, kaikki ne
saavat minut hulluksi! Kaikki se vaikuttaa kuin samppanja, johon ei
ole tottunut.

"Oli siis ihana ilma, lauhkea ja kirkas, mikä tunkeutui teihin
katsellessanne silmillänne ja hengittäessänne suullanne, Rose ja
Simon syleilivät toisiaan vähän päästä! Se vaikutti minuun jotakin,
sen katseleminen. Hra Beaurain ja minä kävelimme heidän jälessään,
puhumatta mitään. Kun ei olla tuttuja, niin ei keksitä mitään
puheenaihetta. Hänellä oli arka ilme, sillä nuorukaisella, ja hänen
hämilläänolonsa huvitti minua. Olimme saapuneet viidakkoon. Oli
raitista kuin kylvyssä, ja kaikki ihmiset istuutuivat ruoholle.
Rose ja hänen ystävänsä tekivät pilaa minun vakavasta ilmeestäni;
te käsitätte hyvin, että minkäänlaista muuta ilmettä minulla ei
silloin saattanut olla. Ja sitten he alkoivat syleillä toisiaan
ujostelematta, aivan kuin meitä ei olisi ollenkaan ollut siinä
lähellä; ja sitten he alkoivat kuiskutella keskenään ja sitten he
nousivat ja läksivät tiheikköön sanaakaan sanomatta. Ajatelkaas,
miten hullulta minä näytin, minä, tuon nuorukaisen silmien edessä,
jonka minä näin ensimäistä kertaa. Minä tunsin itseni siinä määrin
noloksi nähdessäni heidän sillä lailla poistuvan, että minä sain
siitä rohkeutta ja aloin puhutella häntä. Minä kysyin häneltä,
mitä hän teki; hän oli rihkamakauppiaan apulainen, kuten jo teille
äsken sanoin. Me puhelimme hetken; se rohkaisi häntä, ja hän tahtoi
lähennellä, mutta minä työnsin hänet kylmästi paikoilleen. Eikö niin,
hra Beaurain?"

Hra Beaurain, joka katseli jalkojaan hämillään, ei vastannut mitään.

Rouva jatkoi: "Silloin hän käsitti, että minä olin järkevä, tuo
nuorukainen, ja hän alkoi hakkailla minua kiltisti kunnon miehenä.
Siitä lähtien hän saapui joka sunnuntaina. Hän oli kovin rakastunut
minuun. Ja minä pidin hänestä myöskin kovasti, mutta siihen aikaan
hän olikin pulska nuorukainen!

"Lyhyesti sanottuna hän otti minut vaimokseen syyskuussa ja me
perustimme liikkeen rue des Martyrs-kadun varrella.

"Seurasi sitten kovia vuosia, herrani. Liike ei menestynyt, emmekä me
voineet tehdä matkoja maalle. Ja sitten me vähitellen unhoitimme koko
tavan. Ihmisellä on muuta mielessä; täytyy ajatella kassaa enemmän
kuin kukkasia kedolla. Me vanhenimme, vähitellen, huomaamattamme,
rauhallisina ihmisinä, jotka eivät enää ajattele rakkautta.
Silloin ei kaivata mitään, kun ei huomata, että jotakin puuttuu.
Ja sitten herrani, liike alkoi luistaa, ja me olemme turvanneet
tulevaisuutemme! Silloin, nähkääs, minä en oikein tiedä, mikä muutos
minussa tapahtui, totisesti, sitä minä en tiedä!

"Kas niin, minä aloin uneksia pienen koulutytön tavoin. Nähdessäni
kukkaiskärryjä kuletettavan kaduilla minä tunsin kyynelten kihoavan
silmiini. Orvokkien tuoksu tunkeutui aina minun tuolilleni asti,
kassan takana, ja sai minun sydämeni sykyttämään! Silloin minä
nousin ja menin kynnykselle katselemaan taivaan sineä, mikä näkyi
kattojen välistä. Jos katselee taivasta kadulta, niin se näyttää
joelta, pitkältä joelta, joka kiemurrellen laskeutuu Parisiin ja
jossa pääskyset liikkuvat kalojen tavalla. Minun iälläni tämä kaikki
on hyvin hullunkurista! Mutta minkäs sille mahtaa, herrani, kun
on työskennellyt koko ikänsä, niin tulee hetki, jolloin huomaa,
että muutakin olisi voinut tehdä, ja silloin alkaa kaduttaa, niin,
silloin alkaa kaduttaa! Ajatelkaahan, että kahdenkymmenen vuoden
kuluessa minä olisin voinut muiden tavalla, muiden naisten tavalla
mennä metsään saamaan suuteloita. Minä uneksin siitä, miten suloista
olisi olla pitkällään lehvien alla ja rakastaa jotakin! Ja sitä
minä ajattelin kaiket päivät ja kaiket yöt! Minä uneksin kuuvalosta
järvellä aina siihen asti, että minut valtasi halu hukuttautua.

"Alussa minä en uskaltanut puhua tästä mitään hra Beaurainille. Minä
tiesin hyvinkin, että hän tekisi minusta pilaa ja ajaisi minut
myymään lankoja ja neuloja! Ja sitten, totta puhuen, hra Beaurain ei
enää suuresti minua miellyttänyt; mutta katsellessani peiliin minä
käsitin myöskin, että minä en enää miellyttänyt ketään, minä! Minä
otin siis ratkaisevan askeleen ja esitin tehtäväksi matkan maalle,
sinne, missä me olimme tutustuneet toisiimme. Hän suostui ilman
epäilyjä, ja niin me saavuimme tänne tänä aamuna, kellon lähestyessä
yhdeksää.

"Mutta saavuttuani tänne vainioille minä tunsin itseni kokonaan
nuortuneeksi. Naisen sydän ei koskaan vanhetu! Ja totta puhuen minä
en nähnyt miehessäni sitä, millainen hän oli, vaan sen, mitä hän oli
muinoin ollut! Sen minä teille vannon, herrani. Toden totta, minä
olin juopunut. Minä aloin syleillä häntä; hän hämmästyi siitä enemmän
kuin siitä, jos olisin yrittänyt häntä tappaa. Hän hoki yhtä mittaa:
'Mutta sinäpäs olet hullu. Mutta sinäpäs olet hullu, tänä aamuna.
Mikäs sinua oikein riivaa?...' Minä en kuunnellut häntä, minä, minä
en kuunnellut muuta kuin sydämeni ääntä. Ja minä pakotin hänet
lähtemään kanssani metsään... Ja tässä me nyt olemme!... Minä olen
sanonut teille totuuden, herra määri, koko totuuden."

Määri oli henkevä ja suorasukainen mies. Hän nousi, hymyili ja sanoi:
"Menkää kotiinne, rouvani, älkääkä koskaan enää tehkö syntiä...
lehvien alla."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hätähuuto y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.