Title: Tytöistä parhain
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tytöistä parhain" ***


TYTÖISTÄ PARHAIN

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suom. Lyyli Reijonen

Alkuperäinen teos: An Oldfashioned Girl



WSOY, Porvoo, 1916.



SISÄLLYS:

  1. Pollyn tulo.
  2. Uusia tapoja.
  3. Pollyn huolet.
  4. Pikku seikkoja.
  5. Ikävyyksiä.
  6. Isoäiti.
  7. Hyvästi.
  8. Kuuden vuoden kuluttua.
  9. Opetustunti.
 10. Veljet ja sisaret.
 11. Neulat ja kielet.
 12. Kielletty hedelmä.
 13. Päivänpaistetta.
 14. Nuppuna katkaistu.
 15. Kuperkeikkoja.
 16. Vaatekatselmus.
 17. Polly isoäidin osassa.
 18. Tyttö joka ei uskaltanut.
 19. Tomin menestys.



1

POLLYN TULO


-- On jo aika lähteä asemalle, Tom.

-- No, lähdetään sitten.

-- En minä aio tulla, ulkona on märkää. Minun tukkani oikenisi
piikkisuoraksi tällaisella ilmalla, ja minä haluan näyttää sievältä
kun Polly tulee.

-- Et kai luule, että lähden yksinäni hakemaan ihan vierasta tyttöä!
Ja Tom näytti niin kauhistuneelta kuin sisar olisi sysännyt hänen
harmikseen australialaisen alkuasukkaan.

-- Tietenkin sinä menet. Se on velvollisuutesi, ja ellet olisi
tuollainen jörrikkä, hakisit hänet mielelläsi.

-- Tämä oli katala temppu. Tietysti arvasin, että minun on mentävä,
mutta sinä sanoit tulevasi mukaan. Koetapa vastedes lykätä ystäviäsi
minun niskoilleni. Toista kertaa et onnistu.

Tom nousi sohvalta närkästyneen päättäväisesti, mutta vaikutuksen
pilasivat pörröinen tukka ja ryppyiset vaatteet.

-- Älä nyt kiukuttele, minä pyydän äidiltä, että saat Pollyn
lähdettyä kutsua tänne sen inhottavan Ned Millerin, johon olet
niin ihastunut, sanoi Fanny toivoen sillä rauhoittavansa veljen
kiihtyneitä tunteita.

-- Miten pitkään tuo tyttö viipyy? kysyi Tom suorien vähän pukuaan.

-- Ehkä kuukauden tai pari. Hän on hirmuisen mukava, pitäisin hänet
meillä niin kauan kuin hän ikinä viihtyy.

-- Ei hän sitten kauan ole, mikäli minusta riippuu, murahti Tom,
jonka mielestä tytöt olivat aivan tarpeeton osa luomakunnasta.
Nelitoistavuotiaat pojat ovat usein sitä mieltä, ja ehkä se onkin
viisas järjestys; pojathan pitävät kuperkeikoista, ja kolme neljä
vuotta myöhemmin he joutuvat tekemään oikein kunnon kuperkeikan, kun
heistä tulee 'noiden harmittavien tyttöjen' nöyriä orjia.

-- Kuule, mistä minä tunnen sen otuksen? En ole ikinä nähnyt häntä
eikä hän minua. Sinun on tultava mukaan, Fan. Tom pysähtyi ovella
kauhusta ajatellessaan, että joutuisi ehkä pysäyttämään lauman
vieraita tyttöjä ennen kuin keksisi oikean.

-- Löydät varmasti hänet, sillä tietysti hän odottaa ja tähystelee
meitä. Kyllä hän sinut tuntee vaikken minä olekaan mukana. Olen
selittänyt hänelle, minkä näköinen olet.

-- Mutta ellei hän tunnekaan? Peiliin vilkaisten Tom sipaisi
kiharoitaan täysin varmana, että sisar oli kuvannut hänet
epäoikeudenmukaisesti.

-- Mene nyt, muuten myöhästyt, ja mitä Polly silloin ajattelee
minusta, komensi Fanny ja tönäisi kärsimättömästi veljeään.

-- Tietysti hän ajattelee, että välität enemmän kiharoistasi kuin
ystävistäsi, ja siinä hän on oikeassa.

Tyytyväisenä letkaukseensa Tom laahusti huoneesta. Hän tiesi olevansa
myöhässä, mutta ei halunnut kiirehtiä ennen kuin oli pois näkyvistä.

-- Jos minä olisin presidentti, säätäisin sellaisen lain, että
pojat olisi aikuisiksi asti pidettävä lukkojen takana, sillä he
ovat totisesti maailman pahimpia kiusankappaleita, sanoi Fanny
seuratessaan, miten laiskasti veli maleksi katua pitkin. Mutta Fanny
olisi tainnut olla toista mieltä jos olisi ollut mukana, sillä heti
kun Tom kääntyi kulmasta, hänen käytöksensä muuttui kokonaan. Kädet
ilmestyivät esiin taskuista. Hän herkesi viheltämästä, aukaisi
takkinsa napit, työnsi lakin niskaan ja pinkaisi juoksuun.

Juna oli juuri tullut, kun Tom saapui asemalle tulipunaisena ja
läähättäen kuin kilpahevonen.

-- Tietysti hän on samanlainen rusettiniekka kuin kaikki muutkin.
Miten ihmeessä tunnen hänet? Fan oli kelju, kun pani minut tulemaan
yksin, ajatteli Tom tarkastellessaan asemahuoneen läpi tulvivaa
ihmisvirtaa. Hän katseli hiukan pelästyneenä nuoria neitosia, jotka
kulkivat ohitse. Kun kukaan heistä ei näyttänyt etsivän ketään, hän
ei puhutellut heitä, vaan tarkasteli jokaista uutta ohikulkevaa
joukkoa kärsivän näköisenä kuin uhrilammas. -- Tuossa hän nyt on,
hän tuumi itsekseen, kun vähän päästä huomasi erään hienohelman
seisovan kädet ristissä, päässä pienen pieni hattu ison hiusvuoren
huipulla. -- Kaipa minun on tuota puhuteltava, mietti Tom ja lähestyi
verkalleen neitosta rohkaisten mieltään. Tytön puku lepatti niin
täynnä nauhoja ja rimssuja, röyhellyksiä ja höyhentöyhtöjä, että se
näytti tuulen riepottelemalta.

-- Anteeksi, oletteko te Polly Milton? kysyi Tom nöyrästi pysähtyen
hulmuavan tuntemattoman eteen.

-- En ole, vastasi nuori neiti tuijottaen kylmästi poikaan, joka
perääntyi nujerrettuna.

-- Missä kummassa hän on? mutisi Tom harmissaan aikoen lähteä
tiehensä. Takaa kuuluva joutuisa jalkojen kopse sai hänet kuitenkin
kääntymään, ja hän näki pienen punaposkisen tytön, joka iloisena ja
reippaasti juoksi halki ison asemasalin. Tyttö hymyili ja viittoili
matkalaukullaan Tomille, ja tämä pysähtyi odottamaan mutisten
itsekseen: -- Mahtaako tuo nyt olla Polly?

Tyttö tuli hänen luokseen käsi ojossa ja sinisissä silmissä ujon
iloinen katse.

-- Sinähän olet Tom, etkös olekin?

-- Olen. Mistä sinä tunsit? Ja hämmästyksissään Tom pudisti
huomaamattaan tytön kättä.

-- Fan kertoi, että sinulla on kihara tukka ja hauskan näköinen
nenä ja että sinä vihellät usein ja pidät harmaata lakkia silmille
vedettynä, niin että tunsin sinut heti.

Ja Polly nyökkäsi ystävällisesti jättäen kohteliaasti sanomatta
tukkaa punaiseksi, nenää nykeröksi ja lakkia vanhaksi, vaikka Fan oli
huolellisesti teroittanut hänen mieleensä näitä seikkoja.

-- Missä sinun matka-arkkusi ovat? kysyi Tom muistaen
velvollisuutensa, kun tyttö ojensi hänelle pienen laukun, jota hän ei
ollut tarjoutunut ottamaan.

-- Isä käski minun toimia nopeasti, jotten jäisi ilman ajuria, ja
siksi annoin tavarakuitin eräälle miehelle. Tuolla arkkuni onkin.
Ja Polly riensi kohti vaatimatonta matka-arkkuaan. Tom tuli hänen
perässään hiukan nolona huomaamattomuudestaan.

Hänessä ei ole tippaakaan hienoa neitiä, luojan kiitos! Fan ei vain
kertonut, että hän on noin kaunis. Hän ei ole kaupunkilaistytön
näköinen eikä käyttäydykään niin kuin he, ajatteli Tom laahustaessaan
perässä ja ihaillessaan ruskeita kiharoita, jotka liehuivat hänen
edessään.

Kun ajoneuvot lähtivät liikkeelle, Polly kiepsahti joustinistuimelle
ja nauroi riemuissaan kuin lapsi.

-- Minusta on kauhean hauskaa ajaa näin mukavissa vaunuissa, nähdä
kaikkea hienoa ja nauttia elämästä. Eikö sinustakin? hän sanoi
yrittäen samassa rauhoittua kuin olisi äkkiä muistanut, että oli
menossa vierailulle.

-- Eipä juuri, vastasi Tom jörösti. Hän oli vaivautunut jouduttuaan
vaunuihin kaksistaan vieraan tytön kanssa.

-- Miten Fan jaksaa? Miksei hän tullut vastaan? kysyi Polly koettaen
näyttää vakavalta, vaikka silmät vilkkuivatkin iloisesti.

-- Hän pelkäsi pukunsa rypistyvän. Tom hymyili tyytyväisenä, sillä
tehtyään tämän epähienon paljastuksen hän tunsi taas olevansa
entisellään.

-- Sinä ja minä emme säikähdä kosteaa ilmaa. Kiitoksia vain, kun
tulit minua vastaan.

Tomin mielestä Polly oli oikein kiltti sanoessaan niin. Hänhän
oli vain kantanut tämän laukkua muutaman askelen. Ilahtuneena hän
tarjosi äkkiä tuttavallisesti Pollylle kourallisen pähkinöitä,
mieliherkkuaan, jota hänellä oli aina taskuissa; poisheitetyistä
kuorista saattoikin aina seurata hänen jälkiään.

Mutta heti tarjottuaan hän muistikin, että Fanny piti pähkinöitä
kovin halpa-arvoisina, ja tunsi häpäisseensä perheen. Hän pisti
päänsä ikkunasta ja katsoi ulos niin kauan, että Polly kysyi, oliko
jokin hullusti.

-- Pyh! Ei tuollaisesta pienestä maalaistylleröstä kannata välittää,
ajatteli Tom miehekkäästi, ja sitten hänessä heräsi halu kiusoitella
Pollya.

-- Ajuri oli aika lailla päissään, mutta ehkä hän sentään saa hevoset
pysymään aisoissa, hän vastasi muka kohtaloonsa alistuen.

-- Onko hän humalassa. Hyvänen aika! Lähdetään pois! Vikuroivatko
hevoset? Ja tässä on vielä näin jyrkkä kohtakin. Ei kai meillä ole
mitään hätää, huusi Polly-parka, ja hänen pienen majavannahkahattunsa
lierit nousivat pystyyn, kun hän kurkisti ikkunanraosta.

-- Ihmisiä riittää kyllä auttamaan jos jotain sattuu, mutta ehkä on
turvallisempaa, jos minä menen istumaan miehen rinnalle. Tom aivan
säteili, kun tiesi pian pääsevänsä pinteestä.

-- Mene vain ellet pelkää. Äiti olisi kauhean levoton, jos minulle
tapahtuisi jotain, sanoi Polly onnettomana.

-- Älä ole huolissasi. Minä hoidan kyllä miehen ja hevoset. -- Ja
avattuaan oven Tom hävisi korkeuksiin ja nautti siellä kaikessa
rauhassa vapaudesta ja pähkinöistään vanhan ja maltillisen ajajan
vieressä, sillä aikaa kun herkkäuskoinen Polly-parka vapisi vaunuissa.

Fanny riensi juoksujalkaa 'Polly-kultaa' vastaan, ja Tom esitteli
hänet kuten rohkea metsästäjä, joka näyttää saalistaan:

-- Sainpas hänet kiinni!

Polly lennätettiin heti yläkertaan ja Tom vetäytyi pienen sotatanssin
jälkeen ruokailuhuoneeseen selviämään uupumuksesta muutaman
vehnäpullan voimalla.

-- Etkö ole kuolemanväsynyt? Haluatko levätä? Fan kyseli istuutuen
Pollyn vuoteen laidalle juttelemaan samalla tarkastellen jokaista
hänen vaatekappalettaan.

-- En sitten vähääkään. Matka meni oikein hyvin eikä ollut muita
ikävyyksiä kuin humalainen ajuri. Mutta Tom meni hänen viereensä
istumaan ja piti hänet aisoissa, niin etten juuri pelännyt, vastasi
Polly viattomasti riisuen yksinkertaisen takkinsa ja hattunsa, jossa
ei ollut höyhenen höyhentä.

-- Pötyä! Ei hän ollut humalassa. Tom keksi sen vain päästäkseen
ulos. Hän ei siedä tyttöjä, sanoi Fanny töykeästi.

-- Eihän? Minusta hän tuntui oikein mukavalta ja kiltiltä. Pollyn
silmät levisivät hämmästyksestä selkoselälleen.

-- Tom on kamala poika ja kiusaa toisen kuoliaaksi, jos hänen
kanssaan joutuu tekemisiin. Pojat ovat yleensä kauheita, mutta Tom on
pahempi kuin kukaan.

Fanny kävi hienostotyttöjen koulua, jossa nuoret neidit lukivat niin
ahkerasti ranskaa, saksaa ja italiaa, ettei äidinkielen opiskeluun
enää riittänyt aikaa. Polly tunsi luottamuksensa Tom-herraan horjuvan
ja päätti mielessään jättää hänet omaan rauhaansa. Hän vaihtoi
keskustelunaihetta ja sanoi tarkastellen ihailevasti isoa kaunista
huonetta:

-- Onpa täällä hienoa. En ole koskaan nukkunut vuoteessa, jossa on
uutimet edessä, enkä omistanut näin hienoa pukeutumispöytää.

-- Hauskaa että pidät huoneesta, mutta älä vain taivaan tähden puhu
tuollaista muiden tyttöjen kuullen! sanoi Fanny pelästyneenä ja
toivoi mielessään, että Polly käyttäisi korvarenkaita kuten toisetkin
tytöt.

-- Miksen? kysyi maalaishiiri kaupunkilaishiireltä ja ihmetteli, mitä
pahaa siinä oli, että piti toisten ihmisten tavaroista ja ilmaisi sen.

-- Voi, he nauravat kaikelle, mikä on vähänkin outoa, eikä se ole
mukavaa. Fan ei sanonut 'maalaista', vaikka tarkoittikin sitä, ja
Polly tunsi itsensä vaivautuneeksi. Miettivän näköisenä hän oikoi
laskoksista mustan silkkiviittansa ja päätti olla puhumatta omasta
kodistaan mikäli saattoi välttää sitä.

-- Koska terveyteni on heikko, äiti sanoi ettei minun tarvitse
käydä säännöllisesti koulua sinun vierailusi aikana -- vain pari
kolme kertaa viikossa, sen verran vain, etten unohda soittoa ja
ranskaa. Isä sanoi, että sinäkin voit tulla jos haluat. Tulethan,
se olisi kauhean hauskaa, pyyteli Fanny hämmästyttäen ystävänsä
odottamattomalla koulunkäynti-innollaan.

-- Minua pelottaa, jos kaikki tytöt ovat yhtä hienosti pukeutuneita
kuin sinä ja osaavat yhtä paljon, sanoi Polly, jota ujostutti jo
pelkkä ajatuskin.

-- Joutavia! Ei sinun tarvitse sellaisesta välittää. Otan sinut kyllä
hoiviini ja pidän huolen, ettet näytä kovin oudolta.

-- Näytänkö minä oudolta? kysyi Polly, jota sana tyrmistytti. Hän
toivoi ettei sillä kuitenkaan tarkoitettu mitään epämiellyttävää.

-- Sinä olet suloinen ja paljon kauniimpi kuin viime kesänä, mutta
katsos, olet saanut toisenlaisen kasvatuksen kuin me ja tapasi ovat
toisenlaiset, aloitti Fanny huomaten, että asiaa oli vaikea selittää.

-- Miten niin toisenlaiset? tiukkasi Polly, sillä hän halusi olla
selvillä asioista.

-- Ensinnäkin sinulla on pikku tytön vaatteet.

-- Mutta minähän olen pikku tyttö. Ja Polly tarkasteli hämmentyneenä
yksinkertaista sinistä villapukuaan, lujatekoisia kenkiä ja lyhyeksi
leikattua tukkaansa.

-- Olet neljäntoista ja siinä iässä me kaupunkilaiset pidämme
itseämme nuorina neiteinä, jatkoi Fanny tarkastellen tyytyväisenä
päälaelle sykeröityjä hiuksiaan, jotka kähertyivät otsalla ja
päättyivät pitkään niskakiharaan, sekä punaisen ja mustan kirjavaa
pukuaan, sen leveää vyötä, kirkkaita nappeja, nauhoja ja rusetteja ja
taivas tiesi mitä kaikkea. Hänellä oli medaljonki kaulassa, kilisevät
korvarenkaat, kello ja kellonperät vyössä ja sormuksia molemmissa
käsissään, jotka olisivat pikemmin tarvinneet saippuaa ja vettä.

Pollyn katse harhaili pikkuesineestä toiseen, ja hänen mielestään
Fanny oli heistä kahdesta se, joka oli oudon näköinen. Polly näet
asui hiljaisessa maaseutukaupungissa eikä tuntenut juuri lainkaan
suurkaupungin muotia. Fannyn hieno koti sai hänet hämmennyksiin.
Hän näki sen ensimmäistä kertaa, sillä he olivat tutustuneet Fannyn
vieraillessa erään ystävänsä luona, joka asui Pollyn naapurissa.
Mutta Polly ei antanut erilaisuuden häiritä rauhaansa; hetken päästä
hän jo nauroi ja sanoi tyytyväisenä:

-- Äiti pitää siitä, että pukeudun vaatimattomasti, enkä minä pane
vastaan. En edes osaisi olla noin pyntättynä kuin sinä. Muistatko
tosiaan aina nostaa vyönauhan tai järjestellä helmuksesi kun istuudut?

Ennen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät
kuuntelemaan.

-- Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät,
ennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai
seitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni
nähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan
ja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:

-- Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!

-- Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly
pelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti
selityksen.

-- Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!

-- Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa
esimerkkiä.

-- Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä
ensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä
minun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi
uudestaan parkua.

-- Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu,
sanoi Fanny työntäen tytön luotaan.

-- Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä
olen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen
ilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.

-- Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi
seisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.

Polly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän
oli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen
tuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:

-- Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti
unohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti
ystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään.
Mutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea
myssy, sanoi Pollyn nähdessään:

-- Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista.
Miten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli
niin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että
Pollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.

Fanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti
paikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan
kannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen
Katyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen
oli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se
päättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän
velvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin
hoteisiinsa isoon olohuoneeseen.

Polly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken;
tarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä
edestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen
hämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha
rouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:

-- Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole
kuullut sitä pitkiin aikoihin.

Polly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut
muuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa.
Mutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä
ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja
noudatti vanhan rouvan toivomusta.

-- Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi
vanhus lempeästi hänen lopetettuaan.

Kiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla
hennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly
osasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy;
erityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta
enemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti
"Kaarle-kuninkaan maljan", koko huone täyttyi sävelten pauhusta,
jonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.

-- Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan
punainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli
piiloutunut.

Polly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä
torkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.

-- En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen
hiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut
varsin kylmältä.

Vanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin
niin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili
luottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja
oli siitä mielissään.

-- Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus
nipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. -- En ole nähnyt
pikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät
sinussa.

Pollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla
sanomatta:

-- Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.

-- Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon
pikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on
hemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.

Onpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi
kunnioittavasti: -- Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.

-- Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya
yhä leuasta.

-- En, en oikein.

-- No, minä selitän. Ennen vanhaan ei neli- ja viisitoistavuotiaita
puettu viimeisen muodin mukaisesti eivätkä he käyneet kutsuilla
aikaihmisten tapaan. Eivät he liioin saaneet viettää joutilasta
ja epäterveellistä päiväperhoselämää ja näyttää kyllästyneiltä jo
kaksikymmenvuotiaina. Me olimme lapsia kahdeksantoistavuotiaiksi
asti, teimme työtä ja luimme. Meillä oli lasten vaatteet, leikimme
niin kuin lapset ainakin, kunnioitimme vanhempiamme ja elimme
mielestäni paljon kauemmin täällä maan päällä kuin nykyiset ihmiset.

Sitten vanhus näytti unohtavan Pollyn, taputti hajamielisesti tämän
pyöreää pikku kättä ja katseli haalistunutta muotokuvaa, joka esitti
vanhaa röyhelörinnuksista, palmikkotukkaista herraa.

-- Oliko hän teidän isänne?

-- Oli, hän oli minun kunnioitettu isäni. Minä silitin isäni
paidanröyhelöt hänen kuolinpäiväänsä asti, ja elämäni ensimmäiset
viisi dollaria ansaitsin silloin kun hän määräsi palkinnon
sille kuudesta tyttärestään, joka osasi parhaiten parsia hänen
silkkisukkansa.

-- Olitte silloin varmaan hyvin ylpeä, huudahti Polly nojautuen
innostuneena vanhan rouvan polveen.

-- Niin olinkin. Ja me opimme kaikki leipomaan ja valmistamaan
ruokaa, ja meillä oli pumpulihame, ja olimme iloisia ja virkeitä
kuin peipposet. Sisareni ja veljeni elivät isoäideiksi ja isoisiksi
ja minä olen heistä viimeinen -- ensi syntymäpäivänäni täytän
seitsemänkymmentä vuotta, eivätkä voimani ole vieläkään lopussa.
Sen sijaan miniäni on jo nyt nelikymmenvuotiaana täysin työhön
kykenemätön.

-- Sillä tavoin minutkin on kasvatettu, ja siksi kai Fan sanookin
minua vanhanaikaiseksi. Kertokaa vielä papastanne. Minusta on niin
hauskaa kuunnella, sanoi Polly.

-- Sano isä. Emme koskaan puhutelleet häntä papaksi, ja jos joku
veljistäni olisi sanonut häntä isäukoksi kuten nykyajan pojat, hän ei
olisi varmaan antanut heille pennin pyörylää.

Vanha rouva oli korottanut ääntään ja nyökkäsi nyt merkitsevästi
viereiseen huoneeseen, mutta sieltä kuuluva tasainen kuorsaus
osoitti, että hän oli tuhlannut ruutia harakoille.

Ennen kuin hän ehti jatkaa, saapui Fanny ilmoittaen iloisen uutisen.
Clara Bird oli pyytänyt heidät molemmat illalla teatteriin ja
luvannut tulla hakemaan heitä seitsemän aikaan. Polly oli niin
onnellinen odotellessaan illan riemuja, että liiteli kuin vallaton
perhonen tuskin tajuten mitä ympärillä tapahtui, ennenkuin huomasi
istuvansa vihreän esiripun edessä kirkkaasti valaistussa teatterissa.
Clara Birdin isä istui toisella, Fanny toisella puolen, ja molemmat
antoivat hänen olla rauhassa. Polly oli siitä vain kiitollinen, koska
oli niin kiinnostunut kaikesta näkemästään, ettei olisi kuitenkaan
pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.

Polly ei ollut käynyt usein teatterissa, ja ne harvat näytelmät,
jotka hän oli nähnyt, olivat olleet vanhoja hyviä nuorisolle
sovitettuja tarinoita, veikeitä ja harmittomia hupailuja, joille
saattoi punastumatta nauraa. Mutta tämäniltainen oli muotiin tulleita
ranskalaisia menestysnäytelmiä, jotka nokkeluudellaan suorastaan
häikäisivät katsojan. Se oli niin loistelias, rohkea ja nykyaikainen,
että sitä riennettiin kilvan katsomaan.

Polly luuli aluksi joutuneensa satumaailmaan ja näki ensin vain
häikäiseviä olentoja, jotka tanssivat ja lauloivat valon ja
kauneuden maailmassa, mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella
laulua ja keskustelua, ja silloin harhanäky hävisi. Ihastuttavat
uniolennot puhuivat typeryyksiä ja olivat häpeäksi vanhanajan kunnon
keijukaisille.

Polly oli liian viaton ymmärtääkseen puoliakaan kaikista
sukkeluuksista ja ihmetteli usein mille ihmiset nauroivat. Kun ensi
hurma oli haihtunut, Pollysta alkoi tuntua epämiellyttävältä. Tuntui
kuin äiti ei olisi pitänyt hänen täällä olostaan, ja hän alkoi
toivoa, ettei olisi tullutkaan. Kuta pitemmälle näytelmä jatkui, sitä
pahempaa näytti tulevan, sillä ympärillä istujien puheet ja hänen
oma tarkka katseensa ja vaistonsa avasivat pian hänen silmänsä. Kun
kaksikymmentäneljä ratsastuspukuista tyttöä tuli sitten nelistäen
lavalle ruoskaa läiskytellen, kantapäitä kopautellen ja katselijoille
silmää iskien, se ei ollutkaan Pollysta hauskaa vaan inhottavaa,
ja hän oli iloinen, kun he menivät tiehensä. Mutta kun toinen
ryhmä ilmestyi harsosiipisenä ja pieni kultarimpsu vyötäisillä, ei
vanhanaikainen Polly-parka tiennyt miten olisi ollut, sillä häntä
pelotti ja harmitti. Hän istui katse ohjelmaan nauliutuneena ja tuli
yhä punaisemmaksi kasvoiltaan.

-- Mitä sinä noin punastelet? kysyi Fanny kun maalatut keijukaiset
hävisivät.

-- Nuo tytöt hävettivät minua niin kauheasti, vastasi Polly.

-- Voi, sinua hupsua! Juuri tällä tavoin näytelmä on esitetty
Pariisissakin, ja tanssihan oli mainio. Ensin se näyttää vähän
omituiselta, mutta kyllä siihen tottuu. Minäkin olen tottunut.

-- Minä en enää ikinä tule tänne, sanoi Polly päättäväisesti, sillä
näytelmä tuotti hänelle enemmän kipua kuin mielihyvää. Hän ei
tiennyt, kuinka helppoa oli 'tottua' niin kuin Fannykin oli tottunut,
mutta hänen onnekseen sellaisia kiusauksia ei sattunut usein. Hän ei
oikein osannut selittää tunteitaan, mutta oli iloinen kun kappale
loppui ja he pääsivät kotiin, jossa kiltti isoäiti odotti heidän
tuloaan.

-- Oliko sinulla hauskaa, lapsikulta, isoäiti kysyi Pollylta
tarkastellen hänen hehkuvia poskiaan ja kirkkaita silmiään.

-- En haluaisi olla kiittämätön, mutta ei minulla ollut hauskaa,
vastasi Polly. -- Osa oli kyllä kaunista, mutta oli paljon
sellaistakin, jonka takia olisin halunnut vajota maan alle. Toiset
näyttivät pitävän siitä, mutta minun mielestäni se ei ollut sopivaa.

Kun Polly tämän mielenilmauksensa ponneksi vielä lyödä napautti
kengällä lattiaan, Fan nauroi, tanssi ympäri huonetta ja sanoi:

-- Tiedätkö, isoäiti, Polly oli aivan järkyttynyt. Hänen silmänsä
olivat suuret kuin teevadit, kasvot punaiset kuin tämä minun
vyönauhani ja hän taisi kerran olla vähällä purskahtaa itkuun.
Olihan näytelmässä kyllä outojakin kohtia, mutta tietysti kaikki oli
täysin sopivaa, muuten emme olisi menneet sinne. Kuulin rouva Smythe
Perkinsin sanovan: "En ole nähnyt ihastuttavampaa näytelmää rakkaassa
Pariisissakaan", ja hän kyllä tietää nämä asiat.

-- Siitä minä viis. Tiedän vain, ettei se ollut sopivaa katsottavaa
nuorille tytöille, muuten ei minua olisi niin hävettänyt, sanoi
Polly topakasti, vaikka hiukan ymmällään; rouva Smythe Perkinsin
mielipiteet eivät saaneet häntä vähääkään vakuuttuneeksi.

-- Taidat olla oikeassa, kultaseni, mutta sinä olet elänyt maalla
etkä ole vielä oppinut, että kainous on vanhanaikaista. Annettuaan
hyvänyön suukon isoäiti poistui. Polly nukahti ja tanssi unissaan
ratsastuspukuisena suurella lavalla Tomin päristellessä isoa rumpua
orkesterissa. Ja yleisöllä oli hänen vanhempiensa kasvot, ja he
katselivat häntä silmät suurina kuin teevadit ja kasvot punaisina
kuin Fannyn vyönauha.



2

UUSIA TAPOJA


-- Tänään minä lähden kouluun. Tule, mennään laittamaan itsemme
kuntoon, sanoi Fanny pari päivää myöhemmin noustuaan aamiaispöydästä.

-- Olet ihan hyvän näköinen. Mitä sinun pitää vielä tehdä? kysyi
Polly seuratessaan Fania halliin.

-- Koristaa itseään puoli tuntia ja panee tukkaansa täytettä, tuhahti
Tom, jonka kouluun sonnustautuessa tarvitsi vain paiskata lakki
päähän ja sitaista hihnaan muutamia kirjoja, jotka näyttivät joskus
toimineen puolustusaseena.

-- Minkälaista täytettä? kysyi Polly, kun Fanny marssi tiehensä
suvaitsematta vastata.

-- Hänellä on päänupissaan jonkun toisen ihmisen hiuksia sellaisessa
kohtaa, jossa niiden ei pitäisi olla. Ja Tom poistui vihellellen
piittaamatta hiukkaakaan, missä kunnossa hänen oma pörrönsä oli.

-- Miksi sinun on oltava niin hieno kouluun mennessäsi? kysyi Polly
odottaessaan Fania, joka järjesteli pieniä otsakiharoitaan ja suori
pukunsa nauhoja ja ruusukkeita.

-- Kaikki tytöt ovat, se on välttämätöntä, sillä eihän koskaan tiedä
kenet tapaa. Mennään kävelemään koulun päätyttyä. Ota sinäkin paras
hattusi ja takkisi, vastasi Fan ja koetti asetella omaa hattuaan
täysin painokin vastaisesti.

-- Voinhan minä ottaakin, jos tämä ei ole mielestäsi kyllin sievä.
Minustakin se toinen hattu on kyllä kauniimpi, kun siinä on sulka,
mutta tämä on lämpöisempi, ja siksi pidän tätä arkisin.

Ja Polly juoksi omaan huoneeseensa 'laittautumaan', ettei Fanin
tarvitsisi hävetä hänen yksinkertaista asuaan.

-- Eikö sinun käsiäsi palele noissa vuohennahkakäsineissä? Polly
kysyi, kun he kulkivat lumista katua pitkin pohjatuulen puhaltaessa
vasten kasvoja.

-- Palelee ihan kamalasti, mutta käsipuuhkani on niin iso,
etten rupea raahaamaan sitä. Äiti ei anna pienentää puuhkaa, ja
kärpännahkaista on säästettävä juhlakäyttöön. -- Ja Fanny siveli
käsineitään vääryyttä kärsineen näköisenä.

-- Minun oravannahkapuuhkani se vasta iso on, mutta se on lämmin ja
suloinen ja tässä sinäkin voit lämmitellä käsiäsi jos haluat, sanoi
Polly tarkastellen tyytymättömän näköisenä uusia villakäsineitään,
vaikka ne aikaisemmin olivat olleet hänen mielestään kerrassaan upeat.

-- Ehkä toisella kertaa. Kuulehan, Polly, älä sitten ujostele. Minä
esittelen sinut vain parille tai kolmelle tytölle, sen jälkeen
sinun ei tarvitse välittää heistä ja ranskanopettajasta tippaakaan
eikä lukea ellet tahdo. Me olemme etuhuoneessa, jossa istuu vain
kaksitoista tyttöä, ja heillä on niin paljon muuta mielessään,
etteivät he sinua juuri huomaakaan.

-- En taidakaan lukea, istun vain ja katselen ympärilleni. Minusta on
hauska tarkastella ihmisiä. Täällä on kaikki niin uutta ja outoa.

Mutta Pollya ujostutti kovasti ja se näkyikin hänestä, kun hänet
ohjattiin etuhuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä, toinen toistaan
hienommin pukeutuneita nuoria naisia. Nämä loivat kesken juttelunsa
kylmän, punnitsevan katseen tulokkaaseen. Fannyn esitellessä Pollyn
he nyökkäsivät kohteliaasti, sanoivat jotain ystävällistä ja tekivät
hänelle tilaa pöydän ääreen, jonka ympärillä istuivat odottamassa
ranskan opettajaa. Vallattomimmat ilvehtivät, toiset tutkivat päät
yhdessä pieniä paperilappuja, useimmat söivät makeisia ja kaikki
kaksitoista papattivat kuin papupadat. Polly, jolle oli kohteliaasti
tarjottu makeisia, tunsi näitä hienoja neitejä katsellessaan ja
kuunnellessaan itsensä hyvin mitättömäksi ja maalaiseksi.

-- Tytöt, tiedättekö että Carrie on matkustanut ulkomaille? Hänestä
juoruttiin niin paljon, että hänen isänsä sai tarpeekseen ja vei
koko perheen matkoille. Hupaisaa, vai mitä? sanoi muuan eloisa nuori
nainen, joka oli juuri astunut huoneeseen.

-- Se olikin parasta. Äiti sanoi, että jos minä olisin käynyt samaa
koulua, hän olisi heti ottanut minut pois sieltä, vastasi toinen
tyttö hyvin tärkeän näköisenä.

-- Carrie karkasi erään italialaisen soitonopettajan kanssa ja siitä
kerrottiin sanomalehdissä ja kohuttiin kauheasti, selitti ensimmäinen
puhuja Pollylle, joka näytti tyrmistyneeltä.

-- Hirveää! hän huudahti.

-- Minusta se on huvittavaa. Carrie on vain kuudentoista ja mies
kerrassaan upea. Carriella on runsaasti rahaa ja kaikki puhuivat
siitä. Ja menipä hän minne tahansa, kaikki katselivat häntä ja se oli
hänestä hauskaa. Mutta hänen isänsä on vanha köriläs ja toimitti koko
perheen pois. Se oli ikävää, sillä Carrie oli hauskin olento, jonka
ikänäni olen tuntenut.

Polly ei osannut sanoa mitään vilkkaalle Belle-neidille, mutta Fan
huomautti:

-- Minusta on hauska lukea tällaisista asioista, mutta harmi että
se tapahtui juuri täällä, koska meitä pidetään sen takia yhä
tiukemmalla. Olisittepa kuulleet, miten minun isäni pauhasi. Hän
uhkasi lähettää palvelustytön joka päivä saattamaan minut kouluun,
kuten New Yorkissa tehdään, jotta pääsisin kunnollisesti perille.
Oletteko kuulleet mielettömämpää?

-- Se johtui vain siitä, että Carrie keksi äitinsä nimissä poissaolon
syitä, kun oli kävelemässä Orestensa kanssa, vaikka kotiväki luuli
hänen olevan turvallisesti koulussa. Eikö hän ollutkin ovela?
huudahti Belle aivan kuin olisi ihaillut hyvinkin Carrien metkua.

-- Pieni lystinpito on ihan paikallaan eikä ole mitään syytä ruveta
juoruilemaan, vaikka joku silloin tällöin karkaisikin. Pojat tekevät
mitä tahtovat, enkä ymmärrä miksi tyttöjä olisi pidettävä lukkojen
takana. Yrittäköötpä vain vahtia ja paimentaa minua, lisäsi toinen
hemaiseva nuori nainen.

-- Sinua vartioimaan tarvittaisiinkin poliisi tai joku
korkeahattuinen pikku mies, sanoi Fan merkitsevästi. Kaikki
purskahtivat nauramaan, ja Trix keikautti keimailevasti päätään.

-- Oletko lukenut "Aavemorsianta"? Se on kauhean jännittävä! Siitä
ihan tapellaan kirjastossa, mutta jotkut pitävät enemmän "Kotelosta
ja perhosesta". Kummastako sinä pidät? kysyi muuan kalpea tyttö
Pollylta puheensorinan vaiettua.

-- En ole lukenut kumpaakaan.

-- Sitten sinun täytyy lukea. Minä jumaloin Guy Livingstonen ja Yaten
kirjoja. Ouidan romaaneista pidän myös, mutta ne ovat niin kamalan
pitkiä, että uuvun kesken kirjan.

-- En ole lukenut tänne tultuani kuin yhden Muhlbachin romaanin.
Minä pidän hänen kirjoistaan, koska niissä on historiaa, sanoi Polly
mielissään, kun hänelläkin oli jotain sanottavaa.

-- Ne ovat kyllä hyvin opettavaisia, mutta minä pidän jännittävistä
kirjoista. Entä sinä?

Vanhan harmaatukkaisen ranskan opettajan tulo säästi Pollyn siltä
nöyryyttävältä tunnustukselta, ettei hän ollut lukenut ainuttakaan.
Opettaja suoritti tehtävänsä alistuneesti niin kuin ihminen, joka
on tottunut olemaan kikattavien koulutyttöjen uhrina. Nuoret neidit
paapattivat läksynsä läpi, kirjoittivat harjoitustehtävän ja lukivat
hiukan Ranskan historiaa. Mutta se ei näyttänyt kiinnostavan heitä
paljonkaan, vaikka opettaja olisi ollut valmis selityksiin. Polly
ihan punastui Fanin puolesta, sillä kun tältä kysyttiin, kuka
kuuluisa ranskalainen otti osaa Amerikan vapaussotaan, hän vastasi
Lafayetten sijasta Lamartine.

Tunti oli pian lopussa. Fannyn mentyä vielä soittotunnilleen toiseen
huoneeseen Polly katseli ympärilleen, ja sitten alkoikin väliaika.
Nuorimmat tytöt kävelivät pihalla käsikädessä ja söivät voileipiä;
toiset jäivät luokkaan lukemaan ja juttelemaan. Kun Belle, Trix ja
Fanny lähtivät lähellä olevaan jäätelösalonkiin, Polly seurasi heitä
nöyrästi uskaltamatta hiiskahtaakaan piparkakuista, jotka isoäiti
oli aamiaiseksi pistänyt hänen taskuunsa. Herkulliset, ruskeat
pikkuleivät murenivat olemattomiin Pollyn koettaessa tyydyttää hyvää
ruokahaluaan jäätelöannoksella ja kolmella mantelileivoksella.

Tytöt näyttivät olevan mainiolla tuulella, varsinkin tavattuaan
erään lyhyen herrasmiehen, joka oli niin nuoren näköinen, että Polly
olisi pitänyt häntä poikana, ellei tällä olisi ollut päässään korkea
majavannahkalakki. Tämän komean nuoren herran saattamana Fanny lähti
pienelle kävelylle vilkasliikenteisimmille kaduille kovaonnisten
ystävättärien joutuessa palaamaan takaisin kouluun. Polly pysytteli
huomaamattomasti nuoren parin kannoilla ja huvitteli katselemalla
näyteikkunoita, kunnes Fanny unohtamatta näinkään hauskana hetkenä
velvollisuuksiaan vei hänet taulunäyttelyyn ja pyysi häntä nauttimaan
taideteoksista sillä aikaa kun he lepäsivät. Tottelevaisesti Polly
kiersi huoneen useaan kertaan, tarkasti tauluja tuntijan katsein ja
koetti olla kuuntelematta pyöreällä sohvalla istuvan parin supatusta.
Mutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Fanin oli luvattava,
ettei unohtaisi konserttia illalla.

Kun Fanny lopultakin nousi lähteäkseen Pollyn väsynyt ilme näytti
soimaavan häntä. Sanottuaan pikku herralle nopeasti hyvästi Fan
kääntyi kotiapäin ja sanoi luottamuksellisesti toinen käsi Pollyn
puuhkassa:

-- Älä vain hiiskahda sanallakaan Frank Mooresta, kultaseni, muuten
isä taittaa niskani. Minä en välitä hänestä tippaakaan ja hän
pitääkin Trixistä, mutta he ovat riidoissa, ja Frank tahtoo vain
kiusata Trixiä liehittelemällä minua. Minä toruin häntä lujasti ja
hän lupasi sopia Trixin kanssa. Menemme kaikki iltapäiväkonserttiin
ja pidämme hauskaa, ja Belle ja Trix tulevat sinne myös. Ole sinä
vain hiljaa, niin kaikki menee hyvin.

-- En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää
takanaan pienintäkään salaisuutta.

-- Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä
kuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset
ihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.

-- Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin
etkö voi jäädä pois?

-- Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja
isoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?

-- En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.

Ja Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska
kertoi äidilleen kaikki asiat.

-- Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea
mainitsi, että oli konserttipäivä.

-- Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan
myrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään
hän lisäsi: -- Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun
kadulla.

-- Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.

-- Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus.
Hän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?

Ennen kuin Polly ehti vastata, Gus-herra liittyi heidän seuraansa
enemmittä puheitta ja Polly huomasi taas laahustavansa jälkijoukkona
aavistaen, etteivät asiat olleet tolallaan, vaikkei tiennytkään miten
olisi voinut vaikuttaa niihin. Koska hän itse piti musiikista, hän
tyhmyydessään luuli muidenkin menevän konserttiin vain kuuntelemaan,
ja häntä häiritsi ympärillä istuvan nuorison supatus.

Belle ja Trix olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, ja väliajoilla
Frank- ja Gus-herra ja eräät toisetkin kavaljeerit ilahduttivat
nuoria neitejä koulujuoruilla ja muilla huvittavilla uutisilla.
Polly katseli heitä kunnioittaen ja he puolestaan suhtautuivat
häneen miehisen alentuvasti. Mutta ilmeisesti he totesivat hänet
hiljaiseksi pikku hiirulaiseksi, josta ei ollut seuraelämään, koska
he sivuuttivat ystävällisen välinpitämättömästi sievän Polly-tytön ja
omistautuivat kokonaan nuorille neideille.

Polly unohti onnekseen heidät kaikki nauttiessaan musiikista. Hän eli
koko sydämestään mukana ja kuunteli niin onnellisen näköisenä, että
monet todelliset musiikin ystävät katselivat häntä hymyillen. Oli jo
hämärä heidän tullessaan kadulle, ja Polly huokaisi helpotuksesta
nähdessään vaunut odottamassa. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt
viidentenä pyöränä oleminen ja hän oli saanut kyllikseen siltä
päivältä.

-- Hyvä että päästiin noista pojista. Minua niin harmitti heidän
juttelunsa, sillä olisin halunnut kuunnella musiikkia, sanoi Polly
kotimatkalla.

-- Kenestä sinä pidit eniten? kysyi Fan ylemmyydentuntoisesti.

-- Siitä vaatimattomasta, joka ei puhunut paljon. Hän nosti minun
käsipuuhkani, kun se kierähti lattialle, ja auttoi minua tungoksessa.
Toiset eivät välittäneet minusta tippaakaan.

-- He kai pitivät sinua vielä pikku tyttönä.

-- Äiti sanoo, että todella hieno mies on yhtä kohtelias pikku
tytöille kuin naisillekin. Siksi pidinkin eniten herra Sydneystä,
koska hän oli ystävällinen minulle.

-- Oletpa sinä terävä tyttö, Polly! En olisi uskonut sinunkin
huomaavan hänet, sanoi Fanny alkaen tajuta, että pikku tytössäkin
saattoi piillä aika paljon naisellisuutta.

-- Minä olen tottunut hyviin tapoihin, vaikka asunkin maalla, vastasi
Polly hiukan kiihtyneenä, sillä hän ei pitänyt Fannyn holhoavasta
sävystä.

-- Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet
aivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin,
minä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin.
Tomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi
Fanny nauraen.

-- En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen
mukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin
noiden miekkosten.

Fanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta
"miekkoset"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista
"kukkuu"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.

-- Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi
esiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän
tarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä
kehuja.

-- Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.

-- Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.

-- Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti
menet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.

-- Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin.
Minä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.

-- Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly
ovelasti.

-- Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom
nyökäten rauhoittavasti.

-- Ei minusta ole mitään kerrottavaakaan.

-- Eiköhän sentään. Mitä luulet ukon sanovan, kun te tytöt
seurustelette kaiken maailman keikarien kanssa? Minä näin teidät.

-- Minkä ukon? kysyi Polly yrittäen näyttää hyvin viattomalta.

-- Pyh, tiedät kyllä, ketä tarkoitan, niin ettei sinun tarvitse
leikkiä isoäitiä.

-- Tom, ruvetaan hieromaan kauppoja, sanoi Fanny hätääntyneenä. -- Ei
ollut minun syyni, että Gus ja Frank olivat konsertissa, enkä minä
voinut estää heitä puhuttelemasta minua. Yritän olla niin moitteeton
kuin osaan, eikä isän tarvitsisi olla äkäinen; käyttäydyn monta
vertaa paremmin kuin eräät toiset tytöt, vai mitä, Polly?

-- Mistä kaupasta puhuit? huomautti Tom liikemiesmäisesti.

-- Ellet nosta tästä melua etkä mene kertomaan sellaista mitä sinulla
ei ollut oikeus kuunnella -- on halpamaista harjoittaa salakuuntelua,
saisit ihan hävetä --, niin autan sinua polkupyörän kerjäämisessä
enkä sano poikkipuolista sanaa, kun äiti ja isoäiti pyytävät, ettei
isä antaisi sinulle sitä.

-- Autatko? Ja Tom pysähtyi punnitsemaan tarjouksen etuja.

-- Autan kyllä -- ja Pollykin auttaa, niinhän?

-- Minä olisin mieluummin erilläni koko jutusta; mutta olen hiljaa
enkä sano mitään.

-- Miksi? kysyi Tom uteliaasti.

-- Siksi, että muuten tuntisin pettäväni.

-- Niin, mutta ei isänkään tarvitsisi olla niin pikkumainen, sanoi
Fan närkästyneenä.

-- En ollenkaan ihmettele, vaikka hän pauhaisikin, jos tietäisi
Carriesta ja muusta. Mikset kerro kaikkea suoraan ja jätä tekemättä
sellaista, mitä hän ei hyväksy? yritti Polly suostutella.

-- Kerrotko sinä sitten kaikki isällesi ja äidillesi?

-- Kerron. Se säästää minut monesta ikävyydestä.

-- Etkö sitten pelkää heitä?

-- En tietenkään. Välistä on hyvin vaikea kertoa, mutta sitten
perästäpäin on hyvä olla.

-- Ota opiksesi, kuului Tomin kärkäs neuvo.

-- Varjelkoon! Mikä melu joutavasta! sanoi Fanny, joka oli vähällä
purskahtaa harmin kyyneliin.

-- Joutavastako? Sinuahan on kielletty juoksentelemasta noiden
kaverien kanssa ja nyt olet kiikissä. Minä en rupea mihinkään
kauppoihin ja aion kertoa isälle, sanoi Tom äkillisessä rehellisyyden
puuskassa.

-- Jätätkö kertomatta, jos lupaan etten enää ikinä ole heidän
kanssaan? pyysi Fanny sävyisästi, sillä kun Tom otti ohjakset
käsiinsä, sisaren oli pakko alistua.

-- Minä mietin asiaa, ja jos käyttäydyt hyvin, en ehkä kerrokaan.
Minä voin pitää sinua paremmin silmällä kuin isä, ja jos vielä kerran
yrität tämmöistä temppua, joudut helisemään, neitiseni, sanoi Tom,
jonka oli mahdotonta vastustaa kiusaamisen haluaan, kun sai siihen
tilaisuuden.

-- Ei hän yritäkään, äläkä kiusaa häntä enää, niin hän on kiltti
sinulle, kun itse joudut pulaan, vastasi Polly kietoen kätensä Fannyn
ympärille.

-- Minä en joudu pulaan ja vaikka joutuisinkin, en ikinä turvautuisi
tyttöjen apuun.

-- Miksi et? Minä turvautuisin varmasti sinuun, jos olisin pulassa,
sanoi Polly luottavaiseen tapaansa.

-- Turvautuisitko? Minä auttaisin sinua heti, niin totta kuin
nimeni on Tom Shaw. No, Polly, älä kompastu. Ja mielissään Pollyn
ystävällisistä sanoista Tom-herra auttoi heidät vaunuista erittäin
kohteliaasti. Hän tunsi, että edes yksi ihminen antoi hänelle
vähän arvoa, ja sillä oli kohentava vaikutus hänen tapoihinsa ja
luonteeseensa, jota alituiset moitteet ja kiellot olivat kovettaneet
ja ärsyttäneet hyökkäilynhaluiseksi.

Iltateen jälkeen Fan ehdotti, että Polly opettaisi häntä valmistamaan
siirappinekkuja, nyt kun keittäjällä oli vapaapäivä eikä hänestä
ollut haittaa. Sovinnon toivossa hän kehotti myös kiusanhenkeään
liittymään kesteihin ja Polly pyysi, että Maudkin saisi olla mukana.
Sitten he Pollyn johtamina ryntäsivät isoon keittiöön esiliina yllään
ja varusteinaan lusikat, vasara ja pannu. Tom pantiin särkemään
pähkinöitä ja Maud erottelemaan kuoria, jotta olisi saatu oikein
hienon hienoja nekkuja. Fanny auttoi keittämisessä Pollya, joka
kurkisteli kattilassa kiehuvaa siirappia niin usein, että hänen
kasvonsa loistivat lopulta punaisina kuin pioni.

-- Kaada nyt sinne pähkinät, hän sanoi lopulta, ja Tom tyhjensi
lautasen sisällön vaahtoavaan siirappiin toisten odottaessa
innokkaina lempiherkkunsa salaperäistä valmistumista.

-- Nyt minä kaadan taikinan voideltuun pannuun jäähtymään ja sitten
se on valmista, selitti Polly siirappia kaataessaan.

-- Mutta sehän on täynnä kuoria! huusi Maud kurkistaessaan keitokseen.

-- Kauhistuksen kanahäkki! Minä kaadoin varmaan ne erehdyksessä
kattilaan ja söin huomaamattani sisukset, sanoi Tom läpinäkyvän
vahingoniloisesti tyttöjen kurkistellessa pettyneinä pannuun.

-- Teit sen tahallasi, senkin ilkimys! Minä en enää ikinä huoli
sinua mukaan mihinkään hauskaan! huusi Fan julmistuneena ja yritti
ravistella veljeään, joka hohotti täyttä kurkkua.

Maud rupesi itkemään menetettyä huvia, ja Polly hämmenteli vakavana
siirappikeitosta, joka oli aivan pilalla. Mutta hänen huomionsa
kiintyi pian nurkasta kuuluvaan rähinään. Fanny oli unohtanut
hienon naisen tavat ja kuusitoista ikävuottaan ja antanut Tomille
korvapuustin. Kostaakseen häväistyksen Tom oli puolestaan tyrkännyt
sisarensa istualleen hiilisäiliöön ja piteli häntä toisella kädellään
samalla kun vastasi toisella kohteliaisuuteen. Molemmat olivat
raivoissaan ja ärsyttivät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin,
haukkuivat ja tyrkkivät ja olivat aivan mahdottomia.

Polly ei suinkaan ollut mikään mallityttö ja hänellä oli omat
oikkunsa ja pahat tuulensa kuten muillakin, mutta näin rumasti hän ei
tapellut eikä huutanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hän oli hyvin
ihmeissään nähdessään hienon ystävänsä näin raivostuneena.

-- Voi, älkää enää! Älkää! Sinä satutat häntä, Tom! Anna hänen mennä,
Fanny! Eihän nekuista ole väliä, mehän voimme tehdä uusia! huusi
Polly koettaessaan rauhoittaa heitä. Hän näytti niin hätääntyneeltä,
että tappelupukarit erkanivat toisistaan ja heitä alkoi oitis
hävettää, että olivat riidelleet Pollyn nähden.

-- Minuapa ei löylytetä, niin että jätä minut vain rauhaan, Fan,
sanoi Tom peräytyen ja uhkaavasti päätään heilauttaen. Sitten hän
lisäsi toisenlaisella äänellä: -- Minä kaadoin ne kuoret vain
leikilläni, Polly. Jos keität toisen kattilallisen, puhdistan
pähkinät oikein hyvin. Keitäthän.

-- Se on aika kuumaa hommaa, ja on sääli turmella aineita, mutta jos
tahdot, niin alan uudestaan, sanoi Polly kärsivällisesti huokaisten,
sillä hänen kätensä olivat väsyneet ja kasvot polttavan kuumat.

-- Emme välitä sinusta, mene tiehesi, sanoi Maud heristellen
siirappista lusikkaa veljelleen.

-- Suu kiinni, pillittäjä. Minä jään tänne auttamaan, saanhan, Polly?

-- Karhut pitävät makeisista. Sinä siis tahtoisit vähän nekkuja?
Missä on siirappi? Olemme tuhlanneet kaiken kannusta, sanoi Polly ja
alkoi hyväntahtoisesti työnsä alusta.

-- Kellarissa. Minä menen hakemaan sitä. Ja Tom otti lampun ja
kannun ja lähti noutamaan siirappia haluten tällä kerralla täyttää
velvollisuutensa kuin pyhimys.

Heti kun Tomin lampun valo oli kadonnut, Fan lukitsi oven sanoen
ilkeästi:

-- Nyt me olemme rauhassa hänen kepposiltaan. Jyskyttäköön ja
huutakoon nyt tarpeekseen, se on hänelle oikein. Ja vasta kun nekut
ovat valmiina, päästämme sen lurjuksen pois.

-- Kuinka voimme tehdä ne ilman siirappia? kysyi Polly luullen siten
selvittävänsä asian.

-- Sitä on ruokakomerossa yllin kyllin. Ei, älä päästä häntä tänne,
ennen kuin minä olen valmis. Hän saa luvan oppia, etteivät minua
sentään tuollaiset naskalit tyrki. Syvenny sinä vain nekkuihin ja
anna hänen olla, muuten menen kertomaan isälle, ja silloin Tom saa
kyllä läksytyksen.

Pollyn mielestä se ei ollut reilua, mutta Maud huusi nekkuja ja
huomatessaan, ettei voinut tehdä mitään Fannyn lepyttämiseksi, Polly
keskittyi nekkujen keittämiseen, kunnes mantelit olivat turvallisesti
siirapissa ja sievoinen pannullinen oli viety pihalle jäähtymään.
Vanki lyödä paukautti muutaman kerran lukittuun oveen, uhkasi
sytyttää talon palamaan, juoda viinit loppuun ja rikkoa mehupullot.
Lopulta mekastus hiljeni ja tytöt unohtivat hänet tykkänään tärkeissä
puuhissaan.

-- Hän ei pääse millään sieltä ulos, ja heti kun nekut ovat valmiit,
avaamme oven ja juoksemme tiehemme. Tule, mennään hakemaan jokin
kaunis lautanen, johon nekut pannaan, sanoi Fanny, kun Polly ehdotti
tasajakoa Tomin kanssa, ettei tämä tavalla tai toisella hyökkäisi
sisään ja anastaisi kaikkea.

Kun he palasivat herkulle tarkoitettu lautanen kädessä ja avasivat
takaoven, he näkivät kauhukseen, että keitos oli pannuineen päivineen
hävinnyt salaperäisellä tavalla tipotiehensä!

Syntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi
tuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän
pitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.

-- Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny
kaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.

-- Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä
toinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.

-- Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen.
Toivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan
tiedusteluretkeltään.

-- Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta
koska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi
olla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä,
että tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli
antanut vallan raivolleen.

-- Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.

-- Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään
nukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi
ollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.

Avattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille,
että he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä.
Puolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät
äkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta
voitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli
molemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä
päällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:

-- Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?

-- Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka
hämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.

-- Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.

-- Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle,
varastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän
mennessämme hakemaan nekkupannua.

-- Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn
lysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.

-- Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä
olemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos
syöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.

-- Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset
vuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven
helistellen riemuissaan peltipannua.

Tytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen
kädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian,
mutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin
miettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut
tyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin
se, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä
kasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen
olennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän
katsomaan huoneeseen.

-- Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.

-- Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni.
-- Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle
lääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa
enkä haluaisi häiritä äitiä.

-- Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan
kepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.

-- Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja
sitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja
isoäidin hellästä hoivasta.



3

POLLYN HUOLET


Polly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja
tottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin
paljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja
toivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään
hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja
rupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen
kuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny
piti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt
paremmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun
häkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei
ollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain,
miksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut
tajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi
näistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta
piti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.

Fannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein
pelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin
hän -- nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista
asioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin
häntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät
hänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta
pitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi
silloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli
ollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.

Mutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli
'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat
musiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä
aivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu
matkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian
viattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi
vierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa,
korurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto
kuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet.
Polly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei
tuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka
pikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta.
Joskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella -- hänelläkin oli
'hermot' kuten äidillä -- hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan
itseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät
nuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi
hänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud
halusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko
talon hänen hirmuvallastaan.

Tom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon
välittävän hänestä, sillä hänen mielestään "tytöistä ei ollut
mihinkään". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom
tunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya,
koska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle
alituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje
toisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta
oven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan,
säikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä
tukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä,
Tom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen
surkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon,
mutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo
ja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli
ja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan
toisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä,
haroi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi
pelästyneenä tiehensä.

Sittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että
tätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa
oloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut
poikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan
kuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia
jörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen
tapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira.
Isoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran
Polly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille,
ja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän
ei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi
ja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni
vanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.

Isoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom
juuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä
vanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä
paljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta
vaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi
pukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti
hiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä
vanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta,
joista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä
tervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä
puuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli
toimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt
nauttia siitä mitä jo omisti.

Vanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin,
mutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen
väsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi
toivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset
olivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten
hyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly
vaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon
oli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka
vanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen,
jonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen
muistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet
eivätkä kasvaneet isommiksi.

Polly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille,
mutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia
surettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin
avulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.

Toinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin
ja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä,
seisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa
vaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan
taas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly
eräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä
Polly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan
Polly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa
ja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme,
että hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä
tyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa
kengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua
heidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat,
toverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita
kävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa
lapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi,
että olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi
aina punaposkisena ja silmät loistaen.

Eräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin
kyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan.
Aamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää
kirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly
harppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen
torjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi
vastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi
tyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään
lämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi
voimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.

-- Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin
jyrkkä, sanoi muuan "rahvaan lapsista", joiksi Maud nimitti heitä.

-- Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti
alas.

Pikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja
suostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei
vain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä
kauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän
lastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän
istutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan
alas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya
kuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta
heidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään
mäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen
kuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja
näytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa
elefantin selkään.

-- Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias
tervehdys.

-- En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa.
Minusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin
että pois tieltä!

Ja Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen
riemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.

-- Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä,
suhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli
pysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. -- Kyllä sinä
nyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi
mukavasta asennostaan.

-- Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi
Polly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi
nousta huolestunut ilme.

-- Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.

-- Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei
varmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos
arvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa
sinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan
pahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.

-- Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet
välttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom
sydämellisesti.

-- Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on
heidän kelkkansa.

-- Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin.
Tule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.

Polly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan
kummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu
isännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat
mainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti
parhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella
tavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti
tällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista
yrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden
ainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat
päivällisaikaa.

-- Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan
tielle viimeisen mäen jälkeen.

-- Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa.
Ja ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.

-- Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä
punaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen
suorittuaan hiuksensa.

-- Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi
Fan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia
uppoutuneena "Lady Audleyn salaisuuteen".

-- Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen
pahennusta herättäneen kasvojensa osan. -- Ei sillä väliä. Minulla
oli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.

-- Minä en käsitä, miten voit olla niin ihastunut ulkona
juoksentelemiseen näin kylmällä ilmalla, sanoi Fan haukotellen ja
vilusta väristen.

-- Ehkä sinäkin olisit, jos yrittäisit, sanoi Polly nauraen ja
vilkaisi Tomiin.

-- Kävelitkö yksinäsi, kultaseni? kysyi isoäiti taputtaen vieressään
helottavaa poskea.

-- Kävelin, mutta sitten tapasin Tomin ja tulimme yhdessä kotiin,
sanoi Polly ja hänen silmänsä välähtivät, jolloin Tomilta meni keitto
väärään kurkkuun.

-- Tom, poistu pöydästä! komensi herra Shaw, kun hänen parantumaton
poikansa alkoi kakistella lautasliinan takana.

-- Voi, älkää ajako häntä pois. Minä narrasin hänet nauramaan, sanoi
Polly surkeana.

-- Sanoitko jotain hauskaa? kysyi Fan lopultakin heräten.

-- Minun mielestäni sinun ei pitäisi najjata häntä naujamaan, kun hän
aina najjaa sinut itkemään, huomautti Maud, joka oli juuri tullut
huoneeseen.

-- Mitä sinä tänään olet puuhaillut, herraseni? tiedusteli
herra Shaw, kun Tom punaisena ja juhlallisena palasi lyhyeltä
karkotusmatkaltaan.

-- Olin vain laskemassa mäkeä, hän sanoi ärtyisästi, sillä isä
ripitti häntä aina, mutta antoi tyttöjen kyllä tehdä mitä ikinä
halusivat.

-- Ja Polly kanssa, minä näin hänet. Minä ja Blanche olimme juuri
tulossa kotiin, kun näimme hänen ja Tomin laskevan mäkeä Tomin
kelkalla, ja sitten Tom veti Pollyn kotiin saakka! huusi Maud suu
täynnä ruokaa.

-- Et kai sentään laskenut mäkeä? Fan pudotti haarukkansa aivan
järkyttyneenä.

-- Laskin kyllä, se oli hirveän hauskaa, vastasi Polly topakasti
levottomuudestaan huolimatta.

-- Näkikö joku sinut? tiukkasi Fan.

-- Vain muutamat pikku tytöt ja Tom.

-- Sehän oli kamalan sopimatonta, ja Tomin olisi pitänyt sanoa
se sinulle, ellet itse ymmärtänyt. Kuolisin häpeästä, jos joku
ystävistäni olisi nähnyt sinut, lisäsi Fan poissa suunniltaan.

-- Älä nalkuta. Mitä pahaa siinä nyt oli? Polly saa laskea mäkeä jos
tahtoo, eikö niin, isoäiti? sanoi Tom, joka vetoamalla voimakkaaseen
liittolaiseen tuli kohteliaasti Pollyn avuksi.

-- Äiti ei olisi kieltänyt. Enkä käsitä mitä pahaa siinä on, jos
lasken mäkeä tyttöjen kanssa, sanoi Polly ennen kuin vanha rouva
ennätti vastata.

-- Maalla tehdään paljonkin sellaista, joka ei ole sopivaa täällä
kaupungissa, aloitti rouva Shaw nuhtelevalla äänellä.

-- Anna lapsen laskea mäkeä, jos se häntä huvittaa, ja ottakoon
Maudinkin mukaansa. Olisi hauskaa, jos tässä talossa olisi edes yksi
reipas tyttö, keskeytti herra Shaw, ja siihen keskustelu päättyi.

-- Kiitos, herra Shaw, sanoi Polly ja nyökkäsi Tomille, joka sähkötti
takaisin 'mainiota' ja kävi päivällisen kimppuun kuin nuori susi.

-- Sinä veijari! Vai alat sinä mielistellä Tomia! kuiskasi Fan
ystävälleen huvittuneen näköisenä.

-- Mitä! Polly oli niin hämmästynyt ja harmissaan, että Fan häpesi
itseään ja vaihtoi keskustelunaihetta huomauttaen äidilleen, että
tarvitsi uudet käsineet.

Polly oli sen jälkeen vähäpuheinen, ja kun päivällinen oli syöty, hän
lähti huoneesta miettiäkseen rauhassa äskeistä keskustelua. Ennen
kuin hän oli ennättänyt portaiden puoliväliinkään, hän näki Tomin
tulevan perässään ja istuutui heti piilottaakseen jalkansa. Tom
nauroi ja sanoi istahtaessaan kaidepuulle:

-- Ole huoleti, en minä nyt kaappaise. Halusin vain sanoa, että jos
lähdet huomennakin ulos, niin mennään laskemaan taas kunnolla mäkeä.

-- Ei, sanoi Polly, minä en voi tulla.

-- Miksi et? Oletko suuttunut! Enhän minä kertonut, sanoi Tom
hämmästyen Pollyn muuttunutta käytöstä.

-- Et kertonutkaan, sinä pidit kiltisti sanasi ja puolustit minua.
Enkä minä ole suuttunut. En vain aio tulla enää laskemaan mäkeä.
Äitisi ei pidä siitä.

-- Et sinä siitä syystä. Minä kyllä tiedän. Sinähän nyökäytit
pöydässä päätäsi merkiksi että tulet. Mikset nyt sitten enää?

-- En sano, minä en vain tule, kuului Pollyn päättäväinen vastaus.

-- Vai niin, luulin että sinä olisit ollut vähän järkevämpi kuin muut
tytöt, mutta mitä vielä. Et ole pennin arvoinen.

-- Olipa se kohteliasta, sanoi Polly ja alkoi jo suuttua.

-- Pyh, minä vihaan pelkureita.

-- En minä ole pelkuri.

-- Oletpas. Sinä pelkäät ihmisten puheita, vai mitä?

Polly tunsi Tomin olevan oikeassa eikä vastannut, vaikka olisi
mielellään selittänyt, jos vain olisi voinut.

-- Kyllähän sen saattoi arvata, että luopuisit pelistä. Ja Tom meni
tiehensä niin halveksivan näköisenä, että Pollyn sydän vihlaisi.

-- Jopa kävi ikävästi! Juuri kun Tom rupesi olemaan mukava ja minulla
hauskaa, piti Fanin pilata kaikki höpötyksellään. Rouva Shaw ei pidä
mäenlaskusta eikä kai isoäitikään. Tulee vain ikävyyksiä jos menen,
ja Fanny kiusaa minua, niin että on parasta kieltäytyä ja antaa Tomin
luulla minua pelkuriksi. Taivas varjelkoon! En ole ikinä nähnyt näin
hassuja ihmisiä.

Polly sulki ovensa tiukasti, ja ajatellessaan miten Fanin tyhmä
huomautus oli pilannut koko hauskuuden hän oli vähällä purskahtaa
kiukun kyyneliin. Pollylle oli opetettu, että rakkaus oli vakava ja
pyhä asia, ja hänen mielestään oli paljon sopimattomampaa mielistellä
yhtä poikaa kuin laskea mäkeä kymmenen kanssa. Edellisenä päivänä hän
oli kuunnellut ällistyneenä, kun Maud sanoi äidilleen:

-- Täytyykö minulla olla sulhanen? Kaikilla tytöillä on sulhanen ja
he sanovat, että minun pitäisi ottaa Fjeddy Lovell, mutta minä en
pidä hänestä yhtä paljon kuin Hajjy Fiskestä.

-- Kultaseni, minä kyllä ottaisin pikku sydänystävän, sehän on
vain somaa, vastasi rouva Shaw. Ja pian Maud ilmoittikin olevansa
kihloissa 'Fjeddyn' kanssa, koska 'Hajjy' läimäytti häntä, kun hän
ehdotti naimisiin menoa.

Polly nauroi ensin muiden mukana, mutta ajatellessaan perästäpäin
mitä hänen äitinsä olisi mahtanut sanoa, jos pikku Kitty olisi
esittänyt saman kysymyksen, asia ei tuntunutkaan hänestä enää
huvittavalta vaan naurettavalta ja luonnottomalta. Samanlaiselta
tuntui nyt Fanin vihjailu Tomista. Ja kun hänen ensimmäinen kiukkunsa
oli ohi, hän päätti luopua mäenlaskusta ja muustakin mieluummin kuin
ryhtyä hassuttelemaan Tomin kanssa, joka laiminlyödyn kasvatuksensa
takia tiesi yhtä vähän tämän uuden koululaishuvittelun viehätyksestä
kuin Polly.

Polly koetti nyt lohduttautua hyppimällä nuoraa takapihalla ja
leikkimällä piilosta Maudin kanssa kuivaushuoneessa ja opettamalla
tälle uusia leikkejä, jotka tuntuivat huvittavan pikku neitiä. Fan
tuli joskus perehdyttämään heitä uusiin tanssiaskeliin ja innostui
useammin kuin kerran seuraleikkeihin, joissa hän oli melko nokkela.
Mutta Tom kohotti Pollylle halveksivasti hartioitaan ja osoitti,
ettei hän pitänyt tätä 'pennin arvoisena'.

Pollylla oli myös vaatehuolia. Sanomattakin hän tiesi pukujensa
olevan hyvin yksinkertaisia ja toivoi joskus, että hänen sininen ja
hiirenharmaa leninkinsä olisivat olleet vähän koristellumpia, että
vyönauhassa olisi ollut isommat ruusukkeet ja pikku kauluksissa
enemmän pitsejä. Hän haaveili kaulakorusta ja ajatteli vakavasti
ensimmäistä kertaa elämässään ruveta pitämään kauniita kiharoitaan
nutturalla ja panna 'täytettä' tukkaansa. Hän salasi kuitenkin
tyytymättömyytensä syyt kysyessään äidiltään, saisiko korjauttaa
parhaan pukunsa samanlaiseksi kuin Fannyn puku. Hän sai kirjeeseensä
tällaisen vastauksen:

"Ei, rakas lapsi; pukusi on mukava ja hyvä sellaisenaan ja sen
entinen kuosi paras. En tahtoisi, että minun Pollystani pidetään
hänen pukunsa, vaan hänen itsensä takia, niin että käytä sinä vain
niitä yksinkertaisia vaatteita, jotka äitisi niin suurella ilolla
ompeli sinulle, ja unohda haaveet pönkkähameesta. Pieninkin meistä
voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa, ja ehkä pikku tyttöni
esimerkki voi osoittaa toisille, että tyytyväinen mieli ja iloiset
kasvot kaunistavat enemmän kuin pariisilaismuoti. Toivoit kaulakorua,
kultaseni, joten lähetän sinulle sen, jonka sain äidiltäni vuosia
sitten. Siinä on toisella puolen isän, toisella puolen minun kuvani,
ja kun olet jostakin huolissasi, katso silloin taikakaluasi; luulenpa
että päivä taas paistaa silloin."

Ja tietysti paistoikin, sillä pieneen siroon koteloon, jota Polly
piti pukunsa sisäpuolella ja suuteli hellästi illoin ja aamuin, oli
kätketty taioista paras. Ajatus siitä, että hän vähäpätöisyydestään
huolimatta voi tehdä jotain hyvää, sai hänet varomaan sanojaan ja
tekojaan ja olemaan tyytyväinen ja iloinen, niin että hän unohti
pukunsa ja sai toisetkin unohtamaan. Hän ei tiennyt, että hänen sileä
pukunsa oli kaunis juuri vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessaan
ja että itsetiedoton viehkeys somisti sen pientä kantajaa. Yhteen
kiusaukseen Polly oli jo langennut ennen äidin kirjeen saapumista ja
hän katui sitä katkerasti.

-- Polly, saanhan minä sanoa sinua Marieksi, sanoi Fan kerran heidän
ollessaan ostoksilla.

-- Voit sanoa Maryksi jos haluat, mutta minä en tahdo mitään
ie-päätettä nimeeni. Minua sanotaan Pollyksi kotona ja siitä nimestä
minä pidän, mutta Marie on minusta ranskalaista hienostelua.

-- Minä kirjoitan aina omaan nimeeni ie-päätteen kuten toisetkin
tytöt.

-- Minusta kaikki nuo Nettiet, Nelliet, Hattiet ja Salliet panevat
pään pyörälle. Miltä nyt Polliekin näyttäisi kirjoitettuna!

-- Olkoon sitten! Minun pitikin puhua aivan toisesta asiasta. Kuule,
sinun on ehdottomasti hankittava itsellesi pronssinväriset kengät,
sanoi Fan vetoavasti.

-- Miksi, minähän tulen toimeen ilmankin?

-- Siksi, että ne ovat muodissa, eikä voi olla kunnollisesti
pukeutunut ilman pronssikenkiä. Minä menen ostamaan sellaiset
itselleni, ja sinun täytyy myös tulla.

-- Eivätkö ne ole kauhean kalliit?

-- Ehkä kahdeksan tai yhdeksän dollaria. Minä otan omat kenkäni
laskuun, eikä haittaa vaikkei sinulla olekaan rahaa. Minä kyllä
lainaan.

-- Minulla on kymmenen dollaria, jotka saan käyttää mieleni mukaan,
mutta aioin hankkia niillä tuomisia lapsille. Ja Polly otti
epävarmana esille kukkaronsa.

-- Sinähän voit valmistaa itse lahjat. Isoäiti kyllä keksii
kaikenlaista kaunista. Ne ajavat saman asian, ja lahjarahalla saat
hankituksi itsellesi kengät.

-- No, minä lähden katsomaan, sanoi Polly ja seurasi Fannyä kauppaan,
jossa hienoja kenkiä katsellessaan tunsi itsensä suorastaan rikkaaksi
ja tärkeäksi.

-- Eivätkö ne ole ihanat? Jalkasi ovat taivaalliset noissa kengissä,
Polly. Osta ne minun kutsuihini. Tanssit niissä kuin keijukainen,
kuiskasi Fan.

Polly katseli siroja kiiltäviä kenkiä, joissa oli napitetut varret,
hilpeät korot ja herkulliset kärjet, totesi jalkojensa näyttävän
niissä kauniilta ja sanoi vähän ajan päästä ostavansa ne. Hän
iloitsi kengistään, kunnes pääsi kotiin ja yksin jäätyään kurkisti
kukkaroonsa, jossa oli enää yksi dollari ja luettelo äidille ja
lapsille aiotuista lahjoista. Miten orvolta dollari näyttikään ja
miten pitkäksi luettelo venyi, kun ei ollut enää rahaa ostoksiin.

-- En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä
he hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa
ja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten
saatoinkaan unohtaa heidät? Ja Polly katseli pahoilla mielin uusia
kenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. -- Ne ovat
ihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan
koko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat
kengät pois näkyvistään.

-- Minäpä menen kysymään isoäidiltä, minkälaisia lahjoja voisin
valmistaa, sillä jos minun kerran on tehtävä ne itse, on aloitettava
heti paikalla, muuten en saa valmista. Ja hän alkoi heti touhuta
iloiten siitä, että saattoi unohtaa tunnonvaivat kovassa työssä.

Isoäiti kykeni auttamaan häntä pulasta ja ehdotti jokaiselle jotakin,
hankki tarvikkeet ja osoitti hyvää makua ja näppäryyttä. Polly
tunsi suurta helpotusta, mutta kun hän rupesi neulomaan äidilleen
kauniita ruusunpunaisella silkkinauhalla solmittavia vuodesukkia,
hän uhrasi monta vakavaa ajatusta viettelysten houkutuksille. Jos
joku olisi juuri silloin kysynyt, miksi hän huokaili niin raskaasti
kuin jokin olisi painanut hänen omaatuntoaan, hän olisi vastannut: --
Pronssinväristen kenkien takia.



4

PIKKU SEIKKOJA


-- Sataa niin hijveästi, etten voi mennä ulos, ja kaikki ovat äkäisiä
minulle eivätkä tahdo leikkiä minun kanssani, sanoi Maud, kun Polly
tapasi hänet portailta murjottamassa ja pysähtyi kysymään, miksi hän
oli niin huonolla tuulella.

-- Minä leikin sinun kanssasi, kunhan et vain huuda ja herätä
äitiäsi. Mitä leikitään?

-- En minä tiedä. Minua kyllästyttää, kun kaikki minun leikkikaluni
ovat jikki ja kaikki nuket paitsi Klaaja ovat saijaina, maurusi Maud
ja lyödä mäjäytti pariisilaisnukkeaan, jota riiputti säälimättömästi
jalasta.

-- Tule katsomaan, kun rupean ompelemaan pikkusiskoni nukelle
vaatteita, ehdotti Polly toivoen sillä huvittavansa kiukuttelevaa
tyttöä ja saavansa samalla oman työnsä valmiiksi.

-- Enkä tule, koska siitä tulee vajmaan kauniimpi kuin minun
Klaajastani. Klaajalta ei saa vaatteita päältä ja Tom pilasi ne kun
hän heitteli sitä puutajhassa.

-- Entä jos ratkoisit vaatteet sen päältä; minä näytän sitten miten
uusia tehdään. Sen jälkeen voit pukea ja riisua Klaaran niin usein
kuin haluat.

-- Minä alan heti. Leikkaaminen on kauhean hauskaa, sanoi Maud kasvot
kirkastuen.

Majoituttuaan tyhjään ruokailuhuoneeseen tytöt ryhtyivät heti
työhön, ja kun Fan keksi heidät, Maud nauroi täyttä kurkkua
Klaara-raukalleen, jolta oli riisuttu hienoudet ja joka oli tekemässä
kuperkeikkoja vallattoman emäntänsä käsissä.

-- Eikö sinua hävetä leikkiä vielä nukeilla, Polly. Minä en
ole koskenut niihin enää aikoihin, sanoi Fan katsellen heitä
ylimielisesti.

-- Ei hävetä, sillä Maud on siitä mielissään ja sitä paitsi ilahdutan
samalla Kitty-sisartani, ja eiköhän ompeleminen ole hyödyllisempää
kuin itsensä pynttääminen ja joutavat kirjat. Ja Polly jatkoi
ompelemistaan päättäväisen näköisenä, sillä hänellä ja Fannyllä oli
ollut pieni kiista; Polly ei näet ollut antanut ystävänsä kammata
tukkaansa 'muiden ihmisten tapaan' eikä pistää reikiä korvalehtiinsä.

-- Älä ole vihainen, Polly, keksitään jotain hauskaa, sillä tänään
on ollut kauhean ikävä päivä, sanoi Fanny sovintoa havitellen, sillä
päivä olisi kaksin kerroin ikävämpi ilman Pollyn seuraa.

-- En voi. Minulla on kiire.

-- Sinulla on aina kiire. En ole ikinä nähnyt yhtä ahkeraa tyttöä.
Kuinka sinä aina keksitkin tekemistä? kysyi Fanny katsellen
kiinnostuneena pientä punaista villamekkoa, jota Polly parhaillaan
puki nuken ylle.

-- Se on helppoa. Mutta kyllä minustakin on joskus hauskaa
laiskotella, maata vain sohvalla lukemassa tai olla mitään
ajattelematta. Laitanko valkoisen musliiniesiliinan vai mustan
silkkisen? lisäsi Polly silmäillen tyytyväisenä työtään.

-- Musliinisen, jossa on taskut ja sievät siniset nauhat. Odotahan,
niin näytän. Ja unohtaen nukkien halveksuntansa Fanny istuutui ja oli
kohta yhtä ahkerassa työssä kuin toisetkin.

Ikävä päivä kirkastui ihmeellisesti ja aika kului hauskasti kielen
laulaessa ja neulojen suihkiessa. Isoäiti kurkisti ovesta ja hymyili
ahkeralle tyttöjoukolle sanoen:

-- Sillä lailla, tytöt; nuket ovat turvallista seuraa ja ompelutaito
tarpeen, vaikka se on nykyisin täysin unohdettu. Pienempiä pistoja,
Maud, ompele sievempiä napinreikiä, Fanny; ja sinä, Polly, leikkaa
huolellisesti, äläkä tuhlaa kangasta. Yrittäkää parastanne,
huolellisin ompelija saa minulta palasen valkoista silkkiä nuken
hatuksi.

Fanny kunnostautui ja sai palkinnon, sillä Polly auttoi Maudia ja
jätti oman työnsä. Hänelle riitti, kun herra Shaw nähtyään hänen
säteilevät kasvonsa teepöydässä sanoi:

-- Arvaan että Polly on ollut loihtimassa tänään päivänpaistetta.

-- Minä puin vain Maudin nuken.

Eikä Polly tosiaan tiennyt tehneensä mitään erityistä, mutta
tuollaiset pikku asiat odottavat aina tekijäänsä tässä matoisessa
maailmassa, jossa usein sattuu pilvisiä päiviä, mieli masentuu ja
velvollisuus on ristiriidassa huvin kanssa. Tämäntapaiset vähäiset
seikat ovat omiaan nuorille; ystävällinen ajatus, epäitsekäs pieni
teko tai piristävä sana ovat sellaisia lahjoja, ettei kukaan voi
vastustaa niitä eikä olla rakastamatta niiden antajaa. Äidit tekevät
paljon tällaisia tekoja huomaamattomasti ja kiitosta saamatta, mutta
ne muistetaan vielä kauan jälkeen päinkin eivätkä ne jää koskaan
tehoamatta, sillä niiden yksinkertainen taikavoima yhdistää sydämet
toisiinsa ja pitää kodin onnellisena.

Polly oli oppinut tämän salaisuuden. Hän teki mielellään pikku
palveluksia, joita toiset eivät kiireissään huomanneet; ja
toimiessaan kiitosta odottamatta hän levitti päivänpaistetta
ympärilleen. Hänen oma kotinsa oli niin tulvillaan rakkautta, että
hän huomasi oitis sitä puuttuvan Fannyn kodista ja alkoi miettiä
syytä, miksi nämä ihmiset eivät olleet ystävällisiä ja kärsivällisiä
toisiaan kohtaan. Hän ei koettanutkaan löytää vastausta, mutta
yritti parhaansa mukaan rakastaa ja palvella heitä, ja hänen
herttaisuutensa, avuliaisuutensa ja vilpittömyytensä valloittivat
jokaisen.

Herra Shaw oli erittäin ystävällinen Pollylle, sillä hän piti
tämän vaatimattomasta ja kohteliaasta käytöksestä. Polly oli niin
kiitollinen hänen suopeudestaan, että unohti pian pelkonsa ja osoitti
mieltymystään pienillä palveluksilla, jotka suuresti ilahduttivat
herra Shaw'ta. Kun hän lähti aamuisin virastoonsa, Polly saattoi
häntä puiston halki vilkkaasti jutellen ja hyvästeli hänet hymysuin
ja päätään nyökyttäen, kun he erosivat suuren portin luona. Aluksi
herra Shaw ei paljon huomannutkaan näitä saattomatkoja, mutta oppi
pian kaipaamaan Pollya, ellei tämä tullut, sillä koko hänen päivänsä
kirkastui aina kun pieni harmaapukuinen olento, jolla oli älykkäät
kasvot ja iloinen ääni, tuli saattamaan häntä talvisen puiston läpi
käsi luottavaisesti hänen kädessään. Tullessaan myöhään kotiin hän
oli iloinen nähdessään ruskean kiharapään odottavan ikkunassa,
huomatessaan tohvelinsa ja sanomalehden paikoillaan ja ahkeran
jalkaparin valmiina palveluksiin.

-- Olisipa Fannykin enemmän hänen kaltaisensa, hän mietti usein
katsellessaan tyttöjä, jotka luulivat hänen syventyneen politiikkaan
tai rahamarkkinatilanteeseen. Herra Shaw-paralla oli ollut niin kiire
rikastua, ettei hän ollut ennättänyt herättää lapsissaan rakkautta.
Nyt hänellä oli enemmän aikaa, ja pojan ja tyttärien tultua
suuremmiksi hän oli alkanut kaivata jotain. Polly opetti tietämättään
mitä häneltä puuttui ja sai lasten rakkauden ja kiintymyksen
tuntumaan niin kallisarvoiselta, ettei hän olisi halunnut enää olla
vailla sitä, vaikkei tiennytkään, miten olisi saavuttanut lastensa
luottamuksen. Nämä taasen olivat aina nähneet hänet kiireisenä,
välinpitämättömänä ja hajamielisenä.

Kun Polly eräänä iltana ennen nukkumaan menoa suuteli tapansa mukaan
isoäitiä, Fanny nauroi hänelle ja sanoi:

-- Voi, mikä lapsi sinä olet! Me olemme liian vanhoja tuollaiseen.

-- Minun mielestäni eivät ihmiset ole koskaan liian vanhoja
suutelemaan isäänsä ja äitiään, vastasi Polly nopeasti.

-- Oikein, Polly, sanoi herra Shaw ja ojensi tytölle kätensä niin
ystävällisesti, että Fanny tuijotti häneen hämmästyneenä ja sanoi
sitten arasti:

-- Luulin ettet välitä sellaisesta, isä.

-- Totta kai välitän, kultaseni, ja herra Shaw ojensi toisen kätensä
Fannylle, joka suuteli häntä tyttärellisesti sydän täynnä hellyyttä,
jonka lapsuuden aikainen tapa oli elvyttänyt.

Rouva Shaw oli hermostunut, kärsimätön invalidi, joka vähän väliä
tarvitsi jotain. Polly saattoi siis tehdä paljon pikku palveluksia
rouva Shaw'lle, ja hän teki ne niin mielellään, että rouvaparka oli
onnellinen saadessaan pitää tämän hiljaisen, auttavaisen lapsen
luonaan lukemassa ääneen, toimittelemassa asioita ja ojentamassa
senkin seitsemää hartialiinaa, joita puettiin ylle ja riisuttiin
ehtimiseen.

Isoäitikin oli iloinen saadessaan avukseen kaksi aulista kättä ja
jalkaa. Polly vietti monta onnellista hetkeä hänen vanhanaikaisissa
huoneissaan, oppi kauniita käsitöitä ja kuunteli hänen tarinointiaan
aavistamatta lainkaan, miten paljon päivänpaistetta toi yksinäiselle
vanhukselle.

Tom oli Pollyn harminkappaleena pitkän aikaa, sillä hän törmäsi
odottamatta tielle milloin mistäkin. Hän kiusasi, mutta silti huvitti
Pollya, oli toisena päivänä kiltti, toisena häijy. Väliin Polly
luuli, ettei Tom enää koskaan olisi ilkeä, mutta seuraavassa hetkessä
tämä oli taas täynnä koiruuksia ja viittasi kintaalla katumukselle ja
parannukselle. Polly herkesi jo pitämään häntä toivottomana, mutta
koska hän oli tottunut auttamaan jokaista, joka oli vaikeuksissa, hän
oli hyvä Tomillekin.

-- Mikä hätänä? Onko läksy liian vaikea? hän kysyi eräänä iltana,
kun kuuli ähkymistä pöydän toiselta puolen, missä Tom istua jurotti
resuinen kirjapinkka edessään, kädet tukkaan hautautuneina aivan kuin
pää olisi haljeta hirvittävistä ponnistuksista.

-- Vaikea! Tietäisitpä vain! Mitä pihkoja minä välitän vanhoista
karthagolaisista? Regulus ei ollut hullumpi, mutta olen saanut
kylläkseni hänestä! Ja Tom antoi latinan lukukirjalle läimäyksen,
joka ilmaisi hänen tunteitaan paremmin kuin sanat.

-- Minä pidän latinasta ja opin sitä aika paljon lukiessani Jimmyn
kanssa. Voisin ehkä auttaa sinua hiukan, sanoi Polly Tomin pyyhkiessä
hikeä kasvoiltaan ja virkistäytyessä pähkinöillä.

-- Sinäkö? Pyh! Tyttöjen latinalla ei pitkälle potkita, oli nyreä
vastaus.

Mutta Polly oli nyt jo tottunut Tomiin eikä säikähtänyt vähästä, vaan
rupesi tarkastelemaan töhryistä sivua, johon Tom oli takertunut.
Hän luki sen niin sujuvasti, että nuori herra herkesi hämmästyneenä
maiskuttamasta ja katseli häntä kunnioittavasti, ja Pollyn lopetettua
lukemisensa Tom sanoi epäluuloisesti:

-- Ovela temppu, opettelit lukemaan sen etukäteen. Mutta et sinä
minua niin vähällä hämää, neitiseni. Käännäpäs kymmenkunta lehteä ja
koeta uudelleen.

Polly totteli ja luki entistä paremmin sekä sanoi nauraen:

-- Minä olen lukenut koko kirjan läpi, et sinä saa minua kiinni.

-- Miten sinä tulit lukeneeksi niin paljon? kysyi Tom täysin
ymmällään.

-- Luin Jimmyn kanssa, sillä isä antoi meidän lukea yhdessä kaikki
läksyt. Se oli hauskaa ja me opimme nopeasti!

-- Kerro Jimmystä. Hänhän on veljesi?

-- Oli, mutta hän on kuollut. Kerron hänestä joskus toiste. Sinun
pitäisi lukea nyt, minä voin ehkä auttaa sinua, sanoi Polly ja hänen
huulensa värähtivät niukan.

-- En ihmettelisi vaikka voisitkin. Ja Tom levitti heidän välilleen
kirjan vakavan ja tärkeän näköisenä, sillä hän tunsi Pollyn olevan
etevämpi ja se velvoitti häntä yrittämään parastaan sukupuolensa
kunnian vuoksi. Hän kävi tarmokkaasti läksyyn käsiksi ja voitti pian
vaikeudet Pollyn auttaessa silloin tällöin. Ja näin he jatkoivat
hyvää kyytiä, kunnes eteen tuli muutama ulkoaopittava kieliopin
sääntö. Polly oli unohtanut ne, joten he koettivat yhdessä painaa
niitä mieleensä Tomin huojutellessa ruumistaan kädet taskussa ja
kiireesti mutisten, Pollyn kierrellessä otsakiharaa sormensa ympäri
ja papattaessa seinään tuijotellen.

-- Selvä! hihkaisi Tom.

-- Selvä! toisti Polly ja sitten he kuulustelivat toisiaan, kunnes
molemmat osasivat säännön virheettömästi.

-- Sehän meni oikein mukavasti, sanoi Tom heittäen tyytyväisenä
kirjan luotaan.

-- Nyt käydään käsiksi algebraan, neitiseni. Siitä minä pidän yhtä
paljon kuin vihaan latinaa.

Polly hyväksyi haasteen ja tunnusti pian Tomin voittajaksi. Tom pääsi
taas tasapainoon, mutta ei ylpeillyt silti taidostaan, vaan neuvoi
Pollya niin isällisen kärsivällisesti, että tämän silmät rupesivat
tuikkimaan pidätetystä naurusta. Ja kun Tom selitellessään tärkeänä
matki tietämättään opettajaansa, Dominie Deanea, Pollyn oli vaikea
olla purskahtamatta nauruun.

-- Voin opettaa sinua toistekin, milloin vain haluat, ilmoitti Tom
jalomielisesti ja heitti algebran latinan lukukirjan seuraksi.

-- Sitten tulen joka ilta. Minusta tämä on hauskaa, tänne tultuani
en ole opiskellutkaan tipan tippaa. Yritä sinä saada minut pitämään
algebrasta, niin minä opetan sinua pitämään latinasta. Tahdotkos?

-- Kyllä minä siitä pitäisinkin, jos vain joku neuvoisi minua. Deanen
ukko pitää sellaista höykkyä, ettei häneltä ennätä mitään kysyä
silloin kun läksyä valmistellaan.

-- Kysy isältäsi, hän kyllä tietää.

-- Enpä luule, enkä sitä paitsi välitä vaivata häntä, vaikka hän
tietäisikin.

-- Miksi et?

-- Hän vain nipistäisi minua korvasta ja sanoisi minua tyhmäksi tai
kieltäisi häiritsemästä.

-- En usko. Hän on minulle hyvin kiltti ja minä kyselen häneltä
kaikenlaista.

-- Sinusta hän pitääkin enemmän kuin minusta.

-- Et saa sanoa niin! Tietysti hän rakastaa sinua enemmän kuin minua,
huudahti Polly moittivasti.

-- Miksei hän sitten näytä sitä? mutisi Tom katseessaan haikeutta ja
uhmaa, kun hän vilkaisi kirjastohuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

-- Miten hän voisi, kun olet aina piikit pystyssä? kysyi Polly hetken
mietittyään ja keksimättä parempaa vastausta.

-- Miksei hän sitten anna minulle polkupyörää? Hän lupasi sen,
jos teen kunnollisesti koulutehtävät kuukauden ajan; ja olen nyt
rehkinyt kuin viimeistä päivää vähintään kuusi viikkoa eikä hän ole
tietääkseenkään. Tytöt saavat kyllä kerjätyksi hepenensä. Minä en
viitsi kerjätä, mutta älä luulekaan, että rupean lukemaan itseäni
kuoliaaksi turhan takia.

-- Ikävä juttu, mutta kyllä sinun silti pitäisi lukea, vaikka et
saakaan siitä palkintoa, aloitti Polly yrittäen olla opettavainen,
vaikka sydämessään säälikin Tom-parkaa.

-- Älä saarnaile. Jos isäukko olisi edes vähän kiinnostunut minusta
ja koulunkäynnistäni, en odottaisikaan mitään palkintoa, mutta hän on
täysin välinpitämätön. Hän ei edes kysynyt, miten 'Regillus-järven
taistelu' meni viime tunnilla, vaikka opettelin sen hänen takiaan,
koska hän sanoi pitävänsä siitä.

-- Voi, Tom! Esititkö sinä sen? Sehän oli hienoa! Jim ja minä
lausuimme usein Horatiusta yhdessä, ja se oli kauhean hauskaa. Näytä
nyt miten sinä esitit runon. Minä pidän siitä kovasti.

-- Se on hirmuisen pitkä, vastasi Tom, mutta hänen kasvonsa
kirkastuivat, sillä Pollyn osanotto tyynnytti hänen loukattuja
tunteitaan ja hän halusi mielellään näyttää taitoaan. Hän alkoi melko
laimeasti, mutta pian säkeiden sotainen kalskahdus sytytti hänet,
ja ennen kuin tiesikään, hän oli hypähtänyt pystyyn ja jyrisytti
niitä mahtavalla äänellä Pollyn kuunnellessa häntä mukana eläen. Tom
lausui hyvin, sillä hän oli unohtanut itsensä ja esitti balladin
niin vaikuttavasti, että Polly oli ihastuksesta tulipunainen ja myös
toinen kuuntelija, joka oli seurannut tapahtumia lehtensä takaa,
tunsi väreitä selkäpiissään.

Kun Tom vihdoin lopetti hengästyneenä esityksensä ja Polly taputti
käsiään innostuneena, kaikui heidän takaansa vielä kovemmat
suosionosoitukset. Molemmat pyörähtivät ympäri ja näkivät ovella
herra Shaw'n, joka taputti käsiään kaikin voimin.

Tom näytti nololta eikä sanonut sanaakaan, mutta Polly juoksi herra
Shaw'n luokse, tanssi hänen edessään ja sanoi innoissaan:

-- Eikö ollutkin loistavaa? Eikö Tom lausunut hyvin? Kai hän nyt saa
sen polkupyörän?

-- Mainiota, Tom; sinustahan tulee vielä lausuja. Opettele toinenkin
samanlainen runo, niin tulen kuuntelemaan sinua. No, mitä arvelet
siitä polkupyörästä.

Polly oli ollut oikeassa, ja Tom myönsi mielessään, että 'isäukko'
oli kiltti ja piti hänestä eikä ollut unohtanut lupaustaan.
Isän odottamaton kiittely sai Tomin punastumaan mielihyvästä ja
näpelöimään takinnappeja, mutta sitten hän katsoi iloisena tätä
suoraan silmiin ja vastasi yhteen hengenvetoon:

-- Opettelen varmasti.

-- Hyvä on, katselehan sitten huomenna itsellesi uutta hevosta. Ja
Shaw pöyhötti ystävällisesti punaista hiuspörröä tuntien isällistä
iloa siitä, että pojassa sittenkin oli jotain.

Tom sai seuraavana päivänä polkupyöränsä, antoi sille nimeksi Musta
Auster "Regillus-järven taistelun" mukaan ja koki heti kovia, kun
alkoi ratsastaa uudella sotaoriillaan.

-- Tule katsomaan kun minä ajan, kuiskasi Tom Pollyle, kun oli
kolme päivää harjoitellut kadulla opeteltuaan sitä ennen ajamaan
urheiluradalla.

Polly ja Maud lähtivät mielellään ja seurasivat silmä kovana hänen
ponnistuksiaan, kunnes hän keikahti niin pahasti, että pyöräily oli
vähällä katketa häneltä lopuksi ikää.

-- Hei vain! Nyt Auster tulee! huusi Tom huristaessaan pitkää jyrkkää
katua puiston laidassa.

Tytöt väistyivät ja Tom suhahti ohi viuhtoen niin mielettömästi
käsiään ja jalkojaan, että koko vehje näytti karanneelta
höyrykoneelta. Se olisikin ollut riemukasta menoa, ellei iso koira
olisi äkkiä syöksynyt esiin eräästä portista ja heittänyt koko
komeuden katuojaan. Polly nauroi ja juoksi katsomaan mylläkkää: Tom
makasi selällään pitkin pituuttaan, polkupyörä päällään ja vieressä
iso koira hurjasti haukkuen. Mutta nähdessään Tomin kasvot Polly
säikähti, sillä väri oli paennut niistä tyystin, hänen silmänsä
näyttivät oudoilta ja otsassa olevasta isosta haavasta alkoi tihkua
verta. Koiran isäntä huomasi myös sen ja nosti pojan maasta. Mutta
Tom ei pysynyt pystyssä, vaan nyykähti istumaan jalkakäytävän
reunalle. Polly piteli nenäliinaa hänen otsallaan ja kysyi
hätääntyneenä, oliko hän kaatunut kuoliaaksi.

-- Älkää säikäyttäkö äitiä! Ei minulla ole hätää. Minähän kaaduin
vain nurinniskoin, hän sanoi vähän ajan perästä silmäillen maassa
makaavaa polkupyörää, jonka särkymisestä hän oli enemmän huolissaan
kuin omasta tilastaan.

-- Arvasin kyllä, että satutat itsesi tuolla kauhealla kapineella.
Anna sen nyt olla ja tule kotiin, sillä päästäsi vuotaa verta aivan
kamalasti ja kaikki katselevat meitä, kuiskasi Polly koettaen sitoa
pahannäköistä haavaa pienellä nenäliinallaan.

-- Lähdetään sitten. Hurja miten kummalliselta pääni tuntuu! Auta
minua vähän. Ja lakkaa sinä ulvomasta, Maud, ja tule kotiin! Sinä
tuot pyörän, Pat, minä maksan kyllä. Tom nousi hitaasti pystyyn
ja Pollyn olkapäähän nojautuen jakeli käskyjään; ja sitten kulkue
lähti liikkeelle. Ensimmäisenä iso koira vähän väliä haukahdellen,
sitten lupsakka irlantilainen kiroten 'hyrrä-peijakasta', joksi
hän halveksivasti nimitti Tomin jumaloimaa polkupyörää, seuraavana
haavoittunut sankari uskollisen Pollyn tukemana ja joukon jatkona
itkevä Maud, joka kantoi Tomin lakkia.

Pahaksi onneksi rouva Shaw oli isoäidin kanssa ajelulla ja Fanny
kylässä, joten Tom saattoi turvautua vain Pollyyn, sillä sisäkkö
pyörtyi heti nähtyään verta ja kamarineiti meni hälinässä täysin
pyörälle päästään. Haava oli paha ja ommeltava heti kiinni, sanoi
lääkäri saavuttuaan.

-- Jonkun täytyy pidellä hänen päätään, hän lisäsi pantuaan rihman
omituisen neulan silmään.

-- Olen kyllä hiljaa, mutta jos jonkun on pidettävä minusta kiinni,
niin pitäköön Polly. Et kai pelkää? kysyi Tom katsoen rukoilevasti
Pollyyn, sillä ajatus ompelemisesta ei vähääkään miellyttänyt häntä.

Polly oli juuri puikahtamaisillaan tiehensä ja sanomassa: "Voi, en
minä saata!" kun muisti Tomin kerran sanoneen häntä pelkuriksi. Nyt
hänellä oli tilaisuus näyttää, ettei ollut pelkuri, eikä Tom-paralla
ollut ketään toistakaan, joka olisi voinut auttaa häntä. Polly astui
siis sohvan luo, jolla Tom makasi, nyökkäsi hänelle kehottavasti ja
pani pehmeät pikku kätensä vahingoittuneen kohdan molemmin puolin.

-- Olet tosi ystävä, Polly, kuiskasi Tom, puri hammasta, puristi
kätensä nyrkkiin ja hiljaa maaten kesti kipunsa kuin mies konsanaan.
Kaikki oli ohi parissa minuutissa, ja saatuaan lasillisen viiniä ja
päästyään vuoteeseen hän tunsi olonsa taas hyväksi, vaikka päässä
tuntuikin kipeältä. Hänen oli käsketty olla hiljaa, niinpä hän sanoi
vain lyhyesti Pollylle: "Kiitoksia paljon", ja katseli kiitollisena
tyttöä tämän hiipiessä huoneesta.

Tomin oli maattava sisällä koko viikko, ja hän oli varsin jännittävän
näköinen iso musta laastarilappu otsassaan. Kaikki hemmottelivat
häntä, sillä tohtori oli sanonut, että jos isku olisi sattunut
tuumankaan lähemmäksi ohimoa, kuolema olisi ollut seurauksena. Niinpä
entinen nyrpeä Tom tuntui kaikista entistä rakkaammalta heidän
ajatellessaan, että olisivat voineet äkkiä menettää hänet. Isä kyseli
hänen vointiaan monta kertaa päivässä, äiti puheli lakkaamatta
"rakkaasta pojasta, joka töin tuskin oli pelastunut onnettomuudesta",
isoäiti syötti hänelle kaiken maailman herkut ja tytöt palvelivat
häntä kuin nöyrät orjattaret.

Tällä uudella kohtelulla oli erinomainen vaikutus, sillä kun
laiminlyöty Tom oli selviytynyt perheen muuttuneen käytöksen
aiheuttamasta hämmingistä, hän aivan loisti mielihyvää ja hämmästytti
omaisiaan olemalla odottamattoman kärsivällinen, kiitollinen ja
rakastettava. Kukaan ei saanut koskaan tietää, kuinka hyvää huomio
teki hänelle, sillä harvoin pojat ilmaisevat tällaisia asioita muille
kuin äidilleen, ja rouva Shaw puolestaan ei ollut koskaan löytänyt
avainta poikansa sydämeen. Vähäinen siemen oli kuitenkin kylvetty ja
juurtui, ja vaikka se itikin hitaasti, lopulta se kuitenkin versoi.
Pollyllä oli kenties siihen osuutensa.

Illat olivat Tomista vaikeimmat, sillä liikunnan puute teki Tomin
tapaisen reippaan pojan niin levottomaksi ja hermostuneeksi kuin
ajatella saattaa. Koska hän ei osannut nukkua, tytöt yrittivät
huvittaa häntä. Fanny soitteli ja luki ääneen, Polly lauloi ja
kertoi tarinoita ja kertoi niin hyvin, että hänelle tuli pian
tavaksi aloittaa tarinointinsa heti hämärän tultua Tomin istuessa
lempipaikallaan isoäidin sohvalla.

-- Annapas tulla! sanoi nuori sulttaani eräänä iltana, kun hänen
pieni Sheherazadensa istuutui matalalle jakkaralle kohennettuaan
ensin tulta, niin että huone oli valoisa ja kodikas.

-- Tänä iltana en ole ollenkaan tarinointituulella. Olen jo kertonut
kaikki mitä osaan, enkä keksi enää uusia, vastasi Polly nojaten
päätään käteen niin murheellisena, että se oli Tomille aivan uutta.
Hän katseli Pollya hetken ja kysyi sitten uteliaasti:

-- Mitä sinä ajattelit äsken, kun tuijotit valkeaan ja tulit
synkemmän näköiseksi?

-- Minä ajattelin Jimmyä.

-- Etkö kertoisi hänestä? Sinähän lupasit joskus kertoa. Mutta älä
sitten ellet halua, sanoi Tom osaaottavasti ääntään hiljentäen.

-- Puhun mielelläni hänestä, mutta ei ole paljon kertomista,
aloitti Polly kiitollisena Tomin osanotosta. -- Kun olen täällä
sinun luonasi, tulevat mieleeni ne ajat, jolloin istuin hänen
sairasvuoteensa vieressä. Meillä oli aina hurjan hauskaa.

-- Hän oli varmaan hyvin kiltti?

-- Ei erityisemmin. Mutta hän yritti olla, ja äiti sanoo, että sillä
on jo puolet voitettu. Me aina väsyimme kesken, mutta teimme taas
uusia päätöksiä ja yritimme lujasti pitää ne. Minä en tainnut päästä
kovin pitkälle, mutta Jimmy pääsi ja kaikki rakastivat häntä.

-- Riitelittekö te koskaan?

-- Kyllä joskus, mutta emme me ikinä kauan vihoitelleet, vaan sovimme
pian. Jimmyllä oli tapana tulla ensiksi ja sanoa: "Kaikki hyvin,
Polly", ja hän sanoi sen niin ystävällisesti ja iloisesti, etten
voinut olla nauramatta ja sopimatta heti hänen kanssaan.

-- Oliko hän etevä?

-- Taisi olla, sillä hän piti opiskelusta ja halusi päästä eteenpäin
voidakseen auttaa isää. Minä olin aina kauhean ylpeä, kun kuulin
ihmisten sanovan häntä kunnon pojaksi, mutta he eivät tienneet
lähestulkoonkaan, miten viisas hän oli, koska hän ei pöyhistellyt
tiedoillaan. Sisaret taitavat aina olla mahtavia veljistään, mutta en
luule monella tytöllä olevan siihen yhtä paljon syytä kuin minulla.

-- Useimmat tytöt eivät välitä veljistään pennin vertaa, niin ettet
sinä näy paljon tietävän niistä asioista.

-- Mutta ainakin heidän pitäisi välittää ja he välittäisivätkin, jos
veljet olisivat yhtä hyviä kuin Jimmy oli minulle.

-- No, mitä hän sitten teki?

-- Rakasti minua sydämestään eikä hävennyt näyttää sitä, vastasi
Polly äänessään paljon puhuva nyyhkäisy.

-- Mihin hän kuoli? kysyi Tom vakavasti oltuaan vähän aikaa ääneti.

-- Hän loukkaantui mäessä viime talvena, mutta hän ei koskaan
sanonut, kuka oli siihen syypää, ja hän eli vain viikon sen jälkeen.
Minä autoin hänen hoitamisessaan, ja hän oli niin kärsivällinen,
että aina ihmettelin, sillä hänellä oli hirveät tuskat koko ajan.
Hän antoi minulle kirjansa, koiransa, täplikkäät kanansa ja ison
veitsensä ja sanoi: "Hyvästi Polly" ja suuteli minua viimeiseksi ja
sitten, -- -- oi Jimmy, Jimmy! Kunpa hän voisi tulla takaisin!

Polly-ressun silmät täyttyivät kyynelistä, huulet vavahtelivat sitä
enemmän mitä pitemmälle hän pääsi, ja tultuaan Jimmyn jäähyväisiin
hän ei voinut enää jatkaa, vaan peitti kasvonsa ja itki pakahtuakseen.

Tom oli täynnä myötätuntoa, muttei tiennyt miten olisi osoittanut
sitä. Hänen pudistellessaan kamferttipulloa ja koettaessaan keksiä
jotain lohduttavaa Fanny tuli avuksi ja syleili Pollya, taputteli ja
suuteli häntä, kunnes kyynelet herkesivät vuotamasta.

-- En mahtanut sille mitään. Olen ajatellut rakasta veljeäni koko
illan, sillä Tom muistuttaa häntä, hän lisäsi huokaisten.

-- Minäkö? Kuinka minä voin muistuttaa häntä, kun en ole yhtään hänen
tapaisensa? kysyi Tom hämillään.

-- Olet sinä joissakin asioissa.

-- Tahtoisin olla, mutta en pysty, sillä hänhän oli kiltti.

-- Olet sinäkin jos vain haluat. Eikö sinustakin, Fanny, Tom ole
ollut kiltti ja kärsivällinen ja eikö meistä kaikista ole hauskaa,
että hän on niin taitava? sanoi Polly, jonka sydämeen vieläkin koski
veljen muisteleminen.

-- On tosiaan. Hän on viime aikoina ollut kuin toinen poika; mutta
kyllä hän taas parannuttuaan muuttuu entiselleen, vastasi Fanny, joka
ei juuri luottanut sairasvuoteella tehtyyn kääntymykseen.

-- Sinähän se kaikki tiedät, murahti Tom ja heittäytyi uudestaan
pitkälleen, hän oli näet kavahtanut istumaan, kun Polly oli yllättäen
sanonut hänen muistuttavan rakasta Jimmy-veljeään. Pollyn niukka,
kyyneliin päättynyt kuvaus oli tehnyt Tomiin syvän vaikutuksen
ja koskettanut hellää kohtaa hänen sydämessään. On hauska olla
pidetty ja ihailtu ja mukavaa ajatella, että meitä kuoleman jälkeen
kaivataan; niinpä Tomkin halusi äkkiä tulla sen pojan kaltaiseksi,
joka ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä, mutta jota sisar kuitenkin
rakasti niin, että itki häntä vielä vuoden kuluttua hänen
kuolemastaan, ja joka oli ollut niin ahkera ja taitava, että ihmiset
sanoivat häntä kunnon pojaksi, ja yritti niin lannistumatta tulla
hyväksi, että voitti kiltteydessä Pollynkin, joka Tomin mielestä oli
sentään jo kiltteyden perikuva.

-- Toivoisinpa että minulla olisi samanlainen sisar kuin sinä, hän
sanoi äkkiä.

-- Ja minä toivoisin että minulla olisi sellainen veli kuin Jim oli,
tiuskaisi Fanny, sillä hän tunsi moitetta Tomin sanoissa ja tiesi
ansaitsevansa sen.

-- Minun mielestäni teidän ei pitäisi kadehtia ketään, kun teillä on
toisenne, sanoi Polly niin ikävöivä katse silmissään, että Tom ja
Fanny alkoivat äkkiä ihmetellä, miksi he eivät viihtyneet ja pitäneet
hauskaa keskenään kuten Polly ja Jim.

-- Fanny ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, sanoi Tom.

-- Tom on sellainen jörrikkä, napautti Fan.

-- Älkää puhuko noin, sillä jos jommallekummalle teistä sattuisi
jotakin, niin toisella olisi paha mieli jäljestäpäin. Muistan
jok'ikisen pahan sanan, jonka sanoin Jimmylle, ja toivoisin etten
olisi koskaan sanonut niitä.

Pollyn poskea pitkin kierähti kaksi isoa kyyneltä, jotka hän
pyyhkäisi heti pois. Ne herättivät toisissa lämpimän tunteen,
sisarrakkauden, joka siihen asti oli tukahdutettuna. He eivät enää
sanoneet mitään, eivät tehneet päätöksiä eivätkä tunnustaneet
vikojaan, mutta lähtiessään Fan taputti hellästi loukkaantuneen päätä
(Tom ei olisi koskaan antanut anteeksi suukkoa) ja kuiskasi:

-- Nuku hyvin.

Ja Tom vastasi ystävällisesti päätään nyökäyttäen:

-- Nuku sinäkin, Fan.

Siinä oli kaikki, mutta se merkitsikin paljon, sillä ääni oli
ystävällinen ja katse ilmaisi kiintymystä, joka teki sanat
tarpeettomiksi. Polly huomasi sen, ja vaikka hän ei tiennytkään
levittäneensä päivänpaistetta, valo heijastui häneenkin niin,
että hän nukahti tyytyväisenä, vaikka Jimmy-veli ei ollutkaan
toivottamassa hyvää yötä.



5

IKÄVYYKSIÄ


Oltuaan jonkin aikaa oikein kilttejä lapsilla on tapana äkkiä
mennä toiseen äärimmäisyyteen. Tomin onnettomuuden jälkeen nuoriso
käyttäytyi koko viikon niin enkelimäisesti, että isoäiti sanoi
pelkäävänsä heille tapahtuvan jotain pahaa. Vanhan rouvan ei olisi
kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan. Ylenpalttista hyveellisyyttä
ei suinkaan kestänyt ikuisesti, sillä niin äkkiä ei pyhimyksiksi
tulla muualla kuin satukirjoissa. Tom oli tuskin päässyt jaloilleen,
kun koko joukko eksyi taas harhateille, ja siitä aiheutui paljon
koettelemuksia.

Kaikki sai alkunsa Pollyn "typeryydestä", kuten Fan sanoi perästäpäin.

Pollyn rientäessä eräänä iltana herra Shaw'ta vastaan ja auttaessa
hänen päältään takkia soi ovikello. Koska Polly ei ollut oppinut
vieläkään suuren maailman tapoja, hän aukaisi itse oven, jolloin
hänen käteensä työnnettiin kaunis kukkavihko.

-- Kas vain. Pikku Polly näyttää aloittavan aikaisin, sanoi herra
Shaw nauraen, kun näki tytön punehtunein, hymyilevin kasvoin
haistelevan ihastuttavia kukkasia ja tutkivan heliotrooppeihin
kätkettyä kirjelappua.

Ellei Polly silloin olisi ollut "typerä", kuten Fan sanoi, hän
olisi malttanut mielensä ja jättänyt asian silleen. Mutta Polly oli
rehellinen sielu eikä hänen ollut koskaan tarvinnut salailla mitään.
Niinpä hän vastasi suoraan tapaansa.

-- Eivät nämä ole minulle vaan Fanille, luultavasti Frank-herralta.
Fan tulee varmaan iloiseksi.

-- Vai lähettää se piimäsuu hänelle kukkiakin!

Ja herra Shaw oli kaikkea muuta kuin iloisen näköinen vetäessään
esiin kirjelipun ja avatessaan sen siekailematta.

Vaikka Polly epäilikin, ettei Fan suinkaan olisi hyväksynyt tällaista
toimenpidettä, hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan ajatteli,
miten hänellä oli ollut tapana näyttää isälleen kaikki hassunkuriset
Pyhän Valentinin -päivän kirjeet, joita pojat lähettelivät ja miten
he nauroivat yhdessä niille. Mutta herra Shaw ei nauranut luettuaan
tunteelliset säkeet, jotka olivat seuranneet kukkakimppua. Polly
suorastaan pelästyi hänen ilmettään, kun hän kysyi vihaisesti:

-- Miten kauan tätä höpsötystä on kestänyt?

-- En minä todellakaan tiedä. Ei Fan tarkoita sillä mitään pahaa.
Voi, miksi minun pitikin aukaista suuni! änkytti Polly muistaen
konserttipäivänä Fannylle antamansa lupauksen. Hän oli unohtanut
sen tyystin totuttuaan näkemään "isot pojat", joiksi hän nimitti
Frank-herraa ja hänen ystäviään, tyttöjen seurassa kaikissa
tilaisuuksissa. Nyt hän äkkiä tajusi, että herra Shaw vastusti moisia
huvituksia ja oli kieltänyt Fannyä osallistumasta niihin.

-- Taivas, miten Fan nyt suuttuu! No, sitä ei voi auttaa. Tyttöjen
ei koskaan pitäisi salata mitään isältään, etteivät joutuisi
ikävyyksiin, ajatteli Polly nähdessään herra Shaw'n taittavan
ruusunpunaisen kirjelipun ja pistävän sen takaisin kukkakimppuun,
jonka hän otti Pollylta ja sanoi lyhyesti:

-- Lähetä Fan luokseni kirjastoon.

-- Nyt sinä typerys olet paljastanut minut! huudahti Fan äkäisenä ja
kauhuissaan Pollyn välitettyä herra Shaw'n terveiset.

-- Mutta mitä muutakaan saatoin sanoa? kysyi Polly poissa tolaltaan.

-- Olisit antanut hänen luulla, että kukkavihko oli sinulle; silloin
siitä ei olisi tullut mitään ikävyyksiä.

-- Mutta sehän olisi ollut samaa kuin valehteleminen.

-- Älä ole typerä. Olet aiheuttanut koko sotkun ja nyt saat luvan
auttaa minua selviytymään siitä.

-- Kyllä minä autankin siinä missä voin, mutta valehtelemaan en
rupea, sanoi Polly kiivastuen.

-- Ei sitä kukaan haluakaan. Pidä vain suusi kiinni ja anna minun
selvittää asia.

-- Sitten on parasta, että menet yksinäsi, aloitti Polly, kun
alhaalta kuului ankara komennus:

-- Etkö jo joudu sieltä?

-- Ihan heti, vastasi nöyrä ääni, ja Fan tarttui Pollyyn kuiskaten:
-- Sinun täytyy tulla. Menen ihan sekaisin, kun hän puhuu tuolla
äänellä. Auta minua, Polly, niin olet kiltti.

-- Autanhan minä, kuiskasi Polly ja he menivät alakertaan
pamppailevin sydämin.

Herra Shaw seisoi synkän näköisenä odottamassa. Kukkavihko lojui
pöydällä ja sen vieressä herra Frank Mooren päättäväisellä käsialalla
kirjoitettu kirje. Viitaten tähän vaikuttavaan epistolaan herra Shaw
rypisti mustia kulmakarvojaan, katsoi Fannyyn ja sanoi:

-- Tämän hömpötyksen on loputtava kertakaikkiaan; ja jos se vielä
jatkuu, lähetän sinut kanadalaiseen luostarikouluun.

Polly aivan tyrmistyi näin kamalasta uhkauksesta, mutta Fan, joka oli
kuullut sen ennenkin, sanoi nenäkkäästi:

-- En ole tietääkseni tehnyt mitään kauheaa. Enhän minä sille
mitään mahda, jos pojat lähettävät piloillaan minulle lahjoja kuten
toisillekin tytöille.

-- Ei kirjeessä ole mitään pilaa. Mutta nyt ei ole kysymys siitä.
Minähän kielsin sinua olemasta missään tekemisissä Mooren kanssa.
Hän ei ole kunnon poika vaan keikari, enkä halua että hän liehuu
ympärilläsi. Sinä tiesit sen etkä kuitenkaan totellut.

-- Minä näen tuskin koskaan häntä.

-- Onko se totta? kysyi herra Shaw kääntyen äkkiä Pollyyn päin.

-- Voi, älkää kysykö minulta, herra Shaw. Lupasin etten... tuota, Fan
kertoo kyllä itse, huudahti Polly hätääntyneenä ja tulipunaisena.

-- Viis siitä mitä olet luvannut. Kerro minulle kaikki mitä tiedät
tästä typerästä jutusta. Siitä on Fanille enemmän hyötyä kuin
vahinkoa. Herra Shaw istuutui ja näytti ystävällisemmältä, sillä
Pollyn säikähdys liikutti häntä.

-- Saanko kertoa? kuiskasi Polly Fanille.

-- Yhdentekevää, vastasi Fan vihaisen ja samalla häpeilevän näköisenä
ja seistä jurotti nenäliinaansa hypistellen.

Tiukan kyselemisen jälkeen Polly kertoi vastahakoisesti, mitä tiesi
kävelyistä, aamiaisista, tapaamisista ja kirjelipuista. Kerrottavaa
ei ollut paljon eikä se nähtävästi ollut niin vaarallista kuin
herra Shaw oli odottanut. Hänen kulmakarvansa silisivät ja huulet
värähtelivät useammin kuin kerran pidätetystä naurusta, kun hän kuuli
miten hullunkurisesti nuoret loppujen lopuksi käyttäytyivät aikuisia
matkiessaan.

-- Älkää toruko kovasti Fania, sillä hän ei ole puoleksikaan niin
hassu kuin Trix ja toiset tytöt. Hän ei halunnut lähteä ajelemaan,
vaikka Frank-herra houkutteli ja hänen mielensä teki kauheasti. Fan
on varmasti pahoillaan eikä enää unohda mitä olette sanonut, jos hän
nyt saa anteeksi, sanoi Polly tosissaan saatuaan kerrotuksi koko
hullunkurisen jutun.

-- Enhän minä muutakaan voi, kun pyydät noin kauniisti. Niin, Fan,
paina nyt mieleesi, että jätät kaikki hullutukset ja huolehdit
läksyistäsi tai muuten lähetän sinut pois. Eikä Kanada talvisaikaan
ole mikään leikkipaikka.

Puhuessaan herra Shaw hipaisi murjottavan tyttärensä poskea ja toivoi
näkevänsä edes hiukkasen katumusta, mutta Fan oli loukkaantunut ja
sanoi äreästi anteeksipyyntöä ajattelemattakaan:

-- Kai minä nyt saan ottaa kukkani, kun tämä rähinä on ohi?

-- Ne menevät suoraa päätä sinne mistä ne tulivatkin. Samalla
kirjoitan muutaman rivin sille piimäsuulle, ettei hän enää toista
kertaa lähetä sinulle kukkia. Soitettuaan kelloa herra Shaw lähetti
pois onnettoman kukkavihon ja Pollyyn kääntyen sanoi ystävällisesti
mutta vakavasti:

-- Näytä sinä tälle tyhmälle tyttärelleni hyvää esimerkkiä ja tee
parhaasi hänen hyväkseen.

-- Minäkö? Mitä minä voin tehdä? kysyi Polly alttiina yrittämään
mutta tietämättä mistä alkaisi.

-- Tee hänet niin itsesi kaltaiseksi kuin suinkin, kultaseni. Mikään
ei ilahduttaisi minua enempää. Menkää nyt ja nämä hullutukset
loppukoot tähän.

Tytöt poistuivat hiljaisina eikä herra Shaw kuullut sen koommin
koko jutusta. Mutta Polly parka kuuli, sillä Fan torui häntä niin,
että Polly aikoi jo pakata tavaransa ja lähteä seuraavana päivänä
kotiin. Mitä kaikkea hän sai kestääkään: hänelle saarnattiin, häntä
haukuttiin, hänelle nakeltiin niskoja vielä monta päivää jälkeenkin
päin. Pollyn sydän oli täynnä, mutta hän kesti vaikeutensa ääneti
ja muille kertomatta, vaikka Fanin kiittämättömyys ja kohtuuttomuus
loukkasivat häntä syvästi.

Tom älysi asian laidan ja asettui Pollyn puolelle aiheuttaen uuden
kitkan.

-- Missä Fan on? kysyi Tom eräänä päivänä tullessaan sisarensa
huoneeseen, jossa Polly makasi sohvalla koettaen unohtaa huolensa
hauskan kirjan parissa.

-- Alhaalla vieraittensa luona.

-- Mikset sinäkin mennyt?

-- Minä en pidä Trixistä enkä tunne hänen hienoja
newyorkilaisystäviään.

-- Etkä tahdokaan tuntea? Mikset sano suoraan!

-- Se ei olisi kohteliasta.

-- Mitä siitä! Tule, Polly, keksitään jotain hauskaa.

-- Tahtoisin mieluummin lukea.

-- Se ei ole kohteliasta.

Polly nauroi ja käänsi lehden, Tom vihelteli hetkisen, huokaisi
sitten syvään ja painoi kädellä otsaansa, jota musta laastarilappu
vielä koristi.

-- Koskeeko päähäsi? kysyi Polly.

-- Kauheasti.

-- Sinun on parasta mennä pitkällesi.

-- En voi. Minulla on rauhaton olo ja minua pitäisi huvittaa, kuten
Maud sanoo.

-- Odota, kunnes olen lopettanut tämän luvun, sanoi Polly säälivästi.

-- Hyvä on, vastasi ovela poika, joka oli huomannut, että
loukkaantunut pää oli joskus hyödyllisempi kuin ehjä, ja tyytyväisenä
kepposestaan hän maleksi ympäri huonetta, kunnes Fanin lipasto
kiinnitti hänen huomionsa. Se oli kaikenlaisten kaunistusaineiden
peitossa, sillä Fan oli pukeutunut kovassa kiireessä ja jättänyt
kaikki huiskin haiskin. Hyvinkasvatettu poika ei olisi kajonnut
toisen tavaroihin ja kunnon veli olisi järjestänyt ne, mutta Tom
ei ollut kumpikaan, ja niinpä hän ryhtyi intomielisesti sotkemaan
Fannyn laatikoita, kunnes ne näyttivät siltä, kuin joku olisi ollut
tekemässä niissä heinää. Hän kokeili miltä korvarenkaat, silkkinauhat
ja kaulukset näyttivät hänen yllään, veti taskukellon, joka ei
kaivannut vetoa, poltti uteliaan nenänsä hajusuolalla, kasteli
likaisen nenäliinansa likomäräksi Fanin parhaalla hajuvedellä,
voiteli kiharapörrönsä hänen hiusöljyllään, tupsutti kasvoilleen
hänen orvokintuoksuista puuteriaan ja kiinnitti kaiken kukkuraksi
hiuksiinsa tukun irtokiharoita, joiden olemassaoloa Fan koetti
salailla. Tom-ilkimyksen aiheuttama hävitys sisarensa jännittävissä
aarrelaatikoissa, rasioissa ja koteloissa oli sanoinkuvaamaton.

Saatuaan kiharat monien vaikeuksien jälkeen kiinnitetyiksi
hiuksiinsa ja kaiken kruunuksi vielä sinisen silkkinauhan Tom
tarkasteli tyytyväisenä itseään peilistä ja huomasi vaikutuksen
niin erinomaiseksi, että innostui havittelemaan vielä suurempaa
muodonmuutosta. Fanin riisuma puku oli tuolilla, niinpä Tom pukeutui
salaa siihen ja nauraa hihitteli itsekseen, sillä Polly oli täysin
syventynyt lukemiseen ja vuodeuutimet peittivät Tomin ilkiteot. Fanin
paras samettiviitta ja hattu sekä kärpännahkapuuhka täydensivät asun,
ja kädet lanteilla Tom sipsutteli hämmästyneen Pollyn eteen, juuri
kun tämä oli pääsemässä luvun loppuun. Pollysta kepponen oli niin
hauska, että Tom seurauksia ajattelematta ehdotti mentäväksi alas
vierashuoneeseen tyttöjä hämmästyttämään.

-- Ei, herran tähden! Fan ei ikinä antaisi meille anteeksi, jos
näyttäisit hänen kiharansa ja kapistuksensa niille ihmisille. Siellä
on herrojakin eikä se olisi sopivaa, sanoi Polly kauhistuneena.

-- Sitä hauskempaa. Fan ei ole kohdellut sinua reilusti, ja hänelle
olisi ihan oikein, jos esittelisit minut rakkaana ystävänäsi neiti
Shaw'na. Mennään, tästä vasta tulee mainio kepponen.

-- Minua et saa mukaasi mistään hinnasta, se olisi halpamaista. Riisu
äkkiä vaatteet päältäsi, Tom. Keksitään jotain muuta hauskaa.

-- En minä ole tässä pyntännyt itseäni turhan takia. Olen niin
suloinen, että jonkun täytyy saada ihailla minua. Vie minut alas,
niin nähdään, eivätkö he vain sanokin minua "suloiseksi olennoksi".

Tom näytti niin sanomattoman hullunkuriselta leyhytellessään
kiharoitaan ja keikistellessään, että Polly purskahti uudestaan
nauramaan, mutta siitä huolimatta hän oli vakaasti päättänyt, ettei
Tom saisi nöyryyttää sisartaan.

-- Pois tieltä sitten, ellet kerta tule. Minä ainakin menen alas,
sanoi Tom.

-- Etkä mene.

-- Kuinka luulet estäväsi sen, neiti Tekopyhä?

-- Näin. Ja Polly pani oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja
nyökkäsi Tomille ilkkuvasti.

Tom oli luonteeltaan pippurinen ja vähäkin vastarinta sai hänet
leimahtamaan. Pukuaan muistamatta hän tuli Pollyn luo ja sanoi
uhkaavasti päätään ravistaen:

-- Älä yritäkään. Minua ei väkisin pidätetä.

-- Pääset ulos jos lupaat, ettet kiusaa Fannyä.

-- Minä en lupaa mitään. Anna avain minulle hyvällä tai otan sen
väkisin.

-- Älä nyt riehu. Minä vain haluan estää sinua ikävyyksiltä, sillä
Fanny raivostuu kauheasti, jos menet. Riisu ensin hänen tavaransa,
niin minä päästän sinut ulos.

Tom ei suvainnut vastata, vaan marssi toiselle ovelle, jonka Polly
tiesi olevan lukossa, kurkisti kolmannen kerroksen ikkunasta, mutta
kun huomasi senkin pakotien mahdottomaksi, tuli takaisin äkäisen
näköisenä. -- Annatko minulle avaimen vai et?

-- En anna, sanoi Polly urhoollisesti.

-- Minä olen sinua vahvempi, joten sinun on parasta antaa.

-- Kyllä minä sen tiedän, mutta olisi raukkamaista, jos noin iso
poika ryöstäisi jotain tytöltä.

-- En minä tahdo loukata sinua, mutta totisesti en siedä tällaista!

Tom yritti hillitä itseään nähtävästi häveten käytöstään, mutta oli
kuitenkin niin kiihtynyt, ettei voinut antaa periksi. Jos Polly olisi
silloin hiukan itkenyt, Tom olisi myöntynyt, mutta pahaksi onneksi
hän nauraa kikatti, sillä Tomin uhkaava asento oli niin hullunkurisen
ristiriitainen asun kanssa, ettei Polly mitenkään voinut pidättää
nauruaan. Se ratkaisi asian. Yksikään tyttö ei saanut kikattaa
hänelle, vielä vähemmän pitää häntä lukkojen takana. Sanaakaan
sanomatta hän tarttui Pollyn käsivarteen, sillä avainta pitelevä
käsi oli vielä taskussa. Toisella kädellään Polly puristi hamettaan
ja piti hetken urhoollisesti puoliaan. Mutta Tomin vahvat sormet
olivat vastustamattomat, tasku repeytyi, käsi tuli esille ja tuskasta
parkaisten Polly pudotti avaimen lattialle.

-- Oma syysi jos koski. En minä sitä tarkoittanut, murahti Tom
lähtiessään ja jätti Pollyn nyyhkyttämään nyrjähtänyttä rannettaan.
Poika meni alas, mutta ei vierashuoneeseen, sillä kepponen oli
menettänyt makunsa. Saatuaan keittiötytöt nauramaan hän pujahti
takaovesta yläkertaan hieromaan sovintoa Pollyn kanssa. Mutta tämä
oli mennyt isoäidin huoneeseen, sillä vaikka vanha rouva oli itse
ulkona, hänen huoneensa tuntui kuitenkin turvapaikalta. Tom oli
juuri saanut tavarat järjestykseen, kun Fan tuli ylös äkäisempänä
kuin koskaan ennen, sillä Trix oli kertonut hänelle viimeaikaisista
huvituksistaan, joihin hänkin olisi voinut ottaa osaa, ellei Polly
olisi lörpötellyt.

-- Missä hän on? kysyi Fan aikoen purkaa kiukkunsa Pollyn niskaan.

-- Istua mököttää kai huoneessaan, vastasi Tom, joka oli lukevinaan
ahkerasti.

Samoihin aikoihin oli Maudkin joutunut liukkaalle jäälle, sillä
hoitajan mentyä tapaamaan alakerrassa olevaa ystäväänsä Maud oli
marssinut Pollyn huoneeseen ja lohduttautui vallattomuuksilla. Polly
oli joskus varomattomuudessaan antanut hänen leikkiä venettä tyhjässä
matka-arkussaan. Sittemmin hän oli kätkenyt salaisimmat aarteensa
sen ylälokeroon, jottei vain kukaan näkisi niitä. Hän ei ollut
muistanut lukita arkkua, ja kun Maud kohotti nyt kantta alkaakseen
merimatkansa, hän keksi paljon mielenkiintoista katseltavaa. Hänen
ollessaan juuri syventyneenä tähän puuhaan Fan astui huoneeseen
ja kurkisti hänen olkansa yli, mutta oli liian suuttunut Pollyyn
ruvetakseen torumaan Maudia.

Koska Pollylla ei ollut rahaa tuomisiin, hän oli käyttänyt
kekseliäisyyttään valmistaakseen kaikenlaisia lahjoja ja toivoi
paljoudella korvaavansa niiden puutteellisuudet. Muutamat hänen
yrityksistään olivat onnistuneet, toiset eivät, mutta hän säilytti
ne kaikki, sekä hyvät että huonot, sillä hän tiesi, että lapset
kotona iloitsivat kaikesta uudesta. Muutamia Maudin hylättyjä
leikkikaluja hän oli sievästi korjannut Kitylle. Fannyn vanhoista
silkkinauhoista ja pitseistä hän oli ommellut nukenvaatteita, ja
pienet puuveistokset, joita Tom oli tehnyt aikansa kuluksi, hän oli
niinikään tallettanut, jotta Will näkisi, mitä puukolla saa aikaan.

-- Hyi, millaista rojua! sanoi Fan.

-- Kummallinen tyttö, lisäsi Tom, joka oli tullut katsomaan mitä oli
tekeillä.

-- Älkää te naujako Pollyn tavajoille. Hän tekee kauniimpia nukkeja
kuin sinä, Fan, ja hän kijjottaa ja piijtää paljon pajemmin kuin
sinä, Tom, sanoi Maud.

-- Mistä sinä sen tiedät? En ole koskaan nähnyt hänen piirustavan,
sanoi Tom.

-- Tässä kijjassa on paljon piijustuksia. Minä en osaa lukea
kijjotusta, mutta kuvat ovat metkoja.

Innokkaana näyttämään ystävänsä taitoa Maud veti esiin paksun kirjan,
johon oli kirjoitettu "Pollyn Päiväkirja" ja levitti sen polvilleen.

-- Katsotaan piirustuksia. Ei se mitään tee, sanoi Tom.

-- Vilkaistaan vain pikkuisen, vastasi Fan, ja samassa he jo olivat
nauramassa lystikkäälle piirrokselle, joka esitti Tomia makaamassa
katuojassa, iso koira vierellään haukkumassa ja polkupyörä matkan
päässä. Kuva oli varsin kömpelösti tehty, mutta niin lystikäs, että
se osoitti Pollyn huomaavan asioiden naurettavat puolet. Muutamaa
lehteä myöhemmin oli pilapiirros Fannysta ja Frank-herrasta, sitten
isoäiti huolellisesti tehtynä, Tom lausumassa runoaan, herra Shaw
ja Polly puistossa, Maud, jota Katy kantaa nukkumaan, ja sitten
kaikki koulutytöt, joiden naurettavia piirteitä säälimätön käsi oli
korostanut.

-- Mokomakin veijari, joka ivaa meitä selän takana, sanoi Fan
ärtyneenä, kun huomasi Pollyn kaikessa hiljaisuudessa kostaneen hänen
ja hänen ystäviensä ylenkatseen.

-- Hän piirtää hyvin, sanoi Tom tarkastellen arvostelevasti hauskan
näköisen pojan kuvaa, jonka ympärille Polly oli piirtänyt auringon
säteet ja kirjoittanut alle "Rakas Jimmy".

-- Et ihailisi häntä, jos tietäisit mitä hän kirjoittaa sinusta,
sanoi Fan, jonka katse oli eksynyt vastapäisen sivun riveille ja
viipynyt siellä niin kauan, että hän oli ennättänyt lukea jotain,
joka kiihotti hänen uteliaisuuttaan.

-- Mitä sitten? kysyi Tom unohtaen hetkessä ylevät päätöksensä.

-- Hän sanoo tässä: "Minä koetan pitää Tomista, ja kun hän on hyvällä
päällä, tulemme mainiosti toimeen keskenämme. Mutta sitä ei kestä
kauan. Hän suuttuu helposti ja on ynseä isälleen ja äidilleen ja
kiusaa meitä tyttöjä ja on niin kauhea, että minä melkein vihaan
häntä. Se on kyllä väärin, mutta en voi sille mitään." -- Mitäs tästä
pidät? kysyi Fanny.

-- Lue eteenpäin, neitiseni, niin näet, mitä hän sanoo sinusta,
sinkautti Tom, joka oli lukenut eteenpäin.

-- Minustako? Ja Fan jatkoi hätäisesti lukemistaan. "Fanin kanssa
voimme tuskin enää tulla ystäviksi, sillä hän valehteli isälleen eikä
anna anteeksi sitä, etten minä valehdellut. Luulin häntä hienoksi
tytöksi, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi samanlainen kuin silloin,
kun näin hänet ensimmäisen kerran, niin pitäisin hänestä yhä, mutta
hän ei ole kiltti minulle, ja vaikka hän puhuukin kohteliaisuudesta,
ei ole kohteliasta kohdella toveriaan sillä tavoin kuin hän. Hän
pitää minua kummallisena ja maalaisena ja kyllähän minä sellainen
olenkin; mutta minä en nauraisi kenenkään köyhän tytön vaatteille
enkä syrjisi häntä, vaikkei hän käyttäytyisi aivan samoin kuin kaikki
toiset tytöt täällä. Hän naureskelee minulle enkä minä enää voi pitää
hänestä. Lähtisinkin kotiin, ellei se näyttäisi kiittämättömältä
herra Shaw'ta ja isoäitiä kohtaan, ja heitä minä rakastan
sydämestäni."

-- Siitä sait, Fan. Sulje nyt kirja ja tule pois, sanoi Tom nauttien
suunnattomasti tästä laitahyökkäyksestä vaikka toisaalta tunsikin
syyllisyyttä sen verran kuin yleensä kykeni.

-- Luen vielä vähän, kuiskasi Fanny, käänsi pari lehteä ja pysähtyi
sivulle, joka oli tuhraantunut sieltä täältä, aivan kuin sille olisi
tipahtanut kyyneliä.

Aikaisin sunnuntaiaamuna. Kukaan ei ole vielä noussut pilaamaan
rauhaani, ja minun täytyy nyt kirjoittaa päiväkirjaani, sillä
olen viime aikoina ollut niin paha, etten ole voinut aikaisemmin
kirjoittaa. Olen hyvilläni että vierailuni pian loppuu, sillä tunnen
oloni täällä vaivautuneeksi, eikä minulla ole ketään auttamassa,
kun teen väärin. Ensin minä kadehdin Fannyä, mutta en nyt enää,
sillä hänen isänsä ja äitinsä eivät huolehdi hänestä niin kuin minun
vanhempani huolehtivat minusta. Hän pelkää isäänsä ja saa äitinsä
tekemään mielensä mukaan. Olen kuitenkin iloinen, että tulin tänne,
sillä nyt näen ettei raha voi antaa ihmisille kaikkea. Tahtoisin
sitä kuitenkin edes vähän, sillä on hirmuisen hauskaa ostaa kauniita
tavaroita. Olen juuri lukenut läpi päiväkirjani, eikä se taida olla
mukavaa luettavaa, sillä olen kertonut näistä ihmisistä kaikenlaista,
mikä ei ole oikein kaunista. Leikkaisin pois ne lehdet, ellen olisi
luvannut uskollisesti pitää päiväkirjaa, ja haluan sitä paitsi
keskustella äidin kanssa niistä asioista, jotka painavat täällä
mieltäni. Huomaan kyllä, että suuri osa on omaa syytäni, sillä en ole
ollut läheskään niin kärsivällinen ja miellyttävä kuin minun olisi
pitänyt olla. Aion nyt tosissani yrittää olla tämän loppuajan niin
kiltti kuin suinkin, sillä haluaisin heidän pitävän minusta, vaikka
olenkin vain vanhanaikainen maalaistyttö.

Viimeinen lause sai Fannyn sulkemaan kirjan itsesyytösten vallassa,
sillä hän itse oli kerran sinkauttanut nämä sanat kiukuspäissään
eikä Polly ollut vastannut mitään, vaikka oli punastunut ja kyynelet
olivat kihonneet hänen silmiinsä. Fan aukaisi suunsa sanoakseen
jotain, mutta äännähdystäkään ei kuulunut, sillä ovella seisoi Polly
katsellen heitä outo ilme kasvoillaan.

-- Pengotteko te minun tavaroitani? hän kysyi matalalla äänellä
silmät salamoiden ja posket palaen.

-- Maud näytti meille kirjaa, jonka oli löytänyt, ja me olimme juuri
katselemassa piirroksiasi, alkoi Fanny pudottaen kirjan aivan kuin se
olisi polttanut hänen sormiaan.

-- Ja lukemassa minun päiväkirjaani ja nauramassa minun lahjoilleni
ja panemassa sitten syyn Maudin niskoille. Katalaa, en anna tätä
teille ikinä anteeksi.

Polly purki suuttumuksensa henkeään välillä vetämättä ja juoksi
sitten huoneesta, aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liikaa, ja
hänen katseessaan oli niin paljon halveksuntaa, surua ja kiukkua,
että kaikki kolme pahantekijää seisoivat mykkinä häpeästä. Tom
ei pystynyt viheltämään, Maud oli niin kauhistunut lempeän
Pollyn vihanpurkauksesta, että istui hiljaa kuin hiiri, kun taas
syyllisyyden murtama Fan laski kunnioittavasti vähäiset lahjat
käsistään, sillä ensimmäisen kerran hän jollakin tavoin vasta
tajusi Pollyn köyhyyden. Pikkurihkama, jonka Polly huolellisesti
oli tallettanut kotiväelleen, liikutti Fania ja muuttui arvokkaaksi
hänen silmissään. Pannessaan pois päiväkirjan hän tunsi, että siinä
ollut tunnustus sattui häneen kipeämmin kuin mitkään Pollyn ääneen
lausumat moitteet. Oli totta, että hän oli nauranut ystävälleen,
joskus halveksinutkin häntä ja ollut leppymätön pienimmistäkin
loukkauksista. Viimeinen sivu, jossa Polly otti syyn niskoilleen
ja lupasi parhaansa mukaan koettaa olla entistä kiltimpi ja
kärsivällisempi, sattui Fannyn sydämeen sulattaen sieltä kaiken
penseyden, eikä hän voinut kuin painaa päänsä arkulle ja nyyhkyttää:
-- Syy ei ole Pollyssa, vaan minussa.

Tom, joka punoitti vieläkin häpeästä jouduttuaan kiinni itse teosta,
jätti Fannyn kyynelehtimään ja lähti miehekkäästi etsimään loukattua
Pollya tunnustaakseen moninaiset rikkomuksensa. Mutta Pollya ei
löytynyt mistään. Tom haeskeli ylä- ja alakerran huoneista, mutta
ei löytänyt merkkiäkään koko tytöstä. Hän alkoi tulla levottomaksi.
-- Ei hän ole voinut karata kotiinsakaan, hän tuumi itsekseen
pysähtyessään hattutelineen luo. Nähdessään Pollyn pienen pyöreän
hatun hän taputti sitä hellästi ja muisteli, miten usein oli
temmannut sen Pollyn päästä tai sysännyt sen tyttörukan silmille. --
Ehkä hän on mennyt toimistoon kertomaan isälle. Vaikka ei se olisi
hänen tapaistaan. Käyn sentään katsomassa kadun kulmasta.

Tomilla oli kiire saada kengät jalkaansa. Hän avasi portaiden alla
olevan pimeän komeron oven, mutta oli vähällä kaatua selälleen
hämmästyksestä, sillä lattialla makasi Polly epätoivoissaan kaksi
päällyskenkää päänsä alla. Nähdessään tämän surullisen näyn Tom
unohti tykkänään katumuspuheensa. Hän huudahti hämmästyksestä ja
jäi tuijottamaan Pollya mykistyneenä. Polly ei itkenyt, vaan makasi
niin hiljaa, että Tom alkoi luulla hänen pyörtyneen ja kumartui
huolestuneena tarkastamaan. Silmäys kosteiden ripsien alta, pyöreä,
tavallista punakampi poski ja kiivas hengitys rauhoittivat häntä.
Rohkaisten mielensä hän istuutui saapaspihdille ja pyysi anteeksi
kuin mies.

Polly oli tietysti hyvin suuttunut, ja siihen hänellä oli syytäkin.
Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja kun ensimmäinen kiukunpuuska
oli haihtunut, hänestä alkoi tuntua paremmalta. Ei tosin ollut
helppoa antaa anteeksi, mutta kuultuaan Tomin vilpittömän katuvaisen
äänen, joka sortui vähän väliä, Polly ei voinut paaduttaa sydäntään
eikä kieltäytyä antamasta anteeksi, varsinkin kun Tom avomielisesti
tunnusti, että "oli kirotun halpamaista nuuskia sillä tavoin toisen
päiväkirjaa".

Polly oli iloinen siitä, että Tom tuli heti pyytämään anteeksi. Se
oli kauniisti tehty. Hän antoi sille arvoa ja olikin jo sydämessään
antanut Tomille anteeksi paljon ennen kuin sanoi sen julki, sillä
totta puhuen Pollyssakin oli sen verran häijyyttä, että hänestä oli
hauska nähdä sortaja anelemassa armoa vähän kauemmin -- tietysti vain
sen vuoksi, että se varmasti tehoaisi. Totta kai hän tekisi sovinnon,
mutta oli aivan oikein, että Fan kasteli ensin pari nenäliinaa
katumuksen kyynelillä ja Tom istui epämukavasti haukkumassa itseään
milloin miksikin viiden tai kymmenen minuutin ajan.

-- Kas niin, sano nyt edes yksi ainoa sana. Minulla tässä kuitenkin
on pahin osa. Millä sinä luulet minun yksinäni pystyvän hieromaan
sovintoa, kun Fan itkee yläkerrassa minkä ennättää ja sinä kyyhötät
täällä pimeässä komerossa mykkänä kuin kala. Olisin voinut juosta
Smytheille hakemaan äitiä rauhantuomariksi, mutta en mennyt, koska
olisin silloin kiemurrellut irti koko jutusta, sanoi Tom viimeisenä
keinonaan.

Polly oli iloinen kuullessaan Fannyn itkevän. Se oli hänelle
parahiksi, mutta hän ei voinut olla leppymättä Tomille, joka
näytti olevan pahassa pulassa kahden itkeskelevän tyttölapsen
välissä. Hymykuoppa ilmestyi sille poskelle, joka ei ollut
piilossa, toinen käsi tuli verkalleen esiin kiharaisen pään alta ja
ojentautui hiljalleen Tomia kohti. Tämä aikoi juuri puristaa sitä
sydämellisesti, kun näki punaisen merkin ranteessa, ja tiesi mistä
se oli tullut. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tarttui pyöreään käteen
niin hellästi, että Pollyn oli ihan kurkistettava mikä nyt tuli.

-- Annatko tämänkin anteeksi? kuiskasi Tom ja silitti punaista
rannetta.

-- Annan; ei siihen enää paljon koske. Ja Polly veti kätensä pois
pahoillaan, että Tom oli nähnyt sen.

-- Olin totisesti aikamoinen lurjus! sanoi Tom tyytymättömänä
itseensä. Samassa isän vanha majavannahkalakki vierähti hänen
kasvoilleen keskeyttäen hänen itsesoimauksensa.

He purskahtivat nauruun, ja kun Tom vapautui lakin pimennoista, Polly
oli jo noussut istumaan.

-- Fan on kauhean onneton. Jos tuon hänet tänne, annatko hänelle
suukon ja sovit hänen kanssaan? kysyi Tom muistaen rikostoverinsa.

-- Minä menen hänen luokseen. Ja Polly livahti komerosta yhtä
vikkelästi kuin oli tullutkin ja jätti tyytyväisyyttä uhoilevan Tomin
istumaan saapaspihdeille.

Kuinka tytöt selvittivät välinsä, sitä ei kukaan saanut ikinä
tietää, mutta paljon puheen, itkun ja naurun jälkeen rauha lopulta
syntyi. Vähäistä usvaa leijaili vielä ilmassa myrskyn jälkeen,
sillä Fan oli hyvin nöyrä ja lempeä sinä iltana, Tom mietteliäs,
mutta tavattoman kohtelias ja Polly jalomielisen ystävällinen,
sillä lempeäluonteisille anteeksianto on helppoa, ja kokemansa
yliolkaisuuden jälkeen hän oli yhtä mielissään hyvittelyistä kuin
kuka tyttö tahansa.

Harjatessaan hiuksiaan illalla ennen nukkumaanmenoa hän kuuli
koputuksen. Avattuaan oven hän näki vain pitkän mustan pullon, jonka
ympärille oli sidottu punainen flanellilappu kaulahuiviksi, ja korkin
päällä, kuin kolmikulmaisena hattuna, oli kirjelippu, johon oli
kirjoitettu hyppivällä käsialalla seuraavat rivit:

    "Polly kiltti. Opydilldock on mainiota nyrjähdyksiin. Jos kaadat
    sitä vähän flanelliin, jonka käärit ranteesi ympärille, niin käsi
    on aamulla kunnossa. Lähdetkö huomenna ajelemaan? Olen kamalan
    pahoillani, että satutin sinuun.

                                                 Tom."



6

ISOÄITI


-- Missä Polly on? kysyi Fan eräänä pyrypäivänä tullessaan
ruokasaliin, jossa Tom lojui sohvalla jalat ilmassa. Hän ahmi juuri
jotakin noista mainioista seikkailukirjoista, joissa nuoret sankarit
haaksirikkouduttuaan pelastuvat autiolle saarelle, joka on ympäri
vuoden tulvillaan kaiken maailman hedelmiä, vihanneksia ja kukkia,
tai eksyvät aarniometsiin ja kokevat pöyristyttäviä seikkailuja
tappaessaan jos jonkinlaisia petoeläimiä ja joista he lopulta tekijän
keksimiskyvyn ehdyttyä löytävät äkkiä tien kotiin saaliinaan tiikerin
taljoja, kesyjä puhvelihärkiä ja muita miellyttäviä urhoollisuuden
näytteitä.

-- En minä tiedä, kuului Tomin lyhyt vastaus, sillä hän pakeni juuri
valtavaa jättiläiskrokotiilia.

-- Pane pois tuo typerä kirja ja tehdään jotain, sanoi Fanny
maleksien haluttomasti huoneessa.

-- Hei, nyt ne saivat sen! oli ainoa mitä keskittynyt lukija suvaitsi
vastata.

-- Missä Polly on? kysyi Maud liittyen toisten seuraan syli täynnä
tanssipukuisia paperinukkeja.

-- Menkää tiehenne, älkääkä häiritkö minua, huusi Tom kiukuissaan
keskeytyksestä.

-- Sano sitten, missä hän on. Sinä tiedät ihan varmasti, sillä hän
oli täällä alhaalla hetki sitten, sanoi Fan.

-- Ehkä isoäidin luona ylhäällä.

-- Ilkimys! Tiesit sen koko ajan, mutta kiusallasi et vain sanonut,
äkäili Maud.

Mutta Tom oli nyt veden alla keihästämässä jättiläiskrokotiiliaan
eikä edes tajunnut, että nuoret neidit poistuivat närkästyneinä.

-- Polly nököttää aina isoäidin huoneessa. Minä en ymmärrä, mitä
hauskaa siinä on, sanoi Fan heidän noustessaan portaita.

-- Polly on sitten mejkillinen, ja isoäiti lellii häntä paljon
enemmän kuin minua, huomautti Maud loukkaantuneen näköisenä.

-- Kurkistetaan vähän, mitä he tekevät, kuiskasi Fanny pysähtyen oven
rakoon.

Isoäiti istui vanhan soman lipaston edessä, jonka ovet olivat
selkoselällään ja josta näkyi vanhoja talteen pantuja aarteita.
Jakkaralla vanhan rouvan jalkojen juuressa istui Polly katsoen
hartaasti ja innokkaasti häneen ja ahmien tarinaa korkeakorkoisesta
silkkikengästä, jota isoäiti piteli polvellaan.

-- Niin, ystäväiseni, isoäiti sanoi, hänellä oli se jalassaan sinä
päivänä kun Joe-eno tuli huoneeseen, jossa hän istui ompelemassa,
ja sanoi: "Dolly, meidät on heti vihittävä." "Hyvä on", vastasi
Dolly-täti ja astui vierashuoneeseen, jossa pappi jo odotti. Morsian
ei edes vaihtanut pumpulipukuaan, joka hänellä silloin oli yllään
ja hänet vihittiin oikeastaan sakset ja neulatyyny kupeella ja
sormustin sormessa. Se tapahtui sotavuonna 1812, kultaseni, ja
Joe-eno oli sotilas, jonka oli lähdettävä sotaan. Hän otti pienen
neulatyynyn mukaansa. Tässä se on, ja siinä on merkki luodista, joka
on lävistänyt sen, ja eno sanoi aina, että Dollyn tyyny pelasti hänen
henkensä.

-- Voi, miten jännittävää! huudahti Polly tutkiessaan vaalennutta
tyynyä ja siinä olevaa reikää.

-- Et ole koskaan kertonut minulle tuota tarinaa, sanoi Fanny ja
lehahti huoneeseen keksittyään näin mukavaa ohjelmaa pyrypäiväksi.

-- Koska et ole ikinä pyytänyt minua kertomaan mitään, olen pitänyt
vanhat tarinat omina tietoinani, vastasi isoäiti rauhallisesti.

-- Kerro nyt sitten jotain, ole niin kiltti. Saammehan mekin jäädä
katsomaan noita hauskoja esineitä? kysyivät Fan ja Maud katsellen
uteliaina avonaista vanhaa lipastoa.

-- Ellei Pollylla ole mitään sitä vastaan; hän on tullut seurakseni
ja minä yritän huvittaa häntä, sillä minusta on aina hauskaa, kun hän
piipahtaa luokseni, sanoi isoäiti vanhanaikaisen kohteliaasti.

-- Eihän toki! Antakaa heidän vain jäädä kuuntelemaan. Minä olen
usein kertonut, miten hauskaa meillä on, ja houkutellut heitäkin
mukaan, mutta heidän mielestään täällä on liian hiljaista. Istukaa
nyt, tytöt, ja antakaa isoäidin jatkaa. Näettekö, otan nyt kaapista
jännittävän näköisen esineen, ja sitten hän kertoo siitä, sanoi Polly
innokkaana saamaan tytöt mukaan leikkiin ja iloiten siitä, että he
halusivat kuunnella isoäitiä, sillä hän tajusi, kuinka onnellinen
vanha rouva oli saadessaan muistella menneitä ja nähdä lapset
ympärillään.

-- Näitä kolmea laatikkoa ei ole vielä avattu. Jokainen saa valita
nyt omansa ja etsiä jonkin esineen, josta haluaa minun kertovan,
sanoi rouva mielissään aarteittensa herättämästä kiinnostuksesta.

Tytöt avasivat laatikkonsa ja penkoivat niitä, kunnes löysivät
sellaista, josta halusivat kuulla jotain. Maud oli ensimmäisenä
valmis ja piteli oudonmallista palttinapussia, johon oli sinisellä
langalla kirjailtu iso F. Hän kysyi sen tarinaa. Isoäiti hymyili
silittäessään hellästi vanhaa esinettä ja alkoi kertoa selvästi
hyvillään.

-- Nelly-sisareni ja minä olimme pikkutyttöinä käymässä erään tätimme
luona. Meillä ei ollut siellä oikein hauskaa, sillä täti oli hyvin
ankara. Eräänä iltana kun täti oli mennyt kylään ja vanha palvelija
Debby nukkui huoneessaan, me istuimme ulkorapuilla kaivaten kotiin.

"Mitä oikein tehtäisiin?" sanoi Nelly.

Hänen puhuessaan putosi eteemme ruohikolle kypsä luumu aivan kuin
vastaukseksi kysymykseen. Kaikki oli luumun syytä, sillä ellei se
olisi pudonnut sillä hetkellä, en olisi koskaan keksinyt ajatusta,
joka päähäni silloin iski.

"Syödään niitä niin paljon kuin ikinä jaksetaan ihan Betsey-tädin
kiusallakin, koska hän on niin häijy", minä sanoin ja annoin Nellylle
puolet isosta punaisesta luumusta.

"Se on kauhean tuhmaa", aloitti Nelly, "mutta otetaan sittenkin", hän
lisäsi, kun makea suupala luiskahti hänen kurkustaan alas.

"Debby on nukkumassa. Tule auttamaan minua ravistelemisessa", minä
sanoin ja nousin innostuneena pystyyn.

Ravistelimme puuta, kunnes olimme ihan tulipunaisia, mutta
ainoatakaan luumua ei pudonnut, sillä puu oli iso, eivätkä vähäiset
voimamme riittäneet heiluttamaan sen oksia. Sitten heittelimme kiviä,
mutta vain yksi vihreä raakile tipahti, ja viimeinen kivi rikkoi
vajan ikkunan. Siihen se ilo loppui.

"Puu oli yhtä ärsyttävä kuin Betsey-tätikin", sanoi Nelly kun
istahdimme hengästyneinä.

"Puhaltaisipa nyt tuuli ja pudottaisi ne meille", läähätin
katsellessani kaihoten hedelmiä.

"Jos toivominen auttaisi, haluaisin niiden putoavan suoraan syliini",
lisäsi Nelly.

"Voisit saman tien toivoa ne suoraan suuhusi, jos olet liian laiska
poimimaan. Elleivät tikapuut olisi niin raskaat, voisimme koettaa
niitä", minä sanoin, sillä olin päättänyt saada luumuja millä
keinolla hyvänsä.

"Turhaa puhua niistä, kun emme saa niitä kuitenkaan liikkeelle. Sinä
se luumuja halusit, näytä nyt kuinka hankit niitä", vastasi Nelly
vähän äreänä, sillä hän oli haukannut palan vihreästä luumusta, joka
sai hänen suunsa vääristymään.

"Odota vähän, niin näet", minä huusin, sillä päähäni oli pälkähtänyt
uusi ajatus.

"Miksi riisut kengät ja sukat jalastasi? Ethän sinä osaa kiivetä."

"Älä turhia kysele, rupea vain heti poimimaan, kun luumuja alkaa
tippua, senkin laiskuri!"

Tämän salaperäisen määräyksen annettuani tassuttelin avojaloin
sisälle toteuttaakseni suunnitelmaani. Nousin yläkertaan ja pääsin
ikkunasta vajan katolle, jota pitkin ryömin varovasti, kunnes tulin
luumupuun lähelle. Kiekaisin äkkiä kuin kukonpoika. Nelly katsoi ylös
ihmeissään, nauroi ja taputti käsiään huomatessaan, mitä minä aioin.

"Kunhan et vain luiskahtaisi ja satuttaisi itseäsi!"

"Siitä viis. Minä tahdon noita luumuja, vaikka taittaisin niskani."

Osaksi luisuen, osaksi kävellen etenin kaltevalla katolla, kunnes
puun oksat olivat ulottuvillani.

"Eläköön!" huusi Nelly tanssien puun juurella, kun ensimmäinen
ravisteluni pudotti tusinan verran luumuja hänen ympärilleen.

"Eläköön!" huusin minäkin ja päästin irti oksan yrittäen tarttua
toiseen. Mutta samassa jalkani luiskahti, koetin tarttua johonkin,
mutta en onnistunut ja kirkaisten putosin ruohikolle kuin
jättiläisluumu.

Onneksi vaja oli matala, nurmi pehmeä ja puukin jarrutti, mutta
sittenkin sain aikamoisen kuhmun ja pelästyin hirveästi. Nelly
luuli, että olin kuollut, ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Mutta
minä hyppäsin samassa ylös, sillä olin tottunut muksahduksiin enkä
välittänyt kivusta läheskään yhtä paljon kuin luumujen menettämisestä.

"Ole hiljaa! Debby voi kuulla ja pilata koko ilon. Enkö minä sanonut,
että hankkisin luumuja. Katso nyt miten paljon putosi minun mukanani."

Se olikin totta, sillä putoamiseni oli sattunut puuhun yhtä paljon
kuin minuunkin, ja joka puolella ympärillämme oli vihreitä ja
punaisia hedelmiä.

Kun kuhmu otsassani oli paisunut pähkinän kokoiseksi, olivat
esiliinamme jo puolillaan luumuja, ja me istuuduimme nurmikolle
nauttimaan niistä. Mutta ei siitä mitään tullut. Kaikkea vielä!
Useimmat luumuista olivat vielä raakoja, toiset lintujen vikuuttamia,
toiset murskaantuneet pudotessaan ja monet kovia kuin kivi. Nellyä
pisti ampiainen, minun päätäni alkoi kivistää ja apeina me katsoimme
toisiamme, kunnes Nellyn mieleen välähti mainio tuuma.

"Keitetään ne, kyllä niistä silloin tulee hyviä, ja pannaan vähän
leikkisankoihin huomiseksi."

"Hienoa! Keittiössä on valkea. Debby jättää aina vesikattilan
tulelle, ja voimme ottaa jonkin hänen kasareistaan. Minä tiedän,
missä on sokeria, nyt meille vasta hauskaa tulee."

Menimme sisälle ja rupesimme vähin äänin töihin. Keittiössä oli
iso avoliesi, jonka huolellisesti kootulla hiilloksella kiehui iso
kattila koukussa riippuen. Kohensimme tulta ja panimme sille kasarin,
ja kasariin parhaat luumumme ja vettä riittävästi turmelemaan ne.
Mutta sitähän me emme tienneet, odotimme vain tärkeinä luumujen
kiehumista molemmilla iso lusikka kädessä ja vieressämme sokeripurkki
valmiina käytettäväksi.

Mutta kyllä niiden kypsyminen kesti! En ole ikinä nähnyt sellaista
itsepintaisuutta. Ne eivät millään ottaneet pehmitäkseen, vaikka
tanssivat kiehuvassa vedessä ja kolisivat kantta vasten.

Aurinko alkoi painua mailleen, ja pelkäsimme Debbyn tulevan alas.
Mutta luumut vain eivät alkaneet saota. Vihdoin ne rupesivat
halkeilemaan ja vesi muuttui ihanan punaiseksi. Panimme paljon
sokeria sekaan ja maistelimme sosetta, kunnes esiliinamme ja kasvomme
olivat ihan punaiset ja huulemme kuumien lusikoiden polttamat.

"Siinä on liikaa mehua", sanoi Nelly pudistaen päätään viisaan
näköisenä. "Sen on oltava paksua ja kaunista, sellaista kuin
äidilläkin."

"Minä kaadan vähän mehua pois, mehän voimme juoda sen", minä sanoin
ja arvasin tehneeni jossakin erehdyksen.

Sitten Nelly otti kulhon ja minä pyyhkeen ja nostin varovasti ison
kasarin tulelta. Se oli painava ja kuuma ja minua vähän pelotti,
vaikka en sanonutkaan mitään. Juuri kun aloin kaataa, Debby huusi
äkkiä ylhäältä portailta. "Lapset, mitä ihmettä te puuhaatte?"

Me säikähdimme hirveästi. Nelly pudotti kulhon ja juoksi tiehensä.
Minä pudotin kasarin, mutta en juossut tieheni, sillä osa kuumasta
mehusta roiskui paljaille jaloilleni ja nilkoilleni ja minä parkaisin
tuskasta.

Debby hyökkäsi alas ja tapasi minut hyppimässä ympäri keittiötä iso
kuhmu otsassa, suuri lusikka kädessä ja jalat purppuranpunaisina.
Luumut olivat liedellä, kasari keskellä lattiaa, kulho oli särkynyt
ja sokeri norui virtanaan, kuin olisi yrittänyt peittää makeaan
kuoreen koko sekamelskan.

Debby oli minulle oikein kiltti, sillä hän ei joutanut torumaan,
vaan nosti minut vanhalle sohvalle ja sitoi jalkani öljytyillä
pumpulikääreillä. Nelly, joka luuli minun olevan kuolemaisillani,
juoksi naapuriin hakemaan Betsey-tätiä. Hän syöksyi itkien vanhojen
naisten luo, jotka istuivat juhlallisina teepöytänsä ääressä.

"Voi, Betsey-täti, tulkaa sukkelaan, kasari putosi katolta ja Fannyn
jalat kiehuivat punaisiksi!"

Kukaan ei nauranut tälle hullunkuriselle uutiselle, ja Betsey-täti
juoksi kotiin teeleivos kädessä ja lankakerä taskussa, vaikka neule
olikin jäänyt kyläpaikkaan.

Minulla oli aika kovat tuskat, mutta en ollut pahoillani perästäpäin,
sillä opin rakastamaan Betsey-tätiä, joka hoiti minua hellästi ja
näytti unohtavan ankaruutensa ollessaan huolissaan minusta.

Tämä pussi tehtiin ilokseni ja se riippui sohvan yläpuolella, jossa
makasin kaikki nuo ikävät päivät. Huvittaakseen minua täti pani sen
aina täyteen kauniita tilkkuja, pähkinöitä tai piparminttupastilleja,
mieliherkkujani, vaikka hän ei pitänytkään siitä, että lapsille
syötettiin makeisia, niin kuin en minäkään nyt.

-- Se oli mukava tajina, olisin minäkin ollut mielelläni siellä,
sanoi Maud armollisesti ja pani pois pikku pussin tarkastettuaan
ensin huolellisesti, löytyisikö sen jostain nurkasta vielä vanha
pähkinä tai syötäväksi kelpaava piparminttupastilli.

-- Sinä syksynä meillä oli kyllä viljalti luumuja, mutta emme
silti välittäneet niistä paljonkaan, sillä meidän kepposemme oli
kotona yleisenä pilan aiheena, ja vielä vuosien perästä luumuja
nähdessämme Nelly ei malttanut olla katsomatta minuun ilkikurisesti
ja kuiskaamatta: "Muistatko punaiset sukat!"

-- Kiitoksia, sanoi Polly. -- Nyt on sinun vuorosi, Fan.

-- Tässä on tukku kirjeitä, ja tahtoisin kuulla, onko näistä mitään
kerrottavaa, vastasi Fanny, joka toivoi romanttista tarinaa.

Isoäiti käänteli käsissään pientä kirjetukkua, jonka ympärille oli
sidottu haalistunut punainen silkkinauha. Siinä oli kymmenkunta
kellahtavaa kirjelippusta, jotka oli kirjoitettu karkealle paksulle
paperille ja joissa punaiset lakat oli vielä kiinni nurkissa selvänä
merkkinä siitä, että ne oli kirjoitettu siihen aikaan, jolloin ei
ollut vielä nimikirjaimin varustettuja kirjepapereita ja liimattavia
kirjekuoria.

-- Eivät ne ole rakkauskirjeitä, kultaseni. Olen saanut ne
tovereiltani sen jälkeen, kun pääsin neiti Cottonin koulusta. Eipä
niistä taida olla mitään kerrottavaa. -- Ja isoäiti selaili kirjeitä
hämärtyneillä silmillään, jotka olivat olleet perin nuoret ja
kirkkaat hänen ensi kerran lukiessaan samoja kirjeitä.

Fanny oli vähällä sanoa: "Minä valitsen uudestaan", kun isoäiti alkoi
nauraa niin sydämellisesti, että tytöt arvasivat hänen mieleensä
palautuneen jonkin hupaisan vanhan muiston, joka ehkä huvittaisi
heitäkin.

-- Hyvänen aika! En ole muistanut tätä kepposta neljäänkymmeneen
vuoteen. Rakas vallaton Sally Pomroy! Ja nyt hän on jo isoäidin
äiti! huudahti vanha rouva, kun hän luettuaan yhden kirjeistä rupesi
puhdistamaan silmälasejaan.

-- Voi, kertokaa hänestä! Sen täytyy olla jotakin hauskaa, kun teitä
niin nauratti, sanoivat Polly ja Fanny yhteen ääneen.

-- Se oli hupaisa juttu. Hauskaa että muistin sen, sillä se on juuri
sopivaa kerrottavaa teille nuorille.

-- Siitä on nyt monta vuotta, alkoi isoäiti pirteästi. -- Opettajat
olivat siihen aikaan paljon ankarampia kuin nykyään. Neiti Cottonin
koulussa oppilaat eivät saaneet pitää valoa huoneissaan yhdeksän
jälkeen iltaisin eivätkä mennä ulos yksinään, ja heidän oli
käyttäydyttävä mallikelpoisesti aamusta iltaan.

Arvaatte että kymmenen elämänhaluisen ja vilkkaan tytön mielestä nämä
säännöt olivat liian vaikeita noudatettaviksi, ja siksi he tekivätkin
salaa kaikenlaisia kepposia, vaikka julkisesti käyttäytyivätkin hyvin.

-- Kerran neiti Cotton ja hänen veljensä istuivat vierashuoneessa
kouluajan päätyttyä, ja nuoret neidit oli lähetetty nukkumaan.
John-herra oli hyvin kuuro ja Priscilla-neiti hyvin likinäköinen.
Molemmat vajavaisuudet olivat tytöille joskus hyödyksi, vaikka kerran
saatiinkin kokea aivan päinvastaista, niin kuin kohta kuulette.

Olimme viikon päivät olleet hyvin mallikelpoisia emmekä enää voineet
hillitä pursuavaa elämänhaluamme, vaan rupesimme suunnittelemaan
kekkereitä. Käytimmekin kaiken kekseliäisyytemme, jotta ne
onnistuisivat.

Ensimmäinen este raivattiin näin: Kun ei ollut lupa mennä yksin
ulos, päätimme laskea Sallyn alas ikkunasta, sillä hän oli pieni ja
kevyt ja erittäin nokkela. Hän sai tehtäväkseen ostaa yhteisillä
taskurahoillamme pähkinöitä, nekkuja, leivoksia ja hedelmäkakkua sekä
kynttilän, että saisimme valoa, sillä Betsey otti tapansa mukaan
kynttilät lähtiessään huoneestamme.

Sinä iltana monet meistä ilmoittivat jo kahdeksalta olevansa hyvin
väsyneitä ja menivät huoneeseensa jättäen toiset ompelemaan neiti
Cottonin kanssa, joka luki ääneen Hannah Mooren "Pyhiä näytelmiä"
niin unettavalla äänellä, että se vaikutti kuulijoihin kuin oopiumi.

Ikävä sanoa, mutta minä olin kepposen johtajia; ja niin pian kuin
olimme päässeet yläkertaan, otin tarkoitukseen varatun nuoran ja
käskin Sallyä laskeutumaan alas. Talo oli vanhanaikainen ja sijaitsi
rinteessä, eikä valitsemamme vaatekomeron ikkuna ollut montakaan
jalkaa maasta.

Oli kesäilta, joten kahdeksan aikaan oli vielä aivan valoisaa, mutta
emme pelänneet kenenkään näkevän, koska katu oli yksinäinen ja
naapurissa asui vain kaksi vanhaa naista, jotka laskivat uutimet jo
auringonlaskun aikaan eivätkä ikinä kurkistaneet ulos ennen aamua.

Sally oli lahjottu lupaamalla hänelle niin paljon herkkuja kuin
hän ikinä kykeni syömään, ja oikeana huimapäänä hän oli valmis
mihin vain. Sidottuaan nuoran vyötäisilleen hän ryömi ikkunasta. Me
laskimme hänet onnellisesti alas, heitimme ison korin hänen jälkeensä
ja näimme hänen pujahtavan nurkan taakse minun iso hattuni päässään
ja hartioilla toisen tytön liina, ettei kukaan tuntisi häntä.

Sitten me puimme yöpuvut leninkien päälle ja makasimme rauhallisesti
vuoteissa Betseyn tullessa tavallista aikaisemmin, sillä ilmeisesti
neiti Cotton oli ruvennut epäilemään äkillistä väsymystämme.
Puolen tuntia makasimme nauraen ja kuiskutellen ja odotimme Sallyn
merkkiä. Vihdoin kuulimme ikkunan alta sirkan hätäistä siritystä ja
hypättyämme pystyyn näimme pienen olennon alhaalla hämärässä.

"Voi, pian, pian!" huusi Sally läähättäen. "Vetäkää kori ylös ja
päästäkää minut sisään, sillä näin herra Cottonin torilla ja juoksin
koko matkan, että joutuisin ennen häntä kotiin."

Ensin tuli ylös raskas kori poukkoillen ja seinää raapien ja tuoksuen
kerrassaan herkulliselta. Nuora heitettiin uudestaan alas. Vedimme
ensin pitkään ja lujaan, kaikki yhteisvoimin, ja lopulta saimme
hinatuksi Sally-paran puolitiehen, kun -- ikävä kertoakaan -- nuora
luiskahti käsistämme, Sally putosi maahan ja sai kiittää ikkunan alla
olevaa heinäkasaa ehjinä säästyneistä jäsenistään.

"Hän tulee, hän tulee! Vetäkää minut ylös, taivaan tähden!" huusi
Sally kömpien jaloilleen ehjänä mutta hyvin säikähtyneenä.

Näimme mustan olennon lähestyvän ja hinasimme tytön sisään
kolistellen entistä lujemmin ja syleilimme häntä onnellisina, sillä
häthätää hän oli pelastunut herra Cottonin näkyvistä; tämän silmät
olivat näet yhtä tarkat kuin kuulo huono.

Kuulimme ulko-oven sulkeutuvan, sitten äänten sorinaa ja lopulta
Betseyn raskaat askelet yläkertaan johtavilla rapuilla.

Koppa lennähti sängyn alle ja salaliittolaiset pujahtivat peittojen
alle, ja huone oli moitteettomassa kunnossa sillä hetkellä, kun
Betsey pisti päänsä ovesta.

"Kyllä se herra on vanha hupakko, kun lähetti minut taas tänne.
Mitä lie kuvitellut nähneensä ikkunan luona. Uutimien lepatusta se
vain oli, sillä tyttöressuthan nukkuvat kuin lampaat", kuulimme
hänen puhelevan itsekseen, ja yleinen naurunhihitys hypitti hänen
lähdettyään valkeita vuodepeitteitä.

Sally oli loistavalla tuulella urotyönsä onnistumisesta ja tanssi
huoneessa kuin keijukainen yöpaita pukunsa päällä. Sitten hän
palmikoi tukkansa hullunkurisille pikku saparoille ja kiinnitti
juhlan kunniaksi ison punaisen neulatyynyn rintaneulakseen.

Tytöt menivät sopimuksen mukaan huoneisiinsa ja pian yläkerrassa oli
pimeää ja hiljaista, niin että neiti Cotton saartoi ruveta nauttimaan
elämästään.

Kohta alkoivat kuitenkin kummitukset liikkua ja hiiret pujahtivat
pelästyneinä takaisin loukkoihinsa, sillä valkeita haamuja hiipi
huoneesta toiseen, kunnes kaikki olivat koolla eräässä pienessä
huoneessa.

Vahti asetettiin ovelle, hätämerkistä sovittiin, kynttilä sytytettiin
ja herkut levitettiin sanomalehtipaperille vuoteen viereen. Peite
pantiin niin, että sen saattoi vaaran uhatessa lennättää herkkujen
päälle.

Miten mainiolta kaikki maistuikaan! En ole tainnut milloinkaan syödä
mitään niin herkullista kuin ne silloiset murentuneet tortut, jotka
ahmittiin hätäisesti siinä huonepahasessa Sallyn hullutellessa
ja toisten nauttiessa sydämensä halusta luvattomasti hankituista
makeisista. Tietysti se oli rumasti tehty, mutta minun täytyy kertoa
totuus. Olimme juuri aloittamassa kakkua, kun kova rapina häiritsi
meitä.

"Hälytys! Paetkaa! Juoskaa! Piiloon! Älkää naurako!" kuului monesta
suusta huuto, ja me loikkasimme vuoteisiimme niin kiireesti ja
äänettömästi kuin suinkin, kädet ja suu täynnä. Seurasi pitkä
äänettömyys, jonka katkaisi uusi rapsahdus, mutta kun ketään ei
tullut, päätimme lähettää jonkun tiedustelemaan. Minä läksin.
Vartijaksi asetettu Mary torkkui puoliunessa ikävöiden hartaasti omaa
osaansa herkuista.

"Se oli oikea rotta. Minä en ole inahtanutkaan. Mene nyt lopettamaan.
Minua jo kyllästyttää vahtiminen", sanoi Mary hosuen hyttysiä
ympäriltään. Kiirehdin takaisin hyvine uutisineni. Kaikki olivat
taas nopeasti jalkeilla. Sytytimme uudestaan kynttilän ja jatkoimme
kemuja. Herkut olivat tosin jonkin verran kärsineet Sallyn
kierähdettyä niiden päälle, mutta emme välittäneet siitä, ja kohta
kakku oli lopussa.

"Nyt otetaan pähkinät", minä sanoin tarttuen paperipussiin.

"Ne ovat manteleita ja maapähkinöitä, joten voimme rikkoa ne
hampaillamme. Katso vain, että tartut oikeasta päästä pussiin", sanoi
Sally.

"Kyllä minä tiedän mitä teen." Ja näyttääkseni, kuinka taitava olin,
ravistelin vähän pussia, jolloin pähkinät lensivät ympäri huonetta ja
rapisivat paljaalla lattialla kuin raesade.

"Siinä nyt näit", huusi Sally, kun Mary alkoi raapia ovea kuin
raivokas rotta ja alhaalta kuului oven narahdus.

Siinäkös tuli kiirettä! Kynttilä puhallettiin sammuksiin, ja jokainen
hyökkäsi tiehensä niin paljon herkkuja mukanaan kuin ehti käsiinsä
kaapata. Sally sukelsi vuoteeseen, musersi surutta viimeisen tortun
ja hajotti nekut yltympäri. Mary parka oli vähällä joutua satimeen,
sillä neiti Cotton oli nopsajalkaisempi kuin Betsey, ja vahtimme sai
juosta henkensä edestä.

Meidän huoneemme oli ensimmäisenä ja hyvässä järjestyksessä,
vaikka kahdet punaiset kasvot näyttivät tyynyllä levätessään vähän
epäilyttäviltä. Neiti Cotton tähyili ympärilleen ja näytti niin
hullunkuriselta ilman myssyä, että vuodetoverini olisi purskahtanut
nauruun, ellen olisi nipistänyt häntä varoittavasti.

"Hyvät neidit, mitä tämä säädytön melu merkitsee?"

Muuta vastausta ei tullut kuin heikkoa kuorsausta. Neiti Cotton
marssi seuraavaan huoneeseen, teki saman kysymyksen ja sai saman
vastauksen. Kolmannessa huoneessa makasi Sally, ja vapisimme pelosta
vanhan neidin mennessä sinne. Yritimme kurkistella sinne päin ja
kuunnella henkeä pidätellen.

"Sarah, kerro heti, mitä tämä kaikki merkitsee?" Mutta Sally vain
huokaili unissaan ja mutisi ovelasti: "Äiti, ota minut kotiin. Minä
kuolen nälkään täällä Cottonilla."

"Varjelkoon! Onko lapsessa kuumetta?" kauhistui neiti Cotton, joka ei
huomannut juoruavia pähkinöitä jaloissaan.

"Täällä on niin ikävää ja kolkkoa! Voi, ota minut kotiin!" vaikeroi
Sally käsiään huitoen.

Tämä viimeinen näytös sotki koko asian, sillä huitoessaan Sally tuli
paljastaneeksi rintaansa kiinnitetyn ison punaisen neulatyynyn.
Vaikka neiti Cotton olikin likinäköinen, häneltä ei kuitenkaan jäänyt
huomaamatta tämä hullunkurinen esine eikä liioin appelsiini, joka
vierähti tyynyltä, eivätkä kengät, jotka näkyivät sängyn jalkopäästä.

Neiti Cotton riuhtaisi pois peitteen ja siinä Sally sitten makasi
nekkupaperien, leivosten, appelsiinien ja omenien keskellä hiukset
saparoilla, merkillinen solki rinnassaan ja pölyiset kengät jalassaan
ja vieressään kynttilä, joka oli polttanut reiän lakanaan.

Neiti Cottonin kauhun huuto havahdutti Sallyn, ja hän rupesi
nauramaan niin iloisesti, ettei kukaan meistä voinut olla seuraamatta
hänen esimerkkiään, ja pitkän aikaa huoneissa kiiri raikuva nauru.
En todellakaan tiedä milloin olisimme lopettaneet, ellei Sally olisi
saanut väärään kurkkuun pähkinää, joka hänellä oli ollut suussaan, ja
pelästyttänyt meitä puolikuoliaiksi.

-- Mihin teidän herkkunne sitten joutuivat ja miten teitä
rangaistiin? kysyi Fanny kesken naurunsa.

-- Loput herkut joutuivat sikojen ruuaksi ja meitä pidettiin vedellä
ja leivällä kolme päivää.

-- No, tulitteko paremmiksi?

-- Eikös mitä! Me teimme vielä kymmenkunta muuta kepposta samana
kesänä, ja vaikka en voikaan olla nauramatta niitä muistellessani,
älkää sentään luulko lapsikullat, että hyväksyisin sellaista
käytöstä, kaukana siitä.

-- Se oli vasta mainio juttu! Anna tulla lisää, isoäiti, ja kerro
jotain pojista, yhtyi keskusteluun uusi ääni. Tom oli näet kenenkään
huomaamatta tullut toisten joukkoon saatuaan kirjansa luetuksi
ja istahtanut hajareisin tuolille. Hän oli nauranut isoäidin
kertomukselle täyttä kurkkua.

-- Odotahan vuoroasi, Tommy! No, rakas Polly, mitä sinä haluat? kysyi
isoäiti näyttäen pirteältä ja onnelliselta, sillä vanhat muistot
olivat selvästi virkistäneet häntä.

-- Jätä minut viimeiseksi ja kerro Tomille ensin, sanoi Polly
viitaten Tomia lähemmäksi.

Tom istuutui jalat ristissä lattialle lipaston alimman laatikon
eteen. Isoäiti avasi sen silittäen lempeästi Tomin kiharaista päätä
ja sanoi:

-- Täällä, kultaseni, minä säilytän pikku muistoja Jack-veljestäni.
Poikaparka hukkui merillä, kuten tiedät. No, valitse nyt mistä pidät,
ja minä koetan muistella siitä jotain kerrottavaa.

Tom penkoi kiireesti laatikkoa ja kaivoi esiin pienen rikkinäisen
pistoolin.

-- Tämä on juuri minua varten! Olisipa se vielä ehjä, että sillä
voisi paukutella kissoja puutarhassa. Annahan kuulua, isoäiti!

-- Muistan erään Jackin kepposen, jolloin tätä pistoolia käytettiin
hyvin tehokkaasti, sanoi isoäiti hetken mietittyään Tomin
napsutellessa pistoolia tyttöjä kohti.

-- Kerran kauan sitten, jatkoi vanha rouva mielissään tarkkaavaisesta
kuulijakunnasta, isäni lähti liikematkalle ja jätti äidin, tädin ja
meidät tytöt Jackin huostaan. Arvaatte kai, että Jack oli hyvin ylpeä
tästä vastuusta. Ensimmäiseksi työkseen hän latasi tuon pistoolin ja
piti sitä vuoteensa vieressä meidän kauhuksemme, sillä pelkäsimme
hänen tappavan sillä itsensä. Viikon verran kaikki sujui hyvin,
mutta sitten meitä säikäytettiin uutisella, että rosvoja kierteli
kaupungilla. Me asuimme siihen aikaan maalla. Toiset kertoivat, että
muutamat talot oli merkitty mustalla ristillä ja niistä kaikista
oli varastettu, toiset taas sanoivat, että joukkioon kuului joku
poikanen, sillä joku pikku lurjus oli tunkeutunut sisään ikkunoista,
joista ei kukaan aikuinen olisi mahtunut kulkemaan. Jossain varkaat
olivat syöneetkin ja jättäneet kinkun tähteitä ja leivoksia pihalle.
Rouva Jones löysi puutarhastaan rouva Smithin hartialiinan ja
lähettyviltä vasaran ja vieraan teekannun. Muuan mies kertoi jonkun
koputtaneen yöllä hänen ikkunaansa ja sanoneen hiljaa:

"Onko siellä ketään?" Ja kun mies kurkisti ulos, hän näki kahden
miehen juoksevan katua alaspäin.

-- Me asuimme yksinäisessä paikassa aivan kaupungin ulkopuolella.
Talo oli vanha ja siinä oli mukavat pienet ikkunat pihalle päin ja
viisi ovea. Ainoa miehinen turvamme oli kolmetoistavuotias Jack. Äiti
ja täti olivat hyvin arkoja, lapset liian pieniä ollakseen hyödyksi,
joten Jack ja minä ryhdyimme vartijoiksi ja lupasimme juhlallisesti,
että puolustamme urheasti kotia.

-- Mainiota! Kai ne roistot tulivat! huudahti Tom ihastuksissaan
tällaisesta alusta.

-- Eräänä päivänä tuli sitten muuan pahan näköinen mies pyytämään
ruokaa, jatkoi isoäiti nyökyttäen päätään salaperäisesti. -- Minä
näin hänen katselevan syödessään tutkivasti takaoven puusalpoja ja
ruokailuhuoneen kaapin päällä olevaa hopeamaljaa ja kannua. Tulin
epäluuloiseksi ja vartioin häntä kuin kissa hiirtä.

"Hän tuli varmasti tarkastamaan paikkoja, mutta kyllä me pidämme
varamme", sanoin pontevasti kertoessani toisille miehestä. Pelkäsimme
kaikki, ja varustuksemme olivat aivan naurettavia. Äiti pisti räikän
tyynynsä alle. Tädillä oli vuoteessa aisakelIo. Lapset veivät pienen
Jep-terrierin illalla huoneeseensa, ja Jack ja minä rupesimme
vartijoiksi, Jack pistooleineen ja minä kirveineni, sillä en pitänyt
ampuma-aseista. Biddy, joka nukkui ullakolla, harjoitteli hyppäämään
vajan katolle, jotta selviäisi hädän tullen heti pakoon. Joka ilta
järjestimme varkaille salahautoja, ja vuoteeseen jokainen otti
arvoesineensä, rahat ja aseet.

Viikko kului eikä ketään kuulunut ja valppautemme vähän herpaantui,
sillä toisetkin ihmiset alkoivat olla jo varppeillaan. Kaikkien
valmistelujen jälkeen olimme lisäksi hiukan pettyneitä, kun emme
päässeet näyttämään rohkeuttamme. Mutta lopulta ilmestyi musta merkki
meidänkin oveemme ja siitäkö kaikki säikähtivät, sillä nyt oli tullut
meidän vuoromme.

Sinä iltana pantiin vesisanko takaportaiden juurelle ja kasa
peltiastioita pääportaikon kamanaan, jotta syntyisi läiskettä
ja räminää, jos joku yrittäisi sisään. Tiukuja ripustettiin
ovenripoihin, seipäitä pisteltiin pimeisiin nurkkiin, jotta varkaat
satuttaisivat niihin itsensä, ja koko perhe vetäytyi levolle
aseineen, lamppuineen ja tulitikkuineen.

Jack ja minä jätimme huoneittemme välioven auki ja kyselimme
ehtimiseen toisiltamme, kuuluiko mitään, kunnes Jack vaipui uneen.
Minä pysyin valveilla ja kuuntelin sirkkojen siritystä, kunnes
kello löi kaksitoista. Sitten minuakin alkoi väsyttää ja olin juuri
nukahtamaisillani, kun havahduin ulkoa kuuluviin askelten ääniin.
Hiivittyäni ikkunaan ennätin nähdä kuunvalossa varjon liukuvan
nurkan taakse ja häviävän näkyvistä. Minua värisytti, mutta päätin
olla hiljaa kunnes olin ihan varma, että jotain oli hullusti, sillä
olin jo monesti tehnyt turhia hälytyksiä enkä enää tahtonut Jackin
nauravan minulle. Kurkistin ovesta ja kuulin samassa raaputtavaa
ääntä vajalta päin.

"Tuolla ne nyt ovat; mutta en herätä toisia, ennen kuin tiu'ut soivat
tai peltiastiat putoavat Rosvot eivät pääse pitkälle metelittä,
ja jos vain onnistumme kaappaamaan niistä yhdenkään, saamme
kiinniottopalkkion ja vielä kunnian kaupanpäällisiksi", mietin
mielessäni ja puristin lujasti kirvestä.

Alhaalla suljettiin hiljaa ovi ja hiipivät askelet lähestyivät
takaportaita. Varmana saaliistani aioin juuri huutaa "Jack", kun
takaportaiden vesisoikko läiskähti.

Siinä paikassa kaikki olivat hereillä ja pystyssä. Jack laukaisi
pistoolinsa ennen kuin oli edes noussut vuoteestaan ja karjui "tulta"
niin kovasti, että sai koko talon liikkeelle. Äiti pyöritti räikkää,
täti soitti kelloa, Jeppe haukkui kuin hullu ja kaikki me kiljuimme.
Ja alhaalta kuului aito irlantilainen parkaisu.

Joku toi lampun. Kurkistimme peloissamme alas ja näimme oman hupsun
Biddymme vesisoikossa käsiään väännellen ja surkeasti valittaen.

"Taivaan vallat! Nyt ne tappavat minut Pyhimykset siunatkoot meitä!
Miten ihmeessä minä jouduin tähän vesisoikkoon? Olin juuri hiipimässä
sisään käytyäni vähän kävelemässä Mahoneyn Miken kanssa. Me meinaamme
mennä tässä naimisiin Pyhän Patrikin päivänä."

Nauroimme niin, että saimme vaivoin hilatuksi tyttörukan soikosta.
Vihdoin selvisi, mitä oli tapahtunut. Biddy oli pujahtanut ikkunasta
ulos hiukan rupattelemaan Miken kanssa. Kun hän palasi, ikkuna olikin
suljettu, ja hän istahti katolle yrittäen keksiä, miksi hänet oli
näin salaperäisesti jätetty ulkopuolelle. Viimein hän alkoi väsyä.
Silloin hän lähti kiertämään taloa ja löysi kellarin ikkunan, jota
kaikista varotoimenpiteistä huolimatta emme olleet huomanneet sulkea.
Sitä tietä hän luuli pääsevänsä helposti sisälle; mutta soikko olikin
aivan uusi ansa, josta hänellä ei ollut aavistusta. Kompastuttuaan
siihen hän säikähti niin, että rupesi ulvomaan.

Se ei kuitenkaan ollut ainoa vahinko, sillä täti pyörtyi
pelästyksestä, äiti loukkasi kätensä särkyneeseen lamppuun, lapset
vilustuivat hypellessään märillä portailla, Jeppe haukkui itsensä
sairaaksi, minä nyrjäytin nilkkani ja Jack rikkoi peilin lisäksi koko
pistoolinsa liian kovalla panoksella. Kun vahingot saatiin korjatuksi
ja pahin hälinä oli ohi, Jack tunnusti merkinneensä oven kurillaan ja
teljenneensä Biddyn paluutien rangaistukseksi, koska ei hyväksynyt
hänen kuherteluaan. Sellainen heittiö se poika oli!

-- Eivätkö ne varkaat sitten ikinä tulleetkaan? huudahti pettyneenä
Tom, jota Jackin kepponen huvitti.

-- Eivät, mutta saimmehan me olla varppeillamme ja kokeilla
urhoollisuuttamme, ja se tuotti tietysti suurta tyydytystä, vastasi
isoäiti rauhallisesti.

-- Kyllä kai sinä, isoäiti, olit urhoollisin koko joukosta. Olisinpa
tahtonut nähdä sinut heiluttelemassa kirvestäsi, lisäsi Tom ihaillen,
ja vanha rouva näytti olevan yhtä mielissään kohteliaisuudesta kuin
nuori tyttö.

-- Minä valitsen tämän, sanoi Polly näyttäen pitkää valkeaa
hansikasta, joka oli rypistynyt ja kellastunut aikojen kuluessa,
mutta näytti kuin silläkin olisi ollut oma tarinansa.

-- Niin, sillä on kyllä sellainen tarina, joka kannattaa kertoa!
sanoi isoäiti lisäten ylpeästi: -- Pidelkää, lapset, tätä vanhaa
hansikasta kunnioittavasti, sillä Lafayetten maineikas käsi on
koskettanut sitä.

-- Voi isoäiti, onko tämä ollut teidän kädessänne? Oletteko te nähnyt
Lafayetten? Kertokaa meille. Nyt vasta saamme hauskaa kuultavaa,
huudahti Polly joka piti historiasta ja tiesi aika paljon tästä
urheasta ranskalaisesta ja hänen sankarillisuudestaan.

Isoäiti kertoi aina mielellään tapauksesta ja muuttui sen kunniaksi
suorastaan majesteettisen näköiseksi. Hän oikaisi selkänsä, pani
kädet ristiin, sanoi pari kertaa "hm" ja aloitti kertomuksen
poissaolevan näköisenä aivan kuin olisi tähyillyt menneisiin
aikoihin, jotka vähitellen alkoivat kirkastua.

-- Lafayetten ensimmäinen vierailu tapahtui tietysti ennen minun
syntymääni, mutta kuulin isoisältäni siitä niin usein, että tuntui
kuin olisin omin silmin nähnyt kaikki. Hancockin täti asui siihen
aikaan maaherran talossa Beacon Hiilissä. -- Tässä kohtaa isoäiti
ryhdistäytyi entisestäänkin, sillä hän oli hyvin ylpeä tädistään.
-- Voi, lapset, ne vasta olivat aikoja, hän sanoi huokaisten. -- Ei
nykyään ole enää sellaisia päivällis- ja iltakutsuja, damastiliinoja
ja hienoja lautasia, vankkoja kauniita huonekaluja ja komeita vaunuja
kuin silloin. Tädin vaunut oli sisustettu punaisella silkkisametilla.
Kun vaunut maaherran kuoltua jouduttiin luovuttamaan, täti ratkoi
niistä sametin ja meille tytöille tehtiin siitä päällysnutut. Hyvänen
aika, miten elävästi muistankaan ne ajat, jolloin leikin tädin
isossa puutarhassa ja ajelin Jackia kierreportaissa ylös ja alas.
Saattaessaan tätiä päivällispöytään rakas isäni oli hyvin arvokkaan
ja komean näköinen luumunvärisessä takissaan, polvisukissaan, joissa
oli solki, ja niskapalmikossaan, jonka minä sain tavallisesti
letittää.

Isoäiti unohtui ajatuksiinsa kesken kertomuksen ja muuttui taas
pikku tytöksi eläen hetken leikkitoveriensa kanssa, jotka jo vuosia
sitten olivat siirtyneet majan majoille. Polly kehotti toisia olemaan
hiljaa eikä kukaan puhunut sanaakaan, ennen kuin vanha rouva pitkään
huokaisten palasi nykyisyyteen.

-- No niin, minunhan piti kertoa aamiaisesta, jonka maaherra halusi
tarjota ranskalaisille upseereille. Ja komean aterian hänen rouvansa
järjestikin, sillä hän oli hyvin vieraanvarainen nainen. Mutta
sattui kai jokin erehdys, sillä viime tingassa huomattiin, ettei
talossa ollutkaan maitoa. Sitä tarvittiin suuret määrät. Ostamalla
ja lainaamalla sitä saatiin kuitenkin niin vähän, että kokit ja
palvelustytöt joutuivat epätoivoon. Koko aamiainen olisi mennyt
myttyyn, ellei rouva kekseliäänä naisena olisi äkkiä muistanut
yleisellä laitumella käyskenteleviä lehmiä.

Ne olivat kyllä naapurien lehmiä eikä ollut aikaa kysyä lupaa; mutta
asiahan koski isänmaata. Liittolaisten täytyi saada ruokaa, ja
koska rouva Hancock oli varma, että hänen isänmaalliset ystävänsä
laskisivat ilomielin lehmänsä isänmaan alttarille, hän komensi
rauhallisesti: "Lypsäkää lehmät", ja hankki siten itselle kunnian
sädekehän.

Niin tehtiinkin lehmien suureksi hämmästykseksi ja vieraiden täydeksi
tyydytykseksi.

-- Tämä lypsyoperaatio herätti niin paljon riemua, ettei kukaan näytä
paljonkaan muistavan itse sankaria, vaikka eräs hänen upseereistaan,
kreivi muuten, kunnostautui juomalla itsensä humalaan, niin että meni
kannukset jalassa sänkyyn ja turmeli tädin parhaan keltakuvioisen
peitteen potkimalla sen riekaleiksi aamuun mennessä.

Mutta täti piti peitettä repaleisenakin niin suuressa arvossa että
säilytti sitä kauan muistona maineikkaista vieraistaan.

Minä näin Lafayetten vuonna 1825, eikä silloin ollut humalaisia
kreivejä. Hancockin setä, joka oli herttainen mies, vaikka jotkut
nykyään sanovatkin hänen olleen mitätön maaherra, oli kuollut, ja
täti oli mennyt naimisiin kapteeni Scottin kanssa. Sitä hänen ei
olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, mutta sehän ei kuulu tähän. Täti asui
siihen aikaan Federal Streetin varrella, joka oli silloin ylhäisön
katuja. Me asuimme aivan lähellä.

Vanha Josiah Cuincy oli kaupungin pormestarina, ja hän lähetti sanan,
että markiisi Lafayette halusi tulla tervehtimään tätiä.

Täti oli tietysti mielissään, ja me lensimme oikoisenaan auttamaan
häntä valmisteluissa. Vaikka täti olikin jo vanha, hän pukeutui
täyteen juhla-asuun haluten näyttää kauniilta kuin nuori tyttö
konsanaan.

-- Minkälainen puku hänellä oli? kysyi Fan kiinnostuneena.

-- Teräksen harmaa silkkipuku, joka oli koristettu mustin pitsein,
ja myssyynsä hän oli kiinnittänyt valkoisesta silkistä tehdyn
Lafayette-merkin. En koskaan unohda, miten kauniilta hän näytti
istuessaan täydessä loistossaan vierashuoneen sohvalla ensimmäisen
miehensä suuren muotokuvan alla. Hänen toisella puolellaan istui
rouva Storer ja toisella rouva Williams, ja he olivat vaikuttava
näky kankeissa pitsikoristeisissa silkkihameissaan ja muhkeissa
päähineissään. Niin komeita vanhoja naisia ei nykyään enää näekään.

-- Eiköhän sentään joskus, sanoi Polly kujeellisesti.

Vanha rouva pudisti päätään, mutta oli hyvillään imartelusta, sillä
hän oli ollut kaunotar nuoruudessaan.

-- Me tytöt olimme koristaneet talon kukkasilla, vanha herra Coolidge
lähetti niitä vaatekopallisen. Joe Joy toimitti juhlamerkit ja täti
hankki vähän vallankumouksen aikaista viiniä vanhasta Beacon Streetin
viinikellarista.

Minulla oli vihreän ja valkoisen kirjava puku, hiukset sykeröity
päälaelle, puhvihihat ja kädessäni juuri nämä hansikkaat.

No niin. Ennen pitkää kenraali saapui pormestarin saattamana.
Hyvänen aika, minä ihan näen hänet silmissäni: pieni vanha mies
nankini-housut jalassa, yllään nahkaliivit ja sininen takki sekä
röyhelöpaita. Hän nojasi keppiinsä, sillä hän ontui, ja kumarteli
hymyillen kuin aito ranskalainen.

Hänen astuessaan sisään vanhat naiset nousivat ja niiasivat
arvokkaasti. Lafayette kumarsi ensin maaherran muotokuvalle, sitten
maaherran leskelle ja suuteli tämän kättä. Se oli hullunkurista,
sillä hansikkaan selkämykseen oli painettu Lafayetten kuva, ja
kohtelias vanha herra suuteli siten omaa kuvaansa.

Sitten vieraalle esiteltiin muutamia nuorempia naisia, ja aivan kuin
päästäkseen suutelemasta itseään markiisi suutelikin sieviä tyttöjä
poskelle.

Niin, lapset, juuri tähän kohtaan vanha, rakas Lafayette suuteli
minua. Minä olen siitä nyt yhtä ylpeä kuin silloinkin, sillä hän oli
urhoollinen hyvä mies ja auttoi meitä hädässämme.

Tosin hän ei viipynyt pitkään, mutta onnellisina me joimme hänen
maljansa, saimme osaksemme kohteliaisuuksia ja iloitsimme siitä
kunniasta, jonka hän oli meille suonut.

Kadulla oli tietysti ihmisiä odottamassa häntä, ja kun Lafayette
tuli, he tahtoivat riisua hevoset valjaista ja vetää hänet kotiin
riemusaatossa. Lafayette ei kuitenkaan suostunut, ja kun siinä
sitten kiisteltiin, me tytöt heittelimme hänelle kukkia, joita
olimme ottaneet maljakoista, seiniltä ja hiuksistamme. Hän oli siitä
hyvillään, nauroi ja heilutti meille kättä, ja me juoksimme hänen
perässään, heittelimme kukkia ja pyysimme häntä tulemaan uudestaan.

Sinä iltana me nuoret olimme aivan pyörällä päästämme eikä minulla
ole aavistustakaan, miten pääsin kotiin. Viimeiseksi muistan, että
kaikki me tytöt kurkottelimme ikkunasta ja odotimme vaunujen lähtöä
ihmisjoukon huutaessa hänelle mielettömästi eläköötä. Tuntuu kuin
kuulisin korvissani vieläkin huudot: "Eläköön Lafayette ja majuri
Quincy!" "Eläköön rouva Hancock ja kauniit tytöt!" "Eläköön eversti
May!" "Kolminkertainen eläköön Bostonille!" "Eläköön! Eläköön!
Eläköön!"

Ja tässä vanha rouva pysähtyi hengästyneenä myssy toisella
korvalla, silmälasit nenänpäässä ja neule sotkeutuneena innokkaasta
heiluttelusta. Tytöt taputtivat käsiään, Tom huusi voimainsa takaa
eläköötä ja sanoi henkeään vedettyään:

-- Lafayette oli kunnon äijä. Minä olen aina pitänyt hänestä.

-- Taivas varjelkoon! Miten epäkunnioittavasti sinä puhutkaan
sellaisesta suurmiehestä kuin Lafayette, sanoi isoäiti järkyttyneenä
amerikkalaisen nuorison käyttäytymisestä.

-- Kyllä hän vain joka tapauksessa oli kunnon äijä; miksei häntä
sitten saa siksi sanoa? kysyi Tom, jonka mielestä kiistanalainen sana
oli ihan paikallaan.

-- Kylläpä te käytitte omituisia hansikkaita siihen aikaan, keskeytti
Fan, joka oli koettanut tuota suuresti kunnioitettua käsinettä ja
huomannut sen liian ahtaaksi.

-- Paljon parempia ja huokeampia kuin nykyään, vastasi isoäiti, joka
jo vihjauksestakin oli kärkäs puolustamaan vanhoja hyviä aikoja. --
Te olette nykyään tuhlaavaisia, enkä tosiaan ymmärrä, mihin vielä
päädytte. Minulla on muuten jossain kahden nuoren naisen kirjoittama
kirje, toinen vuodelta 1517 ja toinen vuodelta 1868. Niiden
erilaisuus huvittaa teitä varmasti.

Vähän aikaa etsittyään isoäiti löysi vanhan salkun ja selailtuaan
papereita hän luki seuraavan kirjeen, jonka Anne Boleyn oli
kirjoittanut ennen kuin joutui naimisiin Henrik VIII:n kanssa. Kirje
on nykyään erään kuuluisan antikvaarin kokoelmissa.

    "Rakas Mary.

    Olen ollut kaupungissa melkein kuukauden enkä voi sanoa Lontoota
    erityisen miellyttäväksi. Nousemme aamuisin myöhään, harvoin
    ennen kello kuutta, ja valvomme myöhään iltaisin, olemme tuskin
    ennen kymmentä vuoteessa. Olen aivan kyllästynyt, ja ellen
    saisi joka päivä paljon hienoja tavaroita, haluaisin kiihkeästi
    takaisin maalle.

    Hemmotteleva äitini osti minulle eilen eräästä Cheapsiden
    kaupasta kolme uutta paitaa, joiden kangas maksoi neljätoista
    pennyä kyynärä. Sitten minä saan uudet kangaskengät Norfolkin
    lordin tanssiaisiin ja ne maksavat kolme shillinkiä.

    Säännötön elämä, jota olen viettänyt tänne tulostani asti, on
    pilannut täysin ruokahaluni. Kuten tiedät, minä söin maalla
    naulan kinkkua ja haarikallisen olutta aamiaiseksi. Mutta
    Lontoossa en tahdo saada sisääni puoltakaan siitä määrästä,
    vaikka toden sanoakseni, olenkin aika nälkäinen ennen
    päivällistä, joka täällä hienoissa piireissä syödään kello
    kahdeltatoista.

    Eilisiltana leikimme täällä Leicesterin lordin luona
    seuraleikkejä. Mukana oli myös lordi Surrey, hyvin hieno nuori
    mies, ja lauloi säveltämänsä laulun "Lordi Kildaren tytär". Se
    herätti suurta ihastusta, ja veljeni kuiskasi minulle, että
    ihana Geraldine, joksi lordi Surrey nimittää lemmittyään, on
    aikakautemme hienoin nainen. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet,
    sillä hän kuuluu olevan yhtä hyvä kuin kauniskin.

    Ole hyvä ja hoida kanoja minun poissaollessani. Eläinparat!
    Minä syötin niitä aina itse. Jos Margery on neulonut minulle ne
    punaiset villalapaset, olisin iloinen, jos lähettäisitte ne ensi
    tilassa. Hyvästi, rakas Mary. Olen juuri menossa messua kuulemaan
    ja rukoilen pian puolestanne. Sydämellisesti tervehtii teitä

                                             Anne Boleyn."

-- Ylös jo kuudelta, ja kymmeneltä muka myöhäistä mennä nukkumaan!
Annen täytyi olla kauhean maalainen! Kinkkua ja olutta aamiaiseksi
ja päivällinen kahdeltatoista! Olipa se merkillistä elämää! huudahti
Fanny. -- Lordi Surrey ja lordi Leicester kuulostavat hienoilta,
mutta seuraleikit, punaiset lapaset ja kolmen shillingin kengät ovat
kauheita!

-- Minä pidän sellaisesta, sanoi Polly miettivästä, -- ja olen
iloinen, että Anne paralla oli edes vähän hauskaa ennen kuin murheet
alkoivat. Saanko joskus jäljentää tuon kirjeen, isoäiti?

-- Totta kai. No niin, tässä on toinen, jonka nykyaikainen tyttö
on kirjoittanut ensi käynnistään Lontoossa. Tämä miellyttää sinua
enemmän, Fan. Ja isoäiti luki Annen pienen kuvauksen vastakohdaksi
Lontoon elämästä kirjeen, jonka muuan ystävä oli lähettänyt hänelle
kauan aikaa sitten:

    "Rakkahin Constance.

    Kolmen kuukauden ahkeran huvittelun jälkeen nipistän sen verran
    aikaa, että voin kertoa sinulle, miten paljon olen nauttinut
    ensi käynnistäni Lontoossa. Ulkomailla kasvaneena minusta tuntui
    aluksi kuin olisin tullut vieraaseen kaupunkiin. Savu, lika
    ja melu olivat ensin hyvin epämiellyttäviä, mutta pian totuin
    niihin, ja nyt kaikki tuntuu minusta kerrassaan ihastuttavalta.

    Me heittäydyimme heti huvituksiin eikä minulla ole ollut aikaa
    ajatella muuta. Nyt on paras huvittelukausi, ja jokainen hetki on
    varattu tanssiaisiin, konsertteihin, teattereihin, juhliin tai
    kirkossakäyntiin taikka niihin pukeutumiseen. Me käymme iltaisin
    usein kaksissa tai kolmissa eri kutsuissa, ja harvoin joudumme
    kotiin ennen aamua, emmekä liioin nouse seuraavana aamuna ennen
    puoltapäivää. Meille jääkin varsin vähän aikaa ajeluihin,
    ostoksilla käynteihin ja vierailuihin ennen päivällistä, joka on
    kahdeksalta, ja sitten alkavat taas iltahuvit.

    Eilen illalla näin lady Russellin tanssiaisissa Walesin
    prinssin ja tanssin hänen kanssaan. Hän on alkanut lihoa ja
    näyttää elostelijalta. Olin pettynyt hänen ulkonäköönsä ja
    keskustelutaitoonsa; häntä ei olisi ikinä uskonut prinssiksi.
    Minut esitettiin myös eräälle komealle amerikkalaiselle
    herrasmiehelle. Olin ihastunut häneen ja hämmästyin kuullessani,
    että viime vuonna ihailemamme runot olivat hänen kirjoittamiaan.
    Hän on rikkaan räätälin poika. Ihmeellistä joukkoa nuo
    amerikkalaiset rahoineen, kykyineen ja itsenäisyyksineen!

    Voi hyvä ystävä! Etten vain unohtaisi kertoa ensimmäisen
    huvikauteni merkkitapausta. Minut esitellään hovissa! Arvaat
    kai, että olen uponnut kokonaan juhlavalmisteluihin. Äiti on
    päättänyt, että minun on tuotettava hänelle kunniaa, ja kaksi
    viimeistä viikkoa meiltä on mennyt ajellessa ompelijalta
    räätälille ja myymälöistä jalokivikauppoihin. Minulle tehdään
    valkoinen silkkipuku, jossa on sulkatöyhtöjä, helmiä ja ruusuja.
    Se maksaa sata puntaa tai enemmänkin ja on hyvin komea.

    Serkkuni ja ystäväni aivan syytämällä syytävät minulle
    ihania tavaroita, ja sinun kokemattomat silmäsi lentävät
    vielä selälleen, kun levitän nähtäväksesi silkkikankaan! ja
    pitsini, jalokiveni ja ranskalaiset hattuni, puhumattakaan
    rakkauskirjeistä, valokuvista ja muista nuoren kaunottaren
    ensimmäisen huvikauden voitonmerkeistä.

    Sinä kysyt, ajattelenko milloinkaan kotia. Minulla ei todellakaan
    ole siihen aikaa. Mutta joskus ikävöin sentään raitista puhdasta
    ilmaa ja tyttömäisiä huveja, joista niin paljon pidin. Kaikki
    nämä huvitukset, niin hauskoja kuin ne ovatkin, tekevät ihmisen
    kalpeaksi ja vanhaksi ja kuluneeksi. Tunnen jo itseni hiukan
    rapistuneeksi.

    Olisin sinulle kiitollinen, jos voisit lähettää minulle punaiset
    posket, kirkkaat silmät ja iloisen mielen, jotka minulla oli
    kotona ollessani. Koska et kuitenkaan voi tehdä sitä, niin ole
    hyvä ja lähetä minulle pullollinen kesäkuun sadevettä, sillä
    kamarineitoni sanoo sen olevan iholle parempaa kuin mitkään
    muut kaunistuskeinot, ja ihoni alkaa jo turmeltua paljosta
    valvomisesta.

    Oman puutarhamme hedelmät taitaisivat maistua, minulla ei ole
    näet hiukkaakaan ruokahalua, ja äiti on ihan huolissaan minusta.
    Ranskalaisen keittiön tuotteilla on mahdotonta elää saamatta
    vatsakatarria, eikä täällä saa mitään yksinkertaista syödäkseen,
    kaikessa kun seurataan muotia.

    Hyvästi, kultaseni, minun on mentävä pukeutumaan kirkkoon lähtöä
    varten. Toivoisinpa, että näkisit uuden hattuni ja tulisit
    kanssani, sillä lordi Rockingham lupasi olla siellä. Hyvästi!

    Ikuisesti sinun

                                                  Florencesi."

-- Tuosta kirjeestä minä pidin enemmän, ja sen tytön asemassa olisin
tahtonut olla. Etkös sinäkin, Polly? sanoi Fan, kun isoäiti otti
silmälasit nenältään.

-- Minusta olisi kyllä hauska päästä Lontooseen huvittelemaan, mutta
en välittäisi tuhlata noin kauheasti rahaa enkä tulla esitellyksi
hovissa. Tai kenties välittäisinkin, jos olisin siellä, sillä minä
pidän loistosta ja huveista, lisäsi rehellinen Polly, joka tunsi
huvien houkutuksen.

-- Isoäiti näyttää väsyneeltä, mennään leikkimään kuivaushuoneeseen,
sanoi Maud, joka ei pystynyt enää seuraamaan toisten keskustelua.

-- Annetaan suukko isoäidille ja kiitetään häntä kaikesta hauskasta
ennen kuin lähdetään, kuiskasi Polly. Maud ja Fanny suostuivat ja
isoäiti oli niin onnellinen heidän kiitoksistaan, että Tomkin seurasi
esimerkkiä, kun tytöt olivat poistuneet. Hän halasi sydämellisesti
isoäitiä ja suuteli häntä samalle poskelle kuin Lafayettekin.

Tultuaan leikkihuoneeseen Polly istuutui keinuun ja sanoi vakavasti:

-- Enkö sanonutkin teille aina, että isoäidin luona on hauskaa, ja
nyt näitte sen itse. Olisi hauskaa, jos kävisitte siellä useammin.
Hän olisi siitä onnellinen ja haluaisi kertoa teille tarinoita ja
keksiä kaikenlaista hauskaa, jos vain välittäisitte hänen hiljaisesta
pikku hauskastaan. Minä pidän siitä ja minusta hän on maailman paras
ja herttaisin vanhus, minä rakastan häntä sydämestäni!

-- Tietysti hän on kiltti, mutta vanhat ihmiset ovat vain niin ikäviä
ja hermostuneita, että pysyn mieluummin heistä erilläni, virkkoi Fan.

-- Silloin menetät monta hauskaa hetkeä. Äiti sanoo aina, että meidän
on käyttäydyttävä ystävällisesti ja kärsivällisesti vanhuksia kohtaan
ja kunnioitettava heidän ikäänsä.

-- Aina sinun äitisi saarnaa, mutisi Fan, joka tunsi
omantunnonpistoksia isoäidin laiminlyömisestä.

-- Eikä saarnaa! tiuskaisi Polly heti leimahtaen. -- Hän vain
selittää meille asioita ja auttaa meitä olemaan hyviä. Eikä hän toru
koskaan. Enkä minä huolisi ketään toista äidikseni, vaikkei hän
käytäkään samettitakkia eikä hienoja hattuja!

-- Hyvä, Polly! huusi Tom riippuessaan pää alaspäin
voimistelutangossa.

-- Polly on vihainen! Polly on vihainen! lallatteli Maud, joka
hyppäsi nuoraa ympäri huonetta.

-- Jos herra Sydney nyt näkisi sinut, hän ei enää pitäisi sinua
enkelinä, lisäsi Fan päätään keikauttaen.

Polly oli vihainen. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja huulet
värisivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi keinumaan huimaa
vauhtia, ettei olisi sanonut sellaista, mitä olisi katunut
perästäpäin. Vähään aikaan kukaan ei puhunut. Tom vihelsi ja Maud
hyräili. Mutta Fan ja Polly olivat ajatuksissaan, he olivat näet
tulleet siihen ikään, jolloin tytöt alkavat tehdä huomioita ja
johtopäätöksiä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista.
Nokkelat pikku neidit miettivät jo paljon, ja aikuisten olisi syytä
varoa käytöstään, sillä heitä jäljitellään ja toisaalta arvostellaan
varsin terävästi.

Kaksi vähäistä seikkaa oli sattunut sinä päivänä, ja muutaman sanan
ja sopimattoman käytöksen jälkivaikutus kummitteli vielä tyttöjen
ajatuksissa. Herra Sydney oli vieraillut talossa, ja keskustellessaan
hänen kanssaan Fan näki hänen katselevan Pollya, joka istui erillään
ja seurasi toisia silmissään miellyttävän ujo ja älykäs katse.
Samassa vanha rouva Shaw astui huoneeseen ja pysähtyi juttelemaan
Pollylle. Tämä nousi heti ja jäi seisomaan, kunnes isoäiti poistui.

-- Huvittaako sinuakin Pollyn teennäinen käytös? Fanny kysyi
nähdessään herra Sydneyn hymyilevän.

-- Ei, minä ihailen Polly-neidin hyviä tapoja, tämä vastasi niin
arvostavasti, että Fan hätkähti, sillä kaikki tytöt ihailivat
Sydneytä ja pitivät häntä hyvin käyttäytyvän herrasmiehen esikuvana.

Fanny toivoi, että olisi itse ollut yhtä huomaavainen ja saanut
äskeisen ihailevan katseen, sillä hän antoi arvoa nuoren Sydneyn
mielipiteille, etenkin koska hänen hyväksymistään oli niin vaikea
saavuttaa. Tämä keskustelu muistui Fanin mieleen, kun Polly alkoi
puhua vanhoista ihmisistä, ja häntä harmitti vieläkin.

Polly puolestaan muisti, miten rouva Shaw tuli eräänä päivänä kotiin
hienossa vierailupuvussaan, ja kun Maud juoksi tervehtimään äitiään
tavallista hellemmin, tämä nosti kiiltävän silkkihameensa helmoja,
työnsi tytön luotaan ja sanoi kärsimättömästi: -- Älä koske minuun,
lapsi, sinulla on likaiset kädet. Polly oli silloin ajatellut,
ettei samettiviitan alla piillytkään todellista äidinsydäntä
eivätkä ärtyneet kasvot, joiden yllä heilui punainen sulka, olleet
äidin hellät kasvot; hienojen hansikkaiden peittämät kädet olivat
työntäneet luotaan jotain korvaamattoman suloista ja arvokasta. Ja
samalla hän muisti toisen naisen, jonka puku ei ollut koskaan niin
hieno, ettei sitä vasten olisi voinut painaa kyyneleisiä kasvoja
tai rakastavia pikku käsiä. Hän muisti harmaiden hiusten kehystämät
kasvot, jotka eivät koskaan torjuneet lasten katsetta, ja kädet,
jotka eivät milloinkaan olleet liian kiireiset, liian täynnä työtä
eivätkä liian hienot syleilemään ja auttamaan pikku poikia ja
tyttöjä, jotka luottavaisesti uskoivat hänelle pienet toiveensa ja
murheensa. Polly muisti äidin, joka jakoi oikeutta ja antoi anteeksi
viisaasti ja lempeästi. -- Juuri sellainen on oikea äiti! ajatteli
Polly sydän tulvillaan lämpöä, joka sai hänet tuntemaan itsensä hyvin
rikkaaksi.

Sen vuoksi Fanin ilkeä huomautus oli suututtanutkin häntä, ja hän
yritti jäähdyttää kiukkuaan, ettei pikaistuksissaan päästäisi
suustaan loukkaavia sanoja Fanin äidistä. Kun keinu taas oli alhaalla
muutamien kiivaiden heilahdusten jälkeen, Polly näytti tavoittaneen
yläilmoista taas hymynsä, sillä pysähtyessään vähäksi aikaa hän
katsoi Fannyyn ja sanoi iloisesti:

-- En minä ole enää vihainen. Ruvetaanko heittämään palloa?

-- Ei, minä tulen viereesi keinumaan, vastasi Fanny iloisena Pollyn
nopeasta leppymisestä. -- Sinä olet enkeli enkä minä ole enää koskaan
ilkeä sinulle, hän lisäsi, kun Polly kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja teki auliisti tilaa vierellään.

-- Minä olen kaukana enkelimäisyydestä, mutta jos joskus tulisin
sellaiseksi, saisin kiittää siitä äidin saarnoja, sanoi Polly
iloisesti nauraen.

-- Hyvä, Polly rauhanhieroja, huusi Tom isäänsä matkien ja heilautti
voimiensa takaa keinua ilmaisten siten hyväksymisensä.

Asiasta ei enempää puhuttu, mutta siitä päivästä lähtien perhe alkoi
suhtautua kunnioittavammin isoäitiin, hänen heikkouksiaan suvaittiin
paremmin ja hänen juttujaan kuunneltiin kiinnostuneemmin kuin ennen.
Herttainen vanhus vietti nyt monta hauskaa tarinahetkeä lasten
seurassa näiden kerääntyessä hänen takkavalkeansa ääreen.



7

HYVÄSTI


-- Voi sentään! Täytyykö sinun tosiaan matkustaa lauantaina kotiin?
kysyi Fan muutamia päiviä tämän selvittelyn jälkeen, jota Tom sanoi
"suurkahakaksi".

-- Täytyy, sillä minähän tulinkin vain kuukaudeksi, ja nyt olen ollut
täällä jo melkein kuusi viikkoa, vastasi Polly, joka oli mielestään
ollut poissa kotoa kokonaisen vuoden.

-- Ole vielä pari kuukautta ja jää meille jouluksi, jääthän!
taivutteli Tom koko sydämestään.

-- Te olette kyllä hirveän kilttejä, mutta en tahtoisi mistään
hinnasta olla jouluna poissa kotoa. Ja sitä paitsi äiti sanoo,
etteivät he tule toimeen ilman minua.

-- Emme mekään. Etkö voisi ruinata äidiltäsi lupaa ja jäädä
sittenkin? aloitti Fanny.

-- Polly ei ikinä juinaa. Hän sanoo, että se on itsekästä, enkä
minäkään enää paljon juinaa, ehätti Maud sanomaan hyveellisesti.

-- Älkää kiusatko Pollya. Hän tahtoo lähteä enkä minä ihmettele.
Pidetään tämä loppuaika oikein hauskaa, ja lystin päätteeksi ovat
sitten Fanin kutsut, sanoi Tom sovittelevasti.

Polly oli kuvitellut nauttivansa kutsuihin valmistautumisesta, mutta
kun se aika koitti, hän olikin kovin tyytymätön, sillä jostain
syystä sellainen ikävä tunne kuin kateus sai hänet valtaansa
ja turmeli koko ilon. Ennen kotoa lähtöä hänen uusi valkoinen
musliinipukunsa, jossa oli raikkaan siniset silkkinauhat, oli ollut
hänen mielestään kerrassaan hieno ja tyylikäs. Mutta nähtyään nyt
Fannyn vaaleanpunaisen silkkipuvun, jossa oli lukemattomia poimuja,
nauhoja ja röyhelöitä, hänen yksinkertainen leninkinsä menetti kaiken
viehätyksensä ja näytti lapselliselta ja vanhanaikaiselta.

Maudkin oli paljon paremmin pukeutunut kuin hän ja näytti upealta
punavalkokirjavassa leningissään, jossa oli niin leveä vyönauha,
että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Jalassa hänellä oli pienet
valkoiset kengät, joissa oli punaiset napit. Fannyllä ja Maudilla
oli kaulakorut ja rannerenkaat, korvarenkaat ja rintaneulat, mutta
Pollylla vain siniseen samettinauhaan kiinnitetty yksinkertainen
medaljonki. Vyönä oli vain yksinkertaisesti solmittu leveä
silkkinauha ja kauniissa kiharoissa sininen rusetti. Pollyn
lohdutuksena olivat vain vaatimaton pitsinen kaulusröyhelö ja
pronssikengät, jotka olivat maksaneet yhdeksän dollaria.

Polly-parka koetti parhaansa mukaan olla tyytyväinen ja välittämättä
erilaisuudestaan. Mutta hänen oli vaikea olla sinä iltana onnellisen
näköinen ja puhua iloisesti. Kukaan ei aavistanut, mitä musliinipuvun
alla liikkui, kunnes isoäidin viisaat silmät huomasivat Pollyn mieltä
painavan varjon ja arvasi syynkin. Pukeuduttuaan kaikki kolme tyttöä
menivät näyttäytymään vanhemmille. He olivat isoäidin huoneessa,
jossa Tomin kaulaan juuri autettiin kiduttavan kovaa kaulusta.

Aikuisten kääntyessä katsomaan heitä Maud pöyhisteli kuin pieni
riikinkukko ja Fan niiasi sirosti, mutta Polly seisoi paikoillaan, ja
hänen katseensa harhaili huolestuneena toisesta toiseen aivan kuin
hän olisi halunnut sanoa: "Tiedän kyllä, etten ole niin kuin olla
pitäisi, mutta toivottavasti en näytä sentään rumalta."

Isoäiti ymmärsi heti, ja kun Fan tyytyväisesti hymyillen kysyi:
"Miltä me näytämme?" hän veti Pollyn ystävällisesti luokseen ja
vastasi:

-- Näytätte ihan niiltä muotilehden kuvilta, joista olette saaneet
pukujenne mallit. Mutta Pollyn leninki miellyttää minua eniten.

-- Näytänkö minä tosiaankin sievältä tässä? Ja Pollyn kasvot
kirkastuivat, sillä hän antoi suuren arvon isoäidin mielipiteille.

-- Näytät, kultaseni. Näytät juuri siltä, jollaisena minä mielelläni
näen sinun ikäisesi tytön. Ja minua miellyttää varsinkin se, että
olet pitänyt äidille antamasi lupauksen etkä ole antanut houkutella
itseäsi käyttämään lainakoruja. Sinun ikäisesi tyttölapset eivät
tarvitse muita koristeita kuin nuoruutta, terveyttä, älykkyyttä ja
vaatimattomuutta, ja ne sinulla on tänä iltana.

Puhuessaan isoäiti antoi Pollylle hellän suukon, joka sai hänet
hehkumaan kuin ruusu ja unohtamaan hetkeksi, että maailmassa oli
vaaleanpunaista silkkiä ja korallikorvarenkaita.

-- Kiitos, isoäiti, hän sanoi ja vastasi lämpimästi suudelmaan.
Isoäidin sanat tekivät hyvää ja yksinkertainen puku näytti Pollysta
yhtäkkiä sievältä.

-- Polly on niin kaunis, ettei ole väliä, mitä hänellä on päällään,
huomautti Tom tarkastellen hyväksyvästi tyttöä.

-- Hänellä ei ole kojuja puvussaan, mutta minullapa on, sanoi Maud
järjestellen olkapäille ulottuvia nauharuusukkeita, jotka olivat kuin
kirsikanväriset siivet tanakan pikku enkelin selässä.

-- Kunpa hän olisi ottanut sinisen miehustani. Tuo nauha on niin
kovin yksinkertainen, mutta ei sillä väliä, kuten Tom sanoi. Ja Fan
korjasi taitavasti Pollyn vasemmalla ohimolla olevaa sinistä rusettia.

-- Hänellä pitäisi olla kukkia; ne sopivat aina nuorille, sanoi rouva
Shaw myöntäen mielessään, että vaikka hänen tyttärensä näyttivät
hyvin kauniilta, kukoistavalla Pollylla oli miellyttävimmät kasvot.

-- Varjelkoon, minähän olin unohtaa kukkavihot ihaillessani
kaunottariani. Otapas ne esille, Tom, kehotti herra Shaw viitaten
kauniiseen rasiaan, joka oli pöydällä.

Tom veti väärin päin esiin kolme pientä kukkakimppua, jotka kaikki
olivat erivärisiä, -kokoisia ja -muotoisia.

-- Voi, isä! Miten kiltti sinä olet! huudahti Fanny, joka ei ollut
uskaltanut ottaa vastaan kukan terälehteäkään viimekertaisten
nuhteiden perästä.

-- Isäsi olikin aikoinaan erittäin kohtelias nuori mies, sanoi rouva
Shaw naurahtaen.

-- On hauskaa, Thomas, että sinulla on joskus aikaa ilahduttaa pikku
tyttöjäsi! Ja isoäiti taputti poikansa kaljua päätä aivan kuin tämä
olisi ollut kahdeksantoistavuotias.

Thomas nuorempi oli ensin tuhahtanut ivallisesti, mutta kun isoäiti
kehui isää, alkoi nuori mies miettiä asiaa tarkemmin ja tarkastella
kukkia kunnioittavasti.

-- Mikä on kenellekin? hän kysyi.

-- Arvaapas, sanoi herra Shaw tyytyväisenä, kun hänen
huomaavaisuutensa oli tehnyt näin suuren vaikutuksen.

Isoimmassa kimpussa oli teeruusun nuppuja, tuoksutonta kanervaa
ja sarsaparillaa. Toiseen oli sidottu kourallinen hajuherneitä ja
resedoja, joiden keskellä oli muutama herttainen orvokki ja kaunis
pikku ruusu. Kolmas oli pieni vihkonen rautayrttejä, valkeita
kameliasaunioita ja vihreitä lehtiä.

-- No, sitä ei ole vaikea arvata. Tuo hieno kimppu on Fannylle,
kaunis on Pollylle ja iloinen Maudille. Ottakaa nyt omanne, tytöt.
Ja Tom luovutti kukkavihot niin kohteliaasti kuin voi odottaa
nuorukaiselta, jolla on uudenuutukainen puku ja ahtaat jalkineet.

-- Kukat täydentävät mainiosti asuanne. Isä oli oikein huomaavainen,
kun muisti ne. Juoskaapa nyt alas, sillä ovikello soi jo. Äläkä
tanssi liikaa, Fan. Ja sinä, Tom, ole mahdollisimman hiljaa, ja sinä
Maud, muista olla ahmimatta illallispöydässä. Isoäiti pitää kaikesta
huolen, sillä hermoparkani eivät salli minun tulla alas.

Näin sanoen rouva Shaw lähetti heidät luotaan, ja kaikki neljä
lähtivät vastaanottamaan ensimmäistä vierasjoukkoa, muutamia
pikkutyttöjä, jotka oli kutsuttu vartavasten pitämään Maudia poissa
sisaren tieltä. Tom oli saanut kutsua kolme parasta ystäväänsä,
joiden lempinimet olivat Rumple, Sherry ja Spider.

-- He kelpaavat tanssittajiksi, sillä herroista on puute; ja
kutsuthan ovatkin Pollya varten, joten täytyy hankkia vähän nuorta
väkeä hänen takiaan, sanoi Fanny lähettäessään kutsukortteja.

Pojat tulivat tietysti hyvissä ajoin ja seisoskelivat nurkissa, ja
näytti kuin heillä olisi ollut käsivarsia ja sääriä yli tarpeen. Tom
yritti parhaansa mukaan olla hyvä isäntä, mutta juhlallisuus tuntui
rasittavalta, ja hänen oli miehekkäästi vastustettava kiusausta
ehdottaa harakkahyppelyä, sillä pitkä, tanssia varten tyhjennetty
olohuone tuntui siihen tarkoitukseen erittäin houkuttelevalta.

Polly istui hänelle määrätyssä paikassa ja kamppaili ujouttaan
vastaan Fannyn esitellessä hänelle hienoja nuoria naisia ja
jäykkiä nuoria herroja, jotka kaikki toistivat samoja kohteliaita
tervehdyksiä ja siirtyivät sitten muualle unohtaen hänet tyystin. Kun
ensimmäistä tanssia kuulutettiin, Fanny sai käsiinsä pakoilevan Tomin
ja kuiskasi vetoavasti:

-- Kuule, Tom, sinun on nyt mentävä hakemaan Pollya. Sinä olet talon
nuori isäntä, ja kuuluu hyviin tapoihin, että tanssit hänen kanssaan
ensimmäiseksi.

-- Polly ei välitä seuraelämän tavoista. Ja minä vihaan tanssimista.
Anna minun olla rauhassa äläkä kiusaa minua tai juoksen tieheni,
murisi Tom lannistuen täysin Fannyn kamalasta suunnitelmasta, että
joutuisi aloittamaan tanssiaiset Pollyn kanssa.

-- En anna ikinä anteeksi, jos juokset tiehesi. Tule nyt ja auta
kiltisti minua. Mehän olemme olleet kauheita Pollylle ja päätimme
korjata asian olemalla oikein hyviä hänelle. Minä aion pitää sanani,
eikä häntä saa unohtaa minun tanssiaisissani, sillä haluan hänen
pitävän minusta ja ajattelevan meistä jälkeenpäin hyvää.

Taitava puhe tehosi vastahakoiseen Tomiin. Hän vilkaisi Pollyn
onnellisiin kasvoihin, muisti lupauksensa ja päätti huokaisten
täyttää velvollisuutensa.

-- No, minä haen häntä, mutta sanon sinulle jo etukäteen, etten osaa
alkuunkaan tanssia.

-- Kyllä sinä osaat. Olenhan minä kymmeniä kertoja opettanut sinulle
askelet. Aion aloittaa masurkalla, sillä tytöt pitävät siitä, ja se
on hauskempaa kuin franseesi. Pane nyt hansikkaat käteesi ja mene
pyytämään Pollya niin kuin herrasmies ainakin.

-- Hitto sentään! murahti Tom. Inhottavat hansikkaat repesivät
Tomin kiskoessa niitä käteensä, mutta poika karaisi mielensä, meni
Pollyn luo, kumarsi jäykästi, työnsi kyynärpäänsä ulospäin ja sanoi
juhlallisesti: -- Saanko luvan, neiti Milton?

Hän käyttäytyi parhaansa mukaan isojen poikien tapaan ja toivoi
siten saavansa Pollyn hämilleen. Mutta siinä hän erehtyi, sillä
vilkaistuaan hämmästyneenä Tomia Polly nauroi hänelle vasten kasvoja,
tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämellisesti:

-- Tietysti saat, mutta älä ole typerä, Tommy.

-- Fan käski minun olla kohtelias ja siksi minä koetin, kuiskasi Tom
ja lisäsi tartuttuaan toveriinsa miltei epätoivoisen näköisenä: --
Pidä lujasti kiinni, ehkä me selviämme tästä jollain tavoin.

Soitto alkoi ja he rupesivat tanssimaan. Tom hyppeli kömpelösti
toiseen suuntaan, Polly toiseen.

-- Pysy tahdissa, läähätti Polly.

-- En minä osaa, en ole koskaan osannut, vastasi Tom.

-- Pysy sitten minun tahdissani äläkä astu varpailleni, pyysi Polly.

-- Älä välitä, hypi vain, kyllä se vähitellen luistaa, murahti Tom ja
heilautti onnetonta toveriaan niin, että molemmat melkein kaatuivat.

Mutta tanssi ei vain ruvennut luistamaan, sillä yrittäessään
epätoivoisesti suoriutua urakastaan Tom oli vähällä läkähdyttää
Pollyn. Hän survoi, viskoi, työnsi ja pyöritti Pollya oikealle,
kiskoi sitten vasemmalle, murjoi ihmisten ja huonekalujen päälle,
poljeksi häntä varpaille, rutisti hänen pukunsa ja teki itsensä
kaikin puolin naurettavaksi. Polly oli pyörällä päästään, mutta
yritti parhaansa mukaan kestää koettelemuksen muistaessaan, että Tom
oli ruvennut marttyyriksi ja että hänen oli oltava kiitollinen tästä
uhrauksesta.

-- Voi, pysähdy, tämä on kauheaa! huusi Polly hengästyneenä muutamien
hurjien kierrosten perästä.

-- Onko? sanoi Tom ja pyyhki punaisia kasvojaan niin keventyneen
näköisenä, ettei Pölyllä ollut sydäntä torua häntä. Hän kiitti vain
ja heittäytyi hengästyneenä tuolille istumaan.

-- Olin tietysti kamala, mutta Fan vaati minua itsepäisesti
tanssimaan, sillä hän pelkäsi sinun loukkaantuvan, ellen hakisi
sinua ensimmäiseen tanssiin, sanoi Tom katuvaisesti tarkastellessaan
Pollya, kun tämä oikoi rypistyneen vyönauhansa, jota Tom oli
käyttänyt jonkinlaisena kiinnipitimenä riepottaessaan häntä. --
Katrillia minä kyllä osaan, mutta sinä et varmaan ikinä enää halua
tanssia minun kanssani, hän lisäsi ja alkoi heilutella Pollyn viuhkaa
niin hurjasti, että tämän tukka hulmusi kuin myrskyn kourissa.

-- Tanssin oikein mielelläni. Ja sinun on kirjoitettava nimesi
viuhkaani. Se on tapana ellei ole tanssiluetteloa, sanoo Trix.

Tyytyväisen näköisenä Tom otti esiin kynänpätkän, koukersi nimensä ja
sanoi viuhkaa palauttaessaan:

-- Nyt menen hakemaan Sherryn tai jonkun toisen kaverin, joka osaa
masurkkaa, niin että saat kunnolla tanssia ennen kuin soitto loppuu.

Tom poistui, mutta ennen kuin hän ennätti tavoittaa ketään masurkan
taitajaa, Pollyn oli jo ottanutkin haltuunsa koko salin paras
tanssittaja. Herra Sydney oli nähnyt ja kuullut kaiken, ja vaikka
hän oli itsekseen nauranutkin, Tomin rehellinen tunnustus ja Pollyn
herttaisuus ihastuttivat häntä. Pollyn jalka polki iloisen musiikin
tahtia, ja hänen katseensa seurasi innokkaasti ohi liukuvia pareja,
kun herra Sydney ilmestyi hänen eteensä ja sanoi kohteliaasti:

-- Polly-neiti, saanko luvan?

-- Kiitos, minun tekeekin kauheasti mieleni tanssimaan. Ja Polly
hypähti seisomaan kädet ojennettuina ja niin kiitollisen näköisenä,
että Sydney päätti tanssittaa Pollya niin monta kertaa kuin tämä vain
halusi.

Tällä kertaa kaikki sujui hyvin, ja palattuaan tuloksettomalta
etsintäretkeltään Tom hämmästyi nähdessään Pollyn liitelevän sirosti
taitavan tanssittajan viemänä.

-- Tuo on toista, hän ajatteli seuratessaan, miten pronssinväriset
kengät siirtyilivät täsmällisesti oikeassa tahdissa. En käsitä, miten
Sydney osaakin viedä noin hyvin. Mutta hauskaa se varmasti on, ja
totisesti, kyllä minäkin vielä opettelen tanssimaan! lisäsi nuori
herra Shaw ja heilautti kättään niin voimakkaasti, että viimeinenkin
nappi lensi hänen hansikkaistaan.

Tanssin päätyttyä Polly ei ennättänyt edes kunnolla kiittää Sydneytä,
kun Tom jo tuli sanomaan holhoavasti:

-- Sinähän tanssit hienosti, Polly. Sinun ei tarvitse muuta kuin
vihjaista kenet haluat, niin käsken hänen tanssia kanssasi, olipa hän
kuka tahansa.

-- En minä välitä nuorista herroista, he ovat niin jäykkiä ja
hakisivat minua vain velvollisuudesta. Mutta noista pojista minä
pidän ja tanssin mielelläni heidän kanssaan, jos he vain haluavat,
sanoi Polly katseltuaan ympärilleen.

-- Minä talutan ne tänne jok'ikisen. Ja Tom toi iloisesti Pollyn
luo ystävänsä, jotka olivat ihastuneita häneen ja ylpeitä, että
kelpasivat ennen "isoja poikia".

Sen jälkeen Polly ei joutanut enää istumaan, sillä pojat pyörittivät
häntä koko ajan, ja hän oli niin onnellinen, ettei nähnyt eikä
aavistanut ympäristönsä pikku vehkeilyä, sydämentykytystä,
turhamaisuutta, keimailua ja joutavaa hassuttelua. Hän rakasti
tanssimista ja iloitsi siitä niin täydestä sydämestään, että sitä oli
hauska katsella. Hänen silmänsä säteilivät, poskensa hehkuivat, suu
nauroi ja kiharat hulmusivat, kun hän liiteli lattialla mieli yhtä
keveänä kuin jalatkin.

-- Onko sinulla hauskaa, Polly? kysyi herra Shaw, joka kurkisti tuon
tuostakin sisään ilmoittaakseen isoäidille, että kaikki sujui hyvin.

-- Kerrassaan taivaallista, sanoi Polly hurmaantuneena ja kiiruhti
herra Shaw'n luo.

-- Hän on valloittanut nuo pojat kokonaan, sanoi Fan sivuuttaessaan
heidät.

-- He ovat hyvin kilttejä, kun hakevat minua tanssimaan, enkä
minä pelkää heitä, selitti Polly hypähdellen, sillä hän ei
yksinkertaisesti voinut seistä aloillaan.

-- Sinä siis pelkäät nuoria herroja? kysyi herra Shaw pidellen häntä
kiharasta kiinni.

-- Kaikkia muita paitsi herra Sydneytä. Hän ei ole olevinaan eikä
puhu joutavia ja voi, hän tanssii kuin enkeli, niin kuin Trix sanoo.

-- Isä, tule tanssimaan valssia minun kanssani. Fan kielsi minua
tulemasta lähelleen, koska minun punainen pukuni tekee hänen
vaaleanpunaisensa jumaksi, ja minä haluaisin niin hijveän mielelläni
tanssia.

-- Minä olen unohtanut koko tanssimisen, Maudie. Pyydä Pollya; kyllä
hän pyörittää sinua kuin hyrrää.

-- Herra Sydney on merkinnyt tämän tanssin, vastasi Polly katsoen
viuhkaansa hiukan tärkeänä. -- Mutta hän ei taida välittää, vaikka
otankin Maud-ressukan hänen sijastaan. Maud ei ole tanssinut juuri
ollenkaan ja minä taas enemmän kuin tarpeeksi. Olisiko kovin
epäkohteliasta kieltäytyä? Polly katsoi hoikkaa tanssitoveriaan,
jonka katse ilmaisi, että vaihto tuntui uhraukselta.

-- Ei toki. Pyörittäkää vain pienokaista kunnolla, me katselemme,
vastasi herra Sydney ja nyökkäsi hymyillen.

-- Pieni herttainen luonnonlapsi, sanoi herra Shaw Pollyn ja Maudin
pyörähtäessä tiehensä.

-- Hänestä tulee viehättävä pikku nainen, ellei häntä vain hemmotella
pilalle.

-- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä on järkevä äiti.

-- Sen arvasinkin. Ja Sydney huokasi, sillä hän oli hiljattain
menettänyt oman hyvän äitinsä.

Kun tuli tarjoilun aika, Polly sattui juuri keskustelemaan erään
Fanin esittelemän nuoren herran kanssa, joka saattoi tietysti neiti
Miltonin ruokasaliin, järjesti hänelle tuolin nurkkaan ja tarjottuaan
hänelle kasan jäätelöä ja mantelileivoksen syventyi niin tyystin
omaan annokseensa, että Polly olisi jäänyt surkean vähälle, ellei Tom
olisi tullut pelastamaan häntä.

-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule minun kanssani äläkä istu
täällä nälkää näkemässä, sanoi Tom ja katsoi ivallisesti Pollyn
tyhjästä lautasesta hänen epäkohteliaan suojelijansa lautaseen, joka
oli kasattu täyteen herkkuja.

Saattajansa kannoilla Polly astui ruokasalin ja keittiön väliseen
isoon tarjoiluhuoneeseen ja tapasi siellä hauskan pikku seurueen
kaikessa rauhassa juhlimassa. Maud ja hänen paras ystävänsä Grace
istuivat peltisillä keksilaatikoilla, Sherry ja Spider koristivat
jääkaappia Tomin ja Rumplen toimittaessa heille syötävää.

-- Täällähän on hauskaa, sanoi Polly, jota tervehdittiin lusikkain
kalinalla ja ruokaliinojen huiskutuksella.

-- Istu sinä tähän tynnyrille, niin minä pidän huolen, että saat
kylliksesi, sanoi Tom asettaen Pollyn eteen tarjottimen ja jaellen
mahtavan näköisenä käskyjään.

-- Tämä on meidän ryövärijoukkomme luola ja minä olen päällikkö. Me
hyökkäämme ohikulkijain kimppuun ja kauemmaksikin ja tuomme saaliin
kotiin. Mene nyt, Rumple, hakemaan leipäkori, minä odotan, kunnes
Katy tuo Pollylle uusia ostereita. Sherry, kipaise keittiöön ja tuo
kupillinen kahvia, Spider, kerää salaatin loppu ja anna vati luukusta
keittiöön täytettäväksi. Syö nyt, Polly, minun väkeni tuo lennossa
lisää.

Mitä riemua he pitivätkään tarjoiluvälikössä ja miten uhkarohkeita
hyökkäyksiä he tekivät hyytelöpurnukkoihin ja leivoslaatikkoihin!
Miten onnistuneita ryöstöjä ruokasaliin ja keittiöön, miten
salakavalia rynnäköitä Katy-paran ja neekeritarjoilijan kimppuun,
joka oli täysin avuton ryövärijoukon käsissä. Nämä olivat
viattomat pikku kemut, sillä viiniä ei sallittu, ja ritarillisella
ryövärijoukolla oli niin kiire hankkia herkkuja naisilleen, ettei
heillä ollut aikaa syödä liikoja. Kukaan ei kaivannut heitä, ja kun
he lähtivät luolastaan, juhla-ateria oli päättynyt ja vain muutamat
nuoret herrasmiesahmatit viivyttelivät enää rippeiden kimpussa.

-- Noin he aina tekevät, sysäävät tytöt nurkkiin, antavat heille
jotakin maistiaisiksi ja ahmivat sitten kuin porsaat, kuiskasi Tom
halveksivasti muistamatta enää omia yksityishyökkäyksiään, jotka hän
oli suorittanut joukon hajaannuttua.

Loppuilta omistettiin arvausleikille, jota Polly ei tuntenut. Hän
vetäytyi ikkunakomeroon katselemaan ja vähän aikaa se huvittikin
häntä. Erilaiset sievät kuvaelmat olivat hauskaa katseltavaa,
mutta vähitellen kateuden rikkaruoho alkoi rehottaa hänessä ja
hän tunsi itsensä sivulliseksi, kun toiset saivat lystikkäitä
silkkipaperipukuja, hauskoja makeisia, kukkia, nauhoja, ja sieviä
pikku esineitä, joista tytöt pitävät. Kaikki touhusivat jotakin.
Herra Sydney oli tanssimassa, Tom ja hänen ystävänsä keskustelivat
portaikossa baseballista ja Maudin seurue oli palannut kirjastoon
leikkimään.

Polly yritti turhaan voittaa haikeutensa, kunnes hän muisti mitä äiti
oli kerran sanonut: -- Kun tunnet olevasi huonolla tuulella, koeta
tehdä joku toinen iloiseksi ja pian olet oma itsesi.

Yritänpä sitä keinoa, ajatteli Polly ja katseli ympärilleen mitä
voisi tehdä. Hänen askelensa päätyivät kirjastoon, josta kuului
riitaisia ääniä. Maud ja toiset pikku tytöt istuivat sohvalla
jutellen toistensa vaatteista, kuten olivat kuulleet äitinsäkin
juttelevan.

-- Onko sinun pukusi tehty muualla? kysyi Grace.

-- Ei, onko sinun? vastasi Blanche.

-- On, ja se maksoi kamalasti.

-- Mutta se ei ole yhtä kaunis kuin Maudin.

-- Minun on tehty New Yorkissa, sanoi neiti Shaw silitellen
tyytyväisenä helmojaan.

-- Minä en voi nyt pukeutua kovin hienosti, kun äiti käyttää
surupukua jonkun kuoleman johdosta, huomautti Alice Lovett tärkeänä,
koska hänkin joutui suruajan merkkinä pitämään mustaa kaulakorua.

-- En minä välitä, vaikka minun pukuni onkin täällä ommeltu; mutta
tiedättekö, minun serkkuni kutsuilla tarjottiin kolmenlaista viiniä.
Ihan totta, virkkoi Blanche.

-- Eihän?

Ja pikku tytöt mykistyivät kerrassaan, kunnes Maud huomautti isänsä
äänenpainoja huvittavasti toistaen:

-- Isä sanoi, että se oli aivan san-skandaali. Jotkut pojista tulivat
ihan humalaan ja heidät täytyi lähettää kotiin. Hän ei antanut meidän
tajjota viiniä ja isoäitikin sanoi, että se on sopimatonta lasten
kutsuissa.

-- Minun äitini sanoo, etteivät sinun äitisi vaunut ole läheskään
yhtä hienot kuin meidän, puuttui Alice puheeseen.

-- Ovatpahan. Ne on kokonaan vuojattu vihjeällä silkillä ja se on
kauniimpaa kuin se vanha punainen kangas teidän vaunuissanne, huusi
Maud ja pöyhisteli kuin ärsytetty kananpoika.

-- Niin, mutta minun veljeni ei käytä vanhaa kamalaa lakkia ja
hänellä on kaunis tukka. Minä en tahtoisi sellaista veljeä kuin Tom.
Hän on hirmuisen ilkeä, sanoi minun sisareni, kimautti Alice.

-- Eikä ole. Sinun veljesi on sottapytty.

-- Sinä valehtelet.

-- Sinäpäs!

Ikävä kertoa, mutta silloin neiti Shaw lyödä läimäytti neiti
Lovettia, joka vastasi reippaasti kohteliaisuuteen, ja molemmat
alkoivat itkeä.

Polly, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan tätä mieltäylentävää
kinastelua, erotti riitakumppanit, ja kun hän huomasi että pikku
ressukat olivat väsyneitä ja ärtyisiä eivätkä voineet lähteä kotiin
ennen kuin heitä tultaisiin hakemaan, hän ehdotti heille leikkimistä.
Tytöt suostuivat ehdotukseen ja "jänö istui maassa" palautti
rauhan. Pian ilmestyivät kirjastoon pojatkin, jotka oli karkotettu
tanssisalista; he yhtyivät riemumielin leikkiin, joka pian muuttui
niin vilkkaaksi, että unisimmatkin valveutuivat. Sokkosillaolo oli
täydessä käynnissä, kun herra Shaw kurkisti sisään ja nähdessään
Pollyn pyrähtelevän ympäri huonetta silmät sidottuina hänkin liittyi
piiriin yllättääkseen sokon. Hän joutui heti kiinni, ja Pollyn
hämmästys herätti riemua, sillä tämä arvasi herra Shaw'n vasta kun
hänen kätensä sattuivat hänen kaljuun päähänsä.

Kuje sai kaikki niin hyvälle tuulelle, että Polly unohti kateutensa
ja pikku tytöt suutelivat toisiaan jäähyväisiksi niin ystävällisesti
kuin newyorkilaisia pukuja, vaunuja ja kilpailevia veljiä ei olisi
ikinä ollutkaan.

-- No niin, Polly, piditkö kutsuista? kysyi Fan, kun viimeinen vieras
oli lähtenyt.

-- Pidin kauheasti, mutta minulle ei varmaan olisi hyväksi olla
sellaisissa usein, vastasi Polly hitaasti.

-- Miksei?

-- Ei olisi hauskaa, ellei olisi hienoa pukua eikä saisi tanssia koko
aikaa eikä kukaan ihailisi.

-- En luullut sinun välittävän sellaisesta, virkkoi Fan hämmästyneenä.

-- En minäkään tähän iltaan saakka, mutta nyt huomasin välittäväni.
Ja siksi on hyväkin, että lähden huomenna kotiin.

-- Voi, kultaseni, kuinka minä tulen toimeen ilman suloista Pollya,
joksi Sydney sanoo sinua, huokasi Fan ja vei Pollyn toisten
helliteltäväksi.

Kaikki muutkin toistivat seuraavana päivänä samaa, ja monet hellät
katseet seurasivat pientä harmaapukuista olentoa, kun hän tyynesti
liikkuen toimitteli viimeistä kertaa pikku palveluksiaan, jotka
osaltaan tekivät hänet niin kaivatuksi. Pollyn oli määrä lähteä heti
päivällisen jälkeen, ja kun hän oli jo saanut matka-arkkunsa melkein
pakatuiksi, häntä kehotettiin lähtemään pienelle kävelylle, koska
isoäiti järjesti loput tavarat. Polly arvasi, että arkkuun aiottiin
panna jokin hauska yllätys, sillä Fan ei tarjoutunut tulemaan hänen
seurakseen, Maudkin piilotteli jotain esiliinansa alla ja Tom häipyi
äitinsä huoneeseen salaperäisen näköisenä. Polly totteli kehotusta ja
lähti ulos iloiten jo etukäteen tuntemattomista aarteista, joita sai
viedä kotiinsa.

Vaikka herra Shaw ei ollut puhunut mitään aikaisesta kotiin tulosta,
Polly toivoi hänen sittenkin tulevan ja lähti häntä vastaan. Herra
Shaw puolestaan ei odottanut näkevänsä Pollya, koska tämä oli ollut
kiireissään hänen kotoa lähtiessään, ja sitä paitsi nyt satoi
luntakin. Mutta kääntyessään puistokadulle hän näki Pollyn juoksevan
vastaansa kasvot säteillen pyöreän hatun alla ja punaiset posket
lumihiutaleiden puuteroimina.

-- Huomenna ei kukaan ole enää minua vastassa, hän sanoi, kun Polly
tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi hellästi.

-- Eiköpähän vain, sanoi Polly hymyillen ja päätään nyökyttäen, Fanny
oli näet luvannut tulla isäänsä vastaan Pollyn lähdettyä.

-- Sehän hauskaa. Mutta sinun täytyy luvata, että tulet meille joka
talvi oikein pitkäksi aikaa, sanoi herra Shaw ja taputti sinisiä
lapasia, jotka pitelivät hänen kättään.

-- Tulen oikein mielelläni, jos kotona vain selvitään ilman minua.

-- Heidän täytyy lainata sinut vähäksi aikaa, koska teet meille
kaikille hyvää ja me tarvitsemme sinua.

-- Onko se totta? En käsitä millä tavoin, mutta on hauska kuulla
teidän sanovan niin, sanoi Polly nieleskellen.

-- En osaa sitä selittää, kultaseni, mutta sait kodin tuntumaan
taas lämpöiseltä ja miellyttävältä, enkä toivoisi sen muuttuvan
lähdettyäsi.

Polly ei ollut koskaan ennen kuullut herra Shaw'n puhuvan tällä
tavoin eikä tiennyt mitä olisi sanonut. Hän oli ylpeä ja onnellinen,
että oli voinut näyttää äidin olleen oikeassa, kun tämä oli sanonut,
että "pieninkin meistä voi tehdä hyvää tässä isossa maailmassa".
Polly loi ystäväänsä kiitollisen katseen, joka oli puhuvampi kuin
mitkään sanat, ja käsi kädessä he jatkoivat matkaansa pehmeässä
lumisateessa.

Jos Polly olisi nähnyt, mitä hänen matka-arkkunsa yläosaan
pistettiin, hän olisi mykistynyt. Fanny oli näet kertonut isoäidille,
miten hän oli kerran nauranut Pollyn vaatimattomille pikku lahjoille.
Nyt he kaikki olivat yhteistuumin yrittäneet keksiä jotakin todella
hienoa ja arvokasta jokaiselle Miltonin perheen jäsenelle. Koossa
olikin aarteita kerrakseen. Ja noihin houkutteleviin kääröihin oli
kätkettynä niin paljon hyväntahtoisuutta, rakkautta ja ystävällistä
huolenpitoa, ettei kukaan voisi niistä loukkaantua, vaan pitäisi
lahjoja kahta tervetulleempana, koska ne olivat niin tavattoman
viehättäviä ja kauniita. Mutta on varma, että jos Polly olisi
aavistanut pienen taskukellon tikittävän arkkuun pannussa sievässä
rasiassa, jonka kannessa oli hänen nimensä, hän ei olisi ikinä
jättänyt arkkua avaamatta, kuten isoäiti neuvoi, eikä syönyt
päivällistään niin hiljaisena. Hänen sydämensä oli täynnä, ja
kyynelet kihosivat hänen silmiinsä useammin kuin kerran. Kaikki
olivat ystävällisiä ja pahoillaan hänen lähdöstään.

Tomia ei tarvinnut tällä kerralla kehottaa saattamaan, ja myös
Fanny ja Maud tahtoivat mukaan. Rouva Shaw unohti hermonsa ja pani
omin käsin Pollylle muutamia piparkakkuja evääksi. Herra Shaw
suuteli Pollya kuin tämä olisi ollut hänen rakkain tyttärensä, ja
isoäiti syleili häntä lujasti kuiskaten vapisevalla äänellä: "Pikku
sydänkäpyseni, tule pian takaisin." Katy liehutteli nenäliinaa
lastenkamarin ikkunasta ja huusi heidän ajaessaan ohi:

-- Jumala siunatkoon teitä, rakas Polly-neiti, ja antakoon teille
runsaasti onnea!

Mutta Tomin jäähyväiset olivat kaikkein hauskimmat. Kun Polly istui
jo rautatievaunussa, viimeiset hyvästit oli heitetty ja vaunu
liikkeellä, Tom otti esiin kovan pikku käärön, heitti sen vaunuun ja
sanoi hassunkurinen naurun ja itkun sekainen ilme kasvoillaan:

-- Se on kamala, mutta sinä toivoit sitä ja minä pistin sen mukaan,
että saisit nauraa. Hyvästi, Polly, hyvästi!

Viimeiset sanat tulivat vähän käheästi, Tom hävisi ne sanottuaan
ja Polly jäi nauramaan hänen jäähyväislahjaansa, kunnes kyynelet
alkoivat valua poskia pitkin. Hän oli saanut pussillisen pähkinöitä,
pohjimmaisena Tomin valokuva. Se oli tosiaan kamala, kuin salaman
valossa otettu, ja Tomilla oli siinä hurja ja tuijottava ilme
kasvoillaan. Mutta Polly piti siitä, ja milloin hän vain tunsi
itsensä vähänkään surulliseksi eron takia, hän otti pähkinän tai
vilkaisi Tomin hullunkurista kuvaa, ja hänen mielensä piristyi heti.

Tällä tavoin lyhyt matka kului hauskasti, ja hämärissä hän erotti
joukon rakkaita kasvoja vaatimattoman pienen talon edessä, joka
tuntui hänen mielestään kauniimmalta kuin mikään palatsi, sillä se
oli hänen oma kotinsa.



8

KUUDEN VUODEN KULUTTUA


-- Arvatkaapa mitä Polly aikoo tehdä tänä talvena? sanoi Fanny
kohottaessaan katseensa kirjeestä, jota oli innokkaasti lukenut.

-- Luennoi kai naisten oikeuksista, sanoi nuori herrasmies,
joka tutki peilistä huolellisesti kirkkaan kastanjan ruskeaa
pystytukkaansa nojautuen veltosti kyynärpäillään uunin reunustaan.

-- Ehkä hän aikoo hurmata jonkun nuoren papin ja mennä naimisiin
hänen kanssaan, lisäsi rouva Shaw, jonka ajatukset askartelivat
nykyään usein nuorten naittamisessa.

-- Hän jää kai kotiin hoitamaan taloutta, koska palvelijat tulevat
niin kalliiksi. Se olisi ihan hänen tapaistaan, huomautti Maud, joka
osasi jo sanoa r-kirjaimen.

-- Minä luulen, että hän rupeaa pitämään koulua tai jotain muuta
sentapaista auttaakseen veljiään, sanoi herra Shaw, joka oli laskenut
sanomalehden kädestään kuullessaan Pollyn nimen.

-- Kaikki te erehdyitte, vaikka isä arvasikin parhaiten, sanoi Fan.
-- Hän rupeaa antamaan soitto- ja laulutunteja ja hankkii itse
elatuksensa, jotta Will pääsee yliopistoon. Will haluaa opiskella
ja Polly on hyvin ylpeä hänestä. Nedillä, toisella veljellä, on
taipumusta liikealalle, hän ei välitä kirjoista. Ned on lähtenyt
länteen ja raivaa kyllä itselleen tien maailmassa. Polly sanoo, ettei
häntä enää tarvita kotona, kun perhe on nyt pieni ja Kitty voi hyvin
täyttää hänen paikkansa; siksi hän aikoo nyt itse ansaita elatuksensa
ja luovuttaa Willille oman osansa perheen tuloista. Se tyttöhän
rupeaa ihan marttyyriksi! Ja Fan näytti niin juhlalliselta, kuin
Polly olisi aikonut tehdä jonkin kauhean uhrauksen.

-- Hän on järkevä, jalomielinen tyttö, ja minä kunnioitan häntä sen
takia, sanoi herra Shaw painokkaasti. -- Kukaan ei koskaan tiedä,
mitä voi tapahtua, eikä nuorille ihmisille ole haitaksi, vaikka he
oppivatkin tulemaan toimeen omin voimin.

-- Jos hän on yhtä kaunis kuin viimeksi tavattaessa, hän saa kyllä
pian oppilaita. Vaikka en minä sentään välittäisi ottaa tunteja,
huomautti nuori herra Shaw armollisesti ja kääntyi peilistä
varmistuttuaan, että hänen kohuttu tukkansa oli tummentumassa.

-- Sinua hän ei ottaisi oppilaakseen mistään hinnasta, sanoi Fanny
muistaessaan, miten pettyneeltä ja paheksuvalta Polly oli näyttänyt,
kun hän viimeksi käydessään huomasi, että Tomista oli tullut keikari.

-- Odotahan, niin näet, vastasi Tom tyynesti.

-- Jos Polly pysyy aikeessaan, tahtoisin että Maud rupeaisi ottamaan
häneltä tunteja. Fanny tehköön miten tahtoo, mutta olisin iloinen,
jos yksi tyttäristäni laulaisi yhtä kauniisti kuin Polly. Vanhat
ihmiset pitävät enemmän hänen lauluistaan kuin oopperoista, ja
äitikin aina nautti niistä.

Puhuessaan herra Shaw kääntyi katsomaan takkanurkkausta, jossa
isoäidillä oli ollut tapana istua. Nojatuoli oli nyt tyhjä, rakkaat
vanhat kasvot olivat poissa ja jäljellä enää lempeä muisto.

-- Haluaisin mielelläni oppia laulamaan, ja Pollyhan on mainio
opettaja. Hän on kärsivällinen ja saa kaiken aina tuntumaan
hauskalta. Toivottavasti hän saa tarpeeksi oppilaita ja pääsee heti
hyvään alkuun, huomautti Maud.

-- Milloin hän tulee? kysyi rouva Shaw, joka oli valmis auttamaan
Pollya, vaikka olikin mielessään päättänyt, että Maudin oli saatava
opetusta kaupungin hienoimmalta opettajalta.

-- Ei hän sano sitä. Hän vain kiittää, kun pyysin häntä tulemaan
meille kuten ennenkin, mutta sanoo ryhtyvänsä heti työhön ja
pitävänsä edullisempana, että asettuu heti asumaan omaan pikku
huoneeseensa. Eikö teistäkin tuntuisi oudolta, että Polly olisi
täällä kaupungissa eikä asuisikaan meillä?

-- Kyllä me vielä saamme hänet tänne. Pienikin huone maksaa, ja hän
voi yhtä hyvin asua meillä vaikka opettaakin. Kerro hänelle minulta
sellaisia terveisiä, sanoi herra Shaw.

-- Tiedän ettei hän tule, sillä jos hän kerran on päättänyt olla
itsenäinen, hän on sitä juurta jaksaen, vastasi Fanny ja rouva Shaw
toivoi sitä hartaasti. Pikku soitonopettajaa saattoi kyllä auttaa,
mutta ei ollut kovinkaan hauskaa pitää häntä asumassa luonaan.

-- Teen kyllä parhaani hänen hyväkseen suosittelemalla häntä
ystävilleni, ja hän menestyy varmaan, jos pitää aluksi vain pikku
oppilaita. Jos hän vain aloittaa oikein, ottaa kyllin hyvän maksun
ja saa muutamia hyviä nimiä, jotka hankkivat hänelle pääsyn
hienoimpiin piireihin, en epäile hänen onnistumistaan, sillä minun
täytyy tunnustaa, että Polly käyttäytyy kuin hienonmaailman nainen,
huomautti rouva Shaw.

-- Hän on mahdottoman vetävä pikku otus, ja minusta on hauskaa että
hän asettuu kaupunkiin asumaan, vaikka olisikin mukavampaa, että hän
oleskelisi täällä vain muuten ja huvittelisi eikä joutuisi antamaan
kaikenmaailman tunteja, sanoi Tom laiskasti.

-- Olen varma, että hän pitäisi suurena kunniana, jos saisi
omistaa aikansa sinun huvittamiseksesi. Mutta hänellä ei ole varaa
ylellisyyteen eikä hän välitä liehittelystä, joten on parasta että
annat hänen olla rauhassa. Hän voi nauttia seurastasi vain silloin,
kun hänen työnsä sallii, vastasi Fanny ivallisesti, kuten hänen
tapanaan oli nykyisin.

-- Sinusta, Fan, alkaa tulla oikea vanhapiika, kitkerä kuin
sitruuna mutta kahta happamampi, tiuskaisi Tom ja katsoi sisareensa
ylimielisesti.

-- Hiljaa, lapset. Tiedättehän etten kestä riitelyä. Maud, anna
minulle Shetlannin huivi ja pane tyyny selkäni taakse.

Maud riensi täyttämään äitinsä pyyntöä ja katseli moittivasti
riitelevää veljeään ja sisartaan. Seurasi hiljaisuus, josta kaikki
näyttivät olevan hyvillään. He olivat kerääntyneet takkavalkean
ääreen päivällisen jälkeen, ja tuntui kuin pieni auringonpaiste ei
olisi ollut heille pahitteeksi. Marraskuun päivä oli pilvinen. Mutta
äkkiä pilvet hälvenivät ja kirkas päivänvalo virtasi huoneeseen.
Kaikki kääntyivät vaistomaisesti ja huudahtivat:

-- Hyvänen aika, Polly! sillä kynnyksellä seisoi kirkassilmäinen
tyttö ja hymyili niin kuin marraskuun ilmoja ei olisi koko maailmassa.

-- Polly kulta, milloin sinä tulit? huudahti Fan suudellen
sydämellisesti hänen rusottavia poskiaan toisten odotellessa vuoroaan.

-- Tulin eilen ja olen järjestellyt huonettani kuntoon, mutta en
malttanut enää odottaa vaan tulin katsomaan miten voitte, vastasi
Polly niin iloisella äänellä, että kaikille tuli hyvä mieli.

-- Minun Polly-tyttöni tuo aina päivänpaisteen mukanaan, sanoi herra
Shaw ojentaen kätensä pienelle ystävälleen, joka oli edelleenkin
hänen suosikkinsa. Oli lämmittävää katsella, miten Polly kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä myötätuntoisesti.
Isoäiti oli näet kuollut Pollyn viime käynnin jälkeen ja Polly
halusi lohduttaa herra Shaw'ta, jonka hän huomasi vanhentuneen ja
harmaantuneen.

Mikäli Tomkin oli havitellut antavansa tervehdyssuukon, jokin Pollyn
käytöksessä sai hänet muuttamaan mielensä ja puristamaan vain
sydämellisesti hänen kättään ja sanomaan: -- Hauska nähdä sinua,
Polly. Itsekseen hän kuitenkin lisäsi katsellessaan vaatimattoman
pikku hatun kehystämiä kasvoja: -- Ja entistä sievempi, peijakas
vieköön!

Mutta Pollyn kasvot olivat muutakin kuin sievät, vaikkei Tom
ollut vielä oppinut huomaamaan sitä. Sinisten silmien katse oli
kirkas ja vakaa, raikkailla huulilla avoin herttainen ilme, leuka
määrätietoinen pikku lovestaan huolimatta ja kiharoiden alla kaartuva
otsa hyväntahtoinen. Kaikki nämä kasvoilta kuvastuvat rakastettavat
luonteenpiirteet olisivat jo yksinään riittäneet kaunistamaan
vaatimattomankin ulkonäön. Pollysta oli tullut täysi-ikäinen, mutta
hän ei näyttänyt sen muodikkaammalta kuin silloinkaan, kun hänellä
oli ollut pyöreä hattu ja yksinkertainen takki; sillä nyt hän oli
pukeutunut kokonaan harmaaseen aivan kuin kveekkarinainen, ja hänen
asuaan koristi vain sininen nauharuusuke leuan alla ja toinen
tukassa. Yksinkertainen puku sopi hänelle mainiosti, mutta sitä ei
edes huomannut, koska katse kiintyi heti sen notkeaan kantajaan.
Vapaa lapsuus oli näet suonut Pollylle kalliin lahjan, oivan
terveyden, ja jokainen hänen liikkeensä oli täynnä voimaa, suloa ja
huolettomuutta. Terve sielu terveessä ruumiissa oli harvinainen ilmiö
tuohon aikaan, jolloin lääkärit menestyivät ja kaikki ihmiset olivat
sairaita. Tästä miellyttävästä yhdistelmästä oli peräisin Pollyn
itsetiedoton viehättävyys.

-- Ihanaa, että olet taas täällä, sanoi Maud, joka istui Pollyn
jalkojen juuressa ja hieroi hänen kylmää kättään. Polly oli pantu
istumaan Fannyn ja herra Shaw'n väliin, Tom puolestaan nojasi äitinsä
tuolin selustaan ja nautti näkemästään.

-- No, miten kaikki sujuu? Milloin aloitat? Missä sinun pesäsi on?
Kerro nyt kaikesta, aloitti Fan, joka aivan kihisi uteliaisuudesta.

-- Oikein hyvin, sillä olen saanut jo kaksitoista oppilasta
alkajaisiksi ja kaikilla on varaa maksaa kunnolla. Ensimmäinen
tuntini on maanantaina.

-- Etkö sinä pelkää? kysyi Fan.

-- En paljon, miksi oikeastaan pelkäisin? vastasi Polly reippaasti.

-- En tiedä, mutta eikö kaikki tämä uusi ole aluksi vähän vaikeaa?
änkytti Fanny, joka ei halunnut paljastaa, että työnteko tuntui
hänestä pelottavan rasittavalta.

-- Ehkä se aluksi väsyttää, mutta kyllä kai siihen tottuu. Minä
opetan mielelläni, ja on kiinnostavaa nähdä uusia ihmisiä ja uusia
paikkoja. Riippumattomuus on myös ihanaa, ja jos voin vielä vähän
säästää Kittya varten, niin se on parasta mitä tiedän.

Pollyn kasvot loistivat aivan kuin hänen tulevaisuutensa olisi ollut
täynnä huvituksia eikä työtä, ja se vakavuus, jolla hän suhtautui
uuteen tehtäväänsä, näytti antavan pohjaa hänen vaatimattomille
toiveilleen ja suunnitelmilleen ja herätti toistenkin kiinnostuksen.

-- Keitä oppilaita olet saanut? kysyi rouva Shaw unohtaen hetkeksi
hermonsa.

Polly luetteli ja huomasi tyytyväisenä, miten muutamat nimet
vaikuttivat kuulijoihin.

-- Mistä ihmeestä sinä sait Davenportit ja Greyt, kultaseni? kysyi
rouva Shaw kohottautuen hämmästyneenä tuolillaan.

-- Rouva Davenport ja äiti ovat sukua keskenään.

-- Etkä ole ikinä kertonut siitä!

-- Davenportit muuttivat tänne muutamia vuosia sitten, enkä minä
muistanut heidän olemassaoloaan. Mutta kun tein suunnitelmiani,
tiesin että minun täytyi saada pari kolme hyvää nimeä päästäkseni
alkuun. Siksi kirjoitin ja kysyin rouva Davenportilta, tahtoiko hän
auttaa minua. Hän tuli käymään meillä ja oli hyvin ystävällinen. Hän
hankki minulle nämä oppilaat hyvän hyvyyttään.

-- Mistä sinä olet oppinut noin paljon maallista viisautta, Polly?
kysyi herra Shaw hänen vaimonsa hervahtaessa takaisin tuoliinsa ja
ottaessa esille hajusuolansa, aivan kuin Pollyn ilmoitus olisi ollut
liikaa hänen hermoilleen.

-- Minä opin sen täällä, herra Shaw, vastasi Polly nauraen. --
Ennen minusta suositukset ja sen sellaiset olivat epämiellyttäviä
enkä pitänyt niitä niinkään arvoisina, mutta nyt olen viisastunut
ja käytän mielelläni jossakin määrin hyväkseni niitä etuja, joita
rehellisellä tavalla voin saada.

-- Mikset antanut meidän auttaa itseäsi aluksi? Olisimme mielellämme
tehneet sen, ehätti rouva Shaw sanomaan, sillä hän aivan paloi
halusta päästä Pollyn suojelijaksi rouva Davenportin rinnalle.

-- Tiedän kyllä, että olisitte auttaneetkin, mutta olette jo
olleet niin ystävällisiä minulle, etten tahtonut vaivata teitä
yritykselläni. Halusin päästä alkuun omin voimin. Sitä paitsi en
tiennyt, olisitteko välittäneet suositella minua opettajana, vaikka
pidättekin minusta tavallisena Pollyna.

-- Totta kai olisimme, rakas Polly, ja nyt toivomme, että rupeaisit
heti opettamaan Maudille somia laulujasi. Hänellä on kaunis ääni ja
hän tarvitsee todellakin opettajaa.

Hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän kiitti uudesta oppilaastaan,
sillä hän muisti ajan, jolloin rouva Shaw piti hänen somia laulujaan
niin vanhanaikaisina, etteivät ne sopineet nuoren neidin ohjelmistoon.

-- Missä sinä asut? kysyi Maud.

-- Vanha ystäväni neiti Mills otti minut luokseen asumaan, ja
minulla on oikein mukavaa. Äiti ei tahtonut minun asuvan missään
täysihoitolassa, joten neiti Mills järjesti minut luokseen. Hän
vuokraa huoneita kuten tiedätte, mutta minulle hän on luvannut myös
päivällisen. Aamiaisen ja teen valmistan itse.

-- Onko huoneesi kalustettu mukavasti? Emmekö voi lainata sinulle
jotakin, kultaseni? Esimerkiksi nojatuoli tai pieni sohva ovat hyvään
tarpeeseen, kun olet väsynyt, sanoi rouva Shaw osoittaen aivan
yllättävää kiinnostusta Pollyn asioihin.

-- Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä
ja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun
voitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni
maalaisrattailla. -- Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki
hymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.

-- Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät,
sillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin
siinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki
toisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan
pää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown
omenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta
suunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.

-- Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä
nauru asettui.

-- No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä
sitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai
meidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen
toisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme
katketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme,
vanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn
varalle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt
niin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa
lahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli
helppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa
mahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin
löysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin
keikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan
matka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli
vasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta
se ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme
sen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä
sain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja
Brown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen
lopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän
päällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli
tielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani
kiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä
kurkkua. Se sitten oli hassunkurista.

Polly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä
minään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä
ystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan
taaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen
ja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt
kirvoittamaan naurun.

-- Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud
silmiään pyyhkien.

-- Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle
kolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen
arvoista, sanoi Tom.

-- Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun
olisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi
välittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.

Ja Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein
piti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi
moittivasti:

-- Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.

-- Mutta totta. Sinun on tultava katsomaan minun lemmikkejäni, Maud.
Kissanpentu ja lintu ovat kuin veli ja sisar, sanoi Polly Maudille,
joka ahmi hänen sanojaan.

-- No, ei se ole paljon se, murahti Tom, jonka mielestä Polly olisi
saanut osoittaa enemmän huomiota hänelle.

-- Polly tietää mitä puhuu; Hänen veljensä pitävät arvossa sisariaan,
huomautti Fanny pisteliäästi.

-- Ja Polly pitää arvossa omia veljiään. Älä unohda sitä, neitiseni,
vastasi Tom.

-- Kerroinko minä jo teille, että Will menee yliopistoon? keskeytti
Polly nousevan myrskyn.

-- Toivottavasti hän viihtyy siellä, huomautti Tom kaiken kokeneen
ylhäisellä välinpitämättömyydellä.

-- Luulisin ainakin, sillä hän pitää opiskelusta ja haluaa käyttää
hyödykseen jokaisen tilaisuuden. Toivottavasti hän ei sentään rasita
itseään liialla työllä kuten monet pojista, sanoi Polly, joka uskoi
sinisilmäisesti ylioppilaiden palavaan tiedonhaluun. Tom katseli
kokemustensa korkeuksista säälivästi hymyillen herkkäuskoista Pollya.

-- Siitä ei ole ehkä pelkoa. Minä pidän huolen, ettei hän lue liikaa.
Ja Tomin silmät välähtivät kuten ennen vanhaan, kun hän suunnitteli
poikamaisia kepposiaan.

-- Sinä et taida olla oikein luotettava opastaja, jos kuulemissani
puheissa on perää, sanoi Polly ja katsoi Tomiin niin vakavasti, että
tämän kasvot muuttuivat totisiksi kuin huuhkajan.

-- Pelkkää panettelua. Minä olen totinen kuin tornikello, luokkani
kaunistus ja nuoren miehen esikuva, eikö niin, äiti? Ja Tom taputti
hellästi äitinsä laihaa poskea varmana edes yhdestä ystävästä, sillä
Tomin heittäydyttyä salonkileijonaksi rouva Shaw oli alkanut ylpeillä
pojastaan. Tom puolestaan koetti saada heikosta äidistään isoäidin
sijaista.

-- Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja
rouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että
Polly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin
hyväksyvästi.

Polly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja
totisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan
hellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan
tuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä
myötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä
rakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.

-- Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee
oikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan
unohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.

Polly ravisti päättäväisesti päätään. -- Kuulostaa kyllä mukavalta,
mutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään
työtä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule
kysymykseenkään.

-- Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään
hauskaa, huudahti Fan pettyneenä.

-- Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään
houkutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja,
jos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle
rahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin
ja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä
seurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia
enkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku
huveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja
esitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein.
Ja sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä
elämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.

-- Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi
Fanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen
käyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.

-- Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä
yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi
ajatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan
päättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt,
ettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää,
sillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän
oli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten
vaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.

-- Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja.
Minua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta
kuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei
lainkaan huvittanut.

-- Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja
käyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi
Polly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat
vakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.

-- Kuulehan, Polly. Tom on jo aikamies, kaksikymmenvuotias, ja hän
vaatii että kohtelet häntä kunnioittavasti. Sitä paitsi hän on
kihloissa ja hirmuisen olevinaan, puuttui puheeseen Maud, joka piti
veljeään erittäin arvokkaana henkilönä.

-- Kuka se pikku tyttö on? kysyi Polly, joka piti uutista leikkinä.

-- Trix. Etkö sinä sitä tiedä? vastasi Maud aivan kuin koko maailman
olisi pitänyt se tietää.

-- Ihanko totta, Fan? Ja Polly kääntyi ystäväänsä tuiki hämmästyneenä
Tomin seisoessa mahtavan ja hajamielisen näköisenä.

-- Unohdin kertoa siitä sinulle viime kirjeessä. Kihlaus julkaistiin
vasta hiljan, emmekä me oikein pidä siitä, huomautti Fanny, joka itse
olisi tahtonut ensin kihlautua.

-- Älähän nyt, minä olen erittäin tyytyväinen kihlaukseen, ilmoitti
rouva Shaw havahtuen horroksestaan.

-- Polly ei tunnu oikein uskovan sitä. Enkö minä sitten näytä maailman
onnellisimmalta mieheltä? kysyi Tom miettien mielessään, oliko vakava
ilme Pollyn silmissä kenties sääliä.

-- Et minusta, sanoi Polly hitaasti.

-- No miltä hitolta sulhasmiehen pitäisi sitten näyttää? kivahti Tom
melkein kiukkuisena huomattuaan, miten välinpitämättömästi Polly
suhtautui suureen uutiseen.

-- Sellaiselta, joka on oppinut välittämään jostakin toisesta enemmän
kuin itsestään, vastasi Polly. Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä puna ja
ääni pehmeni, kun hän käänsi päänsä pois Tomista, joka oli kiireestä
kantapäähän täysi keikari.

-- Nyt sait Tomin nujerretuksi. Olen samaa mieltä kanssasi, Polly. En
ole koskaan pitänyt Trixistä, ja toivottavasti koko kihlaus on vain
poikamaista haaveilua, joka pian kuolee luonnollisen kuoleman, sanoi
herra Shaw, joka väkisinkin oli vaipua raskasmielisyyteen, vaikka
hänen ympärillään kävi lakkaamaton puheensorina.

Vaikka Shaw nuorempaa raivostutti, että hänen kihlaukseensa
suhtauduttiin niin kevyesti, hän koetti näyttää välinpitämättömältä.
Todettuaan yrityksen ylivoimaiseksi hän aikoi poistua huoneesta,
mutta rouva Shaw huusi hänen peräänsä:

-- Minne sinä menet, kultaseni?

-- Tietysti Trixiä tapaamaan. Hyvästi, Polly, ja Thomas-herra poistui
ja toivoi mielessään, että vaihtaessaan taitavasti kiihtyneen
äänensävynsä alentuvaksi kylmäkiskoisuudeksi hän oli saanut ainakin
yhden kuulijan tajuamaan, että piti Trixiä elämänsä aurinkona ja
Pollya nenäkkäänä pikkutyttönä.

Jos hän olisi kuullut Pollyn naurun ja Fanin huomautukset, hänen
vihansa olisi kuohunut yli äyräitten! Onneksi hän kuitenkin säästyi
tältä koettelemukselta ja lähti matkaan toivoen, että Trixin keimailu
saisi hänet unohtamaan Pollyn katseen, kun tämä vastasi hänen
kysymykseensä.

-- Voi, jospa tietäisit kuinka tuota poikaa on vedetty nenästä,
aloitti Fan heti kun alaovi paiskahti kiinni. -- Belle ja Trix
koettivat kumpikin saada hänet pauloihinsa, ja ovelampi voitti.
Sillä vaikka Tom onkin niin olevinaan, hän on kokematon kuin lapsi.
Trixhän on jo kahdesti purkanut kihlauksensa, ja kolmannella kerralla
hänet petettiin. Ja mitä melua hän piti! Se oli aivan mieletöntä!
Mutta se taisi koskea sentään häneen aika kovasti, sillä hän ei enää
liikkunut missään, laihtui ja kävi niin kalpeaksi ja kuultavaksi,
että oli ihan surkean näköinen. Minun kävi häntä sääliksi ja hän
kävi meillä aika usein, Tom otti tietysti hänet suojelukseensa,
hänhän on aina heikkojen puolella ja se hänessä onkin hyvää. No niin.
Trix näytteli hylätyn osaa oikein sievästi, antoi Tomin lohduttaa
itseään ja käyttäytyi niin, että sai poika paran pyörälle päästään.
Ja kun Tom tapasi Trixin eräänä päivänä itkemässä -- hatun takia,
joka ei pukenut häntä -- Tom luuli tytön surevan herra Banksia, ja
lohduttaakseen tuo pölkkypää otti ja kosi Trixiä. Muuta ei Trix
halunnutkaan; hän nappasi Tomin heti, ja nyt poika on kiikissä, sillä
uuden kihlauksensa jälkeen Trix on ollut yhtä iloinen kuin ennenkin,
keimailee jokaiselle joka vain lähelle tulee ja pitää Tomia tulisilla
hiilillä koko ajan. En tosiaan usko Tomin välittävän hänestä
läheskään niin paljon kuin uskottelee. Mutta hän on Trixin kanssa
satoi tai paistoi, ja paljon tarvitaan, ennen kuin hän tekee Banksin
tempun.

-- Tom parka! oli kaikki mitä Polly sanoi Fannyn kuiskuteltua tarinan
hänen korvaansa sohvan nurkassa.

-- Ainoa lohdutus on siinä, että Trix purkaa kihlauksen ennen
kevättä. Sen hän teki aikaisemmillakin kerroilla ollakseen vapaa
kesäkampanjaan. Ei Tom siitä murru, mutta minua suututtaa että hän
rupesi narriksi pelkästä säälistä, vaikka hänessä on miestä enemmän
kuin luulisikaan, enkä minä tahtoisi kenenkään kiusaavan häntä.

-- Sinä kiusaat itse häntä, sanoi Polly hymyillen.

-- Se on taas eri asia; hän on väliin ärsyttävä, mutta sittenkin minä
melkein pidän hänestä. Toiset pojat ovat sellaisia typeryksiä, että
olen kyllästynyt heihin, mutta kun Tom on hyvällä tuulella, hän on
oikein mukava ja virkistävä.

-- Hauska kuulla, virkkoi Polly ja painoi sanat mieleensä.

-- Niin, ja kun isoäiti oli sairaana, Tom oli hyvin kiltti. En minä
tiennytkään, että hän on niin hellätunteinen. Isoäidin kuolema
koski häneen kovasti, sillä vaikka hän ei puhunutkaan paljon, hän
oli pitkän aikaa hyvin vakava ja surullinen. Minä koetin lohduttaa
häntä, ja meillä oli pari kolme oikein mukavaa juttuhetkeä, ja
tuntui kuin vasta silloin olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Se
oli oikein hauskaa, mutta sitä ei kestänyt kauan, meillä ei aselepo
koskaan kestä pitkään. Aloitimme taas vanhaan tapaan ja nyt nälvimme
toisiamme kuten ennenkin.

Fanny huokasi, sitten haukotteli ja vaipui tavanomaiseen
raukeuteensa, aivan kuin Pollyn saapumisen herättämä innostus olisi
alkanut jo laimeta.

-- Lähde kävelemään ja samalla katsomaan minun hauskaa pikku
huonettani. Raikas ilma tekee sinulle hyvää. Tulkaa molemmat ja
pidetään hauskaa, kuten ennen vanhaan, pyysi Polly, sillä lännessä
liekehtivä punainen auringonlasku tuntui kehottavan lähtemään ulos.

Tytöt suostuivat, ja pian he kolmisin kävelivät kohti Pollyn uutta
kotia, joka oli hiljaisen kadun varrella, missä vanhat puut kahisivat
kesällä ja talvisaikaan paistoi ystävällinen aamuaurinko.

    "Kierreportaita nyt nouskaa
    minun pieneen kammiooni",

lauleli Polly juostessaan ylös leveitä, vanhanaikaisia portaita
ja avatessaan perimmäisen huoneen oven, josta heitä tervehti
takkavalkean loimu.

-- Tässä minun lemmikkini ovat, Maud, hän lisäsi pysähtyessään
kynnykselle ja viitatessaan tyttöjä olemaan hiljaa.

Harmaa kissanpoikanen loikoili matolla lämmöstä nautiskellen,
ja aivan sen vieressä seisoi yhdellä jalalla mietteliäs pullea
kanarialintu, joka käänsi kirkkaat silmänsä tulijoihin, päästi
äänekkään viserryksen kuin olisi tahtonut herättää toverinsa, lensi
sitten suoraan Pollyn olkapäälle, jossa puhkesi riemukkaaseen
tervetuliaislauluun.

-- Sallikaa minun esitellä perheeni, sanoi Polly. -- Tätä pikku
mekastajaa pojat sanovat Nikeksi ja tuota unista torkkujaa sanotaan
Tuhkimoksi, koska sen elämän suurimpana nautintona on tuhkassa
loikominen. Riisukaa nyt päältänne ja sallikaa minun pyytää teitä
jäämään teelle, vaunut tulevat hakemaan teidät kahdeksalta. Sovin
siitä äitinne kanssa, kun olitte ylhäällä.

-- Minä tahdon nähdä ihan kaikki, sanoi Maud, kun tytöt olivat
riisuneet hattunsa ja lämmittelivät käsiään.

-- Saat varmasti, ja luultavasti taloudenpitoni huvittaa sinua.

Sitten Polly näytti valtakuntansa ja kaikilla kolmella riitti
hauskaa. Iso piano vei niin suuren tilan, ettei huoneeseen sopinut
minkäänlaista sänkyä. Mutta Polly näytti ylpeänä kukallisen
nojatuolinsa salaisuuden. Sen selustan saattoi laskea alas, istuin
voitiin korottaa ja sisällä olivat kaikki tyynyt ja peitot. --
Näettekös, miten mukava tämä on. Sen saa päiväksi pois tieltä, sillä
pari kolme oppilasta käy luonani, selitti Polly.

Haalistuneen maton päällä oli iloinen pikkumatto. Kiikkutuoli ja
ompelupöytä olivat toisen ikkunan edessä, toista kierteli muratti
varjostaen samalla ruokailunurkkausta. Kirjahylly oli kiinnitetty
sohvan yläpuolelle, pari taulua seinille, ja iso kukkamaljakko
täynnä syksyn lehtiä ja ruohoja kaunisti takanreunustaa. Huone oli
vaatimaton ja pieni, mutta Polly oli tehnyt parhaansa saadakseen
sen hauskaksi, ja se näytti jo kodikkaalta iloisen takkavalkean
levittäessä valoaan, linnun visertäessä ja kissan kehrätessä matolla.

-- Voi, miten sievää! huudahti Maud tullessaan suuresta komerosta,
jossa Polly säilytti talouskapineitaan. -- Niin hauska teenkeitin
ja kasari, ja kahden hengen astiasto ja paljon herkkuja syötäväksi.
Paahdetaan leipää teen kanssa, Polly. Anna minun paahtaa uudella
paahtohaarukallasi.

Fanny ei ollut yhtä innostunut kuin sisarensa, sillä hän huomasi
monta seikkaa, jotka kielivät köyhyydestä. Mutta Polly oli
niin iloinen ja tyytyväinen pieneen asumukseensa, niin täynnä
iloisia toiveita ja suunnitelmia, ettei Fan hennonut huomauttaa
puutteellisuuksista eikä ehdottaa parannuksia, vaan istuutui mihin
oli käsketty, ja nauroi ja jutteli toisten puuhatessa teetä.

-- Nyt, tytöt, saamme maalaisaterian, sanoi Polly hääräillessään. --
Tässä on oikeaa kermaa, ruisleipää, kotona leivottua kakkua ja omien
mehiläispesiemme hunajaa. Äiti varusti minulle niin paljon herkkuja,
että on hauska kun saan vieraita, sillä en millään jaksa yksin syödä
kaikkea. Voitele paahtoleivät, Maudie, ja peitä ne. Sano heti kun
kasari kiehuu, äläkä vain astu Niken päälle.

-- Mikä mainio emäntä sinusta aikaa myöten tuleekaan, sanoi Fan
katsellessaan miten sievästi ja näppärästi Polly kattoi pöydän.

-- Tämä on hyvää harjoitusta, nauroi Polly, täytti pienen teekannun
ja asettui istumaan pöydän ääreen niin emäntämäisin elein, että se
oli vallan huvittavaa.

-- Nämä ovat elämäni herkullisimmat kestit, huomautti Maud suu täynnä
hunajaa, kun he olivat päässeet syömisen alkuun. -- Minäkin tahtoisin
tällaisen kauniin huoneen ja kissan ja linnun, jotka eivät söisi
toisiaan suuhunsa, ja pienen sievän teenkeittimen. Saisin paahtaa
leipääkin niin paljon kuin ikinä haluaisin.

Maudin harras toivomus nostatti sellaisen naurunpuuskan, että neiti
Mills hymähteli omalla puolellaan yksinäisen teekuppinsa ääressä, ja
pikku Nike päästi hurmioituneen liverryksen sokeriastian reunalla
pitäessään huolta itsestään.

-- Minä en välitä paahtoleivästä enkä teenkeittimestä, mutta kadehdin
hyvää tuultasi, Polly, sanoi Fan naurun vaiettua. -- Minä olen niin
kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen, että välistä tuntuu kuin kuolisin
ikävään. Eikö sinulla koskaan ole sellaista tunnetta?

-- Joskus minäkin olen kyllästynyt, mutta silloin tartun luutaan
ja alan lakaista tai pestä lujasti tai kävelen tai puuhaan jotakin
oikein olan takaa ja tavallisesti tulen heti paremmalle tuulelle,
tai ainakin saan voimia olla nurkumatta, vastasi Polly ja leikkasi
tarmokkaasti palasen ruisleipää.

-- Enhän minä voi ruveta lakaisemaan, koska minun ei tarvitse ja
tuskin siitä olisi apua, sanoi Fan syöttäessään laiskasti Tuhkimoa,
joka istui arvokkaana hänen vierellään ja vilkuili kerma-astiaan.

-- Pieni puute ei olisi sinulle pahitteeksi, Fan, sen verran vain,
että näkisit kuinka hyödyllistä työnteko on. Ja kun kerran oppisit
sen, et enää valittelisi ikävystymistä, sanoi Polly, joka oli ottanut
opikseen kokemansa köyhyyden opetukset.

-- Taivas varjelkoon! Sehän olisi kamalaa, mutta toivoisin jonkun
keksivän uuden ajanvietteen rikkaille ihmisille. Minä olen ihan
kuolemanväsynyt kaikista kutsuista, kuhertelusta, pukeutumisesta ja
saman seurapiirin tapaamisesta vuodesta toiseen.

Fannyn ääni oli katkera ja tyytymätön, hänen kasvojensa ilme
ikävystynyt ja alakuloinen, ja Polly tunsi selvästi, että jokin
tähänastista raskaampi huoli painoi hänen sydäntään. Nyt ei ollut
sopiva hetki puhua siitä, mutta Polly päätti ellei muuta niin
ainakin kuunnella myötätuntoisesti heti kun Fan avautuisi. Nyt hän
koetti olla niin lohduttava ja ystävällinen, että Fan tunsi sen
sanoittakin ja tuli iloisemmaksi huoneen rauhallisessa ilmapiirissä.
Heidän toivotettuaan hyvää yötä takkavalkean ääressä vietetyn
rupatteluhetken jälkeen Fan suuteli emäntäänsä lämpimästi ja sanoi
kiitollisena:

-- Polly kulta, minä tulen usein, sillä sinun seurassasi on hyvä olla.



9

OPETUSTUNTI


Ensimmäiset viikot olivat Pollysta vaikeita, sillä hän ei ollut
vielä voittanut luontaista ujouttaan, ja liikkuminen vieraiden
parissa pelotti häntä edelleenkin. Mutta päättäväisyys antoi hänelle
rohkeutta, ja kun jää kerran oli murrettu, hänen pienet oppilaansa
kiintyivät pian häneen. Uutuuden viehätys haihtui kuitenkin nopeasti,
ja vaikka hän oli valmistautunutkin raadantaan, sama päivästä
päivään toistuva työ tuntui hänestä kuitenkin yksitoikkoiselta. Hän
tunsi itsensä yksinäiseksikin, sillä Will saattoi tulla vain kerran
viikossa; ja silloin kun Pollyn päivätyö päättyi, alkoivat Fannyn
kiireet. Sopivia huveja oli niin vähän, että ne vain kiusasivat
Pollya. Jopa pienet kotiaskareetkin menettivät viehätyksensä, sillä
Polly oli seuraa rakastava olento, ja yksinäiset ateriat tuntuivat
usein ikäviltä.

Tuhkimo ja Nike koettivat parastaan Pollyn huvittamiseksi, mutta
nekin näyttivät ikävöivän maalaisvapautta ja kotoista ympäristöään.
Tuhkimo parka! Katseltuaan kaihoten ikkunasta pihalla juoksentelevia
laihoja kaupunkilaiskissoja se kyyristyi matolle, aivan kuin olisi
menettänyt kaiken toivonsa sopivasta seurasta. Pikku Nike puolestaan
lauloi orrellaan ihan läkähtyäkseen saamatta vastaukseksi muuta kuin
uteliaan viserryksen nenäkkäiltä varpusilta, jotka näyttivät ilkkuvan
sen vankeutta. Ja kun pieni teenkeitin oli menettänyt kiiltonsa,
Polly huomasi, ettei itsensäelättäminen ollut leikintekoa. Ja monet
hänen loistavista toiveistaan jakoivat teenkeittimen kohtalon.

Olisipa voinut luopua kaikesta kerralla, niin olisi tuntunut
helpommalta. Mutta oli raskasta joka päivä luopua jostakin
toiveestaan, mielihalustaan ja huvistaan, etenkin kun oli nuori,
kaunis ja iloinen. Tunteja päivät päästään, opiskelua yksin
takkavalkean ääressä tai soittoa ja laulua, ainoina kuulijoina uninen
kissa ja lintu, joka oli työntänyt päänsä siiven alle. Tällaisia
iltahuveja ei voinut juuri sanoa juhlaviksi.

Niinpä Polly urheista päätöksistään huolimatta kaipasi välillä
huvituksia, vaikka yrittikin vakuuttaa itselleen yhdeksän aikaan
illalla: "On viisainta mennä aikaisin nukkumaan, jotta olen pirteä
huomisaamuna", hän saattoi maata hereillä kuunnellen ohitse vieriviä
vaunuja ja kuvitella, miten tytöt ajoivat niissä iloisina kutsuihin,
oopperaan tai teatteriin. Neiti Doddin humalatyyny olisi yhtä hyvin
voinut olla täytetty nokkosilla, sillä siihen vuodatettiin paljon
kyyneliä.

Toinenkin oka haavoitti Pollya hänen ottaessaan ensimmäisiä askelia
itsenäisyyden tiellä. Hän sai näet huomata, että kansanvaltaisessa
Amerikassakin monet ovet sulkeutuivat työtä tekevän naisen edessä.
Fanin vieraana hänet oli köyhyydestään huolimatta otettu kaikkialla
vastaan ystävällisesti. Nyt olivat asiat toisin; ystävälliset
ihmiset suhtautuivat suojelevasti, välinpitämättömät unohtivat hänet
kokonaan, ja yksinpä Fannykin kaikessa kiintymyksessään tunsi,
ettei soitonopettaja Polly enää ollut tervetullut moneen sellaiseen
perheeseen, missä Polly-neiti oli otettu vastaan "neiti Shaw'n
ystävänä".

Muutamat tytöt tervehtivät häntä vieläkin ystävällisesti, mutta eivät
koskaan pyytäneet käymään, toiset vain painoivat katseensa maahan ja
sivuuttivat hänet ääneti, toisten taas käyttäytyessä kuin ei häntä
olisi ollut olemassakaan. Nämä seikat loukkasivat Pollya enemmän kuin
hän tahtoi myöntääkään, sillä kotona kaikki olivat tehneet työtä ja
kaikkia kunnioitettiin sen takia. Hän koetti olla välittämättä siitä,
mutta tytöt ovat herkkiä näissä asioissa, ja useammin kuin kerran
Polly tunsi kovaa kiusausta luopua koko tuumasta ja palata kodin
turviin.

Fan ei koskaan jättänyt pyytämättä häntä kaikenlaisiin kotona
pidettäviin juhliin. Mutta muutamien vierailujen jälkeen Polly
kieltäytyi jyrkästi tulemasta muulloin kuin perheen ollessa yksinään.
Hän oli huomannut, ettei hänen uusi musta pukunsa ollut kyllin hieno
edes pikku kutsuihin. Ja saatuaan osakseen muutamia paljon puhuvia
katseita, joilla naiset ilmaisevat mielipiteensä kanssasisariensa
vaatteista, ja satuttuaan kuulemaan pari leikillistä huomautusta
"siitä iänikuisesta" ja "pikku mustarastaasta" Polly pani pois kerran
niin arvostamansa puvun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

-- Minä käytän sitä vain Willin käydessä, hän pitää siitä eikä
hyljeksi minua puvun takia.

Nämä vastoinkäymiset katkeroittivat ehkä jonkin verran Pollyn
valoisaa ja tervettä luonnetta. Mutta ennen kuin oli tapahtunut
pysyvää vahinkoa, hän sai apua aivan odottamattomalta taholta.

Kaikilla on omat koettelemuksensa, mutta Polly alkoi jo kuvitella
saaneensa enemmän kuin oman osansa. Yksi niistä päättyi tavalla,
joka vaikutti koko hänen elämäänsä ja siksi on syytä kertoa siitä.
Eräänä aamuna kaikki meni hullusti: uppiniskainen valkea ei ottanut
syttyäkseen ennen kuin Polly oli tuhlannut kokonaisen kasan
tulitikkuja. Sitten häneltä kaatui kahvipannu, niin että Tuhkimo
parka poltti itsensä, ja ehtimättä nauttia rauhassa aamiaistaan
Polly saikin kiirehtiä matkaan harmiaan nieleskellen, sillä kaiken
kukkuraksi molemmat hattuneulatkin katkesivat kovassa kiireessä.
Myöhästyneenä hän tietysti unohti nuottinsa ja rynnätessään niitä
noutamaan hän vielä kaatui lätäkköön.

Aamu oli siis täynnä koettelemuksia! Polly oli huonolla tuulella
ja kaikki pianot näyttivät olevan yhtä huonossa vireessä kuin hän
itsekin. Oppilaat olivat tavallista tyhmempiä ja kaksi heistä
ilmoitti matkustavansa äidin mukana etelään, jonne heidät oli äkkiä
kutsuttu. Se oli kova kolaus, sillä he olivat juuri aloittaneet
tuntinsa, eikä Polly katsonut voivansa lähettää heille laskua koko
neljännekseltä, vaikka summan puuttuminen sekoitti kaikki hänen
laskelmansa.

Kun Polly parka väsyneenä ja alakuloisena tallusteli kotiin
syömään päivällistä, hän sai toisen iskun, joka koski enemmän kuin
oppilaiden menetys. Kiirehtiessään katua pitkin iso nuottivihko
toisessa ja teeleipäpussi toisessa kädessään hän näki Tomin ja
Trixin tulevan vastaan. He kävelivät verkalleen ja niin iloisina,
kauniina ja onnellisina kuin kaikki päivänpaiste ja ilo olisi ollut
heidän puolellaan katua ja kaikki talven viimat ja ikävyydet Pollyn
puoleisella katukäytävällä. Kaivaten tuttuja kasvoja ja muutamaa
ystävällistä sanaa Polly astui kadun poikki aikoen ainakin nyökätä
heille ja hymyillä. Trix näki hänet ensiksi, mutta sai äkkiä muuta
katsottavaa kaukana edessään. Tom ei nähtävästi huomannut häntä,
koska hänen huomionsa oli kiintynyt komeaan hevoseen, joka juuri
laukkasi heidän ohitseen. Polly luuli Tomin kuitenkin nähneen hänet
ja lähestyi sydän pamppaillen, sillä jos Tomkin karttaisi häntä,
hänen maljansa vuotaisi yli äyräitten.

He lähestyivät toisiaan, Trix katsellen jotain kaukana olevaa,
Tom ihaillen kaunista hevosta ja Polly posket punoittaen, katse
odottavana ja ruskea paperipussi näkyvissä. Yhden kauhean hetken he
seisoivat rinnakkain, kukaan ei tervehtinyt eikä kumartanut. Sitten
kaikki oli ohi ja Polly jatkoi matkaansa, ja hänestä tuntui kuin
häntä olisi lyöty vasten kasvoja. -- Tätä en olisi uskonut Tomista;
kaikki on tuon inhottavan Trixin syytä. En välitä Tomista enää
tippaakaan, jos hän on kerta sellainen keikari että häpeää minua,
koska kannan pusseja ja teen työtä leipäni edestä, ajatteli Polly ja
puristi tiukasti pussia. Silmät kyynelissä ja huulet vavisten hän
vielä lisäsi mielessään: -- Mitenkä Tom saattoikin käyttäytyä noin,
vieläpä Trixin nähden.

Tom oli kuitenkin aivan syytön loukkaukseen ja oli aina tervehtinyt
Pollya heidän tavatessaan. Mutta silloin hän oli sattunutkin olemaan
yksin eikä Trixin kanssa kuten nyt, siksi se Pollyyn niin koskikin,
etenkin kun hän ei ollut koskaan pitänyt Trixistä. Ennen kuin Polly
sai silmänsä kirkkaiksi ja kasvonsa rauhallisiksi, hän tapasi erään
herrasmiehen, joka nosti lakkiaan, hymyili ja sanoi iloisesti:

-- Hyvää huomenta, Polly-neiti. Hauska tavata teitä. Sitten hän
muutti äkkiä äänensävy ään ja lisäsi: -- Suokaa anteeksi, onko
tapahtunut jotain? Voinko auttaa teitä?

Tuntui kyllä typerältä, mutta asiaa ei voinut auttaa, eikä Polly
saattanut muuta kuin kertoa parhaansa mukaan totuuden.

-- En mahda mitään sille, että loukkaannun, kun vanhat ystävät
karttavat minua. Mutta kyllä minä pian totun siihen.

Herra Sydney katsoi taakseen, tunsi ohikulkeneen parin ja käänsi
harmistuneena selkänsä. Polly hapuili nenäliinaansa, ja Sydney
otti sanaa sanomatta häneltä nuotit ja paperipussin, ja tuo pieni
ystävyydenosoitus merkitsi Pollylle paljon juuri sillä hetkellä. Hän
rauhoittui, kuivasi kiireesti juoruavat kyynelet ja sanoi iloisesti
nauraen:

-- Nyt on kaikki taas hyvin. Kiitoksia paljon. Älkää turhaa
vaivautuko minun kantamusteni takia.

-- Eihän näistä ole toki vaivaa. Ja tästä nuottivihosta muistankin
mitä minun piti kysyä teiltä. Onko teillä vielä yhtä tuntia vapaana
pienelle sisarentyttärelleni? Hänen äitinsä haluaisi, että tyttö
pääsisi alkuun, ja pyysi minua tiedustelemaan teiltä.

-- Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut
tämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Herra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle
ja sanoi moittivan näköisenä:

-- Tässä on todiste.

Polly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää
hänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen
tuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan
tehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun
musiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena
mieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan
hän sanoi suoraan tapaansa:

-- Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät
pikku huoleni.

-- Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin
Tom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä.
Trix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole.
Keikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.

Polly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Kiitos
noista sanoista.

Nuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä,
kumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut
kunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan
portaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:

-- Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi
sitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni
mukaan!

Tuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä
paremmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä
tuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti.
Oli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja
maitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui
kitkerältä.

-- Ei, tällainen ei vetele, hän puuskahti äkkiä, tämä on ihan
typerää, tästä on tehtävä loppu. Minäpä koetan vanhaa konstiani,
pikku palvelus jollekulle auttaa varmasti. Mitähän minä tekisin? Nyt
tiedänkin. Fan menee tänä iltana kutsuihin; minäpä jaoksen auttamaan
häntä pukeutumisessa. Hän pitää siitä ja minusta on hauska katsella
hänen kauniita tavaroitaan. Ja vien hänelle pari näsiän oksaa; ne
ovat niin somia.

Polly nousi, otti kukat ja riensi Shaw'lie. Hän päätti olla perillä
iloinen ja karistaa kokonaan mielestään Trixin ja arkisen raadannan.

Hän tapasi Fanin kampaajan kynsissä. Tämä teki parastaan pilatakseen
Fanin hiukset ja sotkeakseen hänen päähänsä kiharoita, palmikkoja ja
kaikenmoisia laitoksia.

-- Olit kauhean kiltti kun tulit, Polly. Toivoin juuri että olisit
täällä järjestämässä kukkani. Nämä näsiät antavat kamelioille
tuoksun, olit kultainen tuodessasi ne. Tuossa on minun pukuni.
Mitä pidät siitä? kysyi Fan, joka tuskin uskalsi nostaa katsettaan
keltaisen hiusvyöryn alta.

-- Se on kerrassaan ihana, mutta millä ihmeellä pääset sen sisään,
vastasi Polly tarkastellen naisellisen kiinnostuneena vuoteella
lojuvaa vaaleanpunaisen ja valkean kirjavaa pitsikangasvyöryä.

-- Se on hirveän taitavasti ommeltu ja hyvin sievä, kuten pian näet.
Trix luulee minun pukeutuvan siniseen ja hankki itselleen vihreän,
jotta minun pukuni kärsisi siitä, koska olemme niin paljon yhdessä.
Hän itse kertoi sen Bellelle, herttaista, vai mitä? Belle uskoi
salaisuuden minulle hyvissä ajoin, ja ennätin juuri saada tuon
vaaleanpunaisen, joten rakas ystävättäreni epäonnistuu sievässä pikku
juonittelussaan.

-- Hän on varmaan hiljan lukenut Josefinen elämäkerran. Josefinehan
asetti erään kauniin naisen, jolle oli mustasukkainen, istumaan
viereensä vihreään sohvaan, joka korosti hänen omaa valkeaa pukuaan,
mutta sai vieraan sinisen puvun näyttämään kaamealta, vastasi Polly
järjestellessään kukkia.

-- Trix ei ikinä lue mitään. Sinä se vain löydät tuollaisia mukavia
juttuja. Koetan käyttää sitä jossain sopivassa tilanteessa. Onko
kampaus valmis? Eikö se olekin hurmaava, Polly? Ja Fan nousi
tarkastelemaan kampaajan pitkäaikaisen työn tuloksia.

-- Sinähän tiedät, etten oikein ymmärrä noita viimeisen muodin
hienouksia. Minusta entinen kampaus oli kauniimpi. Mutta kai tuo on
hyvin tyylikäs.

-- Niin onkin. Mutta minä olen kyllä kähertänyt ja polttanut tukkani
niin pahaksi, että näyttäisin vanhalta variksenpelätiltä, ellen
parantelisi vaurioita parhaani mukaan. Kiinnitä nyt kukat tällä
tavoin, ja Fan pani vaalean kamelian hiussykerön laelle ja näsiän
oksan sen taakse törröttämään.

-- Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti
Polly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja
järjestämällä kukat vähän sievemmin.

-- Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja
pani toisen oksan hiuskasan huippuun.

Polly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli
valmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja
koetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät
kasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:

-- Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin
on hassusti.

-- Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys
on nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun
miehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä
olkapäillä.

Fan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:

-- Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi
muodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään
kaulakoruaan. -- Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni
ja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on
tavattava Tom ja Trix.

Pollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.

-- Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan
varrella.

-- Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi
niin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt
sinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä
päätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.

-- Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan
raskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi
Polly lujana.

Mutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui
juhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran,
välähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa
ja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan
viettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen
pohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.

-- Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti
vaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt
oikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä
käyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut
tanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän
seurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai
Tomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt,
vaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja
tyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!

Saavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä
nukuksiin.

Mutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita
ja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti
Millsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla
vaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.

-- Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä,
vaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada
nämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja
nyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän
jatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.

-- Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja
ompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. --
Vaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.

-- Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa
kun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.

Polly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti
valkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:

-- Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!

-- Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin,
ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti
Mills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä
ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.

-- Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn
olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa,
mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.

-- Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri
onkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa
minua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on
keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla
kun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset
kasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt
siunauksensa. -- Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän
vaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva
Finn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan
ulos. -- Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä
teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.

-- Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.

-- Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka
tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva
Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku
olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea
ja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin
hänen vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti
tapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet
rauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä
päähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut
huoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin
huoneessa." Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja
minä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään
nähneet.

-- Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.

-- Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon,
jonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat
sydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha
muistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku
Janesta.

Polly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:

    "Hyvä rouva Finn!

    Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi
    mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta
    ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo,
    etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua
    toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta
    saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla
    täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä
    ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko
    maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin,
    jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat
    terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.

                                           Jane Bryant."

-- Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin
kyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.

-- Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa
oli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö
makaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa,
koska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet
sentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos,
ja ensimmäiseksi hän sanoi: "Voi, miksi herätätte minut?" Minä olen
nyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut
todistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta.
Hänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut
yksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata
itselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi.
Hän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt
elättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja
kävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa
kuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa.
Se on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja
kammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja
auttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota
sinun ei tarvitse koskaan kokea.

-- Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi
Polly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.

-- Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. -- Hän
oli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana.
Toin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin
ympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni
omiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: "Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu
kuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan
uudestaan, ja minä koetan parastani." Sitten minä sanoin hänelle,
että hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä
kotinaan niin kauan kuin minulla on koti.

Neiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja
onnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli
tuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala
oli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.

Polly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen
ryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi
ollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki
rakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.

-- Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin
auttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen
omat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien
vastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen
päätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.

Neiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:

-- Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari
ystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä
osaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.

-- Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.

-- Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja
harvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi
ketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja
masentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja
vie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun
näppäriä sormiasi.

Polly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä,
että se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa,
joka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven
auki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä
hän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa
nuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä
varjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan,
mutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen
ja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena
nähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän
rukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä
tekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli
ollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään
rukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin
mitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä
ja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi.
Jenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia
kyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä,
kun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.

-- Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani
sitä ansaitsisi.

-- Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää
ja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta
sinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes
helpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa
tavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.

-- Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän
kaulassa.

-- Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja
siellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä
minä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään,
jos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko
talossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.

-- Ompeletko sinä? kysyi Jenny.

-- Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät
päästään.

-- Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan
olla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä
antamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan
ihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa
hennoissa käsissään.

Se kuulosti hyvältä Pollynkin korvissa, ja hän tunsi itsensä äkkiä
niin rikkaaksi ja tyytyväiseksi, että näyttikin aivan toiselta
kuin äskeinen tyhmä tyttö, joka itki kun ei päässyt juhliin. Kuin
salamanvalossa hän tajusi, miten paljon parempi hänen osansa oli
kuin tuon riutuneen tytön, ja hänestä tuntui ettei voisi kylliksi
jakaa ylellisyydestään tuolle hädänalaiselle kanssasisarelleen, joka
ei omistanut tässä avarassa maailmassa muuta kuin vasta pelastetun
henkensä. Tämä hetki vaikutti Pollyyn voimakkaammin kuin monet
saarnat tai viisaimmatkaan kirjat, sillä se pani hänet katsomaan
katkeraa totuutta silmiin, osoitti hänelle elämän varjopuolet ja
näytti puhaltavan hänestä pienet turhuudet ja joutavat haaveet kuin
raikas talvinen tuuli. Istuessaan vuoteen laidalla Polly kuunteli
Jennyn tarinaa, joka oli niin uusi hänelle, että jok'ikinen sana
painui syvälle mieleen eikä unohtunut koskaan.

-- Nyt sinun on nukuttava. Älä itke äläkä ajattele yhtään mitään,
lepää vain. Siitä neiti Mills on eniten mielissään. Minä jätän ovet
auki ja soitan sinulle kehtolaulun, että varmasti nukahdat. Hyvää
yötä, kultaseni.

Ja suudelmaan häntä toisen kerran Polly meni omaan huoneeseensa
ja soitti hämyisessä nurkkauksessa kauneimman kehtolaulunsa,
kunnes pikku Jennyn väsyneet silmät painuivat umpeen ja hän solui
sävelaaltojen kannattamana onnellisempaan elämään, joka juuri oli
koittanut hänelle.

Polly oli illansuussa apeuden valtaan antautuessaan kuvitellut
itkevänsä itsensä nukuksiin, mutta kun hän lopulta heittäytyi
vuoteeseen, päänalunen tuntuikin pehmoiselta ja pieni huone
kodikkaalta takkavalon lepatellessa tutuilla esineillä ja vasta
puhjenneiden ruusujen toivottaessa hyvää yötä. Hän ei enää tuntenut
olevansa loukattu, onneton työn raskaan raataja, vaan onnenmyyrä,
joka ei ollut osannut kyllin kiittää elämänsä antimista.

Hän oli kyllä ohimennen kuullut puhuttavan köyhyydestä ja
kärsimyksistä, mutta sen enempää hän ei tiennyt, kuten eivät
onnellisten kotien lapset yleensäkään. Nyt hän oli saanut niistä
kouraantuntuvan esimerkin ja elämän ankaruus paljastui hänelle. Miten
paljon tässä isossa, kiireisessä maailmassa oli tekemistä, ja miten
vähän hän oli tehnyt! Mistä hänen oli aloitettava? Silloin, aivan
kuin vastaukseksi, hänen mieleensä juolahtivat Jennyn sanat, jotka
nyt saivat aivan uuden merkityksen: "Olet kaunis ja voimakas ja saat
kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja." Niin. Sen hän kykeni
tekemään. Ja Polly rukoili palavasti itselleen henkistä voimaa ja
sielun kauneutta sekä kykyä tehdä elämänsä uljaaksi riemulauluksi,
hyödylliseksi niin kauan kuin sitä kestää ja muistamisen arvoiseksi
vielä kuolemankin jälkeen.

Jennyn viimeisenä ajatuksena oli ollut harras pyyntö, että "Jumala
siunaisi yläkerran kilttiä ja hyvää tyttöä ja täyttäisi hänen
toivomuksensa". Luultavasti nämä nöyrät rukoukset tulivat kumpikin
kuulluiksi, koska ne aikaa myöten täyttyivät runsain mitoin.



10

VELJET JA SISARET


Pollyn onnellisia päiviä olivat sunnuntait, jotka Will aina vietti
hänen luonaan. Polly heräsi sunnuntaiaamuisin tavalliseen aikaan,
nousi virkeänä ja alkoi heti ahkerasti hääriä saadakseen kaiken
valmiiksi vieraansa tuloon, sillä Will saapui jo aamiaiseksi ja he
olivat yhdessä koko pitkän päivän.

Willistä Polly oli maailman paras ja kaunein tyttö, ja koska Polly
tiesi, että kerran tulee aika, jolloin Will löytää paremman ja
kauniimman tytön, hän oli kiitollinen mainesanoista ja koetti
ansaita veljensä arvonannon. Siksi hän siisti itsensä ja huoneensa
juhlakuntoon ja juoksi kasvot loistaen ja äidillisesti tervehtien
Williä vastaan, kun tämä tömisteli huoneeseen punaposkisena ja
reippaana kainalossaan hapanlimppu ja pieni papupurkki, jotka oli
ostanut läheisestä leipomosta.

He nauttivat kunnon maalaisaamiaisen, ja Pollysta oli nautinto
katsella, miten nopeasti veli tyhjensi ruokakulhot ja lopetti kahvin
pienestä pannusta ja istuutui sitten häntä vastapäätä naureskellen
tyytyväisenä putipuhtaaksi syötyä pöytää. Toinen nautinto oli pestä
yhdessä astiat kuten kotonakin, ja neiti Mills kuunteli ilokseen
raikuvaa naurua, joka aina säesti tätä toimitusta, sillä huone oli
niin pieni ja Will niin suuri, että hän tuntui olevan joka paikassa
yhtä haavaa, ja Polly ja Tuhkimo saivat alinomaa väistellä hänen
pitkiä käsivarsiaan ja koipiaan. Sen jälkeen he tarkastelivat
Pollyn huonekasvit, juttelivat Nikelle ja soittivat ja lauloivat
päiväohjelman alkajaisiksi. Sitten seurasi kirkossa käynti ja
päivällinen neiti Millsin luona, jonka mielestä Will oli 'erinomainen
nuori mies'.

Jos iltapäivä oli kaunis, he tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä,
milloin yli siltojen maalle päin, milloin pitkin kaupungin katuja,
jotka uhosivat leppoisaa sunnuntairauhaa. Useimmat vastaantulijat
näkivät heissä vain kömpelön, pitkän, vielä lapsenkasvoisen
nuorukaisen ja vaatimattomasti pukeutuneen, raikkaan pikku
naisen, joka riippui nuoren miehen käsipuolessa. Mutta muutamat
romanttisuuteen taipuvat ihmiset pitivät heitä viehättävänä
parina, hymyilivät sivuuttaessaan ja miettivät, olivatko he ehkä
rakastavaisia vai maalaisserkkuja, jotka olivat tulleet kaupunkia
katselemaan.

Mutta jos oli huono ilma, he pysyivät kotosalla, lukivat,
kirjoittelivat kirjeitä, juttelivat ja antoivat toisilleen hyviä
neuvoja, sillä Williamkin, vaikka oli melkein kolme vuotta Pollya
nuorempi, oli jo miestä ollakseen aloitettuaan ensimmäisen
opiskeluvuotensa, ja se huvitti Pollya. Hämärän tultua Will loikoili
mukavasti sohvalla ja Polly lauloi; veli piti kovasti siitä, sillä
se oli hänestä kodikasta ja viihtyisää. Yhdeksän aikaan Polly sulloi
Willin matkalaukkuun puhtaat ja siististi korjatut liinavaatteet ja
heidän 'juhlaillallisensa' tähteet, antoi hyvänyön suukon ja kehotti
moneen kertaan veljeään pitämään jalat kuivina ja lämpiminä.

Will nauroi neuvoille, kuunteli niitä armollisesti, mutta ei
totellut. Mutta hän piti niistä ja marssi aloittamaan uutta viikkoa
ruumis levänneenä ja mieli virkistyneenä Pollyn seurassa vietetyn
rauhallisen ja mukavan päivän ansiosta, sillä hänet oli kasvatettu
pitämään perhe-elämästä. Ja veli ja sisar rakastivat syvästi toisiaan
eivätkä hävenneet näyttää sitä.

Oli kolmaskin henkilö, joka piti tästä vaatimattomasta
sunnuntainvietosta yhtä paljon kuin Polly ja Will. Maudin oli tapana
pyrkiä Pollyn luo teelle, ja koska Polly iloitsi voidessaan edes
jollakin lailla ilahduttaa ystäviään, jotka olivat olleet hänelle
vieraanvaraisia, hän otti tavakseen kutsua tytön luokseen, kun
he palasivat kävelyretkiltään. Illalla Will sitten tavallisesti
saattoi pikku vieraan vaunuihin, jotka Maud onnistui aina varaamaan
itselleen, jos huono sää oli uhkaamassa. Tom ja Fan nauroivat Maudin
teekutsuille, mutta tyttö ei kyllästynyt niihin, sillä hän oli
yksinäinen ja löysi Pollyn pienestä huoneesta sellaista, jota oma
avara koti ei voinut antaa.

Maud oli nyt 12-vuotias kalvakka ja ruma tytönpunkero. Hänellä oli
terävät älykkäät silmät ja ahkerat pikku aivot, jotka toimivat
nokkelammin kuin toiset aavistivatkaan. Hän oli juuri ikävimmässä
iässä, jolloin kukaan ei tiennyt, miten häntä oli kohdeltava,
ja niinpä hänen annettiin olla omissa oloissaan ja tehdä mitä
halusi. Hän ei näet käynyt koulua, koska oli vaarassa kasvaa
kumaraselkäiseksi, eikä rouva Shaw millään voinut sallia, että
hänen ryhtinsä olisi turmeltunut koulunpenkillä. Se sopi Maudille
erinomaisesti. Ja milloin ikinä isä lupasi lähettää Maudin uudestaan
kouluun tai ottaa kotiopettajan, tämä sai joko ankaran päänsäryn tai
selkäkivun taikka hänen näkönsä heikkeni. Herra Shaw nauroi hänelle
ja hänen vaivoilleen, mutta antoi loman jatkua. Kukaan ei näyttänyt
juuri välittävän rumasta, nykerönenäisestä Maudista; hänen isänsä
oli kiinni työssään, äiti hermostunut ja kivulloinen, Fan syventynyt
omiin asioihinsa ja Tom puolestaan kohteli häntä kuten useimmat
veljet nuorempia sisariaan - henkilönä, joka oli luotu vain hänen
huvikseen ja mukavuudekseen. Maud ihaili Tomia koko sydämestään ja
oli hänen altis orjansa tuntien itsensä täysin onnelliseksi, kun Tom
suvaitsi sanoa: "Kiitos tipuseni", tai nipistää häntä nenästä tai
korvasta, kuten hänen tapansa useimmiten oli.

-- Ihan kuin minä olisin vain jokin nukke tai koira, jolla ei ole
mitään tunteita, Maud joskus sanoi Fanille, kun jokin palvelus tai
uhraus oli jäänyt ilman kiitosta tai huomiota. Tomin mieleen ei
koskaan juolahtanut, että katsellessaan häntä haikeasti Maud janosi
hellyyttä yhtä paljon kuin hän itsekin yksinäisinä poikavuosinaan.
Eikä Tom tullut ikinä ajatelleeksi, että kun hän muiden kuullen sanoi
Maudia 'possuksi', hän loukkasi tytön tunteita yhtäläisesti kuin
pojat ennen vanhaan haukkuessaan häntä 'Porkkanaksi'. Hän piti kyllä
omalla tavallaan Maudista, mutta ei vaivautunut näyttämään hellyyttä.
Niinpä Maud jumaloi häntä etäältä uskaltamatta osoittaa ihailuaan,
jota mikään kolhaisu ei kyennyt tappamaan tai edes jäähdyttämään.

Eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä Tom loikoili sohvalla
mieliasennossaan lukien "Pendennistä" neljättä kertaa ja tuprutellen
tupakkaa kuin savupiippu. Maud seisoi ikkunan ääressä katsellen
leijuvia lumihiutaleita huolestuneen näköisenä. Äkkiä hän huokasi
syvään.

-- Tipuseni, älä huokaa toista kertaa, muuten puhallat minut
ilmaan. Mikä nyt on hätänä? kysyi Tom viskaten kirjan kädestään ja
haukotellen niin perinpohjin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

-- En taidakaan päästä Pollyn luo, vastasi Maud synkkänä.

-- Et tietenkään. Ulkonahan on kova tuisku, etkä saa vaunuja, koska
isä tulee tänä iltana vasta myöhään kotiin. Mitä ihmettä sinä oikein
ravaat siellä Pollyn luona?

-- Koska meillä on aina niin hauskaa ja sitten siellä on Will.
Paistamme takassa ohukaisia ja ne laulavat ja se on kauhean mukavaa.

-- Livertävät ohukaiset mahtavat tosiaan olla mukavia. Kerro nyt ihan
tarkkaan kaikesta.

-- En minä viitsi. Sinä vain nauraisit minulle.

-- Annan sanani etten naura, jos vain voi olla nauramatta. Mutta minä
ihan kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää mitä te siellä oikein
puuhaatte. Sinähän haluat itse kuulla salaisuuksia, joten kerro nyt
kerran omasikin. Minä olen vaiti kuin kala.

-- Ei ole mitään salaisuuksia etkä sinä niistä välitä. Tahdotko
toisen tyynyn? hän lisäsi kun Tom muksautti päänalustaan.

-- Tämä välttää kyllä. Mutta miksi ihmeessä te naiset aina pynttäätte
sohvatyynyt täyteen tupsuja ja rimpsuja, jotka koko ajan kutittavat
miesväkeä.

-- Sunnuntai-iltaisin Polly aina ottaa Willin pään syliinsä ja hieroo
hänen otsaansa. Polly sanoo, että se rauhoittaa kovan lukemisen
jälkeen. Jollet pidä tyynystä, niin minä voin tehdä samoin, sillä
opiskelu näyttää rasittavan sinua paljon enemmän kuin Williä, sanoi
Maud vähän epäröiden, mutta selvästikin tahtoen auttaa ja olla Tomin
mieliksi.

-- No, voithan koettaa, sillä minä olen hävyttömän väsynyt. Ja Tom
naurahti muistaessaan edellisen illan riemut.

Maud istuutui tyytyväisyyttä uhoten Tomin pääpuoleen. Ja Tom myönsi,
että silkkiesiliina oli mukavampi kuin karkea tyyny.

-- Tuntuuko hyvältä? kysyi Maud silitettyään muutamia kertoja veljen
polttavaa otsaa. Hän luuli kuumeen johtuvan innokkaasta kreikan ja
latinan opiskelusta.

-- Ei pahaltakaan. Jatka vain! vastasi Tom armollisesti, sulki
silmänsä ja makasi niin hiljaa, että Maud aivan mykistyi onnesta.
Äkkiä hän sanoi hellästi: -- Tom, nukutko sinä?

-- Kohtsillään.

-- Ennen kuin nukut kokonaan, sano mikä on julkinen muistutus.

-- Miksi haluat sen tietää? tiukkasi Tom silmät nyt selkoselällään.

-- Minä kuulin Willin puhuvan julkisista ja yksityisistä
muistutuksista, ja aioin kysyä sitä häneltä, mutta unohdin.

-- Mitä hän sanoi niistä?

-- En minä muista. Hän kertoi jostakin pojasta, joka jäi pois
rukouksista ja sai yksityisen muistutuksen. Ja sitten hän teki
kaikenlaisia kurittomuuksia ja sai yhden tai kaksi julkista
varoitusta. Minä en kuullut hänen nimeään enkä välittänytkään. Haluan
vain tietää, mitä ne muistutukset tarkoittavat.

-- Ahaa, Will siis juoruilee? kysyi Tom ja hänen otsansa rypistyi
uhkaavasti.

-- Ei, ei hän juorua. Polly tiesi jo asiasta ja kysyi sen vuoksi.

-- Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas
silmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää
enempää puhua.

-- Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.

-- Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.

-- Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein
mukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom
rupesi nauramaan hänelle.

-- Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo
häntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään
hassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti
oikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn
luo.

-- Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee
höyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta
veljeään? kysyi Tom virnistäen.

-- Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin
mielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi
uudestaan sivelemään Tomin päätä.

Tomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä
ulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli
vaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:

-- Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.

-- Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa
pianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden
hetken. -- Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo,
joka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että
syntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin
lentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.

-- Erittäin jännittävää, sanoi Tom unisesti.

Maud huomasi, ettei aihe huvittanutkaan Tomia kuten hän oli luullut,
ja kokeili uutta.

-- Pollysta sinä olet komeampi kuin herra Sydney.

-- Kiitoksia hyvin paljon.

-- Minä kysyin häneltä, kumpi teistä on hänen mielestään kauniimpi,
ja hän sanoi, että sinun kasvosi ovat kauniit, mutta herra Sydneyn
hyvät.

-- Käykö Sydney koskaan Pollyn luona? kysyi terävä ääni heidän
takaansa. Ja vilkaistessaan olkapäänsä yli Maud näki Fannyn istuvan
nojatuolissa ja lämmittelevän jalkojaan uunin edessä.

-- En minä ole ikinä nähnyt häntä siellä. Hän lähetti kyllä eräänä
päivänä joitakin kirjoja, ja Will kiusoitteli Pollya siitä.

-- Entä mitä Polly teki? tiukkasi Fanny.

-- Hän ravisteli Williä.

-- Sepä vasta näytös! Ja vaikutti siltä kuin Tom olisi mielellään
halunnut nähdä sen. Mutta Fanin ilme oli niin tuima, että Tomin pieni
koira, joka iloisesti lähestyi Fania, laski häntänsä koipien väliin
ja livahti pöydän alle.

-- Siis ei mitään pyhäillan kuhertelua, rallatti Tom, joka näytti
taas heränneen.

-- Ei tietenkään! Ei Polly aio mennä naimisiin. Hän rupeaa hoitamaan
Willin taloutta sitten kun Willistä tulee pappi, kuulin sen omin
korvin! selitti Maud tärkeänä.

-- Mikä kohtalo Polly kaunokaiselle! surkutteli Tom.

-- Hänestä se on hauskaa, ja varmasti se onkin. On mukavaa kuunnella,
kun he suunnittelevat tulevaisuutta.

-- No, Possu, juttele vielä jotain heistä, sanoi Tom hetken kuluttua,
kun Maud näytti kokonaan syventyneen näihin tulevaisuuden kuviin.

-- Will kertoi sitten hullun jutun, kuinka yhtä professoria oli
lennätetty. Et ole tainnut kuullakaan siitä, koska et ole kertonut.
Joku hurja ylioppilas oli pannut ruutia tai jotain muuta räjähtävää
ainetta tuolin alle, ja se räjähti kesken luennon. Professoriparka
pomppasi ilmaan ihan suunniltaan säikähdyksestä. Pojat juoksivat
hakemaan vettä sammuttaaksen tulen. Mutta eniten Williä nauratti se,
että koiruuden keksijä sai itse tulen housuihinsa sammutushommissa,
ja hän pyysi sitten tiedekunnalta tai kanslerilta, vai mikä se oli...

-- Kumpikin kelpaa, mumisi Tom hytkyen pidätetystä naurusta.

-- Niin, hän meni pyytämään uusia housuja, ja hänelle annettiin
rahat kunnon housuja varten. Mutta hänpä ostikin jotkut kamalat,
leveäraitaiset ja hyvin halvat ja järjesti loppurahalla punssikestit.
Eikö se ollut hirveätä?

-- Kamalaa! Ja Tom räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Fan peitti
korvansa ja koiraparka alkoi haukkua vimmatusti.

-- Tunnetko sinä sen ilkiön? kysyi Maud.

-- Jonkin verran, läähätti Tom, jonka vaatekomerossa nuo samaiset
housut paraikaa riippuivat.

-- Älä mekasta noin! Minulla on kauhea päänsärky, marisi Fan.

-- Tytöillä on aina päänsärkyä, vastasi Tom, jonka mylvintä vaihtui
hohotukseksi.

-- En käsitä mitä hauskaa te pojat näette epäritarillisissa
kepposissa, sanoi Fan, joka ilmeisesti oli huonolla tuulella.

-- Emmekä me käsitä, kuinka te tytöt jaksatte lörpötellä ja pyntätä
itseänne viikosta viikkoon, sinkautti Tom takaisin.

Tämän sanaharkan jälkeen oli vähän aikaa hiljaista, mutta koska
Fania ikävystytti, hän halusi jatkaa juttelua ja kysyi äskeistä
sopuisammalla äänellä:

-- Mitä Trixille kuuluu?

-- Hän on yhtä suloinen kuin ennenkin, murahti Tom.

-- Kiusaako hän sinua tavalliseen tapaansa?

-- Mitäpä muutakaan.

-- Mistä kenkä nyt puristaa?

-- No, minä kerron, miten mieletön hän taas oli. Hän näet kieltäytyi
tanssimasta kanssani, mutta ei antanut minun tanssittaa muitakaan.
Minä sanoin hänelle, että jos poika vie tytön tanssiaisiin, tämän
pitäisi tanssia edes kerran hänen kanssaan, varsinkin jos he ovat
kihloissa. Mutta juuri siksi Trix ei tahtonut tanssia kanssani. Minä
jätinkin hänet sitten yksin loppuvalssin ajaksi ja pidin hauskaa
Bellen kanssa. Ja tänään kirkosta palatessani sain totisesti kuulla
kunniani.

-- Jos kerran menee kihloihin Trixin tapaisen tytön kanssa,
ei muuta voi juuri odottaakaan. Oliko hänellä tänään muuten
pariisilaishattunsa? lisäsi Fan äkkiä kiinnostuneena.

-- Hänellä oli päässään jokin sininen kapistus ja siinä mikä lie
paratiisilintu, joka raapi kasvojani aina kun hän käänsi päätään.

-- Miehet eivät sitten ikinä ymmärrä mikä on kaunista. Se hattu on
tosiaankin kaunis.

-- Kyllä he ymmärtävät, kuka on hieno nainen, eikä Trix ainakaan
näytä sellaiselta. En osaa sanoa, missä vika piilee, mutta minun
mielestäni hänellä on liian paljon töyhtöjä ja rimpsuja. Sinä olet
paljon tyylikkäämmän näköinen kuin hän etkä koskaan pukeudu liian
räikeästi.

Tämä tavaton kohteliaisuus sulatti Fannyn ja hän siirsi tuolinsa
lähemmäksi sanoen ystävällisesti:

-- Niin, vaikka itse sanonkin, tiedän kuinka on pukeuduttava. Trix
ei ole koskaan osannut sitä taitoa. Hän pitää räikeistä väreistä ja
onkin kuin kävelevä sateenkaari.

-- Etkö voisi antaa hänelle vihjeitä? Sano ainakin, ettei hän
käyttäisi sinisiä käsineitä. Hän tietää kyllä, että vihaan niitä.

-- Minä olen yrittänyt parastani sinun vuoksesi, Tom, mutta hän on
itsepäinen kuin synti eikä välitä tipan vertaa mitä sanon hänelle,
vaikka kysymyksessä olisivat suuremmatkin asiat kuin siniset käsineet.

-- Maud kiltti, juokse hakemaan minulle toinen sikarikotelo. Se on
tuolla jossakin.

Maud meni, ja heti kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, Tom nousi
kyynärpäiden varaan, hiljensi ääntään ja sanoi:

-- Kuule, Fanny, maalaako Trix?

-- Maalaa ja piirtää myös, naurahti Fanny ovelan näköisenä.

-- Älä nyt viitsi! Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Minulla on
oikeus kysyä, ja sinun pitää kertoa, sanoi Tom totisena ja hänestä
oli alkanut tuntua, ettei kihloissaolo ollutkaan mitään täydellistä
autuutta.

-- Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi?

-- Meidän kesken sanoen, sanoi Tom vähän nolona, mutta haluten
kuitenkin saada asiasta selvän, Trix ei koskaan anna suudella itseään
poskelle, ainoastaan hiukan hipaista huuliaan. Mutta eräänä päivänä
kun minä otin heliotroopin oksan kukkamaljakosta pannakseni sen
napinreikääni, pirautin vahingossa vesipisaran hänen kasvoilleen.
Aioin pyyhkäistä sen pois, mutta hän työnsi minut luotaan ja juoksi
peilin luo, missä paineli huolellisesti poskensa kuivaksi ja palasi
toinen poski punaisempana kuin toinen. En sanonut mitään, mutta
minulle jäi omat epäilykseni. Sano nyt, maalaako hän itseään?

-- Kyllä hän maalaa, mutta älä hiisku siitä sanaakaan, sillä jos hän
tietäisi että olen kavaltanut hänet, en saisi ikinä anteeksi.

-- Se ei minua liikuta. Minä en pidä maalaamisesta enkä liioin salli
sitä, sanoi Tom päättävästi.

-- Et sinä sille mitään mahda. Joka toinen tyttö maalaa poskensa tai
käyttää puuteria tai mustaa kulmakarvansa noetuilla hiusneuloilla
tai tiputtaa silmiinsä belladonnaa, että saisi ne kirkkaiksi.
Clara yritti vähän aikaa parantaa ihoaan arsenikilla, mutta hänen
äitinsä kielsi sen, sanoi Fanny paljastaen halpamaisesti naisellisia
salaisuuksia.

-- Kyllä minä tiedän, että te tytöt olette aika petkuttajia,
varsinkin jotkut teistä. Mutta en pidä siitä, että esiinnytte
maalattuina kuin näyttelijättäret, sanoi Tom inhoten.

-- Minun ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, mutta Trixin
täytyy. Ja kun olet kerran valinnut hänet, saat kyllä luvan hyväksyä
hänet sellaisenaan.

-- Ei nyt vielä olla siinä pisteessä, mutisi Tom uhmaavasti ja
heittäytyi taas pitkälleen.

Maudin tulo keskeytti heidän luottamuksellisen keskustelunsa, vaikka
Tom ei malttanutkaan olla ärsyttämättä hänen uteliaisuuttaan, vaan
esitti vielä salaperäisen kysymyksen:

-- Sanohan, Fan, tekeekö Pollykin sellaista?

-- Ei, Pollysta se on inhottavaa. Mutta kun hänestäkin tulee kalpea
ja kuihtunut, niin eiköhän hänkin vain muuta mieltään.

-- En usko, sanoi Tom.

-- Polly sanoo, että on sopimatonta puhua salaisuuksia sivullisten
kuullen, huomautti Maud arvokkaasti.

-- Taivaan tähden, lopeta jo tuo jankutus Pollysta. En
kuolemaksenikaan jaksa kuunnella sitä, kivahti Fan.

-- Ohoh, hämmästyi Tom ja kavahti istumaan kiinnostuneena. -- Minä
luulin teitä sydänystäviksi, jotka vetävät aina yhtä köyttä.

-- Minä pidän kyllä Pollysta, mutta olen kyllästynyt kuulemaan Maudin
ylistelyjä. Niin, kerro nyt sekin hänelle, mokoma kielikello!

-- Hyvä ihme, miten äkäinen hän on, kuiskasi Maud Tomille.

-- Kuin ampiainen. Jätä hänet rauhaan, possu. Kuule, kello soi!
Mene katsomaan kuka siellä on, sanoi Tom, kun kellon kilinä kajahti
hiljaisessa talossa.

Maud meni kurkistamaan porraskaiteen yli ja pyrähti takaisin
haltioissaan.

-- Will on tullut hakemaan minua. Saanko mennä? Ei siellä niin
kauheasti pyrytä, ja minä puen kunnolla päälleni. Saatte lähettää
hakemaan minua, kun isä tulee kotiin.

-- Minua ei liikuta, mitä sinä teet, vastasi Fan entistä
kiukkuisempana.

Odottamatta sen parempaa lupaa Maud syöksyi pukeutumaan. Will
ei tullut yläkertaan, koska oli kovin luminen, ja Fan oli siitä
mielissään, sillä Will oli hänen seurassaan ujo, kömpelö ja
vaitelias. Tom sen sijaan meni pitämään seuraa Willille ja sanomaan,
että Maud tulisi kohta. He olivat hyviä ystäviä, mutta viettivät
erilaista elämää, koska Will oli lukutoukka ja Tom päiväperhonen,
toisin sanoen Will ahkera ylioppilas, Tom iloinen nuori herra.
Tom suhtautui holhoavasti Williin, mutta tämä ei pitänyt siitä ja
osoitti sen kieltäytymällä lainaamasta häneltä rahaa eikä pyynnöistä
huolimatta osallistunut niihin kerhoihin ja yhdistyksiin, joihin
Tom kuului. Niinpä Tom jätti Willin rauhaan, ja tämä tuli mainiosti
toimeen omin voiminkin uppoutuen kirjoihinsa ja kieltäytyen
kaikista houkutuksista, paitsi kirjastossa käynneistä ja urheilusta
sekä sellaisista huveista, jotka sopivat hänen kukkarolleen.
Kokemattomuudessaan hän ei näet tiennyt, että yliopistoissa ei
opiskeltu, vaan elettiin kuin taivaan linnut.

Kun Maud tuli alas ja sipsutti tyytyväisenä tiehensä käsi Willin
kädessä, Tom seurasi heitä katseellaan kunnes he katosivat näkyvistä
ja alkoi sitten kierrellä huoneissa ajatuksissaan vihellellen, kunnes
paremman puutteessa nukahti isänsä nojatuoliin. Hän heräsi nauttimaan
yksin teetä, sillä äiti oli vuoteessa ja Fannykin oli sulkeutunut
huoneeseensa potemaan päänsärkyä.

-- On tämäkin hauska tilanne, hän ajatteli, kun kello löi kahdeksan
ja hänen neljäs sikarinsa lähestyi loppuaan. -- Trix on suuttunut ja
Fan nyreissään. Taidanpa lähteä tästä liikkeelle. Mitähän jos menisin
Pollyn luo ja tarjoaisin Willille kyydin, säästyisivät ainakin
poikaparan jalkavaivat. Voisin samalla tuoda Maudin kotiin. Hän olisi
siitä ikionnellinen. Eihän sitä tiedä, milloin isäukko tulee kotiin.

Tom lähti verkalleen ajamaan ja jätti hevosensa naapurin talliin,
sillä hän halusi itse nähdä, mikä Maudia niin veti Pollyn luokse.

-- Polly tuntuu olevan vedossa, hän tuumi noustessaan hiljaa
portaita ja Pollyn miellyttävän äänen kantautuessa hänen korviinsa.
Tom aina nauroi Pollyn vakavalle puhetyylille hänen innostuessaan
jostakin. Mutta Tom piti siitä, koska se poikkesi hänen useimpien
tyttötuttaviensa keimailevasta lörpöttelystä. Nuoret miehet nauravat
usein järkeville tytöille, joita sydämessään kunnioittavat, ja ovat
ihailevinaan kanamaisia tyttöjä, joita itse asiassa halveksivat,
sillä vakavuus, älykkyys ja naisellinen arvokkuus eivät ole muotia.

Ovi oli raollaan, ja Tom pysähtyi pimeään eteiseen ja vilkaisi
huoneeseen ennen sisään astumistaan. Näkymä ei häikäissyt, mutta se
oli kodikas ja miellyttävä. Iloisesti loimuava takkavalkea valaisi
pienen huoneen jokaista soppea myöten. Maud istui tulen ääressä,
silitteli sylissään makaavaa Tuhkimoa ja seurasi hartaana omenan
paistumista. Will loikoili sohvalla katsellen miettiväisesti Pollya,
joka puhuessaan silitteli pellavapäisen veljensä leveää otsaa. He
olivat nähtävästi rakennelleet tuulentupia, sillä Polly sanoi juuri
painokkaaseen tapaansa:

-- Teitpä miten tahansa, älä ainakaan havittele suurta kirkkoa,
jonka rakennuttaminen ja kunnossapito tulee niin kalliiksi,
ettei hyväntekeväisyyteen jää mitään. Minä pidän vaatimattomista
vanhanaikaisista kirkoista, jotka on tarkoitettu käyttöön eikä
näytettäviksi ja joihin ihmiset kokoontuvat rukoilemaan ja
kuuntelemaan saarnaa ja joissa jokainen veisaa itse virtensä eikä
kuuntele oopperalaulajia, kuten nykyään on tapana. Vaikka entiset
kirkot olivatkin karuja ja kylmiä ja niiden istuimet kovia,
niissä koki todellista hartautta ja niiden vakavuus vaikutti
ihmisten arkielämäänkin. En välitä uskonnosta, joka riisutaan
pyhävaatteiden mukana ja otetaan taas esille seuraavana pyhänä. Minä
tahdon semmoista, jonka näkee, tuntee ja elää joka hetki. Ja minä
toivon, että sinusta tulee oikea pappi, joka näyttää elämällään ja
esimerkillään, miten usko saavutetaan ja säilytetään.

-- Toivottavasti minusta tulee sellainen, Polly, mutta sanotaan
niinkin, että ellei perheen poika kelpaa muuhun, hänestä tehdään
pappi. Välistä tuntuu, ettei minusta ole mihinkään, ja siksi minun
ei pitäisikään ruveta papiksi, sanoi Will nauraen, mutta näytti
kuitenkin vaatimattomuudestaan huolimatta uskovan kutsumukseensa.

-- Joku sanoi kerran samaa isälle, ja muistan mitä hän vastasi: "Olen
iloinen saadessani antaa parhaan ja lahjakkaimman poikani Jumalan
palvelijaksi."

-- Sanoiko hän todella niin? sanoi Will punastuen, sillä tämä iso,
kirjoihin ihastunut poika oli läheistensä kiitokselle yhtä altis kuin
tytöt konsanaan.

-- Sanoi, vastasi Polly vahvistaen tietämättään veljensä toivoa
ja uskallusta. -- Ja isä lisäsi vielä: "Poikani saavat noudattaa
sisäistä kutsumustaan. Minä kehotan heitä vain käyttämään
tunnollisesti lahjojaan ja olemaan rehellisiä kunnon miehiä."

-- Ja sitä me tahdommekin. Ned menestyy hyvin lännessä, ja minä
ponnistelen täällä. Kun isä kerran tekee parhaansa antaakseen meille
haluamamme tilaisuuden, meidän on omasta puolestamme puskettava
lujasti.

-- Kyllä sinä pusketkin, huusi silloin Tom, joka oli
seurannut keskustelua niin kiinnostuneena, että unohti olleensa
salakuuntelijana.

Polly ponnahti pystyyn niin iloisesti hämmästyneenä, että Tomia aivan
kadutti, kun ei ollut useammin käynyt tervehtimässä Pollya.

-- Tulin hakemaan Maudia, hän ilmoitti niin isällisellä äänellä, että
asianomaisen pikku neidin silmät lensivät selkoselälleen.

-- Minä en voi tulla, ennen kuin omenani on paistunut. Ja eihän kello
ole vielä yhdeksää. Will lupasi saattaa minut. Lähtisin mieluummin
hänen kanssaan.

-- Otan teidät molemmat rekeen. Myrsky on lakannut, mutta siellä
on raskas kävellä, joten tulet kai kyydissäni? kysyi Tom nyökäten
Willille.

-- Totta kai hän tulee, tuhannet kiitokset vain. Olen koettanut
saada häntä jäämään yöksi. Neiti Mills onnistuu aina löytämään
jonkin nurkan yövieraille, mutta [Will] tahtoo vain itsepintaisesti
lähteä, jotta pääsisi heti aamulla töihin käsiksi, sanoi Polly
tyytyväisenä nähdessään Tomin riisuvan päällystakkinsa aivan kuin hän
aikoisi jäädä odottamaan Maudin omenan paistumista, ja Polly siunasi
mielessään sen hidasta kypsymistä.

Sijoitettuaan vieraansa parhaaseen tuoliin Polly istuutui itsekin ja
katseli Tomia niin tyytyväisenä, että tämä tunsi kohoavansa omissa
silmissäänkin monta astetta.

-- Sinä käyt täällä niin harvoin, että joutuu vallan hämilleen, kun
lopulta kunnioitat taloa käynnilläsi, sanoi Polly alkajaisiksi.

-- Meillä opiskelijaparoilla on niin kiire, ettei jää paljon aikaa
iloihin, vastasi Tom.

-- öhm! yskäisi Will.

-- Ai, ai, ota pilleri! neuvoi Tom; ja molemmat pojat purskahtivat
nauramaan. Polly joka ymmärsi yskän, yhtyi myös nauruun ja sanoi:

-- Tässä on vähän pähkinöitä, Tom. Nauti nyt kun on tilaisuus.

-- Mikä herkullinen tarjous. Tom ei ollut kadottanut entistä
mieltymystään pähkinöihin, vaikka nykyään antautui enää harvoin
nautinnolleen, koska pähkinöiden syömistä pidettiin epähienona.
Niinpä hän alkoi nyt hyvällä halulla särkeä niitä ja pistellä
poskeensa.

-- Muistatko kun tulin ensimmäistä kertaa teille ja sinä annoit
asemalta ajettaessa minulle pähkinöitä ja säikytit minut
puolikuoliaaksi pelottamalla, että ajuri oli juovuksissa, sanoi Polly.

-- Totta kai minä sen muistan, ja mäenlaskunkin, vastasi Tom nauraen.

-- Entäs polkupyörä sitten! Sinulla näkyy olevan siitä vielä arpi.

-- Ja sinä seisoit vieressä, kun haavaa ommeltiin. Olit rohkea tyttö,
Polly.

-- Minä pelkäsin kyllä kauheasti, mutta tahdoin näyttää
urhoolliselta, sillä sinä sanoit minua pelkuriksi.

-- Sanoinko? Olisin sietänyt korvilleni. Minulla oli tapana härnätä
sinua häpeämättömästi, mutta sinä olit aina niin kiltti ettet
suuttunut.

-- Minkä sille mahtoi, sanoi Polly. -- Silloin kyllä ajattelin, että
olit kamala, mutta taisin kuitenkin pitää kiusanteostasi.

-- Hän oli tottunut siihen kotona, puuttui Will puheeseen ja nykäisi
Pollya korvantauskiharasta.

-- Te pojat ette koskaan kiusoitelleet minua samalla tavoin kuin Tom.
Siksi kai se huvittikin minua. Kaikki uusihan aina viehättää.

-- Mummo torui aina Tomia, kun hän kiusasi sinua, Polly, ja Tom
lupasi olla mallipoika, mutta oli kaikkea muuta, huomautti Maud
arvokkaasti.

-- Isoäiti kulta! Hän yritti kyllä parastaan, mutta ei minuun mikään
pystynyt, sanoi Tom pudistaen totisena päätään.

-- Minusta tuntuu kuin isoäiti olisi yhä vielä huoneissaan, enkä voi
tottua siihen, että ne ovat tyhjinä, lisäsi Polly hellästi.

-- Isä halusi säilyttää huoneet ennallaan, ja Tom istuu siellä
joskus. Hän sanoo, että siellä on hyvä olla, sanoi Maud, jolla oli
ihmeellinen taito paljastaa asioita, joista ei olisi saanut puhua
julkisesti.

-- Parasta että kiirehtisit omenan paistumista, sillä jollei se
ole tuota pikaa valmis, saat jättää sen silleen, possu, sanoi Tom
harmissaan.

-- Mitä Fanille kuuluu? kysyi Polly tahdikkaasti.

-- Hän on kyllästynyt kaikkeen. Väittää potevansa
ruoansulatusvaivoja, toisin sanoen huonotuulisuutta.

-- Hän on kyllä huonolla tuulella, mutta myös kipeä, sillä tapasin
hänet kerran itkemästä, ja silloin hän sanoi, ettei kukaan välitä
hänestä ja että hän aivan hyvin joutaisi kuolemaan, kertoi Maud
kääntäen varovaisesti omenan toisen kyljen tuleen.

-- Meidän pitäisi yhdessä koettaa piristää häntä. Jollei minulla
olisi näin paljon työtä, yrittäisin parastani, koska hän on ollut
kiltti minulle, sanoi Polly kiitollisena.

-- Kunpa voisitkin. Hän on nykyisin kuin tuuliviiri, eikä koskaan
tiedä mistä tuuli puhaltaa. Minua ihan harmittaa, kun näen hänet
huuli lerpallaan, mutta en käsitä mitä pihkanaa hänelle tekisi, sanoi
Tom. Mutta samassa hänen edessään oleva näky toi mieleen jotakin.
Huoneessa oli vähän tuoleja, joten Polly oli istahtanut Willin
tuolin reunalle takan ääreen. Hän nojasi paraikaa päätään veljensä
olkapäähän niin kodikkaan luottavaisesti, että sitä oli ilo katsella.
Will oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti Pollyn ympärille, ja
ele ilmaisi selvemmin kuin sanat, että sisarukset olivat oppineet
rakastamaan ja auttamaan toisiaan.

-- Fan ressukka, häntä ei paljon hellitellä. Ehkä hän kaipaakin
juuri sitä, mietti Tom. -- Yritän olla kiltti hänelle, hänkin pitää
aina minun puoliani. Ei olisi hätääkään, jos hän olisi noin suloinen
ja miellyttävä kuin Polly, mutta voihan sitä yrittää... tuumi Tom
pureskellen mietteissään viimeistä pähkinää ja ajatellen, että oli
varsin helppoa osoittaa veljellistä rakkautta kauniille ja kiltille
sisarelle.

-- Minä kerroin Tomille siitä pojan ilkiöstä, joka lennätti
professorin ilmaan, ja Tom sanoi tuntevansa hänet. Huokaisin ihan
helpotuksesta, sillä minä jo vähän epäilin, että se olikin Tom, kun
te nauroitte jutulle niin kovasti.

Toiset naurahtivat, ja Polly sanoi teeskennellyn vakavalla äänellä:

-- Se oli onneton tapaus, mutta epäilemättä se harhaantunut nuori
mies katuu nyt kovasti keppostaan.

-- Hän tuntui olevan hirveissä tunnonvaivoissa, kun näin hänet
viimeksi, sanoi Will vilkaisten Tomiin ilkikurisesti, sillä vaikka
Will olikin kirjatoukka, hän ymmärsi kyllä leikkiä siinä missä
huimapäinen Tomkin.

-- Hän on aina tunnonvaivoissa keppostensa jälkeen, sillä hän ei ole
pohjimmiltaan paha, vaan liian eläväinen pitääkseen itsensä kurissa,
eikä hän ole liioin yhtä ihastunut kirjoihin kuin eräs toinen
opiskelijatuttavani.

-- Hänet erotetaan varmaan, jollei hän pidä varaansa, sanoi Polly
varoittavasti.

-- Ei ihme vaikka erotettaisiinkin, sillä hänellä on kirotun huono
onni, mutisi Tom melko totisena.

-- Toivottavasti hän muistaa, että se olisi ystäville kova isku. Hän
voisi tehdä heidät myös iloisiksi ja ylpeiksi. Ja kai hän muistaakin,
sillä hän ei ole lainkaan niin ajattelematon kuin haluaa näyttää,
sanoi Polly katsellen Tomia niin ystävällisesti, että tämä heltyi,
vaikkei tietenkään näyttänyt sitä.

-- Kiitoksia, Polly! Ehkä hän läpäisee kunnialla, vaikka vähän
epäilenkin sitä. Hei, Will, lähdetäänhän kalppimaan, että tuo tipunen
pääsee yöpuulle, Tom lisäsi.

Sillä aikaa kun Will etsi vaatekomerosta jalkineitaan ja Maud pakkasi
kypsynyttä omenaa suureen rasiaan Polly käytti tilaisuutta hyväkseen
ja sanoi Tomille hiljaa:

-- Kiitoksia hyvin paljon, että olet ollut niin kiltti Willille.

-- Varjelkoon, enhän minä ole tehnyt mitään. Hän on niin ylpeä, ettei
anna auttaa itseään.

-- Mutta autat kuitenkin ihan huomaamatta, kuten tänä iltanakin. Ja
etkö luule minun tietävän, että tuo puku, jonka hän juuri on saanut,
olisi maksanut paljon enemmän, ellei se olisi sinun räätälisi tekemä.
Hän on vielä niin kokematon, ettei ymmärrä sellaisia asioita. Mutta
tunnen kyllä sinun tapasi auttaa ylpeitä heidän tietämättään, ja
kiitän sinua sydämestäni.

-- Älä nyt joutavia! Mitä sinä tiedät räätäleistä ja
yliopistoasioista, sanoi Tom niin hämillään kuin Polly olisi tavannut
hänet pahanteosta.

-- Enhän minä tiedäkään, mutta siksi juuri olenkin kiitollinen, että
olet hyvä Willille. En välitä mitä sinusta kerrotaan, sillä olen
varma ettet houkuttele Williä mihinkään kepposiin, vaan pidät häntä
oikealla tiellä, minun tähteni. Sinä tiedät että olen menettänyt
yhden veljen, ja Will on ottanut nyt Jimmyn paikan.

Pollyn silmät kostuivat, ja se sai Tomin lupaamaan pyhästi
mielessään, että hän on Willin ystävä niin hyvinä kuin pahoinakin
päivinä ja pitää hänet oikealla tiellä Pollyn tähden, vaikka Tom
tunsikin koko ajan, kuinka sopimaton oli sellaiseen tehtävään.

-- Minä koetan parastani, hän vastasi puristaessaan sydämellisesti
Pollyn kättä. Ja Polly näki Tomin katseesta, ettei ollut turhaan
vedonnut tämän kunniantuntoon. Kokematon Will saisi tästä lähtien
olla rauhassa kiusauksilta, joita Tom olisi saattanut aiheuttaa
hänelle.

-- Katsokaa, tämän minä annan äidille, että hän voi nauttia siinä
pillerinsä. Hän varmasti pitää siitä ja on mielissään, että häntä
on muistettu, sanoi Maud pukeutuessaan ja katseli hyvillä mielin
omenalahjaansa.

-- Olet kullanmuru, kun muistit äitiressua, sanoi Tom hyväksyvästi
nyökäten.

-- Hän oli niin mielissään silloin kerran kun toit hänelle
viinirypäleitä, ja siitä minä sen keksin. Ehkä hän sanoo minullekin:
"Kiitos, kultaseni!" Vai mitä luulet? kuiskasi Maud kasvoillaan
ikävöivä ilme.

-- Kyllä hän varmasti sanoo. Maudin suureksi hämmästykseksi Tom ei
nauranut hänen keksinnölleen.

-- Hyvää yötä, kultaseni! Ole nyt varovainen ja vedä kaulahuivi suun
eteen mennessäsi sillan yli taikka olet huomisaamuna käheä kuin
varis, neuvoi Polly suudellessaan veljeään, joka vastasi siihen
luonnollisesti ja pitämättä hellyydenosoitusta lainkaan tyttöjen
hupsutuksena. Sitten he kaikki kääriytyivät vällyihin ja reki ajoi
pois Pollyn jäädessä nyökkäilemään portaille.

Maudista matka oli liian lyhyt, mutta häntä lohdutettiin sillä, että
hän pääsisi pitemmälle ajelulle seuraavana lauantaina, jos keliä vain
riittäisi. Tom juoksi toivottamaan äidilleen hyvää yötä ja vihjaisi
samalla Maudin tuomisista Maudin seistessä ulkona odottamassa poikien
lähtöä.

-- Hyvää yötä, kultaseni, ja ole nyt varovainen, hän sanoi Tomille
matkien vaistomaisesti Pollya.

Tom nauroi ja oli vähällä nipistää sisarta nenästä, mutta sanat
toivatkin hänen mieleensä jotain muuta ja hän suuteli Maudia.
Hellyydenosoitus sai tytön melkein pakahtumaan hämmästyksestä ja
mielihyvästä.

Pojat ajoivat ääneti melkein koko matkan, sillä Will piti
tottelevaisesti kaulaliinaa suun edessä ja Tom oli vaipunut
ajatuksiinsa.

Hänen tapoihinsa ei juuri kuulunut mietiskely, mutta jos jokin
erityinen syy antoi jolloinkin siihen aihetta, tuo ihme kuitenkin
tapahtui. Ja sellaisina hetkinä hän oli ehdottoman tosi ja rehellinen
itselleen. Pistäytyminen Pollyn luona oli vaikuttanut tehokkaammin
kuin tunnin saarna, ja vaikka siellä käyty keskustelu ei ollut
ollutkaan korkealentoista tai nokkelaa, se herätti ajatuksia, ja
onhan tunnettua, että suostuttelu tehoaa paremmin kuin mitkään
parannussaarnat. Polly ja Will eivät yrittäneetkään saarnata,
ja se miellytti Tomia. Kukaan ei halua kuulla moitteita, mutta
ei liioin torjua huomaamattomasti annettuja opetuksia. Kaikessa
huolettomuudessaankin Tom tajusi ne nopeasti eikä ollut vielä niin
pilaantunut, ettei olisi toisten mukana osannut nauraa itselleen.

Willin ja Pollyn keskinäinen kiintymys muistutti niin kipeästi Tomia
hänen omista laiminlyönneistään, että se vaikutti pysyvästi häneen.
Menneiden aikojen muisteleminen sai hänet toivomaan, että voisi alkaa
kaiken taas alusta ja paremmalla onnella. Isoäidin mainitseminen
palautti mieleen hyväätekevän muiston, ja Pollyn luottamus, kun hän
uskoi rakkaan veljensä Tomin suojelukseen, sai Tomin miehekkäästi
toivomaan, että hän todella ansaitsisi sen. Mutta häntä ei olisi
saanut kiduttamallakaan ilmaisemaan näitä mietteitään.



11

NEULAT JA KIELET


    "Polly kulta!

    Ompeluseura kokoontuu tänä iltana meille. Se on aivan sinun
    alaasi, joten tulethan auttamaan minua. Luotan sinuun.

                                     Ystäväsi Fanny."

-- Saitko pahoja uutisia, kultaseni? kysyi neiti Mills ojennettuaan
kirjelipun Pollylle, kun tämä eräänä päivänä kotiutui. Oli kulunut
muutamia viikkoja Jennyn saapumisesta.

Polly kertoi kirjeen sisällön ja lisäsi:

-- Kai minun pitää mennä auttamaan Fania, mutta mielelläni en lähde.
Tytöt puhuvat vain omista asioistaan eivätkä ne juuri huvita minua.
Minä olen ulkopuolinen ja he hyväksyvät minut vain Fanin takia. Minä
istunkin vain jossakin nurkassa ompelemassa, kun toiset nauravat ja
lörpöttelevät.

-- Siellähän sinulla olisi hyvä tilaisuus puhua Jennyn puolesta. Hän
tarvitsee työtä, ja nuo nuoret neidit ompeluttavat varmaan paljon.
Jenny on erittäin taitava käsistään, ja häntä alkaa huolestuttaa,
jollei hän pian pääse ansaitsemaan. En tahtoisi, että hän on onneton
ja tuntee itsensä riippuvaiseksi. Hän tarvitsee vain kunnolla
palkattua ompelutyötä tullakseen toimeen. Kyllähän minäkin sitä
saisin juoksemalla tuttavieni luona, mutta en millään ehdi ennen kuin
saan Müllerit matkaan. Täällä he ovat yhteiskunnan ruokittavina,
mutta tulevat lännessä toimeen omin neuvoin. Siksi olen kerännyt
heille matkarahoja, ja niin pian kuin saan heille vielä kokoon
vaatteita, lähetän heidät matkaan. Tällä tavoin saa ihmiset auttamaan
itseään. -- Ja neiti Mills naksutti tarmokkaasti isoja saksiaan
leikatessaan pientä punaista flanellimekkoa.

-- Se on totta, ja minäkin auttaisin, jos vain tietäisin mistä
aloittaisin, sanoi Polly.

-- Kukaan meistä ei voi tehdä kaikkea mitä tahtoisi, mutta aina
voi tehdä parhaansa, ja se on jo hyvä. Aloita Jennystä, kultaseni.
Kerro noille tytöille hänestä, ja ellen erehdy pahasti, he auttavat
auliisti, sillä yleensä rikkaiden ihmisten piittaamattomuuteen
ei ole niinkään syynä kovasydämisyys kuin tietämättömyys tai
ajattelemattomuus.

-- Luulen kyllä, että minulle nauretaan, jos koetan puhua heille
vakavasti sellaisista asioista, sanoi Polly suoraan.

-- Sinä tiedät kuitenkin, että sellaisia asioita on olemassa,
haluaisit auttaa puutteenalaisia ja annat arvoa niille, jotka
työskentelevät heidän hyväkseen, eikö niin?

-- Tottakai!

-- Etkö siis voi kestää vähän pilkkaa hyvän asian vuoksi? Sanoit
eilen, että haluaisit tulevaisuudessa toimia parhaasi mukaan
naisasian hyväksi. Se ilahdutti vanhaa sydäntäni, sillä olen varma,
että aikanaan vielä lunastat lupauksesi. Mutta Polly, periaate ei
ole mistään kotoisin, ellei ihminen sen vuoksi kestä naurua eikä
kylmäkiskoisuutta.

-- Minä kyllä tahtoisin olla lujaluonteinen, mutta en haluaisi
ihmisten puhuvan siitä, varsinkaan niiden, jotka eivät ymmärrä
tarkoituksiani. Ja olisin heti tyttöjen hampaissa, jos yrittäisin
saada heidät ajattelemaan järkevästi tai ihmisystävällisesti. Nyt he
jo sanovat minua vanhanaikaiseksi ja sanokoot. Mutta ei ole hauskaa,
kun he osoittavat pitävänsä minua kiihkoilevana naisasianaisena,
sanoi Polly, jonka mieleen oli jäänyt monta ylimielistä hymähdystä
ja letkausta, jotka hän tosin oli antanut anteeksi, mutta muisti
vieläkin.

-- Heikkojen, köyhien ja vähäosaisten hoivaaminen, toisin sanoen
kristillinen armeliaisuus, on peräisin lähes parin tuhannen vuoden
takaa, ja vain ne, jotka rehellisesti noudattavat silloin annettua
kaunista esimerkkiä, saavat kokea mitä on oikea maallinen onni.
Vaikka minä en kiihkoilekaan naisten oikeuksien puolesta, lisäsi
neiti Mills hymyillen Pollyn synkkyydelle, he voisivat mielestäni
tehdä aika paljon toistensa hyväksi, jos lakkaisivat pelkäämästä
'mitä ihmiset sanovat' ja edistäisivät sydämestään kaikkea, mikä
tekisi heidät ja heidän kanssasisarensa niiden oikeuksien arvoisiksi,
jotka Jumala on antanut heille. Keinoja on niin monia, että minua
ihmetyttää, kun he eivät huomaa käyttää niitä hyväkseen. Mutta
puhuminen ei auta, sillä vain harvat osaavat sen taidon. Mutta
toivoisin jokaisen tytön ja naisen oppivan tuntemaan velvollisuutensa
ja uhraamaan hiukan aikaansa ja mielihalujaan toistensa hyväksi.
Sillä työtä on paljon ja vain naiset kykenevät sen parhaiten
tekemään, mikäli haluavat.

-- Minä koetan, sanoi Polly, josta tosin oli tärkeämpää pysyä
neiti Millsin suosiossa kuin uhrautua naissukupuolen hyväksi.
Pollyn tapaisen ujon ja herkän tytön oli vaikeata ruveta puhumaan
Jennyn puolesta, ja herttainen vanhus tiesi sen, sillä vaikka hänen
hiuksensa olivat harmaat ja kasvot ryppyiset, hän oli mieleltään
vielä nuori ja muisti hyvin omat tyttöaikaiset koettelemuksensa.
Mutta hän tiesi myös, että vilpittömällä ja suorasukaisella Pollyllä
oli enemmän vaikutusvaltaa toisiin kuin itse aavistikaan. Muiden
auttaminen koitui sitä paitsi Pollyn omaksi parhaaksi, koska se
jalosti häntä enemmän kuin ulkonainen menestys, jonka kyllä helposti
saavutti noudattamalla hienon seuraelämän sääntöjä. Pollyssa oli
hyvää ainesta, ja neiti Mills käyttäytyi vain oman periaatteensa
mukaan yrittäessään auttaa häntä. Viisas vanhus huomasi, että Polly
oli tullut siihen ikään, jolloin tytöstä äkkiä kehittyy nainen ja hän
alkaa vaatia elämältä muutakin kuin huvituksia.

Polly pohti asiaa pukeutuessaan ja Jennyn toimiessa kamarineitona,
eikä tämä lainkaan aavistanut, mitä uusi ystävä aikoi tehdä hänen
hyväkseen, jos vain saisi kylliksi rohkeutta.

-- Ovatko ne teekutsut? kysyi Jenny, kun Polly hänen suureksi
ihastuksekseen oli saanut ylleen kahisevan mustan silkkipukunsa,
sillä hän piti Pollya täydellisenä kaunottarena.

-- Pikemminkin esitelmätilaisuus, vastasi Polly naurahtaen. Jennyn
avuliaisuus ja ihailevat katseet vahvistivat päätöstä, jonka neiti
Millsin pieni saarna oli synnyttänyt hänessä.

Astuessaan paria tuntia myöhemmin Shaw'n olohuoneeseen hän näki
edessään masentavan rivin hienosti pukeutuneita tyttöjä, jokaisella
runsaasti koristeltu käsityöpussi, ompelurasia tai laukku. Kielet
liikkuivat huomattavasti vikkelämmin kuin neulat heidän valkoisissa
käsissään, kun he ompelivat hihoja nurin päin, sekoittivat
flanellinuttujen selkä- ja etukappaleet tai tuhersivat napinreikiä.

-- Olit kiltti, kun tulit näin aikaisin. Istu tähän Bellen ja neiti
Perkinsin väliin, ja tästä saat oikein sievän puvun ommellaksesi,
ellet tahdo jotain parempaa, sanoi Fanny ottaen Pollyn ystävällisesti
vastaan ja sijoittaen hänet sellaiseen paikkaan, jossa arveli hänen
parhaiten viihtyvän.

-- Kiitos, mutta ottaisin valkaisemattoman pumpulipaidan, mikäli
niitä on tekeillä, sillä paidat ovat vielä tarpeellisempia
kuin batistimekot, vastasi Polly ja istahti omaan nurkkaansa
mahdollisimman nopeasti, sillä ainakin kuudet lornjetit kohosivat,
eikä hän pitänyt tuijottelusta.

Neiti Perkins, kolean näköinen nuori nainen, jolla oli
aristokraattinen nenä, kumarsi kohteliaasti ja jatkoi työtään, jolle
kaksi timanttisormusta jakoi loistettaan. Vilkasluonteinen Belle
sen sijaan nyökkäsi hänelle hymyillen, siirsi tuolinsa lähemmäksi
ja alkoi kuiskutellen kertoa Trixin ja Tomin viimeisestä riidasta.
Polly kuunteli kiinnostuneena ja ompeli samalla uutterasti vilkaisten
silloin tällöin tutkivasti neiti Perkinsin puvun hienoja röyhelöitä.
Tämä arvon neiti istui hievahtamatta kuin kuvapatsas ja työnsi
siroilla sormillaan pari pistoa minuutissa.

Kesken kertomusta Bellen korviin kantautui toiselta puolen pöytää
katkelma vielä mielenkiintoisemmasta juorusta, ja hän sukelsi suin
päin keskusteluun jättäen Pollyn kaikessa rauhassa kuuntelemaan
ja ihailemaan nuorten neitien sukkeluutta, älykkyyttä ja lempeätä
mielenlaatua. Vaikka huoneen täytti vilkas taukoamaton puheensorina,
Polly erotti kuitenkin pätkiä hienon maailman uutisista, jotka
olivat omiaan vähentämään hänen kunnioitustaan yhteiskunnan kermaa
kohtaan. Muuan kaunotar vakuutti, että Joe se-ja-se oli viime
tanssiaisissa juonut niin paljon samppanjaa, että hänet oli täytynyt
lähettää kotiin kahden palvelijan saattamana. Toinen teki tiettäväksi
sen pöyristyttävän seikan, että Carrie P:n häälahjoista olikin
puolet vuokrattu tilaisuutta varten. Kolmas juorusi, että vaikka
rouva Buckminster käytti tuhannen dollarin päällystakkia, hänen
poikansa eivät saaneet kuin yhden lakanan vuoteisiinsa. Ja neljäs
lörppöliisa kertoi seurueelle, että eräs tietty henkilö ei ollut
koskaan kosinut erästä toista tiettyä henkilöä, vaikka asianomaiset
olivat levittäneetkin sellaisen huhun. Viimeksimainittu uutinen
nostatti sellaisen hälinän, että Fannyn piti jo kehottaa kokousta
päiväjärjestykseen.

-- Tytöt, tytöt, teidän on juteltava vähemmän ja ommeltava enemmän
tai muuten ompeluseuramme joutuu häpeään. Tiedättekö että meidän
osastomme lähetti viime kuussa vähemmän töitä kuin mikään muu osasto,
ja rouva Fitz-George sanoi, ettei hän käsitä, kuinka viisitoista
nuorta naista saa niin vähän aikaan.

-- Emme me puhu tippaakaan enemmän kuin vanhemmat naiset. Olisittepa
kuulleet heidän jaaritteluaan viime kerralla. He saavat vain sen
takia niin paljon valmista, kun vievät työt kotiin ja teettävät ne
ompelijattarillaan ja ottavat sitten itselleen koko kunnian, väitti
Belle, joka oli aina ihastuttavan suorapuheinen.

-- Siitä muistuukin mieleeni, että äiti sanoi nyt tarvittavan niin
paljon vaatteita kuin ikinä saamme valmiiksi, sillä talvi on ankara
ja köyhät kärsivät suurta puutetta. Haluaisiko joku ottaa kotiinsa
ommeltavaa joutohetkikseen, kysyi Fanny, joka oli tämän toimeliaan
hyväntekeväisyysseuran puheenjohtaja.

-- Ei missään nimessä! Kaikki minun vapaa-aikani menee käsineiden
korjaamiseen ja vaatteiden kunnostamiseen, vastasi Belle.

-- Mehän kokoonnumme jo kerran viikossa ompelemaan -- minun
mielestäni ei meiltä voi vaatia enempää. Ja onhan meillä muutakin
tekemistä. Köyhät valittavat aina ankaraa talvea eivätkä koskaan
ole tyytyväisiä, huomautti neiti Perkins ja väläytteli timanttejaan
ommellessaan nappeja esiliinan nurjalle puolelle.

-- Kukaan ei voi vaatia minulta enempää, jos muistaa mitä minun
on puuhattava kesään mennessä, sanoi Trix tärkeänä. Kolme
ompelijaa ompelee minulle minkä kerkiää, ja oikeastaan tarvitsisin
neljännenkin. Mutta kaikilla on kiire ja he vaativat niin hirvittäviä
työpalkkoja, että olen hukassa. Taidan pian aikaa joutua itse
ompelemaan.

-- Siinähän olisi Jennylle työtä, ajatteli Polly, mutta ei rohjennut
kokouksen kestäessä korottaa ääntään. Hän päätti puhua asiasta kahden
kesken Trixin kanssa.

-- Työpalkat ovat kalliita, mutta unohdat että eläminenkin on
nyt paljon kalliimpaa kuin ennen. Äiti ei koskaan anna meidän
tinkiä ompelijoiden palkoista, vaan haluaa että maksamme heille
kunnollisesti ja säästämme jossakin muussa jos tarve vaatii, sanoi
Emma Davenport, hiljainen kirkassilmäinen tyttö, jota toiset nuoret
neidit pitivät vähän omituisena, koska hän pukeutui yksinkertaisesti
isänsä miljoonista huolimatta.

-- Kuulkaa mitä tuo tyttö puhuu säästäväisyydestä! Anteeksi, tehän
taidattekin olla sukua keskenänne? sanoi Belle ääntään hiljentäen.

-- Hyvin kaukaista, mutta olen ylpeä siitä, sillä hän ei säästäessään
kitsastele toisessa asiassa ja komeile toisessa. Jos kaikki
noudattaisivat Davenportien esimerkkiä, työläisten ei tarvitsisi
nähdä nälkää eikä palvelijoista olisi puutetta. Emmalla on minun
jälkeeni yksinkertaisin puku täällä ja kuitenkin heti huomaa, että
hän on hieno nainen, sanoi Polly lämpimästi.

-- Ja sinä olet toinen, vastasi Belle, joka oli aina pitänyt Pollysta.

-- Hiljaa tytöt! Trixillä on puheenvuoro.

-- Jos he edes käyttäisivät rahansa oikein, en sanoisi mitään.
Mutta heidän pitää olla yhtä hienoja kuin muidenkin ja niin hyvissä
vaatteissa, että emäntää tuskin erottaa palvelijasta. Meidän
keittäjällämme oli esimerkiksi samanlainen hattu kuin minulla.
Ainekset olivat kyllä halvemmat, mutta yleisvaikutelma ihan sama.
Ja hän oli jopa niin julkea, että käytti sitä minun nähteni. Minä
kielsin sen, ja hän lähti tietenkin matkoihinsa. Isä suuttui niin,
ettei antanut minulle hartiahuivia, jonka oli luvannut tänä vuonna.

-- Se on tosiaan häpeällistä! huudahti neiti Perkins, kun Trix
hengästyneenä vaikeni. -- Palvelijat pitäisi velvoittaa pukeutumaan
palvelijoiden tavoin, kuten ulkomailla on tapana. Silloin heistä
ei olisi harmia. Neiti Perkins oli äskettäin palannut pitkältä
Euroopan-matkalta ja tuonut tullessaan ranskalaisen kamarineidon.

-- Perky tekee toisin kuin saarnaa, kuiskasi Belle Pollylle, kun
neiti Perkins syventyi keskustelemaan naapuriensa kanssa. -- Hän
antaa kamarineidolleen vanhoja vaatteitaan. Ja eräänä päivänä, kun
Betsey herrasteli kadulla emäntänsä tulipunaisessa samettipuvussa,
herra Curtis luuli häntä neiti Perkinsiksi ja kumarsi hänelle. Mies
on sokea kuin yölepakko, mutta tunsi kuitenkin puvun ja sieppasi
kohteliaasti hatun päästään. Perky ihailee herra Curtisia, ja siksi
hän kiukuissaan löi kamarineitoa, kun tämä kikattaen kertoi jutun.
Betsey on yhtä tyylikäs kuin Perky ja paljon sievempi. Perky tietää
sen, ja se vain pahentaa asiaa.

Polly ei voinut olla nauramatta, mutta kävi vakavaksi kuullessaan
Trixin sanovan ikävystyneellä äänellä:

-- Uh, olen kyllästynyt noihin kerjäläisiin. Heistä on varmasti
puolet petkuttajia. Jos heidät jätettäisiin omiin hoteisiinsa,
he menisivät töihin ja pitäisivät huolen itsestään. Yleensäkin
hyväntekeväisyydestä pidetään liian paljon ääntä. Kyllä meidät saisi
jo jättää rauhaan.

-- Hyväntekeväisyyttä ei harjoiteta koskaan liikaa! puuskahti Polly
unohtaen äkkiä arkuutensa.

-- Niinkö! Minä rohkenen kuitenkin olla eri mieltä, vastasi Trix
nostaen lornjetin silmilleen ja katsoen Pollya pitkin nenän vartta.

Ollessaan Trixin seurassa tai puhuessaan hänen kanssaan Polly aina
kiihtyi ja tuli taistelunhaluiseksi. Hän koetti voittaa ärtymyksensä,
mutta turhaan, ja kun Trix heittäytyi mahtavaksi, Pollyn teki mieli
läimäyttää häntä korvalle. Lornjettia Polly inhosi erityisesti,
sillä Trix ei ollut sen likinäköisempi kuin hänkään, mutta oli
vain olevinaan, koska se oli muotia, ja hän käytti tuota viatonta
lasinkappaletta masentaakseen ne, jotka rohkenivat vastustaa häntä.
Kopea katse, joka seurasi hänen pilkallisen kohteliaita sanojaan, sai
Pollyn kuohahtamaan. Hän karahti tulipunaiseksi ja vastasi silmät
leimuten:

-- Tuskin meistä monikaan on niin itsekäs, että voisi elää kaikessa
rauhassa, kun pikku lapset näkevät nälkää ja meidän ikäisemme nuoret
tytöt päättävät päivänsä, koska ovat niin köyhiä, ettei heillä ole
muuta valinnan varaa kuin elää synnissä tai kuolla.

Hälinä vaikeni äkkiä, sillä vaikka Polly ei korottanut ääntään, siinä
huomasi kumminkin selvää suuttumusta; se ei voinut olla koskettamatta
edes tyhjänpäiväisintä tytönhupakkoa, koska kiihkeinkään seuraelämä
ei pysty sentään kuolettamaan naisen sydäntä. Trix häpesi, mutta
koska tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä Pollya kuin tämä häntä
kohtaan eikä ollut yhtä jalomielinen kuin Polly, hän etsi tyydytystä
kiusoittelusta. Polly ei tiennyt, että siihen oli salaisena syynä
Tom, joka asetti hänet usein esikuvaksi morsiamelleen, ja siksi tämä
nuori nainen inhosi Pollya kaksinverroin.

-- Puolet sanomalehtien kauhujutuista on kyhätty vain huomion
herättämiseksi. Ja olisi mieletöntä uskoa niihin, ellei nyt
välttämättä tahdo kiusata niillä itseään. Ja mitä rauhaan tulee, niin
minä en kaikesta päättäen saa nauttia sitä niin kauan kuin minun on
pidettävä silmällä Tomia, sanoi Trix ärsyttävästi.

Pollyn neula naksahti poikki, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan
vaiensi teräväkielisen Trixin sanomalla:

-- Minä uskon mitä olen itse nähnyt ja kuullut. Teidän elämänne on
niin onnellista ja turvattua, ettette pysty tajuamaan kurjuutta.
Mutta jos näkisitte siitä edes vilauksen, koskisi sydämeenne yhtä
kipeästi kuin minunkin.

-- Onko sinulla tosiaan sydänkipuja? Joku viittasi siihen suuntaan,
mutta en uskonut, koska näytät niin hyvinvoivalta.

Se oli sydämettömästi sanottu, paljon sydämettömämmin kuin kukaan
saattoi aavistaa. Polly kalpeni. Belle huomasi sen ja ehätti
auttamaan osoittaen enemmän hyvää tahtoa kuin harkintaa.

-- Sinä taas et pysty kärsimään sydänkipuja. Mutta Polly ja minä emme
ole vielä niin vanhoja, että olisimme tulleet koviksi ja kylmiksi.
Sen sijaan olemme yhä niin hupsuja, että säälimme onnettomia ja
erityisesti Tom Shaw'ta, lisäsi Belle hiljemmin.

Se oli kaksinkertainen pistos, sillä suoraan sanoen Trix ei ollut
enää mikään nuori tyttönen, ja Tomia pidettiin yleisesti hänen
uhrinaan. Trix punastui, mutta ennen kuin hän ehti uudelleen ladata
ja laukaista, Emma Davenport, joka piti tällaista kiistaa häijynä ja
sivistymättömänä, ehätti väliin.

-- Minua on aina ihmetyttänyt, miksi me kaikki luemme kyllä
mielellämme köyhistä ihmisistä ja itkemme heidän surkeaa kohtaloaan,
mutta todellisessa elämässä emme ole heistä kiinnostuneita.

-- Luultavasti taitava kerronta saa meidät ihailemaan köyhyyttä,
mutta kyllä minusta todellisuuskin on kiinnostavaa -- köyhyyskin, jos
vain oppii sitä oikein näkemään ja ymmärtämään, sanoi Polly hiljaa
ja siirsi tuolinsa neiti Perkinsin kylmästä läheisyydestä Emman
lauhkeaan ilmapiiriin.

-- Mutta mitä sitten olisi tehtävä? En käsitä millä tavoin me tytöt
voisimme auttaa enemmän kuin jo autamme. Meillä ei ole rahoja
hyväntekeväisyyteen, ja vaikka olisikin, emme osaisi käyttää niitä
oikein, sillä eihän meidän sopisi mennä nuuskimaan törkypesiä ja
metsästää tarvitsevia, sanoi Fan, joka viime aikoina oli ruvennut
ajattelemaan muutakin kuin itseään ja tunsi päivä päivältä kasvavaa
kiinnostusta lähimmäisiinsä.

-- Kovin paljon emme kai voi auttaa, ainakaan vielä, mutta on
muutamia laiminlyöntejä, jotka lankeavat luonnostaan meille, sanoi
Polly ompeluksensa äärestä. -- Tiedän perheen, jossa talon emäntä
ja tytär ottavat heti sydämelleen jokaisen uuden palvelijan. Heille
opetetaan hyviä tapoja, annetaan kirjoja luettavaksi ja keksitään
silloin tällöin kunnollista ajanvietettä, ja he tajuavat pian,
ettei heitä pidetä työjuhtina, joiden on nälkäpalkasta aherrettava
minkä jaksavat, vaan perheen apulaisina, joita arvostetaan heidän
uskollisuutensa vuoksi. Talon rouva tuntee vastuuta palvelijoistaan.

Pollyn lopetettua monet tarkkaavaiset silmät huomasivat, että Emma
oli punastunut ja hänen suunpielissään karehti ujo hymy osoittaen,
ketä Polly sanoillaan tarkoitti.

-- Niin mainiossa talossa palvelijoista tulee sitten kai vallan
pyhimyksiä? tokaisi parantumaton Trix.

-- Ei. Harvat ovat pyhimyksiä edes vierashuoneissa. Mutta kaikilla
palvelijoilla on hyvä olla siinä talossa, olivatpa sitten kiitollisia
tai eivät. Ehkei minun olisi pitänyt puhua tästä, mutta halusin vain
osoittaa, että jotain me tytötkin pystymme tekemään, voimme ainakin
luoda paremman yhteishengen perheen ja palvelijoiden välille. Ja
kyllä me kykenemme tekemään jotain muutakin, jatkoi Polly lämmeten.
-- Useimmilla meistä on kyllä rahaa pikku turhuuksiin, mutta heti
kun pitäisi maksaa esimerkiksi ompelijan lasku, olemme kauhean
köyhiä. Emmekö voisi luopua jostain turhuudesta ja maksaa ompelijalle
kunnolla?

-- Minä ainakin lupaan maksaa! huudahti Belle, joka tunsi äkkiä
omantunnonpistoksia siitä, että oli tinkinyt liinavaatelaskustaan
voidakseen kustantaa lisäkoristeen uuteen pukuunsa.

-- Kas, Belle teki jo parannuksen. Vahinko ettei se kestä viikkoa
kauempaa, sanoi Trix.

-- Sepä nähdään! tokaisi Belle päättäen mielessään, että pitäisi
lupauksensa vaikkapa vain 'tuon riivinraudan' kiusaksikin, joksi hän
herttaisesti nimitteli entistä koulutoveriaan.

-- No nyt saamme nähdä sitten Bellen ratsastamassa täyttä
laukkaa uudella keppihevosellaan. En yhtään hämmästy, vaikka hän
rupeaisi saarnaamaan vankikopeissa tai jakelemaan lentolehtisiä
naisasianaisten kokouksissa tai ottaisi kasvatikseen jonkun ihanan
ryysymekon, sanoi Trix, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä,
että Bellellä oli loistava iho ja niin runsas tukka ettei hänen
tarvinnut koskaan käyttää irtokiharoita.

-- Voisin minä tehdä pahempaakin, kuten muutamat neidit, jotka
pääsevät sanomalehden palstoille hullutuksistaan, sanoi Belle
opettavaisesti.

-- Eiköhän pidetä vähän taukoa ja levätä sillä aikaa kun Polly laulaa
meille. Esitäthän meille jotakin? Kaikki haluavat kuulla lauluasi ja
pyysivät minua kysymään.

-- No, siinä tapauksessa laulan mielelläni. Ja Polly meni auliisti
pianon luo.

Polly ei ollut koskaan niin surullinen, hämmentynyt tai haluton,
ettei olisi mielellään laulanut, sillä laulaminen oli hänelle
luonnollinen keino tunteiden ilmaisemiseen, yhtä vaivatonta kuin
hengittäminen. Hetken hänen kätensä hapuilivat koskettimilla, kun hän
mietti mitä soittaisi, sitten kuuluivat ensimmäiset tahdit lempeän
surumielisestä sävelmästä, ja hän alkoi laulaa "Huokausten siltaa".
Polly ei tiennyt miksi valitsi juuri sen, mutta vaisto näytti osuneen
oikeaan, sillä vanhan laulun sävelet koskettivat kuulijoita. Polly
lauloi paremmin kuin milloinkaan, sillä hänen mielessään väikkyi
Jenny, ja se valoi ääneen aitoa tunnetta. Laulu vetosi tyttöjenkin
sydämeen, ja kääntyessään ympäri Polly huomasi heidän kasvoillaan
lempeämmän ilmeen, joka ilmaisi heidän unohtaneen typerän riidan ja
turhanpäiväiset ajatuksensa.

-- Tuo laulu saa minut aina itkemään, ja silloin tuntuu kuin minulla
ei olisi oikeutta olla onnellinen, sanoi Belle pyyhkien peittelemättä
kyyneliään karkeaan pyyheliinaan.

-- Onneksi ihmiset ryhtyvät harvoin noin epätoivoisiin tekoihin,
sanoi toinen tyttö, joka harvoin luki sanomalehtiä.

-- Ikävä kyllä se ei ole niin harvinaista. Vain kolme viikkoa
sitten tapasin tytön -- meitä nuoremman mutta ei sen kummemman kuin
mekään --, joka oli yrittänyt päättää päivänsä vain siksi että oli
masentunut, sairas ja köyhä.

-- Kerro meille hänestä, pyysi Belle innokkaasti.

Polly tunsi laulun raivanneen tien asialleen ja kertoi rohkaistuneena
Jennyn tarinan esittäen sen niin elävästi, että tytöt herkesivät
ompelemasta; ja kun hän lopetti, muidenkin kuin lämminsydämisen
Bellen silmät olivat kosteina. Trix oli aivan lyöty ja neiti Perkins
suli niin, että hänen kädellään kimmelsi kyynelhelmi, joka voitti
timanttien säihkyn. Fan sieppasi äkillisestä mielijohteesta arvokkaan
posliinilautasen, pani sille viiden dollarin setelin ja kuljetti sitä
ympäri toistaen Pollyn sanoja:

-- Tytöt, tahdottehan auttaa Jenny-rukkaa aloittamaan alusta
paremmalla onnella.

Oli ilo nähdä miten nopeasti sievät kukkarot aukesivat, kuinka
jalomielisesti jokainen antoi yltäkylläisyydestään ja miten
riemukkaat kättentaputukset Belle sai heittäessään lautaselle
kultaisen sormustimensa ja sanoessaan puoleksi hämillään, puoleksi
iloisesti:

-- Saat tämän! Minulla ei ole ikinä rahaa, sillä jostain syystä se ei
pysy kukkarossani. Mutta en voi päästää lautasta ohitseni panematta
siihen jotakin.

Kun Fanny toi keräyksen Pollylle ja tämä kokosi rahat kiitollisena
tytöt toivoivat, että heillä olisi ollut enemmän annettavaa.

-- En voi kylliksi kiittää teitä, sanoi Polly ääni väristen. -- Nämä
rahat ovat Jennylle suureksi avuksi, ja kun hän saa tietää, miten
hyvästä sydämestä lahja on annettu, hän ilahtuu kaksin verroin. Sehän
osoittaa, että hänellä on ystäviä ja maailmassa on tilaa hänellekin.
Antakaa hänen vastapalvelukseksi ommella teille, sillä hän ei pyydä
almuja vaan työtä ja vähän ystävällisyyttä. Antamalla hänelle
molempia autamme häntä parhaiten.

-- Annan hänelle niin paljon ompelutyötä kuin hän ikinä haluaa. Ja
hän voi asua meillä niin kauan kuin työtä riittää, ellei hänellä ole
kotia, sanoi Trix armeliaisuuden puuskassaan.

-- Kiitos vain, mutta hän ei tarvitse asuntoa. Neiti Mills on jakanut
kotinsa Jennyn kanssa ja pitää häntä tyttärenään, vastasi Polly
ylpeänä neiti Millsin puolesta.

-- Onpa hän kultainen! huudahti Belle.

-- Minä haluaisin oppia tuntemaan hänet, kävisikö se päinsä? kuiskasi
Emma.

-- Tietysti! Tutustutan hänet mielelläni kehen hyvänsä. Neiti Mills
on hiljainen, vaatimaton vanhus, mutta tekee suunnattomasti hyvää ja
opettaa miten järkevimmällä tavalla voi auttaa hätääkärsiviä.

-- Kerro miten! Tahtoisin mielelläni täyttää velvollisuuteni, mutta
en osaa, sanoi Belle.

Tyttöjen kasvot muuttuivat vakaviksi ja neulat suihkivat
vikkelämmin, kun heidän valppaisiin nuoriin aivoihinsa tulvi uusia
ajatuksia ja suunnitelmia niistä tositapauksista ja onnistuneista
avustustoimenpiteistä, joista Polly kertoi kuten oli kuullut neiti
Millsin kertovan. Tytöt kuuntelivat niin kiinnostuneina, että
unohtivat tavanomaisen rupattelunsa, osittain kai siksi, että asiat
olivat heille uusia ja outoja. Mutta niin kauan kuin innostusta
kesti, se oli vilpitöntä ja teki heille hyvää. Monet unohtivat sen jo
viikon kuluttua, mutta Pollyn yritykset eivät menneet vallan hukkaan,
sillä Emmasta, Bellestä ja Fannysta tuli Jennyn uskollisia ystäviä.
Ja he auttoivat häntä niin auliisti, että tyttörukasta tuntui kuin
hän olisi syntynyt uuteen ja onnellisempaan maailmaan.



12

KIELLETTY HEDELMÄ


-- Nyt kaipaan jo ihan kuollakseni jotain hauskuutta, tuumi Polly
eräänä aamuna aukaistessaan ikkunan ja hengittäessään kirpeää
pakkasilmaa, joka sai hänen verensä kiertämään ja silmänsä
säteilemään nuoruutta ja tervettä elinvoimaa. -- Kyllä minun tosiaan
täytyy päästä vähän huvittelemaan. En yksinkertaisesti kestä enää
aloillani. Mitähän oikein keksisin?

Polly murenteli leivänmuruja kyyhkysille, jotka olivat tulleet
jokapäiväiselle aterialleen. Katsellessaan niiden hohtavia höyheniä
ja punertavia jalkoja hän vaivasi päätään keksiäkseen jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa virkistystä itselleen. Hän oli jo niin
kauan tukahduttanut huvittelunhalunsa, että tunsi siihen nyt
suorastaan hillitöntä tarvetta.

-- Minäpä menen oopperaan! hän julisti yhtäkkiä kyyhkysille. --
Se on kyllä kallista lystiä, mutta suurenmoista, sillä musiikin
kuunteleminen on minulle aina juhlaa. Hankin kaksi huokeinta
pääsylippua ja lähetän sanan Willille -- poika parka on yhtä paljon
virkistyksen tarpeessa kuin minäkin -- ja sitten pidämme yhdessä
hauskaa.

Ja sitten Polly paukautti ikkunan kiinni pienten elättiensä
harmiksi ja alkoi hääriä tarmokkaasti itsekseen lauleskellen
aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä hiljaa. Hän lähti
jo varhain ensimmäiselle tunnilleen ehtiäkseen sitä ennen ostaa
liput. Pistäessään viiden dollarin setelin kukkaroonsa hän toivoi,
etteivät liput olisi kovin kalliita, sillä hän ei varmaankaan
jaksaisi vastustaa niiden ostamista. Mutta Polly välttyi kaikilta
kiusauksilta, sillä saapuessaan lippuluukulle hän näki siellä jonon
ja huomasi poistuvien pettyneistä kasvoista, ettei lipuista ollut
toivoakaan.

-- No olkoon! Menen sitten muualle, sillä huvitella minä aion,
hän mietti päättävästi, ja pettymys tuntui vain lisäävän hänen
mielitekoaan. Mutta teatteri-ilmoituksista ei löytynyt mitään
houkuttelevaa, ja niin hänen oli pakko aloittaa päivän työt
rahojen polttaessa taskussa ja kaikenmoisten villien suunnitelmien
risteillessä ajatuksissa. Iltapäivällä hän ei mennytkään kotiin
syömään, vaan pistäytyi jäätelölle ja koetti tavoittaa iloista
juhlamieltä. Mutta ei se oikein luonnistunut. Hän teki kierroksen
taidekaupassa ja lähti sitten opettamaan Maudia ajatellen miten
katkeraa oli tukahduttaa mielihalunsa ja tyytyä vain kainon
musiikinopettajan osaan.

Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan surra osaansa, sillä Fan
kysyi heti Pollyn nähtyään:

-- No, voitko tulla?

-- Minne sitten?

-- Etkö saanut sanaani?

-- Minä en käynyt kotona päivällisellä.

-- Tom on pyytänyt meidät oopperaan tänä iltana ja... Pitemmälle
Fanny ei päässyt, kun Polly jo riemastuneena alkoi taputtaa käsiään.

-- Tulenko muka? Totta kai tulen! Koko päivänä en ole muuta
ajatellutkaan kuin oopperaa. Yritin aamulla hankkia lippuja, mutta en
saanut. Ja siitä saakka olen aivan kihissyt harmista. Ja nyt -- sehän
on suurenmoista! Polly aivan hyppi hyvästä mielestä.

-- Tule meille teelle ja pukeudu täällä, niin pääset mukavasti samaa
matkaa. Tom on tänään taivaallisen hyvällä tuulella.

-- Minun täytyy vain käväistä kotona hakemassa vaatteeni, sanoi Polly
päättäen siinä paikassa ostaa koko kaupungin hienoimmat hansikkaat.

-- Minulta saat valkoisen teatteriviitan ja muut asusteet, sillä
Tom haluaa tietysti ylpeillä daameistaan, sanoi Fan ja lähti
kauneusunilleen.

Sinä hetkenä Polly päätti, ettei lainaakaan Beckyn parasta hilkkaa,
kuten ensin oli aikonut, vaan hankkii uuden, sillä mikään ei tuntunut
hänestä liian tuhlaavaiselta tällaiseen juhlatilaisuuteen. Maudin
tunnin laita taisi olla vähän niin ja näin, sillä Pollyn päässä
vilisi vain hilkkoja, hansikkaita, teatteriviittoja ja viuhkoja ja
hän antoi oppilaansa kahlata soittoläksyn niin kuin tämä parhaiten
taisi. Heti tunnin loputtua Polly ryntäsi tiehensä. Hän ei ostanut
ainoastaan hansikkaita vaan myös hatunkuvun, palasen harsoa ja
heleänpunaisen silkkiruusun, joka oli viikkomääriä viekoitellut häntä
eräässä näyteikkunassa. Ja sitten kotiin ompelemaan yhtä näppärästi
ja sukkelaan kuin muotikauppias kiireimpänä aikana!

-- Tietysti minä tuhlaan nyt ihan mielettömästi, mutta olen kerta
kaikkiaan sillä päällä ja elän vaikka kokonaisen viikon vedellä
ja leivällä. Minun on oltava sievän näköinen, sillä sen harvan
kerran kun Tom pyytää minut ulos, hänellä on syytä olla tyytyväinen
minuun. Haluan edes kerran olla kuten muutkin tytöt ja huvitella
ajattelematta aina mikä on oikein ja väärin. Jaha, nyt vielä
vaaleanpunaiset kiinnitysnauhat ja kaikki on valmista, hän puheli ja
mylläsi laatikkonsa perinpohjin hakiessaan sopivaa silkkinauhaa.

Etukäteen nähty pieni vaiva ja ponnistus kruunaa vain ilon. Niinpä
Pollykin aivan hykerteli mielihyvästä, kun hattu oli valmis, leningin
kaulus pesty ja silitetty, kengät kiillotettu, viuhka korjattu
ja muut lisätarvikkeet kääritty pakettiin ja lähtö edessä. Sydän
pomppi rinnassa niin iloisesti, että hänen oli ihan vaikea kävellä
säädyllisen arvokkaasti.

Maud soitti juuri paraikaa masurkkaa olohuoneessa, kun Polly
liihotteli sisälle niin tanssinhaluisen näköisenä, että Tom joka
sattui olemaan huoneessa, tarttui Pollya ilman muuta vyötäisiltä ja
pyöräytteli häntä, kunnes Maudin sormet herposivat koskettimilla.

-- Se oli ihanaa, Tom! Ja tuhannet kiitokset kutsusta! Iloitsen jo
etukäteen tästä illasta, sanoi Polly ja pysähtyi hattu niskassa ja
tukka kuin tuulen riepottamana.

-- Sepä hauskaa! Niin minäkin. Ajattelin, että meillä varmasti olisi
mukava ilta näin perheen kesken, sanoi Tom mielissään.

-- Onko Trix kipeä? kysyi Polly.

-- Lähti viikoksi New Yorkiin.

-- Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

-- Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.

Mutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala
näky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai
hänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:

-- Minun hattuni! Voi, minun hattuni!

-- Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.

-- Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!

-- Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi
tarvinnut.

Pikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä
valtavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista
kääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten
ja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta
menehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti
kysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului
kellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni,
ja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja
toisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.

-- Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan
se vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja
tämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan
Pikun hampaista.

-- Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. -- Eihän
minun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla
tavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä
tuhlaavaisuudestani.

-- Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.

-- Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan
hiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.

-- Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen
läpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja
salpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa
kiertyi nukkumaan.

-- Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet
aarteet.

-- Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly,
joka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät
alkoivat vilkkua.

-- Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä
kapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta
vaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.

-- Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.

-- Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se
päähäsi, niin nähdään!

-- En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä
katsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro
kenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana,
jutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.

-- Hassuus näköjään pukee sinua. Jatka vain samoin, sanoi Tom
tarkastellen Pollya, joka naurusuin lähti Fanin luo ja näytti
pörrötukkaisena entistäkin sievemmältä. -- Jos tuon tytön pukisi
kunnolla, hänestä saisi lumoavan kaunottaren, lisäsi Tom hiljaa
Maudille.

Polly kuuli sen ja päätti siinä silmänräpäyksessä tulla niin
lumoavaksi kuin hänen varansa suinkin sallivat. -- Yhdeksi ainoaksi
illaksi vain, hän tuumi kurkistaessaan kaiteen yli ja huomattuaan
ilokseen, että tanssi ja koiran takaa-ajo olivat karistaneet Tomista
kaiken keikarimaisuuden.

Ystävykset joivat ylhäällä teetä, ja se tuntui Pollysta ylelliseltä.
Sen jälkeen kumpikin asettui peilin eteen ja ryhtyi somistamaan
itseään sydämensä halusta. Oli hauska katsella, kuinka tosissaan
Polly sinä iltana pukeutui. Hän oli uskaliaalla tuulella ja avasi
palmikon, jolla tavallisesti piti tukkansa, ja päästi tuuheat ruskeat
kiharat valloilleen jättäen tarkoituksellisesti muutaman vaarallisen
pikku kiehkuran ohimoille ja otsalle. Hän paneutui sydämestään
sovittamaan kohdalleen pelastettuja kalvosimia ja kaulusta sekä
pienen pientä muotitäplää juuri vasemman hymykuopan taakse. Tähän
epätavalliseen pikku keikailuun hänet houkutteli melkein näkymätön
naarmu, joka oli ilmestynyt poskeen. Valkeaan untuvareunaiseen
viittaan verhouduttiin asiaankuuluvalla arvokkuudella ja sen
kantaja liikehti peilin edessä harjoitellen aitoa bostonilaista
kävelytapaa: vartalo etukumarassa, kyynärvarret taakse ja olkapäät
eteen työntyneinä, askel notkahtelevan lipuva ja välillä hypähtävä.
Mutta kun tuli hatun vuoro, Pollyn oli pidätettävä ihan hengitystään,
kunnes se oli turvallisesti paikoillaan ja vaalea ruusu kukki hänen
kiharalaineillaan. Fanista Polly oli kerrassaan hurmaava. Tällaisen
menestyksen hetkenä Polly ei voinut olla lainaamatta vielä Fanin
kultaista rannerengasparia ja valkoista viuhkaa, jossa oli peili
keskellä.

-- Voinhan panna ne taskuuni, jos tunnen olevani liian pyntätty,
sanoi Polly napsauttaessaan rannerenkaat kiinni. Mutta leväytettyään
pari kertaa viuhkaa, hänestä tuntui mahdottomalta luopua
lainakoruista koko iltana, sillä niin kiehtovaa oli niiden kimallus.

Fanny lainasi hänelle myös kolminappiset käsineensä, ja nyt Polly
oli täysin tyytyväinen. Ja kun Tom otti hänet vastaan huudahtaen
hyväksyvästi: "Onpa sinussa silmänruokaa kerrakseen! Olet totisesti
upea!" Polly tunsi, että hauskuus oli jo alkanut.

-- Eikö Pollysta tulisikin ihastuttava morsian? sanoi Maud, joka
tarkasteli molempia tyttöjä pohtien, ottaisiko isoksi tultuaan
sinisen vai valkoisen viitan oopperaan lähtiessään.

-- Tulisi totisesti! Saanen toivottaa onnea Sydneyn morsiamelle,
lisäsi Tom ja astui lähemmäksi juhlallisesti kumartaen ja vilkaisten
samalla ilkamoiden Faniin.

-- Mene tiehesi! Kuinka sinä uskallat! huudahti Polly ja punastui
tummemmaksi kuin ruusunsa.

-- Jos aiomme oopperaan tänä iltana, meidän on aika lähteä. Vaunut
ovat odottaneet jo kauan, tokaisi Fan ja purjehti huoneesta.

-- Etkö pidä ajatuksesta, Polly? kysyi Tom, kun he yhdessä
laskeutuivat portaita.

-- Oikein paljon.

-- Älä hulluttele!

-- Minkä minä sille mahdan, että rakastan musiikkia.

-- Minä puhuin Sydistä.

-- Mutta minä en.

-- Sinun on parasta koettaa saada hänet.

-- Voinhan ajatella asiaa.

-- Polly, Polly, mihin päädytkään?

-- Nurinniskoin kadulle, vastasi Polly luiskahtaessaan portailla,
jolloin Tomin nauru katkesi ja hän auttoi Pollyn turvallisesti
vaunuihin, joissa Fanny jo istui odottamassa.

-- Tämä se vasta on juhlaa! sanoi Polly itsekseen vaunujen lähtiessä
liikkeelle. Hänen mielessään liikkui ehkä samoja tunteita kuin
Tuhkimolla silloin kun haltijan vaunut kiidättivät tätä ensimmäisiin
tanssiaisiin. Erona vain se, että Pollyn ajatuksissa pyöri kaksi
sankaria, kun taas Tuhkimo-rukalla ei ollut ainoatakaan. Fan oli
vaitelias, mutta Tom sen sijaan niin hassutteleva, että Polly
kieltäytyi enää kuuntelemasta ja alkoi hyräillä pätkiä oopperasta.
Mutta tietysti hän kuuli joka sanan ja päätti maksaa toisen
kiusoittelun ensi tilassa.

Heidän paikkansa olivat parvekkeella, ja tuskin he olivat
istuutuneet, kun ihmeellisestä yhteensattumasta Sydney ja Fanin
entinen ystävä Frank Moore kävivät istumaan juuri heidän taakseen.

-- Senkin lurjus! Sinä järjestit tämän, kuiskasi Polly tervehdittyään
naapureita ja huomatessaan Tomin kujeellisen ilmeen.

-- Annan kunniasanani, ettei minulla ole tässä osaa eikä arpaa.
Vetovoiman syytä kaikki.

-- Fan saattaa pitää siitä, mutta minä en.

-- Hänpä näyttää jo alistuneen kohtaloonsa.

Kuten tosiaan olikin, sillä hän jutteli ja nauroi hilpeästi
Frankin kanssa, kun taas Sydney tarkasteli salaa Pollya aivan kuin
kummeksien, miten harmaasta toukasta oli voinut äkkiä kehittyä
valkoinen perhonen. Mutta on tunnettu tosiasia, että vaatteet ovat
varsin tärkeä tekijä monen naisen elämässä. Järkevinkään heistä ei
voi olla välistä tunnustamatta, että saa monista iloista kiittää
kaunista pukuaan, sievää kampaustaan tai hattua, joka korostaa
kasvojen parhaita puolia ja saa mielen iloiseksi.

Vaikka Polly oli näissä asioissa varsin kokematon, hän tunsi
olevansa nyt toisten mielestä tavallista viehättävämpi, mutta
vaatimattomana arveli Tomin kohteliaisuuden, Sydneyn mielenkiinnon
ja Frankin peittelemättömän ihastuksen johtuvan hatustaan tai
oikeastaan untuvakauluksisesta viitasta, joka korotti vähäpätöisen
musiikinopettajattaren hienojen naisten säätyyn.

Polly teki joskus pilkkaa moisista asioista, mutta tänä iltana hän
hyväksyi arvelematta kaiken, hän suorastaan nautti siitä, antoi
rannerenkaiden välkehtiä nuorten miesten edessä ja oli mielissään,
kun oli heidän silmissään hauskannäköinen. Yhden seikan hän kuitenkin
unohti, nimittäin sen, että hänen oma onnellinen mielialansa antoi
hänelle suurimman viehkeyden. Tämä nuori, hilpeä sydämensä pohjasta
huvitteleva tyttö oli jokaisen silmissä vastustamaton.

Musiikki, valaistus, hieno puku ja seura nostattivat Pollyn mielialaa
ja hän käyttäytyi ja puhui toisin kuin oli koskaan ajatellut
mahdolliseksi. Ei hän aikonut keimailla, mutta se luontui jotenkin
ihan itsestään. Eikä hän mahtanut sille mitään, sillä kerran
alettuaan hänen oli vaikea lopettaa, kun Tom vielä yllytti ja Sydney
katseli häntä entistä ihastuneempana.

Polly jäljitteli keimailussaan hienoston tapoja, mutta niin
huomaamattomasti, etteivät Trix ja kumppanit olisi edes tajunneet
sitä. Vasta-alkajaksi hän osoitti kuitenkin tavallista suurempaa
taitoa, ja sinä iltana hänelle selvisi, missä keimailun viehätys
piili; hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä saanut uuden lahjan,
jota opetteli käyttämään täysin tietäen, että sen vaarallisuuteen
kätkeytyi juuri päähoukutus.

Tom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä
olikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly
oli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän
asian suvaitsi ilmaista.

Sydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain,
että pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli
tuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja
pitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena,
miten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli
voinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan
juolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut
osannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei
noin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua
sievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä
hänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein
toimitti.

Tällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli
edessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki
ihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut
saman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä
siksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä
nuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä
niin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei
tiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle
silmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin
siitä.

-- Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin
vallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan
laiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen
silmäripsensä olivat.

-- En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon
enemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa,
vastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli
niin taitavasti pidätellyt.

-- Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on
hienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja
kirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.

-- Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas
en välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä
lohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly
huokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.

-- Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön
ihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään
sokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä,
silloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.

Arvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti
kiikarin peittääkseen silmänsä.

-- Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on
opetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.

-- Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän,
toivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä
monia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä
jätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.

-- Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa
visummin kuin luuletkaan.

-- Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista?
kysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.

Polly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän
vastasi nauraen:

-- En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.

-- En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan
maailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.

-- En minäkään. Se olisi vierasta minulle.

-- Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan
urheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi
laupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa
isostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi
kuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan
liian myöhään herännyttä rakkauttaan.

Polly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan
ivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin
hentomielisenä.

-- Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. -- Minä
koettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin
hiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta
hupsua.

-- Eikä vanhaapiikaa, jos hän kerran on sievä ja kiltti. Muista se,
äläkä kosta yhden pölkkypään syntejä koko miessuvulle, sanoi Tom
nauraen Pollyn totisuutta.

-- Polly-neidillä ei ole siitä pelkoa, lisäsi Sydney sen näköisenä,
ettei mikään salaisuus ollut ilmeisesti vielä kalventanut Pollyn
poskia.

-- Tuolla on Clara Bird. En ole nähnyt häntä kuin kerran sen jälkeen
kun hän meni naimisiin. Miten sievältä hän näyttää! Ja Polly
kätkeytyi kiikarinsa taakse tuumien, että puhe oli kääntymässä melko
henkilökohtaiseksi.

-- Siinä tyttö, joka koetti aivan toisenlaista parannuskeinoa kuin
se, mistä äsken puhuttiin. Hän rakasti Bellen veljeä, mutta tämä
ei vastannut hänen tunteisiinsa, vaan lähti Intiaan pilaamaan
terveyttään. Niinpä Clara meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään
vanhemman miehen kanssa ja lohduttautuu nyt sillä, että on kaupungin
hienoimmin pukeutunut nainen.

-- Siinäkö se syy olikin, sanoi Polly Tomin lopetettua kuiskuttelunsa.

-- Mihin?

-- Hänen väsyneeseen ilmeeseensä.

-- En minä sitä huomaa, sanoi Tom tähysteltyään kiikarilla.

-- Et tietenkään.

-- Ymmärrän mitä tarkoitatte. Monella naisella on nykypäivinä
samanlainen ilme, virkkoi Sydney Pollyn olan takaa.

-- Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.

-- Ja itseensä, lisäsi Polly.

-- Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä
sankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.

-- Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja
teidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.

-- En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta
sanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.

-- Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja,
ja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.

-- Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin
ajattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on
tuossa!

-- Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.

-- Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki
vain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen
edessään kurkistellen siihen silmät nauravina.

-- Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli
itseään tarkkaan.

Molemmat nuoret miehet pitivät sitä merkkinä aitonaisellisesta
turhamaisuudesta, joka paljastui niin avoimesti, että sille oli
ihan pakko hymyillä. Mutta Polly etsi muuta kuin kauneutta ja oli
iloissaan, kun ei löytänyt sitä.

-- Melko miellyttävää katseltavaa, eikö niin?

-- Hattu on suorassa ja muusta viis. Mutta oletko sinä koskaan nähnyt
keikarin perikuvaa? kysyi Polly nopeasti.

-- En.

-- No, nyt sitten näet. Ja Polly käänsi viuhkaa niin, että Tom näki
siinä omat kasvonsa.

-- Onko kokoelmassanne vielä muitakin kuvia? kysyi Sydney osallistuen
heidän hullutteluunsa.

-- On vielä yksi.

-- Ja mikä se on?

-- Herrasmiehen. -- Ja pieni peili heijasti parin sekunnin ajan herra
Sydneyn omat tyytyväiset kasvot.

-- Kiitos, olen hyvilläni, että olen onnistunut pitämään yllä miesten
mainetta, sanoi Sydney katsellen iloisiin silmiin, jotka ääneti
kiittivät häntä monesta pikku ystävällisyydestä, joita naiset eivät
hevin unohda.

-- Mainiota, Polly! Sinä edistyt nopeasti! kuiskasi Tom ja läimäytti
hyväksyvästi keltaisia hansikkaitaan.

-- Ole vaiti! Huh, miten täällä on kuuma! Ja Polly katsoi äkäisesti
Tomiin, jota nauratti kovasti.

-- Lähdetään syömään jäätelöä, meillä on kyllä aikaa.

-- Fanny näyttää keskustelevan niin innokkaasti, että olisi sääli
häiritä häntä, sanoi Polly luullen ystävällään olevan yhtä hauskaa
kuin hänelläkin. Siinä hän muuten erehtyi suuresti, sillä Fan
halusi vain loistaa, ja vaikka olisi mielellään yhtynytkin toisten
hassutteluun, hän ei voinut, koska muuan tietty henkilö ei näyttänyt
kaipaavan häntä. Niinpä Fan jatkoi edelleen jutteluaan vaivoin
kätkien kiukkunsa ja ihmetteli mielessään, kuinka Polly saattoi olla
noin iloinen ja itsekäs.

Oli somaa nähdä Pollyn leikkivän hienoa naista. Hänestä itsestään
tuntuikin kuin hän olisi näytellyt jonkun toisen henkilön osaa. Hän
nojautui taaksepäin aivan kuin kuumuuden uuvuttamana ja salli Sydneyn
huiskutella kasvojaan viuhkalla sekä lahjoitti tälle palkaksi kukan
kimpustaan -- ele joka huvitti kovasti Tomia, vaikka se samalla
pistelikin, sillä Polly kohteli häntä kuin vanhaa toveria, josta ei
ollut väliä.

-- Saalis on jo pauloissa. Saat siunaukseni, kuiskasi Tom esiripun
taas noustessa.

-- Älä siinä virnistele, poika, sehän kuuluu vain huviin, kuiskasi
Polly aivan toisenlaisella äänellä kuin Sydneylle puhuessaan.

Tomia ei oikein miellyttänyt se, että Polly kohteli heitä eri
tavoin, ja 'poika'-nimitys kolhaisi hänen itsetuntoaan, sillä hän
oli melkein kahdenkymmenen yhden ja Pollyn olisi pitänyt kohdella
häntä kunnioittavammin. Sydney puolestaan toivoi sillä hetkellä
olevansa Tomin sijassa -- nuori ja komea ja yhtä läheinen perheystävä
--, jotta Polly olisi toruskellut ja läksyttänyt häntä yhtä
tuttavallisesti kuin Tomia. Mutta kun musiikki alkoi, Polly unohti
molemmat ihailijansa, ja he saattoivat hyvän aikaa katsella häntä ja
pohtia omia ajatuksiaan. Heidän odotellessaan ulospääsyä näytöksen
päätyttyä Polly kuuli Fanin kuiskaavan Tomille:

-- Mitä luulet Trixin sanovan?

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinun käyttäytymisestäsi tänä iltana.

-- En tiedä enkä välitäkään tietää. Pollyhan se vain on.

-- Juuri sen tähden sinun pitäisikin välittää. Trixhän ei voi sietää
häntä.

-- Mutta minä voin. Totta kai minä saan huvitella yhtä hyvin kuin
Trixkin.

-- Pian sinä saat huvitella liiaksikin, ellet pidä varaasi. Polly on
herännyt.

-- Se on minusta hauskaa ja Sydistä myös.

-- Minä tarkoitin vain omaa parastasi.

-- Älä vaivaudu minun tähteni. Minua läksytetään ihan tarpeeksi
toisella taholla ja se riittää. Tule, Polly!

Polly tarttui Tomin tarjoamaan käsivarteen, mutta oli pahoillaan
ja harmistunut, sillä sanat 'Pollyhan se vain on' olivat sattuneet
häneen kipeästi.

-- Aivan kuin minä en olisi ihminen enkä mikään eikä minulla olisi
lainkaan tunteita tai olisin luotu vain toisten huviksi ja hyödyksi.
Fanny ja Tom ovat molemmat erehtyneet, ja minä vielä näytän, että
Polly on tosiaan herännyt, hän ajatteli närkästyneenä. Miksen minä
saisi huvitella niin kuin toisetkin. Ja sitä paitsi kysymyksessähän
on vain Tom, hän lisäsi katkerasti hymähtäen muistaessaan Trixin.

-- Oletko väsynyt, Polly? kysyi Tom kumartuen katsomaan häntä silmiin.

-- Olen, omaan mitättömyyteeni.

-- Mutta ethän sinä ole mitätön. Sinä olet Polly etkä voisi olla
parempi, vaikka kuinka yrittäisit, sanoi Tom lämpimästi, sillä hän
piti kovasti Pollysta ja tunsi sen erittäin selvästi juuri sillä
hetkellä.

-- Hauskaa, että ainakin sinä ajattelet niin. On mukavaa olla
pidetty. Ja Polly katsoi Tomiin taas iloisena.

-- Minähän olen aina pitänyt sinusta, heti ensimmäisestä käynnistäsi
saakka.

-- Mutta kiusasit minua kuitenkin hirveästi.

-- Niin kiusasinkin. Mutta nyt en enää.

Polly ei vastannut, ja Tom kysyi huolestuneempana kuin asia olisi
vaatinut:

-- Vai kiusaanko?

-- Et samalla tavalla, vastasi Polly, mutta hänen äänensä ei tuntunut
oikein luonnolliselta.

-- En ikinä enää kiusaa sinua.

-- Saadaanpa nähdä. Et sinä sille mitään mahda. Ja Polly vilkaisi
Sydneyhin, joka seisoi Fannyn edessä.

Tom naurahti, veti Pollyn lähemmäksi tungoksessa ja sanoi
ilkikurisesti:

-- Neiti ei tainnut pitää siitä, että kiusoiteltiin mielitietystä?

No, ei kiusata sitten, jos vain voin olla kiusaamatta. Voi,
pikkuista, kun hattukin meni yhtä lyttyyn kuin mieli.

Polly ei voinut olla nauramatta ja nautti tungoksesta huolimatta
heidän hitaasta etenemisestään vaunuja kohti, sillä Tom piti hänestä
niin suurenmoista huolta, että hän oli melkein pahoillaan, kun kävely
päättyi.

Kotiin tultuaan he söivät kevyen illallisen. Polly esitti niin
hullunkurisen laulun, että kuulijat olivat pakahtua naurusta, ja
hänen mielialansa kohosi yhä, sillä hän oli päättänyt nauttia maljan
viimeiseen pisaraan, ennen kuin palaisi takaisin yksitoikkoiseen
elämäänsä.

-- Minulla on ollut loistavan hauskaa, kiitoksia hirveästi, hän
sanoi, kun he toivottivat toisilleen hyvää yötä.

-- Niin minullakin. Lähdetään taas huomenna, sanoi Tom pitäen Pollya
kädestä, josta he yhteisvoimin olivat kiskoneet uppiniskaisen
hansikkaan.

-- Ei, ei ainakaan vähään aikaan. Liika huvitteluhan pilaisi minut,
vastasi Polly päätään pudistaen.

-- Sitä en usko. Hyvää yötä, 'suloinen neiti Milton', kuten Syd
sanoi. Nuku kuin enkeli, äläkä näe unia -- ai, olin unohtaa, että
lupasin olla kiusoittelematta enää. Ja Tom vetäytyi taaksepäin tehden
komean teatterikumarruksen.

-- Nyt se on sitten ollutta ja mennyttä, tuumi Polly ennen
nukahtamistaan. Mutta niin ei ollutkaan, sillä Pollyn ilta tuli
maksamaan paljon enemmän kuin vain hansikkaat ja hatun. Maistettuaan
näet kerran kiellettyä hedelmää hän sai myös kärsiä seuraukset.
Hän oli aikonut sinä iltana vain hiukan huvitella, ja sehän oli
aivan paikallaan. Mutta valitettavasti hän joutui myös moniin pikku
kiusauksiin, jotka ympäröivät kauniita, nuoria tyttöjä, ja aiheutti
enemmän harmia toisille kuin itselleen. Fannyn ystävyys kylmeni siitä
illasta. Tom toivoi, että Trix olisi yhtä miellyttävä kuin Polly, ja
Sydney alkoi rakennella tuulentupia, joilla ei ollut perustusta.



13

PÄIVÄNPAISTETTA


-- Minä sitten voitin sen vedon, sanoi Tom.

-- Mistä vedosta sinä oikein puhut?

-- Etkö muista, että sanoit Pollyn kyllästyvän opettamiseen ja
luopuvan puuhasta, ennen kuin kolme kuukautta on kulunut, ja minä
väitin vastaan.

-- No, eikö hän sitten ole kyllästynyt?

-- Ei vähän vähää. Minäkin luulin jokin aika sitten ja odotin hänen
tunnustavan pettyneenä, ettei kestä enää kauempaa. Mutta nyt viime
ajat hän on ollut iloinen ja tyytyväinen ja tuntuu pitävän työstään
eikä näytä enää väsyneeltä ja kiusaantuneelta. Kolme kuukautta on nyt
kulunut, niin että maksa pois, Fan.

-- Olkoon menneeksi. Mitä sinä sitten tahdot?

-- Vaikkapa hansikkaat. Tarvitsen uudet, ja isä tulee aina niin
happamaksi, kun tahdon rahaa.

Hetken päästä Fanny aloitti taas lauluharjoituksensa ja Tom vaipui
haaveisiinsa istuen hajasäärin tuolilla leuka käsien nojassa.

-- Minusta tuntuu, ettei Polly enää käy meillä yhtä usein kuin ennen,
sanoi Tom viimein.

-- Ei käykään, hänellä on ilmeisesti kova kiire; hän on tainnut saada
uusia ystäviä, vanhoja neitejä, ompelijattaria ja sen tapaisia. Minä
kaipaan häntä. Mutta kyllä hän ennen pitkää kyllästyy hurskasteluun
ja palaa luokseni.

-- Älä ole liian varma, neitiseni. -- Tomin äänensävy sai Fannyn
kääntymään ja kysymään:

-- Mitä tarkoitat?

-- Minusta tuntuu vain, että muuan Pollyn uusista ystävistä on
Sydney. Etkö ole huomannut Pollyn epätavallista iloisuutta, varmasti
se johtuu Sydistä.

-- Loruja! sanoi Fan terävästi.

-- Sitä minäkin toivon, tokaisi Tom.

-- Mistä sinä sen sait päähäsi? tiukkasi Fan kääntyen niin, että
hänen kasvonsa olivat varjossa.

-- Siitä, että tapaan usein Sydin ja Pollyn samoilla tienoilla. Polly
näyttää siltä kuin olisi löytänyt jotain erityisen ihanaa ja Syd
puolestaan on korvia myöten Pollyn lumoissa. Ihme ja kumma, ettet ole
huomannut sitä.

-- Olen kyllä huomannut.

Nyt oli Tomin vuoro hämmästyä, sillä Fanin ääni kuulosti vieraalta.
Hän katsoi hetken vakavasti sisartaan, mutta näki vain ruusunpunaisen
korvan ja alaspainuneen pään. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän
nojasi taas leukaansa käteen, vihelteli alakuloisesti ja mutisi
itsekseen:

-- Fan parka! Olemme molemmat samassa veneessä.

-- Etkö usko, että heistä tulisi mukava pari? sanoi Fan.

-- Ainakin Sydneyn mielestä.

-- Eiköhän Pollyn? Sydhän on rikas ja etevä ja parempi kuin useimmat
teistä tyhjäntoimittajista. Mitä tyttö voisi vielä odottaa?

-- En tiedä, mutta Pollylle hän ei ainakaan sovi.

-- Älä sotke heidän asioitaan, Tom.

-- En tietenkään! Minullahan on vain veljellisiä tunteita Pollya
kohtaan. Hän on loisto tyttö, jonka pitäisi mennä naimisiin
lähetyssaarnaajan tai jonkun yhteiskunnan parantajan kanssa, jotta
voisi antaa valonsa loistaa. Seurapiirinaisen osa ei sovi hänelle.

-- Voi hyvinkin sopia, ja toivon että hän saisi tilaisuuden siihen,
sanoi Fan koettaen puhua ystävällisesti.

-- Mainiota! Tom sanoi painokkaasti, kuin Fannyn sanat olisivat
merkinneet enemmän kuin tämä oli tarkoittanutkaan. -- Muista etten
tiedä mitään varmaa, olin vain huomaavinani, että he pitävät pientä
vispilänkauppaa. Mutta se oli kai kuvittelua.

-- Aika kyllä näyttää. Sitten Fanny alkoi laulaa, ja Tom lähti
ajoneuvoilleen, jotka olivat juuri saapuneet, osoittaen sisarelleen
tavatonta ystävällisyyttä taputtamalla häntä päälaelle ja sanoen:

-- Pää pystyyn vain, tyttöseni. Vaikka myötätunto ilmaistiin vähän
taitamattomasti, se tuli kuitenkin sydämestä. Fanny oli siitä
veljelleen kiitollinen, vaikka sanoikin vain:

-- Älä taita niskojasi, Tommy.

Tomin mentyä Fanin laulu loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.
Hän jäi istumaan mietteisiinsä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä
huolestuneeksi.

-- No, en voi muuta kuin odottaa! hän sanoi lopulta ja paiskasi
nuottivihon kiinni. -- Tai annas olla, hän lisäsi hetken kuluttua. --
Pollyllahan on tänään vapaapäivä. Voin mennä tervehtimään häntä, ja
jos asiassa on perää, saan sen kyllä selville.

Fanny painoi pään käsiinsä ja värähti. Sitten hän nousi seisomaan
näyttäen kalpealta ja päättäväiseltä kuin olisi menossa kuulemaan
pelottavaa tuomiota. Pukeuduttuaan hän lähti Pollyn luo niin
kiireesti kuin hänen arvokkuutensa salli.

Lauantaiaamu oli Pollyn siivoamishetki, ja Fanny tapasi hänet
huivipäisenä ja iso esiliina vyötäröllä järjestämässä sievää pikku
huonettaan, joka oli niin puhdas ja raitis kuin vesi, ilma ja
reippaat kädet suinkin voivat saada aikaan.

-- Olen heti valmis ottamaan vastaan vieraita. Heitän vain virkapuvun
yltäni ja Polly-sisäköstä tulee Polly-emäntä. Oli hauskaa, kun tulit
näin aikaisin. Heitä päältäsi. Taas uusi hattu, senkin tuhlari!
Kuinka äitisi ja Maud jaksavat? Ulkona on niin kaunista, että
lähdetäänkin kävelemään, vai mitä?

Polly oli tervetuloa toivottaessaan istuttanut Fanin viereensä
pieneen sohvaan ja hymyili niin tartuttavasti, ettei Fan voinut olla
hymyilemättä takaisin.

-- Poikkesin katsomaan, mitä sinä olet viime aikoina puuhannut. Olet
ollut niin näkymättömissä, että aloin jo huolestua.

-- Minun kiireeni ovat sellaisia, ettet sinä ole niistä erityisen
kiinnostunut, vastasi Polly.

-- Eivät soittotunnit ennen nielleet kaikkea aikaasi. Epäilen vähän,
ettet ainoastaan anna, vaan saat itsekin opetusta, neitiseni, sanoi
Fanny leikillisen vakavasti salatakseen todellisen levottomuutensa.

-- Niin saankin, vastasi Polly.

-- Missä aineessa? Rakkaudessako?

Pollyn poskille kohosi äkkiä puna, hän nauroi ja sanoi muuanne
katsoen:

-- Ei, ystävyydessä ja hyväntekeväisyydessä.

-- Niinkö? Saanko kysyä, kuka sinua opettaa?

-- Heitä on useampia kuin yksi, mutta neiti Mills etupäässä.

-- Niin, hyväntekeväisyyttä, mutta kuka ystävyyttä?

-- Eräät miellyttävät tytöt! Toivoisin sinunkin tuntevan heidät, Fan.
He ovat niin eteviä, tarmokkaita ja hauskoja tyttöjä, että tulen aina
hyvälle mielelle kun tapaan heidät, sanoi Polly innostuneena.

-- Siinäkö kaikki? Ja Fanny vilkaisi Pollyyn samalla kertaa
pettyneenä ja huojentuneena.

-- Sanoinhan, etteivät minun puuhani kiinnosta sinua. Ne tuntuvat
mitättömiltä ja jokapäiväisiltä sinun loistavien seikkailujesi
rinnalla. Puhutaan jostain muusta, sanoi Polly itsekin huojentuneena.

-- Kas vain! Kuka ihailijoistasi lähettääkään noin sieviä
kukkakimppuja jo aamuvarhain? kysyi Fanny huomattuaan äkkiä pianon
päällä maljakollisen sinipunaisia orvokkeja.

-- Hän lähettää minulle kimpun orvokkeja joka viikko, sillä hän
tietää minun pitävän niistä. Ja Polly katsahti kukkiin ylpeänä.

-- En aavistanutkaan, että hän on noin kiintynyt sinuun, sanoi Fanny
kumartuen haistelemaan kukkia tai pikemminkin lukemaan korttia, joka
oli niiden vieressä.

-- Nyt kun tiedät asian, sinun ei enää tarvitse kiusoitella minua. En
yleensä kerro ihmisille, kuinka kiintyneitä olemme toisiimme, koska
se tuntuisi heistä vain hassulta. Tosin Will ei merkitse minulle ihan
sitä mitä Jimmy, mutta hän yrittää parhaansa mukaan täyttää Jimmyn
paikan ja siksi rakastan häntä sydämestäni.

-- Willkö? Fannyn terävä ääni aivan hätkähdytti Pollya, hänen
kasvonsa punastuivat ja kalpenivat vuoron perään, ja hämmennyksissään
hän kaatoi pienen kukkamaljakon.

-- Niin, tietysti. Ketä sinä luulit minun tarkoittavan? kysyi Polly
pyyhkien veden pianon kannelta, ettei se ehtisi turmeltua.

-- Yhdentekevää. Minä vain luulin, että sinulla kaikessa
hiljaisuudessa oli pieni rakkausjuttu meneillä. Katsos, minähän
olen vähän vastuussa sinusta, koska lupasin äidillesi pitää huolta
sinusta. Vaikka eihän kukissa mitään sanomista olisikaan. Päätäni on
kivistänyt koko aamun, niin että olen ihan sekaisin.

Fan puhui nopeasti ja istuutui uudestaan sohvaan hämillisesti
naurahtaen ja miettien, oliko Polly ehkä narrannut. Polly näytti
arvaavan hänen ajatuksensa nähdessään kortin. Hän otti sen käteensä,
kääntyi Faniin päin ja sanoi:

-- Luulit Sydneyn lähettäneen kukat. Siinä erehdyit. Ja kun vasta
tahdot tietää jotakin, kysy suoraan. Se on paljon mukavampaa kuin
kiertely ja kaartelu.

-- No, älä nyt suutu, Polly. Minähän laskin leikkiä. Tom se vain sai
päähänsä, että jotain oli tekeillä, ja minä tulin tietysti uteliaaksi.

-- Tom! Mitä hän muka tietää tai välittää minun asioistani?
tiedusteli Polly.

-- Hän on tavannut teidät kadulla aika usein, ja kun hänen omat
tunteensa ovat nyt herkimmillään, hän rupesi kehräämään romanssia
sinun ja Sydneynkin välille.

-- Olen hyvin kiitollinen hänen mielenkiinnostaan, mutta se on aivan
turhaa.

Fannyn seuraava mielenilmaus hämmästytti Pollya, sillä saatuaan
helpottavat tiedot Fan ei osannut sanoa sanaakaan, vaan häpesi
käytöstään ja turvautui itkuun. Pollyn suuttumus lauhtui heti.

Tyttöraasu, tätä huoltako hän on kantanut koko talven? Olisinpa
vain tiennyt sen aikaisemmin, ajatteli Polly ja koetti rauhoittaa
Fania, puhui osaaottavasti päänsärystä ja varoi koskettamasta hänen
sydänsuruunsa.

-- No niin, nyt voin jo paremmin. Olen ollut jonkin aikaa kunnon
itkun tarpeessa ja nyt on kaikki hyvin. Älä välitä, Polly, olen vain
hermostunut ja väsynyt. Olen tanssinut liian paljon viime aikoina
ja huono ruoansulatus tekee minut synkkämieliseksi. Ja Fan kuivasi
silmänsä ja nauroi.

-- Sinä tarvitset lepoa ja vähän hellimistä, ja tässä minä olen vain
toruskellut sinua, sen sijaan että olisin ollut tavallista kiltimpi.
Sano miten voisin helpottaa oloasi, sanoi Polly osaaottavasti.

-- Puhu minulle ja kerro itsestäsi. Sinulla ei näytä olevan yhtä
paljon suruja kuin muilla ihmisillä. Mistä se johtuu, Polly? Ja Fan
katsoi haikeana ja silmät kosteina Pollyyn, joka kostutteli hänen
otsaansa.

-- Minä koetan vain katsoa asioita valoisalta puolelta, sanoi Polly
hitaasti, ja se auttaa ihmeellisesti. Et usko, kuinka paljon iloa
ja päivänpaistetta voi saada pienistäkin asioista, jos vain oppii
huomaamaan ne.

-- En minä ainakaan, sanoi Fan toivottomana.

-- Sinä voit oppia, minäkin opin. Aikoinani minä myös nurisin ja
kiukuttelin kauheasti ja olin niin onneton, etten kyennyt mihinkään.
Sellaista sattuu vieläkin luvattoman usein, mutta yritän päästä
siitä, ja nyt se käy jo paljon paremmin. Selvitä vaikeuksiesi syy,
niin ne on jo puoleksi voitettu, sanoo neiti Mills.

-- Kaikki tuntuu niin tympeältä ja ärsyttävältä, nurisi Fanny.

-- No, mitä ihmeen harmia sinulla sitten on ollut? kysyi Polly
huolestuneena.

-- Vaikka mitä, aloitti Fan, mutta vaikeni, sillä jotenkin häntä
hävetti tunnustaa olevansa kiukkuinen siitä, ettei saanut uusia
turkiksia eikä päässyt keväällä Pariisiin eikä saanut Sydneytä
rakastumaan itseensä. Siksi hän keksi jotain sopivampaa ja sanoi
masentuneella äänellä:

-- No, kun äiti on niin huonossa kunnossa ja Tom ja Trix riitelevät
aina ja Maud tulee päivä päivältä itsepäisemmäksi ja isä on
huolissaan omista asioistaan.

-- Kuulostaa pahalta, mutta ei sentään toivottomalta. Etkö voisi
auttaa jotakuta? Se tekisi hyvää sinulle ja muille.

-- En minä osaa, vaikka näenkin mitä olisi tehtävä.

-- No, älä sitten vaikeroi. Pysy itse iloisena, niin silloin autat
muitakin.

-- Samaa Tomkin sanoi. Mutta miten tässä voi olla iloinen, kun kaikki
on niin typerää ja kyllästyttävää?

-- Jos kukaan on työn tarpeessa, niin sinä ainakin, sanoi Polly. --
Sinä aloit leikkiä aikuista niin aikaisin, että olet kyllästynyt
kaikkeen jo kaksikymmentäkaksivuotiaana. Rupea puuhaamaan jotakin,
niin huomaat kuinka pystyvä ja tarmokas oikeastaan olet.

-- Tunnen paljon tyttöjä, jotka ovat yhtä kyllästyneitä seuraelämään
kuin minäkin, mutta eivät tiedä muutakaan. Tahtoisin matkustaa, mutta
isä sanoo, ettei hänellä ole varaa siihen, ja niin minun täytyy vain
vetelehtiä parhaani mukaan.

-- Ihan teitä rikkaita tyttöjä käy sääliksi, kun teillä on
mahdollisuuksia vaikka mihinkä, ettekä kuitenkaan osaa tarttua
niihin. Ehkä minä olisin teidän sijassanne aivan samanlainen, mutta
nyt minusta tuntuu, että olisin oikein onnellinen ja hyödyllinen, jos
minulla olisi runsaasti rahaa.

-- Sinähän olet onnellinen ilmankin. Kas niin, nyt lopetan marinani.
Lähdetään sen sijaan kävelemään. Äläkä kerro kellekään, että tulin
tänne itkemään kuin mikäkin vauva.

-- En ikinä! lupasi Polly ja pani hatun päähänsä.

-- Minun pitäisi käväistä muutamien tyttöjen luona, sanoi Fan, mutta
nyt tuntuu kuin en ikinä haluaisi enää nähdä heitä. Eikö se ole
hirveätä?

-- Entä jos tulisit tapaamaan minun ystäviäni! He eivät ole hienoja
eivätkä käyttäydy muodollisesti, vaan ovat iloisia, vapaita ja
hauskoja ihmisiä. Tule, he varmasti huvittavat sinua.

-- Minä tulen, huudahti Fanny, jonka mieliala oli heti kohonnut
itkunpuuskan jälkeen. -- Tuoko on se herttainen vanha neiti? lisäsi
Fanny heidän ohittaessaan neiti Millsin, joka ompeli ahkerasti pöytä
kukkuroillaan töitä.

-- Hän on oikea ihmisrakkauden perikuva. Ajatella nyt: rikas nainen,
joka osaa hankkia rahoillaan onnea, sanoi Polly heidän jatkaessaan
matkaa. -- Hän oli köyhä viisikymmenvuotiaaksi asti. Sitten hän
peri melkoisen omaisuuden ja tiesi heti mihin käyttäisi rahansa.
Muun muassa hän sai tämän talon, mutta sen sijaan että olisi asunut
leveästi yksinään, hän otti siihen asumaan köyhiä säätyläisnaisia,
jotka tarvitsivat siistin kunnollisen kodin, mutta olivat liian
varattomia maksamaan suurta vuokraa. Minä olen yksi heistä ja osaan
antaa arvon sille, mitä hän tekee hyväkseni. Kaksi vanhaa leskirouvaa
asuu alapuolellani, yläkerrassa joukko opiskelijoita, rouva Kean
parka ja hänen rampa poikansa ovat taimmaisessa vierashuoneessa ja
Jennyllä on pieni makuuhuone neiti Millsin huoneen vieressä. Kaikki
maksavat kykynsä mukaan, ja sellainen riippumattomuus tuntuu meistä
hyvältä. Mutta neiti Mills tekee tuhat kertaa enemmän kuin mitä
rahoilla saa aikaan, ja tunnemme hänen vaikutuksensa koko talossa.
Mieluiten minä tahtoisin tietysti mennä naimisiin ja saada oman
kodin, mutta seuraavaksi olisin kyllä mielelläni samanlainen ikäneito
kuin neiti Millskin.

Pollyn vakava ilme ja ponteva ääni saivat Fannyn purskahtamaan
iloiseen nauruun, jolloin muuan lapsenrattaita työntävä nuori tyttö
kääntyi katsomaan heitä hymyillen.

-- Miten ihanat silmät! kuiskasi Fan.

-- Niin, hän oli Jenny, vastasi Polly nyökättyään tytölle
ystävällisesti ja sanottuaan: "Älä vain väsytä itseäsi." Sitten
hän lisäsi: -- Kaikki talon asukkaat auttavat toisiaan, ja aina
kun on kaunis aamu, Jenny ottaa Johnny Keanin mukaansa lähtiessään
kävelemään. Pojan äiti voi hengähtää, molemmat saavat raitista ilmaa
ja sopu säilyy naapurusten kesken. Neiti Mills ehdotti sitä, ja Jenny
on niin iloinen saadessaan auttaa toisia, että on ihan hauska pyytää
hänen apuaan.

-- Minä olen kyllä kuullut neiti Millsistä. Mutta luulisi hänen
lopulta kyllästyvän iankaikkiseen myssyjen ja hameitten ompelemiseen,
sanoi Fan muistellen mielessään Jennyn tarinaa, sillä tytön näkeminen
oli muuttanut sen läheiseksi ja todellisemmaksi.

-- Ei hän istu niiden ääressä koko päivää. Ihmiset tulevat hänen
luokseen huolineen ja hän käy viemässä heille apua saippuasta ja
keitosta alkaen. Minä seuraan häntä joskus, ja on paljon antoisampaa
kuunnella todellisia elämäntarinoita kuin katsella jotakin näytelmää.

-- Miten voit kestää noita hirveitä paikkoja ja melua ja huonoa ilmaa
ja kurjuutta, jota et voi auttaa?

-- Ei se kaikki ole hirvittävää. Tapaa myös paljon hyvää ja
rakastettavaa, jos vain käyttää silmiään. Tunnen itseni kiitolliseksi
ja tyytyväiseksi, kun näen miten rikas itse olen ja minussa herää
halu auttaa noita ihmisparkoja.

-- Voi sinua, kullanmurua, sanoi Fanny ja puristi ystävänsä
kättä hellästi miettien mielessään, oliko siinä ainoa syy Pollyn
muuttumiseen.

-- Nyt kun olet tavannut uusista ystävistäni neiti Millsin ja Jennyn,
näytän sinulle vielä toiset kaksi, sanoi Polly kun he saapuivat erään
talon ovelle ja alkoivat nousta portaita yhä ylemmäs. -- Rebecka
Jeffrey on hieno tyttö ja erittäin lahjakas, vaikka torjuukin kaikki
ylistelyt. Hänestä tulee vielä kerran kuuluisa taiteilija. Hän on
vaatimaton, mutta työskentelee määrätietoisesti. Lizzie Small on
graafikko ja tekee ihastuttavia kuparipiirroksia. Becky ja hän asuvat
yhdessä ja pitävät hyvää huolta toisistaan. Ateljee on heidän kotinsa
-- siellä he työskentelevät, syövät ja nukkuvat ja tasaavat kaiken
keskenään. He ovat molemmat yksin maailmassa, mutta yhtä onnellisia
ja vapaita kuin taivaan linnut ja tosi ystäviä, joita mikään ei voi
erottaa.

-- Kun sulhanen tulee väliin, ystävyys kyllä rakoilee, sanoi Fan.

-- Eikä rakoile. Kunhan näet heidät, muutat mielesi, vastasi Polly
naputtaessaan oveen, johon oli kiinnitetty kaksi vaatimatonta
nimikorttia.

-- Sisään! kuului ääni, ja hetken päästä Fan huomasi olevansa isossa
merkillisesti kalustetussa huoneessa, johon valo tuli ylhäältä ja
jossa kaksi tyttöä oli työn touhussa. Toinen heistä seisoi nurkassa
ison savimöhkäleen edessä. Hän oli pitkä ja voimakaspiirteinen
ja silmissä oli älykäs katse. Hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi
leikattu ja pää kaunismuotoinen. Fannyn katse kiintyi heti hänen
kasvoihinsa, vaikka ne eivät olleetkaan kauniit, ja vartaloon, joka
oli ison, saven tahriman esiliinan peitossa. Pöydän vieressä, missä
valo oli kirkkain, istui hento laihakasvoinen tyttö, jolla oli
isot silmät ja vaalea tukka -- uneksiva, työhönsä uppoutunut pikku
olento, joka metallimöhkäleen yli kumartuneena käytti taitavasti
työvälineitään.

-- Päivää, Becky ja Bess. Tässä on ystäväni Fanny Shaw. Olemme vähän
tuulettumassa. Jatkakaa vain rauhassa työtänne ja antakaa meidän
laiskojen katsella ja ihailla.

Pollyn puhuessa tytöt vilkaisivat työstään ja nyökkäsivät hymyillen.
Bess antoi Fannylle ainoan nojatuolin ja Becky tarkasteli tulijoita
taiteilijan kaikkinäkevin silmin. Sitten molemmat jatkoivat työtään
ja keskustelu pääsi vauhtiin.

-- Sinua minä juuri tarvitsenkin, Polly. Kääri hihasi ja ojenna
käsivartesi. Nämä lihakset eivät ole hyvät, mutta nyt voin korjata
virheen, sanoi Becky läjäyttäen saviluonnoksen pyöreää käsivartta,
jota Fan tarkasteli kunnioittavasti.

-- Miten sujuu? kysyi Polly heittäen takin päältään ja käärien
hihansa, aivan kuin olisi menossa peseytymään.

-- Hitaasti. Idea on kyllä selvä, ja minä yritän toteuttaa sitä
niin nopeasti kuin saan käsistäni irti. Ovatko kasvot sinusta nyt
paremmat? kysyi Becky ja otti pois märän vaatteen, joka peitti
veistoksen pään.

-- Voi, miten kaunis se on! huudahti Fan ja tuijotti kuvaa yhä
enenevällä kunnioituksella.

-- Millaisena te sen näette? kysyi Rebecka vilkaisten Fannyyn terävä
pilkahdus silmissään.

-- En tiedä, onko se tarkoitettu pyhimykseksi vai muusaksi,
jumalattareksi vai kohtalottareksi, mutta minä näen siinä kauniin
naisen, joka on vain uljaampi, rakastettavampi ja vaikuttavampi kuin
yksikään näkemistäni, vastasi Fanny verkalleen koettaen selittää,
minkä vaikutuksen kuvapatsas oli tehnyt häneen.

Rebecka hymyili iloisesti ja Bess nyökäytti hyväksyvästi päätään,
mutta Polly taputti käsiään ja sanoi:

-- Osuit oikeaan, Fan! Tajusit yllättävän hyvin sen idean. Olen ylpeä
siitä, että olit niin tarkkasilmäinen. Becky varmaan sallinee, että
kerron sen tarinan, koska ymmärsit hänen ajatuksensa. Vähän aikaa
sitten keskustelimme, millaiseksi naisten pitäisi tulla, ja Becky
lupasi näyttää meille käsityksensä tulevaisuuden naisesta. Siinä
hän nyt on, juuri sellaisena kuin äsken sanoit, ja samalla hän on
todellinen nainen. Katso hänen kaunista otsaansa! Suu on samalla
kertaa voimakas ja hellä, aivan kuin se voisi puhua sekä viisaasti
että leperrellä lapsille ja suudella heitä. Emme osanneet vain
päättää, mitä panisimme hänen käteensä sopivimmaksi tunnusmerkiksi.

-- Antakaa hänelle vaaliuurna, sanoi uusi ääni. Ja vilkaistuaan
taakseen he näkivät omituisen näköisen naisen istumassa sohvalla.

-- Kiitos ehdotuksesta, Kate. Sen minä panen toisten tunnusmerkkien
kanssa hänen jalkojensa juureen, sillä aion sijoittaa sinne neulan,
kynän, paletin ja luudan ilmaisemaan hänen erilaisia taipumuksiaan,
ja vaaliuurna saa näyttää, että hän on ansainnut oikeuden käyttää
niitä. Mitä kuuluu? Ja Rebecka ojensi vastatulleelle savisen kätensä,
jota tämä sydämellisesti pudisti.

-- Suuria uutisia, tytöt! Anna matkustaa Italiaan! huudahti Kate ja
heilutti hattuaan ilmassa kuin koulupoika.

-- Loistavaa! Kuka hänet kustantaa? Onko hän saanut perinnön? Kerro
nyt kaikki mitä tiedät, huusivat tytöt ja kokoontuivat puhujan
ympärille.

-- Se on loistavaa. Joskus sattuu onnenpotku, ja Anna on tosiaan
ansainnut sen. Kuten tiedätte, Anna on aina halunnut matkustaa,
tehnyt työtä ja toivonut otollista tilaisuutta, mutta turhaan,
kunnes neiti Burton keksi äkkiä pyytää hänet muutamiksi vuosiksi
kanssaan Italiaan. Ajatelkaa, mikä onni Annalle, miten suuri hyöty
hänellä siitä on, ja kuinka se virkistää häntä. Mutta parasta oli se
rakastettava tapa, jolla tarjous tehtiin. Neiti Burton pyytää häntä
vain seurakseen ystävänä, ja Anna on tietysti valmis menemään vaikka
tuleen hänen puolestaan. Eikö olekin hienoa?

Teki hyvää nähdä, kuinka sydämellisesti tytöt ottivat osaa toverinsa
menestykseen. Polly tanssi ympäri huonetta, Bess ja Becky syleilivät
toisiaan ja Kate nauroi kyynelet silmissä. Yksinpä Fannykin tunsi
mielihyvää ystävällisen tarjouksen johdosta.

-- Kuka hän on? kuiskasi Fan Pollylle, joka oli lyyhistynyt nurkkaan.

-- Hän on kirjailija Kate King. Hyvänen aika, miten epäkohtelias
olen, kun en esitellyt sinua! Kate, tässä on Fanny Shaw, eräs
ihailijoistasi ja minun hyvä ystäväni, sanoi Polly esitellen Fannyn,
joka katseli nukkavierua naista yhtä kunnioittavasti kuin jos tämä
olisi verhoutunut samettiin ja näädän nahkaan; Kate oli kirjoittanut
sattumalta onnistuneen kirjan, joka oli juuri silloin muodissa.

-- Nyt on lounasaika, tytöt, ja minä toin eväät mukanani, sillä
on paljon hauskempi syödä yhdessä. Painakaa puuta ja aloitetaan
kemut, sanoi Kate ottaen pussistaan appelsiineja ja muutamia isoja
luumutorttuja.

-- Meillä on sardiineja, keksejä ja juustoa, sanoi Bess ja tyhjensi
pöydän tuota pikaa.

-- Odottakaa hetkinen, niin minäkin tuon osani, sanoi Polly, heitti
päällysnutun hartioilleen ja juoksi läheiseen ruokatavarakauppaan.

-- Te tietysti kauhistelette tällaista ateriaa, neiti Shaw, mutta
kuvitelkaa olevanne huviretkellä älkääkä kertoko kenellekään, miten
hirveitä asioita näette meidän tekevän, sanoi Rebecka puhdistaen
palettiveistä murattiruukun laitaan Katen levitellessä juhlapöytään
sekalaisia lautasia ja pari litteää näkinkuorta.

-- Juodaan kahvia ruoan jälkeen. Bess, pane pannu tulelle ja kuori
maito, lisäsi Becky järjestellessään kuppeja, mukeja ja merkillisen
näköistä pikku maljakkoa vierailleen juoma-astioiksi.

-- Tässä on pähkinöitä, hedelmähilloa ja kakkua. Fan pitää kaikesta
makeasta, ja onhan meillä oltava hienot tarjoukset, kun on kerta
vieraitakin, sanoi Polly rynnätessään ulkoa ostoksineen.

-- Kas niin, hyvät neidit, olkaa hyvät ja pitäkää huolta itsestänne.
Älkää välittäkö, vaikkeivät lautaset riitäkään. Tarttukaa vain
sardiineja pyrstöstä ja pyyhkikää sormenne näihin ruskeihin
paperilautasliinoihini, sanoi Kate ja näytti esimerkkiä niin hyvällä
ruokahalulla, että toiset seurasivat sitä riemumielin.

Fanny oli ollut monilla hienoilla lounailla, mutta ei koskaan
näin hauskoilla kuin nämä lystikkäät ateljeekestit olivat. Niissä
vallitsi niin viehättävä taiteellinen vapaus ja leppoisan iloinen
tunnelma, että hän tunsi olevansa heti kotonaan. Toisten jutellessa
suunnitelmistaan, toiveistaan, menestyksistään ja pettymyksistään
hän oli hiljaa ja kuunteli niin kiinnostuneena kuin romanttisia
kertomuksia konsanaan. Hän oli näet sukeltanut kokonaan uuteen
maailmaan, ja nämä tytöt tuntuivat olevan aivan eri rotua kuin
ne, joiden elämän täytti pukeutuminen, lörpöttely, huvittelu tai
ikävystyminen. Ja kuitenkin he olivat täynnä intoa, leikkimieltä
ja nuoruutta. Mutta elämänilossaankin he säilyttivät aina
päämääränsä, joka näytti jalostavan heidän naisellisuuttaan, antavan
heille erityistä voimaa ja tyydytystä ja innostavan heitä uusiin
ponnistuksiin.

Fanny oli juuri siinä mielentilassa, että tajusi tällaisen
elämänasenteen arvon, sillä hän oli alkanut havahtua ja
tunsi ensimmäistä kertaa tyytymättömyyttä itseensä ja omaan
tarkoituksettomaan oleiluunsa. -- Miesten täytyy kunnioittaa
tuollaisia tyttöjä, hän ajatteli, ja rakastaakin heitä, sillä
itsenäisyydestään huolimatta he ovat naisellisia. Olisipa minullakin
samanlainen elämäntaito, kun se kerran vaikuttaa noin edullisesti. Se
on kehittänyt Pollyakin, niin että hänen seuransa kiinnostaa Sydneytä
ja kaikki ihmiset pitävät hänestä. Rahalla en voi sellaista hankkia
vaikka olisin kuinka sen tarpeessa.

Näissä ajatuksissa Fanny kuunteli toisten naisellisen innostunutta ja
avomielistä keskustelua, joka hyppelehti aiheesta toiseen käsitellen
milloin taidetta, milloin kodinhoitoa tai pukuhuolia, ja kuivimmat ja
ikävimmätkin asiat näyttivät saavan kielen kannat irtoamaan.

-- Onko uusi kirjasi mennyt hyvin kaupaksi? kysyi Polly uneksien
appelsiiniaan.

-- Paremmin kuin ansaitsisikaan. Lapset, kavahtakaa kansan suosiota!
Se on vain harhaa ja petosta ja pöyhistää turhaan ihmisiä, varsinkin
meitä naisia. Se sokaisee silmät virheiltä, panee ihmisparan
yliarvioimaan vähäiset voimansa, se on oikukas, ja juuri kun on
päässyt sen huumaavaan makuun, se pettääkin äkkiä, niin että jää
haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja Kate antoi pontta
sanoilleen lävistämällä sardiinin kynä veitsellä ja hotkaisemalla sen
suuhunsa.

-- No, sinua se ei taida pilata. Olet tehnyt työtä ja odottanut niin
kauan, että isokin suosion annos on sinulle vain parahiksi, sanoi
Rebecka ja antoi Katelle kukkuralusikallisen hilloa aivan kuin olisi
halunnut lisätä mahdollisimman paljon makeutta hänen elämäänsä, joka
ei suinkaan aina ollut helppoa.

-- Milloin te tytöt puratte yhtiönne? kysyi Polly, joka oli
kiinnostunut kaikkien kuulumisista.

-- Emme me purakaan. George tietää, ettei saa meistä toista ilman
toista, eikä ole ehdottanut sellaista. Minun kodissani on aina tilaa
Beckylle, vastasi Bess.

-- Näetkös nyt. Näitä ystävyksiä mielitietty ei ainakaan erota,
kuiskasi Polly Fannylle. -- Bess aikoo naimisiin keväällä, ja Becky
jää asumaan hänen luokseen.

-- Muistaessani, Polly! Minulla on muutamia pääsylippuja. Saan niitä
tämän tästä, mutta koska en välitä niistä, jaan ne mielelläni teille
virkeille nuorille. Nämä liput ovat veistosnäyttelyyn ja ne saa
Becky. Ja sinä, musiikin harrastaja, saat nämä konserttiliput.

Katen jaellessa lippuja Fanny tarkasteli häntä ja ajatteli
mielessään, koittaako joskus sellainen aika, että naiset voisivat
ansaita edes vähän rahaa ja menestystä maksamatta yhtä kallista
hintaa kuin Kate, joka näytti sairaalta, väsyneeltä ja liian
aikaisin vanhentuneelta. Sitten Fannyn katse kääntyi keskentekoiseen
luonnokseen ja hän sanoi:

-- Toivon, että veistäisitte tuon marmoriin ja näyttäisitte meille,
millaisia meidän pitää olla.

-- Kunpa voisinkin! Ja Rebeckan silmistä loisti voimakas luomisilo,
kun hän näki vajavaisen tekeleensä ja muisti ihanan esikuvansa.

Hetken aikaa kaikki kuusi nuorta naista istuivat ääneti ja
katselivat kaunista veistosluonnosta toivoen näkevänsä sen valmiina
ja tietämättä vielä, että kukin heistä oli omilla ponnistuksillaan
ja kokemuksillaan jouduttamassa sitä päivää, jolloin heidän uljas
tulevaisuuden naisensa olisi lihaa ja verta eikä vain saveen
ikuistettu ihannehahmo.

Kaupungilla kellot löivät yhtä ja Polly hypähti pystyyn.

-- Minun täytyy mennä, sillä lupasin antaa eräälle naapurilleni
soittotunnin kello kahdelta.

-- Minä luulin, että sinulla on tänään vapaapäivä, sanoi Fanny.

-- Niin onkin, mutta tämä on vain pieni hyvä työ, joka ei pilaa
päivää. Lapsi on musikaalinen, pitää soittamisesta ja tarvitsee apua.
En voi tukea häntä rahallisesti, mutta voin opettaa häntä. Hän on
minun lupaavin oppilaani. Katsos, Fan, toisten auttaminen kuuluu
sisarkuntamme uskontunnustukseen.

-- Minä panen sinut johonkin romaaniini, Polly. Tarvitsen
sankaritarta ja sinusta minä sen saan, sanoi Kate.

-- Minusta! Minähän olen niin arkipäiväinen ja epäromanttinen, sanoi
Polly hämmentyneenä.

-- Olen joka tapauksessa varannut sinut ja sankaritar sinusta tulee.
Mutta alkaa olla jo aika, että rupeat lisäämään romantiikkaa elämääsi.

-- Olen kyllä valmis, kun aika koittaa, mutta väkisin en rupea
sitä metsästämään. Polly punastui ja hymyili, aivan kuin olisi jo
hiukkasen maistanut romantiikan esimakua, niin jokapäiväistä kuin
hänen elämänsä muuten olikin.

Fanny ihastui, kun tytöt eivät suudelleetkaan toisiaan erotessaan,
vaan kättelivät ystävällisesti ja vaihtoivat katseen, joka oli
puhuvampi kuin vuolaimmatkaan sanat.

-- Pidin kovasti ystävistäsi, Polly. Pelkäsin vähän, että
heissä olisi jotakin miesmäistä ja karkeaa tai että he olisivat
haaveksijoita tai suupaltteja. Mutta hehän olivatkin vaatimattomia,
järkeviä tyttöjä ja kauhean lahjakkaita ja taitavia. Ihailin
heitä kovasti ja haluaisin tavata heidät toistekin, jos vain saan
tilaisuuden.

-- Voi, Fanny, miten iloinen minä olen. Toivoinkin että pitäisit
heistä, ja tiesin että he piristäisivät sinua. Minä otan sinut
mukaani milloin tahansa, sillä kestit kokeen paremmin kuin
luulinkaan. Becky pyysi tuomaan sinut uudelleen, eikä hän hevin kutsu
luokseen ketään seurapiirityttöä, ettäs tiedät.

-- Tahtoisin tulla paljon paremmaksi, ja sinä ja ystäväsi voisitte
varmaan osoittaa miten se tapahtuu, sanoi Fan ääni värähtäen.

-- Voimme näyttää sinulle köyhyyden ja työnteon hyvät puolet, ja se
on hyödyllinen oppitunti kelle tahansa, väittää neiti Mills. Polly
toivoi hartaasti, että Fanny oppisi näkemään, miten rikas voi ottaa
oppia köyhästä ja kuinka avuliaasti tytöt voivat auttaa toisiaan.



14

NUPPUNA KATKAISTU


Fannyn vierailupäivän iltana Polly istui takkavalkean ääressä
mietteissään ja hyvin päättäväisenä. Hän avasi hiuksensa valloilleen,
kohotti hameen liepeensä, nosti jalat takan ristikolle ja otti
Tuhkimon syliinsä; kaikki nämä toimenpiteet viittasivat siihen, että
hänellä oli mielessään jokin tärkeä asia. Polly ei puhunut yksikseen,
kuten näyttämön ja kirjojen sankarittaret, mutta jotenkin tähän
tapaan hänen ajatuksensa kulkivat:

-- Kyllä keimailussa jotain on, vaikka kuinka yritänkin pitää sitä
vain turhamaisuutena tai hupsutteluna. Ja on turhaa luulotella,
etten muka olisi altis sen houkutuksille. Ja tiedän senkin, että
pidetään täysin sopivana, vaikka tytöt sulkevat silmänsä ja antavat
asioiden kehittyä kriitilliseen pisteeseen, aiheutuipa siitä miten
paljon harmia tahansa. Mutta ei se minusta ole oikein. Olisi paljon
rehdimpää näyttää miehelle ettei rakasta tätä, ennen kuin toinen on
kokonaan menettänyt sydämensä. Tytöt tosin nauroivat kun puhuin siitä
ja selittivät, että se olisi hyvin sopimatonta. Mutta olen huomannut,
etteivät he yhtään sumeile nolatessaan vaalikelvottomia, joiksi
he sanovat köyhiä, liian nuoria tai vaatimattomia ihailijoitaan.
Heistä piitataan vähät, mutta annas olla kun näköpiiriin ilmestyy
sopiva mies, hänen kanssaan kyllä kuherrellaan välittipä tyttö
hänestä tai ei. Kuta enemmän kosijoita, sitä suurempi kunnia. Fan
kertookin Trixin aina kysyvän kesän jälkeen: "Montako sinä sait
pauloihisi?" aivan kuin miehet olisivat peltopyitä. Kyllä me tytöt
olemme ilkeitä, ainakin muutamat meistä. Minkähän takia meidät on
luotukin niin valloitushaluisiksi? Äiti väittää sen osaksi johtuvan
nykyisestä kasvatuksesta, mutta kyllä muutamat tytöt näyttävät varta
vasten syntyneen aiheuttaakseen ikävyyksiä ja saisivat niitä varmasti
aikaan vaikka asuisivat erämaassa. Minussakin taitaa olla hitunen
samaa vikaa, ja jos vain olisi tilaisuutta, olisin samanlainen kuin
toisetkin. Olen kokeillut kykyjäni ja leikki viehätti minua, ehkä
tämä kaikki johtuukin nyt seniltaisesta huvista.

Polly nojautui taaksepäin ja vilkaisi tulisijan yläpuolella
riippuvaan pieneen peiliin, joka oli sijoitettu niin, että siitä
kuvastui takan ääressä istujan kasvot. Polly näki ilmeikkään
silmäparin ruskean kiharapilven keskeltä, punaiseksi lehahtavat
posket, joihin ilmestyi äkkiä kuopat, kun hänen raikkaille huulilleen
levisi puoleksi itsetietoinen, puoleksi häpeilevä hymy. Ilme oli yhtä
soma kuin se viehkeä kädenliike, jolla hän sipaisi kiharat otsaltaan.
Hän katseli hetken kuvaansa tyttömäisten haaveiden ja valloitusten
pyöriessä hänen ajatuksissaan, pudisti sitten hiukset kasvoilleen,
työnsi tuolinsa ulommaksi peilistä ja sanoi moittivasti ja hiukan
itsetyytyväisesti:

-- Voi, Tuhkimo, Tuhkimo, mikä hupakko minä olen!

Kissa osoitti olevansa yhtä mieltä emäntänsä kanssa kehräämällä
kuuluvasti ja heilauttamalla pehmeästi häntäänsä. Ja Polly palasi
asiaan, josta pienet turhamaisuuden tunteet olivat hänet eksyttäneet.

-- Entä jos hän olisi tosissaan ja kosisi minua ja minä vastaisin
myöntävästi. Mikä melu siitä syntyisikään, ja miten hauska olisi
nähdä tyttöjen ilmeet, kun he kuulisivat siitä! He kaikki arvostavat
häntä, koska häntä on vaikea miellyttää, ja vaikkeivät he ehkä
haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin, miltei jokainen heistä
olisi mielissään, jos saisi hänestä ihailijan. Trix on koettanut
viritellä ansojaan vuosikausia, mutta Sydney ei voi sietää häntä. Ja
siitä minä olen iloinen! Kuinka inhottava minä olenkaan! Mutta en
mahda mitään, että Trix ärsyttää minua! -- Ja Polly nipisti kissaa
korvasta niin lujasti, että se loikkasi vimmastuneena tiehensä.

-- Ei kannata ajatella Trixiä, enkä haluakaan! sanoi Polly itsekseen
ja nyrpisti suutaan vähemmän kauniisti. Mutta huoletonta minun
elämäni olisi: runsaasti rahaa, paljon ystäviä ja huvituksia, ei
työtä, köyhyyttä, kylmäkiskoisuutta eikä paikattuja kenkiä. Voisin
auttaa tuntuvasti kotiväkeä, ja miten hauskaa se olisi!

Ja Polly antoi ajatustensa harhailla siinä ylellisessä
tulevaisuudessa, jonka maalaili mielikuvituksessaan. Se oli kaunis
kuva, mutta jotain siitä näytti puuttuvan, sillä hän huokaisi ja
pudisti päätään miettien surullisena: Mutta minähän en rakasta häntä
ja tuskin ikinä voisin rakastaakaan. Hän on oikein hyvä, jalomielinen
ja viisas, ja tiedän, että hän olisi kiltti minulle, mutta en voi
kuvitella koko elämää hänen rinnallaan. Kyllästyisin häneen varmasti,
ja mitäs minä sitten tekisin? Polly Sydney ei kuulosta kauniilta eikä
rouva Sydney sovi minun nimekseni. Miltähän tuntuisi sanoa häntä
Arthuriksi? Onhan se kaunis nimi, mutta melkein liian hieno, enkä
minä uskaltaisi sanoa häntä Sydiksi, kuten hänen sisarensa. Pidän
lyhyistä, yksinkertaisista, kodikkaista nimistä, kuten Will, Ned tai
Tom. Ei, ei, minä en välitä hänestä, turha yrittääkään! huudahti
Polly ääneen aivan kuin äkillisen ahdistuksen pakottamana, painoi
pään polviinsa ja istui liikkumattomana kotvan aikaa.

Kun hän nosti päänsä, hänen kasvoillaan oli aivan uusi ilme. Niistä
kuvastui nyt tuska ja alistuminen, aivan kuin hän olisi kärsinyt
menetyksen ja jäänyt katkeran kaipauksen valtaan.

-- En saa ajatella itseäni tai yrittää korjata erehdystä toisella
erehdyksellä, hän sanoi raskaasti huokaisten. Teen parhaani Fannyn
hyväksi enkä halua olla hänen onnensa tiellä. Kuinkahan nyt
aloittaisin. En kävele enää Sydneyn kanssa; kierrän toista tietä
ettemme tapaa. En minä ikinä uskonutkaan, että hän aivan sattumalta
olisi osunut menemään kotiinsa päivälliselle juuri silloin kun minä
kävelin Rothille pitämään tuntia. Kieltämättä on ollut hauska tavata
häntä, ja olin mielissäni, kun minut nähtiin hänen seurassaan,
pöyhistelinkin sillä kuin itserakas narri. Mutta tästä lähtien kartan
häntä ja säästän Fannyn edes yhdeltä murheelta. Tyttö parka! Olen
ihan tietämättäni tuottanut hänelle sydänsurua. Hän ei ole ollutkaan
enää yhtä ystävällinen kuin ennen, mutta luulin hänen äreytensä
johtuvan huonosta vatsasta. Voisipa vain kaikki huolet poistaa yhtä
helposti kuin tämän.

Kissa tuli hieromaan sovintoa ja Polly otti sen syliin sanoen ääneen:

-- Kuulehan, Tuhkimo, kun emäntäsi kohtelee sinua huonosti, pane se
vain vatsavaivojen syyksi. Äläkä rupea kantamaan kaunaa, sillä siitä
vasta riesa tulee, mirriseni.

Sitten hän palasi taas pohdiskeluihinsa:

-- Ellei hän tajua vihjettäni, minun on turvauduttava tehokkaampiin
lääkkeisiin, sillä en tosiaan tahdo kärjistää asiaa, vaikka
kieltämättä olisi houkuttelevaa saada sellainen saalis pauloihin jo
pelkän jännityksen ja kunnian vuoksi. Hyi, häpeä jo Polly! Mitähän
äiti sanoisi jos tietäisi ajatukseni? Minä kyllä kirjoittaisin
hänelle ja kertoisin huolistani, jos siitä olisi yhtään hyötyä. Mutta
hän vain huolestuisi. Eihän minulla sitä paitsi ole oikeutta kertoa
Fanin salaisuuksia, ja omiani häpeän kertoa. Ei, jätän äidin rauhaan
ja hoidan itse asiani. Fan luultavasti sopii hänelle loistavasti.
Sydney on tuntenut hänet syntymästä asti, ja hänellä on Faniin suuri
vaikutusvalta. Rakkaus kehittäisi Fania hyvään suuntaan, ja olisi
vahinko, jos hän menettäisi mahdollisuutensa vain sen vuoksi, että
Sydney sattui tapaamaan minut. Fan taitaa ihan vihata minua, mutta
näytän hänelle, että se on turhaa. Autan häntä parhaani mukaan,
sillä hän on ollut minulle kiltti enkä koskaan unohda sitä. Tehtävä
on tosin arkaluontoinen, mutta ehkä sentään onnistun siinä. Yritän
ainakin, ettei tule omantunnon syytöksiä, jos asiat kääntyisivätkin
toisinpäin.

Maanantaina Polly aloitti arkaluonteisen tehtävänsä. Hän ei
nyt mennytkään oppilaittensa luo puistotietä ja mukavia katuja
pitkin, vaan kiertoteitse syrjäkujia ja pääsi tapaamasta herra
Sydneytä, joka viime aikoina omaksumaansa tapaan saapui aikaisin
kotiin päivälliselle ja näytti pettyneeltä, kun ei nähnyt matkalla
vaatimattoman päähineen kehystämiä iloisia kasvoja. Kuljettuaan
kiertoteitä ja varottuaan huolellisesti menemästä Shaw'lle
vastaanottoaikoina Polly ei nähnyt koko viikkoon herra Sydneytä,
joka tietenkään ei tullut tapaamaan häntä neiti Millsin luo. Koska
Minniekin sattui olemaan sairaana sillä viikolla eikä saanut
soittotunteja, Syd-eno kadotti viimeisenkin toivonsa ja oli sen
näköinen kuin päivä olisi äkkiä lakannut paistamasta hänelle.

Koska Polly ei suinkaan ollut täydellinen olento, kiusaus
ahdisti häntä monta kertaa sen viikon aikana, sillä karttelun
alkujännittävyyden haihduttua hän alkoi kaivata hauskoja pikku
tapaamisia, jotka olivat antaneet romanttista hohtoa hänen
yksitoikkoisiin työpäiviinsä. Hän piti paljon herra Sydneystä, sillä
tämä oli ollut alusta alkaen kiltti ja ystävällinen hänelle ja hän
muisteli vieläkin kiitollisena, miten ritarillinen Sydney oli ollut
silloista pikkutyttöä kohtaan.

Polly tuskin pani suurtakaan painoa hänen varallisuuteensa,
etevyyteensä ja yhteiskunnalliseen asemaansa, vaikka ne epäilemättä
merkitsivätkin hänelle enemmän kuin hän aavisti. Sen sijaan häntä
ihastutti se selittämätön ominaisuus, jonka naiset helposti huomaavat
miehissä, joilla on ollut hyvä ja viisas äiti. Se viehätti Pollya
erityisesti, sillä hän huomasi pian, ettei Sydney näyttänyt tätä
luonteensa puolta kaikille. Useimpia tyttöjä kohtaan hän käyttäytyi
kuten muutkin miehet, kenties vain hiukan kohteliaammin, koska
kunnioitti luonnostaan naisia. Mutta Fannylle ja Pollylle hän
paljasti kodikkaat, hyvät ominaisuutensa, jotka viehättävät naisen
sydäntä enemmän kuin jättiläisannos kylmää älyä tai maailmanviisautta.

Polly oli tavannut hänet usein vieraillessaan Shaw'n perheessä, jossa
Sydney oli hyvä tuttu, koska hänen äitinsä oli vanhan rouva Shaw'n
läheinen ystävä. Mutta Polly ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi
Sydneytä Fannyn ihailijana eikä liioin omanaan, koska tämä oli kuutta
tai kahdeksaa vuotta heitä vanhempi ja omaksui joskus vieläkin yhtä
opettajamaisen sävyn kuin aikaisempina vuosina. Viime aikoina hänen
käytöksensä oli muuttunut, etenkin Pollya kohtaan, ja se miellytti
Pollya enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Hän tiesi Sydneyn
ihailevan hänen musikaalisuuttaan ja itsenäisyyttään ja viihtyvän
hänen seurassaan. Mutta kun Sydneyn käytös alkoi osoittaa lämpimämpiä
tunteita kuin ihailu, Polly ei voinut olla huomaamatta, että eräs
elämän hyvistä lahjoista lähestyi häntä päivä päivältä, ja hän alkoi
kysellä itseltään, saattoiko hän vilpittömin mielin ottaa sen vastaan
ja palkita antajan.

Aluksi hän luuli pystyvänsä siihen, mutta pahaksi onneksi sydän
on niin vastahakoinen kapine, ettei se aina tottele järkeä tai
tahtoa eikä osoita edes kiitollisuutta. Polly piti herra Sydneytä
läheisenä ystävänään, mutta ei tuntenut häntä kohtaan hiukkaakaan
rakkautta, jolla yksin voi maksaa toisen rakkauden. Sitten hän rupesi
uskottelemaan, että hänen oli perheensä vuoksi tartuttava onnen
antimiin ja unohdettava itsensä. Mutta häntä ei tyydyttänyt tällainen
väärä uhrautumisen ajatus, koska hän ei kuulunut niihin nykyajan
tyttöihin, jotka oli kasvatettu uskomaan, että heidän ensimmäinen
velvollisuutensa oli hyvä naimiskauppa seurauksista välittämättä.
Pollyn periaate oli varsin yksinkertainen: Jos en rakasta häntä,
minun ei liioin pidä mennä hänen kanssaan naimisiin, varsinkaan kun
rakastan toista, olipa vastassani sitten millaisia vaikeuksia tahansa.

Jos Polly olisi lukenut ranskalaisia romaaneja yhtä paljon kuin
toiset tytöt, hänestä olisi voinut olla mielenkiintoista mennä
naimisiin Sydneyn kanssa ja murehtia salaa onnetonta kohtaloaan kuten
romanttinen sankaritar konsanaan. Mutta Pollyn kasvatus oli siinä
suhteessa lyöty laimin, ja epäröityään pitkään hän oli päättänyt,
kuten useimmat naiset vastaavassa tapauksessa, odottaa ja katsoa.

Keksittyään nyt Fannyn salaisuuden hän huomasi, että jotain oli
tehtävä; hänen ei auttanut enää rauhassa odottaa ja katsoa, koska
se teki Fannyn onnettomaksi. Tähän loppui hänen epäröintinsä eikä
hän enää koskaan sen illan jälkeen antanut periksi kiusaukselle,
niin paljon kuin se houkuttelikin häntä, kuten olisi houkutellut
ketä tahansa nuorta tyttöä, jossa on hitunenkaan ikuista Eevaa.
Niinpä hän päivästä toiseen laahusti ikäviä syrjäkatuja ja ikävöi
päivänpaisteista puistikkoa ja kasvoja, jotka aina kirkastuivat hänet
nähdessään.

Lauantaina Polly lähti tapansa mukaan käymään Beckyn ja Bessyn
luona, mutta ei malttanut olla matkan varrella poikkeamatta Shaw'lla
jättääkseen Fannylle pienen käärön, vaikka tiesikin että talossa oli
parhaillaan vierailuaika. Astuessaan sisään ja aikoessaan kipaista
yläkertaan tervehtimään Fannyä, mikäli tämä sattuisi oleminaan yksin,
hän huomasi kaksi miesten hattua hallin pöydällä.

-- Kuka täällä on, Katy?

-- Ei muita kuin herra Sydney ja Tom-herra. Ettekö jää hetkeksi,
Polly-neiti?

-- En tällä kertaa. Minulla on kova kiire. Ja Polly riensi pois
niin kuin kymmenkunta innokasta oppilasta olisi odottanut häntä.
Mutta kun ovi painui kiinni, hän tunsi itsensä niin hylätyksi, että
silmät kyyneltyivät. Ja kun Nep, Tomin iso newfoundlandinkoira, tulla
löntysti hänen perässään, hän pysähtyi silittämään sen pörröistä
päätä. Katsoessaan sen ruskeihin uskollisiin silmiin, joista kuvastui
melkein inhimillinen osanotto, hän sanoi hellästi:

-- Käänny takaisin, hurttaseni, et saa tulla perässä. Voi, Nep kulta,
tietäisitpä, miten raskasta on luopua rakkaudesta, kun sitä oikein
kaipaa eikä siihen ole oikeutta.

Hassu tunnustus koiralle, mutta Polly oli vain helläsydäminen tyttö,
joka yritti täyttää velvollisuutensa.

-- Kun hän nyt kerran on varmasti Fannyn luona, uskallan kävellä
missä minua haluttaa. On ihana päivä ja kaikki pikku lapset ovat
ulkona, tulen aina hyvälle mielelle, kun näen lapsia, mietti Polly
kääntyessään leveälle, aurinkoiselle kadulle, jolla hienosto oli
siihen aikaan päiväkävelyllä.

Lapsia Polly näki joka puolella ja he olivat iloisia ja suloisia kuin
kevään ensimmäiset hyasintit ja narsissit. Mutta jostain syystä he
eivät tehneetkään Pollyyn toivottua vaikutusta, vaikka hymyilivätkin
rattaistaan ja heittelivät hänelle lentosuukkoja. Siniseen
plyysipukuun pyntätty pikkutyttö katsoi epätoivoisena pientä pojan
alkua, joka käveli valkopukuisen kaunottaren kanssa; samanaikaisesti
toinen nuori herra, jolla oli komeat purppuranpunaiset säärykset,
koetti lohdutella hylättyä pikkuneitiä.

-- Ota Charley-herraa kädestä, Mamie, ja kävele yhtä kauniisti kuin
Willy ja Flossy, sanoi hoitaja.

-- Ei, ei, minä tahdon kävellä Willyn kanssa, mutta hän ei halua.
Mene pois, Tarley, minä en pidä sinusta, huusi pieni sinihattuinen,
heitti maahan näädännahkaisen käsipuuhkansa ja nyyhkytti
pikkiriikkiseen pitsinenäliinaansa.

-- Willy pitää Flossystä enemmän, joten lakkaa kirkumasta ja tule
pois, tuhma tyttö.

Kun kovasydäminen palvelija oli kiskaissut pikku Didon mukaansa
purppurasääryksisen yritettyä turhaan kiinnittää tytön huomiota
puoleensa, naurahti Polly yksikseen.

-- Aikaisinpa se vanha tarina alkaakin!

Näytti kuin kevätilma olisi tuoreen ruohon ja ensimmäisten voikukkien
ohella herättänyt henkiin kaikenlaista muutakin hellyttävää, sillä
kävellessään katua pitkin Polly sai monta muistutusta tuosta vanhasta
tarinasta, jonka hän halusi unohtaa.

Eräässä kadunkulmassa tummasilmäinen koulupoika ja punaposkinen
koulutyttö olivat juuri eroamassa. Poika luovutti vastahakoisesti
tytön nuottivihon.

-- Älä vain unohda, sanoi poika katsoen ujosti kirkkaisiin silmiin,
jotka tanssivat ilosta, kun tyttö punastuen ja hymyillen vastasi
nuhtelevasti:

-- En tietenkään!

-- Tähän asti teidän tarinanne on sujunut hyvin, päättyköön se myös
hyvin, toivoi Polly sydämestään, kun näki pojan marssivan tiehensä
iloisesti vihellellen aivan kuin tämän olisi täytynyt saada purkaa
mielihyväänsä, etteivät takin napit olisi joutuneet vaaraan. Tyttö
puolestaan hyppeli kotinsa portailla kuin olisi harjoitellut iloista
tanssia, jonka oli luvannut pitää mielessään.

Hiukan myöhemmin Polly sivuutti tutun vastakihlautuneen parin, joka
käveli käsi kädessä ylpeän ja autuaan näköisenä.

-- Taivas, miten onnellisilta he näyttävät! hän ajatteli jatkaessaan
matkaansa ja tuumi apeana, mahtoiko hänen vuoronsa tulla koskaan.

Polly piristyi nähtyään äidillisen näköisen naisen astuvan sisään
eräästä ovesta ja soman lapsiparven heittäytyvän hänen syliinsä ja
riistävän riemusta kiljuen kääröt hänen käsistään. Kun Polly hetken
perästä oli kulkenut harmaantuneen pariskunnan ohi, joka käveli
verkkaan päivänpaisteessa, hänestä tuntui vieläkin paremmalta, ja hän
oli hyvillään nähdessään näin onnellisen päätöksen tarinalle, jota
oli matkansa varrella seuraillut. Mutta samassa vallaton lemmenjumala
lennätti herra Sydneyn Pollyn rinnalle aivan kuin olisi halunnut
yllättää hänet heikkona hetkenä tai kenties antaa hänelle vielä yhden
mahdollisuuden. Polly ei lainkaan tajunnut miten hän siihen ilmestyi,
siinä hän vain oli punaisena ja vähän hengästyneenä, mutta niin
mielissään tapaamisesta, ettei Polly hennonut olla kylmän torjuva,
kuten oli päättänyt, jos he sattumoisin kohtaisivat.

-- Kauhean lämmintä, eikö totta? sanoi Sydney käteltyään Pollyä ja
sovitettuaan entiseen tapaan askelensa samaan tahtiin.

-- Niinpä näkyy. Ja Polly nauroi silmät äkkiä tuikkien. Hän ei kerta
kaikkiaan voinut olla iloitsematta Sydneyn tapaamisesta varsinkaan
nyt, kun tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.

-- Ettekö enää annakaan tunteja Rotheilla? kysyi Sydney vaihtaen
puheenaihetta.

-- Annan.

-- Käytte siellä siis entiseen tapaan?

-- Käyn.

-- Sitten on kumma, miten pääsette livahtamaan sinne.

-- Yhtä kumma kuin teidän äkillinen ilmestymisenne tähän vierelleni.

-- Näin teidät Shaw'n ikkunasta ja rohkenin lähteä juoksemaan
perässänne sivukatuja pitkin, sanoi Sydney nauraen.

-- Samaa tietä minäkin pääsin Rothille, vastasi Polly. Hän ei ollut
aikonut kertoa sitä, mutta Sydneyn suoruus oli niin vastustamatonta,
että hän unohti aikeensa.

-- Sitä kautta ei ole läheskään yhtä hauska kulkea kuin puistotietä.

-- Ei olekaan, mutta väliin kyllästyy kävelemään samaa reittiä ja
haluaa kokeilla uutta.

Polly ei sanonut sitä oikein luontevasti, ja Sydney vilkaisi häneen
kysyessään:

-- Onko teillä tapana kyllästyä vanhoihin ystäviinnekin, Polly-neiti?

-- Ei usein, mutta..., siihen hän lopetti, sillä pelätessään
näyttävänsä kiittämättömältä ja tylyltä hän melkein toivoi, ettei
Sydney huomaisi äskeistä viittausta, vaikka se olikin sanottu
tarkoituksellisesti.

Oli hetken ajan uhkaavan äänetöntä, kunnes Polly puhkesi kysymään:

-- Mitä Fannylle kuuluu?

-- Hän on häkellyttävä kuten aina. Tiedättekö, olen hiukan pettynyt,
kun hän ei näytä kehittyvän edukseen vuosien mittaan, sanoi Sydney
ikään kuin olisi ilahtunut uudesta puheenaiheesta.

-- Ette ole koskaan nähnyt häntä parhaimmillaan. Hän vain yrittää
häkellyttää ihmisiä kätkeäkseen todellisen minänsä. Mutta minä tunnen
hänet ja vakuutan, että hän kehittyy koko ajan. Hän koettaa korjata
virheensä, vaikkei tahdo myöntää sitä, ja hän hämmästyttää teidät
vielä kerran hyvillä ominaisuuksillaan.

Polly puhui sydämellisesti, ja Sydney katsoi häntä aivan kuin olisi
mieltynyt enemmän itse puolustajaan kuin esitettyyn puolustukseen.

-- Olen hyvin iloinen siitä ja uskon mielihyvin teitä. Ihmiset
näyttävät teille parhaat puolensa, ja siksi kai maailma onkin teistä
niin miellyttävä paikka.

-- Eikä ole! Se on usein hyvin kova ja tyly, ja minä nurisen
koettelemuksiani ja olen kiittämätön.

-- Eikö niitä koettelemuksia voisi vähän keventää?

Sydney esitti kysymyksensä niin ystävällisellä äänellä, ettei Polly
uskaltanut nostaa päätään, koska tiesi, mitä toisen äänetön katse
ilmaisi.

-- Ei kiitos. Senvertaiset koettelemukset ovat kaiketi vain hyväksi
minulle. Sitä paitsi erehtyy helposti, kun koettaa kierrellä
vaikeuksiaan.

-- Tai ihmisiä, lisäsi Sydney niin merkitsevästi, että Polly punastui
hiusmartoa myöten.

-- Onpa täällä puistossa kaunista, hän sanoi sitten hämillään.

-- Niin on. Tämä onkin hauskin reitti. Eikö teistäkin? kysyi ovela
nuori mies, ja Polly lankesi heti taitavasti viritettyyn ansaan.

-- On todellakin! Minusta on aina virkistävää nähdä palanen luontoa,
varsinkin tähän aikaan vuodesta.

Voi, Polly, Polly! Miten tyhmästi puhuttu, juuri kun on antanut
toisen ymmärtää olevansa kyllästynyt puistoon! Sydney ei ollut
narri eikä keikari, ja soviteltuaan yhteen joitakin pikkuseikkoja
hän teki sen johtopäätöksen, että Polly oli kuullut samoja juoruja
kuin hänkin. Polly ei pitänyt siitä, että heidän nimensä liitettiin
yhteen, ja koetti nyt osoittaa sen. Sydney käsitti viittauksen
nopeammin kuin Polly luuli. Ylpeänä ja jalomielisenä miehenä hän
päätti selvittää asian heti sekä Pollyn että oman itsensä takia.
Pollyn puhuessa Sydney oli tarkastellut tutkivasti vierustoverinsa
kasvoja. Hän sanoi nyt tyynesti:

-- Sitä minäkin. No niin, lähden nyt liikematkalle muutamiksi
viikoiksi, joten voitte häiritsemättäni nauttia luonnon näkymistä.

-- Häiritsemättä? Eihän toki! huudahti Polly välittömästi ja vaikeni
sitten hämmentyneenä.

Hän luuli pystyvänsä hyvinkin keimailemaan, mutta oli liian
teeskentelemätön ja rehellinen pystyäkseen edes hätävalheeseen.
Sydney tiesi sen ja piti Pollysta juuri siksi, mutta hän käytti
kuitenkin tilaisuutta hyväkseen kysäisten:

-- Suoraan sanoen, ettekö kävelisi tätä reittiä ja nauttisi sen
kauneudesta yhtä paljon kuin ennenkin, ellen minä antaisi ihmisille
juorunaihetta.

-- Kävelisin, myönsi Polly ennen kuin huomasikaan, mutta olisi sitten
puraissut kielensä poikki epäkohteliaisuutensa takia. Hän olisi taas
hämmentynyt sanattomaksi, ellei ohitse olisi samassa karauttanut
ratsastaja, joka tervehti heitä.

-- Kas, sehän oli Tom! hän huudahti, ja hänen äänensävynsä ja
katseensa tukahduttivat sanat, jotka olivat jo Sydneyn huulilla, ja
tämä ojensi kätensä sen näköisenä, että Pollyn sydämeen koski ja
häntä värisytti vielä kauan jälkeen päin, vaikka Sydney sanoikin vain:

-- Hyvästi, Polly.

Polly vilkaisi Sydneytä katuvan näköisenä, mutta tämä katosi ennen
kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Polly jatkoi matkaansa tietäen, että
hänen ensimmäinen ja kenties viimeinen ihailijansa oli ymmärtänyt
vastauksen ja hyväksynyt sen ääneti. Hän ei aavistanut, mitä muuta
Sydney oli ymmärtänyt, ja lohdutteli itseään sillä, ettei tämä
välittänyt hänestä varsin paljon, koska heti poistui kuultuaan
ensimmäiset torjuvat sanat.

Polly ei käyttänyt puistotietä, ennen kuin kuuli Minnieltä, että eno
tosiaan oli matkustanut pois kaupungista. Ja hän sai huomata, että
Sydneyn seura ja toverillinen juttelu olivat loppujen lopuksi tehneet
matkan niin hauskaksi. Polly huokaili tavallisesti yleisiä epäkohtia
eikä juuri valitellut omia koettelemuksiaan kestäen nytkin omat
huolensa oikeastaan paremmin kuin luuli, sillä pian hän sai toisten
suruja lievitettäväkseen. Ja se jos mikään helpottaa enemmän kuin
haikeat kyynelet tai valitukset.

Hän karttoi Fannyä muutamia päiviä, mutta ei voittanut sillä mitään,
sillä heti kun tämä nuori neiti oli kuullut Sydneyn äkillisestä
matkasta, hän ei saanut hengen rauhaa, ennen kuin kuuli syyn siihen.
Niinpä hän lähtikin tervehtimään Pollya iltahämärissä, jolloin toivoi
saavansa tämän uskoutumaan.

-- Mitä sinä olet puuhaillut viime aikoina? kysyi Fan muina miehinä.

-- Liehunut entiseen tapaan. Entä mitä sinulle kuuluu? vastasi Polly.
Hän tiesi jotakin olevan tulossa ja oli melkein iloinen, että kohta
kaikki olisi ohi.

-- Ei mitään erityistä. Trix kohtelee Tomia häpeällisesti ja Tom
alistuu siihen kuin lammas. Minä olen kehottanut häntä purkamaan
kihlauksen päästäkseen koko jutusta, mutta hän ei tahdo, koska Trixiä
on jo kerran petetty, ja se on Tomista halpamaista.

-- Ehkä Trix itse purkaa kihlauksen?

-- Aivan varmasti, heti kun vain joku parempi ilmaantuu näköpiiriin.
Mutta Trix alkaa vanheta, enkä yhtään ihmettele, vaikka hän pitäisi
Tomin sanasta kiinni pelkkää häijyyttään ellei muuten.

-- Tom parka, mikä kohtalo! surkutteli Polly saamatta kuitenkaan
ääneensä sitä leikillistä sävyä, jota oli tarkoittanut. Peittääkseen
epäonnistumistaan hän naurahti ja jatkoi kiireesti: -- Jos sanot
Trixiä vanhaksi jo kolmenkolmatta ikäisenä, niin mitä me sitten
olemmekaan viisikolmattavuotiaina?

-- Joutavaa hyllylle varastoitua tavaraa! Minusta alkaakin jo tuntua
siltä, koska en saa enää osakseni puoliakaan entisestä huomiosta, ja
eräänä iltana kuulin Maudin ja Gracen keskustelevan, miksi vanhat
tytöt eivät pysy kotona ja anna heille tilaa.

-- Miten Maud jaksaa?

-- Mainiosti, mutta hänellä on niin kummallinen maku ja merkillisiä
ajatuksia, että olen aivan huolestunut. Hän häärii mielellään
keittiössä ja vihaa lukemista ja sanoi Vincentien kuullen, että
hänestä olisi hirmuisen hupaisaa kierrellä kerjuulla pussi kädessä,
jotta näkisi mitä saisi siihen.

-- Minnie halusi kerran olla kyyhkynen, jotta saisi pulikoida
rapakossa eikä tarvitsisi pitää kalosseja.

-- Tosiaan! Milloin hänen enonsa mahtaa palata? kysyi Fanny
malttamattomasti tarttuen riemastuneena Pollyn tarjoamaan
tilaisuuteen.

-- En tiedä.

-- Etkä taida välittääkään, senkin kovasydäminen olento.

-- Mitä oikein tarkoitat?

-- Enhän minä ole sokea, rakas Polly, eikä Tom liioin. Kun herrasmies
lähtee äkkiä vierailulta ja syöksyy nuoren naisen perään ja kun hänet
sitten nähdään puiston rauhallisimmassa nurkkauksessa pitelemässä
samaisen naisen kättä ja kun tämä herrasmies sitten lähtee
välittömästi matkalle, silloin me kyllä tiedämme mitä se merkitsee,
ellet sinä tietäisikään.

-- Tahtoisinpa kuulla, kuka tämän kauniin jutun on keksinyt? tiukkasi
Polly Fannyn pysähtyessä hengästyneenä.

-- Älä nyt teeskentele, Polly, vaan kerro kiltisti, kosiko hän sinua?

-- Ei, ei hän kosinut.

-- Luuletko, että hän aikoo kosia?

-- Tuskin hän ikinä sanoo minulle enää sanaakaan.

-- Olenpa totisesti hämmästynyt! Ja Fanny veti pitkään henkeään ihan
kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sitten hän
jatkoi muuttuneella äänellä:

-- Mutta etkö sinä rakasta häntä, Polly?

-- En.

-- Onko se totta?

-- On.

Kumpikaan heistä ei puhunut vähään aikaan, mutta toisen sydän löi
iloisesti, ja hämärä peitti hyvin onnelliset kasvot.

-- Luuletko, että hän pitää sinusta? kysyi Fanny hetken kuluttua.
-- En tahtoisi olla utelias, mutta olen ollut huomaavinani jotain
sellaista.

-- En osaa sanoa, mutta vaikka pitäisikin, hänen mieltymyksensä on
vain ohimenevää ja hän pääsee siitä pian irti.

-- Kerro nyt kaikki. Olen kauhean kiinnostunut ja tiedän, että jotain
on tapahtunut. Kuulen sen äänestäsi, vaikka en näekään kasvojasi.

-- Muistatko kun luettuamme erään Edgeworthin romaanin keskustelimme,
olisiko estettävä ihailijaa ilmaisemasta tunteitaan, ellei rakastanut
häntä.

-- Muistan.

-- Te tytöt sanoitte, ettei se ollut sopivaa, mutta minusta se oli
ainakin rehellistä. Ajattelin aina itse menetteleväni sillä tavoin,
mikäli kohdalleni sattuisi sellainen tilanne, ja niin olen nyt
toiminutkin. Huomaa, etten väitä herra Sydneyn rakastavan minua,
sillä hän ei ole ikinä sanonut sitä eikä sanokaan; mutta kuvittelen,
että hän on pitänyt minusta hiukan ja olisi kenties ruvennut pitämään
enemmänkin, ellen olisi osoittanut sen olevan hyödytöntä.

-- Ja sinä osoitit sen? huudahti Fanny jännittyneenä.

-- Minä vain vihjaisin ja hän ymmärsi. Hän oli jo sitä ennen aikeissa
lähteä matkalle, niin että älä luule hänen sydämensä murtuneen tai
hänen välittävän typeristä juoruista. En välittänyt tavata häntä niin
usein, ja osoitin sen hänelle kulkemalla toista tietä. Hän ymmärsi
ja hienona miehenä otti asian tyynesti. Ehkä hän pitikin minua vain
itserakkaana hupsuna ja nauroi turhalle vaivannäölleni.

-- Ei ikinä. Hän arvostaa menettelyäsi ja kunnioittaa sinua sen
vuoksi. Mutta, Polly, sehän olisi ollut loistava tarjous.

-- En voi myydä itseäni toimeentulosta.

-- Taivas, mikä ajatus!

-- Niin, sellaisia ovat suoraan sanottuna puolet teidän
nykyaikaisista avioliitoistanne. Sinähän tiedät, että olen vähän
kummallinen ja haluan olla itsenäinen naimaton nainen ja pysyä
soitonopettajana koko elämäni.

-- Eihän toki! Sinut on luotu onnellista perhe-elämää varten ja
toivon sydämestäni, että se tulee osaksesi, sanoi Fanny lämpimästi
ja tunsi niin suurta kiitollisuutta Pollya kohtaan, että hänen oli
vaikea olla paljastamatta salaisuuttaan yhtenä ryöppynä.

-- Toivon sitä itsekin, vaikka epäilen etten sellaista saa, vastasi
Polly ja hänen äänensävynsä sai Fanin miettimään, tiesikö Pollykin
mitä sydänsuru merkitsi.

-- Jokin painaa sinua, Polly, mutta mikä? Luota minuun, niin kuin
minäkin sinuun, sanoi Fan hellästi. Kylmyys, jota hän tosin oli
koettanut salata Pollylta, oli sulanut äkillisessä päivänpaisteessa,
jonka hän oli saanut lahjaksi.

-- Luotatko aina? kysyi Polly nojautuen eteenpäin. Hän toivoi
hartaasti voittavansa takaisin entisen kiintymyksen ja luottamuksen,
jotka olivat liian arvokkaat vaihdettaviksi ohimenevään mieltymykseen
tai hedelmättömään 'pyydystämisen' kunniaan. Fan ymmärsi nyt koko
asian ja heittäytyi Pollyn syliin ja sanoi kiitollisuudesta itkien:

-- Voi, Polly kiltti! Teitkö sinä sen minun tähteni? Polly rutisti
häntä lujemmin ja sanoi lempeästi:

-- En halunnut, että joku ihailija rikkoisi ystävyytemme, mikäli se
minusta riippuisi.



15

KUPERKEIKKOJA


Tullessaan Shaw'lle eräänä iltapäivänä Polly tapasi Maudin istumassa
portailla huolestuneen näköisenä.

-- Voi, Polly, hauska että tulit! huudahti Maud ja ryntäsi avosylin
häntä vastaan.

-- Mikä hätänä, kultaseni?

-- En tiedä. Jotain kauheaa on varmasti tapahtunut, sillä äiti ja
Fan istuvat ylhäällä itkemässä, isä on sulkeutunut kirjastoon ja Tom
raivoaa kuin peto ruokailuhuoneessa.

-- Ei kai se ole mitään vakavaa. Ehkä äitisi on tavallista heikompi
tai isäsi huolestunut liikeasioista tai Tom taas pinteessä. Älä näytä
noin säikähtyneeltä, Maud, mennään vierashuoneeseen katsomaan mitä
toin sinulle, maanitteli Polly, mutta hän tunsi ilmasta, että jokin
onnettomuus oli tapahtunut, ja koetti ilahduttaa Maudia, jonka kasvot
olivat niin tuskaiset ja huolestuneet, että Pollyn sydämeen koski.

-- Minä en taida välittää mistään, ennen kuin saan tietää mitä
on tapahtunut, vastasi Maud. -- Se on varmasti jotain kauheata,
sillä kun isä tuli kotiin, hän meni äidin huoneeseen ja jutteli
siellä hirveän kauan, ja äiti itki ihan ääneen, ja kun minä koetin
mennä sinne, Fan ei päästänyt, ja hän näytti niin pelästyneeltä ja
kummalliselta. Olisin mennyt isän luo, kun hän tuli alakertaan, mutta
hän lukitsi ovensa ja sanoi: "Ei tällä kertaa, typykkä!" Silloin minä
istahdin tähän odottamaan. Ja sitten Tom tuli kotiin. Mutta kun minä
juoksin kertomaan hänelle asiasta, hän ärjäisi: "Mene tiehesi äläkä
häiritse!" Ja hän tarttui minua olkapäähän ja tyrkkäsi menemään. Voi,
voi! Kaikki on niin kummallista.

Maud alkoi itkeä, ja Polly istahti hänen viereensä portaille
lohduttamaan, vaikka hänen omaankin mieleensä hiipi epämääräinen
pelko. Äkkiä ruokailuhuoneen ovi aukesi ja Tomin pää tuli näkyviin.
Pelkkä silmäys paljasti Pollylle, että jotain oli hullusti,
sillä Tomin ulkoasu, joka tavallisesti oli erittäin huoliteltu,
oli nyt rempallaan. Solmio oli vinossa, tukka pörrössä, hellien
hoidellut viikset laiminlyötyinä, ja kasvoilta paistoi kiihtymys,
häpeä ja ahdistus. Äänikin oli muuttunut, sillä hän ei tapansa
mukaan tervehtinyt Pollya kohteliaasti, vaan tuntui palanneen
lapsuudenaikojensa töykeään äänensävyyn.

-- Hei, Polly! hän tokaisi.

-- Mitä kuuluu? vastasi Polly.

-- Kiitoksia vain, minä olen hitonmoisessa kiipelissä. Lähetä tuo
tenava yläkertaan, niin saat kuulla kaiken, sanoi Tom. Tuntui kuin
hän olisi kauan kaivannut jotakuta, jolle uskoutua, ja hän tervehti
nyt ymmärtäväistä Pollya kuin sallimuksen lähettiä.

-- Mene ylös, kultaseni, ja ota tämä kirja ja piparkakut, jotka
leivoin sinulle, niin olet kiltti tyttö, kuiskasi Polly, kun Maud
pyyhki kyyneliään ja tuijotti Tomiin silmät pyöreinä.

-- Kerrothan sitten minulle, kuiskasi Maud valmiina tottelemaan.

-- Jos suinkin voin, vastasi Polly.

Maud lähti nöyrästi yläkertaan, ja Polly meni ruokailuhuoneeseen,
jossa Tom käveli rauhattomana edestakaisin. Vaikka Tom olisi
'raivonnutkin kuin peto', Pollya se ei olisi hätkähdyttänyt, sillä
hän oli mielissään, kun Tom tarvitsi häntä. Hän oli niin iloinen
saadessaan olla uskottuna aivan kuten ennen vanhaan, että olisi
riemumielin kuunnellut pelottavammankin henkilön raivonpurkauksia
kuin levottoman Tomin.

-- No, mikä sinulla on hätänä? kysyi Polly käyden suoraan asiaan.

-- Arvaa!

-- Olet ajanut hevosesi kuoliaaksi kilpa-ajoissa.

-- Pahempaa.

-- Sinä olet saanut taas varoituksen.

-- Pahempaa, pahempaa.

-- Trix on karannut jonkun kanssa, sanoi Polly syvään henkäisten.

-- Paljon pahempaa.

-- Voi, Tom, et kai vain ole piessyt tai ampunut ketään?

-- Vähältä piti, etten pamauttanut omaan otsaani, mutta kuten näet,
tässä sitä ollaan.

-- En minä sitten arvaa. Sano pian!

-- Minut on erotettu yliopistosta, sanoi Tom ja pysähtyi takkamatolle
nähdäkseen, miten Polly suhtautui ilmoitukseen. Mutta hänen
hämmästyksekseen Polly melkein huokaisi helpotuksesta ja sanoi hetken
päästä vakavasti:

-- Onnetonta, mutta olisi saattanut käydä vielä huonomminkin.

-- Se oli pahinta mitä saattoi tapahtua. Ja Tom jatkoi kävelemistään
epätoivosta ähkien.

-- Älä paisko tuoleja, vaan istuudu ja kerro rauhallisesti.

-- En voi.

-- No, paisko sitten! Sinut on siis tosiaan erotettu? Onko se
peruuttamatonta? Mitä sinä oikein teit?

-- Nyt se tapahtui lopullisesti. Tappelin kirkonvartijan kanssa ja
iskin hänet maahan. Jos se olisi ollut ensimmäinen rikkomus, olisin
ehkä päässyt pinteestä, mutta minähän olen ollut lukemattomia kertoja
kiipelissä. Tämä oli viimeinen mahdollisuuteni. Menetin sen ja nyt
saan maksaa laskut. Tiesin olevani mennyttä miestä enkä jäänyt edes
odottamaan potkuja vaan lähdin itse.

-- Mitä isäsi sanoo?

-- Se on kova kolaus ukolle, mutta pahinta on --. Tom vaikeni ja
seisoi hetken keskellä huonetta pää nuupallaan, aivan kuin hänen
olisi ollut vaikea kertoa asiaa edes kiltille pikku Pollylle. Vihdoin
totuus paljastui yhtenä ryöppynä, kuten ennen vanhaan poikamaiset
kepposet, minkä jälkeen hän vetäytyi selkä uunia vasten.

-- Minulla on kamalan paljon velkoja, joista ukko ei tiedä mitään.

-- Voi, Tom, kuinka olet saattanut?

-- Tiedän, että olen ollut mieletön tuhlari, ja olen hurjan
pahoillani, mutta ei se paranna asiaa. Minun on tunnustettava syntini
ukkoraiskalle ja siinä se kurjuus onkin.

Toisessa tilanteessa Polly olisi nauranut Tomin ilmeiden ja
puhetyylin väliselle vastakohdalle, mutta tämä tuntui katuvan
nyt niin vilpittömästi, että ukkoraiskakin kuulosti suorastaan
liikuttavalta.

-- Tietysti hän raivostuu. Mutta kyllä hän auttaa sinua. Fan on
kertonut, että hän on aina auttanut.

-- Sehän se pahinta onkin. Hän on maksanut velkojani jo niin monta
kertaa, että sanoi viimeksi minun saavan selviytyä omin neuvoin, jos
vielä kerran joutuisin kiipeliin, koska hänen kärsivällisyytensä
ja kukkaronsa ei sietänyt enempää. Päätinkin ruveta oikein
mallikelpoiseksi, mutta tässä sitä ollaan entistä pahemmassa
liemessä. Viime lukukaudella en puhunut asioistani isälle, koska
hän oli niin huolissaan noiden laivojen menetyksestä, ja nyt on
kasaantunut velkoja ihan kirotusti.

-- Mihin sinä sitten olet syytänyt niin paljon rahaa?

-- Kun itsekään tietäisin!

-- Etkö sitten mitenkään voi maksaa velkojasi?

-- Millä minä maksan, kun ei ole penniäkään rahaa. Ei tässä auta muu
kuin ruveta pelaamaan.

-- Ei taivaan tähden! huudahti Polly. -- Myy ennen hevosesi, hän
jatkoi hetken mietittyään.

-- Sen minä jo möin, mutta en saanut puoltakaan ostohinnasta. Minähän
ajoin viime talvena sen ontuvaksi, eikä koni ottanut parantuakseen.

-- Eikö se riittänyt velkoihisi?

-- Ei puoliinkaan.

-- Mutta, Tom, paljonko sinulla sitten niitä on?

-- Minä lykkäsin niiden laskemista eiliseen asti. Mutta asiat olivat
niin hullusti, että ajattelin yhtä hyvin voivani katsoa totuutta
silmiin. Siksi otin selvää tilanteesta ja tuossa on tulos!

Tom heitti tahraisen ja rypistyneen paperin Pollyn syliin ja alkoi
kävellä entistä kiivaammin, Polly vilkaisi loppusummaa ja löi
kätensä yhteen, sillä hänen kokemattomissa silmissään se näytti
kauhistuttavalta.

-- Sievoinen summa, vai mitä? sanoi Tom, joka ei voinut kestää
äänettömyyttä eikä Pollyn hätäistä, säikähtynyttä katsetta.

-- Hirvittävä! En yhtään ihmettele, jos sinua arveluttaakin kertoa
isällesi.

-- Mieluummin hyppäisin kaivoon. Kuulehan, Polly. Mitähän jos
kertoisimme sen hänelle vähitellen! jatkoi Tom käännähtäen.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Että Fan tai pikemminkin sinä ensin valmistelisit häntä. Minä en
millään voi heti pamauttaa hänelle koko totuutta.

-- Sinä siis lähettäisit minut kertomaan? sanoi Polly huuliaan
nyrpistäen ja katsoi Tomiin niin, että tämä olisi nähnyt hänen
sinisten silmiensä säihkyvän, ellei olisi seissyt selin ikkunan
ääressä.

-- Niin juuri, koska hän niin pitää sinusta, vastasi Tom hitaasti. --
Me kaikki luotamme sinuun, olet kuin perheenjäsen, joten se tuntuisi
ihan luonnolliselta. Kerrot vain, että minut on erotettu tai mitä
parhaaksi näet. Sitten minä tulen sisään ja asia on selvä.

Polly nousi ja meni ovelle sanaakaan sanomatta. Tom näki vilaukselta
hänen kasvonsa ja kysyi hätäisesti:

-- Eikö se ollutkaan sinusta hyvä ajatus?

-- Ei.

-- Miksei? Etkö usko että hänestä olisi mukavampaa kuulla uutinen
taitavasti tarjottuna eikä minun töksäyttämänäni?

-- Minä tiedän isäsi mieluimmin näkevän, että hänen oma poikansa
kertoo totuuden kuin mies eikä lähetä tyttöä esittämään asiaa, jota
itse pelkää kertoa.

Tom hämmästyi tästä purkauksesta, aivan kuin olisi äkkiä saanut
korvapuustin. Vilkaistuaan Pollyn kiihtyneisiin kasvoihin hän näytti
vasta tajuavan, että oli oikeastaan aikonut kätkeytyä tämän selän
taakse.

-- Tule takaisin, Polly, hän sanoi punastuen ja marssi huoneesta
sen näköisenä kuin olisi mennyt suoraan mestauslavalle. Tom parkaa
oli näet aina opetettu pelkäämään isää, eikä hän ollut vieläkään
vapautunut arastelustaan.

Polly istahti tuolille ja näytti sekä tyytyväiseltä että
huolestuneelta. -- Toivottavasti menettelin oikein, hän tuumi. --
En haluaisi nähdä hänen pakoilevan velvollisuuttaan ja näyttävän
pelkurilta. Hän ei kuitenkaan ole sitä maata; hän ei vain tullut
ajatelleeksi millaiselta hänen käyttäytymisensä täytyi tuntua
minusta. Enkä ihmettele yhtään, vaikka hän onkin peloissaan, sillä
herra Shaw on varsin ankara poika paralle. Mitä ihmettä me tekisimme,
jos Will joutuisi tällaiseen kiipeliin. Onneksi hän on niin köyhä,
että hänen on pakko pysyä aisoissa. Ja siitä minä olenkin mielissäni!

Sitten hän istui hiljaa raolleen jääneen oven vieressä ja kuuli
hallin poikki Tomin äänen. Polly toivoi sydämestään, ettei Tomilla
olisi kovin tukalaa. Tämä tuntui kertovan asiansa yhtä päätä nopeasti
ja kangertelematta. Sitten Polly kuuli herra Shaw'n matalan äänen,
ja noiden muutamien sanojen johdosta Tom huudahti hämmästyneenä.
Koska Polly ei voinut erottaa sanoja, hän ihmetteli huolestuneena,
mitä miesten välillä mahtoi tapahtua. Tomin huudahdusta seurasi
hiljaisuus, kunnes herra Shaw alkoi puhua, ja hän puhui vakavalla
äänellä, joka niin täysin erosi siitä vihanpurkauksesta, jota Polly
oli odottanut, että hän tuli entistä huolestuneemmaksi. Herra
Shaw'lla oli tapana "läksyttää Tomia ensin ja antaa sitten anteeksi",
kuten Maud sanoi. Hetken päästä Tom tuntui kiihkeästi kyselevän
jotakin, ja hänelle vastattiin lyhyesti. Sitten tuli haudanhiljaista,
ulkoa kuului vain kevätsateen hiljainen rapina. Äkkiä Polly kuuli
liikettä ja Tomin sanovan:

-- Anna minun kutsua Polly tänne! Ja Tom tuli Pollyn luo niin
kalpeana ja kurjan näköisenä, että tämä oikein säikähti.

-- Mene puhumaan hänelle. Minä en voi. Isä parka, olisinpa vain
tiennyt! Pollyn kauhuksi Tom heittäytyi tuolille ja painoi päänsä
pöytää vasten kuin ylivoimaisen iskun murtamana.

-- Voi, Tom, mitä on tapahtunut? sanoi Polly rientäen tyrmistyneenä
Tomin luo.

Päätään nostamatta Tom vastasi tukahtuneesti:

-- Vararikko. Olemme puilla paljailla, ja huomenna sen tietävät jo
kaikki.

Polly jäi hetkeksi Tomin tuolin taa, sillä uutinen salpasi häneltä
melkein hengen. Tuntui kuin olisi tullut maailmanloppu, sillä hänestä
vararikko oli käsittämättömän hirveää.

-- Ovatko asiat niin huonosti? hän kysyi hiljaa, kun ei voinut enää
ääneti katsella Tomin epätoivoa.

-- Ovat. Isä aikoo luovuttaa koko omaisuutensa. Hän on yrittänyt
parhaansa, mutta nyt ei ratkaisua voi enää pitkittää, ja hän on
mennyttä miestä.

-- Voi, olisipa minulla antaa hänelle miljoona! huudahti Polly
käsiään puristaen ja rupesi itkemään. -- Kuinka hän jaksaa kestää sen?

-- Kuin mies, ja minä olen hänestä ylpeä, vastasi Tom kasvot
punaisina kiihtymyksestä ja mielenliikutuksesta, jota hän yritti
pitää kurissa. -- Kaikki asiat ovat olleet häntä vastaan, ja hän
on yksinään taistellut selvitäkseen ahdingosta, mutta se oli
ylivoimainen, ja nyt hän on päättänyt jättää vararikkoanomuksen. Se
on kunniallinen vararikko, ja varokoon itseään se, joka uskaltaa
sanoa hänestä pahaa sanaa. Tahtoisinpa nähdä sen miehen! Ja Tom
puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin hänelle olisi ollut suunnaton
helpotus löylyttää isänsä kunniallisen nimen parjaajaa.

-- Eihän häntä kukaan parjaa. Tämän vuoksi Maud parka oli siis
suunniltaan. Isäsi oli kertonut asian äidillesi ja Fanille ennen kuin
tulit kotiin, ja siitä syystä he varmaan olivat niin poissa tolaltaan.

-- Ei heillä ole mitään hätää. Isä ei ole koskenut äidin rahoihin,
hän näet "ei raskinut ryöstää tytöiltään", kuten hän sanoi, ja siksi
he eivät joudu kärsimään. Eikö hän olekin kunnon mies? Ja Tomin
silmät loistivat ylpeydestä, vaikka hellemmät tunteet saivatkin hänen
huulensa samalla värisemään.

-- Kunpa pystyisin auttamaan häntä, vaikka edes vähänkin, huokasi
Polly, jota painoi voimattomuudentunne.

-- Kyllä sinä pystytkin. Mene hänen luokseen ja ole hyvä hänelle.
Sinä kyllä tiedät miten. Lohdutusta hän tuolla yksinäisyydessään
enimmän kaipaa. Minä en kykene sitä antamaan, olisin hänelle vain
kiusaksi.

-- Mitä hän sanoi kuullessaan uutisesi? kysyi Polly, joka oli
hetkeksi unohtanut pienemmät huolet tämän suuren kuullessaan.

-- Hän oli kuin karitsa, sillä minun kerrottuani hän sanoi vain:
"Poika parkani, meidän täytyy kärsiä yhdessä." Ja sitten hän kertoi
oman uutisensa.

-- Sepä hauskaa, että hän oli niin kiltti sinulle, aloitti Polly
tyynnyttäen, mutta Tom huudahti omantunnontuskissa:

-- Sehän se masentaakin! Juuri kun minun pitäisi olla hänen tukensa
ja turvansa, annankin hänelle taakaksi omat velkani ja häpeäni, eikä
hän sano moitteen sanaa. Minä en kestä sitä! Ja Tomin ääni laski
taas, Polly oli kuulevinaan nyyhkytystä, joka pyrki esille, vaikka
Tom miehekkäästi yritti tukahduttaa sen.

Tomin nyyhkytys tuotti Pollylle enemmän tuskaa kuin kymmenet
vararikot ja erottamiset. Hänen oli mahdotonta olla laskematta
kättään hellästi Tomin hiuksille ja samalla hän ilokseen huomasi,
miten ruskeiksi hänen kiharansa olivat muuttuneet ja miten pehmeitä
ne olivat. Murheestaan huolimatta hän sillä hetkellä tunsi iloa,
sillä hänet oli luotu lohduttamaan; ja tarvinnee tuskin mainita,
että hän rakasti Tom-heittiötä koko sydämestään. Hän myönsi, että se
oli nurinkurista mutta auttamatonta, eikä hän voinut ymmärtää eikä
selittää tunnettaan. Hän vain tiesi rakastavansa Tomia tämän vioista
huolimatta ja vaikka Tom ei välittänyt hänestä ja oli sitä paitsi
kihloissa.

Polly oli oppinut rakastamaan Tomia sinä kesänä, jolloin tämä
vieraili Pollyn kotona. Se tapahtui ennen kuin Trix nappasi hänet.
Kun Polly sitten kuuli uutisesta, hän ei voinut heti lakata
rakastamasta, vaikka velvollisuudesta koettikin. Trixin ja Tomin
kihlaus oli yhtä farssia, ja vaikka hän ei ottanut koskaan sitä
oikein vakavasti, hän kätki visusti omat tunteensa ja yritti unohtaa
ne toivoen samalla rakkautensa joko kuolevan kokonaan tai saavan
lopulta oikeuden elää. Ei hän oikeastaan ollut kovin onnetonkaan,
sillä oikea kärsivällisyys, työ ja terve järki ojensivat auttavan
kätensä ja toivo antoi uutta voimaa. Mutta milloin joku sattui
sanomaan, että Trix ei luovu Tomista tai että Tom välitti Trixistä
enemmän kuin luultiinkaan, Pollyyn koski kipeästi, ja hänestä tuntui
ettei voisi kestää sitä. Mutta aina hän huomasi kestävänsä.

Nytkään Polly ei voinut olla tuntematta myötätuntoa tätä suuresti
rakastamaansa hairahtuvaa huimapäätä kohtaan eikä voinut olla
elättelemättä vähäistä toivoa mielessään. -- Jos Trix halusi vain
Tomin rahoja, hän voisi nyt hylätä Tomin, kun tämä on pennitön. Mutta
minä sen sijaan rakastan Tomia entistä enemmän kun hän on köyhä.

Kun näin lämpimät tunteet täyttivät Pollyn sydämen, ei ollut kumma,
että hänen kädellään oli rauhoittava vaikutus ja pari sipaisua riitti
tyynnyttämään Tomin hartiat. Niiskutuksen hiljennyttyä saattoi
päätellä, että kaikki olisi ollut taas hyvin, jos Tom vain kenenkään
näkemättä olisi voinut kuivata kyynelensä.

Polly tuntui arvaavan Tomin ajatukset, sillä työntäessään puhtaan
nenäliinan tämän puoliavoimeen kouraan hän sanoi:

-- Nyt minä menen isäsi luo. Hän sipaisi hyvästiksi Tomin päätä niin
lohduttavasti, että Tom toivoi sipaisun toistuvan.

Kun hän hallissa pysähtyi hetkeksi rauhoittaakseen mieltään, kutsui
Maud häntä yläkerrasta. Ajatellen että naiset saattoivat tarvita
häntä vielä kipeämmin kuin miehet, hän juoksi yläkertaan ja tapasi
Fanin huoneessaan odottamassa.

-- Äitirukka nukahti pelkästä uupumuksesta. Voimme jutella täällä
häiritsemättä häntä, sanoi Fan ottaen ystävänsä vastaan niin tyynenä,
että Polly aivan hämmästyi.

-- Antakaa minunkin tulla, en minä häiritse teitä. On kurjaa, kun
minut työnnetään vain ovesta ulos ja joka puolella itketään ja
jutellaan lukkojen takana enkä minä tiedä mistään mitään, pyysi Maud
rukoilevalla äänellä.

-- Sinähän tiedät jo. Minä kerroin hänelle, Polly, sanoi Fan heidän
istuutuessaan vierekkäin; Maud puolestaan kipusi vuoteelle voidakseen
hautautua tyynyihin, mikäli tarve vaati.

-- Hauskaa, että otat asian noin järkevästi, kultaseni. Pelkäsin
sinun masentuvan ihan kokonaan, sanoi Polly, joka nyt huomasi, että
Fanin katse hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta oli kiihtynyt
ja hänen poskensa hehkuivat kuumeisesti.

-- Saat nähdä, että minä vielä valittelen ja vaikeroin. Ensin aivan
lamaannuin uutisesta, mutta nyt se saattaa minut kiihdyksiin.
Oikeastaan pitäisi surra kovasti isäparan takia, ja minä olen tosiaan
murheissani. Tuntuu tietysti kauhean pahalta, mutta tavallaan
kuitenkin olen iloinen, että kävi niin kuin kävi, sillä nyt minun on
pakko unohtaa itseni ja ruveta tekemään jotain.

Fan katsoi maahan ja punastui puhuessaan, mutta Polly ymmärsi, miksi
hän tahtoi unohtaa itsensä, ja kietoi kätensä Fanin ympäri niin
hellän myötätuntoisesti, ettei Fan olisi voinut odottaa sellaista.

-- Ehkeivät asiat ole niin huonolla tolalla kuin näyttää. Minä en
paljon ymmärrä näistä asioista, mutta olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat
tehneet vararikon ja elävät silti entiseen tapaan.

-- Meille ei kylläkään käy niin. Isä aikoo luopua kaikesta, sillä
hän ei halua että häntä voitaisiin syyttää mistään. Äiti ei menetä
pientä omaisuuttaan, sillä se erotettiin hänelle. Äiti liikuttui
siitä kovasti. Häntä kammottaa köyhyys vielä enemmän kuin minua,
mutta silti hän pyysi isää ottamaan rahansa, jos se vain auttaisi.
Isä oli iloinen tarjouksesta, mutta sanoi, ettei mikään saanut häntä
ottamaan rahoja, sillä ne eivät auttaisi paljon, mutta riittäisivät
varjelemaan äitiä pahimmalta puutteelta.

-- Tiedätkö mitä isäsi aikoo nyt tehdä? kysyi Polly huolestuneena.

-- Hän ei ole ehtinyt vielä suunnitella, mutta ainakin hän aikoo
mahdollisimman pian ottaa haltuunsa isoäidille kuuluneen pikku talon,
koska hänestä ei ole oikein, että vararikkoinen asuu näin laveasti.

-- Minusta ei ole ikävää muuttaa, sillä minä pidän siitä pikku
talosta. Siellä on puutarha ja semmoinen mukava huone, jossa on
kolminurkkainen vaatekaappi, ja sitä minä olen aina halunnut
itselleni. Jos siinä on kaikki, ei vararikko olekaan niin kauheaa,
jutteli Maud, joka näki asiat valoisasti.

-- Odotahan, lapsiparka, kun ei ole enää vaunuja eikä kauniita
vaatteita eikä palvelijoita ja kaikesta on puutetta, niin jopas ääni
muuttuu kellossa, sanoi Fan, jonka käsitykset vararikosta olivat
perin synkät.

-- Ottavatko he kaikki minun tavarani? pelästyi Maud.

-- Kyllä kai. En tiedä mitä saamme pitää, tuskin ainakaan paljon. Ja
näytti kuin Fan olisi terästänyt mieltään voidakseen uhrata kaiken
minkä omisti.

-- He eivät saa viedä minun uusia korvarenkaitani, minä piilotan ne,
eivätkä parasta pukuani eivätkä kultaista hajuvesipulloani. Voi, voi!
On halpamaista ottaa pikku tytön tavaroita! Ja Maud sukelsi tyynyihin
kätkeäkseen kyynelet, joita ajatus kalleuksien menettämisestä oli
nostattanut silmiin.

Mutta Polly houkutteli hänet pian esille vakuuttaen, ettei häntä
ryöstetä putipuhtaaksi, ja lupasi yrittää pehmittää herra Shaw'n
velkojien kovaa sydäntä, jos korvarenkaita ja hajuvesipulloa
uhattaisiin.

-- Voimmekohan me pitää edes yhtä palvelijaa, että oppisimme
taloustöitä, tuumi Fan ja katseli huokaisten valkeita käsiään.

Mutta Maud löi kätensä yhteen, ponnahti pystyyn ja huudahti
riemuissaan:

-- Nyt minä opin keittämään! Pidän hurjasti munien vatkaamisesta.
Minä saan samanlaisen esiliinan kuin Pollyllakin on ja pölyhuiskan,
ja saan ehkä lakaista portaita hiukset sidottuina niin kuin Katy.
Voi, miten hauskaa!

-- Älä naura äläkä masenna häntä. Anna hänen iloita esiliinoista ja
pölyhuiskista, kuiskasi Polly Fannylle, kun Maud teki riemuissaan
kuperkeikan tyynyjen välissä ja selviytyi siitä naurusuin ja
punaposkin. Maud näet piti talousaskareista ja sai usein nuhteita,
kun hänet tavattiin salaa vierailemassa keittiössä tai varkain
lakaisemasta ja pölyjä pyyhkimästä.

-- Äiti on niin sairas, että minun on kait ruvettava hoitamaan
taloutta, ja sinun, Polly, pitää opettaa minua, sanoi Fanny.

-- Siitä opista on vielä hyötyä, neitiseni, usko pois, vastasi Polly
nauraen merkitsevästi.

Fan hymähti, mutta vakavoitui pian. -- Tämä muuttaa kaiken. Vanhat
ystävät hylkäävät minut kuten mekin hylkäsimme Mertonit, kun heidän
isänsä teki vararikon, ja nyt minun toiveeni on murskana.

-- En usko sitä. Oikeat ystävät eivät hylkää sinua, ja nyt saat
nähdä, ketkä ovat oikeita ystäviäsi. Tiedän ainakin yhden, joka on
entistä ystävällisempi.

-- Luuletko tosiaan, Polly? Ja Fanin silmät sumenivat äkkiä
kyynelistä.

-- Minä tiedän, ketä hän tarkoittaa. Itseään. Polly ei välitä, vaikka
olemmekin köyhiä, sillä hän pitää kerjäläisistä.

-- Sitäkö sinä tarkoititkin? Fan kysyi kiihkeästi.

-- En, vaan paljon parempaa ja rakkaampaa ystävää kuin minä, vastasi
Polly nipistäen Fania poskesta, joka lehahti punaiseksi. -- Häntä
et ikinä arvaa, Maud, älä koetakaan. Suunnittele sinä vain, miten
sisustat hauskan kolminurkkaisen vaatekaappisi.

Kaappi täytti heti Maudin ajatukset, ja niin isot tytöt selvisivät
Maudista. He alkoivat vakavasti keskustella äkillisestä muutoksesta,
ja Polly hämmästyi sitä voimaa ja järkevyyttä, jota Fan osoitti.
Polly oli vielä liian tietämätön rakkauden mahdista eikä aluksi
tajunnut sen olevan syynä ystävänsä kärsivällisyyteen ja uljuuteen.
Mutta hän iloitsi muutoksesta ja tunsi, että hänen ennustuksensa
vielä kävisi toteen. Äkkiä Maud unohti uuden kaappinsa ja esitti
varsin yllättävän kysymyksen:

-- Saavatko vararikon tehneet miehet -- Maud piti tästä uudesta
sanasta -- aina kohtauksen?

-- Hyvänen aika, ei toki! Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi,
huudahti Polly.

-- Mutta herra Mertonhan sai, ja minä rupesin ajattelemaan, että ehkä
isäkin tuolla alhaalla saa samanlaisen kohtauksen, ja minua alkoi
pelottaa.

-- Herra Merton teki petollisen ja häpeällisen vararikon, ettei
kumma vaikka hän saikin kohtauksen. Isä ei sellaista saa, sillä
meidän vararikkomme on aivan toista, sanoi Fanny ylpeästi, aivan kuin
'meidän vararikkomme' olisi ollut voitto eikä tappio.

-- Eikö sinun ja Maudin olisi parasta mennä hänen luokseen? kysyi
Polly.

-- Hän ei taitaisi pitää siitä. Enkä minä liioin tiedä, mitä sanoisin
hänelle, alkoi Fan, mutta Polly sanoi innokkaasti:

-- Ihan varmasti hän pitää siitä. Ei sillä ole väliä mitä sanot. Mene
vain näyttämään, ettet epäile etkä moiti häntä, vaan rakastat entistä
enemmän ja olet ilomielin valmis tukemaan häntä vaikeuksissa.

-- Minä en pelkää mennä hänen luokseen. Rutistan vain häntä ja sanon,
että olen oikein iloinen, kun me muutamme siihen pikku taloon,
selitti Maud kömpien vuoteelta ja juoksi alakertaan.

-- Tule minun kanssani, Polly, ja sano mitä teen, pyysi Fan vetäen
Pollyn mukaansa.

-- Tiedät itse paremmin, kunhan vain näet hänet, vastasi Polly
seuraten auliisti Fania, sillä hän tiesi, että häntä pidettiin
perheenjäsenenä kuten Tom oli sanonut.

Kirjaston ovella he tapasivat Maudin, jonka rohkeus oli pettänyt,
sillä herra Mertonin kohtaus kummitteli yhä hänen mielessään. Polly
avasi oven, ja kun Fan näki isänsä, hän tiesi samassa mitä oli
tehtävä. Tuli hiipui takassa, kaasuvalo paloi matalalla liekillä ja
herra Shaw istui nojatuolissa harmaa pää käsien varassa näyttäen
vanhalta, hylätyltä ja huolten murtamalta. Fan vilkaisi Pollyyn, meni
sitten isänsä luo, otti harmaan pään käsiensä väliin ja sanoi ääni
hellyydestä värähtäen:

-- Isä rakas, me tahtoisimme auttaa ja tukea sinua.

Herra Shaw kohotti katseensa ja nähdessään tyttärensä kasvoilla
ennen näkemätöntä lämpöä kietoi käsivartensa Fannyn ympärille ja
painoi väsyneen päänsä häntä vasten, aivan kuin eniten kaivattu
lohdutus olisi tullut juuri silloin, kun hän sitä vähimmin odotti.
Itsesyytösten keskelläkin Fanny iloitsi sillä hetkellä huomatessaan,
kuinka paljon tytär saattoi merkitä isälleen; ja ajatellessaan
sairaalloista ja itsekästä rouva Shaw'ta Polly tajusi äkkiä selvästi,
mitä aviovaimolta vaadittiin: hänen tuli olla miehensä tukena eikä
taakkana. Näiden epätavallisten hellyydenosoitusten liikuttamana
Maud hiipi hiljaa isänsä polvelle ja kuiskasi ison kyynelkarpalon
kimaltaessa hänen nykerönenällään:

-- Isä, ei meillä ole mitään hätää. Minä aion auttaa Fania
kotiaskareissa. Minusta se on vain hauskaa!

Herra Shaw kietoi toisen käsivartensa Maudin ympärille, ja
hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Pollykin oli hiipinyt hänen
tuolinsa taakse, ettei mikään häiritsisi näitä kolmea, jotka vasta
onnettomuudessa tunsivat, kuinka paljon he rakastivat toisiaan. Herra
Shaw hillitsi kuitenkin pian liikutuksensa ja kysyi:

-- Missä on minun kolmas tyttäreni, minun Pollyni?

Samassa Polly oli herra Shaw'n luona ja suuteli häntä tavallista
hellemmin, sillä oli lämmittävää kuulla herra Shaw'n sanovan häntä
kolmanneksi tyttärekseen. Sitten Polly kuiskasi:

-- Ettekö haluaisi Tomiakin tänne?

-- Kyllä, tietysti. Missä se poikaparka piileksii?

-- Minä haen hänet. Ja Polly katosi kuin tuulispää. Mutta eteisessä
hän pysähtyi kurkistamaan peiliin, oliko kaikki kunnossa, sillä
jostain ihmeellisestä syystä hän halusi onnettomuuden hetkelläkin
näyttää Tomin silmissä tavallista sievemmältä. Hän kohotti kätensä
korjatakseen kaularuusukettaan, mutta sattui pudottamaan hatun
naulakosta. Musta kiiltävä majavannahkalakki ei juuri ole omiaan
herättämään helliä tunteita, mutta Pollyn sydäntä tuo 'tötterö'
lämmitti. Hän nosti lakin maasta aivan kuin sen putoaminen olisi
ollut muistutus suuremmasta romahduksesta, tasoitti siihen syntyneen
pienen lommon, ikään kuin se olisi ollut niiden kovien iskujen
vertauskuva, jotka uhkasivat sen omistajan päätä, ja katseli lakkia
hartaasti ja säälivästi kuin perinnöttömän prinssin kruunua.

Tom oli taas oma itsensä Pollyn astuessa huoneeseen. Nenäliina oli
kadonnut, pää pystyssä, kasvojen ilme luja, ja nuoressa miehessä oli
tyyntä sinnikkyyttä, joka näytti sanovan onnettomuudelle: "Iske vain,
minä en pelkää!" Hän ei kuullut Pollyn tuloa, sillä hän tuijotti
tuleen ja taisi nähdä siellä erilaisen tulevaisuuden kuin aikaisemmin
näkemänsä. Mutta kun Polly sanoi:

-- Tom, isäsi kysyy sinua, hän nousi heti, ojensi kätensä Pollylle ja
sanoi:

-- Tule sinäkin! Emme selviydy ilman sinua, ja hän vei Pollyn
takaisin työhuoneeseen.

He keskustelivat siellä pitkään, sillä yhteinen huoli näytti
lämmittävän ja vahvistavan perheenjäsenten välistä rakkautta ja
luottamusta. Ja kun herra Shaw selitti nuorille helppotajuisesta
miten hänen liikeasiansa olivat sotkeutuneet, jokainen soimasi
itseään, kun oli elänyt niin huolettomasti pilvien kerääntyessä
ja antanut isäparan ottaa yksin vastaan rajuilman. Mutta nyt kun
salaman iskettyä oli toinnuttu ensi säikähdyksestä ja havaittu,
ettei se ollutkaan tappanut, he alkoivat vararikosta puhuessaan
tuntea pelonsekaista helpotusta ja kiihtymystä, rohkaisivat toisiaan
ja olivat erittäin ystävällisiä, kuten ihmiset, jotka äkillinen
sadekuuro pakottaa etsimään suojaa saman katon alta.

Se oli vakava keskustelu, mutta ei sentään murheellinen, sillä lasten
yllättävä myötätunto lohdutti suuresti herra Shaw'ta. Yrittäessään
isänsä vuoksi pysyä reippaalla mielellä lapset huomasivat, että
romahduksen saattoi kyllä kestää. Silloin tällöin he nauroivatkin,
sillä tietämättömyydessään tytöt esittivät hassuja kysymyksiä ja Tom
yhtä hullunkurisia ja epäliikemiesmäisiä suunnitelmia. Ja Maudkin
nauratti heitä sanoessaan totisena tulevaisuuden kaavailujen jälkeen:

-- Nyt en enää sure. Luulin ihan että minun oli lähdettävä kerjuulle
kori kädessä ja vanha huivi päässä, silloin kun isä kertoi, että
meidän täytyy luopua kaikesta ja äiti sanoi meitä kerjäläisiksi.
Kerran minä kyllä puhuin, että kerjäläistyttönä olisi mukavaa
olla, mutta en minä sittenkään taitaisi pitää siitä, sillä inhoan
kuivuneita kannikoita ja kylmiä perunoita enkä haluaisi Gracen ja
muiden tyttöjen näkevän miten hiiviskelen takapihoissa.

-- Pikku typykkäni ei ikinä tarvitse joutua sellaiseen tilanteeseen
mikäli minusta riippuu, sanoi herra Shaw vetäen Maudin lähemmäksi
itseään silmissään niin hellä katse, että Maud painoi poskensa hänen
poskeaan vasten ja sanoi:

-- Mutta kyllä minä lähtisin, jos sinä tahtoisit, isä, sillä
haluaisin hirveän mielelläni auttaa sinua.

-- Niin minäkin, huudahti Fan miettien samalla miltä tuntuisi pitää
käännettyjä silkkipukuja ja pestyjä käsineitä.

Tom ei sanonut mitään, veti vain lähemmäksi paperin, joka oli
täynnä isän laskelmia, mutta numerot alkoivat pian hyppiä hänen
päässään, kun hän yritti perehtyä niihin halutessaan osoittaa palavaa
auttamisintoaan.

-- Kyllä me selviämme, lapset, älkää yhtään surko, mutta vastuksiin
ja harmeihin saatte kyllä varautua. Kätkekää ylpeytenne ja muistakaa,
ettei häpeällistä ole köyhyys vaan epärehellisyys.

Polly oli aina pitänyt ystävällisestä herra Shaw'sta, mutta nyt hän
kunnioitti häntä ja tunsi tehneensä hänelle vääryyttä kuvitellessaan,
ettei hän välittänyt muusta kuin rikastumisesta.

-- En yhtään hämmästyisi, vaikka tästä loppujen lopuksi koituisi
hyvää koko perheelle. Rouva Shaw'lle se on kovin kolaus, mutta voi
hän piristyäkin ja unohtaa jopa hermonsa ja tulla yhtä toimeliaaksi
ja onnelliseksi kuin äiti, mietti Polly itsekseen.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, Polly livahti ensimmäisenä huoneesta
jättääkseen isän ja lapset keskenään. Mutta hän ei voinut olla
viivyttelemättä ovella nähdäkseen, miten hellästi tytöt erosivat
isästään. Tom ei sanonut sanaakaan, sillä miehet eivät suutele,
syleile tai vuodata kyyneliä ollessaan liikuttuneita. Hän ei osannut
muuten ilmaista osanottoaan ja syvää katumustaan kuin puristamalla
isänsä kättä kunnioituksen ja kiintymyksen ilme kasvoillaan. Sitten
hän syöksyi yläkertaan kuin raivottaret olisivat olleet hänen
kintereillään.



16

VAATEKATSELMUS


Seuraavat viikot opettivat Shaw'n väelle, kuten monille muille
perheille ennen heitä, kuinka nopeasti rikkaudet hupenivat
kerran alkuun päästyään. Herra Shaw toteutti suunnitelmansa niin
hämmästyttävän tarmokkaasti ja kärsivällisesti, että se liikutti
hänen ankarimpia saamamiehiäänkin.

Isosta talosta luovuttiin mahdollisimman pian, ja pieni talo otettiin
käyttöön. Se sisustettiin mukavaksi rouva Shaw'n vanhanaikaisilla
huonekaluilla, jotka olivat jääneet vuokralaisten käyttöön hänen
muutettuaan asumaan poikansa luo. Ne tuntuivat nyt isoäidin antamalta
lahjalta ja vaikeuksien hetkellä kahta arvokkaammilta.

Huutokaupassa monet koettivat näyttää Shaw'n perheelle, että
vaikka se oli menettänytkin omaisuutensa, ystävät olivat sentään
jäljellä. Eräs heistä huusi Fannyn pianon ja lahjoitti sen takaisin,
toinen varmisti, että rouva Shaw sai lohdutukseksi joitakin
ylellisyystavaroitaan, ja kolmas pelasti herra Shaw'n rakkaimmat
kirjat. Niinpä pieni talo ei näyttänytkään alastomalta, sen tekivät
kodikkaaksi perheen silmissä ne sirpaleet, jotka osanoton ja
hyväntahtoisuuden virrassa olivat pelastuneet haaksirikosta.

Kaikki tuttavat kiirehtivät käymään talossa, ja monien kohdalla
kysymyksessä oli todellinen ystävyysvierailu, mutta useimmat
saapuivat pelkästä uteliaisuudesta nähdäkseen miten he ottivat
asian'. Tällaisia käyntejä oli vaikea kestää, ja monesti Tom käytti
hyvin jyrkkää kieltä puhuessaan jostakusta seurapiirinaisesta, joka
oli tullut heitä tervehtimään voidakseen vain juoruta näkemästään.

Polly pettyi rouva Shaw'n suhteen, sillä onnettomuus ei ollut
suinkaan vaikuttanut häneen edullisesti. Hän heittäytyi heti vuoteen
omaksi ja otti vastaan ystävänsä kyynelehtien ja hieno pitsimyssy
päässään. Perhettään hän ilahduta kyselemällä surkealla äänellä,
milloin hänet viedään vaivaistaloon. Niin koettelevaa aikaa kuin
se Fannylle olikin, hän päätyi siihen lopputulokseen, että näissä
olosuhteissa äiti ei voinut juuri muuta tehdäkään. Fannyllä itsellään
oli kuitenkin aimo annos isän tarmoa, ja hän kantoi uuden taakkansa
nurkumatta, sillä olihan hän nyt välttämättömyyden pakosta saanut
lopultakin tehtävän, jota oli jo pitkään kaivannut.

Fan parka tiesi talousaskareista yhtä vähän kuin Maudkin, mutta
ylpeys ja halu tukea isää pitivät yllä hänen rohkeuttaan. Hän tarttui
kuumeisella tarmolla käsiksi töihin, ja juuri kun voima ja rohkeus
rupesivat loppumaan, järjestys alkoi pilkistää kaaoksesta. Hänen
palkkionaan ja lohtunaan oli koti, jonka hän taitavuudellaan ja
huolenpidollaan sai hauskan ja viihtyisän tuntuiseksi.

Vapauduttuaan kerjuullemenon pelostaan Maud mukautui pian vararikkoon
ja piti sitä hauskana leikkinä. Hänestä uusi asunto oli kuin
iso leikkimökki, jossa hän sai temmeltää mielin määrin. Siitä
hetkestä lähtien, jolloin hän pääsi toivomaansa huoneeseen, avasi
kolminurkkaisen kaapin ovet ja löysi sieltä pienen kattilan, aivan
samanlaisen kuin Pollylla, hänelle koitti hauska aika. Hän alkoi
pyyhkiä pölyjä, pestä astioita ja paahtaa leipää aivan kuin kaupungin
onnellisin ja toimeliain emäntä. Maud oli perinyt nämä mainiot
taipumukset isoäidiltään ja olisi sopinut oivallisesti maanviljelijän
tyttäreksi, niin kaupungin kasvatti kuin olikin.

Polly otti uskollisesti osaa kaikkiin perheen muutoksiin auttaen ja
rohkaisten milloin tarve vaati. Osat näyttivät vaihtuneen. Polly
oli nyt antajana ja Fan saajana, ja kaikki se mikä Fanista tuntui
oudolta ja uudelta, oli Pollylle tuttua. Hänen vanhanaikaiset
kotoiset taitonsa koituivat nyt Shaw'n perheen mukavuudeksi ja hänen
omaksi tyydytyksekseen. Hän ei voinut mielestään tehdä kylliksi
osoittaakseen kiitollisuutta menneistä ajoista. Hän raatoi otsa
hiessä pitäen kovimpia ja ikävimpiä töitä erikoisvelvollisuutenaan.
Muutettaessa hän juoksi uupumatta portaita edestakaisin raahaten
painavia tavaroita ja iski sormensa sinelmille mattoja ja
ikkunaverhoja naulatessaan; ja rientäessään kellariin katsomaan,
olivatko rouva Shaw'n viinit hyvässä tallessa ja kierähtäessään
portaita alas nurin niskoin hän tunsi vain maksavansa entistä velkaa,
ja kun Tom auttoi hänet ylös, hän ilmoitti mustana kuin nokikolari,
että piti tällaisesta työstä.

-- Kun olet niin kätevä käsistäsi, tulisitko neuvomaan minua, sillä
olen aivan epätoivoinen, sanoi Fan eräänä päivänä, kun Polly tuli
taas käymään talossa.

-- Mikä nyt hätänä? Koita turkeissa, uuni tukossa vai rokko
naapurissa? kysyi Polly heidän astuessaan Fannyn huoneeseen, jossa
Maud sovitteli päähänsä vanhoja hattuja.

-- Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään päälle pantavaa, aloitti
Fanny painokkaasti. -- Minulla on ollut niin kiire, etten ole tähän
mennessä ennättänyt ajatella sellaisia asioita, ja nyt on jo melkein
toukokuu eikä minulla ole ainoatakaan kunnon vaatetta. Ennenhän minä
vain menin rouva O'Gradyn luo ja ilmoitin mitä halusin. Hän ompeli
kevätpukuni, isä maksoi laskun ja sillä selvä. Nyt olen syventynyt
asiaan ja ihan pelästyin kun huomasin, kuinka paljon vaatteeni ovat
tulleet maksamaan.

-- Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin eräiden toisten tyttöjen, sanoi
Polly rohkaisevasti.

-- Onhan minulla sentään omatunto; ja joskus hyvä maku on samaa kuin
säästäväisyys. Mutta nyt minulla ei tosiaan ole sydäntä pyytää isältä
penniäkään, ja kuitenkin minun olisi saatava itselleni vaatteita.
Sinä olet mestari suunnittelemaan ja tekemään ihmeitä, niinpä
turvaudunkin nyt apuusi ja kysyn: millä tavoin saan loihdituksi
tyhjästä kevätasuni?

-- Näytähän nyt ensin ne 'tyhjät'. Ota esiin jok'ikinen riepu, jonka
omistat, niin katsotaan mitä niistä saa aikaan, sanoi Polly nauttien
jo etukäteen puuhasta, sillä hän oli varsin näppärä käsistään ja
ahkera käytäntö oli vielä lisännyt tätä naisellista avua.

Fanny veti esiin 'riepunsa' ja hämmästyi niiden määrää, sillä
ne peittivät sohvan, vuoteen ja lipaston, ja Maud, joka kaiveli
vaatekomeroa, huusi: -- Täällä on vielä yksi.

-- Tässä tämä masentava ryysykasa on, sanoi Fanny lisätessään läjään
vielä haalistuneen musliinipuvun.

-- Minusta sinun ryysysi näyttävät hyvin rohkaisevilta, sillä ne ovat
hyvää kangasta eikä niissä ole joutavia koristeluja, joita inhoan,
koska niillä ei myöhemmin tee kerrassaan mitään. Näytähän, viisi
hattua. Pane talvihatut talteen syksyksi, ratko kesähatut ja kolmesta
vanhasta me saamme kauniin uuden hatun, elleivät silmäni petä.

-- Minä ratkon ja haluan sitten katsella, kun teet niistä uuden
hatun. Se on varmasti jännittävää, sanoi Maud, tarttui saksiin ja
alkoi innokkaasti hajottaa nukkavierua pikku hattua alkutekijöihinsä.

-- Nyt puvut, jatkoi Polly, joka oli kiireesti lajitellut kasat.

-- Ole kiltti ja vilkaise vähän tätä, sanoi Fan näyttäen kauhtunutta
harmaata kävelypukua.

Polly käänsi sen nurean puolen esiin, jolloin kangas näytti kuin
uudelta. Heilutellen vaatetta voitonriemuisesti hän sanoi:

-- Katsopas uutta kävelypukuasi. Siihen vain uusi koristenauha, niin
olet yhtä hieno kuin ennen vanhaan.

-- En ole eläissäni pitänyt käännettyä pukua. Luuletko, että ihmiset
tuntevat sen? kysyi Fanny epäilevästi.

-- Ei haittaa vaikka tuntisivatkin. Siitä ei voi kukaan sanoa muuta
kuin että se on kaunis. Minä olen koko elämäni käyttänyt käännettyjä
ja värjättyjä pukuja eikä se näy vierottaneen ystäviäni tai pilanneen
ulkonäköäni.

-- Ei tosiaan. Minä olen tyhmä, Polly, mutta yritän päästä siitä
ajatuksesta, että köyhyys tai säästäväisyys olisi muka häpeällistä.
Käännetään vain puku ja minä käytän sitä urhoollisesti.

-- Silloin se pukee sinua entistä enemmän. Voi, tässä on sievä
orvokinsininen silkkipukusi. Siitä tulee kerrassaan ihana, huudahti
Polly jatkaessaan tarkastusta.

-- En ymmärrä, miten kaksi nuhjaantunutta hametta ja tahraisen
miehustan voi korjata juhlapuvuksi, sanoi Fanny, joka istui vuoteella
huiskin haiskin olevien vaatteidensa keskellä.

-- No niin, armon neiti, suunnitelmani on tällainen, aloitti Polly
matkien neiti O'Gradyn tärkeätä äänensävyä: -- Koska leveät hameet
eivät ole enää muodissa vaan laskostetut, me poistamme poimutuksen,
käännämme hameosan ja jätämme sen sileäksi. Päällimmäistä hametta
kavennetaan ja sen reunaan pannaan röyhelö. Puvun yläosa sen sijaan
on täysin muodikas, miehusta voidaan vain laittaa uuteen uskoon
näiden leveiden rimsujen parhailla paikoilla, ja noista uusista
palasista kokoamme hatun. Musta pitsi, jonka Maud juuri ratkoi
vihreästä puvusta, kelpaa orvokinsinisen puvun reunustaksi. Ja kun
otat vielä silkkihuivisi, olet täydellinen.

-- Ei minusta vielä tunnu siltä, mutta olen varma, että aikanaan
pidän vierailupukuani täydellisenä, vastasi Fan, jonka mieliala
kohosi, kun hän näki hylätyn vaatevarastonsa uudistuvan Pollyn
taikurinkäsissä.

-- Tässä on kaksi. Pikeepuku on aivan hyvä, lainhan leikkaat pois
puseron helmuksen ja muutat hiukan koristelua. Musliinipuku tarvitsee
vain vähän kohentamista ja silittämistä näyttääkseen oikein hyvältä.
Älä vain jätä niitä käyttämättä. Nämä kaksi mustaa silkkipukua ovat
mainiot ja vielä vuosikausia käyttökelpoiset. Sinullahan on vielä
kaiken lisäksi joukko sieviä kotipukuja, enkä tosiaan ymmärrä mitä
vielä tarvitset lyhyttä kesäaikaa varten.

-- Enkö voisi tehdä mitään tälle puvulle? Se on lempipukuni enkä
haluaisi millään hylätä sitä vielä.

-- Olet käyttänyt sen jo loppuun eikä se kelpaa kuin lumppukasaan.
Muistan että se oli oikein kaunis ja pukeva, mutta sen päivät ovat jo
ohi.

Fanny laski puvun hetkeksi polvilleen ja sormeili mietteissään sen
rimpsuja. Hän hymyili muistellessaan onnellista aikaa, jolloin oli
käyttänyt sitä viimeksi ja jolloin Sydney sanoi, että hän tarvitsi
vain muutaman esikon käteensä näyttääkseen keväältä. Sitten hän kääri
puvun kokoon ja pani sen huokaisten syrjään, mutta koskaan se ei
joutunut lumppukasaan.

-- Tanssiaispuvut on paras panna säilöön ensi vuoden varalle, alkoi
Polly, joka oli päässyt käsiksi sateenkaaren väriseen kasaan.

-- Minun aikani on ollutta ja mennyttä, niitä minä en käytä enää
koskaan. Tee niillä mitä tahdot, sanoi Fanny rauhallisesti.

-- Etkö ole koskaan myynyt vanhoja hepeniäsi, kuten toiset tytöt?
kysyi Polly.

-- En ikinä. En pidä sellaisesta. Minä lahjoitan ne pois tai annan
Maudin kuvaelmiin.

-- Tahdotko kuulla, mitä Belle ehdotti?

-- En, jos hän tarjoutuu ostamaan vaatteita, vastasi Fanny terävästi.

-- No, sitten en kerro. Ja Polly vetäytyi arsenikinvihreän
harsopilven taa.

-- Jos hän haluaisi ostaa sen kaamean uuden puvun, jota Tom sanoi
karviaismarjanväriseksi, voisit antaa sen hänelle halvalla, puuttui
puheeseen käytännöllinen Maud.

-- Ostaisiko hän, Polly? kysyi Fanny, jonka uteliaisuus voitti
ylpeyden.

-- Hän vain kysyi, luulenko minä sinun loukkaantuvan hirveästi, jos
hän tarjoutuisi ostamaan sen sinulta, kun et kuitenkaan sitä käytä.
Sinä et pidä siitä ja ensi keväänä se on jo vanhanaikainen, virkkoi
Polly vihreästä piilopaikastaan.

-- Mitä sinä vastasit?

-- Näin hänen tarkoittavan hyvää, ja lupasin sen takia kysyä. Näin
meidän kesken, Fan, sen puvun hinnalla sinä saisit kaikki mitä
tarvitset kevätvarusteisiisi. Siinä on yksi syy. Ja sitten on
vielä toinen, joka varmaan merkitsee sinulle jotain, lisäsi Polly
viekkaasti. -- Trix kertoi Bellelle, että hän aikoo pyytää sinulta
pukua, koska et itse välitä siitä. Silloin Belle suuttui ja sanoi,
että hänen mielestään oli halpamaista pyytää ilmaiseksi niin kallista
leninkiä. Ja hän lisäsi sitten suoraan: "Minä maksan Fannylle sen
minkä hän itsekin maksoi siitä ja enemmänkin, jos vain siten voin
auttaa häntä. En välitä puvusta, mutta haluaisin sujauttaa vähän
rahaa hänen taskuunsa, sillä hän tarvitsee sitä. Hän ei vain tahdo
pyytää kunnon herra Shaw'lta mitään sellaista, jota ilman voi tulla
toimeen."

-- Sanoiko hän niin? Minä annan hänelle puvun enkä ota siitä
penniäkään, huudahti Fan punastuen kiitollisuudesta.

-- Siitä hän ei pidä. Anna minun hoitaa tämä asia, äläkä ole yhtään
häpeissäsi tai huolissasi siitä. Olet ollut Belleä kohtaan aina
ystävällinen ja antelias sydämesi halusta. Anna hänen nyt maksaa
samalla mitalla ja tuntea samaa iloa.

-- Jos hän ottaa asian siltä kannalta, se on ihan toista. Ehkä minun
on parasta... raha olisi tosiaan tarpeen, on vain niin vaikeaa ottaa
sitä vastaan.

-- Sehän on pieni liiketoimi ystävysten kesken, vaihdetaan vain
tarpeettomia tavaroita tarpeellisiin, sinun sijassasi minä en
epäröisi.

-- Katsotaan nyt, sanoi Fan, joka oli jo mielessään päättänyt seurata
Pollyn neuvoa.

-- Jos minulla olisi yhtä paljon tavaraa kuin Fanilla, pitäisin
huutokaupan ja ottaisin niistä niin paljon kuin saisin. Mikset sinä
pidä? kysyi Maud ryhtyessään ratkomaan kolmatta hattua.

-- Niin me teemmekin, vastasi Polly, nousi tuolille ja alkoi tarjota
Fanin koko vaatevarastoa luulotelluille ystäville matkien niin
hullunkurisesti oletettuja huutajia, että huone kajahteli naurusta.

-- Nyt saa nauru riittää. Ja työhön käsiksi, sanoi Polly laskeutuen
tuolilta hengästyneenä, mutta leikkiin tyytyväisenä.

-- Nämä valkoiset musliini- ja silkkipuvut säilyvät vuosikausia,
joten ne pannaan talteen vastaisen varalle. Siten pääset ostamasta
uutta ja voit milloin tahansa ottaa varastostasi mitä kaipaat. Sillä
tavoin äitikin teki. Rikkaat ihmiset lähettelivät meille vaatteita,
ja mitä emme juuri silloin tarvinneet, äiti pani talteen.

-- Antoiko äitisi teidän pukeutua niihin hienouksiin, joita saitte?
tiedusteli Maud.

-- Ei. Hänen mielestään köyhien papintyttärien ei sopinut koreilla
toisten hepenillä, siksi hän teki niin kuin minä nyt: pani talteen
sellaista, josta myöhemmin saattoi ommella käypiä vaatteita ja
antoi meidän leikkiä rihkamalla, silkkihatuilla ja nuhraantuneilla
rimsuhameilla. Kuinka hauskaa me pidimmekään isossa ullakkohuoneessa!
Muistan kuinka kerrankin leikimme siellä tanssiaisia ja pukeuduimme
kaikki hyvin hienoiksi, pojatkin. Uudet naapurit tulivat käymään
ja halusivat nähdä meidät, koska olivat kuulleet meidän olevan
mallilapsia.

-- Äiti huusi meitä, mutta olimme marssineet puutarhaan tanssiaisten
loputtua ja olimme paraikaa olevinamme konsertissa, istuimme
kaalinkerillä, jotka olivat muka hienoja satiinipäällysteisiä
istuimia, emmekä kuulleet kutsua. Ja juuri kun vieraat tekivät
lähtöä, kova mekastus pysäytti heidät portaille. Talon ympäri
porhalsi Ned täydessä juhlapuvussaan ja työntää jyryytti Kittyä
rattaissa, samalla kun Jimmy, Will ja minä juoksimme kirkuen perässä
ja näytimme varmaan vajaamielisiltä. Leikimme näet, että lady
Fitz-Perkins oli pyörtynyt ja häntä vietiin tiedottomana vaunuissa
kotiin. Luulimme äidin tikahtuvan nauruun, ja arvaatte kai, kuinka
mainion käsityksen vieraat saivat mallilapsista.

Pappilan lasten leikit huvittivat Maudia niin, että hän istahti
varomattomasti avoimen vaatekirstun laidalle, ja nauraessaan ihan
kaksin kerroin hän pudota humpsahti kirstuun. Oli täysi työ saada
häntä asettumaan.

-- Maalaisilla on paljon hauskempaa kuin meillä. On ihan
väärin, etten minä ole ikinä saanut ajella rattaissa enkä istua
kaalinkerällä, hän sanoi loukkaantuneen näköisenä. -- Eikä sinun
tarvitse säästää minulle vanhoja silkkipukujasi. En aio ruveta isona
hienoksi kaupunkilaiseksi. Minusta tulee maanviljelijän vaimo, minä
kirnuan voita ja teen juustoa ja saan kymmenen lasta ja ruokin
sikoja, hän selitti innoissaan.

-- Sitä en epäile lainkaan, kunhan vain löytäisit jostakin sen
maanviljelijän, sanoi Fanny.

-- Minä otan Willin. Kysyinkin jo häneltä, ja hän sanoi "hyvä on".
Sunnuntaina hän saarnaa ja arkipäivinä viljelee maata. Ihan totta.
Ei siinä mitään nauramista, olemme sopineet jo kaikesta, sanoi
Maud arvokkaasti koetellen vanhaa valkoista hattua ja miettien,
sopiko maanviljelijänvaimon käyttää strutsinsulkia hatussa kirkkoon
mennessään.

-- Siunattu viattomuus! Ollapa vielä lapsi, jotta voisi sanoa mitä
ajattelee, mutisi Fan.

-- Minä olisin halunnut nähdä Willin ilmeen, kun Maud kosi häntä,
vastasi Polly nyökäyttäen.

-- Kuuluuko eräästä henkilöstä mitään uutta? kuiskasi Fan ja oli
tarkastelevinaan hihaa.

-- Yhä etelässä. Ei ole varmaankaan kuullut viimeisiä uutisia, se
selittää syyn poissaoloon, vastasi Polly.

-- Sir Filip taisi saada kovemman kolauksen kuin luultiinkaan, sanoi
Fan.

-- Tuskinpa vain; aika parantaa sentapaiset haavat hämmästyttävän
nopeasti.

-- Kunpa parantaisi!

-- Kenestä Filipistä te puhutte? kysyi Maud korviaan höristäen.

-- Eräästä Elisabetin aikaisesta kuuluisuudesta, vastasi Fan Pollyyn
vilkaisten.

-- Vai niin! Maud näytti tyytyväiseltä, mutta tällä nokkelalla
tyttölapsella oli silti omat epäluulonsa.

-- Näissä vaatteissa on hirveästi työtä ennen kuin ne ovat kunnossa,
ja minä vihaan ompelemista, sanoi Fan kääntääkseen Maudin ajatukset
toisaalle.

-- Jenny ja minä autamme sinua. Me niin kuin Bellekin
olemme velallisiasi, ja pyydämme vain tällä tavoin korvata
ystävyydenosoituksesi. Siunaukset kuten kirouksetkin palaavat näet
antajalleen, Fan.

-- Edelliset saan kyllä takaisin moninkertaisina, vastasi Fan
ilmeisen hyvillään ystäviensä hyvästä muistista.

-- Hyvät työt kasvavat aina hyvän koron. Ratko nyt tuo puku Jennylle,
ja minä pyöräytän sinulle hatun tuokiossa, sanoi Polly auttamishalua
uhkuen, koska tiesi Fanin olleen viime aikoina monella tavoin lujilla.

-- Hattuun pitäisi saada jotain sellaista, joka sopii pukuun ja sen
siniseen vuoriin, sanoi Fan tuodessaan esille nauhavarastoaan.

-- Mitä ikinä vain haluat, kultaseni. Minä innostun aina kun rupean
luomaan hattua. Kas tässä, voisiko olla enää kauniimpaa, huudahti
Polly ja upotti kätensä silkkikasaan, jota Fan penkoi haluttomana. --
Tämä hopeanharmaa palanen on juuri mitä tarvitsenkin, ja se riittää
mainiosti aivan hurmaavaan hattuun, ja sitten nuo lemmikit, ne ovat
sekä kauniita että tarkoitukseen erittäin sopivia. Polly vilkaisi
Faniin ilkikurisesti.

-- Hiljaa, senkin ilkimys! sanoi Fan.

-- Hattu on ajoissa valmis, samoin puku. Laittaudu vain niin
kauniiksi kuin suinkin ja ota vastaan siunaukseni, jatkoi Polly
huomatessaan, että Fan piti hänen kiusoittelustaan.

-- Ajoissa mihin? uteli Maud.

-- Sinun häihisi, kultaseni, vastasi Fan lempeästi, sillä Pollyn
vihjailu oli ollut hänestä erittäin mieluista.

Maud tirskahti epäilevästi ihmetellen mielessään, miksi isojen
tyttöjen täytyi aina olla niin kauhean salaperäisiä asioistaan.

-- Tästä silkistä johtuu mieleeni Kittyn viimekesäinen saavutus.
Rouva Davenport oli lähettänyt meille keväällä paketin, jossa oli
pienikokoinen ruudukas silkkipuku. Äiti lupasi sen Kittylle, ja
minä pesin puvun huolellisesti, mutta vaikka me kuinka kääntelimme
ja vääntelimme sitä, emme saaneet kokoon toista hihaa. Minä luovuin
jo koko työstä, mutta Kitty jatkoi ja ompeli yhteen jok'ikisen
jäljelle jääneen tilkun niin näppärästi, että sai niistä puuttuvan
hihanpuoliskon, jonka hän pani alaosaksi, eikä kukaan huomannut sitä.
Montako palasta luulet hänen tarvinneen siihen, Maud?

-- Viisikymmentä, kuului viisas vastaus.

-- Ei sentään, kymmenen vain, mutta oli sitä siinäkin
nelitoistavuotiaalle ompelijalle. Olisitpa kuullut sen pikku taikurin
naureskelevan hihaansa, kun toiset ihailivat pukua, sillä hän käytti
sitä koko kesän ja oli siinä sievä kuin kukkanen.

-- Taidammekin hankkia talon läheltä kotiasi, jotta tutustuisin
Kittyyn, sanoi Maud, sillä häntä kiinnosti kovasti tyttö, joka oli
niin etevä paikkaamaan.

-- No, nyt pukukatselmus on pidetty, ja olen kauhean kiitollinen,
kun autoit minua vaatepulmissani. Toivottavasti minunkin käteni ovat
ennen pitkää yhtä taitavat kuin sinun, sanoi Fan kiitollisena, kun
yksinkertainen hattu oli valmis ja kaikista korjauksista sovittu.

-- Ja minä toivon, kultaseni, että saat pian kaksi vahvaa kättä
omiesi lisäksi, vastasi Polly silmää iskien ja hänen lähdettyään
Fanin kasvot loistivat koko loppupäivän.



17

POLLY ISOÄIDIN OSASSA


Tomilla taisi olla vaikeinta, sillä yhteisten huolten ohella hänellä
oli kestettävänään vielä paljon henkilökohtaisiakin harmeja.
Yliopistoikävyydet unohtuivat pian suurempien vastoinkäymisten
tieltä; monet moittivat 'hurjaa huliviliä', ja moni pudisti päätään
ounastellen, että Tom Shaw kulki nyt hyvää kyytiä perikatoa kohti.
Tom sai tietysti pian kuulla, miten häntä ja hänen elintapojaan
arvosteltiin. Ja hän kärsi enemmän kuin kukaan arvasi, sillä ihmisten
puheisiin oli siksi paljon aihetta, että hänen itsesyytöksensä ja
hyödytön raivonsa itseään ja kaikkia toisia kohtaan vain yltyi.

Vasta perintönsä menetettyään Tom näytti ensi kertaa huomaavan
kuinka paljon hyvää rikkaus oli hänelle suonut: aseman, huvituksia,
loistavia mahdollisuuksia. Vasta nyt hän tajusi sen arvon ja tunnusti
miehekkäästi, kuinka ansioton oli ollut käyttämään tuota lahjaa. Hän
hautoi vain ankeita ajatuksiaan eikä näyttänyt löytävän sijaa siinä
uudessa elämässä, joka heille kaikille oli alkanut. Koska hän ei
ymmärtänyt liikeasioita, hänestä ei yrityksistään huolimatta ollut
paljonkaan apua isälle. Niinpä hän tunsikin olevansa enemmän haitaksi
kuin hyödyksi. Kotiaskareista hän oli perillä yhtä huonosti, mutta
päinvastoin kuin isä, tytöt eivät kaihtaneet sanomasta suoraan, että
hän oli tiellä, tarjoutuipa hän auttamaan missä hyvänsä.

Ensimmäisestä hämmästyksestä selvittyään ja saatuaan taas aikaa
miettiä Tom näytti menettävän kaiken rohkeutensa ja tarmonsa.
Tunnonvaivat ahdistivat häntä, ja tultuaan tällä tavoin omantunnon
kanssa tekemisiin hän liioitteli ylenpalttisesti mielettömyyttään ja
kuvitteli, että kaikki ihmiset pitivät häntä täysiverisenä heittiönä.
Ylpeys ja katumus saivat hänet vetäytymään mahdollisimman paljon
yksikseen, sillä hän ei sietänyt toisten sääliä, ei silloinkaan,
kun se ilmaistiin ystävällisellä kädenpuristuksella tai katseella.
Hän pysytteli enimmäkseen kotosalla vetelehtien siellä apeana ja
välinpitämättömänä, hävisi näkyvistä, kun joku vieras poikkesi,
jutteli vähän ja oli joko liikuttavan nöyrä tai huolestuttavan
äkäinen.

Tom halusi ryhtyä johonkin, mutta mitään työtä ei ilmaantunut; ja
odottaessaan pääsevänsä taas tasapainoon Tom-parka oli niin onneton,
että ellei muuatta seikkaa olisi ollut, hän olisi masentunut tyystin
ja joutunut perikatoon. Mutta tuntiessaan olevansa täysin tarpeeton,
kaikkien hylkäämä ja epätoivoinen, hän huomasi, että yksi ihminen
tarvitsi häntä, että yhden mielestä hän ei ollut koskaan tiellä
ja että tämä aina toivotti hänet tervetulleeksi ja heikkoudessaan
takertui häneen lujasti. Ja äidin riippuvuus Tomista auttoi tätä
selviytymään kriisivaiheesta.

Kielikellot, jotka kuiskailivat toisilleen kilpaa teepöydässä
leivostensa ääressä: "Olisi todellakin helpotus koko perheelle, jos
rouva Shaw parka, hmhm, pääsisi rauhaan", eivät tienneet että sairaan
heikot toimettomat kädet tietämättään pidättivät poikaa hiljaisen
huoneen turvissa, jossa äiti antoi pojalleen koko rakkautensa,
parasta mitä hänellä oli annettavanaan, kunnes Tom sai taas rohkeutta
katsoa maailmaa kasvoista kasvoihin ja oli valmis miehuulliseen
taisteluun.

-- Voi hyvänen aika, miten vanhalta ja masentuneelta isäparka
näyttää. Ei kai hän vain unohda minun vehnäleipääni, huokasi rouva
Shaw eräänä päivänä nähdessään miehensä astuvan verkalleen katua alas.

Tom seisoi hänen vieressään haluttomana näpelöiden uutimen hapsuja ja
seurasi katseellaan tuttua hahmoa. Nähdessään miten isän tukka oli
harmaantunut, huoli hävittänyt kasvojen kukoistavan värin ja miten
isä käveli kuin väsynyt vanhus, hän tunsi uusia tunnonvaivoja ja
lähti kiivaaseen tapaansa korjaamaan laiminlyöntiään.

-- Minä pidän kyllä huolen vehnäleivästäsi, äiti. Näkemiin. Tulen
takaisin päivälliseksi... Ja suudeltuaan kiireesti äitiään Tom hävisi.

Hän ei tiennyt tarkkaan mistä alkaisi, hän oli vain äkkiä tajunnut,
että pakoili myrskyä ja antoi isän seistä yksin sitä vastassa. Vanhus
näet meni toimistoonsa joka päivä täsmälleen kuin kone, joka käy
säännöllisesti kunnes pysähtyy, ja nuori mies sen sijaan pysytteli
kotosalla naisten turvissa ja antoi vielä äitinsä lohduttaa itseään.

-- Isällä on syytä hävetä minua, mutta minä käyttäydyn kuin häpeäisin
häntä, ja niin ihmiset luulevatkin. Minäpä näytän heille, ettei se
ole totta, näytän totisesti! Ja Tom veti hansikkaat käsiinsä aivan
kuin olisi ollut menossa nujertamaan vihollista.

-- Tässä käsivarteni, isä. Minä saatan sinua ja menen sitten vähän
äidin asioille. Kaunis ilma tänään, vai mitä?

Tomin ääni melkein salpautui viimeisten sanojen aikana, sillä
se ilahtunut katse, jolla isä tervehti häntä, ja tapa jolla hän
nojautui tarjottuun vahvaan käsivarteen, osoittivat että päivittäiset
kävelyt olivat epäilemättä olleet ikäviä ja yksinäisiä. Herra Shaw
ymmärsi Tomin eleen tarkoituksen ja iloitsi tästä hyvää ennustavasta
muutoksesta. Mutta hän ei sanonut mitään ääneen, antoi vain ilmeensä
puhua.

Sitten he alkoivat innokkaasti jutella liikeasioista, aivan kuin
olisivat pelänneet, että jokin yllättävä tunteenilmaus pääsisi
muuten horjuttamaan heidän miehistä arvokkuuttaan. Mutta siitä
huolimatta tunnelma oli herkistynyt ja he tajusivat sen. Herra Shaw
käveli tavallista ryhdikkäämmin ja Tom tunsi taas olevansa oikealla
paikallaan. Matka ei kuitenkaan sujunut ilman koettelemuksia; sillä
samalla kun Tomia ilahdutti nähdä, miten kunnioittavasti isää
tervehdittiin, hänen oli vaikea kestää niitä tutkivia ja paheksuvia
katseita, jotka häneen suunnattiin sen jälkeen kun isälle oli
kohteliaasti nostettu hattua ja sanottu ystävällisesti: "Hyvää
päivää, herra Shaw", sillä tuntui kuin ihmiset olisivat vain kylmästi
ajatelleet: "Tuo poika on nyt aika ahtaalla, mutta se tekee sille
huimapäälle vain hyvää."

-- Vaikka se onkin totta, ei silti tarvitse lyödä lyötyä, ajatteli
Tom tuntien yhä lisääntyvää halua ryhtyä johonkin sellaiseen, joka
saisi kaikki vaikenemaan. -- Lähtisin Australiaan ellei äitiä olisi.
Tekisin mitä hyvänsä ja menisin minne tahansa päästäkseni eroon
näistä ihmisistä, jotka tuntevat minut. Täällä en voi ikinä ryhtyä
mihinkään, kun kaikki toverit vain väijyvät minua ja lyövät keskenään
vetoa siitä, hukunko vai pysynkö pinnalla. Hiiteen kreikat ja
latinat! Olisinpa perehtynyt liike-elämään, niin kelpaisin jonnekin.
Nyt minulla ei ole muuta kuin hieno ranskantaitoni ja nyrkkini.
Mahtaisikohan Bellin ukko tarvita apulaista Pariisin osastoonsa. Se
ei olisi hullumpaa. Minäpä yritän!

Saatettuaan silminnäkijöiden mielihyväksi isänsä konttoriin Tom
rohkaisi itsensä ja lähti tiedustelemaan paikkaa mielessään tunne,
että asiat alkoivat vähän valjeta. Mutta herra Bell oli huonolla
tuulella ja läksytti vain Tomia huikentelevasta elämästä. Taivas
vetäytyi taas pilveen ja Tom palasi kotiin mieli masentuneena.

Harhaillessaan sinä iltana kotona ja yrittäessään tehdä laskelmia
Australian matkasta vilkas puheensorina ja lusikkain kalistelu
houkutteli hänet keittiöön. Hän tapasi siellä Pollyn opettamassa
Maudille keittotaitoa. 'Uudelle apulaiselle' oli näet neuvottava
jälkiruoan valmistus, koska sen puuttuminen olisi rouva Shaw'n
mielestä merkinnyt suoranaista nälänhätää. Maudilla oli taipumusta
ruoanlaittoon, kun taas Fanny inhosi sitä. Niinpä perheen kuopus
tutki onnellisena rakkaita keittokirjoja ja sai aina lisäopetusta
keittotaidossa, milloin Pollylla vain sattui olemaan aikaa.

-- Kauhistus, älä nyt tule, Tom. Meillä on kamalan kiire! Ei miesten
paikka ole keittiössä, huusi Maud veljen ilmestyessä ovelle.

-- Rupesin vain ihmettelemään, mitä täällä on oikein tekeillä. Äiti
on nukkumassa ja Fan ulkona, niinpä tulinkin katsomaan mitä te
puuhaatte, sanoi Tom vitkastellen aivan kuin luvassa olisi ollut
jotain hauskaa. Hän kaipasi seuraa ja oli sillä hetkellä kiitollinen
jokaiselle, joka auttoi häntä unohtamaan huolet edes vähäksi aikaa.

Polly vaistosi sen, ja koska Tomin seura ei ollut hänelle suinkaan
vastenmielistä, hän kuiskasi Maudille: -- Ei hän tiedä, ja lisäsi
sitten ääneen:

-- Tule vain joukkoon jos haluat; voitkin samalla vatkata minulle
tämän kakkutaikinan. Siinä tarvitaan voimia ja minun käteni ovat
jo väsyneet. Kas niin, pane esiliina eteesi, ettet sotke itseäsi,
istuudu tähän ja järjestä olosi mukavaksi.

-- Ennen vanhaan minä aina vatkasin isoäidille kakkutaikinan, ja
se oli hauskaa ellen väärin muista, sanoi Tom Pollyn sitoessa
isoruutuisen esiliinan hänen ylleen. Sitten hän sai ison kulhon ja
istuutui pöydän ääreen, jossa Maud oli puhdistamassa rusinoita Pollyn
hääriessä mausterasioiden, kaulimen ja voiastian parissa.

-- Sinähän oletkin mestari, Tom. Minä annan sinulle arvoituksen,
että työ sujuisi paremmin: Missä suhteessa tuhmat pojat muistuttavat
kakkuja? kysyi Polly koettaen piristää Tomia.

-- Kunnon piekseminen on kummallekin eduksi. Liekö siitä sentään aina
hyötyä, vastasi Tom ja oli innoissaan lyödä pohjan kulhosta, sillä
helpotti, kun oli edes jotain tehtävää.

-- Viisas poika! Tästä saat, ja Polly heitti ison rusinan Tomin
suuhun.

-- Pane näitä paljon kakkuun! Silloin se vasta on hyvää.

-- Niin minä aina sekoitankin, milloin rusinoita vain riittää. Mikään
ei ole hauskempaa kuin sokerin ja mausteiden sekoittaminen, niin että
saa syntymään herkullisen rusinakakun. Se on niitä harvoja taitoja,
joita minulla on.

-- Olet nytkin tehnyt mainion sekoituksen, Polly. Sinulla on tosiaan
taito maustaa herkulliseksi oma ja toisten elämä. Ja se on onni,
sillä meidän kaikkienhan on kuitenkin nieltävä kakkumme, maistuipa
se tai ei, sanoi Tom niin tosissaan, että Polly hämmästyi ja Maud
huudahti:

-- Sinähän ihan saarnaat.

-- Joskus voisin saarnata itselleni pitkäänkin, sanoi Tom ja lisäsi
nauraen: -- Vaikka paremmin Polly siihen pystyisi. Pidäkin meille
pieni saarna.

-- Mikäpä siinä. Kuulkaa siis: Elämä, hyvät veljet, on kuin
rusinakakku, aloitti Polly ristien juhlallisesti jauhoiset kätensä.
-- Muutamissa rusinat ovat pinnalla ja me syömme ne hyvällä halulla,
kunnes äkkiä huomaamme niiden loppuneen. Toisissa rusinat taas
painuvat pohjaan; etsimme niitä turhaan elämän varrella ja löydämme
ne usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä enää nauttia niistä.
Mutta hyvin onnistuneessa kakussa rusinat on taitavasti sekoitettu
kaikkialle ja jokainen suupala on todellinen nautinto. Tavallisesti
teemme itse omat kakkumme, ja siksi onkin pidettävä huoli, hyvät
veljet, että ne valmistetaan parhaiden ohjeiden mukaan, paistetaan
hyvässä uunissa ja syödään hillityllä ruokahalulla.

-- Hyvä, hyvä! huusi Tom paukuttaen puulusikkaa. -- Se oli
mallisaarna, Polly, lyhyt, kaunis, järkevä eikä ollenkaan nukuttava.
Minä kuulun sinun seurakuntaasi ja pidän huolen siitä, että saat
kymmenyksesi täsmällisesti.

-- Kiitos, veli hyvä. Tarpeeni ovat vähäiset ja korpit tavallista
kylläisemmät, kuten vanhalla pastori Millerillä oli tapana vastata.
Nyt, Maud, annapa tänne se sitruuna, ja Polly alkoi yhdistää kakun
aineksia varsin huolettomasti, siltä ainakin näytti Tomista ja
Maudista, jotka seurasivat kiinnostuneina vieressä, kunnes kakku oli
onnellisesti uunissa.

-- Sinä voit nyt tehdä kuorrutuksen, Tom varmaan vatkaa sinulle
munat. Se tekee hyvää hänen vartalolleen.

-- Erinomaisen hyvää. Anna ne vain tänne. Ja Tom oikoi iloisena
esiliinaansa. -- Kesken kaiken, tiedätkö että Sydney on palannut
matkoilta. Tapasin hänet eilen, ja hän suhtautui minuun kuin kunnon
veli ainakin, jatkoi Tom aivan kuin olisi vielä omasta puolestaan
halunnut lisätä hetken iloa.

-- Sepä hauskaa! huudahti Polly ja taputti käsiään muistamatta
lainkaan munaa, joka putosi murskaksi hänen jalkojensa juureen. --
Olenpa minä huolimaton! Korjaisitko sen pois, Maud. Minä haen uuden.
Ja Polly livahti huoneesta kertomaan uutisen Fanille, joka juuri
oli tullut kotiin, ettei tämä menettäisi toisten nähden tyystin
tasapainoaan.

-- Sinähän tunnet kai hyvin historiaa? kysyi Maud äkkiä Tomilta.

-- Enpä juuri, sanoi Tom vaatimattomasti.

-- Haluaisin vain tietää, elikö Elisabetin aikana joku sir Filip.

-- Tarkoitatko sir Filip Sydneytä. Kyllä hän eli silloin ja hieno
mies hän olikin.

-- Ahaa! Arvasinhan minä, etteivät tytöt häntä tarkoittaneet,
huudahti Maud heilauttaen kättään, niin että sitruuna lensi pitkän
matkan päähän.

-- Mitä sinä nyt haudot mielessäsi, senkin kielikello?

-- En voi oikein kertoa sinulle mitä Polly ja Fan juttelivat, sillä
en muista enää kaikkea. Mutta ainakin he keskustelivat jostain
hirmuisen salaperäisestä olennosta, ja kun kysyin kenestä he
puhuivat, Fan sanoi "sir Filipistä". Pyh! Hän erehtyi jos kuvitteli
minun uskovan! Näin heidän naureskelevan ja sitten he punastuivat ja
tönivät toisiaan, ja silloin tiesin etteivät he puhuneet kenestäkään
Elisabetin aikuisesta miehestä, sanoi Maud nostaen nykerönenänsä niin
korkealle kuin suinkin sai.

-- Kas, mitä tulitkaan paljastaneeksi. Mutta minä olin jo sen
arvannut. Tytöt eivät halunneet kertoa sinulle salaisuuksiaan, mutta
sinäpä olitkin niin tarkka tyttö, että keksit ne helposti, vai mitä?
sanoi Tom niin kiinnostuneen näköisenä, ettei Maud voinut olla
kertomatta mitä tiesi.

-- No niin. Sinun ei oikeastaan ole sopivaa tietää asiasta, mutta
minä olen nyt jo niin vanha, että minulle voisi kyllä puhua kaikesta.
Ja tytöt saisivat punnita paremmin sanojaan, sillä minä en ole
samanlainen kana kuin Blanche. Olisitpa vain kuullut miten he
jaarittelivat. Olen ihan varma, että he puhuivat jotain hauskaa herra
Sydneystä, sillä he näyttivät niin tyytyväisiltä kuiskaillessaan
ja hihittäessään vuoteella silloin kuin minä ratkoin hattuja ja he
luulivat, etten minä kuunnellut.

-- Kumpi näytti tyytyväisemmältä? kysyi Tom kuumavesisäiliötä
tutkiskellen.

-- Ehkä Polly. Hän ainakin jutteli enemmän ja oli koko ajan iloisen
näköinen. Fanny naureskeli aika lailla, mutta minä luulen, että Polly
on enemmän rakastunut, vastasi Maud hetken mietittyään.

-- Hiljaa nyt, Polly tulee! Ja Tom alkoi pumputa vettä säiliöön aivan
kuin talo olisi ollut tulessa.

Polly tuli huoneeseen posket punoittaen ja silmät kirkkaina, mutta
ilman munaa. Tom vilkaisi häneen olkansa yli ja keskeytti äkkiä
työnsä kasvot jähmettyneinä. Jokin hänen ilmeessään herätti Pollyssa
syyllisyydentunteen ja hän alkoi rouhia muskottia niin ponnekkaasti,
että posket rupesivat hehkumaan entistä enemmän. Sen sijaan Maud,
joka oli kavaltanut tytöt, istui hyvin juonikkaan näköisenä työnsä
ääressä kuten ainakin salaisuuksia hautova kielikello, joksi Tom oli
häntä sanonut. Polly tunsi muutoksen ilmassa, mutta luuli Tomin vain
väsähtäneen ja vapautti hänet armeliaasti työstä pistäen kanelinpalan
hänen suuhunsa.

-- Fan on saanut ne kirjat ja kartat, joita toivoit. Mene nyt
lepäämään ja kiitoksia avusta. Tässä on palkkasi, Tom.

-- Onnea vain paistoksille, vastasi Tom mennessään ja pureskeli
miettivästi kanelinpalasta. Mutta se ei tuntunut maistuvan yhtä
hyvältä kuin ennen vanhaan. Hän haki kirjansa, mutta lukeminen ei
huvittanut, ja niin hän sulkeutui pieneen huoneeseen, jota sanottiin
'Tomin luolaksi', ja vaipui siellä syviin mietteisiin.

Kun hän seuraavana aamuna tuli alas aamiaiselle, kaikki toivottivat
yhteen ääneen onnea syntymäpäiväsankarille, ja hänen lautasensa
vieressä oli lahjoja kaikilta perheenjäseniltä. Kenties ne eivät
olleet yhtä kalliita kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin paljon
arvokkaampia, sillä ne olivat merkkinä rakkaudesta, joka oli kestänyt
vaikeuksissa, vieläpä lujittunut niistä. Nykyisessä mielentilassaan
Tomista tuntui kuin hän ei olisi ansainnut ainoatakaan lahjaa.
Ja kun kaikki kilvan koettivat tehdä hänen syntymäpäivänsä niin
hauskaksi kuin suinkin, hän ymmärsi mitä tarkoitti sanonta 'hukuttaa
ystävällisyyteen', ja päätti lujasti tulla kunniaksi perheelleen,
vaikka sitten nujertuisi yrityksessään.

Illalla saapui Polly, ja heidän kokoonnuttuaan teepöydän ympärille
ilmestyi vielä yksi lahja, joka liikutti Tomia enemmän kuin kaikki
muut, vaikka hän ei ollutkaan mikään tunteellinen poika. Se oli
herkullinen kakku, jonka keskellä oli pieni kukkakimppu ja reunoja
kiertävässä sokerikuorrutuksessa vaaleanpunainen omistusteksti. Juuri
samanlaisen kakun hän oli saanut joka vuosi niin kauan kuin saattoi
muistaa.

-- Nimi, ikä ja päivämäärä ihan kuin kauniissa valkoisessa
hautakivessä, sanoi Maud tyytyväisenä. Mutta tämä hautajaisiin
viittaava huomautus sai rouva Shaw'n, joka oli tullut alas päivän
kunniaksi, pudottamaan lautasliinansa ja pyytämään hajusuolaa.

-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Tom tarkastellen mielissään lahjaa,
sillä se muistutti hänelle onnellisemmista syntymäpäivistä, jotka
tuntuivat nyt olevan hyvin kaukana.

-- Minä en tiennyt mitä olisin antanut sinulle, koska olet saanut
kaikkea mitä ajatella saattaa. Olin jo ihan epätoivoinen, kunnes
muistin että isoäiti teki sinulle aina tällaisen pikku kakun, jota
ilman et osannut pitää syntymäpäivääsi onnistuneena, kuten kerran
sanoit. Siksi yritin tehdä ihan samanlaisen ja toivottavasti siitä
tuli hyvä ja rusinainen.

-- Kiitos, sanoi Tom kasvot yhtenä hymynä ja Polly tunsi lahjansa
miellyttävän häntä enemmän kuin komeinkaan koruesine.

-- Pitäisi sen hyvä ollakin, koska itse sen vatkasit, sanoi Maud. --
Oli hirveän hullunkurista katsella, kun autoit sen valmistamisessa
etkä yhtään arvannut, kenelle kakku oli tarkoitettu. Minä ihan
vapisin aina kun avasit suusi, sillä pelkäsin sinun kysyvän siitä.
Siksi Pollykin saarnaili ja minä lörpöttelin.

-- Hassua etten muistanut koko syntymäpäivää. Eiköhän jo leikata
kakkua. Minä en muusta väiltäkään, sanoi Tom. Hänellä ei tosin ollut
vähääkään ruokahalua, mutta hän halusi tehdä oikeutta kakulle, vaikka
sitten joutuisi oman kiitollisuutensa uhriksi.

-- Toivotaan, etteivät rusinat ole kaikki pohjalla, sanoi Polly
noustessaan toisten pyynnöstä leikkaamaan kakkua.

-- Minähän olen jo haukannut niitä pinnalta, vastasi Tom katsellen
leikkaamista niin tarkkaan kuin olisi todellakin uskonut ennustukseen.

Polly leikkasi huolellisesti viipaleen toisensa perästä ja jokainen
niistä oli kiinteä ja täynnä rusinoita. Erityisen ison viipaleen
hän nosti eräälle isoäidin hienoista pikku lautasista, lisäsi kukat
koristeeksi ja ojensi lautasen Tomille silmissään paljon puhuva
katse. Sillä huomattuaan Tomin muistavan hänen saarnansa Polly
oli mielissään, kun hänen vertauksensa ainakin yhdessä kohdin oli
löytänyt vastakaikua. Kasvot loistaen Tom tarttui lautaseen, ja
tutkittuaan tarkkaan kakunpalasen, hän vilkaisi toisiin ja sanoi
keventyneenä:

-- Täynnä rusinoita. Hauska että minullakin oli osuutta siihen, mutta
Pollylle kaikki kunnia ja hänelle kuuluvat kukat. Ja kääntyen Pollyn
puoleen Tom asetti ruusut tämän hiuksiin, kohteliaasti kylläkin,
mutta varsin taitamattomasti, sillä oka pisti Pollya päähän, lehdet
kutittivat hänen korvaansa ja koko kukka oli ylösalaisin.

Fan nauroi Tomin kömpelyyttä, mutta Polly ei antanut koskea kukkaan,
ja kaikki kävivät halukkaasti kakun kimppuun. Pöydässä juteltiin
ja naurettiin, ja tunnelma oli juuri ylimmillään, kun Tomille
tuotiin kaksi kirjettä. Hän vilkaisi niihin ja vetäytyi äkkiä
loukkoonsa jättäen Maudin kihelmöimään uteliaisuudesta ja isot tytöt
kiihtymyksen valtaan, sillä Fan luuli tuntevansa käsialasta toisen ja
Polly toisen kirjeen lähettäjän.

Kului puolisen tuntia ja vielä toinen mokoma, mutta Tomia ei
näkynyt. Herra Shaw lähti ulos, rouva Shaw vetäytyi huoneeseensa
Maudin saattamana, ja molemmat tytöt jäivät miettimään, oliko ehkä
tapahtunut jotain kauheaa. Äkkiä kuului huuto: -- Polly! ja tämä
hypähti tuoliltaan kuin salaman iskusta.

-- Juokse kiireesti! Minä ihan sairastun uteliaisuudesta ellen saa
pian tietää mikä hänellä on, hoputti Fan.

-- Sitten on parasta, että sinä menet, aloitti Polly, joka
malttamattomana halusi noudattaa kutsua, vaikka häntä samalla vähän
ujostutti.

-- Ei hän minua tahdo; sitä paitsi en saisi sanaa suustani, jos se
kirje on Sydneyltä, sanoi Fanny ja työnsi ystävänsä kiireesti ovea
kohti.

Polly lähti enempää mukisematta oudon huolestunut ilme kasvoillaan
ja pysähtyi Tomin huoneen ovelle aivan kuin olisi ollut vähän
peloissaan. Tom istui lempiasennossaan hajasäärin tuolilla,
käsivarret ristissä ja leuka tuolin selkämystä vasten. Asento ei
suinkaan ollut kaunis, mutta ainoa missä Tom sanoi voivansa olla
kunnolla.

-- Kutsuitko minua, Tom?

-- Kutsuin. Tule sisään äläkä näytä pelästyneeltä. Minä vain haluan
näyttää erään lahjan ja kysyä sinulta neuvoa, otanko sen vastaan.

-- Mutta Tom, sinähän näytät aivan kuin sinut olisi isketty maahan,
huudahti Polly hätääntyneenä nähdessään Tomin kasvot, kun tämä nousi
häntä vastaan.

-- Niin minut on iskettykin ihan pitkin pituuttani, mutta nyt olen
taas jaloillani ja tukevammin kuin ennen.

Tom sieppasi kirjeen pöydältä, antoi sen Pollylle ja alkoi kävellä
huoneessa edestakaisin kuin karhu häkissään. Luettuaan lyhyen
kirjelipun Polly kalpeni ja hänen silmänsä alkoivat kipunoida. Hän
seisoi hetken ääneti, suuttumuksen lamauttamana, rypisti sitten
hermostuksissaan kirjeen, heitti sen lattialle ja sanoi yhteen
hengenvetoon:

-- Minun mielestäni hän on sydämetön, julma ja kiittämätön tyttö eikä
mitään muuta.

-- Hitto sentään! Ei minun pitänyt näyttää sitä kirjettä vaan tuota
toista. Ja Tom tarttui kirjeeseen harmistuneena ja häpeissään. --
Tai mitäpä sillä väliä, kaikki tietävät sen kumminkin huomenna.
Ja ehkä olet kiltti ja pidät huolen, etteivät tytöt rasita minua
kysymyksillään ja jaarituksillaan, hän lisäsi aivan kuin olisi
tarkemmin ajateltuaan tuntenut helpotusta, että oli ilmoittanut asian
ensimmäiseksi Pollylle.

-- Ei kumma vaikka näytitkin tyrmistyneeltä. Jos toinen kirje on yhtä
paha, haluaisin tuolin ennen kuin rupean lukemaan, sanoi Polly, joka
aivan tärisi kiihtymyksestä.

-- Se on miljoona kertaa parempi, mutta se tyrmäsi minut vielä
pahemmin kuin ensimmäinen, sillä ystävällisyys aina tyrmää. Tom
keskeytti äkkiä puheensa ja seisoi hetken käännellen kirjettä
käsissään aivan kuin se olisi sisältänyt jotain niin mieluista, että
se lievitti toisen kirjeen vaikutusta ja liikutti hänen mieltään.
Sitten hän veti esiin nojatuolin, pyysi Pollya istuutumaan ja alkoi
puhua niin vakavalla äänellä, että Polly hämmästyi.

-- Kun ennen vanhaan jouduin pulaan, minulla oli tapana mennä
neuvottelemaan isoäidin kanssa, ja hänellä oli aina jokin järkevä
lohdutuksen sana minun varalleni. Hän on nyt poissa, mutta jollakin
lailla minusta tuntuu kuin sinä olisit ottanut hänen paikkansa.
Tahtoisitko nyt istua hänen tuolissaan ja kuunnella, kun kerron mitä
minulla on sydämelläni aivan kuin olisin Will.

Tahtoiko hän muka? Tom ei Pollyn mielestä olisi voinut osoittaa
hänelle suurempaa ja kauniimpaa kohteliaisuutta. Juuri Tomin
luottamusta hän oli usein toivonut, sillä se vilpitön ja sydämellinen
suhde, joka hänellä oli veljeensä, oli jo aikaisin opettanut hänelle,
etteivät tytöt ja pojat sisimmältään eroa toisistaan läheskään niin
paljon kuin kuvitellaan. Yhtäläisesti he tarvitsevat toistensa
ymmärtämystä ilon, surun, rakkauden, pelon, elämän ja kuoleman
hetkellä. Niinpä onkin ihme, etteivät ihmiset käsitä toisiaan
paremmin, vaan vasta koettelemusten tultua oppivat tajuamaan, että
ihmisluonto on melkein samanlainen niin miehillä kuin naisillakin.
Polly tiesi sen ja ymmärsi niin hyvin Tomia, että tämä oli aivan
ihmeissään ja täysin voitettu. Polly huomasi Tomin kaipaavan
naisellista myötätuntoa, jota hän puolestaan pystyi antamaan, koska
ei pelännyt ojentaa kättään yli sen muurin, jonka kasvatus on
keinotekoisesti pystyttänyt poikien ja tyttöjen välille. Siksi hän
sanoi Tomille täysin luottavaisesti:

-- Anna minun auttaa, mikäli vain pystyn.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin Polly olisi sanonut sen Tomille
melkein yhtä luontevasti kuin Willillekin, mutta näiden kymmenen
minuutin aikana oli tapahtunut jotain sellaista, joka teki sen hieman
vaikeaksi. Pollyn lukema kirje, jossa Trix purki kihlauksensa, muutti
tilanteen ja sai Pollyn pelkäämään Tomin luottamusta, koska hänestä
tuntui nyt vaikeammalta pysytellä taustalla, sillä naisellisesta
kainoudesta huolimatta rakkaus ja toivo pyrkivät heräämään ja
riemuitsemaan hyvistä uutisista. Hän istuutui hitaasti ja sanoi
silmät alas luotuina epäröivällä ja hyvin nöyrällä äänellä:

-- Yritän parastani, mutta en osaa täyttää isoäidin paikkaa enkä
antaa sinulle viisaita ja hyviä neuvoja, niin mielelläni kuin
tahtoisinkin.

-- Sinä pystyt siihen paremmin kuin kukaan toinen. Keskustelu
rasittaa äitiä, ja isällä on yllin kyllin muuta miettimistä. Fan on
kyllä hyvä tyttö, mutta epäkäytännöllinen, ja meille tulee aina kinaa
kun olemme yksissä. Minulla ei siis ole ketään toista kuin sisareni
Polly. Tämä kirje ilahduttaa varmasti sinua ja poistaa huolet, jotka
olen aiheuttanut.

Ja sitten Tom pani toisen kirjeen Pollyn syliin ja meni ikkunan
luo aivan kuin olisi halunnut jättää hänet nauttimaan rauhassa
sen tuottamasta ilosta. Mutta hän ei voinut olla silloin tällöin
vilkaisematta Pollya, ja sitä mukaa kuin tämän kasvot kirkastuivat,
hänen omansa synkkenivät.

-- Voi, Tom! Tämäpä vasta arvokas syntymäpäivälahja, ja se tulee niin
hyvästä sydämestä, etten ymmärrä kuinka voisit kieltäytyä ottamasta
sitä vastaan. Arthur Sydney on todella jalomielinen! sanoi Polly ja
kun hän lopulta nosti katseensa kirjeestä, hänen kasvonsa hehkuivat
ja silmät loistivat ilosta.

-- Niin onkin! Isää lukuunottamatta en tunne toista miestä, joka
olisi tehnyt samanlaisen hyvän työn ja jolta voisin ottaa sen
vastaan. Hän ei ole, näetkös, vain maksanut velkojani, vaan minua
säästääkseen selvittänyt ne vieläpä minun nimissäni.

-- Aivan hänen tapaistaan.

-- Se on todella ääretön helpotus, sillä kaikki velkani eivät olisi
voineet odottaa kunnes olisin kerjännyt, lainannut tai ansainnut
rahat. Sydneyllä ei ole kiirettä, mutta ei hänenkään tarvitse kauan
odottaa, mikäli tunnen itseni oikein.

-- Sinä et siis ota rahoja lahjaksi?

-- Ottaisitko sinä?

-- En.

-- Älä sitten luule minunkaan ottavan. Ehkä minä olen aika mitätön,
mutta en sentään niin kehno. Onhan minulla omatunto ja kaksi vahvaa
käsivartta.

Se oli jyrkkää puhetta, mutta Pollysta mieluisampaa kuultavaa kuin
Tomin kohteliaimmatkaan sanakäänteet, sillä hänen kasvonsa ja
äänensä ilmaisivat, että ystävällinen teko oli herättänyt hänessä
voimakkaamman tunteen kuin kiitollisuus ja muuttanut ylipyyhityt
velat kunniaveloiksi.

-- Mitä olet suunnitellut?

-- Odotahan kun kerron. Saanko istuutua tähän? Ja Tom otti matalan
jakkaran, joka aina oli isoäidin tuolin vieressä. -- Mielessäni on
viime aikoina ollut niin monia suunnitelmia, että välistä tuntuu
kuin pääni halkeaisi, jatkoi Tom parka hieroen otsaansa aivan kuin
ajatuksiaan selvitelläkseen. -- Olen vakavasti ajatellut lähteä
Kaliforniaan, Australiaan tai jonnekin hyvin kauaksi, jossa voi äkkiä
rikastua.

-- Voi ei! huudahti Polly ja kurotti kätensä aivan kuin olisi
halunnut tarttua Tomiin, mutta veti sen äkkiä takaisin ennen kuin Tom
ennätti kääntyä.

-- Äiti ja tytöt ehkä ikävöisivät, enkä minä itsekään ole oikein
ihastunut ajatukseen, sillä tuntuu aivan kuin luikkisin pakoon.

-- Epäilemättä, sanoi Polly pontevasti.

-- Mutta täällä en voi ryhtyä muuksi kuin puotipojaksi enkä minä
taitaisi oikein sopia siksi. Tosiasia on, etten voi jäädä tänne,
missä minut tunnetaan. On helpompaa kaivaa soraa rautatiellä
miesjoukossa kuin myydä nuppineuloja ystäville ja tuttaville. Se on
ehkä tyhmää ylpeyttä, mutta kuitenkin totta, eikä sitä kannata ruveta
peittelemään.

-- Ei kannatakaan, minä olen ihan samaa mieltä.

-- Lohdullista. Nyt minä tulenkin siihen, missä erityisesti tarvitsen
neuvojasi, Polly. Kuulin sinun eilen kertovan Fanille, kuinka hyvin
Ned-veljesi menestyy ja pitää työstään ja miten hän haluaisi, että
Willkin saapuisi ja ottaisi paikan lähettyviltä. Luulitte minun
lukevan, mutta minä kuulin mitä te puhuitte, ja mieleeni juolahti,
että ehkä minäkin voisin löytää onneni lännessä. Mitä arvelet?

-- Varmasti voit, jos todella tahdot tehdä työtä, vastasi Polly
empimättä, samalla kun hänen mielessään vilisi jo monenmoisia
suunnitelmia. -- Kunpa pääsisitkin Nedin luo, tulisitte varmasti
hyvin toimeen. Ja hän auttaisi mielellään siinä missä voi. Jos vain
haluat, kirjoitan hänelle heti ja kysyn asiaa.

-- Miksei, mutta tiedustele vain ylimalkaisesti, jotta voisin
toimia sen mukaan. Minulla pitäisi olla valmiina käyttökelpoinen
suunnitelma, ennen kuin puhun isälle. Liikemiehiinhän vetoavat vain
tosiasiat.

Polly ei voinut olla hymyilemättä Tomin uudelle äänensävylle; tuntui
oudolta kuulla hänen puhuvan muustakin kuin hevosista, räätäleistä,
tanssiaisista ja tytöistä. Mutta Polly piti siitä yhtä paljon kuin
Tomin kasvojen vakavasta ilmeestä, samoin tavasta, jolla hän viime
aikoina oli ruvennut huitomaan käsiään aivan kuin olisi tahtonut
puskea niillä töitä.

-- Se on viisainta. Luuletko että isäsi pitää tästä tuumasta?

-- Ihan varmasti. Kun eilen kerroin hänelle, että minun on viipymättä
ryhdyttävä johonkin työhön, hän sanoi: "Mihin rehelliseen työhön
tahansa, Tom, äläkä unohda, että isäsi alkoi uransa puotipoikana."
Tiesithän sinäkin sen?

-- Tiesin, hän kertoi siitä kerran, ja minusta oli hauska kuulla,
kuinka hyvin hän menestyi.

-- Minä en ole koskaan pitänyt koko jutusta. Taisin vähän hävetäkin.
Mutta kun hän eilisiltana puhui taas siitä, näin asian uudessa
valossa ja tajusin, miksi isä osasi suhtautua niin rauhallisesti
tappioonkin ja olla tyytyväinen vaatimattomaan paikkaansa. Se on
taas vain alkua, hän sanoo; ja raivattuaan jo kerran tiensä hän
tuntee pystyvänsä siihen toistekin. Minä sanon sinulle, Polly, että
sellainen itseluottamus, tahdonlujuus ja rohkeus hänen ikäisessään
miehessä saa minut kunnioittamaan isäukkoa ja pitämään hänestä
entistä enemmän.

-- Oikein hauska kuulla sinun puhuvan noin. Väliin minusta tuntui,
ettet oikein arvostanut isääsi, eikä hänkään liioin tainnut tietää,
miten paljon sinussa sentään on miestä.

-- No nythän se vasta on ilmennytkin, sanoi Tom nauraen, mutta
hänestä näytti jo uhoavan täysi-ikäisyyden tuomaa arvokkuutta. --
Eikö olekin omituista, että ihmiset elävät niin kauan yhdessä, mutta
oppivat tuntemaan toisensa vasta kun jotakin mullistavaa sattuu.
Ehkä nämä vastoinkäymiset annettiin minulle, jotta tutustuisin omaan
isääni.

-- Sanoissasi on järkeä, sanoi Polly hymyillen tyytyväisenä,
kun huomasi koettelemusten vaikuttavan Tomiin edullisemmin kuin
monivuotiset myötäkäymiset.

Molemmat istuivat hetken ääneti, Polly isossa tuolissa katsellen
Tomia uudella arvonannolla, Tom jakkaralla hänen jalkojensa juuressa
repien rypistynyttä kirjettä, jonka hän ajatuksissaan oli ottanut
lattialta.

-- Etkö yhtään hämmästynyt Trixin kirjeestä? hän kysyi, kun pienet
valkoiset paperipalaset lentelivät hänen käsistään.

-- En.

-- Mutta minä hämmästyin, sillä heti kun onnettomuus kohtasi meitä,
tarjosin Trixille vapautta. Mutta silloin hän ei halunnut purkaa
kihlausta, jatkoi Tom aivan kuin alkuun päästyään olisi halunnut
selvittää asiat perin pohjin.

-- Se kyllä hämmästytti minua, sanoi Polly.

-- Niin minuakin, sillä Fan väitti aina, että Trixiä kiinnostivat
vain rahat. Hänen ensimmäinen vastauksensa tuntui hyvältä, koska en
odottanut häneltä sellaista, eikä mikään liikuta miestä enemmän kuin
nainen, joka seisoo hänen rinnallaan myötä- ja vastoinkäymisissä.

-- Hänestä ei ilmeisesti ollut siihen.

-- Fan oli oikeassa. Trix vain odotti nähdäkseen, miten huonosti
meidän asiamme olivat tai ehkä hänen äitinsä onkin tämän takana.
Hän on kylmin, kovin ja turhamaisin olento, jonka olen eläissäni
nähnyt, ja Trixin on pakko totella. Hän selviytyy kirjelipussaan
hyvin näppärästi asiasta, koska "ei halua tulla taakaksi, vaan
mieluummin luopuu toiveistaan ja jää ikuisesti minun lämpimäksi
ystäväkseni". Tosiasia on kuitenkin se, että rikas Tom Shaw oli
jonkin arvoinen, mutta köyhä Tom Shaw on vain tiellä ja saa painua
hiiteen mahdollisimman nopeasti.

-- Mutta hänpä ei niin vain painukaan! napautti Polly, sillä hän oli
palavan kiukkuinen Trixille, vaikka siunasikin mielessään, kun tämä
oli vapauttanut orjansa.

-- Vaikka vähältä pitikin, mutisi Tom itsekseen. Sitten hän lisäsi
ääneen niin tyynen alistuneesti, että Polly tiesi varmasti hänen
sydämensä kestävän murtumatta purkautuneen kihlauksen:

-- Onnettomuus ei tule koskaan yksin, mutta kun on jo maahan lyöty,
pari lisäiskua ei tunnu enää missään. Ensimmäinen lyönti se aina
pahimmin kirvelee.

-- Hauskaa, että kestit viimeisen iskun niin hyvin. Pollyn ääni
kuulosti tahattomasti hiukan ivalliselta. Tom punastui ja näytti
vähän aikaa loukkaantuneelta, sitten hän tuntui tointuvan, kohautti
hartioitaan ja sanoi suorasukaiseen tapaansa:

-- Totta puhuakseni se ei ollut mikään kova isku. Minusta oli jo
jonkin aikaa tuntunut, ettemme sovi toisillemme ja että olisi ehkä
viisainta lopettaa kihlaus lyhyeen. Mutta koska Trix ei tehnyt tai
halunnut tehdä aloitetta, en minä voinut syödä sanaani ja jättää
häntä soittamaan taas lehdellä, niin että tässä sitä nyt ollaan. En
kanna hänelle kaunaa, vaan toivon totisesti, että hän ensi kerralla
onnistuu paremmin eikä enää pety.

-- Käyttäydyit hienosti, aivan Sydneyn tapaan, sanoi Polly hämillään
ja toivoi voivansa piiloutua myssyn tai silmälasien taa, jos hänen
kerran oli näyteltävä tämän luottavaisen nuoren miehen isoäitiä.

-- Sydneyn ei tarvinne pelätä haaksirikkoa, huomautti Tom ja nousi
seisomaan, aivan kuin jakkara ei olisi enää tuntunutkaan mukavalta.

-- Toivottavasti ei, mutisi Polly ihmetellen mikä Tomille tuli.

-- Hän ansaitsee parhaan osan, ja taivas sen hänelle suokoon, lisäsi
Tom kohentaen rajusti takkatulta.

Polly ei vastannut, koska pelkäsi sanovansa liikaa. Hän arvasi,
ettei Fan ollut uskoutunut Tomille ja suojeli sen vuoksi ystävänsä
sydänsalaisuutta yhtä visusti kuin omaansa.

-- Kirjoitathan huomenna Nedille? Järjestäköön minulle mitä tahansa,
kunhan vain pääsen pois täältä, sanoi Tom heittäen hiilihangon
kädestään ja käännähti päättäväisesti, vaikka Polly ei sitä huomannut
sormeillessaan syliinsä pudonnutta ruusua.

-- Kirjoitan jo tänä iltana. Haluatko että kerron tytöille Trixistä
ja Sydneystä? hän kysyi noustessaan.

-- Kerro. En tiedä kuinka oikein kiittäisin sinua kaikesta mitä olet
tehnyt puolestani! sanoi Tom ojentaen kätensä, ja Pollyn mielestä hän
oli liiankin kiitollisen näköinen niin vähäisestä avusta.

Pollyn ojentaessa kätensä ja katsoessa Tomiin luottavasti
kiitollisuus tuntui nousevan tämän päähän, sillä ilman edellä käypää
varoitusta Tom kumartui ja suuteli häntä. Polly hämmästyi niin
kovasti, että Tom tointui heti ja pyyteli anteeksi.

-- Ethän pahastunut -- en mahtanut sille mitään -- isoäiti sai
minulta aina suukon syntymäpäivänäni.

Polly pakeni yläkertaan ja unohti tyystin Fanin istuessaan pimeässä
kasvot käsien varassa; hän ihmetteli miksei ollut vihaisempi ja
päätti vastedes olla näyttelemättä ihanaa, mutta vaarallista isoäidin
osaa.



18

TYTTÖ JOKA EI USKALTANUT


Polly kirjoitteli ahkerasti, Ned vastasi tyydyttävästi ja pitkän
kirjeenvaihdon, puhumisen ja pohdiskelun jälkeen päätettiin, että Tom
lähtee länteen.

Perheen naisväki tietysti vaikeroi, mutta kaikki myönsivät
kuitenkin, että tämä askel oli hyväksi Tomille. He huokailivat ja
ompelivat ja liittivät loistavia tulevaisuudenhaaveita hänen uusiin
nenäliinoihinsa pakatessaan niitä matka-arkkuun ja iloitsivat
siitä, että tie oli hänelle avoinna, vaikka samalla kostuttivatkin
kyynelillään hänen saappaitaan. Sydney auttoi Tomia loppuun saakka
kuin konsanaan veli, kuten Tom sanoi Fanin suureksi tyytyväisyydeksi.
Will luovutti mielellään Tomille sen työpaikan, jonka Ned oli
alunperin varannut hänelle, tosin Nedin pettymykseksi, koska tämä oli
hartaasti toivonut luokseen veljeä.

Onneksi välttämättömissä matkavalmisteluissa oli niin paljon
puuhaa, ettei kenellekään jäänyt aikaa sydämenasioille. Ja nämä
neljä nuorta olivat touhutessaan niin vakaan järkeviä kuin heillä
ei olisi lainkaan ollut hellempiä tunteita toisiaan kohtaan. Mutta
vaitiolosta, työstä ja kiireestä huolimatta he oppivat tänä lyhyenä
aikana tuntemaan toisensa paremmin kuin kaikkina menneinä vuosina,
sillä jokaisen paras minä oli herännyt ja toiminnassa. Ja pieni talo
aivan tulvi rakkautta ja ystävyyttä, uhrautuvaisuutta ja innostusta,
samaan aikaan kun ulkopuolinen maailma oli täynnä päivänpaistetta ja
kevään taikaa. Valitettavasti loppu tuli vain kovin pian, sillä aika
riensi nopeasti jättäen jälkeensä selkiytyneen ilmapiirin, vaikkakaan
nuoret eivät sitä silloin huomanneet, koska ero hämärsi heidän
katseensa.

Tom oli matkustanut länteen, Polly palannut kesäksi kotiinsa, Maud
lähetetty rannikolle Bellen kanssa ja Fan jäänyt yksin kamppailemaan
talousaskareiden ja sydänsurujen kanssa. Vain kaksi asiaa auttoi
häntä kestämään kaupungissa kesäajan; Sydney kävi usein hänen luonaan
ennen lomansa alkua, ja vilkas kirjeenvaihto Pollyn kanssa auttoi
päiviä kulumaan. Tom kirjoitti äidilleen kerran viikossa. Mutta
hänen kirjeensä olivat lyhyitä ja asiallisia, sillä miesten tapaan
hän ei koskaan kertonut hauskoista pikku tapahtumista, joita naiset
mieluimmin kuulevat. Fan ilmoitti Pollylle vähäiset uutisensa, Polly
puolestaan lähetti Nedin kirjeistä ne kohdat, jotka koskivat Tomia.
Yhdistettyään näin kahdet tiedonannot toisiinsa he olivat täysin
varmoja, että Tom voi hyvin, oli hyvällä tuulella, kovassa työssä ja
lujasti päättänyt raivata itselleen tien vastuksien uhallakin.

Polly vietti hiljaisen kesän kotonaan, lepäili ja valmistautui uusin
ruumiin ja sielun voimin talven aherrukseen, sillä syksyllä hän
ryhtyisi taas antamaan soittotunteja oppilaittensa tyydytykseksi ja
ystävien suureksi iloksi. Kirjeissään hän ei ollut juuri puhunut
itsestään, niinpä Fan huudahtikin huolestuneena nähtyään hänet
ensimmäisen kerran:

-- Polly kulta! Oletko ollut sairaana kertomatta siitä sanallakaan!

-- En, olen vain väsynyt. Minulla oli viime aikoina paljon työtä ja
tämä kurja ilma tekee minut vähän kalpeaksi. Kyllä minä tästä taas
virkistyn, kunhan pääsen käsiksi työhön, vastasi Polly riisuessaan
päällysvaatteita.

-- Sinä et ole lainkaan entiselläsi; mitä sinulle on oikein
tapahtunut? tiukkasi Fan huolissaan muutoksesta, jota ei edes osannut
määritellä.

Polly ei näyttänyt sairaalta, vaikka posket olivatkin entistä
laihemmat ja kalpeammat. Mutta hän näytti vaisulta ja silmissä oli
niin väsynyt katse, että Fania aivan riipaisi.

-- Ei minulla ole mitään hätää, ja pian näetkin sen kunhan pääsen
päiväjärjestykseen. On oikein hauskaa nähdä sinut noin terveenä ja
tyytyväisenä. Ovatko asiat sujuneet hyvin? kysyi Polly ja alkoi
uutterasti harjata hiuksiaan.

-- Vastaa minulle ensin yhteen kysymykseen, sanoi Fan aivan sen
näköisenä kuin jokin pelko olisi äkkiä vallannut hänet. -- Sano ihan
suoraan, oletko koskaan katunut vihjausta, jonka annoit Sydneylle?

-- En ikinä! huudahti Polly ja ravisti silmiltään ruskean hiusverhon,
jonka taakse hän oli puolittain kätkenyt kasvonsa.

-- Kunniasanalla, kuten rehellinen tyttö ainakin?

-- Kunniasanalla, jos niin tahdot. Miksi epäilet minua? kysyi Polly
melkein loukkaantuneena.

-- Siksi, että jotain on nyt hassusti. Ei sinun kannata sitä kieltää,
että olet ihan sen näköinen kuin minä silloin, kun uskoin Sydneyn
ajattelevan sinua. Anteeksi, Polly, mutta en voi olla sanomatta sitä,
sillä se on totta, ja haluan kykyni mukaan olla yhtä vilpitön sinua
kohtaan kuin sinä olit minulle.

Fan oli kiihtyneen näköinen ja puhui nopeasti ja avoimesti yrittäen
olla jalomielinen, vaikka se olikin vaikeata. Polly tajusi sen ja
rauhoittaakseen häntä sanoi kiihkeästi:

-- Vakuutan sinulle, etten rakasta häntä! Vaikka hän olisi ainoa mies
maailmassa, en sittenkään menisi naimisiin hänen kanssaan, koska --
yksinkertaisesti en halua.

Kolme viimeistä sanaa tulivat aivan eri äänellä, sillä Polly hillitsi
itsensä melkein pelästyneen näköisenä ja käänsi päätään peittääkseen
taas kasvonsa hiusten suojaan.

-- No, sitten sinä rakastat jotakuta toista. Sinulla on jokin
salaisuus, jonka voisit hyvin kertoa minulle, koska sinäkin tiedät
minun salaisuuteni, sanoi Fan, joka ei voinut rauhoittua, ennen kuin
Polly oli kertonut kaikki, sillä tämän käytös huolestutti häntä.

Fan oli tyytyväinen, vaikka ei saanutkaan vastausta kysymykseensä ja
kietoessaan käsivartensa ystävänsä ympärille, hän sanoi houkutellen:

-- Polly kulta, tunnenko minä hänet?

-- Olet kyllä nähnyt hänet.

-- Onko hän hyvin viisas, hyvä ja komea?

-- Ei.

-- Mutta hänen pitäisi olla, jos sinä kerran rakastat häntä.
Toivottavasti hän ei ole huonokaan? huudahti Fan huolestuneena pitäen
vielä kiinni Pollysta, joka itsepintaisesti katsoi toisaanne.

-- Minä olen häneen tyytyväinen ja se riittää.

-- Voi, sano nyt minulle vielä yksi asia. Eikö hän sitten rakasta
sinua?

-- Ei. Älä nyt puhu enää sanaakaan. En kestä enempää, ja Polly
vetäytyi pois, mutta Fan sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Jätetään se asia. Mutta nyt uskallan sanoa sinulle, että minä
luulen, jopa uskonkin, Sydneyn välittävän hiukan minusta. Hän on
ollut niin kiltti meille kaikille, ja viime aikoina on tuntunut
siltä, että hän aina ilahtuu minut nähdessään ja kyselee minua ellen
ole kotona. En uskaltanut toivoa mitään, ennen kuin isä huomasi
jotain erikoista hänen käytöksessään ja alkoi kiusoitella minua.
Vaikka yritänkin olla elättelemättä liikoja toiveita, tuntuu vähän
siltä, että minulla sittenkin on mahdollisuuksia.

-- Taivaan kiitos! huudahti Polly sydämellisesti. -- Kerro minulle
nyt ihan alusta alkaen kaikki, hän lisäsi ja istuutui sohvalle sen
näköisenä, kuin olisi pelastunut suuresta vaarasta.

-- Olen saanut muutaman kirjeen ja joitakin tavaroita, ja haluaisin
kuulla mielipiteesi, merkitsevätkö ne todella jotain, sanoi Fan ja
otti tukun papereita kirjoituspöytänsä sisimmästä lokerosta. --
Tässä on muuten Tomin valokuva, hän lähetti sen viime kirjeessään;
eikö olekin hyvä? Hän näyttää vanhemmalta, mutta se kai johtuu vain
parrasta ja tuosta yksinkertaisesta vaateparresta. Poika kulta, hän
hoitaa niin hyvin asiansa, että alan olla kohta ylpeä hänestä.

Fan heitti Pollylle valokuvan ja jatkoi kirjeen etsimistä. Hän ei
huomannut, että Polly sieppasi kuvan ja katsoi sitä pitkään. Mutta
Pollyn hiljainen ääni paljasti jotain, kun hän sanoi:

-- Ei se ole oikein onnistunut.

Vilkaistuaan häneen olkapäänsä yli Fanny äkkiä keksi totuuden, vaikka
Polly oli puoleksi selin. Fan pudotti kirjeen lattialle ja tarttui
välittömästi Pollya hartioista huudahtaen hämmästyneenä:

-- Polly, onko se Tom?

Polly parka oli niin hämillään, ettei saanut sanaakaan suustaan.
Vastaus olikin tarpeeton, sillä hänen kasvonsa kielivät yhtä paljon
kuin se, että hän kätki päänsä sohvatyynyihin kuin tyhmä strutsi,
jota metsästäjät ajavat takaa.

-- Voi, Polly. Olen kauhean iloinen! En ikinä tullut sitä
ajatelleeksi. Sinä olet niin erinomainen ja hän sellainen hulivili.
Uskomatonta -- mutta on hirveän hauskaa, että välität hänestä.

-- En mahda sille mitään, koetin kyllä olla välittämättä, mutta se
oli niin vaikeaa, kyllähän sinä tiedät, Fan, sanoi tukahtunut ääni
tyynyn uumenista.

Viimeiset sanat ja anovasti ojennettu käsi ilmaisivat Fannylle, miksi
Polly oli ottanut niin lämpimästi osaa hänen sydänsuruihinsa. Polly
oli niin onnettoman näköinen, että Fan kietoi äkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja purskahti itkuun. Ja hänen kyynelensä puhuivat enemmän
kuin sanat. Vaitioloa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä naisellinen
puhumisentarve pakotti heidät pian purkamaan tunteitaan. Polly oli
arka ja masentunut, Fan utelias ja ylenpalttisen ihastunut.

-- Olet nyt oikea sisareni! Kultaseni, miten taivaallista tästä
tuleekaan! hän riemuitsi.

-- Ei tule koskaan, vastasi Polly toivottomana.

-- Mikä sen estää?

-- Maria Bailey, kuului surullinen vastaus.

-- Mitä sinä tarkoitat? Se lännen tyttökö? Ei hän Tomia saa. Minä
tapan hänet ennen!

-- Myöhäistä, myöhäistä, annahan kun kerron -- onko ovi kiinni ja
Maud poissa?

Fan kävi varmistumassa asiasta, ja palattuaan hän kuunteli henkeä
pidättäen Pollyn kipeätä salaisuutta.

-- Eikö Tom ole maininnut Mariasta kirjeissään?

-- Kerran tai pari, ohimennen vain, ja pieneksi hakkailuksi minä sitä
luulinkin. Mutta ei hänellä ole paljon aikaa sellaiseen leikkiin,
sillä hän puskee kovasti töitä.

-- Ned kirjoittaa pitkiä hilpeitä kirjeitä, joissa hän kertoo
kaikenlaista heidän elämästään. Kun hän pariinkin kertaan mainitsi
tytöstä -- pojathan asuvat hänen äitinsä luona --, kysyin hänestä
ohimennen. Ja Ned kirjoitti, että hän on sievä ja kiltti ja hyvin
kasvatettu, ja Ned arveli Tomin olevan vähän ihastunut häneen. Se
oli kauhea isku. Sillä kun Trix purki kihlauksen eikä minun ollut
enää sopimatonta ajatella Tomia, aloin jo hiukkasen toivoa ja olin
onnellinen! Nyt kun minun täytyy luopua ajattelemasta häntä, tajuan
kuinka paljon toivoin ja miten kauhean menetyksen olen kokenut.

Kaksi isoa kyyneltä vierähti Pollyn poskille. Fan pyyhki ne pois ja
tunsi kiihkeätä halua lähteä seuraavassa junassa länteen, nujertaa
Maria Baleyn yhdellä ainoalla katseella ja tuoda Tomin takaisin
lahjaksi Pollylle.

-- Olin tyhmä, kun en arvannut sitä aikaisemmin. Mutta kun Tom on
minun silmissäni vielä ihan poikanen ja sinä taas kehittyneempi kuin
yksikään tuntemistani tytöistä, en koskaan tullut ajatelleeksi, että
välittäisit hänestä sillä tavalla. Tiesin kyllä, että olit hänelle
hyvin kiltti, mutta niinhän sinä olet kaikille. Tiesin senkin,
että hän piti sinusta samoin kuin minusta, enemmänkin, sillä hänen
mielestään olet täydellinen. Mutta en silti ikinä kuvitellut, että
hän rakastaisi sinua muuten kuin hyvänä ystävänä.

-- Ei hän rakastakaan, huokaisi Polly.

-- Hänen täytyy, ja jos minä vain saisin hänet käsiini, niin kyllä
hän rakastaisi.

Silloin Polly tarttui Fannyyn, piti hänestä lujasti kiinni ja sanoi
tiukasti:

-- Jos vain vihjaisetkin asiasta hänelle tai muille, niin yhtä
varmasti kuin nimeni on Mary Milton, minä julistan jokaisessa
kadunkulmassa että sinä rakastat Ar--. Polly ei päässyt pitemmälle,
sillä Fanny tukki kädellään hänen suunsa ja sanoi hätääntyneenä:

-- Olen varmasti vaiti! Lupaan juhlallisesti, etten ikinä hiiskahda
siitä yhdellekään kuolevaiselle. Älä nyt noin kiivastu, Polly. Minä
ihan säikähdin.

-- Siinä on jo kylliksi, että rakastaa ilman vastarakkautta, mutta
on ihan kamalaa, jos asianomainen lisäksi saa vielä tietää sen.
Raivostun jo pelkästä ajatuksestakin. Voi, Fan, minusta tulee niin
kiivas ja kateellinen ja häijy, etten tiedä, miten minulle lopulta
käy.

-- Siitä ei ole pelkoa, kultaseni. Ja uskon kaiken päättyvän hyvin,
koska itse olet niin hyvä kaikille. En tajua kuinka Tom voisi olla
jumaloimatta sinua. Ja varmasti hän olisi jumaloinutkin päästyään
eroon Trixistä, jos vain olisi jäänyt pitemmäksi aikaa kotiin. Se
olisi ollut hänen onnensa. Mutta vaikka hän onkin minun veljeni, hän
ei mielestäni ole kyllin hyvä sinulle, Polly, enkä oikein käsitä
että sinä välität hänestä, varsinkin kun olisit saanut kerrassaan
erinomaisen miehen.

-- Minä en välitä erinomaisista. Tom kyllästyttäisi minua, jos hän
olisi A.S:n kaltainen. Sitä paitsi Tom taitaa olla monessa suhteessa
häntä etevämpi. Ei sinun tarvitse tuijottaa. Minä tiedän, että Tom
on etevä, tulevaisuus näyttää. Hän on erilainen kuin toiset ja vielä
nuori. Tiedän kyllä että hänellä on paljon vikoja, mutta minä pidän
hänestä sitä enemmän. Ja hän on vilpitön ja rohkea, ja hänellä on
avara lämmin sydän, ja hänen rakkautensa omistaisin mieluummin kuin
maailman viisaimman ja täydellisimmän miehen, yksinkertaisesti vain
siitä syystä, että rakastan häntä!

Olisipa Tom nähnyt Pollyn kasvot sillä hetkellä! Ne olivat niin
lempeät, vilpittömät ja uhmakkaat, että Fan unohti puolustaa omaa
rakastettuaan Pollya ihaillessaan. Näin uskollinen, kaikkinielevä
rakkaus oli aivan uutta Fanille, joka oli tottunut kuulemaan
ystäviensä kerskailevan vuosittain parista kolmesta ihailijasta ja
punnitsevan näiden keskinäistä arvoa melkein yhtä kylmästi kuin
nuoret miehet puhuivat niiden tyttöjen varallisuudesta, joita
havittelivat, mutta olivat liian köyhiä kosimaan. Hän oli luullut
rakkauttaan Sydneyhin hyvin romanttiseksi, kun ei oikeastaan
välittänyt, oliko tämä rikas vai köyhä, vaikka ei uskaltanut sanoa
sitä edes Pollylle, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Hän
alkoi tajuta nyt minkälaista oli todellinen rakkaus, jota Polly ei
ollut voinut kukistaa sydämestään; se oli kallis aarre, jota oli
pidettävä kunniassa ja vaalittava huolella.

-- En tiedä, milloin oikein aloin rakastaa Tomia, mutta viime talvena
minä sen huomasin ja olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin nyt, jatkoi
Polly iloissaan, kun sai avata sydämensä. -- Minä en ollenkaan
hyväksynyt hänen käytöstään. Hän oli mielestäni ajattelematon ja
huikentelevainen keikari. Ja olin kauhean pettynyt, kun hän valitsi
Trixin. Mitä kauemmin seurasin heidän kihlaustaan, sitä pahemmalta
minusta tuntui, sillä Tom oli Trixille aivan liian hyvä. Inhotti kun
Trix ei tehnyt mitään Tomin hyväksi, vaikka olisi voinut mainiosti
kannustaa häntä. Tom on niitä miehiä, joiden hellään sydämeen voi
aina vedota, ja se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin, voi
saada hänestä parhaat puolet esiin tai tuhota hänet. -- Se on totta!
sanoi Fan Pollyn syventyessä taas Tomin valokuvaan, josta tämä näytti
katsovan niin vakaasti kuin olisi halunnut kumota kaikki Pollyn
kielteiset käsitykset.

-- En minä tarkoita, että Tom olisi heikko tai huono ihminen. Jos hän
olisi sellainen, en pitäisi hänestä. Mutta hän tarvitsee jonkun, joka
rakastaa häntä kovasti ja tekee hänet onnelliseksi kuten vain hyvä
vaimo osaa, sanoi Polly, aivan kuin olisi vastannut valokuvan mykkään
puheeseen. -- Toivottavasti Maria Bailey vastaa Tomin kuvitelmia,
sillä en kestäisi, jos hän taas pettyisi, hän lisäsi hiljaa.

-- Olen varma, ettei Tom välitä hänestä tippaakaan ja että sinä vain
suotta olet huolissasi. Mitä Ned sitten vastasi, kun kysyit tuosta
harmillisesta tytöstä? kysyi Fan muuttuen heti toiveikkaaksi.

Polly toisti ja lisäsi vielä: -- Kysyin toisessa kirjeessä, eikö
Ned sitten ihaillut neiti Baileyta yhtä paljon kuin Tom, ja sain
kuulla, että Maria on kyllä miellyttävä tyttö, mutta ettei Nedillä
ollut aikaa joutavuuksiin ja ettei minun tarvinnut hankkia valkoisia
hansikkaita vielä vuosiin, ellei Tomin häihin. Sen koommin hän ei
ole kirjoittanut Mariasta. Mutta olen varma, että jotakin vakavaa on
tekeillä, mutta koska Ned on Tomin uskottu, hän ei puhu mitään.

-- Pahalta näyttää. Mutta minähän voin kysäistä Tomilta ihan
sivumennen hänen sydämenasioitaan. Silloin hän saa tilaisuuden
kertoa, jos hänellä on jotain kerrottavaa.

-- Kysy vain, mutta sinun on näytettävä ensin kirjeesi. Pelkään sinun
muuten vihjailevan tai puhuvan sivu suusi.

-- Näytän kirjeen. Pidän varmasti lupaukseni, mutta on katkeraa, että
asiat menevät hullusti, vaikka yksi ainoa sana voisi korjata kaikki.

-- Tiedät mainiosti, mitä tapahtuu jos sanot sen. -- Ja Polly näytti
niin uhkaavalta, että Fan aivan värisi huomatessaan, miten kiltit
tytöt ovat vihastuessaan vielä jyrkempiä kuin äkäpussit, sillä
tunturikyyhkysetkin puolustavat rohkeasti pesäänsä.

-- Mutta mitä me sitten teemme, jos Marian juttu on tosi? sanoi Fan
hetken perästä.

-- Kestetään. Tavalla tai toisella ne asiat yleensä kestetään,
vastasi Polly sen näköisenä kuin hänen tuomionsa olisi jo julistettu.

-- Mutta ehkei se olekaan totta, lohdutteli Fanny.

-- Siinä tapauksessa minä odotan. -- Ja Pollyn kasvot muuttuivat niin
kauniiksi, että Fan toivoi sydämensä pohjasta, ettei Maria Baileyta
olisi ikinä syntynytkään.

Sitten keskustelu kääntyi Fannyn mielitiettyyn. Ja pitkän pohdiskelun
jälkeen Polly sanoi olevansa varma, että A.S. oli unohtanut P.M:n
ja toipunut nopeasti, koska osoitti yhä suurempaa huomiota F.S:lle.
Tähän tyydyttävään päätökseen loppui neuvonpito ja tytöt vahvistivat
uskollisuudenvakuutuksen, jonka mukaan sitoutuivat horjumatta
tukemaan toisiaan kaikissa tulevan vuoden koettelemuksissa.

Talvi oli tytöille aivan toisenlainen kuin edellinen. Fan omistautui
velvollisuuksilleen kahta innokkaammin, sillä A.S. arvosti kotielämää
ja ihaili perheenemännän taitoja. Fan halusi näyttää Sydneylle,
miten hauskan kodin pystyi luomaan, ja hän onnistui paremmin
kuin luulikaan. Monista esiripun takaisista epäonnistumisista ja
vaikeuksista huolimatta tuosta pikku talosta tuli viehättävä paikka,
ainakin herra Sydneylle, sillä hän oli perheen entistä läheisempi
ystävä ja halusi osoittaa, ettei köyhtyminen vaikuttanut häneen
millään tavalla.

Fan oli pelännyt, että Pollyn paluu kaupunkiin saattaisi vaarantaa
hänen omia toiveitaan. Mutta Sydney suhtautui Pollyyn yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin saaden hänet pian vakuuttuneeksi,
että nupun katkaisu oli ollut tehokas; orastava tunne oli kuollut
helposti, ja sen tilalle oli astunut vanha ystävyys, joka alkoi
kehkeytyä onnelliseksi rakkaudeksi.

Fan oli siitä iloinen ja Polly rauhoitti hänet pian osoittamalla,
ettei hänellä ollut mitään halua koetella vaikutusvaltaansa. Polly
pysyttelikin paljon kotosalla päätettyään päivän työt ja huomasi,
että oli hauskempi unelmoida kotona kirjojen ja ompeluksen ääressä
kuin pakottaa itsensä lähtemään edes Shaw'lle. -- Fan ei tarvitse
minua, ja Sydneystä on yhdentekevää, tulenko vai en, joten pysyttelen
poissa tieltä, hän mietti aivan kuin pyytäen anteeksi haluttomuuttaan.

Polly ei ollut koko tänä talvena entisellään, ja hänen lähimpänsä
ihmettelivät sitä. Will oli oikein huolissaan, kun Polly oli niin
hiljainen, kalpea ja haluton, ja hän häiritsi sisarparkaansa
ystävällisillä typeryyksillään, kunnes Polly suuttui ja alkoi
toruskella lisäten hänen hämmennystään vielä entisestään. Sitten Will
lohduttautui Maudin seurassa; tämä komenteli häntä tyttömäisesti ja
tuotti hänelle jatkuvaa huvia ja puuhaa.

Lännen uutiset pitivät yllä Pollyn epävarmuutta. Tom näet vastasi
Fannyn ylimalkaisiin tiedusteluihin harvinaisen epätyydyttävästi
laulaen 'kauniin neiti Baileyn' ylistystä ja tunnustaen menehtyvänsä
toivottomasta rakkaudesta niin surkuhupaisesti etteivät tytöt oikein
tienneet, oliko se vain poikamaista kujeilua vai yrittikö hän peittää
hirvittävää totuutta.

-- Kyllä me sen häneltä urkimme, kun hän tulee keväällä kotiin, sanoi
Fan Pollylle heidän vertaillessaan veljiensä kirjeitä, ja tytöt
päätyivät siihen, että "miehet ovat maailman harvapuheisimpia ja
kiusallisimpia olentoja". Sillä Ned puolestaan oli niin keskittynyt
työhön, että sivuutti koko Baileyn jutun ja jätti heidät syvimpään
tietämättömyyteen.

Nälkää on vaikea kestää, varsinkin jos asianomaisella on nuoren
ruokahalu, ja kuuden kuukauden aikana Polly sai niin pienen annoksen
onnea, että laihtui ja tuli kalpeaksi. Huomattuaan silmiensä
näyttävän yhä suuremmilta ja verisuonten tykkivän selvästi ohimoilla
Polly herkutteli usein ajatuksella, että kenties kevätesikot
kukkivat hänen haudallaan. Mutta ei hän sentään aikonut kuolla ennen
Tomin vierailua. Kevään lähetessä, toivon ja pelon vaihdellessa
alituisesti, hän eli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hilpeys
ja poskien puna palasivat, ja hän huomasi tyystin kadonneeksi
kiinnostavan kalpeutensa, jonka varaan hän oli laskelmansa tehnyt.

Vihdoin saapui toukokuu päivänpaisteineen, ja se virkisti Polly paran
nääntynyttä sydäntä. Fan tuli käymään eräänä päivänä ja näytti tuovan
niin iloisia uutisia, että tuskin tiesi miten kertoa ne.

-- Valmistaudu nyt kuulemaan. Joku on kihloissa! hän sanoi niin
juhlallisesti, että Polly kohotti kätensä aivan kuin torjuakseen
odottamatonta iskua. -- Älä nyt sentään, kultaseni, näytä
tuollaiselta. Ei Tom, vaan minä.

Mikä riemu siitä syntyikään! Sen jälkeen seurasi luottamuksellinen
keskustelu, jota höystettiin kyynelillä, suudelmilla, naurulla ja
huokauksilla.

-- Voi, Polly! Vaikka minä odotin ja toivoin jo niin kauan aikaa, en
sittenkään voinut uskoa todeksi, kun se tapahtui, enkä edes ansaitse
tällaista onnea. Mutta minä yritän tulla sen arvoiseksi, sillä nyt
kun tiedän, että hän rakastaa minua, kaikki tuntuu mahdolliselta,
sanoi Fan näyttäen ensimmäistä kertaa elämässään todella kauniilta.

-- Onnen tyttö! huokaisi Polly, hymyili sitten ja lisäsi: -- Minun
mielestäni sinä ansaitset onnesi, sillä olet vilpittömästi yrittänyt
olla sen arvoinen.

-- Sen vuoksi hän sanoi rakastuneensakin minuun, vastasi Fanny.
Viime vuonna hän oli kuulemma ollut minuun hyvin tyytymätön. Mutta
sinä olit puolustanut minua. Ja vaikkei hän silloin kiinnittänyt
siihen huomiota, hän näki myöhemmin, sinut jo menetettyään, että
olit sittenkin ollut oikeassa. Koko talven hän tarkkaili minua ja
oppi päivä päivältä arvostamaan ja rakastamaan minua yhä enemmän.
Voi, Polly, kun hän sanoi sen, en tiennyt kuinka olisin ollut, sillä
yrityksistäni huolimatta olen jatkuvasti kovin avuton, heikko ja
tyhmä.

-- Et ainakaan meidän mielestämme. Ja sinusta hän saa juuri sellaisen
vaimon kuin tarvitseekin.

-- Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, ettet itse pitänyt häntä,
sanoi Fan nauraen taas yhtä iloisesti kuin ennen vanhaan.

-- Minä olin hänelle vain pieni syrjähyppy. Kyllä hän toista ajatteli
koko ajan. Sinun valkoinen viittasi ja oma typerä käyttäytymiseni
silloin oopperassa ne vain hänet sokaisivat, sanoi Polly, josta tuntui
kuin sen illan tapahtumat olisivat sattuneet joskus parikymmentä
vuotta sitten, jolloin hän oli vielä ajattelematon nuori tyttö,
sievistä hatuista kiinnostunut ja täynnä lapsellisia kujeita.

-- Minä en aio kertoa tästä Tomille sanaakaan, vaan säästän sen
hänelle yllätykseksi. Hän tulee ensi viikolla, ja silloin me kyllä
selvitämme kaikki suuret salaisuudet, sanoi Fan.

-- Saa nähdä, sanoi Polly sydän läpättäen ja taas rauhoittuen, sillä
tässä asiassa hän ei voinut muuta kuin toivoa ja ommella kiireesti
Willille uusia paitoja.



19

TOMIN MENESTYS


Aika-ajoin, etenkin kevään lähetessä, valtaa ihmiset naimisiinmenon
kuume, joka tyrehdyttää seuraelämän, harventaa nuorten miesten rivit
ja jättää äidit itkemään kauneimpia tyttäriään. Tänä keväänä tuo
kulkutauti puhkesi Shaw'n perhepiirissä ja aiheutti vanhemmille
melkoista päänvaivaa, koska tapaus seurasi toistaan pelottavan
nopeasti. Ensimmäiseksi sen kynsiin joutui siis Fan, joka ehti
onnellisesti sivuuttaa käännekohdan, ennen kuin Tom saapui lisäämään
uhrien lukua.

Fan oli aika paljon ulkona Arthurinsa kanssa, sillä tämän mielestä
liikunta oli välttämätön toipilaille. Polly kävi joka päivä
tervehtimässä rouva Shaw'ta, joka tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka
muuten olikin huomattavasti virkistynyt, sillä tyttären kihlauksella
oli ollut paljon edullisempi vaikutus hänen terveyteensä kuin niillä
vahvistavilla lääkkeillä, joita hän yleensä nautti.

Kun Polly kolme päivää Fanin riemukkaan vierailun jälkeen pistäytyi
Shaw'lla, Maud säikäytti hänet jo ovella rynnätessään alas portaita
ja melkein hukuttaessaan hänet sanatulvaansa.

-- Hän tulikin aikaisemmin kuin oli määrä, hän halusi yllättää
meidät! Nyt hän on äidin huoneessa ja oli juuri äsken kysymässä miten
sinä jaksat, kun kuulin sinun askelesi. Sinun täytyy heti paikalla
tulla ylös. Hän on ihan hassun näköinen viiksineen, mutta hirmuisen
iso ja komea ja päivettynyt, ja hän nosti minut korkealle ilmaan
suudellessaan. Anna hatun olla, en malta enää odottaa.

Ja tartuttuaan Pollyyn Maud raahasi häntä perässään kuin kovaääninen
pikku hinaaja valloitettua laivaa.

-- Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi, oli ainoa mitä Polly
ennätti ajatella, ennen kuin Maud kiskoi hänet huoneeseen ja huusi
voitonriemuisesti:

-- Siinä hän on! Eikö hän olekin komea?

Hetken ajan Pollyn silmissä tanssi, hän tunsi lämpimän käden
puristuksen ja karhea ääni sanoi sydämellisesti:

-- Miten voit, Polly? Sitten hän vaipui rouva Shaw'n lähettyvillä
olevalle tuolille toivoen, että oli vastannut järjellisesti, sillä
hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän sanoi.

Pian hän tointui ja uskalsi katsahtaa Tomiin Maudin jatkaessa
laverteluaan. Hän huomasi ilokseen, että istui selkä valoon päin
ja Tom päinvastoin. Tämä tuntui täyttävän pienen huoneen kokonaan,
ei siksi että olisi kasvanut pituutta paljonkaan, mutta hän oli
tullut hartiakkaammaksi ja hänestä huokui iloista reippautta ja
huolettomuutta kertoen toimeliaasta ulkoilmaelämästä rehtien
ihmisten parissa, jotka arvelematta tarttuivat käsiksi minkälaiseen
työhön hyvänsä. Käytännöllinen matkapuku, lujatekoiset saappaat,
ruskettuneet kasvot ja miehekäs parta muuttivat hänet niin tyystin,
että keikarimaisesta Tom Shaw'sta tuskin näkyi jälkeäkään tässä
reippaassa nuoressa miehessä, joka seisoi toinen jalka tuolilla ja
keskusteli isänsä kanssa liikeasioista niin järkevästi, että vanha
herra kuunteli häntä ilahtuneena. Polly piti tavattomasti tästä
muutoksesta, ja hän kuunteli lännen liikeasioita yhtä hartaasti kuin
kiehtovinta rakkaustarinaa, sillä jutellessaan Tom katseli häntä,
nyökkäsi päätään ja hymyili joskus niin, että Polly hetkeksi unohti
Maria Baileyn ja oli kuin seitsemännessä taivaassa.

Tuokion kuluttua Fan pyrähti huoneeseen ja ilmoitti Tomille suuren
uutisensa, joka täysin jätti varjoon Tomin järjestämän yllätyksen.
Hän ei näet lainkaan tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, sillä Fan
oli ajatellut: "Ellei Tom halua kertoa salaisuuksiaan, en minäkään
kerro omiani." Niinpä hän oli vain silloin tällöin maininnut, että
Sydney oli taas käväissyt ja ollut hyvin ystävällinen. Kuultuaan nyt
kihlauksesta Tom oli vähän aikaa niin typertyneen näköinen, että Fan
jo pelkäsi, ettei hän pitänyt siitä. Mutta kun ensi hämmästys oli
haihtunut, Tom onnitteli niin vilpittömän tyytyväisenä, että Fanny
oli sekä liikuttunut että imarreltu.

-- Ja mitä sinä sitten ajattelet kihlauksesta? kysyi Tom ja meni
Pollyn luo, joka istui rouva Shaw'n vieressä vuodeuudinten varjossa.

-- Olen siitä tavattoman iloinen, vastasi Polly niin sydämellisesti,
ettei Tom voinut epäillä hänen vilpittömyyttään.

-- Hauska kuulla. Toivottavasti olet yhtä iloinen eräästä toisesta
kihlauksesta, joka pian julkaistaan. Ja merkitsevästi naurahtaen Tom
veti Sydneyn loukkoonsa jättäen tytöt sähköttämään toisilleen kamalaa
sanomaa:

-- Se on Maria Bailey.

Polly ei käsittänyt, kuinka hän yleensä pystyi läpäisemään sen illan.
Kuitenkaan ei piinaa kestänyt kauan, sillä jo kahdeksan aikaan hän
pujahti huoneesta aikoen yksin kiiruhtaa kotiin vaivaamatta ketään
saattamaan. Mutta siinä hän ei onnistunut, sillä kun hän seisoi
ruokailuhuoneen uunin edessä lämmittelemässä kalossejaan ja mietti,
oliko Maria Baileylla pienet jalat ja mahtoiko Tom auttaa kalosseja
hänen jalkaansa, päällyskengät riistettiin hänen kädestään ja Tomin
ääni sanoi nuhtelevasti:

-- Aioitko todellakin juosta tiehesi antamatta minun saattaa?

-- En minä pelkää, sitä paitsi en halunnut riistää sinua toisten
seurasta, aloitti Polly toivoen, ettei vain näyttäisi liian iloiselta.

-- Mutta minä haluan tulla riistetyksi. Siitähän on jo kokonainen
vuosi, kun viimeksi saatoin sinua. Muistatko vielä? kysyi Tom
heilutellen päällyskenkää kiirettä pitämättä.

-- Tuntuuko se sinusta pitkältä ajalta?

-- Iankaikkiselta!

Pollyn tarkoitus oli esittää kysymyksensä täysin huolettomasti ja
hymyillä epäilevästi Tomin vastaukselle, mutta vaikka hänellä oli
päässään ruusunpunainen veikeä pikku hattu, jonka hän tiesi erittäin
pukevaksi, hänen ilmeensä ja äänensä eivät olleet iloiset, ja Tom
huomasi hänen ulkonäkönsä muuttuneen jollakin tavoin ja sanoi äkkiä:

-- Olet tainnut rasittaa itseäsi liikaa tänä talvena. Näytät
väsyneeltä.

-- Vielä mitä! Minusta on vain hauskaa kun on paljon työtä, ja Polly
alkoi kiskoa hansikkaita käteen aivan kuin näyttääkseen pontevuuttaan.

-- Mutta minustapa ei ole hauska nähdä sinua laihana ja kalpeana.

Polly katsahti Tomiin kiitollisena, mutta ei voinut estää rehellisiä
sinisiä silmiään paljastamasta muutakin kuin vain kiitollisuutta.

Tom keksi totuuden, hänen päivettyneet kasvonsa punastuivat
hiusmartoa myöten ja hän pudottaa mäjäytti päällyskengät lattialle,
tarttui Pollyn käteen ja sanoi tuttuun kiihkeään tapaansa:

-- Polly, haluan sanoa sinulle jotain!

-- Niin, minä tiedän, olemme jo odottaneet sitä. Toivon että tulet
hyvin onnelliseksi, Tom. Ja Polly pudisti Tomin käsiä kasvoillaan
hymy, joka oli vielä liikuttavampi kuin kyyneltulva.

-- Mitä nyt! huudahti Tom sen näköisenä kuin Polly olisi menettänyt
järkensä.

-- Ned kertoi hänestä; hän on jo vihjaillut häistäkin. Ja kun äsken
puhuit toisesta kihlauksesta, arvasimme sinun tarkoittavan omaasi.

-- Enkä tarkoittanut! Sulhanenhan on Ned. Hän pyysi kertomaan
sinulle. Asia on juuri päätetty.

-- Onko se Maria? kysyi Polly pitäen kiinni tuolista, aivan kuin
olisi valmistautunut johonkin.

-- Tietysti. Kukas muu?

-- Ei Ned mitään puhunut -- sinä se enimmäkseen kerroit Mariasta...
ja siksi me luulimme että... änkytti Polly ja rupesi äkkiä värisemään.

-- Että minä olin rakastunut? No niin. Niinhän minä olenkin, mutta en
häneen.

-- Oh! Polly veti henkeä aivan kuin olisi saanut kylmän vesiryöpyn.

-- Tahdotko tietää sen tytön nimen, jota olen jo toista vuotta
rakastanut? No niin. Se on Polly! Ja Tom ojensi kätensä niin
puhuvasti, että Polly sanaakaan sanomatta syöksyi hänen syliinsä.

Ennen pitkää Tom ja Polly istuivat vierekkäin ja nauttivat
autuudesta, jonka rakastavaiset kokevat astuessaan ensimmäisen kerran
arjesta siihen uuteen ihanaan olotilaan, jossa he tavallisesti
leijuvat parisen kuukautta. Tom vain istui ja katseli Pollya, aivan
kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa, että synkkä talvi oli päättynyt
näin ihanaan kevääseen. Mutta onnesta riemuitessaankin Polly jutteli
ja kyseli aito naiselliseen tapaan.

-- Kuinka olisin voinut tietää, että rakastit minua, kun et
lähtiessäsi vihjannut siitä sanallakaan? hän aloitti hellästi
nuhdellen muistaessaan miten onneton oli ollut.

-- Ja kuinka olisin rohjennut sanoakaan, kun minulla ei ollut muuta
tarjottavaa kuin oma mitätön persoonani? vastasi Tom lämpimästi.

-- Enhän minä muuta olisi halunnutkaan! kuiskasi Polly äänellä, joka
sai Tomin tuntemaan, ettei enkelien suku ollut vielä tyystin sammunut
maan päältä.

-- Minä olen aina pitänyt sinusta, Pollyseni, mutta vasta vähän
ennen lähtöäni tajusin kuinka paljon. En ollut silloin vapaa, ja
sitä paitsi olin varma, että rakastit Sydneytä siitä viimetalvisesta
sammutusyrityksestä huolimatta, josta Fan vihjaili. Hän on kerrassaan
mainio mies, enkä tosiaan ymmärrä kuinka saatoit hylätä hänet.

-- Se on kyllä merkillistä, enkä itsekään ymmärrä sitä. Mutta naiset
ovat kummallisia olentoja eikä heidän maustaan ota kukaan selvää,
sanoi Polly ovelan näköisenä.

-- Olit viimeisinä päivinä niin kiltti minulle, että olin vähällä
puhua suuni puhtaaksi, mutta en tohtinut. Ansaitsithan toki paremman
aviomiehen kuin tällaisen karille ajautuneen hulivilin, josta Trix ei
huolinut ja jota kukaan ei pitänyt arvossa. "Ei", sanoin itsekseni.
"Pollyn on saatava paras. Ottakoon Sydney hänet mikäli saa, minä
en hiisku sanaakaan. Mutta koetan joka tapauksessa ansaita hänen
ystävyytensä. Ehkä sitten kun olen osoittanut, että pystyn johonkin
enkä häpeä työtä, voin koettaa onneani, mikäli Polly vielä silloin
on vapaa." Siksi pidin suuni kiinni, puskin töitä tyytyväisenä
itseeni ja muihin, koska saatoin hankkia elatukseni rehellisin
keinoin. Ja nyt tulin kotiin katsomaan, onko minulla enää mitään
toivoa.

-- Ja minä odotin sinua koko ajan, sanoi lempeä ääni hänen olkansa
vierestä.

Aioin vain ensin katsella vähän ympärilleni ja varmistua
tilanteesta. Mutta Fanin uutisesta kävi heti ilmi, ettei Sydney ollut
enää esteenä, ja sinun katseesi, Polly, selvitti loput. En voinut
enää odottaa kauempaa enkä antaa sinunkaan odottaa; en voinut olla
sulkematta syliini tulevaa pikku vaimoani vaikka tiesinkin, etten
häntä ansaitse.

Tomin ääni muuttui yhä hiljaisemmaksi, ja hän oli heltyneen näköinen.
Hänen vilpitön, sydämestä lähtenyt tunnustuksensa liikutti Pollya
enemmän kuin kauneinkaan runous. Hänen kätensä kohosi varkain Tomin
poskelle ja pää painui luottavaisesti karheaa takkia vasten.

-- Kultaseni, puhut aivan kuin olisin maailman paras tyttö. Mutta
minulla on kauheasti vikoja ja haluan sinun oppivan tuntemaan ne
kaikki, jotta voisit auttaa minua pääsemään niistä, kuten sinäkin
olet päässyt omistasi. Odottaminen on ollut meille vain hyväksi, ja
minä rakastan sinua juuri koettelemustesi vuoksi. Mutta sinulla on
tainnut olla huomattavasti rankempi vuosi kuin minulla, sillä näytät
nyt vanhemmalta ja vakavammalta kuin lähtiessäsi. Vaikka et ikinä
valittanutkaan, arvaan sinun joutuneen kestämään paljon enemmän kuin
kukaan meistä luulikaan.

-- Myönnän että työ oli aluksi raskasta. Kaikki oli uutta ja outoa,
ja tuskin olisin selvinnytkään ilman Nediä. Hän vain naureskeli ja
sanoi pyh, kun kiittelin häntä. Siinä sitten on suurenmoinen toveri
-- hän auttoi minua kestämään ensimmäiset kuusi kuukautta aivan
kuin... kuin veli, joka hän nyt onkin. Ei ollut mitään syytä, miksi
hänen olisi pitänyt auttaa tällaista tunaroijaa kuin minä, mutta
hänpä auttoi ja lisäksi tasoitti monta sellaista asiaa, joista olisi
ollut hiton vaikeata ja vaarallista selvitä yksin. Ainoa selitys on
se, että auttamishalu on teillä sukuominaisuus, yhtä luonnollinen
veljelle kuin sisarellekin.

-- Kuten Shaw'n perheessä. Mutta kerro minulle Mariasta. Onko Ned
tosiaan kihloissa hänen kanssaan?

-- Varmasti. Huomenna saat häneltä kirjeen, joka on täynnä Marian
ylistystä. Ned ei ehtinyt antaa sitä mukaani, koska lähdin niin
kovalla kiireellä. Maria on järkevä, kaunis tyttö ja Ned oikea
onnenpekka.

-- Miksi yritit uskotella meille, että itse olit ihastunut Mariaan?

-- Minä vain kiusoittelin Fania. Pidin Mariasta, sillä hän muistutti
joskus sinua ja oli sellainen kiltti ja herttainen pikku nainen,
jonka seurasta pakostakin nautti raskaan päivätyön jälkeen. Mutta
Ned alkoi olla mustasukkainen, ja kun huomasin että hänellä oli tosi
mielessä, jätin tien avoimeksi ja lupasin olla hiiskumatta asiasta
kenellekään, ennen kuin hän saa kuulla Mariansa vastauksen.

-- Olisinpa vain tiennyt sen, huokasi Polly. -- Rakastuneet
käyttäytyvät aina nurinkurisesti.

-- Se on totta, sinä ja Fan ette liioin vihjaisseet meille
kummallekaan mitään Sydneystä, joten minä sain koko ajan elää
tuskassa sinun takiasi.

-- Se oli meille ihan oikein, sillä veljien ja siskojen ei pitäisi
salata mitään toisiltaan.

-- Emme enää salaakaan. Ikävöitkö sinä minua kovasti?

-- Ihan hirveästi.

-- Kärsivällinen pikku tyttöni!

-- Piditkö sinä todellakin minusta jo ennen lähtöäsi?

-- Odota, niin saat nähdä. Ja Tom otti ylpeänä taskustaan paksun
lompakon, joka oli pullollaan tärkeän näköisiä papereita, aukaisi
erään lokeron ja otti sieltä kuluneen paperin, avasi sen varovasti ja
näytti pientä ruskeaa esinettä, josta levisi heikko tuoksu.

-- Tämä on se ruusu, jonka sinä panit syntymäpäiväkakkuuni, ja ensi
viikolla saan samanlaisen uudessa kakussa, jonka taas teet minulle.
Se tipahti sinulta huoneeni lattialle sinä iltana kun juttelimme
siellä, ja siitä asti olen säilyttänyt sitä. Siinä on sinulle
rakkautta ja romantiikkaa!

Polly kosketti pikku muistoa, jota oli vuoden päivät talletettu, ja
hymyili lukiessaan kuihtuneitten lehtien alta riipustuksen: "Oman
Pollyni ruusu."

-- En aavistanutkaan, että voisit olla noin tunteellinen, sanoi Polly
ja näytti niin tyytyväiseltä, ettei Tom harmitellut hupsuutensa
tunnustamista.

-- En ollutkaan ennen kuin aloin rakastaa sinua, kultaseni, enkä
minä suinkaan ole pahimpia, koska en kanna tuota kukkaa sydämelläni
vaan lompakossani. Mutta halusin nähdä sen joka päivä, etten koskaan
unohtaisi ketä varten teen työtä. Tämä hupsuuteni taisi pitää minut
säästäväisenä ja sai minut yrittämään tosissani, sillä en koskaan
avannut lompakkoa ajattelematta sinua.

-- Voi sinua, Tom. Polly oli niin liikuttunut, että kaivoi
nenäliinansa, mutta Tom riisti sen häneltä ja sai hänet itkun sijasta
purskahtamaan nauruun sanoessaan houkuttelevasti:

-- Sinä et tietenkään ollut yhtä hupsu kuin minä kaikesta
romanttisuudestasi huolimatta.

-- Ellet naura, niin näytän sinulle omat aarteeni. Minä aloitin
niiden keräämisen ensimmäiseksi ja olen säilyttänyt niitä kauemmin.

Polly kaivoi puhuessaan esiin vanhan medaljongin, avasi sen ja
näytti kuvaa, jonka Tom oli antanut hänelle pähkinäpussissa. Hän
oli leikannut sen pienemmäksi ja sovittanut sen toiseen puoliskoon;
toisessa oli punertava hiuskiehkura ja musta nappi. Tom nauroi
katketakseen kun näki ne.

-- Et kai tarkoita, että olet pitänyt tuosta kamalasta
pojannaskalistakin? Voi Polly! Sinä olet totisesti maailman
uskollisin 'lakastaja', kuten Maud ennen vanhaan sanoi.

-- Imartelet turhaan itseäsi, hyvä herra, älä kuvittelekaan, että
olisin kantanut medaljonkia kaulassani kaikki nämä vuodet. Panin
kuvan medaljonkiin vasta viime keväänä, kun en rohjennut pyytää
uutta. Nappi putosi siitä vanhasta takista, jota välttämättä halusit
pitää vararikon tapahduttua, aivan kuin sinun olisi pitänyt näyttää
niin ryysyiseltä kuin suinkin, ja kiharan minä varastin Maudilta.
Emmekö ole lapsellisia?

Tom ei kuitenkaan myöntänyt sitä. Mutta hetken päästä Polly
vakavoitui ja sanoi huolestuneena.

-- Milloin sinun täytyy palata työhösi?

-- Viikon tai parin perästä. Mutta nyt työ ei enää tunnu raadannalta,
kun sinä kirjoitat minulle joka päivä ja tiedän tästä lähtien
hankkivani kotia sinulle. Siitä ajatuksesta saan kymmenen miehen
voimat. Kun saan maksetuksi velkani ja pääsen hyvään alkuun, vietämme
kaksoishäät. Sitten rupeamme Nedin kanssa yhtiökumppaneiksi ja meistä
tulee lännen onnellisimmat ja ahkerimmat perheet.

-- Kuulostaa ihanalta, mutta eikö siihen mene pitkä aika, Tom?

-- Vain muutama vuosi. Kun olen maksanut velkani Sydneylle, meidän
ei tarvitse enää odottaa hetkeäkään, jos sinä vain tyydyt aluksi
vaatimattomiin oloihin.

-- Mieluummin autan sinua kuin istun toimettomana ja annan sinun
raataa yksinäsi. Isä ja äitikin alkoivat sillä tavoin, ja he olivat
hyvin onnellisia, vaikka olivatkin köyhiä ja saivat kovasti uurastaa.

-- Sitten perustamme oman kodin vuoden kuluttua, sillä minun on
sentään saatava enemmän palkkaa, ennen kuin vien sinut hyvästä
kodistasi. Voi, Polly, olisipa minulla edes puolet tuhlaamistani
rahoista, jotta voisin järjestää sinulle nyt hyvät päivät.

-- En minä niistä välitä. Tyydyn mieluummin vähempään, kun se vain
on sinun ansaitsemaasi, sanoi Polly, kun Tom iski tyytymättömänä
polveensa.

-- Se oli sinulle luonteenomainen vastaus, enkä aio tuhlata sanoja
itsesyytöksiin, kun kerran olin sellainen hölmö. Nyt uljas tyttöseni,
me ponnistelemme yhdessä, ja sinä saat vielä kerran olla ylpeä
miehestäsi, vaikka hän onkin vain 'Tom Shaw-parka'.

Siitä Polly oli yhtä varma kuin jos oraakkeli olisi ennustanut sen.
Eikä hän pettynytkään, sillä hänen rakastava sydämensä, joka oli aina
tajunnut Tomin hyvät ominaisuudet ja koettanut kehittää niitä, sai
luottamuksestaan palkaksi runsaasti onnea tulevien vuosien aikana.

-- Minä tiedän, että sinä onnistut, hän sanoi luottavasti, sillä
miehen paras onnistumisen tae on siinä, että hän työskentelee
määrätietoisesti päämääränsä hyväksi.

-- Eräs seikka on vielä tärkeämpi, vastasi Tom ja käänsi Pollyn
kasvot niin, että saattoi nähdä oman haltioitumisensa hänen
silmistään.

-- Mikä, kultaseni?

-- Hyvä vaimo, joka rakastaa ja tukee häntä koko elämän ajan.
Sellainen kuin sinä tulet minulle olemaan.

-- Vaikka hän onkin vanhanaikainen, kuiskasi Polly ja katsoi
kyynelten kirkastamin silmin nuoreen mieheen, joka avoimesti uskalsi
kiittää rakkautta ja työntekoa -- näitä kauniita, jo Eedenin
ensimmäistä paria kannustaneita voimia -- Pollyn väläyttämästä
todellisesta onnesta, jota saisi kokea tämän rinnalla.

       *       *       *       *       *

Jottei lukija jäisi epävarmuuteen Maudin tulevaisuudesta,
kerrottakoon vielä, ettei hän mennyt Willin kanssa naimisiin, vaan
jäi ahkeraksi, pirteäksi vanhaksipiiaksi ja hoiteli iloisella
mielellä isänsä taloutta.

Willin pappisunelmat toteutuivat aikanaan, ja hänen pappilaansa
hallitsi lempeä kirkassilmäinen vaimo, jota Will-pastori sanoi 'pikku
Janekseen'.

Kauemmaksi tulevaisuuteen ei kirjoittajan uskalias kynä rohkene
kajota, vaan lopettaa vanhojen rakkaitten satujen tapaan: "Ja sitten
he menivät naimisiin ja elivät onnellisina kuolemaansa saakka."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tytöistä parhain" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.