Title: Työn kourissa - Romaani
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Työn kourissa - Romaani" ***


TYÖN KOURISSA

Romaani


Kirj.

SELMA ANTTILA



Otava, Helsinki, 1919.



I.


Seppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylen
jykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaan
kylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonka
oli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousi
vähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja ja
myöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.

Päärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että oli
sen uudestaan pystyttänyt.

-- Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, -- sanoi hän.

Sitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän.
Kun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoi
seppä:

-- Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinään
lyö.

Ja niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiin
valkoiseksi.

Tulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpä
ulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen,
uusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita ja
hiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sen
sijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussa
tarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauras
käsityöläinen.

Päärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varat
ja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle ja
näyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä.
Aitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisena
ja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona ja
saman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkän
olkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.

Sepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietetty
oikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamia
satoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä,
liinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekalua
kaikenlaista.

Henriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksi
päästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen
"son"-päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaa
tullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai,
jos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.

Sepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloi
paljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläisten
erikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatua
ja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit ja
musliinihameet sekä "tykkimyssyt" koreine nauhoineen, vieläpä
krinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkin
hänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskus
suurissa häissä hän "mestarin" vakavasti vaadittua piti välkkyvää,
vihreäsilkkistä "tykkimyssyä", jonka kirjaillut nauhat ulottuivat
täyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäs
musliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhyt
liivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuoren
emännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi ja
aika somaksi.

Eikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaan
hän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat silmät tiukasti eteenpäin
tähdättyinä, yllänsä pitkäliepeinen, musta, hiukan karkeanlainen
sarkatakki ja vasikannahkaiset narskuvat kengät jalassa.

Myöhemmin, kun häät olivat painuneet paremmalle puolelle toisena
ja kolmantena päivänä ja ukot maistelleet esituvan puolella
kotipolttoista runsaanlaisesti, hörpäten palan painimeksi monet
kannulliset emännän väkevää olutta, kuului Henrikssonin mörisevä
ääni yli muiden laulua yritellessään, ja hänen emäntänsä ilme kävi
yhä vakavammaksi ja päättyi harmin punaan. Mutta samassa hän myös
keksi keinon, valjastutti hevosen ja pyysi kylän nuoria miehiä
"taluttamaan" ukkonsa rekeen, ja niin mentiin kunnialla kotiin eikä
kukaan saanut nähdä mestaria pöydän tai penkin alla kolmantena
hääpäivänä, kuten yleinen tapa muuten oli.

Mutta vaikka Ulla-emäntä piti ukkonsa kurissa ollessaan häissä
ja muissa pidoissa itse mukana, ei hänen vaikutuksensa ulottunut
"paistinajoon".

Seppä Henrikssonilla oli oma "lääninsä", jonka hän oli ottanut
summakaupalla. Hän teki kyläkunnassaan talojen jokapäiväiset
pajatyöt, työkalujen korjaukset, valmisti nauloja, veitsiä ja
kirveitä, viikatteita, sirppejä ja kaikenlaista pienempää tarvekalua
ja sai kaikesta tästä palkakseen sovitun määrän viljaa ja muita
luonnontuotteita. Joulun tienoilla hän sitten lähti paistinajoon
käyden talosta taloon muka perimässä saataviaan. Itse asiassa
hän kuitenkin oli vain kestitettävänä, saaden rekeensä pienempiä
tuliaisia: limppuja, munajuustoja, voita, lampaanjalkoja, rieviä ja
nisupullia. Suuremmat jyväsaatavat, halot, rehut ja heinät talolliset
kyllä toimittivat sepälleen kotiin.

Tämä paistinajo oli emännän kauhistus, sillä seppä ei pysynyt koko
jouluna tolkullaan. Kun yhdestä humalasta toipui, niin toiseen jo
kiireellä ajoi ja aina laulaen ja kerskuen kotiin palasi, ellei häntä
viina vallan rentona reessä pitänyt, niin että oli täytynyt ottaa
kyytimies ja sitten emännän kanssa yhdessä sisään kantaa.

Yhä harvemmin mestari sai emäntänsä pukeutumaan juhla-asuun. Ullan
omatunto oli herännyt tuomitsemaan kaiken salaisen viinanpolton
synniksi ja häpeäksi, ja juopumisen pahetta oli hänen mielestään
vältettävä. Ja kun Henriksson yhä useammin paistinajojen välilläkin
kulki juomareisuilla, alkoi hän sitä hartaammin veisata hengellisiä
lauluja ja lukea Jumalan sanaa. Kotona hän hartauttaan enimmäkseen
harjoitti, sillä kirkkoon oli pari penikulmaa, ja heidän hevosensa
oli hukattu pois, kun ei heillä maan hoitamisesta oikein tolkkua
tullut eikä hevosta muutenkaan ajoihin tarvittu. Kyläläiset kyllä
aina auliisti antoivat hevosen, kun siten pääsivät tuomasta entistä
luvattua määrää heiniä ja kauroja.

Yhä hartaammaksi Ulla muuttui yksinäisinä hetkinään mestarin
ollessa työmatkoilla tai juomaretkillä, rukoillen armahdusta tässä
tyhjyydessä ja synninlaaksossa, uskaltamatta ääneen suruaan valittaa.
-- Kunhan Kaikkivaltias katsoisi armollisesti hänen puoleensa ja
soisi siunatun lapsen, poikalapsen, joka olisi isällensä otollinen ja
tulisi hänelle hyväksi esimerkiksi, ettei enää kehtaisi eikä voisi
poikansa vuoksi itseään alentaa! --

Tämä oli hänen ilta- ja aamuhuokauksensa, kun hän yksinäisessä
talossaan toimitteli ilta-askareitaan ja aamulla varhain, ennen
päivännousua, kävi eläimiä ruokkimassa.

Toisin oli laita, kun mestari oli kotona. Pajassa tohisi ahjotuli,
niin että se kuului peltojen poikki kauas maantielle, ja vasara
kilkutti aikaisesta aamusta herkeämättä kuin kellon naksutus. Iloiset
äänet täyttivät pajan ja pajamäen. Siellä oli kärryjä, pyöriä,
työaseita ja kalua kaikenlaista. Hevoset seisoivat pitkässä rivissä
aitaan sidottuina odotellen kengitystään tai isäntiään. Nokisia
miehiä työntyi tupaan aterioimaan avaten runsaat ruokakonttinsa ja
vetäen esille herkulliset eväät, emäntiensä parhaat rievät, juustot
ja voit, kinkut ja muut lihat, sillä jokainen tiesi, ettei Lehvin
sepän emäntä niitä hyväksyisi mestarille ruuaksi, elleivät ne olleet
kaikkein parasta lajia.

Ulla-emäntä oli tehnyt sen havainnon, että hänen rukouksensa oli
kuultu. Salaperäinen riemu täytti hänen sydämensä ja loistavin
kasvoin ja vapisevalla äänellä hän viritti usein aamuvirtensä,
kirkkaan ilonkyyneleen vieriessä hiukan kalvenneille poskille.
Mestari siveli hiljaa ja hellästi kovalla moukarin karaisemalla
kourallaan vaimonsa tummaa päätä ja sanoi hymyillen jonkun mehevän
sanan. Silloin Ulla hotaisi häntä kämmenellään ulottumatta hipaista
muuta kuin parransängestä karkeaa leukaa, kun jo tunsi kaksi kouraa
hartioissaan ja kieppui ympäri, sepän nauraa hohottaessa:

-- Näin se pappilan muori paistia kääntää. Vai poika, ha, ha, toinen
mestari, pikku mestari! -- ja yhä hohottaen seppä harppasi pajaansa
ja kertoi siellä ukoille iloisen uutisen.

Pian oli siitä levinnyt tieto kaikkialle, ja ihmiset kuiskailivat,
että mestarille oli tulossa pikku mestari.

Ja kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri
niinkuin ollakin piti. Nimi "pikku mestari" oli jo ennen pojan
syntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt
vain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa
ristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä
kumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.

Pieni veitikka, tukeva maalaislapsi, kasvoi äitinsä rinnoilla
vahvaksi ja oli kova tappelemaan. Molemmat, äiti ja poika, olivat
varmat asiastaan: toinen siitä, ettei tahtonut eikä voinutkaan aina
olla pojan kanssa, ja poika siitä, että hänen oli saatava muutama
kerta päivässä "namia" äidiltä, vaikka olikin jo hampaat suussa ja
itse osasi selvin sanoin pyytää: -- Uuras tahtoo namia, äiti! ja
kun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen
ja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin
sisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.

Isä kiusoitteli usein sanoen: -- Oletpa sinä koko uuras, uuras,
uuras! -- ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan
mennessään.

Mutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän
tupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli
pojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi
hänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä,
veitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan,
ja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen
pajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta
mustalle multalattialle.

-- Uuras, Uuras! -- huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan
pojan äidille tupaan.

Vähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman
muuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.

Pitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa.
Ulla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen
povellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen
lapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein
kuvitellakaan.

-- Voi sinua, piipattaja, -- puheli hän pojalle, -- sinä saat mennä
maailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!

Niihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset
poikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin
ja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä
onneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen
selvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän
yläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta.
Samalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin
moittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia
koettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään
saavuttamattomat.

Hänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon
antaa ja paljon tehdä, -- se oli Ulla-äidin toivomus.



II.


Lehvin koulu oli pitäjän ainoita ja ensimmäisiä, rovastin toimesta
perustettu vastoin isäntien tahtoa, he kun pelkäsivät siitä koituvan
ylettömiä maksuja ja lapsille ajanhukkaa. Kukin ajatteli itsekseen:
-- En minä vain lapsiani kouluun pane, ei minulle lisämaksuja
tarvitse sälyttää.

Kylä kuului rikkaaseen seutuun, missä talot upeina ja uusina
muodostivat ryhmiä tai olivat hiukan erillään toisistaan.
Naapuruussuhteet pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina. Pahoja puheita
pelättiin, sillä sellainen vaikutti lamauttavasti läheisten naapurien
kesken, missä jokapäiväinen elämä oli kehittynyt aivan yhteiseksi.
Pienimmilläkin lomahetkillä pujahdettiin naapureihin, ja lapset
tepastelivat yhtä paljon kylän lattioilla kuin kotosalla. Karjat
kulkivat samoja kujia rakennusten nurkitse etsien kukin tiensä omiin
tarhoihin ja tanhuoille. Koiratkin kujeilivat kylän pihoilla kuten
omillaan nostaen yhteisen rähäkän, kun vieras raitilla ajoi. Silloin
tulikin niin kova meteli, että jokaiseen akkunaan maantien varrella
ilmestyi pää pään viereen ja lapset kelkkoineen, pitkät kynttilät
nenässä, pysähtyivät tien viereen katselemaan.

Koululle oli vuokrattu erään talon esitupa luokkahuoneeksi ja
sen perällä kaksi kamaria opettajan asuttavaksi. Varsin rauhaisa
paikka se ei ollut maantien risteyksessä, josta tiet haaraantuivat
asemalle, pitäjän kirkolle ja lähimpään kaupunkiin. Pihan nurkassa
oli kiikku ja siinä melkein aina joku kyläläinen tai outo vaeltaja
lepoa nauttimassa taivallettuaan pitkät matkat. Ja ensin alussa,
kun koulu oli aivan uusi ja outo ilmiö kylässä, kerääntyi tielle
aitaan nojautuen kyläläisiä ja ulkokuntalaisiakin katselemaan lasten
leikkiä, jota opettaja johti.

Siihen aikaan, jolloin ensimmäiset koulut perustettiin, ei vielä
oltu niin vaateliaita opettajain täyspätevyyden puolesta. Lehvin
kouluun otettiin opettajaksi muuan nuori pohjanmaalainen nimeltä
Tohu. Hän oli itseoppinut, kirjoitti sujuvaa käsialaa toimittaen
kylällä kaikki kynätehtävät ja puhui kaunista, puhdasta suomenkieltä
ilman minkäänlaista murteellisuutta, niin että häntä Lehvin kylässä
pidettiin jo senkin vuoksi herrana.

Opettaja Tohulla oli myöskin laulun lahja; joten hänen johtamansa
lastenleikit kävivät erittäin viehättäviksi nurmisella pihamaalla,
eivätkä kyläläiset ja sivukulkijat malttaneet olla pysähtymättä
katselemaan ja innostuneesti seuraamaan pienokaisten puuhia.

Oli jo syyspuoli kesää, kun Tohu oli saapunut kylään ja heti
aloittanut toimintansa niiden muutamain oppilaiden kanssa, jotka
olivat heti ensimmäisenä päivänä ilmoittautuneet. Näiden joukossa
oli myöskin Lehvin sepän ainoa poika. Uuras oli jo kahdeksan vuotta
täyttänyt, mutta suurikasvuisena hän näytti vähintään kymmenen
vanhalta.

Hän seisoi nyt keskellä piiriä ja katseli kiinteästi opettajaan,
tarttuen lujasti hänen käteensä. Jotkut toiset tekivät samoin, mutta
Uuras työnsi heidät syrjään, loistavin katsein anastaen opettajan
pariksensa. Silloin opettaja irroitti pienen käden vaatien Uurasta
pysymään vielä vapaana.

Nyt järjestettiin leikki, ja opettaja tarttui erään pikku tyttösen
käteen. He kaksi ottivat kiinni taas toiset kaksi, pysyen kaikki
käsi kädessä, ja niin tavoitettiin vähitellen koko luokka yhdeksi
ketjuksi. Lopulta ei ollut muita jäljellä kuin Uuras, sillä "mies
se, jota ei kiinni saada" oli opettaja sanonut, ja Uuras tahtoi
olla mies. Toisten oli vaikea tavoittaa vikkeläsääristä poikaa,
joka kieppui keskivaiheilla viisaasti karttaen ketjun päitä, missä
kädet uhkasivat ottaa kiinni. Paraiten hän pysyi turvassa ketjun
selkäpuolella, koska etupuolella yritettiin nopeammin muodostaa piiri
hänen ympärilleen.

Katselijat huudahtelivat aidan takana jännittyneinä: -- Kas noin,
käänny ympäri, soh, soh, pujahda aukosta, juokse -- juokse, se
tavoittaa selästä!

Jännitys yhä kasvoi, ja ajomiehet, seisten työkärryillään matkalla
pellolle eloja hakemaan, pysäyttivät hevosensa ja jäivät katselemaan.

-- Peijakas, sepäs puikkelehtii kuin syöstävä. Kas, jo meni säärien
välistäkin! Ha ha ha! -- He nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Uuras kiiti pitkin pihaa silmät kiiluvina kuin ainakin
vainotun, vilkuen joka puolelle, missä vaara vaanisi. Hän pysyi aina
puolustusasennossa, koskaan tekemättä tarpeetonta liikettä. Se oli
hänessä aivan vaistomaista.

Viimein opettaja pani ehdon suodakseen reippaalle pojalle
voitonkunnian lopullisesti, ja rivin seistessä pihan laidassa
mahdollisimman kaukana tikapuista, jotka veivät asuinrakennuksen
katolle, hän komensi:

-- Pysähtykää kaikki! Jos Uuras pääsee koskemattomana rakennuksen
katolle, on hän leikissä voittanut!

Samassa tuokiossa pujahti Uuras poikkinaisen säleen kohdalta ulos
pihasta rakennuksen taakse ja kiipesi hirsipäistä nurkkaa myöten
katolle. Räystäs teki kiusaa, mutta päädyn puolella eivät kattolaudat
ulottuneet kovinkaan leveälle, ja kurkottaen tukevia käsivarsiaan
ja iskien paljaat varpaansa tuulen ja sateen halkaisemiin hirsien
päihin, hän pääsi kuin pääsikin suurella ponnistuksella kiskomaan
itsensä ylös lahonneelle pärekatolle, josta kappaleita lohkeili
hänen haparoiviin sormiinsa. Huohottaen hän pian ilmestyi katon
pihanpuoleiselle sivulle ja istui tikapuiden ylimmälle puolalle
heilutellen pyöreitä ja ahavoittuneita sääriään.

-- Hei, hei, hei, pikku mestari! -- kuului pihasta ja varsinkin
maantieltä.

Ja sitten taas rattaat ratisivat jatkaen matkaansa, ja katselijat
hajaantuivat, samalla kuin opettaja keräsi lapset luokkaan.

Mutta pikku Uuras oli leikissä riehaantunut. Hän ei malttanut
laulussa pysyä alallaan toisten joukossa, vaan harppaili innoissaan
paikasta paikkaan ja jutteli ääneen, niin että Tohu monasti
varoitettuaan lopulta pisti hänet mustan taulun taakse nurkkaan. Muut
oppilaat jatkoivat lauluaan salin toisella puolella, mutta äkkiä
kaikki hypähtivät kamalasta ryskeestä.

Uuras oli työntänyt mustan taulun nurkastaan kumoon lattialle. Itse
hän seisoi kalpeana ja uhittelevana sojottavien taulunjalkojen
välissä. Opettaja otti häntä kädestä kiinni, haki pöytälaatikosta
pienen vitsan ja piiskasi nykivää kättä kourassaan, mutta jokainen
isku koski hänen omaa kättään yhtä kipeästi kuin pojankin. Senjälkeen
olivat opettaja ja oppilas taas hyviä ystäviä, eikä ollut niin pitkää
matkaa, jota ei Uuras olisi juossut opettajan asioilla, eikä niin
vaikeaa läksyä, ettei opettaja olisi sitä saanut hänen päähänsä
päntätyksi.



III.


Eräänä päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi
maantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma,
jossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen
sänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja
niiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja,
pärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.

Kuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen
jäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö
lyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä
seudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia
hameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä
tukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista
toinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen
vapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa
varpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti
sirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten
ylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja
meni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.

-- Päivää!

-- Päivää, päivää!

-- Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, -- sanoi vaimo.

-- Niin kai, -- myönsi sepän emäntä. -- Ja tämäkös sitten on Anja?

-- Onhan se... niiaa nyt nätisti, -- kehoitti vaimo.

-- Olisikos aikaa käydä sisään? -- kysyi emäntä.

Kyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.

-- Mitä tämä isäntä sanonee, -- arveli vaimo katsoen hevosmieheen.

-- Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan
se kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, -- selitteli ukko. --
Ja kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää
savuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.

-- Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja
ja isäntä myös.

Uuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli
odotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt
mennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti
tuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen
tytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä -- kolmentoista
-- jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan
leikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret
vaatimukset, mitä reippauteen tuli.

Lapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen
jalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa
ja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin
pienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi,
melkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat,
kasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä
täpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa
ja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.

Mitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää
hänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.

-- Tule pihalle! -- sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta
hommaa.

Tyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan
kuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.

-- Minne pihalle? -- kysyi hän hitaasti.

-- Tuonne aitan eteen, -- sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä
houkuttaa sinne.

Vikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja
nousi seisomaan kapealle johteelle.

-- Jos putoot! -- huudahti tyttönen säikähtyneenä.

-- Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi
hätääntyneenä ympärilleen.

-- Älä loikkaa, sinuun sattuu.

-- Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! -- ja samassa hän
hyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta
ylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.

-- Sattuiko? -- kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella
tavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.

-- Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka!
-- kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä
tyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja
ahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu
näytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset
tulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.

-- Mikä sun nimesi on? -- kysyi Uuras.

-- Anja. Entä sinun?

-- Uuras se on! -- sanoi poika.

Samalla he kuulivat Anjan äidin kutsuvan, ja Anja vietiin kahvia
juomaan.

Hetken kuluttua oli muuttokuorma jälleen matkalla päämääräänsä kohti
Tupalaan, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän sepältä. Tupala
oli ollut Henriikan isän asuntona. Siellä oli ukko aivan yksin
elellyt senjälkeen, kun tytär oli mennyt naimisiin ja muuttanut
pääkaupunkiin, jossa hänen miehensä oli poliisina. Nyt olivat
Henriikan isä ja mies kuolleet samoihin aikoihin ja Henriika palasi
tyttärineen Tupalaan.

Äitinsä kehoituksesta Uuras meni muuttoväen mukana auttaakseen
purkamaan kuormaa.

Sepältä eteenpäin mennessä tie kävi kapeaksi, ruohottuneeksi ja
kiviseksi. Paikoittain se oli kuoppaista, kirren murtamaa, jotta
täytyi ottaa ompelukone alas korkean kuorman päältä ja muutenkin
purkaa raskaimpia esineitä metsään toisen kerran haettavaksi.

Kävelijöillä oli kaitainen, pehmeä polku tienviertä pitkin, ja
metsässä soi lintujen liverrys vaaleanvihreäin puiden oksilla, missä
lehdet olivat vielä hentoja, läpikuultavia ja silkinhienoja. Mansikka
kohotti nuppujaan mättäistä tehden ahkerasti yhä uusia kukkia. Purot
solisivat kiidättäessään kevään myöhästyneitä tulvavesiä kiireisesti
pitkin niittynoroa isoon jokeen sepänmäen sivuitse.

Lapset pysähtyivät katselemaan suuren koivun kantoa, joka oli
talvella sahattu poikki. Nyt kevään tultua sen nesteet olivat
nousseet maasta puunsoluja myöten kannon päähän kuohumaan valuakseen
maahan ikäänkuin imettäen silkkilehtistä vesaa, jota sen juurella
kasvoi aivan tukuttain.

-- Se oli suuri koivu, -- selitti Uuras, -- ja se vietiin talvella
Kotkan kartanoon, sinne meidän pitäjän kirkolle. Sinne on tullut uusi
herra ja se rustaa.

-- Mitä se niin rustaa? -- uteli Anja.

-- Sillä kuuluu olevan tytär, ja se menee naimisiin, ja siellä
kartanossa tulee häät.

-- Onko se kaunis?

-- Sekö kartano? -- kysyi Uuras.

-- Se tytär.

-- Mitäs siitä, en minä tiedä.

-- Oletkos nähnyt?

-- En, mutta ensi pyhänä menen kirkkoon. Se on tien vieressä,
ja siellä kuuluu olevan portti auki näin keväällä, kun ei vielä
varasteta omenia.

Anja olisi tahtonut kuulla enemmän siitä kartanon tyttärestä, mutta
Uuraan ajatukset kieppuivat itse kartanossa ja sen portissa.

-- Siellä kuuluu olevan portinkehä niin korkea kuin rakennus, ja
siinä on ovet kuin kirkossa, niin on äiti sanonut. Ja kun minä pääsen
maailmalle, rakennan kartanon ja sellaisen portin, -- vakuutti hän
seisten metsässä hajareisin, kädet housuntaskuissa ja tukka pörrössä.

-- Niin, mutta minä olen käynyt "fruntimmerin" koulussa Helsingissä,
-- selitti Anja pikkuvanhasti. -- Siellä oli vain herrasväen lapsia
ja kaikki puhuivat aina ruotsia.

Uuras tuijotti hetken Anjaan ja kysyi masentuneena:

-- Puhutkos sinäkin ruotsia?

-- En minä oikein osaa. Kun isä kuoli, ei äiti voinut pitää minua
koulussa muuta kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.

-- Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan
tulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan
ummehtunut ilma.

Henriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen
tuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä
kyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa
kotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa,
toivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut
onnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan.
Ja nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli
elämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt...

Ajomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky
pantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta
se paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite
ulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon
ostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti
läikkyvinä iltapäivän auringon valossa.

Kuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa
ruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki
ja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä
sivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu,
kun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan
akkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan,
joka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu
rintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten
leikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja
sitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään
sopi suoristautua.

Anja ihastui siihen heti.

-- Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin
kaunis? -- kysyi hän Uuraalta.

-- Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen
tupakkapönttö! -- haukkui Uuras Anjan aittaa.

-- Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? -- tiedusti Anja Uuraalta
yhä ajatellen kartanoa hänkin.

-- Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.

Anja meni supattamaan jotakin äidilleen ja viittoili Uurasta
lähemmäksi. He päättivät lähteä kaikin kolmisin jo lauantaina
iltapuolella ollakseen sunnuntaiaamuna reippaita kirkkoon mentäessä.



IV.


Lapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit
kirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt
lämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa
Tupalassa ei ollut.

Maitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka.
Sensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa
ja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan
sentapaista työtä.

Näin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi.
Henriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä
tarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä
siihen aikaan harvinainen kapine.

Henriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi
aivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen
koulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä
kuiskasi kylän emännille:

-- Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.

Henriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua
kotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan
omaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän
vielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa
oppinut tekemään piparkakkujakin.

Sepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi
kaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja
erinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.

Kun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin,
tuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli
asettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin
poikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti
sillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.

Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää
yksin osaavansa perille.

-- Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa
paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta.
Mikä konsti se nyt on! -- puhui hän luottavaisena.

Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi
ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja
soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin
suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli
uusi kylä vastaan.

Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain
jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan
Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.

-- On siellä kaupungissa monta suurta porttia, -- sanoi Anja.

-- Mimmoista porttia? -- tokaisi Uuras epäilevänä.

-- On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.

Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.

-- Vai on, -- sanoi hän huoaten.

-- Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan
luuranko! -- sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi
ihmetellä.

-- Narraat.

-- On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa
katsomassa.

-- Oliko se niin suuri kuin minun kotini? -- kysyi Uuras levittäen
silmiään.

-- Sekö museo?

-- Niin.

-- Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon
huoneita ja kaikenlaisia eläimiä.

Anja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he
marssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.

He olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa
tulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.

-- Nyt on tultu väärään, -- sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin,
mutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat
käyneet kovin aroiksi.

Uuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua
pois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet
ja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen
vilpoista.

Anjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti
käsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli
harvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri,
vaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan
sitomat "piiskannauhat" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat
tielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin
olivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja
sipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen
vangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.

He pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden
ratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä
lapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja
kuskipukilla.

Kun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:

-- Minne te olette menossa, lapset?

-- Kirkkoon, -- sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin
kiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta
säteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.

-- Sinne on hyvin pitkä matka, -- sanoi vieras. -- Mistä te tulette?

-- Lehvistä, -- vastasi Uuras nyt jo nopeammin.

-- Se on minulle outo paikka ja lienee kaukana. Tulkaa vaunuihin,
niin pääsette melkein perille saakka, -- sanoi vaunuissa istuva nuori
nainen avaten oven ja itse siirtyen toiselle puolelle.

Lapset olivat ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta
edes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni
vaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos
hetkeksikään hellittäisi.

Nuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä
viipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti
metsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa
hiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota
puoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja
jäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean
voimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa
olivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt
ne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.

Vieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras
vastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko
vieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan
kartanon morsian.

Kun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren
neidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä
tasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro
puikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan
poikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan;
toisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin
etäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja
sen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään
siitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin
kytkeä.

Salaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa
vilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi
heitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät
komeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki
Uuras sen nimikilvestä hiljaa: "Kotkan kartano".

Siinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle
kolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he
nyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään
nurmikenttään saakka.

Heille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät
kuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka
liikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti
pistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.

Nuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:

-- Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.

Sitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen
taloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita
korkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea
hiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen
suuntaan, minne nuori neiti katosi.

Pian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät
korkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet,
nurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori
neiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:

-- Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?

Lapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.

Anja niiasi syvään sanoen: -- Kiitos! -- kuten oli oppinut
"fruntimmerin" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt
opettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.

He hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen
ihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin
korkeaa porttia kohti.

Uuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.

-- Kuules, Anja!

Anja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat
juosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.

-- Täällä on niin kaunista!

-- Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, -- sanoi Anja.

-- Ei missään ole, -- vakuutti Uuras. -- Kun minä vielä olen kotona
kaksi talvea, niin sitten lähden pois!

-- Minne sinä lähdet?

-- En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen
suureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!

-- Ethän, -- nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti
näkemänsä kauneuden lumoista.

Tultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka
astui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa,
ja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät
liikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten
hyvin tai huonosti.

Kirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä
kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili
nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa
yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän
erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien
mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen
suuruuden.

He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän
neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä
ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona
omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea
ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää
keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä
mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli
pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä
olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa
perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi
olkikuvolle nukkumaan.

Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit,
sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään
saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt
liikkeelle.

Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki
kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen
päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia,
istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden
tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen
ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli
hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla
syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla
oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja
hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen,
tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki
odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä
hänen päälaelleen.

Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle
sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta
tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta
saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja
piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun,
mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi
se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.



V.


Uuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille
tansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari,
samalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli
vasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan.
Hän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan
hanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat
oppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja
rinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei
tarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten
kukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään
yölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.

Henriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina
itsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin
juttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu
tuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi
luennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä
Henriikan tuvalla luettu "Kiperäsarviset", jonka lauseet yhä
sinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen
yhteyteen.

Uuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä
ja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista
täyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän
häneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian
leikiksi ja sanoi:

-- Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani
kaupungissa, niin saatte itse nähdä!

Sitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin
illalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut
aikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi
silloin estetty.

Hän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin
keräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin
kauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja
luotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan
peloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.

Matka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa
kerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen
maailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa
painui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen
mieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta
hän tunsi yhä suurempaa pettymystä.

-- Luulin reilumpaa näkeväni, -- sanoi hän viimein torkkuvalle
matkatoverilleen.

-- Ka, mitä reilumpaa? -- mörähti ylioppilas.

-- Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella,
torkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan,
ja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin
nukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.

Oltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä
terältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja
puut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään
levottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään,
aivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä
rauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen
kaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä
koti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään
ehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään.
Päinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta
ja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia,
sellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi
nyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä
ajatellessaan.

-- Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, -- sanoi hän toverilleen.

-- Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? --
sanoi ylioppilas.

Pääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta,
ja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa
vei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen
vaatemyttynsä kera.

Uuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli
ansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä,
korkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo
parina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä
hän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi
asunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla
kaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria,
josta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja
rähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä
sieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi
pääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli
tarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan
oli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa,
jotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä...
Mutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja
kotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä
esplanaadilla, laski akkunain monilukuisuutta ja mittaili
silmämäärällä seinien laajuutta ja paksuutta saamatta mitään
kokonaisvaikutusta.

Äkkiä se kuitenkin iski häneen. Kun hän vilkaisemalla otti suuresta
hirviöstä silmämittaa, välähti se hänen tajunnassaan kuin suuri,
suunnaton eläin, jolla oli sarvet päässä ja sadat silmät. Nuorukainen
naurahti itsekseen ja vapautui jostakin painostavasta ja odotetusta,
mikä vihdoinkin oli tullut, vaikka aivan toisella tavalla kuin
oli kuviteltu. Hän astui nyt lähemmäksi kivimuuria ikäänkuin sitä
kesyttääkseen ja hyväili kädellään seinän rappausta, mutta kun kylmä,
likaisen karhea pinta raapaisi ilkeästi, heitti hän koko rakennuksen
mielestään muistaen olevansa etsimässä itselleen työtä ja asuntoa.

Ylioppilas oli neuvonut häntä katselemaan työmaita ja pyrkimään
niille. Hän seurasi nyt työpukuisia miehiä ja joutui hetkeksi
astumaan rinnan erään nuoren tytön kanssa. Tyttö katsoi häneen ja
naurahti. Uuras käytti tilaisuutta hyväkseen kysyen:

-- Tietääkö tyttö, mistä saisin asunnon?

-- Kyllä tämä tyttö tietää, -- tirskui vieressä kulkija painostaen
"tyttö" sanaa. -- Poika voi tulla meille.

-- Mitä maksaa? -- kysyi Uuras maalaisten suoraan tapaan.

-- Kunhan poika jaksaa antaa viisi markkaa kuussa, niin se riittää.

Uuras sai tarkan osoitteen ja nimen ja lupasi heti käydä siellä
katsomassa.

Tyttö silmäili vaanien nuorukaisen rotevaa vartaloa ja leveitä
hartioita, jotka liian ahtaasta takista huolimatta tekivät miehekkään
vaikutuksen. Tukka tuppasi pilkistämään kiiltonahkalippaisen lakin
alta otsalle, ja niskastakin se oli liian pitkä verrattuna muihin
kaupunkilaisiin. Hänen saappaansa narisivat, sillä kotoa lähtiessään
hän oli ollut juhla-asussa, johon kuuluivat myös narisevat saappaat.

Luvattu asunto oli narinkan puolella, akkuna kyllä kadulle päin,
mutta kellarikerroksessa, ja sinne päästiin pihan äärimmäisestä
sopukasta erään pesijäeukon keittiön kautta. Hänellä tulisi olemaan
kolme muuta toveria, nuoria miehiä. -- Kyllä hän saa olla "nöidi",
-- sanoi akka. -- "Viiniä" miehiä ne on nää meidän maalarit ja halpa
maksu. Viis markkaa kuukaus.

Uuras vuokrasi asunnon, vaikka huoneessa hänen mielestään tuoksui
epämääräisen ilkeältä. Työmaita ei ollut vaikea löytää, sillä nyt
uusien talojen parhaana rakennuskautena niitä oli tiheässä, mutta
työväkeä tuntui myös olevan kaikkialla kylliksi. Erään työnjohtajan
kanssa tuli vihdoin vähän pitempi keskustelu. Kysyttiin todistuksia.
Ei ollut. -- Oliko ollut ennen työssä? Oli, pajassa. -- Miksei mennyt
sinne? Tahtoi oppia rakentamaan.

-- Oo, peijakas! -- huudahti työnjohtaja. -- Herraksiko sinä aiot
putkahtaa?

-- Kunhan nyt ensin muurariksikin! -- sanoi Uuras.

-- No hiidessä, tartu kiinni sitten, niin nähdään, mitä luusi kestää,
-- sanoi työnjohtaja.

Uuras seurasi kehoitusta sopimatta palkasta. Hänet käskettiin
kantamaan neljänteen kerrokseen tiiliä eräälle vanhalle muurarille.
Ennestään oli siinä työssä naisia ja kasvavia poikia, joista Uuras
oli rotevin.

Hän otti aluksi yhtä suuren määrän kuin näki toisillakin olevan,
mutta jo ensimmäisellä nousulla hän sai piston kylkeensä ja pääsi
vaivalloisesti perille.

-- Ota ensin neljäsosa taakasta, -- neuvoi muuan nainen.

Uuras puri hammasta ja latoi itselleen uudestaan yhtä raskaan taakan.
Mutta se ei auttanut, täytyi seurata neuvoa ja oppia kantamaan
lisäämällä joka päivä vähitellen taakan painoa. Jo ensimmäisen
työviikon lopulla hän jaksoikin kantaa hyvän joukon painavampia
taakkoja kuin toiset pojat.

Tuli palkanmaksu, mutta hän sai niin vähän, ettei se riittänyt
edes ruokaan, vaan täytyi kuluttaa matkarahoja. Hän puhui siitä
toisille kantajille ja sai kuulla heillä olevan kolme vertaa enemmän.
Samana päivänä hän meni urakoitsijan konttoriin. Siellä oli hänen
työnjohtajansa.

-- Tahdon saman palkan kuin toisetkin samasta työstä.

-- Ei ole ollut puhetta palkasta. Sinähän tulit toisilla ehdoilla --
oppimaan!

-- Täytyy elää.

-- Hiisi vie, jos herraksi aikoo, pitää olla herrain keinot.

-- Minä menen rakennusmestarin puheille, -- sanoi Uuras kahden
vaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan,
että hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.

-- Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut,
mutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän --
kunnes olet täysoppinut.

Uuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.

Muutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan
mahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme
huonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat
tavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti
hävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta
kirjoittaakseen kotiin.

Mutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti
eikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa
Anjalle.

Muutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin,
tuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon
tyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä
seurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät
hänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.

Hän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään
halua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä
elämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.

-- Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, -- sanoi pesijättären
tytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.

Uuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan,
vaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt
hänet rauhaan.

Tässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa
yksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva
hänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli
ostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen
ruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli
lähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite
valmiiksi.

Kiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä
niistä Anja kirjoitti:

    Rakas Uuras.

    Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän
    emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme.
    Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle
    seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan.
    Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi,
    ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti
    ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla
    niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä.
    Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt
    Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene
    sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä
    vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni "Anja" yhteen
    penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa
    toivotamme sinulle.

    Anja.

Näitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen
niitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä,
josta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka
sunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä
niistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka
nyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti
vastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta,
eläen itse aivan toisessa maailmassa.

Kotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä
piirsi:

-- -- Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein
karkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja
meille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina
äiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa
mukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi
isälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että
tunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä
useammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua,
naurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle
ja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat
minua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui
olemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat
olevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin
kiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti
laudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin
sydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun
kiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä
nähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan
kylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se
hämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin
epämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että
siinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt
kiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.

Samanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja
siivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain
ruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole
päässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy
sinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka
törröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. -- --

Eräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan
korkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa
kiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.

Eräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä
useita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla
oli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa
palkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun
samasta työstä enemmän hän valitti.

-- Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan
kauppaamaan? -- sanoi työnjohtaja.

Uuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.

Se muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen
mies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan
ja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen "pojan reistailla".
Ja kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin
muuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään
pojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.

Nyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta
kellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen
kamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa
puutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.

Teatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien
kauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku
kaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla
oli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä
kotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti
ja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä
kotiin.

Rahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon
ensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä
karttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli
erinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi
yrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan
hän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.

Hän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja
luki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli
siinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista
huonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille,
hän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen
moninkertaisiksi.

Päätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta pyytämään
todistusta työtaidostaan.

-- Mitä hittoa te sillä teette? -- tiuskaisi työnjohtaja.

-- Itse tiedän, -- sanoi Uuras.

-- En minä sellaista anna kellekään, enempää teille kuin muillekaan.

-- On antaminen! -- kovisti Uuras katsoen tuimasti hintelään mieheen
ja astui aivan likelle.

-- Ettehän vain rupea hävyttömäksi?

-- Kyllä, ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.

Mies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa
Uuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin
tuolille ja painoi kynän käteen:

-- Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! -- huusi hän hampaittensa
välistä.

Mies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse
saneli.

-- Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, --
sanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat
nipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.

Laitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:

-- -- Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein
kuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden
Hankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian
hidasta. -- --

Ja Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville
ansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita.
Mutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin
raivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi
kestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi
tarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän
hakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina
vasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa
hupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.

-- Ei minulla ole aikaa sairastaa! -- vastasi nuorukainen.

-- Kai te sitten joudatte kuolemaan! -- sanoi lääkäri.

Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen.
Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin
oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai
väistyä vilutaudin tieltä.



VI.


Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli
huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen,
kuten lääkäri olikin ennustanut -- sisämaan ilman vaikutuksesta
--, alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys
kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää
vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.

Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden
takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin
äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein
sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:

-- Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.

-- Ei se mene, ei se mene! -- valitti äiti.

-- Sinun pitää tulla saunaan, -- sanoi hän illemmalla hyvin
salaperäisenä.

Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä
lukien hänelle sanomalehteä.

-- Voinhan tuota tullakin, -- myönsi Uuras.

Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään
ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin
tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen
vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta
kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika
tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja
mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä
olla.

Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista
päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan
sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.

Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka
pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois
parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen
kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa
niskaan.

Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen
lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai
kuulla kunniansa.

Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki
juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu
muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa,
mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode,
missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli
peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli
ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle,
uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan
nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein
tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.

-- Mikäs päästäjäinen nyt on? -- kysyi mestari tultuaan nokisena
pajasta mennäkseen hänkin saunaan.

-- Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan
oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle
tuulelle, -- selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät
levällään.

-- Jopas... millä ihmeellä se säikytys...?

-- Hys, nyt ne tulevat, -- varoitti Anja.

Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan
puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa.
Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut.
Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet
tarjotakseen ne saunasta tulevalle.

Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta
avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja
kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.

-- Akkojen juonia...! -- mutisi hän.

-- Tässä on housusi, -- ehätti Anja.

-- Vie hemmettiin! -- tiuskaisi toinen.

-- Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta -- --
kas nyt, kun et löydä reikää -- -- tuonne. Ja malta, niin harjaan
tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän
päähän.

Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.

-- Etkö sinä mitään huomaa? -- kysyi Anja.

-- Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? -- tokaisi Uuras.

-- Katso pöydälle.

-- Mitä, tuoko kangas?

-- Niinpä niin, se vain kangas.

-- Mitä siitä?

-- Katso!

Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja
hypistellä.

-- Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta
herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita
juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin
kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, -- puhui Anja
hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.

-- Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, -- sanoi Uuras
katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta.
-- En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen
mittaan.

Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut
penkille viereensä, ja pysyi vaiti.

He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.

-- Pane kengät jalkaasi, -- sanoi Anja lopulta. -- Muuten saat taas
sen väristyksen.

Uuras totteli.

-- Luuletko sinä, että minä pian paranen? -- virkkoi Uuras.

-- Luulen.

-- Ja sitten -- -- --

-- Sitten kai sinä taas lähdet.

-- Tahtoisitko sinä, että lähtisin?

-- Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin
paljon -- --

Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.
Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun
Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:

-- Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei
yhtään hikeä!

Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen
suuttumuksensa ja sanoi:

-- Se äidin taika, näinköhän se auttaa?

-- Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin -- kahvi kiehuu
kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko
pannussa.

Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.

-- Täällä kotona on sentään hyvä olla, -- sanoi Uuras, -- kun sinä
olet täällä.

-- Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.

-- Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin...

-- Niin, mitä sitten? -- kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.

-- Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä
ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja
riipaisi itsensä irti.

-- Sellaiset pihdit! -- huusi hän työntäen syrjään vaaleata
suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski
vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden
säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:

-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.

-- Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?

-- Ei! -- sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli
äkkiä tullut aivan saamaton.

-- Kahvi jäähtyy, -- sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.

-- Menetkö sinä Impolan häihin? -- kysyi hän.

-- Entä sinä...?

-- Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.

-- Onhan minua pyydetty.

-- Ethän lupaa toiselle?

-- Kuinka minä, jos sinä...!

Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen
sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten
sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia
lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki
ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja
itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka
rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla
ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen
pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas
tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen
siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle...

Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.

-- No, näinkös se vilu hellittää? -- kysyi isä.

-- Vähemmälläkin, -- hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.

Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt
uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään
onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa
kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen
oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen
aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.

Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis
soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan
erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja
tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän
lauloi niin, että kaikki ihastuivat.

Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi
tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä
katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän
jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt
poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista
selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja
alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän
velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras
ja Anja kuuluivat yhteen.

Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan
tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit
ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt
itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki
hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat
pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman
morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:

    Häitä, häitä, häitä vain,
    kun jo oman kullan sain!

Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.

-- Oletko sinä uudestaan sairas? -- kysyi Anja.

-- Ehkä sinä sitä toivotkin! -- murahti Uuras.

Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta
tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen.
Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut
kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin
kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin
pääsemästä sisimpäänsä.

-- Älä ole pahoillasi, Uuras, -- sanoi hän pujottaen kätensä toverin
käteen.

-- Nyt sinä olet kuin lammas, -- jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.
-- Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!

-- Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran
on tyttö!

-- Niin, te hameväki olette raukkoja! -- ivasi Uuras, mutta tunsi
vihansa kuitenkin jo lauhtuvan.

Hän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja
hevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia
toisella kädellään ja lisäsi:

-- Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!

-- Muistan! -- sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut,
mutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei
osannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja
säesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui
lauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon
uuteen kotiin.



VII.


Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä
paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi
akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.

Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin
kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana
hanuria soitellen.

Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua
tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti
kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä
tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja
pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi
kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen
satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään,
syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta
siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä
hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä
ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta,
joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa
ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä
Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja
paitahihasillaan.

Uuras riisui heti takkinsa -- palttoota hänellä ei ollut -- ja kietoi
sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen
takaisin ylleen.

-- Tulet uudestaan sairaaksi, -- sanoi hän.

-- Entä äiti sitten?

-- Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut,
-- ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti,
että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.

Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä
juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa
purkamaan.

Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi
kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman
ovensa ja vieraat hiipivät sisään.

-- Älä herätä Anjaa! -- kuiskasi Ulla-emäntä. -- Isä kotona on
humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä
yösydämen? -- puhui hän hiljaa.

-- Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun
kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin
-- ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä -- niin, sattuuhan sitä.

Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin
lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla
tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja
kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa
vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.

Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet
painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä.
Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen
työntouhussa kukin.

Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää
seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju
katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan
vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen
ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin
takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi,
astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen
leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:

-- Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta
tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko
sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä
elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.

Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti
nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan
katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille
Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla
oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka
tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä
syödäkään.

Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:

-- Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun
äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.

Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi
hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä
ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois,
jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän
sammuttamiseksi.

Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.

-- Puehan yllesi! -- sanoi isä ja hymyili.

Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin.
Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi
mestari:

-- Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä
tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä
siihen kiinni.

Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.

-- Mikä rakennus se on?

-- Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu
olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran...

-- Lepolasta saa hevosen! -- sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.

Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui
pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie
olivat jälleen vanhoja tuttuja.

Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin
ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena
päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi
parhaita herkkujaan.

Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.



VIII.


Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä
soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.

-- Näätkös tuota rakoa katossa? -- kysyi eräs isäntä toiselta.

-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.

-- Siitä sataa sisään.

-- Kai, kai.

-- Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.

-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.

-- Sieltä sataa Kristukseen!

-- Oo, peijakas! -- innostui mies.

-- Tulee kalliiksi seurakunnalle. -- Toinen nyökkäsi. -- Kuuluu
olevan paha laittaa.

-- Ja paha sikseenkin jättää, -- jaksoi harvasanainen toveri lisätä.

-- No, se Lehvin seppämestarin poika...

-- Niin, se niin Uuras...

-- Kuuluu olevan koko peijakas.

-- Poikanen se vielä on.

-- Äläpäs, johan se on kuin täys mies.

-- Oletkos nähnyt?

-- No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.

-- Kai, kai, -- tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli
"kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään
ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon
korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan
kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha
korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja
johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.

-- Jopas jotakin, -- vohki Lehvin seppä pojalleen, -- kun tekivät
sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!

-- Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, -- sanoi Uuras näyttäen
olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli
jotakin erikoista mielessä.

Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten
kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa
varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti
kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta
mukavuudesta.

Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden
kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina
aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla
vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi
niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli",
niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa
kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin
vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.

Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä
saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.

-- Sekös tässä aina nirkun narkun, -- sanoi hän ukoille, jotka olivat
työssä mukana. -- Nyt mennään ostamaan konjakkia!

Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa
ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti.
Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä
juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.

-- Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois
vaan, -- sanoi mestari.

Miehet hiukan arkailivat.

-- Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos
se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä...! -- esteli vanha
kivimies.

-- Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari
kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he
ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän
laitaan.

Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi
viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli
juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku
jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro
oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään
sattunut mukana olemaan.

-- Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja
konjakilla pikarit täytettämän, kippis! -- puhui seppä. -- Se poika
peijasi puolellensa suuremman osan -- kippis! -- omaani nyt juon
-- kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän
tienoilla toista -- kippis! -- Ja kun minä juon, niin juon minä
ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!

Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään
haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly,
kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.

Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet
nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat
jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit
paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse
hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä
katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin
muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä
ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka
vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja
vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.

Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat
pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt
kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen
leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi
luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.

Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua,
lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen,
ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä
ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja,
ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs,
jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana
ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita.
Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet
nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.

Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti
hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja
suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä
herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä,
paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet
päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan
pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas,
ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista
joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi
ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi
katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli
nuorukaisesta isku iskulta mies.

Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä
taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva
silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ
kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja
Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen
kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti
ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?

Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa
saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu,
kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle
suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja
hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.

Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä
portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata
tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut
pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille
saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne
löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi
kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan
turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka
työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön
rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja
vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen
hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua
rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.

Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt
hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli
auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä
kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.

-- Risti, tule siis minunkin tuekseni! -- jupisi hän hymyillen, mutta
nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä
kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa
mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen
tukevaksi.

Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt
ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan
navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina
ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki
äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin
heläjämistä ja näki -- poikansa ilmassa huimaavan korkealla
torninhuipun kyljessä.

Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen
sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä
uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.

-- Senkin naakka! -- mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä
korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi
kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:

-- Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!

-- Jokos, vai eikös konjakista?

-- Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin
lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!

-- Eikös vatsaan se mene?

-- Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun
pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.

-- Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!

-- Vai juomisesta -- -- vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!

-- Voi sinuas, voi!

-- Mene -- me -- mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja
maan välillä!

-- Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja
juonut, niin pysyn jaloillani.

-- Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi
lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?

-- Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!

-- Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana,
ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole -- --

-- Ethän vaan itke?

-- I-i-itken! -- hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen
housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.

Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.

-- Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! -- torui hän
kylvettäessään. -- On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki.
Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!

Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja
käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa,
kun hän oli kirkonkylässä hummannut.

Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne
kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.

-- No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat
esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.

-- Olkaa vaiti siitä asiasta! -- tiuskaisi Uuras. -- No, no, voinhan
olla vaitikin, -- myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat
kotiin.

Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä
muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta
ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja
puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.

Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.

-- Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt -- --

-- No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? -- sanoi Ulla-emäntä.

-- He, mikäs muu kuin -- piru!

Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka
vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.



IX.


-- Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! -- sanoi Uuras eräänä
sunnuntai-iltana Anjalle.

He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti
käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana
kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin
huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.

-- Ethän sinä paljon kesästä piittaa, -- sanoi Anja.

-- Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait
käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi,
aina ovat tiellä.

-- Annas tänne! -- sanoi Anja veitikkamaisesti.

-- Tuossa on, jos mielesi tekee!

Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä
kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: -- Kili, kili, kassis! --
kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että
tyttö tuskasta huusi.

-- Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, -- sanoi Anja viimein
taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.

-- Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun
tyttöni.

-- Muistatko sinä sen? -- kuiskasi Anja punastuen.

-- Kun on aikaa -- -- nyt minulla on aikaa.

-- Sanovat, että olet tullut häijyksi.

-- Vai sanovat. Entä sinä?

-- En ole kanssasi puhunut.

-- Sinä olet vielä lapsi!

-- Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.

-- Mistä tiedät, mikä minä olen?

-- Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.

Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli
pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma
ja huulet punaiset ja silmät -- -- Hiljalleen uskalsi nuori mies
nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen
sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen
hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.

Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli
uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa
taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn,
huumaavaan unhotukseen...

-- Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, -- sanoi Anja heleästi kuin
uutena ihmisenä.

Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi
suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden
kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille
se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien
hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta
ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin
omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon
toivottiin.

Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin
tointuva sairas suloisessa levossa -- muutamia viikkoja syksypuoleen,
-- kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli
pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras
oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen
työnjohtajan.

Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan
epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään.
Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin
jännittävä seikkailu. Uuras lähti -- ei, hän ei vain lähtenyt, vaan
rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei
yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi
päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin
enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä
alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.

Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna
opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina
lukujensa ohella piirustustöitä.

Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta
opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain
suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin.
Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä
taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa.
Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin
lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun
he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä
lopulta ollenkaan.

Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö
veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt
aikaa.

-- -- Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, -- oli hän
sanonut Anjalle, -- en velvollisuudesta enkä kiireessä. -- --

Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.

Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä
ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden
ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja
sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen
jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön
lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja
siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää
ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti
kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli
niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.



X.


Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan
kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt
täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin
henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat
kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan
antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän
päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut
viisasta.

Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia
yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa
varsinkin liikemiespiireissä.

Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut
edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita.
Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli
monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän
pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin
tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran
kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet
auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä
ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin"
sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun
ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.

Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi
pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen
soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien
törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi
torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen
valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean
kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa,
samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta
huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua
ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.

Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken
seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: --
Palokunta on minun palveluskuntani, -- ja siinä hän oli ihan oikeassa.

Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa
vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: -- Olisi taas hauska saada
ihmiset pyörimään, -- kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa
ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas
huudahdus säesti häntä.

-- Niin, milloin, miten ja missä? -- Eikä siinä sitten enää
perääntyminenkään auttanut.

Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen
repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi
pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään
tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan
hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin
"ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi
tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan
torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti
ihan väkisin lattialla.

Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen
muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa
rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän
keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi.
Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".

Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen
aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano,
Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa
myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle
tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein
vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi
harrastanut.

Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen
viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja
ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys
kukkarossa, -- kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat -- pakotti
ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun
ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle
alalle.

Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin.
Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen
seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu,
itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä
kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka
silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.

He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha
puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät
huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se
oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten.
Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen
onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen
heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan,
leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja
juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat
asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä
sillä taholla kuviteltiin.

Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja
havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että
Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös
antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne
riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan
puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ
tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin
tarkasti.

Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan.
Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen
ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies,
rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja
kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä
voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin,
olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin
synkäksi.

Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit
pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.

-- Niin; milloin, miten ja missä? -- kysyttiin taas kiihkeästi.

-- Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua
tästä ihanasta valtakunnasta, -- puhui muuan nuorukainen, jonka
kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. -- Leena, sinähän annat
sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!

-- Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen
viikolla.

-- Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! --
rukoilivat tytöt.

-- No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, -- sanoi
Leena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi
kiihkeästi.

-- No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?

-- Amerikan polkkaa! -- huudettiin, ja joku hyräili:

    Amerikan polkan tahtia,
    ei sitä kaikki taidakaan,
    joka ei sitä taidakaan,
    eipä sitä naidakaan!

Nuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat
helähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla
lyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.

-- Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina...

Mikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti
aina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.

Tytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten,
talonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi
Leena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.

-- Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? -- kysyi eräs neitonen
toveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.

-- Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka
kerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, -- puhui toinen.

-- Kolmenkymmenen hän ainakin on! -- päätti toinen.

-- Niin kauhean vanha! -- huudahti toinen silmät pyöreinä.

-- Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole
huomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?

Toveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.

-- Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei
ymmärrä kymmenettä osaa.

-- Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.

-- Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, -- jatkoi
toinen tyttö. -- Ja niin kai se asia onkin.

-- Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka
hän ivailee pormestari Forsia!

-- Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon
hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet
huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.

Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen.
Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti
kohteliaasti nostamalla hattuaan.

-- Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja
miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!

-- Että Leena on ihastunut -- --

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on
ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai
jossakin muualla.

-- Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!

-- Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.

-- Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle
ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa
pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä.
Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle:
-- "Oliko hyvä pelionni?" -- "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja
huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään
ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. -- "Mitä saan tuoda teille?"
kysyi herra Uuras ottaen lautasen. -- "Mitä hyväksi näette, jotakin
herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä
tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän
ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni,
ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat
tutut, niin että minä olen ihan varma...

-- Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää
siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu
tanssivan oikein hyvin.

Tytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän
näköpiiristään.

Kun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä
joka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä
huonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia,
ilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta,
kristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan
valkoisia pöytäliinoja.

Kaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa
elämässään sai nauttia.

-- Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää,
olettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.

Uuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä
eteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.

-- Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka
sitten tulisi meidän naisten puolelle?

Uuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen.
Leena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli
tarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi,
että hän oli erittäin kyvykäs alallaan.

Muuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja
sanoi ivaillen:

-- Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai
teollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies
on tietysti täysi raakalainen.

-- Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, --
ihmetteli eräs vanhempi rouva.

-- Ja aivan puhtaasti, -- lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori
kaupungin lyseossa. -- Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi,
että kaikissa sivistyneissä kodeissa...

-- Herra Uuras, lehtori... -- esitteli Leena keskeyttäen hänen
lauseensa.

-- Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, -- sanoi lehtori.

-- Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta
nyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, -- sanoi Leena
viitaten Uuraaseen.

-- Hyvin tervetullut, -- sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.

-- Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, -- myönsi Uuras.

Lehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman
vaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan
polttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin
hyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja,
arveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.

Hän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman
ja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa
uusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen
vapaan vallan.

-- Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken
toisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan
syrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy
vastaisuudessa siirtyä sille puolelle, -- selitti Uuras.

-- Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä!
-- sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.

-- Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen
suuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este;
täällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon.
Kosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden
nimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä.
Kauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan
lisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On
vedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun
varrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa
puita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava.
Kuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon
oikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri
kreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset
piirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan
veteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.

Uuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun
Leena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:

-- Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan
aivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli
hämärää ja mahdotonta.

Illallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi
kuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva
sai taas sanan vuoron:

-- Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä
minä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa
tulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin
salaperäistä ja satumaista sähkövaloa.

-- Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, -- sanoi vanha
kauppaneuvos.

-- Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä
kaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.

-- No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin!
-- nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä
herrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.

-- Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. --
Se kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen
kasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.

-- Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! -- ivasi pormestari Fors, joka oli
ollut myrkyllisellä tuulella koko illan.

Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä
runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.

Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi
vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.

-- Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, --
sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen
huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. -- Minulla on eräitä
suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma,
kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.

Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta
istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän
eteen.

Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa
muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän
vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle
kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat.
Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka
helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät,
liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta.
Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.

Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota
pidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden
kesken hänen kanssaan.

-- Tahtoisin myydä tämän talon, -- sanoi Leena niin kevyesti kuin
olisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.

-- Tämänkö kauniin, vanhan kodin? -- sanoi Uuras epäilevästi.

-- Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, -- sanoi
Leena. -- Mitä sanotte?

-- Rouva kai sen paraiten ymmärtää.

-- Ei, älkää sanoko niin, teidän pitää katsoa ja arvostella,
kannattaako vai eikö kannata. Tulkaa katsomaan!

Samassa hän hypähti ylös käyden edellä, ja Uuras seurasi häntä
huoneesta huoneeseen.

-- Täällä salissa ovat hiiret tehneet tepposiaan, ja ajan hammas, oh,
oikein tuskastuttaa nähdä joka päivä jotakin lahonnutta, sortuvaa ja
murtuvaa. Uuneista putoilee tiiliä sisään, ei mene savu.

-- Lattia on kuitenkin luja -- -- aivan uusi.

Leena rouva nauroi:

-- Olen panettanut uuden, tahdoin puunvalkoisen, katsokaa, eikö
se ole kaunis, kuin hopeaa! -- ja hän nosti mattoa, ja höylätyt
lattiapalkit hohtivat hiottuina lampun valossa.

Uuras tarkasteli akkunalautoja ja huomasi niiden paikoin lohjenneen
liitteistään, ja ovet kallistelivat.

-- Tässä on huono perustus, -- sanoi hän.

-- Kenties voisi myydä, sanokaa!

-- Tontti on hyvin arvokas, kauniilla paikalla keskellä kaupunkia,
sitäpaitsi kulmarakennus ja puisto edessä.

-- Niin, ja suuri pihapuisto. Isäni osti tämän minulle ja miehelleni
juuri pihapuiston vuoksi. Silloin olin ihan hullaantunut puistoihin,
en luullut voivani elää ilman vihreyttä ympärilläni.

-- Ettekö ole ajatellut rakentaa?

-- Rakentaako tähän? -- huudahti Leena-rouva. -- Tietysti olen
sitäkin ajatellut, mutta isäni, Onttolan kartanon omistaja, on vanha
eikä enää jaksa sellaiseen ryhtyä.

-- Rouva on kuitenkin itse miettinyt rakentamista.

-- Sen pahempi minulle. Se on ja jää vain mieliteoksi. Mutta jos
myymällä saisin paljon rahoja irti...?

-- Entä tontti?

-- Maata meillä kyllä on. Koko esikaupunki on Onttolan maalla ja -- --

-- Huii, huii, -- vihelsi Uuras. -- Suvaitseeko rouva, että
puhuisimme herra isänne kanssa?

Leena-rouva huokasi.

-- Isä on väsynyt. Eilenkin hän nukkui koko päivän, ei tajunnut
sanaakaan, kun kävin tavallisella tervehdykselläni.

-- Siinä tapauksessa neuvoisin rouvaa vielä hiukan odottamaan.

-- Voi, te ette tiedä, mitä merkitsee aina vain odottaa ja odottaa.
Isä on ollut sellainen jo vuosikausia, siitä asti kuin äitini kuoli,
eikä tahdo muuttaa mitään, ei mitään.

-- Ehkä voisi ottaa lainan, -- ehdotti Uuras.

-- Lainan, niin, lainan, sitä en koskaan ole ajatellut. Nähkääs,
isäni on hyvin rikas, ei mikään miljoonamies, mutta sentään, ja jos
minä ottaisin lainan...

-- Sitä helpompi on teidän saada rahaa!

-- Mitä siitä sanottaisiin?

-- Mitä muuta kuin hyvää ja myönnettäisiin.

-- Te olette merkillinen nuori mies, ja minä olen teille niin
äärettömän kiitollinen. Talohaaveeni pääsee uuteen vauhtiin. Saan
taaskin suunnitella uutta kotiani, ja siitä pitää tulla tyylin ja
kodikkaisuuden ihme. Ettekö usko?

-- Kun näen rouvan, uskon varmasti, -- myönsi Uuras.

-- Oi, herra Uuras, me alamme, ihan pian me alamme rakentaa!

-- Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo
rakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.

-- Herra Uuras, -- sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, -- ettekö
tahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?

-- Rouvahan itse voisi yhtä hyvin...

-- Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.

-- Ei suinkaan, mutta...

-- Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin
enemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden
mies...

Uuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut
kohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan
naisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun
hän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla
käteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen
punastellen kuin koulupoika.

Leena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän
vaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä
myötätuntoa nuorta miestä kohtaan.

-- Kiitos, rouva, -- sanoi Uuras.

-- Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna
illalla. Tervetuloa!

Rouva Heerman ojensi kättään hymyillen ja Uuras puristi sitä lujemmin
kuin tapa on ja poistui nopeasti.

Vielä kadullakin viipyi veri hänen poskillaan, ja uusi into kiidätti
askelia ja ajatuksia.

"Leena Heerman", toisti hän ajatuksissaan. "Sellainen nainen!"

Sitten hän muisteli moniaita pikku seikkoja, arvosteli omaa
käytöstään, vertaili ja myönsi olleensa kömpelö. Ja kuitenkin hän
tunsi päässeensä heidän joukkoonsa.

Seuraavana päivänä hän pukeutui vielä hienommaksi kuin edellisenä ja
oli varuillaan, tarkasti noudattaen muiden vieraiden käytöstapaa.

-- Kiitän viimeisestä, rouva Heerman, -- sanoi hän tervehtiessään, ja
kun Leena-rouva sanoi: -- Saanko pyytää käsivartenne, olemme täällä
jo aloittaneet tanssin, -- kumarsi Uuras aivan mallikelpoisesti ja
astui naisensa kanssa tottuneesti huoneiden läpi saliin, jossa parit
pyörivät valssissa.

Uuras oli oivallinen tanssittaja, ja elämänhaluinen rouva nautti
viattomasta huvista. Kun toiset jo olivat vetääntyneet syrjään,
viihtyivät he vielä hetken aikaa kahden kiitäen salin lattialla.
Äkkiä pianonsoittaja muutti valssista masurkaksi.

-- Tanssimmeko tuureissa? -- kysyi Uuras, sillä se oli aivan uusi
tanssi, jota oli vain pääkaupungin tanssikouluissa opetettu.

-- Jos olette oikein varma, niin uskallan yrittää, -- vastasi
Leena-rouva. -- Osaan kyllä jonkun verran.

He kiitivät yli valkoisen lattian kevyesti, Uuras ottaen askeleet
rohkeasti ja tottuneesti ja Leena rouva aluksi varovasti ja erehtyen,
mutta lujan käsivarren tempaamana ja ohjaamana aina hyvässä
tahdissa pysyen. Nuorten, tanssinhaluisten katseet seurasivat heitä
kiinteästi, ja jokainen nuori tyttö olisi hyvin mielellään tanssinut
Uuraan kanssa. Sekin neiti, joka seuralaisensa kanssa edellisenä
iltana oli epäillyt Uuraan kelpoisuutta heidän seuraansa sanoen häntä
"aivan oppimattomaksi", siirtyi lähemmäksi sitä tuolia, jonne tiesi
Leenan vetääntyvän tanssin päätyttyä.

Uuras ei kuitenkaan jatkanut tanssimista. Hän omistautui kokonaan
emännälleen, niin kauan kuin Leena-rouva häntä pidätti.

Vieraat supattivat keskenään tarkaten sivusilmäyksin Leenan ja Uuraan
iloista puhelua. Nämä näyttivät viihtyvän erittäin hyvin kahden
kesken monien joukossa, nauroivat ja rupattivat kenenkään selville
pääsemättä, mikä heitä niin huvitti.

-- Olette kai tanssinut paljon pääkaupungissa? -- sanoi Leena
Uuraalle.

-- Väliin joka ilta. Piirustaminen on hyvin yksitoikkoista työtä, kun
pitää seistä kumartuneena suuren laudan ääressä, ja illalla tekee
mieli suoristaa itseään ja antaa säärien vilistä.

-- Luonnollisesti. Sitäpaitsi valot ja suuret salit viehättävät.

-- Ylioppilastalolla, joskus seurahuoneella.

-- Te onnellinen olette saanut viettää aikaisimman nuoruutenne
pääkaupungissa, -- sanoi Leena.

-- Ja maalla, -- lisäsi Uuras.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen maalta kotoisin.

-- Sitä ei teistä voisi huomata.

-- Olenko niin kauttaaltani maailman lapsi?

-- Te veitikka, aivan paatunut syntinen.

-- Uskallan epäillä, että te viette siinä suhteessa minusta voiton.

-- Mitä te silloin sanotte paatumukseksi? -- kysyi Leena.

-- Suvaitkaa te ensin sanoa, mikä se on se minun paatumukseni?

-- Annetaanko minulle synninpäästö edeltäkäsin?

-- Nyt minä jo alan pelätä.

-- Pääsen siis syyttämästä teitä.

-- Ette suinkaan, nyt on velvollisuuteni vaatia selitystä! -- sanoi
Uuras yhä nauraen.

-- No niin, te kuulutte lumoojiin, ja se lienee kuolemansynti, --
sanoi Leena tekeytyen uhkaavan vakavaksi. -- Huhuu, te olette oikea
don Juan!

Uuras ei tiennyt, mikä tai kuka oli don Juan, eikä siis vastannut
mitään, kumarsi vain, vei iloisen puhetoverinsa pauhaavaan valssiin
ja varovaisuutensa unohtaen puristi häntä lujasti rintaansa vasten,
niinkuin ennen oli vallattomasti tyttöjä tanssittaessaan tehnyt.

Nuoren miehen rohkeus, jollaista ei kukaan talon vanhemmista
tuttavista uskaltanut osoittaa, huumasi Leena-rouvaa.

-- Kiitos, -- sanoi hän tanssin päätyttyä ja vetäytyi salista pois.

Uuras jäi onnettomana tuijottamaan yksinänsä nurkkaan, kun oli
katseillaan seurannut Leenaa toiseen huoneeseen. Leenalta ei jäänyt
huomaamatta, että nuori mies tunsi itsensä onnettomaksi. Vaikkei hän
voinut arvata, mikä Uurasta esti lähenemästä samoin kuin ennenkin,
myönsi hän jotakin uutta ja kummallista kehittyneen heidän välilleen.

Niin monet -- ehkä liiankin monet -- olivat aikaisemmin tavoitelleet
Leenaa leskeksi jääneenä, ja aina hän oli katunut, jos milloin sattui
vakavammin jotakin myöntämään. Hänestä oli kehittynyt sydämetön
kiemailija, jonka rangaistuksena oli kykenemättömyys syttyä ja pyhää
tulta säilyttää. Sitten oli kulunut vuosia, joiden kuluessa eivät
muut kuin pormestari Fors tavoitelleet hänen suosiotaan. Kukaan ei
uskaltanut, peläten Leena-rouvan kujeiluja ja säälimätöntä ivaa.

Nuoret tytöt kerääntyivät Leenan ympärille huudahdellen kilpaa: --
Kotiljongia!

-- Nyt me kostamme Leenalle, -- sanoi se nuori neiti, joka edellisenä
päivänä oli pitänyt Uurasta oppimattomana ja seuraansa sopimattomana,
mutta tänä iltana jo tahtonut tanssia hänen kanssaan. -- Eikö niin,
tytöt? Leena on tanssinut herra Uuraan kanssa niin paljon, että nyt
se riittää!

-- Tästä tulee jännittävää! -- intoilivat toiset.

Kotiljonkiruusukkeet olivat valmiina pieneen tyynyyn kiinnitettyinä,
ja leikki aloitettiin. Uuras joutui kilpailun esineeksi saaden joukon
ruusukkeita, mutta pian hän pyysi valssissa Leenan ja vei hänet
leikin vielä jatkuessa toiseen huoneeseen.

-- Se oli heille oikein, -- sanoi Leena.

-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras hyvin ymmärtäen tyttöjen ilmeestä,
että jotakin oli tekeillä.

-- Ne lapset ovat raivoissaan, kun ette tanssi heidän kanssaan koko
iltaa.

-- Niin, täällä on liian vähän kavaljeereja.

-- Olette vaatimaton.

-- Sanokaa, loukkasinko teitä äsken? -- kysyi Uuras levottomana.

-- Minä en ymmärrä, -- vastasi Leena yhä vakavana.

-- Niin, olin liian rohkea -- -- huumaantunut tanssista -- --!

-- En vieläkään käsitä, -- toisti Leena hyvin tajuten, mistä oli
kysymys.

-- Hyvästi, rouva Heerman, -- sanoi Uuras äkkiä tarjoten kättään.

-- Ei vielä, herra Uuras!

-- Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian
rohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.

-- Rakas ystävä, -- kuiskasi Leena, -- varovammin, hiljempaa, voidaan
kuulla soitonkin pauhatessa.

-- Te siis tahdotte ymmärtää! -- uteli Uuras kiihkeästi

-- Tahdon, tahdon!

-- Hyvästi!

-- Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.

-- Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.

-- En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein
itseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä
vanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.

-- Sen vuoksi teitä rakastammekin.

-- Rakastatte -- -- älkää sanoko sitä sanaa noin kevyesti, se
merkitsee niin hirveän paljon!

Uuras vaikeni kalveten ja tahtomattaankin painuen pienelle tuolille
tavoittaaksensa pöydältä Leenan lepääviä sormia. Mutta Leena
suoristautui ja veti käsivartensa syliinsä leikkiäkseen viuhkallaan,
jolla leyhytti Uurasta kohti.

-- Siis, näkemiin, näkemiin, rakas ystävä! -- sanoi hän äkkiä nousten
ja poistuen leikkivien joukkoon.

Uuras nousi samassa ja lähti talosta.



XI.


Oli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti
odottanut saadakseen selvyyttä -- -- miten ja mistä? Sellainen
epätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään
eikä kuitenkaan mitään.

Väki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia
määräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.

-- Talo nousee nopeasti, -- sanoi hän.

-- Se on tarkoituskin, -- vastasi Uuras.

-- Te olette hyvin nopea mies.

-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras.

-- Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa
teidän tähtenne.

Uuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen
ajatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu
kalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu
hänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria
nauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.

-- Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi.
Nuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole
kuunnellut pettymättä.

-- En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, -- sanoi
Uuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.

-- Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken
sanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena
Heerman on hyvin harjaantunut kiemailija.

Uuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin
hän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin
päästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli
kuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään
täyskäännöksen.

Hänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti
matkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan
väistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin
metsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä
täällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti
tuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla
kuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen
kumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa.
Tarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.

Voisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?

Ne hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin,
olivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset
tuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä
eivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa
sitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä
arvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä
heille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä
tyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena
unohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo
olemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin
oli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja
vanhempien kautta niin perin läheinen.

Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti
askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä
selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen
rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.

Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään
illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän
käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt
heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni
hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.

Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.

-- Siunattu poika, milloin sinä tulit? -- huudahti hän ylen
onnellisena.

-- Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt
viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä
kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat
tyytyväisyydestä ja terveydestä.

-- Te kai voitte kaikki hyvin? -- huomautti Uuras.

-- Jumalan kiitos, -- sanoi äiti. -- Entä isä?

-- Niinkuin ennenkin.

-- Pieni ryyppymatka joskus?

-- Vai joskus! -- venytti äiti.

-- Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, -- pilaili Uuras.

-- Vai -- -- kestäisipä sitä surra!

-- Entä Anja? -- kysyi Uuras samaan äänilajiin.

-- Häi, joudat mennä katsomaan.

-- Voin senkin tehdä, -- myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.

Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä
hänen mielestään oli tärkeätä tietää.

-- Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa
taloa, -- sanoi ukko leikillään.

-- Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.

-- Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja
nykäise, -- sanoi isä.

Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan
päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä
tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen
äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.

Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu
matalien portaiden eteen.

Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat
posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen
hän kävi vierasta vastaan.

-- Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! -- sanoi hän tervehtien,
kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.

Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja
pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas,
avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon
mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä
kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan
painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja
raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.

Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma
tyttönen.

Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.

-- Kylläpä olet kasvanut, -- sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin
olisi pitänyt sanoa: -- Rakas sisko!

-- Minä menen hakemaan maidon, -- sanoi Henriika. -- Laita sinä kahvi
sillä aikaa.

Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain
kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen
hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja,
kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista
kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.

-- Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, -- sanoi
Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja
eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan
kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän
oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden
ripsien varjostamana. -- Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään
Anjan hymyilevän.

-- Sinäkin olet kasvanut, -- sanoi Anja viimein.

-- Olenkohan? -- myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä
sohvalla istuessaan.

-- Ja muuttunut aivan toiseksi, -- lisäsi Anja.

-- Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt,
mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?

Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:

-- Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!

-- Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu
parhaaksi kieltää luotto!

-- En minä ole enää lapsi! -- sanoi Anja.

Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone,
naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He
katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.

-- Anja!

-- Uuras!

Käsi kädessä ja poski vasten poskea.

-- Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.

Uuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.

-- Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.

Anja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-- Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä
nähdä, mitä tahansa, älä itke!

-- En, -- sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään,
mutta samassa hän jo nyyhkytti. -- Minä olen niin kauan sinua
odottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet
täällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!

-- Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!

-- Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin -- -- niin suloista!
-- sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.

Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi
niille suutelon, jota ne janosivat.

Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden
kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.

Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen
onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton
antaumus.

-- Tämä on kuin unta, kaunista unta, -- sanoi Uuras. -- Olen varmaan
joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.

-- Olet tietysti, kun kotona olit.

-- Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!

-- Etkä sinä niinkuin nyt.

-- Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?

-- Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, -- sanoi Anja nauraen. --
Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!

Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa
luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:

-- Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!

Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.

-- Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne,
voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! -- lisäsi
hän huoaten.

-- Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän -- --
sanoi Anja.

Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet
lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.

Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta,
kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.

-- Hyvästi! -- sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon,
silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. -- Hyvästi, sydämeeni koskee
niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja
iäisen autuuteni!

-- Sinähän puhut kuin romaani! -- sanoi Uuras piloillaan.

-- Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria
puhunkin! -- vastasi Anja.

-- Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! -- sanoi Uuras ja puristi
tytön vielä kerran rajusti syliinsä.



XII.


Uuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja
saavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut
eivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut
naisseuraa.

Useat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä
rakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka
silmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan
työtavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri
Hilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa
mies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.

-- Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on
valmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen -- ei taida
saada luottoa.

Hänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt
kaikki.

-- Niin kai, niin kai, -- myönsi Hilli silitellen tuuheaa
leukapartaansa.

Hän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt
ensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä "putkassa",
että he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta
kun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi,
ja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä
kaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä
osalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä
rakennustarpeiden konttorin.

Näin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka
ei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä
asianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.

Kun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa
vastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli
taas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut
Leena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin
Uuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen
tuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet
selvänäköiseksi niissä asioissa.

Kun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän
Forsilta jyrkän kiellon.

-- Ei tällä kertaa, -- sanoi Fors.

-- Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? -- arveli Hilli.

-- Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee.
Hän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö
kaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa
yrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan
halukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, -- sanoi
pormestari päättävästi.

Hilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin
terävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään
hinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.

Kun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen
varovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.

-- Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan
patruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran
saatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.

Uuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana
kieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi
todella noudattaa kehoitusta -- eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt --
niin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna
heikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana
vaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.

Levollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana
päivänä pyrki Leena-rouvan puheille.

Oli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin,
ja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret
painostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras
ei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli
kylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot
tuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena
omien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut
parhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei
hän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.

Uuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona,
ja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet
selitellen punastuneena: -- Rouva sattui juuri tulemaan -- -- oli
ollut kotona, vaikken tiennyt.

Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri
suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt
ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin
kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.

Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä
ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti
seisaalle notkeana ja virkistyneenä:

-- Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona.
Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä
ja -- ikäviä, niin äärettömän ikäviä! -- Ei, mutta istukaa. -- Hän
nauroi heleästi. -- Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne
pöydän ääreen, kas näin!

Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään,
jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.

-- Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei -- -- mitä minä
tahdoinkaan sanoa -- oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin,
nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi
kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä
tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon,
paljon muuta hyvää.

-- Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.

-- Ette milloinkaan. Noo! -- sanoi Leena-rouva venyttäen kuin
kehoittaakseen.

-- Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.

-- Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan
nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.

-- Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan
patruunaa takuuseen rakennusurakassa, -- sanoi Uuras yhä vakavampana,
koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.

-- Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina
omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni -- hän ei ole
kaupungissa, asuu kaukana täältä -- hoitaa ne väkensä avulla.

Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi
kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren
miehen ojennettuun käteen.

-- Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin
auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä --
Forsilta?

-- Olen, -- sanoi Uuras.

-- Entä -- -- mitä he sanovat?

-- Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa -- --

-- Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä
kynin.

Hän nauroi taaskin.

-- Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa...

-- Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja
katsoi vieraaseensa suurin silmin.

-- Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne
on nyt minun asiani.

-- Kuinka se on ymmärrettävä? -- kysyi Uuras.

-- Sanokaamme, että tulette -- esimerkiksi huomenna, illalla,
sanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme
hauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.

Uuras painui jälleen paikalleen.

-- Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette
vähääkään.

-- Miksi en olisi?

-- Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.

-- Kävin vanhempiani tervehtimässä.

-- He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti
keski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.

-- Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, -- sanoi Uuras
tuttavallisemmin.

-- Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?

-- Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä --
tottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.

-- Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan
niin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat
tietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä,
että ymmärrän panna sellaiselle arvoa.

-- Kiitos! -- sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja
vakuuttavat sanat lämmittivät.

-- Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa
kaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan
tavata jonkun uuden oikean ihmisen, -- puhui Leena-rouva.

Uuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja "sireenistä" ja nousi
pian lähteäkseen.

Samassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden
syyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen,
unohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.

-- Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?

-- Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, -- vastasi
Uuras.

-- Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?

-- Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan
-- --

-- Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni
suunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.

-- Saanko tietää, mikä?

-- Että luotatte minuun rajattomasti. -- Asioissako?

-- Niin, ja ystävyydessä.

-- Uskallanko -- ymmärränkö oikein?

-- Jos teille sanotaan minusta jotakin -- mitä tahansa, älkää uskoko!

-- Sen luulen voivani luvata!

-- Kiitos, herra Uuras!

He olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen
käsivarteen sanoen:

-- Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!

Hän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen
nurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja
kuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla
edellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä
vartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui
huokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta,
lumousta ja elämisen suloisuutta.

Leena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille
huoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja
palkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä
kuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja
erittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan
runsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan
mielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika
luiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.

-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi Leena-rouva. -- Kotonahan teillä on
vain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.

Uuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä,
eikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan.
He söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset
vieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin
vapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.

-- Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta.
Lintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin
jälkeenpäin samaan tyyliin, -- selitti Leena.

Uurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt
yhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen
paikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien
säilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen
hyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti
sopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.

Kaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti
ammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan
tavoitella itselleenkin kaikkea tätä.

-- Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, -- sanoi Leena.

-- Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.

-- Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei
koskaan puhu mitään, -- nauroi Leena.

-- Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, --
sanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.

-- Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että
huoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle,
vaan palvelijoilleni.

He joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.

-- Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.

-- Naiskoti, -- lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.

-- Niin, luonnollisesti, -- myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.

-- No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, -- sanoi Uuras suoralla
tavallaan.

-- Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.

-- Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.

-- Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.

-- Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.

-- Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea
mies.

Uuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui
piirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä
emännälleen.

-- Kiitän tästä päivästä, -- sanoi hän hyvästellen, eikä Leena
uskaltanut häntä pidättää.

-- Huomenna kello kuusi, -- sanoi hän saattaessaan eteiseen.

Uuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan
sanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin
turmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat
muuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa
senkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.

Seuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla
kalpeana ja hermostuneena.

Leena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta,
kuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi
kiusoitella.

-- Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.

-- Teille se ei ole vaikeata, -- sanoi Uuras samealla äänellä.

-- Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.

-- Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, -- ja Uuraan otsalle
nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.

Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen
hellästi:

-- Onko se teille niin suuren suuri asia?

-- Sekö urakka? Ei suinkaan! -- huudahti Uuras voimatta peittää
mielenkuohuaan.

-- Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.

He katsoivat toisiinsa.

-- Fors on suostunut, -- sanoi Leena muuttuneella äänellä.

Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä
katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen
sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa
vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä
yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat,
tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.

-- Rakas, rakas, -- sopersi Leena, -- etkö sinä ole tuntenut, kuinka
sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata
minun oli pysyä tyynenä seurassasi?

Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä
ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan
herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen
kuiskauksensa:

-- Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen
ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten.
Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni
ja omistaakseni sinut täydellisesti.

Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili
katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena
väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies
kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne
ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.

Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja
akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen
eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten
hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni
varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja
kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.

-- Sinä olet kaunis, -- sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti
Leenaa lumoissaan.

Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä
lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen
suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen
lumousta vastaan:

"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"

Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus
oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa
käskyä.

Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.



XIII.


Niinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos
maailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään,
siellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin.
Uuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä
anastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla
itsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle
varmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa,
ja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää
viehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.

Leena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei
vielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli
hänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä
oli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.

Iltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla,
niiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa.
Nuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen
pakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta
Uuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään,
eikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän
ennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen
sylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen
taakse.

-- Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme
Kotkan kartanossa, -- sanoi Uuras eräänä iltana. -- Sinä olet se
neiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.

-- Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin
miellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa
katsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni.
Kuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö -- oliko hän
jonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.

-- Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa.
Isä oli häneltä jo silloin kuollut.

-- Missä hän nyt on?

-- Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen
hänen kättään.

-- Näkemiin!

-- Näkemiin, rakas, -- sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo
tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.

Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan
salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden
olemassaolon.

He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena
soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana
hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli
liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella
sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen
tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui
hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin
lemmenlaulua.

Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja
taistelu alkoi.

-- Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, -- sanoi hän Leenalle
likistäen hänen kättään.

-- Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet
suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset
ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!

Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.

-- Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!

-- Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän...!

-- Miksi sitten kysyt?

-- Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se
on vain sinun tiedossasi!

Leena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa
oli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja
täydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi
Leenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin
sitoi.



XIV.


Uuras oli aloittanut saamansa urakan työt, ja Hilli oli alttiisti
myöntänyt hänelle luottoa. Uusia mahdollisuuksia avautui yhä, ja
nuoren miehen tulevaisuus oli lupaava.

Leena-rouvan suosio oli alunpitäen kiinnittänyt häneen
kaupunkilaisten huomiota, ja nyt, kun pormestari Forsin tiedettiin
ruvenneen hänen takaajakseen ja Hilli ylisteli häntä, ei enää kukaan
epäillyt. He olivat varmat Uuraasta ja hänen menestymisestään.

Hyvin kuitenkin hämmästyttiin ja kohina kävi koko kaupungissa, kun
Leenaa ja Uurasta kuulutettiin. Huhu siitä levisi Uuraan kotiin
saakka, ja sanomalehtiuutinen sen vahvisti. He olivat liiaksi
huomattuja henkilöitä saadakseen pitää liittoaan vain omana asianaan,
kuten olivat päättäneet.

Ulla-emäntä teki matkan Uuraan luo heti tiedon saatuaan. Hän oli
sanaton ja lohduton Anjan vuoksi, joka oli hänelle käynyt rakkaaksi
kuin oma lapsi.

Anja oli viime aikoina Uuraan käynnin jälkeen hyräillyt ja iloinnut,
ommellut somia vaatteita itselleen ja käynyt yhä kauniimmaksi.
Opettaja Tohun tiedettiin kosineen häntä, mutta saaneen rukkaset
hyvin näppärällä tavalla. Anja oli tehnyt laulun, jossa vaati Tohua
odottamaan niin kauan, että kultakangas jännittyisi Anjan puissa
ja hänen kotinsa olisi niinkuin Kotkan kartano, mutta sitä ennen
tulisi kyllä toinen häntä noutamaan, eikä Tohu saanut siitä pahastua,
laulussa ei ollut mitään nimiä ja se tuli kylläkin tunnetuksi.
Varrottiin vain Uuraan saapumista Lehviin ja nuorten kauan odotetun
liiton vahvistumista. Olihan hän käynyt uusimassa vanhan lupauksensa
-- senkin kylä tiesi ja mitä salaamista siinä olisikaan ollut!

Nyt tuli tämä uusi sanoma, joka riisti heiltä Uuraan ainiaaksi. Tämän
liittonsa kautta hän kuului maailmalle, ei enää vanhemmilleen ja
kotikylälle. Nyt haihtui kaikki se tarumainen ja kaunis, mikä nuorten
suhteessa oli ollut kylän ihanteena, niin että lapsetkin talosilla
leikkiessään olivat aina olevinaan Uuras ja Anja, samoin kuin
rakastavaiset ja kihlautuneet puhuivat heistä.

Henriika sai kuulla uutisen kylällä ja riensi kotiin estääkseen
jonkun vieraan sitä kertomasta Anjalle. Mutta hän ei voinut pidättää
kyyneliään, ja Anja uteli äidin surun syytä, kunnes eukko-parka
nyyhkyttäen ilmaisi tietonsa, vaikka oli vahvasti päättänyt olla
itkemättä ja hyvin varovasti ja urhoollisesti puhua Anjalle, ettei se
niin koskisi.

Anja jäi sanattomaksi ja kulki kuin unessa muutamia päiviä,
valittamatta, itkemättä, yhä tielle silmäillen, kuin odottaisi sieltä
pelastusta. Hän oli hyvin vakava, hempeillä kasvoillaan ankara ilme,
ja arkielämän askareet vaivasivat häntä. Kyläläisiä hän vältti, mutta
eräänä päivänä hän astui kuin ajatuksissaan tietä pitkin Uuraan
kotiin Lehviin.

Mestari oli sinä päivänä meluisalla tuulella. Aamulla oli pihaan
tullut vanha ukkorähjä, joka toisinaan kävi niillä seuduin kerjuulla.
Seppä vei hänet tupaan ja käski istumaan pöydän päähän. Ulla-emäntä
loi kerjäläiseen pitkän katseen, mutta mestari komensi:

-- Nyt, Ulla, pidetään kihlajaisia. Ei ole limpun puutetta, tuo
pöytään!

Emäntä toi suuren leivän ja silakkaa.

-- Noinko sinä poikasi kihlajaisia vietät? Hei, tuo juustoa, tuo
sianpaistia, lammasta, voita ja pannukakkua! Aitta on väärällään
herkkuja, eikä niitä pidoissa saa pöydältä puuttua.

Ulla-emäntä heitti päätään.

-- Ne, kun minä kerran sanon, niin on tuotava. Mihinkä niitä nyt
säästää, kun se poika sellaisenkin rouvan nai, että sillä on vaikka
taivaan mannaa!

Emäntä heitti oven kiinni, meni aittaan, kävi kamarissa ja kattoi
pöydän koreaksi, mutta sitten hän katosi omaan huoneeseensa.

Mestari istui pöytään kerjäläisen kanssa ja katsellen nautti
nälkäisen ateriasta.

-- Syö, veliseni, syö, tämä on hellästä sydämestä annettu, isän
hellästä sydämestä. Poikaa on aina kotiin odotettu ja herkkupaloja
säästetty, aina varalla pidetty. Nyt ei poika enää tule, on muille
maille mennyt ja korkeain ansaan takertunut. Niin syö, veliseni,
talossa on tätä lajia paljon, liiankin paljon!

Kerjäläinen nousi, kiitti kankeana herkuista ja otti lakkinsa
penkiltä.

Vahti, nuori koira, joka oli poikasesta Lehvissä kasvanut, karkasi
emännältä kamarista ja syöksyi ärhentelemään vieraalle.

-- Ka, älä revi lahkeitani, -- pyyteli kerjäläinen hosuen kepillään.

-- Hei, Vahti, hauku, hau, hau! -- huusi mestari. Koira kääntyi
isäntäänsä päin, ja kerjäläinen köpitti tiehensä, mutta mestari
siirtyi pihaan telmimään Vahdin kanssa. Silloin hän näki Anjan
tulevan tiellä ja jäi kummissaan katsomaan. Olihan se Anja eikä
kuitenkaan hän itse, vaan Anjan varjo, ilme niin vakava, katse ankara
ja kysyvä kuin tuskaisen avunpyyntö.

-- Päivää, tyttöseni, käy tänne, käy leikkiin, hau, Vahti, hauku, no
juokse, juokse Anjan ympärillä, lujaa, lujemmin, vielä lujemmin!

Mestari meni navettaan, päästi kanat jaloittelemaan ja vasikan
ulos. Vahdilla oli aina ollut hyvä silmä kanoihin, mutta ei ollut
emännän vuoksi uskaltanut niitä haukkua. Ja nyt ne tulivat yhteiseen
ilonpitoon. Se katsoi isäntäänsä, ja isäntä nyökkäsi. Hupsis,
siinä se oli keskellä parvea haukkuen ja hyppien, kanat lentäen ja
kaakattaen, toruen ja kirkuen, samalla kuin vasikka laukkasi pitkin
auki luotua polkua. Mestari levitteli käsiään ja huusi:

-- Elämää, meteliä, riemua!

Emäntä tuli ulos.

-- Luulisi sinun olevan humalassa, ellen paremmin tietäisi. Anja,
tule sisään, lapsi!

Anja totteli kuin unessa. He menivät kahden kesken kamariin, ja
Anja palasi tunnin kuluttua kotiin, mutta Ulla-emäntä sääli itsensä
kaupunginmatkaa varten.

-- Menetkö sinä? -- sanoi mestari.

-- Menen, ei hän tätä saa meille tehdä noin vaan ilman muuta.



XV.


Hääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti
kirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi
kaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan
kaupunkiin.

-- Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi
Anjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli
muuta mielessäsi, -- puhui Ulla-emäntä.

-- Onko Anja sanonut mitään?

-- Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi,
vaikka hengen ottaisit!

-- Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.

-- No niinkuin hauta se lapsi on.

He olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.

-- Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? --
Sitten hän tulistui ja koveni: -- Kyllä se vaan niin on, että saat
jättää sen rouvan ja naida Anjan!

Uuras naurahti.

-- Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän
oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi,
voi unohtaa ja rakastua toiseen.

-- Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet
yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla
ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä
hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme
siellä kotona teitä molempia varten.

-- Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.
Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.

-- Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!

-- Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!

Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.

-- Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella
ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun
sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta
tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä
nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit
ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en
tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.

Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella
ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.

-- Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan
asemalle.

-- Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua
siunatkoon ja varjelkoon!

He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.

Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken
päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin
hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä
siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma
salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla
turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja
sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka
tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä
kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja
estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään
hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun
se vastasi hänen voimiaan.

Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja
unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin
tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja
rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja
houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan
lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen,
muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli
se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti
ja veisteli.

Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut.
Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä
hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita
työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka
paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.

Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi
etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan
tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin.
Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin
laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä
tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään
aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen.
Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja
samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä
välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi
Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää
vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.



XVI.


Rouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö,
puettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta
ja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi
häntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.

-- Millä voin teitä auttaa? -- kysyi Leena nähdessään tytön, jonka
syvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.

Tänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja
samalla valmis hellimään.

-- Te ette tunne minua, -- sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. --
Minä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin -- -- tulin onnittelemaan
teitä.

Hänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta
katseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.

-- Oletteko Anja? -- huudahti Leena.

-- Olen, rouva! -- Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja
putoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät
pienen puuhkan karvaa.

-- Miksi te itkette, lapsi kulta? -- sanoi Leena hellästi. -- Onko
kotona jotakin tapahtunut?

-- Ei, ei suinkaan!

-- Mutta te olette niin surullinen!

-- Olen niin -- niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin
pidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei
Uuras sentään olisi voinut -- --

-- Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi.
Jos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.

-- Ei, ei, minä menen jälleen, tahdoin vain nähdä teidät ja kaikki.
Älkää puhuko minusta Uuraalle, rouva, ettehän!

Leena alkoi ymmärtää.

-- Nyt, Anja, tahdon tietää surusi syyn!

-- Sitä en minä voi sanoa teille, rouva, mutta jos Uuras kertoo
teille, on kaikki oikein.

-- Niinkuin tahdot -- sanoi Leena miettien, -- mutta sinun pitää
ymmärtää, että nyt on kysymys kolmen kohtalosta. Jos sinulla on
vaimon oikeus Uuraaseen -- --

Anja punastui, niin että silmiin koski, ja hän nousi äkkiä läheten
ovea.

-- Vaimon oikeus? -- sanoi hän hiljaa.

-- Niin, ymmärräthän!

-- Ei, ei, ei! -- huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja
nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. -- Ei koskaan. Uuras oli
aina niin hyvä, niin hyvä!

Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena
pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja
kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.

Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan,
Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena
maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki
kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana,
olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli
anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.

Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse
jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan
kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota
hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut
kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen
toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon
kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi
ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle,
yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi
tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli
pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän
oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät
vihkinyt.

Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta
tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa
korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut
kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä
kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa
sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle
naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu
hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja
sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen,
jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.

Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.

Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin,
mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.

Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä
tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.

-- Mikä sinun on, kun olet itkenyt? -- kysyi hän levottomana.

-- Äiti on taas tullut tänne, -- sanoi hän katsomatta mieheensä. --
Hän on surupuvussa. -- Kuinka, onko isä -- --

-- Ei, eihän toki.

-- En minä osaa arvailla! -- sanoi Uuras maltittomana.

He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä
poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.

-- Anja on päässyt rauhaan, -- sanoi hän katsomatta Uuraaseen.

Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin
kysyvänä ja hämmästyneenä.

-- Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?

-- Oli ja ei, kuinka sen käsittää, -- selitti äiti vältellen.

-- Puhukaa nyt selvään! -- huudahti Uuras maltittomana.

-- Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas
kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme
kaikki olleet ymmärtämättömiä, -- sanoi äiti.

Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka
sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.

-- Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta
tuntuu -- --

-- Anja oli niin terve lapsi kuin kukaan voi olla, jos onni olisi
häntä suosinut -- --

Ulla-emäntä pyyhki kyyneleitään.

-- Jos onni olisi häntä suosinut -- ei, minä en voi sitä sanoa.

-- Kuoliko hän tapaturmasta?

-- Upotti itsensä.

He olivat kumpikin vähän aikaa vaiti ja itkivät.

-- Älkää kertoko Uuraalle, -- pyysi Leena, -- kuinka Anja kuoli.

-- Ei saisi tehdä syntiä synnin päälle tuntoonsa tulematta. Olen
minäkin ollut liian hellä, ja siksi tämä on tullut. Tyttö oli kuin
omani ja nyt kuolemassa vieläkin rakkaampi. Minun täytyy puhua
pojalleni.

-- Ei, äiti, Uuras on vielä niin nuori. Moittikaa minua.

-- Ettehän te tiennyt Anjasta.

-- Tiesin enkä tiennyt. Anja kävi täällä hääpäivänä.

-- Mikä tuskan mierotie se mahtoi lapsiparalle olla! -- huokasi
Ulla-emäntä yhä itkien. -- Mitä hän sanoi?

-- Hän sai minut uskomaan, että ainoa oikea vaimo Uuraalle olen minä!

-- Ja itsensä se lapsi tuomitsi kuolemaan.

-- Hän oli kaunis!

-- Enpä tiedä enkä sellaista kysy, rakas hän minulle oli,
jokapäiväinen iloni. Kun ei Uuras enää ollut kotona, ei päivääkään
mennyt, ettei hänen laulunsa ja pikku askartelunsa olisi minua
lohduttanut. Hän näki silmistäni, mitä tahdoin, ja teki sen sanaa
sanomatta, se lapsi.

-- Kuitenkin rukoilen, älkää sanoko Uuraalle, kuinka hän kuoli!

-- Miksi en sitä sanoisi?

-- Uuras ei tiedä Anjan täällä käyneen.

-- Se olisi ollut sanottava.

-- Ei, ei nyt eikä silloinkaan. Uuras ei olisi voinut eikä
tahtonutkaan mitään muuttaa.

-- Totuus on aina lukuun otettava ja tietoon saatettava.

-- Ei, ei aina, silloinhan ei tuskalla loppua olisikaan. Mitä auttaa
meitä surullinen totuus, kun asia on jo tapahtunut eikä sitä voi
toiseksi tehdä? Anja on kuollut.

-- On vain yksi syy, joka minua pidättää. Pojallani on vaimo. Vaikken
hyväksy tämmöistä salaamista, en tahdo tunkeutua teidän kahden väliin.

-- Mutta jos asia tulee sanomalehtiin! -- huudahti Leena.

-- Tulee kuolemanilmoituksena, että äkkiä kuoli. Niin on sovittu.

-- Tietävätkö siitä ihmiset siellä -- -- kylässä? -- kysyi Leena.

-- Tottahan, kun löysivät joesta.

-- Oh!

Molemmat naiset viettivät keskipäivän synkissä mietteissä. Ja kun
Uuras tuli, oli hänellä mukanaan sanomalehti, jossa oli Anjan
kuolinilmoitus.

-- Kuinka se on tapahtunut? -- kysyi hän äidiltään.

-- Niinkuin kuolema toisinaan äkkiä kohtaa, -- sanoi äiti.

-- Minä kysyin: kuinka, älkää peitelkö!

-- Rakas Uuras, äiti ei kai voi muuta sanoa! -- huomautti Leena.

-- Äiti tietää sen.

-- Älä kiivastu!

-- Tämä asia koskee minua hyvin läheisesti, ja nyt minä tahdon sen
tietää.

-- Vaimosi tietää kaikki, minä olen jo kertonut hänelle. Ja nyt,
poika, ole mies ja tulkaa toimeen keskenänne.

He jättivät asian sillä kertaa, ja Ulla-emäntä lähti kotia kohti
samana päivänä.

Suru oli Leenalle vierasta. Hän ei sitä vielä tuntenut missään
muodossa eikä voinut ymmärtää miehensä tuskaa, joka suorastaan
loukkasi häntä.

-- Äiti on kertonut sinulle. Puhu, älä kiusaa minua! -- sanoi Uuras.

Leena katsoi ääneti ja moittivin silmäyksin miestään.

-- Minun olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten koskaan voi
unohtaa sitä tyttöä, mutta enhän itsekään tiennyt, kuinka lähellä
sydäntäni hän oli. Kerro, kuinka...? --

-- Anna minulle aikaa. Se ei ymmärtääkseni ole liikaa. Uskoin olevani
ainoa nainen sinun maailmassasi, ja nyt -- -- --

-- Olet kuolleelle mustasukkainen.

-- Soisin voivani olla, se olisi luonnollinen tunne. Ei, elämääni on
tullut jotakin kolkkoa, ammottavaa tyhjyyttä. Uuras, näin ei olisi
pitänyt käydä.

-- Sinä ajattelet itseäsi. Mutta nyt onkin puhe Anjasta, ja Anjasta
tahdon tietää. Etkö sinä käsitä, puhu hänestä!

-- Kuinka se sinuun koskee! Sinä rakastit häntä, sinä rakastit häntä
ja otit minut.

Uuras painui tuoliinsa peittäen kasvot käsiinsä ja pyysi yhä:

-- Kerro, kerro, mitä tiedät!

Leena puristi yhteen huuliaan ja sanoi ääntään alentaen:

-- Siinä ei ole enempää kerrottavaa kuin mitä jo tiedät!

Uuras katsoi häneen epäillen ja tarttui väkivaltaisesti ranteeseen:

-- Sinä et puhu totta!

Leena irroitti kätensä ja hillitsi suuttumuksensa.

-- Me kaksi olemme syypäät. Siinä on jo kylliksi, enempää en tiedä!

Hän jätti miehensä yksin, poistuen hitain askelin.



XVII.


Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli
näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt
täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli
kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta
laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan
kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea
kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta
esikaupungista oli vain muisto jäljellä.

Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon
uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta
huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten
muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin.
Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä
pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja
saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle
suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja
se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän
ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut.
Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden
mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin
säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa
käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla,
teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä
kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen
hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin
oloissa olisi käynyt päinsä.

Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut
vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen
tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen
huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen
elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet
tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa
aviopuolisoiden välillä.

Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi,
vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa
töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa",
kuten hän sanoi.

Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua,
vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin
sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle
otti.

-- Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, -- sanoi Leena. --
Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät
kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja
uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!

-- Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! -- sanoi ukki.

-- Kuinka niin? -- ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.

-- Täällä on niin hiivatin suurellista.

-- Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä
taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani.
Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni
anastaa.

-- Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä -- siinä saa
olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.

-- Ainahan ne rettelöivät.

-- Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä
tällaista komeutta ja elämän makeutta.

-- Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?

-- Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus
ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin
rupeaisi.

Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:

-- Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!

-- Mistä, Uuraastako?

-- Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?

-- Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.

-- Taisi olla aika velikulta!

-- No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa
hulluttelemasta!

-- Sellainen monihenkinen veijari! -- nauroi Leena.

-- Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli
moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja
kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti
nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa
sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana
häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää
reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään
kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja
itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina,
ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja
meni Helsinkiin.

-- Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.

-- Lieneekö tämä sen parempaa elämää?

-- Ainoata mahdollista hänelle.

-- Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.

-- Onko Uuras puhunut teille rahoista?

-- On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.

-- Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.

-- Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!

-- Minulla on kuitenkin, -- sanoi Leena hiljentäen ääntään.

-- Tietääkö Uuras?

-- Ei, sehän siinä onkin tukalaa!

-- Sanokaa suoraan pojalle kaikki!

-- En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.

-- Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! -- torjui ukki nostaen
kämmeniään.

-- Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, -- sanoi Leena huoaten
raskaasti.

-- Mitä puhetta se on?

-- Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.

-- Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?

-- Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!

-- Entä Uuras?

-- Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina
joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan
päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja
muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten
kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.

-- Onpa se suurireikäinen leipä, -- huomautti ukki.

-- Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut
tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.

Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja
kiirehti salin kautta omalle puolelleen.

Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään.
Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku
kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi,
tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko
lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka
tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin
päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan,
oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs
ja kova.

-- Terveisiä matkalta, isä! -- sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa
makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.

-- Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, -- sanoi ukki ja vei
päällystakin eteisen naulaan.

-- Menin sinne suoraan junasta, -- sanoi Uuras astellen lattialla
kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. -- Poissa ollessani ne
vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.

-- Katselin sitä minäkin, -- muistutti ukki.

-- Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? -- kivahti
Uuras. -- Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet,
jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.

-- Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.

-- Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.

-- Eikö miehet itse huomaa? -- ihmetteli hänen isänsä.

-- Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin
syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.

-- Eikös voi sopia? -- kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.

-- Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua
täynnä eikä kukaan tottele!

-- Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin
kiirehtimään!

-- Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että
joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää
olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä -- pura pois,
juopotellaan -- odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot
myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!

Leena tuli salista sanomalehti kädessä.

-- Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu,
mikä päivä tänään on! -- sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka
yhä astui lattialla otsa rypyssä.

-- Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!

-- Sinä et sitä koskaan muista.

-- Et ole puhunut minulle mitään.

-- Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat
palvelijat -- --

-- Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan
palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!

-- Kuitenkin oma hoitajani -- --

-- Ota tänne hoitaaksesi! -- huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän
muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen
työpöydälleen. -- Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle
tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut
suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!

Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.

-- Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, -- jatkoi
Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. -- Minulla ei nyt ole edes kahta
tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi
rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen
suolattu.

Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko
työmiehiä.

-- Käykää peremmälle! -- sanoi hän.

-- Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy
ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, -- puhui eräs muurari
kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.

-- Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! -- sanoi Uuras varmasti.

-- Ja mestari tuottaa väkeä muualta?

-- Jos hyväksi näen.

-- Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te,
mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi.
Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se
sopisi hyvin, -- puhui mies.

-- Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?

-- On ja hyvät onkin! -- vastasi mies.

-- Saako tietää, keitä ne ovat? -- kysyi Uuras hiukan ihmetellen.

-- Se on toistaiseksi liikesalaisuus, -- sanoi muuan nuori
työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku
urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.

-- Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä
tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn
riippumaan tästä?

-- Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari,
kilpailette, ei sitä meille anneta.

-- Kiristystä siis.

-- Me odotamme päätöstänne.

-- Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! -- huusi Uuras.

-- Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun
mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen
mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte
käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin
vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella
voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa -- --!

Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:

-- Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!

-- Tarjoukset tarkastetaan pian ja -- -- huomautti Murtola.

-- Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! -- keskeytti Uuras.

-- Teen aina parhaani, -- sanoi Murtola.

-- Osaatteko totella?

-- Osaan, kun näen sen hyväksi! -- vastasi nuori mies ja katsoi
tiukasti Uuraaseen.

-- Murtolaan me luotamme, -- sanoi muurari, -- mennään miehet, ei tää
pyytelemisestä parane! -- ja he poistuivat.

Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.

-- Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.

Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän
oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja
esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.

-- Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi?
-- kysyi Uuras suoraan.

-- Minä olen heidän yhtiömiehensä.

-- Ettekö voisi luopua?

-- En!

-- Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä
miehistä irti, niin selkäänne saatte.

-- Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme
yhteistyössä, -- sanoi nuori mies tyynesti.

-- Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko
työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa
kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!

-- Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, -- väitti Murtola.

-- Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?

-- Silloin se tietysti ei ole viisasta, -- myönsi toinen.

-- Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi
pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.

-- Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on
jonkun verran yhteistyötä.

-- On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon,
suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt
luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy,
miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.

-- Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, --
muistutti Murtola.

-- On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä
en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä
myöskään vastuussa.

-- Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen
onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.

-- Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen,
narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen,
herra Murtola, me teemme liiton! -- puhui Uuras ojentaen kättä
nuorelle miehelle.

-- Emme, herra Uuras!

Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.

-- Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.
Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.

Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot
olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva.
Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen
harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa
suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja
silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: -- Kuka hän on?

Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle
puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia
paperikääröjä.

-- Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?

-- Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan
sairaalan urakasta?

-- Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa
tutunomaisesti.

-- Oletteko ennestään tutut? -- kysyi Uuras.

-- Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, -- selitti Eliisa.



XVIII.


Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet,
ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti
tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja,
ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön
omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin
omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä
vahvistunut.

-- Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, -- sanoi Uuras. -- Oletteko
ylioppilas? -- kysyi hän Murtolalta.

-- En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, -- selitti
nuori mies.

Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.

-- Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka
nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain
sinulle, lapsi, yhteistyöstä!

-- Kassa onkin aivan tyhjä, -- sanoi Eliisa.

-- Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja
minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut
jalassani ja ne aivan ehjät, -- puhui Uuras nauraen.

-- Onhan tämä talokin omanne, -- huomautti nuori tyttö.

-- Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.

-- Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.

-- Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä
eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko
sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti
minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan
vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella
tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan
yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi,
siihen sanot?

-- Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri
omaisuus.

-- Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä
nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki
kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt,
olisin nyt yli korvieni velassa, -- selitti Uuras nuorelle
konttoriapulaiselleen.

Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään
kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.

-- Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian
hyvää työtä -- --

-- Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä
muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen
vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.

-- Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.

-- Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä
työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän.
Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla
päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä
varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, -- puhui
Uuras tekeytyen huolettomaksi.

Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan
työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.

-- Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että
sinäkin tulisit mukaan juhlaan, -- sanoi hän ja läheni miestään
hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän
huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei
kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja
silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. -- Aion pitää tänä
iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.

-- Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna -- --

-- No, mitä huomenna?

-- Lauletaan kai! -- sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan
työhuoneeseensa.

-- Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin
tyhjää.

-- Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin
peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä
minuun ja lamauttaa kaikki voimani! -- Hän astui kiivaasti lattialla
koetellen käsivarsiaan. -- Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja
lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!

-- Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä -- --

-- Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.

-- En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta
viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.

-- Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi
tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!

-- Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi
väkinäisesti.

-- Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte
hermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet,
ettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!

-- Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun
olemme riippuvaisia!

-- Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! -- ja Uuras huitoi
kuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.

-- Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, -- sanoi Leena.

-- Taikka erota tykkänään! -- sanoi Uuras kääntyen äkkiä
kantapäillään.

-- Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten
menetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä -- unohda harmit. Tänään
minä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.

-- Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!

-- Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi!
Katsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En
ole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin
kömpelöä. Hyvää yötä, -- sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.

Uuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua
tuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.

-- Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, --
sanoi hän laskien paperit pöydälle.

Uuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen
lattialla peukalot liivien hihanrei'issä.

-- Palkanmaksu -- niin on, ja ehkä he lopettavat työn! -- sanoi
hän katsoen Eliisaan. -- He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä,
varsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?

-- Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.

-- Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä -- -- meikäläisiä
varten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja
turhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee
vararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!

Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä
aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.

-- Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?

-- Kyllä te osaatte, mestari!

-- Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää
sanoa: "mestari"?

-- Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, -- vastasi Eliisa hymyillen.

-- Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion
vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.

-- Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo,
kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.

-- Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä
oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.

-- Kuvittelen kaikenlaista, -- sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle
valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas
noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset -- --

-- Niin, ne ajatukset! -- huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä
ääreen.

-- Eipä mitään, -- sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, --
se on niin lapsellista!

-- Kerro sentään.

-- Jos olisin vanha, taikka -- taikka rikas, menisin erämaahan!

-- Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?

-- Rakentaisin kodin!

Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen
leukaansa sanoen:

-- Etkö sinä ole koskaan rakastanut?

-- En, -- sanoi Eliisa arasti punastuen.

Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä
ja astui lattialla kädet selän takana.

-- Sinä sanoit: erämaahan -- -- totta tosiaan -- -- erämaahan! --
Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. -- Minä tahtoisin
myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella
kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä
tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu
taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee
lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä,
ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin
tuhkaa tuuleen!

-- Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, -- sanoi Eliisa.

Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:

-- Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia.
Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut
monta komeata taloa.

-- Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.

-- Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina
näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet
kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset.
Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana
suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä:
telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet
apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin
ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein
tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä.
-- Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. -- Ja kuitenkin on kaikki käynyt
liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy
minulta -- --

Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten
kyynärpäätään pöytään.

-- Niin, mitä minun piti sanoa -- -- ei ole mitään, mihin itse olisin
tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.

He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen
nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:

-- Se sinun erämaasi miellyttää minua!

-- Se nyt oli vain sellainen haave.

-- Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? -- tiukkasi Uuras
aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.

-- Uskon, ihan varmasti uskon! -- huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden
sytyttämänä.

-- Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?

-- En tiedä ketään, joka tahtoisi.

-- Minäkin tahtoisin!

-- Tekö, ettehän te voi!

Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: -- Minä voin mitä tahdon, etkö
sinä usko, etkö luota minuun? --

-- Uskon, -- sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.

-- Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, -- sanoi Uuras ja laski
kätensä Eliisan hartioille, -- työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me
kaksi voisimme viljellä erämaata!

Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.

-- Minua peloittaa, -- sanoi Eliisa.

-- Peloittaa, mikä?

-- En voi sanoa!

Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:

-- Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja
elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei
ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys
-- -- ne ovat aatteita. Ole varuillasi!

-- En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte,
tuntuu siltä, kuin ne olisivat -- --

-- Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten
uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?

-- Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.

-- Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni
ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin
työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai
olenkin tällainen töherrys! -- ja Uuras nauroi katkerasti.

-- Te olette merkillinen mies!

-- Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa
pitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.

-- Minäkin olen yksin.

-- Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?

-- Minä tanssin väliin yksin.

-- Minkä vuoksi yksin?

-- Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.

-- Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet
köyhä, ei sinua myöskään tavoitella.

-- Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.

-- Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! -- Uuras otti
hänen kätensä kuin piloillaan. -- Niin, lapsukainen, silmissäsi
on suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi
syvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman
köyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!

-- Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta.
Kaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään
saada ymmärtämään -- kaipaan erämaahan!

Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.

-- Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin
tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin
omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani,
lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?

-- Ne ovat minussa. Hyvää yötä! -- ja Eliisa aikoi poistua.

-- Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.

-- Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä
onnelliseksi ja rikkaaksi.

-- Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!

Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Ei, ei, se on vaarallista! -- huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.

-- Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ,
johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain
jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna
minulle sanasi, silloin voin kaikki!

-- En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!

Eliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili
ilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.

Hetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti
sen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin
syventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.

Oli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.

-- Terveisiä juhlasta! -- sanoi hän läheten Uurasta. -- Näin täältä
valoa ja tulin sanomaan hyvää yötä.

-- Hyvää yötä! -- murahti Uuras liikahtamatta.

Leena laski kätensä hänen olalleen.

-- Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!

Uuras kääntyi äkkiä häneen päin.

-- Leena!

-- Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi.
Oo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo
päivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen
kiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin.
Hyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!

Leena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.



XIX.


Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat
kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja
käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.

Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan
pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle
kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja
tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena
oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian
ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.

Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista
vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä
ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä
emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan
erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä
tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.

Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita,
niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä
sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä
englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka
leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret
hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien
viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin
silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset
viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä
peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.

Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin
perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta
vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä
vaadittaessa.

Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä
ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden
kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella.
Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi.
Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle
hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja
vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.

Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt
ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä
perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä
ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden
vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa
rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain
kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen
oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset
loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä,
joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois
johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken
työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.

Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen
tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti
sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön,
josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä
riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna.
Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli
kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.

Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin
tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin
tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut
puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.

Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä
huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä
suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt
rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä
tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden
tunteen.

Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti
kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin
väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi
vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei
enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen
nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä
tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa
työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa,
niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat
yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen
ylivoimaiseksi.

Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta
kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka
oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki
otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa
yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään
pyrinnöistä parempaan.

Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet
hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja
voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan
häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa
oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä
tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan
väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa,
että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta
lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja
houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!"
mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän
kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.

Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja
eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä
iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt,
niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän
myönsi todellakin olevansa väsynyt.

He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras
nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne
kuiskaten Eliisalle:

-- Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!



XX.


Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut
hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä
keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli
tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.

Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.

-- Uuras, -- sanoi hän, -- minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet
jo pitkän aikaa -- --

-- Sehän on minun oma asiani.

-- Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun
huolistasi.

-- Ei niitä huolia voida jakaa.

-- Mitä huolia sinä tarkoitat?

-- Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi
koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.

Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen
rintaansa.

-- Mitä sinä sanot?

-- Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi,
joita lohduttelet ja ymmärtelet.

-- Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.

-- No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä
elämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin
ja asettua tykkänään maalle.

Leena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.

-- Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä
sinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?

-- Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, -- vastasi Leena
tekeytyen aivan levolliseksi.

-- Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan
varsin suuri, -- sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. --
Minä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi
pitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että
kaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.

-- Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?

-- Avioeroa.

-- Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?

-- Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä
uuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.

-- Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi.
Tämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.

-- Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia
tarvitsen täyden vapauden.

-- Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes
olet aivan selvillä asiastasi, -- sanoi Leena ja läheni miestään
huolestuneesti hymyillen. -- Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin,
voin minä kestää siinä kuin sinäkin.

-- Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa.
Tässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan
yksin ja vaatia vapaat kädet! -- sanoi mies niin varmasti, että Leena
kalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.

-- Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?

-- Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani,
kaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan?
Nyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole
sama!

-- Pitääkö aloittaa uudestaan?

-- Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!

-- Minne sinä muuttaisit?

-- Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.

Leena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut
suuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä
kuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan
kuluttua.

Hän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten
itsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.

Eliisa tuli häntä vastaan kysyen:

-- Onko täti sairas?

-- Olenko minä? -- vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin
peläten olla yksin.

Komea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä
tarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka
läpi ei ollut pääsyä.

Vuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut
äidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli
hänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä
uraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista
tuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin,
että Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta
Leena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja
työntääkseen Uuraan etualalle.

Hän oli monet kerrat ajatellut: -- Miten voisinkaan elää ilman
Uurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana
kaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.

Ja nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan
tarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään
uskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen,
mitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä;
mitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän
keksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja
niin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.



XXI


Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia.
Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi
toivomaan.

Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään
huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu
herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli
keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan
ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa
vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa,
lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli
paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois
kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta
ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten
taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä
hän milloinkin tahtoi.

Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen
antautuen jälleen työhönsä.

Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot
rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä
hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään
muutamia puuttuvia numeroita.

-- Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! -- sanoi Uuras osoittaen
piirustuksiaan pöydällä.

Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään
suurta rakennusta tarkoittavan.

-- Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.
Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.

-- Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään,
että minulla olisi mitään antamisen arvoista.

-- Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin
käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.

Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli
ja välähteli ihmettelevä kysymys.

-- Sinä olet minulle hyvin kallis, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.

Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Minun on niin vaikea olla, -- sanoi hän. -- Se on niin outoa ja
kummallista.

-- Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, -- sanoi Uuras etsien nuoren
tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä
silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.

Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä
nousemasta Eliisan painuneelle päälle.

-- Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja
tuskaa? -- sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan
varastoluettelot.

-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen
säteili ja paloi.

Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa
Eliisa huudahti ja riensi pois.

Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.

Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä
miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten
hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen
rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan
ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä
hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei
hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.

Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.
Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.

Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä
kohti.

-- Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! -- puhui
Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan
hänen oli aina vaikea puhua selvästi.

-- Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?

Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa
pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt
tytön vastahakoisuus.

-- Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri
koskaan muistu mieleesi?

-- Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?

-- Anjaa! -- vastasi Leena painavasti.

-- Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen
tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!

-- Tiedätkö miksi? -- huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen
sanat työntämällä esille. -- Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän,
eikä sellaista saa uudistaa!

Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:

-- Sano, sano kaikki!

-- Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!

Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin
olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne
sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä
lieventämään.

-- En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta
pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi
senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun
juuri näin Eliisan ja sinut -- -- -- niin sen täytyi -- -- täytyi
tulla ilmi!

-- Anja, Anja! -- huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska,
heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.



XXII.


Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista.
Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan
ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän
toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen
pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä
huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja
niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.

Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui
avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava
tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään
katukäytävällä.

-- Tule sisään! -- sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa,
huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen
saapumista.

-- Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta -- -- se mies ei
osaa pitää naamaria!

-- Mikä sinun on? -- kysyi Eliisa ihmeissään. -- Olethan aivan
suunniltasi!

-- Herra Uuras -- -- --!

-- Älä sano mitään, jos se on ikävää, -- sanoi Eliisa sävähtäen
punaiseksi.

-- Minä olen kuvitellut -- --

-- Mitä?

-- Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut,
vanha vierustoveri!

-- Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua
vaivaa!

-- Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! -- pyysi Murtola
pidellen Eliisaa käsistä.

-- Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin
kaikki ovet olisivat lukossa.

-- Sinähän vapiset, Eliisa kulta! -- puhui nuori mies vetäen tyttöä
lähemmäksi.

-- En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!

-- Kuiskaa korvaani! -- sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. -- Kas
näin, nyt uskallat, olen utelias!

-- Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta -- --

-- Se siis koskee jotakuta kolmatta?

-- Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. -- Luuletko, että nyt
voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen
toverini!

-- Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.

-- Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja
sitten! -- ja Murtola poistui ovelle.

-- Ei, älä mene, älä jätä minua -- -- tuntuu kuin hukkuisin ilman
sinua. Sinä olet aina ollut -- -- -- en tiedä kuinka, niin läheinen
minulle!

-- Puhu, kerro kaikki!

-- Anna kätesi -- -- älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on
tukala?

Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen,
arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.

-- Sydämesi lyö niin rajusti! -- kuiskasi Murtola.

-- Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, --
sanoi Eliisa hymyillen.

-- Itke, itke vain, ei se ole hupsua!

-- Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole
suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei
ollakaan kihloissa?

-- Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?

-- Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella
nyt on!

-- Niin, ehkei!

-- Minä en välitä mistään, kun sinä olet -- --

-- Oikein, oikein lähellä! -- huudahti Murtola painaen Eliisaa
povelleen.

-- Minä olin äsken niin onneton!

-- Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri,
rakas Eliisa! -- ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.

-- Niin, minä rakastan, rakastan, -- sanoivat he kuin yhdestä suusta.

-- Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha
poika, mikset sitä jo ennen sanonut?

-- En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.

-- Nyt on -- --

Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään
rupattelemaan.

-- Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt
sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.

-- Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.

-- Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.

Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä
kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.

-- Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, -- sanoi hän.

-- Hän on tuolla sisällä! -- ja Uuras viittasi saliin päin.

-- Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!

Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka
haki talon rouvan.

Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.

-- Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja
minä olemme juuri menneet kihloihin!

Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän
suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli
sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille
tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi
kylmästi:

-- Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut -- -- hän on vielä
alaikäinen, ja minä olen holhooja!

-- Eliisan onnea me emme tahdo estää, -- sanoi Leena.

-- Ja kuitenkin -- --!

Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta
ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja
nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.



XXIII.


Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen
saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon
ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki
hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.

Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka
raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin.
Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän
märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen
estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet
tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä
laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia
ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja
onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän
koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan,
toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa,
unohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha,
jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota
alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta
sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta,
minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä
lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.

Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä
pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten
johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.

Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa
ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli
itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän
oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen
sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi
unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja
ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja
tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan
valtoihinsa.

Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä
ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa
lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien
elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa
kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.

Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta
pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä
naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.

Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:

    Levolle lasken, luojani,
    armias ole suojani,
    jos sijaltan' en nousisi,
    taivaaseen ota tykösi!

mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen
ja hän samoin.

Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus
ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä
täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki
inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että
Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme
määrä.

Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa
taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut
sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa
tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa
ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja
tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon
takia.

Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan
taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja
tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi
voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä
sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.

Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen
musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella
uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi
synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein
himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä
uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki
hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --

Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus
oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin
piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se
aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa
vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin
olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan
mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!

Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta
ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan
kaistaletta -- -- pyytää luottoa!

Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli
erämaa vallattava!

Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle
konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein
ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei
nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut
menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen
tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen
hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.

Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä
kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon
kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin
varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä
tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin
liikemiehistä.

Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa,
ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin
puhuisi Forsille ja Hillille.

Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli
Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin
että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.

Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä
osakkaiksi tai takaajiksi.



XXIV.


Uurasta odotellessaan Leena istui aamupäivällä miehensä huoneessa,
joka oli hänelle viihtyisin ja johon liittyivät niin monet onnelliset
ja tuskallisetkin muistot. Tuntui kuin olisi siellä ollut Uurasta
lähempänä ja häntä paremmin ymmärtänyt, samalla vapautuen raskaasta
huolesta.

Palvelija ilmoitti pormestari Forsin tahtovan tavata rouvaa, eikä
Leena vielä ennättänyt vastata, kun Fors jo seisoi salin ovella
verhoa syrjään vetäen ja hattu kädessä astui tervehtimään.

-- Mieheni ei ole kotona, -- sanoi Leena väsyneesti.

-- Käyntini tarkoittaakin teitä, rouva, -- vastasi pormestari,
laski hattunsa pöydälle ja jäi itse seisomaan hymyilevänä ja
hyväntuulisena. -- Voinko puhua peittelemättä? -- lisäsi hän
vilkaisten ympärilleen ja istui emännän tarjoamalle tuolille.

-- Miten vain tahdotte, -- sanoi Leena.

-- Olen niin usein leikillä muistuttanut teille vanhaa lupaustanne
viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?

-- Eihän sellaisia lupauksia pidetä niin erinomaisen tärkeinä.

-- Teidän mielestänne ei -- -- minun mielestäni se ei ole unhotukseen
heitettävä. Asiat ovat nyt kärjistyneet sille kannalle, että pidän
viisaimpana neuvotella kanssanne.

-- Onko sattunut jotakin? En oikein ymmärrä.

-- Olen kuullut Uuraalta itseltään, että hän siirtyy pois kaupungista
ja on pyytänyt teitä suostumaan avioeroon.

Leena kalpeni tuntien silmissään pimenevän ja kääntyi akkunaan
peittääkseen mielenliikutustaan.

-- Se seikka, että teidän sydämenne silloin -- -- Uuraan tultua
kaupunkiin -- -- äkkiä minulle kylmeni huolimatta varmasta
sopimuksestamme, ei nyt estä minua uudestaan kysymästä, kun näyttää
siltä, että avioliittonne tulee purettavaksi ja teidän ja Uuraankin
asiat kaipaavat järjestämistä, -- jatkoi Fors varovasti.

-- Kiitän teitä, herra pormestari, kunniakkaasta tarjouksestanne.
Se -- se tulee vain niin äkkiä. Minä en voi antaa mitään järkevää
vastausta. Voittehan käsittää, etten ole aavistanut mitään
tämäntapaista tulevan puheeksikaan.

-- Minä olen piintynyt vanhapoika ja tottunut teitä odottamaan.
Senhän olette aina tiennyt ja myöskin ymmärtänyt. Olen myöskin
joskus luullut nähneeni väläyksen onnellisemmasta käänteestä
omaksi hyväkseni. Ettehän sitä nyt kieltäne, kun olemme ratkaisuun
joutumassa?

-- En suinkaan. Olemme niin vanhoja ja läheisiä ystäviä, että on
voinut olla paljonkin -- --

-- Sen, mitä nyt esitän, ei pitäisi siis olla niin perin outoa, --
huomautti Fors yhä hymyilevänä.

-- Se on niin raskasta, -- sanoi Leena hiljaa.

-- Sen käsitän, olettehan niin paljon uhrannut, paljon tehnyt Uuraan
hyväksi. Teidän viisautenne ja viehätysvoimanne on saanut koko
kaupungin uskomaan Uuraasta suurta.

-- Niin, se on ollut riemuani! -- huudahti Leena kuin elpyen.

-- Hm, saippuakupla voi heloittaa jonkun aikaa merkillisen
viehättävissä väreissä.

-- Jos hän on ollut saippuakupla, on koko kaupunki kuvastunut
hänessä, ja me olemme kai olleet hullunkurisia muodoltamme,
pöhöttyneitä, pikkuisia ja pitkäkorvaisia -- -- enpä tiedä!

-- Älkää naurako, Leena-rouva, te olitte itse heidän joukossaan,
mutta Uuraalle se oli hyvä afääri!

-- Herra pormestari!

He katsoivat toisiinsa, Leena punastuen suuttumuksesta ja Fors
kylmästi hymyillen.

-- Jos niin olisi ollutkin, ei se asiaa muuta, sillä hän ei koskaan
ole tahtonut käyttää minun omaisuuttani, -- sanoi Leena.

-- Niin, rahoja, mutta mitä rahat merkitsevät Uuraan tapaiselle?
Pelinappuloita. Teidän kauttanne hän saavutti sen, mihin ei muuten
olisi ulottunut: aseman, luoton, pääsyn sivistyneisiin piireihin
ja oman kehityksensäkin. Siitä oli vain kädenojennuksen matka
johtomieheksi.

-- Aivan niin, ja hän ojensi kätensä, käski teitä kaikkia niin kauan
kuin häntä halutti. Nyt hän on siihen kyllästynyt, -- puhui Leena
hehkuvin katsein ja kiihtyi omista sanoistaan.

-- Miksi kiistellä? Sanon teille vain yhden asian: hyvin pian
huomaatte, että on pakko kuunnella ehdotustani -- -- Uuraan vuoksi,
-- puhui Fors heittäen Leenaan uhkaavan katseen.

-- Te vihaatte Uurasta!

-- Uuras niittää ystäviensä viljaa ja myy sen heille kalliista
hinnasta. Minä aion lakata ostamasta, -- selitti Fors peittelemättä.

-- Minä en käsitä -- --

-- Uuras on pyytänyt minua takaajaksi.

-- Ja te?

-- En tiedä, en ole päättänyt. Tahdoin ensin neuvotella teidän
kanssanne.

-- Minulla on teille vielä maksamatta velkani, se kymmenen tuhatta.
Ja tällä kertaa minun on hyvin vaikea sitä asiaa järjestää. Mutta
itse tahdon ne rahat suorittaa. Uuras ei siitä tiedäkään, -- sanoi
Leena.

-- Sallitteko, että annan teille hyvän neuvon? -- kysyi Fors
syrjäyttäen Leenan puheen velasta.

-- Olkaa hyvä, sitä minä pyydänkin.

-- Suostukaa Uuraan ehdottamaan eroon!

-- Entä sitten?

-- Minä annan hänelle siinä tapauksessa takuuni.

-- Luuletteko, että Uuras suostuisi sillä ehdolla käyttämään apuanne?

-- Hätä käskee, eikä siinä pitäisi oleman mitään väärää, -- vastasi
Fors tähystäen Leenaa tutkivasti.

-- Jos Uuras suostuisi sellaiseen -- -- sopimukseen, entä sitten?

-- Te olisitte vapaa, voisitte mennä uusiin naimisiin.

-- Se on jo liian myöhäistä.

-- Riippuu siitä kenen kanssa.

-- Täytän jo pian viisikymmentä, -- sanoi Leena hymyillen.

-- Ja minä viisikymmentäkuusi ja pyydän teitä vielä kerran vaimokseni!

Fors oli noussut, astui lähemmäksi ja katsoi jännittyneenä Leenaan,
joka katse poispäin luotuna ei kieltänyt eikä myöntänyt.

-- Otaksutaan, -- sanoi Leena viimein, että Uuras suostuu ottamaan
vastaan takuunne, vaikka saakin kuulla ehtonne. Silloin minäkin
suostun teidän viimeiseen kunnioittavaan tarjoukseenne, -- ja hän
painosti joka sanaansa, samalla kuin tumma puna nousi kaulalta
poskille. -- Vielä yksi ehto: meidän on kaikkien kolmen yhdessä
käsiteltävä tätä sopimusta.

-- Niinkuin tahdotte.

Fors oli juuri lähdössä, kun Uuras saapui kotiin, ja selitti tälle
miettineensä tarkemmin konepajan perustamista ja olevansa halukas
jatkamaan keskusteluja.

-- Niin, olenhan vuosien kuluessa tottunut pitämään sinua ja Hilliä
liikekumppaneina, -- sanoi Uuras vilkastuen.

-- Ja hyvinä perhetuttavina. Rouva Uuras ja minä olemme hyvin vanhat
ystävät, jo ennen sinun kaupunkiin tuloasi, -- lisäsi siihen Fors.

-- Luonnollisesti, -- myönsi Uuras kiireesti, kuin tahtoen syrjäyttää
sen puolen asiata.

-- Olemme myöskin olleet raha-asioissa, vieläpä näinä vuosina, --
sanoi Fors.

-- Miten? -- kysyi Uuras.

-- Olen ottanut lainan herra Forsilta, -- riensi Leena selittämään.

-- Miksi sinä olet ottanut lainan? -- kysyi Uuras yhä
jännittyneempänä.

-- Silloin olit matkoilla.

-- Ja sitten, kun tulin kotiin -- --?

Leenat ei vastannut, katsoi vain Forsiin, joka näin saatuaan
äänettömän kehoituksen jatkoi:

-- Pikku summahan se on, enkä minä sitä tahdo painostaa. Tahdoin vain
huomauttaa sinulle, kuinka läheisissä tekemisissä olemme.

Minä en suinkaan tarkoita, että se olisi maksettava.

-- En ymmärrä -- tämä on niin kummallista. Leena on sinulle velkaa,
mutta sinä et tahdo rahojasi takaisin?

-- Puhukaamme takuusta. Minä suostun pyyntöösi ja otan lukuun myöskin
tämän summan, jos rouvasi sen sallii.

-- Sen minä kyllä käsitän. Olisit heti sanonut.

-- Mutta rouvasi kanssa on puhuttu eräästä ehdosta. Hän suostuu
antamaan sinulle haluamasi eron, jos minä annan sinulle takuuni.

Uuras tuijotti heihin vuorotellen, vasta hetken kuluttua ymmärtäen
Forsin sanat.

-- Nyt ymmärrän. Vaimoni olisi jonkinlainen uhri. Ehkä sinun
vaatimuksestasi -- --?

-- Onko se niin ihmeellistä! -- sanoi Leena katsoen Uuraaseen ja
jatkoi tukehtuneella äänellä: -- Herra Fors on älykäs, rikas, naiset
häntä suosivat. Hän rakastaa minua, on rakastanut jo monta monituista
vuotta ja pysynyt naimattomana yhä odottaen! -- Leenan ääni selveni
ja kiihtyi. -- Sinä tahdot eroa ja saatkin sen ja vielä takuun
päälliseksi. Minun tunteistani sinä et ole välittänyt -- miksi sinua
nyt säälittelisin? Älä tuijota noin? Etkö sinä voi ymmärtää, kuinka
minä kärsin?

Tuska esti Leenaa jatkamasta pitemmälle.

-- Nyt ymmärrän täydellisesti. Takuutasi en voi ottaa vastaan. Senhän
sinä, Fors, voit kai käsittää. Minä en myy vaimoani. Jos hän muuten
tahtoo erota minusta ja kuulua sinulle, niin se on hänen asiansa.

Leena poistui itkien ja vapautuneena kovasta jännityksestä. Uuras oli
todellakin mies, oikea mies, ja kaikki muu häipyi Leenan mielestä
yhdentekevänä.

Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että
Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli
ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.



XXV.


Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat
kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin.
Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena
jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä,
ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi
lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön.
Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä
taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.

Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet
lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta
yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko
suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta
päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti
osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi,
vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi
voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä
olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä
tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa
suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.

Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän
palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä.
Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta
yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen
aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin
kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä
näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät
hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti
aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota
oli kiihkeästi kaivannut.

Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä
sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja
hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään
varma, kuin hän ennen oli uskonut -- eikö se ollut tylsistyttävää
ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa,
samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset
epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän
kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.

Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi
oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa
oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.

Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen
kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä
kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi
kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin,
ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet,
niinkuin aviovaimon velvollisuus on.

Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut,
tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli
entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan"
väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut
hänelle oikea intohimo.

-- No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä
edessäsi! -- tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa
pois tieltään.

-- Tässä on kirjoitettu pojasta, -- härnäsi ukki. Muori kävi
uteliaaksi.

-- Mitä ne nyt pojasta?

-- Täällä kävi sellainen kirjoitusherra tehtaalla katsomassa, ja minä
sille latelin yhtä ja toista. Ja nyt se on pantu lehteen.

-- Sitten se ei mahda olla mitään oikeata, kun sinä pääsit latelemaan.

-- Kuulehan nyt: Tunnettu rakennusmestari Uuras on raivannut
itselleen metsään oikean uutisasutuksen. Metsän sisältä kuuluu
kilkutusta ja kalkutusta, ja mustat naamat vilkkuvat puiden välissä.

Kaikki on kuin amerikalaista. -- -- Herra Uuras on itse kuin karhu,
pysyy pesässänsä kaiken talvea. Täysin amerikalainen hän on myöskin
työnteossa, käyttää omia kouriaan ja hartioitaan antaen palttua
hienojen herrojen tavoille -- -- --

-- Olethan taaskin syöttänyt ihmisille juttujasi. Tarvitsisit
uuniluutaa paltustasi. Pitäisihän sinun nähdä, että poikaa painaa
rahanpuute.

-- Mihinkä sitä omista nahoistaan menee, ennenkuin on syli maata
sylissä. Kun on ollut niin suuri herra kuin Uuras, niin ei ole hyvä
olla pieni herra, täytyy heittää se herruus tykkänään, muuten ei tule
hyvä.

-- Viis minä siitä! On tuota nyt sitten keisari taikka kerjäläinen,
niin määrä sillä pitää olla työllä ja touhullakin.

-- Milloin sinä olet nähnyt Uuraan määrää pitävän?

-- Missä se poika nyt viipyy? -- Ulla-muori tähysti arkihuoneen
laajasta akkunasta konepajalle päin, josta kuului työväen äänekästä
melua.

-- Kuuletkos tuota liehumista nyt taas? Mitä ne tahtovat?

-- Mene sitä tietämään -- paljon palkkaa ja vähän työtä! -- vastasi
ukki. -- Vaikka eihän ne nyt palkoista. Vallan ne tahtovat!

-- Minkä vallan?

-- Komennon siellä tehtaalla.

-- Kun on tehdas kuin koura, eihän tuossa nyt voi montaa herraa olla.

-- Niin monta kuin siellä mustanaamoja riittää.

-- Onko se nyt sitten oikein? Poikahan siinä on enimmän raatanut ja
rahat hankkinut.

-- Poika ei voi tehdä kaikkea yksin, ja siksi täytyy antaa osa
apureille.

-- Yksin, kaikkea yksin, niinkuin sinä mukamas omalla rättänälläsi!
-- kivahti muori.

-- Olkoon vain rättänä, mutta sielläpä ei komennakaan kukaan muu kuin
minä!

-- Vastahan se on puolisen vuotta ollut käynnissä ja nyt jo pitäisi
ruveta jakamaan!

-- Ruoki sinä vain poikaa ja anna maailman otella. Tee vaarinkaljaa
ja juota sitä muorinkaljana, pane humalaa sekaan, niin tullaan
tuuleen!

Ukki pyöräytti muoria hartioista ja kiirehti ovelle.

-- Senkin myllynsiipi! -- ärähti muori. Jonkun ajan kuluttua kuului
portailta raskaita askelia.

Uuras oli käynyt kaupungissa tapaamassa Hannulaa kutsuakseen häntä
tehdasta katsomaan, varmasti uskoen, että pankinjohtaja suostuisi
panemaan siihen lisää varoja liikepääomaksi ja mahdollisesti
laajennukseenkin.

Hän heitti lakkinsa eteisen hyllylle ja astui sisään raskaissa
saappaissaan. Kasvot olivat käyneet luiseviksi, entistä laihemmiksi,
mutta katse oli terävämpi. Hän liikkui hitaammin ja rauhallisemmin,
melkein tahdissa, kuin olisi jokin taakka hartioilla sitä vaatinut
tasapainossa pysyäkseen. Pöydän ääreen istuessaan hän kumartui
hiukan, otti leipää hartaana ja hitaasti ja alkoi lujilla leuoillaan
ja hyvillä hampaillaan pureskella perusteellisesti, katseen yhä
miettivänä tuijottaessa yhteen kohtaan.

-- Sinä huokaat, mikä on huolena? -- kysyi äiti.

-- On asioita ja vastuksia.

-- Päivä kerrallaan. Mikä tänään on hätänä?

-- Nousee seinä eteeni, ja juuri nyt, kun olen päässyt alkuun ja
tehdas on hiukan tuottanut!

-- Olisiko se sitten niin vaarallista, vaikka työväki saisi osuuksia?
Voisithan jäädä johtajaksi.

-- Eihän se ole niin yksinkertaista, -- huokasi Uuras.

-- Onhan tehdas sinun.

-- Onhan se. Työni ja parhaat voimani olen siihen haudannut ja itseni
melkein vaivaiseksi raatanut.

-- Ihmeitä olet tehnyt, sen lapsikin ymmärtää. Ei vain niin, että
itse työstä kiinni otat ja muita lujemmilla hartioillasi kannat
ja terävämmällä älylläsi harkitset ja sillä herätät muittenkin
työnhalun. Sinä olet oman työsi voimalla pilkkahinnasta nostanut
työpajasi tänne maan kolkkaan. Siihen asti on kaikki hyvää, mutta
siinä on sittenkin vika, -- puhui äiti.

-- Mikä vika, äiti? -- kysyi Uuras pannen arvoa äitinsä sanoihin.

-- Tehdas ei ole yksin sinun.

-- Ei, minullahan ei ole rahaa, täytyy ottaa muita osakkaiksi.

-- Niinkuin raha olisi ihmisen vapauden mitta. Pitäisihän sinun se jo
uskoa kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut rahasta ja herruudesta.
Ei, tässä on suurempi vika.

-- En tahdo arvailla, mikä se on! -- huudahti Uuras kärsimättömänä.

-- Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.

-- Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin
takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei
tunnu olevan järkeä.

-- Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi
järjenmukaista?

-- Teille se on ollut oikeaa elämää -- -- minulle ei, aika on toinen.
Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.

-- Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma
vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!

He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi
akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.

-- Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla
jossakin roikkumassa ja joukko perässä!

-- Joukkovapautta ja joukkovaltaa.

-- Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin
isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.

-- Eihän toki! -- hymähti Uuras.

-- Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään
tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista
lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja
katkerana, olit häijy ja umpimielinen.

-- Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.

-- Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina
tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja
hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä,
että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.

-- Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän
minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa,
-- puhui Uuras lakaten syömästä. -- Jos tuo joukko olisi vaikka
satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu,
niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole
yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä,
säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen
työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää
kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni
valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään.
Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.

He seisoivat akkunassa katsellen ulos.

-- Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut
niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat,
en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.

-- Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet
raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja
palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin
paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?

Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat
kaupungissa onnistuneet.

-- Huonosti, -- vastasi Uuras, -- en saanut rahaa.

-- Kuinkas nyt sitten palkat maksetaan?

-- Odottakoot. Voihan luvata korotusta, jos alkavat töihin mennä.

-- Eivät ne siihen tyydy, vaatimukset venyvät kuin pitkä piimä. Ne
tahtovat niitä osuuksia. Anna heidän saada, täytyyhän sinun kuitenkin
jakaa!

-- Jakaa, kelle jakaa?

-- Ne ryöstävät ja rikkovat, ellet suostu!

-- Pääni halkeaa harmista! -- huusi Uuras astuen lattialla päätään
pidellen. -- Tämä kaikki on niin järjetöntä!

Ukki pyörähti, ja hänenkin terävässä katseessaan oli neuvottomuutta.

-- No, se järki, sinä yrität nykiä ja sysiä ihmisiä kuin näppipajan
puuäijiä. Nykäys, sysäys, ja niiden pitäisi takoa niin riivatusti.
Mutta sitäpä ne ei tee, ellet saa pajaasi rasvatuksi. Ihmiset,
katsos, tahtovat tulla viekoitelluiksi, kuvittele niille jotakin
riivatun rikasta ja rakasta, puhu punaisista mökeistä ja kirjavasta
lehmästä, metsistä ja mannuista ja piru ties mistä, kunhan saat
kuuntelemaan ja työtä tekemään. Älä vain koskaan jyrkästi kiellä
äläkä puhu laista ja esivallasta, se on kuin punaista vaatetta
vihaiselle haralle!

-- En minä rupea sellaiseen himphamppuun. Kunhan vain tietäisin, mitä
ihmeitä siellä kaupungissa on tapahtunut!

-- Unohdin sanoa sinulle, että posti toi kirjeitä. Tässä ne ovat! --
sanoi Ulla-muori laskien postin pöydälle.

Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan.
Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan
kanssa.

-- Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo
saapunut.

Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja
ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.

Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt
ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti.
Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä
pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa
kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi
niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina
öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi
sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero
oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin
kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina
sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain
Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä
pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli
nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi
viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja
vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi.
Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se
oli hänen luonteensa mukaista.

Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden
tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa
vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin
vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta
ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa
tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten
muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut
antaa mitään nimeä.

Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen,
mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja
kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi
ihmiseksi.

-- Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! -- sanoi hän astuen
huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.

-- Olette varmaan kasvanut, -- sanoi Uuras hellittämättä katsettaan
valoisasta vieraastaan.

-- Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! -- sanoi
Eliisa nauraen.

-- Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.

-- Niin, minusta on tullut tyhjäntoimittaja, ehkä se onni johtuu
siitä. Mutta te olette totisesti pitänyt sananne, ja teillä on koti
ja paja erämaassa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa!

-- Teillä kuuluu olevan myöskin huvila. Eikö se sentään ole kauniimpi
kuin tämä? -- kysyi Uuras.

-- Meillä on pieni maapalsta, puutarhaa, kanoja -- ja muita eläimiä.
Minäkin keksin olevani koti-ihminen!

-- Hyvä on hyvä kaikkeen!

-- Voi, tietäisittepä, kuinka me olemme tänne ikävöineet ja teistä
puhuneet. Leena vaan ei ole tahtonut tulla ennemmin.

-- Täällä on perin köyhää Leenalle, -- sanoi Uuras kääntyen poispäin.

-- Voi, ei sen vuoksi, itsensä vuoksi hän ei tahtonut. Sanoi
kurittavansa itseään ja kasvattavansa.

-- Entä nyt, tahtooko hän -- --?

Eliisa huomasi Uuraan kiihkeästi haluavan tietää syyn heidän tuloonsa.

-- On eräs syy, joka nyt lopultakin riennätti tuloamme. Pankinjohtaja
Hannula oli teidän osakkaananne tehtaassa.

-- On kylläkin, hänen osuutensa on viisikymmentä tuhatta.

-- Hannula on myynyt osuutensa Forsille.

Uuras hätkähti jääden ääneti katselemaan Eliisaa.

-- Niin, hänelle oli kerrottu valheellisia juttuja teistä ja
Leenasta, -- selitti nuori rouva punastuen tuskallisesti, niin että
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Mitä juttuja, sanokaa toki!

-- Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.

-- Puhukaa!

-- Se on niin kiusallista.

-- Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!

-- Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan
aivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja,
joita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.

Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.

-- Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti,
mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään.
Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.

-- Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa
Forsille. Onko Leenalla kuitti?

-- On kyllä!

-- Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?

-- Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.

Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään
pöytään.

-- Konnamaista, ne koirat! -- huusi hän samalla tavoittaen päätään.
-- Minun pääni, minun pääni! -- ja hän kulki edestakaisin lattialla
unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.

-- Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme
keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin.
Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin
ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin
Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja
paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan
lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei
onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!

-- Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!

-- Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää,
minkä vuoksi?

-- En tosiaankaan, en!

-- Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen
pankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän
maineenne takaisin ja tukea tehdasta.

-- Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.

-- Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena
tahtoo puhutella teitä sitä ennen.

-- Kylläpä kestää, se roisto -- onpa sillä sisua! -- huudahteli Uuras
pääsemättä tasapainoon.

Hän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse
hurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä
hiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.

-- Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa
Ulla-muorin luona. Näkemiin!

-- Näkemiin! -- mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja
epätoivoisena.

Mutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut
istunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.

-- Olemme nyt neuvotelleet, -- sanoi yksi miehistä.

Uuras nosti päätään istuessaan kumarassa.

-- Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet
tänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se
uloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että --

-- Se on päätös! -- puuttui toinen kiivaampi puheeseen. -- Tyydymme
kohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta
tahdomme osuuksia tehtaaseen!

-- Mutta ellen minä voi suostua, -- äännähti Uuras.

-- No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!

-- Niin, miten?

-- Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja
meillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.

-- Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella
kanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja
kiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.

Miehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto
puhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.

Hetken kuluttua astui Leena huoneeseen.

He olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä
asioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun
Uuras oli siirtynyt pois kaupungista.

Uuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja
katkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan
Uuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.

-- Rakas Uuras, -- sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä
viereen penkille. -- Eliisa jo kertoi sinulle -- --

-- Eliisa, niin, se on tukala asia, -- sanoi Uuras, joka hetkeksi oli
unohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.

-- Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän
tekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Hannulalta. Ole varuillasi!

-- Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin,
hyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta
pellolle!

-- Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne
sivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten
vasta vetää hänet kireälle.

Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein
keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.

-- Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, -- ja hän läheni ojentaen
kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.

-- Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan
kolkkaan.

-- Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä
olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen
sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella
naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä
tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.

-- Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.

-- Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen
määrän.

-- Liike menee huonosti, työväki rettelöi, -- sanoi Uuras.

-- Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.

-- Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, -- sanoi Uuras niin
tyynesti kuin taisi.

-- Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on
riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, -- ja Fors
nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.

-- En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä
täällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut
pois työrauhan rikkojana! -- puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa
vihaansa.

-- Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin
muun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain
nolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut
epäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman
kohtalon uhriksi.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi
aivan harmaaksi kasvoiltaan.

-- Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää
olevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa
asianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille
hyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa,
joka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen
teitte.

Leena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä
rajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä,
kuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi
saada hänet ansaan.

-- Rouva puhuu arvoituksia.

-- Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja
lisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran
heittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille
itsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua
eräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa.
Tahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?

-- Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.

-- Täydellisesti, tahdotteko?

-- Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän
sopimustamme liikeasioissa ja -- --

-- En suinkaan, -- sanoi Uuras, -- nyt on kysymys meistä molemmista,
ja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja
väärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni
riippuu -- --

-- Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen
määräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut,
-- lisäsi Leena.

-- Tämähän on mieletöntä!

-- Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra
pormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!

Leenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen
niin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.

Fors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.

-- Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle
erikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä
ehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä
luovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina
osuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen
tuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön
kokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen
kuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen
leskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös
alaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu
osake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille
työläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.

Forsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa
katsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa
hänelle selvinnyt.

-- Toivottavasti nyt voimme sopia, -- sanoi Fors hymyillen, kun oli
saanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.

Leena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan
oli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta
Forsin tarkoitusta.

-- Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, --
jatkoi Fors kätellen Uurasta. -- Sinun oma osuutesi on ainakin
samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan
tarvitse joutua vaaraan.

-- Se on minun asiani, -- murahti Uuras.

-- Rouva hyvä, -- jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, -- me
olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa
korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle
joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin
vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.

-- Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen
piiriimme riitakapulan, -- sanoi Leena.

Pormestari Fors nauroi:

-- Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja
maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon
todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, -- --
no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian
yhteydessä.

Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.

-- Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, --
sanoi Leena. -- Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan
itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun
kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka
minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän
naimisiinmenoamme.

-- Kyllä minä sen muistan, -- sanoi Uuras painavasti.

-- Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille
ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen
keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle
juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin
vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin
tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten
tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on
hirveän arka yleisestä mielipiteestä.

He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin
ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään
ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten
ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään
huolehtimaan.

-- Uuras, -- sanoi Leena viimein arasti. -- Täällä on niin somaa ja
kodikasta.

-- Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.

-- Älä sano, tiedäthän -- --!

Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan
luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja
vaipuivat pitkään syleilyyn.

Leena jäi miehensä uuteen kotiin.



XXVI.


-- Eikö totta, Uuras, -- sanoi Leena heidän istuessaan kahden
arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, -- meidän olisi heti
naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan
paratiisi.

-- On, -- myönsi Uuras, -- hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en
enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.

Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut
ponnistuksia, joita piti karttaa.

Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina
miettivänä ja vakavana.

-- Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään,
mitä väsymys on! -- vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras
sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.

Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen
jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden
osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat
tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi
hiukan syrjään kiistoista.

Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua
yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi
töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä.
Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen
onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti
vihalle.

-- Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! -- sanoi Uuras. -- Kun
on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken
kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on
vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä!
-- puhui Uuras tahallaan liioitellen.

-- Voi sinua, parantumaton porvari! -- pilaili Leena. -- Tingi
pikkusen, niin pääset vähemmällä!

-- On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin
kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun
alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn
tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät
kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan
minuakaan säästä.

-- Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, -- uskalsi Leena puolustella.

-- Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja
nautintoa.

Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten
ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja
kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello
seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.

Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut
Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt
vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.

Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä
Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi
luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin
kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi
saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen
osakkaina ja komenteli toisia.

Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta
entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia,
kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja
uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta
ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät
työhön.

Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko
tehtaan.

Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui
vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.

Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä
tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.

Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen
miniälleen:

-- Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet,
mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä
kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken
rattaani lepäämään.

Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.

-- Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? -- kysyi Leena.

-- Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, -- sanoi ukki tuoden sisälle
puita ja vettä.

Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut
Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä.
Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja
karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen
tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.

Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun
tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki
ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.

Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän
sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei
tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.

Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin
levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena
sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle
kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.

Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja
nukkui hänen syliinsä.

Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä
raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja
Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.

Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi
oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.

-- Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen
ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!

-- Ehkä, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä
kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne
sanat, jotka hän kuuli.

-- Kuka voi elää ilman sydäntä, -- jatkoi Henriika. -- Lapsi käveli
joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on
kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä
minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota
minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan
oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein
kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta
se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken
ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.

Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.

-- Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on
kutsunut koko päivän.

-- Älkää menkö, -- esteli Uuras.

Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni
aikoen taluttaa takaisin.

-- Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä
Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja
kiroan!

Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä
ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä
eukko kyyristyi kokoon ja itki.

-- Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika
parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut,
ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin
kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun
puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki,
sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on
morsiushuntu, ja sitten hän meni... Huu, siellä oli niin kylmä. Ja
emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.

Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui
hänen käteensä.

-- Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on
sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl
Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!

Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja
uupumus vaimensi hänet uneen.

Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa
äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää
hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta
vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla
kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän
tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa
olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden
hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen
sinne, minne äiti oli mennyt.

Silloin hän tuli ajatelleeksi: -- Tunteeko kukaan samaa, kun minä
olen kuollut?

Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi
rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen
voihkien ja kasvonsa peittäen. -- Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen
olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin
mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta
jääpä!

Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää
kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen
ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin
sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä
häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut
työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta,
välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut,
välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää,
jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea,
rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle
vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi
kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä
heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän
vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys
häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?

Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja
myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui
äitiin, Anjaan ja -- lapseen, omaan lapseen!

Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella.
Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja
tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut
korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin
edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat
perillisensä.

Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta
selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta
rasituksesta ehtyneet.

Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana
alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen
ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa
tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään
lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet
tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi
Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.

Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla
kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.

Oli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä
puistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli
vain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja
ukki istui portailla tupakoiden.

-- Syksy on kaunein vuodenaika, -- sanoi Eliisa. -- Metsikkö tuolla
on kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset
akkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne
yhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa.
Minulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn
siellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette
heille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka
päivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti
ovat ja noudattavat sääntöjä.

-- Itsehän lakinsa laativat, -- sanoi Uuras. -- Minä taidan olla
samaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen
edestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen
ihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin
he minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin
ja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he
minua muka ihailevat.

-- Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, -- virkkoi ukki
koputellen piippuaan portaaseen. -- Minä olin vain sellainen
kyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä
pyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee
elämästä.

-- Minua vain pelottaa se, -- sanoi Uuras, -- että tämä meidän
yrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.

-- Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin
uskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.

Tehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa
kohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana,
vaimo ja onnelliset lapset odottamassa.

Mutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä.
He etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen
syytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava
itsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Työn kourissa - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.