Title: Lukemisia lapsille 5
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 5" ***


LUKEMISIA LAPSILLE 5

Kirj.

Z. TOPELIUS.

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg



Werner Söderström, Porvoo, 1893.



SISÄLLYS:

 Suojelusenkelin ääni.
 Höyhensaaret.
 Rakennusmestari Talvi.
 Refanut.
 Alauda cantat.
 Ilo-Matin lapset.
 Koulupoikain voittolaulu.
 Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä.
 Vaivaisukko.
 Prinsessa Kultakutri.
 Iltakävely.
 Mistä saamme joulukuusen?
 Kuu kirkas.
 Kevätpäivä Suomenlahdella.
 Tuulentupa.
 Pikku haltia.
 Höyryveneen lämmittäjä.
 Mustanmeren merimies.
 Yrjön valtakunnat.
 Pikku Lassi.
 Rautatien konduktööri.
 Niityn sunnuntai-aamu.
 Vanha herra.
 Tulitikku.
 Telegrafisti.
 Johanna d'Arc.
 Petter Matin kivi.
 Muurahainen etsimässä lääkärin apua.
 Pohjaismyrskyn kehtolaulu.
 Postiluukulla.
 Kekola ja Sammalparta
 Virkeitä poikia
 Uusi vuosi 1868
 Huhtikuun viimeinen päivä
 Berndt Michaelin uni
 Sikku



SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.


    Muistatko, kuinka kehtosi
    Ääressä seisoi enkeli?
    Sua seuraa vielä tänään tuo,
    Varoittaa, varjelusta suo.

    Kuuletko kehoitusta sen:
    Ain' ollos puhdas, totinen,
    Rakasta Luojaa, luotuja;
    Äl' olla häpee lapsena.

    Sun laises lapsi ollut on
    Uroskin vahvin, verraton;
    On viisain ollut pienenä:
    Voit samoin sinä elpyä.

    Vaan suurin ei, ei viisainkaan,
    Ylistetyinkään päällä maan
    Jumalan valtakuntaan käy,
    Jos lapsen mielt' ei hällä näy.

    Valossa asut ylhäällä
    Elämän riemun lähteillä,
    Lähteillä urhotöidenkin:
    Ne sieltä virtaa laaksoihin.

    Vaan ijäkkäämpäin alhaalla
    Laaksossa täytyy taistella,
    Jalassa pistin, pyrkien
    Toiselle korkeudellen.

    Säilytä lapsen-uskos vaan
    Jesuksen kautta Jumalaan;
    Ei muutoin ole milloinkaan
    Valoa, rauhaa ollenkaan.

    Kun sanotaan: ei suurena
    Sit' uskota kuin lapsena,
    Niin muista: taivaankin ja maan
    Hukkuissa Sana säilyy vaan.

    Vaikk' aivan rikas olisit,
    Niin nöyrry vain kuin enkelit:
    He itseään ei ylistä,
    Vaan Herraa, hoitain ihmistä.

    Laps olet köyhä, vähäinen,
    Viallinen ja puutteinen;
    On oppimatta sinulla
    Elämän läksy lavea.

    Sä heikko, Herran voimakkaan
    Apua ano ainiaan,
    Valoa, pyhitystä ja
    Hyvyyden tielle neuvoa.

    Tee työtä mielin uljahin
    Iloisin, pelkäämättömin,
    Valona kodin laulellen
    Kuin vapaa, nuori lintunen.

    Ole uskollinen ilossa
    Ja suruss'; auta vaivaista
    Rakastavasti, säälien;
    Näe vikas, älä veljien.

    Kotoas, maatas rakasta;
    Voimassa, viisaudessa,
    Hyveissä kasva; iloiten
    Ann' henkes eestä totuuden!

    Laps! Enkelis tää ääni on.
    Sen koko maamme kuulkohon,
    Niin kukkii se; sä olet sen
    Keväinen nuori, kaunoinen.

    Koivuniemellä elokuussa 1879.

                      Z. Topelius.



HÖYHENSAARET.


Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä
on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä
on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa
laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin,
eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä
saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa.
Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin
yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu
siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat
hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii
tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta
illan viileydessä.

Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan
taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin
kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni
niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä
he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja
mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne
heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.

Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei
ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän
olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi
Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko
paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko
voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta
työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu
hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella,
niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin
ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea
tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden
raitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_.

Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan
viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja
murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat
kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään
äitinsä syliin.

Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet,
ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä
varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee
paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä
lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen
näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset,
kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu
silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren
syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat
tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa
kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne
uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren
pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät
ole saaneet sitä muusta syystä.

Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista
tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan
ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät
sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia
koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa
kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja
säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on
lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit
riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät
näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha
laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta
väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan
päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla
ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se,
jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen
tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä,
mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri
Höyhensaarien.

Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki
ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole
päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai
kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan
häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja
hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki
esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan
häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa
kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki
rakkaat ja hyvät vanhat ystävät.

Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin
olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle
sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana,
aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä
olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa,
niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat
vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin
iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä
koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet
heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan
entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean
pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta
kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin
kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin
sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka
kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa;
kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun
olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka
juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun
se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina,
kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole
ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa
puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on
vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä,
eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin
mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se
on, ja se on hauskaa!

Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa
leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla,
ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään
tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla.
Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi
on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse
paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit
vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana
silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä
olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset
yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi
silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan
kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään
samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun
keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin
sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni,
ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri
ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä
voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin,
että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi
piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin.
Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän
peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.

On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla.
Mutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni,
joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka
on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin
luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri
sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan.
Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa
vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin
verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia,
purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen
liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni,
josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei
millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii
siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli
tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja
riitaisten vaeltelijain pahoja töitä.

Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka
siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä
ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän
on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun
alle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja
levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu
kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö.
Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset
kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän
ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja
kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin
suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen
äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa
laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen
silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja
painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.

Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja
laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa
enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia,
lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön
ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua,
lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja
unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi
veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden
syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja
antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat
lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin
pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet,
ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset
kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät
lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne
myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse.
Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin
Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu,
että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.

Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille
pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa
ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa
poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota
soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten
herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien
puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne
herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat
usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon
tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa.
Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain
koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan
vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten
tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa
niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka
kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään
saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen
kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän
päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän
ympärilleen.

Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se
sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia
ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas
iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien
lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta;
sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi
hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin
haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen
kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja
tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea,
mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen:
mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain
näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat
sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin,
ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin
tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä
moittia. Unet ovat vain unia.

Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden
käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa,
vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä,
jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä
vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä
ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua.
Älä mene Ohdakesaarille!

Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken
vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista
saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen,
sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään
tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois
laistuina.

Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin
luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia
pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa
iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja
nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän
yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin
häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia,
ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti
nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta
tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja
kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin
kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on
paljo muitakin.



RAKENNUSMESTARI TALVI


    Nyt kunkin kuullaan kertovan
    Jo rautasilloista, sokkeloista,
    Vaan talven työ sepä vast' on toista.
    Hän miesten mies ihan varmahan.
    Niin ei muut mestarit tehdä saata,
    Kuin kaikkialle hän pitkin maata
    Järville siltoja sitelee
    Ja lumitorneja laittelee.
    Ja katusulkuja, muurit lisää,
    On kelkkamäkien kanta-isä.
    Kaljuiksi hän kadut silottaa,
    Hän silkkihattuhun metsän saa
    Ja kaikki hienoksi kiillottaa.
    Myös tietää kyllä sen kukin meistä,
    Ett' oivan huolen hän pitää teistä.
    Rämettä Suomessa ei, ei suota
    Niin pohjatonta ja pehmeää,
    Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota
    Ja tietä sen yli sileää.
    Niin on se kuin teräs-rautatie,
    Sen kiskot kestävät, pitkä rata,
    Kaks kertaakin peninkulmaa sata,
    Se kauas sun napamaille vie.
    Maan päällä moitita ei rantarataa,
    On sillä kulkea iloisata:
    Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa!
    Kas, höyryhepo -- se reki on --
    Höyryttä kulkevi kuutamon
    Valossa tuulena vettä, saarta!
    Se hanskaa Pohjolan eloa:
    Ei rettelöidä, ei jankata,
    Kun rautatien, jota Talvi laittaa,
    Saa valtiopäivittä, valtiaitta,
    Ei miljooneja sen teko maksa,
    Köyhinkin kulkea sillä jaksaa,
    Sen konduktööri on poikanen,
    Hän junaa johtavi riemuiten.

    Rakennusmestari Talvi, mitä
    Sä joskus juonia viitsit pitää.
    Kun lammikkoon sinä loiskahdat,
    Ties lumiloskalla tahrajat?
    Miks toisinaan sinä juonittelet,
    Kun lumivyöryjä vierittelet
    Ja raesatehin sokaiset
    Sun siltas oivat ja kaunoiset?
    Työs paremmin koe, Talvi, johtaa!
    Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan,
    Suo tietäs turvassa matkata,
    Ett'emme uimahan uppoa!
    Suo lunta hienoa, puhdasta,
    Sä reen ja kelkkamme luistaa anna,
    Suo teräsluistimet jalkaan panna,
    Yön tähtikynttiläin loistaa suo,
    Suo, että kuutamo kultaa luo,
    Hopeajärvellä jään suo hohtaa,
    Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa
    Ja, kädet kontassa, leipoa
    Sokerikakkunen Suomesta!



REFANUT.


Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut
luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta
aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi,
pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään
koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli
sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja
hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja
rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea
ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut
kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa
airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus;
hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa
lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen
mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se
vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan
muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.

Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi:
"hoi, pojat, siellä köysissä!"

"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi.

"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten
tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti.

"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä
ulommaksi pramraa'alle.

Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla
kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi
koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi
vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella.
Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki
hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka
raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö.

"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän
likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet
Refanutin!"

"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!"

"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt
puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön."

Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista
kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin
kertoa.

Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa,
katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi:

"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?"

"Ei", vastasivat pojat.

"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa
päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen
aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria
lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana
on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen
peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello
12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen."

"Vai niin", sanoivat pojat.

"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter.
Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli
kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan
keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen
kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen.

"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra
Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen
pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt
vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin
merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on
herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja
kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa,
kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa
kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:

"'Rakennuta Refanut!'

"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi
teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.

"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole
koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun
laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän
kultaa kuin Lapissa on kiviä.'

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä
ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen
laivan tekoon?"

"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan
kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti
Päivänpaisteen vaimokseni.'

"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha
eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun
hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän
suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä
vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.

"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa
on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista.
Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään;
karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet
meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin
vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin
vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine
nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.

"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan
etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä
käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli,
mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului
koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne
mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni
märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas.
Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies
söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä
voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa
siinä tarvittiin vuoden varaksi."

Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.

"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone.
Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin
kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..."

"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat.

"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin
kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen
ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa,
sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan
läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'"

"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi
muuan poika.

"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta
eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle;
kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman
päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei
puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen
ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin
hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät
kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin
kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa
vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi
korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä
korttelia, en muista niin tarkkaan..."

"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.

"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää,
vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon
rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin,
ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe
oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja
tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne
jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta
onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin
verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja
39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin
mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu
huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin
15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku
mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi
Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan
padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä
120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät
katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen
Lapissa?'"

"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja
hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan
oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan.
Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta
ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia
maustimia.

"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden
lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä,
meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan
asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat
meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen
käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa
kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste
itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden.
Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi
voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan
palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon
vaimoksi.

"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli
olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut
mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen,
maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan
purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei
koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole
tyhmää olla sellainen maamoukka?"

"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.

"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi
joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki
koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat
ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä
sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias
velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä
olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi
ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin,
sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen
ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään
järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."

"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli
uutta mälliä.

"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli;
peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa,
ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä,
Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen
laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri
laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että
siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan
Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"

"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"

"Samapa se."

"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta
maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin
päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri
Mikonsaarilla."

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää
vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä.
Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun
suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista
prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas',
tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat
rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne
turmelemaan meidän puuroamme!'

"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman
ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa,
huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin
sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo
valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia
suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin
hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu
mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä
Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana
Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi
koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva
kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu.
Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin
Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni
Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä
kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."

"Olipas se!" sanoivat pojat.

"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni
ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto
äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti.
Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi
paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät
turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan
heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja
200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan
ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa
koko laivaan.

"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että
tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin
oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan
torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin
he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla
pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat
valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän
pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä
sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä
odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja
Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää
ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme
odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'

"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä
hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä;
velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne
voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia
tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren.
Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois,
syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat,
kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'

"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies,
ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen
nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista
nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi
yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa,
mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'

"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa
ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea
kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'

"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja
sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja
pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks',
kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.

"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa
komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks',
kaks', kolme!'

"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.

"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks',
kaks', kolme!'

"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten
upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki
yhdestä suusta.

"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä,
että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko
vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'

"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota
koettaa.'

"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi
mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin,
että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän,
ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs
päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja
luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin
seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren
halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja
hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan
palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..."

"No?" kysyivät pojat.

"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä
ruutivuorta."

"Todellako?"

"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro
se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta
vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän
oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka
vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän
heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle,
kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi
palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus
ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi
levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan.
Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan
kokoista muruakaan.

"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..."

"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.

"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä
merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta.
Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon
osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja
vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi.
Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton
sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä
sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'

"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli
sotaministeri.

"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.

"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan
Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari.

"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä',
virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat
selviävät.'

"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin
merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota
ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren
Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä
puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas
ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä
jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin
kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti
kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen.
Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen
nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki
valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja
kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.

"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes
pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että
oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta,
että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti
heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin
eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin
kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari;
nyt pidetään ylpeät häät.'

"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin
velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun
antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti
Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava
auringonlasku.

"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki
kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että
hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta
Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena
niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa
repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan
laivan kohtaloa.

"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin
arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät
pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui
kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter
köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta
Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon
säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän
joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat
herra Petterin ruodulta luokseen.

"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan
vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta
kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa
ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin
omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa
suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet
taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat
hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä
ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs
keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!'
Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa,
mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä.
Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna
jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa,
sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma
aivan edessänne."

"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.

"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on
yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo
kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat
kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."



ALAUDA CANTAT.


    Niin, herra maisteri, naurullista:
    Kun istuin -- onko se mahdollista?
    Keväällä, kartiini suojanain,
    Ja päivä paistoi latinahain,
    Niin -- mitä luulla? --
    Sain lintuin kuulla
    Tuhansin laulavan sulosuulla,
    Ja parvi tää
    Näin visertää:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Mua päästäkää ulos! Puiston puolla
    Alauda cantat on irti tuolla,
    Kirjaimet sääskinä kirmajaa,
    Nyt osaa luontokin latinaa.
    Voi, leivot ratki,
    Nuo mokomatki,
    Hävyttä läksyni kaiken matkii!
    Alati vain
    Soi korvissain:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Katolta varpunen visertääpi:
    Nyt kevään leivoset herättääpi!
    Alauda cantat, ne sanat soi,
    Taivaalta, maasta ne kuulla voi.
    Kun aamu loistaa,
    Yön varjot poistaa
    Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista
    Taas ennättää
    Korviini tää:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Nyt herää unesta metsät tuoreet,
    Nyt valon virrassa kylpee vuoret,
    Soi järvi, tanssivi puronen,
    Säteilee saarikin lemuten,
    Ja pisarina
    Kuin kukkasina
    Tippuilee lauluja suloisina,
    Ja rintanen
    On riemuinen!
    Alauda cantat! Alauda cantat!



ILO-MATIN LAPSET.


Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja
koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä
Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa
häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat,
ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu,
omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen
mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu,
mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä
oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli
korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului
vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan
paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan,
että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin
polkemisessa.

Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He
elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta,
kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin
soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat
nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa
aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja
harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta
oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla,
ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa
morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen
toimi.

"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi
Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa
lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.

"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet
kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"

Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä
soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin,
tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin
kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti
ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta,
ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän
itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei
ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja
alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun
saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin
ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin
jälkeen iloista polskaa.

Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin.
Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin
kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini
vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut
kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona
kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet
vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin
makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu
kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin
vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve,
Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin
että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.

"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton.
"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin
viime sunnuntaina."

Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan
nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä
olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi.
Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin,
vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan
kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia,
ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on
jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti
kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti
vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin
toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin
ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen;
hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan
lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.

Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla
vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden
vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan
erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen
vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat
silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä
hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla
sisarellaan.

Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein
oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan
kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella
hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista
hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen
välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli
surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon
hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja
lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin
näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin.
Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma
hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat
kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden
puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja
pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta
saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät
jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain
haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.

Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten
leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika:
Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän
nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja
_Mors_."

"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia
nimiä."

"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo
hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät
elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."

Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta
jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo
Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän
aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään.
Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana
lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin
aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut,
mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka
nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi
Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin
makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.

Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän
heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja
kysyivät, mitä hän itki.

"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua
kurkkuun.

Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat
hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin
itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita
haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen
merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.

"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin
oman hautani."

"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.

"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi
isä huoaten.

Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät,
mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin
sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että
se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat
ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta
olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä
ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa
se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.

Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai
uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut
hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti
soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat
kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli
jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt,
kun saatte uuden äitin!"

Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja.
He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän
sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle.
Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet
oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen
haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän
kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät
pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista.
Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten
silmät kyynelöityivät.

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin
syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"

"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.

Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja
kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule
mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."

Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran
ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille:
"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"

Riitta sanoi: "Äiti on kuollut."

Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan,
hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän
elää!"

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika.

"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin.

"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon
teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet."

"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika.

"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö.

"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein
etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka
paikassa."

Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan
Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti
olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla
istumaan eräälle hautakivelle.

Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli
Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi
selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja
tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.

Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin."

"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi
minulle: minä olen aina teidän luonanne."

Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan
valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina
teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."

Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui
heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän
äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan
hänen jäljestänsä.

"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi
opettaja.

"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.

"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.

"Teidän äitinne makaa myöskin."

Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä
oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä
jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle
unissa.

"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.

"Hän on Jumalan valtakunnassa."

"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan
sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin
sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."

Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat
ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä
ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että
heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan
valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.

Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat
häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin
lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?



KOULUPOIKAIN VOITTOLAULU.


    Kevään kuningas nyt sotaan saa
    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
    Idän myrskyjä hän puhaltaa,
    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa,
    Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö,
    Maailma on uusi, kuollut on nyt yö.
    Kevään kuningas nyt sotaan saa
    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
    Idän myrskyjä hän puhaltaa,
    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa.

    Ken nyt vannoo uskollisuuden?
    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
    Henkensä ken valon tiellä antaa?
    Arat raukat värisevät nurkassaan,
    Uljaat pojat iloiten käy sotimaan.
    Ken nyt vannoo uskollisuuden?
    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
    Henkensä ken valon tiellä antaa?



SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ.


    Mä olen vuohien paimen; niitä
    Mä satatuhatta riviin liitän,
    Lihavat vien sekä laihat, huonot
    Otukset, mustat ja lyijykuonot
                Niitylle, mi
                On paperi.
    Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään,
    Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään,
    Ne kumoon maailman syöksevät
    Ja moneen kuhmuja iskevät.

    Mä kyllä suljen ne karsinahan
    -- Muut kahleihin panis karja-pahan --
    Mun vuohillani on jalat oivat,
    Yli aitain, portin ne kiitää voivat;
                Ei veräjää,
                Mi pidättää;
    Huonoimman mökin ja linnan luokse
    Ne riemuin rientäen syömään juoksee;
    On tietää melkein mahdoton,
    Ken niiden sarvilta säästynyt on.

    Tuli säihkyy vuohteni sarviloista:
    Ne itse kuin tulitorni loistaa,
    Jäljistä niiden käy loiste moinen,
    Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen,
                Sen mukaan vaan,
                Kuin ruokitaan.
    Neron mietteitä niiden on syödä tapa,
    Mut usein kyllä ne saa vain rapaa:
    Ne riistaa lypsävät toisinaan,
    Mut joskus rainta on tyhjä vaan.

    Etäällä uhkuvi kanervista
    Hopealähde maan uumenista;
    Totuuden tytön on siellä valta.
    Jos vuohiani hän juottaa malttaa,
                Ne voimaa saa
                Vuort' murentaa.
    Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa
    Lähteesen, vuohia sillä juottaa;
    Ne sitten kuin rakit puree vaan,
    Ja susi syöpi ne herkkunaan.

    Nyt poika, niinkuin peikko musta,
    Tuo toimittajalta kirjoitusta.
    Huis, karsinastani vuohet ulos!
    Kai uutisista on oiva tulos.
                Sanomihin
                Sitä mahtuukin...
    Pyh, ilmoituksia turhia! noita
    Vain on nyt leivän hakijoita...
    Yks neiti kenkänsä kadotti,
    Yks metsänhaaskaajan konkurssi.

    Tää takaperin nyt käy kuin rapu;
    Vaan ensi numero, siit' on apu;
    Mun vuohilaumani silloin lennä!
    Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä.
                Siis ulos vaan,
                Pois maailmaan!
    Sanoma tietävi kaikki ratki,
    Se tietää tapahtumattomatki...
    Ei i:n sijahan, ä ystäväin,
    Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_!



VAIVAISUKKO.


Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo
paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta
sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja
keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle;
ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä
matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä
hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan
tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä,
joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun
se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen
vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä
vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin
on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka
olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No,
luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos,
kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa;
mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen
yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen
puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale
pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon.
Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa
noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen
hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä.
Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran
kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet
aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta
kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun
koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään?
Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi
nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja
kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja
jalassa keltaiset housut.

Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei
tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen
Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska
hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään
vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille
sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta
sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut
muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin
ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa
riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä
ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt,
koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka
ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.

Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi
vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä
ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista
plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut.
Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi
siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään
miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden
hän keksi seuraavan petoksen.

Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä
anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte
pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja
lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä,
teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti
kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin
paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa,
hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut,
ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin
viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan
kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita
vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä
varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja
köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre
kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta
niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.

Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä,
mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi
tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä
minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta
täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta
hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset
pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain
ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette,
sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä.
Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat
eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."

Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui
hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta
käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta,
koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt
muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti,
tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko
ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin
elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti
maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.

Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa
ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää
kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa
nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä
nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti
kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen;
hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne
viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että
minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin
mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se
metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat
kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun
murhanneen vaivaisukon?

Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa.
Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja
sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja
ja rautoja.

Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että
nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain
alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui
astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun
aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt
näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin
kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.

Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä
tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään
helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty
kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa
työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä.
Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun
raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa
tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja
viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen
sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota
sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.

Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta
odottamaton tapaus pelasti sen.

Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta
panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen
lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan.
Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle
taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän
ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin
tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti
huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne?
Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut
paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa
rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo
maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan.
Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse
rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä
maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä
siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja
keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin
valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt
pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät
mennä ohitse.

Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain
kättensä tekoa.

Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista,
Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin
myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja
vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään,
tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö
mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se
vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi
rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi,
niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa
on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme
kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."

Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat
karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari
kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan
ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että
nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta
peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät
tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan
eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään
ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä
vaivaisukon rahat.

"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa
vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen
vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään
tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.

"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.
"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"

"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat
ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki
itsellensä.)

"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan
ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa
hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)

"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut
karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa
vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin
häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin
ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei
Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä
huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli.
Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat
uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja
huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko
oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä
ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan
minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko
joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki
kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen
toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään
otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat
joutuneensa hirveän velhon kynsiin.

Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.

Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies
oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä
kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan,
oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä,
oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa.
Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa
oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon,
joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti
rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että
karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta
hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi
vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat
rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan.
Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei
minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä.
Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain
joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa
tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä,
että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko
parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi
ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki
kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt
vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa
vaivaisille korvaukseksi.

Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko
kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan
ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan
päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä
asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte
on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin
voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet
seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti
se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha
nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty
Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin
savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään
ole mahdotonta.



PRINSESSA KULTAKUTRI.


Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan,
ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat
korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät
sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin
sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä
järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla,
ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja
rakkaudesta yht'aikaa.

Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli
äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat
ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä
kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian
maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi
pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto,
sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon
paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä
kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat
kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin
viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.

Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai
valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa;
moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja
monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin,
kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas.
Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli
pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä
keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan
auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta,
istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja
kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos
tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.

Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta
vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle
iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän
mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen
henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki
pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän
vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli
kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko
valtakuntaansa.

Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa,
sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet
oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä
Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli
nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein
oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle,
joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään
muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa,
nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti,
että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se
loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.

Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän
maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri.
Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta
ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi
ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin
ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko
Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei
olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja
hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.

Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä
pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa.
Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen
öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän
kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman
vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun
Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita
tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille
ja heidän perillisilleen.

Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja
synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle.
Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle
rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli
väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli
vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän
kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi
häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se
syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin
rangaistustuomion.

Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin
prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen
suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon
lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin
kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain
läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun
tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta
ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja
leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän
neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen
laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi
kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.

Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä;
mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista
Pohjolassa.

Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi
pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja
oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut.
Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta
perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet,
ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä
usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä
hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei
tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan
päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia
ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen
se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on,
ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.

Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään
kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa
suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä
suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen
jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan
suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan
kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei
voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä
tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen
ollut hänelle mieluinen.

Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä
pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän
ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan;
mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut
häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten
kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on
Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän
oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon
_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas
entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri
eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja
sanoi: "koira, tahdotko elää?"

Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."

Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu
Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän
vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä
minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."

"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.

Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta
kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä
Ispahaniin.

Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat
valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin,
jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa
suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten
tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle
tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta
heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva,
rautainen ristikkoaita.

Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri
riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään,
hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi
leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin
välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta,
ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.

Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla
koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan
vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli
kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan
mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin
ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista
ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein
kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta
taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa,
niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan
kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa
pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen
neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille.
Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin
yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista
ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir
voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua
kuningasta seurassansa.

Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä
nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille
purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen
kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.

Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa
höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli
hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.

Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja
toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se
päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa,
kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa
kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin
se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin
suurtakin voittajaa.

Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä
vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille
krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen,
jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa
kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa
vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti
pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki
seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti
kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle,
eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein
hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja
pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi
pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan
ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan
saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan
eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin.
Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja
ahmasi porsaan.

Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen
Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin
susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi
shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta
aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä
tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja
ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja
urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti
lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai
uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen
hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.

Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja
sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen
heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen
hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli
vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.

Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa
istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri
ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan
sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa
ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät
säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa
eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman
viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti
vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan
ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan
musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua
nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan.
Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta
turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui
hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi
vihollisen vertä.

Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri
leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden
eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa
prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen.
Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin
pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti
siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut
elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin
liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi
Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko
kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi
heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät
yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa
päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan
oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri
kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten
vietiin Ormus pois kentältä.

Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin
joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko
paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat
ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle
katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat.
Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin
tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut
aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja
laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana
astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla
koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia
jalkojansa.

Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot
vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman,
makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen
kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti
pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.

Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti
prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.

Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta
ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan
urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja
yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa
ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki
oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään
tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi
näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.

Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa
sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä
tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat
joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri
oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän
keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli
Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin,
tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.

Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä
synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä
oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan
surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa
moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin
hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen
tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian
kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa
palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.

Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja
ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta
kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat
ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi
Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa
viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää
hänet tai kuolla.

Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin,
niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri
ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta
prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa
eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli
vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä
eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa
Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan
juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja
piti itse prinsessan.

Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui
ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui
puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi
oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska.
Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa
hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin
vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi
lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"

"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.

"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa
syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.

"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka
varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."

"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa.
Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen
ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin."

Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri
kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen
oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa
sinulla on? Minä olen juossut aika matkan."

Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut
vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja
lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan,
missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli
tuonut.

"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain
kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon
maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti
Persiasta ja tuo meille onnea."

Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan;
hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän
makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka
oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli
valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle
tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa
Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty
pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli
miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet
ja sanoi prinsessa Kultakutrille:

"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma
tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen
ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman
kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja
palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen
tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan."

"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka
omalla kielellään velho Hirmulle.

Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi
meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus
Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla
takaisin Persiaan."

Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi,
kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään
hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän
kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä
mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta
hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa
niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan
salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.

"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää."

Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi
leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli
poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä
ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja
revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.

Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä
hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä
salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin.
Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden
ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu
ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten
seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena
yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin
nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka
hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin
huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui.
Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen
ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset
_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en
tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien
kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle.
Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi
taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana
kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa
silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin
omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten
neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin
paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja
kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän
Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä
enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä
pelastajasi tulee!

Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään
tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka
kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut.
Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian
laiska.

Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset
tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja
hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin
Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa
sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu,
niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.

Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta
Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut
vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut
mitään.

Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä
syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta
kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin
et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi,
seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä
marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn,
mitä olet päättänyt."

Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli
Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja
kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät
kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin.
Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi
yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän
sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa
veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan
vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin
ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli
itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen
kaiun tunturin seinistä.

Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja
viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi
hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"

Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan
sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."

Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin
pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia;
kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta
huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.

Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt
mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät
oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään
pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä
hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti
kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu
hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten
kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis
saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta.
Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata
kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa
rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin
kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.

Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui
lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen
kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on
sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin
minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa
pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella
itseään itikoilta."

"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole
nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän
pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on
lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa,
mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi
ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa
vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon
verileipääkään."

"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti
molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä
ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään
pistelleet.

"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi
lappalaisakka.

"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi.

"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri.

Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan
varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa,
sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen
yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan
mitään, suuttui hän hirmuisesti.

"Tule ulos!" tiuskasi hän.

Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona
ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa
syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen
säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin
sinivuorilla.

Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle
Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta
kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt,
mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan
kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt
aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän
kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat
kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran
kysyn."

Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta,
mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho
kiukusta vapisevalla äänellä:

_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä:
ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä
syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin
tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan
tuuleen.

Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki
kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän
itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää
mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista
vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin
saloilla.

"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu
ja palasi lappalaiskotaan.

Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli
riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan
etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon,
kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän
saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita
tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin
rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään
ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan,
ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran
saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo.
Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut
henkiin, niin minä sanon jotakin!"

"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi
kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"

"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.

Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa
mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin:
"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy
kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa
on muurattu uuni!"

Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa,
ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat
eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja.
Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät
kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi,
ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.

Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan
ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen
kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään
samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin
hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän
kirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan
tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että
löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.

Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi
tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen
aikeessa kanervakankaalle päin.

"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut
Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi.

Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut
pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs
näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä
tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän
kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka
seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau,
huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe
kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli
vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi
sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä
oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui
koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.

Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt
varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli
Kultakutri?

Prinssi astui telttaan.

Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi
makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä
päivällistä odottaessaan.

"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa
minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!"

"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan
tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi
hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä
kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan
sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla,
silloin on hänellä kuolema edessä."

"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä
yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!"
vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka
ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat
vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa
näköinen.

"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat,
joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä
hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin
hänen sanovan:

"'_Adama donai marrabataësan_!'"

"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä
purkaa lumousta."

Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi
teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan
raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä
aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta."

"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin.

Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja
huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti:
_Marrabataësan donai Adama!_

Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui
nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.

Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta
luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina
eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan
kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan
kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään,
yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.

"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi
oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta."

Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas
taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea
iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain
yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet
kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa.

Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi
kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut:

_"Marraba donai Adama taësan!"_

Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se
kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin
keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo
ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi
hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan
Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi
viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan.
Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja
vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli
onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä,
joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki
jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä
ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat
rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä
tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?"

"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon
eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan
rakkaudessa", vastasi Kultakutri.

"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?"

"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta."

"Huomenna me palaamme Persiaan!"

"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja
hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me
viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin
palatsissa."

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä
Lapissa omassa porontalja-teltassani."

"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi.

"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on
meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa.

"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa
mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata
kuin Lappi."

Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa
läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen
pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden
sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet.

Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja
iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton
jauhoja.

Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa
kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä.
Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan
ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan
häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren
villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat
eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain
juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä
luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta
lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui
polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle
kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä
vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin
kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah,
Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla."

"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää
elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi."

Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin
uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan
perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa
Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen
tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan
kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin
vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan
kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin.
Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät
hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan
ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä
elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi
kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle
Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he
onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana
kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät
lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina
Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin
ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja
Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von
Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He
luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä
kuin Lappi.



ILTAKÄVELY.


    On ilta, tähdet kirkkahat,
    Käyn luota Lauri setäni.
    Ne kestit kyllä kelpasi,
    Ne hienot kestit olivat.

    Söin siellä lohipiirasta
    Ja Mainkin kanssa tauhusin,
    Kissaa ja rottaa leikitsin.
    Herttainen hän ja hupaisa.

    Mä iso mies jo olenkin:
    Olenhan yhdentoista ja
    Jo kolmannella luokalla;
    Yks, kaks saan lyyryn lakkihin.

    Ja silloin... Mitä? Tähtönen
    Kauniisti lensi taivaalla.
    Oi, suur' on Luojan maailma,
    Ja minä, oi, kuin pienonen!

    Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne!
    Kun seison, nekin seisoo, oi!...
    Ivallako se Maikki soi
    Jo "herra"-nimen minulle?

    Jäljellä tortun puolikas...
    Kuin kummallista kuitenkin,
    Mä olen, jos kuin kulkisin,
    Keskellä, Luoja, maailmas.

    Uh, olis tyhjää, kylmää vaan
    Maailman keskess' seisoa,
    Jos ei myös olis Jumala,
    Mi kaikki ohjaa kulussaan!

    Jos vaikka minne menenkään,
    Jumala ain' on luona vaan,
    Isäni Hän on ainiaan,
    Mä olen Hänen kädessään.

    Kuin näihin tuumiin tulinkin
    Käydessä luota setäni,
    Min kestit kyllä kelpasi,
    Ja suuhun paljo suotihin?

    Jumalan silmät kirkkahat
    On tähdet laella taivahan,
    Sen uskon aivan varmahan,
    Ja poveemme ne katsovat.

    Kuin kirkkaasti ne tuikkivat,
    Kummasti mua katsovat!
    Kun kuljen, nekin kulkevat,
    Kun seisahdun, ne seisovat.

    Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo.
    Mun retkeni ne tietää tään,
    Mä niiden tiet' en tiedäkkään,
    Ennenkuin pääsen niiden luo.

    Kotini täss' on. Hyväst' vain,
    Jumalan kauniit lyhdyt te!
    Kun yöllä mua katsotte,
    Niin silmäilkää myös Maikkiain!



MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN?

(Joulu-leikki.)


Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset
ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi,
neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on
kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen
taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa
lunta.

_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa.
Olemmeko nyt jo metsässä?

_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta
puuta?

_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset
dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi.

_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo
enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään
tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä!

_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme
kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita
joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun?

_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo
joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä
et saa räiskyä, puuroon.

_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.)

    Oi, kevääsen mun paikallain
    Suo jäädä seisomahan.
    Kun rastas istuu latvahain
    Ja käki kukkumahan!
    Niin lehdin päivän paisteessa,
    Viserrän joka oksalta
    Keväiseen maisemahan.

_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on,
että laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha,
huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi?
Äiti keittää sinulla lipeäkalaa.

_Tuomi_ (laulaa).

    Oi, säästä minut suvehen.
    Kun päivä mulle paistaa!
    Niin saan mä sulot nuoruuden,
    Mont' kukkaa ihanaista;
    Ne kenttään, laaksoon lemuaa,
    Ja niillä huoneen kaunistaa
    Niin monta lapsukaista.

_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto!
No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi,
pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita
keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa.

_Pihlaja_ (laulaa).

    Mun ensi syksyyn jäädä suo!
    Niin ystäväni saapi
    Mun kypsäin terttujeni luo
    Ja mua lohduttaapi.
    Se onpi tilhi pienonen;
    Mä olen silloin punainen,
    Myös metsä punoittaapi.

_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun
marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat
jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja
parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle
jättiläisistä ja noidista.

_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi.

_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet
liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä
ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän
osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja
kylvetään jouluaamuna porstuaan?

_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin!
Minusta tulee jousenkaari.

_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset.
No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti!

_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait!

_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin
minä olen nähnyt juoksevan metsässä.

_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden
juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä
täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni!

(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen
naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä).

_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa
metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun
kolahteli puihin.

_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja
kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin.

_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän
tielle ruumissaaton jalkoihin.

_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen
kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai
mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme
sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia
ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain
siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan
tule täällä pimeässä metsässä.

_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin
miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti.

_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä?

_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo,
että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna?

_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä
ulkonakin.

_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle.

_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt,
Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia?

_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi?

_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi,
niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin
ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä.

_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa
minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain.

_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin
kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän
syrjemmälle.

_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja?

_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä?

_Pihlaja_. Ja rusinoita?

_Mänty_. Niin, ja lippuja?

_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin
joulupukilta?

_Matti_. Minä teille selkään annan!

_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki
jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden
auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus
saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä
rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa
laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä.
Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja
sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs
nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin?

_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät
etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.)

(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat):

    Piiri pyörii kanervilla, lumella,
    Nyt me seppelöimme nuorta neitoa.
    Joulukuusi, metsän talvimorsian,
    Koreasti vaatetetaan kukkahan,
    Avulla niin monen kauniin kaason.
    Morsiolle tähdet päärmää linnikon,
    Enkelit jo alkaa sulon soittelon.
    Raottaapi kohta portin joulu jo,
    Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio!
    Joulukuusi morsian on kaunokkain
    Puku vehreä on hällä yksin vain;
    Joulu-iltana nyt häät jo taas on.



KUU KIRKAS.

(Talvi-leikki.)


Henkilöt:

 Jeronimus, rikas talonpoika.
 Ukko Maunu.
 Akka Maunu.
 Matti  |
 Maija  | kaksi köyhää lasta.
 Kuu.

Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee
läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa
metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole
pimeä, vaan pimenee kohta.

Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.

_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja
mitä katsot?

_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa.
Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja
hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän
ansiomme, ukko.

_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä
on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.

_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin,
miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme
jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta
hopearahaakin. Ohhoh!

_Ukko_. Ohhoh!

_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain
aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes
puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa
oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se
jotakin, se, ukko hyvä.

_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.

_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan.
Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan
kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.

_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.

_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa
pikku jaon hänen kanssansa.

_Ukko_. Perunoistammeko?

_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt
tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta
kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte
me...

_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?

_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin
vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi
olla muuta kuin laillista ja oikeata.

_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta...

_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös,
on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa
rikkaudestaan köyhille.

_Ukko_. Niin, mutta...

Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.

_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa
rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle).
Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä
kotia. Saammeko olla teillä yötä?

_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin
meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko,
meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)

_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin
tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita
omenia! (Hän laulaa:)

    Kaksi kultaomenaa.
    Oi, jos olis mulla,
    Saisin hevon ratsastaa.
    Voisin rikkaaks tulla.
    Vaan nyt tässä tallustaa
    Rakkaan siskon kanssa saa,
    Linnun lailla karkoittaa
    Huolet laulelulla.

_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi
pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?

_Matti_.

    Heittääkseni koppia
    Jos mull' olisi niitä,
    Heittäisin kaikk' sulle ma:
    Hauskaa tulis siitä.
    Vaan nyt musakiven sain...

_Maija_.

    Männyn käpy mull' on vain...

_Molemmat_.

    Olkoot sijass' omenain,
    Kun ei rahaa riitä.

_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.

_Matti_. Ota itse, jos saat!

(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)

_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!

_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä.

_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)

_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)

_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä
kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen
olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi
kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä
teette?

_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.

_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?

_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa
omenasatoamme.

_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun
aitani yli?

_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan
varsilla on vielä enempi.

_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten
tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)

_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee
varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta
meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)

_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?

_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.

_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes
kuu olisi paistamassa!

(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on
palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa
edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).

_Kuu_ (laulaen kuin palovartia).

    Kello on kahdeksan lyönyt:
    Kotihin kulkee karja jo syönyt,
    Loppunut päivän on puuha ja työ;
    Sisään, lapset! jo joutuu yö!

_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah,
miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin
laulanut jotakin?

_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa!
Palovartia se lauloi tuolla kylässä.

_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina
lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:

    Ilman kannella istuu kuu
    Ja lasista kurkistaapi.
    Mun mieleni...

_Matti_.

               ... tuosta riemastuu
    Ja soittoon sormeni saapi.

_Molemmat_.

    Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
    Kun yllä maan on olla sun virkas!
    Saat nähdä jo...

_Kuu_.

                 ... Ohoh, ohoh!

_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!

_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.

_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh,
ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin
taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan
päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä
ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia
harppauksia.

_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin
yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat
eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä,
näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä
poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!

_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:

    Näet hullutuksia paljon, näin
    Kulkeissasi iltasilla...

_Matti_.

    Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
    Näet riemua rakastavilla.

_Molemmat_.

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nousta voi...

_Kuu_.

                ... Ei nousta voi.

_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä
meille tietä hyvään latoon!

_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!

(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nous...

_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian
korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte
niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla
sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea
yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää
koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä.
Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän
kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain
puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua
minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin,
niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin
pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää
kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven
näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn
piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä
yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat
paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite
putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään
yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin
lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan
heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen
kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin
minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)

Sävel: Onpa vielä Suomessa...

    Olin pieni lapsi maan,
    Eksyin kerran maailmaan,
    Etsin vielä emoain
    Seuraan häntä vuosittain.
            Yhä vaan
            Ympär' maan
    Pyörin, paljon nähdä saan;
    Illat pimeet valistaa
    Saatan, milloin nukkuu maa.

Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena
päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen
minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan
sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi
palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...

    Vaan kun vuotta tuhannen
    Sua vielä seurailen,
    Surus tuudin nukuksiin,
    Lastes majaa vahdin, -- niin
            Taivaalta
            Laajalta
    Syliis suo mun pudota,
    Rauhaan siihen nukkuen
    Kuin laps' äitin rinnoillen.

Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini.
Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe
sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee
pimeä.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)

_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan
melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.

_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset
oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän.
Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me
säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat
pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen
säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen
pimeä.

_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja
olen syytön...

_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)

_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois
peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)

_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.

_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!

_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen
yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)

_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton
kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?

_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?

_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja
harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää
rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me
opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.

_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...

_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista
tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)

_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset!
Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että
oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa,
vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!

_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun
puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani
himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on
asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon.
Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä
onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma
tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain
näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä
näytän. (Laulaa:)

Sävel: Mä olen Papageno...

    Mä olen tuima tyranni;
    Piiskaani pelkää orhini.
    Lyön härkää, lehmää, lammasta,
    En pelkää pässin puskuja.
    Ja koira, kissa, renki saa
    Myös lyöntejäni koettaa.
    Jos varas vain käy tänne, niin
    Hän heti joutuu arestiin.

Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon
tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he
saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon
säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he
tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin
kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)

_Kuu_. Tyhmeliini!

_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta
tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista
harjaa.)

_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset,
että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen
tervapyttyä.

_Ukko_. Liian on korkealla.

_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti
nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä)
mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti?
Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka,
oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme.
Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän
sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen
aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Säkki nauroi.

_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!

_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin,
akka, että se on liian korkealla.

_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun
tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!

_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs
sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas
niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me
tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!

_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni,
auttakaa! auttakaa!

(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa
rakeita. Ukko ja akka häviävät).

(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)

_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?

_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.

_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää
siellä olevan talo.

_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin
eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.

_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla
ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?

_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme
tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!

_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?

(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen
kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja
tervapyttyineen).

[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka
mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]

_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas
tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin
kauniita omenia.

_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla
kuussa riippuu?

_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...

_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken
täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?

_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa;
sentähden minä otin heidät.

_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä,
saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.

_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun
kuulet kuun puhuvan.

_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden
ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla
liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)

_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai
niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet
lähtenyt kävelylle?

_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!

_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas
säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti?
Myllynränniinkö?

_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä
olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut
irti!

_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!

_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet
viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä
annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?

_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen
kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!

_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!

_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin
sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!

_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on,
kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän
vierettelekse.)

_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!

_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.

_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa
johonkin!

_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.

_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse
jaloillasi! Se on mukavampaa.

_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin,
tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä
annan teille selkään!

_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!

_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa?
Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi,
taikka...

_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo
kaivoin pois puun alta!

_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte
vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat
sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.

_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai
rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme
vain tehneet sinulle pilaa.

_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita,
varastaaksenne omenia?

_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli
liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä,
miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.

_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan,
näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat.
Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?

_Matti_. Matti ja Maija.

_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut
säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan
ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun
avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni
pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä.
Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin,
että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?

_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!

_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin
köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!

_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.

_Kaikki laulavat_.

    Kuu ilman kannella kuljeksii
    Ja tielle hän tirkistääpi.
    Ja tiellä nyt ukko astuksii,
    Ja akka se häpeääpi.
    Sua, kuu, he tervata halusivat,
    Vaan itse ansahan lankesivat:
    He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.

    Nyt ukko ja akka on siellä vaan
    Ja siellä pysyvät aina.
    Sun kultalevystäs lapset maan
    Alati kultia lainaa.
    Mut' sinä vain kuljet matkojasi
    Ja peilaat vesihin muotoasi
    Niin ylhäältä, niin ylhäältä.



KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.


    Meremme Suomen Lahti, sa
    Nyt olet kaunis, iloisa
    Tuhansin valkopurjein.
    Vast' olit tyhjä, poloinen.
    Jäät poves peitti, sitoi sen,
         Ja talvea
         Piti aaltos, ja
    Kuolleena oli Ahtola.

    Vaan vapaa, uljas olet nyt,
    Siteittes aik' on päättynyt,
    Sun lainees riemuin laulaa,
    Pyydystää verkkos, kajavas
    Taas huutaa, loistaa majakkas.
         Ja höyrysi
         Taas suitsuvi,
    Kevättä rantas henkivi.

    Suikertaa sitees hopeinen
    Nyt Viron hiekan keltaisen
    Ja Suomen vuorten väliin;
    Kronstadtin rautalaivan ja
    Myös kaislavenon kannat sa,
         Ja riemuiten
         Nyt kylpien
    Sä tanssit mailman portillen.

    Käy, tuuli! Aalto, kohoa!
    Käy ylös rantaan, suurilla
    Mietteillä mielet täytä!
    Pois huuhdo vesin suolaisin
    Laimennut mieli, himotkin.
         Ja virkistä
         Taas ihmistä,
    Luo, voima, valo, elämä!

    Sä meidän uljas meremme!
    Sun Herra antoi Suomelle,
    Lipulle Suomen tieksi,
    Ja kun se liekuu vapaana
    Sinisenä ja valkoisna,
         Niin ennustat
         Ajat tulevat,
    Lippumme värein vipajat.



TUULENTUPA.


Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja
taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon
laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan
rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät
keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa
muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan
kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma;
ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät
kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja
haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa
etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät
ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia
kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka
asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko
heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden
raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset,
niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin
heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista,
he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat
he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä
korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru
sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten
puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta,
kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi,
Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi
kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.

Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi
henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan
sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri;
vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on
vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään
metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja
lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista
muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat
näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä
kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin
me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte,
että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä,
tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki
tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa
purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja
kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa
ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on
valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta;
jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma
kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?

Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi
ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia
sulkiansa niitylle?

Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän
Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään
lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?

Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee
kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka
kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?

Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja
kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?

Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi,
joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene
jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan.
Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele,
sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti
ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele
sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita
punertavissa iltapilvissä.

Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä
sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä
ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista,
mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se
haihtuu ja häviää tyhjäksi.

Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja
katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat
kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä
loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua
oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein
saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi.
Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä
ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen
paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä
kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden
ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne
tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat
jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle,
tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat.
Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua,
joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät
siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät
sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen
ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai
kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja
rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka
hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista
ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat
iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta
ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta
se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava
kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät
ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli
kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä;
he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja
tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat
pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja
henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet
aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...

Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin
kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa
tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien
taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.

Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja
suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän
oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja.
"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi
usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi
kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian
hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento
kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä
pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät.
Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille
kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta
ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun
sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua
pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen
kuutamoa."

"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari,
joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on
vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia
silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa.
Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."

"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi
lukea lukkarin johdolla.

Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen,
satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan
ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei
koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun
näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä
kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja
prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin
tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista,
jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta
Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit
rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana,
vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.

"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi
eräs pienokainen.

"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!"
virkkoi nikkarin pikku Petter.

Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti
ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän
minä niitä melkein joka päivä."

"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen.
"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän
katajikossa!"

"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen
auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.

"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he
menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas
merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi
Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin
iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."

Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa
iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan
odottaakaan.

Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä
valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista
näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget
astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.

Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku
käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"

Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään,
muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni,
repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi
ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"

"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En
minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee.
Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän
kuin te siitä asiasta."

"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän
sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko
pilvipäivä_."

"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli:
_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_."

"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat
lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon
kauneutta.

"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö
sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten
kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli
koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat
kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä
kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa
kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun
ensi pakkanen tekee sillat järville.

"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä
menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"

"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee
torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"

"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi,
ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä
ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.

"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.

"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen
ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten
kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat
vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät
pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden
punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten
hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"

"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu
hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.

"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii
henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä,
rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja
taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän
on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa,
ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet,
syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin
linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja
vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät
ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin
tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee
ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin
välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä
hopeaharso-leninki."

"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi
Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää
kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."

"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat
muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter
viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre
haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.

Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa
kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas
talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella,
kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon.
Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän
kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista
ihmeistä.

Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla,
katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana
pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter,
joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten
uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa
yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä
harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He
katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin
taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat
toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin
ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina.
Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon
raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me
vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."

"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me
ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän
iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään
puuroa?"

"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja
puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon
kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin
meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän
oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä
aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja
laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on
meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton
niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin
meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan
suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa
joutuu hukkaan maan päällä!"

Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä
ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen
ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen
sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin
illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku
kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten
ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä,
suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja
niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat
liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä
Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa
suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen
rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme
sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan
raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja
unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin
hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta
uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja
kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja
vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme,
vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja
laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."

Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko
taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne
kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja
hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat
mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne
asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja
kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli
merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet
kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla,
maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.



PIKKU HALTIA.


Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan
kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava
arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää
paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä
kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän
ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku
siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle,
sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli,
niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin
silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän
kimpuroimaan.

Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme
lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa
yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen
kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja
näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän
itsekseen.

Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja
pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä,
ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän
rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi
maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt
pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle.
Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta
sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan
valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä
pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä
hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä
ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät,
arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä
vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa
oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes
maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.

Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia;
niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut
millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia,
tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni
noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt
verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista
olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen
kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei
ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa.
Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän
tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa,
millainen sen pieninkin osa oli.

Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki
muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla,
joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja
tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen
lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa
vasten.

"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt
pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien
peitosta.

Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi,
valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten
muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi
että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa
hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä
olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa
kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden,
että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.

Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja
astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti
hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi
mikroskoopilla tutkia löytöänsä.

"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos.
"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin
_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka!
Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen
takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin
_homunculus_-suvun!"

Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä
lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa.
Kun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi
hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta
kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen
jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli
tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos
etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja
huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi
kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei
ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa.
Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa
ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta
_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti
oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa
ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen
ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan
nuttuun pukeuneet miehet löytää.

Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin
tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan
seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa
ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se
kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.

Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa,
tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän.
"Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko
yöksi.

Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe
yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä
lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.

"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos.
"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli
pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi
toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki
kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.

Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi
häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi
hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" -- Hän otti
suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen
ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli
kirjaneuvos.

Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan
pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut
vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä
reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.

"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä
lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi."
-- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja
uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli
hän.

Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit.
Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta
tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.

"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti
hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan
hyminä.

"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta
kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan
olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään
ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein
varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.

Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon
kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä
entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento,
josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän
tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä.
"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän.

Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi.
Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät
silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi
ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja
siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä
tänäkin päivänä.

Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan
metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon
kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo,
"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen
sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti
piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen
esiliinassa kotiinsa.

Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli
uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa
vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä.
Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!"
sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui
hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.

"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään
sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!"

Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta
sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä
suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!

Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään
teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja
kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi
kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan
hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui
porsaan seljässä.

"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet
heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta
sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin
ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi
mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!"

Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin
suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään,
kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä
minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen
ämpärin sangalla ratsastamassa.

Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän
sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan
joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?"

"Olento", vastasi hän.

"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?"

"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus.

"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun
nimesi on?"

"Sano minua Pikku Haltiaksi."

"Onko se almanakassa?"

"Etsi!"

Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko
almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän",
sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia.
Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen.
Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo
elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun
papinkirjasi?"

"Papinkirjaniko? Mikäs se on?"

"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo.
Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee,
että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta.
Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan
pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa
koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa
pappilaan.

"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on
ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä.
Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut
viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan,
näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin
näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset
perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku
Haltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun
pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen
vai mikä."

Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja
pyysi viimein nähdäksensä moista otusta.

"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku
Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja
sanoi: "tässä mä olen!"

"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja
alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun
seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"

Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan
provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.

    "Taattoni on taivon päivä.
    Maammoni on aava ilma,
    Majani on mailma laaja,
    Vakaa kehtoni vapaus,
    Voima vahva elonani,
    Valo runsas ruokanani,
    Jalo lämmin juomanani.
    Unenani valvominen..."

"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään,
"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun
kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja
sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun
kärpäsläpästäni?"

Piskuinen naurahti:

    "Ei minua sorto sorra,
    Teräs ei minuhun pysty,
    Tuli tuimin ei mua polta
    Eikä musta multa peitä.
    Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.
    Pedon kitaa, ihmiskättä
    En mä pelkää; pääsen niistä
    Surman suuhun sortumatta,
    Hymyillen kuin kevään lehti.
    Mitä mielitkään minusta,
    Herra, herttainen provasti?"

"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui
provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en
sinua tunne."

"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen
veitikkamaisesti etusormeaan.

"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en
muista."

"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa
puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä
sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja
aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja
näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."

"Joutavia lapsellisuuksia!"

"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun
kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta
jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi
kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin
sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin
halusi siihen aikaan paloi."

"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti.

"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin
olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän
tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos
olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin
enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua
kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi
kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!"

Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui
ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.

"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää
suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen
loukkautunut provastin puolesta.

"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.
"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!"

"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois
kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.

Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta
muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi
kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se
juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään
jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja
katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat
ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan
miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan
hengästyksissään mätästen ja aitain yli.

"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on
kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari
ruispellossa!"

"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se,
jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä.
Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin
kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua
kärpäsläppään."

"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin
täytyisi juosta?" kysyi kanamummo.

"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta
minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen
palveluksen?"

"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!"

"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä
milloin ehkä palaa."



HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ.


    Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää,
    Ojan aaltohon propelli kun nävertää,
    Telat tuskittelee sekä männät ne käy,
    Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy.
            Minun tointani vaan
            Se ei liikutakaan.
    Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin,
            Tulivin! Tulivin!

    Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee,
    Näen luukusta kuin säen sinkoelee,
    Tuuli jäätävä on, meri möyryelee,
    Joko lunta tai vettä nyt virtaelee
            Minä täss' yhä vaan
            Valon, lämpimän saan,
    Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin!
            Vari on. -- Tulivin!

    Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi
    Yhä ahkera on, yhä puuhoavi,
    Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo,
    Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo.
            Uros, vait' ole ain'.
            Tahi kilju, kun vain
    Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää --
            Tulivin -- häviää.

    Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee,
    Hiki nokiset kasvoni kun valelee, --
    Peninkulmia monia alla mä maan
    Sytytän tulivuoren oksentamaan,
            Siten luulen ... mut saan
            Heti keinuilemaan,
    Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min
            Vesi vie. -- Tulivin!

    Avaran meren aalto se voi murentaa
    Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa.
    Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!...
    Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi
            Välill' liekin ja myös
            Veden olla mun työss'.
    Tuli räiskyös! Laulaos propellikin:
            Tulivin! Tulivin!



MUSTAN MEREN MERIMIES.


    Kas meripojat, niitä
    Ei pelko painakkaan!
    Maan ympäri he kiitää
    Ja lappaa touvejaan.
    Kun meri pauhaa, myrskysää
    Touveihin, mastoon yllättää,
    Niin laulaa lauluansa
    Iloisin mielin nää.

    Mies mustan meren laivan
    On Niku nokkela;
    Niin ketterä hän aivan,
    Ett'ei vois uskoa.
    Kas, kuin hän hyppää uimaankin,
    Ja mustana käy takaisin
    Kuin musta meri, mutta
    Sydämmin iloisin.

    Hän laivan valkokantta
    Nyt "hyppii varista"'
    Ja mustat merkit antaa
    Jaloistaan tihkua.
    Niin varpait' tulee variksen.
    Mutt ei ol' orja Nikunen,
    Merensä mustan, rakkaan
    Hän maalaa kaikillen.

    Hän joskus töhrää, milloin
    Pitäisi koristaa;
    Paperipätkin silloin
    Selkäänsä Niku saa.
    Vaan joskus, uljaast' uituaan.
    Kauniisti kantta juostuaan.
    Hän pannaan villapaitaan
    Ja puhtaaks siivotaan.

    Hän teräksisin kengin.
    Puusäärin astelee
    Ja pojan, tyttösenkin
    Keralla leikitsee.
    Kun hän on hauska veikkonen,
    Hän piirtää kirjaan lapsien
    A:n sauvoin kulkevaisen.
    B:n köyryselkäisen.

    Käy, Niku, tähän laivaan
    Nyt lippus nostamaan!
    Laps-pienet päätään vaivaa,
    Ken Niku olleekaan.
    Hän on... No, kappas juonta sen!
    Taas pulskahti hän merehen,
    Kirjoittain noustuansa:
    Huomenta, pienonen!



YRJÖN VALTAKUNNAT.


Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen
ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren
keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja
joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja
kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren
leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun
vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen
näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua,
sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu
Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin
olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja
kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein
onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento
maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan
rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?

Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin
hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin,
hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli,
vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet
aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja
satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun
koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi,
siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille
viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet
eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä
niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka
pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei
hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät
mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille
ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa,
ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä
sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija
hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin
kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää
iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä
niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita
huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.

Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa,
ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä
purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita
maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset
monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa
ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten
oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä
sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta
tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata
purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät
ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää;
Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä
rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli
omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.

Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita
höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi.
Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja
pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö
juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku
salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa
hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan
mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle
päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin
tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli
hauskaa!

Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan
oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien
tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain
merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt
olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut
Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä.
Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet
kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri
seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko
hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"

"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä
laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti
vuoreen."

"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"

"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies,
"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi
merkinnyt tuon niemen."

Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon
eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän
merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi
ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen
vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut
tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan
pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki
liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes
uskaltako turmella saariston maantiedettä.

"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme
sota-rakennusmestarin toimesta."

"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.

"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele
oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin
kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin
uutta!"

Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin
kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti
sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen
kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä
että saari oli kuningas Yrjön oma."

"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin,
kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren."

"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on
monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni."

"Ota vain!" sanoi eno.

Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä
asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja
pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista
aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan
yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi
Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä
hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin
kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi
erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin
saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen
merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja
pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta.
Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari
oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita:
muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat
valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat
kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa
oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita
kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja
laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja
vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.

Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas!
Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin
mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen
poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin
missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan
valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat
olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä,
kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat
katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot
lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen
kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita
ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli
käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat
hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas
astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen,
raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki
kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.

Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman
kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen
hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa,
sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella
pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli
urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman
tappioitakaan.

Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja
poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa
Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta
karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa
valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin
jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä
erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain
koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan
laitumella saaressa.

Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin,
Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki
olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla
ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä
ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa
pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien
muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin
oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että
mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se
armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän
käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien.

Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan,
joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,
Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra,
Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä
siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio
rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä.

Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12
välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä
päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja
ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon
ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa,
Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä
varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi
mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni
viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan
havuvuoteelle.

Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli
huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja
huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat
peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat
olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi.
Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen
tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet
juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat
jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja
alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli
sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa
uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli
joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät
selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti
keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen
väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli
muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi
paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista.

Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö
huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli
ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti
jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli
lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois
metsään.

Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki
asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän
palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi
katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien
kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan.
Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään
kynsiinsä ketään tottelematonta lasta?

Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui
korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin
muureja.

Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti
tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa
hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella,
tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä
jalkaansa suoraksi ja nukkui.

Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä.
He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet
kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen:
"Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki
kuulemansa sinun käskyjäsi."

Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan
silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut
lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki
meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja
ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän
omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui
kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!"
Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli
väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni:
"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka
ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä.

"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä",
vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme
oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja."

"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on _minun_
alamaiseni; hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua
heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä
hänelle uudet siivet kullasta."

Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava
kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten
sinkautti pari tulinuolta lentämään.

"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet
uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on _minun_ alamaiseni.
Hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti
astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan
kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä."

Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi
kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon
seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän
hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.

"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti.
"Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi!
Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella
heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää
kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan
sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä
rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on
sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää
heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille
jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän
alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä
minun valtakuntani lakeihin."

"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas.

"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti.

"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski
kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta,
lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se
monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä
kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi
pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja
koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien
unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin
tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan
kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä
hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä
sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin.
Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin
korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata...

Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.

Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat
pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän
istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli
nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan
oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet
siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen
välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin
sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo
ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.

Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat
olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki
saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja
kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat
kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara
pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan
pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi,
huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon.
Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan
nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen
vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui
rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti...

Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa:
"olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän
vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti
vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi
ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut
hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä
täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei
Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut,
ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan
kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren,
ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan
muurinsa takaa seisomaan.

Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö
tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin.
Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa
ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan
myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita
latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja
oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja
lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja
Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat,
kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät
tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn
puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori
metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa
tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli
muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.

Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua
oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky
laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin
rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan
koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.

Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi!
vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten,
että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut
laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.

Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen
reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta.
Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen.
Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he
ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.

Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa
valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan
niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen
majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän
jäädä ihan ilman päivällistä.

No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa?
Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten
rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa?
Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä
ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan
Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.

Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu,
luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut
yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä.
Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan
soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin
pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä
niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä
on tarjota!"

Mutta Yrjö _ei tahtonut_ tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei
ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään
kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on
hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili
märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa
perästä.

Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata
auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja
korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi
vene soutavan saarta kohti...

"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä.
"Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan
vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!"

"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja
lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän
ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte
laulaisi!"

Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan
hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja
sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä
loikahti hän ensinnä enon veneesen.

Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.

       *       *       *       *       *

Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman
kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia
vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli
sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata
yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot
eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille
purjehtijoille.

Mutta missä oli kuningas Yrjö?

Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä
yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne
olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,
Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti,
Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska,
Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä
kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja
jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut
sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja
kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti
laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat
monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten
sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset
taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset
sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?

Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä.
Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla.
Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta
siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille
tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat
myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin
saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut
hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi
näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat
viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa,
välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne
olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille
kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen
huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?"

Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin
ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa
minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt
takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa,
missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana
poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä
ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin
milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin
jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen
aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa
kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina
ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!



PIKKU LASSI.


Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän
oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko
maailman herneenpalko-veneessään.

Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan
vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien
välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen
lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa,
kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan
nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä
näkee kaikkialta, joka paikasta.

Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli
jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi
hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku
Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.

"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri.

Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta.
"Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin
kauniita veneitä."

"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää
sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta."

"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä
hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi
pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat
olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot
menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina,
oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin
mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta
linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria.
Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu.
Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin
komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren
aalloilla.

Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari
tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari
Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja
ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto
läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat
suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja
kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla,
heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.

Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi
maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo
ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina
heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin
matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen
kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä
soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni
Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin
Europpaan.

Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan,
ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on
toki mies, ja Lassi läksi vesille.

Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen
soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta
kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne
olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään
ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo,
kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.

Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä
rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä
yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis
vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli
puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään
pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.

Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt
veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli
katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän
jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä?
Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan
kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä
ole vihoissasi pikku Lassiin!"

Ja siihen hän nukkui.

Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten
rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli
hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti
veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.

Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa,
ett'ei hänelle tule ikävä!"

Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä
oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen
lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku
Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko
maailman?"

"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"

"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun
herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden
Kirpulla."

Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua
olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana
maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää
Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla
Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli
kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti
ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet
pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla
rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä
kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli
ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi,
mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.

"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.

"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että
valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat.
Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"

"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei
tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat
siellä.

Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä
riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä,
punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla
vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka
tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman
suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja
heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa
palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli
käärmeen vatsassa.

"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.

"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että
puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä
meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"

"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain
hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä.
Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun
äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia
maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä
kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset,
kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä
rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski
kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.

"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.

"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla
pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"

"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä
Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.

He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin
vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön
hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin
kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja
ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin
aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan,
ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita
sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat
välkkyivät.

"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.

"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat
ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen
maanosaan."

"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen
unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.

He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja
ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa
istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin
vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi
oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa
hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä
vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset.
Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi
huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa.
Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan,
miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin
tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu,
katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö
juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin
syömään voileipää!"

"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin
veitikkamaisesti sinisilmillään.

"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää
ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.

"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven
olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin
olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.

"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen
unipoika.

"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja
yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut
hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan.
Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen
tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat
laulamaan pikku laulua:

    Suuri, suur' on maailma,
    Lassi, Lassi pieni.
    Suurempi kuin uskot sa,
    Lassi, Lassi pieni!

    Siell' on kylmää, kuumuutta,
    Lassi, Lassi pieni!
    Kaikki kaitsee Jumala,
    Lassi, Lassi pieni!

    Monet siellä asuvat,
    Lassi, Lassi pieni!
    Onnekkaat on hurskahat,
    Lassi, Lassi pieni!

    Enkeli kun kanssas on,
    Lassi, Lassi pieni!
    Käärmekin on vaaraton,
    Lassi, Lassi pieni!

    Missä viihdyt parhaimmin?
    Lassi, Lassi pieni!
    Koto-olo herttaisin,
    Lassi, Lassi pieni!

Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja
Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan
hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä
tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä
hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.

Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin
että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin
rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista
oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista
loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin
kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi
pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä
hyville lapsille.

Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen.
Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja
herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet,
toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa
Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin
maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.

Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin
usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten
unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan
päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta
taloon.

Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa:
"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat
voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen
rätinä.

Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No",
sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"

Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin
herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"

"Ohoh!" sanoi puutarhuri.

Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.

Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa,
ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät
koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto
lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä.
Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään
vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä
olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne
ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman
sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen,
hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä
hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat,
kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset
ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta
palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet
sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran
maailman?



RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI.


    Sali on kuin kauppatori,
    Lisää vielä vaunut tuo,
    Rouvat kädessänsä kori,
    Herrat polttain hyökkää luo.
    Kahvipannuilleen Loviisa,
    Pikku Lyylinensä Liisa.
    Kalle, kas, voileivälleen
    Istui maahan itsekseen.
        Kello jo
        Soi nyt, soh'
    Vuodesta käy tuokio.

    Kone selväks! Auki ovi!
    Kukin ottaa omansa.
    Pönkkähameinen ei sovi
    Oikein vaunun ovesta.
    Päitä pyrkii akkunalle,
    Nekun sovinnoks saa Kalle.
    Liisa laulaa lallattaa.
    Isä lähtösuukon saa.
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Oikein merkitty on kaikki.
    "Oiva täss' on istua."
    "Varo tulta, rakas Maikki!"
    "Matkaan, täti, onnea!"
    "Pian mulle kirjoitappas!
    Suojaa hallalt' taimet!" -- "Kappas,
    Herra Heimo hiljastui!"
    "Vuottakaa!" -- "Ei voi, ei." -- "Ui!"
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Piii... Nyt lähtöön juna saapi.
    Noan arkin painoinen.
    Kaupunkimme katoaapi;
    Mennään puiston ohitsen.
    Kauniin Maamme-laulun tuolla
    Junan jyryyn täytyy kuolla.
    Muistojemme kaupunki,
    Järvi armas, hyvästi!
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Raukka rautatienmies, mulla
    Aina näin soi korvissani.
    Aina täytyy mennä, tulla,
    Passit, passit huostassain!
    Vaunun portahilla kastun.
    Joka vaunun halki astun.
    Katselen kuin karhuten,
    Lippuin nurkat nyppäilen.
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Yhä näin me samaa tietä
    Maailmalle menemme;
    Tuskin seistään, kunnes sietää
    Saada voita leivälle.
    Pian haukkaa palaa pari!
    Täysin suin juo kahvi vari!
    "Missä Kalle?" -- "Ulkona."
    "Sisään! Ollos varova!"
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Metsän puut kuin vuohet juoksee,
    Vuoret hölkkää vastaamme,
    Tuossa tullaan järven luokse,
    Tässä joen ylitse.
    Lentää talot, sillat, kankaat,
    Sananlennättimen langat
    Kiitäin kaartuu tolpista
    Aaltoisina viivoina.
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Höyryhepo hirnaseepi.
    Jotkut pois jo astuvat,
    Tuttuin syli vuotteleepi.
    Suukot sinkoelevat;
    Punaposkin Lyyli havaa
    Mummon syliin, silmät avaa
    Mesileivän  saatuaan;
    Kallen uni katkaistaan.
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.

    Levätä en saa vain minä.
    Kenkään ei mua kättele;
    Höyry viheltää: pois sinä
    Outoon seutuun etäälle!
    Ajan siipi se ei näänny,
    Ketään vuottamaan ei käänny,
    Vaunut, rata ryskyvi,
    Savuun haihtuu eloni.
        Kello jo
        Soi nyt, soh!
    Vuodesta käy tuokio.



NIITYN SUNNUNTAI-AAMU.

(Kesäinen leikki.)


Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella.
Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa,
joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko,
vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla
kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä.

_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.]

    Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan.
    Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.
    Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me,
    Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.

    Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,
    Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.
    Niin loistanut ei jalo Salomokaan
    Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.

_Käki_

    Päivä nousee merestä,
        Kukkuu!
    Kaste päilyy metsässä,
        Kukkuu!
    Päivä avaa kukan terää.
    Viehättävä niitty, herää!
    Kevät on nyt kaunoisin.
        Kukkuu!

_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään).

    Nousen mielin iloisin.

_Orvokki_ viola (haukottelee).

    Vielä maata mielisin.

_Angervo_ (poika).

    Yöllä jo hän suutaan soittaa,
    Häirii unen parhaankin.

_Esikkö_ primula.

    Yh, sä laiska! Päivä koittaa.
    Aamuhetki kultaa tuo.

_Metsätähti_ trientalis.

    Ken se tuolta saapuu luo?

_Ketoneilikka_ dianthus.

    Se on poika pienokainen,
    Kunkin kukan tuntevainen,
    Yksi meidän ystävä.

_Nokkonen_ urtica.

    Enpä häntä polta mä.

_Takiainen_ arctium (poika).

    En mä häntä pistä takkiin.

_Kurjenpolvi_ geranium.

    Turhaa tuosta loruillakkin,
    Kun me kukin puolestamme
    Hälle kaulaan kapsahdamme.

_Lemmikki_ myosotis.

    Kaunis puhe! Oi, jos vaan
    Mua ei hän muistakkaan!

_Kurjenmiekka_ iris.

    Kohta mar he alkaa lyödä
    Toisiaan!

_Mustikka_ vaccinium.

              Mun saa hän syödä,
    Siniseks kun käyn.

_Mansikan kukka_ fragaria.

                      Ja mun,
    Jahka oikein punastun.

_Virmajuuri_ Valeriana.

    Näette, rakkaat, turhan vaivan:
    Hän vain halaa lemuista;
    Niin hän lausuu usein aivan.

_Tähtimö_ stellaria.

    Hiljaa! Hän on paikalla!

(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.)

_Kaarle_.

    Huomenta, mun niittyni,
    Kaste, päivä, kukkani!
    Tiedättekö, kukat, sitä,
    Ett' on tänään pyhä? Mitä?

_Kielo_ convallaria.

    Siks se kuuluu mainittavan.
    Mutta Herraa rakastavan
    Pyhä päiv' on jokainen.

_Kaarle_.

    Joko Herraa ylistitte.
    Aamuvirren visersitte?

_Esikko_.

    Jos me unhotamme sen.
    Ei ois kenttää vehreää,
    Järven peittäis paksu jää,
    Olis kylmä päivä taivaan,
    Kaatuisimme itse me
    Maahan kuihtuneina aivan.

_Kaarle_.

    Teille ei, kuin linnuille.
    Ole kieltä, mieltä luotu,
    Jolla Luojaa kiitätte;
    Vaan on teille lemu suotu:
    Mykkä kiitosvirsi tuo
    Nousee maasta Luojan luo...
    Nukuitteko makeasti?

_Orvokki_.

    Hupuss' olin aamuun asti.

_Sinivuokko_.

    Minut peitti lehti kuiva.

_Päivänkukka_ chrysanthemum.

    Kylvin kasteessa kuin uiva.

_Voikukka_ taraxacum.

    Lukin kanssa riitelin.

_Tädyke_ veronica.

    Minä pyörryin sumuihin.

_Rengaskukka_ calendula.

    Silmät peittoon sitasin.

_Apilas_ trifolium.

    Mulle hörräs kimalainen.

_Ruusupensas_ rosa.

    Mulle hurras sontiainen.

_Harakanhattu_ campanula.

    Aamukirkkoon minä soitin.

_Tervakko_ lychnis.

    Kärpästä mä kiinni koitin.

_Mansikan kukka_.

    Konna katsoi minua.

_Kurjenpolvi_.

    Yöllä vesikorvoa
    Kännä kantoi, apua
    Antoi muurahainen.

_Koiranputki_ heracleum.

                       Toukka
    Tuli luoksein laiha, soukka,
    Parrakas; mä annoin, houkka,
    Sille simakeittoain.

_Takiainen_.

    Ruokaa sullot kaikkiin vain!
    Kirpun jalan katkasin.

_Hikiheinä_ milium.

    Iltapostiin kirjoitin.

_Tähtimö_.

    Hallalta mä korjasin
    Kupuun munat korennon.

_Kaarle_.

    Kiitos sulle olkohon!
    Vaan nyt lekotellessamme
    Olkoon tämä koulunamme
    Maisterina olen mä,
    Synnyin Floran [Kukatar] päivänä.
    Kehno olen opissani,
    Puutteinen on latinani;
    Opettajakunta keksi
    Minut hieman hölmöiseksi.
    Ei nyt siitä huolita.
    Tässä teidän huoneessa
    Olen tiedonlähde jalo,
    Josta teille virtaa valo...
    Sinä, vesikuusonen,
    Hevon hännän muotoinen,
    Sano, punaliivinen,
    Kuinka monta sinulla
    Takissa on nappia?

_Vesikuusi_ hippuris (poika).

    Yks.

_Kaarle_.

         Ei muuta? -- Tyttö kulta,
    Tädyke, mä kysyn sulta,
    Kuinka monta nappia
    Sull' on kukkalaudalla?

_Tädyke_.

    Kaks.

_Kaarle_.

          No, Kurjenmiekalla
    Kuinka monta?

_Kurjenmiekka_.

    Kolme vaan.

_Kastikainen_ aira.

    Saman sanoa mä saan.

_Kaarle_.

    Vai niin. Entä Virmajuuri,
    Onko sulla luku suuri?

_Virmajuuri_.

    Neljä.

_Nokkonen_.

    Mulla myös.

_Kaarle_.

                     No, mitä?
    Koko neljä! Kas vain sitä!
    Esikkoni, entä sulla?

_Esikko_.

    Viisi.

_Harakanhattu_.

    Mulla myös.

_Orvokki_.

    Ja mulla.

_Lemmikki_.

    Mullakin, ole varma siitä.

_Koiranputki_.

    Mull' on viisi pitkää niitä.

_Kaarle_.

    Parvi sangen suurenmoinen!
    No, mä teidät panna voinen
    Samaan luokkaan lukemaan. --
    Kuinka monta, ruoholaukka,
    Sulla lienee, poika raukka?

_Ruoholaukka_ allium.

    Kuus.

_Kielo_.

    Ja mulla.

_Kaarle_.

                    Korkeaan
    Luokkaan kuulutte, te poijat:
    Neidet Narsissit, Leukoijat,
    Hyasintit, Tulppaanit
    Samaan kuuluvat ja Lilja...
    Ruoholaukka, ollos hiljaa!
    Niityllä sä melusit;
    Muista, nyt sä kouluun lähdet!
    Kuulutteko, Metsätähdet,
    Tänne?

_Metsätähti_.

         Seitsemän on nastaa
    Meillä.

_Kanerva_.

    Mulla kahdeksan.

_Mustikka_.

    Mullakin.

_Kaarle_.

    No, sepä vasta!

_Hapro_ rheum.

    Yhdeksän on mulla niitä.

_Kurjenpolvi_.

    Mulla -- kun ei sekään riitä --
    Kymmenen on.

_Apilas_.

                 Anteeks suo!
    Mullakin on luku tuo.

_Neilikka_.

    Mulla myös.

_Tähtimö_.

    Ja myöskin mulla.

_Reseda_.

    Minulla on kaksitoista.

_Kaarle_.

    Sepä sangen suurenmoista!

_Vuokko_.

    Summa suurempi voi tulla
    Meille, jos on aikaa sulla
    Laskea.

_Kaarle_.

            Kakstoistakaan
    Eikö riitä? Tosiaan!
    Monta keikailevaa lasta,
    Joill' on monta somaa nastaa!
    Muistoon tämän merkitsemme.

(Merkitsee luokat.)

_Mänty_.

    Kysy meiltä! kertonemme.

_Kuusi_.

    Kysy talvivihannuutta!

_Pihlaja_.

    Kysy marjain mehuisuutta!

_Haapa_.

    Kysy, kuinka lehti puhkee.

_Tuomi_.

    Kuinka juopi kukka muhkee!

_Kataja_.

    Kysy havuin terävyyttä!

_Tammi_.

    Kysy kasvin kestävyyttä!

_Sanajalka_.

    Kysy, kuinka minä kylvän,

_Sammal_.

    Kuinka puen vuoren ylvään!

_Koivu_.

    Kysy! Käki toivees kuulee.

_Ilma_.

    Kysy multa, kuinka tuulee!

_Vuori_.

    Kysy, kuinka taon malmit.

_Maa_.

    Kysy, mist' on jyvät valmiit!

_Vesi_.

    Kysy, kuinka heiluu laivas!

_Tuli_.

    Kysy, kuinka leimuu taivas!

_Aurinko_.

    Kysy, kuinka pilvet kultaan!

_Sammakko_.

    Silmäs luo myös tänne multaan;
    Kalan kutemista kysy,
    Kysy, kuinka mato hiipii,
    Kuinka käärme veessä pysyy!

_Peippo_.

    Kysy, mist' on kotkan siipi,
    Kysy leivon laulamista!

_Myyrä_.

    Mulla kun on kaivamista
    Mättähässä luona jalkas,
    Niin mä kerron siitä palkaks
    Meistä nelijalkaisista.

_Kaarle_.

    Armaat ystäväiseni,
    Olen kärkäs peräti,
    Oikein ahnas tietämään,
    Paljon tulen kysymään;
    Siis vain mulle vastatkaatte!
    Selittää te kaikki saatte.
    Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla
    Mäntymäessä päivän puolla.
    Siell' on kukkatyttö, jolla
    Tääll' on liian märkä olla
    Hänen kanssaan palajan,
    Teille sitte kumarran.

(Hän menee).

_Kaikki_.

    Palaa, palaa! Hyvästi!

_Tädyke_.

    Ken se tyttö lienevi,
    Jonka luokse hän niin kiitää?

_Kanerva_.

    Mustasukkainenko siitä
    Olet?

_Tädyke_.

    Kyllä.

_Kurjenmiekka_.

                 Takkiainen,
    Vene tänne pikaan vainen!
    Koko niityn kastaakin
    Kukkatytöt kyynelin;
    Kuivin jaloin täst' ei päästä.

_Esikko_.

    Nokkaviisas, lorus säästä!

_Vuokko_.

    Esikko, sä tyttö raiska,
    Miks on Satakauno laiska?
    Puiden varjot lyhenee,
    Uunikuuman tortunlainen
    Aurinkoinen valkenee
    Taivaan vadissa kuin vainen
    Sokeroituna; ei vaan
    Satakauno saavukkaan.

_Esikko_.

    Heti hän on ehtivä.
    Hän on ihmis-ystävä;
    Pienten lasten luo hän jääpi.
    Unin heitä miellyttääpi.
    Kun he herää unelmista
    Ihmeisistä, iloisista,
    Niin, kas, koko kammari.
    Kukkalemuin tuoksuupi...
    Satakauno oli se.

(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.)

_Metsätähti_.

    Tuossa on hän!

_Satakauno_.

                   Kaikille
    Hyvää päivää toivottaa
    Saan ja paljon vihantaa
    Viivyin, älkää kummastelko:
    Pienen pojan jäljet johti
    Suoraan tätä paikkaa kohti;
    Niistä täytyi saada selko.
    Kysyin päivän säteheltä,
    Tutkin tuulen sälköseltä:
    Sainkin tietää; tännepäin
    Käyvät jäljet, jotka näin,
    Ovat kuninkaan ... mut mä
    Sit' en oikein ymmärrä

_Apilas_.

    Täällä oli hän.

_Harakanhattu_.

                   Nyt tuolla
    Astuvi hän kummun puolla.
    Johtaa pientä kukkaa...

_Satakauno_.

                             Kas,
    Hän on kukkain kuningas
    Varrottu! Nyt -- saatte kuulla --
    Vuoret vonkuu, alkaa tuulla,
    Pauhu meren kaukaisen
    Rantaan raikuu riemuiten,
    Linnut -- tuhansin on niitä --
    Hänen ympärillään liitää.

(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä).

_Vuokko_.

    Nyt hän puhuu kukallen.

_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle).

    Kysyt, miks sua lempinen.
    Siks, kun olet pienoinen,
    Nöyrä, puhdas, viaton,
    Tuskin tohdit katsees nostaa
    Mättäästä, mi kehtos on.
    Tiedä, mull' on verraton,
    Kaunis, viisas kirja, josta
    Tiedän: pienin maailmassa
    Suurin onpi taivahassa;
    Tien hän enkelten luo löytää...
    Vaan kas meidän kukkapöytää!

_Satakauno_.

    Pieni poika ihmislasten,
    Tulit tänne, mitä vasten?
    Kuni lintu häkissään
    Tuomittuna ikävään,
    Yhden vapaapäivän sait,
    Onnellisna meidät hait,
    Täällä kaikk' on tuttujasi,
    Ystäviäs, sukuasi:
    Jylhä metsä isäsi,
    Kaunis niitty äitisi,
    Puro vilpas veljyesi,
    Kukin kukka siskosesi.
    Niittypuron tuolla puolla,
    Metsäin takapuolla, tuolla
    Vuorten, vetten takan' on
    Valtakuntas verraton.

_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua
koulussa pidetään tyhmänä?

_Satakauno_.

    Siemen pien' on honka vasta,
    Linnan laatii pieni lasta.
    Niin ei pientä puolainta
    Unhoteta, tallata;
    Niin ei diadeemia
    Koskaan kunnioiteta.

_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin
muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen
kasvettuneet.

_Satakauno_.

    Sinut suuri Mestari
    Huonettansa lähetti
    Siivoomaan ja sulle noissa
    Luonnon laajan kartanoissa
    Tarvittavat tiedot soi.
    Oi, kuin varroimme sua, oi!
    Suvun jälkeen syntyi toinen
    -- Sen sai aikaan aurinkoinen --;
    Sua kaikki vartoivat,
    Joka keväält' tutkivat,
    Kyselivät syksyn tullen:
    Eikö tulle hän jo mullen?
    Vaan ne kuihtuin kuolivat.
    Syntyi taas ja laskivat
    Tunnit asti tulosi.
    Katso ympärillesi,
    Tänään meille riemu näytä.
    Odotus tuo pitkä täytä.
    Vuoren, metsän kanssa anna
    Meidän kruunu päähäs panna.
    Tehdä näin sun kuuluisaksi
    Luonnon lasten kuninkaaksi!

_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua?

_Satakauno_.

    Luonnon kirja opettaa
    Paljon Herran kunniaa.

_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa.

_Satakauno_.

    Lue! Kaiken juomme sen
    Kuni aamusatehen.

_Kaarle_ (lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon
ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän
kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui
niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa
jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa
jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta
kolmas päivä"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette?

_Satakauno_.

    Ymmärrän nyt, että me
    Tuhat vuotta vuotimme
    Häntä, elon antavaista,
    Häntä, Isää taivahaista,
    Häntä, joka kaikki voi,
    Joka kaikki hyvin loi.
    Huomaan: Eedenissä ihan
    Puuttui suru, synti, viha,
    Paha, surun tuoja turma,
    Syksy, kesäriemun surma,
    Talvi tuima tuiskuineen,
    Kuurosateet rakeineen,
    Viikate, mi meidät niittää:
    Saimme Jumalaa vain kiittää.

_Kaarle_.

    Kun Hän, alkulähde hyvän,
    Vartoomanne ainiaan,
    Vihdoinkin on ilmestyvä
    Palkitsemaan, kostamaan,
    Niin Hän rauhan rakentaa,
    Entiselleen uudistaa;
    Silloin kukat, ruohosetkin,
    Ihmiset ja eläimetkin,
    Koko luotuin jakso suuri,
    Hyvä, puhdas, uus on juuri,
    Tullen täten sopivaksi
    Herran, Luojan palvelijaksi.

_Kaikki kukat_. Amen.

_Kaarle_.

    Niitty nuori, ihanainen!
    Kauan kukkas kaunokainen
    Luojaa kiitti sanoitta
    Lintuin kanssa kilvalla.
    Kauan unhotettuna,
    Tiedotonna, kainona
    Näytti kukoistukses aika
    Luojan kaikkivallan taikaa.
    Luonnon kirkossa sait Luojaa
    Palvella, sun onnes Suojaa.
    Päivin Luojan raamattu
    Etees oli avattu
    Yli ilman, vetten, maan,
    Yli tähtein yöllä vaan.
    Niittyni, nyt parhaimpihin
    Kiedo itses seppelihin:
    Nyt sull' Luoja palkan soi,
    Pyhää nyt sä viettää voit
    Hartain mielin, riemuisana,
    Seuranasi Herran sana.
    Nyt sä oikein voit sen tietää,
    _Kenet_ kruunata sun sietää.

_Kaikki kukat_. Amen.

(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä,
laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat
kruununsa pois ja kumartavat).

_Kaarle_.

    Jos mä kukkisin ruohona aamulla
    Ja jo illalla kuivaisin pois,
    Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa,
    Kevätpäivyen kaltainen ois,
    Ja mä tietäisin: saan
    Puvun lahjana maan,
    Sekä: taivas mun näkevi vain --
    Tekisin toki työs,
    Ylistäisinpä myös
    Iki-armoas, oi Jumalain!

    Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin,
    On hallussas taivas ja maa;
    Sanojais, ylistystäsi pieninkin
    Jyvä, halvin kors' julistaa.
    Tomu vain olen, mi
    Haen jälkiäsi,
    Salatiesi mä viitoitsen.
    Nimes voimalla vaan
    Sylissäin pidän maan
    Pyhitänpä niin sinullen.

    Näe heikot ja pienet,
    Sä voimallinen!
    He nyt astuvat istuimes luo.
    Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen,
    Kun Sun mahtias kiittävät nuo.
    Väen kukkihin luot
    Sekä voimasi suot
    Myös halpahan kaarnasehen;
    Nimes kirkasta vain,
    Ole suojamme ain',
    Ota lapsesi taivahasen!

(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa
vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).



VANHA HERRA.


Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin
oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua.
Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt,
mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon
opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku
tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa
ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin
että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja
varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti
lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka
kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja
ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia
ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja
tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset
pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen
tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo
pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan
jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä.
Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että
hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei
edes kiittänytkään pois juostessaan.

Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä.
"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja
sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän
aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua
rakastaisivat?"

Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä
syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan
huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän
niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä
vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki
hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme
tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä
vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä
suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista
niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei
hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen
ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä
kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se
olikin hänen ainoa huvinsa.

Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata
hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa,
söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa
huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin
menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön
pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi.
Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää,
hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä
hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan
hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku
juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"

Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen
vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan
laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli
kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli
itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"

Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset,
nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan
tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha
herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset
ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa
raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii
kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään
uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän
enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi
hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään
köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä.
No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!

Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli
vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt
jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi
saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut
eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä
vasta hänen kuoltuansa.

No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin
muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta
silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut
yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli
maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat
niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista,
ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi
sellaista visukinttua!

Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra
oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan
mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle,
jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää
testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin.
Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt
itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin
nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia
kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta
käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen
kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran
vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän
paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy
vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella
eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta,
eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä,
sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla
niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven
vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.

Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä
olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä
frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia
ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja
valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten
yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun
hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät
voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän
keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista
lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään.
Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan
ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja
sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään
katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota
ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän
on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että
hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja
juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan;
mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista
lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen
saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin
monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä
arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä
lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka
säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia
saitureja on maailmassa.

Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten
kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine
kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi
piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran
kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle,
kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä,
jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa!
Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli
alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät
enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan:
Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se
on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa
välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty!



TULITIKKU.


Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä
ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut.
Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut
virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein
höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku
itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin
tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin
kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon.
Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä.
Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin
maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka
aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi,
joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun
pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon,
että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla
ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo
tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja
toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin
vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän,
kysy ensin, joko aika on tullut!"

Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä
polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta
haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan
nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä
olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin
päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä
kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton
tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on
meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"

Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain
toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas
paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi
sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi:
"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi!
Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan
kaupungin?"

Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli
pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli
suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?"
kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista
pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes
kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."

Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin",
kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa,
tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin
laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan
äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun
tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään
pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi
laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä
polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä
häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan.
"Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.

Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle.
Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla
heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta
heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään.
Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt
raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä
tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka
oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole
alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn
suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.

Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi:
"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni
sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan.
Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle
tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan,
jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan
vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla
täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään
syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui
häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen
ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"

Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin
ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän
Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli
päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä
ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko
hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan
ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan
salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän
tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut
saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan
alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään
käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin
hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet
jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin
kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään
neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen
täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"

"Minä, sanoi tulitikku.

"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain
alkuaineiden pikkunen juoksupoika."

Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut
tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.

Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia
paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni
muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin
papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.

"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki",
sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä
kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat
tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei
vielä, ei vielä!"

Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se
syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan
huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti
papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti.
Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota
he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa
kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja
paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut
tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut
palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä
ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva
hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet
tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.

Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja
hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun
viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen
oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä
nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi
leikattu haapapuun sydämmestä."

Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja
vastasi:

"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani.
Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan,
koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin
suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani.
Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni
tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria
töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion
sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä,
että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."

Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen
päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta",
sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella
käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista
sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin
odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja
mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"

Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi
allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea
hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta,
jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen
omana.



TELEGRAFISTI.


    Tien suuren varrella tässä työtä
    Teen päivää, yötä.
    Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa
    Sanoma kaukaa.
    Sen suitset pitää
    Mun  käten', ohjaan
    Sen länteen, itään
    Etelään, pohjaan,
    Vaan istun kaikessa kiirussain
    Vain paikallain.

    Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta!
    Jokainen nasta:
    Nyt miete kiitävi kiirein ani
    Mun sormistani,
    Ja pian kyllä
    Maan ympär' aivan
    Se pantsar' yllä
    Tien riemuin raivaa,
    Mut lyijyraskas on ajaja:
    Täss' istun ma!

    Ja väsyneenä täss' istuissani,
    Saan langassani
    Takaisin tietoja kaukaisista
    Tapahtumista.
    Paperikaista
    Kuin puro juoksee,
    Kaikista maista
    Tuo tiedot luokse;
    Viivoina on ne ja pisteinä;
    Ne tavaan mä.

    Ne mulle kertovat kaikenmoista
    -- En kieli noista --;
    Lukea riemuista, surullista
    Saan kaistasista:
    Nyt sormuksesta
    Taas onnitellaan,
    Nyt rukkasista
    Jo surkutellaan;
    Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa
    Taas ilmoittaa.

    Euroopan onni on langassani
    Mun huostassani;
    Paremmin tiedän kuin kielipalot
    Tään ajan olot.
    Monesti mielis
    Ja olis hupaa,
    Jos noista kielis;
    Vaan ei ol' lupaa.
    Ah, joka päivänä halkeen -- niin! --
    Mä uutisiin.

    Tien suuren varrella tässä työtä
    Teen päivää, yötä.
    Ohitse sormeni aika liitää
    Ja mailma kiitää.
    Sekunniss' entää
    Maan halki sana;
    Mä pysyn sentään
    Täss' istuvana.
    Ken ehtis kuskia muistamaan?
    Siis aja vaan!



JOHANNA D'ARC.


    Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa
    Rypälten jaloin kotiseutuvilla;
    Saleissa metsän elit korkeoissa,
    Kirkasten lähtehitten rantamilla.

    Sä olit paimentyttö köyhä, kaino,
    Et tiennyt mailman suurten taistelusta.  --
    Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino,
    Lähetit ylös monta rukousta.

    Ja Herra, joka syöksee koroitetun,
    Voimansa käsin nöyrän nousta antaa,
    Sun uskos näki, löys sun unohdetun,
    Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa.

    Näin saavuit Israelin Deboorana
    Sä hennoin käsivarsin kaatamahan
    Ne, jotka mailmassa on mahtavana,
    Siteitä sorrettujen ratkomahan.

    Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet
    Jokainen joukko voitollinen, suuri;
    Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet,
    Eteesi murtui mahtavakin muuri.

    Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan,
    Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin.
    Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan,
    Ja turhaan sodan nuolet karaistihin.

    Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi,
    Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa.
    Kun olit turva itse kuninkaasi,
    Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa.

    Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa.
    Ainoinen halus oli käydä sotiin
    Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa,
    Unohtua ja päästä jälleen kotiin.

    Niin unohduit, kun hätä poistui maasta,
    Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan,
    Vihollisesi sai sun vangiks raastaa
    Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan.

    Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan,
    Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras;
    Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa,
    Hurskaana,  aivan syytön uhriteuras.

    Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos,
    Sai nimes, mainees häijyn herjauksen;
    Vuos'satain halki säilyy toki muistos,
    Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen.

    Jos miss' on isänmaista harrastusta,
    Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy,
    Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta,
    Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy.

    Suo, Herra, meille suuret ajatukset,
    Kun käymme taisteluun; suo into pyhä;
    Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset;
    Heikoissa väkevä Sä ollos yhä!



PETTER MATIN KIVI.


Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä
salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen
laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi,
täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren
sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan
oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä
siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja
mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja
läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti;
se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään
kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille
Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi
palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan
saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina
vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka
roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.

Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta
nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen
pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta
suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää
tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut
nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli
verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään
kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina
lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen
salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana
poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä
aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne
heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä,
pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun
sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin
nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät
ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen
ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat
punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin
kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan
ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen
keskellä.

Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla
liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta
millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä
päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle
johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain
kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun
munia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä
seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten,
että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita
välistä näytellään rahasta kuin petoja.

Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin
kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän
olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä
tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti
kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka
lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa.
Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova
lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin,
huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä
laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin
olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli
kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä
kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta
näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa.
Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä
lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän
korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja
kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa.
Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan
sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla,
takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä
olisi voitu verrata.

Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään
kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta
yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja
salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa
vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina
murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli
saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät
olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja
päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä.
Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa
sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä.
Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti
sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat
linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän
lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös
tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä
vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen
vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi
puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta;
olihan heillä pesät kalliolla.

Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein
tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen
horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän
puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää;
yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja
hedelmiä!

Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä
puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin
luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin
ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen
parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen.
Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon
ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin
kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter
Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi
jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta
ei saa kertoakaan.

Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut
jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa?
Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä,
voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä
hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin
käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti
ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän
suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain
ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas
taivaalta!

"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja.

Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten
pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä
etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista.
Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille
hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat
paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin
_hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät
joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei
kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit
oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.

Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa
vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin
matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja
nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis
veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta
ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä?
Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi,
samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen
maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää
alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin
kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen
tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista,
vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!"



MUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA.


"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen.

"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä
maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta
aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten
silmiä.

"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä.

Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi
vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota
pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka
oli ryöminyt ulos keosta.

"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen.

"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi.

Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi
laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti
kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois.

"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi
emämuurahainen.

Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin,
pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle.
Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen
tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna
tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi
muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti
vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.

Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen,
ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti
eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa
pussissa.

"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta
kuormasta?" tuumaili emämuurahainen.

"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun
ajoivat suurten kivikartanoiden ohi.

"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi
emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen
klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri,
joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan
Ahdin laulua.

Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös,
lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä
lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle
ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois
sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen
ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.

"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan
kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian
suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.

"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen.

"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi
pikku muurahainen kärsiväisesti.

Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä,
mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti
molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi
kiireimmiten tiehensä.

"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi
emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka
läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua.

Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään
siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen,
tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne
jäivät muurahaiset.

Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen
neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään
vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä
lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli
yhtenä koskena.

"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä.

"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen
hento ääni kuohuvasta ammeesta.

Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla
lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut.

"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi
emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli
Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan
lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä
lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain
irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman
tohtorinhattua.

Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja
irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä
osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet."

Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä
avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki
kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren
kyökinuunin solaan", sanoi hän.

Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli
siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti
takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja
alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!"
sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein
taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet
sanovat hieromistaitoa.

Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi
virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte
sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli
aivan terve.

"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi
muurahaisemä.

"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän
ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck.

"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan
hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain
jaksaa syödä."

"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä
ja neljä jalkaa odottamassa."

Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki
naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata
muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset
olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet
tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja
tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi
kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja
viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli.
Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät
pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen
nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren,
leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon
sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia
muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja
muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin
lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän
metsämäen yli.



POHJAISMYRSKYN KEHTOLAULU.


    Viihdy, hurja, kiitävä
    Lapsi, uneen ratkee!
    Isä käyttää myllyä:
    Myllyn siivet kätkee!
    Äiti kuivaa vaatteita
    Valkeita ja hienoja;
    Pois niit' et saa heittää
    Etkä hiekkaan peittää.

    Pikku poika kuurassa
    Sulun rantaan laittaa;
    Älä vettä sekoita,
    Riemua se haittaa!
    Älä estä pääskystä,
    Joka luovaa pesäänsä,
    Kukkain loistaa anna,
    Sääksein tanssiks panna!

    Säästä purjeet aluksen
    Merellä, mi pauhaa!
    Lahden peilityvenen
    Salli viettää rauhaa!
    Kalamies, kas, venossaan
    Soutain pyrkii satamaan:
    Hänet salli päästä,
    Perheen suru säästä!

    Olet kaunis, uljas niin,
    Kun sä ilmaa jyskäät:
    Meri käypi valkoisiin,
    Honkain latvat ryskää,
    Kylä syttyy tulehen.
    Taivas veripunainen...
    Tok' on tenhoisempi
    Kuiskees hiljaisempi.

    Puhdistit jo maailman,
    Tehty työs on suuri:
    Päätä unen helmahan
    Matkas huima juuri!
    Lampaaks muutu, leijona,
    Pohjatuuli, liipota
    Hiljaa perhon lailla
    Kukkaisilla mailla!

    Ryskeet, jyskeet unhota,
    Valkolaineen huiskeet,
    Punaliekkein leimunta,
    Tummain honkain kuiskeet!
    Kampaa tukkas sekava,
    Kylve illan vihmassa,
    Puron hopeoissa
    Ynnä ruusustoissa!

    Ilman kotka, leijaile
    Vienosti ja tyynyyn
    Paina pilven reunalle
    Pääs ja silmäs kyynyyn!
    Sumu sulla patjanen,
    Raiti taivaansininen,
    Peittees -- kai sen uskot? --
    Neuloi iltaruskot.

    Siinä aamun koittohon
    Makaat makeasti;
    Päivän suloon suukkohon
    Heräät iloisasti.
    Perho muuttuu kotkaksi,
    Lammas jalopeuraksi,
    Rientää matkustamaan
    Mailmaa puhdistamaan.



POSTILUUKULLA.


    Ken siellä? -- Se on ylioppilas:
    Kai kirjeen isältä saan?
    -- Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas,
    Rahakirje se muodoltaan.
    -- No, elää kelpaa taas vähän aikaa;
    Velalla söin mitä milloin saikaan.
    Nyt tyydytän matammin,
    Ja kuolevat karhutkin.
    Olis kunnon isäni mieli karvas,
    Jos seikat kaikki hän hiukan arvais.

    Ken nyt? -- Se äiti on riemuton:
    Kirjettäkö pojalta?
    Niin kauan poissa hän ollut on
    Ja niin kovin kaukana.
    -- Nimenne, rouva? -- Se on Johanna...
    -- Ei mitään. -- Eikö hän mitään anna!
    -- Kas, tässä on "Hanna Heinonen",
    Se sisältää satamarkkasen.
    -- Hän muistaa äitinsä! lauseheni
    Sen muistatte. Siunattu poikaseni!

    Ken taas? -- Se hellä on impynen:
    Tulin kirjettä kuulemaan.
    -- Omistaja? -- Ulrika Virtanen.
    -- Ei Virtasta ollenkaan.
    -- Sisällä sen määrä on olla sormus,
    Lähettäjä räätälin sälli Vormus...
    -- Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan!
    -- Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! --
    Ja immyt kulmahan kaulahuivin
    Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin.

    Ken? -- Vahtimestari kanslian:
    Lainhakemuskirjaa? -- On tuo.
    -- Ken taas? -- Mies Viljon & Valjakan;
    -- Kakstoista kirjettä, nuo!
    -- Ken siellä? -- Herra von Uusi-Muoti:
    -- Pumaatapönttö ja seljaa luoti.
    -- Ken se? -- Mies tohtori Tuitterin,
    Hän saapi postissa murmelin.
    -- No, moista myös tulis postin tuottaa;
    Ikänsä tohtori saanee vuottaa.

    Vaan vihdoin niiavi tyttönen
    Niin vilpas ja vikkelä:
    Pakettia eiks ole minullen?
    Se tulisi äidiltä.
    -- Mitä siinä on? -- Kukapas sen tiennee?
    Kai syötävää siinä jotain lienee.
    -- No, katsotaan, mitä siinä on!...
    Saat leivoksia ja katkismon.
    Nyt kukko munille rupeaapi,
    Sen seikan toimehen posti saapi.

    Käy kiinni luukku, ja sisään jää
    Mies vaivattu, puuhaava;
    Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tää
    Myös laittavi jauhoja.
    Maailman puuha sen virtaa kiitää,
    Maailman koukerot kulkee siitä,
    Hän jauhaa kullat ja kukkaset,
    Surut, murheet, sormukset, rukkaset.
    Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaa
    Hän, mailman puuhasta elävä saarna.



KEKOLA JA SAMMALPARTA.


Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen
hongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi
oli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia.
Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että
hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä
silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain
katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla
vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan
maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli
honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea,
seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän
sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä,
mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut
janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa
tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa
hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän
huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen
päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa.
Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen
asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää
kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen
mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran
päästä tästä janoisesta maasta.

Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli
_Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät
sanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla
kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa
jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin
sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He
olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli
heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi
Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin
havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi,
ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.

Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan
asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he
olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen",
sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja
niin äärettömän tyhmä?"

Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen
juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin
taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin
tuo kova vuori ja sammumaton jano."

"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen
toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä
leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan
päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on
suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa."

"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen",
sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta
asti."

Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat
taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä,
ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet
pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät
huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen
siikasien ruoaksi."

Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon
majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää
vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei
huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä,
tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään
parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä
harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.

Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan
poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika
Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan
paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi
Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja
sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.

Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan,
leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin
muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän
poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi
oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti
kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi
pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva
kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan
katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä
toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja
huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi.
Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat
lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset
peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus
käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän
kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä,
niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja
sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.

Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä
kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein
Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten
tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen
kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta
heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli
vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän
välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se
kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja
heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.

Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan
kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän
itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt
ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä
paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin,
ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten
viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli
kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla
nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet.
Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli
vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus
vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.

"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli
Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin
rinnettä alas mereen.

"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka
iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen
katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä
otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun
sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset
sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon
puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat
juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla
janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä,
joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun
äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"

"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella
oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.

"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä
rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun
kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen
myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."

"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta,
sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.

"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet
parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat
saaneet palkkansa."

"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta
ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui
kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan
ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen.
Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai
eikö.

Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen
märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta
nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä
Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat
joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori,
joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan
melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri
kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan
sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä
kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.



VIRKEITÄ POIKIA.


    Sen veltoks pojaks mainitsen,
    Ken talvell' arkailee.
    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,
    Kun tuuli henkäisee,
    Ja yskän oitis silloin saa,
    Kun raitis pohja puhaltaa.

    Kivuljas, heikko, semmoinen
    Hän olkoon alallaan.
    Vaan ken on veltto, hemmoinen,
    Hän halvaks arvataan.
    Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.
    Varokoon silloin turkkiaan.

    On roihun luona rattoisaa,
    Kun illat jatkuvat
    Ja tuuli puita tuivertaa
    Ja juoksee jutelmat.
    Mut kunnon talvipäivänä
    Vapaasen ilmaan riennän mä.

    Siell' itse ajan hevostan'
    Ja kelkkaan' ohjailen.
    Harjulla hangen korkeimman
    Mä viihdyn parhaiten,
    Ja jyrkänteeltä kukkulan
    Sokerimaahan soljahdan.

    Ja jäällä kirkkain luistimin
    Kuin tuuli liitelen,
    Välistä suksin notkuvin
    Hangella kiitelen
    Iloisna, punaposkisna,
    Kans kumppanien kilvalla.

    Laadimme lumilinnoja,
    Ja sitten taistellaan,
    Ja voitto taikka kuolema,
    Mi osaks tulleekaan!
    Voi kurjaa, joll' ei tarmoa,
    Ei hälle annet' armoa!

    Virkeitä oomme poikia,
    Pidämme telmettä.
    Virkeistä nousee pojista
    Uljaita miehiä.
    Ja voimaa, kättä jäntevää
    Tarvitsee kyllä maamme tää.

    Hyv' äiti, älä hemmoita
    Sä liioin minua!
    Mun käten' täytyy karaista
    Suojaamaan sinua.
    Kun vahvuutta saan tahdollen'
    Niin turvaan sua riemuiten.

    Kun erehdyn, sä hyvyyteen
    Ojenna mua vaan:
    Jumalanpelkoon, nöyryyteen
    Ja työhön uutteraan;
    Niin, äiti, mua neuvo sä,
    Ett' öisin miesnä mielevä!

    Mä maan ja kansan parasta
    Vaan tahdon harrastaa,
    Jos kirja, miekka aseena
    Tai aura olla saa,
    Tarvitsen kaikkeen vahvuutta,
    Ja ruumiin, sielun voimia.

    On veltto siis se poikanen,
    Ken talvell' arkailee.
    Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,
    Kun tuuli henkäisee.
    Me, pojat, virkeit' olemme
    Ja uljaiks miehiks aiomme.



UUSI VUOSI 1868.


    Terve sä pienoinen!
    Tunnetko tähtien
    Juoksijapoikaa?
    Tääll' olen jällehen.
    Toveri rientävä,
    Nuori ja nälkäisä,
    Onkosta ruokaa
    Vaan hyvä ystävä?

    Kerran ol' isäni
    Pieni kuin minäki,
    Myös lumisilla
    Täällä hän teuhaili.
    Sattuipa puuskahdus,
    Vaikea vilustus,
    Siitäpä seuras
    Kylmä ja kohmetus.

    Juur' ihan silloin mä
    Kelkalla pienellä
    Mäkeä laskin
    Taivahan sinessä,
    Rinne ol' jyrkkä ja
    Kelkkani luistava,
    Sieltä mä maahan
    Soljahdin paikalla.

    Kun tulin entäen,
    Maa tämä louhinen,
    Köyhä ol' aivan
    Peitossa hankien.
    Kuitenki lapsoset
    Leikkivät iloiset,
    Kosk' ei he huolta
    Ymmärrä, pienoset.

    Niinp' olen minäkin
    Laps, kuten sinäkin, --
    Viikkoa vanha
    Tuskin mä olenkin.
    Kuinkas mä murheisna
    Aikojen vammoista
    Häiritä voisin
    Leikkiäs riemuista!

    Siis tule leikkimään
    Viimassa talvi-sään,
    Hehkuvin poskin
    Hangelle hiihtämään!
    Ruusujen ihanuus,
    Honkien vihannuus,
    Olkohon myötäs,
    Eik' alakuloisuus!

    Jos sua joskuskaan
    Sattuisi viittaamaan
    Äitisi hellä,
    Silloin sä muista vaan
    Onhan sull' oma maa,
    Hälle sä lempes jaa,
    Äitiä köyhää
    Täytyyhän rakastaa!

    Ahdingon aikana
    Aina hän altisna
    Jakeli sulle
    Leipänsä palasta.
    Siis sinä puolestas,
    Avulla Jumalas,
    Suo hänell' aina
    Mit' on sun omanas!

    Leipä se ma'ukkain,
    Ruoka se herkukkain,
    Puutteessa minkä
    Kotonas nautit vain.
    Myös puku lämpöisin,
    Takki se sopivin,
    Väristen minkä
    Yllesi puetkin.

    Kasva kuin honka vaan!
    Vahvistu ainiaan,
    Äitiäs köyhää
    Lemmiten suojaamaan,
    Että hän juurellais
    Myrskyissä turvan sais,
    Lehväsi häntä
    Vaaroissa varjoais!

    Niin, hyvä ystävä
    Tänn' alasmäkeä
    Luokses mä saavuin
    Tähtien kentältä.
    Kelkalla kiitelen
    Latuja enkelten,
    Surusta toivoon,
    Talvesta kevääsen.



HUHTIKUUN VIIMEINEN PÄIVÄ.


    Nyt, sanoi Kevät, ennän,
    Jo voitin ahdingot,
    Mä seppelpäisnä lennän,
    Tuon kermat, karpalot.
    Pois turkit, muhvit joutaa,
    Kaikk' kuumaan pakahtuu,
    On lämmintä ja poutaa...
    Huh, huhti huhtikuu!

    Ei, virkkoi Talvi, kyllä
    Mä jälleen ennätän:
    On tarpeen turkit yllä.
    Suo anteeks ystävän'!
    Saat jäätelöä totta,
    Sä armas herkkusuu!
    Nyt sopii kelkat ottaa...
    Huh, huhti huhtikuu!

    Vaan Vappu oven takaa
    Virkahtaa iloisna:
    Kun olet siivo, vakaa,
    Saan luokses huomenna.
    On kylmä Talven rusko,
    On viekas Kevään suu,
    Sä älä heitä usko...
    Huh, huhti huhtikuu!



BERNDT MICHAELIN UNI.


    Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin,
    Asuntoin olis ilmassa vain,
    Hevon korskuvan seljässä kiitelisin,
    Syyspilvi mun tanteren ain,
        Ja mä kulkisin vaan
        Yli vetten ja maan,
        Sekä oikaisten,
        Yli ihmisien
    Hälyn, kourani tarmoisen;

    Sydän-yöhön mä aamun koitosta niin
    Läpi Pohjolan liitelisin;
    Someroon erämaihin kaukaisiin
    Minä rosvoja hautaisin;
        Meren aavikotkin
        Minä piiskaisin,
        Kunnes saan aluksen
        Joka ainoisen
    Meren nielemän ilmoillen.

    Minä myös sulattaisin jäät napojen,
    Elon pois kun ne karkoittaa,
    Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen,
    Joka vehreän kuihduttaa.
        Ja mä iskisinkin
        Alas sortajihin
        Tulen turmiokkaan,
        Joka polttelis vaan
    Sitehet, vapauttaen maan.

    Parantaisin haavat mä hurmehiset,
    Hädän kaiken mä poistaisin
    Sekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet,
    Ruoan köyhälle antaisin;
        Vale, vilppi se vain
        Kuolis miekallain;
        Hyveen halveksitun
        Sekä unhotetun
    Näkis nousevan suojassa mun.

    Väsyneenä kun töistäni kääntyisin
    Isän armahan kartanohon,
    Hevon siivikkähän minä päästäisin
    Vähäin siskojen hoitelohon,
        Sekä hiljallehen
        Sua suudellen,
        Oma äitini, saan
        Heti uinuamaan
    Urostöistäni ympäri maan.

    Mut sä mun tulikuumalle poskelleni
    Hymyten kätes laskisit taas,
    Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni,
    Sua vaativi viel' isänmaasi
        Isä taivahan, maan,
        Pyhä ainoa vaan,
        Ei sun eksyä suo,
        Avun, johdon Hän tuo,
    Pyhän voiman sun miekkahas luo.



SIKKU.


Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä
paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus,
mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan
oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat
helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia,
paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua.
Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella
paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen
torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.

Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja
olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja
pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen.
Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu
ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä
levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin
yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin
varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista
lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa:
mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja
pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta
sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään
kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja
kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen.
Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä
hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai
nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa
saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään
päättyi ilman kahakkaa.

Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun
kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä,
että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin
lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta
Sikku ei tiennyt koko maailmassa.

Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa
vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli
metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt
ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi.
Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki
auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun
pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa
jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen
toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa;
sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:

    Sipurin vuori tutuu, tutuu,
    Luliluu!
    Ei maailmass' ole poikaa toista
    Ken laitumelle vie karjaa moista,
    Tutuu, tutuu,
    Luliluu!

Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka
hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:

"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni
ja tottelet minua."

"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli
noita-akka Allisten mökistä.

"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet
kotiin, niin sano, että susi sen repi."

Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole."

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa
mäkeä pitkin alas.

Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden
lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta
kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta
hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut
väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa.
Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten
onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena
päivänä paimeneen ilman evästä.

Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään
vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja
sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että
susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit
nähdä Sipurin vuorelta!"

"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä.

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski
kuperkeikkaa pitkin vuorta alas.

Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin
kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa,
eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa
tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta
se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää
ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi
päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas
lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun
hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan
harmaja kivi.

Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui
surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään
onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten
pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi
hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja
sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin
tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken
maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!"

Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista
tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen
noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti
olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se
suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole."

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti
aivan kuin harakka metsään.

Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo,
joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana
heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua
oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi
käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja
kertoa tapahtunut onnettomuus.

"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa.
"Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun
viskata sinut syvään kaivoon?"

"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti
minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta,
jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä."

"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka
Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen
ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon,
Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona.
Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee
saada."

"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle
ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi
emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen
kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan.

Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista
ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto,
ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat
kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin
kauas Sipurin vuoren seuduilta.

Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä
tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä,
tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli,
tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa,
eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua.

Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien
yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt
maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti
hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu?
Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa
maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta
Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille
jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä
tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun
valossa.

Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa
maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli
rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille
ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja,
ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin
vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin
seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan
ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui
vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin
vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa,
kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin.

Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä
sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren
huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän.
He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin
vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää
laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat
sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja
ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes
ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa.

Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta
kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he
jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan
sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo
kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät
heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen,
ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä
siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja
vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi
hevostakin.

Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä,
suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli
puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden
kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen
sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä
vahtina.

Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli
unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen,
mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle
ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse
alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin
sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen
järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen
mannermaan rannalle.

Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä
siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!

Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa
venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien
siteet. Kasakka makasi.

Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja
sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli
sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään;
hän oli nyt itse vankiensa vankina.

"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät
kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi
päässeistä.

"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen
heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!"

"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!"
huokasi isäntä.

"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!"
sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.

Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä
kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen
otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti
osansa.

Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa.
Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin
he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista
taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä.
Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä
saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi?

"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat.

"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi
otti."

Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen,
ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi
heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo.

Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota
vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he,
"jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!"

Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman
pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää
mäenrinteestä alas riihelle päin.

"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä.

"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä.

Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät,
jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet
teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa
saaliista.

"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi
iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä
ollut lakkia.

"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä
hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo
sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä
Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas
syntyi kahakka talossa.

"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha
omatunto.

"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole
täysikuukaan."

Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli
ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti
ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän,
"olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit,
kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta,
niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin
vuorelle."

"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku.

Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa,
kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti
vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa
sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko
Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin
haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä,
kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei
variksiin ole luottamista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 5" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.