Title: Lukemisia lapsille 7
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 7" ***


LUKEMISIA LAPSILLE 7

Kirj.

Z. Topelius

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg



Werner Söderström, Porvoo, 1895.



SISÄLLYS:

 Korennoisen syyslaulu.
 Miten Jumala loi Suomen.
 Tahvo Tappurainen.
 Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.
 Maaliskuu 1888.
 Viisivuotiaan sankarilaulu.
 Pyhän yön lapset.
 Uusi Joululaulu.
 Kaatunut Joulupuu.
 Ammattilauluja:
   Pikakirjuri.
   Kelloseppä.
   Kukkaisten myyjä.
   Kadunlakaisija.
   Paimenen laulu.
 Korkean herran jahtikoira.
 Kaksi kertaa kaksi on neljä.
 Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.
 Kukkais-prinssin kanava.
 Koulu isoisän aikana.
 Leikkejä:
   Salametsästäjät.
   Jennyn kehoitukset.
   Sylvesterin pysäkki.
 Kyökkipiika.
 Kirjakauppias.
 Kirjansitoja.
 Leipuripoika.
 Pikku prinssi.
 Peppeli.
 Tyttökoulu mummun aikana.
 Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:
   7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
   8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
   9. Vellamon neito kertoo helmestä.
 Tuhkimo.
 Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.
 Lucian numerot.



KORENNOISEN SYYSLAULU.


    Katso vuorta, laaksojamme,
    Syksy onpi jo saloissamme,
    Tullos mun pieni ystävän,
    Tullos mun sini-merestän,
    Tahi taivahan mailta
    Noilta armahailta.

    Pohjatuuli tallailevi
    Ruohon kentiltä poistelevi,
    Pois, pois hän aallon ilon vie,
    Lumeen jo peittyy metsätie,
    Siivet lintusen armaan
    Jäätyy kourissa harmaan.

    Päivä lyhyt, synkänlainen,
    Yö sä pitkä ja musta vainen
    Minne, minne, sä kätkit ystävän?
    Mistä, mistä mä löydän etsimän?
    Saanko keväällä varmaan
    Kukkain seurassa armaan?

    Katso vuorta, laaksojani,
    Saatte tuhannen markoistani,
    Jos, jos vaan yöstä maailman
    Nyt, nyt saan kiinni armahan!
    Mun ystävän oma
    Säde päivän on soma.



MITEN JUMALA LOI SUOMEN.


Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä:
"Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva
näkyy." Ja tapahtui niin.

"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui
mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."

Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten
välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla,
ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta
kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät
maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan
maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren
pohjasta.

Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli
suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen
maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. -- Jumala näki tämän
synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä
laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla
alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne
selänteitään aavojen vesien yli.

Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja
tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois.
Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet
menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.

Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja
tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin
päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa
tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi
pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa
maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti
vähenevän merestä. -- Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo
vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani
suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi.
Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun
pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on
se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.

Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan
siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.

Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa
juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan
merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu
jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee
koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä,
sekä purot ja joet kuivettuvat.

Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa
siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä
olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja
matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta
takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen,
ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi
vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa
oli paljo vesiä, -- niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa
saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat
Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla
kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan
saarien metsissä. -- Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka
yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet,
joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin
leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä.
Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä
olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.

Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen
tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä
tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi
täyttää minun tahtoni maailmassa.

Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat
kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli
eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi
näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan
välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden
siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, --
ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut
tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle
nimeksi _Suomi, Finland_. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan
muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi _Suomensaari,
Suomenniemi_.

Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla
kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia
on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin
pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta.
Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet
ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata
peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai
kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria
aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden
kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja,
mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala
antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan
viljellä.

Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me
jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla
erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin,
koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän
me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä
tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."

Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen
luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja
koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa,
että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten
maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme
Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian
11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi
peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut
tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen
kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa
kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra
Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan
täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta
tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja
vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.

Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan
maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän
kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin,
Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, _joka
kasvaa_. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee
kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja
armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten,
että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut.
Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa
Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin
isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata,
jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee
toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä
joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se
lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan
viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä
maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.

Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä
kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi.
Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se
ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain
tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se
joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa,
tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta
häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!

Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä
kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun
rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet
saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri
lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä
hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle
kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.

Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan
raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät
sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka
ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on
hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on
sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle
ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?

Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä!
"Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti
koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo
meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi
yksimielisessä rakkaudessa!



    TAHVO TAPPURAINEN.


    Ol' kerran poika siivo, pienokainen,
    Nimensä oli Tahvo Tappurainen;
    Hän oli laiska, laiska laadultaan,
    Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,
    Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa
    Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.
    Kun heitäksen hän joskus sammaleen
    Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,
    Ei viitsi mennä poika lähteen luo
    Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.
    Kotona aina makaa sängyssään
    Ja kattoon tuijottavi yhtenään,
    Vois luulla ett' on sairas poika raukka,
    Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.
    Tuo makaaminen häntä huvittaa,
    Kun lasten lailla elää, syödä saa.

    Nyt sanoi isä: -- Tokkos häpeät,
    Kun isän, äidin työhön lähetät
    Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!
    Nyt perunoita kaivamaan on kiire.

    -- Ei, -- sanoi äiti, -- anna pojan maata,
    Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,
    Kun hammastauti häll' ol' keväällä,
    Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!
    Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,
    Hän levätköhön hetken, lapsosemme.

    Piippunsa isä uunin luona siisti
    Ja sanoi: -- Siitä tulee laiska tiisti,
    Kun ei tee työtä, eikä luekaan,
    Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.
    Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,
    Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.

    Siis lukkaria heti hakemaan,
    Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.
    Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä
    Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.
    Siell' oli suuri joukko kärpäsiä
    Ja itikoita pitkäsäärisiä.
    Hänestä A ol' pitkäsäärinen
    Ja B ol' leveä kuin kärpänen,
    vaikeata oli päähän saada,
    Helpompi oli haukotella, maata.
    Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen
    Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.

    -- Nyt oppinut sä olet, poikaseni,
    Kun kirjoittamaan vielä ilokseni
    Sä harjoittelet tuota touhinaa,
    Niin prohvessori Tahvostani saa!
    Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,
    Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,
    Oot likainen kuin porsas pienokainen,
    Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.

    Ja muori saunaan kantoi porsahansa,
    Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".
    Mut' nytpä tuli temppu vaikea:
    -- Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!
    -- Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna
    Kun menee kylpyyn? -- Niin, se tehdä anna!

    Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi
    Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,
    Hän kömpii lautehille saappaissaan
    Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.
    Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,
    Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,
    Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa
    Ja nukkua hän vielä tänään saa.

    Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,
    Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.
    Jos illoin nukuin vaattehissani,
    Sain kuulla: -- jokos sinun mielesi
    On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?
    Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:
    Ken tahtois lailla Tahvon laiskana
    Maailman mieleen jäädä kuoltua?

    Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis
    Ett' voiman säästäminen auttaa viis --
    Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle
    Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,
    Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,
    Ja herättää voi toiset kumminkin.



MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.


Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt
kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät
kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas,
vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa
punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea
valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä
olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en
sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on
vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. --

Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti
ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli
satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta
ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän
sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:

Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä
Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset
nimittivät saarta _Suomensaareksi_. Saaren ja Aasian välillä oli
leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling,
aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli
Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat
onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja
rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja
Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella
saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.

Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa,
musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän
onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi
ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien
kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi
pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi
jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa,
että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi
pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi
kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

-- Mitä sinä olet tehnyt? -- sanoi valkoinen Valan surullisena
ja ikävissään. -- Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä
toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä.
Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä,
tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla
yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.

-- Niin, -- sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi -- miksi olinkaan
niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti.
Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.

Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen
lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien
aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle
saarelle:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja
kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään
vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen
Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli
ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta
jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!

-- Mitä, onnellisista lapsista? -- mutisi jättiläinen sammaliseen
partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut
puhuttavan lapsista.

-- Lapsiksi, -- sanoi Valan, -- sanotaan tavallisesti eräänlaisia
pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa.
Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.

-- Aja ne pois! -- arveli jättiläinen.

-- En voi, isä. Saari on heidän.

-- _Surt!_ -- huusi jättiläinen.

Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä,
jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.

-- Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa
yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.

Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli
täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma
saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta
seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.

Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian
kova.

-- Mitäs nyt? -- sanoi jättiläinen; -- ja sinun sisaresi Valan ei
tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja
ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita
merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.

Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja
onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen.
Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän
oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli
muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen
yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta,
iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa
onnellisella saarella.

Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö
sydämmessään isänsä luo maan alle. -- Isä, Surt on pettänyt sinut.
Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen
kautta ja laululta en saa rauhaa.

-- Surt, -- sanoi jättiläinen, -- mitä auttaa muuri, jossa on
aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien
tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja
ryvi siellä liejua sata vuotta!

Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa _Karen_,
tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa,
kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. -- Kare, -- sanoi
jättiläinen, -- sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle
ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa
siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä
olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.

Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka
silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä
Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan
juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä
syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt
pohjaan minkäänlainen honka. -- Kuinka voin rakentaa hiekkasillan
tämän leveän ja syvän salmen yli? -- ajatteli Kare suruissaan. -- En
ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle.
Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa
vihistä meren keinuvalla pinnalla?

Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna,
huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, _Kasen_ ja _Wasen_, jotka
seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä
kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare
keinon.

-- Kase, -- sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, --
koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille
asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

-- Sepäs olisi jotakin! -- huudahti Kase harmissaan, sivalsi
kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.

-- Se ei ollut huonosti heitetty, -- ilveili Kare; -- mutta se kävi
sattumalta.

-- Sattumalta? -- huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti
kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen
luona, ja sanoi hänelle: -- Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi
heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan
keskelle.

-- Mitä ihmettä! -- huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. --
Enkö minä voi? -- Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.

-- Sehän kävi aivan sattumalta, -- ilveili Kare.

-- Sattumalta? -- huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin
toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle.
Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa
kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet
kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen
kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä
etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa
tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään
Kasesta ja Wasesta.

Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle
kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea
oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt
aloitan _minä_ työni, sanoi hän itsekseen.

Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi
keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt.
Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta
hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju
keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja
niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen
saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan
merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin
merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen
Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen
mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.

Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole
olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana
meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he
soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä
yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa
sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen
onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes
senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla
ja sanoa: nyt olen täällä!... Niin, täällä hän tosin on, mutta ei
enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri
huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat
taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut
heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen
saari?

Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se
ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi
nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja
omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda
sinne ja silloin et souda turhaan!

Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi
eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät.
Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä,
mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät
kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja
silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten
punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta
etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen
aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella
saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja
silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin
rakastivat:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja
sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas
kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."



MAALISKUU 1888.

(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)


    Kylmä talvi pohjolan
    Lumen heittää valkean,
    Tähdet taivon kimaltaa,
    Meret jäähän jäykkään saa.
       Näinpä vaan
       Suomen maan
    Ruotsiin saapi kasvamaan.
    Poika, ota luistimet!
    Pian tänne kiitelet.

    Jospa Ukko Pakkanen
    Mi nyt paukkaa halliten
    Tietäis aikans lyhyyden
    Sulais varmaan kruunu sen.
       Kevähän
       Lämpimän
    Haltijatar elpyvän
    Istuu poskin punaisin
    Ruskopilven helmoihin.

    Pian silmäns aukaisee,
    Lumet poies puistelee,
    Siistiks itsens siivoaa,
    Vihannaksi puettaa.
       Pehmoisin
       Askelin
    Rientää sitte metsihin,
    Järvet, lammet irroittaa,
    Niityt, nurmet kukkiin saa.

    Mutta Ukko Pakkanen
    Pakenevi peljäten.
    Vapaa meri kahlehet
    Uljaast' rikkoo rautaiset.
       Väkivalta
       Maailmalta
    Poistukohon valoisalta!
    Hyvät maata hallitkoot.
    Ootkos hyvä?... Varmaan oot!



VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.


    Nyt laulan lauluani
    Niin ylen ihanaa,
    Sä katso äidin lasta
    Ja isän nallikkaa!
    Mä suuri olen, usko se,
    Kun asetun mä pöydälle
    Niin olen, hei sen, hei, hei sen,
    Noin peninkulmainen.

    Ei ollut Simson ennen
    Niin julma voimaltaan,
    Sen sisko saat sä tietää
    Jos sormeen tartut vaan.
    Ja jos saan sarvet mullikan
    Niin kirkontornin korkeimman
    Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan,
    Jos raskas ei oo vaan!

    Äl' pelkää sisko pieni
    En sulle pahaa tee,
    Jollet käy suden turkkiin!
    Kas, mua vainoilee
    Nuo sudet julmat; siksipä
    Mä ammun ne tän'päivänä!
    Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,
    Ne syövät vihdoin mun.

    Ja mietis mitä teen mä
    Ja mitä taidankin:
    Mä kiekun kuperkeikkaa
    Syön paljo leipääkin.
    Mä hypin helpost' harakkaa
    Ja osaan oivast' ratsastaa
    Laukalla, hei sän, hei sän, sä
    Isäni seljässä.

    Ja kuules kuinka kilkkaa
    Nyt rahat taskussan,
    Ne hilisee ja hilkkaa
    Vaan sulaa rikkauttan!
    Mä ostan puodin leipurin
    Ja jollei mulla miljoonin
    Niin on, niin hei sen, hei sen, sen
    Niin on viiskymment' pen'.

    Ja keisari, kas hällä
    Ei hyvä ole niin.
    On mulla mäet uljaat
    Jos linnat hälläkin.
    Mut hevosta ei parempaa
    Oo hällä, eikä somempaa
    Kuin Polle, hei sen, hei sen, son
    Vaikk' jalaton se on.

    Kas kun mä kerran saanen
    Vaan viikset huulellen,
    Niin sotilaaksi pääsen,
    Kenraaliks' toisillen!
    Senjälkeen ylioppilas
    Ja sitte ajur' urhokas
    Minusta tulee, hei sin, sin,
    Niin ajan kotihin.

    Mut nyt oon äidin poika
    Ja isän nallikka!
    Ja apelsiinin tästä
    Voin laulust' ansaita.
    On nälkä mulla äitini,
    Voileipää etkös antaisi
    Niin suurta, hei sen, hei sen, sen
    Kuin olen nälkäinen!



PYHÄN YÖN LAPSET.

Joulusatu.


Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on
vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta
satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta
kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on
olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä
kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.

Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että
jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä
ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa.
Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta
Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän
välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan
salaperäisesti: siskoni, en tiedä!... Luoteisella taivaalla oleva
Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se
ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt _milloin_, enemmän kuin
Aldebaran oli tiennyt _mikä_. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli
joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta
kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet
heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi
kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo
enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki,
sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat
toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät
roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.

Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän
oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa
alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä
ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli
majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. -- Hän oli
kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku,
jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska
Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee
moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy
laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.

Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita
matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten.
Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata
matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan
ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että
majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin
yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja
komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle
tahi ruhtinaalle.

Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja
tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja
heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon,
vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin
jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs
kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa
väsymyksestä vavisten.

-- Täällä ei ole enää huoneita, -- sanoi Amrah tylysti, sillä hän
näki että tulijat olivat köyhiä.

-- Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku
pieni komero, jossa voimme levähtää, -- pyysi mies. -- Me olemme
matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. --

Amrah nauroi. -- Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä
kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?

-- Ei, sitä ei meillä ole, -- sanoi mies. -- Mutta olkaa armollinen
meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!

-- Isä! Isä! -- rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. -- Katso miten
väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua
satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää
saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana.
Salli hänen nukkua siellä tämä yö!

-- Mitä vielä! -- huudahti Amrah ilkeästi. -- Sehän on juuri
kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.

Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi
suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin
maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.

Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi
lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. --
Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. -- Meidän isällämme on täällä
vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt
hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on
sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.

Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena
ystävällisiä lapsia. -- Niin, -- sanoi hän, -- miksi emme voisi
nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren
koloissa paetessaan kuningas Saulia.

Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja
he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja
lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli
levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä
lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä
heidän aasillensa.

-- Mutta, -- sanoi Tirza, -- nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua
mukanamme.

-- Ja teillä on nälkäkin, -- arveli Eli. -- Tahdotteko että juoksen
kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta
kun riisuin hänen aasinsa eilen.

-- Kiitos, kiitos, -- sanoi mies, -- me emme tarvitse lamppuja, me
olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä
vielä vähän eväs-säkissämme.

-- Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! -- sanoivat lapset.

Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti
heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Jumala on kuuleva rukoukseni.
Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille
suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku
teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa
saadakseni teille autuuden Jumalalta.

Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion
louhikosta. Silloin huusi Tirza: -- Oi, katsopas Eli, katso!

Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas
tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut.
Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä
kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.

Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat
tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin
Eli ja Tirza. -- Mitä tuo vieras valo merkitsee? -- sanoi Regulus
naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa.
Ja ne vastasivat: -- nyt tulee se suuri _uusi_ maailmaan, mutta mitä
se on, sitä ei kukaan tiedä.

Algol sanoi Alamakille: -- minä näen kolme kuningasta vaeltavan
itäiseltä maalta.

Arcturus sanoi Gemmalle: -- minä näen kuningas Herodeksen vapisevan
valtaistuimellansa.

Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä,
niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin
tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: -- minä näen pienen
lapsen Betlehemissä seimessä!

Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain
miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa.
-- Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät
kaikki sen nimen: -- maailman vapahtaja, Jesus Kristus.

Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan
maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan.
Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista
kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle,
joka makasi seimessä.

Itara Amrah hämmästyi. -- Tällä kerralla olin tuhma, --
ajatteli hän. -- Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo
ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät
nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja
mirhamista.

Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni
toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat
nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.

Puuseppä Josef vastasi: -- emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme
vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi
kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä
tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä
koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on
joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava
kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.

-- Voi sentään! -- huokasi Amrah itsekseen. -- Kuinka voinkaan
olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet
juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?

-- Olemme, -- sanoi Eli. -- Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei
jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.

-- Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota
Jumalalta halajamme.

-- Vai niin, -- sanoi Amrah miettien. -- Ne olivat kuninkaallisia
juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.



UUSI JOULULAULU.


    Ilta pimeäksi käy,
    Takan tuli loistaa.
    Joulua ei vielä näy,
    Joka surut poistaa.
    Yö jo peittää kaupungin...
    Joudu joulu riemuisin
    Tuoden suloisia
    Rauhan antimia.

    Oi, kuin sua odotin,
    Luin päivät, hetket!
    Auringonkin unohdin,
    Kaikki kuunkin retket.
    Mutta sinä jouduitkin
    Joulu armas varahin,
    Tulit illan teitä,
    Muistit taaskin meitä.

    Kun ol' isä lapsena,
    Äiti pienoisena,
    Tulit yhtä iloisna,
    Monilahjaisena.
    Isä on jo harmennut,
    Äitikin on vanhennut,
    Sinä vaan et muutu,
    Sult' ei ilo puutu.

    Sin' et koskaan vanhene.
    Muutu harmajaksi,
    Aina oot' sä luonamme
    Iloinen kuin lapsi;
    Aina laulat, leikitset,
    Huonehemme valaiset,
    Joulu rakkahamme,
    Kallis vierahamme.

    Rakas joulu, matkasi
    Kyllä tuntenemme,
    Jesus ompi seurasi,
    Jesus ainoisemme.
    Hän on yhä lapsille,
    Suurille ja pienille
    Uskollinen, hyvä,
    Armonlähde syvä.

    Rakas Jesus, luoksemme
    Saavu iltasilla!
    Ilahduta mielemme
    Rauhas antimilla!
    Linnahan ja mökkihin
    Saapuu rauha suloisin,
    Saapuu juhla parhain
    Sinun kanssas varhain.



KAATUNUT JOULUPUU.


Siellä se makasi!

Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti
Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa
oli pöydältä pudonnut.

Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä
tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä!
Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia
alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois
tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja
olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä.
Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi
oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas
elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja
hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne,
niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa
on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa
pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka
kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän
enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.

Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli
koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä,
milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat
jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat
luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina
keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna
kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen
saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon
voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen?
Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello
sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna
vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta.
Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin
vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran
Hankoniemeen tulisivat.

Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain
iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä
rantoja oli jäätä ja kohovettä. -- Vanhusten tuvassa ei puuttunut
jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan;
mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa,
joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä
olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä
odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.

Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin
joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä
tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta
hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!

-- Mutta kuuleppas, -- oli vaimo sanonut -- eikös tuo kuusi ole liian
korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.

-- Sen täytyy mahtua, -- oli Matti sanonut. -- Eikös laivanmasto
mahdu taivaankannen alle?

-- Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, -- väitti
vaimo. -- Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. --

-- Sen _täytyy_ seista -- sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä
vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt
kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.

Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja
piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka
seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme
tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi
naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan
pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin
luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen!
Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!

Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois
mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän
maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan
ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui
komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia
käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi
nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat
irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina
valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli
ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle,
peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen
mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!

Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen
pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja
pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. --
Tuolla se makaa, -- sanoi Matti.

-- Niin, sen näen, -- sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.

-- Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen _piti_ seisoa!

-- Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, -- arveli eukko.

-- Mahtoi olla maanjäristys, -- arveli Matti. Hän oli kuullut tähän
aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.

-- Tahi ilmanjäristys -- nauroi muori. -- Kuules, ukkoseni,
muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?

-- Älähän! -- murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut
vastata.

-- No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että
korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.

-- Senhän tietää kajuutan vahtikin, -- arveli Matti.

-- Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja
varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä
maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi,
arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki
muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen
vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?

-- Senhän lapsikin ymmärtää.

-- Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko,
esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään
viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi
käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean
joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?

-- Se kaatuu ensi tuulessa -- sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä
pohjasta.

-- No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy
taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso,
niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja
purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne
jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme
ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos,
näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.

-- Hyvänen aika! -- huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen
koristivat kuusta. -- Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien
kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!



AMMATTILAULUJA



PlKAKIRJURI.


          On kirjoitus mulla
          Kuin harakan kulku,
          Jost' hangelle tulla
          Voi koukero polku.
    Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut
          Mut sitte innolla
          Paperin pinnalla
    Ristihin, rastihin marssia saanut.

          Se kynästä juoksee
          Kuin valtava vuoksi,
          Ja kirjaimen liittää
          Nyt kirjaimen luoksi.
    Kuin sävelet neitosen sormen alta,
          Niin sanatkin tässä
          On hyppelemässä
    Ja rientävät painoon puhelijalta.

          Se tiedäpäs tarkoin
          Nyt maisteri suuri,
          Ett' pieninkin viiva
          On tärkeä juuri!
    Ei pilkkua mulla, mi joutava on!
          Vaan kaikissa näissä
          Jaloissa ja päissä
    Sun sanasi nokkelast' tallella on.

          Jos kirjuri koettaa
          Nyt kiirettä panna,
          Ei puhuja sanaansa
          Hitaasti anna,
    Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie?
          Mut kun hän nyt vahtaa
          Ja sanoja ahtaa
    Niin "pikainen-kirjuri" voiton se vie!

          Mut kun ovat läsnä
          Nuo valtiopäivät,
          Kun puheita tulvivi
          Yöt sekä päivät,
    Niin silloinpa mullakin kiirettä on.
          Jos eksyn? Ei vuota!
          Voi, kuule en tuota!
    Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!

          Jo yks' tuossa pauhaa
          Kuin rakeiden myrsky,
          Ja sanat ne vyöryy
          Kuin valtava hyrsky,
    Mun kättäni kynä se kutkuttavi!
          Mä kauhistun, tenään,
          En hengitä enään...
    Jos siunausta sanat tois Suomelleni!



KELLOSEPPÄ.


    Tikitak, tikitak
    Minun kelloni käy,
    Ilolintuseni,
    Surun päivää ei näy.
    Sulla kiire on ain,
    Sull' on puuhat ja työs',
    Sinä aika oot vain,
    Elo rientävä myös.

    Kaikki päivät ja yöt
    Aina työssä sä oot,
    Kaikki leikit ja työt
    Sua seurakohot.
    Huone siistinä on,
    Kello kahdeksan lyö;
    Kello kakstoista alkavi
    Keisarin työ.

    Antti läksyjen luo
    Kello kuus herättää,
    Sohvi naapuriin suo
    Kello viis lähettää!
    Joudu, riennä nyt vaan
    Pekan kanss' tätilään,
    Täti matkustamaan
    Johda määrällään.

    Sade, pakkanen ois,
    Sota, rauhakin viel',
    Tai jos posti on pois,
    Sinä esillä siell'. --
    Sanat katkerimmat
    Katumus mitkä tuo:
    _Liian myöhään_, saat
    Kuulla surkeat nuo.

    Mutta mestaris on
    Ukko harmaja pää,
    Luja, muuttumaton,
    Tarkka veitikka tää.
    Pienet sekunnit hän,
    Joill' on väärähän tie
    Heti meisselillään
    Oikopoluille vie.

    Ja hän hymyssä suin
    Sua asettelee,
    Ja ihmisten riennot
    Näin määräelee.
    On toimensa hällä
    Vaan Ijäisen työtä,
    Mi hallitsee maata
    Ja päivää ja yötä.

    Tikitak, tikitak,
    Seppä napsuta vaan!
    Kuva liikkehes on
    Elon riennosta maan.
    Miltä näyttävi maa
    Kun et sä enää käy? --
    Aika lopun kun saa
    Kelloseppää ei näy.



KUKKAISTEN MYYJÄ.


    Muistatko armaan
    Kielojen ajan,
    Mättähät varmaan
    Ruohaisat muistat?
    Ja muistat kun morsian toukokuu
    Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.

Silloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja
jokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten
markkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun
tulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu.
Nyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt
sanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen
ensi toukokuulla!

    Ei ystävämme
    Sua tarvis aina!
    On mättähämme
    Nyt kukkaismaina!
    Me kuljemme kukkias tallaten vaan
    Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.

Ah niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin
kaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren
kellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa
enempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin
ei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi,
joka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen
paperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan,
terveen luonnon haamu, -- sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman
ja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun
se vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota...

    Taas kukkaisia
    On toukokuussa,
    Vaan talven lumet
    On ensin puussa.
    Jo kesä pian taas rientää mailta
    Kuin tuoksu kukilta armahailta.



KADUNLAKAISIJA.


    Onpas tämä häpeää,
    Tomu päälle lentää!
    Eikös muori mua nää
    Sametissa sentään?
    Parempien ihmisten
    Lakaisette silmillen?
    Pois jo pankaa luuta
    En mä sano muuta!

    Rakas rouva kulkekaa,
    Tulee tuhat toista.
    Parempia? -- Kulkevaa
    Onhan kaikenmoista
    Jos mä käynen vuottamaan
    Siistiks' en saa milloinkaan
    Tietä polisille,
    Enkä paremmille.

    Mihin katu kelvannee
    Jos ei saane la'asta?
    Lätäköt vaan lätisee,
    Rikat, roskat, saasta.
    Mietin juuri mimmoiset
    Kengät, silkkihamehet
    Teidän ovat nähdä,
    Jollei tätä tehdä.

    Niin on, rouva, katsokaa,
    Meidän muurahaisten!
    Meidän täytyy ahertaa
    Onnen tähden toisten.
    Kadut, torit lakaistaan,
    Teille siistiks' siivotaan,
    Käydäksenne siellä
    Mukavalla tiellä.

    Vaunuissanne ajakaa!
    Ken on vaunut tehnyt?
    Nikkaria taitavaa
    Lienettekö nähnyt?
    Aina meitä tarvitaan! --
    Työnsä kukin tehköön vaan,
    Herra palkan tuopi,
    Arvon myöskin suopi.

    Siisti, siisti luutani
    Puhtahaksi maata!
    Synti, lika tieltäsi
    Poi'es kaikki saata!
    Siisti, siisti minutkin...
    Tuossa näen ajurin --
    Sill' ei ole mieltä
    Mennä poi'es tieltä.



PAIMENEN LAULU.


    Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa,
    Lailaa, larilaa, lal-luolen!
    Kas ranta ruohoja kasvattaa,
    Mä niistä piippuja vuolen.

    Uus' kuukin taivaalta pilkistää,
    Lailaa, larilaa, lal-lahtoi.
    Miss' ukko parkakin myllertää
    Mi kuuta tervata tahtoi.

    Ja maa se suurelta haamoittaa
    Lailaa, larilaa, lal-laitsee,
    Ja soitto paimenta huvittaa,
    Kun karjaa täällä hän kaitsee.

    Mut kun mä suureksi kasvaa saan
    Lailaa, larilaa, lal-luistan,
    Niin vankka oon kuin keisari vaan
    Ja karhua kaulast' puistan.

    Mä Kalle Pekka oon nimeltän
    Lailaa, larilaa, lal-luksen,
    Se kunnian on, eikä häpeän
    Ja on kanness' katkismuksen.

    Mä Uustalon istun hilalla
    Lailaa, larilaa, lal-laikuu,
    Ja soittelen Martin-Wappua
    Mi iltatuulessa kaikuu.

    Jos tanssit sä, minä soittelen
    Lailaa, larilaa, lal-leinuu,
    Vaikk' aamuhun asti lystiksen
    Ett' lehdet ja oksat keinuu.

    Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää
    Nyt soitosta lusikkani.
    Jos leiviskä voita kellertävää
    Ois silmänä puurossani!



KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.


Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa
myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa
iltasilla!

Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui
tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. -- Mitähän
minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? --
murisi eukko.

Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: -- hän tulee aina
kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?

-- Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella,
ja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.

Hänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. -- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä.
Ojan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti
sai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.

Sitte tuli auringon kuningas Etelä.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio
Janeiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään
Luutamäellä.

Viimein tuli merenkuningas Länsi. -- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut
tyhmä.

-- Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja
kerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.

-- Asia oli niin, -- sanoi Lounas itku kurkussa, -- että kun minä
aivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni
tarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen
oksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto.
Tahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!

-- No, no, poikaseni, -- sanoi isoäiti lohdutellen, -- ja sentähden
sinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria
puuroosi.

-- Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, -- sanoi Länsi miettivästi. --
Hyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä
tappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee
kummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen
maailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi
riitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla
siivolla.

Kun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan,
joka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.

-- Elähän, katsopas tuota! -- ajatteli Lounas. -- Hän koettaa olla
puskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!

Hui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui
sivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi
korkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä
niinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin,
eteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä
luonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa
laivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että
ne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja
vaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin
kukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää
päästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin
katkesi -- ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt
makasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen
jälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.

-- Olla puskusilla minun kanssani! -- huusi Lounas, ja riensi
voitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään
enää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti
hän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä "Tuuli vei", niinkuin
herneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.

Se oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli
ottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he
menivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka
piti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän
läpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita
pitkin.

-- Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, -- sanoi Kalle,
kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.

-- Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, -- sanoi Liisa
Maria.

-- Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky
tukistaa sitä? -- kysyi Kalle.

-- Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! -- arveli Liisa
Maria.

-- Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt
aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että
joutuisimme pian kotiin!

-- Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on
voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän
varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. --

-- Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi...
ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!

Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui
suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla
yksi, -- rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa,
kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi
sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen
voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi
virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin
jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne
olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri
siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea
mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn
Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri
haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret
käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone.
Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen
männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.

Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. -- Katso, --
sanoi hän, -- miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan
vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella
askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen
ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne?
Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija!
Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!

Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja
haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä
katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun
lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli
pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja
viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?

Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. -- No, mitäs siitä, jos meidän
täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on
katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden
päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi,
niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät
kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle,
Jumala tietää kaikki paremmin kuin me...

Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan
kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli
Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu!
Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan
riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja
kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita.
Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt.
Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan,
oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen
tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta
liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli
valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin,
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja
heti sen jälkeen näkyi valoa.

-- Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! -- huusivat äänet. Huutajat olivat
isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen
kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että
lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.

-- Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! -- huusi Liisa iloissaan. --
Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.

No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta
mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi,
milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten
päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.

Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli
nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa
Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään
louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi
hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka
hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:

-- Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara,
tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut
tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista
tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat
olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman
käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet
sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä
tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää
maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene,
häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun
tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta
sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva
jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka
kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja
armeliaan rakkautensa aseeksi!



KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.


Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan
Pupuksi ja Kurreksi.

-- Hyvää päivää, Pupu, -- sanoi orava, kun kohtasi jänön.

-- Hyvää päivää, Kurre, -- sanoi jänis. -- Oletko kuullut jonkun
koiran haukkuvan tänään.

-- En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.

-- Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.
-- Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!

-- Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä
ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä
paljo kuin minun.

-- Siihen suostun, -- vastasi Pupu.

Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki
veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja
heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri
Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.

Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle
oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli
hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa,
jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin
yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat
omenat ulos osanneet.

Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti
laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme
omenaa.

-- Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? -- Nyt
koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja
piti itse kolme omenaa.

-- Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä
hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa
niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.

Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt
säkistänsä, mutta turhaan. -- Ne ovat varmaan pudonneet, -- sanoi hän
itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan.
Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat
olivat vierineet ojaan.

-- Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! -- huusi Kalle. Olettekos te
nähneet omeniani?

-- Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, -- vastasi Kurre, -- mutta
emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa
jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.

-- Eihän se mikään vaikea temppu ole, -- arveli Kalle. -- Kumpikin
teistä saapi kaksi omenaa.

-- Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä
sen tiedät?

-- Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn
kansakoulua.

-- Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi
kertaa kaksi on neljä?

-- Koulussa saa oppia kaikkea, -- vastasi Kalle ylpeästi.

-- Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?

-- No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa
seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.

Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää
oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat
ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on
neljä.

-- Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.

-- Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se
tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.

-- Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri
sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta,
sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.

-- Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.

-- Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska
lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.

-- Mutta jos hän puree meitä?

-- Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä
hännästä, niin hän vaan nauraa.

-- Nauraako hän? -- Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he
olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei
koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät
ystävykset seurata Kallea kouluun.

-- Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.

Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta
olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle,
ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari
tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa
kahdeksan?

Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja
Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti
lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut
pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa
penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia... mrr... prr...
alkoi hän murista.

-- Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!

Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen
epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui!
pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin... Hämmästyneet koululapset
näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden
jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät
ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa
kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.

Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo
Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo;
häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa
haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin
hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet.
Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi
Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen
tuuheitten oksien väliin.

Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti.
Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut
esiin piilostansa, -- ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin,
hiipi hän nolona takaisin kouluun.

Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä.
Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät
ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos
he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut
heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja,
saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat
retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat
vihannoissa metsissä.

-- Ei täällä kukaan pelkää, -- sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää
harppausta.

-- Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä
ylpeilystään vähän hämillä. -- En ole koskaan uskonut Priskan voivan
niin hienosti laulaa.

-- Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää
hännästä, -- jäljitteli Kurre.

-- Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän
koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos _kaksi
kertaa kaksi on neljä_.



MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.


Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei
voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on,
täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma
katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld
sanoo, että sinne on aika matka.

Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan
veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi,
joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka
asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva
salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät
kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun
naapuri aivasteli.

Peikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo
vieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia,
että vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla
maanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja
mietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He
koristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla,
voidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat
toimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku
kiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien
päälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa!
Mammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja
mursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja
Surro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin
saareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin
salmesta.

Iso valtameri lepäsi heidän ympärillään kirkkaan tyynenä niin
etäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa
vedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli
peikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin
kauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn;
toinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut
huono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä,
pakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä
oli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa.
He heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat
ne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista
tulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he
koetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen
ja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän
päähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa
saarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin
mereen.

-- Ei, -- sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, -- täällä
on liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada
auringon kiinni!

Tämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni
auringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin.
Miten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan
tarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.

-- Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? -- huusi Surro. -- Minä juoksen
ottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!

-- Onpas se jotakin! -- arveli Sorro. -- Ei tarvitse muuta kuin
rapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin
voi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen
kiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on
pitempi matka!

No, niin, veto lyötiin yhdestä maanosasta. Ja sitte kiiruhtivat
molemmat kotiinsa ja vetivät jalkaansa seitsenpeninkulmaiset
saappaat. Surro ajatteli: minä juoksen itään päin Pohjois-Amerikan
kautta, ja jollen saa aurinkoa kiinni Alaskavuorilla, niin saan sen
varmaankin Kalliovuorilla. Sorro ajatteli: minä juoksen länteen
päin Aasian kautta, ja sittepä lienee seitsemänkin kattia, joll'en
saa aurinkoa kiinni suurella Siperian tasangolla, jossa minulla on
niin hyvä tila juosta... Hei vaan, ja niin alkoivat he juosta, että
seitsenpeninkulmaiset saappaat ratisivat.

Ja kummallisesti kävi sen kilpajuoksun! Minä kerron ensin Surrosta.
Hän juoksi, niinkuin oli sanonut, Pohjois-Amerikkaan, ensin suuren
Alaskan tasangon yli ja kohosi sitte saman nimisille vuorille, jonne
hän aikoi asettua aurinkoa väijymään. Ei tuntunut missään vaikka
Surro juoksikin sata peninkulmaa aukeata tasankoa, mutta vaikeampaa
oli vuorelle kiipeäminen. -- Puh, -- sanoi Surro saapuessaan
korkeimmalle huipulle; -- olivatpa ne ilkeät portaat! Tässä tahdon
levähtää hetkisen odotellen auringon nousua.

Hän asettui huipulle, keräili vähän sammalia alleen, koska vuori oli
niin kova, ja nukahti. Ja kuin ei siellä ollut herättäjäkelloa eikä
aamukahvia, heräsikin Surro vasta sitte kun aurinko oli jo korkealla
taivaanlaella ja paistaa helotti suoraan hänen silmiinsä.

-- Vai niin, sinä naurat minulla, -- mutisi Surro partaansa. --
Odotahan! Minä nappaan sinut kiinni huomisaamuna Kalliovuorilla!

Muuta neuvoa ei ollut, kuin juosta itäänpäin Kalliovuorille ja
kiivetä niiden korkeimmalle huipulle. Nyt minun pitää varoa, etten
nukkuisi, ajatteli Surro. Minun täytyy pistää ampiaispesä partaani
ja muurahaispesä molempiin saappaisiini... Sanottu ja tehty. Voitte
arvata, ettei Surro sinä yönä saanut yhtään unta. Kun aamurusko
alkoi punertaa idässä, vahtasi hän kallionkärjen takana, ettei
aurinko häntä näkisi. Säkki oli hänellä valmiina; sinne aikoi hän
pistää auringon niinkuin lantun vaan, heti kun se näyttäisi punaista
kylkeään rosoisen kallion takaa.

Yks, kaks, kolme... hän ei ehtinyt laskea kymmeneen, ennenkun aurinko
jo oli näkyvissä. Nyt, nyt! Ja Surro tarttui aurinkoon, että se
säkenöi ja rätisi, mutta säkeneet olivat melkein liian kuumia, tuntui
aivan samanlaiselta kuin silloin, kun seppä liikuttelee käsillään
tulikuumaa rautaa. Ai, jai! Surro poltti sormensa, partansa, nenänsä
ja silmänsä, pyöri niinkuin pallo kuperkeikkaa vuorenrinnettä alas,
juoksi ja juoksi, tietämättä minne, kunnes putosi suinpäin Isoon
Karhujärveen, jonka voit etsiä kartalta. Eräs amerikkalainen lääkäri
löysi hänet sieltä, korjasi peikkoraukan ja vei hänet johonkin
sairashuoneeseen jossain maailman kolkassa. Varmaankin makaa Surro
siellä vielä tänäkin päivänä, laastari-lappu nenän päällä. Hän
odottaa palaneen partansa kasvavan, voidakseen jälleen näyttäytyä
siistinä pikkupeikkojensa seassa Behringin salmen rannalla.

Mutta minne Sorro joutui? Saatpas kuulla! Siihen aikaan asui
Kempelässä Oulun eteläpuolella eräs seppä nimeltä Paavo, vaimoineen
ja lapsineen. Hänellä oli poika, jonka nimi oli Oiva. Siihen aikaan
rakennettiin juuri rautatietä, ja Paavolla oli kyllin työtä pajassaan.

Eräänä iltana, juuri kun hän oli tullut kotia päiväntöistä väsyneenä
ja istui lastensa kanssa puurovadin ääressä, sanoi Oiva: -- isä,
koira raappii oven takana!

-- Katsopas, -- sanoi Paavo.

Oiva avasi oven, ja sisälle kömpi säkki seljässä vanha, repaleinen
peikko, joka ei juuri näyttänyt hauskalta iltavieraalta. Lapset
rupesivat huutamaan. -- No, no, -- sanoi seppä, -- mikäs sinä olet?

-- Minä olen Sorro, -- sanoi peikko. -- Minä olen juossut
kolme vuorokautta seitsenpeninkulmaisilla saappailla läpi koko
pohjois-Aasian saadakseni auringon kiinni ja olen nyt nälkäinen kuin
valaskala. Ei minulla ole ollut aikaa kammata tukkaani eikä pestä
silmiäni! Ensimäisenä iltana meni aurinko yöksi Lena-jokeen, toisena
iltana kömpi se Ob-jokeen, ja nyt, kolmantena iltana, hiipi se juuri
sinun tupasi taakse. Luulin sen löytäväni täältä sisältä, mutta se on
varmaankin kömpinyt ikkunasta ullakolle, ja pannut sinne maata. Anna
minulle lyhty. Tahdon mennä ullakolta katsomaan!

-- Mitäs tyhmää puhetta tuo on? -- arveli seppä. -- Ottaa kiinni
aurinko!

-- Onko se sinun mielestäsi tyhmää? Sehän on kaikista viisain
taikatemppuni! Olen lyönyt Surron kanssa vetoa yhdestä maanosasta.
Minä tahdon pistää auringon säkkiini täällä! Heti paikalla lyhty
tänne, tahi... kuuletkos, minä olen peikko. -- Ja Sorro potkasi,
aivan kuin leikillään, yhden seinän tuvasta.

-- Kuulepas, -- sanoi seppä, -- jos sinä menettelet tuolla lailla,
niin lähetän nimismiehen kysymään papintodistustasi. Miksi et ottanut
aurinkoa kiinni silloin, kun se oli Lena- ja Ob-joessa?

-- Siksi, että minusta ei ole juuri hauska kastua. Se on
epäterveellistä parralleni!

-- No, silloin et taida niin pian saada kiinni aurinkoa täällä meidän
kylässämme. Ei se ole nytkään laskeutunut minun tupani taakse, vaan
on mennyt Pohjan lahteen.

-- No, sitte juoksen minä huomenna Pohjanlahden ympäri ja otan
auringon kiinni Ruotsissa tahi Norjassa.

-- Äläpäs, silloin tulet peikko-parka pahaan pulaan, sillä Ruotsissa
ja Norjassa laskeutuu aurinko Atlantin mereen.

-- Mutta mitä ihmettä minun sitte pitää tehdä? -- huokasi peikko
huolissaan. -- Atlantin meri on melkein liiaksi kostea.

-- Ei, mutta kuulepas, -- sanoi seppä, -- ole nyt niin hyvä ja
pane seinä paikoilleen, niin saamme neuvoitella asiasta niinkuin
ystävykset. Ehkenpä saan tarjota peikko-ukolle vähä puuroa.

Peikko raapi korvansa taustaa, pani seinän paikoilleen ja istui
pöydän ääreen puuroa syömään. Tämän pyynnön olisi voinut jättää
tekemättä, sillä kukapa voi tietää miten silloin käy, kun peikko
istuu pöytään? Ensin söi Sorro puuron, vadin ja lusikan, sen
jälkeen voirasian, silakkavadin ja leipäkorin, sitte koko pöydän.
Seppä katseli tätä ihmetellen, mutta kun peikko ei vieläkään ollut
kylliksensä ruokaa saanut, vaan alkoi katsella lapsia epäilyttävällä
tavalla, näki Paavo hyväksi pyytää vieraansa pajaan. -- Olkaa hyvä,
-- sanoi Paavo; -- ehkä tässä on jotain, joka maistaa!

Tämäkin tarjous olisi voinut olla tekemättä. -- Niin, -- sanoi
Sorro, -- minulla on tosiaankin hyvä ruokahalu Aasian läpi
käveltyäni. Kiitän tarjouksesta! -- Sen jälkeen söi Sorro pihdit,
vasaran, patjan, hevosenkengät, naulat, hiilet ja viimein palkeen
jälkiruoaksi. -- Mitenkähän lienee, -- mietti seppä, -- pystyyköhän
tuon pedon hammas alasimeenkin. -- Olkaa niin hyvä!

-- Ei kiitoksia! -- sanoi Sorro, -- sokeri pohjassa!

Sitte poimi hän muutamia tulisia hiiliä ahjosta ja pisti ne varovasti
suuhunsa ettei parta kärventyisi. --

-- Enpä ole pitkiin aikoihin syönyt noin hyvää illallista. Jos
minulle tulee nälkä huomenna, niin voin syödä pajan ja lapset.

-- Jokohan? -- sanoi seppä suuttuneena.

-- Älä kursaile, kyllä sekin saa kelvata paremman puutteessa. Mutta
millä ihmeen tavalla minä saan auringon kiinni? -- huokasi peikko.

-- Mikä konsti se on, sellaiselle, jolla on seitsenpeninkulmaiset
saappaat, -- arveli seppä.

-- Ei, mikäs konsti se onkaan, jollei vaan aurinko menisi veteen?
Sillä katsos, minun saappaitteni kannat ovat taotut sellaisesta
raudasta, joka juoksee itsestään.

-- Todellakin, onko se mahdollista? Ja voiko sellaisen kantapään
takoa mihin hyvänsä?

-- Mihin hyvänsä. Se juoksee aivan itsestään. Mutta olipas se hyvä
että muistin jotakin. Oikean jalkani kengänkanta irtautui eilen,
kun juoksin Uralin vuorten poikki. Sinä voit sen naulata kiinni
huomiseksi. Minä olen nyt vähän väsynyt ja paneudun nukkumaan ahjon
viereen.

Sorro potkasi kengän oikeasta jalastaan, heittäysi suoraksi likaselle
laattialle ja kuorsasi pian niin syvään, kuin vaan se voi tehdä,
joka on juossut kolmessa päivässä seitsenpeninkulmaisilla saappailla
Aasian läpi.

Seppä mietti. -- Hänkö söisi suuruksekseen pajani ja lapseni? Ei,
peikkoseni, sen jätät tekemättä. Sinä olet jo kylliksi tehnyt
ilkeyttä tässä talossa. Löisinkö sinut kuoliaaksi, kuorsaava peto?
Ei, sitä en tee; olethan sinä tavallasi vieraanani... Tahi vedänkö
jalastasi toisen seitsenpeninkulmaisen saappaan ja juoksen tieheni
niiden kanssa? Se olisi kyllä aika somaa, mutta se olisi varkautta,
ja varastaa ei Paavo voi. Tiedänpä mitä teen. Peikko saa pitää
saappaansa, mutta minä tahdon vähän parantaa oikean kengän korkoa.
Oiva, mene sanomaan äidille että minä taon tänä yönä rautatien
pajassa. Äidin ei tarvitse peljätä peikkoa, hän nukkuu niinkuin
kuollut siili.

Seppä otti peikon oikean jalan saappaan, taittoi koron siitä irti,
meni rautatienpajaan ja takoi siellä uuden kantapään tavallisesta
raudasta. Sen asetti hän saappaaseen, entisen koron paikalle.

-- Nyt saapi peikko hypätä seitsemän peninkulmaa yhdellä jalalla, --
sanoi hän itsekseen.

Vai niin, mietti hän, kun hän katseli seitsenpeninkulmaista korkoa,
oletko sinä sellaista rautaa, joka juokset niin pitkiä matkoja?
Sinähän soveltuisit mainiosti veturiin!

Tänä yönä juuri satuttiin rautatienpajassa korjaamaan erästä vanhaa
veturinpyörää. Paavo takoi huvikseen kaikessa hiljaisuudessa
seitsenpeninkulmaisen koron veturinpyörään. Kyllä sinä nyt saat
juosta, korkoparka, ajatteli Paavo ja nauroi.

Toisena aamuna koetettiin veturia, ja se riensi itsestään eteenpäin
niin nopeasti, ettei kukaan voinut sitä pysäyttää. -- Mikä veturia
vaivaa? -- huusi rautatiemestari. -- Ennen on se kulkenut hitaasti
kuin heinäkuormaa vetävä härkä, ja nyt se lentää kuin suriseva paarma.

-- Veturin mielestä kuljetetaan sitä liian hitaasti Oulun radalla, ja
se tahtoo näyttää miten Englannissa kuljetaan, -- vastasi Paavo.

-- Seisauta, seisauta! -- huusi rautatiemestari. Ja kas,
seitsenpeninkulmaisella korolla oli sellainen saappaan äly, että se
ymmärsi huudon, pysähtyi ja jäi odottamaan uusia käskyjä.

-- Mutta tämähän on maailman virkein veturi! -- huusi ihastunut
rautatiemestari.

-- Kuinka ei se olisi virkeä, joka juoksee kolmessa päivässä Aasian
läpi, -- arveli Paavo.

Kun Sorro heräsi, sai hän saappaansa korjattuna takaisin, veti sen
jalkaansa ja läksi juoksemaan aurinkoa kiinni saadakseen. Jo ensi
askeleella lensi vasen jalka eteenpäin kuin kanuunan luoti, mutta
oikea jäi jälkeen kuin ainakin tavallinen saapas. Oi, voi, se oli
vaikeaa! Pari tai kolme hyppäystä tehtyään palasi Sorro pajaan
takaisin. Mitenkä hän nyt voisi yhdellä jalalla juosta, niin että
saisi auringon kiinni?

Paavo seppä, joka jo luuli julmurista päässeensä, rupesi nyt taas
pelkäämään pajaansa ja lapsiansa.

-- Peikko-vaari, etkös nähnyt miten nopeasti aurinko äsken katosi
pilvien taakse?

-- Kyllä sen näin. Mutta sen se tekee hyvin usein, -- huokasi peikko.

-- Tuskinpa enää tehnee! Olit unohtanut säkin tänne pajaan. Minä
tahdoin auttaa sinua poissa ollessasi ja panin rautalankaisen satimen
sen kuusenlatvaan, jossa näit auringon äsken keikailevan. Eipä kauvan
viipynytkään ennenkuin hän tarttui ansaan, ja nyt olen pistänyt hänet
sinun säkkiisi.

-- Minun säkkiini? Oi, sinä olet verrattomin seppä, joka on olemassa
Behringin salmen ja Oulun välillä! Ilosta tahdon sinut heti syödä
suuhuni, sillä tunnempa taaskin tämän retkeni jälkeen aika hyvää
ruokahalua!

-- Kiitoksia paljo, -- vastasi seppä, -- mutta etkös tahdo ensin
nähdä, onko sinulla todellakin aurinko säkissäsi?

-- Tietysti sen tahdon, kunnon seppäni! Missä on säkki? --

-- Täällä!

-- Luulenpa että se potkii ja huutaa säkissä? (Seppä oli pistänyt
säkkiin porsaan.)

-- Niin, niin, aurinko, huuda sinä vaan! Nyt kyllä pysyt kauniisti
säkissä, ja minä olen voittanut kokonaisen maanosan. Nyt tulee
suloisen pimeä, ja peikot saavat hallita maailmaa!

-- No, katsopas nyt vaan! -- kehoitti seppä ja piti säkin suuta vähän
raollaan.

-- Äläpäs nyt! Mitäs aijotkaan tehdä? Sinähän voit päästää veitikan
karkuun taas. Minä pistäydyn itse säkissä katsomassa, -- sanoi peikko.

Yks, kaks, kömpi peikko säkkiin ja samassa sitoi seppä säkin suun
lujasti kiinni. -- On se toki ikuinen onni, että peikot ovat niin
tuiki typeriä, ajatteli seppä, sitoen vieläkin säkin siteen yhteen
solmuun.

Nyt syntyi säkissä pyörimistä ja huutoa. -- Ai, se puree minua! --
huusi peikko.

-- Pure sinä takaisin! -- sanoi seppä, sulki pajan ja meni tupaan
lepäämään yön puuhista. Mutta miksi ei peikko, joka oli voinut
potkaista seinän kumoon, potkaissut säkkiä rikki? Niin, sanopas
se seikka. En minä vaan sitä tiedä. Ehkä senvuoksi, että hän oli
niukahduttanut jalkansa, tahi ehkä oli kenkä hieronut jalkaa tuolla
onnettomalla aamuretkellä.

Miten kauvan Sorro sai olla vankina säkissä, johon oli tahtonut
auringon panna, en voi varmuudella kertoa, sillä siitä ei ole ollut
sanomalehdissä. Kerrotaan vaan, että hyväsydäminen Paavo-seppä on
lohduttanut vankiansa sillä toivolla, että hän saa kerran vielä
ajaa Behringin salmelle rautatietä, sillä matka sinne on liian
pitkä yhdellä jalalla hypätä. Se päivä joutuneekin aikanaan. Ryssät
ovat jo matkalla sinne päin höyryhevoilla. Rautatie on nyt saanut
seitsenpeninkulmaiset saappaat. Kyllä se nyt Aasian yli juoksee.
Mutta voiko se saada auringon kiinni, se on toinen asia! Juna,
samoin kuin peikkokin, pelkää vettä, ja aurinko laskeutuu mielellään
iltasilla viileään mereen.

Joka kerta kun näen lasten saavan auringon valon peilin avulla
seinällä tanssimaan, ajattelen Surroa ja Sorroa. Ottakaa aurinko
kiinni jos saatte!



KUKKAIS-PRlNSSIN KANAVA.


-- Menepäs vähän syrjään! -- sanoi katajapensas kanervalle. -- Etkös
häpeä seista kanavan tiellä? --

-- Onko se mahdollista? -- kysyi kanerva, hämmästyen. -- Tehdäänkö
tänne kuivalle metsämäelle kanava!

-- Tehdään! Etkös ole nähnyt metsän kaikkien pikku elukoitten
kaivelevan sannassa? Tässä ne tulevat.

Katajapensaalla oli silmät marjoissaan. Siinä tuli pitkiä riviä
muurahaisia, joilla oli kullakin oljenkorsi mukanaan, ja muutamia
satojatuhansia hyönteismatoja, jotka söivät kaiken ruohon. Kastemadot
tekivät reikiä santaan, sittiäiset koettivat pakkautua koloihin,
mutta kaatuivat seljälleen ja potkivat voimatoinna ilmaa. Heinäsirkat
istuivat laiskana heidän vierellään ja vikisivät: -- ahkeruus on
ilomme. Tehkää työtä, pojat; kyllä me soitamme!

-- Mutta mitä ne tekevät? -- kysyi kanerva. -- En minä näe
merkkiäkään kanavasta.

-- Etkös näe, että ne ovat tehneet muurahais-tien hiekkaan? Sellainen
on korkeiden herrojen työtä. Herrat istuvat itse kotona ja lähettävät
toisia työtä tekemään. Ja sinne, missä muurahainen ryömii eteenpäin,
sanovat he rakentaneensa rautatien, ja missä sade kaivelee tiensä
pikku kivien väliin, ovat he kaivaneet kanavan.

-- Mitkä korkeat herrat?

-- Sepä oli kysymys! Kukkais-prinssi, metsänkuninkaan nuorin poika,
hänen kultakäpynsä, hän joka on kihloissa merenkuninkaan nuorimman
kultasilmän, prinsessa Unda Marinan kanssa. Sellaiset pitkälliset
kihlaukset ovat aivan turhia! Lapsi raukat ovat olleet kihloissa
maailman luomisesta asti. Sellaiset ihmiset, jotka ymmärtävät
valtiotietoa, sanovat, että niin täytyy olla maailman rauhan vuoksi.
Metsänkuningas ja merenkuningas ovat olleet hirveissä sodissa
toistensa kanssa, ja heidän kuningattarensa ovat kihlanneet lapset
toistensa kanssa saadakseen vihdoinkin sodista lopun. Mutta vieläkin
kytee kuninkaissa vanha viha, ja he eivät tahdo kuulla puhuttavan
häistä, ennenkun lapset ovat kasvaneet isoiksi.

-- Minä luulin, että kun on ollut kihloissa maailman luomisesta asti,
pitäisi jo olla tarpeeksi vanha, -- huomautti kanerva viattomasti.

-- No, joll'ei nyt aivan maailman luomisesta asti, niin kuitenkin
niillä paikoin, -- nirppasi katajapensas. -- Kysy vuorelta, hän on
vanhempi minua!

-- Miksi eivät ne kasva suuriksi kuin muut kuninkaan lapset?

-- Miksi? Kaikki pienet varvutkin metsässä tahtovat nyt tietää
kuninkaanlasten salaisuuksia! Minä kyllä voin olla vaiti, minä! Mutta
täällä mäellä on niin paljo uteliasta väkeä, -- puolukanvarsia,
harakanvarpaita, kissankäpäliä ja mustikanvarsia. No, näin meidän
kesken voin sen kertoa, jos lupaat olla siitä puhumatta. Asia on
sellainen, että Kukkais-prinssi on auringon kummipoika ja Unda Marina
auringon kummityttö. He ovat saaneet senvuoksi kumminlahjaksi ikuisen
nuoruuden, joka tulee kestämään niin kau'an kuin aurinko loistaa, ja
luulenpa sen vielä loistavan muutamia tuhansia tahi miljoonia vuosia.
Mutta kun syksyllä ja talvella tulee pimeä, kömpivät kuninkaanlapset
niinkuin perhois-toukat, kultaiseen koteloonsa, josta jälleen
keväällä lehahtavat esiin niinkuin perhoiset. Luulenpa, että ne juuri
senvuoksi eivät kasva koskaan.

-- Mutta mitävarten rakentaa Kukkais-prinssi tätä kanavaa? Eikös
hänellä ole kylliksi jokia, puroja ja noroja?

-- Miks'ei hällä niitä olisi! Hän on tosin kaikista suloisin prinssi,
mitä ikinä on nähty, mutta hän on aivan muitten poikien kalttainen,
ja pojat eivät ole koskaan tyytyväisiä, jolleivät saa parantaa
luontoa. Luuletko hänen viihtyvän isänsä kullatussa linnassa? Ei,
siellä ei hän viihdy, hän on rakentanut itselleen majan havunoksista
tänne lähelle, metsäjärven rannalle. Siellä iloitsee hän lintujensa,
karhujensa ja sittiäistensä kanssa, ja sinne hän tahtoo pyytää Unda
Marinan syömään hunajassa keitettyjä karpaloita. Mutta voithan
käsittää, ettei sellainen suolaisenveden-prinsessa tahdo mielellään
matkustaa maantietä.

-- Kyllä käsitän. Sentähden tahtoo prinssi kaivaa kanavan aina ylös
metsäjärveen asti.

-- Hiljaa, hiljaa! Se on suuri salaisuus. Mutta tuollahan itse
prinssi tuleekin.

Kanerva kuroitti hoikkaa vartaloansa, puolukanvarret, harakanvarpaat
ja mustikanvarret puulasivat toisiaan kylkeen; kissankäpälät
riitelivät männynkäpyjen ja kukonmarjojen kanssa. Kaikki tahtoivat
nähdä prinssin. -- Rakas ystävä, -- sanoi mansikankukka rinteellä
kasvavalle huhtasienelle, -- salli minun kiivetä leveään ruskeaan
selkääsi!

Alempana, niityn reunalla, syntyi aika sipinä uteliasten ja
puheliasten kukkaisten seassa. Prinssi tulee, meidän kaunis
prinssimme, meidän oma, rakas, nuori prinssimme! Miksi hän tulee? Ja
miksi on hänellä niin paljo työväkeä mukanaan?

-- Minä tiedän, -- sanoi valkovuokko. -- Hän rakentaa tänne linnan.

-- Tahi leijonatarhan, -- keskeytti leinikkö.

-- Oi, silloin polkevat leijonat meidät kuoliaaksi, -- huusi
hanhenruoho.

-- Niitä voi pistää jalkaan, -- arveli nakiainen.

-- Luulenpa, että hän rakentaa perhoismajan, -- keskeytti
ketoneilikka.

-- Sitte saamme hienoja herroja hyttyistanssiin, -- surisi
puna-apilas.

-- Jospa asia olis niin hauska! -- huokasi orjanruusu. -- Mutta
katajapensas on uskonut minulle asian kaikessa hiljaisuudessa.
Prinssi aikoo rakentaa kanavan tänne metsämäelle.

Yleinen ihmettely. -- Mitä on kanava, mitä se merkitsee?

-- Sitä ei kukaan niin tarkasti tiedä, -- vakuutti sanajalka. --
Mutta jotain katalaa se on, se on varma!

Muurahaiset ja hyönteismadot luulivat tehneensä suuren työn, kun
olivat raivanneet kahden sormen levyisen tien metsäjärvestä mereen.
Mutta Kukkais-prinssi ei ollut tähän tyytyväinen. -- Sellaiset
raukat! -- huusi hän. -- Enkö minä käskenyt teidän kaivaa kanavan, ja
nyt te olette raivanneet muurahais-tien!

-- No, mutta kuulkaa nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne! -- inisi
vanha, älykäs muurahainen, kiiveten prinssin saappaan-varrelle ja
tunnustellen eteensä tuntosarvillaan. -- Raukkojahan me olemme, sillä
se on meidän toimemme, mutta mitäs on kanava muuta, kuin tavallinen
muurahais-tie?

-- Kanava on, -- selitti prinssi, -- leveä ja syvä vesikouru, missä
voidaan purjehtia laivoilla ja soutaa venheillä.

-- Vai niin, -- sanoi muurahainen, -- kutsukaa sitte tänne myyrä. Hän
kyllä ymmärtää sellaiset asiat!

Prinssi kutsui myyrän. -- Osaatko sinä kaivaa, mitä?

- No, niinpä luulisin, -- sanoi myyrä.

-- Kaiva sitte minulle kanava metsäjärvestä mereen! Jollet ehdi
yksin, niin ota avuksesi kaikki rotat ja hiiret. Huomisiltana tulee
kaikki olla valmiina!

-- Luottakaa siihen! -- sanoi myyrä.

Toisena iltana tuli prinssi takaisin ja näki nurmipenkereen alla
pienen käytävän, parahiksi niin leveän, että yksi myyrä voi hyvin
kömpiä sen läpi.

-- Mitä ihmettä! Sanotko tuota kanavaksi?

-- Niin _me_ sanomme, -- vakuutti myyrä.

-- Kuinka voivat elukat olla noin tyhmiä! Ihme ja kumma! Kenenkä minä
voin nyt saada kanavaa kaivamaan?

-- Jollen minä kelpaa, niin kelpaa kai mäyrä, -- kirkui myyrä kärsä
rypyssä. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin tyhmäksi kaikkien
kuullen.

Prinssi kutsui mäyrän. -- Osaatko sinä kaivaa minulle kanavan? Mutta
oikean kanavan, ymmärrätkös? Ei tuollaista pientä myyränkoloa.

-- Se on aivan vähäpätöinen työ minun tehdäkseni! Minähän kaivan
kanavia joka päivä, -- röhki mäyrä.

-- No, hyvä; ota pienet poikasi mukaan ja tee kaikki valmiiksi
huomeneksi. Mutta pane mieleesi: oikea kanava!

-- Niin, vallan oikea kanava, -- lupasi mäyrä.

Kolmantena päivänä tuli prinssi takaisin ja näki, miten mäyrät olivat
kaivelleet koko metsämäen, niin ettei siellä ollut viheriäistä
paikkaa. Sellaista hävittömyyttä ei löytynyt seitsemän peninkulman
alalla.

-- Mitä? Onko tuo nyt olevinaan vallan oikea kanava?

-- Siksi _me_ sitä sanomme, -- mörisi mäyrä.

Nyt loppui lempeältä prinssiltä kärsivällisyys, ja hän löi
ratsupiiskallaan mäyränpoikia selkään, niin että niiden harjakset
nousivat säikähdyksestä pystyyn. -- Voi minua, onneton prinssi,
täytyykös minun nyt kuljettaa tänne elehvanttini Afrikan etäisiltä
mailta?

Yksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty,
joka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.

-- Mitäs mäntyvaari mutisee? -- kysyi prinssi levottomasti.

-- Itse on paras palvelija, -- murisi mänty.

-- Mitä se merkitsee? Mikä itse?

-- Se Itse, joka käskee toisten tehdä, mitä hän itse tehdä voi.
Se Itse, jolla on kaksi nuorta, voimakasta käsivartta, mutta joka
kuitenkin panee heikkoja olentoja tekemään työtä, jota he eivät
käsitä.

-- Tarkoitatko minua? -- kysyi prinssi vähän hämillään.

-- Itse on kyllin viisas arvaamaan arvoituksia, -- vastasi mänty.

Kukkais-prinssi mietiskeli. -- Sinä et ehkä ole niin väärässä,
mäntyvaari. Tuokaa tänne lapio!

Kukkais-prinssi sai lapion ja rupesi kaivamaan. Alussa kävi työ
kömpelösti, sillä hän ei ollut tällaiseen tottunut. Ensin tuli
siihen kuoppa, ja sitte kalteva kouru. Mutta Kukkais-prinssi oli
oppivainen ja työ alkoi häntä huvittaa. Hän otti nuoran, veti sillä
suoran tien rannasta mereen, määräsi leveyden ja syvyyden kaikkialla
tasan, kaivoi reippaasti ja sai kanavan illaksi valmiiksi. Ainoastaan
kapea hiekkapenger jätettiin kaivamatta metsäjärven rannalle. Sinne
asetettiin Kukkais-prinssin uskollisin karhu vahtimaan. Hänen piti
raappia penger pois, että kanava täyttyisi vedellä juuri sillä
hetkellä, kun Kukkais-prinssi antaisi merkki-huudon jahtitorvellaan.

-- Nyt menen Unda Marinaa odottamaan, -- huudahti Kukkais-prinssi
iloisena ja pyyhki tyytyväisenä hien otsaltaan. Kylläpä hän olikin
tehnyt aika työn!

       *       *       *       *       *

Oli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei
ole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu
valoisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava
meri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan
asti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri
oli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili
mainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun
ne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin
kaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja
ruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen
vedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä
viileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo
liian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti,
varovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums,
laskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin,
niin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän
ruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva
lapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa
sen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä,
ylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko
vedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee
varmaankin liian syvää.

Maan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas
valo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät
läpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö
ja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut
aivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän
lepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta.
Jos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen
suhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei
ollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se
oli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa,
jossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi?
Olihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä
päivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.

Kukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa
keinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda
Marinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut
hän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle
pikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa,
leikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen,
joka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.

Silloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja
oli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä
oli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä
aallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset
suortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja
toisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä.
Taaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut
mukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-,
tai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.

-- Sinä paha tyttö! -- torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen
veden hänen pitkistä kiharoistaan. -- Olen odottanut niin kauvan,
että olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa,
täällä satujen rannikolla.

-- Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? -- kysyi Unda
Marina hurmaavan iloisesti. -- Opi minulta viisautta! Minä tulen
Antillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos,
Kukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa.
-- Ja Unda Marina kertoi sadun _orjakauppiaasta_, joka on tässäkin
kirjassa kirjoitettuna.

-- Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, -- jatkoi hän ja nojasi
kostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. -- Minä olen väsynyt, olen
uinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen
kuulevani metsän huminaa.

-- Kun minä kuulen sinua, -- sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen
hiuksiansa kädellään, -- luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi
lempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti
erillään?

-- Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, -- vastasi
Unda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.

Kukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen
tarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun _koivusta_, joka
myöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina
nukkunut hänen polveansa vasten.

Kukkais-prinssi hymyili. -- Olenpa minä aika narri, joka satuja
kertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt
mustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse
purteeni!

-- Enkö saa mieluummin uida? -- -- kysyi Unda Marina puolihereillä.

-- Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden
kuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on
valkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.

-- Sillä on Suomen värit! -- keskeytti Unda Marina.

He soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka
Kukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle
niin paljo harmia. -- Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!

-- Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, --
nauroi Unda Marina.

-- Ei, mutta huomaapas! -- Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa
antaakseen sovitun merkin.

Hän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä,
mutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he
olivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä
kanavan pohjaan.

-- Pitääkö minun uida tuossa? -- kysyi Unda Marina ilkamoiden.

Prinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan
jahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. --
Soutakaamme nyt, -- sanoi Kukkais-prinssi.

Poika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla
vuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka
karhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin
mutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja
painoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko
hiekkapenger rikki...

Vaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän
matkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi,
joki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa
maata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre
heitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä,
muurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret,
variksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat
katajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa
itsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa
pois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi
oudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla
kankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman
kuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken
mukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda
Marina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen
liehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden
hänet satujen rannikolle.

-- Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi
metsä, -- sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.

-- Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka
kahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, -- vastasi
Kukkais-prinssi.

He väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin
toisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä
kylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta
muuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa
silmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.

Kun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin
ihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven
rannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista.
Niemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut.
Ainoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei
näkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.

Kukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka
hän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli
päättynyt niin onnettomasti. -- Se oli merenkuninkaan petos! --
huudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.

-- Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista
kuoliaaksi, -- voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen
alla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. -- Teidän
korkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän
korkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.

-- Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?

-- Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö,
-- arveli katajapensas.

Vanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija,
seisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt
juurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä
muassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan,
ja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.

-- Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, -- mutisi mänty.

-- Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.

-- Niin, Itse.

-- Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä,
kun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!

-- Itse oli lapsi.

-- Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva
hänen viimeinen vallattomuutensa!



KOULU ISOISÄN AIKANA.


Evert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla
tuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja
kadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään,
paukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut
purra.

-- Mikä nyt on? -- kysyi vanha isoisä.

-- Eipä juuri mikään, -- vastasi Evert itkemäisillään. -- Minä sain
vaan muistutuksen päiväkirjaan siitä, että olen tullut kaksi kertaa
kouluun neljänneksen yli kahdeksan.

-- Ja minä, -- vastasi Reinhold, -- sain jälkeenistuntoa kaksi tuntia
tänään lauantaina siitä, että satuin vähän polkemaan jalkojani
laattiaan, kun maisteri meni luokasta. Muka!

-- Poika parat! -- sanoi isoisä. -- Hirveästipä siellä koulussa nyt
liehutaankin. Sehän on kärsimätöntä julmuutta!

Pojat katselivat vähä epäillen häntä. Hänellä ei ollut juuri tapana
surkutella heitä pienien vastoinkäymisten tähden.

-- Onko teillä läksyjä luettavana? -- kysyi isoisä.

-- Ei meillä nyt ole, -- sanoivat pojat. -- Nyt on lauantai.

-- No, istukaapas tänne, niin kerron teille tässä illallista
odottaessa, millaista koulussa oli minun aikoinani noin vähä yli
viisikymmentä vuotta takaperin.

Pojat istuutuivat.

-- Koululla tarkoitettiin siihen aikaan vaan poikien koulua.
Tytöt saivat lukea katkismusta vanhojen tätien luona, ommella
merkitsemisliinoja ja kirjoittaa kaavakirjasta, mutta kaikki julkiset
koulut olivat poikia varten. Mitäs tytöt enempi tarvitsivatkaan? No,
niin! Ajatelkaa nyt että tulemme kouluun maanantai aamuna kello kuusi.

-- Kello kuusi!

-- Niin, kello kuusi. Opetus alkoi minun aikanani kello seitsemän,
mutta meidän vanha vahtimestarimme arveli tuota liialliseksi
lellittelemiseksi nuorisolle. Ainoastaan muutamia vuosia aikasemmin
oli lukeminen alkanut kello kuusi, jonkavuoksi joka luokan ostiarion
[valvojan] ja järjestäjän täytyi olla koulussa kello viisi. Heidän
piti lämmittää huoneet talvella ja siivota luokat, sentähden täytyi
heidän tulla kouluun tuntia ennen kuin toiset.

-- Mutta mitä vahtimestari silloin teki?

-- Hän kantoi puut sisään, lakaisi pihan, täytti ruukut ja pullot
vedellä. Siihenhän meni kokonaisia saavillisia vettä. Kaiken muun
siivoamisen kouluhuoneissa toimittivat pojat itse.

-- Pesivätkö he myöskin kouluhuoneet?

-- Ei, eivät he pesneet. Mutta lakasivat ja pyyhkivät tomun. Niinkuin
sanoin, meitä lelliteltiin; tulimmehan kello kuusi, silloin kuin
meidän oli siivottava ja lämmitettävä. Toiset tulivat parhaastaan
kello puoli seitsemän ennättääkseen vähä telmiä ja kopistella lumen
jaloistaan. Kaikki olimme sarkavaatteissa. Olisittepas nähneet
hemmoitellun pojan, joka tuli kouluun kalossit jalassa! Poika parka,
hänelle annettiin aika löyly, ja kalossit paistettiin hiljaisella
tulella, että ne tulisivat oikein murakoiksi. Kello puoli seitsemän
maanantaiaamuna piti myöskin järjestäjän jättää saataviin luokan
tavallinen määrä talikynttilöitä ja kämmenvitsoja.

-- Kämmenvitsoja? Mitä ne olivat?

-- Kas, sitä voidaan meidän aikanamme kysyä! Kämmenvitsat olivat
koivunoksia, joiden tyvipuoli oli palmikoitu ja latvapuoli
irtaallaan. Muutamat opettajat pitivät enempi palmikoidusta puolesta,
toiset höllemmästä. Joskus koetettiin molempia päitä. Koulupojat
eivät juuri pitäneet kumpasestakaan päästä, mutta jos he saivat
valita, ottivat he mieluummin paksumman pään, sillä latvapuoli kiersi
sormien ympäri niinkuin tulikylpy. Jokaisen pojan kolmella alimmalla
luokalla täytyi vuorostaan tuoda kouluun kaksi semmoista kämmenvitsaa
lukukaudessa, samoin kuin hänen piti tuoda kaksi talikynttilää.
Järjestäjä piti tarkan vaarin tästä, ja joka maanantai-aamu oli
määrätty luku kämmenvitsoja ja kynttilöitä yhdellä pöydällä
luokkahuoneessa, valmiina kukin tavallaan valoa edistämään.

-- Mutta, isoisä, sehän oli suorastaan orjuutta, kun piti itse tuoda
kämmenvitsat!

-- Oliko? Ehkä. Vapaita miehiähän meistä on tullut kuitenkin. Hauskaa
se tosin ei ollut. Tunti alkoi, ja silloin olisitte saaneet tietää
mihin kämmenvitsoja käytettiin. -- -- Grönroos, mitä on 11 kertaa 12?

-- Grönroos on vaiti, hikoilee, eikä saa laskua valmiiksi.
Kämmenvitsat esille, paksumpi pää!

-- Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? -- Pettersson on juuri
huomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. --
Kämmenvitsat esille, latvapuoli!

-- Meyer, mitä on 11 kertaa 12? -- Meyer-paralla on huonoin laskupää
koko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi
kämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan
sen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän
vaikean pulman selitystä.

-- Sellaista julmuutta! -- huudahti Evert.

-- Sellaista häpeää! -- huudahti Reinhold.

-- Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden
laskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa.
Mutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä
hauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun
ylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia
Strelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja
rehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka
oli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän
vihdoin kiinni yhden. -- Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta:
_juvat indulgere labori_. -- Työnteko on huvini, -- vastasi Ahlfelt.
-- Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta
nyt olet laiska, -- mitenkäs sen sanoisit latinaksi? -- _Juvavit
indulgere labori_, -- vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. -- Mitä?
_Juvavit?_ Sellainen _asinus!_ -- huusi rehtori. -- On osaavinaan
latinaa, eikä tiedä, että _juvat_ tällaisessa tapauksessa on
taipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan
maailmassa ollut _juvavit_, vaan _juvo, juvi, jutum, juvare!_
Tahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! -- Sen jälkeen kumarsi
rehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla
myhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty
krapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli
hänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan
nauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan.
Vaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä
viatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen
usein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.

-- Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista
toinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat
olivat aina vaarassa. "Luunappia" nenään, "luunappia" päähän,
tuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia
konstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa.
Tämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta
kunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen
tapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina
tarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska
teidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on
saanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen
yli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä,
että on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien
poikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla
pyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? --
Ehkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa
tätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!

Pojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan
vaivata kouluylihallitusta.

-- Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, -- arveli isoisä, -- kuin että
emme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se
auttaa!



LEIKKEJÄ.



SALAMETSÄSTÄJÄT.

Kesäleikki.


HENKILÖT:

Matti, Paavo ja Pupu.

    (Matti ja Paavo kohtaavat toisensa metsässä.)

PAAVO. Minne sinä menet?

MATTI. Metsästämään.

PAAVO. Mutta sinulla ei ole pyssyä.

MATTI. Minulla on hyvä keppi.

PAAVO. Minäkin etsin itselleni hyvän kepin. Mitä sinä aijot ampua?

MATTI. Minä ammun pupun paistiksi äidille.

    (Pupu tulee hyppien heidän selkänsä takana.)

PUPU. Mitä ne sanovat? Aikovatko ampua minut? Uh, tuollaiset
metsästäjät! Onpa toki onni, että niillä on selkänsä tänne päin.
Menenpä piiloon tänne pensaan taakse ja kuuntelen, mitä ne sanovat.
(Menes, piiloon.)

MATTI. Minä olen salametsästäjä.

PAAVO. Minä olen myöskin salametsästäjä. Mikä mies on salametsästäjä
oikeastaan?

MATTI. Salametsästäjä on ampuja, joka ryömii vatsallaan metsässä.

PAAVO. Sepä oli omituista. Miksi ryömii hän vatsallaan?

MATTI. Että pupu luulisi häntä hirreksi.

PAAVO. Ohoh! Onko pupu niin tyhmä?

MATTI. On, hän on niin tyhmä, tiedätkös, että kun hän pistää päänsä
pensaaseen, luulee hän, ettei kukaan häntä näe.

PUPU (Pensaassa.) Se minun tulee muistaa.

MATTI. Ja sitte on hän niin hirveän pelkuri! Kun pupu näkee variksen,
niin luulee se sitä sudeksi.

PUPU. Tokkohan?

PAAVO. Minä en yhtään pelkäisi sutta.

MATTI. Ja minä ottaisin karhua kauluksesta.

PUPU. No, mutta äläpäs! Nyt ne rupeavat kerskailemaan! Ne eivät
olekaan mitään vaarallisia metsästäjiä.

PAAVO. Minne me panemme pupun, kun olemme sen ampuneet?

MATTI. Minä pistän hänet "kantajaani".

PAAVO. Mutta sehän on voileipiä täynnä.

MATTI. Sen vuoksi syön minä heti voileipäni, että pupu mahtuu
"kantajaan". (Molemmat syövät.) Mutta jos pupu ei mahdukaan
"kantajaan"; jos sen jalat jäävät ulos?

MATTI. Silloin leikkaamme käpälät poikki ja pyyhimme niillä
taulujamme.

PUPU. Kiitoksia paljo!

MATTI. Sitte laitamme pupupaistia, ja syömme sitä kurkkujen kanssa.

PUPU. Hyvää ruokahalua!

PAAVO. Ei, tiedätkös, minä pidän paljo enempi puolukkahillosta ja
paistetuista perunoista.

MATTI. No niin, ja vohvelia jälkiruoaksi. Kyllä äiti pitää meille
aika kemut, kun tuomme hänelle pupupaistin!

PUPU. Niin, ajatelkaas, miten iloiseksi äiti tulee!

PAAVO. Mutta, rakas Matti, mitä me teemme pupu-pienen nahkalla? Eihän
sen nahkaa tavallisesti paisteta.

PUPU. Ei, sillä minun nahkani tarttuisi pikku herrojen kurkkuun.

MATTI. Niin, mitäs me teemme nahkalla? Mahtaneekohan porsas syödä
sitä?

PUPU (Nauraa.) Oho-ho-ho! Porsas? Tämä rupeaa hauskaksi.

PAAVO. Joll'ei porsas sitä tahdo, kelpaa se Liinalle tomunpyyhkeeksi.

MATTI. Eipäs, mutta me myymme nahkan ja ostamme rahoilla nekkuja.

PAAVO (Syöden.) Sen teemme. Mutta miten me nyt voimme menetellä, että
saamme ampua pupua?

MATTI (Syöden.) Salametsästäjillä on niin monta keinoa.
Säikäyttäkäämme häntä siten, että luemme sataan. Yks, kaks, kolme,
neljä...

PAAVO. Kuustoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista...

MATTI. Kakskymmentäseitsemän, kakskymmentäkahdeksan,
kakskymmentäyhdeksän, kakskymmentäkymmenen...

PAAVO. Kaksikymmentäyksitoista, kakskymmentä kaksitoista...

PUPU. Nyt ne sotkeutuvat.

MATTI. Kakskymmentäyhdeksäntoista, kakskymmentäkakskymmentä,
kakskymmentäkakskymmentäyks...

PAAVO. Ei, tiedätkös, nyt se menee hullusti!

MATTI (Alkaa syödä uutta voileipää.) Odotapas, niin aloitamme taas
alusta! Yks, kaks...

(He laskevat taas ja tulevat lukuun kaksikymmentä
kaksikymmentäkaksikymmentä.)

PUPU. Mitä metsämiehiä sellaiset ovat, jotka eivät osaa laskea
kolmeenkymmeneen? Tahdonpa opettaa heitä sanomaan minua tyhmäksi!

    (Pupu hypähtää pensaasta ja laukkaa Paavon ja Matin
    jalkojen välitse. He heittäytyvät vatsalleen.)

PAAVO (Huutaen.) Auttakaa! Auttakaa! Susi!

MATTI (Voileipä kurkussa.) Ka... ka... ka... karhu!

PUPU (Nauraen.) Ei, ainoastaan pieni jänöpupu, joka on ampunut kaksi
salametsästäjää. Uhu-hu-huh! Nyt olen nauranut suuni halki!



JENNYN KEHOITUKSET.

Kamarileikki.


HENKILÖT:

 Jenny.
 Pihakoira Vahti.
 Tippi, nukke.
 Ääni.

Näyttämö: kamari. Jenny tulee sisälle yksin eikä huomaa Tippiä, joka
makaa laattialla oikea käsi ja molemmat jalat katkenneina.

JENNY. Tänään on vapunpäivä ja meillä on lupa. Nyt minä olen
siisti ja sileätukkainen kuin prinsessa, ja nyt on minulla puhdas,
silitetty esiliina ja punaiset sukat ja uuden uutukaiset kengät.
Oi, kuinka olen hieno, minä olen niin erittäin hienos... hienos...
mitenkäs äiti sanoikaan? -- hienostettu! Ja se olen vaan sentähden,
että olen niin peräti järjestystä rakastava. Aina iltaisin, maata
mennessäni, panen vaatteeni kauniisti käännettynä tuolille, ja
aamusilla tiedän aina, missä ne ovat. Kaikki tavarani ja nukkeni ovat
tavattoman hyvässä järjestyksessä. Eikös olekin suuri häpeä, miten
Lotta Lilja antaa nukkiensa maata laattialla päälle tallattavana!
Sellainen tytönreuhka! Enkö minä ole sanonut hänelle monta kertaa:
Lotta, Lotta, miten sinä hoidat lapsiasi? Ajattelepas, Lotta,
miten sinä annat niiden väristä paitasillaan! Nukenhame retkottaa
sylkilaatikossa, hattu ja kengät ovat nukkekaapin alla hiirensyöminä.
Täytyy olla huolellinen, katsos! Tippi on aina niin siisti ja hieno;
joka ilta riisutaan häneltä vaatteet ja hänet pannaan kätkyeen
nukkumaan ja joka aamu puetaan hänen päällensä. Kunhan tulet meille
vappuna, saat nähdä miten hieno hän on!

(Koiran haukuntaa kuuluu ulkoa.)

No, nyt haukkuu Vahti portilla. Se on varmaankin Lotta, joka tulee.
(Katsoo ikkunaan.) Ei, se on ryssä, joka tarjoaa jäätelöä. (Ulkoa
kuuluu): Oosche maroosche! -- ostaisinko 25 pennin edestä jäätelöä?
-- Tiedän, että äiti tarjoaa simaa ja tippaleipiä, mutta tuttelituu,
olispa jäätelö sentään mainiota!

(Hän juoksee pöydän luo etsimään säästölaatikkoaan, mutta astuu Tipin
päälle. Kratss!)

Mikä se oli? Tippi? Minun Tippini! (Itkien.) Minun Tippini
laattialla, kädetöinnä, jalatoinna; uhu-hu-hu! minun Tippi raukkani,
oma Tippini! Kuka on tehnyt sinulle noin pahaa? (Kiivaasti ja
suuttuneena.) Varmaankin Vahti. Ei kukaan muu ole voinut noin tehdä,
kuin Vahti. Vahti on susi, joka syö pienet lapseni. Vahti, Vahti!...
Ei, hän ei tule, jos hän kuulee, että olen hänelle vihainen.
(Viekoitellen.) Vahti! Vahti! Se, mies! (Vahti tulee. Jenny ottaa
kepin.)

JENNY. Tunnusta, että sinä olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret!
Näetkös kepin, Vahti? Tokkos tunnustat? Vai niin, sinä et tunnusta?
Siis täytyy sinun saada sellainen selkäsauna, että turkissa tuntuu!

ÄÄNI (Puhuu näkymätöinnä koirankielellä.) Älä lyö minua, prinsessa,
olen viatoin!

JENNY (Hämmästyen.) Mitä? Osaatkos sinä puhua?

ÄÄNI. Täytyyhän minun vastata, kun sinä kysyt.

JENNY. Kas sitä! Sepä oli merkillistä! Tosin olen lukenut sellaista
saduissa, mutta en ole koskaan uskonut, että koirat osaisivat puhua.

ÄÄNI. Miksi eivät koirat puhuisi kieltänsä, niinkuin sinäkin
puhut omaasi? Se tarvitsee vaan suomentaa. Enkös minä ole isän ja
äidin uskollinen palvelija, joka yöt ja päivät vartioitsen taloa
varkailta? Enkö minä saa nähdä nälkää ja vilua? Ja enkös ole ollut
sinunkin ystäväsi aina siitä asti kun olit niin pieni, että osasit
vaan kontata? Silloin konttasit sinä minun luokseni ja revit minua
korvista ja kiskoit karvoja pehmeästä turkistani.

Olinko minä vihainen silloin? Miksi tahdot nyt lyödä minua?

JENNY. Siksi että olet syönyt Tipin käsivarret ja sääret! Hyi, Vahti,
hyi! Suuri häpeä! Kuinka sinä voit tehdä noin pahaa näin pienelle
lapselle? Tippi-raukka ei ole koskaan tehnyt pahaa kellenkään, ja
kuitenkin voit sinä olla noin julma! Pieniä lapsia vastaan tulee aina
olla kiltti! Niitä täytyy varjella kuin posliininukkia, niitä täytyy
kohdella hyvästi ja siivosti, Vahti! -- Hyi, miten paha sinä olet,
Vahti! Sinun täytyy saada selkääsi.

ÄÄNI. Kuules, prinsessa, en ymmärrä mitä sinä sanot. Minähän olen
maannut koko yön vartioitsemassa ulkona portaiden vieressä, ja vasta
nyt aamusilla sain yhden luun kyökissä. Ei suinkaan se voinut olla
Tipin sääriluu? Se maistoi aivan härän sääriluulta. --

JENNY. Mutta tuossa nyt näet miten Tippi-raukka on sääretöinnä. Jos
Tippi olisi ollut lintu, voisin uskoa että tämä olisi Mirrin työtä,
mutta en ole koskaan kuullut, että Mirrit söisivät nukkeja. Ei, se
täytyy sittekin olla sinun työtäsi, Vahti, ja senvuoksi täytyy sinun
saada vitsaa!

VAHTI. Vou, vou!

JENNY. Kas, nyt sinä itse myönnät, että se oli sinun syysi. Alas,
Vahti! Laskeudu maahan kiltisti, niin en lyö kovin kovasti.

ÄÄNI. Etkös ymmärrä koirankieltä? Kun minä sanon; vou, vou, merkitsee
se: täällä tulee joku, huomaa! Ja kas, nyt tulee keppi minua lyömään,
ja minä sanon: seis, keppi, älä rankaise viatonta! Kysy Tipiltä! Hän
varmaankin tietää parhaiten, kuka hänen säärensä on syönyt!

JENNY. Kuuletkos Tippi, mitä ilkeä Vahti sanoo? Pikku Tippi raukka!
Jos sinä osaisit puhua, niin kertoisit kyllä, kuka on ollut noin
julma sinua kohtaan.

ÄÄNI (Puhuen nukenkieltä.) Minun äitini on ollut julma.

JENNY (Hämmästyen.) Hänkin osaa puhua! Mitä sinä sanot, Tippi?
Minähän olen sinun äitisi.

ÄÄNI. Niin, minun äitini etsi eilen oman äitinsä sormitinta, jonka
hän oli hukannut jonnekin, ja sitte löysi hän sen minun kätkyessäni.
Minun äidilläni oli hirveän kiire, sillä hänen äitinsä tarvitsi heti
sormitinta, ja silloin heitti minun äitini minut ja kaikki vaatteet
etsiessään kätkyestä laattialle. Minun äitini on aika hotikko, kun
hänellä on kiire. Joskus puhdistaa hän minut erinomaisen hienoksi ja
siistiksi, mutta toiste lentää hän luotani kuin pyryilma, ja jättää
minut vaatteitta ja kampaamatta niinkuin nytkin. Katsopas vaan,
millaiselta tukkani näyttää! Ja se on kuitenkin oikeata tukkaa. Minä
olen maksanut kolme markkaa Fontellin puodissa.

JENNY (Hyvin hämillään.) Mutta, rakas Tippi... kuka voisi uskoa, että
Fontellin puodin nuket osaavat puhua?... Niin, Tippi, kyllä se on
totta, että etsin sormitinta, mutta enkös minä pannut sinua takaisin
kätkyeen?

ÄÄNI. Sinä _ajattelit_ panna minut sinne, mutta sinä unohdit
aikomuksesi ja jätit minut laattialle. Sitte tuli pimeä, ja sitte
tulla tassutteli Loviisa ja astui minun päälleni. Rats! Yksi jalkani
meni rikki! Sitte tuli Roope, ratsastaen keppihevosella, ja rats,
toinen jalkani meni rikki! Vähän aikaa sitte tuli itse pikkunen
äitini selvällä päivällä, ja rats, silloin meni käsivarteni rikki!
Hyvästi! pikku äiti! Kun ensi kerran rasahtaa, menee päänikin rikki!

JENNY (Lyö kätensä yhteen hämmästyksestä.) Tippi, Tippi, onko sinulla
sellainen huolimaton äiti! Mitähän sinun äitisi äiti siitä sanoo?
Mene ulos, Vahti, mene ulos! Saat puolet tippaleivästäni tänään,
jollet kerro, että minä olen astunut Tipin päälle. Mihin sitä nyt
joutuukaan, kun kaikki koirat ja nuket osaavat puhua?

    (Vahti juoksee ulos, ja heti sen jälkeen alkaa sen
    haukunta kuulua: vou, vou!)

JENNY. Nyt siellä tulee Lotta Lilja. (Hän kokoaa Tipin palaset.) Hän
ei saa nähdä hirveää huolimattomuuttani. Oi, miten minä häpeän! Hän
on huolellisempi kuin minä; Hänen Kunigundansa ei ole koskaan vielä
ollut palasina laattialla. (Miettii.) Ei... minä en tahdo näyttää
paremmalta, kuin olen! Viekastella, hyi! Lotta saa nähdä, miten tyhmä
olen ollut. Mutta kaikki te, pienet pojat ja tytöt siellä, minulla
on jotain teille sanottavaa. (Kuiskaten.) Kenenkään ei pidä luulla
itseään toistansa paremmaksi. Aina on olemassa joku Vahti tahi Tippi,
joka kertoo meidän tyhmyytemme, ja silloin saamme me hävetä!



SYLVESTERIN PYSÄKKI.

Uuden vuoden leikki.


Henkilöitä voi olla niin useita kuin tilaisuus myöntää.

 Tähdekäs 1891, nykyajan kuningas.
 Almanakka, kuningatar,
 Tähdekäs 1892, tulevaisuuden kuningas.
 Tuntematoin, hänen hoitajansa.
 Elektriki ja Painetti, kuninkaan adjutantteja.
 Telegraafi, Pikakirjuri, Telefooni ja Fonograafi, kuninkaan
    juoksupoikia.
 Kaksitoista kuukautta ja seitsemän viikonpäivää, kuninkaan seurue.
 Slipilekku, asemapäällikkö.
 Rouva Maissi Omenansydän, ravintoloitsija.
 Neitsy Sissi Mansikankukka, siivoaja.
 Isä ja Äiti sekä heidän lapsensa: Kalle Muinais, Lotta,
    Ressu n:o 1 ja 2.

Paitsi näitä yksi herra, yksi eukko, ääniä, matkustajoita,
piletinmyyjä, tavaranottaja, asemakäki, eläköön-huutajoita ja
äänettömiä ihmisiä.

Näyttämönä on pysäkin odotussali, jota koristaa suuri kukkuva kello.
Perällä ovi. Oikealla pilettiluukku ja tavarapöytä. Vasemmalla
ravintola -- On iltamyöhä ja lamput sytytetyt. Junaa ei näy, mutta
sen vihellys, soitto ja jyminä kuuluu.

Käki kukkuu kello 11.

ROUVA MAISSI (Ravintolan luona. Hänellä on sininen nauha olkapäällä.)
Sissi!

SISSI (Ulkona.) Niin, rouva!

MAISSI. Mutta joudu nyt! Kiire on.

SISSI (Ulkona.) Heti paikalla, rouva.

MAISSI. Heti ja heti, mitä tämä heti merkitsee? (Huutaa.) Sissi!

SISSI (Tulee sisään; tiuskaten.) No, mitä nyt taas? Minulla on
muutakin tekemistä.

MAISSI. Kello löi 11. Juna maasta tulee puoli 12 ja juna auringosta
täsmälleen kello 12. Laita kuntoon teetä, kahvia, suklaata, sokeria,
kermaa, vehnäleipää, voileipiä, pihviä, perunoita, silliä, lohta,
kinkkua, juustoa, rosollia, kilohailia, kieltä, makkaraa, torttuja,
paistia, seltteriä ja kaikkea muuta, joka kuuluu komeaan illalliseen.
Ei mitään juovuttamia juomia, tiedäthän sen! Kaikki pitää olla
kunnossa puolessa tunnissa.

SISSI (Levottomasti huonekaluja tomuttaen.) Potaatia, silliä,
lohta... niin, niin, kunhan saan aikaa.

MAISSI. Aikaa? Tässä on ajan sarana. Etkös tiedä, että tässä on
maailman reuna? Sinulla tulee olla aikaa kaikkeen. Etkös ole
kihloissa ratavahti Seisauksen kanssa? Sinun tulee ajatella
morsius-varustuksiasi, Sissi!

SISSI (Itkien.) Sitä nyt vielä, sellaisella palkalla! Täällähän
maksetaan kaikki ajalla. Hyi, sellaiset rahat eivät kelpaa pankkiin.

MAISSI. Vapaa ruoka ja kenkäpari vuodessa. Sinullehan on luvattu
palkankoroitusta. Sinun toimenasi on pitää ajan saranat kirkkaana.
Rautatie kulkee Sylvesterin pysäkin kautta maailman ympäri. Ja nyt,
katsos, nyt odotamme kuningasta. Ymmärräthän, että kaikki tulee olla
hienoa!

SISSI (Pyyhkii kyyneleensä esiliinallaan.) Hyvänen aika, tuleeko
kuningas? Minkä näköinen hän on?

MAISSI. Aivan sen näköinen kuin kuninkaan tulee olla nahkamyssy
päässä ja matkaturkki päällä. (Askeleita kuuluu ulkoa.) Mutta minä
kuulen jonkun tulevan.

SISSI (Itsekseen.) Ajatteles, jos se olisi kuningas! Nyt minun täytyy
katsoa.

    (Isä, äiti, Kalle, Lotta ja pikku pojat tulevat, kopistaen
    lumen jaloistaan. Heidän renkipoikansa kantaa sisään tavarat.)

ISÄ (Pojalle.) Anna hevosten levähtää, Matti. Älä säästä kaurasäkkiä!
Hoida Kimoa; sillä on jalat hellänä ja ontuu senvuoksi vasemmalla
takasellaan.

ÄITI. Hyvästi, Matti. Sano terveisiä Leenalle, ja käske hänen
katsoa tulen perään. Minä unohdin Kallen sukat piironkini alimpaan
laatikkoon. Leenan pitää lähettää ne seuraavalla junalla. (Matti
menee.) Olemmeko tulleet ajoissa, isä?

ISÄ (Katsoo kelloa.) Niinpä luulisin eukkoseni. Kolmeneljännestä
ennen kuin juna. Sinulla oli niin kiire että poltimme suumme kuumalla
olutjuustolla, kun söimme päivällistä.

ÄITI. Mutta onko meillä nyt kaikki tavaramme muassa?

ISÄ (Laskee sormillaan.) Harmaa kirstu, ruskea kapsäkki,
päällysvaatekäärö, kukkaisastia, kaksi sateenvarjoa, aikataulu,
Kalle, Lotta, pikku pojat, keppihevoset, äiti, sukkapuikot, piippu,
tupakkikukkaro, summa 17 kapinetta ja minä 18:sta. Kaikki on oikein.

ÄITI. Joudu nyt, osta piletit ja jätä sisään tavarat! Meillä ei ole
enää aikaa panna hukkaan.

    (Piletin-myyjä ja tavarainottaja asettuvat paikoilleen.
    Matkustavaisia alkaa tulla kapineineen ja koppineen.)

KALLE, Ensi kerran minä itse kuljetan veturia, Lotta. Kunhan tulen
viidennelle luokalle, rupean junankuljettajaksi.

LOTTA. Voi, sinua raukka! Kissaa sinä voit kuljettaa etkä ihmisiä.

KALLE. Kyllä, minä osaan. Minä ajan peninkulman minuutissa.

LOTTA. Niin, ja ajat varmaankin lätäkköön! Sen sinä kyllä osaat.

RESSU N:o 1. Hyvä äiti, voileipää!

RESSU N:o 2. Yvä äiti, oileipää!

ÄITI. Mutta, rakkaat lapset! Teillähän oli kuusi voileipää mukananne
kuomireessä.

RESSU N:o 1. Uhu...

RESSU N:o 2. Uhu...

ÄITI (Katsoo heidän takkiansa.) Mitä ihmettä! Oletteko te istuneet
voileipien päällä? Tuolla on leivänmuruja yhdestä ja tuolla voita
toisesta! Pojat, pojat! Mitä ihmettä äiti-raukan tulee sanoa, kun
te tulette tuollaisina porsaina isoäitin luo uuden vuoden onnea
toivottamaan?

MOLEMMAT RESSUT. Uhuu...

ÄITI. Lotta, osta niille pari voileipää.

LOTTA (Ravintolan luona.) Olkaa hyvä, neljä voileipää. Kyllä ne
tulevat syödyiksi.

MAISSI. Viisi minuuttia kappale, pikku neiti. Tekee kaksikymmentä
minuuttia.

LOTTA. Mitä? Kaksikymmentä minuuttia?

MAISSI. Niin, tietäähän pikku neiti, että aika on rahaa. Jollei ole
pientä, niin voin vaihettaa päivän tunneiksi ja tunnin minuuteiksi.

ISÄ (Pilettiluukulla.) Viikko piletistä! Sehän on hävitöntä! Kalle,
tule auttamaan tavaroita! (He panevat tavarat sisään.)

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun tulee katsoa. (Niiaten.) Armollinen
majesteetti, minä pyytäisin nöyrimmästi vähän palkankoroitusta. Minä
liehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi
teetä ja kahvia ja rouvaa ja pihviä ja voileipiä ja...

    (Juna viheltää. Kiirettä ja juoksua.)

ISÄ. Pois tieltä, ihminen! Onko minulla aikaa olla majesteetillinen
kun on 18 tavarakääröä sisään annettavana? Olkaa hyvä ja antakaa
kuitti! Vai niin, ylipainoa? No, se vielä puuttui!

SIIPILEKKU (Ryntää sisään.) Juna n:o 365. Sytyttäkää lyhdyt! Viheriä
lippu! Kaikki valmiina hänen majesteettiansa vastaanottamaan!

    Hän panee seinälle taulun, jossa on suurilla kirjaimilla:
    "Eläköön nykyajan kuningas, suurivaltias Tähdekäs 1891,
    tuhat vuotta!"

    (Kuuluu kuinka juna saapuu jyristen ja pysähtyy.)

ÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, puoli tuntia! Kaikki matkustajat
muuttavat junaa.

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa!

    (Matkustajia ryntää sisään ja kiirehtivät ravintolaan.)

SEKANAISIA ÄÄNIÄ. Kuppi teetä... Veitsi... Olkaa hyvä ja ojentakaa
minulle leipäpala... Enempi voita!... Saisinko juustoa?... Rakas
veli, lainaa minulle kahveli!

ERÄS HERRA. Saanko yhden pihvin ja puoli pulloa olutta, mutta ei
liiaksi paistettuna!

MAISSI. Meillä ei ole paistettua olutta.

HERRA. No, nopeasti lasi viiniä!

MAISSI. Täällä ei myydä viiniä.

HERRA. Luulin, että viiniä olisi maailman lopussakin!

ERÄS EUKKO. Olkaa hyvä ja antakaa minulle kuppi kahvia!

MAISSI. No, vaikka neljätoista, jos niin haluatte. Siinä herra
kuulee; kahvi se on, jota löytyy maailman lopussakin!

EUKKO. Hyvänen aika! mitä oliskaan maailma ilman kahvia?

SIIPILEKKU (Taaskin sisälle rynnäten.) Tehkää tilaa hänen
majesteetilleen, joka on nähnyt hyväksi tarkastaa radan ja saapuu
heti tänne! Poliisi Voimakas, selvitä äänesi, huomaa, kun minä annan
merkin eläköön huutoon!

    (Kuningas Tähdekäs 1891 astuu sisään; hänen muassaan on
    kuningatar, seurue ja juoksupojat. Hän on hyvin vanha,
    yskivä herra, jolla on päällä nahkaturkki. Hän nojautuu
    yhden adjutanttinsa käsivarteen.)

SIIPILEKKU. Hei, hei, eläköön!

KAIKKI. Eläköön!

FONOGRAAFI (Käheällä äänellä matkien.) -- Hei, hei, eläköön!

KUNINGAS (Armollisesti.) Hyvä, hyvä, ystäväni, hyvin hyvä! Mutta
säästäkää toki korviani! Rata on kunnossa. Kuinka käy tämän maailman,
jos minä menen radalta? Adjutantti Elektriki, minä panen höyryn
viralta pois ja asetan sinut veturin kuljettajaksi. (Huomaa taulun.)
Mitä mä näen? Uskolliset alamaiseni toivovat, että eläisin tuhat
vuotta! (Liikutettuna.) Oi, ystäväni, minä en ole kuolematoin, alan
jo vanheta, enkä ole ehtinyt tehdä puoltakaan siitä, mitä olen
halunnut. Pikakirjuri, hovihanheni, mitä minä olen tehnyt?

PIKAKIRJURI (Yhä kirjoittaen.) Äärettömän paljo, teidän
majesteettinne, (itsekseen) eli toisin sanoen, ei juuri mitään.
(Ääneen.) Teidän majesteettinne on elänyt.

KUNINGAS. Niin, ystäväni, minä olen elänyt. Ei kukaan voi uskoa,
miten vaivaloista kuninkaan on elää.

PIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut.

KUNINGAS. Olenko minä myöskin hallinnut? Voi, kissa sentään! Mitäs
ministerini siitä sanovat?

PIKAKIRJURI. Elänyt ja hallinnut rauhassa. Paitsi pieniä sotia.

KUNINGAS. Adjutantti Painetti! Tuo mies sanoo, että minä olen
hallinnut rauhassa! Kuinka monta sotilasta minulla nyt on Euroopassa?

PAINETTI (Tehden kunniaa.) Neljätoista miljoonaa, teidän
majesteettinne.

KUNINGAS. Ja sitä sanotaan rauhaksi! -- Kenen tulee maksaa ne?

PAINETTI. Teidän majesteettinne seuraajain.

KUNINGAS. Pane se muistoon, hovihanhi: minun seuraajaini.
(Pikakirjuri kirjoittaa muistoon.) Eikö maailma siis koskaan saa
tietää minusta muuta, kuin että olen elänyt ja hallinnut rauhassa?
Puh, se on vähän, se. Mitä sitte merkitsevät sotamieheni, joita
on neljätoista miljoonaa? Toivoisinpa, että minulla olisi hyvä
rymymestari.

LOTTA. Kalle, kuningas kutsuu sinua. Hän tahtoo itselleen
rymymestarin.

KALLE (Tulee esiin ja kumartaa.) Minuako herra kuningas tarkoitti?

ÄITI (Säikähtyen.) Kalle, etkös häpeä!

FONOGRAAFI. Kalle, etkös häpeä!

KUNINGAS (Kallelle.) Mikä mukura sinä olet?

KALLE. Minä olen Kalle Muinais ja osaan kaikkea.

KUNINGAS. Se on tietty! Meidän aikanamme osaavat pojat kaikkea.
(Rykii.) No, tee minulle Eiffeltorni nekuista! Minun ääneni on
sortunut; minä olen vilustanut itseni matkalla. Miksi annoin sataa
ropistaa puolen kesää?

SISSI (Itsekseen.) Nyt minun täytyy katsoa. (Niiaten.) Armollinen
herra kuningas, pyytäisin nöyrimmästi pientä, palkankoroitusta. Minä
liehun täällä tomuharjan kanssa seitsemän päivää viikossa, paitsi
teetä ja kahvia ja rouvaa...

    (Lähtevä juna soittaa ensi kerran.)

KUNINGAS. Mitä? Junan kello soi! Ja minulla on vielä niin paljo
tekemättä maailmassa!

ÄITI. Missä ovat pojat? Juna lähtee. Onko kukaan nähnyt poikiani?

FONOGRAAFI. Onko kukaan nähnyt poikiani?

ISÄ. Ei ole mitään hätää, äiti. Oletko sinä ällistynyt? Junahan menee
aurinkoon.

ÄITI. Sitä ei voi kukaan niin tarkoin tietää. Pojat! Pojat!

MAISSI (Sissille.) Sissi, tuolla juoksee eräs herra, joka ei ole
maksanut.

    (Sissi ottaa hänet kiinni. Juna soittaa toisen kerran.)

KUNINGAS. Mutta minä en matkusta, ennenkuin olen nähnyt seuraajani.
Telegraafi, seisauta juna! Telefooni, huuda hoi! Painetti, pistä
pysäkin päällikkö kuolijaaksi!

    (Tuleva juna viheltää.)

SIIPILEKKU (Kovalla äänellä.) Juna n:o 1 tulee auringosta!
(Itsekseen.) Onpa jo aika kääntää taulu.

    (Hän Mäntää taulun, jonka toisella puolen seisoo:)
    "Eläköön tulevaisuuden kuningas, suurivaltias
    'Tähdekäs 1892' tuhannen vuotta!"

KALLE (Kuninkaalle.) Katsokaapas, herra kuningas, mitä tuolla seisoo?
Hyi, miten suuri häpeä on noin ilkeästi pettää uskollisuudenvalansa!

KUNINGAS. Oi, mikä inhottava kiittämättömyys! Elektriki, lennä nuolen
nopeudella ja räjähdytä tuleva juna ilmaan.

SIIPILEKKU (Tarttuu Elektrikin kaulukseen.) Pysytkös hiljaisena,
räisky varsa! Etkös huomaa, että kaikki jättävät vanhan kuninkaan,
palvellaksensa uutta?

    (Koko seurue kääntää vanhalle kuninkaalle selkänsä.)

KUNINGAS. Tämä on petosta! Missä ovat minun neljätoista miljoonaa
sotilastani? Mars tänne, pyssyjen ja rumpujen kanssa! Almanakka,
kuningattareni, aijotko sinäkin olla minulle uskotoin?

ALMANAKKA (Pyörähtäen kantapäällään.) Minä olen ollut naimisissa 349
kertaa tätä ennen!

KUNINGAS. Äläpäs vaan, sitä povari-akkaa! Kaksitoista kuukautta on
hän valhetellut minusta 20 pennin maksua vastaan. Mutta (Huokaa) hän
on oikeassa! Sellainen on maailman meno! Kansani kunnioittaa nousevaa
aurinkoa, ja minä, -- minä olen enää vaan historian oma! Tule, Kalle
Muinais, sinä ainoa, joka olet jäänyt minulle uskolliseksi, sinä saat
kuljettaa minun junaani, sinä saat olla viimeinen rymymestarini.

    (Lähtevä juna soittaa kolmannen kerran. Käki kukkuu
    kaksitoista kertaa. Kuningas nojautuu Kallen käsivarteen
    ja menee rykien ulos. Väliaika. Kuuluu, miten juna
    vierii pois.)

ÄITI (Huutaen.) Kalle! Missä on Kalle?

SIIPILEKKU. Tyyntykää, rouvaseni! Hän matkusti juuri entisen
majesteetimme kanssa aurinkoon.

ÄITI. Minun Kalleni, minun onneton Kalleni!

LOTTA. Älä ole pahoillasi äiti. Ei Kalle kauvan auringossa pysy! Hän
tulee takaisin ensi junalla.

ISÄ (Nuuskaten.) No, kyllä minun täytyy se sanoa, että lähinnä
tyttöjä en tiedä mitään juonikkaampaa kuin pojat! Mutta katsos, äiti,
tuossahan sinun Ressusi ovat!

    (Pienet pojat kömpivät esille tavarakääröjen takaa.)

ÄITI (Huudahtaen ilosta.) Ressuseni! Minun omat, omat poikaseni!
(Miettii.) Mutta vitsaa teidän pitäisi saada..

RESSUT. Uhuu...

    (Tuleva juna jyrisee ja pysähtyy.)

ÄÄNI ULKONA. Sylvesterin pysäkki, 15 minuuttia!

SIIPILEKKU. Tehkää sijaa hänen majesteetillensa, tulevaisuuden
kuninkaalle Tähdekäs 1892:lle!

    (Tuntematoin kantaa sisään uutta kuningasta, joka vielä
    on kapalolapsi; kuningasta tervehditään yleisellä
    eläköön-huudolla.)

MAISSI. Sissi, mene lypsämään paras lehmämme ja tuo lämmintä maitoa
pikku simasuun maitosarveen!

SISSI (Itsekseen.) Ei, mutta nyt minun täytyy katsoa! Vai niin, hän
on vaan tuollainen pieni nallikka; minun täytyy puhua niin, että
hän käsittää. (Niiaten.) Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, ole
niin äärettömän armollinen ja erinomainen ja anna minulle pieni
palkankoroitus! Minä liehun täällä seitsemän päivää viikossa...

FONOGBAAFI. Suloinen, pieni, herttainen kultamuru, vaan pieni, pieni
palkankoroitus...

TUNTEMATOIN (Istahtaa, huntu silmillä, lapsi sylissään
valtaistuimelle. Fonograafille.) Hiljaa, papukaija! (Sissille.) Voi
sinua tyttö-riepu! Jos suuri kuningas, joka asuu tuolla ylhäällä
tahtoisi antaa sekä sinulle että meille sellaisen palkan kuin olemme
ansainneet, mitä saamme silloin?... Ja sinä pyydät koroitusta?

RESSU N:o 1. Äiti, kuka tuo on?

RESSU N:o 2. Äiti, tuta tuo on?

ÄITI. Hiljaa, hiljaa rakkaat lapset. Se on eräs, joka tekee teidät
päätänne pitemmäksi, jos olette kiltit?

LOTTA. Se on eräs, joka tulee ratsastamaan maailman ympäri
keppihevosella, niin että nurkat räiskää!

ISÄ. Se on ajan pieni ressu, jota te syötte aamiaiseksi ja me äidin
kanssa illalliseksi.

ÄITI. Älä nyt rupata, isä. Laittautukaamme kuntoon! Juna lähtee
tuossa tuokiossa. Ei ole mikään hassumpaa kuin myöhästyä junasta.
Voi, Kalle, Kalle! Miksi matkustit luotamme aurinkoon!

TELEGRAAFI (Kirjelmä kädessä.) Tässä on sähkösanoma aamutähdestä!
Juna n:o 365 on suistunut radalta ja sattunut Venus-tähteen.
Kukaan ei ole vahingoittunut, mutta seitsemän vaunua on palanut
sydelle. Onnettomuus on tapahtunut sentähden, että eräs nuori
veturinkuljettaja, nimeltä Kalle Muinais, on ajanut valon nopeudella
kaksi miljoonaa peninkulmaa minutissa.

LOTTA. Niin, kyllä hän osaa ajaa!

ÄITI. Mutta sehän on hirveätä! Saapas vaan nähdä, eivätkö paista
Kallea tulikouralla auringossa.

RESSUT. Uhuu...

ISÄ. Paista tulikouralla? Ei, äiti, ei meidän aikanamme paisteta
edistyksen tähden, ei suinkaan! Siitä saa päinvastoin kunniarahan!

    (Juna soittaa ensi herran.)

SIIPILEKKU. Juna n:o 1 lähtee maahan.

ALMANAKKA (Kapalolapselle.) Tervetullut maanpallolle, sinä
kolmassadasviideskymmenesensimäinen puolisoni!

    Kuukaudet esiintyvät.

TAMMIKUU (Valkoinen.)

    Mä vuoden vanhin laps' sua tervehdin
    Nyt jäisin aalloin, tähdin kiiltävin;
    -- Aurinko nosta alta lumenkin!

HELMIKUU (Valkoinen.)

    Oo tervetullut meille vihdoinkin!
    Sun kanssas lähdemme nyt riemuhun,
    Sä tunnet mäenlaskun, luistelun!

MAALISKUU (Tummansininen.)

    Pois suru katsehesi tieltä, pois!
    Aurinko iloasi katselkoon,
    Ja leivo onneksesi laulelkoon!

HUHTIKUU (Kirjava.)

    Jos uskoton oon minä, sinuhun
    Kiinnittäköhön huomionsa maa,
    Ett' jalot aattehet siell' sijan saa!

TOUKOKUU (Viheriäinen.)

    Ja kun sä kevät-aalloin purjehdit
    Ja maata puet vienoon vihantaan,
    Sä kylvä siemeniä hyveen vaan!

KESÄKUU (Viheriäinen.)

    Mut silloin kun sä olet ihanin,
    Oo myöskin hellä, hyvä, voimakas
    Ja terve, raitis, jalo, urhokas!

HEINÄKUU (Punanen.)

    Ja parhaillansa kukoistaessas
    Äl' elä toimetoinna milloinkaan
    Vaan pyri parhaimpaan ja jaloimpaan.

ELOKUU (keltainen, tähkäpäillä koristettu.)

    Mit kylvänyt oot, sen mä korjaan pois.
    Suo leipää, hedelmiä parhaita,
    Ain hyvyyttä, puhtautta, totuutta.

SYYSKUU (Kirjava.)

    Ja syksyn lehdet kellastuneetkin
    Meit vievät aatoksien iloihin --
    Hedelmistänsä puun mä tunnenkin.

LOKAKUU (Harmaa.)

    Tee työtä, kuningas! Työ voimaa on!
    Mit synkemmäks' käy polku elosi,
    Sit' enemp' valo loistaa sielusi.

MARRASKUU (Musta, hopealla koristettu.)

    Oi, ällös sano, elo lopuss' on!
    Kiinnitä luistin nopsaan jalkahas
    Ja riennä kohti sun päämaalias.

JOULUKUU (Valkoinen, joulukynttilöillä koristettu.)

    Sun joulus saapuu! Siitä iloitse!
    Mut kuule Jumalasi kutsua!
    Sytytä silloin tuli taivainen,
    Maan aurinko kun alkaa sammua.

SUNNUNTAI MUIDEN VIIKONPÄIVIEN KANSSA.

    Työpäivää kuusi saat sä perinnöks.
    Yks' päivä Herrallesi pyhitä!
    Mut kaikki ovat Herranpäiviä.

TUNTEMATON.

    Täss' ajan nuorin lapsi nukahtaa.
    Tään vuosisadan viimekymmeneen,
    Mi voittoisana, madonkaivamana
    Ja valoisana maata hallitsee,
    Hän saapuu, nuorna, tuntemattomana.
    Hän puhu ei, ei vielä vastaakaan,
    Vaan uneksii jo tulevaisuuttaan.



KYÖKKIPIIKA.


    Kenpä keittäjän vaivat maksais!
    Hellin ääressä yhtenään
    Paistaa, maistaa, vaikk'ei jaksais,
    Polttaa pellissä kynsiään.
    Kun käy haltijat nukkumaan,
    Touhua hällä on parhaillaan,
    Huolta on vielä vehnäsistä:
    Uunihin paistumaan ne pistä!

    Ennen herralle kelpas puuro,
    Kaisa Varg sanoi "otetaan";
    Nyt jos Hagdahl'ille oot kuuro,
    Rouvan nokka on norpallaan.
    Nyt on ohjeena M. Langlet;
    Nyt on tehtävä frikassee
    Vaikkapa kengän anturoista,
    Vohvelit sienistä kuivakoista.

[Kaisa Varg on kirjoittanut vanhimman kokkikirjan, tohtori Hagdahl ja
Mathilda Langlet ovat tehneet uusimmat ja muodikkaammat keittokirjat.]

    Vaikka ma kirjaa käyttää koitin,
    Voita ei tullut tarpeheks',
    Nuori maisteri soppaa moitti,
    Pihviä sätti nahkaiseks.
    Lehmässä ol' vaan nahka ja luu;
    Milläpä moinen murjentuu!
    Enkö mä lyökkiä pannut paistiin?
    Mistä mä arvaan kaikkein maistin?

    -- "Fiia, vieraita saapuu meille,
    Kello kolmeksi herraa viis!
    Hieno atria laita heille!"
    -- Kaks' on kello jo. Mitäs siis?
    Meill' on pernuja, silakkaa,
    Marjasoppaa... "Ei, parempaa?
    Paistia laita ja hyydykkeitä!" --
    -- Herranen aika, auta meitä!

    Mistä ihmeestä herkut ottaa?
    Enhän Ranssua paistaa voi!
    Enkä hilloksi keittää Lottaa!
    Tästäpä syntyy juoksua, oi!
    Lainata hiukan siellä, tääll',
    Saada haukkuja kaupan pääll'.
    Jos nyt hiuksia liemess' uivi,
    Harmahiks' huolestain ne kuivi.

    Pestä, pyhkiä, kantaa puita,
    Kunnes jalkoja säilöstää,
    Itse syömättä syöttää muita,
    Köksä raukan on elämää.
    Viel' on köksän huolena työ,
    Että läävässä lehmä syö,
    Että se onnella vasikoipi...
    Pyörälle pääni jo tulla voipi.

    Talon puolesta vaan oon visu,
    Joskus lasken leikkiäkin,
    Leivottaissa kun lapsia nisu
    Kiusaa ja joutuvat jauhoihin:
    Pikku kultuni, ruususuu,
    Leipomaan nisupulla tuu!
    Leivo kakkuja hohtavia,
    Hyvänä pitäös vanha Fiia!



KIRJAKAUPPIAS.


    Ei muurahaisilla ahkerampaa
    Kuin meill' on kurjilla touhinaa,
          Kun liepeissä liikkuu
          Ja kintuilla kiikkuu
    Pappoja, mammoja jout'aikana!

    -- Herra Hyllberg, yks' kirjanen Valjollen
    -- Kuva kiiltävä katsokaa Elmalleni
          -- Minullen sotioita!
          -- Minullen elukoita!
    -- Minullen kuvakorttia kukkasineen!

    -- Mitäs kirjaa rouva nyt saada sois?
    -- Kai hauska ja sukkela parhain ois,
          Jos on tekijä tuttu...
          Tuo entinen juttu,
    Tuo tiikerin metsästys, pankaa pois!

    Tuli nokkela neiti: -- ma vaihtaisin
    Jo toisehen pois tämän romaanin
          -- Mut on lehdissä likaa,
          On jo rauskanki vikaa!
    Kai ehti jo kierrellä kaupungin!

    Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi
    Läjä lapsia, kirkuen: -- myymäri hoi!
          Yks' kynä, penaali!
          Yks' gummi, linjaali!
    Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!

    Maanukko nyt alnakkaa haluais,
    Kun viidellä pennillä halvennettais.
          -- Tuo tienneekö ilmat
          Ja kuumat ja kylmät?
    Valehdella se viimeisvuotinen tais.

    Vaan eukkopa pyysi: -- no, näyttäkää
    Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?
          Vai Jumalan kansa
          Siin' on veisaavinansa!
    Enhän tässä _tainkaltoja_ ollenkaan nää!

    Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon
    Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on
          -- Nimi suustasi suista?
          -- No en nimeä muista!
    Kai Perjantai on se, tai Robinson.

    Kukot ottelevat, kana kaakottaa
    Ja kirjoissa valkia leimuaa,
          Ja kannet ne läikkyy,
          Yhä kirkkaammin väikkyy,
    Vaan viisastummeko? arvatkaa!

    Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,
    Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,
          Vaan kirjainsa työhön
          On aamusta yöhön
    Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.



KIRJANSITOJA.


    Mit' ompi ihminen vaattehitta?
    Sään kylmän kynsissä suojuksitta,
    Pyy parka värjyvä höyhenittä,
    Vaan uiva aave ja saunamies.
    Mi kirja kansitta? Rauska takki,
    Tai pystykorvainen ruma rakki,
    Uros jonka päästä jäi rautalakki,
    Varkaiden murtama kotilies.

    Kas siks' oon luotu ma mestariksi,
    Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,
    Teen kirjat kaikki takillisiksi
    Ja portit varkailta salpajan.
    Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:
    Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,
    Mult' ehta-pariisin housut saatte,
    Ma kultaa selkiinne kirjoitan.

    Täss' pöydän ääressä liimaellen,
    Kiristäin, kynttäen, leikeskellen
    Teen kielioppeja maistereillen
    Ja maalaan kukkoja aapisiin.
    Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,
    Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,
    Suo namut suihin taas kukon maukku;
    Sen viran hälle mä säätelin.

    No, minkä kunnian tästä saisin?
    Täss' seisoo kirjoja kaikin laisin,
    Kuin sotajoukkoa sarjottaisin,
    Ja _minun_ työtäin on kaikki tää!
    Hikipäin kun kaunista laittaa koittaa,
    Niin niukkaa mainetta sillä voittaa,
    Kirjailijoista vain mailma soittaa.
    Hyi, kiittämättömät hävetkää!

    Jos kirjanvyöttäjä ottais eron,
    Pian hukka perisi opin, neron,
    Ja koulun toimi sais takaperon,
    Kun kirjat kansitta oisi näin! --
    Vaan niinpä nurja on mailman kanta:
    Se laiskureille vaan arvon antaa,
    Ken päivän helteen ja kuorman kantaa,
    Jää tyhjin suin... se on hulluin päin!



LEIPURIPOIKA.


    Vehnäisiä rinkuloita
    Persopekka mauskuttaa,
    Viiltää päälle paksuun voita,
    Voiss' on kakku kauttaaltaan;
    Ja kun Kaisa keittolassa
    Korppujaan on leipomassa,
    Leipomaan käy Pekkakin,
    Joutuakseen jauhoihin.

    Mitä leipur'poika raiska
    Kärsii, sit'et arvaakaan.
    Mestar' ärjyy: Ylös laiska,
    Taikina on kuohullaan! --
    Nukuin hyvin turkin alla;
    Nyt saan seista arinalla,
    Jotta Pekka aikasin
    Kystä sais -- no herraakin!

    Kuumuuteensa liesi halkee,
    Ilma velloo hillona;
    Höyryhyn mun tappaa valkee,
    Ellen hikeen liukoa.
    Sällit unteloisna häärii,
    Paidanhihans' ylös käärii,
    Sotkee, kaulaa taikinan,
    Torkkuissaan saa tillikan.

    Näin mä maireeks' pullan paistan
    Kellerrän ja voidellun;
    Haitaks' vaan niin tuoksun haistan,
    Että tää jo täyttää mun.
    Oi, jos Persopekka oisin,
    Leivän kanssa kermaa joisin,
    Lihoisinpa leivilläin,
    Oisin oikein mielissäin!

    Miepä ruokin maan ja kansan. --
    Jos ei enää leivottais,
    Eipä mailma mahdillansa
    Mistään leipäpalaa sais.
    Kaiken muun voi laimin lyödä,
    Paitsi syödä, syödä, syödä
    Tahtoo köyhät, rikkahat.
    Leivän laittaa leipojat.

    Näljissään kun mailma huokaa,
    Mull' on kaura kaunaton,
    Mit' on elo ilman ruokaa,
    Ruoka leivättä mit' on?
    Jos en leipää paistaa huoli,
    Kuninkaankin naukuu suoli;
    Ell'en leipää kypsentäis,
    Urho nälän uhriks' jäis.

    Leipur hänpä raivaa rataa,
    Hän on mailman valtias.
    Mikä kaukalossa mataa?
    Hyi, tuo ruma turilas!
    Pekka, virkas anna mulle!
    Mailman vallan heitän sulle,
    Kun ma täysin vatsoin vaan
    Kello kuuteen maata saan.



PIKKU PRINSSI.

(Lähtee ajelulle kasvattajansa kanssa.)


    Nyt luettu on;
    Siis ajelohon;
    Ylhäisyydellenne
    Se raitista on.
    -- Jos astella voisi,
    Se hauskempi oisi.
    -- Jalan astelemaan?
    Oi, ylhäisyytenne,
    Mitä hourittekaan!
    Mit' arvelis kansa
    Suurruhtinaastansa,
    Jok' itsekseen loikkii
    Maanteitä ja voi
    Jalkansakin poikki
    Viel' astua -- oi!
    Aja vaunut, lakeija,
    Esihin! Pöly leijaa;
    Siis viittanne päälle!
    Jo kaikki sain säälle;
    Siis vaunuihin, herra,
    Nyt istukaa!
    Ja niin ajellaan
    Me puistohon kohta.
    Kuink' ilmassa hohtaa
    Ja maa vihannoi!
    Ja lintujen laulu
    Puun oksilla soi.
    Oi, armas on taulu:
    Joka heinässä helmi,
    Sade sinne ne loi.
    Kas poikia telmii,
    Aroll' ilakoi!
    Ken reimasti koitti,
    Se kilpansa voitti.
    Kas tuota, kun karkaa...
    Vaan niskaansa sai
    Hän pallon -- hyi arkaa! --
    Punestui, huus' "ai!"...
    Ah, poikain luo päästä
    Mua juoksemaan!
    -- Ei, ylhäisyys säästää
    Nyt arvoaan!
    Vai moukkain kanss' juosta!
    Jo kauhistun tuosta.
    Ajur', ohitse suista,
    Ann' luistaa, ann' luistaa!...
    Kas siin' kävelyllään,
    Puvut silkkiset yllään,
    Hovinaisia käy,
    Iäkkäitä ja nuoria.
    Nepä vast' ovat suoria
    Tervehtiessään.
    Me vastaten armossa
    Tervehditään.
    Prins' kavahtakaa!
    Teki vahti "smirnaa";
    Kas' ylös! kas niin
    Sama toistamisiin!

    Tuo porvarismuori
    Noin niiuunsa suori.
    No, nyökätkää tälle,
    Se mieleen on hälle,
    Sitt' Armolle koittaa
    Hän kiitosta soittaa.
    Kyll' iloita saa
    Vaan prinssi, kun näkee
    Noin nöyränä eessänsä
    Pienoista väkee.
    Aja lentoon, mies, pois!
    Kotiin prinssimme sois.

    Siis retkest' ei suur'
    Apu ollutkaan juur'.
    Voi prinssiä rukkaa!
    Hän arvonsa hukkaa,
    Jos juoksee kuin Jukka
    Tai Matti hän vaan
    Ja on ilossaan.
    Pois pienestä virma!
    Hän taivutellaan
    Haukottelemaan,
    Kun muut nuoret kirmaa.
    Jos joukossa juosta
    Sais paljahin säärin,
    Ah, voi ylenmäärin,
    Iloitsis hän tuosta!...

    Mut vait! arvaas, mi
    Mun riemastutti,
    Kun kotia päästiin!
    Ma huomasin, että
    Ol' pihaamme vettä
    Yöll' lammikko tullut.
    Sutii! kuin muut hullut
    Ma lammessa loiskin;
    Ves' ylhäälle roiski,
    Se sukille pirskui
    Ja kengistä tirskui!
    Ja kolttukin kastui,
    Olin märkä kuin lastu.
    Kun leikitä saa
    Näin vaan lammikolla
    Ja prinssi saa olla --
    Ei ihanampaa
    Tässä mailmassa saa!



PEPPELI.


    Ol' kerran herra kolmevuotinen,
    Se Peppeli ol', poika iloinen.
    Ja hyötyä jo teki pikku veikka:
    Harakkaa hyppi, pyöri kuperkeikkaa.

    Hän reipas oli poika pallukka,
    Ja muuten kiltti, kelpo mallukka;
    Mut eipä totellut hän mielellänsä,
    Vaan usein piti Peppe oman päänsä.

    Niin valvojanpa Peppe tavallaan
    Sai näppärästä Elsa siskostaan.
    Hän seitsemän ol' vuoden tienohissa;
    Kun Peppe leikki hiirtä, hän ol' kissa.

    S'ei ollut oikein mieliin Peppelin;
    Kuink' ikävää, jos missä liikkuikin,
    Ettei saa koskaan tehdä mielin määrin,
    Saa katsoa, vaan koskea on väärin.

    Kesällä kerran marjat punertaa
    Jo alkoivat, kun Elsa tarkastaa
    Ei muista hiirtään -- Peppe veräjästä
    Kuin tuhka tuuleen haihtui näkymästä.

    Hän juosta julkuttelee riemuiten,
    Karitsaa, koiraa, heppaa katsellen
    Ja laihaa lehmää, puolan raakiloita
    Ja ylvästellen nauroi vartioita.

    Pian poika maata, metsää oudoksuu;
    Taivaalta paistoi kirkas illan kuu,
    Ja Pepen vatsa hämillään ei tiennyt,
    Mik' iltapuuron hältä oli vienyt.

    Hän huutaa vanhempiaan, siskoaan,
    Ja huutoon vastaa metsän kaiku vaan.
    Hän istuu mättähälle, itkee, huokaa;
    Ah, arvoton on vapaus ilman ruokaa!

    Niin tuli -- sus'ko? -- älä säikähdä!
    Tul' akka rahjus, ryysyt yllänsä,
    Ja pussi kainalossa; kaunihisti
    Yht'äkkiä hän Pepen pussiin pisti.

    Huus' poika, rehki, potki vihasta;
    Ei potkienkaan pääse pussista.
    Puks' pussi puhkui. Kissi paistin sieppas,
    Ja haukka kanan iski, lentoon kieppas.

    -- Mut miss' on Peppe? -- äiti kyselee.
    -- Kai veräjällä vielä leikitsee.
    -- Käy tuomaan ressu! -- Elsa läksi hakoon,
    Mut ota kiinni lintu, kun lens' pakoon!

    Tää ilta senkin sekamelskan toi!
    Jo kadunkulmissakin rumpu soi:
    Ken Pepen harhateiltä opastaapi,
    Viistoistatuhat nekkaa palkaks saapi.

    Nyt kaikki persot lapset jalkeillaan
    Ja kynttilöillä nurkat nuuskimaan;
    Ne märin sorkin sotki allikoissa,
    Mut eipä löydy poika, jok' on poissa.

    Ja Elsa itkee, äiti nyyhkyttää.
    - Voi Peppe parka, puuros sulta jää!
    Näin isä huokaa, nyyhkii, nenää niistää:
    Sun aamuherkukseen kai susi riistää.

    Näin itkettäiss' tul' akka tupahan:
    -- Ostaisko herra multa porsahan?
    Se röhki tuolla metsässä niin pahoin;
    Ma korjasin sen pussiin lihoin, nahoin.

    -- Ei, muori, nyt on laita onneton,
    Meilt' oma possu karkuun juossut on.
    -- Tää rasvakas on, koetelkaapas kaulaa!
    Tää painaa kyllä kuusitoista naulaa.

    Ja muksis! pussi maahan laskettiin,
    Sen suulta nuora auki päästettiin;
    Ja tössähdykseen heräs poika nassu,
    Hän nukkunut oli pussiin, Peppe hassu!

    -- Kah! Peppe! Oothan pikku Peppeli! --
    Vaan Peppe, tuntein itsens vapaaksi,
    Iloisna marssi juteltaissa siellä
    Ja katsoi, saisko puuroa hän vielä.

    -- Mut pussissa? -- Niin millä pyydyksin
    Sen muuten oisin saanut kotihin?
    En muilla keinoin potkureita suista,
    Vaan pussin perään annan herran luistaa!

    -- Vaan muori kulta, tehän saatteki
    Nuo viistoist' tuhat löytäjäisiksi...
    -- Viistoista kahvikuppia antakaatte
    Kernaammin! Kai nyt Pepen pitää saatte.



TYTTÖKOULU MUMMUN AIKANA.


    Olinpa miekin pieni tyttö --
    Kyll' on jo siitä aikoja --
    Punottu tukka nauhoissa,
    Taskussa sokerryynimyttö.
    Sun laillas tulin välistä
    Ma kotiin liepeet märkänä.

    Ei Hanna tantti ollut hellä,
    Kun kysyi huoneentaulua:
    Kuin kynttilöinä suorina
    Me luimme, käsi sydämmellä.
    Ken salavihkaa naurahti,
    Sen tukkaa tantti pörrötti.

    Me kirjoitus ja yhteenlasku
    Opittiin, että Pariisi
    On Ranskan uljain kaupunki,
    Niin Pietarista joku kasku,
    Ja muut'; ei pitkä läksy, sen
    Osata täytyi täsmällen.

    Myös korko-ompeluun pit' olla
    Ja neulomuksiin näppärä.
    Se joll' ei oma tekemä
    Hameensa ollut, hänpä nolla.
    Ol' merkkuuliina kullakin
    Kirjaimin A:sta alkavin.

    Mun oli sini-punervainen,
    Kirjattu silkkiin -- seinällään
    Se riippuu vielä kehissään.
    Kyll' teill' on koulu toisenlainen;
    Vaan meiltä neula liukkaammin
    Sujui ja Vapun-juoksukin.



KUKKAISPRINSSIN JA VELLAMON NEIDON SATUJA.



7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.


    Näitkö koivujen suortuviaan sukivan,
    Kuulit oksissa tuulosien suhinan?
    Lehdet aamusen kasteella pestyähän,
    Kevyesti ne näyttävät hengittävän.

    Tuoll' lampesi vierellä kukkulallaan
    Oli yks', lumivalkea vartaloltaan,
    Kiharans' oli pehmeä, leht' vihannoi;
    Koreampata ei saloss' ilmetä voi.

    Ilokoivuni alla ma istuskelin,
    Ja sen latvassa lauleli lintujakin:
    Suvivirttänsä koivu se lauleli siell'...
    Sata vuotta sa koivuni laulele viel'!

    Tuli yövilu lehtiä jäytelemään;
    Polosilta mun lämpöni suuteli jään.
    Palo raivosi metsiä sortelemaan,
    Sadevihmalla suojasin koivuni vaan.

    Tuli mies, piti kirveellä pirstata puun,
    Kivehen minä syrjäytin teränsuun;
    Emänt' aikoili lehtiä lampahillen,
    Verihaava sen vihlautui kätehen.

    Sokee soittajakin tuli, pyyntönsä toi:
    Sulokoivu, jok' aamusin tuulessa soit,
    Jätä kylkesi kantelon aineheks' sie,
    Paras laulaja sulta ei voittoa vie.

    Käten' oikasin suojaksi armahallen;
    Sanoi puu: nyt mä kaatua voin iloiten! --
    Tuli kantelo siitä nyt oivallisin,
    On maailman soitoista tää parahin.



8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.


    Joko merta sa soutelit aaltoavaa,
    Jolla kuuvalo kultina vaan vilajaa?
    Vedet kaartavi ääretön välkkyvä vyö,
    Näet kalvolla kiiltoa, alla on yö.

    Kun Antillien aaltoja iltasin uin,
    Meri hohteli kuin hopeoin sulatuin,
    Alus Afrikan rannalta matkoa loi,
    Ja se orjia viissataa kuormana toi.

    Sidotuit' oli miehiä, naisia siin',
    Emon helmasta vietyjä lapsiakin,
    Hätä, ahtaus, nälk' oli valloillaan --
    Tyly ihmisten ryöstäjä naureli vaan.

    Sukelsin hopeoituhun Ahtolahain,
    Isältäin kopan kalliita helmiä sain,
    Kurotin kopan laivasen laitetuelle:
    Mulle myy tavaras, hinta täss' ota, heh!

    Tuli laivuri ylpeä laitehellen,
    Meren kultia tähtävi vaan himoten.
    Sanoi: -- Keijukka, olkohon menneeksi nuot,
    Meren täydeltä jos mulle kultoa tuot! --

    Kohos riutta korallihampahillaan,
    Meri huuhteli tuot' ikivaahdoissaan;
    Sinne työnsin mä laivan, ja kiinni se ui,
    Kumohon rymähtäin meni, murskautui.

    Jopa aaltojen kullassa on vilinää,
    Joka laineella ui musta villainen pää;
    Mutta rantojen turvahan nuo pelastin,
    Vapahiksi ne voitin ja vein kotihin.

    Näkyvistäni vaan himokas voro jäi;
    Kivinen sydän tuon meren pohjahan vei.
    Janokas ikävöityä herkkua joi,
    Meren täydeltä kultia, joit' ihannoi.



9. Vellamon neito kertoo helmestä.


    Joko Pohjolan koski sun nähtyjäs lie?
    Sydänyön valon näitkö Kajaanissa sie?
    Lohen loiskivan kuohussa kirmaillen,
    Padon pääss' uron väijyvän siimoineen?

    Vesiss' on hopeaa, puna taivahall' on,
    Vajotessa sen äärelle auringon;
    Tämä yön ovet hiljakseen sivuaa,
    Sävähtää, tulen välkkyvä, luo valoaan.

    Rukouksen on hiljuus, ei hyminää;
    Luonto nuortunut nous', Jumalaa ylistää;
    Tuhat lintuakin heräs oksillaan
    Ilorinnoin aamua laulelemaan.

    Ivalonjoen rannalla huuhtelevan
    Soraa kimmeltävää näin ahnastajain.
    Vilu vaivasi kurjia, nälkä ja työ,
    Ketun luolissa maattava ol' moni yö.

    Eräs sulhonen myös tuli kaivelemaan;
    Yhä lempien muisteli morsiantaan,
    Haki, kaiveli aarretta, mieliessään
    Kodin laatia -- mutt' eipä löytänytkään.

    Joess' simpsukka ryömivi hiljakseen,
    Unohdettu ja harmaja, liejuinen,
    Ja ne muut ruman potkivat pois mutahan,
    Kylän poialle heitin mä simpsukan,

    Tämä naurahti: mulleko tuo kala vai? --
    Minä kuiskasin: etsi! Hän etsi ja sai,
    Mitä luulette? Kuoren kun aukasi hän,
    Ivalonjoen helmistä hempeimmän.

    Majan valmisti hän, kävi kaskeamaan,
    Haki neitoa katselemaan kotoaan,
    Ja ne nai, ja niill' on koti hauska ja uus',
    Pari vuohta ja lehmä ja peuroa kuus.

    Mutta poikapa väitti, ja totta se on:
    Kodin pohjaksi kulta on kelpaamaton.
    Usko, rakkaus, työ kodin valmistavat;
    Siten saa koti helmensä kallihimmat.



TUHKIMO.

(Kolmen seikkaelman pituinen satuleikki.)



Ensimmäinen seikkaelma.

HENKILÖT:

 Thora,   | maastaan pakosalla olevia Burgundin prinsessoja.
 Superba. |
 Trilla, näiden kamarineito.
 Dina, eli toisella nimellä Tuhkimo, köyhä tyttö, heidän
    kasvattisisarensa.
 Barbra, hanhipiika.


Köyhänläntä tupa, siinä iso takka.

Thora ja Superba pukeutuvat tanssikemuihin. Trilla auttelee heitä.
Dina istuu takalla kutoen sukkaa, paljain jaloin, harmaa retuinen
nuttu yllään, tanu päässä.

THORA (katsellen pieneen hopeiseen käsipeiliin).

    Trilla, mihin pannaan koru,
    Olkapäähänkö vai tukkaan?
    Lausu joku neuvon loru!

TRILLA.

    Loru? Enpä neuvo hukkaan.
    Pankaa olkaan! Siltä kohtaa
    Ehkä kauniimmin se hohtaa.

THOEA.

    Eikös tässä hiuksissain
    Ois se sentään loistokkain?

TRILLA.

    Pankaa koru vaikka minne,
    Herrain silmä lentää sinne.
    Verraten näin somiin naisiin
    Vivahtaa muut kummajaisiin.
    Sulosti nyt hymyilkää,
    Ylpeästi silmäilkää,
    Nyt se näyttää mainiolta!
    Kallelle nyt vielä pää,
    Hieman suipemmalle suu!
    Nytkös herrat hullastuu.

(Thora sulostaa suutansa, sirostaa silmiänsä peilin edessä, Superba
ottaa esiin vaatevakasta kirjavia pukimia, joita koetteeksi sitelee
yllensä vöiksi.)

SUPERBA.

    Trilla!

TRILLA.

    Heti paikalla.

SUPERBA.

    Onko nyky-kuosia
    Sinervällä punainen,
    Hienompaa kai keltainen?
    Kultalangoin neulon sen...
    Onneks sentään paetessamme
    Tänne kurjaan hökkeliin,
    Korkeasta linnastamme,
    Jonka vaino paljaaks riisti,
    Vaatteet mukaan korjattiin,
    Garderoobi sangen siisti.

TRILLA.

    Kultalankaa? Totta vie!
    Uljaampaa ei mikään lie.
    Silkkiin kultaa -- joltain näyttää,
    Sitä korkein muoti käyttää.
    Neiti loistaa niinkuin valkee!
    Naiset harmihinsa halkee,
    Prinssin päätä pyörryttää.
    Saisko neuvon antaa enää?
    Nostelkaa myös hiukan nenää!
    Nyt prinsessan näköinen
    Ootte, joksi pääsetten.

SUPERBA.

    Oi niin! Thora, mitähän
    Prinssin luulet tykkäävän?

THORA (peilin ääressä).

    Ett' oot hiukan pystynokka.

SUPERBA (äkäisesti).

    Tylsä oli sanas kokka!
    Min' oon suora, vino sie.

THORA.

    Miten kunkin maku lie;
    Vanhemp' oon ja viisaamp' mie.

SUPERBA.

    Vanha? Saankos onnitella?

THORA.

    Kruunuprinsessa ma oon.

SUPERBA.

    Tyhjät nimes kuusikkoon!
    Ruhtinaatar kruunua vailla --
    Arvo laiha aikalailla!

THORA.

    Minkä kaipaa, saada voi.

SUPERBA.

    Toivot prinssiä! hohhoi!
    Eipä kelmee lilja rukka
    Tainne hälle kelvata,
    Kun on ruusu tarjona.

THORA.

    Häpeemätön hassatukka!

SUPERBA.

    Taidat olla mustasukka.
    Annas peili minullen!

THORA.

    Enpä anna sinullen,
    Se kun kerran minun lie.

(Kumpikin koettaa siepata peilin itselleen.)

TRILLA (itsekseen, laulaa).

    Usein kahden riidellessä
    Kolmas heiltä voiton vie.

DINA (laulaa).

    Villalankaa puikkohon
    Kääriessä karttuu;
    Puikko sylivauva on,
    Aimo tytöks varttuu.
    Siitä jalkaan sukan saan,
    Enkä tuhkaa poljekaan;
    Kun saan kengät jalkaan,
    Tanssi mulle alkaa.

SUPERBA.

    Älä siellä vingu, makaa!
    Napita hameeni takaa!

(Dina napittaa Superban hametta.)

THORA.

    Kehtaat armoleipää syödä,
    Työsi, laiska, laiminlyödä!
    Sido kengänrihmani!

(Dina sitoo kengänrihmaa.)

    Tiedäs, linnan salissa
    Tanssit on tän' iltana;
    Nyt me kutsut saatuamme
    Sinne ajaa karautamme.
    Meidät kaksi kutsua
    Täytyi, kun me hienointa
    Täällä oomme herrasväkee.

SUPERBA.

    Prinssikin nyt meidät näkee!

TRILLA.

    Niin, ja morsianta vielä
    Kuuluu puuhailevan siellä,
    Prinssein tapaa noudattain.
    Mutta ketä muuta neittä,
    Ellei arvoaan hän heitä.
    Paitsi, neiti kullat, teitä,
    Vaimokseen hän pyytää vois?
    Eipä onni karkaa pois.
    Jos hän Thora neidin ottaa,
    Niin Superban hän kadottaa;
    Jos Superban valikoi,
    Ei hän Thoraa ottaa voi.
    Siis, jos neuvoa ma saan,
    Kumpaakin hän kosikaan!

SUPERBA.

    Paremmin hän älyää.

THORA.

    Kuules vaan! No, pystyyn pää!

DINA.

    Oisin miekin tanssiin tullut.

THOEA.

    Tuhkaturpa, ootko hullu?
    Hahhah! siekö ihmisiin?
    Kysys peililt' itsekkin!

(Pitää peiliä tytön edessä.)

    Sanos, mitä peili vastas?
    Jolsa, mölsä...

SUPERBA.

                    Pussisuu,
    Kierosilmä, kalpee kuu,
    Laiha niinkuin nälkärastas...

TRILLA.

    Noessa naama, nuttu nurja,
    Rähjys, rahjus,
    Nuhjus, nahjus,
    Täydellinen homssantuu!

DINA.

    Peili vastas: köyhä kurja!

SUPERBA.

    Thora, pois nyt ajamaan
    Aika laukkaa herralaan!
    Vaunuissamme viepi meitä
    Aasipari varis-teitä.
    Vatsaan ei oo leivän muru
    Tänään tullut, tuntuu puru.
    Riemun tieltä väistyy suru.

THOEA.

    Söinpä sentään makkaran,
    Ett' ois punaa poskellan'.
    Trilla, yllein viitta heitä,
    Linnan pihaan saata meitä.
    Hyvästi nyt, tuhkilas!
    Parahinta hauskuuttas
    Nauti takka-kullallas!
    Taikka hyppele ja tanssaa
    Hanhien ja oinaan kanssa!

(Thora, Superba ja Trilla lähtevät. Dina yksinään, katselee varoen
ympärilleen, menee vaatearkulle; ottaa esiin ja koettaa päällensä
sisarten pukuja, osottelee heidän kasvon-eleitään, nauraa, hyppelee
ja laulaa):

    Rikas oon ma hohoi!
    Saliss' oon kuninkaan,
    Sävel neljänä soi...
    Minä tanssia saan.
    Koree verhoni on,
    Mulla sulhokin on,
    Ehkä kuulumaton...

(Tanssii maalaamattoman lavitsan kanssa.)

Sinäpäs oletkin mun rakkahin prinssini, sinun vieressäs minä tanssin
pyörteessä hyörin. Etkös häpee olla noin puumainen ja kankurajalkainen?
Tanssikoon ken taitaa tuollaisen konttakintun kanssa! Oletko sinä
prinssi ja kehtaat nelin ryömin rähmiä? Mene oppiin, prinssi raukka,
tee niinkuin minä, vaikk'en koskaan ole koulua käynyt! Tyhmäpä oletkin
aikalailla! Seiso tuolla loukossa ja häpee, niin seiso ja poraa! Jos
minä olisin prinssi, niin puolustaisinpa miekallani kaikkia köyhiä ja
hyljätyitä, jotka palelevat ja itkevät. Mutta (nauraen) puhu tuolle!
Uh, sitäkin pökkelöä!

(Hän tanssii taas yksin, polkee peiliä, ottaa sen ylös,
katselee kuvaansa ääneti ja muuttaa muodon näkyä.)

    Köyhä, köyhä ja unohdettu!

(Hän laskeiksen nyyhkien takalle. Hanhipiika Barbra astuu sisään
ja katselee Tuhkimoa.)

BARBRA.

    Maata kylmää kyynelillä
    Kastaa tuska tuhansilla.
    Kun ne ovat tulvillansa,
    Tulee Herra armollansa.
    Miks' hän muuten meille sois
    Lahjan pyyhkiä ne pois?

(Hän menee ja koskee Dinaan.)

    Älä itke, Burgundin prinsessa! Nouse etsimään kruunuasi!

DINA (ikäänkuin heräten unesta). Sinäkö se olet, Barbra? Ann' anteeks,
kun unohdin että mulla vielä on ystävä.

BARBRA. Sitä et saisi unohtaa, Dina. Jumala on lähettänyt minut sinulle
suojelushengeksi. Minä olen suojellut sinun turvatonta lapsuuttasi,
olen seurannut sinua maanpakoon ja ruvennut hanhipiika raukaksi
saadakseni olla lähellä sinua ja yhäti suojella sinua kaikelta pahalta
ruumiin ja sielun puolesta. Sinä olet vanhemmiltasi perinyt kuuman
veren ja ylpeän sisun. Olen antanut sun kasvaa suuressa köyhyydessä
ja monen nöyrytyksen alla, jotta oppisit olemaan hyvä, nöyrä ja
kärsivällinen. Nyt tahdon sinua tutkia, tahdon nähdä mitä olet oppinut.

DINA. Miksi minua prinsessaksi nimität? Tiedäthän, että olen köyhä
isätön ja äiditön lapsi, jonka Burgundin kuningatar löysi metsästä
sinne heitettynä ja kasvatutti omain tytärtensä kanssa.

BARBRA. Ovatko he sinulle hyviä?

DINA. Saanhan syödä kissan kanssa eikä minun tarvitse nukkua metsässä.
Mutta en tiedä, miksi minua aina viluttaa. Istun mieluimmin lämpimällä
takkakivellä ja siitä sanovat minua Tuhkimoksi.

BARBRA. Sinua viluttaa rakkauden puute. Thoralla ja Superballa on
syynsä vartioida sinua niinkuin kissan poikaansa. Tänään täytät
viisitoista vuotta. On jo aika sanoa kuka sinä olet.

DINA. Kuka minä olen?

BARBRA. Sinä olet kuninkaanlinnassa syntynyt ja kultakehdossa nukkunut.
Isäsi oli Ditrik toinen, Burgundin kuningas, ja äitisi Heloisa,
Austrasian prinsessa. Äitisi kuoli kun olit vuoden ikäinen, ja isäsi
meni toisiin naimisiin; hän nai voittamaltansa rosvopäälliköltä
jääneen kauniin ja tylyn lesken. Tällä oli edellisistä naimisistaan
kaksi tytärtä, Thora ja Superba, mutta hänen avioliittonsa isäsi
kanssa jäi lapsettomaksi. Silloin äitipuolesi ryöstätti sinut pois,
kun olit pieni, ja sanoi isällesi, että susi oli sinun syönyt. Isäsi
uskoi sen ja otti vaimonsa tyttäret ikäänkuin omikseen. Sinua hoiti
köyhä paimen; mutta kun isäsi kaatui sotaan, otti äitipuolesi sinun
luokseen voidakseen paremmin vartioida sinua. Kuollessaan varotti
hän Thoraa ja Superbaa milloinkaan ilmoittamasta sinulle tai kellekään
muulle sinun syntyperääsi. Kuinkahan rosvon tytärten kävisikään, jos
ihmisille tulisi tiedoksi että sinä olet oikea kuninkaantytär?
Ymmärrätkö nyt kuka olet?

DINA (surullisesti nyökyttäen). Ymmärrän.

BARBRA. Annatko anteeksi ottosiskoillesi?

DINA. Annan, Barbra. Ovathan he antaneet minun elää. Mutta minun on
vilu, vilu siitä ettei kukaan minua lemmi... ei kukaan muu kuin sinä.

BARBRA. Jumala sinua rakastaa siitä että saatat anteeksi antaa. Olet
onnettomuuden kestänyt; nyt tahtoo Jumala nähdä, kykenetkö yhtä
nöyrästi onnea kestämään. Varustau valmiiksi menemään kuninkaan
tanssijaisiin!

DINA. Minä?... Minä?

BARBRA. Sinä. Minä toimitan sinulle sopivan puvun.

DINA. Ei, Barbra, siitä ei lähde mitään. Minä joka olen niin jolsa,
tolloinen ja typerä...

BARBRA. Ole hyvä ja nöyrä, niin minä sinulle muut asiat opetan.
Hiljaa nyt!

(Kohottaa taikasauvaa.)

    Arigi davolna
    Miranda gidó,
    Farenga chitona spumante adó.
    Dina infima, mutaris in regiam!
    Transflgurata fueris.
    Salve, regina!
    Fix!

(Sanoessaan fix koskee hän Dinaan taikasauvalla. Harmaa nuttu ja tanu
katoovat. Dina seisoo yllään kuninkaallinen puku, kultanauha otsalla,
mutta edelleen avoin jaloin.)

BARBRA. Terve, Dina, Burgundin prinsessa!

DINA (katselee uutta pukuaan ja nauraa nähdessään jalkansa).
Prinsessa avojalka!

BARBRA. Istu! Ei sinun tarvitse hävetä. (Hän vetää Dinan jalkoihin
silkkisukat ja valkoiset silkkikengät.) Alastomat jalkasi muistuttavat
alhaisuuttasi ja nämä kengät kehottavat sinua nöyryyteen. Muista että
milloin vaan ylpeä ajatus nousee sieluusi tai paha sana huulillesi,
silloin minä varotellen kohotan sormeni. Jos heti parannat vikasi,
ei sen enempää tapahdu, mutta jos et varotuksestani huoli, olet
ensikerralla hukkaava toisen kenkäsi ja toisella kertaa seisova
paljain jaloin kuninkaallisessa puvussasi.

DINA. Barbra, pelkään, pelkään kovin! Älä usko, että minä aina olen
hyvä ja hurskas, Barbra. Saatan väliin olla oikein ilkeä sydämessäni,
vaikk'en tohdi sitä näyttää.

BARBRA. Sen tiedän; juuri siksi olen antanut sinun kasvaa halpuudessa
ja köyhyydessä. Sinä olet tyttö etkä voi miekalla sotia, mutta sinä
voit sankarin uljuudella sotia kaikkia sydämessäsi asuvia vihollisia
vastaan.

DINA. Opeta minulle semmoinen sankarinmieli! Barbra, Barbra, hölmöksi
taidan joutua, pelkään pahasti. Mutta... oletko sinä Barbra?
Kuka olet?

BARBRA. Minä olen haltiatar Keristane, sinun sylikummisi. Älä pelkää,
säilytä lapsenmielesi, ole se mikä olet, ole Tuhkimo, mutta
ymmärrykseltään ylenneenä, paranneena, ole se villalanka josta on
aika tyttö kasvanut, joka tanssii omissa kengissään. Minä saatan
sinua. Sinä, vaan ei kukaan muu, saat nähdä minun. Tule!

    (Lähtevät. Ensi seikkaelman loppu.)



Toinen seikkaelma.


HENKILÖT:

 Lothar, Frankinmaan kuningas.
 Brunhilda, hänen puolisonsa.
 Prinssi Hildebert, heidän poikansa.
 Grim, hovimarsalkka.
 Mumma, ylihovimestarinna.
 Pippe, kuninkaan lempikääpiö.
 Puppa, kuningattaren naiskääpiö.
 Eräs trubaduuri.
 Thora, Superba ja Dina.
 Haltiatar Keristane (Barbra), näkymätönnä.

Puhumattomia henkilöitä: Parisin kreivi ja kreivinna, Roman ruhtinatar,
Itämeren ruhtinas, Saharan ruhtinatar, prinssit Amundus ja Florestan,
prinsessat Florinna ja Ruusukki, ritari Siniparta, Liukaskinttu, ynnä
muita, joita mielellään näkee uudestaan.

Lisäksi lentelee päivänkorentoja, leijuu virvatulia ja aarnivalkeita;
hovi saattaa olla suuri tai pieni, kunhan vaan on kyllin komea.


Linnan valtaistuin-sali. Kuningas ja kuningatar istuimillaan
vastaanottavat vieraita. Lähinnä heitä prinssi ja sitten hovi.
Grim ja Mumma esittävät vieraita, jotka astuvat esiin mikäli heitä
nimeltään huudetaan, osottavat kunnioituksensa kuninkaallisille
ja jäävät sitten syrjään. Pippe ja Puppa supattavat kuuluvasti
nurkassa.

GRIM. Hänen armonsa Parisin kreivi.

MUMMA. Hänen armonsa Parisin kreivinna.

GRIM. Hänen korkeutensa Itämeren ruhtinas.

MUMMA. Hänen korkeutensa Roman ruhtinatar.

PIPPE. Eikös keisarillinen korkeus?

PUPPA. Hänkö? Hänen isänsä on survonut latinaa koulupoikain päähän
ja siitä tytär on saanut nimen Roman ruhtinatar.

MUMMA. Hänen korkeutensa Saharan ruhtinatar.

PIPPE. Kas sitä kameelia!

PUPPA. Etkös häpee? Hän on yhtä rikas kuin musta.

GRIM. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi Florestan.

PIPPE. Se oli hän joka raivasi tien lumottuun linnaan.

MUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Ruusukki.

PUPPA. Se oli hän joka nukkui sata vuotta.

GRIM. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi Amundus.

PIPPE. Se oli hän joka muutettiin Sinilinnuksi.

MUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Florinna.

PUPPA. Se oli hän joka lauloi: Oi, lennä luokseni, sinilintu kaunoni!

GRIM. Jalosukuinen ritari Siniparta.

PIPPE. No hännätöntä häpeää! Mihin hän on jättänyt seitsemän
vaimoansa?

PUPPA. Niiltä on hän päät silponut.

GRIM. Hänen urheutensa pikajuoksun Liukaskinttu.

PUPPA. Ei, nyt alkaa tästä tulla pelkkää roskaväkeä. Missäs on
Bumburrifeks. Taitaapa tänne kohta, jos onni on hyvä, ilmaantua
Mylly-Matit, pikku-Lassit ja Jyry-Jukat ja tiesi mitkä sylttysukat.

PIPPE. Varros vähän, tässä tulee kaksi jotka ovat haljeta
pöyhkeyteensä ja koreuteensa.

MUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Thora Burgundista.

PIPPE. Tuo on mailmaan tullut riikinkukonmunasta.

MUMMA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Superba Burgundista.

PUPPA. Ja tuo kalkkunanmunasta.

PIPPE. Tulleeko tässä muitakin kanoja?

PUPPA. Ei, ne muut esitellään tanssisalissa?

KUNINGAS.

    Jalot herrat, sorjat naiset,
    Kiitän teitä kunniasta,
    Tänne meille tulemasta.
    Jos nyt ollaan suostuvaiset
    Hyppelyyn, niin sopii koittaa!
    Grim, sä johda vieraitamme,
    Mumma, tarjoo namujamme!
    Antaa soittokunnan soittaa!

(Herrat taluttavat naisia käsikynkästä. Prinssi tarjoo käsivartensa
Thoralle, joka riemuitsee voitostaan, samalla kun Superba ei saa
salatuksi kateuttansa. Kaikki lähtevät, paitsi kuningas, kuningatar,
Pippe ja Puppa. Soittoa.)

KUNINGAS.

    Puolisoin, nyt vaatinee
    Maamme hyöty, että vaimon
    Poikasemme saa ja aimon;
    Sen nyt tehköön alukseen!
    Oisko näistä neitisistä
    Sulle minjää mielellistä?

KUNINGATAR.

    Onnee soisin pojallen.
    En Florinnan vertaisia
    Tiedä, en niin herttaisia,
    Eikä onnee ylempää
    Ruusukaisen löytämää
    Kuolevainen löytää vois.

KUNINGAS.

    Kyllä niin, vaan taru niitten
    Päättyi häihin aikaa sitten.
    Kuinka Rooman impi ois?

KUNINGATAR.

    Kysy paavilt'!

KUNINGAS.

                   Ole vai'!
    Mut Sahaaran kulta kai
    Kelpaa, vaikk' on musta impi.

KUNINGATAR.

    Syän on kultaa kallihimpi,
    Mustuus ei ois häpeää.

KUNINGAS.

    Eipä sitten ketään jää
    Pait' nuo kaksi Burgundista.
    Onkos niissä moittimista?

KUNINGATAR.

    Nepä näkyy osaavan
    Prameilla ja keimailla.

KUNINGAS.

    Ei saa tylyst' arvostella.
    Suvulle on kuninkaan
    Köyhyys, pako kovaa kestää.
    Isäns' ol mun heimomies;
    Heistä toinen siis -- mik' estää?

KUNINGATAR,

    Eivät syntyään kenties
    Olekaan niin korkeoita.
    Kansassa käy tarinoita...

PUPPA.

    Määrännetkö perhosille
    Ruusustossa liehuville:
    Tuota kukkaa hyväilkää;
    Minua se miellyttää?

PIPPE.

    Päänsä pitää velikulta,
    Kysymättä lupaa sulta.

KUNINGATAR.

    Kuuletkos sa, herra, noita?

KUNINGAS.

    Poika saakoon valikoita!

MUMMA (syösten sisään).

    Mokomaako nähty on!
    Saliin astuu kutsutonna
    Outo, ilmoittamaton
    Hahmo, siivo vaatteiltaan,
    Mutta varmaan noita konna.
    Kun ma kaiken hoitaa saan,
    Huusin noitaa poistumaan.
    Vaan kas kummaa! taiallansa
    Noita hurmaa hovikansaa,
    Ihannoimaan suloansa.
    Prinssi hurmoksissa hyörii,
    Noidan kanssa tanssiin pyörii.
    Voi ma sytyn raivohon,
    Kuolen... oi ma onneton!

KUNINGAS.

    Pippe, kaada eukon niskaan
    Nappo vettä!

(Pippe valaa karafiinillisen vettä pyörtyneen Mumman päälle.)

MUMMA (karahtaa ylös.)

    Hui, se priskaa!

KUNINGAS.

    Kai nyt polttos sammuu kohta. --
    Kuinkas uus' se tähti hohtaa?

(Ovet lentävät auki. Dina astuu sisään prinsin käsivarren nojassa.
Heidän perässään hovi, vieraat ja taikahaltiatar Keristane,
kaikille näkymätönnä, paitsi Dinalle ja katselijoille. Dina tekee
polvikumarruksen kuninkaallisille.)

KUNINGAS.

    Tervetullut keskellemme
    Neiti kaunis! Vierastemme
    Arvollisten rinnalla
    Kaikki jalo tilan saa.

MUMMA (äreästi).

    Saisko tietää titteleitä,
    Esitelläkseni teitä?

DINA.

    Majesteetti suvainnee
    Pitää minua ruohonanne,
    Joka teidän askeltanne
    Poljettuna suutelee.
    Aamutuuleks sanokaa,
    Joka tullen kauko-vuolta
    Lohduttaa yön kolkon huolta,
    Otsan kuuman vilvottaa.

(Hiljaa Keristanelle): Oliko se oikein, kummitäti?
(Keristane nyökkää.)

KUNINGAS.

    Puheen laatu teill' on jalo;
    Muut' ei vaadikaan tää talo.

PRINSSI (kuningattarelle).

    Äiti, multa lumoaa
    Silmät, korvat hän, en muuta
    Kuule, näe kuin häntä vaan.

MUMMA.

    Kiitos kaunis lausutaan!
    Nosta nyt jo noidan luuta,
    Lennä sillä hiitolaan!

(Dina kääntyy häneen selin. Keristane uhkaa sormella.)

DINA (Mummalle).

    Taitamaton olenkin,
    Outo hovitapoihin.
    Puutteeni kun oikaisette,
    Kiitoksen mult' ansainnette.

(Hiljaa): Näinkö oikein, kummitäti? (Keristane nyökkää.)

THORA (Dinalle).

    Neiti Outonen vai kuin,
    Kuulinko vai jostain luin,
    Isäs olleen soittajan?

SUPERBA.

    Eikös rahanvoittajan?
    Kai tuo hyvät rahat haali,
    Koruihin kun teidät vaali?
    Liekö vanhaa tavaraa?
    Ehkä pantiks' antamaa...

DINA (kiivaasti).

    Mi' lie isän virka ollut,
    Hän ei ryöstäjäks vaan tullut.

THORA.

    Kuules kisaa!

SUPERBA.

                 Sylkäisee!

PIPPE.

    Katsos, Puppa, kuinka haukat
    Iskee prinsin neitehen!

DINA (nähdessään Keristanen uhkaavan).

    Anteeks suokaa orvollen
    Mielipaha, orpo raukat!
    Jäikö yhtään ystävää,
    Huoltanne ku lievittää?

(Hiljaa): Sanoinko oikein nyt, kummitäti? (Keristane nyökkää.)

SUPERBA.

    Teilt' en kaipaa säälin sanaa!

THORA.

    Jäihän pikku nokikana
    Lieden tuhkaa karhimaan,
    Pihallamme rapsimaan,
    Kaakottamaan auki suu;
    Ei oo kaunis muoto muu.

KUNINGAS.

    Grim, nyt anna laulun soida,
    Ilokielten kilkamoida,
    Ilovirtten viserrellä,
    Ilolintuin liverrellä!
    Tanhuilemaan tänne suista
    Virvaliekit metsän puista!
    Kutsu tänne kaikkialta
    Ilo, kisa ilman alta,
    Sinisirkat leijumaan
    Hohtelevaan hopiaan!

(Trubaduuri astuu esiin ja laulaa kantelella säestellen. Muut
liittäyvät laulamaan loppusäkeistä. Laulettaissa tanssii pieniä
päivänkorentoja ja virvatulia.)

      Päiväkorentojen hyppely.

    Tarun valtias asuu täällä linnassaan,
    Porttins' aukaisee hän pilviin nousevan.
    Pilven päältä katsoo maahan kalpee kuu,
    Tähtitaivas lammen kalvoon kuvastuu,
    Auterissa aamu päilyy punervissa.
    Hirmuhiidet usvapilvest' irvistää,
    Musta susi valkovuonaa kiristää.
    Tarun valtias asuu täällä linnassaan,
    Porttins' aukaisee hän pilviin nousevan.
    Pilven päältä katsoo maahan kalpee kuu,
    Tähtitaivas lammen kalvoon kuvastuu,
    Auterissa aamu päilyy punervissa.

    Hei nyt, keltasirkka, kultaas helkytä!
    Hei nyt, virvaliekki, tultas välkytä!
    Kaunokeijut kuutamolla kirmailee,
    Valkoveijut peikon peitsin pistelee.
    Enkeleillä Luoja köyhää suojaa.
    Tullos, taru, lapsen mielin hilpein!
    Luoja laupias on, elo armahin
    Hei nyt, keltasirkka, kultaas helkytä!
    Hei nyt, virvaliekki, tultas välkytä!
    Kaunokeijut kuutamolla kirmailee,
    Valkoveijut peikon peitsin pistelee,
    Enkeleillä Luoja köyhää suojaa.

KUNINGAS.

    Kiitän linnunlauluas.
    Täss' on palkka vaivastas!

(Riipustaa kultavitjat trubaduurin kaulaan.)

    Sääskillen myös suuhun muru,
    Kisast' oli niillä suru.

(Pirottelee konvehtia, jota päiväkorennot ja liekit ahnaasti
siepaltelevat.)

    Puoliso, nyt salissamme
    Kisaa hetken katselkaamme!

(Kuninkaalliset ja kaikki, paitsi Keristane, Pippe ja Puppa,
menevät. Dina prinssin talutuksessa.)

PUPPA (silmäillen prinssiä ja Dinaa.)

    Joll'ei noill' oo yksi tie,
    Niin ei tuulta tiedä viiri,
    Kissalle ei kelpaa hiiri,
    Enkä minä Puppa lie.

PIPPE.

    Tyhjää lemmen lorinaa!
    Jos ne toinen toisens' saa,
    Syntyy kultaa kuutamoista,
    Ranskaa pääskyn pakinoista,
    Mummaa kreivi rakastaa,
    Pipen päässä kruunu loistaa.

PUPPA.

    Lyökäämmepä vetoa!

PIPPE.

    Mitä? Kaista ketoa?

PUPPA.

    Nenästäs! Jos pari noista
    Syntyy, toinen naipi toista,
    Niin sun nokkas mitalleen
    Venyy pitkän kappaleen.

PIPPE.

    Topp! Mut ellei toistaan nai ne.
    Etpä moittia sa tainne,
    Vaikka kolme kyynärää
    Venähtäis sun kärsäs pää,
    Mulle entiselleen jää
    Tää mun nenä sievänlainen.

PUPPA.

    Olkoon niin! Ken poikki lyö?

(He oikaisevat kätensä toisilleen. Keristane näkymätönnä lyö poikki).

PIPPE.

    Paukkis! Kenen ol' se työ?

KERISTANE.

    Sen ken vedon määrät täyttää,
    Pitkän nokan sulle näyttää.

PIPPE.

    Täällä kummittelee, hui!

PUPPA.

    Sota tulee! hui, ui, ui!

DINA (Karkaa sisään paeten, vasen jalka kengättä).

    Kummitäti, auta mua!

KERISTANE.

    Tule!

(He katoovat seinän läpi.)

PIPPE.

    Tuota noitaa! Kun ei estä
    Seinä läpi lentämästä!

PUPPA.

    Näitkös lemmon lentävän?
    Liekö mennyt metsähän!

PIPPE.

    Lensihän kuin kalalokka.
    Puppa, jokos kiusaa nokka?

(Prinssi karkaa sisään, valkoinen silkkikenkä kädessään.
Hänen perässään vieraita ja hovia.)

PRINSSI.

    Minne haihduit, armas impi?
    Miksi kirpoi jalkimes?
    Kell' on kenkä kaunihimpi!
    Jalaltaan ken vertaises!

(Suutelee kenkää.)

    Kenkä, kaunis jalkases
    On mun lemmittyni oma.
    Jospa löytyis impi soma!

(Nämä sanat kuullessaan kaikki naimattomat vallasnaiset salaa
pujahuttavat piiloon vasemman jalkansa kengän. Kuningas ja
kuningatar tulevat sisään.)

KUNINGAS.

    Johan kaikki juoksevat
    Hovissain kuin lampahat!
    Vai vei lempilinnun hukka?
    Kiltti kerttu! Tyttö rukka!
    Kenkänsäkö pudotti?
    Hengestään kai pantiksi?
    Etsikää nyt omistaja!
    Löydön maksaa rahapaja:
    Sata kultarahaa saa,
    Kadonneen ken paluuttaa.

MUMMA.

    Hei nyt, luuta ratsunaan,
    Noitaa yöllä ajamaan!

PRINSSI.

    Kenkä, missä jalkas viipyy?

KUNINGATAR (hiljaa kuninkaalle).

    Kas, kun moni neiti hiipii
    Sukkasillaan täällä vaan!

KUNINGAS (Grimille).

    Koetas, kelle jalkahan
    Kenkä sopii!

(Grim koetuttaa kenkää sukkajalkaisilla).

PIPPE.

    Pappa, kuin ne yrittää
    Varpaat yhteen nipistää!

PUPPA.

    Sääli, että monella
    Kyntens' ovat kiusana!

GBIM.

    Jalkaa en niin pientä nää,
    Johon sopis kenkä tää.

KUNINGAS.

    Etsitäänpäs! Julistamme
    Tiedoks' valtakunnassamme:
    Vasemmasta jalastaan
    Immet mittaa antakaan
    Grimille, ja kenen jalkaan
    Kenkä käy kuin alust' alkain
    Valettuna, impi se
    Jääpi meidän prinssille,
    Niin myös pitää perimän
    Valtaistuimen, kuin hän.
    Grim, se kohta huuda julki!

MUMMA.

    Mut' jos mieron tietä kulki,
    Muilta armoleipää sai?
    Töllin tyttö...

GRIM (hiljaa Mummolle).

                    Ole vai!

KUNINGAS.

    Nimet, kullat kilisee
    Tyhjää, houkan viettelee.
    Ellei sull' oo kunniaa,
    Sydäntä ja jumalaa,
    Oot sa köyhä; mutta nuo
    Köyhän töllin rikkaaks' luo.

KAIKKI.

    Terve herran!

SUPERBA.

                  Suuta soita!
    Loukkaa meitä prinsessoita!

PRINSSI (polvistuu kuninkaan eteen)

    Kuninkaani, isäni,
    Aivan totta puhuitki!
    Sydäntäin en salaa sulta:
    Siellä asuu tyttö kulta.

PIPPE.

    Puppa, kuink' on nokkas laita?

PUPPA.

    Kuink' on omas? Kasvaa taitaa!

(Toisen seikkaelman loppu.)



Kolmas seikkaelma.


HENKILÖT:

 Prinssi, Grim, Trubaduuri, Thora, Superba, Dina, Trilla,
 Barbra (Keristane), Pippe, hoviväkeä ja vartioita.

(Edellinen tupa. Dina istuu jälleen Tuhkimona yksin takkakivellä.)

DINA (puhaltaa hiiltä laulaen).

    Pieni kurja kipinä
    Tuhkahiilustalla,
    Milloin luonet lämpöä,
    Loistain ilman alla?
    Viel' oot outo kaikillen,
    Unhotettu, alhainen.
    Yönkö varjoon vainen
    Sammut, kipunainen?

(Nousee mietiskellen.)

    Siskot vielä nukkuvat.
    Aamusiivot täytyy laittaa,
    Muuten nuhteet ankarat
    Tavattaissa tulla taitaa.

(Lakaisee lattiaa, pysähtyy, lakaisee uudelleen.)

    Ihmeellistä untani!
    Kuninkaan ma selvästi
    Linnassaan näin loistavassa,
    Näin myös prinssin tanssimassa.
    Prinsessana astuin mä
    Käsi käissä prinssin kanssa,
    Hän ol' mulle hellänä;
    Siskot tämän nähdessä
    Sättivät mua kiukuissansa...
    Tuota kun ma paheksin,
    Kenkäni ma kadotin,
    Kotona taas heräsin...
    Unelmat on ihanoita,
    Unelmat on kavaloita.
    Siivoo köyhää huonettas,
    Älä usko unias!

(Löytää laastessaan valkoisen silkkikengän.)

    Mikäs silkkikenkä se?
    Jalkaaniko mahtunee?

(Koettelee kenkää jalkaansa.)

    Mahtuu? Mutta paris .. missä? (Etsii.)
    Sekös onkin katehissa?

BARBRA (tulee).

    Virkku päivä varhain herää.

DINA.

    Barbra, sano toden perää,
    Lumootkos?

BARBRA.

               Mua naurattaa.
    Hanhipiika lumoaa!

DINA.

    Liehuin siis vaan unten mailla;
    Hauskaa ol' se aikalailla!
    Appeni ol' kuningas,
    Sinä loihduit sauvallas;
    Superba mua kuristi,
    Thora kovaa puristi.
    Kun ma siitä käräjöin,
    Viuhkasella heitä löin,
    Jouduin kotiin kengäti...
    Kenen lie tää kenkä soma?

BARBRA.

    Ehkä on se Thoran oma.

(Itsekseen).

    Jos nyt prinssi Dinan jätti,
    Luulkoon uneks' vaan, mi petti.

DINA.

    Niin, mä lyhytjärkinen!
    Thora eilen jätti sen,
    Niinkuin aina retuperään.

(Thora tulee sisään unisena, haukotellen, väsyneenä, papiljotteja
hiuksissa. Hänen perässään Superba yhtä surkeana.)

THORA.

    Mistä tuulee tällä erää?

SUPERBA.

    Barbra, seljateetä keitä!
    Onko hanhet hyvillään?

(Barbra lähtee).

THORA.

    Tanssittiko oinas teitä?...
    Prinssi vei mua vieressään.

SUPERBA.

    Entäs tuota! hellyyttään
    Ei hän tarkoittanut sulle.

THORA.

    Kohteljas hän oli mulle,
    Kun yht'äkkiä noita, hyi!
    Kiusaksemme ilmestyi...

SUPERBA.

    Ikävä, ei yhtään hauska,
    Ruma niinkuin pieksu rauska,
    Vino, viekas, nyrppäsuu,
    Jäykkä niinkuin kangaspuu.

DINA (takan luona.)

     Unta näin...

THOEA.

                  Nyt hälistiin.
    Kengät sitte hukkas niin,
    Että paljain jaloin astui,
    Niinkuin lehmä, varpaat kastui.

DINA.

    Hukkasko hän toisen vaan?

THORA.

    Vasemman, niin...

SUPERBA.

                      Annas, kerron!
    Melu nousi monin verroin
    Suuremp' itse asiaa.
    Herrat piti parrastansa,
    Noita lensi matkallansa.

THORA.

    Prinssi, kenkä kädessään,
    Tuli.. (Matkii) Miss' on kenkä toinen?
    Missä neito? Perähän
    Kuuluttakaa!... Prinssi moinen!

SUPERBA.

    Mua ei tulla pettämään!

DINA.

    Miltäs sitte kenkä näytti?

THORA.

    Silkist' oli, valkoinen.

DINA.

    En siis unta nähnyt, en.

SUPERBA.

    Neljä meidän jalkaa täytti
    Tossun tasan.

DINA.

                  Unta näin.

THORA.

    Mutta minne Trilla jäi?

TRILLA (kiireesti sisään).

    Neiti kulta, kiirehtäin
    Puku kuntoon, kampa tukkaan!
    Taivaan ihme! Että näin
    Aikaa hullutuksiin hukkaa
    Kaksi herraa korkeaa!
    Juur' kuin alla polttais maa,
    Täällä juostaan, melutaan,
    Huuto lyöpi korvat lumpeen.
    Prinssi on vaan puuhissaan,
    Eikä tyynny, ennenkun
    Löytää kengän kaivatun;
    Hyppää valtakuntans' umpeen,
    Mitaten nyt Grimmineen
    Joka jalkaa suurta, pientä,
    Meillekin pian taitaa rientää.
    Nytkös neidit hädissänsä!
    Kuusi kuuluu leikanneen
    Isonvarpaan itseltänsä,
    Neljä vielä kantapäänsä,
    Jotta kenkä mahtuis vaan.
    Kohta meitäi mitataan!
    Voi jos mulle sopis tossu!

THORA (hätäisesti).

    Kampaa, kampaa, Tuhkapossu!

(Dina kampaa Thoran tukkaa.)

SUPERBA.

    Nouda kirves, laiska renttu,
    Ota mitta jalastain!
    Puolet jalkaa menköön vain,
    Kun saan olla prinssin henttu!

(Kolkutetaan ovea. Hämmästystä, kiirettä.)

TRILLA.

    Ken siellä?

GRIM (ulkoa).

    Kuninkaan nimessä!

TRILLA.

    Anteeks... hiukan vartokaa!
    Lukko paha kangertaa.

(Hiljaa)

    Joutuun!

THORA.

    Tänne kenkäni!

DINA (oijentaa kenkää).

    Täss' ois toinen, luulteni.

THORA (viskaa kengän hänelle vasten silmiä).

    Pieksus mäntyyn! tanssiloissa
    Kengiss' astun punervoissa.

DINA.

    En mä unta nähnyt, en.

(Ovi työnnetään auki, Grim käy sisään vartioineen,
hoviherra mukanaan, joka kantaa jakkaraa. Kuvaelma.)

GRIM.

    Kruununnmiest' ei estää saa.
    Kuningas näin julistaa:
    Vasemmasta jalastaan
    Joka neito antakaan
    Mittaa mielisuosiolla
    Tällä kruunun jakkaralla!
    Neidolle, ken mitat täyttää,
    Suuren armon prinssi näyttää.
    Tänne!

THORA.

    Het'... mua varistaa!

GRIM (mittaa Thoran jalkaa prinssin kengällä).

     Hanhenjalka... menkää! Muita!

SUPERBA.

    Kuningasten heimoja
    Julkeette noin kohdella!

GRIM

    Täss' ei kuulla suurisuita!
    Jalka tänne!

(Superba kinnaa vastaan ja mitataan.)

                 Variksen
    On se, mars! Uus' esillen!

TRILLA.

    Oi jos minä sopisin!

GRIM (mittaa).

    Kissanjalka... Käpälistä
    Emme huoli kynsivistä.
    Mikäs sitte? Varmaankin
    Porsaanjalka. Tännes pistä!

DINA.

    Tässä.

(Jalka mitataan.)

GRIM.

          Äläs!... alallas!

THORA. SUPERBA. TRILLA.

    Porsas, pidä puolias!

GRIM.

    Annas, mittaan uudelleen!
    Pituus... levyys... kantapää...
    Varpaat sopii täsmälleen!
    Eihän näköharhaa tää?

SUPERBA.

    Nauraa voisi kuollakseen!
    Omin kengin Tuhkimo
    Viel' ei käynyt, ja nyt jo
    Pitää prinssinkengiss' olla!

THORA.

    Mutta onkos Tuhkimolla
    Kengälle myös paria?
    Se täss' on pääasia.

DINA (antaa esiin löytyneen kenkänsä).

    Täss'! (Itsekseen) Olinpa valveilla.

(Prinssi tulee, seurassaan trubaduuri ja muutamia hovilaisia.)

TRILLA.

    Taivas, prinssi!

(Kuvaelma.)

PRINSSI,

                    Kuinkas käy?
    Kiihko ryöstää rauhan multa.
    Joko löytyi armas kulta?
    Poisko lens' eik' enää näy?

GRIM.

    Täss' on hän, oi prinssi suuri!

PRINSSI (tarttuu Dinan käteen).

    Käsi, silmät samat juuri!
    Köyhyydessään rikas vaan...
    Pysy luonain ainiaan!

DINA.

    Tuollaisna hän unessain
    Näkyi mulle, kummitäti.

(Barbra seisoo Dinan takana taikahaltiattarena.)

KERISTANE. Hildebart, sa Frankinmaan prinssi, tervehdi morsiantasi,
Dinaa, Burgundin prinsessaa! Hänen köyhyytensä on vaan koettelus.
Hän on sinun arvosi mukainen; hänen ainoa hairauksensa oli, että
vastasi solvaukseen. Tästä viasta on hän rangaistu ja se on anteeksi
annettu. Hän saa takasin oikean hahmonsa, mutta muistoksi ja
varotukseksi täytyy hänen käydä avoin jaloin hääpäivään asti.

    (Haltiatar riisuu Dinalta mekon ja päätanun. Dina
    seisoo kuninkaallisessa puvussa, mutta jalat paljaina.)

PRINSSI.

    Niin, sun tunnen. Sieluni
    Osa parhain oletki;
    Nöyryytes mun viehätti.
    Sitä tahdon aina muistaa,
    Kun mua ylpeys harhaan suistaa.

DINA.

    Niinpä, sinut nähtyäin,
    Uunna kipinäni näin:
    Ei se kyde tuhan alla;
    Liekillään se kirkkahalla
    Sydäntäni lämmittää.
    Pois nyt suli talven jää.

SUPERBA. Prinssi, sinua petetään. Tämä noitaämmä on meidän vanha
hanhipaimenemme, Barbra, ja tämän ryysyläisen olemme me prinsessat
armeliaisuudesta korjanneet metsästä.

THORA. Nyt palkitsee hän hyvyyttämme sillä että kutsumatonna hiipii
kuninkaan tanssikemuihin ja luikertelee ylhäisten suosioon. Eikös se
ole totta, Trilla?

TRILLA. On. Voin todistaa, että kaikki ovat nimitelleet häntä
Tuhkimoksi. (Hiljaa Dinalle.) Anna minun päästä kamarineitsyeksi
sinulle, niin saatan todistaa että sisaresi ovat antaneet sinun syödä
kissan kanssa samasta kupista.

KERISTANE. Rosvon leski varasti kuninkaantyttären kehdosta. Rosvon
tyttäret, jotka nimittävät itseään prinsessoiksi, varastivat
kuninkaantyttäreltä hänen isänsä perinnön ja hänen valtakuntansa
kruunun. Heidän aikansa on mennyt, rankaisu tulee. Thora, sinä
ylpeilet ja koreilet: muutan muotosi riikinkukoksi. Superba
sinä ylpeilet ja koreilet, eikä siinä kyllä, olet vielä kade ja
vaikertelet: muutan sinut korpiksi. Ja sinä, Trilla, sinä olet
vilpillisin ja kavalin teistä kaikista, sillä sinä petät niitä,
joiden leipää syöt; sinut muutan lavertelevaksi harakaksi.

(Kohottaa taikasauvaa.)

    Arigi davolna,
    Farenga gidó...

DINA (polvillaan.) Armoa! Armoa kasvinsiskoilleni! He antoivat
minun elää...

SUPERBA. Niin, se on Thoran syy, ja nyt se tuottaa meille
onnettomuuden.

KERISTANE. Se tuottaa teille pelastuksen. Kasvinsiskonne tähden
saatte pitää ihmismuotonne ja palvella päiväpalkasta vieraalla
maalla. Mutta muotonne muunto on jo alkanut. En voi enää siihen
mitään, että saatte pitää linnunkynnet sormienne päissä elinikänne.

    (Thora, Superba ja Trilla katselevat sormiansa,
    joiden päistä pistää esiin pitkät linnunkynnet.)

SUPERBA. Saammehan sitte edes keinot kynsiä sua!

TRILLA. Niin, kyllä me kynsimme, tiedä se!

THORA (itkien). Anna minulle anteeksi, Tuhkimo! Meidän rankaisumme on
oikeudenmukainen. Olen ollut kova sinulle, mutta uskotkos, että sinun
tähtesi on omatuntoni aina ollut kipeä.

DINA (syleilee Thoraa). Minä annan anteeksi sinulle, jopa teille
kaikillekin. Sinä, Thora, olit kumminkin välisti ystävällinen
minulle. Sinun pitää asua minun luonani ja aina olla minun sisareni,
ja joka aamu minä leikkaan poikki nuo rumat kynnet, niin ettei kukaan
niitä näe.

THORA. Kiitos! Sinä olet oppinut enemmän takalla tuhassa, kuin minä
purppuravaatteissa.

SUPERBA. Lähdetään pois, Trilla! Miksei se noita luonut meille siipiä
kynsien mukana? Soisin että olisimme lohikärmeitä. On kai vielä
jälellä joku satu, jossa saamme raadella tyhmiä prinsessoja.

TRILLA. Niin mennäänpä! Mutta sen vaan sanonkin sulle, että piikanasi
en enää aio olla. Nyt ollaan ihan yhdenvertaisia.

SUPERBA. Vai et aio? Kyllä minä sun opetan! kynsin sua!

    (Trilla pakenee, Superba perässä, ja niin juoksevat he pois.)

PRINSSI. Rientäkäämme linnaan. Kuningas ja puolisonsa odottavat
maltittomasti löytynyttä tytärtään. Mutta mitäs näenkään? Pippe! Ja
minkä näköisenä!

    (Pippe tulee sisään, nenä riippuen tavattoman pitkänä,
    ja kirkaisee joka kerta kun sysää sen seinään tai ihmisiin.)

PIPPE. Kuussataaseitsemänkuudetta jalkaa on mitattu, eikä yksikään
sopinut kenkään. Tanssinoita -- au! -- on lentänyt tipotiehen vai
liekö litistynyt kuoliaaksi seinään. Minä voitin vedon. Sen seitsemän
seeramaa -- au! -- kuinka Pupan nenä nyt lieneekään venynyt! Onkos
häntä nähnyt kukaan -- au, au! -- että saisin häntä nauraa?

GRIM. Puppa jää koreasti entistä pientä typpänenäänsä pitämään.
Mutta sinunpa nenäsi näkyykin oikein karangoksi kasvaneen, laivan
kokkapuuksi.

PIPPE. Mitä lajia? Minun omakätinen kuninkaallinen nenäni! Au!
kuka rohkenee sysätä kuninkaan Pippeä? Nenäni? Au!... (tunnustelee
nenäänsä eikä tunne sen päätä.) Mutta sehän ulottuu tästä Parisiin
asti! Kylläpä minä olen kaunis; rahasta minua voidaan näytellä,
kuningas saa hyvät tulot! Kokkapuuksi, sanotte -- au! -- Kuljen merta
tuulen väessä. Nyt ei mulla muuta tehtävää kuin -- au! -- löytää
Amerikka.

(Juoksee pois.)

PRINSSI (Dinalle).

    Tullos! Nautin autuuttaan!
    Ollen kade onnestamme
    Oon ma yhä pelossain,
    Ettei meidän liittoamme
    Outo valta sorra vain.

DINA.

    Viel' on velvollisuus -- Oi!
    Sä kun soit ain' apus mulle,
    Palkita sua en mä voi.
    Kiitokset vaan hartaat sulle!

(Suutelee Keristanen kättä.)

KERiSTANE.

    Hälle nouskoon kiitoksesi,
    Joka murheet lieventää,
    Kyynelsilmät pyyhkiää!
    Hänpä näki kyynelesi.

DINA.

    Yhtä vielä tiedustaa,
    Prinssi kallis, sallikaa!
    Näinkö unta? Eikö vielä
    Mieleni lie unten tiellä?
    Todellako löysin sun?
    Ootko oikein sulho mun?
    Huomenna taas herätessä
    Enkö liene yksinäin,
    Viluisena pesälläin,
    Kaipaus vaan sydämmessä?

PRINSSI.

    Mitäs onnen unelmista!
    Etsi syämmen uskoa!
    Siin' on onnen perusta,
    Jok' ei horju lainehista.
    Eläkäämme satuamme!
    Niin on pitkält' elämää;
    Emme pety toiveissamme.
    Soikoon loppuun laulu tää!

Loppulaulu. (Trubaduurin esittämä.)

    ("Minä seisoin korkealla vuorella...")

    Nytpä aurinko pirttihin pilkottaa,
      Kulta-koi pesän hiilustaan,
    Poski vaaleakin puna-ruusut saa.
      Kuka ois enää viluissaan?

    Silkkikengissä villa parka tanssaelee,
      Hyvyys on vaan nyt rikkahana.
    Satu onnelan rantahan raukenee,
      Kuten aurinko illalla.

(Ryhmä. Keristane haltiattarenpuvussa pitää myrttiseppeltä prinssin
ja Dinan päiden päällä.)



PRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.


(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)

Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu
puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär,
Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen
Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla
Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon
kirjaa.

VALOTAR.

    Kotomme on tarun maailmoissa
    Ja Untoloissa,
    Keväisen taivahan hattaroissa,
    Kotoisen onnelan valkamoissa.
    Olemme luonnon sulottareita,
    Kukattareita,
    Suvettareita.
    Ikuinen meillä on nuoruutemme,
    Me liitelemme
    Ja laulelemme
    Vaan iloksemme.
    Majamme loitoll' on sinisalo
    Ja ikivalo.
    Ja harvoin sieltä
    Haluttaa mieltä
    Maan päälle tulla,
    Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla
    Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa,
    Elämän tenholla kirkastuttaa.
    Mut missä viihtyvi joku vielä
    Jumalan mailmassa lapsen miellä,
    Siell' ilon suomme
    Ja valon tuomme
    Ja kuvat korkeat lialle luomme,
    Syviä syntyjä uhkuvat,
    Joit' eivät ymmärrä viisahat...
    Viluhun luovat ne lämpimän,
    Valoa yöhönkin synkkähän.

    Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan
    Säteistä kehrää kultarihmoja
    Ylhäällä maasta pilvein purppuraan,
    Niin mekin kultalangoin kehräämme
    Armoisat antimemme ihmisille.
    Yks saamiansa mainii sattumaks,
    Voitoksi toinen, kolmas ansioksi;
    Me, joita ikivoipa sallimus
    Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan
    Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä,
    Tiedämme: joka olion onni kiintyy
    Ylä-ilman vienon valosäikeihin.
    Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros
    Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima,
    Totuuden yhdysside, oikeuden
    Tie suora, kauneuden aaltoviivat,
    Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki
    Kotiinsa ylhäiseen taas palajais.
    Siks kehräilemme ajan alust' asti
    Me lakkaamatta ajan loppuhun
    Kultaista lankaa synkän siskon vieress',
    Jok' osakseen sai hirmuvallat yön.
    Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä
    Sen tuokion, min merten lasipinta
    Säteillen keinuu alla auringon,
    Ja sanokaatte, mitä kehräilette?

SULOTAR.

    Mä kehrään oikeutta.

KOITAR.

    Mä kehrään totuutta.

PÄIVÄTÄR.

    Mä kehrään kauneutta.

KUUTAR.

    Mä kehrään voimaa.

TÄHDETÄR.

    Mä kehrään elämää.

VALOTAR.

    Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen
    Minussa, joka kehrään rakkautta.
    Jos päällä maan ois olentoa, johon
    Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis,
    Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi
    Hän perikuvaa, alkulähdettänsä,
    Ylintä hyvää, täydellisyyttä,
    Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!

TUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!

VALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?

TUONETAR (kuten ennen.) On -- irvikuva!

VALOTAR.

    Useissa rinnoiss' elää yksitellen
    Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset.
    Moniko maan pääll' lempii oikeutta?

SULOTAR. Viissataatuhatta.

VALOTAR. Moniko totuutta?

KOITAR. Kakssataatuhatta.

VALOTAR. Moniko kauneutta?

PÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.

VALOTAR. Moniko voimaa?

KUUTAR. Viissataa miljoonaa.

VALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?

TÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa... oi kaikki! kaikki!

VALOTAR.

    Siis elon sai ja eloa rakastaa
    Kakstuhat miljoonaa -- no näistä nyt,
    Niin laskin, elää satatuhatta
    Rakastain ihan ilman itsekkyyttä.
    Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen?
    Ykssatatuhat itsekkyydettä!
    Nyt oivallatko, millainen se oisi,
    Ken omikseen sais _kaikki_ lahjamme?

TUONETAR (katsahtaa ylös.)

    Jos valo-antimenne kaikki mahtuis
    Samahan rintaan, sotisivat varmaan,
    Kuin ristituulet samall' ulapalla.
    Näin _oikeus_ ruhjois _rakkauden_ rikki,
    _Elämää_ hurja _voima_ vainois, _totuus_
    Pois pyyhkis _kauneudelt'_ ihomaalin.
    Sodassa luonnon vallat riehuvat,
    Ei hengen lahjat sovi keskenään.
    On sota eikä sopu tomumaassa.

VALOTAR.

    Todellisuus tään riidan ratkaiskoon.
    Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin,
    Jon viattomuutt' ei samentanut vielä
    Oo vajavuuden tomunhiukekaan,
    Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.

TUONETAR.

    Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu.
    Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa,
    Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa
    Saa ilma, vesi, maa.

VALOTAR.

    Ei vahingoittaa,
    Vaan äidin hellyydellä hoidella
    Sit' elpymään.

TUONETAR.

    Kielletty meilt' on kaikki,
    Mi tähdätä vois näihin luomiston
    Ja korkeamman vallan valikoimiin.

VALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).

    Ma muistan hämärästi, että kerran
    Tapahtuu poikkeus... Täss' on se, yötär!
    Täss' oikealla, sivu seitsemäs
    Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy,
    Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät
    Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu.
    Alussa aikain korkeampi valta
    Tään taistelumme nähden ennalta
    Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille.
    Tään lapsen kohtaan koetelkaamme
    Siis yhtyneinä lahjojamme!

TUONETAR (tarkastaen kirjaa).

    Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin
    Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni,
    Ei ylhäisinten lahjain viettelys?
    Niin kirjoitettu on... No koettakaamme!
    Mut taistelutta en mä väisty suinkaan;
    Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain.
    Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni.
    Miss' on se valikoitu, yöllä luotu,
    Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?

VALOTAR.

    Kuninkaan linnass' -- täält' ei kaukana.
    Kun aurinko nyt nousee ulapalta
    Ja tähtisoihdut sammun taivahalla
    Ja toivollisna syntyy aamuhetki,
    Niin Ruusukille alkaa elon retki.
    Siis toimeen, luonnon immet armiaat!
    Lahjanne parhaat hälle laatikaat!
    Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan
    Ja ikihenget astuu alas aikaan,
    Pimeys ja valo alkaa taistelon;
    Vakainen yö ja päivä huoleton
    Ne kohtaavat nyt toisensa
    Tään Ruusulapsen kehdolla.



LUCIAN NUMEROT.

Joululeikki.


HENKILÖT:

 Nanna, N:o 1.
 Hanna, N:o 2.
 Anna, N:o 3.
 Märta, N:o 4.
 Berta, N:o 5.
 Melicerta, N:o 6.
 Noora, N:o 7.
 Doora, N:o 8.
 Floora, N:o 9.
 Maisteri Taulunen, heidän opettajansa.
 Tuomas, tuntematon ukko.
 Lucia, hänen nuori eukkonsa, eräs haltiatar.
 Koulunvahtimestari.
 Ääniä ulkopuolella.


Kouluhuone pulpetteineen ja nurkassa iso laskutaulu. Vasemmalla ovi,
oikealla ikkuna. Maisteri Taulunen tyttöineen.

TAULUNEN. Niin, siihen ei nyt voi mitään. Yksi osa ahkeruutta,
vähennettynä kahdesta osasta laiskuutta, jää jäljelle yksi osa
laiskuutta. Se on minus, ymmärrättekö. Niiden, jotka ovat olleet
laiskoja laskennossa, täytyy kertoa kurssi vieläpä Lucianpäivänä.

FLOORA. Hyvä maisteri, me tahdomme olla kovin ahkeria joulunaikana,
jos nyt saamme viettää Luciaa.

KAIKKI TYTÖT. Maisteri kulta, me tahdomme olla niin, niin ahkeria.

TAULUNEN. Ahkeria joulunaikana! Kylläpä se on uskottavaa. Te
olette niin, niin ahkerat mäenlaskussa kelkkamäellä ja edistytte
niin erinomaisesti piirihypyssä joulukuusen ympärillä. Mitäs muuta
tarvitaan? Vieläpä että suurella ahkeruudella massuttelette herkkuja.
Ja täten luulette voivanne oppia jalon laskutaidon! Katsokaapas,
aritmetiikka on kaikista viisauksista suurin. Numerot ne hallitsevat
mailmaa, ja me olemme kaikki numeroita, -- yksikköjä, ymmärrättekö?
Laske yhteen yksiköt, vähennä ne, kerro ne, ja'a ne, se on elon
summa. Se joka osaa laskea, hän osaa kaikki ja tietää kaikki. (Nanna,
Märta ja Noora viittaavat.) No, mikäs nyt on? Saatte kysyä.

NANNA. Osaako hän laskea, minkälainen ilma huomenna tulee?

MÄRTA. Osaako hän laskea ajatuksia?

NOORA. Osaako hän laskea, onko hän onnellinen?

TAULUNEN. Osaa tietysti. Hän osaa kaikkia. Numerot ovat mailman
kuninkaat, he läpitunkevat kaiken ja hallitsevat kaiken. Mutta nyt
kerromme päässälaskun.


Toinen kohtaus.

    (Tuomas astuu sisään kääriyneenä avaraan kaappuun.)

TGOMAS. Hyvä herra, antakaa minulle rahapenni jouluksi!

TAULUNEN. Ken siellä? Kukas te olette?

TUOMAS. Mun nimeni on Tuomas, ja muijani nimi on Lucia. Minä olen
köyhä pyhiinvaeltaja, joka kuljen ympäri mailmaa ja etsin kilttiä
lapsia. Herrallapa onkin monta lasta.

TAULUNEN. Menkää tiehenne, te häiritsette meitä. Ettekö näe, että
täällä on koulu?

TUOMAS. Senpätähden tulinkin tänne. Minä luulin, että koulussa
opitaan olemaan hyvä köyhille.

KOULUTYTÖT. Maisteri kulta...

TAULUNEN. No, tässä on, koska he
rukoilevat teidän puolestanne.

    (Hän panee hopearahan ukon hattuun.)

NANNA. Saammeko mekin antaa jotakin?

TAULUNEN. Saatte, saatte, mutta se tapahtukoon pian. Me laimiinlyömme
laskennon.

    (Tytöt tuovat Tuomaalle piparkakkuja,
    pumpernikkeliä ja muuta hyvää.)

TUOMAS. Suuri kiitos! Palkinnoksi sanon teille jotakin. Tänään on
Lucia, muijani nimipäivä, ja se on merkkipäivä. Se joka tänäpäivänä
toivoo jotakin ja sanoo prosit ("onneksi") hän saa heti toivonsa
täytetyksi.

TAULUNEN. Onko meillä nyt aikaa teidän merkkipäiviinne? Menkää
tiehenne!

TUOMAS. Enkö saa vähän aikaa kuunnella noita kilttiä pikkuneitosia?

TAULUNEN (itsekseen.) Tuostapa miehestä ei nyt ikinä saa eroa.
(Ääneen.) No kuunnelkaa sitten, niin saatte jotakin oppia...
Yhteenlaskua! Nanna! (Nanna nousee.) Eilen sait äidiltäsi kuusi
omenaa. (Nanna nyökkää päätään.) Tänään saat isältäsi vielä
seitsemän.

NANNA. Voi, kuin hauskaa!

TAULUNEN. Kuinka monta omenaa sinulla silloin on?

NANNA. Seitsemän.

TAULUNEN. Ajatteleppas nyt! Eilen sait kuusi...

NANNA. Niin, mutta ne minä jo olen syönyt.

TAULUNEN. So, so; sinulla olisi kolmetoista omenaa... Istu ales!
Melicerta! (Hän nousee.) Vähennyslaskua. Rohert löysi kadulta
pussillisen pähkinöitä. Hän laski pähkinät, niitä oli 54. Hän
kuori 14, mutta heitti pois ne, kun olivat madon syömiä. Kuinka
monta pähkinää hänellä oli jäljellä pussissa?

MELICERTA. Hänen pussissaan ei ollut yhtään pähkinöitä jäljellä.

TAULUNEN. Mitä kummia? Eikö hänellä ollut mitään pähkinöitä.

MELICERTA. Ei, hän heitti ne pois, kun ne olivat kaikki madon syömiä.
Mihin ne olisivat kelvanneet, jotka olivat maanneet kadulla?

TAULUNEN. Parannatko sinä minun esimerkkejäni? Hänellä oli 40
pähkinää jäljellä pussissaan... Istu... Doora! (Hän nousee.)
Kertolaskua. Mitä tekee 70 kertaa 3?

DOORA (vikkelästi.) 73.

TAULUNEN (kiivaasti, mutta hilliten itseään.) Sinä olet se... Jaa,
sinä olet 73 kertaa niin viisas kun kertomataulu. Kertomataulun
mukaan siitä tulee 210. Istu! Te ette osaa ei yhteen-, ei
vähennys- eikä kertolaskua. No, Hanna! (Hän nousee.) Koeta
jakolaskua. Koivussa oli 2,000 lehteä, kun se kaadettiin metsässä.
Viisi lammasta ja yksi pässi riitelivät lehdistä. -- Mitäs siitä
kannattaa riidellä? -- sanoi pässi. -- Minä syön puolet, te toiset
tasaatte toisen puolen yhtä suuriin osiin. -- Montako lehteä sai
pässi ja montako lehteä kukin lammas?

HANNA. Pässi ei saanut mitään siksi että oli ahnas.

TAULUNEN. Mutta jos pässi nyt sai puolet, kuinka monta lehteä se sai?

HANNA. Ei se saanut mitään, siksi että se oli niin julman ahnas.

TAULUNEN (Karkaa ylös vihoissaan.) Villihulluksi sitä ihminen tulee
teidän kanssanne! Tässä istun koko pitkän lukukauden ja syötän noita
kanatipuja numeroiden kultajyväsillä, mutta kun kysyn mitä pässi saa,
kas silloin pässi ei saa mitään siksi että se on niin julman ahnas!
Sanotteko sitä laskemiseksi? Kerrotaanko satuja aritmetiikassa? Minä
soisin että olisitte numeroita, numeroita (nuuskaa) eikä mitään muuta
kuin numeroita (aivastaa). Prosit, sen päälle aivastin.

    (Tuomas heittää yltään kaapun ja astuu esiin joulu-ukon
    tunnetussa muodossa. Soittoa näyttämön takaa Tuomaan loihtuun:)

        Yksiki, kaksiki, kolmeki.
        Tretton femsjuttondedels ett, minus sex.
        Autumni rigores
        Mordite flores!
        Sit ordo lex,
        Dum fiat numerus omnium rex!

(Näyttämö pimenee, kaikki tytöt kyykistyvät pulpettiensa taakse ja
nousevat taas pystyyn loihdun loputtua, jolloin näyttämö valkenee.
Heidän kasvonsa ovat nyt vaaleat kun liitu [tätä tarkoitusta varten on
joko hienonnettua liitua tai valkoisia naamaria, joissa on lävet
silmiä ja suuta varten], heillä on kullakin kultakruunu päässään ja
selvä numeronsa järjestään 1-9:ään Nannasta alkaen ylöspäin. He
ovat posliininukkeja, jäsenet liikkuvia, he liikkuvat kankeasti ja
konemaisesti sekä puhuvat harvaan ja kieliopillisesti, kasvojaan
vähääkään muuttamatta. Näyttämö valkenee uudestaan.)

TAULUNEN. Mitä tämä on? Silmälasini on mahtaneet käydä hikisiksi.
(Hän pyyhkii silmälasinsa huolellisesti, panee ne uudestaan nenälleen
ja laskee hämmästyneenä numerot) 1, 2, 3, 4 j.n.e. Tämä on
oikein. Lienenköhän nukahtanut kesken laskutuntia ja uneksinenko
aritmetiikkaa? (Nipistää korvaansa.) Ei, kyllä olen valveella.
(Osoittaa sormella kolmea oppilasta.) Floora! Melicerta! Nanna!

FLOORA. Minun nimeni ei ole Floora. Minä olen 9.

MELICERTA. Minä olen 6.

NANNA. Minä olen yksikkö.

TAULUNEN. Todellako? No, miksi teillä on kruunut päässänne?

FLOORA. Me olemme kuninkaanlapsia. Numerothan ne mailmaa hallitsevat.

TAULUNEN. Nöyrin palvelijanne! Tuo on ollut säkissä ennenkun
pussiin tuli.

TUOMAS.

    Oi laskumestar', mitä halusit,
    Se arvaamatta on nyt toteen käynyt.
    Kas, nuoret oppitaimes kukkivaiset
    Sun tenhosanas onkin muuttanut
    Nyt numeroiksi. Heilt' on ajatukset
    Ja tunteen nuori lämpö hyytynyt
    Aritmetiikaks' jäykäks. Kaikki muu
    On heistä kuollut. Luvunlasku, lasku
    Ja lasku vaan on heidän elämää.
    Sydämmen hehku, nuoruuden sekunnit
    Luvuissa lasketaan nyt; ihmisarvo
    Rahassa määrätään ja määrähintaan
    Velvollisuudet myydään, omatunto
    Ja isänmaa ja kunnia ja kunto. --
    Nuo lähtevät nyt mailmaa johtamaan.
    Koht' eipä mitään, jot' ei ostettais
    Ja myytäis. Kaikk' on mittaa, painoa,
    Lukuja, laskemista. -- Mestari,
    On taitos oiva, enkä sitä soimaa;
    Ihmisen parhain palvelia on taitos,
    Kun ihmist' ei vaan koeta hallita.
    On rinnassas äärettömyyksiä,
    Joit' eivät arvaa laskut, mitat määrää.
    Sävelten ylhäisinten sulosoinnuss',
    Autuuden, lemmen, rakkauden eessä
    Sun laskutaitos äänetönnä on,
    Kuin tähdet avaruuden aution.
    Hyvästi!... Numeroitten kahlehia
    Ei päästä taitos... Sen voi vaan Lucia.

(Katoo.)

TAULUNEN. No, jos tuo ei ollut runoa, niin empä enää ikinä tahdo
kahdeksan numeroa piirtää. Runous ja aritmetiikka (aivastaa) se on
ikäänkuin tulitikkulaatikko vesilasissa. Mikä hiton mies tuo on? Hän
kai kuljeksii kauppatorilla veisuja myymässä. Mutta kuulkaapas nyt,
armolliset prinsessat, jotka mailmaa hallitsette, ymmärrättekö nyt
paremmin quatuor speciestä (4 laskutapaa)? Laatikaa yksi luku!
Esimerkiksi 27... (Numerot järjestäytyvät komennon mukaan, ja
esimerkkiä voi vaihdella mielin määrin.) Oikein! No, eteenpäin...
356... 4,785... 16,293... 175,482... 8,936,475... 81.639,574...
123,456,789... Täsmälleen oikein. Kas, nämät on kokonaislukuja. Te
edistytte. No, eteenpäin... joku murtoluku, esimerkiksi 5/293 --
(N:o 5 asettuu tuolille noiden kolmen muun yläpuolelle.) Sekin
oikein... Laskekaa yhteen 57 ja 362. (Numerot laativat luvun 419)...
Onko mokomaa nähty? Mainiosti! No, vähennä siitä 174! (Numerot
asettavat luvun 245.) Myöskin oikein. Kerro tämä luku 3:lla! (Numerot
näyttävät 735.) Täsmälleen! Pankkineiti ei voisi paremmin tehdä. No,
ja'a 735 7:lläi (Numerot näyttävät epäröiden 15.) Ei, se on hullusti.
Pitää olla 105.

FLOORA. Täällä ei ole yhtään nollaa.

TAULUNEN. Mitä? Ei yhtään nollaa? Ja nollathan ne juuri mailmaa
hallitsevat. Annas tänne yksi nolla! Mitä aritmetiikka on nollitta?

FLOORA. Meitä on yhdeksän numeroa, sinä olet kymmenes. Siis sinä
olet nolla.

TAULUNEN. Kuuleppas nyt, prinsessa, ensiksikään ei ole tapana
sinutella opettajaansa ja toiseksi ei hän ole mikään nolla
oppilaittensa edessä. Mutta minäpä tiedän keinon. Eikö kaupunkimme
ja koko mailina vilise nollia? (Menee ikkunaan, huutaa ja paukuttaa
käsiään.) Halloh, siellä! Kaikki nollat tänne!... Saammepa nähdä,
kuinka pian saamme miljoonamme toimeen.

    (Numerot tekevät piirin.)

TAULUNEN. Vai niin, te tuumitte että koko laskutaidon summa on nolla?
(Nuuskaa.) Uskallanpa sanoa, niin paljon kuin kunnioitankin yhdeksää
meduusaa, että jos tämä on pilaa niin se on hävytöntä pilaa...
(Ulkoa päin kuuluu melua.) Mitä melua tämä on?

KOULUNVAHTIMESTARI. Herra maisteri! Herra maisteri!

TATJLUNEN. Mitä nyt?

VAHTIMESTARI. Koko etehinen, portaat, piha ja katu ovat täynnä
ihmisiä. Tänne törmää yhä uusia, niin pitkältä kuin silmä kantaa.

TATJLUNEN. Minkälaista väkeä?

VAHTIMESTARI. Kaikenlaista, pieniä ja suuria... korkeita herroja...
ylhäisiä rouvia ja neitejä... porvarillista ja huonompaa kansaa... Ne
huutavat kaikki: laske meidät sisään, tarvitsemme vaan yhden numeron
tullaksemme miljooneiksi!... Ei, kuulkaapas miten nuo kolistavat!

    (Kovaa kolinaa ja ääniä ulkoopäin: miljooneja! miljooneja!)

TAULUNEN. Luulinpa, ettei täällä nollista puutetta tulisi, mutta
nuo viheliäisen köyhät miljoonat, joilla ei ole numeroita edessään,
käyvät jo liiankin julkeaksi. Käske niiden vaeltaa pankkiin!... Ei,
lähetä ne rautatiehallitukseen! Me tarvitsemme miljooneja voidaksemme
matkustaa Lapinmaahan.

    (Vahtimestari menee. Uudestaan melua ulkona, sittemmin hiljaisuus.)

TAULUNEN. Tänään täytyy meidän tulla toimeen ilman nollia. Minä olen
hyvin tyytyväinen teidän viimeiseen laskentoonne. Mikä onni, että
muutuitte numeroiksi! Ja numerot eivät voi saada huonompaa arvosanaa
laskennossa kuin... arvatkaas!

KAIKKI NUMEROT (kylmästi ja levollisesti). Kiitettävä.

TAULUNEN. Niin, jopa alleviivattuna. Eikö tämä ilahuta teitä niin
monen vastuksen perästä? Oi rakkaat oppilaani, minä olen ylpeä
teistä... te tulette menemään pitkälle... se onkin minun paras
palkkani,... se liikuttaa minua kyyneliin asti.

    (Hän itkee ja nuuskaa.)

FLOORA. Yksi kyynel painaa viisi seitsemättäosaa sentigrammaa.

TAULUNEN (kuten ennen). Minun ystävyyteni teitä kohtaan...

NOORA. Maksetaan 3:lla markkaa tunnilta.

TAULUNEN (kuten ennen). Sydämmeni tunteet...

MELICERTA. Sydän sykkii 80 kertaa minuutissa.

MÄRTA. Ei, se on eri tavalla. Rakkaudesta se sykki 120, vihasta 130
kertaa ja raivosta aina 140:een asti.

TAULUNEN. Mitä kuulenkaan? Arvostatteko minun kyyneleitäni
sentigrammoilla, ystävyyttäni rahoilla ja tunteitani
suonenlyönneillä? Millä tavoin mittaattekaan kiitollisuuttanne koulua
ja velvollisuuttanne isänmaata kohtaan, tai omantuntonne todistusta?

FLOORA (kylmästi ja päättävästi). Kaikki mitä ei voi punnita, mitata
tai laskea, sitä ei ole olemassa.

TAULUNEN. Mitä? Ei ole olemassa? Onneton lapsi, sinä kauhistutat
minua!

NOORA. Kauhu saattaa laskeutua 40 lyöntiin minuutissa.

TAULUNEN. Voi, kun ajattelen ihania, onnellisia nuoruutenne päiviä...

ANNA. [Repliikit sopii jakaa puheliaimmille.] Päivä ja yö tekee
laskettuna 24 tuntia. 1,440 minuuttia, 86,400 sekuntia ja 5 miljoonaa
184,000 tertsiä.

HANNA. Kauniin päivän sademäärä lasketaan olevan 0,0 millimetriä.

NANNA. Onnellista päivää ei voi laskea, siis sitä ei ole olemassa.

TAULUNEN. Pois, pois! Tämähän on kamalaa, tämä. Numerot
kummittelevat. Missä Tuomas on? Mitenkä saan taas nuo lapsiraukat
ihmisiksi?

MELICERTA. Sinä olet toivonut kerran ja saanut kerran... Plus 1 minus
1 on yhtä kun nolla. Se on vähennyslaskua. Siitä ei tule mitään
jäännöstä.

TAULUNEN. Oikein, mutta hirveää! Ottakaa koko laskutaitoni, mutta
(nuuskaa) näyttäkää, että teissä on hiukankaan ihmistunnetta jäljellä!

NANNA (vitkaan ja katkonaisesti ikäänkuin unissaan). Minä soisin...
2 minus 2, on noll... Minä soisin... 12 kertaa 4 tekee 48... Minä
soisin... 21, jaettuna 7:llä, tekee 3... Minä soisin... plus 9...
että me jälleen tulisimme ihmisiksi.

TAULUNEN (aivastaa). Prosit!

(Iso taulu aukenee ja sen kehyksissä seisoo Lucia nuorena
haltiattarena ojentaen valtikkaa. Soittoa. Pimeä.)

      Lucian loihtuluku.

          Aronda midó,
          Calamba vitello!
          Fugite, numeri!
          Surgite, animae!
    Harha kun haihtuvi, jää tosi vaan!
    Aukene silmu jo loistelemaan!

(Kun näkymö valkenee, nähdään koulutytöt taas entisen muotoisina,
iloissaan taputellen käsiään. Numerot ja kruunut ovat kadonneet.)

LUCIA. Ei, pitäkää vaan kruununne! Eikös ihminen ole luomiston
kruunu?

    (Tytöt ottavat kruununsa jälleen.)

NANNA. Minä näin niin hassua unta... että olin numero.

FLOORA. Niin minäkin ja sielumme oli quatuor species.

TAULUNEN. Ei tuo ollut hullumpaa, lapsi kullat... mutta kohtuus
kaikessa.

MELICEBTA. Ja minä näin unta että maisteri lupasi meille kiitettävän
alleviivattuna.

TAULUNEN. Lupasinko? Taisinpa kyllä. Laskitte ehkä paremmin
kuin minä. Mutta kun ajattelen, että kyyneleni painavat viisi
seitsemännestä sentigrammaa, että rakkaus lasketaan suonen
tykytyksissä ja ystävyys markoittain ja pennittäin... Huh, kiitos
olkoon sulle, hyvä haltia, että teit nuo jääkimpaleet jälleen
ihmisiksi!

VAHTIMESTARI (ovessa). Täällä on yksi nolla, joka väkisin pyrkii
sisään.

TAULUNEN. Emme nyt ehdi nollista huolia. Kaikki on jo laskettu yhteen
ja kaikki on plus.

TUOMAS (astuu sisään koppa kädessä). Paitsi minua. Pienet lapset
laskevat minun arvoni miljoonaksi. Suuret arvelevat ettei minua ole
olemassakaan. Jos suuret ovat oikeassa olen minä nolla.

NANNA. Niinkuin emme tuntisi sinua, joulu-ukko! Sinä olet enemmän
arvoinen kuin kaikki numerot pantuina peräkkäin; sinä olet rikkaista
rikkain, koska teet niin monta onnelliseksi.

TAULUNEN. Laskekoon summan siitä kuka osaa! Ja kuitenkin hän on
todellisin todellisuus.

TUOMAS (Nannalle). Lasketko minun arvoni niin suureksi, herttaisin
pikku ykköseni? No valitse kopastani kauniinta mitä löytää voit...
sinä ja te muut numero raukat. (Hän tarjoo koppaansa kaikille.)
Emmekö nyt viettäisi muijani nimipäivää?

KOULUTYTÖT (kuten kappaleen alussa). Rakas maisteri...

TAULUNEN. Vai niin. Joko nyt taas soi tuo vanha laulu? Oli aika
jolloin minua sinuteltiin ja sanottiin että olin nolla. Viettää
Luciaa? Niin sen teemmekin niin että joulukuusi helisee. Kuinka ei
noin mainiot numerot viettäisi Luciaa?

LUCIA HALTIA (sillä aikaa kuin tytöt ryhmittyvät numerojärjestykseen
ja Tuomas viimeiseksi nollana).

    Päivän kaarta mittaamaan,
    Pikku numro liitää,
    Mit' ei kukaan arvaakaan
    Etsimään se kiitää.
    Sydämmenkin kehräämää
    Kultalankaa mittais -- tää
    Numrolle ei aukee,
    Laskut tyhjäks' raukea

    Numro lausui lapsillen:
    Taulun liituaisin,
    Läksyn langat kerisin,
    Kynää kuluttaisin?
    Tullos numeroinen vaan,
    Sinust' oivan piian saan,
    Ketterämmän hiirtä,
    Tauluun pilkut piirtää!

    Mutta yhtä seikkaa en
    Salata ma tainne:
    Olen epälukuinen,
    Niinkuin meren laine.
    Laine leijuu vapaana,
    Ei sen tietä mitata...
    Vankeja nyt auta!
    Murra kahleen rauta!

(Lucian juhla alkaa esiriipun ollessa ylhällä ja joulu-ukko jakelee
lahjojaan.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 7" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.