Title: 1868 ja 1968 - Leikkikuvailus lauluilla kahdessa näytöksessä
Author: Blanche, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "1868 ja 1968 - Leikkikuvailus lauluilla kahdessa näytöksessä" ***


1868 JA 1968

Leikkikuvailus lauluilla kahdessa näytöksessä,
kumpiki kahdella vaihdoksella


Kirj.

AUGUST BLANCHE



Wiipurissa,
N. A. Zilliacus'en kirjapainossa,
1867.

Wiipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran painattama.



        Näytetty: A. E. Modeen.



Jäsenet ensimäisessä näytöksessä:

 Totuuden Jumalatar.
 Olli Tuuterkaivenius, muinaisuuksien kerääjä.
 Ilma, hänen tyttärensä.
 Siivettyinen, makasiininpitäjä ja nimineuvos; kerettiläis-saarnaaja.
 Heimonen, lääkäri.
 Rouva Noukkanen, Tuuterkaiveniuksen emännöitsijä.
 Puutarhan työmiehiä.

Jäseniä lisäksi toisessa näytöksessä:

 Tuuterkaivenius nuorempi.
 Rosmo.
 Renkimies.
 Talonvartija.
 Louhetar.
 Hänen miehensä.
 Marjatta.
 Naimatoin mies.
 Sokersurvonius.
 Kiinalainen.
 Konttikauppias.
 Rahvasto.



Ensimäinen näytös.


Pieni huone Tuuterkaiveniuksen talossa perä- ja sivu-ovineen,
koristettu kaikellaisilla muinaisaisaikaisilla kuvilla ja
asuilla. Peräseinän keskistä osaa peittää sininen esivaate.


Ensimäinen kohtaus.

    Heimonen. Ilma.

_Heimonen_. Niin, Ilmaseni, meidän toivomme yhä vaan enemmän
raukeevat ja häviävät. Isältäsi kun pyysin hänen suostumustansa
kihlaukseemme ja selitin, ettei minun yksin vaan myös hänen ainoan
lapsensakin onni riippuu siinä kohdassa, niin työnsi hän minulle
vastaukseksi yhden kipsikivisen pään, jossa nenä oli rikki ruhvottu,
ja vaati minua myödyttämään sitä tuhannen vuoden vanhaksi.

_Ilma_. Ja sinä?

_Heimonen_. Minä en voinut vahvistaa hänelle hupsuuttansa, joka
lopulta hänet ihka hulluksi tekee. Minä sensuhteen sanoin hänelle
suoraan, että joku petturi sillä kallolla on häntä viekotellut samoin
kuin monella muulla.

_Ilma_. Miten varomattomasti!

_Heimonen_. Enkä minä voi kärsiä ja katsella, miten koko maailma
häntä pitää pilkkanansa. Hän vasta eilenkin osti eräältä veitikalta
varsin kalliilla hinnalla tuon ruman kivi-kuvan tuolla, (menee
perällepäin ja vetää esi-vaatetta syrjään, niin että vanha kivi-kuva
sieltä näkyy) ja uskoo täydellä todella, että tuon on Wäinämöinen
"julkiseen Jyränköömme" pudottanut, kun hän pyhää Henrikkiä pakeni,
ja vaikka ihan varmaan sama kivenhakkaaja on sen muokannut, joka sanoi
sen Jyrängöstä haroneensa, niin hän kuitenkin päättää, että tuo möhkö
antaa luotettavan todistuksen Kalevalaisten kunnosta kaunotaiteessa.
Hän on myös saanut päähänsä että yksi Hiiden linna ennen vanhaan on
seissut täällä tämän talon sialla, ja sensuhteen on nyt tuo kaunis
puutarha hiekkakuopan muotoinen, josta iso joukko työmiehiä päivittäin
kaivaa ylös vanhoja jäännöksiä ja muisto-merkkejä. Koko talon huoneet
ovat muutetut talletuspaikaksi kaikenmoiselle rojulle. Usko minua,
Ilmaseni, tuosta tuommoisesta ei milloinkaan tule hyvää loppua.

_Ilma_. Kyllähän sen minäkin uskon; vaan olisihan nyt kuitenkin
tällä kertaa voinut mennä mukiin hänen tuumiinsa, - sinä nyt olet
hävittänyt ja hämmentänyt kaikkityyni.

_Heimonen_. Minä en saa olleeksi mikään petturi. Minä en saata
auttaa hourupäistä sairasta heittämään itseänsä ikkunasta pihalle.

_Ilma_. Vaan ei sekään ole ymmärtäväisen ihmisen asia, sen vähemmin
lääkärin, pauhata hourupäistä sairasta vastaan, lempeästi ja
hellävaraisesti on hänen kanssansa meneteltävä, ja pieni
mukiinmeno sinun puolestasi olisi...

_Heimonen_. Niin, minä huomaankin olevani vastuksena ja kiusana
kaikille. Nyt ei siis muuta, kuin että sinäkin... no hyvä kyllä,
minä olen liika ihminen täällä. -- Minä sen tiesin jo ennenkin...
tiedänpähän nyt senkin, että minulla on kosioveli itseäni
onnellisempi, joka -- vähät siitä -- jää hyvästi!

_Ilma_. Hyvästi, hyvä herra!

_Heimonen_. Jää hyvästi armolliseni! (kumartaa ja lähtee ovelle,
vaan pysähtyy siellä ja katsoo taaksensa). Jää hyvästi! minä
menen viimeistä kertaa (menee ulos, vaan tulee takaisin heti). Minä
menen, enkä milloinkaan enää takaisin tule! (ottaa kiini ovesta,
vaan seisahtuu ja kääntyy ympäri). Herra Jumala! -- Olisinhan toki
ansainnut edes yhden jäähyväissanan!

_Ilma_ (joka istuiksen tuolille). Yhden jäähyväissanan? Minä
luulin teidän jo menneeksi.

_Heimonen_ (tulee esiin pikasesti). Se on tunnottomasti tehty kohdella
minua tuommoisella kylmyydellä.

_Ilma_. Minä en saata estää hourupäistä viskautumasta ulos ikkunasta.

_Heimonen_ (tarttuu Ilman käteen). Ilma, suo anteeksi! se
jota rakastaa, on kyllä useasti suurempi hupsu, kuin se joka
muinais-jätteitä keräilee. Älä minulle enää vihainen ole, jos et
tahtone nähdä minun epätoivoon kuolevan.

_Ilma_ (nousee tuolilta). Eikö mitä! eihän nuoren tytön sovi
vihainen olla. Mies rakastaa ja tekee yhtähyvin kaikki mitä voipi,
saadaksensa vaan vaivata sitä ketä rakastaa. -- Mitä enemmän
nurjalle ja jorolle hän näyttää, sitä enemmän rakastettava luulee
hän olevansa. Kaiken päivää vaivaa hän naista varovaisuudellaan,
soimauksillaan, juonillaan, saarnoillaan ja Jumala tiesi millä
kaikella. Saadakseen naista oikeen sulostuttaa, selittää hän
suuttuneensa elämään ja tahtoo viskautua kuoleman syliin, ihmisparka:
vaan usko minua, hän ei kuole, ennenkuin on meitä naisia tappanut
tuhannen kertaa. Kun minulla nyt ei ole halua kuolla sillä tavoin,
niin saan ottaa rakkaat jäähyväiset! -- (lähenee yhtä sivu-ovea).

_Heimonen_ (seuraa jälestä). Ilma!

_Ilma_. Minä lahjoitan siis teille elämänne takaisin ja myös vapauden,
että voitte elää ihan kuin tahdotte. -- Jääkää hyvästi, hyvä
herra! (menee sivuhuoneesen).

_Heimonen_ (koettelee saada ovea lukosta auki). Ilma! jos tämä on
leikkiä, niin se on hirmuista leikkiä! No hyvä kyllä! lukitkaa
ovenne, Mamseli! Vaan sitä ei ole tarvis tehdä enempätä, ei
ainakaan minun tähteni, sen lupaan pyhällä sanalla! hyvästi!
(menee kiivaasti perälle päin).

_Ilma_ (tulee ulos). Eerikki! -- (avaa sylinsä hänelle).

_Heimonen_ (tulee kiireesti takaisin ja laskeutuu polvillensa).
Ilma! isäsi saakoon kernaasti uskoa muinaisuuksia, kun vaan minä saan
sinuun luottaa.

_Ilma_. Se rikki lyöty kipsi-pää on siis tuhannen vuotinen?

_Heimonen_. Se on kolmentuhannen vuotinen.

_Ilma_. Kivimöhkö tuolla on vanhan Wäinämöisen pudottama?

_Heimonen_. Ei, se on Noakin pudottama.

_Ilma_ (nostaa häntä ylös). Oh, ei niin, ystäväni, sinä et saa
myödyttää, et yhtä etkä toista. -- Minua kyllä hyvittää, että suostut
kaikkiin hullutuksiin minun tähden; vaan en kuitenkaan sitä tahdo.
Totuus se vihdoinkin kaikki voittaa.

_Heimonen_. Mitäpä sitte tahtoisit minun tekemään?

_Ilma_. Ei mitään nyt vielä. Isä on ihastunut saarnamies
Siivettyiseen, ja tahtoo jyrkästi minua hänen kanssa naimiseen.
Hirvitelläkseen minua on hän tehnyt testamentin ja siinä antanut
tuolle saamamiehelle suurimman osan omaisuudestaan.

_Heimonen_. Luvatkoon hän Jumalan nimessä pois kaikki tyyni, kun
vaan minä saan pitää sinut.

_Ilma_. Se on kaiketi hyvä, vaan ei kelpo naima-osa milloinkaan
voi olla vahingoksi. Lääkäri voipi helposti jäädä pois muodista;
vaan rahat ovat aina muodissa. Isä on pohjaltaan hyvä ja pitää
hyvänä minut, ja minä en luule sen olevan niin vaarallista (katsoo
ulos ikkunasta). Vaan katso, tuolla tulee Herra nimineuvos. Menkäämme
pois hänen näkyvistään!

    (He menevät sivuhuoneesen).


Toinen kohtaus.

    Siivettyinen (muutamia kirjoja kainalossa). Rouva Noukkanen.

_Rouva_ (lyykistäen). Minä sen tunnustan, että kun vaan te,
kunnian-arvoisa nimineuvos, astutte kartanoon, niin on se aivan
kuin Jumalan enkeli astuisi sisään, meidän syntisten joukkoon.

_Siivettyinen_. Älkää niin sanoko, hyvä rouva Noukkanen, minä olen
alhainen, vähäpätöinen ristiveli, enkä toivota mitään korkeimmin
kuin taivaallista siunausta tähän taloon.

_Rouva_. Ah! miten, kunnian-arvoisa nimineuvos, teidän viimeinen
innokas saarnanne oli kaunis ja liikuttava! Ne siitä itkivätkin
kaikki ihmiset, ja itsekin viruin minä kaiken yötä ja itkin, sen
minä tunnustan (kaivaa silmiänsä).

_Siivettyinen_. Älkää niin sanoko! itsestäni minä mitään en voi, se
on korkeampi voima, joka minut on välikappaleeksensa valinnut. --
Me olemme kaikki yhtä suuret syntiset.

_Rouva_. Minä sen tunnustan, että jos te, kunnian-arvoisa herra
nimineuvos, ette olisi niin hyvä ja kunnioittaisi useasti
käynnillänne meitä, niin olisin minä jo kauvan sitte heittänyt tämän
vaivaloisen ja kiittämättömän palveluksen.

_Siivettyinen_. Älkää niin sanoko, hyvä rouva! minä toivoisin
että niitä olisi montakin niin tunnokasta ja Jumalaa pelkääväistä
ihmistä maailmassa, kuin te rouva olette! Katsokaa tätä, sallikaa
minun antaa tämä piplia, niinkuin muistoksi suosiolliselta ystävältä
(ojentaa hänelle piplian).

_Rouva_ (ottaa sen vastaan ja kumartaa syvään). Kutenka osaisin
minä kiittää niin paljosta hyvyydestä! Ah, miten soreasti tämä on
nidottu!

_Siivettyinen_. Kuinkas meidän hyvä Ilma-mamseli tänäin voipi?

_Rouva_. Ah! hän hyvin ikävöipi teitä tänne, kunnian-arvoisa herra
nimineuvos. Minä sen tunnustan, että sinä päivänä, kun saisin
nähdä kunnian-arvoisan nimineuvoksen ja Ilma-mamselin seisovan
vihki-tuolin edessä, ummistaisin minä tyytyväisesti silmäni.

_Siivettyinen_. Älkää niin sanoko, minä olen köyhä mies, ja
Ilma-mamseli otattaa suurta rikkautta; niinhän se on, hyvä rouva
Noukkanen?

_Rouva_. Kyllähän prohvessorilla on vähimmäkseenkin satatuhatta, ja
Ilma on ainoa lapsi.

_Siivettyinen_. Satatuhatta! ja ainoa lapsi! -- Ah, jos laita olisi
päinvastoin. Hyvä rouvaseni, käypikös tohtori Heimonen useasti
täällä?

_Rouva_. Niin, tosin se käypi; prohvessori on ollut
vähä-vointinen nyt viime aikoina.

_Siivettyinen_. Jospa maassamme olisi montakin semmoista niin
perinpohjaista tiedemiestä kuin prohvessori on! -- Vaan kääntyäkseni
jälleen tohtori Heimoseen, niin saan pyytää teitä, hyvä Rouva,
että valvoisitte äitillisellä silmällä tuota äkkinäistä tyttö-riepua.
Rikkaissa taloissa, missä nuoret lääkärit käyvät, tulee tyttärille
aina heikko rinta ja liian suuri sydän. Se pahoittaisi kovasti
mieltäni, joo tuo hyvä lapsi joutuisi huonoille käsille!

_Rouva_. Jumala armas, mitäs kunnian-arvoisa nimineuvos ajattelette!
Näinä päivinä kuulin kun prohvessori ja Ilma-mamseli haastelivat
teistä, kunnian-arvoisa herra nimineuvos.

_Siivettyinen_ (tarttuen vilkkaasti rouvan käteen). Minusta?
mitä he sanoivat? (nöyrästi). Mutta älkää mitään sanoko, minä en
tahdo mitään tietää -- ei milloinkaan pidä salaan kuullella muiden
perekunnallisia asioita.

_Rouva_. Minäkö kuultelen! minä sen tunnustan, että se soimaus syvästi
lonkkaa minua! (itkee). Jos olen kuullellut, niin se on ollut teidän
itsenne vuoksi, kunnian-arvoisa nimineuvos! tuo soimaus minut
viepi hautaan, sen minä tunnustan.

_Siivettyinen_. Älkää niin sanoko! tarkoitukseni ei ollut semmoinen.
Kuulteleminen on hyvä avu ja hyvä tapa, jos sillä voipi täällä
maailmassa jotain hyvää aikoin saada! (vilkkaasti). Mitä he
sanoivat?

_Rouva_. Prohvessori ensin sanoi, että hän kaiken korkeimmin
kunnioittaa teitä, kunnian-arvoisa herra nimineuvos, ja että hän
teitä pitää kaiken korkeimpana ystävänään; että te, kunnian-arvoisa
nimineuvos, olette suuri muinaisuuksien rakastaja ja niiden kerääjä,
ja aivan kerrassaan semmoinen kuin virka- ja tiedemiehen pitää
olla, ja että hän toivoisi itselleen juuri semmoista vävyä; ja kun
minä sen kuulin, niin minä itkin, sen minä tunnustan.

_Siivettyinen_. Se kelpo mies! Siitä minä tunnen hellän isän
sydämen! mitäs Ilma-mamseli vastasi! mitäs hän vastasi?

_Rouva_. Hän tuli hämille, tietäähän sen, ja sanoi olevansa vielä
kovin nuori miehelle menemään.

_Siivettyinen_. Ai ai!

_Rouva_. Mitä luulette, kunnian-arvoisa nimineuvos?

_Siivettyinen_. Kun tyttö sen itse sanoo, että hän on liian nuori
miehelle menemään, niin silloin ei konsaan ole laita oikeen hyvin
-- ai! ai! -- se koti-lääkäri! -- se -- se! -- kuitenkin, jos hän
voinee saattaa Ilma-mamselin onnelliseksi, niin minä toivotan heille
Jumalan siunausta.

_Rouva_. Jumala varjelkoon siitä, herra kunnian-arvoisa nimineuvos!
mitenkä nyt tohtori saattaisi kysymykseen tulla! voisiko hänestä
edes mainita samalla kertaa, kuin teistä, kunnian-arvoisa
nimineuvos, joka olette jumalinen herra ja korkea virkamies, ja
joka olette...

_Siivettyinen_. Se on kaikki hyvä, armas rouvaseni; vaan minä
pelkään että nuoret tytöt nykyiseen aikaan rakastavat enemmän
käytännöllisiä tieteitä. -- Ilma-mamseli on varmaan omassa
kamarissaan, minä luulen. Minä tahdon nyt mennä sisään hänen
luoksensa ja antaa hänelle Franzenin saarnoja, jotka mukaani toin,
sekä niistä lyhyen selityksen, jonka olen itse jouto-hetkinäni
kirjoitellut.

_Rouva_. Te olette, herra kunnian-arvoisa nimineuvos, varmaankin
niin hyvä ja jäätte meille puoliselle?

_Siivettyinen_. Prohvessori oli niin hyvä ja pyysi minua siksi
viipymään, ja vaikka minulla olisi kyllä paljo tekemistä, niin --

_Rouva_. Ah miten hyvästi te, kunnian-arvoisa nimineuvos, siinä
teittekin! Voin sanoa, että meillä on oivallinen lohi, mitä
saattaa tarita. Kumpaista te, kunnian-arvoisa nimineuvos, paremmin
suvaitsette, savutettua Vuoksen lohta vai tuoresta Kymin kalaa?

_Siivettyinen_. Meidän ei pidä hylkeä mitään Jumalan lahjaa! -- yksi
hyvä ei työnnä tieltänsä toista, hyvä rouvaseni.

_Rouva_. Minä myöskin tahdon paistaa munista pannukaakkuja.
Suvaitseehan kunnian-arvoisa nimineuvos munia pannukaakuissa?

_Siivettyinen_. Teillä, hyvä rouva, on erinomaisen suloinen ja
hyvän-tahtoinen sydän! -- pysykää aina tämän hyvän talon turvana!
(taputtaa rouvaa leuvan alle). Kyllä suvaitsen pannukaakuissa
munia! -- (menee sisään sivuhuoneesen).

_Rouva_. Miten suloisia miehiä nimineuvokset ovatkin! Ja sitä on
oikein hupainen, laittaa ruokaa heille, sen minä tunnustan!

    (Menee sisään toisesta sivuovesta).


Kolmas kohtaus.

_Tuuterkaivenius_ (kantaen yhdessä kädessään vanhaa nenätöintä
kipsipäätä ja toisessa vanhaa ja rumaa ykskorvaista saviasteaa, sekä
päänsä päällä rautaista kolmijalkaa). Ken sitä uskoisi, että minä,
joka nyt kävelen tässä näinikään tepsuttelen, että minä kuitenkin
tällä silmänräpäyksellä kannan sylissäni ja pääni päällä useita
vuosisatoja! -- (asettaa kipsipään toiselle pöydälle ja saviastean
toiselle; kääntyy sitte edellisen pöydän luo ja seisattuu sen
ääreen). Tämä kipsipää, jonka minä kaivoin ylös puutarhastani, on
totisesti tuhannen vuoden vanha; sen ovat varmaanki Hiidet tänne
tuoneet, kun ennen vanhaan ryöstöretkillänsä täältä kulkivat
kristityitä ryöstämässä, sillä ei tämä ole mikään tavallinen kliitupää,
sen kyllä voipi nähdä. Ymmyrjäinen tuo on juuri kuin pöllön kallo;
onhan meilläkin pöllöpäitä, mutta suurempi tämä on niitä, ei tämä ole
meikäläisiä pöllöpäitä; etelän sivistyneimmistä tienoista tämä on
kotoisin. Vahinko vaan että nenän pitää olla poikessa, sillä jos joku
mestariteos kuuluu Kreettalaiseen eli Ruomalaiseen muinaisuuteen, sitä
voipi vaan päättää nenästä. Minun pitää sentähden saada selvä nenästä,
jos kohta täytyisikin kaivaa itseni vaikka maan keskukseen asti (menee
toisen pöydän luo). Tuo astea; sitäpä vasta on oikea moukka, se on
vasta mölö se! Sillä on ikää varmaankin kaksitoista sataa vuotta,
sillä kaksikorvaiset mölöt kuuluvat myöhempään aikakauteen. -- Siinä
määrässä kuin luonnon omainen voima on heikontunut, on täydytty
tehdä asteoille kaksi korvaa, sensuhteen että niitä saattaa kaksin
käsin nostella; mutta voimakkaat esi-isäinme sitä eivät tarvinneet,
sillä heille se vaan oli pikkuinen asia nostaa yhdellä kädellä kaiken
suurintakin tuommoista moukkaa, vaikkapa vielä ihan suorin käsinkin.
Kepeät olisivat siis meikäläiset moukat heidän kourissansa. Minä en
tiedä mitään, mitä niin kunnioittaisin kuin tuommoisia asteoita,
tälläisiä vanhoja moukkia. Ihan varmaan on jonkun sankarin tomu
levännyt tämänkin moukan sisällä. -- Se on kuitenkin mahtanut olla
hyvin suuri sankari, sillä astea on oikea veitikka suuruudeltaan
(menee ja seisattuu keskelle teatteria). Tämä kolmi-jalka, joka
minulla on pääni päällä, on ihan varmaan seissut jossain vanhassa
epäjumalan temppelissä. Varmaan on joku vanha noita-akka istunut
tämän päällä. Ah, miten onnellinen minä kuitenkin olen! koko
pakanallinen pimeys lepää minun pääni päällä! (nostaa kolmi-jalan
pois päästänsä ja asettaa sen pois luotansa). Syvät tutkimukseni
kaunistuivat paraimmalla menestyksellä. Muinaiskeräykseni ovat
suurimmat ja merkillisimmät Jyrängön kaupungissa, koko Suomessa,
niin jopa koko maailmassa! Minä muutun varmaan kuolemattomaksi;
nimeäni ja töitäni ei suinkaan ikuisina aikoina unhoteta.

        Laulu N:o 1.

    Kultaa en tahdo mä
    En mailman aartehia,
    Kun maa vaan täynnänsä
    Oisi muinois-jäannöksiä.
    Silloin kestäsi työt
    Mulla päivät ja yöt
    Sorassapa kummun.

    Tytöille kylmä oon
    Ja niiden kauneuksille,
    Ne vasta kelvatkoot,
    Kun tuntuut vanhuksille.
    Arvon naamalle suon,
    Jos on harmaa jo tuo,
    Kuin harjanne kummun.

    Kastrén, Kalonius
    Unohtuut kirjoinensa,
    -- Tuuterkaivenius
    Ei muinoisuuksinensa.
    Minä kestävä oon
    Halki vuosisatoin
    Ain' harjalla kummun.


Vaihos.

Puutarha. Maata kaivetaan ja multa-läjiä on ylen ympärinsä.
Keskellä esintö-paikkaa syvä kuoppa.


Neljäs kohtaus.

    Puutarhan työmiehiä (kaivavat maata).

_Eräs työmiehistä_ (maata kaivaessaan, laulaa samalla nuotilla kuin
Jak. Juteinin: "Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla" j.n.e).

    Ahkerasti raatakaamme, huiska lapiomme!
    Muinoisia jäännöksiä nouskoon kuopastamme.
        (työmiesten koko laulanto, kaivaessa):
            Kah, kah kalloa,
            Jospa löydät sieltä,
            Niin, niin rahoja
            Eipä puutu meiltä.

_Työmies_:

    Kyllä kallo ennustaapi, että oomme multaa,
    Mutta siitä maksetaan tok hopeaa ja kultaa;

_Kaikki_:

            Lyö, lyö vahvasti
            Ase tantereesen,
            Niin, niin hyvästi
            Käypi kaikki meillen.

_Ensimäinen työmies_ (työntää lapiota maahan) Sitä ei kenenkään
tarvitse meille kahta kertaa sanoa. (Kaikki herkeävät työstä).
Paljonko kello on silloin kun se lyöpi seitsemän?

_Toinen työmies_. Lyöpikö se seitsemän? Se lienee sinun kallossasi se.
Vaan sanoppas meille, eikö prohvessori lie vähän hupelopäinen?
Siihen siaan kuin hän voisi istuttaa tupakkia ja kaalia, kaivattaa
hän maata ylösalasin palsta palstansa perästä. Tuosta tullee kehno
saalis tuosta.

_Ensimäinen työmies_. Prohvessori on oppinut mies, ja kukaan ei saata
olla oppinut, ellei olisi vähän hullu. Minulla oli muuan kumppani,
joka oli muonamies Ketunlinnan hovissa autuaan Seula-Kallen
aikana. Hänellä oli, näet, hupainen lukea kirjoja, ja osasikin
"Hooperin-äijän" ja "Tuhkapöpörön" ihan ulkoa, niinkuin Isä-meidän. --
Vaan katso silloin lukiki hän ikäänkuin vähän hupsuksi, sillä yhtenä
päivänä, kun hän tahtoi ottaa viikkoista muonaansa, käveli hän
höperönä, ajatuksissaan, ja sen siaan kuin olisi pitänyt ottaa
naulan silliä konttorista, meni hän karjattoon ja otti lampaan, jonka
tappoi ja pani suolaan talveksi.

_Toinen työmies_. Eipä se ollut niinkään hullusti tehty, minun
mielestä.

_Ensimäinen työmies_. Sitä pahempi se kuitenkin oli pehtorin ja
nimismiehen mielestä. Jumala meitä sensuhteen varjelkoon kaikista
oppineista ihmisistä! Vaan katso tuolla tulee prohvessori! --
rumasti siis työhömme jälleen!

_Työmies_:

    Ahkerasti raatakaamme, huiska lapiomme!
    Muinoisia jäännöksiä nouskoon kuopastamme.

_Kaikki_:

            Kah, kah kalloa,
            Jospa löydät sieltä,
            Niin, niin rahoja
            Eipä puutu meiltä.

_Työmies_:

    Kyllä kallo ennustaapi, että oomme multaa,
    Mutta siitä maksetaan tok hopeaa ja kultaa.

_Kaikki_:

           Lyö, lyö vahvasti
           Ase tantereesen,
           Niin, niin hyvästi
           Käypi kaikki meillen.


Viides kohtaus.

    Edelliset. Tuuterkaivenius.

_Tuuterkaivenius_ (vanha kypäri päälaella ja kipsi-pää kädessä).
Hyvää iltaa, hyvät ystävät! Te olette ahkerat, näen minä. No mitenkä
se nyt on? oletteko jo päässeet nenän jälille?

_Ensimäinen työmies_. Me nyt olemme jo kaivaneet itsemme kaksikymmentä
kyynärää maan sisään, vaan emme ole havainneet vielä nenän
nipukkaakaan. (Yksi miehistä on paraillaan kuopassa ja etsii).

_Tuuterkaivenius_. Ette vielä ole päässeet jälille, se todistaa
laiskuutta ja huolimattomuutta.

_Toinen työmies_. Minusta tuntuu että me juoksemme nenän jälestä pian
aamusta iltaan.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Minulle iskee päähäni soma ajatus.
Tuo pää on kenties vanhempi kuin tuhatta vuotta -- kentiesi se
on kahden tuhannen vuotinen -- ehkäpä kolmenkin tuhannen; kukapa
tietääkään niin tarkoin, jos ihmisillä ennen vedenpaisumusta
on ollut ollenkaan nenää? mitä enemmän katselen noita kasvoja,
sitä enemmän minä vahvistun siihen uskoon. Ihan varmaan on
ihmisten kasvoille, samoin kuin maa-pallollenkin, tapahtunut
monta mulkkausta ja muutosta, ja että siis ihmisten kasvot, jotka
luomisessa olivat niin oikoset ja mutkattomat kuin suinkin
mahdollista oli, että ne vähitellen ovat saaneet yhden lisäyksen
toisensa perästä, -- yhden korvan yhdessä tilaisuudessa ja toisen
taas toisessa tilaisuudessa, otsan ja pää-kallon kolmannessa
tilaisuudessa ja lopulta aikojen kuluessa vasta nenän. Se on
kummallista miten tieteet ovat edistyneet, sitte kuin kerran
niihin tartuttiin!

_Ensimäinen työmies_ (kantaen vanhaa suitsi-hihnaa). Herra
prohvessori! tämän me löysimme tuolta kuopasta!

_Tuuterkaivenius_ (ottaa hihnan). Vanha suitsihihna! se on
kummallista! (katselee sitä tarkkaan). Jos tuo olisi -- -- --
siinä ei ole epäilemistäkään -- -- tuo on sama päitsien varsi,
jolla Lemminkäinen hillitsi Hiiden tulisuuta ruunaa, kun suisti
sen Hiiden nurmien perästä ja vei Pohjolaan! Sepä olisi voitto
Suomen historialle, jos tuo merkillinen muistomerkki antaisi jotain
selitystä minkälainen ravali se tulisuu ruuna oli ja minkälaista
vauhtia Lemminkäinen sillä Pohjolaan ratsasti. -- Se asia tulee
maksamaan minulle monta tutkimusta se.

_Toinen työmies_ (tuopi vanhaa kirvestä). Tässä on vanha kirves, jonka
myöskin olemme löytäneet.

_Tuuterkaivenius_ (tempaa kirveen käteensä). Kaiken mokomin,
annas tänne se -- (katselee sitä tarkkaan ja kääntelee). Mitä te
luulette tästä kirveestä? Te kentiesi luulette että tässä ei ole
terästä.

_Ensimäinen työmies_. Kyllä ehkä sen uskomme, mutta kauvan se vaan jo
maassa on levännyt, kun noin on ruostunut.

_Tuuterkaivenius_. Katsokaa, katsokaa! hyvin jo kauvan, jo hyvin
kauvan -- katso siinäpä se merkillisyys onkin, näettekös. -- Minä
voin teille laatia historian tästä kirveestä. Mitä te nyt itse
tästä luulette? -- niin, tämä on ihan varmaan sama kirves, jolla
talonpoika Lalli pyhän Henrikin tappoi, näettekös. Sen piti olla
aivan tuommoinen möhkäre, millä hän saattoi sen hirmutyön tehdä;
sillä Henrikki luultavasti ei ollut huonompia miehiä hänkään,
huonompia kuin meidän muinoiset esi-isämmekään (ottaa kypärin
päästään ja näyttää sitä). Näettekös tätä vanhaa kypäriä, jonka
minä vasta ostin kalan-kauppiaalta, joka oli sen nuottaansa saanut
Vanajavedestä Hämeenlinnan tienoilla? Sen näkee selvästi, että tämä
on ollut kullattu päältäpäin; se siis tiedetään, että tämä on
Hämeenlinnan tienoilta saatu. Kukapa tiesi tarkoin, eikös Birger
Jaarli, kun hän perusti Hämeenlinnaa, joskus seissut ja katsellut
työväkeänsä, jotka mittoivat Vanajaveden syvyyttä, ja eikö hän, kun
kurkisti alas, pudottanut kypäriänsä järveen. Että niin on laita, sen
minä ihan varmasti uskon. Minä tämän kypärin lähetän Tukholmiin,
Sjöstrandille, joka paraillaan kaavailee Kullervoa ja ehkä
sitte meille Birger Jaarliinkin kuvailee, jolloin tämä kypäri on
hänelle tarpeen. (Katsoo uudelleen kirvestä). Mutta tuo kirves?
Pyhä Henrikki kyllä murhattiin Köyliö-järvellä, mutta tietysti
eivät kristityt eivätkä papitkaan Lallia niillä tienoilla kauvan
suvanneet. Lalli pahat tehtyänsä läksi siis sieltä kirveineen
karkuun varmaankin Suomen pakanoiden turviin, ja sillä taholla saapui
hän tänne Jyrängön seuduille; ja tähän on ukko kentiesi tuolta
köllähtänyt ja kirves silloin tähän tipahtanut hänen viereensä.
Aivan epäilemättä se niin on; tästä kirveestä on siis suuri apu
Suomen historialle.


Kuudes kohtaus.

    Edelliset. Kolmas työmies.

_Kolmas työmies_ (kapuillen kuopasta ylös). Auttakaa! auttakaa! me
olemme yhtyneet maan-alaiseen tuleen.

_Kaikki_. Maan-alaiseen tuleen!

_Kolmas työmies_. Minä luulin en konsana pääseväni enempää hengissä
ylös!

_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Maan-alainen tuli! voi taivaallinen!
(nappaa kiini kolmannen työmiehen). Miksi sinä et pysynyt asemillasi
ja tutkinut tarkempaan! sinä aasi! --

_Kolmas työmies_. Sitte olisinkin tukehtunut hengettömäksi ja
paistunut päälle päätteeksi.

_Tuuterkaivenius_. Mutta sinä olisit tullut kuolemattomaksi!
Ajatteleppas, jos olisimme tavanneet maan sydämmen! Joudu heti
etsimään! (menee kiireesti työmiesten keralta kuopalle, josta
tulen liekkiä samassa nousee vahvalla jyskeellä).

_Työmiehet_. Herra Jumala! -- maanjäristys! Voi meitä! voi meitä!
(juoksevat kumpaisellekin puolelle ja ulos).

_Tuuterkaivenius_ (tupsahtaa päin maahan. -- Soitto alkaa, jolla
ajalla totuuden Jumalatar, muinois-vanhassa puvussa ja käsi-peili
kädessä, nousee ylös syvyydestä).


Seitsemäs kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Totuus.

_Totuus_:

    Katso kuinka kaikki välttäät
    Minua, kun maalla liikun:
    Semmoinen on aina ollut
    Kohtaloni kulkiessa. --
    -- Yks' on jäänyt paikallensa (lähenee Tuuterkaiveniusta).
    Nouse ylös, kuolevainen!

_Tuuterkaivenius_ (kohottaa päätänsä). Mitäs pitää?

_Totuus_. Nouse ylös, sillä minä olen totuuden Jumalatar!

_Tuuterkaivenius_ (nousten ylös). Totuuden Jumalatar. (Kuihkasee
syrjään). Tuo muinais-aikainen puku antaa minulle miehuutta!
(kovasti). Mikä kunnia minun huoneelleni! Vaan minä en ymmärrä.

_Totuus_:

    Maassa piilossa pitäneet
    Ovat mua viholliset,
    Joita ompi varsin monta --
    Tuskin maalle ne sopisi.

_Tuuterkaivenius_. Herra Jumala! te olettekin elävänä haudattu!

_Totuus_:

    Mutta ilman aavistusta
    Varsin kuulin sen kapinan
    Mikä läheni minua,
    Kun viruin ma vangittuna. --
    Mei'än muurihin he löivät,
    Josta loisti aurinkoinen,
    Josta taivasta tähysin.
    Vapahaksi itseni mä
    Tunsin hetkellä samalla!
    Sinun väkesi väkevä
    Katkoi kahlehet minulta,
    Siitä kiitän nyt sinua!

_Tuuterkaivenius_. Se olin siis minä, joka päästin totuuden
kahleistansa! mikä onni! mikä kunnia minun nimelleni!

_Totuus_:

    Niinkö uskot, ukko raiska,
    Että kiitosta sinulle
    Maailma antaapi siitä,
    Jotta sille toit totuuden?
    -- Siitä ei tule mitänä!
    Minä yksin vaan sen saatan
    Antaa palkinnon sinulle. --
    Tuota peiliä nyt katso.
    Totuuden on tämä kone.
    Sinullenpa sen nyt annan.

_Tuuterkaivenius_. Totuuden peili! Minä siitä olen kuullut paljo
haastettavan. Tuo näyttää muinaisuuden muotoiselle tuo. Mikä voitto
taas keräyksilleni!

_Totuus_:

    Tuota peiliä kun pidät
    Kennen ihmisen edessä,
    Niin avaa hän sydämensä
    Heti sulle kokonansa,
    Josta sä lukea saatat
    Mitä kaikki siellä maannee. --
    Peiliä sun ensin täytyy
    Kohti itseäs kokea!

_Tuuterkaivenius_. Sitä ainakaan ei ole tarvis sitä, sillä totuus on
aina ollut minun sulosuuteni.

_Totuus_:

    Sano mulle ensinkini
    Minkälaiseksi itsesi
    Ulkopuolin ehkä huomaat?

_Tuuterkaivenius_. Minä ulkopuolin?... Oh, noin ikään
-- kasvojen muoto täähän ylevä kentiesi, mutta jalo ja
muinais-muotoinen -- -- --

_Totuus_ (asettaa peilin hänen eteensä). Katseleppa itseäsi peilistä
-- no mitä huomaat? --

_Tuuterkaivenius_ (katsoo itseänsä peilistä, mutta peräytyy pelästyen
takaisin). Huh! olisivatko nuo minun kasvoni nuo! -- onko minulla
silmät kuin rotalla ja nenä kuin mustilla?

_Totuus_:

    No, sano minulle sitte,
    Minkämuotoiseksi luulet
    Sisäpuolesi?

_Tuuterkaivenius_. Sisäpuoleni? sen nyt ainakin hyvin tunnen. Minä
olen mies täynänsä syviä tietoja, terävällä päällä, kirkkaalla
ymmärryksellä ja luotu suuria toimia varten. Paha on kehua itseänsä;
vaan kun on puheltava Totuuden Jumalattaren kanssa, niin -- -- --

_Totuus_ (pitää peiliä hänen edessänsä).

    Peilistä itse katso,
    -- No, mitä näet sä nyt?

_Tuuterkaivenius_ (kurkistaa peiliin, vaan vetäypi pelästyen
takaisin). Huh! se on hirmuista! vie pois tuo kirottu peili!

_Totuus_:

    Jos se oisi kaunistellut
    Peili siinä nyt sinua,
    Sinä mieltynytkin oisit;
    Tämä kuitenkin nyt ota,
    Koettele tällä muita.

_Tuuterkaivenius_ (ottaa peilin). Se olisi tyhmästi ruveta
estelemään. En sensuhteen että tätä uskoisin, vaan tieteen vuoksi,
niin -- --

_Totuus_:

    Joku tuolta lähestyypi, --
    Pois mä siirryn (menee).


Kahdeksas kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Rouva Noukkanen.

_Tuuterkaivenius_. Sen minä kuitenkin heitän tekemättä että rupeisin
itseäni peilailemaan. -- Se olisi ihka hulluus uskoa jotain semmoista.
Minä olisin vähän höperö, pieni siivoluontoinen hupsu -- -- minä olisin
-- -- olisin -- -- se on mahdotointa! (kurkistaa peiliin, vaan kääntää
heti, irvistäen, päänsä pois), hiiteen tuo peili! (pistää sen piiloon
nuttunsa liepeen alle). Ah! katso tuolla tulee emännöitsijäni, tuo oiva
vanha Nenäpiuvi -- vai Noukkanen mikä se onkaan. Minä todella
tarvitsenkin joitakuita lohdutus-sanoja.

_Rouva_ (tulee sisään). Herra Jumala! kuinka levoton minä olen ollut
prohvessorin tähden! Te, herra prohvessori, ette anna itsellenne
enää ollenkaan rauhaa, vaan olette työssä aamusta iltaan, aivan
kuin orja! Niin ne sanovatkin kaikki ihmiset, että koko Suomessa ei
olekkaan yhtään niin oppinutta miestä kuin te pvohvessori olette.

_Tuuterkaivenius_. Kiitoksia sen edestä, hyvä rouva. Minäkin
voin sen vakuuttaa, että koko meidän Suomessa ei löydy likikään niin
rehellistä ja luotettavaa emännöitsijätä kuin te, rouva Nenäpiuvi,
ah, minä erehdyin -- kuin te, rouvaseni, Noukkanen olette.

_Rouva_. Minä sen tunnustan, että sanottakoon minusta mitä ikänä
hyvänsä, niin kyllä minä rehellinen ja luotettava olen. Jumala sen
itse tietää että minä koettelen saada sisään ja säästää niin paljo
kuin suinkin on mahdollista ja pidän vaarin prohvessorin talosta,
aivan niinkuin se olisi omani. -- Minä tuskin raahdin syödäkkään,
sen minä tunnustan. Jumala antakoon teidän, herra prohvessori, vaan
elää, sillä muuten minä en tiedä miten minulle kävisi vanhoina
päivinäni (itkee).

_Tuuterkaivenius_. Uskokaa minua, kyllä minä huolen pidän teidän
vanhoista päivistänne, hyvä rouvaseni. Kun minä kerran kuolen, niin
pitää teidän jäätä tyytyväiseksi minun testamenttiini (kuiskasee
syrjään). Jos koettelisin peiliä! mutta se olisi ilkeää minun
puolestani, epäillä hänen hyvää ja hyvän-suopaista sydämensä laatua.

_Rouva_ (surullisesti). Useasti olen minä aivan levotoin mielessäni,
ja silloin -- silloin ajattelen minä sinne sekä tänne.

_Tuuterkaivenius_ (kuiskaa syrjään). Minun tekee mieleni koetella,
(kovasti). No, mitä te nyt ajattelette, rouva? (Pitää päitä hänen
vastassansa).

_Rouva_ (vilkkaasti). Niin että prohvessorin ja minun olisi heti
kohta mentävä yhteen, mentävä naimisiin, ja että Ilma-mamseli, tuo
kelvotoin, saisi heti lähteä tiehensä talosta, ja että prohvessori,
joka on vanha romu-ukko, saisi heti mennä ikuiselle matkallensa
maailmasta, hän saisi langeta nurin niskoin johonkuhun kuoppaan
täällä puutarhassa tahi jollain muulla tavalla muksahtaa pois
päiviltä.

_Tuuterkaivenius_ (ärjyen, kätkee peilin pois näkyvistä). Mitenkä! mitä
se on; mitä minä saan kuulla! pitääkö minun teidät naida ja taittaa
niskani nurin!

_Rouva_. Mistä te, herra prohvessori, tuommoisia hirmuisia sanoja
olette suuhunne saaneet? (itsekseen). Mistä hän voipi tietää --
(kovasti). Ne olivat kovin kovia sanoja niin vanhalle ja nöyrälle
palvelijalle kuin minulle. Minä olen ollut varsin kuin äiti tässä
talossa.

_Tuuterkaivenius_ (kuiskaa syrjään). Itsellä pahulaisella olkoon
tuommoinen äiti! (kovasti). Sanotteko te olevanne rehellinen?

_Rouva_ (itku-lempeällä äänellä). Hän kysyy minulta, olenko niinä
rehellinen!

_Tuuterkaivenius_ (sopauttaa syrjään). Tänne peili! (asettaa peilin
hänen eteensä). Oletteko te rehellinen?

_Rouva_ (vilkkaasti). Suuri syntihän se olisi olla rehellinen
tuommoista vanhaa narria kohtaan, kuin teitä. Viikkorahoista panen
minä vuosittain 600 markkaa omaan taskuuni; ja pait' sitä elätän
teidän varoillanne 12 sisarteni lasta. Vanhimmalle niistä ostin
äskettäin teidän rahoillanne hevoisen ja nuorimmalle veivi-veneen, joka
rupee Jyrängössä kahvilystäilijöitä kulettamaan.

_Tuuterkaivenius_ (pitää yhä peiliä hänen edessänsä). Niin vainen;
hedelmät minun tieteellisistä tutkinnoistani on yksi hevoinen ja
veivivene! jatkakaa! jatkakaa!

_Rouva_. Joka sunnuntain puoliseksi lähetän minä ison köntyn
häränpaistia ja muita herkkuja maalle, kerettiläis-papille.

_Tuuterkaivenius_ (entistä mukaan). Niin vainen, te mielitte tulla
autuaaksi minun kustannuksellani, minun härkäpaistillani ja minun
herkuillani! enemmän! enemmän!

_Rouva_. Se on aivan suurin huvitukseni narrata teitä, padan-jalat,
joita en enää tarvinnut kyökissä, ja yhden kipsi-pään, joka on
seissut kammarissani, viskasin eilen tuonne kuoppaan ja nyt
luulette te, vanha hullu, että tuo romu on enemmän kuin tuhannen
vuoden vanha. Sitä on oikea hupsutus tuota prohvessoria!

_Tuuterkaivenius_ (pistää peilin peittoon). Ei, tämä on jo kovin
liikaa! Vaimo, etkö sinä ole häjyimpi, kiittämättömin olento maan
päällä?

_Rouva_ (itkien). Minä sen tunnustan, että jotain enemmän hirmuista
minun korvani vielä kuuna päivänä eivät ole kuulleet. -- Onko
tämä kiitos kaikesta siitä uskollisuudesta ja helleydestä, mitä minä
olen osoittanut tätä taloa kohtaan? --

_Tuuterkaivenius_. Pitääkö minun vielä lisäksi teitä kiittää? Minä
nyt tunnen kaikki teidän huonoutenne.

_Rouva_ (kuiskaa syrjään). Olisikohan ken voinut kieliä hänelle!
(kovasti). Varmaan on joku pahansuopa ihminen teille valehdellut
ja panetellut minua.

_Tuuterkaivenius_ (ottaa rouvaa käsivarresta kiini ja työntää
ulos). Kunnotoin ihminen, niin. -- Niinpä se on! pyri paikalla
pois minun talostani! Jos oikein tekisin niin lähettäisin teidät
poliissiin. Pois heti ja älkää ilmoissa ikänä tulko silmieni eteen.

_Rouva_ (samassa kuin häntä ulos työnnetään). Että tällä tavalla
menetellään vanhaa uskottua palvelijaa kohtaan! Onko tämä nyt
palkka minulle ahkeruudestani ja nöyryydestäni? kuolemanne hetkellä
pitää teidän katua tämmöistä tekoanne. --

    (Työnnetään ulos).


Yhdeksäs kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Sitten Siivettyinen.

_Tuuterkaivenius_ (tullen takaisin). Onko se nyt uni eli horisenko
minä! mutta onhan minulla totuuden peili kädessäni, ja olenhan minä
omilla korvillani kuullut kaiken hävittömimpiä asioita! -- Ah! kas
tuolla tuleekin tulevainen vävyni. Milloinkaan hän ei ole paremmin
tervetullut, kuin tällä hetkellä. Voi kuinka suloista se on, että
ihmisellä on ystävä, kelle saattaa sydämensä avata!

_Siivettyinen_ (tulee sisään, suuri luu kädessä). Arvollisin
ja kunnioitettava vanha ystäväni, kuinka onnelliseksi itseni tunnen,
että saatan uudella muisto-merkillä lisätä teidän kallisarvoista
keräystänne -- tällä luulla. --

_Tuuterkaivenius_ (tempaa luun säteensä). Tämä luu, mistä olet,
veliseni, tämän luun käsittänyt? --

_Siivettyinen_. Uudelta maantieltä, tämän ovat maantien tekijät
tavanneet syvältä hiekka-kuopasta, ja tämä nyt on liian jättiläis-suuri
olemaan kenenkään ihmisen viime aikaisesta sukukunnasta; vaan eivät
muut kukaan, kuin te, saata valaista mitenkä tämän luun oikea laita on.

_Tuuterkaivenius_ (tähystelee luuta tarkkaan joka puolelta). Tämä on
varmaan jonkun jättiläisen luu, joka on kaatunut sille kohdalle;
kukaties tämä on jonkun meri-kuninkaan tai ehkä jonkun väkevän
Kalevan pojan, tämä luu! Mitenkäs minä nyt saatan kyllin kiittää
sinua, veliseni, tästä!

_Siivettyinen_. Se on varsinainen kunnia minulle, että vähäiselläkin
avullani saatan huojentaa niitä tutkimisia, jotka vaan ovat korkeamman
neron ja syvien tieteitten omistajalle mahdollisia töitä. Minä
saan suuresti toivotella onnea isänmaalleni, joka saattaa iloita
kunnian-arvoisan, teidän, vanhan ystäväni loistavista löydöistä.
Jälkimaailman kiitollisuus ja ihmetteleminen on seppelöitsevä
ylistetyn kansalaisen muistoa!

_Tuuterkaivenius_. Niin, niinhän minä toivon (nojautuu Siivettyisen
olkapäätä vasten). Ah, veliseni, mitenkäs paljo tiedemiehen täytyy
taistella aikakautensa raakuutta ja kiittämättömyyttä vastaan?

_Siivettyinen_ (liikutetulla äänellä). No niin, -- kyllähän se niin
on, ja paha se on. Senpätähden, kun minä vaikutus-retkelläni
tapaan syvän tutkijan, totisen ja perimpohjaisen ajatus-niekan:
jälkimaailman valon ja aikakautensa kunnian; niin kääntyy tuntoni
yhtäläiseen kunnioittamisen tilaan, kuin silloinkin kun lähenen kirkon
pyhiä muureja, Kunnian arvoinen mies, -- -- ah! jos voisitte nähdä,
mitä sieluni syvimmässä pohjassa tällä hetkellä liikkuu, vaan jota
heikko, kuolevainen kieli ei saata selittää! (tähystelee ukkoa
syvimmällä kunnioituksella, kuivaten silmiänsä).

_Tuuterkaivenius_ (syrjäänpäin). Oiva mies! ujoutensa estää häntä
sanomasta kaikkia mitä hän tuntee mielessänsä! -- Minä tahdon
käyttää tuota peiliä, saadakseni katsoa hänen sydämensä syvyyteen.
Kuinka paljon hyvää ja jaloa voinenki löytää sieltä! (Pitää peiliä
hänen vastassansa).

_Siivettyinen_ (puhkeaa vallattomimpaan nauruun).

_Tuuterkaivenius_. Mitäs nyt? mitäs naurat, veljein?

_Siivettyinen_. Jopahan tuota naurattaa, kuu ajattelen, että
tuommoinen hullupää kuin sinä, ukkoraiska, saat kävellä ja liikkua
irrallaan ja vapaana.

_Tuuterkaivenius_ (kauhistuu, alentaa peiliä). Taivaallinen isä!
Mitäs tämä nyt merkitsee?

_Siivettyinen_ (kunnian osoituksella). Kunnian-arvoinen vanhus! se
päivä on kyllä tuleva, jona maailma siunaa sitä päivää, jolloin te
synnyitte, ja itkee sitä päivää, jona olette kuolleet.

_Tuuterkaivenius_. Häh? (pitää peiliä hänen vastassansa).

_Siivettyinen_ (pilkallisesti nauraen). Kunhan me saisimme
sen huvikkeen kerran kulettaa sinua hulluhuoneesen.

_Tuuterkaivenius_ (pitää edelleen peiliä hänen edessänsä).
Minkätähden minua hulluhuoneesen? Senkö puolesta että minä tahdon
pakottaa tytärtäni teidän kanssa naimiseen? senkö puolesta kun minä
olen testamenteerannut suurimman osan omaisuuttani teille?

_Siivettyinen_. Sepä se onkin ainoa asia, minkä olette tehneet
viisaasti, te kunnian ystävä. Luuletteko kentiesi, että minä turhan
vuoksi kuluttaisin kallista aikaani, kiitellessä vaan teidän
hulluuksianne?

_Tuuterkaivenius_ (entisellä tavalla). Kallista aikaanne? Teidän
kallis-arvoinen aikanne lepää siis niin tarkkaan sydämellänne?

_Siivettyinen_. Kortin-peli hyvien voittojen keralla on ainoa asia,
mikä minua huvittaa.

_Tuuterkaivenius_ (niinkuin ennenkin). Kirkkohan se on teidän rakkahin
paikkanne?

_Siivettyinen_. Eikö mitä! pienen seuran yhteys kaupungin
syrjä-kadulla, voisittehan ymmärtää.

_Tuuterkaivenius_ (niinkuin ennenkin). Ja tämä luu, jonka minulle
vasta annoitte?

_Siivettyinen_. Sen olen hankkinut itselleni kaupungin
liha-puodista.

_Tuuterkaivenius_ (vetää peilin taaksensa peittoon). Jo olen kuullut
kylläkseni! Koko olentoni jähmettyy! -- Herra! mitenkä te puolustatte
itseänne tuosta, mitä sanoitte? --

_Siivettyinen_ (syrjäänpäin). Mikä hänelle on tullut! (kovasti ja
nöyrästi). Minä sanon mitä aina olen sanonut, nimittäin, että jos
minulla olisi valta Tiedeakademiassa, niin tulisitte te,
kunnian arvoinen ystäväni, olemaan ensimäinen, ketä siellä
seppelöitsisin.

_Tuuterkaivenius_ (pitää peiliä jälleen hänen edessänsä). Mitenkä se
oli?

_Siivettyinen_. Minä sanoin, että jos minulla olisi Tiedeakademia,
niin antaisin sen teidän haltuun.

_Tuuterkaivenius_. Minkätähden pitäisi sen olla minun hallussani?

_Siivettyinen_. Sentähden että -- pöllö on tiedehuoneesen asetettu.

_Tuuterkaivenius_ (työntää peilin poveensa). Mutta teidän kettu ei
pure minun pöllöäni. Suoria pois täältä, rietas veijari, mene niin
pitkälle kuin tietä piisaa! samoo heti pois täältä! (nappaa häntä
käsipuolesta kiini).

_Siivettyinen_.Paras veljyeni! minä en voi ymmärtää -- mitäs
Jumalan nimessä minä olen teille pahaa tehnyt? -- kuka on kielinyt
minua niin, se on suurin pahan hengen sikiö.

_Tuuterkaivenius_. Pahan hengen sikiö, niin -- te sanoitte totta
kumminkin tällä kertaa, herra! suoria pois silmistäni!

    (Tuuppaa häntä niskapäästä ulos).


Kymmenes kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Totuus.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Jos suoneni nyt repeäisi tässä ihan
paikalla ja kuolisin, niin sitä en ollenkaan kummastelisi!

_Totuus_ (tullen sisään). No, oletko sinä tyytyväinen siihen lahjaan,
mitä sinulle annoin?

_Tuuterkaivenius_. Ottakaa takaisin peilinne! minä tahdon tuhannen
kertaa ennen tulla petetyksi, kuin kuulla enenmätä semmoista.

_Totuus_ (ottaen peilin takaisin).

    Mies oot sinä rehellinen
    Uskolta kovin kepeä,
    Paremman sä palkan oisit
    Ansainunna itsellesi,
    Etkä konnien petosta.

_Tuuterkaivenius_. Minä en tahdo olla rehellinen ja kevyt-uskoinen
mies! Minä en tahdo olla muu kuin olen. Minä olen tiedemies,
muinaisuuksien tutkija. Siihen olen minä käyttänyt kaikki voimani. --
Minä tunnen voivani lisätä maani kunniaa. Se olisi synti, etten oikeen
käyttäisi niitä lahjoja, joita Luoja on minulle päähäni antanut. Minä
sen tiedän varmaan että joo voisin sadan vuoden päästä, tästä lukien,
nousta haudastani, niin olisin kuuleva kiitollisen jälkimaailman
mainitsevan nimeäni ylistyksellä joka paikassa. Minä toivoisin
saattavani sen tehdä!

_Totuus_:

    Hyvä, hyvä! ukkoseni,
    Nuopa toivot sulle täytän,
    Hyvää sulle tehdäkseni,
    Kun oot auttanut minua.
    -- Vuosi-sadan sulle muutan
    Toisen toimitan eteesi,
    Jota saatat katsastella.

(Viittoilee peilillään jokaiselle neljälle ilman suunnalle). (Alkaa
pimetä, iskeä tulta ja ukkonen jyräjää ja kuuluu etäältä. Soitto
alkaa, jota kestää näytöksen loppuun asti. Tuuterkaivenius kallistuu
kauhistuksella yhtä puuta vastaan).

_Totuus_:

    Syntymättömät, te päivät!
    Teitä kutsun nyt, anellen,
    Tulkaatte nyt piilostanne,
    Tulevaisten yöstä nouskaa!
    Pilvet, jotka pimittävät
    Teitä tuolla tulollanne,
    Hajotan ja tasottelen.
    Elävyyttä annan niille,
    Joita isku ennustelee
    Tuleviksi tunnustelee.
    Kohta saamme vuotta nähdä
    -- Tuhat yhdeksän sataa -- ja
    Kuusikymmentä kahdeksan.

(Tulen iskut alkavat kiihtyä, jyräykset kovenee; soitto käypi
rajummin).

_Näkymättömien haltijoiden äänet_: (laulavat samalla nuotilla
kuin: "Sydämestäni rakastan sua elinaikani" j.n.e.)

    Kah, Ilmatar se kutsuupi meitä nyt syvyydestä,
    Ah kuinka hän jo pelmuaa ja taivas suitsuaa;
    Lähkäämme täältä kulkemaan heti pois majoistamme
    Ja siipiämme älkäämme siis varsin säästäkä.
    Tulee nyt aika päivien uusi kohtaki,
    Muuttuut ne miehet naiseksi, kaikki kaiketi.

    Kovaa ilmaa ja aaltoja hupa on nyt katsella
    Ja silmäellä loistavaista kukkain hehkua.
    Iloisa päivä raukenee heti meiltä hukkahan,
    Ja riemu raitis meillä tää ei kauvan kestäne;
    Tehkäämme tehtävämme siis, -- muutos alkakoon!
    Sä iske isku välkkyvä, nuoli Ukkosen!

(Ukkonen iskee alas. Tuuterkaivenius vaipuu maahan kellelleen.
Esirippu putoaa).



Toinen näytös.


Jyrängön kaupungissa 1968. Entisen Toropovan puodin tienoilla,
mutta vasemmalla puolella kauppapuodin sialle on kohonnut suuri
summatoin tehdas, mikä höyryllä käypi, korkeat höyry-torvet katolla;
samalla puolella, vaan yli kadun, on Toropovan kukkatarha vielä
entisellään, ja kukka-tarhan takana perässä on Jyränkö-joki. Oikealla
puolella on komeita kartanoita, joiden huoneet paistavat kaikki
kullalle. Joelle kulkeva risti-katu eroittaa oikean-puoliset kartanot
vasen-puolisesta tehtaasta ja tarhasta. (Esirippu nousee ylös ja
soitanto käypi somasti, jota kestää edelleen, kunnes puhe alkaa).


Ensimäinen kohtaus.

    Tuuterkaivenius (maaten kadulla) ja Totuus.

_Totuus_ (seisten Tuuterkaiveniuksen vieressä ja kosketellen
häntä).

    Ylös tuosta nouse jo, --
    Päivä korkealla paistaa!

_Tuuterkaivenius_ (unen horroksissa, hieroo silmiänsä). Niin
tosiaan -- hyvää huomenta! missäs on mun kahvini? pistäppäs
minulle piippuun ja tuo mulle Virallinen Lehti; -- en tiedä miten
piika lienee vuoteeni pehmustellutkin; vaan niin kovalla tilalla
en vielä milloinkaan ennen ole maannut... (katselee ympärillensä).
Mutta missäs kummalla minä nyt olen, -- keskellä katuahan minä makaan!
(hypähtää ylös). Onko tämä unen näköä, vai olenko minä hulluna!
(huutaa). Rouva Noukkanen, Nenäpiuvi! Ilma! Ilma, hyvä lapseni!
(huomaa Totuuden). Totuuden Jumalatar! -- Ah! nyt minä muistan, että
eilen... että eilen...

_Totuus_.

    Eilen? -- no, sano minulle,
    Kuinka vanha oot sä nyt?

_Tuuterkaivenius_. Kuinkako vanha minä olen? minä olen
viidenkymmenen vuoden vanha.

_Totuus_ (juhlallisesti).

    Etpäs oikein arvannunna;
    Sinä täytät tänäpänä
    Sata viiskymmentä vuotta,
    Aivan tällä hetkelläsi!

(Menee hymysuin).


Toinen kohtaus.

_Tuuterkaivenius_ (yksinänsä). Sata viiskymmentä vuotta! sittehän
minä jo olenkin itse varsinainen muinaisuus, toinen painos
Jerusalmen suutaria! Sata viiskymmentä vuotta! Niinmuodoin on
rouva Noukkanen siis sata kuuskymmen vuotias; hänpä sitte
näyttäneekin jo kelpo muorille hän, se marakatti! (Katselee
kummastellen ympärillensä). Se on sitte Heinola nyt tämä, vuonna
1968! (katselee perillepäin). Jos tuo on Jyrängön joki, niin
täytyy tämän paikan olla Toropovan kolkka, -- ihanha tuo onkin
Toropovan kukka-tarha, vaikka omena-puut ovat kauhean suuriksi
kasvaneet (katselee tehdas-kartanoa), ja jos se on hänen entinen
kukka-tarhansa, niin tässähän sitte olisi Toropovan puoti, jossa
Tirikova sittemmin kauppaa piti; mutta ompa se kartano mainioksi ja
kummalliseksi kasvanut. Minua juuri arveluttaa kuka se nyt täällä
on pää-kauppijaana tähän aikaan!... Mutta kuka se on tuo?


Kolmas kohtaus.

_Rosmo_ (suuri raha-kukkaro toisessa kädessä ja toisessa pistuoli,
jonka hän ojentaa kohti Tuuterkaiveniuksen rintaa). Ota nämä
rahat, taikka kuole!

_Tuuterkaivenius_ (kauhistuen). Herra, (ottaa kiivaasti kukkaron).
Häh!

_Rosmo_. Jääkää hyvästi! (kumartuu ja menee pois).

_Tuuterkaivenius_ (kumartaen). Jumalan kans! sepä oli kunnon mies, se
ryöväri! Se on kelpo asia se! tulla ryövätyksi tällä tavalla!...
Katsos miten ajat ovat muuttuneet.


Neljäs kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Eräs Renkimies.

_Renkimies_ (luuta kädessä, vaan vaatetettuna niinkuin paraskin herra
sen muodin mukaan, mikä oli vuonna 1868, tulee esiin ja rupee
katua lakasemaan). Pois tieltä, näettehän että minun pitää puhdistaa
katua.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Onkos herroilla nykyseen aikaan tapana
lakasta katuja. Sitä ne tekivät ennen minunkin aikoinani; vaan
eivät he silloin luutaa käyttäneet (kovasti). Minä pyydän anteeksi;
vaan minua kummastuttaa, että noin kiltti ja muodin mukainen
herra -- --

_Renkimies_. Älkää tehkö pilkkaa köyhistä ihmisistä! Onkos tämmöiset
ryysyt muoti-vaatteita? Niitä ne jos lie olleet iso-ukon aikoina!
minä kyllä näytänkin aivan kuin vanhalle muinaisuukselle, mutta
köyhän pitää olla tyytyväinen.

_Tuuterkaivenius_. Muinaisuukselle! (itsekseen). Tuommoista
muinais-jätettä ei löytynyt minun säästeissäni (kovasti). Paljonko
te voitte päivässä ansaita?

_Renkimies_. Vähänpä sitä meikäläinen mies voipi päivän osaksi
lukea, ainoastaan vaan kymmenkunta viiden markan kappaleita
päivässä, ja sillä tuskin saapi vettä ja leipää ruuaksensa.

    (Menee ulos lakasten).


Viides kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Sitte eräs Talonvartija.

_Tuuterkaivenius_. Viisikymmentä markkaa päivässä! -- Minua jo
arveluttaakin, paljonko sitte urakka-miehet saanevatkaan, ne jotka
huoneita urakka-kaupalla rakentavat! (katselee ympärillensä).
Komea kartano! Minua juuri arveluttaa mistä Suomi on saanut
rakennus-niekkoja! Nykyseen aikaan lienee oivallinen rakennuksien
ylihallitus toimessa. Olispa tuota hupainen kolkuttaa vähän portille
(kolkuttaa portille).

_Talonvartija_ (puettuna loistavaan aamu-pukuun, astuu ulos, syöden
hyydeltä (glace) ja hämmennellen sitä kullatulla hopealusikalla).
Mitäs pitää?

_Tuuterkaivenius_. Onko se tämän talon isäntäherra, jota minulla on
kunnia puhutella?

_Talonvartija_. Minä olen talonvartija eli paremmin sanoen
portinvartija, hyvä herra!

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Portinvartija samettisessa yö-nutussa
ja syöpi hyydettä! -- (Kovasti). Minä olen reissuvainen, ja sitte
on jo kauvan aikaa kun olen ollut Jyrängön kaupungissa; -- vaan
mistä kummalta on saatu varoja silata huoneita noin kullalla?

_Talonvartija_. Viisikymmentä vuotta on sitte, kun löydettiin
kultavuori Vierumäestä.

_Tuuterkaivenius_. Kultavuori Vierumäestä! sepä on hyvä kuulla
semmoista! -- Toropovan puoti-kartano on jotensakin muuttunut, näen
minä. Sen vanhalla katolla istui ennen, Tirisovan aikana, kyyhkysiä
parvittain, mutta nyt näen tuossa koko joukon korkeita savu-torvia.

_Talonvartija_. Tämäkö tässä? Se oli ennen vapaaherrojen kokous-huone,
mutta kun niitä ei enää nykyiseen aikaan tarvita, niin kartano
muutettiin ruokalaitos-tehtaaksi, mikä käypi höyryllä.

_Tuuterkaivenius_. Mitä kummaa! puuropatoja puotitavarain sialla.

_Talonvartija_. Se on hyvin hyödyllinen tehdas. Ken tahtoo ruokaa
itsellensä vuoden pitkään, hänen tarvitsee vaan mennä ja heittää
sinne esim. härkä tai lammas, määräten vaan luettelossa mitä laatua
liha-ruokaa hän tahtoo valmistettavaksi. Härkä tai lammas viskataan
heti elävänä, niinkuin se on karvoineen, säärineen ja sorkkineen,
alas suureen masina-kattilaan, ja yhden minuutin kuluttua tulee
sieltä koko se vaadittu laitos: liha-paistit, liha-keitit, suolattuja
potkia potaattien tai tärvättyjen munien keralla, senmukaan kuin
vaan toivotaan ja tahdotaan, -- ja kaikki erinäisissä vatiloissa ja
suppiloissa, jotka myöskin seuraavat mukana samasta kattilasta.

_Tuuterkaivenius_. Se on ihmeellistä se? Ken olisi voinut ajatella
ja mielessään kuvata, että Toropovan vanha puoti olisi muuttunut
vapaa-herrojen kokous-huoneeksi ja vapaa-herrojen kokous-huone
sitte niin hyödyttäväksi paikaksi! -- Suokaa anteeksi, onkos huoneen
vourat kyllä korkeat nykyseen aikaan?

_Talonvartija_. Sitä en juuri voi sanoa. Sitä voipi saada hyvin
kauniin ja tilavan yläkerran 4:jäne huoneineen, kyökkiä lukematta,
40 tuhannella hopeamarkalla vuodessa.

_Tuuterkaivenius_. Neljälläkymmenellä tuhannella! sepä olisi jotain,
esim. jollekulle opettajalle, kellä on 1200 markkaa palkkaa.

_Talonvartija_. Vaan se kellä ei ole varaa maksaa niin paljo, se
voipi aivan hyvin ainakin saada pienen vinttikammarin viidennessä
yläkerrassa 777 markalla 22 pennillä.

_Tuuterkaivenius_. Seitsemällä sadalla seitsemällä kymmenellä ja
seitsemällä markalla ja kahdella kymmenellä kahdella pennillä!
Sitte saanevatkin varmaan tiedemiehet, runoilijat ja muut
taideniekat asua kaduilla ihan vuorokaudet halki?

_Talonvartija_. Sen ne tosin saavat tehdä, jos maksavat tuon pikkuisen
makson, 200 markkaa hopeassa vuodelta, ollen velvolliset senlisäksi
ottamaan osaa vielä katujen rakennus-kulungeistakin eli katujen
ylläpitämisen maksuista.

_Tuuterkaivenius_ (syrjään). Ihanaiset ajat (kovasti). No, puiden
hinta on ainakin samassa suhteessa?

_Talonvartija_. Puita nyt enää ei ollenkaan tarvita eikä käytetä
lämmitykseksi. Kaakeli-uunien asemesta löytyy jokaisessa
huoneessa sähkö-kone. Kun milloin on talvi ja alkaa paleltaa, niin
otetaan sähkeellisiä muksauksia, joita pitkitetään siksi kunne
alkaa ruumista varistaa. Vaan suokaa anteeksi; minun täytyy mennä
sisälle työhöni. Minä pidän kirjallisia puheita eli niinkutsuttuja
luennoita portin avainten historiasta kerran viikossa. Ne hyvin
ovat huvittavia, voinette arvata (menee).


Kuudes kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Louhetar.

_Tuuterkaivenius_. Portinvartija, joka pitää kirjallisia luennoita! --
sepä jo on liian kurja se (rumpu käypi ulkopuolella). Mitä se on?

_Louhetar_ (puoleksi sota-puvussa ja lyöden rumpua).

_Tuuterkaivenius_. Naiset ovat sotilaita, minä luulen?

_Louhetar_. Minä olen rykmentin rummuttaja Suomen Kaartissa --
minä olen aina himollisesti rakastanut sotilas-säätyä. Vanhempani
tahtoivat minua sivili-virkoihin, että minä, samoin kuin
muutkin naiset, olisin tullut tuomariksi ja juttujen ajajaksi eli
niinkutsutuksi "vulmahdiksi".

_Tuuterkaivenius_. Juttujen ajajaksi...

_Louhetar_. Niin, aivan samallaiseksi näköjäni, kuin tuo joka tuolta
tulee. (Eräs nainen mustassa päällysnutussa ja korkea musta miehen hattu
päässä käypi verkkaisesti poikki teaatterin, suuri vihko paperia
kainalossa ja suuri kirja kädessä, josta lukee, viuhtoen muuten
oikealla kädellään). Tuo on meidän suurimpia juttuniekkoja, -- se nyt
menee raastuvan-oikeuteen, niinkuin luulen.

_Tuuterkaivenius_. Naisihmiset vulmahtiloina, sittenpä sitä oikeuden
edessä varmaan haasteltaneekin koko hirmuisesti! -- Ja entäs teidän
miehenne? --

_Louhetar_. Minun mieheni? se on lempeä-luontoinen, rakastettava
olento -- hoitaa taloutta oikeen hyvästi, ompelee ja pesee pyykkiä
aivan sievästi, -- minulle tuli täytymys naida hänet ja antaa hänelle
nimeni -- vaan minä en siitä pahottele.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Mitä nyt tuo taas on, mitä kuulen! --

_Louhetar_. Ah! vaan tuossahan se onkin -- hän tulee, varmaankin
kalatorilta, jossa on ollut kaloja meille puoliseksi ostamassa.


Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset. Louhettaren Mies.

_Mies_ (suuri kooltaan, mustat poskiparrat ja päässä kaunis
tylli-myssy koreilla nauhoilla, esiliina edessä, kantaen
ruokakoria, jossa kaloja ja ruuvas-kasvuja on sisässä. -- Hän
kumartaa). Sinäkös se olet vaimoseni? --

_Louhetar_ (kurkistaa koriin). Spenattia -- pavun palkoja, näen minä
-- vaan miksi otit ahvenia? tiedäthän sen jo, että minä rakastan
paraittain paistettuja hailia.

_Mies_. Siellä kyllä oli paistettuja hailia, siellä sillan korvalla,
vaan ne eivät olleet eläviä, ja sen suhteen niitä en ottanut.

_Louhetar_. No, yhtä kaikki sitte -- mene nyt kauniisti kotiin
-- (jyrkästi). Vaan muista, että jos tapaat jonkun naisen tiellä,
niin paina kohta silmäsi alas, -- naineen miehen ei sovi kiemastella,
niinkuin eräänä päivänä teit -- -- hyvästi nyt, ystäväni, ja katso
pienosta kotona, kuuletkos sinä!

_Mies_. Hyvä, hyvä, kultaseni (menee).

_Louhetar_ (menee toiselle sivulle ja rummuttaa).


Kahdeksas kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Marjatta ja eräs nuori mies.

_Nuori mies_ (Muutamia läninkiä toisella käsivarrellaan ja vasu
toisella; Marjatta, tullessaan yhtaikaa, halailee miestä). Antakaa
minun mennä, antakaa olla rauhassa! Ei minulla ole aikaa!

_Marjatta_ (Komeasti ja kiltisti vaatetettuna, ratsaspiiska kädessä,
miekka vyöllä ja sikarri hampaissa). Sinäpä nyt olet ihmeen kova,
suloisin ystäväni, -- kultaseni, kuuleppa, enkö saisi tarita
sinulle käsivarttani vaan vähäksi ajaksi?

_Nuori mies_. Isä on kieltänyt, hän on sanonut, etten saa tarttua
kenenkään tytön käsipuoleen.

_Marjatta_. Isä ja isä! eikö milloinkaan muuta kuin mitä isä lupaa!
Voithan kuitenkin sanoa minulle kuka olet ja mitä sinä, kultaseni,
kotonasi tiet?

_Nuori mies_. Minä asun itsekseni vaan, ja ompelen vaatteita.

_Marjatta_. Sitä oivallisempi se onkin, sinä pieni pujarini. Minä
olen aivan kokonansa rakas ja sulostunut tuommoisiin pieniin
ompelijoihin. Sinä pääset minusta, mutta vaan yhdellä ainoalla
ehdolla.

_Nuori mies_ (luopi silmänsä alas). Ja se ehto!

_Marjatta_. Että saan tietää missä sinä asut.

_Nuori mies_ (itsekseen). Oh! kuinka herjoja ne naiset ovat!
(kovasti). Minä asun Sametti-kadun varrella, talossa N:o 11,
Kiuru-nimisessä korttelissa.

_Marjatta_ Kiitoksia leluseni! (pistää paikan nimen muistiin
tasku-kirjaansa). Sinä saat kuulla minusta! (käsittelee miestä).
Luota siihen!

_Nuori mies_ (koettaen päästä erillensä hänestä). Se nyt on hirmuista,
että kuu vaan joku mies parka lähtee ulos yksinänsä, niin luullaan
hänestä jo kohta jos mitäkin pahaa! (juosta pötkii ulos).

_Marjatta_ (ajaa häntä takaa kulissien väliin). Saanenhan minä
kuitenkin tarita sinulle naulan konfehtia, sinä pieni pippuri-säkki!

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Miehet ostavat kaloja,
asuvat itseksensä ja ompelevat vaatteita, -- syövät konfehtia
ja muuta namu-ruokaa ja heitä viekotellaan keskellä katua! sepäs
on häväistys koko mies-suvulle! -- Tuo nuori rouvas-nainen tulee
takaisin. Nyt alkaa hän varmaankin pistää näppinsä minuun.


Yhdeksäs kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Marjatta.

_Marjatta_. Se on varma ja tosi, että tuo sievänen mies-suku panee
meille paljo papuja päähän.

_Tuuterkaivenius_. Ne nyt ovat sitte naiset, jotka nykyseen aikaan
hallitsevat ja vallitsevat.

_Marjatta_. Niin, minusta olisi kumma jos muuten saattaisi olla ja
laatuun käydä! Niitä tosin löytyy naisia, jotka puhelevat miesten
vapauttamisesta; vaan niinkauan kuin minä saatan kohottaa ääntäni
valtiopäivillä, niin panen sitä asiaa vastaan. Hoitakoot miehet
lapsia ja kotisiivoa, hoitakoot jaloa ja kyllä vastuun-alaista
kutsumustansa kotona, hoitakoot perettämme! kyntäkööt meidän ketoja,
ja saakoot he hakata meille puita ja tuutia meidän lapsiamme! tähän
työhön ovat he saaneet luonnollisia voimia. Vaan antaa naisten,
jotka ovat korkeimman neron, ymmärryksen ja mielen edusjäseniä, hallita
ja vallita maailmaa!

_Tuuterkaivenius_. Kiitoksia paljo! vaan kutkas suojelevat maata
vihollisen päälle rynnätessä?

_Marjatta_. Me naiset! tosin otamme me miehiä keralla taisteluun, vaan
me käytämme heitä työhön samalla tavalla kuin Pyrrus ennen muinoin
elefanttiansa.

_Tuuterkaivenius_. Mutta mitenkä Jumalan nimessä te olette saaneet
miehet niin masentumaan?

_Marjatta_. Niin, tee-vedellä ja raittius-seuroilla.

_Tuuterkaivenius_. Naisetko ne sitte nykyiseen aikaan kirjoittelevat?

_Marjatta_. Meidän suurinta sanomalehteä, "Sanomia Turusta", joka on 12
kyynärää leveä ja 24 kyynärää pitkä, toimittavat vaan paljaat naiset.
Alapalstoja ja muita helppolukuisia novellia kirjottelee yksi ja
toinen mies-eläjä, eli niinkutsuttu suippa-saapas. Meillä toki on
yksi mainio kirjoittelija, joka on loistava satunnaisuus, nimittäin
Herra Sokersurvonius. Kas tuoltahan se tuleekin ammoinensa.


Kymmenes kohtaus.

    Edelliset. Sokersurvonius (jota amma kantaa).

_Tuuterkaivenius_. Mitä kummia, mikä kirjoittelija se on, jota amma
kantaa.

_Marjatta_ (tervehtien). Hyvää huomenta, Herra Sokersurvonius; näin
varhain liikkeellä?

_Sokersurvonius_ (pitkä piippu kädessä). Aamupuolella on aina
mielenjuoksu vilkkaampi ja ajatuksen voima syvempi. Muuten tahdon
minä nyt mennä Teaatteriin, jossa paraillaan annetaan murhenäytelmää,
joka on viidentoista näytöksen pituinen, ja jonka minä äsken
kirjoitin. Se on vähän nuljakka, vaan tuntoa liikuttavat aineet
siinä ovat voittavimmat.

_Tuuterkaivenius_ (Marjatalle). Kuinka vanha hän on?

_Marjatta_. Kuuden ja puolen vuoden vanha, vaan se on mies, jolla on
hyvin paljo tietoa ja taitoa.

_Tuuterkaivenius_. Mitä hänestä sitte tullee, kun ennättää
korvan-taue kuivahtaa. Mitä hänellä on kädessään?

_Marjatta_. Se on tupakka-piippu.

_Tuuterkaivenius_. Minä luulin sitä maito-sarveksi kuin luulinkin --
voi aikoja! voi tapoja!

_Sokersurvonius_ (Marjatalle). Jää hyvästi, suloiseni! Minä sittemmin
menen Näyte-hallituskunnan luo (amma kantaa häntä ulos).


Yhdestoista kohtaus.

    Edelliset, paitsi Survoniusta.

_Tuuterkaivenius_. Kaikki on nyt ylenalasin kääntynyt nykyseen aikaan!
Onkos nyt tieteet ja taiteetkin samoin?

_Marjatta_. Ne ovat menneet ihmeteltävällä tavalla edelleen. Tuolla,
tuossa niin kutsutussa Wuoreliinin talossa, on parran-kone, mikä
käypi höyryllä, ja jonka on eräs nainen keksinyt.

_Tuuterkaivenius_. Parranajo-kone Wuoreliinin talossa. Se löytyi jo
minunkin aikoinani, vaan sen oli keksinyt kuningas Farao.

_Marjatta_. Joka sunnuntai-aamuna käyvät kaikki miehet Wuoreliinissa,
jossa niiltä parrat ajellaan, kymmeneltä tuhannelta kerrallaan.

_Tuuterkaivenius_. No, jos hivukset tulevat liian pitkiksi?

_Marjatta_ (hapuilee oikealla kädellänsä). Oh, siitä pitävät
kyllä naiset huolen. -- Itse olen minä keksinyt valtakunnan
vara-taivaan eli sade-varjon, joka, kun milloin sataa, levitetään
Vuokatin kukkulalle ja peittää koko maan. Muutamat riuvut seisovat
Suomenlahdessa, toiset Pohjanlahdessa, muutamat Vienanmeressä,
muutamat Laatokassa ja niin edespäin.

_Tuuterkaivenius_. No, mutta kuu sitte kuivuus tulee ja siitä
katovuosi?

_Marjatta_. Sitä ollenkaan ei tule katovuotta nykyseen aikaan,
sillä kun aavistetaan katovuotta, niin silloin sitä ei saada. --
(Kolme miestä tulee sisään, kantaen paaria, jotka ovat ladotut
kukkasilla, joiden päällä istuu eräs ihminen, puettuna loistavaan
pukuun ja polttaen tupakka-piippua. Kantajat laskevat paarit alas ja
osoittavat istujalle kaikellaista nöyryyttä ja kohteliaisuutta).

_Tuuterkaivenius_. Kukas se on tuo arvon herra, joka istuu tuolla
kukka-kukkuralla?

_Marjatta_ (nauraen). Arvon herra! nyt minua jo naurattaa.
Kuritushuoneen asukashan se on, joka vaan on ulkona nyt saamassa
raitista ilmaa.

_Tuuterkaivenius_. No mitäs vielä pitää! onkos nykyseen aikaan
tapana kannella pahantekijöitä kukkaispaarilla?

_Marjatta_ Yksi ihmisyyden kauniimpia ajatteita on tullut
toimeen, se nimittäin, että näille onnettomille hankitaan kaikkea
mahdollista huviketta ja mukavuutta. Ne asuvat suurissa
palatsiloissa; heillä on jokaisella pieni sievä asuntonsa ja
yhteinen suuri kokoushuone, jossa he joka ilta yhteen tulevat,
pelaavat piaanoa ja vetävät sormikoukkua, saadaksensa näetse
ruumiillensa tarpeellista liikettä. -- Joka aamu juovat he kahvia,
kastaen Viipurin rinkeliä ja sahrami-leipää, ja puoliseksi
on heille neljää lajia ruokaa paitsi herkkuja ja yksi puteli
sapankaljaa mieheen. Iltaseksi on heille tavallisesti keitettyjä
mateita ja riiskryyyni-puuroa, niinpaljo kuin he vaan jaksavat syödä.

_Tuuterkaivenius_. No, mitä hyötyä heistä sitte on?

_Marjatta_. Niille ei anneta lupaa mitäkään tehdä, sensuhteen että
he sitä pikemmin tulisivat parempiin ajatuksiin. He eivät tarvitse
pidellä veistä eikä kahveliakaan, vaan heitä syötetään aivan
niinkuin pieniä lapsia. (Kantajat etäytyvät kuormanensa).

_Tuuterkaivenius_. Niinpä kantaa sitte tuo uutuus-kiihko, joka minun
aikoinani kukoisti, kauniimpia hedelmiä! No, löytyykös nyt montakin
köyhää nykyseen aikaan?

_Marjatta_. Ei niin yhtään.

_Tuuterkaivenius_. Ja syy siihen?

_Marjatta_. Syy? syy on oikosin ja yksinkertaisin mitä maailmassa
löytynee. -- Nyt, näet, ei enää ole metsä-herroja ensinkään, eikä
yhtäkään vaivaisten-holhokuntaa. (Eräs mies, mielikuvallisesti ja
naurettavasti koristettu, hyppii nelinköntyn, mutta toinen jalka
ilmassa, poikki teatterin ja häviää sillätavoin).

_Tuuterkaivenius_. Mikäs tuo tuommoinen herra ja mestari on?

_Marjatta_. Se on päivän kaunokainen, yksi päivän paraimpia
sankaria, joka on lystäys-kävelyllään aivan saman tavan mukaan,
kuin viimeisin muoti-kuvaus on määrännyt ja osoittanut. Hän
tosin on kuin leijona -- jalka häntänäki; vaan se muoti tulee
peruutettavaksi, sentähden että kadut siitä liioin kuluvat.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Mieleni on oikein häiriöksissä siitä
kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut, niin että minä unohdan
pää-asiani. Minun täytyy saada tietoa, jos nyt näinä aikoina vielä
muistetaan minun nimeäni, ja jos jälkimaailma antaa minulle sen
oikeuden mitä ansaitsen. (Kovasti). Kunnioitetaankos nyt vielä
suurten esi-isien muistoa? -- (Katsoo oikealle puolelle
pitkin rantaa). Minä tuossa näen Porthanin vartalo-kuvan, ja
tuolla etempänä joen penkereellä Agrikolan, jota aivottiin toimeen
saada minun aikoinani. Missä se seisoo teidän muinais-jättöjen
keräys-huone?

_Marjatta_. Sehän se onkin lystillinen rakennus se, sillä se seisoo
pyörillä. Yhtenä päivänä se seisoo Mäntyharjussa, toisena jo
Sysmässä, kolmantena taas Iitissä Lyöttilän kylässä ja neljäntenä se
jo on Orimattilassa, Malluksen tienoilla.

_Tuuterkaivenius_. Aivan niinkuin minunkin aikoinani. Hyvä
liikunto vapaassa Jumalan ilmassa lienee myös terveellistä meidän
kansallisuus-muistoillekin.

_Marjatta_. Vanhoja asioita pidetään korkeassa arvossa; vaan ei
mitään kuitenkaan niin korkeassa kuin tuota vanhaa kateuden kipua.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Niinmuodoin käypi minun aikani yhteen
nykysen ajan kanssa kuitenkin yhdessä katsannossa. (Kovasti).
Seikka siis tiede- ja taito-viljelijäin välillä on nytkin -- --

_Marjatta_. Herttaisin mitä maailmassa saattaa olla, -- ne syövät
suuhunsa toinen toisensa niin kerkeästi kuin ikään ennättävät, ja
yleisö on mukana samassa kestissä.

_Tuuterkaivenius_. Vaan entäs kuoleman jälestä.

_Marjatta_. Kerätään yleistä apua heidän hautajaisikseen ja jos
kerättyä rahaa piisaa, niin pystytetään kuvia heidän muistoksensa.

_Tuuterkaivenius_. Jumalan kiitos! Maailma ei ole sitte kuitenkaan
niin ylenalaisin kääntynyt, kuin minä luulin, (syrjäänpäin). Minua
juuri arveluttaa missä minun kuvani mahtanee seisoa! (Kovasti).
Sallikaa nyt minun kysyä yksi kysymys: onkos nimi -- (itsekseen)
sydämeni lyöpi ja sykkää vallattomasti! (Kovasti) onkos nimi
Tuuterkaivenius tunnettu?

_Marjatta_. Tuuterkaivenius? Se on parhain tunnettu nimi näillä
seuduin!

_Tuuterkaivenius_ (syleilee kiivaasti Marjattaa). Häh! -- minä
siunaan sinua, jälkimaailma! Tuuterkaiveniuksen nimi elää siis
nykyseen aikaan, ja on elävä, huolimatta kateudesta. (Hälyrumputus
kuuluu ulkopuolella Esintöpaikkaa).


Kahdestoista kohtaus.

    Edelliset. Louhetar.

_Louhetar_ (tullen kiivaasti sisään, rummutta). Aseihin!
sähkölennättimellä on tullut sanoma nyt juuri, että 500,000
koirankuonolaista on viisi minuuttia sitte pyrähtänyt lentoon Tonajoen
varrelta ja että ne nyt lentävät kohti meidän rantoja. He lentävät
siivillä, mitkä ovat ihan uudimpaa keksintöä, -- ja voivat
siis olla täällä vielä ennen iltaa. Kaikki naiset seisovat jo
asehissa, varustettuina meidän äsken keksimillä sähkö-pyssyillä,
jotka ampuvat tuhat laukausta minuutissa; ja myöskin miehet pitää
saada aseihin. Matami Hoilander, joka on komentajana Taavetin
kaupungissa, pyytää lisäväkeä (huomaa Marjatan). Marjatta! te täällä,
minun kotini vaiheilla!

_Marjatta_. Millä oikeudella kysytte te sitä minulta?

_Louhetar_. Te väijytte minun miestäni joka paikassa missä hän
kävelee, tanssiloissa kievutte te hänen ympärillänsä yhtenään; te
laulelette sulo-lauluja hänen sänky-kammarinsa ikkunan takana; te
lähetitte hänelle näinä päivinäkin silkkisen nenäliinan ja naulan
sokeri-ryyniä; te turmelette huoneellisen rauhan, (vetää miekkansa
tupesta). Mutta minun miekkani on opettava teitä kunnioittamaan
miehen viattomuutta ja uskollisuutta.

_Marjatta_ (vetää kanssa miekkansa). Niinkuin tahdotte, minä olen
valmis! se onkin tismallensa jo kaksikymmenes kaksintaistelu
minulle tämä, mitä nyt on miekallani (he hosuvat keskenänsä).

_Tuuterkaivenius_ (juoksee väliin ja eroittaa heidät). Armolliset
naiseni! Eikös se nyt saattaisi käydä laatuun kynsillä, tämä
tepastaminen teidän välillänne, kynsillä miekkojen asemesta... se
olisi paljo viattomampaa se...

_Louhetar_. Se ei sovi miehelle, sekautua meidän vakaisiin leikkilöihin
(Marjatalle). Me tapaamme toistamme Lusin kankaalla.

_Marjatta_. Minä seuraan teitä.

_Tuuterkaivenius_ (koettelee pysytellä Marjattaa asemillaan).
Viipykää kaiken mokomin. Viipykää silmänräpäysaikaa! te sanoitte,
että Tuuterkaiveniuksen nimi --

_Marjatta_. Minun miekkani janoo verta! heti kurittamaan tuota
varovaista vaimoa, ja sitte vihollisia vastaan, Porvariston kepeän
hevois-väen esilinjassa (menee).


Kolmastoista kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Sittemmin yksi Kiinalainen ja yksi Konttikauppias.

_Tuuterkaivenius_. Naiset ovat tulleet hulluiksi, siitä päivin kun
miehiksi ovat muuttuneet. Ne ovat perineet meidän oikeudet; vaan
myöskin meidän kunnottomuudet. -- Mutta mitäs minä siitä, kun minulla
on se ilo, ettei minun nimeäni vielä ole unohdettu; minun muistoni,
niinkuin jo edelläpäin ennustin, on piirustettuna kuolemattomuuden
temppeliin! -- Jälkeiseni -- minun lasteni lasten lapset -- tulevat
ihan varmaan olemaan valtakunnan korkeimmissa kunnia-viroissa,
ja elävät minun kunnioitetun nimeni voimilla. --

    (Konttikauppias ja kiinalainen lentävät poikki teaatterin,
    jälkeinen seuraten edellistä, huutaen: "pysäy, pysäy;
    ota kiini, ota kiini!")

_Tuuterkaivenius_. Mitä laatua lintuja ne nyt nuo ovat! mutta niinkuin
vasta kuulin, tuntuu minusta ikäänkuin siivetkin olisivat muodissa
nykyiseen aikaan.

_Konttikauppias_ (siivet selässä, hyppien sisälle). Auta, auta, pyhä
veli!

_Kiinalainen_ (ajaen häntä takaa, yhtäläisesti siivet selässä). Pidä
häntä kiini, pidä kiini häntä! (saapi tonttikauppiasta niskasta kiini).

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Vieläkös niitä nytkin on, noita
konttikauppioita? Se on sitkeä-henkinen suku se -- tuo ruskea-partanen
suku, ja vieläpä enkeli-siivillä kulkeva; -- sitä minä en milloinkaan
luullut näkeväni.

_Kiinalainen_ (pitäen kiini konttikauppiasta). Anna pois rahat ja ota
tavara takaisin.

_Konttikauppias_. Kah, midä pakitset! Mie hyvän siulle annoin tavaran,
a sie valetta pakitset, kuldasein -- mie helppooh möin, lipo sie
vaan shilmällä katso, kuin helmellä; a, kun shilmät ummessa piät:
piä auki pumasniekka, -- vot sjulle.

_Kiinalainen_ (Tuuterkaiveniukselle, vetäen perästänsä
Konttikauppiasta). Sinä näytät minusta rehelliselle miehelle, --
tuomitse meidän välillämme, niin koko taivaallinen valtakunta on
siunaava sinua.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Se varmaankin on ensi-kertaa, kuin
muinois-aisa istuu ja tuomitsee jälkimaailmaa (kovasti). No,
mitenkäs asian laita on?

_Kiinalainen_. Tänä aamuna tuli tuo konttikauppias "Arkangelin
tavara-rikkaasta maasta" Kiinaan, lintu-tietä. Heinä-torilla
Kanttonin kaupungista ostin minä häneltä topan sokuria. -- Minä
heti söin suuhuni puolen siitä ja lahjoitin lopun vaimolleni ja
yhdeksällekymmenelle ja yhdeksälle lapselleni. Vaan arvatkaa sitä
kauhistustamme, kun pääsimme perille että se oli markkuljumia, jota
hän meille oli tunkenut. Minä heti vourasin itselleni parin siipiä
eräältä nahka-kauppiaalta Kanttonissa, ja aloin lentää löyhytellä
tämän konttisaksan jälestä. Kohta hänet tapasinki Araratin vuorelta
Länsi-Aasiassa, jossa hän istui linnun niskassa ja söi, huolimatta
sen kiljuvasta parkumisesta. Hän huomasi minut, ja läksi lentoon.
Minä seurasin jälestä. Tiellä tuli meille vastaamme lentäviä
tullimiehiä. Minä huusin heille ottamaan tuota hyväkästä kiini,
vaan hän pujotteli itsensä ihan sukkelasti niiden läpi. Hän
lienee tottunut luikertelemaan ja pujahtelemaan läpitse
tullipaikoista. Kiireissäni hankasin minä polvi-lumpioni verille
yhtä Alppitunturin kukkulaa vasten, ja kadotin nuuskatuusani
Välimeren selälle. Tuntikauden takaa ajettuani, kun jo olin pian
henkihieverissä, tulimme Suomeen. Jos hänellä vaan ei olisi siipiä
ollut, olisin minä kyllä hänet käsiini tavannut. -- Se on hirmuista,
että ihminen saattaa väärin käyttää aikakauden ihanampia keksintöjä,
sitä jaloa lintu-vapautta.

_Tuuterkaivenius_ (konttikauppiaalle). No, mitäs sinulla on vastaamista
tuohon?

_Konttikauppias_. A, mie tavaran hyvän annoin; -- kolmeeh ploutuuh ja
viiteeh taalteriih, Ruotsin kultoa, möin naulan.

_Kiinalainen_. Onko tavara hyvä?

_Konttikauppias_. Ja siinä on sjulle pään-iäksi, kuldasein, -- tavaraa
koko elinajaksesi! Ja kyllä se tavara Kiinalaisen suussa mukiiah
menöö. Piästä miut lietsuuh, piästä pyhä velisein! (hypähtää ja
puistaa siipiänsä ikään kuin noustakseen lentoon).

_Tuuterkaivenius_ (pitää kiini Konttisaksaa). Tunnetteko te
Tuuterkaivenius-nimeä?

_Kiinalainen_ (alkaa myöskin hyppiä ja pyristellä siipiänsä). Jos
vaan yrität lentoon, niin kyllä minä kannuksillasi aina pysyn, mene
vaikka maailman loppuun asti!

_Tuuterkaivenius_ (pitää kiini kimalaista toisella kädellään).
Oiikos nimi Tuuterkaivenius tunnettu nimi? Minä rukoilen teitä,
hyvät herrat! sanokaa minulle! sanokaa minulle!

_Kiinalainen_ ja _Konttikauppias_ (hyppien ympäri
esintö-paikkaa). Päästä minua! päästä minua!

_Tuuterkaivenius_ (hyppii heidän kerallansa ja kokee pitää heitä
kiini, huutaen yhtaikaa). Ainoastaan yksi saita, tunnetteko te
Tuuterkaiveniusta? (Sillä tavalla hyppivät he muutamia varvia
ympäri, kunnes kiinalainen ja konttikauppias riistävät itsensä
irti Tuuterkaiveniuksesta ja pääsevät ulos, jonka jälkeen heidät
kohta nähdään lentävän yli esintö-paikan, kohti samaa suuntaa,
josta tulleetkin olivat).


Neljästoista kohtaus..

    Tuuterkaivenius. Tuuterkaivenius nuorempi.
    (Esintö-paikassa alkaa pimetä vähittäin).

_Tuuterkaivenius_. Pysähtykäät! pysähtykäät! Eikös nyt ketään ole,
kuka tuntisi Tuuterkaiveniuksen?

_Tuuterkaivenius nuorempi_ (ukko, jolla on paljas pää, pitkä hopealle
hohtava parta ja alastomat käsivarret; rumasti puettuna ja suuri
säkki selässä). Kuka se on, kuin huutaa minun nimeäni...?

_Tuuterkaivenius_ (säikähtää). Mitä! -- onko teidän nimenne
Tuuterkaivenius?

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ompa kyllä, mitäs siitä tahotte?

_Tuuterkaivenius_ (syrjään). Olisiko tuo yksi minun jälkiheimoani,
joku Tuuterkaivenius nuorempi! -- se näyttää hirveän näköiselle!
(kovasti). Suokaa anteeksi pitkämatkaiselle vieraalle, vaan
teidän nimenne on Tuuterkaivenius, ja minun sydämeni sykkää
kaksinkertaisella väkevyydellä tämän ohessa. Te kannatte
loistavata nimeä!

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Mitä loistavata nimeä?

_Tuuterkaivenius_. Olli Tuuterkaiveniuksen nimeä, jonka kyllä
tiedätte.

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Oletteko te kuulleet puhuttavan Olli
Tuuterkaiveniuksesta?

_Tuuterkaivenius_. Kuka ei olisi sitä kuullut? kuka ei tuntisi
sen miehen nimeä, joka oli suurin muinaisuuksien tutkija ja
muinaisjätteiden kerääjä aikoinansa.

_Tuuterkaivenius nuorempi_ (hymyillen). Semmoinenko se oli? Te
kentiesi tarkoitatte minun iso-isääni. --

_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Teidän iso-isäänne... Vaan Olli
Tuuterkaiveniuksella oli vaan yksi tytär, eikä yhtään poikaa. --

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän lienee nainut uudellensa vanhoina
päivinään.

_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Tulinko minä uudellensa vielä
naineeksi! -- yksi poika -- Herra Jumala! (kovasti). Sinä sitte olet
minun poikani poika! (syleilee häntä). Minun poikani poika! minun
pieni poika-raiskani! Silläkö tavalla se on, kuin jälkimaailma
palkitsee sinun iso-isäsi ansioita?

_Tuuterkaivenius nuorempi_ (irroittaa itsensä hänen syleilyksistä).
Oletteko te hulluna, herra?

_Tuuterkaivenius_. Minä olen sinun iso-isäsi.

_Tuuterkaivenius nuorempi_. No, ei se sitä estä. Minun iso-isäni,
Olli Tuuterkaivenius, joka lienee elänyt Jyrängössä noin sata
vuotta sitte, kuoli Helsingissä hullujen huoneessa.

_Tuuterkaivenius_ (säikähtäen). Voi taivaallinen!

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän hupsutteli niin kauvan
muinaisuuksinensa, että hän lopulta luuli itse olevansa muumia.
Kuolemansa jälkeen täytettiin hänen nahkansa toplingilla, ja
siten saatiin hänestä ihmisen kaavikas -- --

_Tuuterkaivenius_ (tarttuen puheesen). Onko minua sisustettu? --

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ja sitten lahjoitettiin hän
Tiedeseuralle, jonka huoneissa takamaisella puolella hän nytkin
vielä seisoo, suuren rosmon rinnalla.

_Tuuterkaivenius_ (huimistuneena). Suuren rosmon rinnalla -- (karkaa
kohti Tuuterkaivenius-nuorempata ja tarttuu kiini häneen). Onnetoin
sukujättö! miksi piilet ja kierrät sinä ympäri näitä seutuja? mikäs
on sinun toimesi, sinun ammattisi?

_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ammattini? Minä olen vähän iso-isäni
tapainen; sillä minä kuleksin ympäri kyliä ja kokoilen luita, joita
sitten myyn kauppamiehille, jotka niitä vievät ulkomaalle, missä
niistä jauhetaan lantaa pelloille ja niituille (menee).

_Tuuterkaivenius_ (ärjyen, lyöpi kämmenellään otsaansa). Haa!
loistava sikiö! (Rummut, pillit ja tykkien-paukaukset pauhavat.
Esintö-paikalla on aivan pimeä, niin että ampuma-tulen väläykset
näkyvät).


Viidestoista kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Totuus (mies-äänisen laulun jälestä).

_Tuuterkaivenius_ (mieli-vaivoissaan). Sotajoukot virtaavat joka
suunnalta! -- Kuka nyt viepi minut takaisin rauhallisiin aikoihini!

(Sotamarssi laulun kanssa kuuluu esintö-paikan ulkopuolella,
kaupunki vähitellen valaistuu, niin että se lopulta tulee täyteen
valoon).

_Tuuterkaivenius_ (joka sillä ajalla levottomasti hoippuu
edestakaisin). Nyt muuta ei ole enää vajaa, kuin että minä vaan
yhdyn keskelle telmettä, ja että minun pistävät puhki jotkut
keihäsniekat! -- Jos nyt vaan vielä voisin jollakin luonnollisella
tavalla päästä pois tästä kirotusta jälkimaailmasta.

_Totuus_ (tulee esiin).

    Unesi on päättyneenä,
    Saat jo tulla Tuuterista.
    Mitä näit ja nähnyt olet,
    Opiksesi se nyt ota,
    Ota vastaisen varalle.
    Mitä tuolla tulevassa
    Ajassa nyt alkavassa
    Aina avaran maailman
    Tapahtuu, sen Herra tiennee,
    Joll' on yksin tieto niistä,
    -- Mitä Hän vaan määräileepi.
    Kokeet kaikki kuolevaisen
    Ovat turhat, kun ovatkin,
    Tehdä niistä määriöitä.
    Miksi mailma muuttukoonki,
    Mullin mallin vanhat kaikki,
    Laitokset ja laatimiset,
    Niin tuo rakkaus vapauteen
    Isänmaassa ihanassa
    Aina pysyköön pyhänä
    Täällä Pohjolan perillä!

(Väkevän sotasoitannon pauhatessa vajoo Tuuterkaivenius alas
läpi lattian).


Vaihos.

(Sama huone, missä näytelmä alkoi. Vaatteella peitetty pöytä
seisoo keskellä lattiaa).


Kuudestoista kohtaus.

    Siivettyinen. Rouva Noukkanen.

_Rouva_ (seisten ikkunan pielessä). Katso, miten he häärivät toinen
toisensa ympärillä; tytär juoksee ikään kuin vimmattu ja tohtori
hänen jälestänsä haju-vettä kädessä.

_Siivettyinen_ (istuen pöydän ääressä, arkki paperia kädessä).
Antaa heidän hääriä, hyvä rouvaseni. Mies on ottanut hengen
itsestänsä; sen minä jo sanoin ensimäisenä silmänräpäyksenä, kun sain
kuulla, että hän ei ollut kotona koko vuorokautena, sillä eilen,
kun hänen kerallansa haastelin, tuntui hänen puheensa hyvin
mielipuoliselle.

_Rouva_. Niin, sen minä tunnustan, että hänen käytöksensä minuakin
kohti eilen oli niinikään hyvin kummallinen. -- Aamusilla kuulin koiran
ulvovan, ja se merkitsee, että taloon ilmaantuu ruumis.

    (Menee ja istuikse pöydän ääreen).

_Siivettyinen_. Pitäisi käydä miehissä katselemaan Jyrängön
rannoille. Rauha kuitenkin hänen tomullensa. Se oli vaan onneksi,
että hän ei ottanut testamenttia mukaansa. -- Ehkä nyt luetaan
loput testamentistä. (Lukee). "Sen suuren kivikuvan keskellä
vierashuonetta, niiden muiden suurten muinosjätteiden keralla,
lahjoitan minä Kansallis-muistojen huoneesen Helsingissä, niillä
ehdoilla, että sanottu huone rakennetaan uudesti Santalahden
rannalle, joka on paras ja avea paikka, ja varsinkin näkyvä
kaikille merellä kulkijoille," -- ja niin edespäin, hyvä rouva
Noukkanen. -- Ne muut me tunnemme. -- 1200 markkaa vuosittain
tyttärelle, 600 markkaa vuosittain elinaikaiseksi eläkkeeksi rouva
Noukkaselle, ja muut kaikki minulle, kuitenki sen kunnioittavan mutta
vaivaloisen velvollisuuden kanssa, että mieltäni myöten eli sen
mukaan kuin hyväksi näen, käytän korot rahoista kehoitukseksi
luonnon-tutkijoille ja muinosjätteiden kerääjille... sen mukaan kuin
hyväksi näen... niin... niin, sen mukaan kuin hyväksi näen, se on
tietty se. -- Se onkin hyvä, että minä otan tämän vierasmiesten
todistaman ja siis laillisen testamentin nyt mukaani; mutta erittäin
tahdon minä teille, rouvaseni, osoittaa kiitollisuuttani siitä,
että olen tämän käsiini saanut, ennenkuin sukulaiset pääsivät sitä
haistelemaan. Tunnollisesti tahdon minä täyttää kuolleen viimeisen
tahdon. Levätköön hän vahvassa rauhassa ja saakoon nauttia autuasten
perintöä siellä paremmassa maailmassa.

_Rouva_ (kuivaten silmiänsä). Sen hän kyllä saapi; sillä hyvä
ihminen hän oli. Te, herra nimineuvos, pidätte varmaankin kauniin
ruumispuheen hänestä?

_Siivettyinen_. Siitä saatte olla vakuutettu, te hyvä, te rehellinen
rouva Noukkanen. -- Sen hän ansaitsee. Ja sen minä olen tekevä niin
hyvästi, kuin ikään on mahdollista.

    (Pöytä alkaa vähittäin kohoilla).

_Rouva_ (sysää tuoliansa poispäin). Herra Jumala! -- mitäs tämä nyt on?

_Siivettyinen_ (sysää myöskin tuoliansa poispäin). Eihän kukaan
maannekaan pöydän alla?

(Molemmat nousevat tuoliltaan ja kurkistavat pöytäpeitteen reunojen
alite pöydän alle. -- Tuuterkaivenius, kohoten pöydän alta ja nostaen
sitä ylös päällään, ojentaa kätensä kummallekin puolelle ja on
tarttunut kiini Siivettyisen ja Rouvan neniin. Siivettyinen ja rouva
Noukkanen älisevät ja peräytyvät poispäin, pitelevät ja hellittelevät
neniänsä ja juoksevat kiireesti kumpainenkin ovesta ulos).


Seitsemästoista kohtaus.

    Tuuterkaivenius. Sitte Ilma ja Heimonen.

_Tuuterkaivenius_ (nostaa pöydän alas päästään). Missäs minä nyt
jälleen olen? minusta tuntui kuin olisin kopristanut kiini
kahdesta _pitkästä_ koukusta, joiden avulla kohosin ylös. Minä
tupsahtelin toisinaan maahan toisinaan nousin taas ylös, ikään kuin
kummitus (katselee ympärillensä). Mutta kotonanihan minä nyt olen,
Jumalan kiitos!... mikäs tämä on tässä? (ottaa paperin, jonka
Siivettyinen kädessään on pudottanut, ja aukasee sitä). Minun
testamenttini! kuka tämän on näppiinsä saanut! (repii palasiksi
paperin ja viskaa palaset lattialle).

_Ilma_ (tullen innostuneena sisään, viskautuu isänsä rinnoille).
Isä! hyvä, rakas isäni!

_Heimonen_ (seuraten Ilmaa, tarttuu molemmin käsin Tuuterkaiveniuksen
käteen). Mikä ihmeellinen onni!

_Tuuterkaivenius_. Ilma!... hyvä lapseni! Herra tohtori! --

_Heimonen_. Täällä on ollut hirmuiset tapaukset.

_Ilma_. Hyvä herttainen isäni, missä olette te olleet koko tämän pitkän
hirmuisen vuorokauden?

_Tuuterkaivenius_. Missä minä olen ollut? olen ollut katsomassa
jälkimaailmaa; vaan jos he saavat minut vielä kerran sinne, niin kyllä
he sitte hiiteen minut vievät. Mites nyt on? näytänkö minä toisen
muotoiselta kuin ennen? näytänkö minä, kuin jos olisin sata
viisikymmentä vuotta vanha? Vai miten? --

_Ilma_. Isä! minun isäni!

_Heimonen_. Herra prohvessori! mitä!

_Tuuterkaivenius_ (tohtorille, tarttuen hänen käteensä). Kuuluttehan te
olevan taitava lääkäri, te? -- voitteko te parantaa? -- (asettaa
tohtorin kättä päähänsä). Tunnetteko mitään kuhmuja -- mitään kuhmuja
nahan alla?

_Heimonen_. En, en suinkaan.

_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Koetelkaa minua tarkkaan, -- minun
silmäni ovat vähän repeytyneet? eivätkö ole?

_Ilma_. Te pelästytätte meidät!

_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Olenko minä hillittömän näköinen! niin
kyllä, niin kyllä, alku on hyvä, sen minä huomaan. (Heimoselle).
Vastatkaa minulle totisesti. (Kääntää niskansa hänelle). Koetelkaa
tarkkaan -- -- onko minussa taipumusta hullupäisyyteen?

_Heimonen_. Ei.

_Tuuterkaivenius_. Vaan minuun kentiesi tulnee. -- Herra tohtori,
rakastattehan te minun tytärtäni?... Ottakaa hänet -- ottakaa
minutkin, -- pankaa minut rullatuoliin ja antakaa minun heilua siinä,
kiepua ihan ympäri, -- antakaa minulle seula, antakaa kaksi seulaa
vettä päähäni, niin että selviän, -- antakaa minun ottaa rohtoja --
ottaa sisääni sekä aamuina, puolpäivinä ja iltoina -- joka minuuttina
koko ruokalusikallinen -- kupillinen, kaksi kupillista.

_Ilma_ (tarttuu hänen käteensä). Jumalan tähden, hyvä isä!

_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Niinpä minä pusken tulevata aikaa, minä
en enempää rupea naimaan, -- sinun pitää vallita minua, -- talossa ei
saa olla mitäkään emännöitsijöitä, ei ketään opettaja-naista eli
kuvernanttia, kuuletkos nyt sen, -- sillä muuten minä en käy
vastaukseen, jos miten kanssani tapahtuu (tohtorille). Herra! -- Onko
mitään rosmoa Tiedeakatemiassa? elkää minua sinne myökö, kuuletteko
sitä, -- haudatkaa minut oikealla tavalla! minä en tahdo tulla
topatuksi, enkä sisustetuksi jälkimaailman pilkaksi!

_Ilma_. Ne onnettomat muinoisuukset ovat ryöstäneet häneltä
ymmärryksen.

_Tuuterkaivenius_ (katselee ympärillensä, jonka jälestä hän tarttuu
Ilman ja Heimosen käsiin). Hyvät lapseni! heittäkää minut yksin!
antakaa minun tulla tuntoihini, -- kaikki on tuleva hyväksi jälleen,
jos minä vaan -- -- kas niin -- -- (johdattaa heidät sivuovelle)
menkää nyt sisälle.

_Heimonen_ (Ilmalle). Menkäämme sisälle, vaan pitäkäämme tarkka
vaari hänestä (he menevät sisään sivuhuoneesen).

    (Paikka pimenee).


Kahdeksastoista kohtaus.

_Tuuterkaivenius_. Muinoisuudet! niin, ne ovat ne kirotut muinoisuudet,
jotka ovat syyt kaikkeen tähän! pois semmoiset! pois, minä en
milloinkaan tahdo niitä enää nähdä! (tarttuu savi-askeaan ja laulaa
samalla nuolilla kuin C. A. Gottlundin: "Minä olen poika, jot' ei
surut paljon paina" j.n.e.)

    Villitykset luotani jo pojes minä viskaan,
    Noiden kanssa päätäni enää en pieksä koskaan.

    Ikkunasta pihalle mä tuon nyt heti paiskaan,
    Häntä en ihaile tässä -- tuota moukka raiskaa.

    Kyllä noita moukkijoita maailmahan säästyy,
    Tuhansina vuosina ei niistä ole päästy!

(Viskaa saviaskean ja muita muinaisjätteitä ulos ikkunasta).

Nyt tulee vuoro kreekkalaiselle muinoisjätteelle (tarttuu kiini
kipsipäähän ja laulaa:)

    Mitä! etkö sinäkin jo haudo tipo tiehes!
    Jos on noukkas lyhytkin, niin minun pitkä lienee.

    Ihmismielen ylpeys, se loppuhunsa lankee;
    Kauneus ja koreus, ne -- tyhjiksipä raukee.

    Kaikki oomme nenättömät sadan vuoden päästä,
    Enpä siis mä enempätä sinuakaan säästä!

(Viskaa kipsipään ja muita romuja ulos samasta ikkunasta).

Ulos kaikki tyyni, -- minä olen jo pois luonnostani -- minä riehun;
-- jokainen kappale, minkä viskaan pois, ottaa aina kiven vähemmäksi
sydämeltäni (alkaa taas laulaa yhä samalla nuotilla:)

    Hyvä aina hyvänä se iänkaiken säilyy,
    Vaikka se ei kullassa ja sametissa häily.

    Se on meille onneksi tok hullutuksissamme,
    Kun ne kuolemattomiksi ei jää muistoksemme.

    Toinen toista torumaan me tottununna oomme,
    Haudassa ne sopimaan viel' tottuut meidän luumme!

Nyt on vaan tähteenä tuo kivikuva tuolla peitteen takana -- ulos
sekin; -- tästä lähin tahdon minä suosia ainoastaan -- (juoksee
esivaatteen luo, joka samassa vedetään syrjään, ja nyt tulee
näkyviin hyvin valaistu vaihos, josta Totuuden Jumalatar näkyy
voitollisena, ollen voittanut valheet ja harhailukset). _Totuuden_
Jumalatarta! -- (lankee polvillensa ja ojentaa molemmat
kätensä vaihosta vastaan).

    (Vaihosta valaisee vielä kellahtava, punainen tuli,
    ja soitanto alkaa; esirippu putoaa verkkaisesti).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "1868 ja 1968 - Leikkikuvailus lauluilla kahdessa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.