Title: Siniparran seitsemän vaimoa
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siniparran seitsemän vaimoa" ***


SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA

Kirj.

Anatole France


Ranskankielestä suomentanut L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1920.

Suomalainen Kirjapaino Oy, Hämeenlinna.



SISÄLLYS:

 Siniparran seitsemän vaimoa
 Suuren ja Pyhän Nikolauksen ihmetyö



SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA

Luotettavien todistuskappaletten mukaan



I.


Siitä kuuluisasta henkilöstä, jota kansa tavallisesti nimittää
Siniparraksi, on olemassa mitä erilaisimpia, eriskummallisimpia ja
valheellisimpia käsityskantoja. Vähimmin puolustettavissa lienee
sentään se kanta, joka väittää, että tämä aatelismies olisi ollut
olennoitu aurinko. Tätä mielipidettä kannatti lämpimästi noin
neljäkymmentä vuotta sitten muuan vertailevan jumaluustieteen suunta.
Se opetti, että Siniparran seitsemän vaimoa olivat aamuruskoja ja hänen
molemmat lankonsa ilta- ja aamuhämäriä vastaten tavallaan Dioskureja,
jotka vapauttivat Theseuksen ryöstämän Helenan. Niille, jotka
mahdollisesti olisivat taipuvaisia uskomaan tätä, on hyvä johdattaa
mieleen, että muuan oppinut kirjastonhoitaja Agenista, Jean-Baptiste
Pérès, todisti v. 1817 erittäin uskottavasti, että Napoleoniakaan ei
ollut koskaan ollut ja että koko tarina tästä muka niin suuresta
sotapäälliköstä oli pelkkä aurinkomyytti. Mutta kaikkein
kekseliäimpienkin älyn leikittelyjen uhalla emme kernaasti voi epäillä,
etteivätkö Siniparta ja Napoleon todella olisi kerran eläneet.

Erään toisen olettamuksen mukaan, joka ei ole sen paremmin perusteltu,
olisi Siniparta sama henkilö kuin se marsalkka de Rais, joka oikeuden
tuomitsemana kärsi kuolemanrangaistuksen Nantesin sillalla 26 p:nä
lokak. v. 1440. Ryhtymättä tässä hra Salomon Reinachin kanssa
tutkistelemaan, oliko tuo samainen marsalkka tosiaankin tehnyt kaikki
ne rikokset, joihin hänet tuomittiin syypääksi, vai eivätkö kenties
hänen rikkautensa, joita muuan ahne ruhtinas himoitsi, olleet osaltaan
jouduttamassa hänen perikatoaan, on kuitenkin ilmeistä, ettei mikään
hänen elämänkulussaan muistuta Siniparran tarinaa, joten heitä ei siis
voi sekoittaa yhteen eikä tehdä heistä samaa henkilöä.

Charles Perrault, jolla on se ansio, että hän v. 1660 kirjoitti
ensimäisen elämäkerran tästä ritarista, joka oli siitä merkillinen,
että hän oli ottanut itselleen seitsemän vaimoa, teki hänestä
täydellisen konnan ja maailman julmimman ihmisen. Mutta olkoon meidän
sallittu epäillä, ellei juuri hänen rehellisiä tarkoitusperiään, niin
ainakin hänen tiedonantojensa luotettavaisuutta. Hänellä on saattanut
olla ennakkoluuloja kuvaamaansa henkilöä kohtaan. Hän ei olisi
ensimäinen historioitsija tai runoilija, jota on huvittanut tehdä
kuvauksensa todellisuutta synkemmiksi. Jos olemme saaneet Tituksesta,
mikäli tuntuu, sangen ihannoidun muotokuvan, niin näyttää Tacitus
sensijaan liiaksi mustanneen Tiberiusta. Macbeth, jonka taru ja
Shakespeare ovat kuormittaneet rikoksilla, oli todellisuudessa
oikeamielinen ja viisas kuningas. Hän ei lainkaan murhannut kavalasti
vanhaa kuningas Duncania. Duncan kaatui jo aivan nuorella ijällään
eräässä suuressa taistelussa ja hänet löydettiin seuraavana päivänä
kuolleena eräästä paikasta, jota nimitettiin Asesepän Myymäläksi. Tämä
kuningas oli saattanut hengiltä useita Gruchnon, Macbethin vaimon
sukulaisia. Viimeksimainitun hallitsijan aikana tuli Skotlanti
varakkaaksi ja onnelliseksi; hän edisti kauppaa ja häntä pidettiin
porvarien suojelijana, kaupunkien todellisena kuninkaana. Klaanien
aatelisto ei voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli voittanut
Duncanin, eikä myöskään sitä, että hän suojeli käsityöläisiä: se
surmautti hänet ja häpäisi hänen muistonsa. Kuolemansa jälkeen tuo hyvä
kuningas Macbeth tuli tunnetuksi ainoastaan vihamiestensä kertomusten
kautta. Shakespearen nero vakiinnutti heidän valheensa ihmiskunnan
tietoisuuteen.

Jo kauan aikaa olin epäillyt, että Siniparta oli samanlaisen onnettoman
kohtalon uhri. Kaikki se, mitä minä hänen elämänvaiheistaan näin
kerrotuksi, ei vähintäkään vakuuttanut minua eikä tyydyttänyt sitä
johdonmukaisuuden ja selvyyden tarvetta, joka minua lakkaamatta
kalvaa. Lähemmin asiaa ajateltuani keksin niissä voittamattomia
ristiriitaisuuksia. Minulle koetettiin aivan liiaksi paljon uskotella
tuon miehen julmuutta, jotta en olisi ruvennut sitä epäilemään.

Nämä aavistukseni eivät pettäneetkään. Tämä vaistomainen
selvänäköisyyteni, joka johtui eräänlaisesta ihmisluonnon
tuntemuksesta, oli piankin muuttuva eittämättömiin todistuskappaleihin
perustuvaksi varmuudeksi. Erään kivenhakkaajan luota Saint-Jean-des
Boisssa löysin erinäisiä Sinipartaa koskevia papereita, muun muassa
hänen tiliensä pääkirjan ja erään nimettömän valituskirjelmän hänen
murhaajiaan vastaan, jota syytelmää syistä, joita en tunne, ei koskaan
oltu julkisuudessa esitetty. Nämä asiakirjat vakaannuttivat minua siinä
uskossa, että hän oli hyvä ja onneton ja että hänen muistonsa joutui
häpeään vain halpamaisten panettelujen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt
suorastaan velvollisuutenani kertoa hänen tarinansa sellaisena kuin se
todellisuudessa oli kuvittelematta lainkaan sellaisen hankkeen
saavuttavan menestystä. Tämä tahratun maineen puhdistamis-yritys on
säädetty, sen tiedän, joutumaan hiljaisuuteen ja unohdukseen. Mitä
mahtaa kylmä ja alaston totuus valheen säkenöiviä lumoja vastaan?



II.


Vuoden 1650:n paikkeilla asusti maatilallaan Compiègnen ja
Pierrefondsin välillä rikas aatelismies nimeltä Bernard de Montragoux,
jonka esi-isät olivat olleet valtakunnan korkeimmissa viroissa, mutta
hän eleli kaukana hovista, siinä hiljaisessa huomaamattomuudessa, joka
siihen aikaan verhosi kaiken, mihin ei kuninkaan katse yltänyt. Hänen
Les Guillettes-nimisessä linnassaan oli vaikka kuinka paljon
kallisarvoisia huonekaluja, kulta- ja hopea-astioita, seinäverhoja ja
korukirjailuja, joita hän säilytti lukituissa varastohuoneissa.
Kuitenkaan ei hän piiloitellut aarteitaan siitä syystä, että olisi
pelännyt niiden käytännössä kuluvan; hän oli päinvastoin hyvinkin
runsaskätinen ja antelias. Mutta siihen aikaan oli tavallista, että
maaseudun aatelisherrat viettivät hyvin yksinkertaista elämää, söivät
palvelusväkensä kanssa samassa pöydässä ja pyörivät pyhäpäivisin
tanssissa kylän tyttöjen kanssa. Kuitenkin he erinäisissä
tilaisuuksissa panivat toimeen muhkeita juhlia, jotka kokonaan
poikkesivat arkielämän vaatimattomuudesta. Sitä varten täytyi heillä
olla varastossa paljon kauniita huonekaluja ja kauniita seinäverhoja.
Näin oli laita myös herra de Montragoux'n.

Hänen goottilaiseen aikaan rakennettu linnansa kantoi ajan karua
leimaa. Ulkoapäin se näytti hyvinkin epäystävälliseltä ja kolkolta
suurine tornintynkineen, jotka kuningas Ludvig-vainajan aikaisissa
mellakoissa oli sellaisiksi rikottu. Sisältäpäin se näytti
hauskemmalta. Huoneet oli koristettu italialaiseen tapaan, samoin
alakerran suuri juhlakäytävä, joka ali täynnä kohokuvaveistoksia,
maalauksia ja kultauksia.

Tämän käytävän toisessa päässä oli huone, jota tavallisesti nimitettiin
"pikku kammioksi." Se on ainoa nimitys, jota Charles Perrault siitä
käyttää. Ei haita tietää, että sitä nimitettiin myös onnettomien
prinsessojen kammioksi, sentähden että muuan firenzeläinen maalari oli
kuvaillut sen seinille eräitä murheellisia tarinoita: Dirken, Auringon
tyttären, jonka Antiopen pojat ovat sitoneet härän sarviin; Nioben,
joka Sipylen vuorella itkee jumalaisten nuolien lävistämiä lapsiaan;
Prokriksen, joka odottaa rintaansa Cephaloksen keihästä. Nämä kuvat
vaikuttivat aivan eläviltä ja porfyyrilaatat, joilla huoneen lattia oli
kivitetty, näyttivät punoittavan noiden onnettomien naisten verestä.
Eräs kammion ikkunoista avautui linnankaivantoon, jossa ei ollut yhtään
vettä.

Tallirakennukset, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä linnasta,
muodostivat komean rykelmän. Niissä oli pilttuita kuudellekymmenelle
hevoselle ja vajoja kahdelletoista kullatulle vaunulle. Mutta Les
Guillettesin pääviehätyksenä olivat kuitenkin sen kanavat ja metsät,
jotka laajalti ympäröivät hovia, tarjoten tilaisuuden kalastuksen ja
metsästyksen huveihin.

Useimmat seudun asukkaista eivät tunteneet herra de Montragoux'ta
muulla kuin Siniparran nimellä. Totta tosiaankin, hänen partansa oli
sininen, mutta se oli sininen vain siksi, että se oli musta, ja
ainoastaan sentähden että se oli musta, oli se sininen. Ei tule
kuvitella herra de Montragoux'ta minkään sellaisen hirvittävän
kolmipäisen Typhonin kaltaiseksi, jollaisen esimerkiksi voi nähdä
Ateenassa nauravan kolmeen indigoväriseen partaansa. Me pääsemme paljon
lähemmäksi totuutta, jos vertaamme Les Guillettesin herraa joihinkin
tuollaisiin näyttelijöihin tai pappeihin, joiden vasta-ajetut posket
vivahtavat siniseen. Herra de Montragoux ei käyttänyt suippokärkistä
partaa niinkuin hänen iso isänsä kuningas Henrik II:n hovissa; ei
myöskään viuhkapartaa kuten hänen vaarinsa isoisä, joka kaatui
Marignanon taistelussa. Samoin kuin hra de Turennellä oli hänelläkin
vain viikset ja leukaparta; hänen poskensa kuulsivat siniseltä; mutta
sanottakoon siitä mitä tahansa, niin ei se laisinkaan rumentanut tuota
kunnon ritaria eikä pelottanut ketään. Hän vaikutti sen kautta
ainoastaan miehekkäämmältä ja jos se tekikin hänet vähän jylhän
näköiseksi, niin eivät naiset häntä suinkaan sen vuoksi vihanneet.
Bernard de Montragoux oli hyvin kaunis mies, kookas, leveäolkainen,
roteva ja rehevä, vaikkakin maalaismallinen ja paremmin kotonaan
metsissä kuin kaduilla ja salongeissa. Tosin hän ei kuitenkaan
miellyttänyt naisia siinä määrin kuin täten rakennetun, rikkaan miehen
olisi luullut tekevän. Siihen oli syynä hänen ujoutensa, se juuri, eikä
hänen partansa. Hän tunsi naisiin nähden vastustamatonta vetovoimaa ja
samalla voittamatonta pelkoa. Hän pelkäsi heitä yhtä paljon kuin
rakasti. Siinä kaikkien hänen vastoinkäymistensä pohjimmainen syy ja
alkujuuri. Nähdessään jonkun naisen ensimäistä kertaa, olisi hän
mieluummin kuollut kuin voinut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa, ja oli
tämä nainen hänelle kuinka mieluinen tahansa, vaikeni hän hänen
edessään kuin muuri; hänen tunteistaan puhuivat ainoastaan hänen
silmänsä, joilla hän mulkoili vallan kauhistavasti. Tämä ujous teki
hänet alttiiksi monenlaisille ikävyyksille, pääasiallisesti siksi, että
se esti häntä solmimasta kunniallista liittoa vaatimattomien ja
säädyllisten naisten kanssa ja heitti hänet aseettomana uhrina kaikkein
rohkeimpien ja yritteliäimpien saaliiksi. Siitä koitui hänen elämänsä
onnettomuus.

Jo varhain oli hän jäänyt orvoksi, ja työnnettyään noilla
häveliäisyyden ja kauhun tunteilla, joita hän ei kyennyt voittamaan,
pois luotaan ne edulliset ja sangen arvokkaat avioliittomahdollisuudet,
mitä hänelle oli tarjoutunut, nai hän erään neiti Colette Passagen,
joka hiljattain oli asettunut asumaan seudulle ansaittuaan jonkun
verran rahaa valtakunnan kylissä ja kaupungeissa karhua tanssittamalla.
Hän rakasti tätä kaikella kyvyllään ja voimallaan. Ja ollaksemme
oikeudenmukaisia, täytyy meidän myöntää, että Colettella oli millä
miellyttää, tuollainen kuin oli roteva ja hyllyvärintainen; hipiäkin
oli hänellä vielä jotensakin tuores, vaikkakin ulkoilmassa ahavoitunut.
Ylhäisen naisen asema tuotti hänelle ensin suurta hämmästystä ja iloa;
hänen sydäntään, joka ei ollut paha, liikutti noin korkeassa arvossa
olevan ja noin muhkearakenteisen aviomiehen hyvyys, tämä kun oli
alamaisin kaikista palvelijoista ja rakastunein kaikista rakastajista.
Mutta muutaman kuukauden kuluttua hänelle tuli ikävä, kun hän ei enää
saanut kierrellä maailmaa. Keskellä rikkauksia, rakkauden ja
huolenpidon hemmoittelemana, hänen ainoa ilonsa oli mennä tapaamaan
entisen metsäläiselämänsä toveria kellariin, jossa se virui ketju
kaulassa ja rengas turvassa, ja suudella sitä itkien otsalle.
Nähdessään hänet allapäin, tuli hra de Montragoux itsekin surulliseksi,
ja hänen murheensa vain pahensi hänen elämäntoverinsa apeaa mieltä. Se
huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota hän tuhlasi tälle, koski
vaimoparan sydämeen. Eräänä aamuna herätessään hra de Montragoux ei
löytänytkään Colettea viereltään. Hän etsi häntä turhaan kaikkialta
linnasta. Onnettomain prinsessojen kammion ovi oli auki. Siitä oli hän
livistänyt vapauteen karhuilleen. Siniparran tuskaa oli vaikea nähdä.
Huolimatta niistä lukemattomista sanansaattajista, joita oli lähetetty
häntä etsimään, ei sen koommin kuultu mitään Colette Passagesta.

Hra de Montragoux suri häntä vielä silloinkin, kun hän eräässä Les
Guillettesin juhlassa sattui tanssimaan Jeanne de La Clochen,
Compiègnen tuomarin tyttären kanssa, johon hänen sydämensä syttyi. Hän
pyysi hänen kättään ja saikin sen sillä siunaamalla hetkellä. Jeanne
piti viinistä ja joi sitä ylenpalttisen paljon. Tämä himo kasvoi
hänessä siinä määrin, että muutaman kuukauden kuluttua hän oli pullea
kuin viinileilin kupu. Pahinta oli se, että tämä viinisäkki, tultuaan
raivoihinsa, kieri lakkaamatta pitkin saleja ja portaita huutaen,
kiroten, nikotellen ja sylkien suustaan herjauksia ja viiniä kaiken yli
mitä eteen sattui. Hra de Montragoux oli vihasta ja kauhusta
tyrmistynyt. Mutta sitten hän keräsi rohkeutensa ja yritti yhtä paljon
kovuudella kuin kärsivällisyydellä parantaa puolisoaan tuosta niin
epämiellyttävästä paheesta. Rukouksia, nuhteita, nöyriä pyyntöjä,
uhkauksia, kaikkia keinoja hän käytti. Mikään ei auttanut. Hän kielsi
häneltä kellarinsa viinit; vaimo hankki niitä itselleen muualta ja
sellaisia, joista hän päihtyi vielä kamalammin.

Riistääkseen häneltä halun lempijuomaansa, hra de Montragoux pani
kissanminttua hänen pulloihinsa. Jeanne luuli, että hän aikoi myrkyttää
hänet, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyökkiveitsen kolme tuumaa
syvältä hänen vatsaansa. Hra de Montragoux oli vähällä kuolla, mutta
säilytti silti täydelleen tavallisen lempeytensä. "Hän on, sanoi hän,
enemmän surkuteltava kuin moitittava." Muuanna päivänä, kun oli
unohdettu sulkea onnettomien prinsessojen kammion ovi, meni Jeanne de
La Cloche sinne aivan sekapäisenä, kuten tavallisesti, ja nähdessään
seinillä nuo maalatut hahmot tuskaisissa asennoissa ja henkitoreissaan,
luuli hän niitä todellisiksi naisiksi ja pakeni kauhuissaan suin päin
metsään kirkuen: murhaa! Kuullessaan miten Siniparta huusi häntä ja
juoksi hänen jälessään hän heittäytyi kanavaan ja hukkui sinne.
Uskomatonta, mutta totta, hänen puolisonsa suri tätäkin kuolemaa, niin
sääliväinen sydän hänellä oli.

Kuusi viikkoa tuon tapaturman jälkeen hän otti pitemmittä mutkitta
aviokseen Gigonnen, arentimiehensä Traignelin tyttären. Hän kulki
puukengissä ja tuoksui sipulilta. Hän oli muuten kaunis tyttö, paitsi
että hän katsoi toisella silmällään kieroon ja ontui toiselta
jalaltaan. Heti naimisiin päästyään tuli tämä entinen hanhipaimenetar
mielettömän kunnianhimoiseksi eikä enää uneksinut muusta kuin uusista
arvoista ja uusista komeuksista. Hänen mielestään eivät hänen
koruompelein somistetut pukunsa enää olleet kyllin kallisarvoisia,
hänen helmiset kaulakäätynsä enää kyllin hienoja, hänen rubiininsa
kyllin suuria, hänen vaununsa kyllin kullattuja, hänen lammikkonsa,
metsänsä, maansa kyllin laajoja. Siniparta, joka ei milloinkaan ollut
tuntenut kunnianhimoa, kärsi puolisonsa pöyhkeilevästä mielenlaadusta,
ja kun hän ei viattomuudessaan tiennyt, oliko parempi ajatella
ylvästelevästi kuten tämä tai vaatimattomasti kuten hän itse, syytti
hän melkein itseään jonkinlaisesta luonteen latteudesta, joka oli hänen
elämäntoverinsa ylhäisten mielitekojen vastuksena; ja täynnä
epävarmuutta hän milloin kehoitti tätä kohtuullisesti nautiskelemaan
tämän maaliman antimista, milloin taas kiihoitti itseään ajamaan takaa
kultaa ja kunniaa aivan mielettömyyksien rajoille. Hän oli järkevä,
mutta aviollinen rakkaus voitti hänessä järkevyyden. Gigonne ei enää
ajatellut muuta kuin saada esiintyä ylhäisten parissa, tulla kutsutuksi
hoviin ja päästä kuninkaan rakastajattareksi. Kun eivät nämä halut
voineet toteutua, kuivui hän kokoon harmista, sai keltataudin, johon
hän kuoli. Siniparta rakennutti hänelle itkien ja huokaillen mahtavan
hautapatsaan.

Näin yhtämittaisten kotoisten vastoinkäymisten murtamana ei tuo kelpo
ritari kenties enää olisi ollenkaan valinnut itselleen uutta puolisoa,
mutta hänet itsensä valittiin ja sen teki neiti Blanche de Gibeaumex,
erään yksikorvaisen ratsuväkiupseerin tytär; toisen korvansa väitti
tämä menettäneensä kuninkaan palveluksessa. Blanche oli hyvin älykäs ja
hän käytti tätä älyään pettääkseen miestään. Hän petti häntä kaikkien
seudun aatelismiesten kanssa. Ja hän teki sen niin taitavasti, että hän
saattoi harjoittaa uskottomuutta itse linnassakin ja yksinpä aivan
miehensä silmien alla, ilman että tämä huomasi mitään. Sinipartaraukka
aavisteli kyllä jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Onnettomuudekseen
Blanche, joka käytti kaikki taitonsa pettääkseen aviomiestään, ei ollut
yhtä ovela pettämään rakastajiaan, tarkoitan, salaamaan sitä, että hän
petti heitä toinen toistensa kanssa. Eräänä päivänä eräs aatelismies,
jota hän oli rakastanut aikaisemmin, yllätti hänet onnettomien
prinsessojen kammiossa yhdessä erään aatelismiehen kanssa, jota hän
paraikaa rakasti, ja lävisti hänet miekallaan. Muutamia tunteja
myöhemmin löysi eräs linnan palvelijoista tuon naisparan sieltä
kuolleena, ja tämä huone herätti senjälkeen yhä enemmän kauhua.
Siniparta-raukka, joka samalla kertaa sai tietää sekä suuresta
häpeästään että vaimonsa murheellisesta lopusta, suri jälkimmäistä
onnettomuutta paljon enemmän kuin edellistä. Hän rakasti Blanche de
Gibeaumexia aivan erikoisella lämmöllä ja hellemmin kuin mitä hän oli
rakastanut Jeanne de La Clochea, Gigonne Traigneliä tai edes Colette
Passagea. Kuultuaan, että Blanche oli häntä lakkaamatta pettänyt ja
ettei hän enää milloinkaan voisi häntä pettää, valtasi hänet suuri
tuska ja levottomuus, joka päivä päivältä, sensijaan että olisi
lieventynyt, yltyi yhä kiihkeämmäksi. Hänen kärsimyksensä kävivät niin
sietämättömiksi, että ne aiheuttivat sairauden, joka pani pelkäämään
pahinta.

Käytettyään tuloksettomasti erilaisia lääkkeitä, ilmoittivat lääkärit,
että ainoa tehokas parannuskeino hänen tautiinsa oli ottaa nuori vaimo.
Silloin hänen mieleensä juolahti hänen pikkuserkkunsa Angèle de La
Garandine, jonka hän uskoi mielisuosiolla saavansa, sentähden että hän
oli varaton. Mikä lisäksi rohkaisi häntä pyytämään Angèlea vaimokseen
oli se seikka, että häntä yleensä pidettiin yksinkertaisena ja
vähätietoisena. Kun älykäs nainen juuri oli häntä pettänyt, tuntui
typerä turvalliselta. Hän nai neiti de La Garandinen, mutta huomasi
pettyneensä laskelmissaan. Angèle oli lempeä, Angèle oli hyvä, Angèle
rakasti häntä; hänessä ei itsessään ollut taipumuksia pahaan, mutta
kuka tahansa saattoi vietellä hänet siihen milloin tahansa. Tarvitsi
vain sanoa hänelle: "Tehkää näin, jotteivät hepenenne turmeltuisi,
tulkaa tänne, jotta ei susi söisi teitä", tai: "Sulkekaa silmänne ja
ottakaa tämä pieni lääkeannos" ja heti hän yksinkertaisuudessaan teki
mitä lurjukset tahtoivat ja he tahtoivat häneltä tietenkin sitä, mikä
oli aivan luonnollista, sillä hän oli sievä. Hra de Montragoux, jota
tämä vilpitön vaimo petti ja loukkasi yhtä paljon ja enemmänkin kuin
mitä Blanche de Gibeaumex oli tehnyt, oli kaikeksi onnettomuudekseen
nyt lisäksi siitä tietoinen, sillä Angèle oli aivan liian viaton ja
avomielinen mitään häneltä peittääkseen. Hän sanoi miehelleen:
"Herraseni, minulle sanottiin sitä; minulle tehtiin tätä; minulta
otettiin tämä; minä näin tuollaista; minä tunsin tällaista." Ja
yksinkertaisuudellaan hän tuotti tuolle poloiselle linnanherralle
kuvaamattomia kärsimyksiä. Hän kesti ne miehuullisesti. Kuitenkin
saattoi hän joskus erehtyä sanomaan tuolle yksinkertaiselle
luontokappaleelle: "Te olette kana", ja lyömään häntä korvalle. Nämä
korvapuustit panivat alulle sen maineen, että hän oli julma, jonka
nimen hän sittemmin sai kantaa. Muuan kerjäläis-munkki, joka vaelsi Les
Guillettesin ohitse kerran kun hra de Montragoux oli kurppia ampumassa,
tapasi rouva Angèlen nukenvaatteita neulomassa. Havaitessaan, että hän
oli yhtä yksinkertainen kuin kaunis tuo hyvä munkki otti hänet aasinsa
selkään uskotellen hänelle, että enkeli Gabriel odotteli häntä
viidakossa solmiakseen hänen jalkaansa helmiset sukkanauhat. Luullaan,
että susi söi hänet suuhunsa, sillä kuuna päivänä ei häntä enää
sittemmin nähty.

Kuinka saattoikaan Siniparta näin turmiollisten kokemusten jälkeen
vielä ryhtyä uuteen liittoon? Sitä ei voisi ollenkaan käsittää, ellei
tietäisi, miten suuri valta kauniilla silmillä on herkkään sydämeen.
Tuo kunnon ritari tapasi naapurilinnassa, jossa hänen oli tapana käydä,
nuoren aatelisen orpotytön, nimeltä Alix de Pontalcin, joka, senjälkeen
kun hänen ahne holhoojansa oli ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, ei
enää halunnut muuta kuin päästä luostariin. Hyväntahtoiset ystävät
rupesivat välittäjiksi saadakseen hänet muuttamaan päätöstään ja
suostumaan hra de Montragoux'n vaimoksi. Hän oli moitteettoman kaunis.
Siniparta, joka odotti saavansa hänen sylissään nauttia autuuden
äärettömyyttä, pettyi vieläkin kerran toiveissaan, ja tällä kertaa oli
pettymys sitä lajia, että se kävi hänen tunnolleen enemmän kuin kaikki
hänen edellisissä avioliitoissa kärsimiänsä harmit. Alix de Pontalcin
kieltäytyi itsepintaisesti toteuttamasta sitä yhdyselämän lakia, jonka
alaiseksi hän kuitenkin oli lupautunut. Turhaan pyysi ja rukoili hra de
Montragoux häntä suostumaan vaimokseen; hän oli kuuro kaikille
rukouksille, kyynelille, soimauksille, torjui luotaan miehensä
mitättömimmätkin hyväilyt, riensi lukitsemaan itsensä onnettomien
prinsessojen kammioon, jossa hän murjotteli yksin yökausia. Ei koskaan
tultu tietämään tämän jumalallisille ja inhimillisille laeille niin
vastaisen menettelyn syytä; luultiin sen johtuvan siitä, että hra de
Montragoux'lla oli sininen parta, mutta se, mitä yllä kerroimme tästä
parrasta, tekee sellaisen otaksuman sangen vähän todenmukaiseksi.
Sitäpaitsi tämä on seikka, josta on vaikea mennä päättelemään mitään.
Aviomiesparka kärsi julmasti. Unohtaakseen sen hän metsästi raivoisasti
ajattaen kuoliaaksi koiria, hevosia ja jahtirenkejä. Mutta vaikka hän
palasi linnaansa uupuneena ja kankeana, niin heti, kun hän vain
vilaukseltakin näki neiti de Pontalcinin, palasivat taas samalla kertaa
sekä hänen voimansa että hänen vaivansa. Vihdoin viimein kun hän ei
enää jaksanut kauemmin kestää tätä kidutusta, anoi hän, että Rooma
purkisi avioliiton, joka ei ollut muuta kuin naamio, ja saikin
välittämällä kauniin lahjan Pyhälle Isälle kanoonisen lain perusteella
eron. Että hra de Montragoux lähetti luotaan pois neiti de Pontalcinin
kaikin naiselle kuuluvin kunnianosoituksin, sensijaan että olisi
antanut hänelle aimo selkäsaunan, osoittaa vain, että hänellä oli
voimakas sielu ja suuri sydän ja että hän oli itsensä herra samoin kuin
hän oli Les Guillettesin. Mutta hän vannoi, ettei mitään naissukupuolta
enää koskaan tästä lähin pääsisi hänen oviensa sisäpuolelle. Jospa hän
olisi pitänytkin valansa loppuun asti.



III.


Muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun hra de Montragoux oli luopunut
kuudennesta vaimostaan ja paikkakuntalaisilla oli enää vain hämärä
muisto niistä koti-onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet tuon hyvän
herran taloa. Ei tiedetty, mihin hänen vaimonsa olivat joutuneet ja
iltaisin juteltiin niistä kylällä tarinoita, jotka saattoivat nostaa
hiukset pystyyn päässä; toiset uskoivat niihin, toiset eivät. Tähän
aikaan muuan vanhahko leski, rouva Sidonie de Lespoisse, asettui
lapsineen asumaan La Motte-Gironin kartanoon, joka, linnuntietä
laskien, oli kahden penikulman päässä Les Guillettesin linnasta. Mistä
hän tuli ja mikä oli ollut hänen miehensä, siitä ei kukaan tiennyt
mitään. Jotkut luulivat kuulleensa, että mies oli ollut jossakin
virassa Savoiessa tai Espanjassa; toiset sanoivat, että hän oli kuollut
Intiassa; monet kuvittelivat, että hänen leskensä omisti suunnattomia
maa-alueita, muutamat sitä kuitenkin kovin epäilivät. Joka tapauksessa
hän vietti komeaa elämää ja piti La Motte-Gironissa kutsuja koko
paikkakunnan aatelistolle. Hänellä oli kaksi tytärtä. Vanhempi Anne,
joka jo oli lähellä Kyöpelinvuorta, oli aika ovela peijooni. Nuorempi
Jeanne, joka juuri oli päässyt naimis-ikään, kätki viattoman
ulkokuorensa alle paljon varhaiskypsää elämän kokemusta. Rouva de
Lespoissella oli myös kaksi poikaa, joista toinen oli kahdenkymmenen,
toinen kahdenkymmenen kahden ikäinen, molemmat kauniita ja
soreavartaloisia; toinen heistä oli rakuuna, toinen muskettisoturi.
Voisinpa vielä väittää, nähtyäni hänen arvomerkkinsä, että jälkimmäinen
oli musta muskettisotilas. Sitä ei voinut huomata, kun hän kulki jalan,
sillä mustat muskettisotilaat erosivat harmaista ei vaatetuksensa
värin, vaan hevostensa loimen kautta. Molemmat, niin toiset kuin
toisetkin, käyttivät kultaisilla nauhoilla reunustettua sinistä
virkanuttua. Rakuunat taaskin tunnettiin eräänlaisesta karvamyssystä,
jonka tupsu riippui keikailevasti korvallisella. Rakuunoilla oli
yleensä lurjuksen maine, kuten laulussakin sanotaan:

    Jo rakuunat saapuvat tuolta,
    nyt, äiti, kiiruusti pois!

Mutta Hänen Majesteettinsa molemmista rakuunarykmenteistä olisi turhaan
saanut etsiä niin suurta irstailijaa, niin halpamaista hännystelijää ja
riiviötä kuin mitä oli Cosme de Lespoisse. Hänen veljensä oli häneen
verraten aivan kunnon poika. Pierre de Lespoisse, joka oli peluri ja
juoppo, miellytti naisia ja voitti korttipelissä; ne olivat yleensä
ainoat elinkeinot, mitkä hän tunsi.

Rouva de Lespoisse, heidän äitinsä, vietti La Motte-Gironissa komeaa
elämää ainoastaan viedäkseen ihmisiä valon taakse. Todellisuudessa
hänellä ei ollut mitään ja hän oli velassa irtohampaitaan myöten. Hänen
koristeensa, irtaimistonsa, vaununsa, hevosensa, palvelijansa, kaikki
oli lainattu parisilaisilta koronkiskureilta, jotka uhkasivat ottaa ne
takaisin, ellei hän pian naittaisi tyttäriään jollekin rikkaalle
herralle, ja tuo kunnon Sidonie odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä
talonsa tyhjänä ja itsensä puilla paljailla. Koskapa hänellä oli kiire
löytää itselleen vävy, oli hän heti iskenyt silmänsä hra de
Montragoux'hun, jonka hän arvioi yksinkertaiseksi, helposti
petettäväksi, hyvin lempeäksi ja kaikessa ulkonaisessa juroudessaan ja
karuudessaan hyvin alttiiksi rakkaudelle. Hänen tyttärensä olivat
mukana hänen juonessaan ja joka kerta kohdatessaan ritarin, pommittivat
he Siniparta-raukkaa sydämeen asti tunkevilla katseillaan. Hän antautui
varsin pian molempien neiti de Lespoissein vastustamattomille suloille.
Unohtaen valansa hän ei enää muuta toivonut kuin päästä naimisiin
jommankumman kanssa, sillä hänen mielestään olivat molemmat yhtä
kauniita. Jonkun verran viivyteltyään, joka johtui vähemmän
epäröimisestä kuin ujoudesta, hän lähti komealla saattueella La
Motte-Gironiin ja esitti avioliittotarjouksensa rouva de Lespoisselle,
jättäen hänen päätettäväkseen, kumman tyttärensä hän tahtoisi hänelle
antaa. Rouva Sidonie vastasi hänelle kohteliaasti, että hän piti
ritaria suuressa arvossa ja salli hänen kosia sitä neiti de Lespoissea,
joka häntä enemmän miellytti.

-- Koettakaa valloittaa hänet, herra, sanoi hän, ja minä olen
ensimäinen iloitsemaan menestyksestänne.

Tehdäkseen lähempää tuttavuutta Siniparta kutsui Anne ja Jeanne de
Lespoissen sekä heidän äitinsä, veljensä ynnä lukuisan joukon muita
naisia ja aatelisherroja pariksi viikoksi Les Guillettesin linnaan.
Tällä ajalla pantiin toimeen yhtämittaisia huvi-, metsästys- ja
kalastusretkiä, tanssiaisia, kemuja ja juhla-aterioita ja kaikenlaisia
huvituksia.

Muuan nuori herra, jonka neidit de Lespoisse olivat tuoneet mukanaan,
ritari de la Merlus, järjesti metsästysretket. Siniparralla oli
kauneimmat ajokoirat ja kauneimmat metsästysaseet koko paikkakunnalla.
Naiset kilpailivat hirvenajo-menoissa miesten kanssa. Aina ei
hätyytetty otusta, mutta metsästäjät ja metsästäjättäret harhaantuivat
metsään parittain, kohtasivat toisensa ja häipyivät jälleen
näkymättömiin. Ritari de la Merlus hävisi mieluimmin yhdessä Jeanne de
Lespoissen kanssa ja kaikki palasivat vasta pimeän tullen linnaan,
vielä täynnä seikkailujensa huumaa ja tyytyväisinä päiväänsä. Tehtyään
muutaman päivän huomioita tuo kunnon ritari de Montragoux asetti
ehdottomasti etusijalle Jeannen, sisarista nuorimman, joka oli
tuoreempi, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän myös olisi ollut
kokemattomampi. Hän ilmaisi peittelemättä mieltymyksensä, jossa ei
ollutkaan mitään salattavaa, koska sillä oli kunnialliset
tarkoitusperät, ja sitäpaitsi oli Siniparta suora ja mutkaton mies. Hän
mielisteli tätä nuorta neitiä parhaansa mukaan, tosin hän ei puhunut
paljon, koska ei ollut sellaiseen tottunut, mutta hän katseli häntä
silmät peloittavasti pyörien päässä ja vetäen hartiainsa takaa
sellaisia huokauksia, että ne olisivat voineet kaataa tammen. Väliin
hän pärähti nauramaan ja silloin kaikki astiat helisivät ja
ikkunaruudut tärisivät. Hän oli ainoa koko seurasta, joka ei huomannut,
miten ahkerasti ritari de la Merlus seurusteli rouva de Lespoissen
nuoremman tyttären kanssa, tai jos hän sen huomasikin, ei hän nähnyt
siinä mitään pahaa.

Hänen naistuntemuksensa ei ollut kyllin suuri kylvääkseen epäilystä
hänen mieleensä eikä hän voinut rahtuistakaan epäillä sitä, jota hän
rakasti. Minun isoäidilläni oli tapana sanoa, että elämän kokemuksesta
ei ole mitään hyötyä ja että ihminen pysyy sinä, mitä hän on. Luulenpa,
että hän oli oikeassa, ainakaan ei tämä tositarina, jonka kerron tässä,
ole omiaan tekemään tyhjäksi hänen sanojaan.

Nämä Siniparran juhlat olivat harvinaisen komeat. Pimeän tullen
valaisivat tuhannet soihdut linnan edessä olevaa nurmimattoa, ja
pöydät, joita fauneiksi ja metsänneidoiksi puetut tarjoilijat ja
tarjoilijattaret palvelivat, notkuivat maan ja metsien herkullisimmista
antimista. Soittoniekat helkyttelivät lakkaamatta kauniita säveleitä.
Juhla-aterian lopulla tulivat koulun opettaja ja opettajatar kylän
poikien ja tyttöjen kanssa pitoväen luo kunniakäynnille ja lukivat
tervehdyssanat ritari de Montragoux'lle ja hänen vierailleen. Eräs
tähdistälukija piippalakki päässä ennusteli naisille ja ilmoitti heille
heidän tulevat rakkausseikkailunsa käsien viivoista. Siniparta juotti
kaikkia vasallejaan ja jakoi omin käsin leipää ja lihaa köyhille
perheille.

Kello kymmenen aikaan illalla vetäytyi seurue yön kastetta peläten
lukemattomilla kynttilöillä valaistuihin huoneisiin, joissa oli pöytiä
kaikenlaisia pelejä varten: siinä jos jonkinlaiset nikkari-, biljardi-,
_reversi-, troumadame-, tourniquet-, portique-, bête, boca-, brelan-,
trictrac-, bassette-, calbas-_ [useimmat yllämainituista peleistä ovat
ranskalaisia uhkapelejä. Suom. huom.], shakki- ja noppapelit.
Siniparralla oli jatkuvasti huono onni näissä peleissä, joissa hän
menetti joka yö suuria summia. Ainoa, mikä häntä lohdutti tässä
yhtämittaisessa vastoinkäymisessä, oli nähdä rouvasväki de Lespoissen
voittavan paljon rahaa. Jeanne, joka koko ajan pelasi yhdestä tuumin
ritari de la Merlusn kanssa, kahmaisi itselleen kokonaisia kultavuoria.
Rouva de Lespoissen molemmat pojat tekivät myös hyviä kauppoja
reversi- ja bassette-pelissä; mitä suurempi uhkapeli, sitä varmemmin he
voittivat. Pelaamista jatkettiin hyvin myöhään yöhön.

Näiden suurenmoisten pitojen aikana ei nukuttu laisinkaan ja, kuten
vanhimman Siniparta-tatinan tekijä kertoo, "pitkin yötä tehtiin
kaikenlaisia kujeita toinen toisilleen". Nämä hetket olivat monelle
vuorokauden suloisimmat, sillä leikin varjolla saattoivat ne, jotka
tunsivat hellempiä tunteita toisiaan kohtaan, pimeän suojissa lymytä
jonkun makuukammion soppeen. Ritari de la Merlus esiintyi milloin
pirun, milloin kummituksen tai suden hahmossa säikyttääkseen
nukkujoita, mutta lopuksi hän aina kuitenkin livahti neiti Jeanne de
Lespoissen huoneeseen. Hyvää ritari de Montrapoux'takaan ei unohdettu
näissä leikeissä. Rouva de Lespoissen molemmat pojat panivat hänen
vuoteeseensa syyhypulveria ja polttivat hänen huoneessaan aineita,
jotka levittivät inhoittavaa katkua. Tai sitten he asettivat hänen
ovenkamanansa päälle täysinäisen vesisangon siten, että tuo kunnon
ritari ei voinut avata ovea kumoamatta vesisaavia ylitseen. Lyhyesti
sanoen, he tekivät kaikenlaisia hauskoja kepposia, jotka huvittivat
seuraa ja jotka Siniparta sieti tavanmukaisella hyvänahkaisuudellaan.

Hän uudisti avioliittotarjouksensa, johon rouva de Lespoisse suostui,
vaikkakin hänen sydämensä, kuten hän sanoi, oli särkyä pelkästä
ajatuksestakin, että hänen tyttärensä joutuisivat naimisiin. Häät
vietettiin La Motte-Gironissa ennen kuulumattomalla upeudella. Neiti
Jeanne oli erinomaisen kaunis, hänen pukunsa oli parasta Parisin pitsiä
ja tukkansa tuhansilla kiemuroilla. Hänen sisarellaan Annella oli
viheriäinen, kullalla kirjailtu samettipuku. Heidän rouva äitinsä puku
oli mustilla samettireunuksilla ja helmillä ja timanteilla koristettua
kultanypläystä. Hra de Montragoux oli kiinnittänyt mustaan
samettipukuunsa kaikki suuret timanttinsa; hän oli erittäin
hyväntahtoisen näköinen ja hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja
ujouden ilme, joka muodosti miellyttävän vastakohdan hänen siniselle
leualleen ja hartiakkaalle olemukselleen. Epäilemättä olivat morsiamen
veljet myös sirosti vaatetettuja, mutta ritari de la Merlus
ruusunvärisessä, helmillä kirjaillussa samettinutussaan voitti sentään
loisteliaisuudessa kaikki muut.

Heti juhlamenojen jälkeen ottivat juutalaiset, jotka olivat morsiamen
perheelle ja hänen salarakastelijalleen vuokranneet kaikki nämä kauniit
korut ja upeat jalokivet, ne pois ja kyyditsivät ne postivaunuissa
takaisin Parisiin.



IV.


Kuukauden ajan hra de Montragoux oli ihmisistä onnellisin. Hän jumaloi
vaimoaan ja piti häntä puhtauden enkelinä. Tämä oli kaikkea muuta;
mutta taitavammatkin kuin Siniparta-raukka olisivat siinä suhteessa
pettyneet aivan yhtä paljon kuin hänkin, siksi kavala ja juonikas oli
tuo nainen ja totteli kaikessa kiltisti rouva äitiään, joka oli koko
Ranskanmaan ovelin kelmi. Hän asettui asumaan Les Guillettesiin
vanhemman tyttärensä Annen, molempien poikainsa Pierren ja Cosmen ja
ritari de la Merlus'n kanssa, joka viimeksimainittu nyttemmin joka
hetki seurasi rouva de Montragoux'ta kuin varjo. Se kyllä hieman
harmitti tuota hyvää aviomiestä, joka olisi tahtonut pitää vaimonsa
koko ajan vain itseään varten, mutta hän ei kuitenkaan loukkaantunut
siitä ystävyydestä, jota hänen vaimonsa tunsi tuota nuorta
aatelismiestä kohtaan, koskapa hän oli sanonut tämän olevan
rintaveljensä.

Carles Perrault mainitsee, että kuukauden kuluttua tuosta hääpäivästä
Siniparran täytyi lähteä kuusi viikkoa kestävälle matkalle jonkin
tärkeän asian vuoksi; mutta hän ei näytä tunteneen tämän matkan syitä
ja on epäilty, että se oli tavanmukainen tekosyy, johon mustasukkainen
aviomies turvautui yllättääkseen vaimonsa. Asian todellinen laita on
aivan toinen: hra de Montragoux lähti Percheen ottaakseen haltuunsa
serkkunsa Outarden perinnön, senjälkeen kun kanuunan kuula oli
mainehikkaasti kaatanut hänet Dunesin taistelussa juuri hänen
pelatessaan noppaa rummun kalvolla.

Lähtiessään pyysi hän vaimoaan parhaansa mukaan huvittelemaan hänen
poissaollessaan.

-- Kutsukaa tänne hyviä ystävättäriä, rakas rouva, sanoi hän tälle, ja
tehkää huviretkiä heidän kanssaan; pitäkää hauskaa ja syökää hyvin.

Hän antoi hänelle talon avaimet merkiten tällä toimenpiteellä, että
vaimo hänen poissaollessaan olisi koko Les Guillettesin hovin ainoa ja
ylin valtijatar.

-- Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen
avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei
käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun
kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka
avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka
on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.

Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:

-- Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä
asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei
vihallani tule olemaan mitään rajoja.

Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa
tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän
kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle
rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.

Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei
ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta
meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui
rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä
paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota
tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras
kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex
harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi
oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn
verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n
mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?

Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia,
joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen
sanansa:

-- En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja
minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia
tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon
pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä
kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä
ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden
tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että
niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa
herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku
onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas
rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu
vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.

Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti
postivaunussa Percheen.

"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät
malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat
he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan
kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan
kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja
kadehtimasta ystävättärensä onnea."

Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät,
että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä
rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei
ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen
uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli
sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen
salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa
niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä
seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli
sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la
Merlus odotti häntä siellä.

Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan,
kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi
kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin
kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei
saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se
oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa
se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut
miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen
jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt
siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa
vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon
kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin
neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä
lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi
hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen
ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta
ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli
vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt
riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.

Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain
prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de
Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän
miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan
hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden
hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä
onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut
myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää,
olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut
samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on
paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn
voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia
panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis
sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut
uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä
hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko
koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän
pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä
irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja
arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta
kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen
mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.



V.


Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien
mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta,
minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka
yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan
siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449,
jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche
d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean
Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät
hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin
vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli
päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi
halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme
tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.

Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on
aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja
epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja
luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi,
tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä,
hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut
liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de
Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden
ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden
perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti
hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä
makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi.
Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun
avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli
toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti.
Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään
Jeanne antoikin sen hänelle.

Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista
poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille
liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion
avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu,
varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen
mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole
vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan
opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun
yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä."
Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen
elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki
vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää.
Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista,
jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa
on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin
miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja
todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä
katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta
siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu
eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät
sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on
olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme
tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä
ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan
jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on
siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus,
joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä
avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja
ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun
sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut
luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta
siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen,
niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen
aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen
purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään
avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei
mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti
siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti,
että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.

Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen
surullisesti hymyillen:

-- Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä
johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on
pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se
yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi,
mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.

Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää
vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta
kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne
kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:

-- Apua! Minut tapetaan!

Se oli sovittu merkki. Sen kuullessaan piti ritari de la Merlusn ja
rouva de Lespoissen molempain poikien syöksyä Sinipartaan käsiksi ja
lävistää hänet miekoillaan.

Mutta ritari, jonka Jeanne oli piiloittanut erääseen huoneessa olevaan
kaappiin, tulikin yksin. Nähdessään hänen karkaavan esiin miekka
kädessä hra de Montragoux asettui puolustusasentoon.

Jeanne riensi kauhuissaan pakoon ja kohtasi käytävässä sisarensa Annen,
joka ei, kuten on kerrottu, ollut ylhäällä tornissa, sillä linnan
tornit oli kaadettu kardinaali Richelieun käskystä. Anne de Lespoisse
koetti siinä puhua rohkeutta molemmille veljilleen, jotka kalpeina ja
horjuvina eivät uskaltaneet ryhtyä niin suureen kaappaukseen.

Hätäisenä ja rukoillen Jeanne virkkoi:

-- Pian, pian, veljeni, auttakaa minun rakastajaani!

Silloin Pierre ja Cosme ryntäsivät Siniparran päälle; tämä oli jo
riisunut aseista ritari de la Merlus'n, joka makasi hänen polvensa
alla; he pistivät kavalasti takaapäin miekkansa hänen ruumiinsa läpi ja
lyödä sivaltelivat häntä vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun hän jo
oli kuollut.

Siniparralla ei ollut perillisiä. Hänen leskensä jäi hänen omaisuutensa
haltijaksi. Tämä lahjoitti siitä osan sisarelleen Annelle, toisella
osalla osti hän kapteenin virat molemmille veljilleen ja loput hän
käytti itse, naidakseen ritari de la Merlus'n, josta tuli hyvin
kunniallinen mies, heti kun hänestä tuli rikas.



SUUREN JA PYHÄN NIKOLAUKSEN IHMETYÖ



Pyhä Nikolaus, Myran piispa Lyciassa, eli Konstantinus Suuren aikana.
Kaikki vanhimmat ja vakavimmat tekijät, jotka puhuvat hänestä,
ylistävät yhdestä suin hänen hyveitään, töitään ja ansioitaan; he
esittävät hänen pyhyydestään runsaita todistuskappaleita; mutta kukaan
heistä ei mainitse mitään suolatiinun ihmeestä. Ei edes _Kultaisessa
legendassa_ puhuta mitään siitä. Tämä vaitiolo on kylläkin merkille
pantavaa: kuitenkaan ei kernaasti tahtoisi tehdä epäilyksenalaiseksi
niin mainehikasta tekoa, josta yksin kaikkialla tunnetussa
arkiveisussakin lauletaan:

    Oli kolme pientä lapsoista,
    juoks joutessaan he kedoilla...

Tämä kuuluisa teksti sanoo nimenomaan, että julma teurastaja pisti nuo
viattomat pienoiset "suolatiinuun niinkuin porsaat". Se tarkoittaa
todennäköisesti sitä, että hän pani heidät palasiksi leikeltyinä
säilymään suolaveteen. Tosiaan näin menetellään siansuolaamisessa;
mutta hämmästyypä aika lailla lukiessaan edelleen, että nuo kolme lasta
saivat olla kokonaista seitsemän vuotta suolaliemessä, jota vastoin
tavallisissa olosuhteissa jo noin kuuden viikon kuluttua aletaan
puuhaarukoilla vetää pöntöstä esiin lihapalasia. Teksti on kuitenkin
selvä: seitsemän vuotta oli kulunut rikoksesta silloin, kun arkiveisun
mukaan suuri ja pyhä Nikolaus saapui tuohon kirottuun majataloon. Hän
pyysi einettä. Isäntä toi hänelle palasen kinkkua.

    -- En sitä mä tahdo, se haiskahtaa.
    -- Siis vasikkaako ma tuoda saan?
    -- Ei kylliksi hyvää vasikkakaan.
    Te suolapaistia sievoista tuokaa,
    mi seitsemän vuotta jo tiinussa huokaa.
    Tään kuulla kun sai tuo tappomies,
    heti ovesta pakoon hän pötkiä ties.

Heti senjälkeen herätti Herran mies eloon nuo viattomat uhrit
laskemalla kätensä suolatiinun päälle.

Tällainen on pääpiirteissään tuo vanha, tuntematonta alkuperää oleva
tarina; siinä on selvästi lapsellisen uskon ja yksinkertaisuuden
väärentämätön leima. Epäily on aina huonolla puolella silloin, kun se
kohdistaa hyökkäyksensä kansan tietoisuuden elävimpiin muisteloihin.
Sentähden tunnenkin mitä suurinta tyydytystä keksittyäni erään
selityksen, jonka avulla voi tehdä oikeutta sekä arkiveisun
arvovaltaiselle todistukselle että tuon lycialaisen piispan vanhojen
elämäkertakirjoittajain itsepintaiselle vaikenemiselle. Olen iloinen,
että tässä saan tilaisuuden tuoda julki pitkän ajatustyöni ja
tieteellisten tutkimusteni tulokset. Suolatiinun ihme on tosi, ainakin
pääasiassa; mutta sitä ei ole tehnyt Myran autuas piispa vainaa, vaan
toinen pyhä Nikolaus, sillä heitä on kaksi: toinen on, kuten jo olemme
maininneet, Myran piispa Lyciassa, toinen myöhäisemmältä ajalta,
Trinqueballen piispa Verviguolessa. Minun osalleni jäi tämän tärkeän
erotuksen keksiminen. Ja juuri Trinqueballen piispa pelasti nuo kolme
pientä poikaa suolatiinusta; perustan tämän lausuntoni autenttisiin
todistuskappaleihin, joten ei kenenkään enää tarvitse surra kauniin
legendan tyhjäksi raukeamista.

Olen onnistunut löytämään piispa Nikolausta ja hänen eloon herättämiään
lapsia käsittelevän tarinan kokonaisuudessaan. Sen mukaan olen tehnyt
tämän kertomuksen, jonka, sitä ainakin toivon, jokainen on lukeva
huvikseen ja hyödykseen.



I.


Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti
jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja
neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan
Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja
tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen,
Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle.
Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella,
opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja
kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi
almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä
varten.

Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen
ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se
oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen
oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli
suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä,
että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen
sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen
pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan
kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla
pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja
valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot.
Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää
varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja
etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen
lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä
oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki
todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan
munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan,
haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei
ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain
yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja
villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin
vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle
asumattomien korpien pimentoihin.

Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen
diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki,
ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan
kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen
viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi
eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä
muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.

Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle:

-- Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää
ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten
enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla
yhtä väsynyt kuin minä.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää
pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella
teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat
vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.

-- Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt
joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä
soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat,
elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla
ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä
toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista
on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän;
mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä
odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi
kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja
ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme
paneutua levolle lehtivuoteelle.

-- Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin
uupunutta ratsuaan.

He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.

Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat
he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan
kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät
viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista
perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt
autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin
Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut
pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata;
taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti
puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti
raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.

Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja
vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain
valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon
merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.

Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin
ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he
tahtoivat.

-- Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan
viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän
kontistamat.

Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus
kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan
hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja
lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään
homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä
sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu
rautavanteista kupuaan.

Tuohon aikaan sekaantuivat pahat henget vielä ihmisten jokapäiväiseen
elämään paljon enemmän kuin nykyään. Ne kävivät vieraisilla taloissa,
kyyrysillään suolavakoissa, voipytyissä tai jossakin muussa
piilopaikassa ne vakoilivat ihmisiä vaanien sopivaa tilaisuutta
johdattaakseen heitä kiusaukseen ja pahuuteen. Myöskin enkelit
ilmestyivät siihen aikaan useammin ihmisille.

Niinpä siis eräskin pähkinän kokoinen piru, joka piileksi kekäleiden
lomissa, otti puheenvuoron ja sanoi pyhälle piispalle:

-- Silmäilkäähän vähän tuota suolatiinua, isäni; se maksaa kyllä sen
vaivan. Se on paras suolatiinu koko Vervignolessa. Se on kaikkien
tiinujen esikuva ja ihanne. Kun tämän talon isäntä, herra Garum, sai
sen taitavan tynnyrimestarin käsistä, höysti hän sen hyvillä
tuoksuilla, katajanmarjoilla, ajoruoholla ja rosmariinilla. Herra
Garumilla ei ole toista sen veroista, se on hänen paras apulaisensa
silloin, kuin hän juoksuttaa veren pois lihasta, poistaa siitä luut ja
suurella huolella, tarkkuudella ja hellyydellä leikkelee sen
kappaleiksi sekä upottaa ne suolaliemen höysteisiin, jotka estävät sen
pahenemasta ja antavat sille hienon maun. Suolaveden maustamiseen,
tehostamiseen, kuorimiseen, valuttamiseen ei voisi mistään saada
erinomaisempaa hinkaloa. Maistakaahan vain siihen säilytettyä
suolalihaa, isäni, ja te nuolette sormianne; maistakaa tuota
suolapaistia, Nikolaus, niin onpa teillä sitten jotakin kehuttavaa.

Mutta näistä sanoista ja etenkin äänestä, jolla ne lausuttiin (se
sirisi niinkuin saha) pyhä piispa tunsi olevansa tekemisissä herjan
hengen kanssa. Hän teki ristinmerkin ja heti tuo pieni paholainen
halkesi hirvittävällä paukkeella, aivan kuin kastanja, joka
halkaisemattomana heitetään tuleen, jättäen jälkeensä inhoittavan
katkun.

Ja samassa ilmestyi Nikolauksen eteen taivaallinen, kirkkautta
säteilevä enkeli, joka lausui:

-- Nikolaus, sinä Herralle mieluinen mies, tiedä siis, että tuossa
tiinussa on jo seitsemän vuotta maannut kolme pientä lasta. Majatalon
isäntä Garum paloitteli nuo armaat lapsukaiset ja pani heidät suolaan
ja höysteliemeen. Nouse, Nikolaus, ja rukoile, että he jälleen
heräisivät eloon. Sillä jos sinä pidät esirukouksen heidän puolestaan,
oi korkea piispa, niin Herra, joka rakastaa sinua, on antava heidät
takaisin elämälle.

Tämän puheen aikana Modernus astui sisälle tupaan, mutta hän ei nähnyt
enkeliä eikä kuullut mitä hän sanoi, sentähden että hän ei ollut
tarpeeksi pyhä seurustellakseen taivaallisten henkien kanssa.

Enkeli sanoi vielä:

-- Nikolaus, Jumalan poika, laske kätesi suolatiinun päälle ja nuo
kolme pientä lasta heräävät kuolleista.

Silloin autuas Nikolaus kauhun, säälin, pyhän innon ja toivon
täyttämänä ylisti Jumalaa, ja kun majatalon isäntä astui sisään
viiniruukku kummassakin kädessään, huusi pyhimys hänelle jylisevällä
äänellä:

-- Garum, avaa suolatiinu!

Tämän kuultuaan Garum pudotti kauhuissaan käsistään molemmat
viiniruukut.

Ja pyhä piispa Nikolaus levitti kätensä ja sanoi:

-- Lapset, nouskaa!

Silloin suolatiinu kohotti kantensa ja kolme poikaa astui sieltä esiin.

-- Lapset, sanoi heille piispa, ylistäkää Jumalaa, joka minun kätteni
kautta on pelastanut teidät suolatiinusta.

Ja kääntyen majatalon isännän puoleen, joka värisi koko ruumiiltaan,
hän sanoi:

-- Julma mies, tässä ovat ne kolme lasta, jotka sinä niin kurjalla
tavalla surmasit. Suokoon taivas, että oppisit kammoamaan rikostasi ja
katuisit, jotta Jumala antaisi sinulle anteeksi!

Kauhun valtaamana isäntä silloin pakeni syöksyen ulos salamoivaan
rajuilmaan.



II.


Pyhä Nikolaus syleili noita kolmea lasta tehden heille lempeitä
kysymyksiä sen kurjan kuoleman johdosta, jonka he olivat saaneet
kärsiä. He kertoivat silloin, että Garum oli tavoittanut heidät, kun he
olivat kuljeskelleet kedoilla; hän oli viekoitellut heidät majataloon,
oli juottanut heille viiniä ja surmannut heidät, sillaikaa kun he
nukkuivat.

Heillä oli vielä samat riekaleet yllään kuin murhapäivänäänkin ja he
olivat vielä kuolleista herättyäänkin pelokkaan ja hurjistuneen
näköisiä. Vanhin noista kolmesta, Maxime, oli erään mielipuolen naisen
poika, joka aasin selässä seurasi sotamiehiä sotaan. Eräänä yönä putosi
hän siitä korista, jossa nainen häntä kantoi, ja jäi hyljättynä tielle
makaamaan. Siitä asti oli hän elellyt omin neuvoin rosvoilemalla.
Hennoin lapsista, Robin, tuskin enää muisti vanhempiaan, ylämaan
talonpoikia, jotka ollen joko liian köyhiä tai saitoja elättämään häntä
olivat jättäneet hänet metsään. Sulpice, kolmas poika, ei tietänyt
mitään syntyperästään, mutta eräs pappi oli opettanut hänelle aapisen
taidon.

Myrsky oli tyyntynyt. Keveässä ja läpikuultavassa ilmassa lintuset
tervehtivät toisiaan äänekkäin viserryksin. Maa vihersi ja hymyili.
Modernus oli tuonut esiin muulit, piispa Nikolaus nousi omansa selkään
ja kääri Maximen vaippaansa; diakoni nosti satulaan Sulpicen ja Robinin
ja täten he lähtivät matkaamaan kohti Trinqueballen kaupunkia.

Tie kulki viljavainioiden, viinitarhojen ja niittyjen halki. Matkan
varrella suuri ja pyhä Nikolaus, joka jo tunsi rakastavansa näitä
lapsia kaikesta sydämestään, kyseli heiltä kaikenlaista heidän ikäänsä
sopivaa asettaen kysymyksensä erittäin helppoon muotoon, kuten esim.:
"Paljonko on viisi kertaa viisi?" tai "Mitä on Jumala?" Hän ei saanut
tyydyttäviä vastauksia. Mutta moittimatta millään tavoin heitä tästä
tietämättömyydestä hän vain heidän huomaamattaan koetti vähitellen
kirkastaa sitä parhaiden kasvatusopillisten sääntöjen mukaan.

-- Modernus, sanoi hän, me opetamme heille ensin niitä totuuksia, jotka
ovat välttämättömiä heidän autuudelleen, toiseksi vapaita taiteita ja
etenkin säveltaidetta, jotta he voisivat laulaa Herran ylistystä.
Soveliasta on myös opettaa heille retoriikkaa, filosofiaa ja ihmisten,
eläinten ja kasvien historiaa. Tahdon, että he tutkivat juuri eläinten
tapoja ja sisäistä rakennetta, sentähden että ne ihmeteltävän
täydellisyytensä kautta kuuluuttavat Luojan kunniaa.

Kunnianarvoisa piispa oli tuskin lopettanut tämän puheensa, kun muuan
talonpoikaisvaimo tuli heitä vastaan tietä pitkin vetäen päitsistä
jälessään vanhaa tammaa, joka oli niin kovasti kuormattu haloilla, että
sen polvet vapisivat ja että se joka askeleella kompasteli.

-- Voi, huokasi suuri ja pyhä Nikolaus, tuossa on hevos-raukka, joka
raataa yli voimain. Se on onnettomuudekseen saanut kovat ja
väärämieliset haltijat. Ei koskaan tule mitään eläimiä rääkätä liialla
kuormalla, ei edes vetojuhtiakaan.

Nämä sanat kuultuaan nuo kolme poikaa purskahtivat nauruun. Piispa
kysyi heiltä, mille he niin kovasti nauroivat:

-- Sentähden että... sanoi Robin.

-- Siksi... sanoi Sulpice.

-- Me nauramme, sanoi Maxime, sille, että te pidätte tammaa hevosena.
Ette huomaa niissä mitään eroitusta, joka kumminkin on erittäin näkyvää
laatua. Te ette siis älyä elukoista niin mitään.

-- Luulenpa, sanoi Modernus, että näille lapsille ensin on opetettava
säädyllisyyttä.

Jokaisessa kaupungissa, kauppalassa, kylässä, töllissä ja linnassa,
jonka kautta he kulkivat, pyhä Nikolaus näytti asukkaille suolatiinusta
pelastamiaan lapsia ja kertoi siitä suuresta ihmetyöstä, jonka Jumala
oli tehnyt hänen välityksellään, ja kaikki ihmiset iloitsivat ja
siunasivat häntä siitä.

Trinqueballen väestö, joka postintuojain ja matkustavain kautta sai
tiedon tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, samosi suurin joukoin
paimentaan vastaan levitellen kalliita mattoja ja kylväen kukkia hänen
tielleen. Silmät kyynelissä katselivat kaupungin asujamet noita kolmea
suolatiinusta vapautettua uhria ja toivottivat heille siunausta. Mutta
nuo lapsi-raukat eivät osanneet muuta kuin nauraa ja näyttää kieltään;
ja tällä tempulla he vielä enemmän herättivät katsojissa sääliä ja
ihailua, koska se oli selvä merkki heidän viattomuudestaan ja
kurjuudestaan.

Pyhällä Nikolaus-piispalla oli orpo veljentytär nimeltä Miranda, joka
juuri oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja joka oli hänelle
rakkaampi kuin silmien valo. Muuan kunnon leskirouva nimeltä Basine
kasvatti häntä hurskaudessa ja hyvissä tavoissa ja tietämättömänä
kaikesta pahasta. Tälle naiselle uskoi piispa noiden kolmen, ihmeen
avulla pelastuneen lapsen hoivaamisen. Leskeltä ei puuttunut
arvostelukykyä. Hyvin pian hän huomasi, että Maximen tunnusmerkillinen
ominaisuus oli rohkeus, Robinin varovaisuus ja Sulpicen ajatuskyky, ja
hän koetti heissä parhaansa mukaan vahvistaa näitä hyviä ominaisuuksia,
jotka ihmissuvulle ominaisen turmeluksen vuoksi joka hetki pyrkivät
väärentymään ja kääntymään pahempaan päin; sillä Robinin neuvokkuus
muuttui helposti teeskentelyksi ja kätki kuoreensa vaarallisia haluja;
Maxime sai raivokohtauksia, ja Sulpice esitti usein itsepintaisesti
vääriä mielipiteitä mitä tärkeimmistä asioista. Muuten he olivat
niinkuin muutkin lapset: ryöstivät linnunpesiä, varastivat hedelmiä
puutarhoista, kiinnittivät keittoastioita koirien häntiin, kaatoivat
mustetta vihkivesi-maljoihin ja piiloittivat pistäviä esineitä
Modernuksen vuoteeseen. Öisin he lakanoihin kääriytyneinä kävelivät
puujaloilla puutarhoissa ja säikyttivät puolikuolleiksi sulhastensa
sylissä kuhertelevat palvelustytöt. He varustivat terävillä piikeillä
sen tuolin istuimen, jota rouva Basine tavallisesti käytti, ja kun hän
istuutui siihen, riemuitsivat he hänen tuskastaan ja siitä hämmingistä,
mihin hän joutui, kun hänen kaikkien nähden täytyi kiireen kautta
lennättää kätensä loukkaantuneen paikan suojaksi, sillä eihän hän toki
mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut rikkoa sopivaisuuden ja
kainouden sääntöjä.

Tämä rouva ei herättänyt heissä, huolimatta ijällisyydestään,
minkäänlaista rakkautta tai pelkoa. Robin nimitti häntä vanhaksi
vuoheksi, Maxime vanhaksi koniksi ja Sulpice Bileamin aasiksi. Myöskin
he kaikilla tavoin kiusasivat pikku Mirandaa, he ryvettivät hänen
kauniit pukunsa, tyrkkäsivät hänet nenälleen kivikkoon. Kerran he
upottivat hänen päänsä kaulaa myöten siirappitynnyriin. He opettivat
häntä istumaan kahdenreisin aitojen päällä ja kiipeilemään puissa, mikä
oli kaikkea muuta kuin sopivaa hänen sukupuolelleen; he opettivat
hänelle myös kaikenlaisia temppuja ja sananparsia, jotka olivat
suorastaan hollituvasta kotoisin ja haiskahtivat suolatiinulle. Hänkin
nimitti heidän esimerkkiään seuraten tuota kunnianarvoista rouva
Basinea vanhaksi vuoheksi ja vieläpä lisäksi, kiinnittäen koko
huomionsa vain yhteen ainoaan ruumiinosaan, vuohen pyllyksikin. Mutta
muuten hän pysyi täydellisessä viattomuuden tilassa. Hänen sielunsa
puhtaus oli moitteeton.

-- Olen iloinen siitä, sanoi pyhä piispa Nikolaus, että olen voinut
auttaa nämä lapset pois suolatiinusta tehdäkseni heistä hyviä
kristityitä. Heistä tulee uskollisia Jumalan palvelijoita ja heidän
ansionsa luetaan minunkin hyväkseni.

Tapahtui sitten eräänä kevätpäivänä kolme vuotta heidän
ylösnousemuksensa jälkeen, että kun lapset, jotka jo olivat suuria ja
hyvinvoipia, kaikin kolmisin leikkivät virran partaalla, niin Maxime
hetkellisessä vihanpuuskassa ja koppavaa luonnettaan seuraten heitti
veteen diakoni Modernuksen, joka jäi riippumaan raidan oksaan apua
huutaen. Robin lähestyi häntä, oli ojentavinaan hänelle kätensä, mutta
riuhtasikin samalla irti hänen sormuksensa ja katosi niine hyvineen.

Virran partaalla Sulpice sillä välin katseli rauhallisesti tätä näkyä
kädet ristissä rinnalla ja sanoi:

-- Modernus saa surkean lopun. Näen kuusi paholaista, jotka yölepakon
hahmossa lentelevät hänen ympärillään valmiina sieppaamaan suuhunsa
hänen sielunsa.

Kun rouva Basine ja Modernus ilmoittivat pyhälle piispalle tästä
vakavasta tapahtumasta, tuli hän hyvin murheelliseksi ja huokaili
syvään.

-- Näitä lapsia, sanoi hän, ovat arvottomat vanhemmat huonosti
kohdelleet ja he ovat kasvaneet kärsimyksessä. Heidän ylenmääräinen
onnettomuutensa on aiheuttanut heidän luonteensa epämuodostuksen.
Heidän vikojaan täytyy siis kohentaa pitkämielisellä kärsivällisyydellä
ja muuttumattomalla lempeydellä.

-- Herra piispa, vastasi Modernus, joka aamupuvussaan ja yömyssyssään
värisi kuumeen kynsissä ja aivasteli lakkaamatta, sillä hän oli pahasti
kylmettynyt tuossa kylvyssään, voi kyllä olla mahdollista, että heidän
pahuutensa johtuu heidän vanhempiensa pahuudesta. Mutta kuinka
selitätte te, isäni, sen seikan, että tuo huono kohtelu on kasvattanut
kussakin erilaisia paheita, aivan vastakkaisia, ja että tuo hoidon
puute ja irtolaisuus, jossa he elivät ennenkuin heidät pistettiin
suolatiinuun, on tehnyt yhden himokkaaksi, toisen väkivaltaiseksi ja
kolmannen harhanäkijäksi? Ja tuo viimeksimainittu huolestuttaisi minua
teidän sijassanne, herra piispa, kaikista enimmin.

-- Jokainen näistä lapsista, vastasi piispa, on horjahtanut juuri
heikoimmalta kohdaltaan. Huono kohtelu on turmellut heidän sielunsa
osat juuri niiltä paikoin, joissa oli vähiten vastustuskykyä.
Koettakaamme parantaa niitä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen,
jotta emme lisäisi heissä pahan valtaa, sensijaan että sitä
vähentäisimme. Lempeys, suvaitsevaisuus ja pitkämielisyys ovat ainoat
keinot, joita yleensä voi käyttää ihmisten valistamiseksi,
harhauskoisia tietysti lukuunottamatta.

-- Epäilemättä, teidän korkea-arvoisuutenne, epäilemättä, vastasi
Modernus aivastaen kolme kertaa. Mutta ei ole olemassa mitään hyvää
kasvatusta ilman rangaistusta eikä kuria ilman kuritusta. Se on
itsestään selvä. Ja ellette te rankaise noita kolmea pahanilkistä
epattoa, niin tulevat he vielä pahemmiksi kuin itse Herodes. Muistakaa
minun sanoneeni.

-- Voi olla, ettei Modernus ole aivan väärässä, sanoi rouva Basine.

Piispa ei vastannut mitään. Hän kulki diakonin ja lesken kanssa pitkin
orapihlaja-aidan sivustaa, josta levisi ilmaan mitä suloisin hunajan ja
katkeran mantelin tuoksu. Eräällä vähän alavammalla kohdalla, jossa maa
imi vettä läheisestä lähteestä, hän pysähtyi erään pensaan eteen, jonka
tiheät ja koukertelevat osastot olivat kokonaan kiiltävien,
halkolaitaisten lehtien ja valkoisten kukkahuiskilojen peitossa.

-- Katsokaa, sanoi hän, tätä vehmasta ja tuoksuvaa pensasta, tätä
kevät-kukkeutta, tätä jaloa, tuuheaa ja elinvoimaista vihannuutta; te
näette, että tämä orapihlaja on runsaslehtisempi ja upeakukkaisempi
kuin kaikki muut. Ja huomatkaa lisäksi, että rungon kelmeässä kuoressa
on vain vähän okaita, nekin heikkoja, pehmeitä, kärjettömiä. Mistä tämä
johtuu? Siitä, että kun se on saanut kasvaa kosteassa ja väkevässä
maaperässä, rauhallisena ja varmana elinehtojensa ehtymättömyydestä,
niin on se käyttänyt maasta imemänsä mehut kasvattamaan muhkeuttaan
ja kauneuttaan ja ollen liian voimakas asestuakseen heikkoja
vihollisiaan vastaan on se kokonaan antautunut rehevän ja suloisen
hedelmällisyytensä riemuihin. Ottakaa nyt pari askelta polkua ylöspäin
ja heittäkää pieni silmäys tuohon toiseen orapihlaja-parkaan, joka
tuolla yleten kivisestä ja kuivasta maasta kituu ohut-oksaisena,
niukkalehtisenä, eikä ole ankaran elämänsä aikana ehtinyt muuta
ajatella kuin varustautumista puolustus-asentoon niitä lukemattomia
vihollisiaan vastaan, jotka uhkaavat kitukasvuisia olioita. Sentähden
ei se olekaan muuta kuin okainen piikkikimppu. Sen vähän mehun, minkä
se on saanut, on se käyttänyt lukemattomien, leveätyvisten, kovien ja
terävien pistimien rakentamiseen pelokkaan heikkoutensa tueksi. Sille
ei ole jäänyt mitään voimia tuoksuvan ja hedelmällisen kukan luomiseen.
Ystäväni, meidän laitamme on samoin kuin orapihlajan. Lapsena saamamme
hoiva tekee meidät paremmiksi. Liian kova kasvatus kovettaa meidät.



III.


Kun Maxime oli saavuttanut seitsemännentoista ikävuotensa, tuotti hän
pyhälle piispa Nikolaukselle paljon murhetta ja päänvaivaa ja sai
aikaan julkisen häväistysjutun seurakunnassa muodostamalla ja
järjestämällä muutamien samanikäisten ilkimysten kanssa liiton, jonka
tarkoituksena oli ryöstää tyttöjä eräästä Grosses-Nates-nimisestä
kylästä, joka sijaitsi neljän peninkulman päässä pohjoiseen
Trinqueballesta. Yritys onnistui erinomaisesti. Ryöstäjät palasivat
keskellä yötä takaisin kaupunkiin puristaen rintaansa vasten kylän
neitseitä, jotka hajalla hapsin ja väännellen käsiään turhaan heittivät
taivaalle hehkuvan-rukoilevia avunsilmäyksiä. Mutta kun näiden
ryöstettyjen neitojen isät, veljet ja sulhaset tulivat heitä etsimään,
kieltäytyivät he palaamasta kotipaikalleen, esittäen syyksi sen, että
häpeäntunne painostaisi heitä siellä liiaksi ja että he sentähden
mieluummin piilivät pillojaan niiden sylissä, jotka olivat tuon
häväistyksen aiheuttaneet. Maxime, joka omalle osalleen oli valinnut
kolme kaikkein kauneinta impeä, eleli heidän seurassaan eräässä
pienessä talossa, jota ylläpidettiin piispallisilla tuloilla. Piispan
käskystä meni Modernus, ryöstäjän poissaollessa, kolkuttamaan
kaunokaisten ovelle tuoden sen ilosanoman, että hän tuli heitä
vapauttamaan. He kieltäytyivät avaamasta, ja kun diakoni alkoi kuvata
heille heidän elämäntapansa kauhistavaisuutta, niin heittivät he hänen
päähänsä yöastian kaikkine sisältöineen, niin että Modernus sai suuren
haavan kalloonsa.

Lempeällä ankaruudella asestettuna pyhä piispa Nikolaus nuhteli Maximea
tästä väkivallantyöstä ja säädyttömyydestä.

-- Voi, sanoi hän, sitäkö varten vapautin sinut suolatiinusta, jotta
sinusta tulisi Vervignolen neitseiden turma.

Ja hän todisti hänelle hänen virheensä suuruuden. Mutta Maxime vain
kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä vastaamatta mitään.

Tähän aikaan juuri kokosi kuningas Berlu, hallituksensa
neljäntenätoista vuonna, mahtavaa armeijaa lähteäkseen sotaan
mambournialaisia vastaan, jotka olivat hänen valtakuntansa pahimmat
viholliset ja jotka noustuaan maihin Vervignolessa paraikaa ryöstivät
ja hävittivät tämän suuren maan rikkaimpia maakuntia.

Maxime lähti Trinqueballesta sanomatta jäähyväisiä kenellekään. Kun hän
oli päässyt muutaman peninkulman päähän kaupungista, keksi hän
laitumella melko hyvän tamman, vaikka se olikin yksisilmäinen ja
ontuva, hyppäsi sen selkään ja antoi mennä täyttä ravia. Seuraavana
aamuna kohtasi hän sattumalta erään talonpoikais-pojan, joka juotti
suurta työhevosta; heti hyppäsi hän maahan, sinkautti itsensä suuren
hevosen selkään ja käski pojan nousemaan yksisilmäisen tamman
lautasille ja seuramaan häntä, luvaten ottaa hänet aseenkantajakseen,
jos olisi häneen tyytyväinen. Täten varustettuna Maxime saapui kuningas
Berlun eteen, joka otti vastaan hänen palveluksensa. Hänestä tuli
muutamassa päivässä yksi Vervignolen kaikkein etevimpiä kapteeneja.

Myöskin Sulpice oli pyhälle piispalle alituisen, kenties vielä
julmemman ja varmasti vakavamman levottomuuden aiheena; sillä vaikkakin
Maximen rikkomukset olivat raskaat, niin teki hän syntinsä ainakin
ilman mitään taka-ajatusta ja rikkoi Jumalan käskyjä vastaan aivan
huomaamattaan, niin, voipa melkein sanoa, tietämättään. Sulpice
sitävastoin käytti synnintekoon mitä suurinta ja ihmeteltävintä
oveluutta. Jo lapsuudestaan asti pitäen päämääränään papillista uraa
hän tutki uutterasti hengellistä ja maallista kirjallisuutta; mutta
hänen sielunsa oli turmeltunut astia, jossa kaikki totuus muuttui
erheeksi. Hän teki syntiä hengessä; hän hairahteli uskon asioissa
hämmästyttävällä varhaiskypsyydellä; sillä ijällä, jolloin
ihmislapsella tavallisesti ei vielä ole minkäänlaisia mielipiteitä, hän
suorastaan tulvi vääriä mielipiteitä. Keksipä hän muun muassa erään
eriskummallisen ajatuksen, jonka varmaankin joku pahahenki oli
kuiskannut hänen korvaansa. Hän kutsui eräälle piispan niitylle kokoon
paljon nuoria, samanikäisiä poikia ja tyttöjä ja kiivettyään puuhun
sieltä yllytti heitä jättämään isänsä ja äitinsä seuratakseen Jeesusta
Kristusta ja lähteäkseen joukoissa maaseudulle polttamaan priorien
taloja ja pappiloita ja siten saattamaan Kirkon jälleen alkuperäiseen
evankeliseen köyhyydentilaansa. Liikutuksen ja hurmauksen vallassa
vaelsi tämä nuoriso tuon syntisen herjanhengen perässä pitkin
Vervignolen teitä laulaen virsiä, sytyttäen tuleen latoja, ryöstäen
kappeleita ja hävittäen kirkonmiesten maita. Monet näistä mielettömistä
kuolivat väsymykseen, nälkään tai kylmään tai saivat surmansa
raivostuneiden kyläläisten käsissä. Koko piispallinen kartano kaikui
pappien valituksista ja äitien huokauksista. Hurskas Nikolaus-piispa
kutsutti luokseen näiden epäjärjestyksen aiheuttajan ja rajattomalla
lempeydellä ja äärettömällä murhemielellä nuhteli häntä siitä, että hän
täten oli väärinkäyttänyt sanan voimaa johtaakseen ihmishenkiä harhaan,
ja samalla hän hellästi huomautti, että Jumala ei suinkaan ollut
pelastanut häntä suolatiinusta sitä varten, että hän hävittäisi pyhän
Kirkkoäidin omaisuutta.

-- Tajua toki, poikani, sanoi hän, miten ääretön hairahduksesi on.
Saavut paimenesi luo viettelysten, murhien ja tihutöiden tahraamana.

Mutta kauhistuttavalla tyyneydellä ja vakuuttavalla äänellä Sulpice
vastasi, ettei hän suinkaan ollut rikkonut Jumalaa vastaan, vaan
päinvastoin toiminut Taivaan tahdosta ja Kirkon parasta katsoen. Ja hän
alkoi ladella ällistyneelle piispalle manikealaisten, arialaisten,
nestorianein, sabellinilaisten, valdolaisten, altailaisten ja
begardilaisten harhaoppeja ja hän esitti nämä hirvittävät hairahdukset
sellaisella innolla ja antaumuksella, että hän ei ollenkaan huomannut,
miten ne, toisilleen vastakkaisia kun olivat, hävittivät toinen
toisensa niitä lietsovan rinnan liekeissä.

Hurskas piispa yritti kaikin tavoin palauttaa Sulpiceä oikealle tielle;
mutta hän ei voinut voittaa tuon onnettoman lapsen itsepintaisuutta.

Ja päästettyään hänet pois luotaan hän polvistui Jumalan eteen ja
sanoi:

-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit minulle tämän
nuorukaisen, joka on kuin kova tahko kärsivällisyyteni ja rakkauteni
teroittamiseksi.

Sillaikaa kuin nämä kaksi suolatiinusta päästettyä lasta tuottivat
pyhälle Nikolaukselle näin paljon murhetta, oli kolmas hänelle edes
jonkunlaisena lohdutuksena. Robin ei ollut väkivaltainen teoissaan eikä
ylivoimainen ajatustensa puolesta. Hän ei ollut paksu ja verevä
niinkuin kapteeni Maxime eikä myöskään rohkean ja vakavan näköinen
niinkuin Sulpice. Hän oli ulkomuodoltaan pienikokoinen, kelmeäihoinen,
kurttuinen, kokoonpainunut, käytökseltään nöyrä ja kunnioittava ja hän
teki piispalle ja kirkonmiehille paljon kelpo palveluksia auttamalla
klerkkejä pitämään laskua piispallisista tuloista; hän osasi
rautalankaan pujoteltujen helmien avulla suorittaa monimutkaisia
laskelmia, myöskin hän kertoi ja jakoi lukuja ilman kynää ja
rihvelitaulua, suoraan päässään, niin nopeasti ja virheettömästi, että
mikä vanha raha-asioitsija ja laskumestari hyvänsä olisi voinut häntä
kadehtia. Hänestä oli suuri ilo pitää diakoni Modernuksen kirjoja,
joka, ollen jo vanhanpuoleinen, sekaantui usein numeroissa ja nukahti
pulpettinsa ääreen. Auttaakseen herra piispaa ja hankkiakseen hänelle
rahaa ei hän säästänyt itseltään minkäänlaisia vaivoja; panttaajilta
hän oppi laskemaan, paljonko yksinkertaiset ja yhdistetyt korot
jollekin rahasummalle tekivät päivittäin, viikottain, kuukausittain ja
vuosittain; hän ei peljännyt myöskään käydä Ghetton tummien kujien
varsilla asuvain likaisten juutalaisten puheilla oppiakseen heiltä
erilaisten metallien ja kalliiden kivien arvot ja taidon raaputtaa
rahoja. Kiitos olkoon pienen omaisuuden, jonka hän kuin ihmeen kautta
oli hankkinut itselleen, hän saattoi ottaa osaa kaikkiin Vervignolessa,
Mondousianessa ja aina Mambourniassa asti pidettyihin markkinoihin,
turnajaisiin, rukoushetkiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulvasi
kristikunnan kaikista osista mitä erilaisinta väkeä, talonpoikia,
porvareita, pappeja ja aatelisia; hän harjotti niissä rahanvaihtoa ja
palasi joka kerta kotiin vähän rikkaampana kuin mitä oli lähtenyt.
Sulpice ei tuhlannut ansaitsemaansa rahaa, vaan toi sen aina herra
piispalle.

Pyhä Nikolaus oli hyvin vieraanvarainen ja antelias; hän tuhlasi omaa
ja Kirkon omaisuutta pyhiinvaeltajien eväihin ja öylätteihin ja
kaikkien onnettomien auttamiseen. Sentähden hän olikin ainaisessa rahan
tarpeessa; ja hän oli hyvin kiitollinen Robinille siitä innosta ja
taidosta, jolla tuo nuori rahastonhoitaja hankki hänelle tarvittavat
summat. Mutta rahapula, johon piispa oli joutunut anteliaisuutensa ja
tuhlaavaisuutensa vuoksi, kävi yhä tuntuvammaksi yhteisen onnettomuuden
aikana. Sota, joka raivosi Vervignolessa, saattoi myös Trinqueballen
kirkon vararikon partaalle. Sotamiehet hävittivät maata kaupungin
ympärillä, ryöstivät taloja, kiskoivat lunnaita talonpojilta, ajoivat
kirkonpalvelijat pakosalle, polttivat linnoja ja luostareja. Papisto ja
seurakunta eivät enää voineet ottaa osaa jumalanpalvelus-menojen
kustannukseen, ja joka päivä kävi tuhansittain pakenevia talonpoikia
piispankartanossa leipää kerjäämässä. Köyhyys, josta tuo hyvä pyhä
Nikolaus ei olisi kärsinyt itsensä vuoksi, painoi häntä heidän
tähtensä. Onneksi oli Robin aina valmis avustamaan häntä rahasummilla,
jotka pyhä piispa sitoutui maksamaan takaisin parempina aikoina, kuten
luonnollista oli.

Valitettavasti vyöryi sodan aalto paraikaa yli koko valtakunnan
pohjoisesta etelään ja lännestä itään, ja sen jälessä tuli sen kaksi
uskollista toveria, rutto ja nälkä. Maanviljelijät rupesivat rosvoiksi,
munkit seurasivat sotajoukkoja. Trinqueballenkin asukkaat, joilla ei
ollut puita, millä lämmittää, eikä leipää, mitä syödä, kuolivat kuin
kärpäset talvikylmien lähestyessä. Sudet tunkeutuivat esikaupunkeihin
ja veivät pieniä lapsia. Näin murheellisten olosuhteiden vallitessa
tuli Robin ilmoittamaan piispalle, että paitsi sitä, että hän ei enää
voinut antaa hänelle pienintäkään raha-avustusta, oli hänen täytynyt,
koska hän ei enää saanut mitään velallisiltaan ja saamamiehet häntä
kovasti ahdistivat, luovuttaa juutalaisille kaikki saatavansa.

Hän ilmoitti tämän ikävän uutisen hyväntekijälleen tavallisella
ylenmäärin nöyrällä kohteliaisuudellaan; mutta kuitenkin tuntui hän
itse olevan paljon vähemmän suruissaan kuin mitä tämä äärimmäisen
kärjistetty ahdinkotila oikeastaan olisi edellyttänyt. Itse asiassa oli
hänen sangen vaikea salata kärsivän ilmeen alle hyvää tuultaan ja
suurta tyytyväisyyttään.

Hänen kuivien ja nöyrien silmäluomiensa keltainen pergamentti ei
kyennyt kokonaan peittämään sitä ilon väikettä, joka kiilui hänen
terävistä silmäteristään.

Vaikkakin ankarasti järkytettynä otti pyhä Nikolaus kuitenkin tämän
iskun vastaan rauhallisin ja tyvenin mielin.

-- Jumala, sanoi hän, voi kyllä parantaa huonot raha-asiat. Hän ei
salli kaataa temppeliä, jonka hän itse on rakentanut.

-- Epäilemättä, sanoi Modernus, mutta olkaa varma siitä, että tuo
Robin, jonka te olette pelastanut suolatiinusta, on ryöstääkseen teidät
nyt putipuhtaaksi samassa juonessa Vanhan-Sillan panttaajien kanssa ja
että hän itselleen on varannut suurimman osan saalista.

Modernus oli oikeassa, Robin ei ollut hävinnyt ollenkaan; hän oli
rikkaampi kuin milloinkaan ja oli juuri nimitetty kuninkaan
rahastonhoitajaksi.



IV.


Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän
oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän
viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä,
jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen
lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi
mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat
niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja
herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin
muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa
kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen
arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.

Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä
enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa
kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa,
mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa
ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa.
Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita.
Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä
erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut
tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden
raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa
oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen
opillisesta kehityksestään.

Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin
Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu
erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin
huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti
symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja
jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli
todellakin kaupungin kaunein talo.

Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta.
Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen
ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.

Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka
vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen
katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo
suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti
sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta
tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi
oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti
aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs
Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden
valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli
antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä,
hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.

-- Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun
kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun
timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini,
rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla
enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni,
jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi
päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista
riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti
kiinnitettyä helmeä...!

Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.

-- Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi
koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus
vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette
jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa
timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien
aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.

Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne
takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea
sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa
hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä
sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi
pyhä Nikolaus kotiinsa.

Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan
tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne
olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja
pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat
hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo
kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään
parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä,
tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen
pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja
alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi
surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella,
joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä;
hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen
Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan
vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä
erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille
pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä
leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja
rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän
suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti,
satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät
kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi
tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää
ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat
nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä
kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin
oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli
heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.

Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa
vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen
korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä
hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois
kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut
kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat,
alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin
ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit,
norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt
evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset
kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden
pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he
kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat
kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat,
pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset,
suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten
lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita,
sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen
rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen
ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta
kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva
Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan
vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa.
Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty
seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja
kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka
levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja
huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen
kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet
Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen
öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä
julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille
riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi,
horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos
basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien
pyhiinvaeltajien johtotähtenä.

Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle
häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa
ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän
rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin
puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.



V.


Vähän aikaa sen jälkeen kuningas Berlu voitti mambournialaiset suuressa
tappelussa. Hän ei ensin ollut itsekään selvillä siitä, sentähden että
sotajoukkojen taistelut tapahtuvat aina kovin sekasortoisesti, ja myös
sentähden, että vervignolelaiset olivat jo kaksisataa vuotta tottuneet
olemaan voittamatta. Mutta mambournalaisten päätäpahkainen ja
epäjärjestynyt pako valkaisi asiain onnellisen tilan. Siksi hän,
sensijaan että olisi antanut peräytymiskäskyn, hyökkäsi vihollista
takaa-ajamaan ja valloitti takaisin puolet valtakuntaansa. Voitokas
armeija astui sisään Trinqueballeen, joka sen kunniaksi oli ylt'yleensä
liputettu ja kukitettu, ja teki tässä Vervignolen kuulussa
pääkaupungissa paljon väkivallan töitä, ryöstöjä, murhia ja muita
julmuuksia; sotamiehet sytyttivät tuleen useita taloja, ryöstivät
temppeleitä ja veivät tuomiokirkosta sen viimeisenkin, mikä
juutalaisten jäliltä sinne vielä oli jäänyt ja joka, totta puhuen, oli
sangen vähän. Maxime, joka paljon oli myötävaikuttanut lopulliseen
voittoon ja josta sillaikaa oli tullut ritari ja kapteeni, tunkeutui
ensimäisten joukossa kaupunkiin ja lähti heti suoraapäätä
Sävelniekkojen talolle, jossa asui kaunis Miranda, jota hän ei ollut
nähnyt sitten sotaan lähtönsä. Hän tapasi hänet huoneestaan rukkinsa
äärestä ja syöksyi häneen käsiksi sellaisella raivolla, että tämä nuori
neiti kadotti viattomuutensa, niin, voipa sanoa, aivan huomaamattaan.
Ja kun hän vihdoin tointui hämmästyksestään ja huudahti: "Mutta tekö se
olettekin, herra Maxime? Mitä ihmettä te teette?" ja alkoi valmistua
työntämään luotaan ahdistajaa, silloin Maxime jo marssi kaikessa
rauhassa katua alas kohennellen kuntoon haarniskaansa ja vilkuillen
uusia tyttöjä.

Kentiespä ei hän olisikaan koskaan tiennyt mitään tästä solvauksesta,
ellei, joku aika senjälkeen kun se oli tapahtunut, hän olisi tuntenut
tulevansa äidiksi. Siihen aikaan oli Maxime sotaretkellä Mambourniassa.
Koko kaupunki sai tietää hänen häpeänsä; hän uskoi sen myös suurelle ja
pyhälle Nikolaukselle, joka tämän hämmästyttävän uutisen kuultuaan
kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:

-- Herra, sitäkö varten sinä pelastit suolatiinusta tuon lapsen, jotta
hän raatelevan suden tavoin söisi karitsani? Sinun viisautesi on
ihailtava, mutta sinun tiesi ovat hämärät ja tarkoitusperäsi
ihmisjärjeltä salatut.

Samana vuonna muuanna sunnuntaipäivänä heittäytyi Sulpice pyhän piispan
jalkoihin.

-- Jo lapsesta alkaen, sanoi hän, on hartain toivoni aina ollut
pyhittää elämäni Herralle. Sallikaa minun, oi isäni, astua munkilliseen
säätyyn ja liittyä Trinqueballen kerjäläisveljesten luostarikuntaan.

-- Poikani, vastasi hänelle tuo hyvä ja pyhä Nikolaus, ei ole sen
parempaa säätyä kuin munkin. Onnellinen se, joka pysyy luostarin
varjossa, turvassa maailman myrskyiltä! Mutta mitä hyödyttää paeta
myrskyä, jos on myrsky omassa povessa? Miksi teeskennellä ulkonaista
nöyryyttä, jos kuitenkin rinnassaan kantaa synnillisen ylpeää sydäntä?
Miksi verhoutua kuuliaisuuden kaapuun, jos sielu kuitenkin kapinoi?
Olen nähnyt sinun, poikani, lankeavan useampaan erhetykseen kuin
Sabellius, Arius, Nestorius, Eutykhes, Manes ja Pelagius yhteensä ja jo
ennen kahtakymmentä ikävuottasi toistavan itsessäsi kaikki kahdentoista
vuosisadan harhakuvitelmat. Totta puhuen et kylläkään erittäin
itsepäisesti pidä kiinni mistään erikoisesta, mutta juuri tuo alituinen
oppien peruuttaminen todistaa oikeastaan vähemmän alistuvaisuutta pyhää
Kirkko-äitiämme kohtaan kuin halua rientää erhetyksestä toiseen,
manikealaisuudesta sabellinilaisuuteen, albilaisten rikoksista
valdolaisten häpeällisiin menoihin.

Sulpice kuunteli tätä puhetta murheellisella sydämellä, sellaisella
sielun yksinkertaisella antaumuksella ja alistuvaisuudella, että se
liikutti suuren ja pyhän Nikolauksen kyyneliin saakka.

-- Minä surkuttelen, inhoan, tuomitsen, kiroan, kauhistun, kammoan
kaikkia rikoksiani, entisiä, nykyisiä ja tulevia, minä hylkään ne, minä
luovun niistä, sanoi hän; minä alistun Kirkon valtaan täydellisesti ja
kokonaan, tykkänään ja perinjuurisesti, puhtaalla ja yksinkertaisella
mielellä; minulla ei tule olemaan muuta uskoa kuin sen usko, ei muuta
oppia kuin sen oppi, ei muuta uskontunnustusta kuin sen hyväksymä; en
näe, en kuule, en aisti enää muuten kuin sen kautta. Jos se vaikka
väittäisi minulle, että tuo kärpänen, joka juuri istuutui diakoni
Modernuksen nenälle, on kameeli, niin viipymättä, vastustelematta,
kiistelemättä ja napisematta, empimättä ja epäilemättä minä uskoisin,
julistaisin, todistaisin, tunnustaisin vaikka kidutuspenkillä ja
kuolemaani asti, että diakoni Modernuksen nenälle istahtanut elukka
todellakin on kameeli. Sillä Kirkko on totuuden lähde ja minä en ole
muuta kuin kurja erheiden tyyssija.

-- Olkaa varuillanne, isäni, sanoi Modernus. Sulpice voi yksin
kirkollisessa alistumisessaankin mennä yli rajain harhaoppisuuteen
asti. Ettekö näe, että hän tunnustaa kääntymisensä melkein raivolla,
suonenvedontapaisesti, hurjan kiihkoisesti? Hän suorastaan upottautuu
alistumisen syvyyteen. Onko tuo nyt oikea tapa alistua? Hän hävittää
itsensä, tekee itsemurhan sen käsissä.

Mutta piispa nuhteli diakoniaan tuollaisesta puheesta, joka oli niin
kokonaan vastakkaista kristillisen rakkauden käskyille, ja lähetti
nuoren munkkikokelaan Trinqueballen kerjäläismunkkien noviisiosastoon.

Mutta jo vuoden päästä nämä munkit, jotka siihen asti olivat olleet
niin nöyriä ja hiljaisia, olivat mitä hirvittävimpien erimielisyyksien
raatelemia; tuhannet erheet ja katolilaisen totuuden vääristelyt
raivosivat heidän keskuudessaan täyttäen heidän päivänsä
levottomuudella ja heidän sielunsa kapinallisilla ajatuksilla.
Tällaista myrkkyä uhosi Sulpice noiden hyvien veljien piiriin. Hän
nousi aivan julkisesti esimiehiään vastaan väittäen, ettei enää ollut
olemassa mitään oikeaa paavia, senjälkeen kun kirkon päämiehen vaalia
ei enää ihmetöillä vahvistettu, eikä oikeata Kirkkoakaan, senjälkeen
kun kristityt olivat lakanneet seuraamasta apostolien ja ensimäisen
seurakunnan elämäntapoja; että ei ollut kiirastulta; että ei ollut
tarpeellista ripittää itseään papille, jos kerran ripitti itsensä
Jumalalle; että ihmiset menettelivät väärin käyttäessään kulta- ja
hopearahaa ja että heidän olisi tullut tehdä yhteiseksi koko maapallon
omaisuus. Nämä inhoittavat periaatteet, joita hän ajoi voimainsa takaa
herättäen toiselta puolen vastustusta, toiselta hyväksymistä, saivat
aikaan ennenkuulumattomia häväistysjuttuja. Sitten rupesi Sulpice
saarnaamaan oppia täydellisestä puhtaudesta, jota ei mikään voi
tahrata, ja silloin tuo hyvien veljien luostari muuttui suorastaan
apinahäkin kaltaiseksi. Ja tämä rutto ei suinkaan pysynyt luostarin
muurien sisällä. Sulpice kulki saarnaten ympäri kaupunkia. Hänen
kaunopuheliaisuutensa, se sisäinen tuli, joka hänestä leimusi, hänen
elämänsä yksinkertaisuus, hänen mitään pelkäämätön rohkeutensa, kaikki
tuo liikutti sydämiä. Tämän uskonnon-uudistajan äänen kaikuessa tuo
vanha, pyhän Cromaderiuksen perustama ja pyhän Gibbosinen suojaama
uskokunta hajosi epäjärjestykseen ja riitaisuuksiin; kaupungissa
tapahtui yöllä ja päivällä kaikenlaisia jumalattomia tihutöitä ja
villityksiä. Turhaan suuri ja pyhä Nikolaus neuvoi, kehoitti, uhkasi ja
ruoski lampaitaan. Pahan valta kasvoi lakkaamatta ja surullisinta oli
huomata, että tartunta ulottui myös rikkaisiin porvareihin, aatelisiin
ja pappeihin yhtä paljon kuin köyhiin käsityöläisiin ja alempaan
kansaan, ja etupäässä juuri edellisiin.

Eräänä päivänä kun Jumalan mies juuri tuomiokirkon kappelissa
sydämessään huokaili Vervignolen kirkon kurjaa tilaa, herätti hänet
tästä mietiskelystä omituinen ulvonta, ja hän näki edessään aivan
alastoman, nelinkontin ryömivän naisen, riikinkukonsulka häntänään.
Tämä lähestyi haukkuen ja korahdellen ja tuon tuostakin nuolaisten
maata kielellään. Hänen vaalea tukkansa oli loan peitossa ja koko hänen
ruumiinsa yltä päältä liassa. Ja pyhä piispa Nikolaus tunsi tässä
onnettomassa olennossa sisarentyttärensä Mirandan.

-- Mitä teetkään, tyttäreni? huudahti hän. Miksi olet riisuutunut
alasti ja miksi kävelet polviesi ja käsiesi varassa? Etkö häpeä?

-- En, enoni, en häpeä ollenkaan, vastasi Miranda lempeästi.
Päinvastoin häpeäisin jokaista toisenlaista esiintymistapaa ja
käyttäytymistä. Näin juuri on oltava ja elettävä, jos tahtoo olla
Jumalalle mieliksi. Pyhä veli Sulpice on opettanut minua näin käyttämään
itseäni, jotta olisin eläinten kaltainen, jotka ovat lähempänä Jumalaa,
sentähden että niillä ei ole mitään syntiä. Ja niin kauan kuin pysyn
tässä olotilassa, jossa nyt näette minut, ei ole vaaraa siitä, että
tekisin syntiä. Tulen pyytämään teitä, enoni, kaikessa laupeudessa ja
rakkaudessa, tekemään samoin kuin minä; sillä ette tule autuaaksi
muuten. Riisukaa yltänne vaatteet, minä rukoilen teitä, ja ottakaa
päällenne eläinten muoto, jossa Jumala vielä ilolla tuntee oman,
turmeltumattoman kuvansa. Annan teille tämän kehoituksen pyhän veli
Sulpicen ja niin muodoin itse Jumalan tahdosta, sillä pyhä veljemme on
perillä Herran salatuista tarkoituksista. Riisuutukaa alastomaksi,
enoni, ja tulkaa kanssani, jotta näyttäytyisimme kaikelle kansalle sen
pyhitykseksi ja ylösrakennukseksi.

-- Voinko uskoa silmiäni ja korviani? huokaili pyhä piispa nyyhkytysten
tukehtamalla äänellä. Minulla oli kukoistavan kaunis, hyveellinen ja
hurskas sisarentytär; ja nuo kolme lasta, jotka pelastin suolatiinusta,
ovat saattaneet hänet tähän kurjaan ja säälittävään tilaan, jossa nyt
näen hänet. Yksi ryöstää häneltä kaiken omaisuuden, tuon almujen
aarre-aitan, köyhien perintöosan; toinen riistää häneltä kunnian;
kolmas tekee hänet harhaoppiseksi.

Ja hän heittäytyi maahan kivipermannolle syleillen sisarentytärtään ja
rukoillen häntä luopumaan tuosta niin syvästi paheksuttavasta elämästä
ja kyynelin vannottaen häntä pukemaan päälleen ja kävelemään jaloillaan
niinkuin Jeesuksen Kristuksen verellä lunastetun ihmis-olennon sopi.

Mutta hän vastasi tähän puheeseen ainoastaan kimakalla vingahtelulla ja
surkealla ulvonnalla.

Pian oli koko Trinqueballen kaupunki täynnä alastomia miehiä ja naisia,
jotka kulkivat nelinkontin ja haukkuivat; he nimittivät itseään
edeniläisiksi ja tahtoivat palauttaa maailman siihen täydellisen
viattomuuden tilaan, joka siinä vallitsi ennen Aatamin ja Eevan
onnetonta luomista. Dominikaanimunkki Gilles Caquerolle, Trinqueballen
yliopiston, kaupungin ja maaseurakunnan yli-inkvisiittori, tuli
levottomaksi tästä uudesta villityksestä ja alkoi ahkerasti vainota
sitä. Hän määräsi mitä täsmällisimmässä äänilajissa, omalla sinetillään
sinetöidyssä kirjelmässä herra piispa Nikolauksen vangitsemaan,
kytkemään, kuulustelemaan ja tuomitsemaan nämä Jumalan viholliset ja
etenkin heidän pääjohtajansa, erään fransiskaanimunkin nimeltä Sulpice
ja Miranda-nimisen pahamaineisen naisen. Suuri ja pyhä Nikolaus hehkui
samaa intoa Kirkon yhteyden puolesta eikä mitään sen palavammin
halunnut kuin harhaoppisuuden hävittämistä; mutta hän rakasti hellästi
sisarentytärtään. Hän piiloitti hänet piispalliseen palatsiinsa ja
kieltäytyi antamasta häntä inkvisiittori Caquerollen käsiin, joka
silloin ilmiantoi hänet paaville levottomuuksien aiheuttajana ja erään
erittäin inhoittavan uuden opin levittäjänä. Paavi lähetti käskykirjeen
Nikolaukselle, jossa hän vaati tätä viivyttelemättä luovuttamaan
rikollisen naisen laillisten tuomarien käsiin. Nikolaus ei ollut
ymmärtävinään käskyn tarkoitusta, vakuutti kuuliaisuuttaan
eikä totellut. Paavi sinkahutti häntä vastaan silloin pullan
_Maleficus pastor_, jossa tuota kunnianarvoisaa piispaa syytettiin
tottelemattomuudesta, harhaoppisuudesta, salavaimoisuudesta,
sukurutsauksesta, kansan villitsemisestä ja jossa häntä nimitettiin
vanhaksi akaksi, itserakkaaksi höperöksi, sekä annettiin hänelle mitä
ankarin varoitus.

Täten siis piispa viattomasti teki itsensä syylliseksi voimatta silti
auttaa rakasta sisarentytärtään. Kuningas Berlu, jota uhattiin Kirkon
pannalla, ellei hän auttaisi Kirkkoa edeniläisten vainoamisessa,
lähetti Trinqueballen piispakuntaan asestettuja miehiä, jotka
raastoivat Mirandan ulos piilopaikastaan; hänet raahattiin
inkvisiittori Caquerollen eteen ja heitettiin sitten syvään
vankityrmään; ravinnokseen sai hän leipää, joka liikeni vanginvartijain
koirilta; mutta eniten murhetutti häntä se seikka, että hänen ylleen
oli väkisin puettu vanha hame ja päähine ja että hän senvuoksi pelkäsi
ehkä tekevänsä syntiä. Mutta Sulpice pääsi livahtamaan pakoon Pyhän
Laitoksen käsistä.

Hänen onnistui pelastua Mambourniaan ja sai siellä turvapaikan eräässä
tämän valtakunnan luostarissa, jossa hän taas perusti uusia entistä
vaarallisempia lahkokuntia.

Mutta harhaoppi vainoista ja vaaroista vain vahvistuen ja yltyen levisi
turmaa tuottavana yli koko Vervignolen. Pitkin valtakuntaa saattoi
nähdä kedoilla ja niityillä tuhansia alastomia miehiä ja naisia, jotka
söivät ruohoa, ammuivat, mylvivät, mölisivät, määkivät ja hirnuivat ja
iltaisin tunkeilivat talleissa ja navetoissa ja kilpailivat sijasta ja
seimestä hevosten, härkien ja lampaiden kanssa. Inkvisiittori lähetti
näistä kauheista häpeällisyyksistä ilmoituksen Pyhälle isälle tehden
samalla tiettäväksi, että paha vain tulisi lisääntymään, niin kauan
kuin edeniläisten suojelija, tuo inhoittava Nikolaus, saisi olla pyhän
Cromanderiuksen istuimella. Tämän tiedonannon perusteella paavi
sinkahutti Trinqueballen piispaa vastaan pullan _Deterrima quondam_,
jolla hän erotti hänet piispan toimesta ja julisti hänet pannaan.



VI.


Jeesuksen Kristuksen sijaisen kiroamana, katkeruuden ja tuskan
murtamana pyhä Nikolaus, tuo Jumalan mies, astui kaipauksetta alas
kuuluisalta istuimeltaan ja jätti samalla ikuisiksi ajoiksi
Trinqueballen kaupungin, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut hänen
piispallisten hyveittensä ja apostolisen toimintansa todistajana.
Läntisessä Vervignolessa on korkea vuori, jonka huiput ovat ikuisen
lumen peittämät; sen kylkiä myöten pulppuaa keväisin vaahtoavia ja
kohisevia putouksia, jotka täyttävät taivaansinisellä vedellä kaikki
laakson ojat ja purot. Täällä alhaalla, jossa viihtyy lehtikuusi,
arbuusi ja pähkinäpuu, eli erakkoja puiden hedelmillä ja maidolla. Tuon
vuoren nimi on Vapahduksen vuori. Pyhä Nikolaus päätti paeta sinne ja
itkeä siellä, kaukana maailman pauhusta, omia ja muiden syntejä.

Hän alkoi kiivetä vuorta ylöspäin etsien jotakin sellaista yksinäistä
paikkaa, johon hän voisi rakentaa majansa. Kun hän oli saapunut pilvien
yläpuolelle, jotka melkein aina leijuivat kallioiden kupeilla, näki hän
muutaman pienen majan kynnyksellä vanhuksen, joka paraikaa murensi
leipää kesylle vuohelle. Hänen viittapäähineensä oli vedetty otsalle,
niin että kasvoista ei näkynyt muuta kuin nenän pää ja pitkä, valkea
parta.

Pyhä Nikolaus, Jumalan mies, tervehti häntä näillä sanoilla:

-- Kauha olkoon kanssanne, veljeni.

Hänen näin puhuessaan erakko tarkasteli häntä.

-- Ettekö olekin, sanoi hän vihdoin, Trinqueballen piispa, tuo suuri ja
pyhä Nikolaus, jonka töitä ja hyveitä laajalti ylistetään?

Kun pyhä piispa oli tehnyt myönnytyksen merkin, heittäytyi erakko hänen
jalkoihinsa.

-- Herra, minun on kiittäminen teitä sieluni autuudesta, jos, kuten
toivon, sieluni on löytänyt armon Jumalan tykönä.

Nikolaus nosti hänet lempeästi pystyyn ja kysyi häneltä:

-- Veljeni, miten on minulla ollut onni toimia sinun sielusi
pelastukseksi?

-- Kun kaksikymmentä vuotta sitten, vastasi erakko, olin majatalon
pitäjänä eräällä metsäkulmalla, näin eräänä päivänä kedolla kolme
pientä, kiertelevää lasta; houkuttelin heidät talooni, juotin heille
viiniä, surmasin heidät heidän nukkuessaan, paloittelin heidät ja panin
heidät suolaan. Herra, joka näki teidän ansionne, herätti heidät
kuolleista teidän välityksellänne. Nähdessäni heidän nousevan
suolatiinusta, jäykistyin kauhusta; teidän hurskaasta toivotuksestanne
sydämeni pehmeni; tunsin terveellistä katumusta ja paeten ihmisiä tulin
tälle vuorelle, jossa siitä asti olen pyhittänyt päiväni Jumalalle. Hän
vuodatti rauhan sydämeeni.

-- Mitä, huudahti pyhä piispa, te olette tuo julma Garum, ja niin
hirveään rikokseen vikapää! Ylistän Jumalaa siitä, että hän antoi
teille sydämen rauhan tuon kauhistavan murhan jälkeen, pantuanne kolme
lasta suolatiinuun kuten porsaat; mutta minun laitani on valitettavasti
toinen; siitä hyvästä, että pelastin heidät tiinusta, on elämäni ollut
täynnä vastusta ja vaivaa, sieluni on täyttynyt katkeruudella, ja
piispan-urani on tyystin turmeltunut. Pyhän yhteisen seurakunnan isä on
pannut minut viralta ja julistanut minut pannaan. Minkätähden on minua
näin julmasti rangaistu tuosta teosta?

-- Ylistäkäämme Jumalaa, sanoi Garum, älkäämmekä vaatiko häneltä mitään
selitystä.

Suuri ja pyhä Nikolaus rakensi omin käsin itselleen majan Garumin majan
viereen ja päätti siellä päivänsä rukouksissa ja katumuksen
harjoituksissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siniparran seitsemän vaimoa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.