Title: Kalevala näyttämöllä: III sarja (of 3)
Author: Eino Leino, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala näyttämöllä: III sarja (of 3)" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

(OF 3)***


KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ: III SARJA

Sovittanut

EINO LEINO



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.



        "Sitä kuusta kuuleminen,
        jonka juurella asunto."



SISÄLLYS

 KULLERVO.
 SAMMON RYÖSTÖ.
 VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ.



NÄYTTÄMÖ

Näyttämö kuvaa _helkanurmea_, jonka vasemmalla puolen on metsä,
oikealla järvenranta. Taustassa _laululehto_, jonka muodostaa perällä
kasvava _uhrikuusi_ ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä,
kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä _laulupaadet_.
Laululehdon takana synkkä _vainajien karsikko_ jonne tiet kahden
puolen laululehtoa.

_Puvusto_ kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen.
_Valaistus_ vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.



KULLERVO


HENKILÖT:

 UNTAMO.
 KALERVO.
 KULLERVO.
 ILMARINEN.
 ILMARISEN EMÄNTÄ.
 KULLERVON ÄITI.
 VELI.
 KAKSI SISARTA.
 VIIAN EUKKO.
 KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: riutuva iltapäivä.)

ESILAUSUJA

    Kasvatti emo kanoja,
    suuren joukon joutsenia,
    kanat aialle asetti,
    joutsenet joelle saattoi;
    tuli kokko, niin kohotti,
    tuli haukka, niin hajotti,
    siipilintu, niin sirotti
    yhen kantoi Karjalahan,
    toisen vei Venäjän maalle,
    kolmannen kotihin heitti.

    Minkä vei Venäehelle,
    siitä kasvoi kaupanmiesi,
    minkä kantoi Karjalahan,
    siitä se Kalervo kasvoi;
    kunkapa kotihin heitti,
    se sikesi Untamoinen
    ison päiviksi pahoiksi,
    emon mielimurtehiksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamoinen verkot laski
    Kalervon kalavetehen;
    Kalervoinen verkot katsoi,
    kalat konttihin kokosi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamolan uljas uuhi
    söi Kalervon kaurakylvön;
    Kalervoisen kärtsä koira
    repi uuhen Untamolta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamo uhittelevi
    Kalervolle veljellensä,
    surmata su'un Kalervon,
    lyöä suuret, lyöä pienet.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuli Untamon urohot,
    saivat miehet miekka vyöllä,
    kaatoivat Kalervon joukon,
    su'un suuren surmasivat,
    talon polttivat poroksi,
    tasoittivat tantereksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jäi yksi Kalervon impi
    kera vatsan vaivaloisen,
    senpä Untamon urohot
    veivät kanssansa kotihin
    pirtin pienen pyyhkijäksi,
    lattian lakaisijaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Oli aikoa vähäisen,
    syntyi pieni poikalapsi
    emollen osattomalle;
    miksi tuo nimitetähän?
    Emo kutsui Kullervoksi,
    Untamo sotijaloksi.

ESILAUSUJA

    Liekkui lapsi kätkyessä,
    lapsi liekkui, tukka löyhki,
    liekkui päivän, liekkui toisen,
    jopa kohta kolmantena,
    kun tuo poika potkaisihe,
    potkaisihe, ponnistihe,
    katkaisi kapalovyönsä,
    pääsi päälle peittehensä,
    särki liekun lehmuksisen,
    kaikki riepunsa revitti.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Nähtihin hyvä tulevan,
    keksittihin kelpoavan;
    Untamola vuottelevi
    tätä tästä kasvavaksi,
    mieltyväksi, miestyväksi,
    oikein urostuvaksi,
    saavaksi sataisen orjan,
    tuhantisen turpuvaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kasvoi kuuta kaksi, kolme,
    jopa kuuna kolmantena
    poika polven korkeuisna
    alkoi itse arvaella:
    Kunpa saisin suuremmaksi,
    vahvistuisin varreltani,
    kostaisin isoni kohlut,
    maksaisin emoni mahlat.

UNTAMO (tulee vasemmalta)

    Tästä saa sukuni surman,
    tästä kasvavi Kalervo.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Urohot ajattelevat,
    akat kaikki arvelevat,
    minne poika pantanehe,
    kunne surma saatanehe.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Pannahanpa puolikkohon,
    työnnetähän tynnyrihin,
    siitä vieähän vetehen,
    lasketahan lainehesen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Käyähänpä katsomahan
    kahen kolmen yön perästä,
    joko on hukkunut vetehen,
    kuollut poika puolikkohon.

MOLEMMAT

    Poika on päässyt puolikosta,
    istuvi aaltojen selässä,
    vapa vaskinen käessä,
    onkivi meren kaloja,
    merivettä mittoavi!

          (_Kuoro_ nousee hämmästyneenä.)

UNTAMO (kuin itsekseen)

    Mihin poika pantanehe,
    kunne tuo tuhottanehe,
    kusta surma saatanehe?

ESILAUSUJA

    Tuli puihin tuiskattihin,
    roviohon roiskattihin,
    siihen poika paiskattihin
    keskelle tulenplavan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Paloi päivän, tuosta toisen,
    paloi päivän kolmannenki,
    käytihin katsastamahan...

MOLEMMAT VUOROLAUSUJAT

    Poika on porossa polvin,
    kypenissä kyynäsvarsin,
    hiilikoukkunen käessä,
    millä tulta kiihottavi
    kutrisen kähertymättä!

UNTAMO (kuin edellä)

    Mihin poika pantanehe?

ESILAUSUJA

    Poika puuhun hirtetähän,
    tammehen ripustetahan.

UNTAMO (kuten edellä)

    Aik' on käyä katsomahan,
    joko Kullervo katosi,
    kuoli poika hirsipuuhun.

          (Astuu askeleen eteenpäin.)

VUOROLAUSUJAT (yhä enemmän hämmästyneinä)

    Ei ole Kullervo kaonnut,
    kuollut poika hirsipuuhun:
    poika puuta kirjoittavi
    pieni piikkonen käessä,
    koko puu kuvia täynnä,
    täynnä tammi kirjoitusta,
    siinä miehet, siinä miekat,
    siinä keihä'ät sivulla.

UNTAMO

    Poika ei puutu surman suuhun
    eikä kuole kuitenkana.
    Kun elänet kaunihisti
    aina siivolla asunet,
    saat olla talossa tässä,
    orjan töitä toimitella;
    palkka pannahan jälestä,
    ansiosta arvatahan,
    vyöhyt vyöllesi korea
    tahi korvalle kolahus.

( _Kullervo_ menee nyreänä vasemmalle karsikkoon.
_Untamo_ jää miettiväisenä hänen jälkeensä katsomaan.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuopa työlle työnnetähän,
    raaolle rakennetahan,
    lapsen pienen katsontahan,
    sormipienen souantahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Katsoi lasta päivän, kaksi,
    käen katkoi, silmän kaivoi,
    siitä kohta kolmannella
    lapsen tau'illa tapatti,
    rievut viskoi virran vieä,
    kätkyen tulella poltti.

UNTAMO (päätä pudistaen)

    Ei tämä tähän sopiva;
    en tieä, kuhun panisin,
    kulle työlle työnteleisin;
    panenko kasken kaa'antahan?

(Menee vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä tulee
sieltä esille _Kullervo_ kirves kädessään.)

KULLERVO

    Äsken lienen mies minäki,
    kun sain kirvehen kätehen,
    paljo katsoa parempi,
    entistäni armahampi,
    lienen mies viien veroinen,
    uros kuuen kummallinen.

                (Menee vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suorihe kasken ajohon
    korkealle korpimaalle,
    parahasen parsikkohon,
    hirveähän hirsikköhön.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Iski puuta kirvehellä,
    tempasi tasaterällä;
    kerralla hyvätki hirret,
    pahat puolella menevi.

          (Katsovat hänen jälkeensä.)

KULLERVO (palajaa)

    Lempo tuota raatakohon,
    Hiisi hirret kaatakohon!

           (Hyppää kannon päähän.)

    Sini kaski kaatukahan,
    koivu solki sortukahan,
    kuni ääni kuulunevi,
    kuni vierrevi vihellys!

    Elköhön vesa venykö,
    elköhön koretko korsi
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana,
    kaskessa Kalervon poian,
    otoksessa oivan miehen!

    Ottaisiko maa orahan,
    nousisiko nuori laiho,
    elköhön tereä tehkö,
    varsi päätä valmistako!

(Häviää vasemmalle. _Untamo_ tulee, katsoo
vasemmalle päätä pudistaen.)

UNTAMO

    Ei tämä tähän sopiva;
    hyvän hirsikön pilasi,
    kaatoi parsikon parahan;
    en tieä, kuhun panisin,
    kulle työlle työnteleisin;
    panenko aitojen panohon?

                   (Menee vasemmalle.)

ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)

    Kullervo, Kalervon poika,
    jopa aitoa panevi,
    kohastansa kokkahongat,
    aiaksiksi asettelevi,
    kokonansa korpikuuset
    seipähiksi pistelevi,
    veti vitsakset lujahan
    pisimmistä pihlajista,
    pani aian umpinaisen,
    veräjättömän kyhäsi.

KULLERVO (huutaa vasemmalla)

    Ku ei lintuna kohonne,
    kahen siiven siuotelle,
    elköhön ylitse pääskö
    aiasta Kalervon poian!

        (_Untamo_ palajaa pahantuulisena vasemmalta.)

UNTAMO

    Ei ole tästä raatajasta,
    kulle työlle työntänenki,
    työnsä tuhmin turmelevi,
    joko vien Venäehelle,
    tahi kaupin Karjalahan
    Ilmariselle sepolle,
    sepon paljan painajaksi?

(Astuu oikealle. _Ilmarinen_ ja hänen emäntänsä [Pohjan neiti] tulevat
oikealta karsikosta. _Untamo_ juttelee heidän kansaan ja viittaa
sitten _Kullervolle_ joka aina edelleen yhtä nyreänä ja uhmakkaana,
lähestyy puhelevia. _Untamo ja Ilmarinen_ lyövät kättä toisilleen.
_Untamo_ palajaa takaisin vasemmalle karsikkoon.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Möi siitä Kalervon poian,
    pani kaupan Karjalahan
    Ilmariselle sepolle,
    takojalle taitavalle.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Minkä tuosta seppo antoi?

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Äijän seppo tuosta antoi:
    kaksi kattila-rania,
    kolme koukun puoliskoa,
    viisi viikate-kulua,
    kuusi kuokan kuolioa
    miehestä mitättömästä,
    orjasta epäpäöstä.

KULLERVO (uhmaten)

    Työt tässä nimettäköhön,
    nimi työlle pantakohon,
    kulle työlle työntyminen,
    raaolle rakentuminen.

(_Ilmarinen_ viittaa käskevästi hänelle. _Kaikki_
menevät vasemmalle taustaan. _Kuoro_ istuu.)

ESILAUSUJA

    Seppo Ilmarin emäntä
    tuopa tuossa arvelevi,
    kulle työlle uusi orja,
    raaolle rahan-alainen;
    pani orjan paimeneksi,
    karjan suuren kaitsijaksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuopa ilkoinen emäntä,
    leipoi leivän paimenelle,
    kauran alle, vehnän päälle,
    keskelle kiven kutovi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kakun voiti voiheralla,
    kuoren rasvalla rakenti,
    pani orjalle osaksi,
    palaseksi paimenelle.

(_Kullervo_ tulee kontti selässä ja paimentorvi kädessään.
_Emäntä_ seuraa häntä ja ojentaa kakun hänelle.)

EMÄNTÄ

    Ellös tätä ennen syökö
    karjan mentyä metsälle!

(_Kullervo_ panee kakun konttiinsa. _Emäntä_ kätensä kohottaen:)

    Lasken lehmäni leholle,
    maion antajat aholle,
    hatasarvet haavikolle,
    korusarvet koivikolle.

    Kaitse kaunoinen Jumala,
    varjele, vakainen luoja,
    varjele vahingon tieltä,
    kaitse kaikista pahoista!

    Suvetar valio vaimo,
    Etelätär, luonnon eukko,
    Hongatar, hyvä emäntä,
    Katajatar, kaunis neiti,
    Pihlajatar, piika pieni,
    Tuometar, tytär Tapion,
    Mielikki, metsän miniä,
    Tellervo, Tapion neiti!

    Katso'ote karjoani,
    viitsiöte viljoani
    kesä kaikki kaunihisti,
    lehen-aika leppeästi!

            (Menee oikealle taustaan.)

KULLERVO (tullen keskinäyttämölle)

    Voi minä, poloinen poika,
    voi poika polon-alainen!

    Jo minä johonki jou'uin,
    jou'uin joutavan jälille,
    härän hännän paimeneksi,
    vasikkojen vaalijaksi,
    joka suon on sotkijaksi,
    maan pahan matelijaksi.

                (Istuu mättäälle.)

    Paistapa, Jumalan päivä,
    Herran kehrä, hellittele
    sepon karjan kaitsijalle,
    poloiselle paimenelle,
    elä Ilmarin tuville,
    emännällen ensinkänä!
    Emäntä hyvin elävi,
    vehnäisiä viiltelevi
    voita päälle vuolaisevi;
    paimen parka kuivan leivän,
    kauraisen kavertelevi,
    veen lipillä luikkoavi
    märän mättähän nenästä.

    Alene, Jumalan aika,
    kule, päivä kuusikolle,
    lennä leppien tasalle,
    päästä paimenta kotihin
    voivatia vuolemahan,
    rieskaa repäisemähän.

              (Tähystää taivaalle.)

    Jo nyt on aika atrioia,
    aika ruoalie ruveta,
    evähiä etsiskellä.

            (Kaivaa kakun kontistaan.)

    Moni on kakku päältä kaunis,
    kuorelta kovin sileä,
    vaan on silkkoa sisässä,
    akanoita alta kuoren.

(Vetää veitsellään. Veitsi katkee. _Kullervo_ kimpoaa kohoksi
ja seisoo hetkisen sanattomana veitsentynkä kädessään.)

    Yks oli veitsi veikkoutta,
    yksi rauta rakkautta,
    isän saamoa eloa,
    vanhemman varustamata,
    senki katkaisin kivehen,
    karahutin kalliohon,
    leipähän pahan emännän,
    pahan vaimon paistamahan!

(Heittää tyngän kädestään, katsoo hurjin silmin ympärilleen.)

    Millä nyt maksan naisen naurun,
    naisen naurun, piian pilkan,
    akan ilkeän evähät,
    pahan porton paistannaiset?

          (Miettii. Hymyilee julmasti itsekseen.)

    Otan vitsan viisikosta,
    koivun korven notkelmasta,
    ajan suolle sontareiet,
    lehmät liejuhun levitän,
    puolen suurille susille,
    toisen korven kontioille.

    Kaikoan suet kokohon,
    karhut kaikki katrahasen;
    suet pistän Pienikiksi,
    karhut Kyytäksi kylläisen,
    ajan karjana kotihin,
    kirjavana kartanolle!
    Sillä maksan naisen naurun,
    pahan vaimon parjaukset.

          (Pudistaen nyrkkiään oikealle taustaan.)

    Malta, malta, Hiien huora!
    Jos itken isoni veistä,
    vielä itkenet itseki,
    itket lypsylehmiäsi.

          (Syöksyy vasemmalle. _Kuoro_ nousee hämmästyneenä.)

ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)

    Sorti suohon lehmäkarjan,
    härät murtohon murenti!

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suet lausui lehmäsiksi,
    karhut karjaksi rakenti!

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ajoi kontiot kotihin,
    susikarjan kartanolle.

KULLERVO (huutaa vasemmalla)

    Repäise emännän reisi,
    pure puoli pohkeata,
    kun tulevi katsomahan,
    lyykistäikse lypsämähän!

(Iloista paimentorven toitotusta vasemmalta.
_Emäntä_ tulee oikealta taustasta.)

EMÄNTÄ

    Ole kiitetty, Jumala!
    Torvi soipi, karja saapi.

KULLERVO (tulee vasemmalta)

    Jo nyt on karjasi kujalla,
    lehmät lääväpellon päässä.
    saaospa savun panohon,
    käyös lehmät lypsämähän.

(Jää itse keskinäyttämölle. _Emäntä_ menee takaisin karsikkoon,
josta hetken perästä kuuluu kimeä hätähuuto.)

EMÄNTÄ (huutaa taustasta)

    Pahoin teit sä paimo-parka,
    ajoit kontiot kotihin,
    suet suurille pihoille.

KULLERVO

    Pahoin tein mä paimen-parka,
    et hyvin emäntä-parka:
    leivoit sie kivisen leivän,
    kakun paistoit kallioisen;
    ve'in veitseni kivehen,
    ainoan isoni veitsen.

EMÄNTÄ (kuten edellä)

    Kun et jouhi päästämähän,
    käy pian kerittämähän,
    kohta kaaun kuoliaaksi,
    muutun mullan muotoiseksi.

KULLERVO

    Kun on kuollet, kuolkosipa,
    kaotkosi, kun kaonnet!
    Sija on maassa mennehillä
    maata mahtavaisimmanki.

EMÄNTÄ (kuten edellä)

    Oi Ukko, ylijumala!
    Kaa'a tuo Kalervon poika,
    ammu kurja kuoliaksi
    nuolella teräsnenällä,
    vasamalla vaskisella!

KULLERVO (kätensä kohottaen)

    Oi Ukko, ylijumala!
    Elä sie minua ammu,
    ammu Ilmarin emäntä,
    kaota katala nainen
    siirtymättänsä sijalta,
    kulkematta kunnekana!

(Pitkä äänettömyys. _Kullervo_ hiipii oikealle ja kurkistaa taustaan.
Vavahtaa, pakenee keskinäyttämölle, nostaa vihdoin torven uhmaten
huulilleen ja lähtee toitotellen vasemmalle.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    hivus keltainen korea,
    kengän kauto kaunokainen,
    läksi soitellen seposta,
    ilon lyöen Ilman mailta,
    kullervoiten kankahalla,
    patakoitellen palolla:
    suo sorahti, maa järähti,
    kangas vastahan kajahti
    Kullervoisen soitantoa,
    ilkeän ilonpitoa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kuului se sepon pajahan,
    seppo seisottui pajassa,
    sai kujalle kuulemahan,
    mikä soitanta salolla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Jo näki toet totiset,
    valehettomat vakaiset,
    näki naisen hukkunehen,
    kaunoisensa kaatunehen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siihen seppo seisottihe,
    puuttui yöksi itkemähän,
    mieli ei tervoa parempi,
    syän ei syttä valkeampi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Itse Kullervo käveli
    astui eelle jonne kunne,
    päivän korpia kovia,
    Hiien hirsikankahia;
    illan tullen, yön pimeten,
    päätyi maahan mättähälle.

(_Kullervo_ tulee vasemmalta ja istuu mättäälle.
Painaa pään käsiinsä. Vaitiolo.)

KULLERVO

    Mikä lie minunki luonut,
    kuka kurjaisen kuvannut
    kuuksi päiväksi kululle,
    iäkseni ilman alle!

    Kotihinsa muut menevät,
    majoillensa matkoavat;
    mull' on korvessa kotini,
    kankahalla kartanoni,
    tuulessa tulisijani,
    satehessa saunan löyly.

    Ellöspä, hyvä Jumala,
    elkösi sinä ikänä
    luoko lasta luonnotointa
    eikä aivan armotointa,
    isotointa alle ilman,
    emotointa ensinkänä,
    niinkuin loit minun, Jumala,
    minun kurjaisen kuvasit,
    loit kuin lokkien sekahan,
    karille meren kajavan!

    Päivä pääskyille tulevi,
    varpusille valkenevi,
    ilo ilman lintusille,
    ei minulle milloinkana,
    tule ei päivä polvenansa,
    ei ilo sinä ikänä.

    En tieä tekijätäni
    enkä tunne tuojoani,
    liekö telkkä tielle tehnyt,
    sorsa suolle suorittanut,
    tavi rannalle takonut,
    koskelo kiven kolohon.

    Piennä jäin minä emosta,
    matalana maammostani,
    iso kuoli, äiti kuoli,
    kuoli muu sukuni suuri;
    jätti mulle jäiset kengät,
    sukut uhkuiset unohti;
    jätti jäisille jälille,
    pyöriville portahille,
    joka suohon sortumahan,
    likahan litistymähän

                  (Karkaa ylös.)

    Vaan en nyt ijällä tällä,
    en mä vielä jouakana
    soille sotkuportahiksi,
    silloiksi likasijoille;
    enkä sinnes suohon sorru,
    kunnes kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
    kynttä kymmentä ylennän.

            (Näyttää nyrkkiään vasemmalle taustaan.)

    Vuota, vuota, Untamoinen!
    Maltapa sukuni surma!
    Kun tulen minä sotahan,
    tokko saan tuvat tuhaksi,
    kartanot kekälehiksi.

        (Siniviitta _Viian eukko_ tulee vasemmalta taustasta.)

VIIAN EUKKO

    Kunne läksit, Kullervoinen,
    kaaloat, Kalervon poika?

KULLERVO

    Johtui mulle mieleheni
    käyä Untamon kylähän,
    kostoa sukuni surma,
    ison kohlut, maammon mahlat.

VIIAN EUKKO

    Ei ole surmattu sukusi,
    viel' ei kaatunut Kalervo;
    on sulla iso elossa,
    maammo mailla tervehenä.

KULLERVO (säpsähtäen)

    Missäpä minun isoni,
    kussa kaunis kantajani?

VIIAN EUKKO

    Lapin laajalla rajalla,
    kalalammin laitehella.

KULLERVO

    Mitenkä mä sinne pääsnen,
    kuten kulkea osannen?

VIIAN EUKKO

    Hyvä on sinne päästäksesi;
    vaara vastahan tulevi,
    käy vaaran vasenta puolta;
    tuostapa joki tulevi,
    käy sitä joen sivua,
    kolmen kosken kuohumitse;
    tulet niemen tutkaimehen,
    tupa on niemen tutkaimessa,
    kalasauna kaiskun päässä,
    siinäpä iso elävi,
    siinä kaunis kantajasi,
    siinäpä sisaresiki,
    kaksi kaunista tytärtä.

(Häviää vasemmalle. _Kullervo_ miettii hetkisen ja astahtaa sitten
päättävästi askeleen vasemmalle. _Kalervo ja Äiti_ tulevat vasemmalta.)

KALERVO

    Mistä vieras veen takoa,
    kusta kulkiain kotoisin?

KULLERVO

    Etkö tunne poikoasi,
    tunne et lastasi omoa,
    jonka Untamon urohot
    veivät kanssansa kotihin
    ison vaaksan varrellisna,
    emon värttinän pituisna?

ÄITI (häntä syleillen)

    Ohoh poikani poloinen,
    ohoh kurja kullansolki!
    Ettäpäs elävin silmin
    näitä maita matkaelet,
    kun jo itkin kuolleheksi,
    jo kauan kaonneheksi.

KALERVO (pyyhkien kyyneleitään)

    Kaks oli poikoa minulla,
    kaksi kaunista tytärtä,
    niist' oli osattomalta,
    kaksi vanhinta kaonnut,
    poika suurehen sotahan,
    tyttö tietämättömihin;
    poikani tuli takaisin,
    eipä tyttö tullekana.

KULLERVO

    Kunne tyttösi katosi,
    kunne sai sisarueni?

ÄITI

    Läksi marjahan metsälle,
    alle vaaran vaapukkahan,
    sinnepä kana katosi,
    lintu kuoli liian surman,
    surmahan sanattomahan,
    nimen tietämättömähän.

(Menevät nyyhkien vasemmalle karsikkoon.
_Kullervo_ seuraa heitä.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    sai tuosta elelemähän
    alla varjon vanhempien;
    ei saanut älyämähän,
    miehen mieltä ottamahan,
    kun oli kaltoin kasvateltu,
    tuhmin lasna tuuiteltu
    luona kalton kasvattajan,
    tuon on tuhman tuuittajan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Poika työlle työnteleikse,
    kaalasi kalastamahan,
    nuotan suuren souantahan;
    souti tarmonsa takoa,
    souti poikki puiset hangat,
    katajaiset kaaret katkoi,
    venon haapaisen hajotti.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    meni nuotan tarvontahan,
    tarpaisi olantakoa,
    pani miehuuen nojassa,
    ve'en velliksi seoitti.
    tarpoi nuotan tappuroiksi,
    kalat liinaksi litsotti.

(_Kullervo ja Kalervo_ tulevat vasemmalta karsikosta.)

KALERVO

    Ei sinusta tarpojaksi;
    lähe viemähän vetoja,
    maarahoja maksamahan!
    Lienet matkassa parempi,
    taipalella taitavampi.

(Ojentaa hänelle kangaskimpun ja lippaan. Palajaa takaisin karsikkoon.
_Kullervo_ aukaisee lippaan ja jää uteliaana sen sisällystä tutkimaan.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi
    iski virkkua vitsalla,
    helähytti helmivyöllä,
    virkku juoksi, matka joutui,
    reki vieri, tie lyheni;
    ajavi karittelevi,
    matkoansa mittelevi
    noilla Pohjan kankahilla,
    Lapin laajoilla rajoilla.

(_Kullervo_ sulkee lippaan, pistää sen kainaloonsa, heittää verkakimpun
olalleen ja aikoo vihellellen oikealle etualalle. _Sisar_ valjuna,
harhailevin silmin tulee vastaan hänelle.)

KULLERVO

    Käy, neito, rekoseheni,
    armas alle vilttieni!

SISAR (hiljaisesti)

    Vilu on olla viltin alla,
    kolkko korjassa eleä.

        (_Kullervo_ tempoa hänet kainaloonsa)

    Päästä pois minua tästä,
    laske lasta vallallensa,
    kunnotointa kuulemasta,
    pahalaista palvomasta!

(Kullervo aukaisee lippaansa. _Sisar_ jää viehättyneenä sen
koruja katsomaan. _Kullervo_ levittää maahan verkaviitan.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Verat veivät neien mielen,
    raha muutti morsiamen,
    hopea hukuttelevi,
    kulta kuihauttelevi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siinä neitosen kisasi,
    tinarinnan riu'utteli.
    alla vaipan vaskikirjan
    päällä taljan täplikkäisen.

SISAR (halaten Kullervoa)

    Mist' olet sinä sukuisin,
    kusta, rohkea, rotuisin?
    Lienet suurtaki sukua,
    isoa isän aloa?

KULLERVO

    En ole sukua suurta
    enkä suurta enkä pientä,
    olen kerran keskimmäistä,
    Kalervon katala poika,
    tuhma poika tuiretuinen.

    Vaan sano oma sukusi,
    oma rohkea rotusi,
    jos olet sukua suurta,
    isoa isän aloa.

(Suutelee, tahtoo painaa hänet povelleen. _Sisar_ karkaa ylös
kauhistuneena. Myöskin _Kullervo_ nousee.)

SISAR

    En ole sukua suurta
    enkä suurta enkä pientä,
    olen kerran keskimmäistä,
    Kalervon katala tyttö,
    tyhjä tyttö tuiretuinen.

(_Kullervo_ kääntää kasvonsa pois kauhistuneena. Pitkä vaitiolo.)

    Ennen lasna ollessani
    emon ehtoisen eloilla,
    läksin marjahan metsälle,
    alle vaaran vaapukkahan;
    poimin maasta mansikoita,
    alta vaaran vaapukoita,
    poimin päivän, yön lepäsin,
    poimin päivän, poimin toisen,
    päivälläpä kolmannella
    en tiennyt kotihin tietä;
    tiehyt metsähän veteli,
    ura saatteli saloille.
    Siinä istuin, jotta itkin,
    itkin päivän, jotta toisen,
    päivänäpä kolmantena
    nousin suurelle mäelle,
    korkealle kukkulalle,
    tuossa huusin, hoilaelin,
    salot vastahan saneli,
    kankahat kajahtelivat:
    "Elä huua, hullu tyttö,
    ei kuulu kotihin huuto."
    Päivän päästä kolmen, neljän,
    viien, kuuen viimeistäki
    kohennihin kuolemahan;
    enkä kuollut kuitenkana.
    Oisin kuollut, kurja raukka,
    oisin katkennut, katala,
    äsken tuosta toisna vuonna,
    kohta kolmanna kesänä,
    oisin heinänä helynnyt,
    kukostellut kukkapäänä,
    maassa marjana hyvänä,
    punaisena puolukkana,
    nämä kummat kuulematta,
    haikeat havaitsematta,

              (Syöksyy oikealle.)

KUORO

    Löysi turvan Tuonelassa,
    armon aaltojen seassa!

(Peittävät kasvonsa kauhistuneina. _Kullervo_
yrittää syöksyä sisaren jälkeen, pysähtyy ja
kohottaa kätensä taivasta kohden.)

KULLERVO

    Voi, poloinen, päiviäni,
    voipa, kurja, kummiani,
    kun pi'in sisarueni,
    turmelin emoni tuoman!
    Voi isoni, voi emoni,
    voi on valtavanhempani,
    minnekä minua loitte,
    kunne kannoitte katalan!
    Parempi olisin ollut
    syntymättä, kasvamatta,
    ilmahan sikeämättä,
    maalle tälle täytymättä;
    eikä surma suorin tehnyt,
    tauti oikein osannut,
    kun ei tappanut minua,
    kaottanut kaksi-öisnä.

(_Äiti_ tulee vasemmalta karsikosta.
_Kullervo_ rientää häntä vastaan.)

    Oi emoni, kantajani!
    Kun oisit, emo-kuluni,
    synnyteltäissä minua
    pannut saunahan savua,
    lyönyt saunan salpa päälle,
    tukahuttanut savuhun,
    kaottanut kaksi-öisnä!

          (Painuu itkien hänen povelleen.)

ÄITI

    Mi sinulla, poikaseni?
    On kuin Tuonelta tulisit,
    Manalalta matkoaisit.

KULLERVO

    Jo nyt on kummat kuulununna,
    turmiot tapahtununna,
    kun pi'in oman sisaren,
    turmelin emoni tuoman.

          (_Äiti_ parahtaa ja eroaa hänestä.)

    Se jo surmansa sukesi
    palavahan pyörtehesen;
    itse en nyt tieäkänä,
    kunne kurja kuoletaime.

(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. Molemmat itkevät.
Pitkä vaitiolo. Vihdoin lähestyy _Äiti_ häntä hiljaisena
ja lempeänä.)

ÄITI (hyväillen hänen kutrejaan)

    Onpa suurta Suomen nientä
    piillä miehen piilojansa,
    piillä vuotta viisi kuusi,
    ynnähän yheksän vuotta,
    kunnes aika armon tuopi,
    vuoet huolen huojentavi.

KULLERVO

    Enkä lähe piilemähän,
    en, paha, pakenemahan;
    lähen Surman suun esille,
    Kalman kartanon oville,
    suurille sotasijoille,
    miesten tappotanterille:
    viel' on Unto oikeana,
    mies katala kaatamatta,
    kostamatta taaton kohlut,
    maammon mahlat maksamatta,
    muistamatta muutki vaivat,
    itseni hyvin-piännät.

(Menee vasemmalle. Palajaa hetken perästä kypärä
päässä ja miekka kädessään. _Äiti_ seuraa häntä.)

ÄITI

    Ellös, poikani poloinen,
    saako suurehen sotahan,
    menkö miekan melskehesen!
    Ken suotta sotahan saapi,
    tahallansa tappelohon,
    se soassa surmatahan,
    tapetahan tappelossa,
    miekkoihin menetetähän,
    kalpoihinsa kaaetahan.

KULLERVO (miekkaansa välkyttäen)

    En mä silloin suohon sorru
    enkä kaau kankahalle,
    korppien kotisijoille,
    variksien vainiolle,
    kun sorrun sotatiloille,
    vaivun vainotanterille;
    somap' on sotahan kuolla,
    kaunis miekan kalskehesen,
    sorea sotainen tauti,
    äkin poika pois tulevi,
    potematta pois menevi,
    laihtumatta lankeavi.

ÄITI

    Kun sinä sotahan kuolet,
    mitä jääpi taatollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

    Kuolkohon kujarikoille,
    kaatukohon kartanolle!

ÄITI (valittaen)

    Mitä jääpi maammollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

    Kuolkohon kupo sylihin,
    läävähän läkähtyköhön!

ÄITI (aina surkeammin)

    Mitä jääpi veikollesi
    päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

    Metsähän menettyköhön,
    vainiolle vaipukohon!

ÄITI

    Mitä jääpi siskollesi
    päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

    Kaivotielle kaatukohon,
    sotkutielle sortukohon!

          (Kalervo tulee vasemmalta.)

    Hyvästi, hyvä isoni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

KALERVO (raskaasti)

    En minä sinua itke;
    poika toinen tehtänehe,
    poika paljoa parempi.

KULLERVO

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman taaton,
    suun savesta, pään kivestä,
    silmät suolta karpaloista.

            (Veli tulee vasemmalta.)

    Jää hyvästi, veikkoseni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

VELI

    En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe,
    veli paljoa parempi.

KULLERVO (aina katkerampana)

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman veljen
    hiukset kuivista kuloista,
    jalat raian haarukasta.

          (Toinen sisar tulee vasemmalta.)

    Hyvästi, sisarueni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

TOINEN SISAR

    En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe,
    veli paljoa parempi.

KULLERVO

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman siskon
    korvat lammin lumpehista,
    varren vaahteren vesasta!

          (Kääntyy äitinsä puoleen.)

    Äitiseni, armaiseni,
    minun kaunis kantajani,
    kultainen kulettajani!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

ÄITI (katsoo surullisesti häneen)

    Et älyä äitin mieltä,
    arvoa emon syäntä,
    itkenpä minä sinua,
    kun sun kuulen kuolleheksi,
    itken tulville tupamme,
    siltalauat lainehille,
    kujat kaikki kuurullani;
    lumet itken iljeniksi,
    iljenet suliksi maiksi,
    sulat maat vihottaviksi,
    vihottavat viereviksi.

(Itkee hänet syliinsä. Itkee valtoinaan. Muut kääntyvät hitaasti pois.
Pitkä vaitiolo. _Kullervo_ irtautuu lempeästi hänen syleilystään.
Äiti poistuu itkuaan pidättäen vasemmalle. Kullervo jää murhemielisenä
hänen jälkeensä katsomaan. Äkkiä kuin heräten:)

KULLERVO

    Viel' on Unto kostamatta,
    mies katala kaatamatta,
    ilkeä hävittämättä!

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    läksi soitellen sotahan,
    ilotellen tappelohon;
    soitti suolla, soitti maalla,
    kajahutti kankahalla,
    rojahutti ruohikossa,
    kulahutteli kulossa.

        (_Kullervon_ torvi kuuluu vasemmalta karsikosta.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Saip' on miekan mielehisen,
    kalvan kaikkien parahan,
    jolla kaatoi kaiken kansan,
    joukon Untamon hävitti;
    tuvat poltteli poroksi,
    kypeniksi kyyätteli,
    kivet jätti kiukahista,
    pitkän pihlajan pihoista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    jo tuosta kotihin kääntyi
    ison entisen tuville,
    vanhempansa vainioille;
    tupa on tyhjä tultuansa,
    autio avattuansa,
    ei tulla likistämähän,
    käyä kättä antamahan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Antoi kättä hiilokselle:
    hiilet kylmät kiukahassa;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole emo elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Pisti kättä kiukahalle:
    kivet kylmät kiukahassa;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole iso elossa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Loi on silmät sillan päälle:
    silta kaikki siivomatta;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole sisar elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vieri valkamavesille:
    ei venettä valkamassa,
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole veli elossa.

        (_Kullervo_ tulee synkkänä ja vitkalleen karsikosta.)

KULLERVO

    Voi minä, poloinen poika,
    kun kuoli emo minulta,
    uupui uutimen tekijä,
    vaipui vaipan kirjoittaja;
    enk' ollut luona luopuessa,
    läsnä hengen lähtiessä,
    lie kuollut kovin viluhun,
    vainko leivän puuttehesen.

        (Siniviitta _Viian eukko_ tulee vasemmalta.)

VIIAN EUKKO

    Jäip' on sulle Musti koira
    käyäksesi metsämaille;
    ota koirasi keralle,
    mene tuonne metsämaille,
    ylös korpehen kohoa
    metsän tyttöjen tyköhön,
    sinipiikojen pihalle,
    havulinnan liepehille,
    evähiä etsimähän,
    antia anelemahan.

(_Kullervo_ nyykäyttää raskasmielisesti päätään hänelle
ja etenee vasemmalle etualalle.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    otti koiransa keralle,
    läksi tietä telkkimähän,
    korpehen kohoamahan;
    kävi matkoa vähäisen,
    tuli tuolle saarekselle,
    kuss' oli piian pillannunna,
    turmellut emonsa tuoman.

VUOROLAUSUJAT (hiljaa)

    Siin' itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti,
    eikä nousnut nuori heinä,
    kasvanut kanervan kukka,
    ylennyt sijalla sillä,
    tuolla paikalla pahalla,
    kuss' oli piian pillannunna,
    emon tuoman turmellunna.

(_Kullervo_ vetää hitaasti miekan huotrastaan ja
katsoo synkkänä sen terää.)

KULLERVO

    Tokko tuon tekisi mieli
    syöä syyllistä lihoa,
    viallista verta juoa?

VIIAN EUKKO (hiljaa)

    Miks ei söisi mielellänsä,
    söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta joisi?
    Syö lihoa syyttömänki,
    juo verta viattomanki.

        (_Kullervo_ lankeaa äkisti miekkaansa.)

KUORO

    Se oli surma nuoren miehen,
    kuolo Kullervo urohon!

ESILAUSUJA

    Elkötte, etinen kansa,
    lasta kaltoin kasvatelko
    luona tuhman tuuittajan,
    vierahan väsyttelijän!
    Lapsi kaltoin kasvattama,
    poika tuhmin tuuittama,
    ei tule älyämähän,
    miehen mieltä ottamahan,
    vaikka vanhaksi eläisi,
    varreltansa vahvistuisi.

ESIRIPPU.



SAMMON RYÖSTÖ


HENKILÖT:

 VÄINÄMÖINEN.
 ILMARINEN.
 LEMMINKÄINEN
 LOUHI.
 KANTELETAR.
 KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta,
joku tähti takaisella taivaankannella.)

ESILAUSUJA

    Se on seppo Ilmarinen
    naista itki illat kaiket,
    yöt itki unettomana,
    päivät einehettömänä,
    aamut aikaisin valitti,
    huomeniset huokaeli,
    kun oli kuollut nuori nainen,
    kaunis kalmahan katettu,
    eipä kääntynyt käessä
    vaskinen vasaran varsi,
    kuulunut pajasta kalke
    yhen kuuhuen kululla.

(_Ilmarinen_ tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.)

ILMARINEN (raskaasti)

    En tieä, poloinen poika,
    miten olla, kuin eleä;
    istun yön eli makoan,
    äijä on yötä, tunti tuhma,
    vaivoja, matala mahti.

    Ikävät on iltaseni,
    apeat on aamuseni,
    äsken yöllä äitelämpi,
    havatessa haikeampi;
    ei ole iltoja ikävä,
    ei apea aamujani,
    mure muita aikojani:
    ihanaistani ikävä,
    apeainen armastani,
    mure mustakulmaistani.

    Jo vainen iällä tällä
    usein minun utuisen
    keski-öisissä unissa
    koura tyhjeä kokevi,
    käsi vaalivi valetta
    kupehelta kummaltaki.

          (Etenee hitaasti vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Lähteäksensä lupasi
    sekä mietti mennäksensä
    pyytämähän Pohjolasta
    toista Pohjolan tytärtä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sai päivän ajaneheksi,
    tuosta toisen vierneheksi,
    päivälläpä kolmannella
    tuli Pohjolan pihalle.

(_Louhi_ tulee vasemmalta. _Ilmarinen_ tekee
torjuvan liikkeen kädellään.)

ILMARINEN

    Ellös nyt, anoppiseni,
    ellös sie kyselkö tuota
    elämiä tyttäresi,
    asuntoa armahasi!
    Jo sen on surma suin piellyt,
    kova loppu loukahtanut;
    maassa on jo marjaseni,
    kankahassa kaunoseni,
    mustakulmani kulossa,
    hopeani heinikossa.

        (Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.)

    Annapa, anoppiseni,
    työnnä toinen tyttäresi
    naisen entisen eloille,
    sijalle sisaruensa!

LOUHI (voivotellen)

    Pahoin tein minä poloinen,
    kun ma lapseni lupasin,
    työnsin sulle toisenkana
    nuorena nukahtamahan,
    annoin kuin sutosen suuhun,
    karhun kiljuvan kitahan.
          (Äkeästi.)
    En nyt toista annakana
    nokiesi nuoliojaksi,
    ennen työnnän tyttäreni,
    laitan lapseni vakavan
    koskehen kohisevahan,
    Tuonen hau'in hampahisin.

(Menee tuimana vasemmalle. _Ilmarinen_ suuttuneena seuraa häntä.
Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin.
_Väinämöinen_ tulee oikealta taustasta.)

VÄINÄMÖINEN

    Veli, seppo Ilmarinen,
    mit' olet pahoilla mielin,
    kahta kallella kypärin
    Pohjolasta tullessasi?
    Miten Pohjola elävi?

ILMARINEN (katkerasti)

    Mi on Pohjolan eleä,
    kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
    siinä kasvu kaikenlainen,
    siinäpä ikuinen onni.

VÄINÄMÖINEN

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    lähtekämme Pohjolahan
    hyvän Sammon saa'antahan,
    kirjokannen katsantahan.

ILMARINEN (päätä pudistaen)

    Ei ole Sampo saatavana
    pimeästä Pohjolasta!
    Siell' on Sampo saatettuna,
    kirjokansi kannettuna
    Pohjolan kivimäkehen,
    vaaran vaskisen sisähän,
    yheksän lukon ta'aksi;
    siihen juuret juurruteltu.

VÄINÄMÖINEN

    Laatikamme laiva suuri,
    johon Sampo saatetahan
    vaaran vaskisen sisästä.

ILMARINEN

    Vakavampi maisin matka,
    Lempo menköhön merelle,
    Surma suurelle selälle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    siellä viskaisi vihuri
    saisi sormet soutimeksi,
    kämmenet käsimeloiksi.

VÄINÄMÖINEN

    Vakavampi maisin matka,
    vakavampi, vaikeampi,
    vielä muuten mutkaisempi;
    lysti on venon vesillä,
    purren juosta jolkutella,
    ve'et väljät välkytellä;
    aalto laivoa ajavi,
    länsituuli läikyttävä,
    etelä e'elle viepi;
    vaan kuitenki, kaikitenki,
    kun et mieline merisin,
    niin on maisin matkatkamme.

    Tao nyt mulle uusi miekka,
    tee miekka tuliteräinen,
    jolla hurttia hutelen,
    Pohjan kansan kaikottelen
    saaessa otolle Sammon
    tuonne kylmähän kylähän.

(Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä,
_Väinämöinen_ miekka kädessään.)

VÄINÄMÖINEN

    Onko miekka miestä myöten,
    kalpa kantajan mukahan?

ESILAUSUJA

    Olipa miekka miestä myöten,
    kalpa kantajan mukahan,
    jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä paistoi lappeasta,
    tähet västistä välötti,
    hevonen terällä hirnui,
    kasi naukui naulan päässä,
    penu putkessa puhusi.

VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen)

    Jo minä terällä tällä
    vaikka vuoret poikki löisin,
    kalliot kaha jakaisin.

ILMARINEN

    Milläpä minä poloinen,
    millä, tuima, turveleime,
    hyöteleime, vyöteleime
    maan varalle, veen varalle?

VÄINÄMÖINEN

    Mies on luustossa lujempi,
    rautapaiassa parempi,
    teräsvyössä tenhoisampi.

(_Ilmarinen_ viittaa oikealle taustaan. _Orja_ tuo sotavarukset,
joihin hän nopeasti pukeutuu. _Lemminkäinen_ tulee oikealta
taustasta ja tervehtii heitä.)

LEMMINKÄINEN

    Minnekä menette miehet?

VÄINÄMÖINEN

    Kohti pohjaista kulemme
    Sampoa tapoamahan,
    kirjokantta katsomahan
    Pohjolan kivimäestä.

LEMMINKÄINEN (Ilahtuen)

    Ohoh vanha Väinämöinen!
    Otapa minua, miestä,
    urohoksi kolmanneksi
    kirjokannen kannantahan!
    Vielä mieli miestä maksan,
    jos saisi tapella tarve,
    annan käskyn kämmenille,
    olkapäilleni opaston.

(_Väinämöinen_ nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat
keskenään. _Kanteletar_ näkymättömänä nyyhkii oikealla.
_Väinämöinen_ kuuntelee ja viittaa oikealle.)

VÄINÄMÖINEN

    Siell' on impi itkemässä,
    kana kaikerrehtamassa.

ILMARINEN (katsoo oikealle)

    Onpa pursi itkemässä,
    venonen valittamassa.

VÄINÄMÖINEN

    Mitä itket, puinen pursi,
    vene hankava, valitat,
    itketkö sa puisuuttasi,
    hankavuuttasi haveksit?

KANTELETAR

    Vesille venosen mieli
    tervaisiltaki teloilta,
    mieli neien miehelähän
    korkeastaki koista;
    sitä itken, pursi-raukka,
    vene vaivainen, valitan,
    itken viejäistä vesille,
    laskijata lainehille.

    Sanottihin tehtäessä,
    laulettihin laitettaissa
    saatavan sotivenettä,
    vainopurtta puuhattavan,
    tuovan täyteni eloa,
    alustani aartehia;
    ei ole sotahan saatu,
    eloteillen ensinkänä.

    Oisi kahta kaunihimpi
    olla mäntynä mäellä,
    petäjänä kankahalla,
    oksilla oravan juosta,
    penun alla pyörähellä.

VÄINÄMÖINEN

    Elä itke, puinen pursi!
    Kohta saat sotia käyä.

          (Sankarit jatkavat neuvotteluaan.)

ESILAUSUJA

    Siitä vanha Väinämöinen
    lauloa hyrähtelevi;
    lauloi ensin laitapuolen
    sukapäitä sulhosia,
    lauloi toisen laitapuolen
    tinapäitä tyttäriä,
    tinapäitä, vaskivöitä,
    kultasormia somia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jopa juoksi puinen pursi,
    pursi juoksi, matka joutui,
    loitos kuului airon loiske,
    kauas hankojen havina.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi,
    laski laulellen vesiä,
    ilon lyöen lainehia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Neiet niemien nenissä
    katselevat, kuuntelevat:
    "Mi lienee ilo merellä,
    mikä laulu lainehilla?"

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Laski vanha Väinämöinen
    laski päivän maavesiä,
    päivän toisen suovesiä,
    kolmannen kosen vesiä.

MOLEMMAT (hilpeästi)

    Soutavi sorehtelevi,
    teljot rytkyi, laiat notkui,
    airot piukki pihlajaiset,
    airon pyörät pyinä vinkui,
    terät teirinä kukerti,
    nenä joikui joutsenena,
    perä kaarskui kaarnehena,
    hangat hanhina havisi.

(_Sankarit_ etenevät vasemmalle. _Louhi_ tulee heitä vastaan.)

LOUHI

    Mipä miehillä sanoma,
    urohilla uusi tieto?

VÄINÄMÖINEN

    Sammosta sanomat miesten,
    kirjokannesta urosten;
    saimme Sampuen jaolle,
    kirjokannen katselulle.

LOUHI (nokkelasti)

    Ei pyyssä kahen jakoa,
    oravassa miehen kolmen;
    hyvä on Sampuen hyrätä
    Pohjolan kivimäessä,
    hyvä olla itseniki
    Sammon suuren haltiana.

VÄINÄMÖINEN

    Kun et antane osoa,
    tuota Sammon toista puolta,
    niin on kaiken kantanemme,
    vienemme venehesemme.

(Menevät vasemmalle. _Louhi_ hätääntyneenä seuraa heitä.
_Kuoro_ on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.)

KUORO

    Saivat Sammon purtehensa,
    kirjokannen kaarillensa,
    työntivät venon vesille,
    satalauan lainehille!

ILMARINEN (huutaa vasemmalta)

    Minne Sampo saatetahan?

VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta)

    Tuonne Sampo saatetahan
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen.

        (_Louhi_ syöksyy epätoivoisena vasemmalta.)

LOUHI (kätensä kohottaen)

    Ututyttö, terhenneiti!
    Seulo seulalla utua,
    laske talma taivahalta,
    jottei päästä Väinämöisen
    osata Uvantolaisen!

    Iku-Turso, Äijön poika,
    nosta päätäsi merestä,
    kaataos Kalevan miehet,
    hävitä häjyt urohot,
    saata Sampo Pohjolahan
    venehestä vierimättä.

    Oi Ukko, ylijumala,
    rakenna rajuinen ilma,
    nosta suuri säien voima,
    luo tuuli, lähetä aalto
    aivan vastahan venettä.

             (Näyttämö pimenee.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

    Nousi tuulet tuulemahan,
    säät rajut rajuamahan;
    kovin läikkyi länsituuli,
    luoetuuli tuikutteli,
    enemmän etelätuuli,
    itä inkui ilkeästi,
    kauheasti kaakko karjui,
    pohjonen kovin porasi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuuli puut lehettömäksi,
    havupuut havuttomaksi,
    kanervat kukattomaksi,
    heinät helpehettömäksi;
    nosti mustia muria
    päälle selvien vesien.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    kutsui Pohjolan kokohon,
    pani joukon jousihinsa,
    laittoi miehet miekkoihinsa,
    rakenteli Pohjan purren,
    suoritti sotavenosen,

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Latoi miestä laivahansa
    suoritti sota-urohot,
    kuni sotka poikasensa,
    tavi lapsensa latovi,
    sata miestä miekallista,
    tuhat jousella urosta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kohenteli purjepuita,
    vaatevarpoja varasi,
    nosti puuhun purjehia,
    vaattehia varpapuihin,
    kuin on pitkän pilven longan,
    pilven tönkän taivahalla.

(Näyttämöllä on melkein pimeä. _Sankarit_, samoin kuin
_Kuoron_ jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.)

ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä)

    Voi, poloinen, päiviäni!
    Jo on tukka tuulta nähnyt,
    hivus säätä hirveätä,
    parta päiviä pahoja,
    nähnyt näilläki vesillä;
    harvoin on havaita tainnut
    tuulta ennen tuon näköistä.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Itku ei hä'ästä päästä,
    parku päivistä pahoista.

    Oi sie lieto Lemmin poika,
    nouse purjepuun nenähän,
    katsaise etinen ilma,
    tarkkoa takainen taivas,
    onko selvät ilman rannat.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Selvänä etinen ilma,
    taakea takainen taivas;
    pieni on pilvi pohjosessa,
    pilven lonka luotehessa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Se on pursi purjehinen;
    katso toisti tarkemmasti.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Saari kaukoa näkyvi,
    etähältä haamottavi,
    havukoita haavat täynnä,
    koivut kirjokoppeloita.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Ne on Pohjan poikasia;
    katso tarkoin kolmannesti!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä)

    Jo tulevi Pohjan pursi,
    satahanka hakkoavi,
    sata on miestä soutimilla,
    tuhat ilman istumassa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Soua, seppo Ilmarinen,
    soua, lieto Lemminkäinen,
    soutakatte, kaikki kansa,
    jotta juoksisi venonen,
    pursi eellä ennättäisi!

VUOROLAUSUJA!

    Lyllyivät melat lylyiset.
    hangat piukki pihlajaiset,
    vene honkainen vapisi,
    nenä hyrski hylkehenä,
    perä koskena kohisi,
    vesi kiehui kelloloissa,
    vaahti palloissa pakeni.

ESILAUSUJA

    Kilvan kiskoivat urohot,
    miehet veikaten vetivät;
    eipä matka eistykänä,
    ei pakene puinen pursi
    eestä purren purjehisen
    tuon on Pohjolan venosen.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Salasaari kasvakohon,
    johon juosta Pohjan purren!

KUORO

    Lenti poikki puinen pursi,
    satakaari katkieli,
    mastot maiskahti merehen,
    purjehet putoelivat.

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    tohti toisiksi ruveta,
    otti viisi viikatetta,
    nepä kynsiksi kyhäsi,
    puolen purtta särkynyttä,
    senpä allensa asetti,
    laiat siiviksi sivalti,
    peräpuikon purstoksensa,
    sata miestä siiven alle,
    tuhat purston tutkaimehen,
    sata miestä miekallista,
    tuhat ampuja-urosta.

    Kokkona kohotteleikse
    tavoitellen Väinämöistä,
    siipi pilviä sipaisi,
    toinen vettä vieprahteli.

ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen)

    Kaitse, kaunoinen Jumala,
    ettei poika pois tulisi!

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Ohoh Pohjolan emäntä!
    Joko saat jaolle Sammon
    nenähän utuisen niemen?

LOUHEN ÄÄNI

    En lähe jakohon Sammon
    sinun kanssasi, katala,
    kerallasi, Väinämöinen!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Maahan miehet, maahan miekat,
    maahan untelot urohot,
    sa'at miehet siiven alta,
    kymmenet kynän nenästä!

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    arvasi ajan olevan,
    tunsi hetken tulleheksi;
    jo veti melan merestä,
    tammen lastun lainehesta,
    sillä kalhaisi kavetta,
    iski kynsiä kokolta;
    muut kynnet meni muruiksi,
    jäi yksi sakarisormi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Pojat siiviltä putosi,
    melskahti merehen miehet,
    sata miestä siiven alta,
    tuhat purstolta urosta!

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Itse kokko kopsahtihe,
    kapsahutti kaaripuille,
    kuni puusto koppeloinen,
    kuusen oksalta orava.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä Sampoa tavoitti
    sormella nimettömällä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sammon vuoalti vetehen,
    kaatoi kaiken kirjokannen.

MOLEMMAT

    Siinä sai muruiksi Sampo,
    kirjokansi kappaleiksi!

LOUHEN ÄÄNI (parahtaen)

    Jo minulta valta vaipui,
    jo aleni arvioni,
    eloni meni merehen,
    Sampo särkyi lainehisin!

(Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. _Väinämöinen_ näkyy
seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, _Kanteletar_ nojaavana
puun runkoon oikealla.)

KANTELETAR

    Niin meni muruja noita,
    Sammon suuria paloja,
    alle vienojen vesien,
    päälle mustien murien,
    ne jäivät ve'en varaksi,
    ahtolaisten aartehiksi;
    siitäp' ei sinä ikänä,
    kuuna kullan valkeana,
    vesi puuttune varoja,
    ve'en Ahto aartehia.

    Jäipä toisia muruja,
    pienempäisiä paloja
    selälle meren sinisen,
    meren laajan lainehille,
    tuulen tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi.

    Niitä tuuli tuuitteli,
    meren läikkä läikytteli,
    selällä meren sinisen,
    meren laajan lainehilla,
    tuuli maalle työnnytteli,
    aalto rannallen ajeli.

VÄINÄMÖINEN (miettivästi)

    Tuost' on siemenen sikiö,
    alku onnen ainiaisen,
    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen,
    tuosta kuu kumottamahan,
    onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille.

        (Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.)

LOUHI

    Vielä ma tuohon mutkan muistan:
    tungen kuuhuen kivehen,
    päivän kätken kalliohon!

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Anna, luoja, suo Jumala,
    anna onni ollaksemme,
    hyvin ain' eleäksemme,
    kunnialla kuollaksemme
    suloisessa Suomen maassa,
    kaunihissa Karjalassa!

        (_Kuoro_ kertaa viimeisen säejakson.)

ESIRIPPU.



VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ.


HENKILÖT:

 VÄINÄMÖINEN.
 ILMARINEN.
 MARJATTA.
 MARJATAN ÄITI.
 PIIKA PIKKARAINEN.
 LOUHI.
 VIROKANNAS.
 KANTELETAR.
 KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä.
_Kanteletar_ nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.)

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    kauan soitti kanteletta,
    sekä soitti, jotta lauloi,
    jotta ilmankin iloitsi.

    Soitto kuului kuun tupihin,
    ilo päivän ikkunoille,
    kuu tuvastahan tulevi,
    astui koivun konkelolle,
    päivä päätyi linnastansa,
    loihe latvahan petäjän
    kanteletta kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    Pohjan akka harvahammas,
    siitä päivän kiinni saapi,
    kuuhuen käsin tavoitti.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kätki kuun kumottamasta
    kirjarintahan kivehen,
    lauloi päivän paistamasta
    vuorehen teräksisehen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jopa valkean varasti,
    tulen Väinölän tuvilta;
    sai tuvat tulettomaksi,
    pirtit valkeattomaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tukela on tuletta olla,
    vaiva suuri valkeatta,
    ikävä inehmisten,
    ikävä itsen Ukonki.

MOLEMMAT

    Jo oli yö alinomainen,
    pitkä, pilkkosen pimeä;
    oli yö Kalevalassa,
    noilla Väinölän tuvilla,
    sekä tuolla taivahassa,
    Ukon ilman istuimilla.

ESILAUSUJA (nousee)

    Tuo Ukko, ylijumala,
    itse ilman suuri luoja,
    alkoi tuota ouostella,
    arvelee, ajattelevi,
    mikä kumma kuun e'essä,
    mikä terhen päivän tiessä,
    kun ei kuu kumottakana
    eikä päivä paistakana.

(_Väinämöinen_ tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.)

VÄINÄMÖINEN

    Ain' on päivä paistamatta,
    kuu-kulta kumottamatta,
    noilla Väinölän tuvilla,
    Kalevalan kankahilla;
    vilu viljalle tulevi,
    karjoille olo kamala,
    outo ilman lintusille,
    ikävä imehnosille,
    kun ei konsa päivyt paista
    eikä kuuhuet kumota.

    Hauki tiesi hauan pohjat,
    kokko lintujen kulennan,
    tuuli haahen päiväyksen;
    ei tieä imehnon lapset,
    milloin aamu alkanevi,
    milloin yö yrittänevi
    nenässä utuisen niemen,
    päässä saaren terhenisen
    Jos ma nyt lähen Pohjolahan,
    Pohjan poikien poluille,
    saan ma kuun kumottamahan,
    päivä-kullan paistamahan,

(Etenee yli näyttämön vasemmalle. _Louhi_ tulee häntä vastaan.)

LOUHI

    Ku sanoma kurjan miehen?

VÄINÄMÖINEN (ankarasti)

    Kuusta on sanomat kummat,
    päivästä iki-imehet;
    minnes meiltä päivä päätyi,
    kunnes meiltä kuu katosi?

LOUHI

    Tuonne teiltä päivä päätyi,
    tuonne teiltä kuu katosi,
    kirjarintahan kivehen,
    rautaisehen kalliohon;
    sielt' ei pääse päästämättä,
    selviä selittämättä.

VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa)

    Kun ei kuu kivestä pääsne,
    pääsne päivä kalliosta,
    käykämme käsirysyhyn,
    ruvetkamme miekkasille!

(Menee päättävästi vasemmalle. _Louhi_ säikähtyneenä
väistyy hänen edellään.)

KANTELETAR (vienosti)

    Marjatta, korea kuopus,
    se kauan kotona kasvoi,
    korkean ison kotona,
    emon tuttavan tuvilla;
    piti viiet vitjat poikki,
    kuuet renkahat kulutti
    isonsa avaimilla,
    helmassa helottavilla.

    Puolen kynnystä kulutti
    helevillä helmoillansa,
    puolen hirttä päänsä päältä
    sileillä silkillänsä,
    puolet pihtipuolisia
    hienoilla hiansa suilla,
    siltalaahkon lattiata
    kautokengän kannoillansa.

    Marjatta, korea kuopus,
    aina piikoina elävä,
    neitosena niekottava,
    päätyi karjan paimeneksi,
    läksi lammasten keralle.

    Lampahat meni mäkeä,
    vuonat vuoren kukkulata,
    neiti asteli ahoa,
    lepikköä leyhytteli,
    keksi marjasen mäeltä,
    punapuolan kankahalta.

(_Äiti ja Piika pikkarainen_ tulevat vasemmalta taustasta.)

ÄITI

    Mi on meiän Marjatalla,
    kun se pauloitta asuvi,
    käypi saunassa saloa,
    pimeissä pisteleikse?

PIIKA PIKKARAINEN

    Se on meiän Marjatalla,
    kun oli paljon paimenessa,
    kauan karjassa käveli.

(_Marjatta_ tulee vasemmalta taustasta ja painautuu äitinsä povelle.)

MARJATTA

    Oi emoni, armahani!
    Laita suojoa sijoa,
    lämpymyttä huonehutta
    piian pieniksi pyhiksi,
    vaimon vaivahuoneheksi.

ÄITI (inholla)

    Kenen oot makaelema,
    ootko miehen naimattoman
    eli nainehen urohon?

MARJATTA

    En ole miehen naimattoman
    enkä nainehen urohon;
    menin marjahan mäelle,
    punapuolan poimentahan,
    otin marjan mielelläni,
    toisen kerran kielelläni,
    se kävi kerustimille,
    siitä vatsahan valahti.

ÄITI (kuten edellä)

    Mene, portto, poikemmaksi,
    tulen lautta, tuonnemmaksi,
    kontion kivikoloihin,
    karhun louhikammioihin,
    sinne, portto, poikimahan,
    tulen lautta, lapsimahan!

MARJATTA

    En mä portto ollekana,
    tulen lautta lienekämi,
    olen miehen suuren saava,
    jalon synnyn synnyttävä,
    joll' on valta vallallenki,
    väki Väinämöisellenki.

(Äiti tehden halveksivan liikkeen, palajaa taustaan.)

    Piltti, pienin piikojani!
    Käypä kylpyä kylästä,
    saunoa Sara-ojalta,
    jossa huono hoivan saisi.

PIIKA PIKKARAINEN

    Ei ole kylpyä kylässä,
    saunoa Sara-ojalla;
    ruma Ruotuksen emäntä
    sanan virkkoi, noin nimesi
    "Ei kylyt kylähän joua,
    ei saunat Sarajan suulta;
    on kyly kytömäellä,
    hepohuone hongikossa
    tuliporton poiat saa'a,
    lautan lapsensa latoa;
    kun heponen hengähtävi,
    niin on siinä kylpeköhön."

MARJATTA (valittaen)

    Lähteä minun tulevi
    niinkuin muinenki kasakan
    eli orjan palkollisen,
    lähteä kytömäelle,
    käyä hongikkokeolle.

(Menee oikealle taustaan. _Piika pikkarainen_ tukee häntä.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Marjatta, matala neiti,
    teki tuonne pienen poian,
    heinille hevosen luoksi,
    sorajouhen seimen päähän.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Piiletteli pojuttansa,
    kasvatteli kaunoistansa,
    sylissänsä syöttelevi,
    käsissänsä kääntelevi

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä meiän Marjatalle
    kasvoi poika kaunokainen;
    ei tieä nimeä tuolle,
    millä mainita nimellä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Etsittihin ristijätä,
    katsottihin kastajata;
    tuli ukko ristimähän,
    Virokannas kastamahan.

(_Ilmarinen_ tulee kiireesti oikealta taustasta,
_Väinämöinen_ mietteissään vasemmalta.)

ILMARINEN

    Ohoh vanha Väinämöinen,
    laulaja iän-ikuinen!
    Käypä kuuta katsomahan,
    päiveä tähyämähän,
    jo ovat tarkoin taivahilla,
    sijoillansa muinaisilla.

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)

    Terve, kuu, kumottamasta,
    kaunis, kasvot näyttämästä,
    päivä-kulta koittamasta,
    aurinko ylenemästä!

    Kuu-kulta kivestä pääsit,
    päivä kaunis, kalliosta,
    nousit kullaisna käkenä,
    hopeisna kyyhkyläisnä
    elollesi entiselle,
    matkoillesi muinaisille.

    Nouse aina aamusilla
    tämän päivänki perästä;
    teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    pyyntö päähän peukalomme,
    onni onkemme nenähän!

    Käy nyt tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena,
    päätä kaari kaunihisti,
    pääse illalla ilohon!

(Näyttämö on valjennut vähitellen taustasta. _Marjatta_, lapsi
sylissään, _Virokannas, Lemminkäinen_ y.m. kansaa.)

VIROKANNAS

    En mä risti riivattua,
    katalata kastakana,
    kun ei ensin tutkittane,
    tutkittane, tuomittane.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kenpä tuohon tutkijaksi,
    tutkijaksi, tuomariksi?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    tutkijaksi, tuomariksi.

(_Marjatta_ lapsineen y.m. kansa lähestyy Väinämöistä ja keskustelee
hänen kanssaan, _Väinämöinen_ kuuntelee hetkisen heidän puhettaan.)

VÄINÄMÖINEN

    Kun lie poika suolta saatu,
    maalta marjasta siennyt,
    poika maahan pantakohon,
    marjamättähän sivulle,
    tahi suolle vietäköhön,
    puulla päähän lyötäköhön!

        (Liikettä kansanjoukossa. _Kuoro_ nousee hämmästyneenä.)

KUORO

    Puhui poika puolikuinen,
    kaksiviikkoinen kajahui!

KANTELETAR (jalolla suuttumuksella).

    Ohoh sinua, ukko utra,
    kun olet tuhmin tuominnunna,
    väärin laskenna lakia!
    Eipä syistä suuremmista,
    töistä tuhmemmistakana
    itseäsi suolle viety
    eikä puulla päähän lyöty,
    kun sa miesnä nuorempana
    menettelit neiet nuoret
    alle aaltojen syvien,
    päälle mustien mutien.

        (Pois oikealle. _Kansa_ polvistuu keskinäyttämölle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Ukko ristii ripsahutti,
    kastoi lapsen kapsahutti
    Karjalan kuninkahaksi,
    kaiken vallan vartiaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä suuttui Väinämöinen,
    jopa suuttui ja häpesi,
    lauloin vaskisem venehen,
    kuparisen umpipurren.

(_Väinämöinen_ on siirtynyt oikealle. _Marjatta, Virokannas
ja kansa_ jäänyt keskinäyttämölle)

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Annapas ajan kulua,
    päivän mennä, toisen tulla,
    taas minua tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan
    uuen Sammon saattajaksi,
    uuen soiton suorijaksi,
    uuen kuun kulettajaksi,
    uuen päivän päästäjäksi,
    kun ei kuuta, aurinkoa,
    eikä ilmaista iloa.

ESILAUSUJA

    Siitä vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi
    venehellä  vaskisella,
    kuutilla kuparisella
    yläisihin maa-emihin,
    alaisihin taivosihin.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI (oikealta)

    Vaan kuitenki, kaikitenki
    laun hiihin laulajoille,
    laun hiihin, latvan taitoin,
    oksat karsin, tien osoitin.

KANTELETAR

    Jätti kantelon jälille,
    soiton Suomelle sorean,
    kansalle ilon ikuisen,
    laulut suuret lapsillensa.

KUORO

    Siitäpä nyt tie menevi,
    ura uusi urkenevi
    laajemmille, laulajoille,
    runsahammille runoille
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa.

ESIRIPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala näyttämöllä: III sarja (of 3)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.