Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)
Author: Eino Leino, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

3)***

KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ: I SARJA

Sovittanut

EINO LEINO

Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.

"Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto."

SISÄLLYS

Kalevala näyttämöllä (esisana).
Alkukuvaelma.
Maailman luominen.
Aino.
Sammon taonta.

KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ.

Niin monessa muodossa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on
koetettukin näyttämöltä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti
katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eikä liene
pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan
mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.

Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että
kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa
valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka
sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että
suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat
kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille.
Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma
parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle
ja näytelmäkirjallisuudelle.

Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin
tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan
henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia
eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista
käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi,
täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan
ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään,
rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta
toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden
kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen
keksineeni.

Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä
aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan
tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen
teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden
vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja
vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla
teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei
nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari "kohennaikse
korjahansa". Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa
siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota
pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään
vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en
vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa
löytämään.

Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten
Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan
sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten
nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta
mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin
voitanee lisätä enää. Se täytyy joko hyväksyä tai hyljätä kokonaan.

Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan
mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.

Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja
niin on Kalevalan näyttämölle-sovittamista varten täytynyt luoda
kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan
tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.

Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat
Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kultuurinsa
olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana
ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi
epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön
taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen
edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi.
Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi,
ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat
laulupaasilleen, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia
muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme
eteen erinäisiä henkilöitä ja -- ihme tapahtuu!

Ihme, todellinen ihme! Sillä nyt rupeaa "metsä liikkumaan".

Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat
astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset,
eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten
runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat,
ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta
ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta
ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan
mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi
ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei
tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat
vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu.
Eepillinen aines täten tukee ja vahvistaa draamallista. Kun
näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta
seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.

Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön -- joka sekin toistaiseksi elää
vain miettijänsä mielikuvituksessa sielullinen pohja ja perustus.
Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja
koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja
pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus.
Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen
runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin
tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.

Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko
muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien
tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman
väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on
samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle
jälki-luovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka
ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää
sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla,
joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin
teatterimuotoihin, taikka oikeammin: pieni askel niistä eteenpäin.

Näin suureksi ja vielä paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen
näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä
sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen
tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän
pientä näytelmää sisältävän sarjan "Kalevala Näyttämöllä", joka
täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois,
lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa
sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä
näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet
siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua.

Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse
päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut.

Helsingissä 5 p. lokak. 1911.

Eino Leino.

NÄYTTÄMÖ

Näyttämö kuvaa _helkanurmea_, jonka vasemmalla puolen on metsä,
oikealla järvenranta. Taustassa _laululehto_, jonka muodostaa perällä
kasvava _uhrikuusi_ ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla
siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä _laulupaadet_.
Laululehdon takana synkkä _vainajien karsikko_, jonne tiet kahden
puolen laululehtoa.

_Puvusto_ kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen.
_Valaistus_ vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.

ALKUKUVAELMA

HENKILÖT:

ESILAUSUJA.
KANTELETAR.
KAKSI VUOROLAUSUJAA.

Valaistus: himmeä puolihämärä. _Esilausuja_, vanha valkohapsinen
tietäjä, istuu uhrikuusen juurella, nojaten kyynärpäinsä varaan.
_Kanteletar_ kurkistelee arasti puiden lomasta vasemmalta.

_1:nen vuorolausuja_ tulee vainajien karsikosta, oikealta puolen
laululehtoa, astuu hitaasti, syvissä mietteissään ja pysähtyy
keskelle helkanurmea.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan;
sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.

(_2:nen vuorolausuja_ tulee vasemmalta puolen laululehtoa, huomaa
hänet ja rientää riemuiten häntä tervehtimään.)

2:NEN VUOROLAUSUJA

Velikulta, veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini!

1:NEN VUOROLAUSUJA

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan,
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme.

2:NEN VUOROLAUSUJA (päätään nyykäyttäen)

Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.

1:NEN VUOROLAUSUJA (kätensä ojentaen)

Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa!

2:NEN VUOROLAUSUJA (innostuen)

Noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.

MOLEMMAT

Niit' ennen isoni lauloi
kirvesvartta vuollessansa,
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä,
minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.

(Vaitiolo.)

ESILAUSUJA (kuin itsekseen)

Sampo ei puuttunut sanoja
eikä Louhi luottehia,
vanheni sanoihin Sampo,
katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin.

KANTELETAR

Vilu mulle virttä virkkoi,
säe saatteli runoja,
virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat,
linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia.

(Vuorolausujat ovat seisoneet edellisen aikana käsi kädessä, kasvot
kirkastuneina, kuin kuunnellen omia sisäisiä ääniään. Eroavat nyt
toisistaan, viittaavat vilkkaasti tyhjille laulupaasille ja istuvat.)

MAAILMAN LUOMINEN.

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.
KANTELETAR.
KUORO.

_Esilausuja_ istuu perällä, uhrikuusen juurella. Vuorolausujat hänen
kahdenpuolin laulupaasillaan. Valaistus: valkeneva aamuhämärä.

ESILAUSUJA (harvakseen)

Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat,
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Olipa impi ilman tyttö,
Kave Luonnotar korea,
piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä,
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla tanterilla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
jop' on astuikse alemma,
laskeusi lainehille,
aalto impeä ajeli,
tuuli tuuli kohtuiseksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Tuo sotka sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse,
keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä,
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa,
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen,
alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
luuli polvensa palavan,
vavahutti polveansa,
karskahti munat muruiksi,
meren aaltohon ajaikse.

ESILAUSUJA (kätensä kohottaen.)

Munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi,
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahille,
mi munassa mustukaista
nepä ilman pilvilöiksi.

(Vaitiolo.)

2:NEN VUOROLAUSUJA

Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi,
uuen päivän paistaessa,
uuen kuun kumottaessa;
aina uipi veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jo vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä,
kohottavi kokkoansa,
alkoi luoa luomiansa,
saautella saamiansa
selvällä meren selällä
ulapalla aukealla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Kylin maahan kääntelihe,
siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe,
siihen loi lohiapajat;
päin päätyi maata vasten,
siihen laitteli lahelmat.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Ui siitä ulomma maasta,
seisattelihe selälle;
luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi,
merimiesten pään menoksi.

MOLEMMAT

Jo oli saaret siivottuna,
luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä,
maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat,
veetty viivat kallioihin,
viel' ei synny Väinämöinen,
ilmau ikirunoja,
Kapehesta kantajasta,
llmattaresta emosta.

ESILAUSUJA (nousee)

Kuu keritä, päivyt päästä,
otava yhä opeta
miestä ouoilta ovilta,
veräjiltä vierahilta!
Saata maalle matkamiestä,
ilmoille inehmon lasta
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän!

(Odottaa suurimmassa jännityksessä ja kädet taivasta kohden
ojennettuina. Vuorolausujat ovat nousseet ja seuranneet hänen
esimerkkiään. Väinämöinen näkyy, tullen hitaasti laululehdon
oikealta puolen.)

KUORO

Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan!

(Kohottavat kätensä tervehdykseen. Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)

Kenpä maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän?

ESILAUSUJA

Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
panettavi paasikoita.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhkeille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille,
pajut maille paisuville,
katajat karuille maille,
tammet virran vieremille.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan,
kasvoi kuuset kukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät,
nousi koivupuut noroilla,
lepät mailla leyhkeillä,
tuomet mailla tuorehilla,
katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja,
tuomehen hyvä he'elmä.

(Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (voimakkaasti)

Yks on tammi taimimatta,
juurtumatta puu Jumalan.

ESILAUSUJA

Heitä herja valloillensa,
olevillen onnillensa,
vuota vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki,
käypä siitä katsomahan,
viikon päästä viimeistäki!

(Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (kuten edellä)

Ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.

(Kohottaa samassa oikean kätensä otsalleen ikäänkuin tähystelisi
merellepäin oikealle. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)

ESILAUSUJA

Onpa tuolla neljä neittä,
viisi veen on morsianta,
ne on nurmen niitännässä,
kastekorren katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.

(Yleinen säpsähdys)

1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)

Tulipa merestä Tursas,
uros aalloista yleni;
tunki heinäset tulehen,
ilmivalkean väkehen,
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyätteli.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuli tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja;
saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi,
nousi maasta mansikkaisna,
kasvoi kaksihaarukkaisna.

1:NEN VUOROLAUSUJA (yhä suuremmalla kauhulla)

Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä,
latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi,
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.

(On lausunut viimeiset sanansa melkein parahtaen. Kuoro peittää
kasvonsa kauhistuen.)

VÄINÄMÖINEN

Oisko tammen taittajata,
puun sorean sortajata!
Ikävä imehnon olla,
kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta.

ESILAUSUJA (päätään pudistaen)

Ei ole sitä urosta
eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata.
satalatvan langettoa.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

Kave äiti kantajani,
Luonnotar ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä --
veessä on väkeä paljo --
tämä tammi taittamahan
puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen,
tieltä kuun kumottavaisen!

(Jää samaan asentoonsa. Kuoro odottaa jännityksellä.)

1:NEN VUOROLAUSUJA (merelle tähystäen)

Nousipa merestä miesi,
uros aalloista yleni;
ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vaski -- on hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,
vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön takana.

VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)

On miesi näkemiänsä,
uros silmän luontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
härän kynnen korkunainen,
vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi.

ESILAUSUJA

Saitp' on tuon sanoneheksi,
katsahtaos vielä kerran,
näet miehen muuttunehen,
uuistunehen urohon:
jalka maassa teutaroivi,
päähyt pilviä pitävi,
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla takana,
syltä on silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,
puolta toista polven päästä,
kahta kaation rajasta.

(Yleinen hämmästys.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Hivelevi kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kuvaisimehen,
seitsemähän sieran päähän.

2:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)

Iski puuta kirvehellä,
tarpaisi tasaterällä,
iski kerran, iski toisen,
kohta kolmannen yritti.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Tuli tuiski kirvehestä,
Panu tammesta pakeni,
tahtoi tammi kallistua,
lysmyä rutimoraita.

MOLEMMAT (riemuiten)

Jopa taisi tammen kaata
ruhtoa rutimoraian!

(Kaikki hengähtävät helpotuksesta. Kanteletar on edellisen aikana
näkynyt vasemmalla, uteliaasti puiden lomitse kurkistellen. Nojaa
puun runkoon, vienosti:)

KANTELETAR

Kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen:
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut,
pälähellyt pälkäreitä
selvälle meren selälle,
lakeille lainehille,
noita tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
venosina veen selällä,
laivasina lainehilla.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

Pääsi päivät paistamahan,
pääsi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan,
taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Siit' alkoi salot silota,
metsät mielin kasvaella,
lehti puuhun, ruoho maahan,
linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan,
käki päällä kukkumahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kasvoi maahan marjan varret,
kukat kultaiset keolle,
ruohot kasvoi kaikellaiset,
monenmuotoiset sikesi;
ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta.

ESILAUSUJA (miettivästi)

Eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta.

VÄINÄMÖINEN (tehden kylväjänliikkeitä kädellään)

Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta Kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
ahollen ylenevälle.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Akka manteren alainen,
Mannun eukko, maan emäntä,
pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän;
eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Nouse maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan,
tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstämme, kylvöstämme,
varsin vaivamme näöstä.

ESILAUSUJA

Oi Ukko ylijumala,
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät,
säkehissä neuvot selvät,
iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä ennättele,
vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!

(On kohottanut molemmat kätensä kuin rukoukseen. Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (nyykäyttää päätään tyytyväisenä)

Kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.

KANTELETAR (vienosti)

Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta?

VÄINÄMÖINEN

Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan,
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos käkönen,
helkyttele hietarinta,
hoiloa hopearinta,
tinarinta riukuttele,
kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläkin
ihanoiksi ilmojamme,
mieluisiksi metsiämme,
rahaisiksi rantojamme,
viljaisiksi vieriämme!

(On paljastanut päänsä edellisen kuluessa.
_Kuoro_ seuraa hänen esimerkkiään.)

ESIRIPPU.

AINO

HENKILÖT:

VÄNÄMÖINEN.
JOUKAHAINEN.
AINO.
ÄITI.
ANTELETAR.
KUORO.

_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. _Kanteletar_ nojaa puun runkoon
vasemmalla. Valaistus: nouseva aamurusko.

ESILAUSUJA (tyynesti)

Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta;
viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.

1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin)

Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika Lappalainen,
se kävi kylässä kerran,
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.

2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen)

Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi,
paremmaksi itseänsä;
jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa,
lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville,
kera Väinön voitteloille.

(_Joukahainen_, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien
karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään
huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.)

ÄITI

Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi.

JOUKAHAINEN (kerskaten)

Hyväpä isoni tieto,
emoni sitäi parempi,
oma tietoni ylinnä!
Jos tahon tasalle panna,
miesten verroille vetäitä,
itse laulan laulajani,
sanelen sanelijani,
laulan laulajan parahan
pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengät,
puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan päälle,
kiviharkon hartioille,
kivikintahat kätehen,
päähän paatisen kypärän.

(Viittaa ylpeästi äidilleen ja etenee hitaasti, otsa rypyssä ja
silmät miettivästi maahan luotuina keskinäyttämölle. Äiti menee
murheellisena takaisin karsikkoon. Väinämöinen on tullut karsikosta
laululehdon oikealta puolen ja etennyt samoin keskinäyttämölle.
Sankarit seisovat hetkisen ja mittailevat tuimin katsein toisiaan.)

VÄINÄMÖINEN (tyynesti)

Kult' olet sinä sukua?

JOUKAHAINEN

Mie olen nuori Joukahainen,
vaan sano oma sukusi,
kult' olet sinä sukua,
kuta, kurja, joukkioa?

VÄINÄMÖINEN

Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen,
sie olet nuorempi minua!

JOUKAHAINEN (ylpeästi)

Vähä on miehen nuoruuesta,
nuoruuesta, vanhuuesta,
kumpi on tieolta parempi,
muistannalta mahtavampi,
sep' on tiellä seisokahan,
toinen tieltä siirtykähän;
lienet vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan,
saakamme sanelemahan,
mies on miestä oppimahan,
toinen toista voittamahan.

VÄINÄMÖINEN

Mitäpä minusta ompi
laulajaksi, taitajaksi,
ain' olen aikani elellyt
näillä yksillä ahoilla,
kotipellon pientarilla
kuunnellut kotikäkeä;
vaan kuitenki, kaikitenki
sano korvin kuullakseni,
mitä sie enintä tieät,
yli muien ymmärtelet.

JOUKAHAINEN

Tieänpä minä jotaki,
sen on tieän selvällehen,
tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea,
liki lieska kiukoata.

(_Väinämöinen_ tekee halveksivan liikkeen. _Joukahainen_ kiivaammin:)

Hyvä on hylkehen eleä,
ve'en koiran viehkuroia,
luotansa lohia syöpi,
sivultansa siikasia.

Siiall' on sileät pellot,
lohella laki tasainen;
hauki hallalla kutevi,
kuolasuu kovalla säällä;
ahven arka, kyrmyniska,
sykysyt syvillä uipi,
kesät kuivilla kutevi,
rantasilla rapsehtivi.

(Väinämöinen kuten edellä.)

Kun ei tuosta kyllin liene,
vielä tieän muunki tieon,
arvoan yhen asian:
Pohjola porolla kynti,
Etelä emähevolla,
Takalappi tarvahalla;
tieän puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla,
pitkät on puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla.

Kolme on koskea kovoa,
kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata
tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa,
ei ole Vuoksen voittanutta,
yli käynyttä Imatran.

(Lyhyt vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (hymähtäen)

Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon,
eikä miehen naisekkahan;
sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!

JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla)

Tieän mä tiasen synnyn,
tieän linnuksi tiasen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen veen kalaksi,
rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.

Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu katsehista,
itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.

Vuoresta vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.

Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimmäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen patarania.

VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen)

Muistatko mitä enemmän
vai jo loppuivat lorusi?

JOUKAHAINEN (rehennellen)

Muistan vieläki vähäisen,
muistanpa ajan mokoman,
kun olin merta kyntämässä,
meren kolkat kuokkimassa,
kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä,
lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.

Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa,
taivoa tähittämässä.

VÄINÄMÖINEN

Sen varsin valehtelitki;
ei sinua silloin nähty,
kun on merta kynnettihin,
kalahauat kaivettihin.
Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa.

JOUKAHAINEN

Kun ei lie minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani;
oi on vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen,
lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan katselohon.

(Paljastaa miekkansa.)

VÄINÄMÖINEN

En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi,
vaan kuitenki, kaikitenki
lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, kehno raukka.

JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)

Ken ei käy miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan,
panen semmoiset urohot
sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan!

(_Kuoro_, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen
kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse _Väinämöinen_
on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä
täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä
ainoalla mahtipontisella liikkeellä _Joukahaisen_, joka painuu sen
voimasta ehdottomasti polvilleen.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

Jopa suuttui Väinämöinen,
jopa suuttui ja häpesi,
itse loihe laulamahan,
sai itse sanelemahan;
ei ole laulut lasten laulut,
lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki lapset.

KUORO

Lauloi vanha Väinämöinen,
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jo nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi, jotta tunsi,
tiesi tielle tullehensa,
matkallen osannehensa,
voittelohon, laulelohon
kera vanhan Väinämöisen!

JOUKAHAINEN (surkealla äänellä)

Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi,
päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä,
panenpa parahan makson,
annan lunnahat lujimmat!

VÄINÄMÖINEN

Niin mitä minulle annat,
jos pyörrän pyhät sanani?

JOUKAHAINEN

Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista,
yks on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle;
ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)

Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi,
on noita itselläniki
joka seinä seisoteltu,
joka vaarnanen varottu,
miehittä metsässä käyvät,
urohitta ulkotöillä.

(Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. _Joukahainen_ painuu
yhä syvemmä polvilleen.)

JOUKAHAINEN

Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi on kaunoista venoa,
yks on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava;
ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen)

Enp' on huoli pursistasi,
venehistäsi välitä,
on noita itselläniki
joka tela tempaeltu,
joka lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva,
mikä vastasään menijä.

(Sama mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa,
yks on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehitta;
ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN

En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi,
on noita itselläniki
joka soimi solmieltu,
joka tanhua taluttu,
vesi selvä selkäluilla,
rasvalampi lautasilla.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

Oi on vanha Väinämöinen,
pyörrytä pyhät sanasi,
annan kultia kypärin,
hopeita huovan täyen,
isoni soasta saamat,
taluttamat tappelosta!

VÄINÄMÖINEN (ylevästi)

En huoli hopeitasi,
kysy en, kurja, kultiasi,
on noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu,
joka vakkanen varottu,
ne on kullat kuun ikuiset,
päivän polviset hopeat.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

Oi on vanha Väinämöinen,
päästä tästä pälkähästä,
annan aumani kotoiset,
heitän hietapeltoseni
oman pääni päästimeksi,
itseni lunastimeksi!

VÄINÄMÖINEN

En halaja aumojasi,
herja, hietapeltojasi,
on noita itselläniki
peltoja joka perällä,
aumoja joka aholla,
omat on paremmat pellot,
omat aumat armahammat.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä)

Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki,
laske täältä pois minua,
virta jo jalkoa vetävi,
hiekka silmiä hiovi.

Kun pyörrät pyhät sanasi,
luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni,
lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi,
vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi.

(_Kuoro_ on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen
toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.)

KUORO

Pyörrä pois pyhät sanasi,
perin laske lausehesi!

_Väinämöinen_ kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken
lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden
suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää
ihailemaan. -- Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein
ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa
vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan.
_Kuoro_ istuu jälleen paikoilleen.

ESILAUSUJA

Jopa vanha Väinämöinen
ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen
vanhan päivänsä varaksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Pääsi nuori Joukahainen,
pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuossa nuori Joukahainen,
itkeä vetistelevi
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin.

(_Äiti_ tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.)

ÄITI

Mitä itket, poikueni,
nuorna saamani nureksit?

JOUKAHAINEN

Oi on maammo, kantajani,
jo on syytä syntynynnä,
taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni,
Liikoja nureksiani!
Tuot' itken tämän ikäni,
puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni,
lupasin emoni lapsen
Väinämöiselle varaksi,
laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle.

ÄITI (ilahtuen)

Elä itke, poikueni,
ei ole itkettäviä,
suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikäni,
puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miestä,
rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä,
laulajata langokseni.

(Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo.
_Kanteletar_ näkyy puiden lomasta vasemmalta.)

KANTELETAR

Sisar nuoren Joukahaisen
itse itkullen apeutui,
itki päivän, itki toisen
poikkipuolin portahalla,
itki suuresta surusta,
apeasta miel'alasta.

(_Aino_ tulee itkien vasemmalta karsikosta. _Äiti_ heti
hänen jäljessään.)

ÄITI (mielistellen)

Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon,
miehen korkean kotihin,
ikkunoillen istujaksi,
lautsoille lavertajaksi?

AINO

Oi emoni, kantajani,
itkenpä minä jotaki,
itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta,
hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän,
katetahan kasvavana.
Tuotapa ikäni itken,
tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison ikkunan aloille.

ÄITI (ankarasti)

Mene huima huolinesi,
epäkelpo itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä,
aihetta apeutua:
paistavi Jumalan päivä
muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla;
myös on marjoja mäellä,
ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla.

(Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti
kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.)

KANTELETAR (vienosti)

Tuopa Aino, neiti nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta,
vastaksehen varvikosta,
taittoi vastan taatollensa,
toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veiollensa.

(_Aino_ palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään.
_Väinämöinen_ on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi
askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, _Väinämöinen_
iki-ihastuneena, _Aino_ säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa.
Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)

VÄINÄMÖINEN

Eläpä muille, neiti nuori,
kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulan helmilöitä,
rinnan ristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!

(Sulkee tien häneltä.)

AINO (säpsähtäen)

En sinulle enkä muille
kanna rinnan ristilöitä
päätä silkillä sitaise;
huoli en haahen haljakoista,
vehnän viploista valita,
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
luona armahan emoni.

(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja
putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen
jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä
alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle
karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä
nyyhkien, ynnä _Äiti_ hänen jäljessään.)

ÄITI (lempeästi)

Älä itke, tyttäreni,
nuorna saamani nureksi!
Syö vuosi suloa voita,
tulet muita vuolahampi,
toinen syö sianlihoa,
tulet muita sirkeämpi,
kolmas kuorekokkareita,
tulet muita kaunihimpi;
astu aittahan mäelle,
aukaise parahin aitta
siell' on arkku arkun päällä,
lipas lippahan lomassa,
aukaise parahin arkku,
kansi kirjo kimmahuta,
siin' on kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihamoista,
ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.
Niin tulet tupahan tuolta,
astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi,
koko heimon hempeäksi,
kulet kukkana kujilla,
vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi,
parempana muinaistasi.

(_Aino_ nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon.
Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.)

AINO

Miten on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa;
mitenpä poloisten mieli,
kuten allien ajatus,
kuin on hanki harjan alla,
vesi kaivossa syvässä.
Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
suureksi sukeumatta,
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille;
oisin kuollut kuusi-öisnä,
kaonnut kaheksan-öisnä,
oisi en paljoa pitänyt:
vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta,
emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän,
veikon ei väheäkänä.

(Äiti ilmestyy jälleen vasemmalta karsikosta, katsoo hetken häntä
päätä pudistaen ja tulee hänen luokseen lempeänä ja hiljaisena.)

ÄITI (hiljaa)

Mitä itket, impi rukka,
kuta, vaivainen, valitat?

(Aino purskahtaa hillittömään itkuun ja heittäytyy hänen parmailleen.)

AINO

Sitä itken, impi rukka,
kaiken aikani valitan,
kun annoit minun, poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle;
oisit ennen käskenynnä
alle aaltojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille;
parempi meressä olla,
alla aaltojen asua,
sisarena siikasilla,
veikkona ve'en kaloilla
kuin on vanhalla varana,
turvana tutisijalla.

(_Äiti_ ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.)

KANTELETAR

Siitä astui aittamäelle,
astui aittahan sisälle;
aukaisi parahan arkun,
kannen kirjo kimmahutti,
löysi kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihametta,
ne on päällensä pukevi
varrellensa valmistavi;
pani kullat kulmillensa,
hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä,
punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan
ahon poikki, toisen pitkin,
vieri soita, vieri maita,
vieri synkkiä saloja,
itse lauloi mennessänsä,
virkki vieriellessänsä...

(_Aino_ tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla
tavalla koristettuna.)

AINO (tuijottavin silmin)

Syäntäni tuimelevi,
päätäni kivistelevi,
eikä tuima tuimemmasti,
kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki,
katkeaisinki, katala,
näiltä suurilta suruilta,
apeilta miel'aloilta.

Jo oisi minulla aika
näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä,
ikä tulla Tuonelahan:
ei mua isoni itke,
ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot,
veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen,
kaatuisin kalamerehen,
alle aaltojen syvien,
päälle mustien murien.

(Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy,
katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.)

KANTELETAR

Astui päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen,
ruokoranta vastahansa;
tuohon yöhyt yllättävi,
pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan,
kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä,
laajalla lahen perällä;
aamulla ani varahin
katsoi tuonne niemen päähän,
kolme oli neittä niemen päässä,
ne on merta kylpemässä,
Aino neiti neljänneksi,
vitsan varpa viienneksi.

AINO (kuin unessa)

Elköhön minun isoni
sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja
tältä suurelta selältä!

Elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!

Elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä
juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!

Elköhönp' on siskoseni
sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä
kotilahen laiturilta!

(Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.)

KANTELETAR

Heitti paitansa pajulle,
hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle,
kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle,
sormukset somerikolle.

Kivi oli kirjava selällä,
paasi kullan paistavainen,
kiistasi kivellen uia,
tahtoi paaelle paeta.

AINO (näkymättömänä)

Mikäli meren vesiä,
sikäli minun veriä,
mikäli meren kaloja,
sikäli minun lihoja,
mikä rannalla risuja,
se on kurjan kylkiluita.

(_Kuoro_, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan
hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.)

KANTELETAR (kirkaisten)

Kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa!

(Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.)

ESILAUSUJA

Se oli surma neien nuoren,
loppu kaunihin kanasen.

(_Kuoron_ jäsenet istuvat alas ja peittävät pään
käsiinsä. Pitkä vaitiolo.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Kukas nyt sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jänö sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan,
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon.

KANTELETAR (valittaen)

Jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunut hopeasolki,
vyövaski valahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille.

(_Äiti_ rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun
ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.)

ÄITI

Elkätte, emot poloiset,
sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä,
lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän,
niinkuin mie, emo poloinen,
tuuittelin tyttöjäni,
kasvatin kanasiani!

(Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan).

KANTELETAR

Sai käköset kukkumahan,
yksi kukkui: lemmen, lemmen!
toinen kukkui: sulhon, sulhon!
kolmas kukkui: auvon, auvon!

Kuka kukkui: lemmen, lemmen
sep' on kukkui kuuta kolme
lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.

Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,
ikävissä istuvalle.

Kuka kukkui: auvon, auvon!
se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle,
iät päivät itkevälle.

ÄITI (keskeltä kyyneleitään)

Elköhön emo poloinen
kauan kuunnelko käkeä;
kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta,
paksummat pavun jyveä;
kyynärän ikä kuluvi,
vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua kevätkäkösen.

(Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. _Kuoro_ kääntyy
pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.)

ESIRIPPU.

SAMMON TAONTA

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.
ILMARINEN.
JOUKAHAINEN.
JOUKAHAISEN ÄITI.
LOUHI.
POHJAN NEITI.
PIIKA PIKKARAINEN.
KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.)

ESILAUSUJA

Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika Lappalainen,
piti viikoista vihoa,
ylen kauaista käettä
kera vanhan Väinämöisen,
päälle laulajan ikuisen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Laativi tulisen jousen,
jalon kaaren kaunistavi,
kaaren rauasta rakenti,
vaskesta selän valavi,
noita on kullalla kuvaili,
hopealla huolitteli.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vuoli piiliä pinosen,
kolmisulkia kokosen,
varret tammesta vanuvi,
päät tekevi tervaksesta;
minkä saapi valmihiksi,
sen sitte sulittelevi
pääskyn pienillä sulilla,
varpusen vivustimilla.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Karkaeli nuoliansa,
puretteli piillänsä
maon mustissa mujuissa,
käärmehen kähyverissä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siitä vuotti Väinämöistä,
saavaksi Suvantolaista,
vuotti illan, vuotti aamun,
vuotti kerran keskipäivän.

(Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.)

ESILAUSUJA

Oli vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
matkoava Pohjolahan,
kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.

(_Joukahainen_ tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja
jännittää jousensa. _Äiti_ tulee vasemmalta taustasta.)

ÄITI

Kelle jousta jouahutat,
kaarta rauta rauahutat?

JOUKAHAINEN

Pään varalle Väinämöisen,
surmaksi Suvantolaisen.

ÄITI

Elä ammu Väinämöistä,
kaota Kalevalaista,
Väinö on sukua suurta.

JOUKAHAINEN

Ammun vanhan Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämmen, maksan kautta,
halki hartiolihojen!

(_Kuoro_ nousee kauhistuneena.)

ÄITI

Ampuisitko Väinämöisen,
kaataisit Kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi,
laulu maalta lankeaisi!

KUORO (rukoillen)

Ilo on ilmalla parempi,
laulu maalla laatuisampi
kuin ompi Manalan mailla,
noilla Tuonelan tuvilla.

JOUKAHAINEN (hurjasti)

Kaotkohot jos kahesti
kaikki ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot;
varsin ammun, en varanne.

(Kohottaa jousensa.)

Min käsi alentanehe,
sen nuoli ylentäköhön,
min käsi ylentänehe,
sen nuoli alentakohon!

(Liipaisee.)

ESILAUSUJA (parahtaen)

Ampui olkisen orihin
alta vanhan Väinämöisen

JOUKAHAINEN (riemuiten)

Et sinä, vanha Väinämöinen,
enempi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
astu Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia!

1:NEN VUOROLAUSUJA

Suistui vanha Väinämöinen
selästä sinisen hirven!

2:NEN VUOROLAUSUJA

Sormin suistui mies sulahan,
käsin kääntyi lainehesen!

(Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. _Äiti_, joka edellisen
aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy
nyt hiljaa valittaen.)

ÄITI

Joko ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevan poian?

JOUKAHAINEN

Jo nyt ammuin Väinämöisen
ja kaaoin Kalevalaisen,
loin on merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan;
tuohon lietohon merehen,
aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen,
kääntyi kämmenyisillehen.

(Menee ylpeänä vasemmalle. _Äiti_ seuraa häntä surullisena.)

ÄITI

Pahoin teit sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen,
Kalevalan kaunihimman.

(Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta
oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti
rantapenkereelle.)

ESILAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen!

1:NEN VUOROLAUSUJA

Sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.

PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta)

Kuulen mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen!

LOUHI (tulee hänen jälestään)

Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus,
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama.

(Huomaa Väinämöisen.)

Ohoh sinua, ukko utra,
jo olet maalla vierahalla!

VÄINÄMÖINEN

Jo ma itseki tieän,
olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla;
maallani olin parempi,
kotonani korkeampi.

LOUHI

Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?

VÄINÄMÖINEN

Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla;
mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä.

(Painaa päänsä jälleen.)

LOUHI (kunnioittavasti)

Nouse jo norosta, miesi,
uros uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!

(Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle
keskinäyttämölle. _Piika pikkarainen_ tuo hänen viittauksestaan
oluthaarikan. _Louhi_ tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella
_Väinämöiselle_, joka juo halukkaasti.)

VÄINÄMÖINEN

Terve tänneki Jumala!

LOUHI

Terve tervehyttäjälle!

(_Piika pikkarainen_ vie haarikan pois.)

Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, Uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?

VÄINÄMÖINEN

Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani,
kauan oon meriä uinut,
lapioinut lainehia
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla aukeoilla.

LOUHI (mielistelevästl)

Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa.

(Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.)

VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen)

Kylkehen kyläinen syönti,
hyvissäki vierahissa!
Mies on maallansa parempi,
kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja,
pääsisin omille maille,
elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen.

LOUHI (viekkaasti!)

Niin mitä minullen annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan saapuville?

VÄINÄMÖINEN

Otatko kultia kypärin,
hopeita huovallisen?

LOUHI

Kullat on lasten kukkasia,
hopeat hevon helyjä!
Taiatko takoa Sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille,
oman linnun laulamille.

VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä)

Taia en Sampoa takoa,
kirjokantta kirjoitella;
saata mie omille maille,
työnnän seppo Ilmarisen,
joka Samposi takovi,
kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi.

(Kehuskellen.)

Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut;
ei tunnu vasaran jälki,
eikä pihtien pitämät.

LOUHI

Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni lupoan,
joka Sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi.
Panen varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
saatan vanhan Väinämöisen
elomaillen entisille.

(Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen
jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.)

ESILAUSUJA

Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
maan kuulu, ve'en valio,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pukehissa puhtahissa,
valkeissa vaattehissa;
kultakangasta kutovi,
hopeista huolittavi
kultaisesta sukkulasta,
pirralla hopeisella.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Suihki sukkula piossa,
käämi käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hopeinen pirta piukki
neien kangasta kutoissa,
hopeista huolittaissa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli,
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuossa päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle,
kaari on kaunis taivahalla,
neiti kaaren kannikalla,
kultakangasta kutovi,
hopeista helskyttävä.

(_Pohjan neiti_, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta.
Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.)

VÄINÄMÖINEN (avosylin)

Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!

POHJAN NEITI

Miksi neittä korjahasi,
tyttöä rekosehesi?

VÄINÄMÖINEN

Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla.

POHJAN NEITI (ylpeästi!)

Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi,
vilu on rauta pakkasessa,
vilumpi miniävalta,
niin on neiti taattolassa
kuin marja hyvällä maalla,
niin miniä miehelässä
kuin on koira kahlehissa;
harvoin saapi orja lemmen,
ei miniä milloinkana.

VÄINÄMÖINEN

Lapsi on tytär kotona,
vasta neiti naituansa.
Tule neiti korjahani,
en ole mitätön miesi.

POHJAN NEITI (ilkkuen)

Sillepä minä menisin,
kenp' on veistäisi venosen
kehrävarteni muruista,
työntäisi venon vesille
käsivarren kääntämättä.

VÄINÄMÖINEN

Liene ei maassa, maailmassa,
koko ilman kannen alla
mointa laivan laatijata.

(Kääntyy nyreänä oikealle. _Pohjan neiti_ menee ilkkuen vasemmalle.)

ESILAUSUJA

Siitä vanha Väinämöinen
laulelevi, taitelevi,
lauloi kuusen kukkalatvan,
kukkalatvan, kultalehvän,
latvan työnti taivahalle,
lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen,
lauloi oksillen otavan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Ajavi karittelevi
kohti kultaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen,
takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi,
oman päänsä päästimeksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jop' on seisottui oronen
Osmon uuden pellon päähän,
siitä vanha Väinämöinen
päätä korjasta kohotti,
kuuluvi pajasta pauke,
hilke hiilihuonehesta.

(_Ilmarinen_ tulee oikealta karsikosta. Tervehtii
sydämellisesti Väinämöistä.)

ILMARINEN

Oi sie vanha Väinämöinen,
miss' olet viikon viipynynnä,
kaiken aikasi asunut?

VÄINÄMÖINEN

Tuoll' olen viikon viipynynnä,
kaiken aikani elellyt
pimeässä Pohjolassa,
summassa Sariolassa,
liukunut Lapin lauilla,
tietomiesten tienohiila.

ILMARINEN

Mitä lausut matkoiltasi,
tultua kotituville?

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

Äijä on mulla lausumista:
onp' on neiti Pohjolassa,
impi kylmässä kylässä,
jok' ei suostu sulhosihin,
mielly miehi'in hyvihin,
kiitti puoli Pohjan maata,
kun ompi kovin korea:
kuuhut paistoi kulmaluilta,
päivä rinnoilta risoitti,
otavainen olkapäiltä,
seitsentähtinen selältä.
Sinä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
lähe neittä noutamahan,
päätä kassa katsomahan!
Kun saatat takoa Sammon,
kirjokannen kirjaella,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan.

(Vaitiolo. _Ilmarinen_ katsoo tiukasti häneen. _Väinämöinen_ ei
kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)

ILMARINEN

Ohoh vanha Väinämöinen,
joko sie minun lupasit
pimeähän Pohjolahan
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi!
En sinä pitkänä ikänä,
kuuna kullan valkeana
lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille.

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

Viel' on kumma toinen kumma,
onp' on kuusi kukkalatva,
kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
kuuhut latvassa kumotti,
oksilla otava seisoi.

ILMARINEN

En usko toeksi tuota,
kun en käyne katsomahan,
nähne näillä silmilläni.

VÄINÄMÖINEN

Kun et usko kuitenkana,
lähtekämme katsomahan,
onko totta vai valetta.

(Osoittaa etualalle vasemmalle.)

ILMARINEN (hämmästyen)

Onhan oksilla otava,
kuuhut kuusen latvasessa!

VÄINÄMÖINEN

Nyt sinä, seppo veikkoseni,
nouse kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta.

(Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.)

ESILAUSUJA

Voipa miestä mieletöntä,
äkki-outoa urosta!
Nousit, outo, oksapuuhun,
lapsen mieli, latvapuuhun,
kuvakuun on nouantahan,
valetähtyen varahan.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

Ota, tuuli, purtehesi,
ahava, venosehesi
vieä vieritelläksesi
pimeähän Pohjolahan!

Nousi tuuli tuppurihin,
ilma raivohon rakentui,
otti seppo Ilmarisen
vieä viiletelläksensä
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siinä seppo Ilmarinen
jopa kulki, jotta joutui,
kulki tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten,
yli kuun, alatse päivän,
otavaisten olkapäitse;
päätyi Pohjolan pihalle,
Sariolan saunatielle.

(_Väinämöinen_ poistuu vitkalleen oikealle taustaan. _Ilmarinen_
on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä.
_Louhi_ tulee vasemmalta.)

LOUHI

Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Tulit tänne tuulen tietä,
ahavan rekiratoa,
eikä koirat kohti hauku,
villahännät virkkaele.

ILMARINEN (komeasti)

En ma tänne tullutkana
kylän koirien kuluksi.

LOUHI

Oletko tullut tuntemahan,
kuulemahan, tietämähän
tuota seppo Ilmarista,
takojata taitavinta?
Jo on viikon vuotettuna
sekä kauan kaivattuna
näille Pohjolan perille,
uuen Sammon laaintahan.

ILMARINEN

Lienen tullut tuntemahan
tuon on seppo Ilmarisen,
kun olen itse Ilmarinen,
itse taitava takoja.

LOUHI

Neityeni nuorempani,
lapseni vakavimpani,
pane nyt päällesi parasta,
varrellesi valkeinta,
hempeintä helmoillesi,
ripeintä rinnoillesi!
Jo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saanut Sammon laaintahan,
kirjokannen kirjantahan.

(Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta
taustasta _Pohjan neiti_ juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään.
Tarjoa sen Ilmariselle.)

ILMARINEN

Terve tänneki Jumala
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen!

(Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä
mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.)

POHJAN NEITI

Terve tervehyttäjälle.

(Poistuu. _Ilmarinen_ jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan.
Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.)

LOUHI

Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saatatko takoa Sammon,
kirjokannen kirjaella,
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesä-uuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan?

ILMARINEN (kuin heräten)

Saattanen takoa Sammon,
kirjokannen kalkutella,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkuttanut!

(Menevät vasemmalle.)

ESILAUSUJA

Läksi Sammon laaintahan,
kirjokannen kirjontahan,
päivän laati palkehia,
toisen ahjoa asetti,
tunki ainehet tulehen,
takehensa alle ahjon
otti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.

Orjat lietsoi löyhytteli,
kolme päiveä kesäistä
ja kolme kesäistä yötä,
kivet kasvoi kantapäihin,
vahat varvasten sijoille.

Itse seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta,
mitä tullehe tulesta,
selvinnehe valkeasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jousi tungeikse tulesta,
kaari kulta kuumoksesta,
kaari kulta, pää hopea,
varsi vasken kirjavainen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Veno tungeikse tulesta,
punapursi kuumoksesta,
kokat kullan kirjaeltu,
hangat vaskesta valettu.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Hieho tungeikse tulesta,
sarvi kulta kuumoksesta,
otsassa otavan tähti,
päässä päivän pyöryläinen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Aura tungeikse tulesta,
terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi,
hopeata ponnen päässä.

ESILAUSUJA

Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana,
auran katkaisi kaheksi,
alle ahjonsa ajavi;
laittoi tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän.

VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti)

Lietsoi tuulet löyhytteli,
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjainen kovin porotti,
lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki,
tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.

(Kaikki ovat nousseet innoissaan.)

ESILAUSUJA

Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta;
näki Sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.

Takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi,
takoi Sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi Sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa,
yhen purnun syötäviä,
toisen purnun myötäviä,
kolmannen kotipitoja.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Niin ihastui Pohjan akka,
saattoi sitte Sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän,
yheksän lukon taa'aksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siihen juuret juurrutteli
yheksän sylen syvähän,
juuren juurti maa-emähän,
toisen vesiviertehesen,
kolmannen kotimäkehen.

(Istuvat. _Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi_
tulevat vasemmalta karsikosta.)

ILMARINEN (Louhelle).

Joko nyt minulle neiti,
kun sai Sampo valmihiksi,
kirjokansi kaunihiksi?

(_Louhi_ kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti
taustaan. _Pohjan neiti_ kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.)

POHJAN NEITI

Kukapa tässä toisna vuonna,
kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi,
lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne,
saisin, marja, muille maille!

Jos tämä kana katoisi,
tämä hanhi hairahtaisi,
eksyisi emosen tuoma,
punapuola pois menisi,
kaikkipa käet katoisi,
ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta,
tämän harjun hartehilta.

Enkä joua ilmankana,
pääse en neitipäiviltäni
noilta töiltä tehtäviltä,
kesäisiltä kiirehiltä:
marjat on maalla poimimatta,
lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset,
lehot leikin lyömättäni.

(Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.)

ESIRIPPU.

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala näyttämöllä: I sarja (of 3)" ***

Home